Title: Kurjat I - Fantine
Author: Hugo, Victor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kurjat I - Fantine" ***


KURJAT I

Fantine


Kirj.

VICTOR HUGO


Ranskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen



Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.

Viipurissa 1908,
Viipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

Victor Hugo

Ensimmäinen osa. Fantine I.

 Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.

  1. Herra Myriel.
  2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
  3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
  4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
  5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
  6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.
  7. Cravatte.
  8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
  9. Sisar kertoo veljestään.
 10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
 11. Varjoa.
 12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
 13. Mitä hän uskoi.
 14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.

 Toinen kirja. Lankeemus.

  1. Matkapäivän ilta.
  2. Varovaisuus neuvoo viisautta.
  3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.
  4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.
  5. Yön rauha.
  6. Jean Valjean.
  7. Epätoivo.
  8. Öisellä ulapalla.
  9. Uusia vääryyksiä.
 10. Herännyt mies.
 11. Mitä hän tekee.
 12. Piispa toimii.
 13. Pikku-Gervais.

 Kolmas kirja. Vuonna 1817.

  1. Vuosi 1817.
  2. Neljä paria.
  3. Neljä ja neljä.
  4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa
     espanjalaisen laulun.
  5. Bombardan ravintolassa.
  6. Luku, missä lempi lekkuu.
  7. Tholomyèsin viisaus.
  8. Hevosen kuolema.
  9. Hauskan leikin hauska loppu.

 Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.

  1. Äiti tapaa äidin
  2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu
  3. Leivonen

Toinen Osa. Fantine II.

 Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.

  1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.
  2. Madeleine.
  3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.
  4. Herra Madeleine surupuvussa.
  5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.
  6. Ukko Fauchelevent.
  7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.
  8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia
     siveyttä edistääkseen.
  9. Rouva Victurnienin menestys.
 10. Menestyksen seurauksia.
 11. Christus nos liberavit.
 12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.
 13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.

 Kuudes kirja. Javert.

  1. Lepo alkaa.
  2. Miten Jeanista voi tulla Champ.

 Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.

  1. Sisar Simplice.
  2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.
  3. Myrsky ihmissielussa.
  4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.
  5. Puolapuut.
  6. Sisar Simpliceä koetellaan.
  7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
  8. Helppo pääsy istuntosaliin.
  9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
 10. Kieltämis-järjestelmä.
 11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

 Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.

  1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.
  2. Fantine on onnellinen.
  3. Javert on tyytyväinen.
  4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa.
  5. Sopiva hauta.



VICTOR HUGO.



Ainoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä
runoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon
edelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin
varoessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen
vuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei
ole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan
niin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön
kunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen
miehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden
vastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt
profeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia
suuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa,
saavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana
runoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä,
historioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä
merkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus,
jommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.

Karkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa
tasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen
kapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin
lukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie
Trébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen
liittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan
palveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian
edestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo
kahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin
kotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan
erosivat.

Tämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa
ristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut
sotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja,
lueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi
suljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä
kaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta.
Seurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä
toimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen
puolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli
syntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo
tietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä
poikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen
turvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän
alakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat
mielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli
heitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät
Victorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä
itsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä
ympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden
erään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin
kaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä
liiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta
mieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.

Mutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti
runoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat
teot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi,
että kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän
bourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman
kauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin
tavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti
puolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä
naimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa.
Jättiläisromaaninsa "Kurjien" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee
tätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja
äitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän
puolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin
seurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan
oikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven
tunnustus -- se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.

Hugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen
kuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo
kolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti
hämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan
suosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia
tilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta,
että Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain
suostumusta aiotulle avioliitolleen -- mutta jo kuuluisuutta saaneen
nuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä
kaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai
valmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä
suorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on
yksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla,
jopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli
maitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa,
romanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande)
kohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa,
luoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia
kuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla
voimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin
toiseksi muuttunutta pohjasävyä -- pursuavaa kuningasmielistä haaveilua
ja marttyyriuden ihailua -- on siinä havaittavissa Hugon kaikissa
tuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa
haaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten
kohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin
olosuhteisiin.

Suorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin
historiallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän
alkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä
romanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka
etäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta
menneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi
tenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen.
Napoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja
ritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen
väkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä
aloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja
seitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja
balladeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana,
joka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt
ihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista,
ihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja
pahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve
ja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin.
Lapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin
puoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa
vailla -- ei kuningasvallan eikä Napoleonin.

Tähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan
saavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien
sovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin -- siihen suuntaan hän oli
erityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin --
niin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä
suhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja
murhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa
seuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen
johtajaksi -- tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen
kapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua
emme tässä edes voi yrittää määritellä -- Hugo loi sarjan mitä
huomattavimpia _draamoja_, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi
romanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen
taiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi
"Cromwell", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo
25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli
koko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän
kukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. "Marion de
Lorme" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin
"Hernani" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi
ranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen
suoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan
suunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. "Kuningas
huvitteleikse", "Lucretia Borgia", "Maria Tudor", "Angelo", Ruy Blas
jatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat
unohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden,
jylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä
luodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon
lisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja
henkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja.
Rohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija
pitelee leimuavalla kiihkolla.

Ja samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma
"itämaalaisia runoja", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi
mieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos "Kuolemaantuomitun
viimeinen päivä" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu
säkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; "Notre Dame-kirkko
Pariisissa" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote,
romaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa
mukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot
olojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo
herkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja -- 1830-luvulla
ilmestyi neljä eri kokoelmaa -- joissa on tuo sama tenho kuin hänen
kaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa
merkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton
muodon taituruus.

Valtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin
luonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy
toimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841
valittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan
ja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri
ja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei
tietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan
haaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein
eikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä.
Mutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden
1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan
menetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen
riemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan
tulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin
eduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi
tasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen
kannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta,
jolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla
uhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia
kaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden,
sorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli --
kahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä
muutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä
likeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään
kiinnittänyt.

Kahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee
tämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole
maailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla
mestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja
"Kuritus"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista
huolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa
ranskalaisessa mökissä.

Hugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan
herkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko
elämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat
lähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta
on hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia,
joissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän
arvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta,
ristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista
teistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu
rauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on
tehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille.
Näiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.

"Kurjien" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää
käsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi
köyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee
kurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä
jo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli
hän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä
kumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla
voimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on _oikeus_ kohota
kurjuuttaan vastaan. "Kurjiin" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä
otettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä
päähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan
runollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta,
puhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta
johdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa
suomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee
sijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.

Maanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon
ehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen
voimattomuuden masennusta, kuten "Meren työskentelijät"- ja "Hymyilevä
mies"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori
Torquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen,
inhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos
"Vuosisatojen legenda" sekä runoelmat "Saatanan tuho" ja "Jumala" sekä
useat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja
saksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä
kuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.

Koko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja
humaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola
y.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen
rohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien
korville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän
tietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin
vähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna
kuolemaansa 22 p. toukok. 1885.

"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta
kohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee
kaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes
se lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä", lausuu hänestä
kirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet
ylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja
merkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.

                                                Suomentaja.

Niin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen
kirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin
tahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa
tuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä
ratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään
ryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja
viheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön
kauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä
ilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen
asiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä
ja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla
hyödyttömiä.

Hauteville-House, 1862.

                                                     Victor Hugo.



ENSIMÄINEN OSA

FANTINE



ENSIMÄINEN KIRJA

ERÄS HURSKAS MIES



1.

Herra Myriel.


Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana.
Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan
virkaa hoiti hän vuodesta 1806.

Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme
pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun
voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne
huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan
hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä
ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin
heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa
tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika:
virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan
virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista
tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä
virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan
huolimatta oli Charles Myriel -- niin huhuttiin -- antanut paljon
puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka
varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä
ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.

Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan,
virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina,
hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel
Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo
kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen
käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan
yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n
hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten
kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään
hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia?
Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen
elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon
kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat
miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset,
ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei
olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän
Italiasta palatessaan oli pappi.

Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo
ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.

Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia
-- mahdoton enää sanoa, mikä -- hänet Pariisiin. Muiden mahtavain
henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia
myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut
käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra
tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen
tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja
tokaisi äkkiä:

"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"

"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä
näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".

Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran
nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla,
kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.

Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra
Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain
muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen
vallankumousta.

Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa,
missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä,
jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja
ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut,
joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia,
sanoja, vähemmän kuin sanoja: _sanansaivarrusta_, niinkuin lausuu
kansan ytimekäs kieli.

Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta
piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka
ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa,
vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua,
kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.

Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti
Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta
häntä nuorempi.

Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen
palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan
ennen _herra kirkkoherran palvelijatar_, kantoi kaksinkertaista
arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.

Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen.
Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas";
näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta
häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut
kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä
töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden
leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota
voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen
nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut
läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu,
henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa
näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen
esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon;
suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen
hengen liihottelemasta maan päältä.

Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva,
aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten
hengenahdistuksensa tähden.

Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet
piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä
keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi
sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät
häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen
vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.

Kun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa
ryhtymistä tositoimeen.



2.

Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.


Dignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.

Piispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan
alussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin
jumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen
piispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki
oli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet,
virkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät,
vanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen.
Suuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka
akkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri
Puget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset
heidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin
arkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille,
Grassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille,
Saint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille,
Vencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille,
Glandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin
munkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin
piispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran
muotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä,
heinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen
marmoritauluun.

Sairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni
puutarha.

Kolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa
sairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän
johtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.

"Herra sairaalan johtaja", kysyi hän, "kuinka monta sairasta on nykyään
Teidän hoidettavananne?"

"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne".

"Sen minäkin sain", sanoi piispa.

"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen", puuttui puheeseen
johtaja.

"Sen minäkin huomasin".

"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy
vaivaloisesti".

"Niin minustakin näyttää".

"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain
oleskella siellä".

"Samaa ajattelin minäkin".

"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja
ankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin
emme tiedä mitä tehdä".

"Samaa minäkin mietin".

"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi johtaja, "täytyy tyytyä
kohtaloonsa".

Tämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.

Piispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan
johtajaan päin.

"Herraseni", sanoi hän, "kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan
yksistään tähän saliin?"

"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?" huudahti johtaja hämmästyneenä.

Piispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.

"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!" virkkoi hän, ikäänkuin
itsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: "Katsokaahan,
herra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on
ilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä
viidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja
meillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa,
vakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa
minulle taloni. Tämä on Teidän kotinne".

Seuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa
piispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.

Herra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli
vallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti
viidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa
riitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta
piispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän
asettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän
summan käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen
omakätisen muistiluettelonsa.

_Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten_.

  Seminaarille ... tuhannen viisisataa livreä.
  Lähetysseuralle ... sata livreä.
  Montdidierin lähetysseuralle ... sata livreä.
  Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa ... kaksisataa livreä.
  Pyhän Hengen seuralle ... sataviisikymmentä livreä.
  Pyhän Maan hengellisille laitoksille ... sata livreä.
  Hyväntekeväisyysyhdistyksille ... kolmesataa livreä.
  Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin ... viisikymmentä
     livreä.
  Vankilain parantamista varten ... neljäsataa livreä.
  Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten ...
     viisisataa livreä.
  Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten ... tuhannen
     livreä.
  Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi ...
     kaksituhatta livreä.
  Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille ... sata livreä.
  Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomain
     tyttöjen maksutonta opetusta varten ... tuhannen viisisataa
     livreä.
  Köyhille ... kuusituhatta livreä.
  Omiin menoihini ... tuhannen livreä.
  Yhteensä ... viisitoistatuhatta livreä.

Koko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän
muuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme,
_talonsa kulunkien järjestämiseksi_.

Tämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla
alistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel
samalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen
ystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen
mukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa.
Kun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin
aina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme
nähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä
yhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa
frangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla
elivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.

Ja kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva
Magloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan
johdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.

Kun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa
eräänä päivänä:

"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!"

"Sen uskon hyvin!" huudahti rouva Magloire, "eihän Teidän Ylhäisyytenne
ole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee
suorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen
tekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä
korvauksen".

"Sepä se!" sanoi piispa, "olette oikeassa, rouva Magloire".

Hän esitti korvausvaatimuksensa.

Vähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen
tarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen
summan; päätöksen päällekirjotus kuului näin: _Määräraha hänen
ylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten_.

Tämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs
keisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli
mielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat
ja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan,
kirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle,
kiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän
seuraavat alkuperäiset rivit:

"-- Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole
neljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette
näistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten
postia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain.
Durancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat
samanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia
tullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja
postikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla.
Ah! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla
tolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista.
Alas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen
ja pysyn yksin Cesarille uskollisena", j.n.e., j.n.e.

Seikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.

"Hyvä", sanoi hän neiti Baptistinelle, "hänen ylhäisyytensä alotti
pitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia
itsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin
saimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!"

Samana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen
sisarelleen:

_Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten_:

  Lihalientä sairaalan potilaille ... tuhatviisisataa livreä.
  Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa viisikymmentä
     livreä.
  Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa
     viisikymmentä livreä.
  Löytölapsille ... viisisataa livreä.
  Orpokodille ... viisisataa livreä.
  Yhteensä ... kolmetuhatta livreä.

Sellainen oli herra Myrielin meno-arvio.

Mitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin
eri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai
kappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta
sitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.

Vähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla
jotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin
ovelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan
haltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken
hyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä.
Suuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä
muuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä
ropoa välttämättömiin menoihinsa.

Kaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin
hyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois
ennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti
kyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut.
Silloin riisti hän itsensä puille paljaille.

Koska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja
paimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän
vaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä
tuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä
yksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän
laillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi
miellytti muuten häntä kovasti. -- "Pidän tästä nimestä", tapasi hän
sanoa. "Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'".

Emme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me
tyydymme sanomaan, että se on näköinen.



3.

Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.


Vaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä
huolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen
hiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria,
tuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan
äskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi
apulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa
aika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen
kuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle,
muulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun
matka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.

Eräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan
piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin
surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja.
Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille
ja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä.
Jokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.

"Herra pormestari", sanoi piispa, "ja herrat porvarit, minä huomaan
kyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen
pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla
ratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen
välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään
turhamielisyydestä".

Näillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi,
eikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa
etsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli
hän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä
oltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: "Katsokaa Briançonin
kansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden
niitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He
rakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä
seuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei
siellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä".

Kylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli
hän:

"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat
elonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa
ansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra
saarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee
koko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle,
korjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa".

Perheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli
hän näin: "Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka
on niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan
viidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä,
lähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan
tyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin".

Piirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat
joutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:

"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta
henkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita
tuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän
jakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee
riitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja
ilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies
rehellisten miesten joukossa".

Kylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleen
Gueyrasin asukkaat esimerkiksi.

"Tiedättekö, miten he menettelevät?" sanoi hän. "Kun pieni kahdentoista
tai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria,
on heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat
kylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen
päivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin
ja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti
kirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka
opettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat
lukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua,
laskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä.
Mutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat".

Näin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia
esimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja
selvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja
lukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja
vakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.



4.

Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.


Hänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua
niiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen
vierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.

Rouva Magloire kutsui häntä mielellään _Hänen suuruudekseen_. Eräänä
päivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa
kirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa
lyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. -- "_Rouva Magloire_",
sanoi hän, "_tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne
hyllylle_".

Muuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt
ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen
kaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa "toiveiksi". Hänellä oli
useampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia,
joiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat.
Nuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata
tuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen;
vanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli
tavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja.
Kerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn
esitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki
"toiveensa". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi:
"Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?" --
"Minä mietin", sanoi piispa, "eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka
muistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne
sellaiseen, jota ei peritä'".

Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen
kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan
arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin
läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin!
Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on
voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin
turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"

Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta
melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana
kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan
tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa
aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan
yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin
tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja
jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman
houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä
väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan
koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran,
sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei
ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä
päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä
vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli
kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet
laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen:
"Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".

Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää
kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään.
Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa.
Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka
osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että
kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa
meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "_Herra markisi,
Teidänkin pitää antaa minulle jotain_". Markisi käännähti ja vastasi
kuivasti: "_Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni_". -- "_Antakaa ne
minulle_", iski piispa.

Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:

"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa
kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme
aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa,
joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa
neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja
tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien
perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa
asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on
seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista
ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan
Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei
talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin
pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat
pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko
ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi,
he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän
palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden,
saadakseen siitä elää. -- Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten
kärsimys huokaa ympärillänne".

Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin
etelän murteisiin. Hän sanoi: "_En bé! moussu, ses sage_?" kuten
ala-Languedocissa. "_Onté anaras passa_?" kuten alisilla Alpeilla.
"_Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase_", kuten
ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan
suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä
lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan.
Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella.
Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.

Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.

Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja
huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on
kulkenut".

Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua,
_entinen syntisäkki_, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman
kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain
hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka
saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:

"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen
taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne
meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".

"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä
ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin
vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden
hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi
kehittyä rukous".

"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.
Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".

"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä,
se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu.
Synnillä on ainainen vetovoimansa".

Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä,
sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri
rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita
säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen
itse piiloon".

Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita
painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten,
palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat
miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden
syntejä".

Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin
voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia
ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa
aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä
helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee
pimeyden".

Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella
asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.

Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä
rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti
annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen
ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään
enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä
siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri
kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia
oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä
vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon
tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin
ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen
syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja
saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla
vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti
häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi,
tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän
saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta
juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla
mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan
vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään
valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa,
kysyi hän:

"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"

"Rikos-asiain oikeustossa".

Hän lisäsi: "Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?"

Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta
kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan
sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä
kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän
aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin
välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle
matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen:
"Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän
silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun
paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi
hän: "_Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa,
vaan minun_".

Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin;
hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän
vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen
Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia
muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia
iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa
vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista,
rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan
epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta.
Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän
ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin
välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla
rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa
meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme
elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen
kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja
pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.

Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä
siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle
sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä
sidotun raukan vieressä.

Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan
mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut
niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa
sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi
hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa,
hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät
luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään
elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli
hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty,
mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä
juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän
hymyillen kutsui _palatsikseen_, sanoi hän sisarelleen: _Olen
toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina_.

Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi
kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään
sanoivat: _Se on teeskenneltyä huomion hakua_. Näin arveltiin sentään
vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli
liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin
tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan
kuluttua.

Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky.
Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen
suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai
säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty
mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa
niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja
olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset
sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen
huippukohta; se kutsuu itseään _kostajaksi_; se ei ole puolueeton, eikä
se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä
värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille.
Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos,
mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja
köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento,
jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo
kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo
köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen
syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa
tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se
raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen
tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima
kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen
kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.

Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä
ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta.
Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut;
yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti
palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt
soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi
puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin
iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:

"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä
syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan
inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella
uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"

Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät
jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina
välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.

Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain
vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja
tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei
tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten
monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa,
tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi
oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken
puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa
surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä
toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä
ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä.
Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana
loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää
murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä,
osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan
hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka
kohottaa katseensa taivaan tähtiin.



5.

Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.


Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen
julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi
varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista
köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.

Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän.
Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen
hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai
kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää
omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.

Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan
sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja
melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja
yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen
huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan,
virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään,
julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja
kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto,
hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen
kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.

Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta,
jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa
kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta,
sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin
muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti
vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä
_puutarhan hoitamiseksi_. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän
sanoa.

Puolipäivän tienoissa läksi hän -- jos ilma oli kaunis -- pienelle
kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain
hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään
ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä,
puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään
päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät,
päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua
terhonmuotoista kultalankatupsua.

Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui
jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle
ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä
siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin
tarvitsivat.

Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai
hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun
hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden
taloissa.

Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos
ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta
huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.

Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen
kuin aamiainenkin.

Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa,
takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin
yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan
illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota
hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen
verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä;
piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan
vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin
yleensä kaupungilla: _Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on
hänen ruokansa kerjäläismunkin_.

Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren
kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen
kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun
kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on
säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin
selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: _Alussa
liikkui Jumalan henki vetten päällä_. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen
tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: _Jumalan tuulet puhalsivat_,
Flavius Josephukseen, joka sanoo: _Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan
päälle_, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: _Jumalasta
lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla_. Eräässä toisessa kirjotelmassa
tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän
iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa
tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin
viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.

Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja
tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan
muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole
usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet.
Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut
erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: _Lordi Germainin
kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan
laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja
Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla_.

Mietelmä oli tällainen:

"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"

"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,
Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje
Vapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja
Totuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat
Valtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,
kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko
luomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo
Sinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".

Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja
jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.

Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen
piispan asunto.



6.

Ketä hän käytti talonsa vartijana.


Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli
kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta
yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala
puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla.
Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen
makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä
rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta,
kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu
vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen
maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen
tulemaan.

Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan
puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.

Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö
ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. -- Miten paljon maitoa ne hänelle
antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä
sairaalan potilaille. _Maksan kymmenyksiäni_, sanoi hän.

Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä
kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli
hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen
huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä
_talvisalongikseen_.

Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita
huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia.
Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty
astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen
asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt
rukoushuoneeseensa alttarin.

Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat
useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman
alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli
joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari",
sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".

Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä
makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli.
Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä
yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai
pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin
tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin
voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen
vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.

Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi
piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai
käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.

Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo
olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme
jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan
nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri
täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja
jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä
nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska
rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun
tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.

Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella
ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin
kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin
viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa
säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä
penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten
pääseekään aina toiveittensa perille?

Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla
varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky
vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä,
esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi
maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa
viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen
ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja.
Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti
ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä
koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut
uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta.
Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen
ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle
sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus
rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli
kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä,
olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu
rukoustuoli.

Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä
muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla,
kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota,
Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin
hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia.
Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli
piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan.
Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen
kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta
henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa,
toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun
rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen
niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna
vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka
oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan
taakse.

Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut
uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren
täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa
uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.

"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.

Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään
valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai
sairaalassa.

Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin
kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat
koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin
sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä
koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin
kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi
naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja
puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi:
"_Se ei ryöstä köyhiltäni mitään_".

Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa
jäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden
rouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan
suurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys
esittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän
lisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: "Minun olisi varsin vaikea
luopua hopeaisista pöytäkaluistani".

Tähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista
kynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään.
Näihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat
tavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku
päivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne
jalkoineen ruokapöydälle.

Piispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva
Magloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren
kauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta
pois.

Puutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat
rakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti
keskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko
puutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin
välissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä
viljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia.
Siellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire
piispalle lempeän ivallisesti: "Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte
saada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei
ole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin
kukkia". -- "Rouva Magloire", vastasi piispa, "Te erehdytte. Kaunis on
yhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin". -- Hetkisen vaiettuaan lisäsi
hän: "Ehkäpä hyödyllisempääkin".

Tämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi
piispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti
sen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja
pistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei
vaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea
puutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään
kasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia;
hän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai
luonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan
enemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4]
Linnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti
kukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti
oppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan
ihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi
maalatulla ruiskukannullaan.

Koko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea,
jonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille,
koristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli
poistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana
sulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi
millä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti
tämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: "Laittakaa
lukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte". Lopulta olivat hekin
tulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät
siltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee,
löydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna
seuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun
reunaan: "Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla
suljettu, papin oven tulee aina olla auki".

Erääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli: _Lääketieteen peri-aatteet_,
oli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: "Enkö minä ole lääkäri
samoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän
potilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat
potilaani, joita minä kutsun onnettomiksi".

Kerran kirjotti hän taas näin: "Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä,
joka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen
nimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa".

Sattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se
Couloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva
Magloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma
siitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin
ovensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö
hän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti
huolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen
olkapäälleen ja sanoi: "_Nisi Dominus custodierit domum, in vanum
vigilant qui custodiunt eam_".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.

Mielellään tapasi hän myös sanoa: "Sitä on papin urheutta niinkuin on
rakuunaeverstin urheutta. -- Mutta", lisäsi hän, "meidän urheutemme
täytyy olla rauhallista laatua".



7.

Cravatte.


Tässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota
meidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen
selvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.

Gaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli
hätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen
alapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat
aikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa
Nizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen
yht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet
Jauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin
ja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten
rotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä
tuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun
kauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei
lähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän
vimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta
kauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen
Chastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin
mokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan
aina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei
olisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi
kolmen tai neljän santarmiparan henki.

"Niinpä onkin aikomukseni", sanoi piispa, "mennä ilman saattojoukkoa".

"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!" huudahti kunnanvanhin.

"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja
että lähden matkaan tunnin kuluttua".

"Matkaan?"

"Matkaan".

"Yksin?"

"Yksin".

"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä".

"Siellä on, siellä vuoristossa", puheli piispa, "eräs vaatimaton,
pikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen
vuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia.
Kolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He
valmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat
vuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille
tuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he
piispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?"

"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?"

"Sepä se", sanoi piispa, "nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin
tosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin
Herrasta Jumalasta".

"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma
susia!"

"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman
paimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?"

"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi".

"Minullahan ei ole mitään otettavaa".

"He tappavat Teidät".

"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?
Kaikkia vielä! Mitäpä hänestä?"

"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!"

"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni".

"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä!
panette henkenne vaaraan".

"Herra kunnanvanhin", sanoi piispa, "eikö todellakaan ole muusta
kysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni
sieluja".

Täytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen
seuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen
itsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.

Hän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän
kulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui
niin täysin vahingoittumattomana "hyvien ystäviensä" paimenten luokse.
Hän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti.
Lähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaa _Te Deumin_ täydessä
piispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta
mitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia
huonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita
silkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.

"Välipä sillä!" sanoi piispa. "Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanne
_Te Deumista_. Kyllä me siitä selviämme".

Pengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain
kootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes
tuomiokirkon lukkaria.

Juuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä
suuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan
suorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi
kulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan
ristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten
oli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta.
Laatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat:
_Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle_.

"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!" huudahti piispa.
Sitten lisäsi hän hymyillen: "Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan,
hänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan".

"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,
"Jumala -- tai paholainen".

Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:
"Jumala!"

Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta
kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti
Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen:
"No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa
luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan
mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani
kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".

Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan
peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja,
pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä
vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat
vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta,
joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka
uhkaavat sieluamme".

Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule
milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo
lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain
rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä
rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän
lankeaisi syntiin meidän tähtemme".

Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut.
Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän
päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi
hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.

Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin
kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä
udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja,
viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta
kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet
tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja
viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa
tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on
kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on
jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: _Kysymys
on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle_.



8.

Viisaustiedettä viinilasin ääressä.


Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän
oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään
välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet
ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt
suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan
nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka
menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan
ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa,
vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti
valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat.
Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri
tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei
ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli
mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä
"piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla
arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra
Myrielinkin läsnäollessa.

Eräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran
kreivi ------ (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille
maaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä,
vaikka yhä vielä arvokkaana:

"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja
piispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme
molemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on
viisaustieteeni".

"Siinä olette oikeassa", vastasi piispa. "Niinkuin viisaustieteensä
laittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra
senaattori".

Senaattori jatkoi rohkaistuneena:

"Olkaamme iloisia poikia taas".

"Vaikkapa iloisia miehiäkin", sanoi piispa.

"Minä julistan Teille", jatkoi senaattori, "ett'eivät Argensin
markiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia
hekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni
kultakoristeisissa kansissa".

"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi", keskeytti piispa.

Senaattori jatkoi:

"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija,
suurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo
Jumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on
pilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin
ankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa
lusikalliseen jauhosekotusta vastaa _fiat luxia_.[11] Ajatelkaa tippa
suuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen
on ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra
piispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole
muuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka
miettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua
suututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme
Teistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni
sielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että
minulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän
Jeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa
kieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille!
Kieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden
antavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia.
Pysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis
viisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme,
ell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa
nenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että
ihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä,
alhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle
suositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa
kaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan,
oikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun
pitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen.
Mikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani
jälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan
kourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet
salaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen
hametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme
todellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo
soikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se
lopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin
tulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen
kuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan
siihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee
hänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan,
eikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta
toiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten
saadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on
pelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12]
palstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella
näin ystävysten kesken. _Inter pocula_.[13] Uhrata tämä maailma
paratiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan
takia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä
olen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen
syntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan
tomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan
päällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut
kärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut
nautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut.
Täytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin
heinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin,
haudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan
kuiluun. Loppu. _Finis_. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden
paikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta,
että olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista.
Imettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei;
huominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain
tasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet
ollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on
totuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne,
niin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra
piispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni.
En anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain --
kaikesta huolimatta -- jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä,
maankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja,
satukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he
sen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei
mitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane
vastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin
tarpeellinen rahvaalle".

Piispa taputti käsiään.

"Sepä oli puhe!" huudahti hän. "Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo
materialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken
pääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita
itseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten
Stephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä,
joiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen
materialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä
on tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti:
ylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun
vallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta
maistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut,
astuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin
Teille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä
onnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne,
sanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut,
erinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin
tapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja
hekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät
ovat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia
hallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on
rahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden
kanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen".



9.

Sisar kertoo veljestään.


Luodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä
tavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa,
ajatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen
ja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä
sanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen
kirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on
meidän hallussamme.

    Digne, 16 päivä joulukuuta 18...

    Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se
    on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy.
    Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan
    seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän
    huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen
    rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire
    repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi.
    Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme
    liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa
    korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa,
    sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja
    niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli
    sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu.
    Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun
    asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin
    kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta
    maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita
    sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi.
    Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä
    en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset
    eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on
    roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko
    joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä
    korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee
    vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea
    museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista
    peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se
    tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa
    ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin
    mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.

    Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa
    kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme
    on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän
    toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön
    ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä
    erinomaisesti, kuten huomaatte.

    Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme
    selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä.
    Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka
    tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää
    koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän
    sanoo.

    Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva
    Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo,
    että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää
    häntä.

    Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän
    matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia
    teitä, ei pahoja ihmisiä.

    Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän
    ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa.
    Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä
    luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa
    nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä
    olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat
    antaneet ne hänelle.

    Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla,
    mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei
    kukaan kuulisi.

    Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet
    pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut
    siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä
    vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva
    Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun
    uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle
    onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän
    Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut
    vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin
    hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme
    molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse
    paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä
    sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on
    kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta
    hyvä Jumala asuu siellä aina.

    Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle
    sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me
    antaudumme Kaitselmuksen huomaan.

    Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on
    suuri henki.

    Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin
    perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia
    muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen.
    Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista
    perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul
    de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä;
    yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne
    Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen
    husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin
    Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen
    ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de
    Gramontin kanssa.

    Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne
    Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän
    rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein
    siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa
    Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin,
    tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä
    kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä
    Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut
    jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä
    laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää
    Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!

                                                  Baptistine.

    J. K. -- Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että
    hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle
    oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen
    polvissa on? -- Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä
    raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin
    vankkureita, hoilaten: Hei vaan!

Niinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista
mukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka
ymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin
rehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria
tekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset
vapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva
Magloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan
jälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes
pienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin
hetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja
asemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä
kun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli
hänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he
vain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun
välimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan
näkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä
vaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi.
Niinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan,
ehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä
lopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.

Muuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että
hänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä
sanonut, mutta hän tiesi sen.



10.

Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.


Vähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän
suoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin
uhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.

Maaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies,
sanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen
nimensä oli G.

Entisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa
piireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä
se tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat
toisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin
ei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa
puuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli
ollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä
laillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä
juuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla
armahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen
maanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli
vielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. -- Hanhien
juoruja korppikotkasta!

Oliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä
kävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän
ei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu
maanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä
Ranskaan.

Hän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana
syrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä
vuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan
siellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei
ainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli
asettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun.
Tästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.

Mutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän
taivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen
konventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä
ikävöi yksinäinen sielu.

Ja ajatuksissaan lisäsi hän: Minun täytyy käydä häntä katsomassa.

Mutta tunnustaa tulee, että tämä ensi katsaukselta niin luonnolliselta
tuntuva ajatus näytti hänestä lyhyen miettimisen jälkeen oudolta,
mahdottomalta, melkeinpä vastenmieliseltä. Sillä pohjimmiltaan oli hän
yleisen vaikutelman alainen, ja konventin jäsen herätti hänessä, hänen
itsensäkään sitä selvästi tajumatta, tuon tunteen, joka on ikäänkuin
vihan rajamailta ja jota niin sattuvasti ilmaisee sana inho.

Mutta saako kapineinkaan lammas peljästyttää paimenta lähestymästä? Ei.
Mutta on lampaillakin eroa!

Hyväsydäminen piispa oli kahden vaiheella. Joskus suuntasi hän jo
askeleensa tuonne laaksoon päin, mutta kääntyi takaisin taas.

Eräänä päivänä vihdoin levisi kaupungissa huhu, että muuan paimenpoika,
joka teki entiselle konventin jäsenelle pieniä palveluksia hänen
lymy-luolassaan, oli tullut lääkäriä hakemaan; että tuo vanha
hirtehinen oli kuoleman kielissä, että hän oli saanut halvauskohtauksen
ja ett'ei hän luultavasti eläisi enää aamuunkaan asti. -- Jumalan
kiitos! huokasivat muutamat.

Piispa tarttui keppiinsä, heitti hartioilleen päällystakin osaksi kovin
kuluneen pappisviittansa takia -- kuten olemme sanoneet -- osaksi myös
iltatuulen tähden, joka varmaankin kohta alkaisi puhaltaa, ja läksi
matkaan.

Aurinko oli mailleen menossa ja kosketti melkein taivaanrantaa, kun
piispa saapui kirouksen paikalle. Hän huomasi sydämensä omituisesti
pamppaillessa olevansa lähellä luolaa. Hän hyppäsi erään kuopan yli,
tunkeusi läpi pensaston, siirsi syrjään risu-aidan telkeet, astui
poikki ruohottuneen peltopahasen, eteni rohkeasti muutamia askeleita ja
keksi äkkiä kedon perällä, korkean pensaston takana luolan.

Siinä näkyi aivan matala koju, puutteellinen, pieni, mutta siisti;
viiniköynnös kierteli sen julkipuolta pitkin. Oven edessä istui
vanhassa pyöräjalkaisessa maalaisnojatuolissa valkohapsinen vanhus,
hymyillen auringolle.

Vanhuksen vieressä seisoi nuori poika, pikku paimen. Hän ojensi
vanhukselle maito-kulhon.

Piispa katseli syrjästä, ja vanhus korotti äänensä:

"Kiitos", sanoi hän, "en tarvitse enää mitään". Ja hänen hymynsä
siirtyi auringosta lapseen.

Piispa astui esiin. Kuullessaan hänen askeltensa äänen, käänsi vanhus
päätään, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kaikkea sitä hämmästystä, joka
voi olla mahdollista pitkän elämän jälkeen.

"Niin kauvan kuin olenkin täällä ollut", sanoi hän, "tapahtuu nyt ensi
kerran, että joku vieras tulee luokseni. Kuka Te olette, herra?"

Piispa vastasi:

"Nimeni on Bienvenu Myriel".

"Bienvenu Myriel! Olen kuullut mainittavan sitä nimeä. Teitäkö kansa
kutsuu hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi?"

"Minua".

Vanhus virkkoi vienosti hymyillen:

"Siinä tapauksessa olette Te minun piispani?"

"Kyllä sitäkin".

"Käykää sisään, herra".

Entinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei
tarttunut siihen. Piispa sanoi vain:

"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette
totta-tosiaankaan näytä sairaalta".

"Herra", vastasi vanhus, "kyllä minä kohta paranen".

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:

"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa".

Sitten puheli hän:

"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla
kuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on
kylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti;
kun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö
totta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen
maailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan.
Teette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että
löytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa
kullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän,
että minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta
itse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen
temppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien
tuikkiessa".

Vanhus kääntyi paimenpojan puoleen:

"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä".

Lapsi vetäytyi kojuun.

Vanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:

"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi
hyvin toistensa seuraan".

Piispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi
odottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan
paljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki -- sillä suurten
sydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki
muukin -- häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen
suuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu "hänen
ylhäisyydekseen", ja hän oli vähällä vastata sanalla "kansalainen".
Häntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen
yleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut.
Tuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta
huolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi
piispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.

Mutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa
olisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin -- mikä sopiikin vallan hyvin
silloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.

Piispa puolestaan -- vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias,
koska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua
synnilliseksi -- ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä
konventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä
soimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä
tuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta
entinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa
armeliaisuudenkin lakien.

G., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita
kahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita.
Vallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria
poikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään
mitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa,
oli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen
kirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen
hartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut
saattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten
kuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut
kolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G.,
koska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli
jonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat.
Tuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat
kuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan
täydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen
taru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.

Piispa istahti kivelle. Johdanto suoritettiin _ex abrupto_.[15]

"Onnittelen Teitä", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. "Tehän ette ole
ainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa".

Entinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa
salavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn
häive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

"Älkäähän liikoja onnitelko, herra; minä olen kuin olenkin äänestänyt
hirmuhaltijan kuolemaa".

Siinä oli siinä äänenpainossa sekä tylyyttä että vakavuutta.

"Mitä tarkotatte?" yritti piispa.

"Tarkotan, että ihmisellä on vain yksi hirmuhaltija: tietämättömyys.
Tämän hirmuhaltijan kuolemaa olen äänestänyt. Tämä hirmuhaltija on
synnyttänyt kuningasvallan, joka on vääryydellä anastettua virkamahtia,
kun sitä vastoin tieto on oikeudella saavutettua valtaa. Ihmistä ei saa
hallita muu kuin tieto".

"Ja omatunto", lisäsi piispa.

"Se on sama asia. Omatunto on kaiken meissä löytyvän synnynnäisen
tietämisen summa".

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu kuunteli hiukan hämmästyneenä tätä hänelle
varsin outoa puhetta.

Entinen konventin jäsen jatkoi:

"Mitä tule Ludvig XVI:n surmaamiseen, niin siihen en ole antanut
suostumustani. Enpä luule itselläni olevan oikeutta tappaa ketään
ihmistä; mutta minä tunnen olevani velvollinen hävittämään pahaa, olen
äänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa. Se merkitsee: olen tahtonut poistaa
naiselta häpeän ja kurjuuden taakan, mieheltä orjuuden, lapselta
pimeyden. Äänestäessäni tasavaltaa, olen tuota äänestänyt. Olen
äänestänyt veljeyttä, sopua, parempia aikoja! Olen ollut osaltani
kumoamassa ennakkoluuloja ja erhetyksiä. Erhetysten ja ennakkoluulojen
sortuminen tietää valon koittamista. Me olemme hävittäneet vanhan
maailman, ja vanha maailma, tuo kaikenlaisen kurjuuden malja on nyt,
vuodatettuaan kaiken sisältönsä ihmissuvun päälle, muuttunut riemun
runsaaksi lähteeksi".

"Sekalaisen riemun", ennätti piispa.

"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen
1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen
riemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen;
me olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole
kyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä
yksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa
siveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli
puhaltaa yhä".

"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla
hyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka
tapahtuu vihan hengessä".

"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on
edistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä
tahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä
ihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen,
sanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt,
rauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan
sivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli
ihmisyyden pyhitysjuhla".

Piispa ei voinut olla mutisematta:

"Niinkö? Entäs vuosi 1793!"

Entinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja
huudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:

"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.
Ukkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.
Viidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Te
moititte salaman iskun tuhoja".

Piispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli
saanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:

"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole
muuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä".

Ja hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen:

"Entä Ludvig XVII?"

Konventin jäsen kurotti kätensä ja tarttui piispan olkavarteen:

"Ludvig XVII! Malttakaahan. Ketä Te hänessä itkette? Viatonta lastako?
Siinä tapauksessa olette oikeassa. Minä itken kanssanne. Kuninkaallista
lastako? pyydän Teitä hiukan miettimään. Minun ymmärtääkseni on
Cartouchen[16] veli viaton lapsi, joka sai Grève-torilla niin kauvan
roikkua kainaloihin vyötetyssä köydessä, että heitti henkensä, vain sen
rikoksen takia, että oli Cartouchen veli, aivan yhtä säälittävä kuin
Ludvig XV:n pojanpoika, viaton lapsi, jota rääkättiin Temppelitornissa
yksinomaan sen rikoksen tähden, että hän oli Ludvig XV:n pojanpoika".

"Herra", sanoi piispa, "minä en pidä tällaisista nimien
vertailemisista".

"Cartouche! Ludvig XV! Kummanko asianajajana Te tässä esiinnytte?"

Syntyi hetken hiljaisuus. Piispa melkein katui ensinkään tulleensakaan,
mutta kuitenkin tunsi hän jonkunlaista hämärää ja kummallista
epävarmuutta.

Entinen konventin jäsen puuttui jälleen puheeseen:

"Ah! herra pappi, Te ette pidä räikeistä totuuksista. Kristus niistä
piti, hän. Hän tarttui ruoskaan ja puhdisti temppelin. Hänen salamoiva
ruoskansa osasi puhua ankaroita totuuksia. Kun hän huudahti:
_Sinite parvulos_[17] ... ei hän tehnyt erotusta noiden lasten välillä.
Hänestä ei olisi ollut vastenmielistä asettaa Barrabaan
perintöruhtinasta ja Herodeksen perintöruhtinasta toistensa rinnalle.
Herra, viattomuus kruunaa kyllä itsensä. Viattomuus ei tarvitse
ruhtinaallisia arvonimiä. Se on yhtä ylevä ryysyihin puettuna kuin
valtakunnanliljoilla koristettuna".

"Se on totta", myönsi piispa matalalla äänellä.

"Pysyn yhä väitteessäni", jatkoi konventin jäsen G. "Te mainitsitte
Ludvig XVII:n. Kokekaamme ymmärtää toisiamme. Itkemmekö me kaikkia
viattomia uhreja, kaikkia marttyreja, kaikkia lapsia, kaikkia alhaisia
yhtä paljon kuin kaikkia ylhäisiä? Siinäpä sitä ollaan. Mutta meidän
tulee, olen sen jo sanonutkin, mennä paljoa kauvemmaksi kuin vuoteen
1793, ja meidän täytyy alkaa itkumme jo ennen Ludvig XVII:tä. Minä
itken kyllä kanssanne kuninkaiden lapsia, kunhan Te vaan itkette minun
kanssani kansan pienimpiä".

"Minä itken kaikkia", sanoi piispa.

"Aivan yhtäläisesti!" huudahti G., "ja jos vaa'an täytyy kallistua
johonkin suuntaan, niin antakaa sen sitten kallistua kansan puoleen. Se
on kärsinyt kauvemmin".

Syntyi jälleen hiljaisuus. Entinen konventin jäsen sen taaskin
keskeytti. Hän kohousi toisen kyynärpäänsä varaan, tarttui peukalollaan
ja taivutetulla etusormellaan kevyesti leukapieleensä, kuten tehdään
koneenomaisesti tutkittaessa ja kuulustellessa, ja loi piispaan kysyvän
katseen, joka liekehti kaikkea lähenevän kuoleman voimaa. Hänen sanansa
tulvivat melkein kuin räjähtäen.

"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä
ei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig
XVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut
tällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta
askeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen,
joka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina
tänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin
huono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin
monen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle
vaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa;
Te olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien
risteykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne
piispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän
siveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka
Te olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi
noita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä,
joilla on lihavat palkat -- Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta
frangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä,
yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia -- joilla on ylelliset
keittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti,
jotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät
hovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on
ylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen
Kristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen
kirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat,
ylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten
muillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne.
Kyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole
tarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta
sisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa
mielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä
puhun? Kuka Te olette?"

Piispan pää vaipui rinnoille ja hän vastasi: -- _Vermis sum_.[18]

"Maan matonen kuomuvaunuissa!" murisi entinen konventin jäsen.

Nyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.

Piispa tarttui lempeästi puheeseen:

"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä
vaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana,
miten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä
minun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun
palatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei
lempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut
kauhistuttavan julma".

Entinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin
puistaakseen siitä pilven.

"Ennen kuin Teille vastaan", sanoi hän, "pyydän Teiltä anteeksi muuatta
seikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette
vieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte
ajatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän
mietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä
voisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu
olla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta".

"Kiitän", sanoi piispa.

G. jatkoi:

"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793
on ollut kauhistuttavan julma?"

"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!" sanoi piispa. "Mitä
ajattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen
kunnioiksi?"

"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloi _Te
Deumia_[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa"?[21]

Vastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu
tutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta
häntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin
ihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat
johdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.

Entinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka
kuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin
hänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun
selkeys. Hän jatkoi:

"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun
mielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan
katsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa
vuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu
säälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden
laita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte
Montrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne
Lamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan
Saulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta
minkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on
hirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois.
Herra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar
Marie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan
hugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa,
herra, sidottiin -- hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä --
yläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän
lapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo
nälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi;
ja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi!
pakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai
omantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi
sälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä:
Ranskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on
tulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen
kauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle.
En puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella.
Muuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni".

Ja herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen
ajatuksensa seuraavin tyynin sanoin:

"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan
vallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että
ihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on
kulkenutkin aika vauhtia".

Entinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan
sisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä
pystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun
puolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat,
joissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:

"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja
palvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi".

Vanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti
taivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset
täyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja
hän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen,
katse kadonneena avaruuden syvyyksiin:

"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!"

Piispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin
ja jatkoi:

"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi
minuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin
sanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on
minuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala".

Kuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen
värisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut,
sulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän
näytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka
hänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti
vieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen
hetki oli käsillä.

Piispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut.
Äärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen
liikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän
tarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui
kuolevan puoleen:

"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me
olisimme tavanneet toisemme turhaan?"

Entinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo
liitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.

"Herra piispa", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui
pikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta,
"minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja
ajattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua
kutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli
harhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli
vallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa
oikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä
tunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä
puolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani
lävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin
yhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen
holvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä,
jotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin
Arbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän.
Minä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa.
Minä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui
isänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa
ihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut
armotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia
vastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella
seudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs
urbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari
Beaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt
velvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän,
mihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty,
vainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia
vuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen
ihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen
tietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä
suostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä
yksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha;
minä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?"

"Teidän siunaustanne", sanoi piispa.

Ja hän lankesi polvilleen.

Kun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille
levinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.

Piispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti
koko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat
uteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän
vain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän
pieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä.
Pienimmätkin viittaukset tähän "vanhaan konnaan" saivat hänet vajoamaan
kummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen
ilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon
heijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin
hänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.

Tämä "paimenkäynti" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän
paikallisissa pikkupiireissä:

"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen
ääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä
vallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne
mennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin
uteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa".

Eräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla
hävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan
sukkeluuden: "Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin
Teidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin".[23] -- "Ohho! jopa
nyt värin löysittekin!" vastasi piispa. "Onpa onni, että ne, jotka sitä
väriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa".[24]



11.

Varjoa.


Erehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen
ylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen "filosofi-piispa" tai
"isänmaallinen sielunpaimen". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen
hänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen
voimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin
helläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.

Vaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin
politikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa
lyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen
ylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin
johonkin suhteeseen.

Palatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.

Jonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari
tehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden
piispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme,
yöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta
kutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten
piispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa
ja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali
Feschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden
yhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta
hän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään
pienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin
lähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen
näiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa
kokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin.
Kun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän:
"_Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen
ulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi_".

Toisen kerran sanoi hän: _"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä
ovat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa_".

Seikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa
suosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen
eräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona,
seuraavatkin sanat: "Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita
mattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin
rasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä
alati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on
ihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!"

Ohimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha.
Tämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon
palvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen
esiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan
tapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä
armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä
pappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä.
Vai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin,
kaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan
tätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko
ajatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen
tule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa
sulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen
kyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen
kasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen
rakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.

Näin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla
hänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä,
joita kutsuisimme "vuosisadan aatteiksi". Hän sekaantui hyvin vähän
hetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion
suhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu
oikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin
paavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi.
Koska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään
salata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin
kukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan
kaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään
Napoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään
yleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.

Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä,
toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän
luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että
kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun
aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut
keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää
pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen
maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa
yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.

Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen
hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen
varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli
kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa
hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin.
Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme
suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi",
edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen,
kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka
meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel.
Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat
tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi
ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut
kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään
häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi
yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden
kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.

Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut
hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää
suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen
vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä
hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan
kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä
miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä
paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin
kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun
alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole
järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää
suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton
vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen
tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu
asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa
riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten
murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa
äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin
suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan.
Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin,
joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli
jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt
peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää
päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka
värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan
lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan
Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa
sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka
kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen
piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja
liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun
partaalla.

Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa
rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja
arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko
sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä
tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja
jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän --
se on tunnustettava -- suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin
määrässä kuin me. -- Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa
asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä,
Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän
miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden
silloinen laki määritteli olevan _kapinallisia lausumia_. Senjälkeen
kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää
milloinkaan pukeutunut _virkapukuun_, kuten hän sanoi, jott'ei hänen
olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla
kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon
oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut
sitä täyttää. "_Ennen vaikka kuolen_", sanoi hän, "_kuin kannan
sydämelläni kolmea rupikonnaa_". Hän ivaili mielellään aivan
julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä
englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa
Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan
näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten:
Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän
joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet
luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon
vahtimieheksi.

Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla
teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin
hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä
Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta
antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi
keisariaan, mutta rakasti piispaansa.



12.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.


Melkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin
kenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä
tarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan
eräässä kohti "keltanokka-papeista". Kaikilla elämän aloilla
löytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden
saattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa
"kunniakehäänsä". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi
hoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden
ympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella
vähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto
pappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja
ylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat
hänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee
samaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan
valloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin
virkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.

Niinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon
tunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan
esikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat
piispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä
osaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä
voivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat
ikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten
välillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita
pikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä!
Valtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja
onnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla
mieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin,
hovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan
paikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös
kiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta
pyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän
seuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana
monia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta
suojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on
olemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa,
joka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin
valitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan
kirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston
jäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa
monsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole
kuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on
vain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin
hiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa
säännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi?
Ylhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan
sentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka
moni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten
maitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen
kutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen
suojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.

Hänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä
rakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen
saattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui
täydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet,
kuinka hänelle Pariisissa "oli käynyt nolosti". Ei kukaan onnenetsijä
halunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan
runkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen
taimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja
hänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan
rahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet
tähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut
ajateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä
erotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin
selvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun
suojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret
papit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon
ja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä -- toistamme sen
vieläkin -- jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää
ylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi
tartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden
auttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa,
lyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja
silloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen
ylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa
yhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä
oppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.

Sanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka.
Sen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan.
Suuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta
kuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen
kaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja
Tacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on
muuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen
palvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen
vastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä!
Onnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa,
niin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä
kunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain
voitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan
suuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta
poikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan
ihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli
mies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee
perille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi
itseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen.
Tuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon,
Danten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota
pikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä,
tapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija
kohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekee
_Tiridaten_, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi,
kun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden
kohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa
Sambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän
nahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren
korot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja
pakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä
hän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee
piispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun
kauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan,
että hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä
Neroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa
ja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa
mittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain
räpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.



13.

Mitä hän uskoi.


Oikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen
piispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus.
Rehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten
luulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään
inhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat
meidän tunnustamistamme.

Mitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle
käsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa
vasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme
varmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan
ulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin.
Hän uskoi kaiken sen, minkä voi. _Credo in Patrem_,[26] huudahti hän
usein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää
omalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: "Jumala on kanssasi!"

Mutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella
uskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan
ihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta, _quia multum
amavlt_,[27] katsoivat "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja
"ajattelevat kansalaiset" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia
lauseparsia: "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat
kansalaiset" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä
itsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen
sitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta,
jota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka
tilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei
ketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan.
Jokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton
kovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä
kovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein
keskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen
bramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan
lausetta: "Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?" Ulkomuodon
rumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä
tuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti
kuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai
puolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi
hän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden
seikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka
kokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä
luomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai
joskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän
puutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin
lähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin
maassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen
sisarensa kuuli hänen sanovan: "Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa".

Miksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia
lausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä
lapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja
Markus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun
ei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.

Näin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli
kunnioitusta herättävä näky.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen,
ehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen
kaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin
valtavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän
vaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä
luonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia
reikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat
häviämättömiä.

Vuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin,
seitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes
kuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua
lihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä
kävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän
kumarassa -- seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä.
Gregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti
hymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen
ylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu "jaloksi
muodoksi", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että
se oli myös jalo.

Kun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen
viehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin
hyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui
säteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin
säilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat
hänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä:
Siinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen.
Juuri tällaisen vaikutuksen oli hän -- kuten tiedämme -- tehnyt
Napoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen
kelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki
hänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa
ja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka
valkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta.
Ylevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta
siltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli
hitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen
tunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste
asteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi
yhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa
ajatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin
sopusointuisia.

Me olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen
suorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen,
pienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden,
vierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus,
tutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti',
sanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen
piispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä
tekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos
kylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun
molemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria
puutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle
menemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä
katsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa.
Joskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista,
ell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä
pitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin,
rauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman
rintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön
synkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön
kirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille.
Näinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat
tuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä
tähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan
salaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään
sanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin
lentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä
käsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman
kaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja
läsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon
salaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa
salaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen
silmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän
katseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän
vain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita
atoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka
paljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä
kaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita
äärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä
yhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat
elämä ja kuolema.

Hän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän
katseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden
läpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta,
jota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja
se riitti hänelle.

Mitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat
hetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin?
Eikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut
kylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan?
Eikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha
kävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi
kasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä;
pari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.



14.

Mitä hän ajatteli.

Viimeinen sana.


Koska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin
nykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen "panteistisen"
värityksen -- käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta -- ja
johtaa uskomaan -- olipa se sitten hänen moittimisekseen tai
kiittämisekseen -- hänen omanneen jonkunlaisen personallisen
filosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka
itävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta
korvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa
sitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun,
voinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän
miehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.

Ei mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa
mietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen
lähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä
olla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin
tuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä
tutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden
suurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren
salaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta
joku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos
tahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään!
Puhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä
liikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot
ikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa
on täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on
tutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja
vastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. --

Inhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja
kaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa,
että jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös
siten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa
takaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että
tutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä
maan päällä ihmisiä -- ovatko he ihmisiä? -- jotka huomaavat selvästi
haaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat
nauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä
Bienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut
mikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet,
joiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal,
ovat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla
on kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä
lähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.

Hän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan
laskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden
tiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa
loimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut
jälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä
kaikki.

On mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen
innostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi
liiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan
kaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus
kerettiläisiä.

Hän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät
sovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta;
hän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja
yrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen
kappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta
ajatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja
lohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta
papista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.

Niitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli
laupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla
vaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina
altista hyvyyttään. _Rakastakaat toinen toistanne_; sen selitti hän
riittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä
päivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet
ja joka piti itseään "viisaustieteilijänä": "Mutta tarkatkaahan toki
maailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina
älykkäin. Teidän käskynne _Rakastakaat toinen toistanne_ on suuri
tyhmyys". "_Sepä se_", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu
levollisesti, "_Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon
tyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan_". Hän siihen sulkeutui, hän
eli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään
käsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat,
mietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä
tutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin
pudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen:
kohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen
omantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän
muotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten
käsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien
olioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon,
vapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat
asiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat
päänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä
Paavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka
katsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin
sytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.

Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka
ulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan
ja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen
sielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.



TOINEN KIRJA

LANKEEMUS



l.

Matka-päivän ilta.


Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui
muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat
asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat
talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina.
Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli
keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän
oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen.
Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän
paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean,
kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta
kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului
sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä
säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi
hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko,
jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka;
selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja
aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta
pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin,
pää oli keritty ja parta rehotti.

Hiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä
jonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.

Hiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä
ne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu
vähään aikaan.

Kukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija.
Mistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui
Dignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin
nähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin.
Tämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin
väsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä
kauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän
Gassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä,
joka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin
jano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat
nähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen
päässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.

Saavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja
suuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli
neljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä
porttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä
maaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille
julistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi
santarmia.

Vastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä
tarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten
kaupungintaloon.

Siihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili:
"_Colbaan Risti_". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre,
mies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään
toisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa "_Kolmen
Perintöruhtinaan_" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä.
Keisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä
"_Kolmen Perintöruhtinaan_" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali
Bertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut
sinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt
porvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että
keisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran
palatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut: _Minä menen
erään kelpo miehen luo, jonka tunnen_, ja hän oli mennyt _Kolmeen
Perintöruhtinaaseen_. Tämä _Kolmen Perintöruhtinaan_ Labarrea kohdannut
kunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä
asuvaan _Colbaan Ristin_ Labarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa:
_Se on sen Grenoblen Labarren serkku_.

Mies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko
paikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun
tasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi
hauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari,
hyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli
kovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden
kova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta.
Jokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä
kuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa
kärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari
aimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.

Kuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi
isäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:

"Mitä herra tahtoo?"

"Tahdon saada ruokaa ja yösijan", sanoi mies.

"Mikään ei käy sen helpommin päinsä", vastasi isäntä. Siinä hetkessä
käänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko
ulkonaisen muodon ja lisäsi: "Kunhan vaan maksatte".

Mies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:

"Kyllä minulla on rahaa".

"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne", sanoi isäntä.

Mies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja
laski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui
matalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa.
Lokakuun illat ovat jo aika kylmiä.

Siinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan
toviin.

"Jokohan kohta saa ruokaa?" kysyi mies.

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Sillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä,
veti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja
repäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä
pienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän
pari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi
paperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa
olevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija
kuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan
kaupungintalolle päin.

Matkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.

Hän kysyi vieläkin kerran: "Jokohan kohta saa ruokaa?"

"Aivan heti", vastasi isäntä.

Poikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen
hätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti
lukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi
miettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti
vaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.

"Herra", sanoi hän, "en voi ottaa Teitä huoneisiini".

Mies kohousi puoleksi istualtaan.

"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen?
Minulla on rahaa, johan sen sanoin".

"Ei vika ole siinä".

"Missä sitten?"

"Teillä on rahaa..."

"On kyllä", sanoi mies.

"Mutta minulla", sanoi isäntä, "minulla ei ole huonetta".

Mies vastasi tyynesti: "Pankaa minut sitten vaikka talliin".

"En voi".

"Miksi ette?"

"Hevoset anastavat kaiken alan".

"No", jatkoi mies, "on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan
senhän näemme aterian jälkeen".

"En voi antaa teille ruokaa".

Tämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti
vieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.

"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta
asti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni".

"Ei minulla ole antaa", sanoi isäntä.

Mies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.

"Eikö todellakaan! Entäs nämä?"

"Ne on jo tilattu".

"Kuka ne on tilannut".

"Nuo kuorma-ajurit tuolla".

"Kuinka monta heitä on?"

"Kaksitoista".

"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle".

"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen".

Mies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:

"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde".

Silloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka
sai miehen säpsähtämään:

"Menkää nyt tiehenne".

Matkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä
muutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli
avaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja
lisäsi hiljaa:

"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne?
Teidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te
olettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin.
Lähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko
lukea?"

Näin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri
tehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta
majataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen
äänettömyyden jälkeen:

"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne".

Mies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja
lähti ulos.

Hän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen
vieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei
katsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt
_Colbaan Ristin_ ravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien
majatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä
kiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain
epäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää,
että kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota
koko kaupungissa.

Hän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät
katsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä
seuraa.

Hän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi
tuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle
tapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän
tähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.

Komea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi
jotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.

Silloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon
kiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta
vasten. Hän meni sitä kohti.

Se oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.

Matkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan
saliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava
pystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä
lämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.

Tähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta
tietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.

Matkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi
pihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti
ovea.

"Kuka siellä?" kysyi isäntä.

"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan".

"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa".

Hän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa,
käännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen
irrottaessaan laukkuaan.

Isäntä sanoi hänelle: "Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa.
Tulkaahan lämmittelemään, kuomaseni".

Hän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet
jalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä
hänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti
jonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten
kärsimysten sydäntäsärkevä sävy.

Hänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta,
voimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä
kummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne
ankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli
risukasasta.

Mutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias,
joka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä
hevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän
oli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen
muukalaisen Bras d'Assen ja ... (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin
sen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan,
ylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin
kalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään.
Tämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa,
joka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen
vastenmielisen kohtauksensa _Colbaan Ristin_ väelle. Hän antoi
paikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen
luokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli
taas vaipunut mietteihinsä.

Kapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja
sanoi:

"Mene heti tiehesi täältä".

Vieras käännähti ja vastasi lempeästi:

"Vai niin! Tekin siis tiedätte?"

"Tiedän".

"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta".

"Täältä on sinun myös pakko poistua".

"Minne pitää minun sitten menemän?"

"Muualle".

Mies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.

Kun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka
olivat seuranneet häntä _Colbaan Rististä_ lähtien ja jotka näyttivät
häntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi
vihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon
kuin lintuparvi.

Hän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui
rautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.

Aukeni luukku.

"Herra portinvartija", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti
päästään, "ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?"

Ääni vastasi:

"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä
silloin ovet aukeavat".

Luukku sulkeutui.

Hän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon
puutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon
hauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä
äkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta
pilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli
kapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun
huoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon
nurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä
riippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu
valaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen
haarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia
höyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja
avomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen
lähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi,
lapsi nauroi, äiti hymyili.

Muukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää,
suloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen
osannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo
olisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän
näki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.

Hän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.

Ei kuultu.

Hän kopahutti toistamiseen.

Hän kuuli vaimon sanovan: "Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta".

"Eikös mitä!" vastasi mies.

Hän kopahutti kolmannen kerran.

Mies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.

Hän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen.
Hänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina
vasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään
vasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä.
Hän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus
päästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä.
Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet
silmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy,
jota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.

"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa
minulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan
tuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko?
Maksua vastaan".

"Kuka Te olette?" kysyi talon haltija.

Mies vastasi: "Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän,
kaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan".

"Enpä minä kieltäytyisi", sanoi talonpoika, "ottamasta luokseni kunnon
ihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?"

"Siellä ei ollut tilaa".

"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä.
Oletteko käynyt Labarrella?"

"Olen".

"Entä sitten?"

Matkamies vastasi hämillään: "En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut
minua vastaan".

"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?"

Vieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:

"Ei sielläkään otettu minua vastaan".

Talonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta
kiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:

"Ehkä Te olettekin se mies? -- -- --"

Hän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun
pöydälle ja otti pyssyn seinältä.

Sillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat: _Ehkä Te olettekin
se mies_? -- -- -- noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä
ja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli
vierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä,
mutisten hiljaa: _Tso-maraude_.[29]

Kaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.

Silmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään
myrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:

"Tiehesi!"

Mies yritti: "Armosta! Lasi vettä!"

"Kuula kalloosi!" vastasi talonpoika.

Sitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa
työnnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin,
ja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.

Ilta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän
valossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa
puutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti
turve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli
ja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala
aukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat
rakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella
tavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä
ahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta
tarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa
ei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi
kojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion
olkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta
jäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän
tunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion
päänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti
raivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran
pää kuvastui selvästi kojun suulla.

Tämä oli siis koirakoppi.

Mies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja
laukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen
repaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.

Hän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen,
koska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen
kepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvat
_peitetyksi ruusuksi_.

Vaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla,
yksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa,
kun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta
kopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan
ohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: "Minä en ole edes koiran
arvoinen!"

Pian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni
kaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai
vilja-auman suojakseen.

Hän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa
kaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli
ympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen
matala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin
elonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.

Taivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä.
Matalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni,
ja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli
juuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde,
muodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren,
josta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.

Maa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä
saa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui
epäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle
taivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava.
Ei mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista,
joka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.

Silminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun
hienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan
kappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä
kummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän
lohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä
kääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan
vihamieliseltä.

Hän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä,
joka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815
vanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit.
Hän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.

Oli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi
hän taas käyskennellä umpimähkään.

Näin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan
tuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.

Tämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin
ensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset
armeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli
sanellut.

Väsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän
kivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.

Muuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen
pimeässä pitkänään värjöttävän. "Mitä te siinä teette, ystäväiseni?"
sanoi hän.

Mies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: "Ettekö näe, hyvä ihminen,
että minä makaan!"

'Hyvä ihminen' -- hän ansaitsi todellakin tämän nimen -- oli rouva
markiisitar de R.

"Tällä penkillä?" jatkoi nainen.

"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu", sanoi mies;
"tänään on minulla patjana kivi".

"Oletteko ollut sotamiehenä?"

"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä".

"Miksi ette mene majataloon?"

"Kosk'ei minulla ole rahaa".

"Surkeata", sanoi rouva de R., "eikä minullakaan ole kukkarossani
enempää kuin kaksikymmentä penniä".

"Antakaa nekin".

Mies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:

"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko
edes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän
on varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes
armeliaisuudesta suoda Teille suojaa".

"Minä olen kolkuttanut kaikille oville".

"Ja miten kävi?"

"Kaikkialta on minut ajettu pois".

'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin
toisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.

"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?" jatkoi hän.

"Niin".

"Oletteko kolkuttanut tuolle?"

"En".

"Kolkuttakaapas sille".



2.

Varovaisuus neuvoo viisautta.


Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut
jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa
suurta teosta _Velvollisuuksista_, mutta pahaksi onneksi jäi se
keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon
opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli
jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet
yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman
mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat
tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee
velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään
kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII,
12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut
velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä
toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten
velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien
ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja
palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten
velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet
Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista
kristittyjen luettavaksi.

Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille
neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun
rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista
pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi
piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki
kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.

Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni
kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.

Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.

Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti
Baptistinen kanssa.

Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen
tuli.

On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta,
jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire
lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka,
hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku,
jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut
Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia,
joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä
tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire
_talonpoikaisvaimolta_ ja neiti Baptistine _säätyläisnaiselta_. Rouva
Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa
samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä
ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta
villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun
puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen
ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli
yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat
puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla.
Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine
uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja
nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle.
Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen
erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli
alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen
äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän
hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta
heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten
olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti
Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään.
Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat
silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen
olemuksensa henki -- sen olemme jo alussa maininneet -- sanomatonta
hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen;
mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti
sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina
pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan,
uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen,
haihtunut muisto!

Neiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana
tapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat
pienimmätkin yksityisseikat.

Piispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin
innokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin
hyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.

Selvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut
kaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän
näköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä
kulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin
oleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka
rohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen
vastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että
poliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari
eivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan
kaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten
itsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä
huolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa ja
_etenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet_.

Rouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa
oli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen
lämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut
siihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut.
Rouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea
veljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen
sanoa:

"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?"

"Kuulin jotain hämärästi", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan,
laskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa
kohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta
päin valaisi, sanoi piispa sitte: "No mikä hätänä? Mitä sitten on
tapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?"

Silloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen
yhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin
luultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen
hirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt
pyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut
häntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua
pitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen
pussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.

"Oikeinko totta!" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva
Magloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin
kiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:

"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä
kaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se
poliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen).
Eletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä
kaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään
olla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja
neiti sanoo samoin -- -- --"

"Minä en sano mitään", keskeytti sisar. "Mitä veljeni tekee, on hyvin
tehty".

Rouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan
vastustanutkaan:

"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän
Ylhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin
Museboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet:
siihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja
tarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin
täksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa
ohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja
sitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja
sitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala
nähköön edes lupaa pyytää..."

Siinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.



3.

Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.


Ovi aukeni.

Se aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä
kiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.

Muuan mies astui sisään.

Tämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken
näimme harhailevan suojan haussa.

Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki.
Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva,
väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan
näköinen. Se oli synkeä ilmestys.

Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran
ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.

Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan
miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään
hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen
kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.

Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.

Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen
vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä
päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta
piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:

"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana.
Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä
päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni,
Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään
olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana
näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne
minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä
kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle
sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole
tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle,
portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira
puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut
ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille,
nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt.
Ajattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista
Jumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin,
löytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa
heittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän
taloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on
tämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni.
Satayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni
kaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan
kulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen
lopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä.
Sallitteko minun jäävän?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te katatte yhdelle hengelle lisää".

Mies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä.
-- "Ajatelkaahan", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein
ymmärtänyt. "Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen
entinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan
kaleereilta." -- Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi
sen auki. -- "Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima
ajaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä
minäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka
oppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean,
vapautettu rangaistusvanki, kotoisin ... siitä ette huoli välittää ...
ollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta
murtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta
pako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. -- Kas siinä!
Kaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut
vastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja
yösijan? Onko Teillä tallia?"

"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te panette puhtaat lakanat
vuodekammion sänkyyn".

Me olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten
tottelevaisuus.

Rouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.

Piispa kääntyi miehen puoleen.

"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta
illalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte".

Silloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja
kova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui
kummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:

"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois?
Rangaistusvankia! Te sanotte minua _herraksi!_ Te ette sinuttele minua?
Ette sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin
niin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti,
kuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä
illallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin
ihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa
nukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä
ihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa
anteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan
vaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö
niin?"

"Minä olen pappi", sanoi piispa, "ja asun tässä".

"Pappi", jatkoi mies. "Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä
minulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko?
Tosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne".

Yhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan,
pistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine
katseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:

"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te
olette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?"

"En", sanoi piispa, "pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on?
Sanoitteko, että satayhdeksän frangia?"

"Ja viisitoista souta", lisäsi mies.

"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on
mennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?"

"Yhdeksäntoista vuotta".

"Yhdeksäntoista vuotta!"

Piispa huokasi raskaasti.

Mies jatkoi: "Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä
päivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta,
jotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette
kirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös
siellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen
Ylhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja
Marseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti.
Suokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin
kaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! -- Hän
toimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin
sellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se
kimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet
valmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain,
mutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan.
Sellainen se on piispa".

Hänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt
selko seljälleen.

Rouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja
pani ne pöydälle.

"Rouva Magloire", sanoi piispa, "asettakaa vieraamme paikka
mahdollisimman lähelle tulta". -- Ja kääntyen miehen puoleen: "Yötuuli
puhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?"

Joka kerta kun hän lausui tuon sanan _herra_ lempeän vakavalla ja
ystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää
entistä rangaistusvankia _herraksi_ on samaa kuin ojentaa lasi vettä
_Medusan_ haaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.

"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee", sanoi piispa.

Rouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä
makuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne
sytytettyinä pöydälle.

"Herra rovasti", sanoi mies, "Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään.
Te otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni.
Enkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olen
onneton ihminen".

Piispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen
käteensä. "Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä
talo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy
siltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä
kärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja
minua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini.
Kukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee.
Tämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän
kotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi
minun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle
sanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin".

Miehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.

"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?"

"Niin", vastasi piispa, "Teidän nimenne on minun veljeni".

"Kuulkaahan, herra rovasti!" huudahti mies. "Minun oli kovin nälkä, kun
tulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en
tiedä itsekään miten".

Piispa katseli häntä ja sanoi:

"Oletteko Te paljon kärsinyt?"

"Ah! Punainen mekko, rautapuntit jaloissa, puulava nukkua, kuumuutta,
kylmyyttä, työtä, kaleerin soutua, kepin iskuja! Kaksinkertaiset
kahleet vähimmästäkin syystä. Pimeätä koppia vähimmästäkin sanasta.
Kahleissa vaan, vaikka kuolonkipeänä makaisit. Koirat, koirat ovat
paljon onnellisempia! Yhdeksäntoista vuotta! Olen neljänkymmenenkuuden
vanha. Nyt on minulla keltainen passi. Siinä se".

"Niin, niin" puuttui puheeseen piispa. "Te tulette murheen paikasta.
Kuulkaahan. Taivaassa on oleva suurempi ilo yhden katuvaisen syntisen
kyyneleisistä kasvoista kuin sadan vanhurskaan valkoisesta puvusta. Jos
Te palaatte siitä kärsimyksen paikasta ihmisiä vihaavin, katkerin
ajatuksin, niin ansaitsette Te sääliä. Jos Te palaatte sieltä sydän
täynnä lempeitä rauhan ja hyvänsuonnin ajatuksia, olette Te meitä
kaikkia parempi".

Sillä välin oli rouva Magloire tuonut illallisruuat pöydälle. Vedestä,
öljystä, leivästä ja suolasta valmistettua lientä, hiukan silavaa,
palanen lampaanlihaa, viikunoita, tuoretta juustoa ja suuri rukihinen
leipä. Rouva Magloire oli tähän piispan jokapäiväiseen ateriaan omasta
ehdostaan lisännyt pullon vanhaa Mauves-viiniä.

Piispan kasvot saivat äkkiä tuon vierasvaraisille ihmisille ominaisen
iloisen ilmeen ja hän sanoi reippaasti: "Pöytään!" -- Niinkuin hänen
oli tapana silloin, kun joku vieras aterioi hänen kanssaan, istutti hän
nytkin miehen oikealle puolelleen. Täysin tyynenä ja aivan kuin
tavallisissa oloissa asettui neiti Baptistine hänen vasemmalleen.

Piispa lausui ruokasiunauksen ja jakoi sitten itse liemen tapansa
mukaan. Mies alkoi syödä ahneesti.

Äkkiä sanoi piispa:

"Mutta minusta tuntuu tältä pöydältä jotain puuttuvan".

Rouva Magloire ei tosiaankaan ollut ottanut esille muuta kuin nuo
välttämättömät kolme pöytäkalustoa. Mutta talon tapoihinhan kuului,
että silloin kun piispalla oli vieraita aterialla, asetettiin esille
kuudet hopeaiset pöytäkalut. Viaton huvitus! Tämä vieno ylellisyyden
varjo oli jonkunlaista viehättävää lapsellisuutta tässä hiljaisessa,
vakavassa talossa, jossa köyhyys oli kohotettu kunniasijalle.

Rouva Magloire ymmärsi huomautuksen ja lähti sanaakaan sanomatta;
hetkistä myöhemmin loisti nuo piispan kaipaamat kolme pöytäkalustoa
valkealla liinalla, kauniisti järjestettyinä kunkin aterioijan
kohdalle.



4.

Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.


Antaaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä tuossa pöydässä tapahtui,
on meidän parasta jäljentää tähän kohtia neiti Baptistinen kirjeestä
rouva de Boischevronille, missä rangaistusvangin ja piispan keskustelu
esitetään teeskentelemättömällä tarkkuudella:

"-- -- -- Tämä mies ei kiinnittänyt huomiota keneenkään. Hän söi nälkää
nähneen ahneudella. Mutta illallisen jälkeen sanoi hän:

"'Herra hyvän Jumalan sielunpaimen, kaikki tämä on aivan liiankin hyvää
minulle, mutta täytyy sanoakseni, että nuo kuormankuljettajat, jotka
eivät sallineet minun syövän seurassaan, pitävät lihavampia päiviä kuin
Te'.

"Meidän kesken sanoen: tuo huomautus loukkasi minua hiukan. Veljeni
vastasi:

"'Onpa heillä raskaampi työkin'.

"'Eipä niinkään', väitti mies, 'heillä on vaan enemmän rahaa. Te olette
köyhä, näen sen kyllä. Ettekä Te ehkä ole rovastikaan. Oletteko
todellakin rovasti? Sepä se! Jos laupias Jumala vähänkään harrastaisi
oikeutta, pitäisi Teidän oleman rovastin'.

"Laupias Jumala ei ole vain oikeutta harrastava, Hän on muutakin',
sanoi veljeni.

"Hetkistä myöhemmin lisäsi hän:

"'Herra Jean Valjean, Pontarlieriinkö Te menette?'

"'On pakko mennä'.

"Jotenkin näin luulen miehen sanoneen. Sitten hän jatkoi:

"'Minun täytyy olla matkalla huomenna päivän koittaessa. On aika
rasittavaa kävellä. Jos yöt ovat kylmät, niin ovat päivät sitä
kuumemmat'.

"'Te olette matkalla hyvälle seudulle, sanoi veljeni. 'Vallankumouksen
tapahtuessa suistui meidän perheemme perikatoon, minä pakenin
Franche-Comtéhen ja elin siellä muutamia aikoja kätteni työllä. Minulla
oli halua ja tahtoa. Löysin sopivaa tointa. Ja valitsemisen varaakin
oli. Siellä on näet paperitehtaita, nahkatehtaita, viinapolttimoita,
suuria kellotehtaita, terästehtaita, kuparitehtaita, ainakin
kaksikymmentä rautasulattoa, joista neljä erikoisen huomattavaa
Lodsissa, Châtillonissa, Audincourtissa ja Beuressä...'

"En luule erehtyväni; juuri nämä nimet kai veljeni mainitsi. Sitten hän
keskeytti puheensa ja kääntyi minun puoleeni:

"'Rakas sisar, eikö meillä ole sukulaisia niillä seuduin?'

"Minä vastasin:

"'Kyllä meillä siellä oli muutamia, esim. herra de Lucenet, joka oli
Pontarlierin teiden ja siltojen ylitarkastajana vanhan hallituksen
aikoina'.

"'Niinpä niin', puuttui jälleen puhumaan veljeni, 'mutta v. 1793 ei
ollut enää sukulaisia; silloin sai turvautua käsiinsä. Minä tein työtä.
Siellä on siellä Pontarlierin seuduilla, minne Te, herra Valjean, nyt
menette, muuan ijänikuinen, viehättävä teollisuuden haara,
juustonvalmistus niin kutsutuissa juustokeittiöissä'.

"Ja nyt ryhtyi veljeni, aina vain houkutellen miestä syömään,
selittämään hänelle perinpohjaisesti Pontarlierin juustokeittiöitä;
että niitä on kahta lajia: _suurkeittiöt_ rikkailla, niillä, joilla on
neljäkymmentä, viisikymmentä lehmää ja jotka valmistavat seitsemän,
kahdeksan tuhatta juustoa kesässä; _osuuskeittiöt_ köyhillä, s.t.s.
keskivuoriston talonpojilla, jotka liittyvät lehmineen yhtiöön ja
tasaavat tuotteet. He palkkaavat juustonvalmistajan, jota he nimittävät
_gruriniksi_, juustomestariksi. Tämä juustomestari ottaa osakkaiden
maidon kolmasti päivässä vastaan ja merkitsee määrät kaksi-osaiseen
pykäläpuuhun. Huhtikuun loppupuolella alkaa juustokeittiössä työ;
kesäkuun keskipaikkeilla ajavat juustonvalmistajat lehmänsä
vuoristoon'.

"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti
juomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen
sanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle
kaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka
tunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita
minullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa,
aivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman
suoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio
turvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin
olen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan
veljeni lausunut ainoatakaan sanaa -- paitsi niitä paria sanaa
Jeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa
miehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja
kuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa
piispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi
jotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt
varsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä,
ravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella
ja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä
häntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni
ei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli
hänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös
hänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka
voisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren
vuoristolaisista, jotka _työskentelevät rauhaisasti niin lähellä
taivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia_, pysähtyi hän
äkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan
sanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan
mietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän
ajatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä
asuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta
koettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä
niinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että
hän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana
käsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin
todella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy
jyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos
ihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla
kokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin
ajatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että
mitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään
ilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies
kuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa
samanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin
tai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.

"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle.
Sieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni
suuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat
olemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin
näyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin
väsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui
veljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te
kaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi
kiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies
pääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista
myöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme
peitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt
ovat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko,
että talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti
sen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä,
samoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.

"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa
siinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja
sitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta
toisillemme".



5.

Yön rauha.


Toivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu
pöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja
sanoi:

"Herra, opastan Teidät huoneeseenne".

Mies seurasi häntä.

Kuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä
tavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli,
tai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.

Samassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva
Magloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se
oli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.

Piispa majotti vieraansa kammioon. Valkea, puhdas vuode oli sinne
laitettu. Mies laski kynttilänsä pienelle pöydälle.

"Kas niin", sanoi piispa, "nukkukaa makeasti ennen lähtöänne. Huomen
aamulla juotte Te kupin lehmiemme maitoa, aivan vastalypsettyä".

"Kiitos, herra rovasti", sanoi mies.

Tuskin oli hän lausunut nämä rauhalliset, sävyisät sanat, kun hänessä
äkkiä, ilman väli-asteita tapahtui kummallinen muutos, muutos, joka
olisi jäätävällä kauhulla täyttänyt molemmat hurskaat naiset, jos he
olisivat sen nähneet. Tänä päivänäkään emme vielä osaa ymmärtää, mikä
häneen iski tuona hetkenä. Tahtoiko hän varottaa tai tahtoiko hän
uhata? Totteliko hän vain jonkunlaista hämärää, vaistomaista
mielenliikuntaa, jota hän ei itsekään ymmärtänyt? Hän käännähti äkkiä
vanhukseen päin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja huudahti
käheällä äänellä, tuijottaen isäntäänsä villein katsein:

"Vai niin! Oikeinko todella! Te laitatte minut tänne, niin lähelle
itseänne!"

Hän vaikeni ja lisäsi sitten taas, nauraen hirviömäistä nauruaan:

"Oletteko miettinyt tarkkaan? Kuka Teille takaa, ett'en ole ennenkin
murhia tehnyt?"

Piispa vastasi:

"Se on hyvän Jumalan asia".

Juhlallisesti ja liikuttaen huuliaan niin kuin se, joka rukoilee tai
joka puhuu itsekseen, kohotti hän sitten oikean kätensä kaksi sormea ja
siunasi miestä, joka ei notkistanut polviansa, ja meni sitten päätään
kääntämättä, taakseen katsahtamatta omaan huoneeseensa.

Kun vuodekammiossa oli asukkaita, peitti suuri, poikki huoneen
pingotettu sarsikankainen uudin alttarin. Kulkiessaan tämän uutimen ohi
polvistui piispa ja rukoili hetken.

Vähää myöhemmin oli hän jo puutarhassaan, kävellen, haaveksien,
mietiskellen, sielu ja ajatus kokonaan vajonneina niihin suuriin,
salaperäisiin asioihin, joita Jumala öisin näyttää avoimille silmille.

Mies puolestaan oli todellakin niin väsyksissä, ett'ei hän käyttänyt
edes hyviä valkeita lakanoitaan. Hän sammutti kynttilän sieraimellaan
vankien tapaan ja vaipui vaatteissaan vuoteelle, mihin hän heti
sikeästi nukahti.

Kello löi keski-yötä, kun piispa vihdoin palasi puutarhasta
huoneeseensa.

Hetkistä myöhemmin oli pieni talo kokonaan vaipunut unen helmoihin.



6.

Jean Valjean.


Keskellä yötä heräsi Jean Valjean.

Jean Valjean oli köyhästä talonpoikaisperheestä Brien tienoilta.
Lapsuudessaan ei hän ollut oppinut lukemaan. Miehen ikään päästyään
joutui hän metsätöihin Faverollesiin. Hänen äitinsä nimi oli Jeanne
Mathieu; hänen isänsä nimi oli Jean Valjean tai Vlajean, kaiketi
pilkkanimi alkuaan ja lyhennys sanoista _Voilà Jean_.[30]

Jean Valjean oli luonteeltaan mietiskelevä, olematta kuitenkaan
synkkämielinen, mikä on ominaista tuntehikkaille luonteille. Mutta
ylimalkaan näytti Jean Valjean ainakin ulkomuodoltaan jotenkin
nukkuvalta ja vähäpätöiseltä. Hän oli jo hyvin nuorella ijällä
kadottanut isänsä ja äitinsä. Hänen äitinsä kuoli huonosti hoidettuun
maitokuumeeseen. Isä, puiden karsija kuten hänkin, oli pudonnut puusta
ja kuollut. Jean Valjeanille ei ollut jäänyt muita omaisia kuin muuan
häntä vanhempi sisar, leski, seitsemän lapsen, poikain ja tyttärien
äiti. Tämä sisar kasvatti Jean Valjeania, niin kauvan kun hänen
miehensä eli, toimitti hän nuorelle veljelleen asunnon ja ruuan.
Mies kuoli. Vanhin noista seitsemästä lapsesta oli kahdeksan
vuotias, nuorin vuoden vanha. Jean Valjean oli juuri täyttänyt
kahdennenkymmenennenviidennen ikävuotensa. Hän astui perheenisän
tilalle ja auttoi nyt vuorostaan sisartaan, joka oli hänet kasvattanut.
Kaikki tämä tapahtui vallan luonnollisesti, ikäänkuin velvollisuutena,
jonkunlaisella yrmypäisyydelläkin Jean Valjeanin puolelta. Näin
kuluivat hänen nuoruutensa päivät ankarassa ja huonopalkkaisessa
työssä. Milloinkaan ei hänen mainittu "mielitiettyä" etsiskelevän.
Hänellä ei ollut aikaa rakastua.

Illalla palasi hän väsyneenä kotiin ja söi liemensä sanomatta
sanaakaan. Hänen sisarensa, äiti Jeanne, otti usein hänen vielä
syödessään vadista parhaat palat, naudanlihamöykyt, silava-viipaleet,
kaalinsydämet, ja antoi ne lapsilleen. Hän söi vaan, kumarassa pöydän
päällä, pää melkein liemessä kiinni, pitkäin hiustensa valuessa vadin
ympärille ja peittäessä hänen silmänsä, ei ollut näkevinään mitään eikä
pannut vastaan. Faverollesissa asui lähellä Valjeanin mökkiä raitin
toisella puolen muuan vuokraajavaimo, nimeltä Marie Claude.
Tavallisesti aina nälkäiset Valjeanin lapset menivät joskus lainaamaan
kannun maitoa Marie Claudelta muka äitinsä käskystä; maidon joivat he
sitten riidellen ja tapellen jonkun pensasaidan takana tai jossain
kujan kulmauksessa, ja niin ahneesti, että pikkutytöt valuttivat sitä
esiliinoilleen ja vaatteilleen. Jos äiti olisi saanut tietää tämän
ilkitempun, olisi hän aika lailla kurittanut pikku vintiöitä. Tyly ja
murjottava Jean Valjean maksoi äidin tietämättä Marie Clauden
maitokannut, ja lapset jäivät rankaisematta.

Hän ansaitsi puiden karsimis-aikaan kahdeksantoista souta päivässä,
sitten palkkautui hän elonkorjaajaksi, päiväläiseksi, talojen
härkärengiksi, tavalliseksi työmieheksi. Hän teki kaikki, mitä vain
voi. Hänen sisarensa uurasti myös puolestaan, mutta mikä siinä auttoi,
kun oli seitsemän lasta niskoilla? Se oli surkeata joukkoa se, ja
kurjuus kietoi ja pusersi sen vähitellen syleilyynsä. Sattuipa ankara
talvi. Jeanilla ei ollut työnansiota. Perheellä ei ollut leipää. Ei
ollut leipää. Kirjaimellisesti. Seitsemän lasta.

Eräänä sunnuntai-iltana hankkiutui Maubert Isabeau, leipuri
Faverollesissa, kirkkotorin varrella, nukkumaan, kun hän kuuli ankaran
iskun kolahtavan myymälänsä rautaristikolla ja lasilla varustettuun
akkunaan. Hän saapui juuri parahiksi paikalle, nähdäkseen käsivarren
työntyvän ristikkoon ja lasiin nyrkillä isketystä reijästä sisään.
Käsivarsi sieppasi leivän ja vei sen mennessään. Isabeau kiireen
vilkkaa kadulle; varas pakeni täyttä karkua; Isabeau juoksi hänen
perässään ja sai hänet kiinni. Varas oli heittänyt leivän luotaan,
mutta käsi oli vieläkin veressä. Se oli Jean Valjean.

Tämä tapahtui v. 1795. Jean Valjean joutui tuomioistuimen eteen
"murtovarkaudesta yöllä asutussa talossa". Hänellä oli pyssy, jota hän
käytteli erinomaisen taitavasti; hänessä oli hiukan salametsästäjän
vikaa. Se pahensi hänen asiaansa. Salametsästäjiä vastaan vallitsee
laillinen ennakkoluulo. Salametsästäjä samoin kuin salakuljettajakaan
ei ole rosvosta kovinkaan kaukana. Mutta sanokaamme tässä ohimennen,
että pitkä on sentään vielä matka tämänlaisista ihmisistä kaupunkien
inhottaviin murhamiehiin. Riistanvaras elelee metsissä, salakuljettaja
elää vuoristossa tai merellä. Kaupungit synnyttävät raatelevia
verenhimoisia ihmisiä, koska ne synnyttävät siveellisesti rappeutuneita
ihmisiä. Vuoristo, meri, metsä, ne synnyttävät villejä ihmisiä. Ne
kehittävät kurjaa puolta, mutta useinkaan hävittämättä ihmisellistä
puolta.

Jean Valjean havaittiin syylliseksi. Lakikirjan sanat olivat selvät.
Niitä on meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme kauheita hetkiä; ne
ovat hetkiä, jolloin voimassa oleva rangaistusjärjestelmä julistaa
ihmisen perikatoon tuomituksi. Mikä kamala hetki tuo, jolloin
yhteiskunta pakenee kauvas ja hylkää auttamattoman turmion omaksi
ajattelevan olennon! Jean Valjean tuomittiin viideksi vuodeksi
kaleereihin.

