Title: Kurjat II - Cosette
Author: Hugo, Victor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kurjat II - Cosette" ***


KURJAT II

Cosette


Kirj.

VICTOR HUGO


Ranskankielestä suomensi Vihtori Lehtonen



Helsingissä 1909,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Hämeenlinnassa,
A. W. Leinosen kirjapaino 1909.



SISÄLLYS:

 Ensimäinen kirja: Waterloo.

  1. Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.
  2. Hougomont.
  3. 18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.
  4. A.
  5. Taistelujen Quid Obscurum.
  6. Kello neljä iltapäivällä.
  7. Napoleon hyvällä tuulella.
  8. Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.
  9. Odottamaton näky.
 10. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.
 11. Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.
 12. Kaarti.
 13. Pako.
 14. Viimeinen neliö.
 15. Cambronne.
 16. Quot libras in duce?
 17. Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?
 18. Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.
 19. Öisellä taistelukentällä.

 Toinen kirja. Orion-laiva.

  1. Numerosta 24601 tulee numero 9430.
  2. Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.
  3. Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta
     alustavasti käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain
     yhdestä vasaraniskusta.

 Kolmas kirja. Kuolleelle annetun lupauksen täyttäminen.

  1. Vesikysymys Montfermeilissä.
  2. Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
  3. Miehille viiniä ja hevosille vettä.
  4. Nukke astuu näyttämölle.
  5. Tyttönen yksinään.
  6. Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
  7. Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.
  8. On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.
  9. Thénardier verkkoja laskemassa.
 10. Joka parista etsii, voi pahimman löytää.
 11. Numero 9,430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä
     arpajaisissa voittonumeron.

 Neljäs kirja. Gorbeaun talorähjä.

  1. Herra Gorbeau.
  2. Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.
  3. Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.
  4. Päävuokralainen tekee huomioita.
  5. Lattialle kilahtava viiden frangin raha pitää aika melun.

 Viides kirja. Öinen ajo, ovelat ajajat.

  1. Taidokkaita koukutteluja.
  2. Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.
  3. Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.
  4. Haparoivaa pakoa.
  5. Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi
     ollut kaasuvalaistus.
  6. Arvoituksen alkua.
  7. Arvoitus jatkuu.
  8. Arvoitus käy yhä sekavammaksi.
  9. Kulkusmies.
 10. Miksi Javert sai pitkän nenän.

 Kuudes kirja. Pikku Picpus.

  1. Picpusinkadun numero 62.
  2. Martinus Vergan luostarisäännöt.
  3. Ankaruutta.
  4. Iloja.
  5. Hauskutteita.
  6. Pikku Luostari.
  7. Varjokuvia varjojen asunnosta.
  8. Post corda lapides.
  9. Vuosisata luostarihunnussa.
 10. Herkeämättömän palvomisen synty.
 11. Pikku Picpusin loppuvaiheet.

Seitsemäs kirja. Välihuomautus.

  1. Luostari aatteena.
  2. Luostari historiallisena ilmiönä.
  3. Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.
  4. Luostari periaatteen kannalta katsottuna.
  5. Rukous.
  6. Rukouksen sisäinen arvo.
  7. Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.
  8. Usko ja laki.

 Kahdeksas kirja: Hautuumaat nielevät, mitä niille annetaan.

  1. Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin
     pääsisi luostariin.
  2. Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.
  3. Äiti Innocentia.
  4. Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
  5. Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
  6. Neljän laudan välissä.
  7. Tästä luvusta selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!"
     alkuperä.
  8. Onnistunut kuulustelu.
  9. Loppusanat.



ENSIMÄINEN KIRJA

WATERLOO



1.

Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.