22 päivä huhtikuuta 1796 juhlittiin Pariisissa Montenotten voittoa,
jonka Italian armeijan johtava kenraali oli saavuttanut; tätä kenraalia
kutsutaan Hallituskunnan tiedonannossa Viiden sadan neuvostolle 2
päivältä floreal-kuuta[31] vuonna IV Buona-Parteksi. Samana päivänä
taottiin pitkä rautakahle Bicetressä. Jean Valjean kiinnitettiin yhtenä
tähän kahleeseen. Muuan vanha vankilan ovenvartija, jolla nykyään on jo
ikää lähes yhdeksänkymmentä vuotta, muistaa vielä vallan hyvin tuon
onnettoman, joka raudotettiin neljännen ketjun päähän pihan pohjoisessa
kulmassa. Hän istui maassa kuten muutkin. Hän ei näyttänyt oikein
käsittävän tilaansa, ellei sen verran, että se oli kauhea.
Mahdollisesti selvisi tämän tuiki tietämättömän miesraukan hämärissä
ajatuksissa sekin seikka, että jotain tavatonta oli nyt tekeillä.
Kun hänen päänsä takana ripein vasaraniskuin niitattiin hänen
kaulakahleensa sokkanaulaa, itki hän, kyyneleet olivat hänet
tukahuttaa, ne estivät häntä puhumasta, hän kykeni vain silloin tällöin
kertomaan: _Minä olin puiden karsijana Faverollesissa_. Sitten kohotti
hän yhä nyyhkyttäen oikean kätensä ja antoi sen seitsemässä asteessa
vaipua alemmaksi, aivan kuin koskettaisi hän seitsemää erikorkuista
päätä, toista toisensa jälkeen, ja tästä liikkeestä saattoi arvata,
että mitä hän oli tehnyt, sen oli hän tehnyt hankkiakseen ruokaa ja
vaatteita seitsemälle pienelle lapselle.

Tuli lähtö Touloniin. Hän saapui sinne kahdenkymmenenseitsemän päivän
matkustuksen jälkeen, vankivaunuissa, kahle kaulassa. Toulonissa
puettiin hänet punaiseen mekkoon. Kaikki poistettiin, mikä oli ennen
kuulunut hänen elämäänsä, yksin nimikin. Hän ei ollut enää Jean
Valjean. Hän oli numero 24601. Miten kävi sisaren? Miten kävi niiden
seitsemän lapsen? Kuka siitä huolii! Miten käy jaloin tallatun viheriän
vesan lehtien? Aina sama juttu. Nämä elävät olento-raukat, nämä Jumalan
luomat hajosivat teille tietymättömille, ilman tukea ja turvaa, ilman
ohjaajaa, kukin ehkä omalle taholleen; ja sitten vaipuivat he
vähitellen tuohon jäätävään usvaan, minne turvatonten kohtalot
häipyvät, pimeyden synkkiin kuiluihin, joihin niin moni onneton elämä
katoaa ihmissuvun kurjan kulun jatkuessa. He poistuivat seudulta.
Heidän kylänsä kirkontorni unohti heidät; heidän peltonsa rajakivi
unohti heidät; ja oltuaan muutamia vuosia vankilassa unohti Jean
Valjeankin heidät. Tässä sydämessä, jossa oli ollut haava, oli nyt
arpi. Siinä kaikki. Tuskin kertaakaan koko sinä aikana, jonka hän
vietti Toulonissa, kuuli hän puhuttavan sisarestaan. Se tapahtui
luullakseni hänen vankeutensa neljännen vuoden lopulla. En tiedä enää,
mitä tietä tuo tieto hänelle saapui. Muuan mies, joka oli tuntenut
heidät kotikylässä, oli nähnyt hänen sisarensa. Hän oleskeli
Pariisissa. Hän asui kurjan Geindre-kadun varrella, Saint-Sulpicen
kirkon lähettyvillä. Hänellä oli enää luonaan vain yksi lapsi, pieni
poika, nuorin sarjassa. Missä olivat nuo kuusi muuta? Hän ei ehkä
tiennyt sitä itsekään. Joka aamu meni hän työhön erääseen kirjapainoon
Sabot-kadun 3:ssa, missä hän oli taittajana ja nitojana. Paikalla
täytyi olla kello kuudelta aamulla, talvisin siis jo paljoa ennen
auringonnousua. Kirjapainon talossa oli koulu; tähän kouluun vei hän
pienen, seitsenvuotisen poikansa. Mutta kun hänen piti mennä
kirjapainoon jo kuudelta ja koulu avattiin vasta seitsemältä, täytyi
lapsen odottaa tunnin verran pihalla ovien aukenemista; talvella siis
tunti yön pimeydessä, paljaan taivaan alla. Lapsen ei sallittu tulla
kirjapainoon, koska hän on siellä vaan vastuksina, kuten sanottiin.
Työmiehet näkivät aamuisin ohikulkeissaan tuon pikku raukan kyyhöttävän
katukivityksellä, unenpöpperössä ja joskus nukahtaneenakin johonkin
nurkkaan korinsa päälle kyyristyneenä. Kun sade valui virtoina, kävi
erään vanhan portinvahti-vaimon lopulta sääliksi. Hän toi pienokaisen
kurjaan koppiinsa, jossa ei löytynyt muuta kuin viheliäinen vuode,
rukki ja pari puutuolia, ja lapsi nukkui nurkkaan, pusertuen kissaa
vastaan, jotta tulisi lämpimämpi. Kello seitsemältä aukeni koulu ja hän
astui sisään. Näin kerrottiin Jean Valjeanille. Vain kerta hänelle
asiasta puhuttiin; se oli silmänräpäys, välähdys, kuin äkkiä avattu
akkuna näkemään niiden olentojen kohtaloa, joita hän oli rakastanut.
Sitten kaikki sulkeutui jälleen. Hän ei enää kuullut mitään, eikä hän
enää koskaan saanut heistä mitään tietää. Ei enää hiiskaustakaan
kuulunut, hän ei nähnyt heitä enää koskaan, hän ei milloinkaan tavannut
heitä, eivätkä he tämän surullisen tarinan varrella meidänkään
näkyviimme palaja.

Tämän neljännen vuoden lopulla tuli Jean Valjeanin vuoro karata.
Toverit auttoivat häntä, kuten on tapana tässä kurjuuden paikassa. Hän
karkasi. Hän harhaili kaksi päivää vapaudessa pitkin maita, mikäli
voimme vapaudesta puhua silloin kun on vainolainen kintereillä, kun
täytyy pälyillä ympärilleen joka hetki, kun täytyy säpsähtää
pienimmästäkin ryskeestä, kun täytyy peljätä kaikkea: taloa, josta savu
nousee, ihmistä, joka osuu kulkemaan ohi, koiraa, joka haukkuu,
hevosta, joka nelistää, tornikelloa, joka lyö tunnit, päivää,
koska silloin näkee, yötä, koska silloin ei näe, tietä, polkua,
pensasta, unta. Toisen päivän iltana saatiin hänet kiinni.
Kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei hän ollut syönyt eikä silmäänsä
ummistanut. Merioikeus tuomitsi hänelle tästä rikoksesta kolme vuotta
pitennystä; siis kahdeksan vuotta yhteensä. Kuudentena vuotena tuli
jälleen hänen vuoronsa karata. Hän käytti tilaisuutta, mutta ei ehtinyt
oikein valmistaa pakoaan. Hän oli kuitenkin jo myöhästynyt
nimenhuudosta. Kanuuna laukaistiin ja yöllä löysivät vartiomiehet hänet
piilostaan rakenteilla olevan laivan emäpuun alta. Hän teki vastarintaa
vahtisotilaille, jotka yrittivät häntä vangita. Karkausyritys ja
vastarinta. Tämä asianomaisen lakikirjan jo ennalta aavistama yhteys
rangaistiin viidellä vuodella pitennettyä vankeusaikaa, joista kaksi
vuotta kaksinkertaisissa kahleissa. Kolmetoista vuotta. Kymmenentenä
vuotena tuli hänen vuoronsa taas; hän yritti jälleen. Hän ei onnistunut
nytkään paremmin. Kolme vuotta tästä uudesta yrityksestä. Kuusitoista
vuotta. Vihdoin taas, luullakseni kolmantenatoista vuotena, yritti hän
viimeisen kerran ja joutui koreasti kiinni, nautittuaan neljä tuntia
vapauden riemua. Kolme vuotta näistä neljästä tunnista. Yhdeksäntoista
vuotta. Lokakuussa v. 1815 pääsi hän lopultakin kaleeri-orjain
vankilasta, minne hän oli tullut v. 1796 siitä syystä, että oli
särkenyt yhden ruudun ja ottanut omin lupinsa yhden leivän.

Sopiva paikka pienelle välihuomautukselle. Tutkiessaan
rangaistus-kysymystä ja lain tuomioita, tapahtuu jo toisen kerran, että
tämän kirjan tekijä huomaa leivän varastamisen siksi lähtökohdaksi,
mistä ihmiselämä alkaa suistua perikatoonsa. Claude Kerjäläinen varasti
leivän; Jean Valjean varasti leivän. Englannin tilasto todistaa, että
neljään varkauteen viidestä on Lontoon kaupungissa välittömänä syynä
ollut nälkä.

Jean Valjean oli tullut rangaistusvankilaan nyyhkyttäen, vapisten; hän
poistui sieltä turtuneena, tunteettomana. Hän oli tullut sinne
epätoivoon vaipuneena; hän poistui sieltä yön synkeys sydämessä.

Mitä oli tapahtunut tässä sielussa?



7.

Epätoivo.


Koettakaamme selvittää sitä.

Yhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on
niiden synnyttäjä.

Hän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän
ei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen
mielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti
lisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa.
Kepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä,
väsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten
kurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.

Hän laati itselleen tuomioistuimen.

Hän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.

Hän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän
myönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä
ehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt;
kaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko
armeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin
eittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja
että hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti
nälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti
kärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan;
parasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän
tunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä
kouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä
kurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden
pakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti
siis, että hän oli tehnyt väärin.

Sitten kysyi hän itseltään:

Oliko hän ollut ainoa väärintekijä tässä onnettomassa jutussa? Eikö
ensiksikin ollut painava seikka se, että häneltä, työintoiselta,
puuttui työtä, ja että häneltä, uurastavalta, ahkeroivalta puuttui
leipää? Ja eikö lopulta, kun rikos oli tehty ja tunnustettu, rangaistus
ollut julma ja suhdaton? Eikö löytynyt lain puolelta enemmän oikeuden
sortoa rangaistuksessa kuin oli ollut oikeuden sortoa syyllisen
rikoksessa? Eikö ollut sattunut liiaksi painoa toiseen vaakakuppiin,
nimittäin rikoksen sovituksen? Eikö tämä rangaistuksen ylenmääräisyys
ollut todellakaan pyyhkinyt pois pahaatekoa ja eikö se lopulta
muuttanut asemaa kokonaan toiseksi, eikö se pannut rikollisen syyn
sijaan pakon syytä, eikö se tehnyt syyllisestä uhria ja velallisesta
velkojaa ja eikö se ratkaisevasti asettanut oikeutta juuri sen
puolelle, joka oli oikeutta loukannut? Eikö tämä rangaistus, joka yhä
paisumistaan paisui pakoyrityksistä tuomituilla lisärangaistuksilla,
lopulta näyttänyt ikäänkuin voimakkaamman hyökkäykseltä heikomman
kimppuun, yhteiskunnan harjottamalta rikokselta yksilöä kohtaan,
rikokselta, joka uudistui joka päivä, rikokselta, jota harjotettiin
yhdeksäntoista vuotta?

Hän kysyi itseltään, voiko inhimillisellä yhteiskunnalla olla oikeus
yhtäläisesti laskea jäsenensä väliin järjettömän varomattomuutensa,
väliin säälimättömän oveluutensa alaisiksi ja nytistää ihmisraukka
puutteen ja ylenmääräisyyden väliin: työn puutteen, rangaistuksen
ylenmääräisyyden.

Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta
tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman
suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonoimmille
osille, ja joita olisi siis sitä hellemmin vaalittava.

Tehtyään nämä kysymykset ja vastattuaan niihin tuomitsi hän
yhteiskuntaa ja havaitsi sen syylliseksi.

Hän tuomitsi sen vihansa alaiseksi.

Hän teki yhteiskunnan vastuunalaiseksi kohtalosta, mikä oli tullut
hänen osakseen ja sanoi itselleen, ett'ei hän ehkä jonakin päivänä
epäilisi vetää sitä tilille siitä. Hänelle selvisi, ett'ei ollut suhtaa
lainkaan olemassa sen vahingon välillä, jonka hän oli aikaansaanut, ja
sen vahingon, mikä hänelle nyt aiheutettiin. Hän päätti myös, ett'ei
hänen rangaistuksensa tosin ollut mikään vääryys, mutta että se aivan
varmaan oli kohtuuttomuus.

Raivo voi olla mieletön ja hullu; kiihtymys voi iskeä väärään; loukattu
voi olla vain se, joka pohjimmalta on osaksi oikeassa. Jean Valjean
tunsi itsensä loukatuksi.

Ja sitten: inhimillinen yhteiskuntahan oli tehnyt hänelle vain pahaa.
Hän ei ollut koskaan siitä muuta nähnyt kuin vihastuneet kasvot, joita
se kutsuu oikeudekseen ja jotka se näyttää kuritettavilleen. Ihmiset
olivat koskeneet häneen vain häntä haavottaakseen. Kaikki kosketus
heidän puoleltaan oli ollut vain iskuja. Ei milloinkaan, hamasta
lapsuutensa, hamasta äitinsä, hamasta sisarensa ajoista, ei milloinkaan
ollut hän saanut osakseen ystävällistä sanaa eikä hyväntahtoista
katsetta. Kuljettuaan kärsimyksestä kärsimykseen tuli hän vähitellen
siihen vakaumukseen, että elämä oli alituista sotaa, ja että hän oli
tässä sodassa joutunut tappiolle. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin
vihansa. Hän päätti terottaa ja hioa sitä vankilassa ja viedä sen
sitten mukanaan vapaaksi päästyään.

Toulonissa oli Ignorantien veljeskunnan ylläpitämä koulu
kaleeriorjille, missä opetettiin kaikkein välttämättömimpiä
alkeistietoja niille kovaosaisille, jotka sitä halusivat. Hän oli yksi
niitä, jotka halusivat. Hän kävi siis koulua neljänkymmenen vanhana ja
oppi lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan. Hän tunsi, että älynsä
vahvistamisella hän samalla vahvistaisi vihaansa. Muutamissa
tapauksissa voivat tiedot ja taidot edistää pahuuden aikeita.

On surullista sanoa, että hän yhteiskunnan tuomittuaan, joka oli luonut
hänen onnettomuutensa, tuomitsi myös kaitselmusta, joka oli luonut
yhteiskunnan, ja havaitsi senkin syylliseksi.

Näin tämä sielu yhdeksäntoista vuotisen kärsimyksen ja orjuuden
kestäessä kohosi ja vajosi samalla kertaa. Siihen tulvi valoa toiselta
haaralta ja pimeyttä toiselta.

Olemme jo nähneet, ett'ei Jean Valjean ollut luonnoltansa paha. Hän oli
vielä hyvä vankilaan tullessaan. Siellä hän tuomitsi yhteiskunnan ja
tunsi tulevansa häijyksi; siellä tuomitsi hän kaitselmuksen ja tunsi
muuttuvansa hurjaksi.

On vaikeata olla tässä kohdassa poikkeamatta muutamiin mietelmiin.

Voiko ihmisluonto muuttua tällä lailla syvimmältä olemukseltaan ja
kokonaan? Voiko ihminen, jonka Jumala loi hyväksi, voiko ihminen tulla
pahaksi ihmisten kautta? Voiko sielu saada kohtalon kautta tykkänään
uuden muodon, ja voiko se tulla pahaksi, jos kohtalo on paha? Voiko
sydän muuttua rumaksi ja saada ilkeitä, parantumattomia vammoja
ylenmääräisen onnettomuuden painosta, niinkuin selkäpii liian matalan
katon alla? Eikö löydy jokaisessa ihmissielussa yleensä ja eikö
löytynyt Jean Valjeanin sielussa erittäin jonkunlaista alkukipinää,
jonkunlaista jumalaista ainesta, joka ei voi pilaantua tässä maailmassa
ja joka on kuolematonna siirtyvä toiseen maailmaan, jota hyvyys voi
kehittää, hehkuttaa, sytyttää ja saattaa ihanasti säteilemään ja jota
pahuus ei voi milloinkaan kokonaan sammuttaa?

Vakavia, hämäriä kysymyksiä, joista viimeiseen kaikki sielutieteilijät
kai olisivat vastanneet jyrkästi kieltäen, jos he olisivat Toulonissa
nähneet Jean Valjeanin lepohetkinä, jotka olivat hänelle mietiskelyn
hetkiä, istumassa väkivintturin tangolla, kädet ristissä rinnalla,
kahleen pää upotettuna taskuun, jott'ei maata laahaisi, jos he olisivat
nähneet tämän synkän, vakavan, hiljaisen, ajattelevan kaleerivangin,
tämän lakien parian, joka katseli ihmisiä raivoisalla vihalla, tämän
sivistyksen tuomitseman, joka katseli taivasta ankara uhka silmissä.

Tarkkaava sielutieteilijä olisi tässä varmaankin, me emme tahdo sitä
kieltää, nähnyt korjaamattoman pahan tapahtuneeksi; hän olisi
surkutellut tätä lain kipeäksi kolhimaa, mutta hän ei kai olisi
yrittänytkään mitään parannuskeinoa; hän olisi varmaankin kääntänyt
katseensa niistä pimeyden kuiluista, joita hän olisi keksinyt tässä
sielussa; ja kuin Dante helvetin portilla olisi hän tältä elävältä
olennolta evännyt sanan, jonka Jumalan sormi on kuitenkin piirtänyt
jokaisen ihmisen otsaan: _Toivon!_

Oliko tämä sieluntila, jota olemme koettaneet esittää, yhtä selvä Jean
Valjeanille kuin miksi olemme pyrkineet sitä saamaan lukijoillemme?
Näkikö Jean Valjean selvästi kaikki ne ainekset, joista hänen henkinen
kurjuutensa oli kasaantunut, niiden kasaantumisen jälkeen, tai oliko
hän selvästi havainnut ne niiden vähitellen kasaantuessa? Oliko tämä
karkea ja oppimaton mies syntynyt tekemään itselleen tarkasti selkoa
siitä ajatussarjasta, jonka kautta hän oli askel askeleelta noussut ja
laskeutunut niihin synkkiin näköaloihin asti, mitkä jo niin monena
vuorena olivat muodostaneet hänen sielunsa sisäisen maiseman? Oliko hän
täysin tietoinen kaikesta, mitä hänessä oli tapahtunut ja kaikesta,
mitä hänessä liikkui? Sitä emme rohkene sanoa; me emme sitä edes usko.
Jean Valjeanissa oli kuitenkin liian paljon tietämättömyyttä, jotta hän
tällaisten onnettomuuksienkaan jälkeen olisi voinut hämäryyden kokonaan
poistaa. Usein ei hän edes tiennyt, mitä hän oikeastaan tunsi. Jean
Valjean oli pimeydessä; hän kärsi pimeydessä; hän vihasi pimeydessä;
olisi voinut sanoa hänen vihanneen, itsekään tietämättä miksi. Hän oli
tottunut tähän pimeyden elämään, hän haparoi siinä kuin sokea ja kuin
unissakävijä. Mutta joskus syntyi hänessä äkkiä itsestään ja
ulkonaisista syistä raivoisan vihan hehku, kärsimyksen tulvahdus,
kalpea, välähtävä salama, joka valaisi koko hänen sielunsa ja osotti
hänelle silmänräpäykseksi hänen kohtalonsa kaikkialla ympärillä, edessä
ja takana, kamalan valon paljastamat ammottavat kuilut ja synkeät
tulevaisuuskuvat.

Kun salama oli välähtänyt, vaipui yö pimeäksi taas, ja hän ei tiennyt
enää, missä hän oli.

Tämänluontoisille rangaistuksille, joissa on vallitsevana puolena se,
mikä on säälimätöntä, s.t.s. se, mikä on tylsistyttävää, on ominaista,
että ne jonkunlaisen takaperoisen muodonvaihdoksen kautta muuttavat
ihmisen vähitellen eläimeksi, joskus oikein petoeläimeksi. Jean
Valjeanin perättäiset, itsepäiset pakoyritykset riittäisivät osottamaan
tätä lakien kummallista vaikutusta ihmissieluun. Jean Valjean olisi
uudistanut nämä täysin hyödyttömät ja hullut yrityksensä yhtä monta
kertaa kuin tilaisuus olisi tarjoutunut, miettimättä hetkeäkään
seurauksia, ottamatta ensinkään huomioonsa saavuttamiaan kokemuksia.
Hän karkasi harkitsematta kuin susi avatusta häkistä. Vaisto sanoi
hänelle: Pakene! Järki olisi sanonut: Pysy paikoillasi! Mutta niin
voimakkaan kiusauksen tieltä oli järjen väistyminen; vaisto vain oli
jäljellä. Eläin yksin toimi. Kun hän sitten joutui kiinni, niin hänen
kestettävikseen sälytetyt uudet julmuudet saattoivat vain hänet yhä
enemmän suunnilta pois.

Muuatta yksityiskohtaa ei meidän tule jättää mainitsematta; hänellä oli
näet sellaiset ruumiilliset voimat, ett'ei kukaan vankilan asukkaista
vetänyt hänelle läheskään vertoja. Raskaimmissa töissä, ankkuriköyden
hinaamisessa, väkivintturin vääntämisessä kävi Jean Valjean neljästä.
Hän kohotti ja kantoi usein suunnattomia painoja hartioillaan ja
korvasi väliin tuota voimakonetta, jota kutsutaan vivuksi ja jota ennen
vanhaan tarkotti sana 'orgueil' (sivumennen mainiten: siitä on saanut
'Montorgueil'-katu Pariisin hallien lähellä nimensä). Toverit antoivat
hänelle liikanimen Jean Väkivipu. Kun kerran korjattiin Toulonin
kaupungintalon parveketta, irtaantui muuan niistä ihanista Pugetin
veistokuvista, jotka kannattavat parveketta, ja uhkasi pudota. Lähellä
hommaileva Jean Valjean piteli hartioillaan veistokuvaa siksi, kunnes
muita työmiehiä ehti rientää avuksi.

Hänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat
rangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät
lopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on
lihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja
lintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä
tasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää
tukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean
Valjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään
käyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin
mahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän
nurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti.
Joskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.

Ei hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä
yllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo
kaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta.
Kun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan
johonkin kauhistavaan.

Hän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.

Pimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi
tunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen
yläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi,
huomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään
ja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan
silmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien,
ennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka
hahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka
ei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me
kutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi
hän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä,
luoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän,
jonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä
santarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen,
aivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän
keisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi
lainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä
synkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot,
tapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen,
niiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka
Jumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen
ylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän
välinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut,
onnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan
esikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat,
tuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan
painon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä
kaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.

Tässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan
kulki hänen mietiskelynsä?

Jos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa,
jotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean
Valjean.

Kaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia,
mielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet
hänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.

Keskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän
ryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja
sekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli
tapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi
ympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä
on unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä;
vanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä
kepillään.

Näkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan,
kun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät
hymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät
hehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon
pilkotus vain hänen sieluansa valaisi.

Lopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä
sanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain
todentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä
Faverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava
kaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi,
äkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen
tihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi
vakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja
kaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus
voi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden
kolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä
ominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma,
tahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut
viha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto,
halu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin,
jos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä
samoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha,
joka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään
katkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa
kohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy
jonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi
vahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa.
-- Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissa _hyvin
vaaralliseksi mieheksi_.

Vuosi vuodelta oli tämä sielu kuivumistaan kuivunut, hitaasti, mutta
varmasti. Sydän kuiva, silmä kuiva. Hänen päästessään kaleeriorjain
vankilasta oli yhdeksäntoista vuotta kulunut siitä, kun hän oli
viimeksi kyyneliä vuodattanut.



8.

Öisellä ulapalla.


Mies meressä!

Viis hänestä! Laiva ei pysähdy. Tuuli puhaltaa, tuonkin etäällä
häämöttävän aluksen täytyy seurata määrättyä tietään. Se kulkee ohi.

Mies katoo aaltoihin, tulee esiin jälleen, hän vaipuu syvyyteen ja
nousee pinnalle taas, hän huutaa, hän ojentaa käsivarsiaan, ei kukaan
häntä kuule. Laivalla on myrskyn riuhtomana kylliksi itsessään
hoitamista, matruusit ja matkustajat eivät edes näe uponnutta miestä;
onnettoman pää on enää vain pieni piste rajattomalla ulapalla.

Hän huutaa kuin hurja syvyydestä. Mikä aave tuo purje, joka painuu
näkymättömiin! Hän katsoo sitä, hän tuijottaa siihen kuin hullu. Se
poistuu, se vaalenee, se häipyy. Hänhän oli tuolla ylhäällä vielä aivan
äsken, hän kuului miehistöön, hän kulki laivan kannella sinne ja tänne,
kuten muutkin, hänellä oli osansa ilmaa ja aurinkoa, hän oli elävä
olento. Mitä on nyt sitten tapahtunut? Hän horjahti, hän putosi, kaikki
oli lopussa.

Hän on kamalan veden vallassa. Kaikki hänen altaan pakenee ja väistyy.
Vihaisen viiman pieksämät, repelemät aallot ympäröivät häntä hurjina
joka puolelta, syvyyksien mahtava vyöryntä tempaa hänet mukaansa,
sihisevä vesi pärskyy hänen kasvoilleen, hyöky toisensa jälkeen
humahtaa hänen ylitsensä, pimeä pohjattomuus on nielemäisillään hänet
kitaansa; joka kerta, kun hän painuu aaltoihin, on hän näkevinään
synkeitä, ammottavia kuiluja; inhottavan oudot limakasvit kiertyvät
hänen ympärilleen, takertuvat hänen jalkoihinsa, vetävät häntä yhä
alaspäin; hän tuntee joutuvansa pohjattoman syvyyden valtaan, hän
kelluu räiskyvässä vaahdossa, aalto heittää hänet toisen aallon syliin,
suolaista vettä tunkeutuu hänen suuhunsa, säälimätön valtameri raivoo
vimmatusti hänet hukuttaakseen, ääretön ulappa nauraa hänen
kuolinkamppailulleen. Kaikki tämä veden paljous näyttää ulvovan villiä
vihaa.

Mutta hän taistelee.

Hän yrittää puolustautua, hän yrittää pysytellä pinnalla, hän
ponnistelee, hän ui. Tämä raukka pian väsähtävine voimineen taistelee
sellaisen kanssa, joka ei milloinkaan väsy.

Missä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa
vaaleantummalla taivaanrannalla.

Tuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa
silmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän
meren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän
kuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta
puolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.

Lintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä
inhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä
auttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo
kuoleman syliin.

Hän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet
hautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.

Yö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa
lamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on
jätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen,
hän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee
allansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.

Ei ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä.
Ei mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta,
meriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee
apua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.

Ympäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu,
hurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys
vallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän
ajattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä
kylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin
suonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit,
tähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut,
väsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli,
menköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi
syvyyden synkkiin kuiluihin.

Oi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinka
paljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella!
Valtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä!
Se on siveellistä kuolemaa!

Tuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen
rangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön
kurjuus.

Näiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on
herättävä sen henkiin jälleen?



9.

Uusia vääryyksiä.


Kun löi vankilasta pääsemisen hetki, kun Jean Valjean kuuli korvissaan
tuon kummallisen sanan: _sinä olet vapaa!_ tuntui tuo hetki hänestä
mahdottomalta, käsittämättömältä, kirkas valon säde, säde eläväin
ihmisten todellista valoa tuikahti äkkiä hänen sieluunsa. Mutta tämä
säde sammui pian. Jean Valjeania oli alussa huimannut vapaudenaatos.
Hän oli uskonut sen oveksi uuteen elämään. Hän tuli pian huomaamaan,
mitä merkitsi vapaus, jonka todisteena on keltainen passi.

Lisäksi tuli vielä paljon muita katkeria paloja. Hän oli laskenut, että
hänen säästönsä olisi pitänyt vankilassa olon aikana kasvaa
sataanseitsemäänkymmeneen yhteen frangiin. Tähän täytyy huomauttaa,
että hän oli unohtanut ottaa laskelmiinsa pyhien ja juhlapäivien
pakollista työttömyyttä, mikä yhdeksässätoista vuodessa aiheutti noin
kahdenkymmenenneljän frangin vähennyksen. Seikka oli lopultakin se,
että hänen omaisuutensa kaikkien pidätysten ja verotusten jälkeen nousi
vain sataanyhdeksään frangiin viiteentoista souhun, mitkä työnnettiin
hänen käteensä lähdön hetkellä.

Hän ei ymmärtänyt koko asiasta mitään, ja hän luuli itselleen vääryyttä
tehdyn. Ja miks'emme sanoisi: hän luuli itseltään varastetun.

Vapaaksi-pääsemisensä jälkeisenä päivänä näki hän Grassessa erään
pomeranssi-kukkapusertimon edustalla miehiä tavaramyttyjä nostelemassa.
Hän tarjoutui avuksi. Työllä oli kiire, tarjoukseen suostuttiin. Hän
oli tarkka, voimakas ja taitava; hän koetti parastansa; isäntä näytti
tyytyväiseltä. Hänen paraillaan puuhatessaan sattui muuan santarmi
kulkemaan ohi, huomasi hänet ja kysyi papereita. Oli pakko näyttää
keltainen passi. Sitten ryhtyi Jean Valjean jälleen työhönsä. Hiukkasta
ennen oli hän kysäissyt eräältä työmieheltä, paljonko he täten
ansaitsivat päivässä; mies oli vastannut: _kolmekymmentä souta_. Koska
hänen taas aamulla varhain täytyi lähteä matkaan, meni hän illalla
pusertimon isännän puheille ja pyysi palkkaansa. Sanaakaan sanomatta
työnsi isäntä hänelle viisitoista souta. Hän lausui ihmettelynsä.
Hänelle vastattiin: _siinä on tarpeeksi sinunlaisellesi_. Hän ei
hellittänyt. Isäntä katsahti häneen tuikeasti ja sanoi: _Varo
vankilaa!_

Siinä oli hänen mielestään jälleen häneltä varastettu.

Yhteiskunta, valtio oli hänen säästöjään supistamalla varastanut
häneltä suurempia summia. Nyt oli yksilön vuoro varastaa häneltä
pienissä erin.

Vapaaksi pääseminen ei ole vapautumista. Vankilasta pääset, mutta et
tuomiosta.

Näin tapahtui Grassessa. Me olemme nähneet, minkä kohtelun hän sai
osakseen Dignessä.



10.

Herännyt mies.


Kun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.

Seikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän
oli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka
hän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen
häiritsemättä hänen untansa.

Hän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli
tottunut lepäämään mahdollisimman vähän.

Hän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten
hän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.

Kun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista
rikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen
kyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua
uudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean
Valjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi
mietiskelemään.

Hän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat
sekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto.
Hänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat
siellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä,
kadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas
äkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia
siinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan
takaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti
paikalla: -- hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen
suuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.

Nämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. -- Ne olivat
tuossa lähellä. -- Muutaman askeleen päässä. -- Kun hän astui tähän
huoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä
juuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. -- Hän oli pannut tarkasti
merkille tämän kaapin. -- Oikealla, ruokasalista tullen oikealla
kädellä. -- Ne olivat jykeviä. -- Ja vanhaa hopeaa. -- Siitä suuresta
kauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. -- Kaksi kertaa
enemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. -- On
kyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'ei _hallitus_
olisi _varastanut_.

Hänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen
heittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello
löi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja
haparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan,
sitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui
niin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.

Tähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut
kaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän,
yksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. -- Äkkiä kumartui hän,
riisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten
vaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.

Tämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset
herkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja
raastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui
hänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä,
mikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen
rangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja
kannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu
nauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat
hellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.

Hän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut
liikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain
yhtä lyöntiä -- puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan
hänelle: Toimeen!

Hän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa
hiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka
hän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut
täyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet
olisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu,
väliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo
hämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin
vaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema
muistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa.
Tultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei
ollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan
suljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä,
voimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen.
Hän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin
paljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen
muuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen
erotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja,
mikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai
puistokatua vasten.

Saatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui
vuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen
esineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa
ja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään
silmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi
jälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut.
Tuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään
terotettu rautakanki.

Olisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista
rautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin
lyömä-ase.

Päivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen
kynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja
louhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia,
eikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen
työkaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle
taottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten
kallionseinämiin.

Hän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen,
askeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen -- piispan huoneen,
kuten tiedämme -- ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei
ollut sitä sulkenut.



11.

Mitä hän tekee.


Jean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.

Hän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän
kissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.

Ovi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko
suureni.

Hän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.

Ovi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua
läpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa
haitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.

Jean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi
mitä maksoi.

Hän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin
ennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta:
äkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.

Jean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan
jylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.

Mielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi
hetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä
asettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira
kutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.

Hän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä
kantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin
väkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti
rinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä
näytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi
vapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli
työntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset
rupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko
kaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän
jo olevansa hukassa.

Hän jäi paikalleen seisomaan, jäykkänä, liikkumattomana kuin
suolapatsas, uskaltamatta hievahtaakaan.

Muutamia minuutteja kului. Ovi oli avautunut aivan selälleen. Hän
rohkeni vilkaista huoneeseen. Ei hiiskaustakaan. Hän kuulosti. Ei
pienintäkään liikettä koko talossa. Ruostuneen saranan parahdus ei
ollut herättänyt ketään.

Ensi vaara oli siis ohi, mutta hänen sisässään raivosi vielä ankara
melske. Hän ei kuitenkaan peräytynyt. Vaikka hän luuli jo hukassa
olevansa, ei hän silloinkaan ollut peräytynyt. Hän ei muuta ajatellut
kuin tehdä tekonsa sukkelaan. Hän otti askeleen ja hiipi huoneeseen.

Tässä huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Siellä ja täällä erotti
sekavia, epämääräisiä muotoja, jotka päivällä nähden olivat pöydälle
heitettyjä papereita, avattuja kirjoja, matalalle rahille pinottuja
niteitä, nojatuolin selustalle laskettuja vaatteita, rukoustuoli, ja
jotka nyt olivat vain himmeitä haamuja ja hiukan valkealta paistavia
täpliä. Jean Valjean eteni varovasti, koettaen välttää törmäämästä
huonekaluihin. Huoneen perältä kuuli hän nukkuvan piispan tasaisen,
rauhallisen hengityksen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän oli lähellä vuodetta. Hän oli saapunut sinne
pikemmin kuin oli odottanut.

Luonto puuttuu joskus ilmiöineen ja vaikutuksineen meidän tekoihimme
jonkunlaisella voimakkaalla, ymmärtäväisellä kysymyksellä, aivan kuin
tahtoisi se pakottaa meitä miettimään. Jo melkein puolen tunnin ajan
oli suuri pilvi peittänyt, taivaan. Siinä hetkessä, kun Jean Valjean
pysähtyi vuoteen ääreen, halkesi tämä pilvi kuin olisi se tapahtunut
vartavasten, ja korkean akkunan läpi lennähti äkkiä kuun säde
valaisemaan piispan kalpeita kasvoja. Piispa nukkui rauhallisesti. Hän
makasi melkein täydellisesti puettuna ruskeaan villavaatteeseen, joka
peitti hänen käsivartensakin ranteisiin asti; yöt ovat näet kylmiä
Ala-Alpeilla. Hänen päänsä lepäsi tyynyllä nukkuneen rauenneessa
asennossa; vuoteen laidalta riippui hänen papinsormuksin koristettu
kätensä, josta olivat lähteneet niin monet rakkauden työt ja hurskaat
teot. Kaikki hänen piirteensä loistivat jonkinlaista tyydytyksen,
toivon ja autuuden ilmettä. Se oli enemmän kuin hymyilyä; se oli
melkein säteilyä. Hänen otsallaan väikkyi sanoin selittämätön heijastus
valosta, jota ei voinut havaita. Hurskaiden sielut näkevät unessa
salaisen taivaan.

Heijastus tästä taivaasta lepäsi piispankin yllä. Samalla tuntui tuo
kirkkaus ikäänkuin hohtavan hänen läpitseen, sillä se taivas oli hänen
sisimmässään. Se taivas oli hänen omatuntonsa.

Kun kuun säde tuli vielä lisäämään, niin sanoaksemme, tätä sisäistä
kirkkautta, näytti nukkuva piispa ikäänkuin valokehän ympäröimältä.
Hohde oli kuitenkin hillittyä ja kuvaamattoman hämyn verhoamaa. Kuu
taivaalla, lepoon vaipunut luonto, puutarha, missä ei lehtikään
värähdä, haudanhiljainen talo, yönaika, hetken syvä rauha valoi jotakin
juhlallista ja sanoin selittämätöntä tähän kunnioitusta herättävään,
nukkuvaan mieheen ja ympäröi jonkunlaisella majesteetillisella,
leppeällä sädekehällä nämä valkeat hivukset, nämä sulkeuneet silmät,
nämä kasvot, joissa kaikki oli toivoa ja joissa kaikki oli luottamusta,
tämän vanhuksen pään ja tämän lapsen unen.

Siinä oli jotakin melkein jumalallista tässä tietämättään ylevästi
vaikuttavassa miehessä.

Mutta Jean Valjean seisoi pimeässä, kynttilänpidin kädessään,
liikkumattomana; tämä valonhohtoinen vanhus oli saattanut hänet
kauhuihinsa. Ei koskaan ollut hän moista nähnyt. Tämä luottavaisuus
hirvitti häntä. Siveellisessä maailmassa ei ole suurempaa näkyä kuin
tämä: pahanteon partaalle saapunut kuohuva, rauhaton omatunto,
katselemassa vanhurskaan unta.

Tässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen
ihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti,
mutta vastustamattomasti.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes
hän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy
kuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä.
Hänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä
oli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään.
Siinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton
arvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa
suunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?

Hänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi
hänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen
epäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja
pelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota
kättä.

Muutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa
kohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä
hitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan
mietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka
pystyssä hänen villissä päässään.

Piispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen
mittelemänä.

Kuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun
ristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia
kohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.

Yht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten
nopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo,
joka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin
murtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi
sattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän
sieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta,
melusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi
akkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi
poikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.



12.

Piispa toimii.


Seuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä
Bienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun
valtaamana.

"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne", huusi hän, "tietääkö
Teidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?"

"Tiedän", sanoi piispa.

"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!" huokasi hän. "Luulin jo sen hukkaan
joutuneen".

Piispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä
rouva Magloirelle.

"Tässä se on".

"Todellakin?" sanoi hän. "Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?"

"Ahaa!" jatkoi piispa. "Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en
tiedä, missä ne ovat".

"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne
varastanut!"

Kaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa
tuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan
luo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta
retikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän
oikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.

"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!"

Samassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta.
Muurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.

"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt
Cochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän
hopeakalumme!"

Piispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja
sanoi rouva Magloirelle lempeästi:

"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?"

Rouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen
hiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:

"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä
hopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies?
Silminnähtävästi köyhä".

"Herra Jeesus!" puhkesi rouva Magloire puhumaan. "Nehän eivät olleet ei
minua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne
olivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne
nyt syödä?"

Piispa katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?"

Rouva Magloire kohautti olkapäitään.

"Tinassa on semmoinen haju".

"No, rautaiset pöytäkalut sitten".

Rouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.

"Raudassa on semmoinen maku".

"Siis puusta sitten!" sanoi piispa.

Muutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä,
missä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan
huomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka
ei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei
tarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen
leivänpalaansa maitokuppiin.

"Pälkähtää sitä päähänkin!" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin
liikkuessaan, "päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin
vielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala!
Ihan hirvittää kun sitä ajatteleekin!"

Kun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin
ovelle.

"Astukaa sisään!" sanoi piispa.

Ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä
piteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs
oli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää,
astui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.

"Teidän Ylhäisyytenne..." sanoi hän.

Kuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja
peräti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.

"Teidän ylhäisyytenne!" mutisi hän. "Se ei siis ollutkaan mikään
rovasti..."

"Vaiti siinä!" katkaisi muuan santarmi. "Se on hänen ylhäisyytensä
piispa".

Sillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin
nopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.

"Kas! Tekö siinä?" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. "Onpa
hauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös
kynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te
saisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin
mukananne pöytäkalujen matkassa?"

Jean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti
kunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.

"Teidän Ylhäisyytenne", sanoi santarmi-upseeri, "tämä mies puhui siis
sittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on
erikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä
nämä hopeakalut".

"Ja hän sanoi Teille", keskeytti piispa hymyillen, "että ne oli antanut
hänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän
asian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut
erehdys".

"Jos asia niin on", jatkoi upseeri, "niin voimme kai laskea hänet
menemään?"

"Tietysti", vastasi piispa.

Santarmit päästivät Jean Valjeanin, joka horjahti taaksepäin.

"Onko totta, että minut lasketaan vapaaksi?" sanoi hän melkein
tajuamattomalla äänellä ja ikäänkuin unissaan puhuen.

"Lasketaan, lasketaan, etkö sitä kuule?" sanoi muuan santarmi.

"Ystäväni", jatkoi piispa, "ennenkuin poistutte, ottakaa
kynttiläjalkanne. Kas tuossa".

Hän meni takan luo, otti kaksi hopeista kynttilänjalkaa ja antoi ne
Jean Valjeanille. Molemmat naiset katselivat tapausta sanaakaan
sanomatta, liikettäkään tekemättä, luomatta pienintäkään katsetta, jota
olisi voinut käsittää moitteeksi piispalle.

Jean Valjeanin kaikki jäsenet vapisivat. Hän otti kynttilänjalat
koneellisesti, ikäänkuin sekapäissään.

"Nyt", sanoi piispa, "menkää rauhassa. --- Mutta kuulkaahan: kun ensi
kerran tulette, ei Teidän tarvitse kulkea puutarhan kautta. Te voitte
milloin tahansa tulla sisään tai astua ulos kadunpuoleisesta ovesta. Se
on vain säpissä niin päivällä kuin yölläkin".

Sitten kääntyi hän santarmien puoleen:

"Herraseni, Te voitte poistua".

Santarmit lähtivät.

Jean Valjean näytti olevan pyörtymäisillään.

Piispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:

"Älkää unhottako, älkää milloinkaan unhottako, että Te olette luvannut
minulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi".

Jean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, pysyi yhä kuin
ukkosen lyömänä. Piispa oli puhuessaan korostanut näitä sanoja. Hän
jatkoi juhlallisesti:

"Jean Valjean, veljeni, Te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan
hyvän. Minä ostan Teidän sielunne: minä vapautan sen pimeiden ajatusten
ja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle".



13.

Pikku-Gervais.


Jean Valjean poistui kaupungista kuin paeten. Hän kulki kiireesti
kedoilla, poiketen väliin toiselle eteen osuvalle tielle tai polulle,
väliin toiselle, huomaamatta, että hän vähän ajan perästä palasi
entisille jäljilleen. Hän harhaili tällä lailla koko aamupäivän; hän ei
ollut vielä mitään syönyt, mutta ei hänellä nälkäkään ollut. Hän oli
joutunut uusien tunteiden valtaan. Hän tunsi sisässään vihan raivoavan,
mutta ei tiennyt, ketä vastaan. Hän ei olisi osannut sanoa, oliko hän
liikutettu tai nöyryytetty. Väliin tulvahti hänen sydämeensä outo
hellyys, jota hän koetti estää esiin kohoamasta ja jota vastaan
hän asetti kilveksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana
kovettuneen mielensä. Tämä tila oli menehdyttää hänet. Hän huomasi
levottomuudekseen häiriintyvän sisimmässään sen kamalan tasapainon,
jonka hänen suhdattomat kärsimyksensä olivat synnyttäneet. Hän kysyi
itseltään, mitä tulisi sen sijaan. Hetkittäin olisi hän mieluummin
halunnut olla vankilassa tai santarmein kynsissä, kunhan asiat eivät
olisi käyneet tätä latua; se ei olisi saattanut häntä näin
rauhattomaksi. Vaikka vuodenaika olikin jo jokseenkin myöhäinen, upeili
vielä siellä ja täällä pensasaidoissa muutamia syyskukkia, joiden
tuoksu hänen siitä ohikulkiessaan johti hänen mieleensä lapsuuden
muistoja. Nämä muistot tuntuivat nyt melkein sietämättömiltä, niin
pitkä aika oli jo siitä kulunut, kun ne olivat hänen sydäntään
lämmittäneet.

Ajatuksia toinen toistaan oudompia risteili näin hänen aivoissaan koko
päivän.

Kun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja
pienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana
suurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla
häämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean
Valjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä
polku kulki vallan pensaan läheltä.

Kesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet
hänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet
kohdannut, kuuli hän iloista ääntä.

Hän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin
kymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti,
soittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se
oli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta
paikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.

Lakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään
tipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko
hänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin
yksi kahden frangin raha.

Poikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja
hypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti
saanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.

Mutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle
aivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen
päälle.

Poika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.

Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.

Paikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei
näkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului
vaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti
taivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin
aurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi
verenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.

"Herra", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella
luottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta,
-- "rahani!"

"Mikä on nimesi?" kysyi Jean Valjean.

"Pikku-Gervais, herra".

"Pötki tiehesi!" sanoi Jean Valjean.

"Herra", penäsi lapsi, "antakaa pois rahani".

Jean Valjean painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

Lapsi alkoi uudestaan:

"Rahani, herra!"

Jean Valjeanin katse tuijotti yhä maahan.

"Rahani!" huusi poika, "kirkas rahani! Hopealanttini!"

Jean Valjean ei näyttänyt kuulevan mitään. Poika tarttui häntä mekon
kaulukseen ja ravisti. Samalla yritti hän siirtää suurta raudotettua
kenkää aarteensa päältä.

"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!"

Lapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä.
Hänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella
hämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi
hirveällä äänellä: "Kuka siinä?"

"Minä, herra", vastasi lapsi. "Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois
minun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra,
tehkää niin hyvin!"

Sitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:

"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!"

"Ahaa, sinäkö siinä vielä!" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä
seisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: "Menetkö tiehesi, vai!"

Säikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä
kantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä
jaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan
äännähdystä.

Mutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, ja
Jean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.

Hetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.

Aurinko oli mennyt mailleen.

Pimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä
syönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.

Hän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti.
Hengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen
perästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt
katseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen
vanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti
illan kylmyys.

Hän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää
mekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui
ottamaan keppiänsä.

Samassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli
painanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.

Hän sai kuin sähkö-iskun. -- Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa
välistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa
katsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut,
aivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava
pyöreä silmä.

Hetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan
kimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea
pitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin,
joka etsii turvapaikkaa.

Hän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa,
paksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.

Hän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli
nähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi,
tähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.

Silloin huusi hän minkä jaksoi: "Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"

Hän taukosi ja odotti.

Ei mitään vastausta.

Keto oli autio ja synkkä. Häntä piiritti avaruus. Hänen ympärillään oli
vain pimeys, johon hänen katseensa häipyi, ja hiljaisuus, johon hänen
äänensä kuoli.

Jäätävä viima puhalsi ja loi häntä ympäröiviin esineisiin jonkunlaista
polttavaa elämää. Vaivaiset pensaat heiluttelivat pieniä laihoja
käsivarsiaan uskomattomalla raivolla. Näytti kuin olisivat ne jotakin
uhanneet ja vainonneet.

Hän aikoi kävellä, muutti sitten juoksuksi ja pysähtyi aika ajoin
huutamaan ja huhuilemaan tässä yksinäisyyden paikassa, äänellä
sellaisella, joka yhdisti itseensä kaikki kauhut ja kaiken epätoivon:
"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"

Vaikka lapsi olisi huudon kuullutkin, olisi se varmaankin pelännyt ja
varonut näyttäytymästä. Mutta ehkä oli poika jo pitkien matkojen
päässä.

Hän kohtasi ratsastavan papin. Hän meni luoksi ja kysyi:

"Herra rovasti, oletteko nähnyt erästä lasta?"

"En", sanoi pappi.

"Erästä Pikku-Gervais nimistä poikaa?"

"En ole nähnyt ketään".

Hän kaivoi pussistaan kaksi viiden frangin rahaa ja ojensi ne papille.

"Herra rovasti, ottakaahan tämä köyhillenne. -- Herra rovasti, se oli
semmoinen pieni, kymmenvuotias poika; sillä oli valkohiirikin, luulen,
ja soittolaatikko. Hän kulki jalkapatikassa. Niitä savoijalaisia,
tiedättehän".

"En ole nähnyt häntä".

"Pikku-Gervaisiako? Eikö hän ole jostain täältä lähikylistä kotoisin?
Voitteko neuvoa?"

"Jos asia on niinkuin sanotte, ystäväni, niin on se ollut joku vieras.
Niitä poikkeaa sellaisia pieniä poikia usein seudulle. Mutta ne menevät
taas, eikä niitä kukaan tunne?"

Jean Valjean kaivoi kiihkoissaan kaksi uutta viiden frangin rahaa ja
antoi ne papille.

"Köyhillenne", sanoi hän.

Sitten lisäsi hän kuin sekapäinen:

"Herra pappi, toimittakaa minut kiinni. Minä olen varas".

Pappi kannusti vimmatusti hevostaan ja pakeni kauhun valtaamana.

Jean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.

Hän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta
ei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle,
missä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku
pensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen.
Kuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran:
"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes
kaikua herättämättä. Hän yritti vielä: "Pikku-Gervais!" mutta heikolla,
kähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen
polvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi
näkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen,
pahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle
kivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: "Minä olen
kurja ihminen".

Silloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut
itkenyt yhdeksääntoista vuoteen.

Lähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen
ajatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen,
mitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen
enkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. "Te olette
luvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä
vapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle".
Nämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista
hyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken
pahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin
anteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä
häntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä
kovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden
itseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi
hänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot
olivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka
oli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla
voitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt
hänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.

Kaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin
päihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä,
älysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen
tapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka
varottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä?
Kuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa
juhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta
löytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen,
tulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin
piispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän
tahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi
jäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.

Meidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän
edes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä
onnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta
epäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea,
mistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä
juohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä
muuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen
sekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta,
vankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan
niinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä,
mahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja
säteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää
tiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä
joutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut
ja melkein soentanut hyve.

Eräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän
ei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut
mitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut
ja että piispa oli häneen vaikuttanut.

Tässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut
hänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut
sitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku,
viimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt,
jäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaan
_kerääntyneeksi voimaksi_? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään
ollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'ei _hän_ ollut
varastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka
tottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi
jalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia,
aavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän
eläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen
huudon.

Kummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa
tilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei
enää saattanut tehdä.

Miten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden
ratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen
järkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät
varjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä
tilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset
aineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi
pohjalle ja selkeyttäen toisen.

Ensi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän
valtaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti
hän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen
hyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana.
Siinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän
itsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena
omasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu,
ja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean
luineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku
täynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä
kankeita suunnitelmia.

Kärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme
huomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki
todellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot.
Hän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu
valtasi hänet.

Hän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin
haavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen
ei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee
ikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.

Hän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja
samalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen,
jota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa,
joka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon;
hän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.

Hän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään
seisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla
näytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä
on ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa
hänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti,
kun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo
vain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.

Hän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.

Jean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin,
hervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.

Hänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan,
erinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo.
Hänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä
kärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen
kovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen
kostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö,
minkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos
sitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan
anteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja
ilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut
nähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta;
sieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti
yli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän
saatanan paratiisin kirkkaudessa.

Kuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni?
Siitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut,
että muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen
väliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla,
näki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla,
rukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.



KOLMAS KIRJA

VUONNA 1817



1.

Vuosi 1817.


Vuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella
mahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa
hallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de
Sorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli
puuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa
maalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli
sitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui
kirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä,
Ranskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen,
kasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut
loistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli
Bordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta
1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen
päärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat
pojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat
korvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin
samanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu
vaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi;
numeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli
Pyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä
kangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817
lauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei
silloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli
vielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö.
Laillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää
Pleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand,
ylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty
ministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä;
molemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin
vallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana
määrännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä
näkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat
siinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin
vielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista.
Ne olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet
keisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin
musta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden
itävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut
tuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten
kouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat
kesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa
kansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia.
Tuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen,
joka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen.
Tutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisan
_Medusa-fregatin_ jutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin
ja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä
tuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt
muuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin
kahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka
oli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston
tähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki
kolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntä _Ourikaa_
kammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen
satiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia
pois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja
ristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka
peitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen
puutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia
Horatiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi,
ja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi
huolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti
kilpakirjotuksen: _opintojen tuottamasta onnesta_. Herra Bellart oli
yleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän
vastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis
Courierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan
väärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä
Marchangy, jonka nimi oli Arlincourt. _Claire d'Albe_ ja _Malek-Adel_
olivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden
ensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan
jäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä
rakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua
oli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli
oikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi
loukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti
kiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä
nuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin
ilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra
Paër, _Agnesen_ tekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja
syylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de
Sassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt
lauloivat _Pyhän Avellen Erakkoa_, sanat Edmond Géraudin. _Keltainen
Kääpiö_ muuttui _Peiliksi_. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta
vastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua,
jota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle
sisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin
kuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret
sanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus
oli laaja. _Perustuslaillinen_ oli perustuslaillinen. _Minerva_
kutsui Chateaubriandia _Chateaubriantiksi_. Tämä _t_ sai porvarit
nauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa
sanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815
maanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei
ollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä;
Soult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei
Napoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että
maanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen
saapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata
ne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes
jo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä
hiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut
kirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä
sanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata
maanpakolaista. Sanoa: _kuninkaanmurhaajat_, tai sanoa: _äänestäjät_,
sanoa: _viholliset_ tai sanoa: _liittoutuneet_, sanoa: _Napoleon_ tai
sanoa: _Buonaparte_, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton
kuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien
aikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo
"hallitusmuotolain kuolematon säätäjä". Jalustaan, joka Pont-Neufin
käytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sana
_Redivivus_.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta
kirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen
johtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: "Täytyy kirjottaa Bacotille".
Herrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi
kuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin
tultiin tuntemaan "merenrannan salaliiton" nimellä. Musta Naula punoi
sekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa.
Herra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona
tunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o
27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat
hiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen
hammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli
hampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen
korjauksia teokseen _Yksivalta valtiomuotolain mukaan_ kirjurilleen
herra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa
parempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z.
Charles Nodier kirjotti _Thérèse Aubertin_. Avioero oli poistettu.
Lyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa
komeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman
kuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen
kuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin
asetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti
komeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua
rakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin
kaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat
ihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä
tilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi
muutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry
ei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin
näyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esitytti _Kaksi Philibertiä_
Odéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten
kuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea: _Keisarinnan Teatteri_.
Kiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux
oli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen
Voltairen teoksia, seuraavalla nimellä: _Voltairen_, Ranskan Akatemian
jäsenen, _teokset_. "Se se ostajia tuo", sanoi tämä yksinkertainen
kustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli
tuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki;
ja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:

    _Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse_.

-- Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de
Pins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta
Sveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin
kenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli
yksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa
oli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä
vinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa
muistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon
reunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin: _muuan
lordi Byron_. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron
piti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun
umpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité
Robertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus,
joka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira,
kulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan
ja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan,
jonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave:
höyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta
välinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian
vallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta,
niin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan
saada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja
Marsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren
hurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun
luentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta
väitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa,
koki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt
sopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra
Francos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki
kaiken voitavansa, jotta _pomme de terre_[33] lausuttaisiin
_parmentière_, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa,
entinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä
herjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän
juuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti
herra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin
nähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli
pari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän
aikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä
ääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli
huudahtanut ääneensä: _Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa,
jolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin_.
Kapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät
kaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet
vihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa
palkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja
arvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit
paljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja
harrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on
kirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille: _Please adjust your
dress before leaving_.[35]

Kas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta
vuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta
kaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön
paljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita
väärin sanotaan pieniksi -- ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan
historiassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa -- hyödyllisiä. Vuosien
varjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.

Tänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen "pienet
lystit".



2.

Neljä paria.


Nämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinen
Limogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivat
ylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskella
Pariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.

Nämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki
olivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei
hyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä
pölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota
kutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria;
sillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa. _Hälle Arabian
hajuyrtit polttakaa_, huudahti romanssi, _Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä
hänet nähdä saan!_ Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli
skandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi
valtaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli
juuri voittanut Waterloon taistelun.

Näiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta;
Listolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle,
Montaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa.
Blachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli
ollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä
kukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys
Joséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden
kullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.

Favourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa
tyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät
olleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut
veivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös
työn vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka,
mikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä
neljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas
kutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme
mitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat
kokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä
ulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.

Dahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet.
Heidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja
rakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa
Alfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi
huonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla
rahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän
korviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset
kuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla
heitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan,
koskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin
nälkä?

Favouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja
Dahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli
muuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei
ollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa
yksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt
kamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma
sytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi
silloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan
vanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: "Ettekö tunne
minua, neiti?" -- "En". -- "Minä olen äitisi". -- Sitten avasi eukko
ruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti,
ja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa
Favouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi
aamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein
portinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.

Seikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä
muidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että
hänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt
mitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo
pysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee
oli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä
tavallaan sanoa: Kyllä, herra.

Koska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä.
Tällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.

Viisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin,
että näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta
Favourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas
tyttö.

Viisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on
viisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen
ensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.

Hän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.

Fantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme,
kansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä
syvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden,
nimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka
olivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja
äidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli
Fantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan.
Hänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei
sukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä,
kirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä
ensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä
pienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai
nimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin
Pikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento
oli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti
Fantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen.
Viidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin "onneaan etsimään".
Fantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän
oli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja
kalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja
helmet hänen suussaan.

Hän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän -- yhä pysyäkseen
hengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä -- rakasti.

Hän rakasti Tholomyèsiä.

Pieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen
kaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä,
näkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa
käytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli
Fantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina
kohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa
etsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja
Fameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän
oli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän
oli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta
frangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan
vuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija.
Hän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä
kaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti:
_pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen_. Hänen
ruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli
hänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä
mukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän
korvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä
ivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi
rauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen
aikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti
naurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran
tarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän
vastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän
rohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen
mielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän
johtaja. _Iron_ on englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan
ironia-sana tästä?

Päivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki
tietoviisaan eleen ja puhui:

"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet
meitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille
juhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin
minulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle
Januariolle: _Faccia gialluta, fa o miracolo_: kelmeät kasvot, tehkää
ihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä:
Tholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat
meille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki
tulleen. Jutelkaamme".

Minkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä
jotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti
neljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: "Se on, lempo
vieköön, mainio aate!"

Osui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa
loppu-osa häipyi pimeään.

Salaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki
seuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä
neitostansa.



3.

Neljä ja neljä.


Nykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä
ylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi
vuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä
niissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin
puolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä
ennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella
melottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp
samaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka
alueeseen kuuluu koko Ranska.

Nuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset,
joita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja
kesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa,
joka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä
seuraavan kirjeen: "se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi". Ja niin
olivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he
Saint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja
huudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät
aamiaista _Mustan-Pään_ ravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut
käynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat
Diogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä
Neuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen
onnellisia.

Tytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä
oltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät
nuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen
siipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko
viidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon
tieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden
liukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen,
joka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet
kenkäni!

Sanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui
tuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla
lähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut: _Etanoita
kävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni_.

Kaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen
runoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma
Eleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin
kymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin
kastanjapuiden alla ja huudahti: _Siinä on yksi liikaa_,
ajatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty,
kahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien
viheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja
johti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla
tulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin
asettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja
että toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet
toisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin
ystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina
englantilaisia asentoja; ensimäiset _keepsaket_[36] olivat juuri
ilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin
myöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat
kyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille
kääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan
professoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra
Delvincourtin ja herra Blondeaun välillä.

Blachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka
sunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.

Tholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta
hänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli
yksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman
leveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle;
hänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja --
hänellä kun piti kaikki olla -- eräs outo kapine, nimeltä sikari,
suussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia
savuja.

"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä", sanoivat toiset kunnioittaen. "Mitkä
housut! Mikä tarmokkuus!"

Fantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat
ilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi
mieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä
riippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä
tukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana
liehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean
tukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa
livertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin
kääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän
uskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä
vaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin
rauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja
leiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät
korkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n
kaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen,
ja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen,
marseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren
tapaan lausutusta sanasta _quinze août_, merkitsee kaunista säätä,
lämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja
arastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä
etenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen
suloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden
uskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä,
lavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla
kertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi,
jonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette,
olisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle,
joka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain.
Sellaista sattuu.

Loistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat
paksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti
muodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet
sinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja
verevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska
luja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni
hurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan
miettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin
veistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden
hetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa
löytyvän sielun.

Fantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat
uneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa
vertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin
pariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä
muinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli
jaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa:
tekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu
muoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.

Olemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin
pelkkää kainoutta.

Jos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi
hän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan
vuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin
häveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään.
Tämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen
Venuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin
Vestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla.
Vaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt -- sen tulemme
liiankin selvästi näkemään -- oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti
ylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus
niille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden
niiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän
säteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä
äkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren
halveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo
viivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen
sopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin
luonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen
välillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen,
siveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan
erääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.

Rakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili
synnin yläpuolella.



4.

Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.


Koko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla
näytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin
kukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti
hiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset
ryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas
kärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan
ylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.

Nauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät
nuo neljä iloista paria valoa ja onnea.

Ja tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi,
tanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset
sukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun
oltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine,
joka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka
rakasti. -- "Sinä näytät aina niin mokomalta"; tapasi Favourite sanoa.

Ne olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä
tuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki
sulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi
kukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen
luontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan
niin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri
suosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja
maankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja
kaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he
tämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu
taivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit
ovat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa
ruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan
ja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat
vain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko
maailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt
eivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua
tulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää,
eivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran
saarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee
ihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa
kätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon
vanhat kelttiläiset uhripapit.

Aamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan
niinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua
kasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin
aikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen,
kaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset,
siirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita
kukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta
ihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.

Kun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin
selkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa,
palattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto,
kansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari
Bourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista,
kävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan
peilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin
sopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38]
muuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta
suuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun
kiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä
toisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla,
mikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès
-- osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku --
kaihomielisellä sävelellä vanhan _gallega-laulun_, jonka on varmaankin
sepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden
puun välissä:

    Soy de Badajoz.
    Amor me Ilama.
    Toda mi alma
    Es en mi ojos
    Porque enseñas
    A tus piernas.

Fantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.

"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi", äkäili Favourite
jokseenkin sydämystyneenä.

Kun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin
Seinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa
Étoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello
viidestä aamulla. Mutta siitä viis! "_Eivät sunnuntaina voimat lopu_",
sanoi Favourite. _Väsymys ei työskentele sunnuntaina_. Kello kolmen
tienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia
kertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi
siihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat
näkyivät Champs-Élyséen puiden yli.

Tuon tuostakin huudahti Favourite:

"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?"

"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.



5.

Bombardan ravintolassa.


Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin
päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan
ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen
perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin
Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.

Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli
niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi
akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi
pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja
naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään
iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja;
oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan
epäjärjestystä pöydän alla;

                   ja nousi jo melske pöydän alta,
     ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,

sanoo Molière.

Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä
aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu
sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli
pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu
maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin
kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita
kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan
auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan
katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut
entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet
kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei
vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä
kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen
keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa
pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:

    Gent-taattomme jo meille antakaa,
    jo meille taattomme.

Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa
etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin
konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät
puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset
törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli
pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan
kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin
poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle
Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa
kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden
ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja
säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa,
mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän
Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne
vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse
peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että
tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden
kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen
vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen
hyvänsävyistä roskakansaa".

Poliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi
muuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin
väestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa
kissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se
edusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin
vastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla
kissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen
tyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian "kauniissa valossa". Se ei
ollut suinkaan -- niinkuin luultiin -- mitään "hyvänsävyistä
roskakansaa". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli
Kreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole
suorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä
huolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton
kuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa
intoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille
pyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja
ja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi;
onko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka
törröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu
sotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta
Greneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt,
suurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen
katseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja
tästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään
Alppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan
suuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on
hänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin
kauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän
vain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa
koko maailman.

Kirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme
neljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli
päivällinen päättymäisillään.



6.

Luku, missä lempi lekkuu.


Pöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin
toisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut
kuin savukiemuroita.

Fameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi,
Fantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa
puutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:

"Blachevelle, minä jumaloin sinua!"

Siitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:

"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?"

"Minäkö?" huudahti Favourite. "Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes
leikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun
perässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä
Sinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan".

Blachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka
itserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:

"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä
pahanilkinen!"

Blachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki
ylpeästi molemmat silmänsä.

Syödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.

"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?"

"Minä inhoan häntä!" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen
uudestaan haarukkaansa. "Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä
siellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies,
tunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä
pidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen
äitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän
rupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän _teet_ minut
vallan hulluksi!' -- Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle
rotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan -- laulamaan,
lausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän
ansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään
asianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas
kirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta
niin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan
pannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: "_Neito, tehkää kakkuja
hansikkaistanne ja minä syön ne_". Ei semmoisia osaakaan muut puhua
kuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan
hulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon
Blachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe!
Kuuletko? mikä suunnaton valhe!"

Favourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:

"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja
sataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle
on aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä,
mitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset,
voikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää:
me syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut
inhoomaan koko elämää."



7.

Tholomyèsin viisaus.


Toisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki
yht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.

"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!" huudahti hän.
"Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian
paljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi.
Vierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme
ylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme
hitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi
kiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa
persikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten
suloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod
de la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand".

Äkäistä murinaa kuului joukosta.

"Tholomyès, jätä meidät rauhaan", sanoi Blachevelle.

"Alas tyranni!" sanoi Fameuil.

"Bombarda, Bombance ja Bamboche"![44] huusi Listolier.

"Nyt on sunnuntai", jatkoi Fameuil.

"Emmekä me ole hutikassa", lisäsi Listolier.

"Tholomyès", virkahti Blachevelle, "katsoppas minun levollista oloani".

"Sen Sinä oletkin markiisi",[45] vastasi Tholomyès.

Tällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä,
joka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa
kuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.

"Ystävät", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen
pitelee valtikkaansa, "tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta
sanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla
putoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista.
Sanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä
mihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan
sineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa
liitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki
sanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan
enemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä
ihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat
sepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista,
Mooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja
huomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun
edellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia,
jonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan
varotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei
reuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa,
sutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas
kuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella
olla, yksinpä sanansaivarruksellakin. _Est modus in rebus_. Rajansa
täytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin
omenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi.
Yksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus
rankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon
ruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille.
Ja muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä
rakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa
asioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana _loppu_, täytyy
hillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon,
tyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen.
Viisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi.
Luottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen
oikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin,
mikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka
olenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä
kidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten
varojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan
tuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että
minä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne
tyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä
painavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt,
taipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai
Origenes".

Favourite kuunteli syvällä hartaudella.

"Félix!" sanoi hän. "Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se
on latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper".

Tholomyès jatkoi:

"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa
tutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja
uhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä
ohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä,
näännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää
nukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista
valmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä,
noudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää
siihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset,
lyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet".

"Minä valitsen mieluummin naikkosen", sanoi Listolier.

"Naikkosen!" jatkoi Tholomyès. "Älkää häneen luottako! Onneton se, joka
heittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja
viekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä
kiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä".

"Tholomyès", huudahti Blachevelle, "Sinä olet juovuksissa!"

"Jopa hittoja!" sanoi Tholomyès.

"No, sitten pistä iloksi taas!" jatkoi Blachevelle.

"Siihen suostun", vastasi Tholomyès.

Ja täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:

"Kunniata viinille! _Nunc te, Bacche, canam_![47] Anteeksi, hyvät
neitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen
kansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista
litraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri
kaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja
tsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli
suuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät
neitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi
näette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei
sovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla
on luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista
laatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä;
mutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät
neitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te
ylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne
olisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta
näyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa
istahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret!
niin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun
katuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset,
kireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös
miellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli
Favourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan
oli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien
maalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas
maalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa
ainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut.
Sinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus
alkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee
saada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä
herkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta
jokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua
suuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat
erehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole
onnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea,
mitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata
Lüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän
sijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä
ja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta,
sillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä,
herkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja
nunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka
pakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee
taivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän
tekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa,
missä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi
Fantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma.
Mutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten
on kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun
valaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai
Helmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset,
toinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin
ymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen
uhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne
kuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä
naimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan
estäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin
koristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta,
kaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole
muuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi
sinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi
jumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa.
Kaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se
imee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja
lopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin;
sitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti
keuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää!
Käännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia.
Ryöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne.
Pyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla,
missä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta
lainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on
_casus belli_;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin.
Kaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen
kuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret,
Wilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei
ole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja
mitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin
huudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen:
'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'".

Tholomyès taukosi puhumasta.

"Puhalla, Tholomyès", sanoi Blachevelle.

Samassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä
sävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä
päähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai
ei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai
tuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat
sen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä
Tholomyèsin ylevään puheeseen:

    Kyllä ne taatot pistivät
    tarjolle runsaasti rahaa,
    ja paaviksi Clermontin ristivät,
    eivät arvata voineet pahaa.
    Mut haljeta siin' oli äijäin sappi,
    kun Clermont ees ei ollut pappi,
    ei ollut pappi möhömaha,
    ei auttanut raha, ja sep' oli paha!

Tämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa
puheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:

"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko
viisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani
hilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä
opinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon
ruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa.
Olkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi
luomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut
ovat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia
ilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten
Kuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita
uneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka
pienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä
ihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin
kaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla
lakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa.
Kolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!" Hän
erehtyi ja suuteli Favouritea.



8.

Hevosen kuolema


"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla", huudahti
Zéphine.

"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle", selitti Blachevelle. "Täällä
on hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla.
Peilejä seinät täynnä".

"Oli mitä oli", sanoi Favourite, "ruoka se sittenkin on pääasia".

Blachevelle ei hellittänyt:

"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta
Édonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu".

"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta", huomautti
Tholomyès.

Hän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi
Bombardan akkunoista.

Pieni äänettömyys.

"Tholomyès!" huusi Fameuil, "meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä,
Listolierilla ja minulla".

"Väittely on hyvä", vastasi Tholomyès, "mutta tora on parempi".

"Me väittelimme viisaustieteestä".

"Vai niin".

"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?"

"Désaugiers",[52] vastasi Tholomyès.

Annettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:

"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä,
koska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä
kuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan,
mutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se
on kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka
osaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä
neste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette
kurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das
Freirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista
syltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte!
Kolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä
centimestä!"

Fameuil keskeytti uudestaan:

"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun
lempikirjailijasi?"

"Ber..."

"-quin"?[53]

"Ei, -choux".

Ja Tholomyès jatkoi:

"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän
voisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja
Thygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle
hetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja
Egyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa
eikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään
julkaisematonta! _Nil sub sole novum_,[54] sanoo Salomo. _Amor omnibus
idem_,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu
henttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin
Perikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa
etunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka
Aspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla
vielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja
purppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin
aamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä
vastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli
Sokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen
tapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä".

Kerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää,
ell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut
rantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli
vanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia
vankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt
elukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä
paikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla
painolla lausua asianomaisen voimasanan: _lemmon koni!_ jota säesti
säälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä
enää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät
Tholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti
tilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä
säkeistöllä:

    On kohtalo kiesien, kuomujen
        vain ränstyä loppuun,
    ja luuskalla elämä luuskien:
        työn hukkua hoppuun!

"Hevos-raukka", huokasi Fantine.

Ja Dahlia huudahti:

"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin
mokoma!"

Mutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään
taaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:

"Entäs yllätys?"

"Aivan oikein. Aika on tullut", vastasi Tholomyès. "Hyvät herrat, hetki
on lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys.
Hyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen".

"Se alkaa suudelmalla", sanoi Blachevelle.

"Otsalle", lisäsi Tholomyès.

Kukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he
kaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.

Favourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.

"Se tuntuu hauskalta nyt jo", sanoi hän.

"Älkää viipykö kovin kauvan", pyyteli Fantine. "Me odotamme Teitä".



9.

Hauskan leikin hauska loppu.


Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä
nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.

He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta;
ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät
sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran
viikossa valtaa Champs-Élyséen.

"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.

"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.

"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.

"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.

Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne,
joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika
tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein
kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen
kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta.
Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan
kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja
säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja
pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät
maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne
syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne
raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske
huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:

"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria
rautakahlekimppuja".

Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden
jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä
laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.

"Kummallista!" sanoi hän. "Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy
koskaan".

Favourite nosti olkapäitään.

"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä
kummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä
olen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan
edeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee
minut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä.
Sinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni".

Näin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta
herätessään.

"No mutta yllätys?" pääsi häneltä.

"Totta tosiaankin!" virkkoi Dahlia. "Tuo kuuluisa yllätys?"

"He viipyvät niin kauvan!" sanoi Fantine.

Juuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri,
joka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain
kirjeentapaista.

"Mikä se?" kysyi Favourite.

Viinuri vastasi:

"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille".

"Miksi ette tuonut sitä heti?"

"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin
kuluttua", selitti viinuri.

Favourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.

"Kas vaan!" sanoi hän. "Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on
kirjotettu näin:

    "_Tämä on nyt se yllätys_".

Hän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi
lukea):

    "Oi lemmittymme!

    "Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa
    käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja
    siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset
    vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot
    kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä
    meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme
    heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä
    luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme
    helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me
    lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä
    ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät
    kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän
    ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja
    järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa.
    Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä,
    maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia.
    Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt
    hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa,
    niin kostakaa se sille. Hyvästi.

    "Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet.
    Älkää meitä siitä vihatko.

                                        "Allekirjottaneet:

                                                     "Blachevelle".
                                                     "Fameuil".
                                                     "Listolier".
                                                     "Félix Tholomyès".

    "_Jälkikirjotus_: Päivällinen on maksettu".

Tytöt katsahtivat toisiinsa.

Favourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.

"No niin!" huudahti hän. "Se on joka tapauksessa sangen hauska
kepponen".

"Tämä on hyvin hassunkurista", sanoi Zéphine. "Blachevelle on
varmaankin tämän keksinyt", jatkoi Favourite. "Minä vallan häneen
rakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu".

"Ei", sanoi Dahlia, "kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se
on niin hänen tapaistaan".

"Jos niin on asianlaita", jatkoi Favourite, "niin kuolema
Blachevellelle ja eläköön Tholomyès!"

"Eläköön Tholomyès!" huusivat Dahlia ja Zéphine.

Ja he räjähtivät nauruun.

Fantine nauroi muiden mukana.

Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut
hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut
Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.



NELJÄS KIRJA

KUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ



1.

Äiti tapaa äidin.


Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä
Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa.
Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se
sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään
naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä
näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla
oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin
olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää
savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus:
_Waterloon Kersantti_.

Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon
ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen
jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua
Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään
varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.

Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa
käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin
kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja
jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki
jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut
jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin,
puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman,
kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee
tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa
ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka
olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat
ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan
mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne
muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä,
yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä
liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare
Calibanin.

Miksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa;
toiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös
joukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei
olemiseensa ole sen parempia perusteita.

Vitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja
tässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi
pientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen
suunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman
sylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli
nähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: "Kas tuossapa oiva leikkikalu
lapsilleni!"

Nuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he
näyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä
loistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät.
Toinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla
kasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä
kukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat
tulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta
somaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden
suloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja
ympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei
kauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia,
niinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei
kovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen
nainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän
nuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla
äidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla
hellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat
vihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat
haltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään
viehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt
titaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.

Tuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta
niihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:

    _Niin on pakko, sanoi sotilas_...

Laulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä
mitä tapahtui kadulla.

Hänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt
häntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva".

    -- _Imogeneelleen kaunihille_,

vastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.

Outo nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin
naisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.

Sitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti
hyvin painavalta.

Tämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli
noin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla
noiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli
päähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä
myssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan,
vahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan
syttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen
silmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla
hyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.

Se nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on
hellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.

Mutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu
työläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta
tässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan
vaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta
senkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen
tapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei
lainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta
aivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja
sairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo
äidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen
liina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti
kaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat
ahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja
viiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata
kangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.

Hän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin
katsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten
murtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta.
Hänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja
koristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka
kilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut
jäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin
luulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja
mustaksi.

Kymmenen kuukautta oli kulunut niistä "pienistä lysteistä".

Arvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.

Kun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine
oli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun
side oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken
höltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla,
jos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään
ollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli
lähtenyt matkaansa -- surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien
rikkoutumiset korjaamattomia -- huomasi hän olevansa täydelleen
eristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu
kasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut
halveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli
lyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei
ainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei
ensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään
nimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille,
sitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran
kuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan:
Luuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille
kohautetaan! -- Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti
olkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä
viattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä
muistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt,
kenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan
oli hän -- kuten muistamme -- siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi
hämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja
vajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän
kesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa
Montreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi
työtä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti
vaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero
kuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten
myöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta.
Hän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan
ja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä
tyttärensä päälle -- ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi,
ja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin
kokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle
enää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana,
kauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista.
Sääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt.
Tällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä
tällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine
oli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän
yski hiukan.

Meillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix
Tholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana,
vääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas
valitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.

Ajettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman
useammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä
Matkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut
Montfermeiliin, Leipurin kadulle.

Kulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä
keinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja
hän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.

Niitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet
tämän äidin.

Hän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin
viesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä
kaitselmuksen salaperäisen käskyn _tässä_. Nämä pienokaiset olivat
varmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja
hellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä
laulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä
sanoja, jotka juuri luimme:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!"

Verenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti
kohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan
ovipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat
haastelemaan.

"Minun nimeni on rouva Thénardier", sanoi pikku tyttöjen äiti. "Me
pidämme tässä majataloa".

Sitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:

    Niin on pakko, olen ritari,
    ja matkani on Palestiinan maalle.

Rouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea
sotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä:
hänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli
seurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar.
Vanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen
mielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli
vielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään
kyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri
kokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti
alussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja
tehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen
sijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.

Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.

Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut
saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta,
kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista;
kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut
Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut
jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt,
mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt
kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.

Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi.
Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin
äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo
pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan
viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää
kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan
ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista
huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä
tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin
naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.

Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:

"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".

Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo
kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan,
ja riemu oli rajaton.

Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa;
hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen
kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen
sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa
lapsi.

Naiset jatkoivat pakinaansa.

"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"

"Cosette".

Cosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta
Euphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän,
viehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja
Franziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja
kumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään
isoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.

"Kuinka vanha se on?"

"Kolmannella".

"Aivan kuin minun vanhin tyttöni".

Sillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään
asennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut
tärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät
ja ne riemuitsivat.

Kolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän
ympäröimältä päältä.

"Noita lapsia!" huudahti äiti Thénardier, "niistä sitten tulee äkkiä
ystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!"

Nämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui
rouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

Rouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä
ei kieltämistä.

Cosetten äiti jatkoi:

"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan.
Työssä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään
paikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala
varmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin
Teidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni.
Ajattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme
sisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa
lastani huostaanne?"

"Sietääpä miettiä", sanoi rouva Thénardier.

"Minä maksan kuusi frangia kuussa".

Silloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:

"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu
etukäteen".

"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi", sanoi rouva
Thénardier.

"Minä maksan ne", sanoi äiti.

"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin", lisäsi miehen
ääni.

"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia", selitti rouva Thénardier.
Ja numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:

    _Niin on pakko, sanoi sotilas_.

"Minä maksan nekin", sanoi äiti, "minulla on kahdeksankymmentä frangia.
Lopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen
ansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen
hakemaan kultaistani".

Miehen ääni jatkoi:

"Onko lapsella liinavaatteita?"

"Se on mieheni", sanoi rouva Thénardier.

"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla
sydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne.
Ja hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea
tusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa
matkalaukussa".

"On parasta antaa nekin", selitti miehen ääni.

"Luonnollisesti minä ne annan!" sanoi äiti. "Olisipa sekin kaunista,
jos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!"

Isännän naama ilmestyi näkyviin.

"Hyvä on", sanoi hän.

Kauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti
lapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi
ja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu,
ja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa.
Rauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla
nyyhkyttää niissä epätoivo.

Muuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka
poistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:

"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen".

Kun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:

"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa
huomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten
olisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä
tosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla".

"Aavistamattanikaan", sanoi vaimo.



2.

Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.


Pyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee
laihimmastakin hiirestä.

Mitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?

Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.

Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on
pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle
joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun
keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää
itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki
paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin
rehellistä kuntoa.

He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos
joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan
perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat
taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy
rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään,
kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta
vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja
tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.

Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia
ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä
kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia
taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei
voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat
tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun
kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän
pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän
menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa
tarjoavan kauhutekoja.

Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on
luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti
ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin
urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään,
mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri
johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse,
sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.

Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka
oltuaan _Clélie_ oli enää vain _Lodocska_, joka alati hienostelevana
tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva
Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin
käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja
ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle
maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä
lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti
niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman
nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan
suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto,
jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta
kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka
Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään
kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee",
niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä
kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo
romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun
Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä
kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja
romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli,
että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan
tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare;
ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen
kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.

Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja
pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota
voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen
ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä
yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista,
että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että
kreivin -- mikäli vielä kreivejä löytyy -- nimenä on Tuomas, Pietari
tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan
miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin
yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten
vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin
näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana
Ranskan vallankumous.



3.

Leivonen.


Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.

Vieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier
voinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa.
Seuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin
panttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä
frangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin
aviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he
pitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen
kauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein
vanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin.
Häntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin
koiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen
tavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla
samanlaisesta puukupista kuin nekin.

Äiti, joka -- kuten myöhemmin saamme nähdä -- oli asettunut
Montreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka
kuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina
samoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.

Kun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän
frangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään
säännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun
Thénardier sanoi: "Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan
toimeen seitsemällä frangilla?" Ja hän vaati kaksitoista frangia.
Äidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen
ja "jakseli hyvin", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.

Löytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta
toiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja
siitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista
ajatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin
vähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin
olisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo
pienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä
naisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa
hyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka
päivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä,
niin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään
kaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä.
Talon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt
pienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen
päällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä
hiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä
maailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin,
töykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa
kuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!

Thénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös
ilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä
äidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.

Kului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:

"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja
kasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän
ristikseen!"

Luultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka
oli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli
todennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati
viittätoista frangia kuulta, koska tuo "olento" kasvoi ja _söi_, uhaten
lähettää sen muuten takaisin. "Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa
kanssani!" äkäili hän, "taikka paiskaan kakaran keskelle hänen
salavehkeitään. Lisää täytyy tulla!" Äiti maksoi nuo viisitoista
frangia.

Vuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.

Niin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten
syntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen:
ennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon
palvelustyttö.

Viiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se
kuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö
ole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä
rosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan
oli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, "tehnyt työtä
henkensä pitimiksi ja varastellut".

Cosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa,
katua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit
luulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti,
joka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin
kuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi
näiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi
enää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä
taloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen
käytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala!
sanoivat Thénardierit.

Vääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt
muuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat
niin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.

Sydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut
vielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten
ryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän
koittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel
silmäkulmassa.

Paikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää
runollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla
tätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi,
arasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja
joka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.

Mutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.

(_Fantinen I osan loppu_.)



VIIDES KIRJA

PERIKATOON KULKEMASSA



1.

Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.


Mutta mitä olikaan tullut tuosta äidistä, joka Montfermeilin asukkaiden
vakuutusten mukaan näytti lapsensa hyljänneen? Missä oli hän? Mitä teki
hän?

Jätettyään pikku Cosettensa Thénardierein huomaan, oli hän jatkanut
matkaansa ja saapunut Montreuil-sur-Meriin.

Tämä tapahtui, kuten muistamme, vuonna 1818.

Fantine oli lähtenyt kotitienoiltaan noin kymmenisen vuotta sitten.
Montreuil-sur-Mer oli muuttanut muotoa. Siliä välin kun Fantine
vajoamistaan vajosi kurjuuteen ja hätään, oli hänen synnyinkaupunkinsa
menestynyt.

Suunnilleen kaksi vuotta takaperin oli siellä sattunut tuollainen
merkkitapaus teollisuuden alalla, jotka aina ovat pienten kaupunkien
huomattavimpia uutuuksia.

Tämä yksityisseikka on tärkeä, luulemmepa hyödylliseksi selostella,
jott'emme sanoisi alleviivata sitä hiukan laveammalta.

Ikimuistoisista ajoista oli Montreuil-sur-Merin erikoisteollisuutena
ollut englantilaisen vuoripien ja saksalaisten mustain lasitavarain
mukaileminen. Tämä teollisuudenhaara oli kuitenkin aina viettänyt
kituvaa elämää raaka-ainesten kallishintaisuuden takia, mikä tietysti
ehkäisi sen kehittymistä. Niihin aikoihin, jolloin Fantine palasi
Montreuil-sur-Meriin, oli tapahtunut satumainen muutos näiden "mustain
tavarain" tuotannossa. 1815 loppupuolella oli muuan tuntematon mies
asettunut kaupunkiin asumaan, ja hänen päähänsä oli pistänyt ajatus
käyttää tässä teollisuudessa kummilakkaa kuusenpihkan asemesta,
sekä mitä etenkin koristekalujen valmistamiseen tulee, käyttää
yksinkertaisesti yhteenliitetystä peltistä tehtyjä kiinnitysrenkaita
juotetusta peltistä tehtyjen sijasta. Tämä mitättömän pieni muutos oli
saanut aikaan täydellisen mullistuksen.

Tämä mitättömän pieni muutos oli todellakin suunnattomasti alentanut
raaka-aineen hintaa, mikä taas oli tehnyt mahdolliseksi ensiksi
korottaa työpalkkoja, hyvä työ koko seudulle, toiseksi parantaa
tuotteiden laatua, etu kuluttajalle, kolmanneksi myydä tavaraa
huokeammalla, saamalla kuitenkin kolmenkertaisen voiton, tehtailijan
hyöty.

Näin oli siis pienestä päähänpälkähdyksestä ollut kolme tärkeätä
seurausta.

Vähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa oli tämän menettelytavan keksijä
rikastunut aimo lailla, mikä on sangen hyvä, sekä samalla rikastuttanut
koko ympäristönsä, mikä on parempi. Hän oli vieras paikkakunnalla.
Hänen syntyperästään ei tiedetty mitään; hänen elämänsä vaiheista
tuskin enempää.

Kerrottiin hänen tulleen kaupunkiin hyvin vähillä varoilla, korkeintaan
muutamalla sadalla frangilla varustettuna.

Tämän pienen, nerokkaan aatteen palvelukseen käytetyn huolellisuuden ja
älyn hedelmöittämän pääoman avulla oli hän luonut omaisuutensa ja
tuottanut hyvinvointia koko seutukunnalle.

Montreuil-sur-Meriin saapuessaan oli hänellä vain vaatteet päällään,
työläisen käytös ja työläisen kieli.

Puhuttiin, että juuri silloin, kun hän kenenkään huomaamatta astui
Montreuil-sur-Merin pikkukaupungin portista sisään erään joulukuun
illan hämärtyessä, pussi selässä ja kädessä ryhmysauva, oli suuri
tulipalo puhjennut kunnantalossa. Tämä mies oli syöksynyt liekkeihin ja
henkensä kaupalla pelastanut kaksi lasta, jotka sattuivat olemaan erään
santarmikapteenin lapset; tästä syystä ei oltu ajateltukaan kysyä
häneltä passia. Siitä hetkestä asti oli tiedetty hänen nimensä: se oli
_ukko Madeleine_.



2.

Madeleine.


Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, näytti surumieliseltä ja oli
hyväsydäminen. Siinä kaikki, mitä hänestä voitiin sanoa.

Niiden nopeiden edistysaskelten kautta, joilla hän oli uudestaan luonut
koko tämän teollisuuden, oli Montreuil-sur-Meristä tullut sangen
huomattava liikekeskus. Espanja, joka kuluttaa paljon vuoripikeä,
toimitti siellä vuosittain suunnattomia ostoksia. Tässä kaupanhaarassa
kilpaili Montreuil-sur-Mer melkein Lontoon ja Berliinin kanssa. Ukko
Madeleinen voitot olivat niin suuret, että hän kahden vuoden perästä
saattoi rakentaa suuren tehtaan, missä oli kaksi avaraa työhuonetta,
toinen miehille, toinen naisille. Ken hyvänsä, jota puute ahdisti, voi
tarjoutua sinne töihin, ja hän saattoi olla varma saavansa sekä tointa
että leipää. Ukko Madeleine vaati miehiltä ahkeruutta ja kuntoa,
naisilta puhtaita tapoja, molemmilta rehellisyyttä. Hän oli jakanut
työhuoneetkin eri sukupuolien välillä, jotta tytöt ja vaimot pysyisivät
järjissään. Tässä kohdassa oli hän taipumaton. Se oli ainoa kohta,
missä hän oli jonkun verran suvaitsematonkin. Tähän ankaruuteen kehotti
häntä etenkin se seikka, että Montreuil-sur-Mer oli linnakaupunki,
joten mahdollisuus tapain turmeltumiseen oli erinomaisen suuri. Hänen
tulonsa oli ollutkin hyvää vaikuttava, ja hänen läsnäolonsa
Kaitselmuksen siunaus. Ennen ukko Madeleinen saapumista paikkakunnalle
oli kaikki ollut kuollutta ja rappeutunutta; nyt kuohui seudulla työn
terve elämä. Väkevä elämän virtaus lämmitti kaikkia ja tunki
kaikkialle. Vetelehtiminen ja kurjuus olivat tuntemattomia. Ei ollut
lakkaria niin tyhjää, ett'ei siellä olisi raha helissyt, ei asumusta
niin köyhää, ett'ei siellä olisi ilo raikunut.

Ukko Madeleine käytti töihinsä kaikkia halullisia. Hän vaati vain yhtä:
ole kunnon mies! ole kelpo nainen!

Kuten olemme huomauttaneet, kokosi ukko Madeleine kaiken tämän
toimeliaisuuden avulla, jonka aiheuttaja ja keskipiste hän oli,
melkoisen omaisuuden, mutta sen hankkiminen ei tuntunut olevan lainkaan
hänen päähuoliansa, mikä on jokseenkin outoa tavalliseen liikemieheen
nähden. Hän näytti ajattelevan enemmän muita kuin itseään. Vuonna 1820
tiedettiin hänellä olleen talletettuna kuusisataakolmekymmentä tuhatta
frangia Laffitten[56] pankkiin; mutta ennen kuin hän oli pannut
säästöön nämä kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia, oli hän
kuluttanut ainakin miljoonan kaupungin ja köyhien hyväksi.

Sairashuone oli huonoissa varoissa; hän oli perustanut sinne kymmenen
uutta sairassijaa. Montreuil-sur-Mer on jaettu yläkaupunkiin ja
alakaupunkiin. Alakaupungissa, missä hänkin asui, oli vain yksi
koulupahanen, kurja hökkeli, joka uhkasi suistua raunioiksi; hän oli
rakennuttanut sinne kaksi uutta koulua, toisen tytöille, toisen
pojille. Omista varoistaan maksoi hän kahdelle opettajalle
kaksinkertaisesti heidän laihan virallisen palkkansa, ja kun sitä
ihmeteltiin, vastasi hän: "Valtion tärkeimmät virkamiehet ovat imettäjä
ja koulunopettaja". Hän oli omalla kustannuksellaan muodostanut
turvakodin -- siihen asti melkein tuntematon laitos Ranskassa -- ja
apurahaston vanhoille ja kivuloisille työmiehille. Koska hänen
tehtaansa muodosti ikäänkuin jonkunlaisen keskuksen, oli sen ympärille
nopeasti kohonnut aivan uusi kaupunginosa, missä löytyi paljon
varattomia perheitä; hän oli perustanut sinne maksuttoman apteekin.

Ensi aikoina, kun hänen nähtiin alottelevan, sanoivat ymmärtäväiset
ihmiset: Se on aika veijari, se tahtoo rikastua. Kun hänen nähtiin
rikastuttavan koko seudun ennen kuin rikastui itse, sanoivat samaiset
ymmärtäväiset ihmiset: Se on aika kunnianhimoinen mies, se tavottelee
kansan suosiota. Tämä näytti sitäkin otaksuttavammalta, kun tämä mies
oli myös uskovainen ja otti jokseenkin ahkerasti osaa hartauden
harjotuksiin, mikä oli erittäin hyvällä silmällä nähty seikka näinä
aikoina. Hän kävi säännöllisesti joka sunnuntai kuulemassa aamumessua.
Paikallisen edusmiehen, joka vainusi kilpailijoita kaikkialla, saattoi
tämä uskonnollisuus ennen pitkää levottomuuden valtaan. Tämä edusmies,
joka oli ollut keisarikunnan lakiasäätävän neuvoskunnan jäsen, omasi
samanlaiset uskonnolliset mielipiteet kuin muuan rukoilija-veljeskunnan
Fouchén nimeltä tunnettu isä, Otranton herttua, jonka kätyri ja ystävä
hän oli ollut. Suljetussa seurassa naureskeli hän herttaisesti koko
Jumalalle. Mutta kun hän näki tuon rikkaan tehtailija Madeleinen
menevän säännöllisesti kello seitsemän hiljaiseen messuun, vainusi
hän vasta-ehdokasta ja päätti ehättää edelle. Hän otti jesuitan
rippi-isäkseen ja kävi sekä suuressa messussa että iltakirkossa.
Kunnianhimoisten pyyteiden tavottelu oli tähän aikaan oikeata
kirkonjuoksua sanan räikeimmässä merkityksessä. Köyhät hyötyivät
tästä pelosta yhtä paljon kuin Jumalakin, sillä kunnianarvoisa
valtiopäivämies perusti myös kaksi uutta potilassijaa sairaalaan; niin
että niitä nyt oli kaikkiaan kaksitoista.

Mutta v. 1819 levisi eräänä aamuna huhu kaupungissa, että kuningas
oli maaherran esityksestä ja katsoen niihin suuriin palveluksiin,
joilla hän oli isänmaata hyödyttänyt, nimittänyt ukko Madeleinen
Montreuil-sur-Merin pormestariksi. Ne, jotka olivat julistaneet tämän
tulokkaan "kunnianhimoiseksi onnenonkijaksi", tarttuivat suurella
ihastuksella tähän tilaisuuteen, jonka nojalla heidän oli niin hyvä
huudahtaa: "Kas niin! Emmekö sitä jo sanoneet?" Koko Montreuil-sur-Mer
joutui kuohuksiin. Huhussa oli perää. Muutamia päiviä myöhemmin
julkaistiin nimitys _Moniteurissä_.[57] Seuraavana päivänä kieltäytyi
ukko Madeleine kunniasta.

Samana vuonna esiintyivät Madeleinen uuden menettelytavan mukaan
valmistetut tuotteet teollisuusnäyttelyssä. Palkintolautakunnan
ilmotuksesta nimitti kuningas keksijän kunnialegioonan ritariksi. Uusi
kuohunta pikkukaupungissa. Vai ristiä hän mielikin! Ukko Madeleine ei
huolinut rististä.

Totta tosiaan, tämä mies oli täydellinen arvoitus. Ymmärtäväiset
ihmiset suoriutuivat pulasta sanomalla: "Kun kaikki selviää, on hän
lopultakin vain pelkkä seikkailija".

Kuten olemme nähneet, oli paikkakunta saanut häneltä paljon, köyhät
kaikki; hän tuotti niin paljon hyötyä, että häntä täytyi lopultakin
kunnioittaa; ja hän oli niin lempeä ja hyvä, että häntä täytyi
lopultakin rakastaa; etenkin hänen työmiehensä suorastaan jumaloivat
häntä, ja hän kantoi tämän jumaloimisen jonkunlaisella surumielisellä
vakavuudella. Kun keksittiin, että hän oli rikas, tervehtivät "hienon
maailman ihmiset" häntä, ja häntä kutsuttiin kaupungissa herra
Madeleineksi; hänen työmiehensä ja lapset nimittivät häntä yhä
edelleenkin _ukko Madeleineksi_, ja tämä seikka houkutteli häneltä
hänen kauneimman hymynsä. Sitä mukaa kun hän kohosi, satoi hänen
päälleen kutsuja satamalla. "Hieno maailma" pyysi häntä seuraansa.
Montreuil-sur-Merin koreat vierashuoneet olisivat tietysti ensi alussa
pysyneet visusti suljettuina köyhälle käsityöläiselle, mutta nyt
avasivat ne ovensa selkiseljälleen miljoonain omistajalle. Häntä
mieliteltiin tuhansin tavoin. Hän kieltäytyi kunniasta.

Tälläkään kertaa ei ymmärtäväisiltä ihmisiltä selityksiä puuttunut. --
Hän on sivistymätön, huonosti kasvatettu mies. Eihän edes tiedetä,
mistä mokoma on peräisinkään. Ei hän osaisi hienommissa seurapiireissä
käyttäytyäkään. Ei ole oikeastaan ensinkään varmaa, osaako hän edes
lukea.

Kun nähtiin hänen ansaitsevan rahaa, sanottiin: Se on kamasaksa. Kun
nähtiin hänen kylvävän rahansa ympärilleen, sanottiin: Nyt se pyrkii
kunniaan ja kansan suosioon. Kun nähtiin hänen työntävän luotaan
kunnianosotukset, sanottiin: Se on seikkailija. Kun nähtiin hänen
hylkäävän hienon maailman liehittelyt, sanottiin: Se on nauta.

Vuonna 1820, viisi vuotta hänen Montreuil-sur-Meriin saapumisensa
jälkeen, olivat hänen paikkakunnalle suorittamansa palvelukset niin
ilmeisiä, väestön toivomus niin yksimielinen, että kuningas nimitti
hänet uudestaan kaupungin pormestariksi. Hän kieltäytyi yhä, mutta
maaherra ei suostunut hänen kieltoonsa, kaikki seudun merkkihenkilöt
kävivät häntä pyytelemässä, kadut täyttävä kansa vaati häntä niin
innokkaasti myöntymään, yleinen mielipide oli niin voimakas, että hänen
lopulta täytyi taipua. Pantiin merkille, että seikka, mikä etenkin
näytti johtaneen häntä tähän päätökseen, oli erään vanhan eukon milt'ei
kiukustunut huudahdus, jonka tämä viskasi hänelle mökkinsä kynnykseltä:
"_Kunnon pormestaria tarvitaan! Tuleeko väistyä tekemästä sitä hyvää,
minkä voi tehdä_?"

Se oli hänen nousunsa kolmas vaihe. Ukko Madeleinesta oli tullut herra
Madeleine, herra Madeleinesta tuli herra pormestari.



3.

Laffitten pankkiin talletetut rahat.


Mutta hän itse oli pysynyt yhtä yksinkertaisena kuin ensi päivänäkin.
Hänen oli tukkansa harmaa, katseensa vakava, ihonsa ahavoitunut kuin
työmiehellä, kasvonsa miettivät kuin filosofin. Päässä oli hänellä
tavallisesti leveälierinen hattu ja pukuna pitkä leukaan asti napitettu
takki karkeata kangasta. Hän hoiti pormestarin virkatehtävät, mutta
niistä päästyään eleli hän yksinäisyydessä. Harvoille ihmisille hän
puhui. Hän väisti kohteliaisuuksia, tervehti, sivulta käsin, meni
nopeasti tiehensä, hymyili päästäkseen puhelemasta, antoi lahjan
päästäkseen hymyilemästä. Naiset sanoivat hänestä: Onpa häntä aika
hyvänsävyinen karhu! Hänen suurin huvinsa oli kävellä pitkin peltoja ja
ketoja.

Hän aterioi aina yksinään, edessään avattuna kirja, jota hän luki.
Hänellä oli hyvin järjestetty pikkukirjasto. Hän piti paljon kirjoista;
kirjat ovat vakavia, varmoja ystäviä. Siinä määrässä kun hänelle
varallisuutensa karttuessa tuli joutohetkiä, näytti hän käyttävän
niitä henkeään viljelläkseen. Siitä asti kun hän oli ollut
Montreuil-sur-Merissä, huomattiin hänen puhetapansa vuosi vuodelta
tulevan yhä hiotummaksi, huolitellummaksi ja lempeämmäksi.

Kävelyretkilleen vei hän mielellään mukanaan pyssyn, mutta harvoin hän
sitä käytti. Kun se joskus tapahtui, oli hänen osumisensa pelottavan
tarkka. Hän ei koskaan tappanut vaaratonta eläintä. Hän ei milloinkaan
ampunut pikkulintua.

Vaikk'ei hän enään ollut suinkaan nuori, kerrottiin hänellä olevan
vielä suunnattomat voimat. Hän auttoi missä vain tarvittiin, nosti
kaatuneen hevosen, irrotti liejuun joutuneen kuorman, pysähdytti
sarviin tarttumalla karanneen härän. Hänen taskunsa olivat aina täynnä
pikkurahoja hänen lähtiessään ulos ja tyhjät hänen palatessaan. Kun hän
kulki jonkun kylän läpi, juoksivat pahaiset paitaressut riemuiten hänen
perässään ja piirittivät hänet kuin hyttysparvi.

Arveltiin niinkin, että hänen oli ennen täytynyt harjottaa
maanviljelystöitä, koska hän osasi neuvoa talonpojille monta
hyödyllistä keinoa. Hän opetti heitä hävittämään viljakoita
pirskottamalla aittojen seiniin ja lattian rakoihin tavallista
suolaliuosta, sekä karkottamaan kasvimatoa ripustamalla kaikkialle
talojen ja puutarharakennusten seiniin ja katoille kukkivia salvian
oksia. Hänellä oli "reseptejä", joiden mukaan voitiin pelloilta poistaa
lusteet, mustat kuminat, hiirenherneet, savikat ja ohdakkeet sekä
kaikki loiskasvit viljaa turmelemasta. Hän puolusti kaniinitarhaa
rottia vastaan pelkästään pienen Berberian sian avulla, jonka haju
karkotti viholliset.

Kerran näki hän muutamain paikkakuntalaisten repivän nokkosia täydessä
touhussa. Hän katseli näitä juurineen kiskottuja, jo kuivaneita
kasvikasoja ja sanoi: "Kuollut mikä kuollut. Ja kuitenkin olisi niistä
niin suurta hyötyä, jos niitä vaan osattaisiin käyttää. Nuoren nokkosen
lehti on mainio vihannes; kun se vanhentuu, syntyy siihen syitä ja
kuituja kuin hamppuun ja pellavaan. Nokkoskangas on aivan yhtä hyvää
kuin hamppukangas. Hienoksi hakattuna on nokkonen mainiota
siipikarjalle; survottuna on se erinomaista nautaeläimille. Nokkosen
siemenet, joita sekotetaan rehuun, antavat eläinten karvalle kauniin
kiillon; suolan sekaan jauhettu nokkosen juuri synnyttää kaunista
keltaväriä. Nokkonen on mitä parhainta karjanrehua, jota voi niittää
kaksi kertaa vuodessa. Ja mitä nokkonen tarvitsee? Vähän maata, ei
vähintäkään muokkausta, ei vähintäkään hoitoa. Siemenet vain putoavat
sitä mukaa kun nokkonen tuleentuu, joten niitä on vaikea korjata
talteen. Siinä kaikki. Kun vain hiukankin vaivaa näkisi, tuottaisi
nokkonen suurta hyötyä; kun siitä ei välitetä, tuottaa se pelkkää
vahinkoa. Silloin sitä yritetään tappaa. Kuinka paljon löytyykään
ihmisiä, jotka tässä ovat nokkosen kaltaisia!" -- Sitten lisäsi hän
pienen vaitiolon jälkeen: "Ystäväni, painakaa mieleenne, ett'ei ole
olemassa enempää huonoja kasveja kuin huonoja ihmisiäkään. On vain
huonoja viljelijöitä".

Lapset pitivät hänestä paljon senkin vuoksi, että hän osasi laitella
somia pikkuesineitä oljista ja kokospähkinöistä.

Milloin hän huomasi kirkonoven mustiin verhotuksi, astui hän sisään;
hän etsi hautajaisia niinkuin muut etsivät ristijäisiä. Lesken suru ja
lähimäisen onnettomuus vetivät häntä, lempeätä, helläsydämistä miestä
puoleensa; hän astui surevain ystäväin sekaan, hän kävi mustapukeisissa
perheissä, hän yhtyi papin valituksiin ruumisarkun ääressä. Hän näytti
mielellään ottavan ajatustensa esineiksi hautausvirret, jotka ovat
täynnä tulevan maailman näkemystä. Silmät taivaaseen luotuina kuunteli
hän, ikäänkuin tahtoen nousta äärettömyyden salaperäisyyksiä kohti,
näitä kuoleman synkeän syvänteen äärellä laulavia ääniä. Hän teki
paljon hyviä töitä, kokien pysytellä piilossa niinkuin pahoja tekoja
tehdessä piiloudutaan. Salaa tunkeutui hän iltahämärässä taloihin;
hiljaa hiipi hän portaita ylös. Palatessaan kurjaan hökkeliinsä huomasi
joku köyhä raukka ovensa avatuksi, vieläpä väkivalloin avatuksi hänen
poissa ollessaan. Köyhä raukka huudahti: "Joku pahantekijä on käynyt
täällä!" Hän astui sisään ja ensimäinen, mitä hän näki, oli pöydälle
tai tuolille jätetty kultaraha. "Pahantekijä", joka oli käynyt talossa,
oli ukko Madeleine. Hän oli ystävällinen, mutta surunsynkeä. Kansa
sanoi: "Onpa hän rikas mies, eikä näytä ylpeältä. Onpa hän onnellinen
mies, eikä näytä tyytyväiseltä".

Jotkut väittivät hänen olevan sangen salamyhkäisen henkilön ja
vakuuttivat, ett'ei kukaan saanut astua hänen huoneeseensa,
joka kuului olevan oikea erakon luola siivekkäine tiimalaseineen,
ristinmuotoisine sääriluukoristeineen ja pääkalloineen. Asia herätti
niin monenlaisia puheita, että päivänä muuanna hänen luokseen tuli
useita Montreuil-sur-Merin hienoja, kujehaluisia neitosia kysymään:
"Herra Pormestari, näyttäkääpäs meille huonettanne. Sen sanotaan olevan
oikean hirmupesän". Hän hymyili ja vei neitoset heti paikalla tuohon
"hirmupesään". He saivat ansaitun rangaistuksen uteliaisuudestaan.
Huone oli aivan tavallinen, mahonkiset huonekalut, jotka olivat
jotenkin rumat niinkuin kaikki tämänlaiset huonekalut tapaavat olla,
seinillä kahdentoista soun paperit. Muuta sen merkillisempää he
eivät siellä huomanneet, kuin takanotsalla kaksi vanhanaikuista
kynttilänjalkaa, jotka näyttivät olevan hopeata, "koska niissä oli
tarkastusmerkki". Aito pikkukaupunkimainen huomautus!

Siitä huolimatta juteltiin yhä eteenkinpäin, ett'ei kukaan päässyt
tähän huoneeseen, että se oli oikea erakon luola, haavekammio,
hirmupesä, hauta.

Kuiskailtiin myös, että hänellä oli talletettuna "suunnattomia" summia
Laffitten pankkiin sillä tavoin, että hän sai ne heti tarvitessaan
käsiinsä, sillä ehdolla, lisättiin, että herra Madeleine saattoi
jonakin aamuna mennä Laffitten luo, kirjottaa kuitin ja viedä pois pari
kolme miljoonaansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa supistuivat
nuo "pari kolme miljoonaa", kuten olemme maininneet, kuuteensataan
kolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen frangiin.



4.

Herra Madeleine surupuvussa.


Vuoden 1821 alussa ilmottivat sanomalehdet herra Myrielin, Dignen
"_hänen ylhäisyytensä Bienvenun_ lisänimellä tunnetun" piispan kuolleen
kunnioitettuna ja rakastettuna kahdeksankymmenenkahden vuoden ijässä.

Lisätäksemme tähän erään yksityisseikan, jonka sanomalehdet jättivät
mainitsematta, huomautamme, että Dignen piispa oli ennen kuolemaansa
ollut useita vuosia sokeana. Sokeuttaan hän ei nurkunut, sillä sisar ei
väistynyt hänen viereltään.

Sivumennen sanokaamme myöskin, että sokeana oleminen ja samalla
rakastettuna oleminen on kuitenkin täällä murheenlaaksossa, missä ei
mikään ole täydellistä, yksi ihmeellisimpiä, ihanimpia onnellisuuden
muotoja. Kun tunnet vierelläsi lakkaamatta vaimon, tyttären, sisaren,
viehättävän olennon, joka ei siitä luovu, koska sinä tarvitset häntä ja
kosk'ei hän voi olla sinua paitse, kun tiedät olevasi alituisen avun
tarpeessa, kun voit joka hetki mitata hänen hellän kiintymyksensä
määrää sen mukaan, miten kauvan hän luonasi viipyy ja sanoa itseksesi:
koska hän pyhittää minulle kaiken aikansa, merkitsee se sitä, että minä
omistan hänen sydämensä kokonaan; kun huomaat ajatuksen itse ihmistä
näkemättäkään, kun tulet vakuutetuksi tuon olennon horjumattomasta
uskollisuudesta synkkään pimeyteen vaipunutta kohtaan, kun havaitset
hameen kahinan, kun kuulet hänen kulkevan edestakaisin, käyvän
huoneesta toiseen, puhuvan, laulavan, ja kun ajattelet, että juuri sinä
olet noiden askeleiden, tuon puheen, tuon laulun keskipiste, kun voit
joka silmänräpäys huomata oman vetovoimasi, kun tunnet olevasi sitä
mahtavampi mitä raihnaisempi olet, kun sinusta keskellä pimeyttä ja
juuri pimeyden kautta tulee tähti, jonka ympärillä tämä enkeli
kiertelee, niin etpä tiedä autuutta suurempaa. Elämän korkein onni on
horjumaton varmuus siitä, että joku sinua rakastaa, rakastaa sinua
sinun itsesi tähden, tai paremmin sanoen, vastoin sinun tahtoasikin.
Tämä varmuus on sokealla. Tässä synkässä tilassa on pieninkin palvelus
hyväily. Puuttuuko häneltä jotakin? Ei. Ei haittaa mitään, vaikka valon
kadottaakin, kun saa rakkauden sijaan. Ja millaisen rakkauden!
Rakkauden, jota johtavat yksinomaan puhtaat, jalot vaikuttimet.
Sokeutta ei ole siellä, missä vallitsee varmuus. Sielu etsii haparoiden
sielua ja löytää sen. Ja tämä löydetty ja koeteltu sielu on rakastavan
naisen. Käsi tukee sinua, se on hänen kätensä; huulet koskettavat
hellästi otsaasi, ne ovat hänen huulensa; kuulet hengityksen lähelläsi
huokuvan, se on hänen hengityksensä. Mikä riemu, kun hän jakaa sinulle
kaikkensa, jumaloimisestaan sääliinsä asti, kun hän ei sinua
milloinkaan jätä, kun sinulla on tämä hento, lempeä olento apunasi, kun
saat nojautua tähän huojumattomaan ruokoon, kun saat käsin koskea tätä
kaitselmustasi ja kun saat syliisi sulkea tämän ruumiillistuneen
jumalasi! Sydän, tämä ihana tumma kukka, käy kohti salaperäistä
kirkastusta. Tätä pimeyttä et vaihtaisi valomeriinkään. Enkeliolento on
aina vierelläsi, lakkaamatta vierelläsi; jos hän poistuu, niin palajaa
hän tuossa tuokiossa takaisin; hän häipyy unelmana ja ilmestyy jälleen
todellisuutena. Tunnet lämmön leyhkävän vastaasi, hänhän siinä onkin.
Sinut valtaa viihdyttävä rauha, rajaton riemu ja ylevä ihastus; sinä
loistat kuin säde yössä. Ja tuhansittain pikkupalveluksia.
Mitättömyyksiä, jotka tyhjyydessäsi muodostuvat äärettömiksi.
Naisellisen hellän äänen hyväilevimmät, hivelevimmät sävelet
tuudittavat sinua lepoon ja saavat sinut unohtamaan maailman, jonka
olet menettänyt. Sinä nautit hänen sielunsa hellistä värähdyksistä.
Sinä et näe mitään, mutta sinä tunnet, että hän sinua jumaloi. Sinä
olet kuin paratiisissa keskellä mustan pimeydenkin.

Tästä paratiisista oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu siis muuttanut
toiseen.

Ilmotus hänen kuolemastaan julkaistiin myös Montreuil-sur-Merin
paikallisessa lehdessä. Herra Madeleine esiintyi seuraavana päivänä
mustiin puettuna, surunauha hatussa.

Kaupungissa huomattiin tämä surunosotus, ja nyt saatiin vettä myllyyn.
Tämähän näytti luovan valoa herra Madeleinen entisyyteen. Päätettiin
siis, että hän oli ollut jonkunlaisissa tekemisissä kunnianarvoisan
piispan kanssa. _Hän kantaa surupukua Dignen piispan muistoksi_,
kaikuivat vierashuoneet; tämä kohotti aika lailla herra Madeleinen
arvoa ja hankki hänelle äkkiä, yhdellä iskulla suurta kunnioitusta
Montreuil-sur-Merin hienoston piireissä. Seudun pienoiskokoinen
Saint-Germainen esikaupunki tahtoi nyt ottaa lopullisesti armoihinsa
herra Madeleinen, joka oli kukaties piispan sukulaisia. Herra Madeleine
huomasi kyllä kohoamisensa siitä, että vanhat naiset hänelle syvempään
nyökkäsivät ja nuoret viehkeämmin hymyilivät. Eräänä iltana kysyä
tokaisee häneltä muuan tämän pienen suurmaailman rouva, joka korkean
ikänsä nojalla rohkenee olla utelias: "Herra Pormestari on varmaankin
Dignen piispavainajan serkkuja".

Hän vastasi: "En, rouva".

"Mutta", jatkaa rouva, "Tehän olette pukeutunut suruun hänen
muistokseen?"

Hän selitti: "Seikka on se, että minä olen nuoruuteni päivinä ollut
palvelijana hänen perheessään".

Siihen huomioon oli myös tultu, että joka kerta kun kaupungissa kävi
nuoria savoijalais-poikia, jotka vaelsivat maita mantereita ja hakivat
uuninpiippuja nuohotakseen, kutsui herra pormestari heidät luokseen,
kysyi heidän nimeään ja antoi heille rahaa. Pojat kertoivat asiasta
toisilleen, ja heitä kävikin kaupungissa tuhkatiheään.



5.

Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.


Vähitellen ja aikaa myöten raukesi kaikki vastahakoisuus. Ensimmältä
joutui herra Madeleinekin sen kohtalon alaiseksi, mikä tapaa kaikkia
kohoavia: häntä mustattiin ja häntä parjattiin; sitten vaimenivat
herjaukset vain ilkeyksiksi, sitten muuttuivat nekin viattomiksi
ilkkuilemisiksi, kunnes lopulta kaikki vastenmielisyys katosi
kerrassaan. Kunnioitus tuli täydelliseksi, yksimieliseksi,
sydämelliseksi, ja saapuipa niin aika, noin v. 1821, jolloin sana:
"herra pormestari" lausuttiin Montreuil-sur-Merissä melkein samalla
sävyllä kuin nimi: "hänen ylhäisyytensä Bienvenu" lausuttiin Dignessä
v. 1815. Kymmenien penikulmien päästä tultiin kysymään herra
Madeleinelta neuvoa. Hän lopetti riidat, hän esti oikeusjutut, hän
sovitti vihamiehet. Kaikki taipuivat hänen rehelliseen tuomioonsa.
Hänen sydämeensä näytti olevan kirjoitettu luonnollisen lain
määräykset. Näytti kuin olisi jonkunlainen tarttuva kunnioitus
kuudessa, seitsemässä vuodessa miehestä mieheen kulkien vallannut koko
seudun.

Vain yksi ainoa mies koko kaupungissa ja koko piirikunnassa ei
vähimmässäkään määrässä joutunut tämän tartunnan alaiseksi. Mitä ukko
Madeleine tekikään, aina pysyi hän vastustavalla kannalla, aivan kuin
johtaisi ja vallitsisi häntä vastustamaton, järkähtämätön vaisto.
Muutamissa ihmisissä näyttää tosiaankin löytyvän oikea eläimellinen
vaisto, puhdas ja horjumaton kuten kaikki vaistot, joka synnyttää
mieltymyksen ja vastenmielisyyden, joka säälimättä erottaa ihmisen
ihmisestä, joka ei epäröi, joka ei hämmenny, ei vaikene eikä haihdu
koskaan, joka on kaikessa himmeydessäänkin ehdottoman selvä,
pettämätön, vastustamaton, joka ei tottele mitään älyn neuvoja
eikä mitään järjen todisteluja, joka, minkälaisiksi kohtalot
muodostunevatkaan, salaa ilmaisee ihmiskoiralle ihmiskissan läsnäolon,
ihmisketulle ihmisleijonan läheisyyden.

Sattui usein, että kun herra Madeleine tyynenä, ystävällisenä, kaikkien
siunausten saattamana kulki katua pitkin, muuan pitkä, raudanharmaaseen
päällystakkiin puettu mies, kädessä tukeva keppi ja päässä
syväänpainettu hattu, käännähti äkkiä ympäri ja seurasi häntä
katseillaan siksi kunnes hän katosi näkyvistä, kädet ristissä rinnalla,
pudistaen hiljaa päätään ja kohottaen ylähuultaan alahuulen avulla aina
nenänpäähän asti, mikä merkitsevä irvistys voitaisiin ehkä tulkita
seuraavasti: "Mutta mikä on tuo herra oikein miehiänsä? -- Minä olen
varmasti nähnyt hänet ennenkin. -- Missään tapauksessa ei hän tule
vetämään minua nenästä".

Tämä milt'ei uhkaavan vakavannäköinen henkilö oli niitä ihmisiä, joita
tarvitset vain vilaukselta nähdä, kun ne jo mieltäsi kiinnittävät.

Hänen nimensä oli Javert, ja hän kuului poliisikuntaan.

Hän hoiti Montreuil-sur-Merissä ylimmän järjestyksenvalvojan raskaita,
mutta hyödyllisiä tehtäviä. Hän ei ollut nähnyt Madeleinen alkuhommia.
Javert oli saanut nykyisen virkansa herra Chabouilletin,
valtioministeri kreivi Anglèsin sihteerin välityksellä, tämän isäntä
kun oli niihin aikoihin Pariisin poliisipäällikkönä. Javertin saapuessa
Montreuil-sur-Meriin, oli suurtehtailija jo koonnut mahtavan
omaisuutensa, ja ukko Madeleinesta oli jo tullut herra Madeleine.

Muutamilla poliisi-upseereilla on tykkänään erikoiset kasvonpiirteet,
joissa halpamaisuuden ilmeeseen yhtyy mahtipontisuuden ilme. Javertin
kasvonpiirteet olivat tällaiset, lukuunottamatta halpamaisuutta.

Olemme vakuutettuja siitä, että jos sieluja voitaisiin silmin havaita,
nähtäisiin selvästi se kummallinen seikka, että kutakin inhimillistä
yksilö-lajia vastaa eläinkunnassa määrätty lajinsa. Ja helposti
voitaisiin havaita todeksi tuo ajattelijan hämärästi huomioima seikka,
että kaikki eläimet simpukasta kotkaan, siasta tiikeriin asti löytyvät
ihmisessä ja että jokin niistä on kussakin ihmisessä. Joskus
useampiakin samalla kertaa.

Eläimet eivät ole muuta kuin meidän hyveittemme ja paheittemme
kuvia, meidän silmiemme edessä väikkyviä ihmissielujen näkyviä
ilmestysmuotoja. Jumala panee ne meidän eteemme, jotta saisimme
ajattelemisen aihetta. Mutta koska eläimet ovat vain varjoja, ei Jumala
ole tehnyt niitä mahdollisiksi kasvatukseen, jalostumiseen sanan
täydellisessä merkityksessä. Ja mitä se hyödyttäisikään? Kun taas
päinvastoin meidän sielumme ovat todellisuusoleita ja niillä on ihana
päämäärä, on Jumala antanut niille älyllisyyden lahjan, s.t.s.
kehittymisen, kasvattamisen mahdollisuuden. Oikeaan osunut
yhteiskunnallinen kasvatus voi aina saada jokaisesta ihmissielusta, oli
se sitten millainen tahansa, esille sen hyvän ja hyödyllisen, mikä
siihen on kätkettynä.

Ymmärrettävästi on tämä sanottu vain ahtaammassa merkityksessä, mitä
tulee tähän näkyvään maalliseen elämään, ja kiinnittämättä huomiota
siihen syvälliseen kysymykseen, löytyykö ulkopuolella ja yläpuolella
ihmistä henkilöllisiä olentoja. Näkyväinen minä ei millään tavalla
oikeuta ajattelijaa kieltämään näkymätöntä minää. Suostuttuamme tästä,
jatkamme kertomustamme.

Jos siis nyt otaksutaan meidän väitteemme mukaisesti, että jokaisessa
ihmisessä esiintyy joku eläinlaji tulee meidän olemaan sangen helppoa
selittää, mikä rauhanrakentaja Javert oli miehiänsä.

Asturialaiset talonpojat ovat vakuutettuja siitä, että jokaisessa
sudenpoikasessa on yksi koira, jonka emä tappaa, koska se
voimistuttuaan söisi muut poikaset suuhunsa.

Ajatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näette
Javertin.

Javertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli
kaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään
yhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan.
Hän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi
ihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat.
Hänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän
itsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin
yhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin
kuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan.
Neljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa
päivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.

Ennenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen
kasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.

Javertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää,
joita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta
tuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi
hirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja
kauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan
hampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä,
kamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin
verikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni,
jykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin
asti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan
merkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto
ilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi
kaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän
kuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja
kaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha,
kaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli
jonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli
pieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti.
Hän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran
astuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän
vaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta
puolen: "Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä".
-- Toiselta puolen sanoi hän: "Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja.
Heistä ei voi lähteä mitään hyvää". Hän oli täydellisesti niiden
äärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla
olevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan,
keksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran
yhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara;
synkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen
katseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen
elämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli
muodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä
asui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus
virkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan
salaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen
käsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja
antanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän
tuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli
kieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta
itselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä
velvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa
merkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen,
kivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.

Koko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse
piilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin
aikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten
sanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan
jotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei
näkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei
näkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt
hänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen
keppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli
tullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä
työntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan
leuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.

Joutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja
toista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin
oppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.

Hänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo
maininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän
hyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.

Helppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota
oikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella:
_Epäilyttäviä henkilöitä_. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle;
Javertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.

Sellainen oli tämä pelottava mies.

Tuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea.
Silmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta
itsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan.
Hän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää
eikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei
painostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella
ja lempeydellä kuin muitakin.

Muutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli
salaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja
jossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki
ukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui
tietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku
oli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä
perheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään:
"Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!" -- Sitten jäi hän miettimään
pari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se
johtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.

Muuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä
lausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei
inhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että
juuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen
erikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja
eläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti
joutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen
luontevuuden ja tyyneyden.

Kerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen
herra Madeleineen. Seikka oli seuraava.



6.

Ukko Fauchelevent.


Herra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin
kiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi
ihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko
Fauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden
edestä oli hevonen kaatunut.

Tämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra
Madeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui
paikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja
talonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi
vedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen
rikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi
köyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt
paraansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen
Madeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön,
lapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen
hengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.

Hevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan.
Vanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin
onnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä.
Rattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi
surkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö
töyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen
surmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan
muuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti
tapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan
väkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen
tietä.

"Apua", kirkui ukko Fauchelevent. "Eikö löydy ketään säälivää ihmistä,
joka pelastaisi vanhuksen?"

Herra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen:

"Onko saatavissa väkivipua".

"Sitä tästä lähdettiin peräämään", vastasi muuan talonpoika.

"Kauvanko siinä viipyy?"

"Ne menivät tähän vallan lähelle, ehkä Flachotille, missä on paja;
mutta yhtä kaikki, kyllä se ainakin neljännestunnin kestää".

"Neljännestunnin!" huudahti Madeleine.

Edellisenä päivänä oli satanut, maa oli märkää, rattaat vajosivat
joka hetki yhä syvemmälle ja painoivat yhä musertavammin vanhan
kuorma-ajurin rintaa. Oli silminnähtävää, että jo viiden minuutin
kuluttua katkeaisivat hänen kylkiluunsa.

"Mahdotonta odottaa neljännestuntia", sanoi Madeleine ympärillä
töllisteleville talonpojille.

"Täytyy!"

"Mutta ei ole aikaa! Ettekö näe, että rattaat vajoavat vajoamistaan?"

"Hitto vie!"

"Kuulkaahan", puhui Madeleine, "rattaiden alla on vielä tarpeeksi
tilaa, jotta mies voi ryömiä sinne ja kohottaa niitä selällään. Vain
puolisen minuuttia, ja sillä aikaa voivat toiset pelastaa miesparan.
Löytyykö tässä ketään, jolla on hartiavoimia ja uskallusta? Viisi
kultarahaa ansaittavana!"

Kukaan ei liikahtanut.

"Kymmenen kultarahaa", sanoi Madeleine.

Miehet loivat silmänsä maahan. Muuan mutisi:

"Pitäisi sen olla saakurin vahvan. Ja lisäksi voi siinä tappaa
itsensä!"

"No!" yritti Madeleine taas, "kaksikymmentä kultarahaa!"

"Ei heiltä suinkaan hyvää tahtoa puutu", selitti muuan ääni.

Herra Madeleine käännähti ja tunsi Javertin, jota hän ei lähestyessään
ollut lainkaan huomannut.

Javert jatkoi:

"Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahvan sen miehen,
joka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen".

Katsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin, puhui hän korostamalla
jokaista sanaansa:

"Herra Madeleine, olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka
kykenisi tekemään sen, mitä Te nyt vaaditte".

Madeleine säpsähti.

Javert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä
Madeleinea hetkeksikään silmistään:

"Se oli muuan rangaistusvanki".

"Ah!" puhkesi Madeleine.

"Toulonin kaleereilta".

Madeleine kalpeni.

Sillävälin vajosivat rattaat hitaasti. Ukko Fauchelevent ähkyi ja
kirkui:

"Tukehdun! Luuni musertuvat! Väkivipu! Jotakin! Ah!"

Madeleine katsahti ympärilleen:

"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa
ja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?"

Ei kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:

"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa
väkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki".

"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!" vaikeroi vanhus.

Madeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli
kiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan,
ja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta
polvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo
rattaiden alla.

Seurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.

Madeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla
kaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa.
Huudettiin: "Madeleine! Tulkaa pois sieltä!" -- Vanha Faucheleventkin
kehotteli: "Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on
määrä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!" --
Madeleine ei vastannut.

Katselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo
käynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.

Äkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat
hitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen
kuultiin huutavan: "Kiirehtikää! Auttakaa!" Madeleine oli tehnyt
viimeisen ponnistuksensa.

Joukko syöksyi apuun. Yhden uskallus oli antanut voimia ja rohkeutta
kaikille. Rattaita nostivat kymmenet kädet. Vanha Fauchelevent oli
pelastettu.

Madeleine nousi ylös. Hän oli kuolonkalpea, vaikka hiki valui virtana.
Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja loan peitossa. Kaikki itkivät.
Vanhus syleili hänen polviaan ja kutsui häntä Jumalan lähetiksi. Ja
Madeleinen kasvoilla loisti kummallinen ihanan, onnellisen kärsimyksen
ilme ja hän loi vakavan katseensa Javertiin, joka häntä yhä
hellittämättä tarkasteli.



7.

Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.


Fauchelevent oli tuossa tapaturmassa saanut polvilumpionsa sijoiltaan.
Ukko Madeleine toimitti hänet sairashuoneeseen, jonka hän oli
perustanut tehdaslaitoksensa yhteyteen työmiehiään varten ja jota kaksi
laupeudensisarta hoiti. Seuraavana aamuna löysi vanhus tuhannen frangin
rahaosotuksen yöpöydältään sekä kirjelipun, johon oli ukko Madeleinen
kädellä piirretty: _Minä ostan rattaanne ja hevosenne_. Rattaat olivat
hajalla ja hevonen kuollut. Fauchelevent parantui, mutta hänen polvensa
jäi kankeaksi. Herra Madeleine hankki laupeudensisarten ja seurakunnan
rovastin suositusten avulla ukko-raukalle paikan erään Pariisissa
Saint-Antoinen kaupunginosassa sijaitsevan nunnaluostarin puutarhurina.

Vähäistä myöhemmin nimitettiin herra Madeleine pormestariksi. Kun
Javert ensi kerran näki herra Madeleinen puettuna olkanauhaan, joka
antoi hänelle ylimmän käskyvallan kaupungissa, tunsi hän sentapaista
väristystä kuin tuntisi verikoira, joka vainuaa sutta isäntänsä
vaatteissa. Tästä hetkestä lähtien vältti hän Madeleinea, mikäli
suinkin voi. Kun virkatehtävät ehdottomasti vaativat, että hänen
välttämättä täytyi joutua mieskohtaisiin tekemisiin herra pormestarin
kanssa, puhutteli Javert häntä mitä syvimmällä kunnioituksella.

Hyvinvointi, jonka ukko Madeleine oli luonut Montreuil-sur-Meriin,
osotti jo mainitsemiemme näkyväisten merkkien lisäksi erään ilmiön,
joka ei tosin ollut näkyväinen, mutta joka silti oli yhtä tärkeä. Se ei
milloinkaan petä. Kun kansa kärsii, kun työtä on vähän, kun kauppa on
seisahduksissa, ei veronalainen voi suorittaa maksettaviaan
rahanpuutteen takia, määräaika kuluu umpeen ja ylikin, ja valtio
kuluttaa paljon varojaan pakkokeinojen ja uudistettujen kantojen
kustannuksina. Kun löytyy työtä yllin kyllin, kun maa on onnellinen ja
rikas, maksetaan verot helposti ja valtio pääsee vähillä menoilla. Voi
sanoa, että yleisellä kurjuudella ja yleisellä rikkaudella on
erehtymätön ilmapuntarinsa: veronkantokulut. Näihin aikoihin olivat
veronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa vähentyneet kolmella
neljänneksellä, niin että silloinen raha-asiain ministeri herra de
Villèle mainitsi usein tätä piirikuntaa muiden esikuvana.

Sellainen oli asema paikkakunnalla, kun Fantine sinne palasi. Kukaan ei
häntä enää tuntenut eikä muistanut. Onneksi oli herra Madeleinen
tehtaan ovi kuin ystävän katse. Hän tarjoutui työhön ja hänet
otettiinkin naisten puolelle. Ammatti oli aivan outoa Fantinelle, eikä
hän alussa voinut siinä kovin taitava ollakaan, eikä päivätyöllään
suurta ansaita. Mutta se riitti kuitenkin. Pulma oli ratkaistu: hän sai
jokapäiväisen leipänsä.



8.

Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia siveyttä
edistääkseen.


Kun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet
hetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä
taivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli
siitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita
hampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja
valoisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi
pienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen,
mikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.

Koska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti
puhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.

Alussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun
hän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille
yleisellä kirjurilla.

Hän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla
naisten työhuoneessa, että Fantine "kirjotteli kirjeitä" ja että
"hänellä oli joitakin salavehkeitä". Ei kukaan niin innokkaasti urki
toisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. --
Minkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi
ei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden
hiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva
ajurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden
lähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä "laatikot
täynnä?" j.n.e., j.n.e. -- Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen
ratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä
koske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät
enemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen.
Ja tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän
uteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He
vaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat
tuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja
sadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset,
ostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi?
Tyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa.
Pelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut
yksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät
arvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita,
vararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden
suureksi iloksi, jotka ovat "paljastaneet kaikki" tyhjän takia ja
pelkästä vaistosta. Surullinen seikka.

Muutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia.
Heidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän
lörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa
nopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä
lähimäinen.

Fantinea pidettiin siis silmällä.

Moni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia
hampaitaan.

Huomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi
poispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän
muisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.

Tuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.

Saatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa,
aina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut.
Vihdoin päästiin osotteenkin perille: _Herra, herra Thénardier,
ravintoloitsija, Montfermeil_. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo
julkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa
punaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin
tietää, että Fantinella oli lapsi. "Johan minä sitä sanoin, että mikä
lie tytönletukka". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite
matkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli
palattuaan: "Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten
asiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!"

Juoru-akka, joka tämän työn suoritti, oli muuan syöjätär, rouva
Victurnien, kaikkien ihmisten siveyden ylihoitaja ja ovenvahti. Rouva
Victurnien oli viidenkymmenenkuuden vanha, ja hänen naamallaan
loistivat suloisessa sovussa rumuus ja vanhuus. Mäkättävä ääni, sydän
syttä ja sappea. Tämä akka oli kerran ollut nuori, hämmästyttävää
kylläkin. Nuoruudessaan, keskellä 1793:n melskeitä, oli hän mennyt
naimisiin erään luostarista livistäneen munkin kanssa, joka kantoi
punaista päähinettä ja joka oli joutunut bernhardilaisveljien
keskuudesta jakobiinein seuraan. Rouva oli kuiva, karkea, kielevä,
kiukkuileva, yrmykäs, melkeinpä myrkykäs. Hän muisteli yhä
munkki-vainajaansa, joka oli häntä aika lailla kesyttänyt ja
kouluuttanut. Hän oli kuin viholainen, jossa näkyivät vielä
munkkikaavun hiipaisut. Kun entinen hallitsijasuku jälleen nousi
valtaistuimelle, oli hän ruvennut näyttelemään uskovaisen osaa, ja niin
suurella menestyksellä, että papit olivat antaneet hänelle koko
munkki-jutun anteeksi. Hän omisti pienen maatilan ja sen lahjotti hän
suurella melulla ja pauhulla eräälle uskonnolliselle yhdistykselle.
Arrasin piispantalossa otettiin hänet avosylin vastaan. Tämä rouva
Victurnien matkusti siis Montfermeiliin ja palasi kehuen: "Näin kun
näinkin lapsen".