Viime vuonna (1861), eräänä kauniina toukokuun aamuna, kulki muuan
matkustaja, tämän tarinan kertoja, Nivellesistä la Hulpea kohti. Hän
asteli jalan. Hän seurasi leveätä kivitettyä ajotietä, jota puurivit
reunustivat ja joka milloin nousi, milloin laski niiden ylänteitten
mukaan, mitkä täällä suunnatonten aaltojen lailla seurasivat toinen
toistaan. Hän oli jo kulkenut Lilloisin ja Bois-Seigneur-Isaacin ohi.
Hän huomasi lännessä Braine-l'Alleudin liuskakivikatteisen
kirkontornin, joka näyttää alassuin käännetyltä saviastialta.
Hiljattain oli hän sivuuttanut kummullaan törröttävän metsän ja
muutaman poikkitien kulmassa kyhjöttävän kapakan, jonka päädyssä
upeilivat sanat: _Neljän tuulen kapakka. Échabeau, kahvila
matkustavaisille_. Lähellä kapakkaa näkyi vanha, lahonnut pylväs, jonka
tauluun oli kirjoitettu: _Entinen tulli-asema n:o 4_.

Kapakasta kahdeksannes lieutä eteenpäin saapui hän pienen laakson
pohjaan, missä puro solisee tien kohdalle laitetun kaarisillan alitse.
Toisella puolen tietä täyttää laakson harvahko, mutta hyvin vihanta
metsä, joka toisella puolen hajoaa yksityisiksi puuryhmiksi ja jatkuu
niin niittyjä pitkin somasti ja ikäänkuin epäjärjestyksessä
Braine-l'Alleudiä päin.

Tien poskessa oikealla puolen oli jonkunlainen majatalo, nelipyöräiset
vankkurit oven edessä, sivulla aimo joukko humalasalkoja, aura, kasa
kuivia risuja vihannan pensasaidan juurella, tikapuut nojallaan
vanhaa vaunuvajaa vastaan, jonka väliseinät olivat oljista. Kalkki
savusi neliskulmaisessa kuopassaan. Nuori tyttö kitki peltoa, missä
suuri keltainen ilmoituslehti, luultavasti jäännöksenä jonkun
ilveilijäseurueen markkinanäytännöistä, pyörähteli ja tuiskahteli
tuulen ahdistamana. Aivan majatalon vierestä, muutaman lätäkön
reunatse, missä parvi ankkoja uiskenteli, painui huonosti kivitetty
polku pensastoon. Matkustaja kääntyi tälle polulle.

Ehdittyään satakunnan askelta ja kuljettuaan pitkin muuri-aitamaa, joka
polveutui varmaankin viidenneltätoista vuosisadalta ja jota koristi
terävä, suutakkain ladotuista kattotiileistä tehty harja, huomasi
hän vastassaan valtavan holvi-aukkoisen oven. Oven reunus oli
suorakulmainen, se oli laitettu vakavaan Ludvig XIV:n tyyliin ja sen
kumpaakin pieltä somistivat matalat, ympyriäiset korkokuvat. Sen
yläpuolella kohosi juhlallinen julkipuoli. Aivan oven vierestä juoksi
toinen muuri kohtisuorasti julkipuolta vastaan, muodostaen sen kanssa
suoran kulman. Kentällä oven edustalla virui kolme karhia, joiden läpi
kaikki toukokuiset kukat kurottivat päitään. Ovi oli kiinni. Sen sulki
kaksi ränsistynyttä ovenpuoliskoa, joita vanha ruostunut kolkutin
koristi.

Aurinko paistoi ihanasti. Puiden oksat värähtelivät vienoa toukokuun
värinäänsä, joka näyttää pikemmin johtuvan lintujen pesistä kuin
tuulen henkäyksistä. Muuan urhea pikkulintu, arvattavastikin
rakkaudenhaaveissaan, liritteli tarmonsa takaa suuressa puussa.

Matkustaja kumartui tarkastelemaan muuatta melkoisen suurta pyöreätä
aukkoa, joka oli aivan kuin mikäkin karttapallon säilykomero,
vasemmassa seinässä, oven syrjäpilarin juuressa. Samassa avautuivat
ovenpuoliskot, ja talonpoikaiseukko tuli näkyviin.

Hän huomasi matkustajan ja hänen tarkastelunsa esineen.

"Siihen on osunut ranskalainen tykinkuula", sanoi eukko.

Ja hän lisäsi:

"Katsokaahan tuonne ylemmäs, oveen, juuri tuon naulan viereen, siihen
on suuri musketin kuula kaivanut reijän, vaikkei olekkaan päässyt puun
läpi".

"Mikä onkaan tämän paikan nimi?" kysyi matkustaja.