Mutta kaikki tämä vaati aikansa. Fantine oli ollut jo yli vuoden ajan
tehtaassa, kun eräänä aamuna työhuoneen johtajatar antoi hänelle herra
pormestarin puolesta viisikymmentä frangia, samalla ilmottaen, että
hänet oli erotettu työstä ja kehottaen häntä herra pormestarin puolesta
poistumaan paikkakunnalta.

Tämä tapahtui juuri samana kuukautena, jolloin Thénardierit,
pyydettyään kahtatoista frangia kuuden sijasta, olivat vaatineet
viittätoista frangia kahdentoista sijasta.

Fantine seisoi kuin salaman tapaamana. Hän ei voinut lähteä
paikkakunnalta, koska hänen vuokransa ja huonekalunsa vielä olivat
maksamatta. Viisikymmentä frangia ei riittäisi hänen velkoihinsa. Hän
sopersi muutamia anelevia sanoja. Johtajatar antoi hänen ymmärtää, että
hänen oli heti poistuminen työhuoneesta. Fantine olikin huononpuoleinen
työntekijä. Häpeän enemmän kuin epätoivon murtamana läksi hän
työhuoneesta ja päätyi kamariinsa. Hänen hairahduksensa tiesivät siis
kaikki!

Hän ei tuntenut enää jaksavansa kohottaa pikkusormeaankaan
puolustuksekseen. Häntä neuvottiin menemään herra pormestarin puheille;
hän ei uskaltanut. Herra pormestari antoi hänelle viisikymmentä
frangia, koska hänellä oli hyvä sydän, ja ajoi hänet tiehensä, koska
hän noudatti oikeutta. Fantine alistui tähän tuomioon.



9.

Rouva Victurnienin menestys.


Munkin leski saattoi siis olla tuloksiinsa tyytyväinen.

Herra Madeleine ei tiennyt kaikesta tästä mitään. Siinä näkyi
tuollainen tapahtumain yhtymys, joita elämä on täynnä. Herra Madeleinen
ei ollut juuri koskaan tapana pistäytyä naisten työhuoneeseen. Tämän
työhuoneen etunenään oli hän asettanut erään vanhanpuoleisen neidin,
jota rovasti oli hänelle suositellut. Hän luotti täydellisesti tähän
johtajattareen, joka olikin hyvin kunnioitettava, tarmokas,
säntillinen, luotettava, täynnä sitä lähimäisen rakkautta, joka
lahjottaa almun, mutta ei niin paljon sitä rakkautta, joka ymmärtää ja
antaa anteeksi. Herra Madeleine jätti asiain hoidon tykkänään hänen
huolekseen. Parhaidenkin ihmisten täytyy usein luovuttaa valtansa
toiselle. Tämän täydellisen toimivaltansa nojalla ja vakuutettuna
tekevänsä oikein oli johtajatar selvittänyt, tutkinut, tuominnut ja
päättänyt Fantinen asian.

Ne viisikymmentä frangia oli hän ottanut rahastosta, jonka herra
Madeleine oli uskonut hänen haltuunsa työläisnaisille lahjoina ja
avustuksena jaettavaksi ja josta hänen ei tarvinnut tehdä tiliä.

Fantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan
huolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias,
jolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli
sanonut hänelle: "Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin
varkaan". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut
hänelle: "Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan".
Fantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan
kesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti
vain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä,
ilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.

Hän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin
kaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen.
Tästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille
epäsäännöllisiksi.

Muuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin
palasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat
elää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa
ovat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.

Fantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin,
miten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia
hirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja
peitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla
vastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat
kieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot
ihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee
lopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja
alkoi hiukan toivoa.

Näihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: "Ei hätää mitään!
Ajattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan,
ansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita.
Kärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta
puolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee".

Kaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut
sanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta
minkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään!
Ja hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja
matka! Mistä rahat siihen?

Eukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen
alkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata
hurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja
tuskin osasi kirjottaa nimensä Margueriten _Margeritte_ ja joka uskoi
Jumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.

Niitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla;
kerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.

Ensi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut
uskaltanut poistua kotoaan.

Kun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja
että häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta
kukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera
halveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin
viima.

Pikkukaupungissa näyttää tuollainen onneton olevan ilki-alastomana
kaikkein pilkan ja uteliaisuuden edessä. Pariisissa ei sentään kukaan
sinua tunne, ja tämä tuntemattomuus on kuin suojeleva verho. Hänen
hartain halunsa olikin päästä Pariisiin! Mahdotonta.

Hänen oli siis pakko tottua ylenkatseeseen, niinkuin hän oli tottunut
puutteeseen. Vähitellen hän malttoi mielensä. Parin kolmen kuukauden
perästä heitti hän häpeilemiset nurkkaan ja käveli kaduilla niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. -- "Minä siitä viis!" sanoi hän. Hän tuli ja
meni, pää pystyssä, huulilla katkera hymy, ja hän tunsi muuttuvansa
julkeaksi.

Rouva Victurnien näki joskus akkunastaan hänen kulkevan ohitse, huomasi
tämän "tyttöletukan" kurjan tilan ja onnitteli itseään siitä, että oli
"palauttanut mokoman oikealle paikalleen". Ilkeillä on omat ilkeät
ilonsa.

Ylenmääräinen työ rasitti Fantinea, ja hänen kuiva yskänsä yltyi. Usein
sanoi hän naapurilleen: "Koettakaapas, kuinka käteni ovat kuumat".

Mutta kun hän aamuisin vanhalla rikkinäisellä kammalla suki kauniita
hivuksiaan, jotka aaltoilivat ja loistivat kuin silkkisäikeet, valtasi
hänet hetkiseksi onnellinen ihastuksen tunne.



10.

Menestyksen seurauksia.


Loppupuolella talvea oli hänet erotettu työstä. Kului kesä, talvi
palasi taas. Päivät lyhyet, vähemmän työtä. Ei lämmintä, ei valoa, ei
kirkasta keskipäivää, ilta aamuun yhtyy, sumua, hämärää, akkuna harmaa,
et näe selvästi, sellainen on talvi. Taivas on kuin pahainen ilmareikä.
Koko päivä kuluu kuin kellarissa. Aurinko näyttää kurjalta
kerjäläiseltä. Inhottava vuodenaika! Talvi muuttaa kiveksi taivaan
veden ja ihmisen sydämen. Velkojat eivät antaneet hänelle hetkenkään
rauhaa.

Fantine ansaitsi liian vähän. Hänen velkansa olivat kasvaneet.
Kiukustuneet Thénardierit kirjottivat hänelle yhtämittaa kirjeitä,
joiden sisältö hänet musersi ja joiden postimaksut veivät häneltä
viimeisenkin rovon. Kerrankin kirjottivat he, että pikku Cosette
värjötti aivan alasti tällaisessa pakkasessa, että tyttö välttämättä
tarvitsi villahameen ja että äidin täytyi lähettää sitä varten
vähintäin kymmenen frangia. Hän luki kirjeen ja hieroi sitä käsissään
koko sen päivän. Illalla meni hän parturin luo, joka asui siinä lähellä
kadunkulmassa, ja irrotti kampansa. Ihana kullankellertävä tukka valui
aina lanteille asti.

"Kauniit hivukset!" huudahti parturi.

"Paljonko maksaisitte niistä?" kysyi hän.

"Kymmenen frangia".

"Leikatkaa".

Hän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.

Tämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He
antoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.

Fantine ajatteli: "Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle
hiuksistani vaatteet laitoin". -- Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä
päähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä
lainkaan rumentaneet.

Fantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää
saanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja
kaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta
ukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta
itselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri
Madeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua
häntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi
aikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän
väkinäiseen nauruun ja rallatukseen.

Muuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja
rallattelevan, sanoi: "Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula".

Hän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei
voinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja
heittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi
häntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.

Fantine jumaloi lastaan.

Mitä syvemmälle hän vajosi, mitä pimeämmäksi kaikki kävi hänen
ympärillään, sitä ihanampana säteili tämä pikku enkeli hänen sielunsa
sisimmässä. Hän sanoi: "Kun tulen rikkaaksi, saan Cosetten luokseni".
Ja hän hymyili. Yskä ei hellittänyt, ja hän tunsi tuskia seljässään.

Eräänä päivänä sai hän Thénardiereiltä näin kuuluvan kirjeen: "Cosette
on sairastunut paikkakunnalla liikkuvaan kulkutautiin. Tulirokoksi ne
sitä sanovat. Tarvittaisiin kalliita lääkkeitä. Se käy liiaksi meidän
varoillemme, emmekä me voi niitä enää kustantaa. Ell'ette lähetä meille
neljäkymmentä frangia ennen viikon loppua, niin kuolee tyttärenne
varmasti".

Hän purskahti hurjaan nauruun ja sanoi vanhalle naapurilleen: "Ah!
Miten ne ovatkin mainioita, nuo ihmiset. Neljäkymmentä frangia! Entä
sitten! Se tekee kaksi napoleon-kultarahaa! Mistä he luulevat minun
ottavan ne? Ovatko he järjiltään, nuo pöllöpäät!"

Mutta hän meni kuitenkin rapuille valo-aukon ääreen ja luki kirjeen
toistamiseen.

Sitten riensi hän portaita alas ja kiirehti katua pitkin juosten ja
hyppien ja nauraen yhä.

Kysyipä häneltä muuan ohikulkija: "Mistä nyt moinen ilo?"

Hän vastasi: "Peräti hauskoja typeryyksiä kirjottavat minulle
maalaiset. Pyytävät minulta neljääkymmentä frangia. Pöllöpäitä
mokomia!"

Kulkiessaan torin poikki näki hän paljon ihmisiä tungeskelevan
kummanmuotoisten vaunujen ympärillä, joiden katolla huusi ja huitoi
punaisiin puettu mies. Se oli kiertelevä hammaspuoskari, joka tarjosi
yleisölle täydellisiä hammaskertoja, paikkausainetta, ihmelääkkeitä ja
elämännesteitä.

Fantine liittyi joukkoon ja nauroi muiden mukana tuolle mahtipontiselle
sanatulvalle, jossa oli murrekäänteitä roskaväelle ja tiedesanoja
hienoille ihmisille. Hammasten kiskoja näki kauniin tytön nauravan ja
huusi äkkiä: "Teillä on kauniit hampaat, Teillä, joka nauratte siellä.
Jos haluatte myydä minulle molemmat lastasenne, maksan Teille
kumpaisestakin yhden napoleonin".

"Lastaseni, mitä se merkitsee?" kysyi Fantine.

"Lastaset", jatkoi hammaspuoskari, "ovat etuhampaita, yläleuvan
suurimmat etuhampaat".

"Kuinka hirveitä Te puhutte!" huudahti Fantine.

"Kaksi napoleonia!" mutisi muuan vanha hampaaton kämäleuka akka, joka
siinä myös töllisteli. "Jopa ne onnekseen ottaisi!"

Fantine pakeni ja tukki korvansa, jott'ei kuulisi miehen käheällä
äänellään huutavan: "Miettikäähän, kaunokaiseni! Kaksi napoleonia, se
on rahaa. Jos suostutte, niin tulkaa illalla _Hopealaivan_ majataloon,
siellä minut tapaatte".

Fantine palasi kotiinsa, oli vallan raivoissaan ja kertoi asian hyvälle
naapurilleen Margueritelle: "Voitteko käsittää moista? Eikö olekin
oikea hirviö miehekseen? Kuinka annetaan moisten kiertää maita ja
mantereita! Haluaisi konna kiskoa molemmat etuhampaani! Johan minusta
tulisi kauhean näköinen! Tukka kasvaa uudelleen, mutta hampaat! Ah!
sitä kamalaa miestä! Mieluummin syöksyn päistikkaa katuun viidennestä
kerroksesta! Hän sanoi olevansa tavattavissa tänä iltana _Hopealaivan_
majatalossa".

"Ja mitä hän tarjosi?" kysyi Marguerite.

"Kaksi napoleonia".

"Neljäkymmentä frangia siis".

"Niin", sanoi Fantine, "neljäkymmentä frangia".

Hän vaipui ajatuksiinsa työnsä ääressä. Neljännestunnin kuluttua heitti
hän ompeleensa käsistään ja meni jälleen rappusille lukemaan
Thénardierein kirjettä.

Palatessaan takaisin kysyi hän vieressään työskentelevältä
Margueritelta:

"Mitä on on oikeastaan tulirokko? Tiedättekö Te?"

"Kyllä", vastasi eukko, "se on muuan tauti".

"Tarvitaanko siinä paljon lääkkeitä?"

"Kauheita lääkkeitä".

"Miten se tulee?"

"Se on sellainen tauti, ett'ei sitä oikein tiedä, milloin se iskee".

"Käykö se etenkin lasten kimppuun?"

"Etenkin lasten".

"Kuoleeko siihen?"

"Hyvin helposti", vastasi Marguerite.

Fantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.

Iltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin
kadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.

Kun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen
huoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi
polttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan,
kalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine
oli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä
jäljellä vain pieni pätkä.

Marguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta
epäjärjestyksestä ja huudahti:

"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain
tapahtunut!"

Sitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.

Fantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.

"Jeesus!" pääsi Margueritelta, "mikä Teidän on, Fantine?"

"Ei mikään", vastasi Fantine. "Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni
ei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen
tyytyväinen".

Näin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat
pöydällä.

"Ah! Herra Jeesus!" huudahti Marguerite. "Mutta siinähän on koko
omaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?"

"Olenpahan vaan", vastasi Fantine.

Ja hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen
hymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta
aukko.

Kaksi hammasta oli poissa.

Hän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.

Muuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta.
Cosette ei ollut lainkaan sairas.

Fantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän
muuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen
ullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä
koppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii
päätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin
kohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut
enää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui
peitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi.
Pieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt
unohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana
käytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että
pitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä.
Hän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin.
Viimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai
välinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut
pitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa
syvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista
poimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon
pumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä.
Ihmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat "kohtauksia" eivätkä
suoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi
niitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen
silmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa
hartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi
sydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi
seitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja,
joka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat,
niin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään
souhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat
olivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli
vienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: "Milloin aijot
maksaa, senkin lutka?" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat?
Hän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja
puolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt
jo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen
piti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku
Cosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne
kylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten
tahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. -- Sata frangia, mietti Fantine.
Mutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?

"Annetaan mennä!" sanoi hän. "Myydään loppukin".

Onneton antautui yleiseksi naiseksi.



11.

Christus nos liberavit.[60]


Mikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.

Kenelle? Kurjuudelle.

Puutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle.
Surullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta
ostaa.

Jeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän
sivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan
orjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä
on yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on
ammattihaureus.

Se rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä.
Tämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.

Siinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet,
ei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen.
Vajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen
tulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta
hän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja
yhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle
on tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki
kokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki
kadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla
alistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua
kuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää.
Pudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen
valtameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.

Niin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa
kohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille
pohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.

Ah! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän
kohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?

Hän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.

Paitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.



12.

Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.


Kaikissa pikkukaupungeissa -- ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan
mikään poikkeus säännöstä -- löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka
vuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan
samaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta
frangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään
määrättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla
on hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka
olisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä
kapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun
talonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa
taiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa,
näyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat
tupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät
postivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat
kapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo
kantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja,
ihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja
saappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia
Pont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita
mitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan
aikaan.

Jos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia
näkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.

Jos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he
olisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan
yksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa
löytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia
täydellisiä narreja.

Keikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus,
muhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut
eriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä
lyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin
ahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut,
joita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli
pariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan
menty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli
pienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka,
suunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä
puhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan
merkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.

Maalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.

Siihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta
vastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat
kuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset
pitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.

Noin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla
kerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä
lumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen
tyhjäntoimittaja, tällainen "oikeinajatteleva", sillä hänellä oli
päässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään
viittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana
muodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa,
joka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella,
risteili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti
sikaria, sillä niin juuri käski muoti.

Joka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti
aika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja,
jotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten:
"Olet niin hiton ruma! -- Ett'et jo painu piiloon! -- Eihän sulla ole
hampaitakaan!" j.n.e., j.n.e. -- Tämän herran nimi oli Bamatabois.
Nainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin
lumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään,
vaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka
vei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville
niinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti
luultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja
nauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui,
sieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä
paljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti
ympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen
kasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan
humalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä
oksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta
kaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.

Melua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja,
ohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja
rähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa
kaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu
maahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen,
päähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana,
hirvittävänä.

Äkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää
naista vyötäisistä ja sanoi: "Seuraa minua!"

Nainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen
silmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän
kuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.

Keikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.



13.

Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.


Javert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta
perässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin
toisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut
sanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan
jännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi
kurjuus, sitä rivommat puheet.

Saavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko
huone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli
lasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen
mukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi
pettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan,
nähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on
herkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.

Päästyään huoneeseen vaipui Fantine liikkumattomaksi, mykäksi nurkkaan
kuin koira, joka pelkää.

Muuan vartiomiehistä toi sytytetyn kynttilän pöydälle. Javert istuutui,
veti taskustaan arkin leimapaperia ja ryhtyi kirjottamaan.

Tämänlaiset naiset on laki jättänyt täydellisesti poliisin
mielivallasta riippuvaisiksi. Hän tekee heille mitä tahtoo, rankaisee
heitä miten hyväksi näkee ja ottaa milloin haluaa takavarikkoon nuo
heidän kaksi surullista omaisuuttaan, joita he kutsuvat elinkeinokseen
ja vapaudekseen. Javert oli jäisen tyyni; hänen ankaroilla kasvoillaan
ei näkynyt pienintäkään liikutuksen merkkiä. Mutta kuitenkin oli hän
vaipunut vakaviin, syviin aatoksiin. Hän harjotti jälleen, tosin ilman
ylempää tarkastusta, mutta ottamalla varteen kaikki lahjomattoman
omantunnon viittaukset, pelottavaa päätösvaltaansa. Tällä hetkellä
tunsi hän taas komisariotuolinsa muuttuvan tuomarinistuimeksi. Hän oli
tuomari. Hän tutki ja tuomitsi. Hän kokosi kaikki mahdolliset
ajatuksensa sen tärkeän asian ympärille, jota hän par'aikaa toimitti.
Jota syvemmältä hän tutki tämän naisen juttua, sitä enemmän tunsi hän
raivonsa kohoavan. Oli ilmeistä, että hän oli nähnyt rikoksen. Hän oli
nähnyt tuolla kadulla kaiken ulkopuolella olevan kurjan olennon
sadattelevan ja pahoin pitelevän yhteiskuntaa talonomistajan ja
valitsijamiehen henkilössä. Portto oli rohjennut käydä valtion
kansalaisen kimppuun. Hän oli nähnyt sen omin silmin, hän, Javert. Hän
kirjotti sanaakaan lausumatta.

Saatuaan työnsä valmiiksi vahvisti hän sen nimimerkillään, taivutti
paperin kokoon ja sanoi vartioston päällikölle, antaen hänelle
asiakirjan: "Ottakaa kolme miestä ja viekää tämä tyttö vankilaan". --
Ja kääntyen Fantineen päin tiuskasi hän: "Sait kuusi kuukautta".

Onneton vavahti.

"Kuusi kuukautta! Kuusi kuukautta vankeutta!" huusi hän. "Kuusi
kuukautta ja seitsemän souta päivässä! Mutta miten käy Cosetten?
tyttäreni! tyttäreni! Minä olen vielä yli sata frangia velkaa
Thénardiereille, herra komisario, tiedättekö sitä?"

Nousematta seisomaan laahautui hän pitkin likaista, märkää kivilattiaa,
jota kaikkien näiden miesten kuraiset saappaat polkivat, polvillaan
kulkien, kädet ristissä, Javertia kohti.

"Herra Javert", sanoi hän, "rukoilen armoa. Vakuutan Teille, ett'ei syy
ollut minussa. Jos olisitte nähneet, miten se alkoi, myöntäisitte sen
varmasti. Vannon Teille kautta pyhän Jumalan, ett'ei syy ollut minussa.
Se tuntematon herra se pani lunta minun selkääni. Mikä oikeus hänellä
oli panna lunta minun selkääni, vaikka minä siinä vallan rauhassa
kuljin enkä tehnyt pahaa kenellekään? Se minut suututti. Katsokaas,
minä olen hiukan sairas! Ja sitten hän oli syytänyt minulle
hävyttömyyksiä jo pitkät ajat. Olet niin ruma! Ei sulla ole
hampaitakaan! Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minulla ole
hampaita! Minä en tehnyt iki-mitään. Ajattelin: se herra vain
huvitteleikse. Olin oikein siivosti, en häntä edes puhutellut. Mutta
sitten hän pani lunta selkääni. Herra Javert, hyvä herra komisario!
Eikö siellä ollut ketään, joka olisi nähnyt tapahtuman ja joka
todistaisi minun puhuvan totta? Ehkei minun olisi pitänyt suuttua.
Mutta tiedättehän, heti ensi tuokiossa ei sitä voi niin hillitä
itseään. Sitä niin kiihtyy. Ja sitten kun pistetään aivan odottamatta
kylmää lunta selkään. Tein väärin kun revin sen herran hatun. Miksi on
hän mennyt tiehensä? Pyytäisin häneltä anteeksi. Ah! hyvä Jumala! Minä
niin mielelläni pyytäisin häneltä anteeksi. Armahtakaa minua vain tämä
kerta, herra Javert! Katsokaas, Te ette sitä tiedä, vankilassa voi
ansaita vain seitsemän souta, se ei ole hallituksen syy, mutta
seitsemän souta siellä vain voi ansaita, ja ajatelkaahan, minun on
hankittava sata frangia, tai muuten lähettävät ne pikku tyttöni
takaisin. Ah, Jumalani! En voi ottaa häntä luokseni. Minä elän niin
kurjan kurjaa elämää! Oi, Cosetteni! Oi Pyhän Neitsyen pikku enkeli,
mitä sinusta tulisikaan, kullannuppuseni! Nähkääs, ne ovat
Thénardiereja, kapakoitsijoita, talonpoikia, eivät ne mistään välitä.
Rahaa heille pitää. Älkää panko minua vankilaan! Katsokaas, samalla Te
heittäisitte pienen lapsiraukan maantielle, oman onnensa nojaan,
talvipakkaseen, täytyyhän raukkaa hiukan sääliä, hyvä herra Javert! Jos
tyttö olisi suurempi, niin johan se jotain ansaitsisikin, mutta nuori
on vielä kovin, ei kykene eikä jaksa vielä. En minä niin huono nainen
ole kuin näytän. Eivät minua irstaisuus ja hekuman halu ole tähän
tilaan saattaneet. Kurjuus pakotti minut paloviinaakin juomaan. En
siitä yhtään pidä, mutta se tylsistyttää. Kun vielä olin onnellinen,
olisi tarvinnut vain silmätä laatikkoihini, nähdäkseen, ett'en
minä ollut mikään kiemaileva, hulttioin nainen. Minulla oli
liinavaatteitakin, paljon liinavaatteita. Armahtakaa minua, herra
Javert!"

Näin hän puhui murtuneena, nyyhkytysten värisyttämänä, kyynelten
sokaisemana, kaula paljaana, käsiään väännellen, yskien kuivaa, repivää
yskäänsä, sopertaen sanojaan hiljaa kuin kuolevan äänellä. Suuri
kärsimys on jumalainen, kauhistava säde, joka muuttaa kurjain muodon.
Tällä hetkellä oli Fantinesta jälleen tullut kaunis. Tuon tuostakin
herkesi hän puhumasta, suudellakseen hellästi salapoliisin
takinlievettä. Hän olisi pehmittänyt kivisydämenkin; mutta puusydäntä
ei pehmitä mikään.

"Kas niin", sanoi Javert. "Olen kuunnellut sinua. Oletko puhunut suusi
puhtaaksi? Matkaan ja heti! Kuusi kuukautta tulet istumaan. Itse
ijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enään estää".

Tästä juhlallisesta sanasta, _itse ijankaikkinen Isä omassa
personassaan ei voisi sitä enää estää_, käsitti Fantine, että tuomio
oli epuuttamattomasti lausuttu. Hän lysähti kasaan ja mutisi:

"Armoa!"

Javert käänsi selkänsä.

Sotilaat kävivät häneen käsiksi.

Vähää ennen oli muuan mies astunut sisään kenenkään huomaamatta. Hän
oli sulkenut oven, asettunut nojalleen sen pieltä vastaan ja kuullut
Fantinen epätoivoiset rukoukset.

Juuri kun sotilaat tarttuivat onnettomaan, joka ei tahtonut nousta,
astui hän esiin varjosta ja sanoi:

"Viipykäähän hetkinen!"

Javert katsahti sinne päin ja tunsi herra Madeleinen. Hän otti hatun
päästään, tervehti jonkunlaisella suuttuneella kömpelyydellä ja
virkkoi:

"Suokaa anteeksi, herra pormestari..."

Tämä sana "herra pormestari" teki Fantineen kummallisen vaikutuksen.
Hän kohousi aivan suoraksi kuin maasta nouseva haamu, työnsi molemmin
käsin syrjään sotilaat, astui suoraan herra Madeleinen eteen ennenkuin
häntä ehdittiin estää ja huusi, katsellen häntä raivostuneena,
mielipuolen lailla:

"Vai niin! Sinä siis olet se herra pormestari!"

Sitten rähähti hän nauruun ja sylki häntä kasvoihin.

Herra Madeleine pyyhki kasvonsa ja sanoi:

"Komisario Javert, päästäkää tämä nainen vapaaksi".

Javert oli tulemaisillaan hulluksi. Hän tunsi tällä hetkellä,
isku iskulta, toinen toisiinsa sekaantuneina, voimakkaampia
mielenliikutuksia kuin hän oli eläissään saanut kokea. Nähdä yleisen
naisen sylkevän pormestaria kasvoihin, se oli niin hirvittävä seikka,
että hän olisi kaikkein rohkeimmissakin otaksumisissaan pitänyt
pyhyyden häväistyksenä edes luulla moista mahdolliseksikaan. Kun hän
taas toiselta puolen ajatuksiensa salaisimmassa sopukassa vertaili
hämärästi toisiinsa sitä, mitä tämä nainen oli, sekä sitä, mitä tämä
pormestari saattoi olla, niin huomasi hän kauhistuen tämän ennen
kuulumattoman hyökkäyksen aivan luonnolliseksi. Mutta kun hän näki
tämän pormestarin, tämän valtion virkamiehen pyyhkivän rauhallisesti
kasvojaan ja sanovan: _Päästäkää tämä nainen vapaaksi_, oli hänen
hämmästyksensä suunnaton. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä puhumaan.
Kaiken mahdollisen hämmästymisen väkevin isku oli kohdannut häntä. Hän
mykistyi.

Nämä sanat olivat Fantineen iskeneet yhtä voimakkaasti. Hän kohotti
paljaat käsivartensa ja tarrautui kamiinin peltiin aivan kuin ei voisi
enää pysyä pystyssä. Hän pälyili neuvottomana ympärilleen ja alkoi
puhua hiljaisella äänellä kuin itsekseen:

"Vapaaksi! Annetaanko minun poistua! Eikö minun tarvitsekaan mennä
vankilaan kuudeksi kuukaudeksi! Kuka niin sanoo? Ei ole mahdollista,
että joku niin sanoo. Olen kuullut väärin. Ei se voi olla tuo
pormestarihirviö! Tekö sen sanoittekin, hyvä herra Javert, että minut
piti päästettämän vapaaksi? Oi, niin! Minä selitän Teille kaikki ja Te
annatte minun mennä. Tuo pormestarihirviö, tuo vanha pormestari-konna,
hän on syypää kaikkeen. Ajatelkaahan, herra Javert, että hän ajoi minut
pois työstä muutamain kielikellojen takia, jotka juoruilevat ja
panettelevat parempiaan. Eikö olekin hirvittävää: häätää köyhä nainen,
joka tekee työnsä rehellisesti! Sitten en enää voinut ansaita
tarpeeksi, ja siitä alkoi koko onnettomuus. Kaikkein ensinnä pitäisi
tehdä muuan parannus oloihin, ja nämä herrat poliisit sen kai
ottavatkin huolekseen, se nimittäin, että estettäisiin vankilatöiden
johtajia tekemästä vääryyttä köyhille ihmisille. Selitän sen Teille
heti. Katsokaas, ensin ansaitsee kaksitoista souta paitojen
neulomisella, sitten putoo se yhdeksään, ja silloin on mahdotonta enään
elää. Täytyy yritellä kaikkea, mihin pystyy. Katsokaas, minullahan oli
pikku Cosette, minunhan täytyi ihan pakosta ruveta huonoksi naiseksi.
Te ymmärrätte nyt, että juuri tuo pormestari-konna on syypää kaikkeen.
Sitten minä tallasin jalkoihini sen herran hatun siellä upseerien
kahvilan edustalla. Mutta hänhän oli lumellaan tärvellyt koko pukuni.
Ei meikäläisillä ole muuta kuin yksi silkkipuku iltaisin käytettäväksi.
Minä en todellakaan ole koskaan tehnyt pahaa tahallani, ihan totta,
herra Javert, ja minä näen kaikkialla naisia, jotka ovat paljon
pahempia kuin minä, mutta jotka ovat sentään paljon onnellisempia. Oi,
herra Javert, Tehän sanoittekin, että minut saa päästää menemään!
Hankkikaa tietoja, kysykää isännältäni, nyt minä maksan taas
vuokranikin, kyllä ne sanovat, että minä totta puhun. Ah! Jumalani,
pyydän tuhannesti anteeksi, minä koskin huomaamattani tuohon kamiinin
peltiin, ja nyt tulee savua sisään".

Herra Madeleine kuunteli häntä suurella tarkkuudella. Fantinen puhuessa
oli hän kaivanut liivin taskusta rahakukkaronsa ja avannut sen. Se oli
tyhjä. Hän oli pistänyt sen jälleen taskuun. Hän virkkoi Fantinelle:

"Miten suureksi sanoittekaan veikanne?"

Fantine, joka katseli vain Javertia, kääntyi häneen päin:

"En minä sulle puhu!"

Sitten ilkkui hän sotilaille:

"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä
vanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta
minäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään
hyvää herra Javertiani!"

Näin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:

"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta.
Vaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta
noudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies
huvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti
kovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin
olemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja
sitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä,
Te tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti;
mutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne,
käskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen
takia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä
lastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä
minä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en
hievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa,
minä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja
sitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin,
minun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin
sanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan
kätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin".

Hän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi
Javertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten,
tähystellen häntä hymyhuulin.

Äkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa
ryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja
astui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään
nyökäytellen:

"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt
minä menen".

Hän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.

Javert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä
maahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan
joutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa
takaisin.

Säpin loksahdus havahutti hänet. Hän kohotti katseensa, ja hänen
kasvoilleen asettui jyrkän käskevä, mahtava ilme.

"Vahtimies!" huusi hän. "Ettekö näe, että tuo puolihullu menee
tiehensä! Kuka on käskenyt Teidän päästää hänet vapaaksi?"

"Minä", sanoi Madeleine.

Fantine oli Javertin äänen kuulleessaan vavahtanut ja hellittänyt
kädestään säpin niinkuin yllätetty varas hellittää varastetun
esineen. Kuullessaan Madeleinen äänen kääntyi hän ympäri, ja tästä
silmänräpäyksestä alkaen kulki hänen katseensa, hänen uskaltamatta
lausua sanaakaan, hänen uskaltamatta vapaasti hengittääkään,
vuorotellen Madeleinesta Javertiin ja Javertista Madeleineen, aina sen
mukaan kuka kulloinkin puhui.

On silminnähtävää, että Javert oli niinkuin sanotaan "poissa
raiteiltaan", koska hän rohkeni näin töykeästi puhutella vahtimiestä
sen jälkeen kun pormestari oli käskenyt päästää Fantinen vapaaksi.
Oliko hän tullut unohtaneeksi herra pormestarin läsnäolon? Oliko hän
ehkä selittänyt itsekseen, että kenenkään "esivallan virkamiehen" oli
mahdotonta antaa moista käskyä, ja että herra pormestari oli varmaankin
tahtomattaankin lausunut toista kuin oli ajatellut? Taikka ajatteliko
hän näiden aavistamattomain tapahtumain jälkeen, joita hän oli kahden
viimeisen tunnin aikana nähnyt, että nyt täytyi tehdä ratkaisun päätös,
että nyt oli välttämätöntä pienen tekeytyä suureksi, salapoliisin
muuttua käskeväksi virkamieheksi, järjestysmiehen kohoutua tuomariksi,
ja että tässä äärimäisessä tapauksessa järjestys, laki, siveys,
hallitus, koko yhteiskunta olivat hahmostuneet häneen, Javertiin?

Olkoon sen asian laita miten tahansa, mutta kun herra Madeleine oli
lausunut tuon painostavan sanansa _minä_, nähtiin poliisikomisario
Javertin kääntyvän herra pormestariin päin ja sanovan hänelle silmät
maahan luotuina, mutta ääni lujana, kasvot kalpeina, kylminä, huulet
sinisinä, katse epätoivoisena, ruumis huomaamattoman väristyksen
tärisyttämänä, sanovan, mitä ei kukaan olisi voinut uskoa
mahdolliseksi:

"Herra pormestari, se ei käy päinsä".

"Kuinka, eikö käy?" ihmetteli Madeleine.

"Tämä nainen on loukannut valtion kansalaista".

"Komisario Javert", virkkoi herra Madeleine lepyttävästi, tyynesti,
"kuulkaahan, Te olette rehellinen mies, eikä minun tule olemaan
vaikeata selvittää asiata Teidän kanssanne. Näin tapahtui seikka. Minä
kuljin torin poikki juuri kun Te toitte tuota naista tänne. Siellä oli
vielä väkeä seisoskelemassa, minä kuulustelin heitä, minä sain tietää
kaikki: herrasmiehessä oli ollut koko syy, ja juuri hänet olisi Teidän
oikeutta harrastavana poliisina pitänyt vangita".

Javert yritti:

"Tämä kurjahan herjasi juuri lisäksi herra pormestaria".

"Se on minun asiani", sanoi herra Madeleine. "Vai eikö loukkaus koske
yksinomaan minua? Minä kai voin tehdä sen mitä tahdon".

"Suokaa anteeksi, herra pormestari. Loukkaus ei kuulu Teille, se kuuluu
tuomioistuimelle".

"Komisario Javert", vastasi herra Madeleine, "ensimäinen oikeusistuin
on omatunto. Minä olen kuullut tämän naisen puheet. Tiedän kyllä, mitä
teen".

"Mutta minä, herra pormestari, minä en ymmärrä, mitä näen".

"Tyytykää siis tottelemaan".

"Tottelen virkavelvollisuuttani. Minun virkavelvollisuuteni määrää,
että tämän naisen täytyy istua kuusi kuukautta vankilassa".

Herra Madeleine vastasi tyynesti:

"Painakaa mieleenne tämä: hän ei istu siellä päivääkään".

Kuullessaan näin jyrkkää puhetta rohkeni Javert katsoa pormestaria
lujasti silmiin ja sanoa, vaikkakin yhä syvästi kunnioittavalla
äänensävyllä:

"Olen vallan epätoivossa, kun minun täytyy vastustaa herra pormestaria,
se tapahtuu ensi kerran eläissäni, mutta suvainnettehan minun
huomauttaa, että minä en ole hetkeksikään väistynyt lailliselta
virka-alaltani. Pysykäämme siis, kuten herra pormestari tahtoo, vain
siinä herrasmiehen jutussa. Minä olin näkemässä. Tämä nainen hyökkäsi
herra Bamataboisin, vaalioikeutetun kansalaisen ja tuon kauniin
kolmikerroksisen kivitalon omistajan kimppuun, joka sijaitsee
puistokadun kulmassa ja jossa on useita parvekkeitakin. Tapahtuuhan
sitä tosin yhtä ja toista tässä maailmassa! Mutta oli muu miten
tahansa, herra pormestari, tämä asia kuuluu järjestyspoliisille ja
minulle ja minä pidätän tämän naisen".

Silloin pani herra Madeleine kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi
ankaralla äänellä, jota ei kaupungissa oltu vielä koskaan kuultu:

"Asia, josta puhutte, kuuluu kunnallispoliisin päätäntövaltaan.
Rikoskaaren yhdeksännen, yhdennentoista, viidennentoista ja
kuudennenkymmenennenkuudennen pykälän mukaan olen minä tämän asian
tuomari. Määrään, että tämä nainen on päästettävä vapaaksi".

Javert yritti yhä panna vastaan.

"Mutta, herra pormestari..."

"Muistutan Teille vuonna 1799, 13 päivä joulukuuta vahvistetun
lain kahdeksattakymmenettäensimäistä pykälää, jossa puhutaan
mielivaltaisesta vangitsemisesta".

"Herra pormestari, sallikaahan..."

"Ei sanaakaan!"

"Kuitenkin..."

"Ulos!" sanoi herra Madeleine.

Javert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin
venäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja
läksi.

Fantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.

Mutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden
vastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt
kamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen
vapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä
pimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa,
jonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä
hänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen
puhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja
tämä enkeli, tämä vapauttaja -- hän värisi kiireestä kantapäähän sitä
ajatellessaan -- oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari,
jota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama
Madeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi
häntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen
siis muuttaa kaikki ajatuksensa?... Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän
kuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta,
minkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän
sydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän
sanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.

Kun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja
puhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:

"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte.
Luulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt
edes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt
heti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä
maksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan.
Te asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan
pitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei
tarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin
paljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja
hyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan
Teille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile,
että Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä
Jumalan edessä. Oi vaimo parka!"

Tämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette!
Päästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana,
onnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä
synkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin
todellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka
hänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh!
Hänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja
ennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja
huulten painuvan sitä suutelemaan.

Sitten Fantine menetti tajuntansa.



KUUDES KIRJA

JAVERT



1.

Lepo alkaa.


Herra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan
sairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka
panivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä
hän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.

Seuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä
vuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen
seisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä
yläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän
seurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn
ristiinnaulitunkuvaan.

Herra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut
muotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli
ikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan,
uskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:

"Mitä Te siinä teette?"

Herra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli
odottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen
valtasuontansa ja vastasi:

"Mitenkä voitte nyt?"

"Hyvin, nukuinkin aika lailla", sanoi hän. "Luulen tästä pian
paranevani. Ei tämä niin vaarallista ole".

Madeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä
ikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:

"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä".

Ja lisäsi ajatuksissaan: "Täällä alhaalla kärsivän puolesta".

Herra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen.
Hän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myöten
Fantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:

"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne
surkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset
enkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä.
Katsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta.
Täytyy alkaa siitä".

Hän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä
hymyään, josta puuttui kaksi hammasta.

Javert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen
itse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli
osotettu Pariisiin: _Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön
sihteerille_. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi,
ja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin
henkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka
tunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen
eronhakemuksensa.

Herra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli
heille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa
frangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen
Montreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi
odotti.

Tämä häikäisi Thénardierin. -- "Älkäämme hiidessä päästäkö lasta
käsistämme!" sanoi hän eukolleen. "Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa
vääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on
piikiintynyt äitiin".

Thénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon,
joka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan
yli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla,
toinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja
lääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten
olemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi
vain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti
luettelon syrjään: _saatu rahassa kolmesataa frangia_.

Herra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti:
Tuokaa heti Cosette tänne.

"Hei hemmetissä!" sanoi Thénardier, "älkäämme hellittäkö lasta
käsistämme".

Mutta Fantine ei ottanut parantuakseen. Hän oli yhä sairashuoneessa.

Sisaret olivat alussa vain sangen vastenmielisesti hoitaneet ja
vaalineet "tätä naikkosta". Joka on nähnyt Reimsin tuomiokirkon
korkokuvat, muistaa varmaankin sen alahuulen nyrpistyksen, millä
viisaat neitseet kunnioittavat tyhmiä neitseitä. Tuo antiikkinen
ylenkatse, jota vestanneitsyet osottivat itämaalaisille ilotytöille, on
kaikkein syvimpiä naisellisen arvokkuuden tunteita; laupeuden sisaret
olivat sitä tunteneet, sitäkin suuremmassa määrässä, kun heidän
uskontonsa oli siinä apuna. Mutta muutamain päiväin päästä oli Fantine
riisunut heiltä aseet. Hänellä oli aina huulillaan lempeitä ja
ystävällisiä sanoja, ja hänen äidinrakkautensa oli liikuttava.
Kerrankin kuulivat sisaret hänen kuumehoureissa puhelevan: "Minä olen
syntiä tehnyt, mutta kun saan lapseni luokseni, niin on se sen merkki,
että Jumala on minulle anteeksi antanut. Kun minä vielä paheessa ryvin,
en olisi tahtonut pitää Cosettea luonani, minä en olisi voinut kestää
hänen ihmettelevää, surullista katsettaan. Mutta juuri hänen
tähtensähän minä pahetta harjotinkin, ja siitä syystä antaa Jumala
minulle anteeksi. Minä tunnen varmasti Jumalan siunauksen heti kun
Cosette vaan tulee tänne. Minä häntä katselisin, tekisi minulle niin
hyvää katsella sitä viatonta lasta. Hän ei tiedä mitään. Hänhän on
enkeli, sisareni! Siinä ijässä eivät siivet vielä ole pudonneet".

Herra Madeleine kävi häntä katsomassa kaksi kertaa päivässä, ja aina
kysyi Fantine häneltä:

"Joko minä kohta saan nähdä Cosetteni?"

Hän vastasi:

"Ehkä huomen-aamulla. Odotan häntä saapuvaksi millä hetkellä tahansa".

Ja äidin kalpeat kasvot säteilivät.

"Ah!" sanoi hän, "kuinka tulenkaan onnelliseksi!"

Sanoimme juuri, ett'ei hän ottanut parantuakseen. Päinvastoin näytti
hänen tilansa pahenevan viikko viikolta. Tämä paljaalle iholle
hartioiden väliin pistetty lumikourallinen oli saanut aikaan äkillisen
seisahduksen hikirauhasten toiminnassa, ja seurauksena oli, että
hänessä jo vuosikausia kytenyt tauti nyt puhkesi voimakkaammin ilmi.
Niihin aikoihin alettiin rintatautien tutkimisessa ja hoidossa seurata
Laënnecin mainioita ohjeita. Lääkäri tutki Fantinea ja pudisti päätään.

Herra Madeleine sanoi lääkärille:

"No?"

"Eikö hänellä ole lapsi, jota hän haluaa nähdä?" kysyi lääkäri.

"On".

"Koettakaa noutaa se kiiruusti".

Herra Madeleine vavahti.

Fantine kysyi häneltä:

"Mitä lääkäri sanoi?"

Herra Madeleine pakottautui hymyyn.

"Hän käski noutamaan hyvin pian lapsenne. Siitä Te paranette".

"Oi niin!" huudahti hän, "siinä on hän oikeassa! Mutta minkätähden
viivyttelevät ne Thénardierit niin kauvan sitä lasta! Oi, hän tulee,
minun pikku Cosetteni! Vihdoinkin saan nähdä tuon kultalapsen ja pitää
hänet oikein luonani!"

Mutta Thénardier "ei hellittänytkään lasta käsistään", vetihän vaan
tuhansia verukkeita. Cosette oli muka hiukan sairaloinen vielä eikä
voinut näin talvisydännä lähteä matkalle. Ja sitten oli siellä ja täällä
paikkakunnalla joukko kiireellisiä pikku velkoja, joista hänen piti nyt
ottaman selkoa, j.n.e., j.n.e.

"Minä lähetän jonkun hakemaan Cosetten", sanoi ukko Madeleine. "Jos on
tarvis, lähden itse".

Hän piirsi Fantinen sanelun mukaan seuraavan kirjeen, jonka alle
Fantine piirsi nimensä:

    "Herra Thénardier,

    "Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat
    maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.

                                                   "_Fantine_".

Sillävälin sattui muuan aavistamaton tapaus. Veistäkäämmepä miten
veistämmekin sitä salaperäistä marmorilohkaretta, mistä elämämme on
muodostettu, aina näkyy siinä kohtalon musta juova.



2.

Miten Deanista voi tulla Champ.


Eräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä
edeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan
varalta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä
puhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla
tuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden
tapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä
herra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.

"Käskekää sisään", sanoi hän.

Javert astui huoneeseen.

Herra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse
kiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki
syrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja
rikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon
lainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine
raukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.

Javert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä
päin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi
asiakirjojensa tarkastelemista.

Javert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta
häiritsemättä.

Kasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka
olisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan
palvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen,
spartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä
vakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija,
joka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra
Madeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa,
ja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut:
Mitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän,
lahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että
Javertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä
Javertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen
kasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä,
odottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä
milloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään
astuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä
ei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan
hänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa,
teeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan
lempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti
sanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti
alistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä
rauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina,
kasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa
edessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen
liikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille
tutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain
alakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja
järkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.

Vihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:

"No, mikä nyt on hätänä, Javert?"

Javert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten
kohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella
juhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin:

"Se vaan on hätänä, herra pormestari, että hiljan on tehty rikollinen
teko".

"Mikä teko?"

"Alempiarvoinen virkamies on ylempäänsä kohtaan käyttäytynyt tavalla,
jossa ilmenee mitä rikollisin kunnioituksen puute. Minä pyydän täten
virkavelvollisuuttani noudattaen saattaa asian Teidän tietoonne".

"Kuka on tuo alempiarvoinen virkamies?" kysyi herra Madeleine.

"Minä", vastasi Javert.

"Te?"

"Minä".

"Ja kuka on tuo ylempiarvoinen virkamies, jota kohtaan alempiarvoinen
olisi käyttäytynyt sopimattomasti?"

"Te, herra pormestari".

Herra Madeleine kohousi tuolillaan. Javert jatkoi vakavan näköisenä,
silmät yhä maahan luotuina:

"Herra pormestari, minä pyydän Teitä nöyrimmästi toimimaan niin, että
hallitus panee minut viralta".

Ylen hämmästyksissään avasi herra Madeleine suunsa puhuakseen. Javert
keskeytti:

"Sanonette kai, että minä olisin itse voinut pyytää virkaeroa, mutta se
ei riitä. Virkaeron pyytäminen on kunniallista. Mutta minä olen
rikkonut, minun tulee saada rangaistukseni. Minut pitää erottaa".

Ja pienen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:

"Herra pormestari, Te olitte minulle äskettäin ankara syyttä suotta.
Olkaa nytkin ankara, kun on todellista syytä".

"Mutta minkätähden?" huudahti herra Madeleine. "Mitä Te tuolla
käsittämättömällä puheellanne oikeastaan tarkotatte? Milloin olette Te
käyttäytynyt minua kohtaan rikollisella tavalla? Mitä olette Te
tehneet? Mihin Te nyt tähtäätte? Te syytätte itseänne, Te tahdotte
eroa..."

"Erottamista", korjasi Javert.

"Erottamista, olkoon. Hyvä. Mutta en ymmärrä koko jutusta mitään".

"Kyllä Te pian ymmärrätte, herra pormestari".

Javert huokasi rintansa syvyyksistä ja jatkoi yhä kylmänä ja
murheellisena.

"Herra pormestari, kuusi viikkoa sitten jouduin tuon tyttö-jutun takia
raivoihini, minä annoin Teidät ilmi".

"Annoitte ilmi!"

"Pariisin poliisipäällystölle".

Herra Madeleine, joka ei nauranut juuri useammin kuin Javertkaan,
purskahti nauruun.

"Te ilmotitte minut pormestariksi, joka tekee vääryyttä
järjestysvallalle".

"Entiseksi rangaistusvangiksi".

Pormestari valahti tuhkanharmaaksi.

Javert, joka ei ollut katsettaan kohottanut, jatkoi:

"Siksi Teitä luulin. Jo pitkät ajat olin huomaavinani yhtä ja toista.
Sama näkö, tiedustelut, joita Te olitte toimittaneet Faverollesissa,
Teidän suunnattomat hartiavoimanne, vanhan Faucheleventin seikka,
Teidän ampumataitonne, Teidän hiukan laahustava käyntinne, kaikki tämä
oli vahvistavinaan epäilyksiäni. Tyhmyyksiä! Mutta kuten sanottu: minä
pidin Teitä eräänä Jean Valjeanina".

"Eräänä...? Mikä olikaan nimi?"

"Jean Valjean. Se oli muuan rangaistusvanki, jonka kaksikymmentä vuotta
sitten näin, ollessani Toulonissa vanginvartija-apulaisena. Vankilasta
päästyään näyttää tämä Jean Valjean varastaneen eräältä piispalta,
sitten teki hän toisen ryöstön ase kädessä, julkisella tiellä, uhrina
muuan pieni savoijalaispoika. Jo kahdeksan vuotta on hän osannut
etsiskelemisistä huolimatta pysytellä piilossa, ties miten. Minä
uumoilin... -- Ja niin tulin tehneeksi tekoseni! Viha ja raivo minut
valtasi, minä annoin Teidät ilmi poliisipäällystölle".

Herra Madeleine, joka oli jälleen ottanut asiakirjavihkon käteensä,
kysyi mitä välinpitämättömimmällä äänellä:

"Ja mitä Teille vastattiin?"

"Että minä olin hullu".

"No?"

"No, siinä he olivat oikeassa".

"On hauskaa, että tunnustatte sen".

"Täytyy, koska oikea Jean Valjean on löytynyt".

Lehti, jota herra Madeleine piteli, putosi hän käsistään, hän kohotti
päänsä, katsoi tarkasti Javertia ja sanoi kummallisella äänenpainolla:
"Vai niin!"

Javert jatkoi:

"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin
seutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko
Champmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt
huomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät.
Mutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu
omenanvarkaudesta, erään ... no, nimi on yhdentekevä! Varkaus,
kapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis
kiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän
asti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia.
Kun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo
tutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on
varsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan
entinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta
hyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin
on Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon
miehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun
hiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' -- 'Jean Valjean! Kuka Jean
Valjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. -- 'Älä siinä
konstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut
Toulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä
oltiinkin'. -- Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen
ymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan
tietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta
takaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti
Faverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa
myöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo
olleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä
myöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin
seudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan
linnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä?
Faverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja
hänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa
ajatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen,
piiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean
Mathieu? Hän menee Auvergneen. _Jeanista_ muovaa seudun ääntämistapa
_Chanin_: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin
hänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan
Faverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä,
minne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein
tällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät
moiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu
kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään,
joka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä
lukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean
Valjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne
tuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu
Champmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin
Brevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta,
sama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian
ollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle
vastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu
Arrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti
minua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin
jäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle
Champmathieusta..."

"Entä sitten?" katkaisi herra Madeleine.

Javert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:

"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta
se mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin".

Herra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:

"Oletteko varma?"

Javert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä
vakaumuksesta: "Vai varmako!"

Sitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti
sahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista
varten, ja jatkoi:

"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä,
miten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi,
herra pormestari".

Lausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi
viikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön
läsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin
kääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta.
Herra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla
kysymyksellä:

"Ja mitä se mies itse sanoo?"

"Siinäpä sitä ollaan, herra pormestari, juttu on huono. Jos se on Jean
Valjean, niin on kysymyksessä uudistettu rikos. Lapsi kun hyppää muurin
yli, taittaa oksan, sieppaa omenoita, niin se on vain pientä
koirankuria; miehelle on se pahanteko; rangaistusvangille on se rikos.
Muurin yli hyppääminen ja varkaus, molemmat ovat tapahtuneet. Juttu ei
kuulu enää järjestyspoliisille, se kuuluu rikosoikeudelle. Kysymyksessä
ei ole enää muutamain päiväin vesi ja leipä, vaan kaleerivankila
iki-ajoiksi. Ja sitten on se pikku savoijalaisen juttu, joka
toivottavasti myös selviää. Hitto vieköön; onpa siinä kestämistä
yhdelle miehelle, vai miten? Kyllä, ehkä jollekin toiselle, mutta ei
Jean Valjeanille. Sillä Jean Valjean on ovela. Siitäkin minä hänet
tunnen. Joku toinen jo luulisi, että nyt hukka perii; hän menoaisi, hän
huutaisi, pata porajaa tulella, hän ei tahtoisi olla Jean Valjean
j.n.e. Mutta hän ei ole ymmärtävinään hölyn pölyä koko jutusta, hän
sanoo: 'Minä olen Champmathieu, ja siitä en hellitä!' Hän hämmästelee,
hän töllistelee, on muka niin parempi. Oh! Kyllä se veijari osaa
pelinsä. Mutta saman tekevä, todistukset ovat selvät. Neljä henkilöä
tuntee hänet, kyllä tuo vanha konna nyt lukunsa kuulee. Asia on Arrasin
rikosoikeuden tutkittavana. Minäkin menen sinne todistamaan. Olen
saanut jo haasteen".

Herra Madeleine oli jälleen syventynyt työhönsä, tarttunut
asiakirjavihkoonsa, jota hän nyt rauhallisesti selaili, lukien ja
kirjotellen väliin hyvin touhuissaan. Hän kääntyi Javertiin päin:

"Riittää, Javert. Itse asiassa huvittavat nämä yksityiskohdat minua
sangen vähän. Me vaan aikaa suotta kulutamme, ja kiireelliset asiat
odottavat. Javert, menkää heti tuon hyvän eukko Buseaupiedin luo, joka
myy yrttejä Saint-Saulven kadun kulmassa. Sanokaa hänelle, että hänen
tulee ajaa kannettansa kuorma-ajuri Pierre Chesnelongia vastaan. Tämä
mies on raaka ja huolimaton, joka on ollut vähällä murskata tämän
naisen ja hänen lapsensa. Hänen täytyy saada rangaistuksensa. Sitten
menette Te herra Charcellayn luokse Montre-de-Champignyn kadulle. Hän
valittaa, että viereisen talon räystäskouru ajaa kaiken sadeveden hänen
puolelleen ja kaivaa hänen talonsa perustuksia. Sen jälkeen käytte Te
tutkimassa niitä järjestysrikkomuksia, joita on minulle ilmotettu
Guibourgin kadulta leski Doriksen luota ja Garraud-Blancin kadulta
rouva Renée le Bossén luota, sekä teette pöytäkirjat. Mutta siinä on
Teille ehkä liiaksikin tehtävää. Teidänhän tulee poistua joksikin
aikaa? Ettekö sanonut lähtevänne Arrasiin tuon äskeisen asian vuoksi
viikon tai parin kuluttua?..."

"Ennemmin, herra pormestari".

"Milloin sitte?"

"Minähän jo luullakseni sanoinkin herra pormestarille, että juttu on
esillä huomenna ja että minä lähden kyytivaunuilla jo tänä yönä".

Herra Madeleine teki huomaamattoman eleen.

"Ja kauvanko juttu kestää?"

"Korkeintaan päivän. Tuomio julistetaan viimeistään huomenna myöhään
illalla. Mutta minä en jää tuomiota odottamaan, jonka minä jo edeltä
päin arvaan. Annettuani todistukseni palaan heti tänne takaisin".

"Hyvä", sanoi herra Madeleine.

Ja hän viittasi Javertia poistumaan.

Javert ei liikahtanut.

"Anteeksi, herra pormestari", sanoi hän.

"Mitä vielä?" kysyi herra Madeleine.

"Herra pormestari, pyydän yhä vielä muistuttaa yhtä asiaa".

"Mitä?"

"Että minut pitää erotettaman virastani".

Herra Madeleine nousi seisoalleen.

"Javert, Te olette kunnian mies ja minä panen Teihin suurta arvoa. Te
liiottelette rikkomustanne. Sekin oli loukkaus, joka koski vain minua
yksityisesti. Javert, Te ansaitsette nousta, ettekä laskea. Tahdon,
että Te pysytte paikallanne".

Javert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään,
jonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja
puhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:

"Herra pormestari, siihen en voi suostua".

"Toistan vieläkin", vastusti herra Madeleine, "että asia koskee vain
minua".

Mutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:

"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen
näin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän
oikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä
liian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa,
kostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät,
kunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin
tapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa
Teidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun
käskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä
julistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta.
Mitä nyt sanotte? -- Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen
usein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein
hyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se,
minkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun
säästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä
rankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin
kurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo
Javert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte
minua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta,
kun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi.
Hyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen
yläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman
ylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa
hyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On
varsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta.
Katsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä
olisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä!
Herra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin
muita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä
säälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni
milloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' --
Nyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut,
sitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan!
Onhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks'
kaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa
esimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin
erottamista".

Kaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla
äänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän
kummalliseen, läpirehelliseen mieheen.

"Saammepa nähdä", virkkoi herra Madeleine.

Ja hän ojensi Javertille kätensä.

Javert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:

"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei
ojenna kättään sala-urkkijalle".

Ja hampaittensa välistä mutisi hän:

"Sala-urkkija, niin; siitä hetkestä, kun olen käyttänyt väärin
poliisivaltaani, olen vain kurja sala-urkkija".

Sitten kumarsi hän syvään ja astui ovelle.

Siinä kääntyi hän ympäri ja sanoi, silmät maahan luotuina:

"Herra pormestari, minä toimitan palvelusta siksi, kunnes paikkani
täytetään".

Hän läksi. Herra Madeleine kuuli ajatuksiin vaipuneena hänen lujain,
varmojen askeltensa etenevän käytävän kivilattialla.



SEITSEMÄS KIRJA

CHAMPMATHIEUN JUTTU



l.

Sisar Simplice.


Tapaukset, joista alempana puhumme, eivät ole kaikki tulleet
tunnetuiksi Montreuil-sur-Merissä; mutta sekin vähä, mikä niistä joutui
yleisempään tietoon, jätti kaupunkiin sellaisen muiston, että
muodostuisi huomattava aukko tähän kirjaan, ell'emme kertoisi niitä
pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Näissä yksityiskohdissa on lukija löytävä pari kolme mahdottomalta
näyttävää seikkaa, jotka me kuitenkin esitämme totuutta
kunnioittaaksemme.

Sen päivän iltana, jolloin Javert oli käynyt hänen luonaan, meni herra
Madeleine tapansa mukaan katsomaan Fantinea.

Ennen kuin astui Fantinen huoneeseen, pyysi hän sisar Simpliceä
puheilleen.

Ne kaksi nunnaa, jotka hoitivat sairaalaa, kuuluivat lazaristi-liittoon
kuten kaikki laupeudensisaret. Heidän nimensä olivat sisar Perpetua ja
sisar Simplice.

Sisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää
kutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran
palvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut
nunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär.
Tämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat
mielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta
helpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi
sopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina.
Härkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman
suurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä
työllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana
muuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa
vain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua
oli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin
Marinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti
lääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan,
joka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan
melkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa
vihaisilla rukouksillaan.

Sisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän
kuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on
jumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla
sanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen:
"Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone,
kappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai
sairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina
jumalanpelko, huntuna kainous". Tämä ihanne oli toteutunut sisar
Simplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei
ollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan
tulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias
henkilö -- emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan
valehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän;
mutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla,
puhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin
sanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin
välttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa
sopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui
karkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten
oli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme
laveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre
oli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan
puhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin
puhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa
tullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan.
Pappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle.
Kuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme
pintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen
laitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe?
Valehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole
mahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen
kuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja
Valhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös
toimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus,
joka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen
hymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan
hämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa.
Astuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän
erikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen
Simplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat
rintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin
syntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä
suojeluspyhimys sopi tälle sielulle.

Sisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä,
joista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti
mielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu
saada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä
rukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt,
mutta kirjan hän ymmärsi.

Tämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän
luultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut
melkein yksistään häntä hoitamaan.

Herra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen
huostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.

Sitten meni hän Fantinen luo.

Fantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan
lämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: "Tunnen eläväni vain
silloin, kun herra pormestari on luonani".

Sinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra
Madeleinen kysyi hän:

"Entä Cosette?"

Madeleine vastasi hymyillen:

"Hän tulee pian".

Herra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän
jäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi
tyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei
sairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi
hetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista,
koska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: "Hänen tilansa
huononee arveluttavasti".

Sitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen
tarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa.
Hän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.



2.

Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.


Virkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan
flanderilaisen Scaufflaerin -- ranskalainen muodostus Scaufflaire --
luo, joka vuokrasi hevosia ja "rattaita millaisia tahansa".

Tullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta
hyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan
pappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin
puhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä,
kun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi
kulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi
pysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten
takaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli
tavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti
kolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas
ikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän
kolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on
tapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.

Herra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.

"Mestari Scaufflaire", kysyi hän, "onko Teillä hyvää hevosta?"

"Herra pormestari", vastasi flanderilainen, "kaikki hevoseni ovat
hyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?"

"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä".

"Saakeli!" hämmästeli flanderilainen, "kaksikymmentä lieutä!"

"Niin".

"Ja rattaat perässä?"

"Niin".

"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?"

"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna".

"Ja taas sama matka?"

"Niin".

"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?"

Herra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt
numeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6
ja 8,5.

"Kuten näette", sanoi hän, "yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein
luvuin kaksikymmentä lieutä".

"Herra pormestari", virkahti flanderilainen, "kyllä me pulasta
selviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus
juoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on
kuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs
potki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin
vikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen
rattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin
tyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse
selkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin
on omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan!
Täytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee".

"Ja se jaksaa sen matkan?"

"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä
kuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla".

"Antakaahan kuulua".

"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan
puolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa
vieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen
huomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin
suihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen".

"Kyllä varotaan".

"Toiseksi... Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?"

"Niin".

"Osaako herra pormestari ajaa?"

"Osaan".

"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita,
jott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi".

"Sovittu".

"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän
itse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja".

"Se on sanottu".

"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen
luettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka
myös herra pormestarin laskuun".

Herra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne
pöydälle.

"Siinä kahden päivän maksu etukäteen".

"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian
painavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy
suostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla
on".

"Suostun".

"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset".

"Yhdentekevä minulle".

"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein
talvi?..."

Herra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:

"Että nyt on hyvin kylmä?"

Herra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:

"Että voi sadekin tulla?"

Herra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:

"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello
puoli viisi aamulla".

"Sovittu asia, herra pormestari", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi
hän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja
kasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin
mainiosti kätkeä oveluutensa:

"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä
sanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?"

Sitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt,
miksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.

"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?" kysyi herra Madeleine.

"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko
sillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?"

"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla
taloni edustalle", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.

Flanderilainen jäi "aivan ällistyksiinsä", kuten hän itse myöhemmin
selitti.

Noin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui
ovi jälleen; tulija oli herra pormestari.

Hän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.

"Herra Scaufflaire", sanoi hän, "mihin summaan arvioitte hevosen ja sen
kantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?"

"Rattaita vedetään, herra pormestari", nauroi flanderilainen leveästi.

"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!"

"Haluaako herra pormestari ostaa ne?"

"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen.
Palattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis
rattaat ja hevosen?"

"Viiteensataan frangiin, herra pormestari".

"Kas tässä".

Herra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.

Mestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt
tuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan
ollut sataa kultarahaa suurempi.

Flanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne
hitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. -- "Hän menee
Pariisiin", sanoi vaimo. -- "Sitä en usko", sanoi mies. Herra Madeleine
oli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt
numeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.

"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen
väliä". Hän kääntyi vaimoonsa päin. -- "Jopa keksin". -- "Mitä?" --
"Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä
Saint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!"

Sillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.

Palatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien,
ikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän
tahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä
oli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle.
Mutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa
palvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli
yhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin,
lisäten:

"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen
näköinen".

Tämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen
huoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren
sanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä;
hän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli
niinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä
päällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä
tuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta
kuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin
kuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja
suljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa,
kunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti
unet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun
akkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen
säteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta.
Heijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin
takkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen
kuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan
auki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää.
Rahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän
jälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen
yläpuoleltaan.

Heijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen
kuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.

Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.



3.

Myrsky ihmissielussa.


Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean
Valjean.

Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut
katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja
vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu.
Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää
pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa,
sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin
meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu
salattuine syvyyksineen.

Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan
ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata
sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi.
Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien
sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna
poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on
intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän
ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso
sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä
ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten,
taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja
haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa.
Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan
ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja
elämänsä tekoja!

Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi.
Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme,
astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.

Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää
Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä
hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut
hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos,
se oli todellinen kirkastus.

Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut,
joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi;
hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui
Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet,
toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta
saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän
rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan
sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen
peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana,
vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä
hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.

Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa
liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä
valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin
tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä
ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet
hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia
neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa
tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin
seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi
edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän
vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan
kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut
kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja
Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä
pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan
niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta,
pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei
kohdistunut häneen itseensä.

Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt.
Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat
tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme,
joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen
hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka
tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa
olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata
mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin
kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin
aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn
lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle
kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä.
Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti
kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun
vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin
leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan!
Maltahan! -- Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja
väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.

Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies
piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja
kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa,
olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi
kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi
ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä
tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa
pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi
nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin
läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla
tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta
sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä
niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.

Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha
ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin
toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa;
myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa
ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään
ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni
totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen
hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska
hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin
hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän
tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän
ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin,
että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin
käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen
hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.

Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.

Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.

Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin
kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan
valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi
jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui
mahdollisuuksia vastaan.

Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi
häntä.

Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.

Kuka joku?

Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut
sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä
hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.

Hänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.

Mutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan
varmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa
saavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa
näkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski
kyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan
pilkkosen pimeässä.

"Missä minä olen? -- Enkö uneksi? -- Mitä olen kuullut? -- Onko
varmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui
minulle niin? -- Kuka on tämä Champmathieu? -- Onko hän siis minun
näköiseni? -- Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä
niin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! -- Mitä minä eilen
tähän aikaan teinkään? -- Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? --
Miten se tulee päättymään? -- Mitä tehdä? --"

Näin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa
säilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän
tarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.

Tämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän
koki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle
vain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.

Hänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen
selkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan
pöydän ääreen. Näin kului tunti.

Mutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen
mietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei
tosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi
pääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä
asema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.

Hänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa
ankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän
päivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän
voisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt
itsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus
lausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki
lopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan
kohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja
ehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin
sellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä,
että tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen
korvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä
ponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin
tämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen
salakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos
joku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä
valo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain
salaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi
hänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla
tapauksella tulisi olemaan muuta seurausta -- mikäli hän vaan itse
tahtoi -- kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa
kirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa
kansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean
Valjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja
yhä turvallisempana -- jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän
pudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta
nythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli
muuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden
järjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!

Mietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa
tilastaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja
kuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan,
liukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä
lähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä
tuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi
kuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku
sinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.

Tarvitsi vain antaa mennä.

Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen
paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi
häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä
tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne
joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". -- Ja sitten hän
ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin
eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse,
jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä
Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen
suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään
peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä
Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran
putoaa eikä koskaan enää nouse.

Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että
hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei
kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on
jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki
sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota
voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.

Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.

"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista
ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa
enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä
elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä
Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan
tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut
paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira,
joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille
kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt
tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä
Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin!
Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan
liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset
minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia
tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole
minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se
tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta
häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan
sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen!
Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen
pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine,
turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala
niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi
Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut,
jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana
esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani
katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi
lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä
sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni
ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle
aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa!
Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"

Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin
sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi
kävellä huoneessa. -- "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän.
"Päätös on tehty!" -- Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.

Päinvastoin.

Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin
estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi;
syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun
niinkuin valtameren.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei,
tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli,
sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä,
mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen
voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se
kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!

Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti
ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.

On varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan
ajattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa,
ett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen
kulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa
tietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä
luvussa usein käytetyt sanat: _hän sanoi, hän huudahti_. Sanotaan
itselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan
keskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää;
kaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät
olekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin
todellisuuksia.

Hän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän
tutkisteli itseään tuon "tehdyn päätöksen" suhteen. Hän tunnusti
itselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli
hirvittävää, että "antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan
toimia" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon
ja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei
toimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän
kunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen,
kavala, inhottava, hirveä rikos!

Ensi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen
ja pahan teon kirpeätä makua suussaan.

Hän sylki sen inhoten pois.

Hän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän
oli tarkottanut sanoessaan: "Päämääräni on saavutettu!" Hän selvitti
itselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta
mikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen
asian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut
sen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan
sielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja
vilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö
piispa ollut juuri näin käskenyt? -- Sulkeako ovi menneisyydeltään?
Mutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen
tekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista
varkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan,
sijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi
henkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata
elävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota
kutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse
antautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä
erehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan
noudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin
kuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin,
mistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin,
vapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä
tekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön,
koko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi
muuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen
lähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli
kuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi
pormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään
inhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja
puhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta
että piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset
näkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis
mennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli
kyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava
porras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään
ihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!

"Kas niin", sanoi hän, "tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme!
pelastakaamme tämä mies!"

Hän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa
puhuvansa.

Hän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen
tukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän
kirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut
huoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi:
_Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi_.

Hän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia
seteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt
edusmiesvaaleissa.

Ken olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana,
miettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä
hänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin
hetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä,
aivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa.
Saatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin
kuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.

Hänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä
velvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä
edessä, selvänä ja väistämättömänä: -- _Mene! Ilmaise itsesi! Sano
oikea nimesi!_

Hänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne
kaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä
ohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran
ilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt
erotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä
ajatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua
huonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että
toinen sanoi: _lähimäinen_, ja toinen: _minä_; että toinen oli valosta
kotoisin, toinen pimeyden perua.

Ne taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti,
sitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt
olivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi
hän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme,
synkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja
pahanhengen.

Hän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.

Hän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa
hetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa
elämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen
jälkeen tuli suuri koetus.

Vaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet
ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat
häntä hänen päätöksessään.

Eräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian
vakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin
turhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.

Hän vastasi itselleen: "Jos tämä mies on todella varastanut muutamia
omenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla
puhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se
todistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset
tarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina
menettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään
rangaistusvangiksi".

Toisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin,
katsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän
vuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt
maan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.

Mutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili
katkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen
Pikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi,
että tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien
määräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.

Hän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja
etsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että
velvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan
onnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että
inhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen
hyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen
rikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän _antaisi
asiain mennä menojaan_ ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun
saisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät
asiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana
tietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa,
viheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman
häpeänkin keskellä!

Sitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että
hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän
aivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko
hyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä
ulospäin.

Tällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut,
mutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita
vähäpätöisiä asioita.

Verisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.

Yhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta
yötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon
kaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti
nyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä
vanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: _Antoine Albin
de Romainville_.

Hänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea
akkunaa.

Sillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet
uudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli
ennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.

"Niin, niin!" sanoi hän itselleen, "minähän olin päättynyt ilmaista
itseni".

Ja äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.

"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!" sanoi hän.

Siitä alkoi uusi taistelu.

Hänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain
odottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan
muotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:

"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen
yksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua -- kätkeä itseni
tai pelastaa sieluni -- olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies
tai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain
minä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää
itsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa
muodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden
ensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme,
tutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä
syntyy silloin kaikesta tästä? -- Jos annan itseni ilmi! Minut
vangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään
uudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä?
Täällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä
ovat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset,
köyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu
piipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan;
minä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei
ollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut,
hedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä
poistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. --
Miten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka
lankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä
olen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä
noutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain
tämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle
tuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee
mitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. -- Mutta ell'en minä
ilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?"

Tehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi
ja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi
itselleen tyynesti:

"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä
hitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei
hän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua
työtäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan
ne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua
hyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi
kasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy
yhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat
onnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain
jokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään;
kurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus,
varkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi
kasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi
ja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut
ilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä
kiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä
suurta, jalomielistä -- näytelmää tämä sentään onkin! -- minä olisin
ajatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen
paikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan
liian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta
pelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan
vaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman
kadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään
lastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon
vanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut
kaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita
omantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat
viattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, -- jolla kaiken
lopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin
tuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa
hökkelissäänkään -- ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit,
naiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut
maailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä
vilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit!
Minä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja
kohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin
tämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen.
Otaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani
huonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin
silloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka
vaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani
koskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri
hyvettä".

Hän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.

Jalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain
ajatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt,
laskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein
synkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven,
yhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä
kädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.

"Niin", ajatteli hän, "niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt
ratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen
tehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää
horjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun.
Olen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean
Valjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä
kuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin
pitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi,
se leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi
sille, jonka päähän se putoaa!"

Hän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:

"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan
toisen näköinen".

Hän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:

"Rohkeutta!" sanoi hän. "Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä
johtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut
tähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy
esineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat
kerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota".

Hän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.

Hän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti
seinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen
seinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä
salalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat
housut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu
ryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin
kulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan
vaatetuksen.

Hän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia
kynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän
piilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka
hän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.

Hän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen
avautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti,
heittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet
niin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet,
sauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.

Sitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen
oven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen -- jokseenkin tarpeeton
toimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.

Muutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja
vastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja
lennätti kypeniä aina keskilattialle.

Matkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä
näkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti
tuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu
kaksifranginen.

Hän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista
käyntiänsä.

Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu
heikosti valaisi takanotsalle.

"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy
hävittää nekin".

Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.

Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja
muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.

Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein
hyvä olla. -- "Suloinen lämmin!" sanoi hän.

Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.

Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.

Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:

"Jean Valjean! Jean Valjean!"

Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.

"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!" sanoi ääni. "Täytä
työsi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota
kaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi
tyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota
miestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei
ole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on
sinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään
sinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja
hyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä.
Jää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta
kaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena,
hyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja
valossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä
välin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi
vankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!"

Hiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä
kynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä
lopettanut. Se jatkoi:

"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä,
jotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua
siunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo
pimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset
häipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee
aina Jumalan luo!"

Tämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä
sopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja
hän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se
lähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän
luuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen
katsahti ympäri huonetta.

"Onko täällä joku?" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.

Sitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:

"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!"

Siellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä
näe.

Hän laski kynttilänjalat takanotsalle.

Sitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka
häiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus
kokonaankin.

Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus
näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme
neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua
ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.

Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän
aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset,
jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta
kumpikin. -- Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä
Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon
juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin
määränneen hänen pelastuksekseen!

Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri
Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle
selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi
siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien
arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella
kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan
toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei
tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen
kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli
rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä
tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi
enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha
portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää
hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila,
kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä,
kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen
ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta
häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen
taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina
raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa
tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä!
Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti
tullaan vastaamaan: _Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on
ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä!_ Illalla täytyy hänen hikeä
valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta
vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan
tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla
pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi
niinkuin ihmissydän!

Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän
tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen
ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako
helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!

Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!

Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt,
puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa
alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja
tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä.
Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi
laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että
Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet
käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.

Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli
kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.

Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota
ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää
itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut.
Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään
varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja
värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. -- Mutta
sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi
hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi,
että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt
kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa
kuolema tai hyveittensä kuolema.

Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.
Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.

Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa
vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen
olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat
yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten
puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta
keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja
pimeyttä.



4.

Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.


Kello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein
herkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.

Hän nukkui siihen ja näki unta.

Tämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään
siihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan
vaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän
perästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia,
joita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme
velvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.

Millainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos
jättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.

Sen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: _Uni, jonka näin silloin
yöllä_.

Se kuuluu seuraavasti:

"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa
kasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.

"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen,
josta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin
enää muistan.

"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme
eräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka
siitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle,
työskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli
meille kylmä tuon avatun akkunan takia.

"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.

"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston
mies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut
hivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän
piti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas
kuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille
sanaakaan.

"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.

"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä
sammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani
muutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin,
ett'ei veljeni ollut enää mukanani.

"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi
olla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]

"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle
kadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää
vasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies
ei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.

"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven
takana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä:
'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan.
Puutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin
tälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut
olivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa
näkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt
puutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen
puun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi
samalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.

"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.

"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan
perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut
kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät
näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei
risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä
joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli
mullan väri.

"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani
ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä,
että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'

"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut
lähettyvilläni".

Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki
jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan.
Yö oli yhä pilkkopimeä.

Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä
taivaalla.

Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä
kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa
alaspäin.

Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja
lyhenivät omituisesti pimeässä.

Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.

"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt
muuttaneet maahan".

Mutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti
valveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä
ajoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen
muodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea
hevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden
kopseesta katukivitystä vastaan.

"Mitähän nuo rattaat?" ajatteli hän. "Kukahan on jo näin aikaisin
liikkeellä?"

Samassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.

Hän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:

"Kuka siellä?"

"Minä vaan, herra pormestari".

Hän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.

"No mitä nyt sitten?" kysyi hän.

"Herra pormestari, kello on kohta viisi".

"Mitä se minuun kuuluu?"

"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan".

"Mitkä rattaat?"

"Ne pikku-rattaat vaan".

"Mitkä pikku-rattaat?"

"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?"

"En", sanoi hän.

"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria".

"Mikä ajaja?"

"Herra Scaufflairen mies".

"Herra Scaufflairen?"

Tämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen
silmiensä editse.

"Ahaa, niin, niin!" jatkoi hän, "herra Scaufflairen".

Jos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.

Vallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän
liekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä
palloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja
korotti äänensä:

"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?"

"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas".



5.

Puolapuut.


Postikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin
aikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä "vaunut"
olivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja
rattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella
nahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja
matkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät
vastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee
Saksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan
kiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli
maalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.

Nämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat
muodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden
kulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan
termiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu
taka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset
postivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin
postivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen
kello viittä aamulla.

Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät
postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään
vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen
ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö.
Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä
pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois
täyttä laukkaa.

"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.

Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri
sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.

Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista
kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne
siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi
hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin
kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan
liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka
ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan
pimeään luolaan?

Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä
tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan
tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä
ensi hetkelläkin.

Miksi meni hän Arrasiin?

Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan
Scaufflairen rattaat: -- olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa
nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; -- sehän
olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki,
mitä mahdollisesti tapahtuu; -- vaikeahan olikin mitään päättää,
ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; -- etäältä tekee mielikuvitus
vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; -- voipa kaiken lopuksi
ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka
varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä
ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan;
-- totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja
Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; --
mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! --
Javert ei moista enään uneksinutkaan; -- kaikki epäluulot ja otaksumat
ovat tavallisesti itsepäisimpiä; -- vaaraa ei siis ollut lainkaan; --
tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla
suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se
muodostuisikaan, omissa käsissään; -- hän vallitsi sitä täydellisesti.

Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.

Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä
Arrasiin.

Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.

Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi
säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.

Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.

Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin
kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan
vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista
silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten
illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen
tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat
salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen
surullista, masentunutta mielialaansa.

Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin
talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka
voivat nukkua!

Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat
aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo
sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.

Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon
edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille
kauroja.

Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen
rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta
jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio
kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli
juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan
näkynyt sen kyljissä.

Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri
tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.

"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.

Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:

"Kuinka niin?"

"Pitkältäkö jo olette matkustanut?" kysyi jälleen poika.

"Viisi lieutä".

"Oho!"

"Miksi sanotte: oho?"

Poika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää,
kunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta
nyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään".

Matkustaja hypähti rattailta.

"Mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi
lieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas
tänne".

Pyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli
katkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei
mutteri enää pysynyt kiinni.

"Ystäväiseni", sanoi hän tallipojalle, "kaihan täällä löytyy
vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä".

"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestari
Bourgaillard!"

Vaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli
tarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva
haavalääkäri.

"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?"

"Kyllä, herra".

"Milloin saan taas lähteä matkalle?"

"Huomenna".

"Huomenna!"

"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?"

"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua".

"Mahdotonta, herra".

"Minä maksan, mitä vaan vaaditte".

"Mahdotonta".

"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua".

"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu.
Herra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna".

"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää
korjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?"

"Miten niin?"

"Tehän olette vaunuseppä?"

"Tiettävästi, herra".

"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti
paikalla".

"Ettäkö vaihtopyörä?"

"Niin".

"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne.
Pyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa
sattumalta".

"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä".

"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin".

"Mutta voisihan ainakin koettaa".

"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä
on talonpoikaista seutua tämä".

"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?"

Vaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat
olivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.

"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla
olisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi".

"No myykää sitten!"

"Ei minulla ole rattaita".

"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte".

"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on
tuolla vajassa", lisäsi seppä, "vanhat vaunut, jotka muuan
kaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse
milloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle
tekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne
ovat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta".

"Minä otan kaksi kyytihevosta".

"Minne herra matkustaa?"

"Arrasiin".

"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?"

"Aivan niin".

"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?"

"Miks'eikäs?"

"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä
huomen-aamulla".

"Ei suinkaan".

"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin... -- Onko
herralla passia?"

"On kyllä".

"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen
kuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit
ovat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä
kyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä
kyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä
tuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä
ajetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina".

"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä.
Kaihan täältä saa jostain satulan ostaa?"

"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?"

"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa".

"Siis..."

"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?"

"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?"

"Niin".

"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä
eihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette
ostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä
tuhannellakaan!"

"Mikäs tässä neuvoksi tulee?"

"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te
lykkäätte matkanne huomiseen".

"Huomenna on liian myöhään".

"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!"

"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?"

"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin
menevätkin".

"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän
korjaamiseen?"

"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!"

"Mutta jos panisi pari apumiestä?"

"Vaikka panisi kymmenen!"

"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?"

"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin
vikaantunut".

"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?"

"Ei".

Hän tunsi suunnatonta iloa.

Nyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut
rattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut
suinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa
matkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti
koettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa,
väsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään.
Ell'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei
enää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.

Hän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran
Javertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli
puristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt
otteensa.

Hänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen
puolellaan.

Hän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi
nyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.

Jos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin
majatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä
todistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme
mekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin
tulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä
kaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on
ihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen
haastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt
heidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota
ei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta
vilistämään.

Samassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri
esitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle.
Hänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.

"Herra", alkoi eukko, "poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata
rattaat".

Nämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien
virtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli
hänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan
häneen jälleen.

Hän vastasi:

"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat".

Ja hän kiiruhti lisäämään:

"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa".

"On kyllä", sanoi vanhus.

"Missä sitten?" virkahti seppä.

"Minulla", vastasi eukko.

Hän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.

Eukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja
tallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän
käsistään, astuivat väliin.

"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, -- kori oli pelkältään akseliin
kiinnitetty, -- tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen
varassa, -- ei mitään sateensuojaa, -- pyörät olivat ruosteiset ja
kosteuden mädättämät, -- ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin
noilla pikku-rattaillakaan, -- oikeat retelit koko rattaat! -- herra
tekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, -- j.n.e. j.n.e."

Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet --
olivat sitten muuten millaiset tahansa -- kulkivat kaksin pyörin ja
niillä voi ehkä päästä Arrasiin.

Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi
ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien
rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.

Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti
horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen
tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on
matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen
mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän
matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.

Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi
hänen tahdostaan.

Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan
perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä
liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista
toivoa.

Huutaja oli äskeinen poika.

"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".

"Entä sitten?"

"Ette antanut minulle mitään".

Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä
vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.

"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"

Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.

Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä
takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli
helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan
eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat
kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.

Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.
Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.

Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin
osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen
mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen
ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.

Majatalon emäntä tuli talliin.

"Eikö herra tahdo suurustaa?"

"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä
onkin".

Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset.
Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja
niillä vahakankaiset pöytäliinat.

"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian
lähteä matkalle. Minun on kiire".

Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän
katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.

"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt
aamiaista".

Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä
palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.

Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle
miehelle:

"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"

Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.

Hän palasi talliin hevosensa luo.

Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia
kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.

Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin
aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen
liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema
jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun
kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet
esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja
vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka
silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa
näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään.
Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo
vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään,
riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy;
jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin
sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän
hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman
miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.

Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän
matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden
lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan
kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:

"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä".

Eläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.

"Menettekö Arrasiin?" lisäsi tientekijä.

"Menen".

"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan
ajoissa".

Hän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:

"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?"

"Lähes seitsemän lieutä".

"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä
neljänneksestä".

"Ahaa!" lausui tientekijä. "Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan
korjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi.
Mahdotonta mennä etemmäksi".

"Oikeinko totta?"

"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja
kun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn
tie ja se vie Arrasiin".

"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan".

"Ettekö ole näiltä main?"

"En".

"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. -- Kuulkaahan, herra",
jatkoi tientekijä, "jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon.
Hevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo.
Nukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin".

"Minun täytyy olla siellä tänä iltana".

"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa
sieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla".

Hän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia
myöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa,
edessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin
kyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.

Mutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.

He poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat
hyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:

"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat".

Eräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.

"Herra", sanoi kyytimies, "nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää
minun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän
tahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain
Arrasiin?"

Hän vastasi: "Onko sinulla vähän köyttä ja veitsi?"

"On, herra".

Hän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.

Siihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä
laukkaa.

Tasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin
kukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti
vaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi
kaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa
esineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka
monet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!

Hänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän
muisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen
lähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi
se ollut eilen.

Kello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:

"Mitä tuntia se nyt löi?"

"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain
kolme lieutä jälellä".

Siinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan -- hän kummasteli,
ett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut -- että koko puuha oli ehkä
sittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli
esillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä
lähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä
mitään hyötyä. -- Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia:
tavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla;
-- tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; -- omenain varkaus
selvitetään hyvin lyhyeen; -- jälellä on siis vain kysymys syyllisen
henkilöstä; -- neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille;
-- hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!

Kyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja
jättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.

Yö yhä pimeni.



6.

Sisar Simpliceä koetellaan.


Mutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.

Hän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti
yltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän
houraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti
ilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.

Koko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja
hypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat
tarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja
tuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin
sytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi
erään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen
valo pakenee.

Joka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän
muuttamattomasti: "Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen".

Muutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli
kadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen
ilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu.
Ruumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän
kahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket
sisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa,
kaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista
hivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!

Puolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä,
kyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti
päätään.

Herra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta.
Koska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.

Puoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen
minuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta:
"Sisareni, mitä kello on?"

Kello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän,
joka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän
liitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon
tapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän
tuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin
rasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.

Ei ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.

Hän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna,
liikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut
puhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine
vaipui tyynyilleen.

Hän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään
lakanaansa.

Kului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello
löi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän
makuulle taas.

Voi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut
mitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti.
Tuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli
aivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili
silloin tällöin.

Kello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja
lempeästi: "Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman
tänään!"

Sisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen
viipymisestä.

Fantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan
jotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys.
Nunna kuunteli.

Laulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen
uuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä,
koska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella
äänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin
kyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin
näkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.

Kello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei
näyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.

Sisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan
portinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja
eikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.

Fantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin
ajatuksiinsa.

Palvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra
pormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean
hevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään,
ilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt;
muutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset
väittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään
ollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut
portinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.

Sillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen
vuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla
muutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä,
jossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun
kauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten
nyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään
uudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:

"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt?
Miks'ei hän tule?"

Hänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa
miehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.

"Vastatkaa!" huusi Fantine.

Palvelustyttö sopersi:

"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään".

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "rauhottukaa, asettukaa lepäämään".

Fantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:

"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken
keskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen".

Palvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:

"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia".

Sisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle
valhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle
nyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei
ehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian.
Sisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:

"Herra pormestari on lähtenyt matkalle".

Fantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät.
Sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.

"Matkalle!" huudahti hän. "Hän on mennyt hakemaan Cosettea!"

Sitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli
autuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.

Lopetettuansa rukouksensa sanoi hän: "Sisareni, kyllä minä käyn
lepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän
anteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen
kyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen.
Jumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt
hakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä".

Hän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli
pientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen
kaulassaan.

"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko
enää".

Fantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki
tämä kosteus.

"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan
mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla.
Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta:
_pian, pian_? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen.
Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän
vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö
niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki
ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa.
Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta.
Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole
enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On
jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi
käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on
hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka
hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat
aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan
naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan
sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun
häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun
minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli
niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani!
Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki
ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan,
herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä
ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin?
Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että
laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista
seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä
astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän
palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on
Montfermeiliin?"

Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:

"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".

"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä
Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole
enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos
niin haluttaisiin".

Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan
hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui
reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää
hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on
melkein lapsen iloa.

"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt
älkääkä puhuko enää".

Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku,
ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on
oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".

Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella
kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä
puhunut enää mitään.

Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.

Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan,
luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi
vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki
Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.

Fantine sanoi hänelle: "Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan
tuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?"

Lääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:

"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin".

Lääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra
Madeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä
sairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin,
etenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri
hyväksyi menettelyn.

Hän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:

"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta
sille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen
nukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!"

"Antakaahan kätenne", sanoi lääkäri.

Fantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:

"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen
parantunut. Cosette tulee huomenna".

Lääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut
enää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen
odottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.

"Herra tohtori", jatkoi hän, "onko sisar sanonut teille, että herra
pormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?"

Lääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea
tuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa
siltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan.
Poistuessaan sanoi hän sisarelle: "Vointi on parempi. Jos onni
todellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi
mukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä,
suuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä
on nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin
pahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me
saisimme hänet sittenkin pelastetuksi!"



7.

Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.


Kello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle,
ajoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme
tähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä
majatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti
lisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten
avasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui
nojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan,
jonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään
sillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa
myöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.

Majatalon emäntä astui sisään.

"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?"

Hän teki päällään kieltävän merkin.

"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!"

Nyt hän katkaisi äänettömyytensä.

"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?"

"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää".

Hän kysyi:

"Eikö tämä ole postiasema?"

"Kyllä, herra".

Emäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja
tiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa
Montreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan
vapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. -- "Herra", sanoi konttoristi,
"muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla".

Suoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä
kaupungilla.

Hän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman
kauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä
ohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi
sitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli
lyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin
kääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle,
ikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän
aikoi tehdä.

"Herra", sanoi hän, "missähän täällä on oikeustalo?"

"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra", vastasi puhuteltu,
vanhanpuoleinen mies; "no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri
oikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen
oikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu
tilapäisesti maaherran palatsissa".