"Hougomont", vastasi eukko.

Matkustaja oikaisi selkänsä. Hän kulki muutamia askeleita ja antoi
katseensa liitää yli pensasaitojen. Kaukana näköpiirin rajalla huomasi
hän puiden läpi pienen kummun ja sillä kummulla jotakin, joka näin
etäältä nähtynä kuvautui leijonaksi.

Hän seisoi Waterloon taistelukentällä.



2.

Hougomont.


Tämä oli siis Hougomont, surullinen paikka, häviön alku, ensimäinen
vastus, minkä kohtasi Waterloossa tuo Europan suuri halonhakkaaja, jota
kutsuttiin Napoleoniksi; ensimäinen oksa kirveen tiellä.

Muinoin oli se linna, nyt on se talonpoikaistalo vain. Asiantuntija
kutsuisi Hougomontia _Hugomonsiksi_. Tämän aatelislinnan rakensi näet
Hugo, Somerelin herra, sama, joka Villiersin luostarille lahjoitti sen
kuudennen kappalaistilan.

Matkamies työnsi oven auki, törmäsi porttikäytävässä vanhoihin
herrasvaunuihin ja astui pihalle.

Ensimäinen esine, mikä hänen silmiinsä osui tällä pienellä pihamaalla,
oli kuudenneltatoista vuosisadalta polveutuva porttikaari. Se siinä
törröttää kuin mahtavampikin holvikaari, yleisen häviön ympäröimänä.
Raunioista useinkin syntyy juhlallisin näky. Tämän kaaren läheltä
avautuu muuriin toinen kiilakivikaarinen portti Henrik IV:n ajoilta,
jonka läpi näkyvät kasvitarhan puut. Portin vieressä höyryää
lantatunkio, viruu kuokkia, lapioita ja rattaita. Pihalla on vielä
vanha kaivo kiviarkkuineen ja rautakeloineen. Siinä varsa kirmailee,
siinä kalkkuna pöyhisteleikse. Siinä on kappelikirkko, pienen
kellotornin koristamana, jonka seinää tukeissaan verhoaa kukkiva
päärynäpuu. Sellainen on tämä paikka, jonka valloittaminen jäi
Napoleonille unelmaksi vain. Jos hän olisi kyennyt saamaan haltuunsa
tämän pienen maa-alan, olisi se ehkä tuonut hänelle koko maailman.
Kanat siinä nyt tunkiota kuopivat. Murinaa kuuluu. Iso koira siellä
hampaitaan näyttää, englantilaisia muistuttaen.

Englantilaiset ovat tässä tehneet ihmeitä. Neljä komppaniaa Cooken
kaartilaisia piti siinä seitsemän tuntia puoliaan kokonaisen sotajoukon
vimmattuja ponnistuksia vastaan.

Nähtynä kartalla, rakennukset ja aitaukset mukaan otettuina, muistuttaa
Hougomont säännötöntä suorakulmiota, jonka yhdessä kulmassa olisi
aukko. Juuri tässä kulmassa on tuo eteläinen portti tai ovi, jota aivan
läheltä suojelee kivimuuri. Hougomontissa on kaksi porttia: eteläinen,
linnan portti ja pohjoinen, maalaistalon portti. Napoleon lähetti
Hougomontia vastaan veljensä Jérômen. Guilleminotin, Foyn ja Bachelun
osastot syöksyivät sen kimppuun, Reillen osasto siinä melkein kokonaan
uhrattiin, menestyksettä, ja Kellermannin kuulat eivät lopultakaan
voineet mitään näille sankarillisille muureille. Bauduinin kaksi
rykmenttiä saattoi töin tuskin vallata Hougomontin pohjoispuolen, mutta
Soyen rykmentit yrittelivät turhaan päästä sen eteläisen osan
herroiksi.

Maatilan rakennukset rajoittavat pihaa etelässä. Osa ranskalaisten
särkemää pohjoisporttia roikkuu seinään kiinnitettynä. Siinä on neljä
kahteen poikkipuuhun naulattua lankkua, joissa vielä näkyy hyökkäyksen
jälkiä.