"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?" uteli hän.

"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen
vallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana
kahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa
salissa se oikeus nyt istuu".

Siinä kulkiessa virkkoi mies vielä:

"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan
myöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta".

Heidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua
akkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.

"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni
suosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on
vielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt
pitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea
teitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?"

Hän vastasi:

"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään
asianajajan kanssa".

"Se on eri asia", myönnytteli mies. "Kas tässä on ovi, herra. Siellä
tapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja".

Hän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa,
missä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille
kokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.

Ahdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin
kuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että
lähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten
esiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät
näyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta
mehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin
kaikenlaisia hirveitä rakennuksia.

Tämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen
piispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen,
tällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta,
missä oikeus istui.

Pimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen
lakimiehen puoleen, jonka tapasi.

"Herra", sanoi hän, "pitkälläkö ollaan?"

"Lopussa", vastasi asianajaja.

"Lopussa!" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja
käännähti paremmin katsomaan.

"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?"

"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?"

"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään".

"Pakkotöihin?..."

"Elin-ajaksi".

Hän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:

"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?"

"Selville?" vastasi asianajaja. "Ei siinä ollut mitään selville
pääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut
lapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta
mietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus".

"Nainenko se siis olikin!" ihmetteli hän.

"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?"

"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että
sali on yhä valaistu?"

"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten".

"Mikä juttu?"

"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta
tavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä
miehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta
todistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille".

"Herra", kysyi hän, "voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?"

"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto
keskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen
alkaessa voitte koettaa".

"Mistä sinne päästään?"

"Tästä suuresta ovesta".

Asianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein
yht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset
mielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään
kulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet.
Kun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän
vapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi
tyytyväisyyttä vai tuskaa.

Hän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen
esityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt
samaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu
lapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa,
uudistettuun rikokseen syyllisessä "kiertohevosessa". Tämä mies oli
varastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta;
mutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin
kaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten
oli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot;
jäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän
loppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai
tuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio -- hän ei
milloinkaan _hellittänyt_ syytettyjään; -- hän oli nerokas mies ja
sepitteli hiukan runojakin.

Muuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän
kysyi tältä oikeudenpalvelijalta:

"Herra, joko ovi kohta avataan?"

"Ei sitä avata lainkaan", vastasi oikeudenpalvelija.

"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole
keskeytetty?"

"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta
ovea ei silti avata".

"Miksi ei?"

"Koska sali on aivan täynnä".

"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"

"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".

Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä
vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra
puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".

Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.

Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja
lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella.
Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli
eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan
päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden
hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun
ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa
napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti
nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: --
_Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari_. Sitten hän nousi pitkin
harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan
oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä
herra puheenjohtajalle".

Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.



8.

Helppo pääsy istuntosaliin.


Montreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies.
Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti
koko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen
ja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta
palvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan
lasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan
sadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi
ollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut
tarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien
teollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan
tukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja
Boubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla
mainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai
kadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen
verrattoman pormestarin takia.

Douain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä
Arrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän
niin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli
varovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven,
kumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle
oli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt: _Tämä herra haluaa olla
läsnä istunnossa_, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan,
tarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi
sen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: "Pyytäkää sisään".

Onneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven
suuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon
oikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun
sanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata
minua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt
hänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään.
Oikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen
auki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat
sanat:

"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä
herra Madeleinelle".

Hän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa
sanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.

Hän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään
eräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä
virkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle
asetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen
oikeudenpalvelijan sanat: "Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän
tarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne
heti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse". -- Näihin
sanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista
käytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.

Oikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki
oli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri
sillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa
elämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet
aivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit
neuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä
hiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu,
missä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt
kulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli
itseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.

Hän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden
tärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli
kuin tylsistynyt.

Hän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin
alla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin,
ehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje;
siinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista
vangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt
hänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti
hänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä
silmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä
kiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän
ajatteli Fantinea ja Cosettea.

Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä
osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli
miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa
pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten
säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui
hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.

Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla
mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo
ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: _Tuhat tulimaista! Kuka minua
siihen pakottaa?_ Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta
oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa
kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa
käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia
kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat
lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän
kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni
kuin olisi häntä ahdistettu.

Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän
jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän
oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki
jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.

Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin
väristen, hän koki ajatella.

Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli
enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!

Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi
tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin.
Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet
paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.

Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän
huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty
kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli
sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.

Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.

Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.

Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena
sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä
hän kuullut.

Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven
edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.

Hän oli istuntosalissa.



9.

Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.


Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten
katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.

Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka
täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua
selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla
pikkumaisella, julmalla vakavuudella.

Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit
hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan;
toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa
mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita;
vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän
keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä,
käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia
lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä
kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa
tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen,
sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen
mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota
kutsutaan oikeudeksi.

Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet
olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään,
pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä
penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden
santarmin välissä.

Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.

Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä
kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat
ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.

Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan
aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja
muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen,
mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä,
jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia
hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut
rangaistusvankilan synkistä komeroista.

Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas
tulisin?"

Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli
jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.

Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle
tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että
tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä
kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen
Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet,
tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki
kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit,
säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin
nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän
jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain
muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja
ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa
ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan,
ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.

Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki
silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"

Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen
ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen
hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!

Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä
hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!

Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki,
melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan
pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden
istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet
tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.

Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi
hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt
istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua
salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi
nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi
taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon,
että voi kuunnella.

Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.

Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä
todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin
heikosti valaistu.

Hänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan
puolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu
kesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko
vähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman
miehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman
ovela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä
kantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli
katkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin
tarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia
oli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut
paljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: "Meillä ei ole hallussamme
vain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo,
suuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä
vaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo
kauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta
päästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä
Pikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka
suhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten
kun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu
selville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis
uudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin
tullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista". -- Tämän syytöksen
kuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti
syytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka
tarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän
puhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän
kielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan
taisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin
muukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta
yhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui
joka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän
sitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui
hänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi
rangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet
havaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin
päättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä
laatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai
viekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne
olivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka
näyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin,
mikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli
hämäräkin.

Puolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka
on pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin
kaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja
Montbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut
klassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan
sointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä
miestä ja vaimoa kutsutaan _aviopuolisoiksi_, Pariisia _taiteiden ja
sivistyksen keskukseksi_, kuningasta _yksinvaltiaaksi_, hänen
ylhäisyyttään piispaa _pyhäksi kirkonmieheksi_, yleistä syyttäjää _lain
ankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi_, puolustuspuhetta _kohdiksi, jotka
olemme äsken kuulleet_, Ludvig XIV:n vuosisataa _suureksi
vuosisadaksi_, teateria _Melpomenen temppeliksi_, hallitsevaa sukua
_kuninkaittemme jaloksi vereksi_, konserttia _soitannolliseksi
juhlatilaisuudeksi_, maakunnan komentavaa kenraalia _kuuluisaksi
sotijaksi, joka_ j.n.e., pappisseminaarin oppilaita _nuoriksi
leviitoiksi_, sanomalehtien hairahduksia _parjaukseksi, joka vuodattaa
myrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille_, j.n.e., j.n.e. --
Asianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden -- mikä ei
ollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä
Bénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja
suoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt,
ett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen
suojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui
Champmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä
oksaa taittamassa. -- Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota
asianajaja mieluummin kutsui _puunhaaraksi_) kädessään, mutta hän sanoi
löytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei
niin ollut käynyt? -- Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän
oksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain
säikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa.
-- Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa
seikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt,
että tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli
asustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana;
Champmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli
totta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti
Champmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä
todistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa
vain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta
vaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean
Valjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat?
Se oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen
puoltajakin "rehellisessä mielessään" myönsi, omaksunut "huonon
puolustautumis-järjestelmän". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä
varkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen
seikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut
hänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin,
mutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt,
luullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli
erehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset
lahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys
rangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet
sellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään
huonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin
juttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei
sisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja
oikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä
näyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä
järjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille
siirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa
uudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.

Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän
kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.

Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti
hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien
niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja
näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän
kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo
syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään
väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita
etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen
koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen
päivinä kutsuttiin _saatanalliseksi kouluksi_ ja jonka hän tunsi
_Quotidiennen_ ja _Oriflammen_[63] arvosteluista; hän pani tämän
paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean
Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut
todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin
itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus.
Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on
kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy,
mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle
kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan
kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein
ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat
Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: -- "Semmoinen on tämä mies,
j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia
toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. -- tottunut kun oli jo
entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut
sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa
Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka
rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä
varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli
hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää
ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee
kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita
todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet
tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen
entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja
Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä
vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion
mukaan, herrat valamiehet, jos -- -- -- j.n.e., j.n.e." -- Syytetty
kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla
hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli
ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla
tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa,
hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii
musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän
hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin
tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän
jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari
kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty
herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän
typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua
oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan
mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen
"perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen
oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa
rangaistusta.

Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.

Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen
"verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan;
mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui
ilmeisesti hänen altaan.



10.

Kieltämis-järjestelmä.


Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta
seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä
jotakin lisättävää puolustukseksenne?"

Mies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia
käsissään.

Puheenjohtaja uudisti kysymyksensä.

Nyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta
heränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja,
puolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä
edessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten
äkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin
purkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan
yhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät
ne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:

"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra
Baloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee,
niin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein
kattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä
siihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että
täytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä,
sanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi
katu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä
pian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi.
Neljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin
viidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne
ovat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin
ketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi!
Minä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle
niin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun
ikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin
ansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin
kutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät
pesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä
kasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä,
joilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne
mahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat
liiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen.
Hameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi
työssä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee
hanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään
saikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan,
kun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry,
joka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän
aikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä.
Miehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia
olleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli
hyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän
pani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä.
Ah niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka
tuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen.
Menkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te
minusta tahdotte".

Mies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla,
nopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella,
villillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen
jotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman
vähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä,
joka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli
lopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä
ja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin
nauraa hohottaa.

Se oli kamalaa.

Puheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.

Hän johti "herrojen valamiesten" mieleen, että "mestari Baloupe,
entistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli
tuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole
voitu tavata". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä
tarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: "Te olette nyt
asemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat
epäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin
seuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen
kerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko
vai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja
varastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli
hyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki
Jean Valjean?"

Syytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka
ymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi
puheenjohtajaan päin ja sanoi:

"Ensinnäkin..."

Sitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.

"Syytetty", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, "varokaa
itseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän
hämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole
Champmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka
kätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi;
ilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette
syntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä
on sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä
omenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä
asian".

Syytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt
puheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:

"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa,
vaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen
niitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin
juuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli
tehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja
vain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin
maasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni,
aavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme
kuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta
minä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan:
vastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja
sanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää,
minä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan
huomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä
näin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä
henkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra
Baloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on
Champmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä
olen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja,
missä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa.
Luulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta
toiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt
minua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä
tahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö
sitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa,
tarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran,
ett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra
Baloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo
teidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa
kuin takkiaiset?"

Yleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan
puoleen:

"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen
ovelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen
kirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te
suvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan
tähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä
poliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko
tämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei".

"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle", sanoi puheenjohtaja,
"että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut
istuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen
läsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja
syytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan".

"Aivan oikein, herra puheenjohtaja", vastasi yleinen syyttäjä.
"Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen
muistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa
sitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään
ja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle,
mutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei
ole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin,
jotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet
ilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan
hyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean.
Rangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin
vastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi
Pikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä
häntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa
toimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani
vanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että
tunnen hänet varmasti'".

Tämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön
ja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että
Javertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti
muita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.

Puheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua
aukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun
Brevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista
apuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät
tahdissa.

Entisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden
mustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden
vanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus
käyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet
vieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä
sanoivat hänestä: "Hän koettaa osottautua hyödylliseksi". Vankilan
saarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista
harrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen
kuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.

"Brevet", sanoi puheenjohtaja, "Te olette saanut häpeällisen
rangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa".

Brevet loi silmänsä maahan.

"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä", jatkoi puheenjohtaja, "voi
löytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa.
Tähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä
löytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa
yhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä
perikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne
voi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa
sananne, jos luulette erehtyneenne. -- Syytetty, nouskaa seisomaan. --
Brevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille
sielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen
entiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi".

Brevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.

"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä
pysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin
vuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta
myöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet
tylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet
ehdottomasti".

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja. "Syytetty, pysykää seisomassa".

Tuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä
osottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi
rangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän
jutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas,
ryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja
koko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa
suunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen
Jumalankieltäjä.[65]

Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin.
Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa
takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi
suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja
kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa
syytetyn.

Chenildieu räjähti nauruun.

"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta
samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.

Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli
suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän
oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli
kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi.
Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin
syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut
naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.

Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla,
vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin,
väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi
hänen edessään.

"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean
Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".

Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut
vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan,
joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina
enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli
kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan
mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen
aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa
välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän
kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle
todistajalle huusi hän: "Mainiota!"

Puheenjohtaja kysyi:

"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"

Hän vastasi:

"Minä sanon -- Mainiota!"

Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata
valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.

"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta.
Minä lopetan kohta istunnon".

Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan
lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:

"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"

Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän
ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät
sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut
etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana,
oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle
johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia.
Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä
henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:

"Herra Madeleine!"



11.

Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.


Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän
piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata
minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu
huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen
tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli
nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin
kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.

Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön
oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen,
mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa
päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu
luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.

Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin
puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin
santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo
mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi,
astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.

"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.

Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain
päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt
Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi
valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:

"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja,
toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä.
Minä olen Jean Valjean".

Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli
seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina
valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.

Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen
ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia
kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön
puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:

"Onkohan täällä lääkäriä?"

Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:

"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on
keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden
tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette
kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen,
Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri,
yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti
auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".

Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän
keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme
seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen
kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen,
sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen
lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen
tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen,
päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä
olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä
sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se
riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin
olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden
nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä
halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin
olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa,
en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin
tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan
tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan,
sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean
Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole
hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin
minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa;
mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää
turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos
tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä
talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä
olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle.
Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön
ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi
käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan
tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten
varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää.
Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te
sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on
surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä
miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän
minut tuntisi, hän!"

Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä
kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen
rangaistusvangin puoleen:

"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko..."

Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:

"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä
pidit vankilassa?"

Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan
kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa
säikähdystäkin, Hän jatkoi:

"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä,
sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran
kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo
kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta
huolimatta. Vastaa, onko se totta?"

"Se on totta", sanoi Chenildieu.

Hän kääntyi Cochepailleen:

"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä
muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin
kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa,
_1 p. maaliskuuta 1815_. Kääri hihasi ylös".

Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen
paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä
näkyi selvästi.

Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen,
huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he
sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän
epätoivon hymyä.

"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".

Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä
santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei
kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä
unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen,
puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa,
puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä
hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu.
Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että
ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä
selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut
itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki
tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.

Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän
selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden
valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan.
Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko
ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän
rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista
miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot
vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian
tieltä.

Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se
vastustamaton.

"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean.
"Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä
tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut
milloin tahtoo".

Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään
käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa
tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään
yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain
askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on
varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän
kääntyi ja sanoi:

"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".

Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:

"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä,
eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson
ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei
kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".

Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne,
jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että
joku joukosta palvelee heitä.

Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun
kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti
paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia
ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.



KAHDEKSAS KIRJA

JÄLKIMAININGIT



1.

Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.


Päivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus,
vaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen.
Sisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta
hyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo
ollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan
rohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet
ikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja
kirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli
astunut hiljaa sisään.

"Tekö se olettekin, herra pormestari!" huudahti hän.

Hän vastasi matalalla äänellä:

"Mitenkä voi Fantine-parka?"

"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla
levottomia".

Hän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin
huono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli
herra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar
ei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta
hänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan
sieltä tullut.

"Hyvä on", sanoi hän, "teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen
luuloansa".

"Niinpä kyllä", jatkoi sisar, "mutta kun hän nyt saa nähdä teidät,
herra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle
silloin sanoa?"

Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.

"Kyllä Jumala sovittaa sanamme", vastasi hän.

"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen", mutisi sisar itsekseen.

Huoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herra
Madeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.

"Hyvä Jumala, herra!" huudahti hän, "mitä teille on tapahtunut?
Tukkannehan on aivan valkea!"

"Valkea!" toisti hän.

Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen
jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota
sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut
eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli
tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"

Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita
asioita.

Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka
hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.

Herra Madeleine kysyi:

"Voinko mennä hänen luokseen?"

"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar,
tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.

"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".

"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar
arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi
helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi,
ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut
lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".

Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän
tyynellä vakavuudellaan:

"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä
kiire".

Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra
pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi
kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:

"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään
vaan".

Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan
melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän
Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui.
Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella
hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat
öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä
hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli
levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa
kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat
ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä
hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä,
värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko
hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet
pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin
olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun
hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä
melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta
kuin kuolevalta.

Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää
ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan.
Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin
kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.

Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen
vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli
tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut
ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat
samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi
kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen
tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.

Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen
ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta
tässä huoneessa olemaan hiljaa.

Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti
hymyten:

"Entä Cosette?"



2.

Fantine on onnellinen.


Fantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse
pelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: "entä
Cosette?" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin
täydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra
Madeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:

"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin
kuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä
valaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon
taivaallisia olentoja".

Madeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.

"Mutta", jatkoi hän, "sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi
ette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti
herätessäni?"

Hän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut
myöhemmin muistaa.

Onneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli
herra Madeleinen avuksi.

"Lapsukaiseni", sanoi lääkäri, "tyyntykää. Tyttönne on jo täällä".

Fantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen
olentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi
kaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:

"Oi!" huudahti hän, "tuokaa hänet minulle!"

Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä
tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.

"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan
kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi
turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".

Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.

"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan
terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"

"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te
käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne
tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää
hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".

Äiti-raukka painoi päänsä alas.

"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut
siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon
onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä,
että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan
tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi
tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole
jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt
tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin.
Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä
lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En
ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain
valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri
saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole
enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua
vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas,
enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun
sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin
sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".

Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine
kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen
tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden
synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää
voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin
rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän
voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.

"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan
hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt
jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan
tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut,
tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne
ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna
toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä
edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta
hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos
tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia
näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi
kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä
kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä
kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi
hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette
isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"

Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti,
tyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te
ojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee".

Yskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka
sanassa.

Fantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan
vähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi
puhelemaan joutavista asioista:

"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin
on sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat
luistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se
heidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain".

Herra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä
huolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita,
joiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan
tehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän
kanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta:

"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!"

Hän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli
ihastuneena.

Joku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon
lapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät
kuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni
tyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi
täyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri
tämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.

"Oi!" jatkoi hän, "se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!"

Lapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine
kuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen
ja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: "Kuinka tuo lääkäri on
ilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin
pahannäköiset kasvot!"

Mutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä
itsekseen, pää korvallisella:

"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan,
sen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä
puutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten
tavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä.
Ja sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään
ripille?"

Hän rupesi laskemaan sormillaan.

"... Yksi, kaksi, kolme, neljä ... hän on nyt seitsemän vanha. Viiden
vuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän
näyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään,
kuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!"

Ja hän rupesi nauramaan.

Herra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen
juttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina,
ajatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine
puhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut
hirvittävän näköiseksi.

Hän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi
istualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa,
jotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman
kalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin
hirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.

"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?" huudahti herra Madeleine.

Fantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka
hän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen
käsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.

Herra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.



3.

Javert on tyytyväinen.


Mitä oli tapahtunut?

Kello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin
oikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan
päästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen
tilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän
saapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut
panna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea
katsomaan.

Mutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun
ensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut
puhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin
mielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka
kyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen
vakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun
tuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen
syyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa
kaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen
kanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen
puhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin
paljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen
luonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja
oli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä,
jotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e.,
puheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain
minuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta
kanteesta.

Mutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli
menettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.

Heti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä
ja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat
"välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari
varmaan talteen". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen
syyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille.
Päästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla
enää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka
tapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka
puheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin
kiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että
Montreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan
sanonut _keisari_ eikä _Buonaparte_.

Annettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen
Montreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian
poliisikomisario Javertin huostaan.

Tiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.

Javert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle
vangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.

Lähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla
sanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän
allekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: "Komisario Javert
vangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on
tämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean
Valjean".

Ken ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä,
kun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan
mitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen
mielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni,
vakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän
nousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet
perin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut.
Hänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa
siirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.

Javert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä
velvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen
mukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin
asti.

Jotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli
tarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua
sisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä,
ottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä
sotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta
vanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa
pahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan
herra pormestarin puheille.

Tultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea
auki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.

Tai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan
kynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan
asti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen
suunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä
taakse tuota hirveätä asettaan.

Hän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta
hänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai
herra Madeleinenkin kääntymään.

Kun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo
hievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi.
Ei mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.

Hänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.

Varma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean
Valjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen
sielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut
pinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja
että oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun
suhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli
ensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut
oikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan.
Voitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi
kaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.

Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä
tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi
sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi,
mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut
ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki
takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan,
oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen,
kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän
kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin
rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen
voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta;
siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan
jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta;
sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti
tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan
hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän
kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin
voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä
Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.

Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt
mitään halpamaista.

Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto
ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla
kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia;
niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta
kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys.
Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen
säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata
kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli
Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin
jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi
ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille
kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.



4.

Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.


Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra
pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat
aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma,
että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut
sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän
peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:

"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"

Jean Valjean -- täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä -- oli
noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla
äänellään:

"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".

Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".

Javert vastasi:

"No, joutua siis!"

Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin
raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän
sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista
äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä
puhetta, se oli pedon murinaa.

Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt
selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda
vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen
salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli
pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä
tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se
merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"

Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän
katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli
tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.

Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut
tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.

Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra
pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?

Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:

"No, eikö sinusta tule lähtöä?"

Onneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja
herra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä
raaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.

Silloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista
aavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.

Hän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta;
hän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun
tulevan.

Javert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.

"Herra pormestari!" kirkaisi Fantine.

Javert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti
ikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.

"Ei täällä ole enää herra pormestaria!"

Jean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen
takinkauluksestaan. Hän sanoi:

"Javert..."

Javert keskeytti:

"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi".

"Herra", jatkoi Jean Valjean, "haluaisin puhua teille pari sanaa kahden
kesken".

"Kovaa! Puhu kovaa!" vastasi Javert; "minulle puhutaan aina kovaa!"

Jean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:

"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille..."

"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa".

"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te..."

"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!"

Jean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja
hyvin hiljaa:

"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan
tämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te
voitte tulla mukaani, jos haluatte".

"Jopa nyt pilojasi puhut!" huusi Javert. "Etpä totta tosiaan ole
tyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot
muka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti
keksitty!"

Fantine säpsähti.

"Lastani!" huudahti hän, "hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä!
Sisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine!
Herra pormestari!"

Javert polki jalkaa.

"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista
paikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä
yleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä
nyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!"

Hän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan Jean
Valjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:

"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra
pormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean
Valjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!"

Fantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja
käsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa,
avasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen
hampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi
suonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva,
ja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen
laitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät
olivat auki, niiden tuike sammunut.

Hän oli kuollut.

Jean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi
sen kuin lapsen käden ja sanoi:

"Te olette tappanut tämän naisen!"

"Lopettakaamme!" huusi Javert raivoissaan. "En minä ole tullut tänne
puheita kuuntelemaan. Heittäkäämme kaikki joutavat. Vahti odottaa
alhaalla. Matkaan heti, tai tahdotteko käsiraudat!"

Huoneen nurkassa oli muuan vanha, ränsistynyt rautasänky, jota sisaret
käyttivät leposijanaan valvoessaan sairaiden luona. Jean Valjean astui
tämän sängyn luo, irrotti siitä silmänräpäyksessä jo kovin hontelon
pääpuolen, mikä oli hyvin helppo tehtävä hänen voimilleen, tarttui
kourin vahvimpaan rautatankoon ja mitteli katseillaan Javertia. Javert
peräytyi ovelle.

Rautatanko kädessään astui Jean Valjean hitaasti Fantinen vuodetta
kohti. Saavuttuaan sen ääreen kääntyi hän ympäri ja sanoi Javertille
tuskin kuuluvalla äänellä:

"Annan teille sen neuvon, ett'ette häiritse minua tällä hetkellä".

Varmaa on, että Javert vapisi.

Hän ajatteli ensin lähteä hakemaan vahtia, mutta Jean Valjean voi sillä
välin luikkia tiehensä. Hän jäi siis huoneeseen, tarttui keppiinsä
alapäästä kiinni ja nojasi ovenpieleen, hellittämättä Jean Valjeania
silmistään.

Jean Valjean laski kyynärpäänsä sängyn pielustalle, nojasi otsaansa
käteensä ja katseli liikkumatonna lepäävää Fantinea. Hän jäi tähän
asentoon puhumattomaksi, hievahtamattomaksi, ajattelematta varmaankaan
enää mitään tämän maailman asioita. Hänen kasvoillaan ja hänen
asennossaan näkyi enää vain sanomattoman säälin ilme. Hetkisen näin
tuijoteltuaan kumartui hän Fantinen puoleen ja alkoi puhella hänelle
hiljaa.

Mitä sanoi hän Fantinelle? Mitä saattoi sanoa tämä mies, joka oli
kadotukseen ja kiroukseen tuomittu, tälle naiselle, joka oli kuollut?
Mitä hän puhui? Ei kukaan ihminen maan päällä sitä kuullut. Kuuliko
sitten kuollut hänen sanansa? Niitä on liikuttavia harhaluuloja, jotka
ovat ehkä ylevintä todellisuutta. Varmaa kuitenkin on että sisar
Simplice, ainoa tapahtuman todistaja, on usein kertonut selvään
nähneensä sillä hetkellä, jolloin Jean Valjean puhui Fantinen korvaan,
kohoovan näille kalpeille huulille ja näihin hämäriin, haudan
hämmästystä kuvastaviin silmiin sanoin selittämättömän, kirkkaan hymyn.

Jean Valjean tarttui molemmin käsin Fantinen päähän ja laski sen
tyynylle hellävaroen kuin äiti lapsensa pään, veti kiinni hänen
paitansa rihman ja työnsi huolellisesti hänen hivuksensa päähineen
alle. Sitten sulki hän kuolleen silmät.

Fantinen kasvot näyttivät tällä hetkellä kummallisen kirkastuneilta.

Kuolema merkitsee astumista suuren valon piiriin.

Fantinen käsi riippui vuoteen ulkopuolella. Jean Valjean polvistui
tämän käden eteen, kohotti sitä hellästi ja painoi siihen suudelman.

Sitten nousi hän jälleen seisoalleen ja sanoi Javertiin päin kääntyen:

"Nyt olen teidän käytettävissänne".



5.

Sopiva hauta.


Javert vei Jean Valjeanin kaupungin vankilaan.

Herra Madeleinen vangitseminen synnytti Montreuil-sur-Merissä
tavattoman melun tai paremmin sanoen: tavattoman mieltenkuohun.
Sydäntämme särkee, mutta me emme voi salata sitä seikkaa, että
kuullessaan vain nuo sanat: _Hän on entinen kaleeriorja_, heittivät
melkein kaikki hänet oman onnensa nojaan. Vähemmässä kuin kahdessa
tunnissa oli ehditty unohtaa kaikki hyvä, mitä hän oli tehnyt, ja
hänestä tuli "vain kaleerivanki". Tähän tulee kuitenkin lisätä, ett'ei
tunnettu vielä kaikkea, mitä oli tapahtunut Arrasissa. Koko päivän
kuuli kaikkialla kaupungissa tämäntapaisia keskusteluja:

"Tiedättehän! Hän on vapautettu rangaistusvanki! -- Kuka sitten? --
Pormestari. -- Loruja! Herra Madeleineko? -- Niin. -- Oikeinko totta?
-- Ei hänen nimensä ollutkaan Madeleine, vaan joku inhottava Béjean,
Bojean, Boujean. -- Ah! Jumalani! -- Hänet on vangittu. -- Vangittu! --
Viety kaupungin vankilaan siksi, kunnes hänet muutetaan toiseen
paikkaan. -- Kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan! Muutetaanko
hänet! Minne hänet muutetaan? -- Hänet viedään rikos-oikeuden eteen
eräästä varkaudesta julkisella tiellä, jonka hän kuuluu tehneen
aikoinaan. -- No johan minä sitä ajattelin! Tämä mies oli niin liian
hyvä, liian täydellinen, liian lempeä. Hän kieltäytyi kunniarististä,
hän jakeli rahoja kaikille paitaressuille, joita tapasi. Jo minä sitä
aina aavistelin, että siinä takana on varmaan joku roskainen juttu!"

"Salongeissa" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.

Muuan vanha vallasnainen, _Drapeau blanc'in_[67] tilaaja, päästi
ilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta
tunkeutua:

"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!"

Näin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra
Madeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi
uskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä
palvellut, kuului näiden joukkoon.

Saman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan
säikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut
suljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko
talossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice,
jotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.

Lähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin,
nousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta
herra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti
iltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän
oli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan
kuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän
istuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli
tehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.

Vasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti:
"Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!"

Siinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään,
otti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka
paloi kopin pöydällä.

Portinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun
tukahtuessa kurkkuun.

Hän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.

Se oli herra Madeleine.

Hän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan,
_ällistyneenä_, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta
kertoessaan.

"Hyvä Jumala! Herra pormestari!" huudahti hän vihdoin, "minä kun luulin
Teidän olevan..."

Hän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean
oli yhä hänen mielestään herra pormestari.

Jean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.

"Vankilassa", sanoi hän. "Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin
akkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt
tässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice.
Hän on kaiketi tuon vaimoraukan luona."

Vanhus totteli kiireesti.

Jean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä,
että hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän
itse.

Ei ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan
avaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain,
joka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen
taskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.

Hän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös
laski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa
ovensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan
kynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.

Tämä varovaisuus olikin tarpeen; sillä muistammehan, että hänen
akkunansa näkyi kadulle.

Hän heitti silmäyksen ympärilleen, tuolilleen, vuoteelleen, johon ei
oltu koskettu kolmeen päivään. Ei näkynyt pienintäkään jälkeä
tois-öisestä epäjärjestyksestä. Portinvartijatar oli "korjannut
huoneen". Hän oli sitäpaitsi poiminut tuhasta ja asettanut siististi
pöydälle raudotetun kepin pätkät ja mustuneen kahden frangin rahan.

Jean Valjean kirjotti eräälle paperilehdelle: _Tässä ovat raudotetun
keppini pätkät sekä Pikku-Gervaisilta varastettu kahden frangin raha,
josta puhuin silloin rikosoikeuden istunnossa_. Hän laski tälle
paperilehdelle hopearahan ja raudotetun kepin pätkät niin, että ne
ensinnä näkyivät huoneeseen astuttaessa. Hän otti kaapista vanhan
paitansa ja repi sen kappaleiksi. Niin sai hän kangasliuskoja, joihin
hän kääri nuo kaksi hopeaista kynttilänjalkaa. Muuten ei hän ollut
lainkaan kiireissään eikä kiihdyksissään, sillä kääriessään piispan
kynttilänjalkoja paitaansa pureskeli hän ahkerasti mustaa
leivänpalasta. On luultavaa, että hän oli paetessaan vankilasta tuonut
leivänpalan mukanaan.

Tämän todistivat ne leivänmuruset, jotka myöhemmin oikeuden käskystä
toimitetussa tutkimuksessa löydettiin huoneen lattialta.

Koputettiin ovelle hiljaa kaksi kertaa.

"Sisään!" sanoi hän.

Tulija oli sisar Simplice.

Hän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset, kynttilä huojui hänen
kädessään. Kohtalon ankarat iskut ovat siitä omituisia, että vaikka
olisimme kuinka täydellisiä tai paatuneita tahansa, ne kiskovat
salatuimmistakin syvyyksistä ihmis-luonnon esiin ja pakottavat sen
näyttäytämään pinnalla. Tämänpäiväisissä mielenliikutuksissa oli
nunnasta tullut jälleen nainen. Hän oli itkenyt ja hän vapisi.

Jean Valjean sai juuri kirjottaneeksi muutamia rivejä paperille, jonka
hän ojensi nunnalle sanoen: "Sisareni, toimittakaa tämä herra
rovastille".

Paperia ei oltu taivutettu kokoon. Hän vilkaisi siihen.

"Kyllä Te saatte lukea sen", sanoi Jean Valjean.

Hän luki:

"Pyydän herra rovastia ottamaan huostaansa kaiken, mitä tänne jää
minulta. Hän suvainnee hyväntahtoisesti maksaa siitä minun
oikeus-kuluni sekä tänään kuolleen naisen hautaamis-kustannukset. Loppu
jääköön köyhille."

Sisar tahtoi puhua, mutta hän voi tuskin sopertaa muutamia
käsittämättömiä äännähdyksiä. Lopulta onnistui hänen kuitenkin saada
sanotuksi:

"Eikö herra pormestari haluaisi viimeistä kertaa tulla katsomaan sitä
onnetonta nais-raukkaa?"

"En", sanoi hän, "minua ajetaan takaa, minut voitaisiin helposti
vangita hänen huoneessaan ja se häiritsisi häntä."

Tuskin oli hän päättänyt lauseensa, kun kovaa melua kuului
rappukäytävästä. He erottivat nousevain askelten kolinaa ja he kuulivat
vanhan portinvartijattaren huutavan korkeimmalla, kimeimmällä äänellä:

"Hyvä herra, minä vannon Teille Pyhän Jumalan kautta, ett'ei kukaan ole
käynyt tästä sisään koko päivänä eikä koko iltanakaan, minäkään en ole
liikahtanut kopistani!"

Mies vastasi:

"Mutta tuolla huoneessahan on valoa."

He tunsivat Javertin äänen.

Huone oli laitettu sillä tavoin, että ovi peitti oikealle kädelle
avautuessaan yhden nurkan kokonaan. Jean Valjean puhalsi kynttilänsä
sammuksiin ja asettui tähän nurkkaan.

Sisar Simplice vaipui polvilleen pöydän viereen.

Ovi avautui.

Javert astui sisään.

Käytävästä kuului useampain miesten kuisketta ja portinvartijattaren
innokkaita vastaväitteitä.

Nunna ei nostanut silmiään. Hän rukoili.

Hänen pieni kynttilänsä oli takanotsalla ja loi ympärilleen vain
heikkoa valoa.

Javert huomasi sisaren ja pysähtyi neuvottomana.

Muistamme, että Javertin olemuksen peruste, hänen alku-aineensa, hänen
ilmakehänsä oli kaiken esivallan kunnioitus. Hän oli valettu yhdestä
kappaleesta, eikä hän sietänyt vastaväitteitä eikä rajotuksia. Hänen
mielestään oli tietysti kirkollinen esivalta ensimäinen kaikista, hän
oli uskollinen, pintapuolinen ja sääntöjä noudattava tässä kohdassa
niinkuin muissakin. Hänen silmissään oli pappi korkeampi henki, joka ei
voi erehtyä, ja nunna pyhä olento, joka ei voi tehdä syntiä. Molemmat
olivat hänen nähdäkseen maailman pahuudelta visusti suljettuja sieluja,
ja niissä oli yksi ainoa ovi, joka avautui vain totuutta julistaakseen.

Huomattuaan nunnan aikoi hän ensin poistua.

Mutta oli olemassa toinenkin velvollisuus, joka häntä piteli ja työnsi
voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän jäi siis paikalleen ja --
yritti vain yhden kysymyksen.

Nunna oli juuri sisar Simplice, joka ei ollut eläissään valehdellut.
Javert tiesi sen ja kunnioitti häntä erikoisesti sen takia.

"Sisareni," sanoi hän, "oletteko yksin tässä huoneessa?"

Seurasi hirvittävä hetki, jonka kuluessa portinvartijatar-parka tunsi
voimainsa raukeavan.

Sisar kohotti päänsä ja vastasi:

"Olen."

"Te ette siis ole nähnyt", jatkoi Javert, "-- suokaa anteeksi, jos yhä
vaivaan, velvollisuuteni käskee -- tänä iltana erästä henkilöä, erästä
miestä. Hän on karannut, me etsimme häntä -- Jean Valjeania, ettekö ole
nähnyt häntä?"

Sisar vastasi:

"En."

Hän valehteli. Hän oli valehdellut kaksi kertaa peräkkäin, epäröimättä,
nopeasti, ikäänkuin uhraten oman itsensä.

"Suokaa anteeksi", sanoi Javert ja poistui syvään kumartaen.

Oi hurskas nainen! Te ette ole enää moneen, moneen vuoteen ollut
elävien joukossa; Te olette tavannut valkeudessa sisarenne puhtaat
neitsyet ja veljenne enkelit; luettakoon tämä valhe hyväksenne
paratiisissa!

Sisaren vakuutus oli Javertista niin ratkaiseva ja luotettava, ett'ei
hän lainkaan huomannut sitä omituista seikkaa, että juuri sammutettu
kynttilä savusi pöydällä.

Tuntia myöhemmin kulki muuan mies läpi metsikköjen ja sumuisten
laaksojen, edeten nopeasti Montreuil-sur-Meristä Pariisia kohti. Tämä
mies oli Jean Valjean. Pari kolme kuorma-ajuria, jotka kohtasivat
hänet, ovat myöhemmin kertoneet hänen kantaneen kädessään jotain myttyä
sekä olleen puettuna työmekkoon. Mistä oli hän saanut tämän mekon.
Siitä ei päästy milloinkaan selville. Muuan vanha työmies oli muutamia
päiviä aikaisemmin kuollut tehtaan sairaalassa, jättäen ainoaksi
perinnökseen mekkonsa. Ehkä Jean Valjeanilla oli juuri tämä mekko.

Lopuksi sananen Fantinesta.

Meillä on kaikilla sama äiti, maa. Fantine jätettiin tämän äidin
huomaan.

Rovasti luuli tekevänsä oikeimmin -- ja ehkäpä tekikin -- säästäessään
Jean Valjeanin jälkeenjättämästä omaisuudesta mahdollisimman paljon
köyhille. Sillä mistä olikaan lopulta kysymys? Kaleeri-vangista ja
yleisestä naisesta. Sentähden teki hän Fantinen hautaamisen
mahdollisimman mutkattomaksi ja supisti sen tuohon kaikkein
välttämättömimpään: yhteiseen hautaan.

Fantine haudattiin siis kirkkotarhan vapaaseen kulmaan, joka kuuluu
kaikille eikä kenellekään ja jonne köyhät kuopataan. Onneksi osaa
kuitenkin Jumala löytää sielun. Hämärän vaipuessa maille mantereille
laskettiin Fantine viimeiseen lepoonsa tuntemattomien luiden joukkoon;
kohta oli hänkin tomuksi muuttuva, tuntemattomaksi, hajoavaksi tomuksi.

Hänet heitettiin yleiseen hautaan.

Hänen hautansa oli aivan hänen vuoteensa kaltainen.

(_Fantinen II osan loppu_.)



VIITESELITYKSET:


[1] _Brumaire_, toinen kuukausi Ranskan vallankumouksen ajanlaskussa,
23 päivästä lokakuuta -- 21 päivään marraskuuta; 18 p:nä sumukuuta (9
p. marrask. 1799) teki Bonaparte itsensä ensimäiseksi konsuliksi.
Suomentaja.

[2] _Bienvenu_ suom. "onnentulokas", "tervetuloa". Suomentaja.

[3] Tournefort (1656-1708) laati kasviluokittelunsa kukinnon rakenteen
mukaan, vähän ottaen huomioon luontaista sukulaisuutta.

[4] Aikanaan kuuluisa kasvitieteilijä, k. 1777.

[5] "Ell'ei Herra huonetta varjele, niin turhaan valvovat ne, jotka
sitä vartioivat".

[6] _Guillaume Pigault-Lebrun_, ranskalainen romaanikirjailija, eli
1753-1835. Suomentaja.

[7] _Jean Baptiste de Boyer_, Argensin markiisi, sukkela
epäilijäfilosofi, Fredrik Suuren ystävä, eli 1704-71.

[8] _Pyrrho_: kreikkalainen viisaustieteilijä, epäily-viisaustieteen
perustaja, 4:llä vuosisadalla e.Kr.

[9] _Thomas Hobbes_: englantilainen viisaustieteilijä, eli 1588-1679.

[10] _John Tuberville Needham_, englantilainen luonnontutkija, eli
1713-81.

[11] _Fiat lux_ = tulkoon valkeus!

[12] Senaikuinen virallinen sanomalehti.

[13] Viinilasin ääressä.

[14] Katolilainen pyhimys, kuoli 1660.

[15] ilman pitkiä puheita. Suom.

[16] _Cartouche_, kuuluisa varas ja rosvo Ranskassa 17-sataluvun
alkupuolella. Suom.

[17] Sallikaat lasten... Suom.

[18] Olen maan matonen. Suom.

[19] Kuuluisa piispa ja saarnamies Ludvig XIV:n ajalla, eli 1627-1704.

[20] Sinua Jumala (ylistämme).

[21] Tarkoittaa protestantti-vainoja Ludvig XIV:n aikoina. Suom.

[22] Ranskal. rahamäärä: 5 penniä. Suom.

[23] Vallankumouksellisten päähine.

[24] Punainen hattu: kardinaalin päähine. Suom.

[25] Viittaa erääseen tunnettuun tarinaan Perrettestä, joka maitoastiaa
kaupunkiin kantaessaan uneksi ostavansa lehmät ja siat, vaunut ja
talot, kunnes hänen innoissaan hypähtäessään maitoastia ja samalla
toiveet särkyivät. Suom.

[26] Uskon Isään Jumalaan.

[27] Koska hän paljon rakasti. Suom.

[28] Intialaisen taruston maailman-isä. Suom.

[29] Kansan murretta ranskalaisilla Alpeilla: ryöväri-konna.

[30] Kas Jussia! Suom.

[31] _Floreal_ (= kukka-), vuoden kahdeksas kuukausi Ranskan
vallankumouksen ajanlaskussa (20 huhtik. -- 20 toukok.). Suom.

[32] Jälleen henkiin herätetty. Suom.

[33] _Peruna_. Parmentier toi perunanviljelyksen Ranskaan.

[34] Passer à l'État de. Suom.

[35] Laittakaa vaatteenne kuntoon ennenkuin poistutte. Suom.

[36] Muotokuva-, maisemakuva-albumi, piirros-kokoelma. Suom.

[37] Ranskalainen kuvanveistäjä, k. 1733. Suom.

[38] Hedelmöittävä peltojen haltija kreikkalaisilla ja roomalaisilla.

[39] Erään Lesagen huvinäytelmän päähenkilö, ahnaan rahamiehen
perikuva.

[40] Ranskalainen maalari (1726-1805) Suom.

[41] Linna Pariisin lähellä. Suom.

[42] Roomalaisten suuri tappio v. 321 e.Kr. Suom.

[43] Tasavaltalaislaulu vallankumousajalta. Suom.

[44] Sanaleikki Bombardasta: mässäily ja rento elämä. Suom.

[45] Sanaleikki, jota on mahdoton suomeksi sovittaa: _contemple mon
calme_ -- markiisi de Montcalm. Suom.

[46] Argon tietäjä-kuningas. Suom.

[47] Nyt sulle, Bacchus, ma laulan.

[48] Hyvät naiset. Suom.

[49] Félix nimi merkitsee: onnellinen, autuas.

[50] Pau: Kaupunki Ala-Pyreneillä, mistä saadaan korkkeja. Suom.

[51] Sodan syy. Suom.

[52] Ranskalainen laulurunoilija, 1772-1827. Suom.

[53] Berquin: ranskalainen lastenkirjailija, k. 1791.

[54] Ei mitään uutta auringon alla.

[55] Lempi kaikilla sama. Suom.

[56] Kuuluisa pankkimies, kansanedustaja ja ministeri 19 vuosisadan
alkupuolella Ranskassa. Suom.

[57] Ranskan sen aikuinen virallinen lehti. Suom.

[58] _Vidocq,_ kuuluisa veijari, myöhemmin Pariisin poliisipäällikkö,
1775-1857. Suom.

[59] Kiihkokatolinen ranskal. kirjailija, 1753-1821. Suom.

[60] Kristus meidät vapahti. Suom.

[61] Vincentius Paulus perusti näet v. 1625 Pariisissa lazaristein
liiton. Suom.

[62] Tämä välihuomautus on Jean Valjeanin.

[63] Silloisia vanhoillisia sanomalehtiä Ranskassa. Suom.

[64] Theramenes, atenalainen kansanyllyttäjä, k. 403 e.Kr. Suom.

[65] Je-nie-Dieu, sanaleikki Chenildieustä. Suom.

[66] Elinkautiset Pakko-Työt. Suom.

[67] _Drapeau blanc = valkoinen lippa_, senaikuinen kuningasmielinen
sanomalehti. Suom. huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kurjat I - Fantine" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.