Pohjoisportti, jonka ranskalaiset työnsivät kumoon ja jota on paikattu
muuriin ripustetun osan kohdalta, vetelehtii puoleksi avattuna pihamaan
perällä. Se sulki ennen pihaa pohjoisen puolelta turvaavan, alhaalta
kivestä, ylhäältä tiilistä tehdyn muurin neliskulmaisen aukon. Se on
tavallinen pihaportti, jonkalaisia näkee kaikkialla maalaistaloissa:
kaksi leveätä puoliskoa jykevistä lankuista. Muurin toisella puolen
aukenevat niityt. Raivoisa on ollut kiista tästä sisäänkäytävästä.
Kauvat aikoja nähtiin portin pielissä kaikenlaisia veristen käsien
merkkejä. Tässä menetti Bauduinkin henkensä.

Temmellyksen kiivaus tuntuu vieläkin tässä paikassa; kauhistus huokuu
täällä kaikkialta; kamppailun sekamelska on ikäänkuin kivettynyt tähän.
On kuin siinä vielä elettäisi, kuoltaisi. On kuin kaikki olisi
tapahtunut eilen. Muurit huokaavat kuolemantuskissaan, kivet
putoilevat, halkeamat huutavat; aukot ovat kuin haavoja; väärät,
värisevät puut näyttävät ponnistelevan pakoon.

Vuonna 1815 oli tässä pihassa paljon enemmän rakennuksia kuin nykyään.
Sittemmin hävitetyt talonosat muodostivat muinoin jos jonkinlaisia
seinämiä, kulmia ja sokkeloita.  Englantilaiset olivat asettautuneet
siihen kuin linnoitukseen ikään. Ranskalaiset tunkeutuivat kyllä sinne,
mutta eivät voineet säilyttää asemaansa. Kappelin sivulta kohoaa
muuan linnan kylkirakennus, ainoa jäännös muuten Hougomontin
aateliskartanosta, rauniokasana, ikäänkuin halki leikattuna. Linnaa
käytettiin tähystystornina, kappelia suojavarustuksena. Siinä alkoi
teurastus. Ranskalaiset, joita ammuttiin kaikkialta: muurien takaa,
ylhäältä ullakoista, alhaalta kellareista, kaikista akkunoista,
kaikista ilmareijistä, kaikista kivien raoista, toivat risukimppuja ja
pistivät tuleen rakennukset ja miehet. Pommitukseen vastattiin
tulipalolla.

Läpi rautaristikoilla varustettujen akkunoiden näkyy vielä tässä
raunioiksi rauenneessa kylkirakennuksessa pahoin runneltuja
tiiliseinäisiä asuinhuoneita. Englantilaiset kaartilaiset olivat
sijoittuneet näihin huoneisiin. Alhaalta kattoon asti revenneet
kieruportaat näyttävät särjetyn simpukankuoren sisustalta. Portaissa on
kaksi kerrosta. Portaisiin, ylimmille askelmille ahdistetut ja
piiritetyt englantilaiset olivat hakanneet alemmat askelmat irti.
Tuolla nokkosissa on vielä röykkiö näitä leveitä sinisiä
kivimöhkäleitä. Kymmenkunta askelmaa on yhä kiinni seinässä;
ensimäiseen on hakattu kolmikärjen kuva. Nämä luoksepääsemättömät
askelmat istuvat vielä lujasti koloissaan. Muu osa portaita on kuin
mikäkin hampaaton leukaluu. Kaksi vanhaa puuta on siellä myöskin.
Toinen on kuollut, toista on haavoitettu juureen, mutta jo huhtikuussa
käy se aina vihannaksi taas. 1815 jälkeen on se ruvennut kasvamaan
porraskäytävässä.

Kappeliinkin on teurastus ulottunut. Jälleen rauhalliseksi muuttuneena
tarjoo sen sisusta oudon näyn. Ei siellä enää messuja lueta verilöylyn
jälkeen. Alttari on kuitenkin jäänyt paikoilleen, karkeatekoinen
puu-alttari, kallellaan rosoista kivitaustaa päin. Neljä kalkilla
valkaistua seinää, ovi alttaria vastapäätä, kaksi kaari-akkunaa, oven
päällä suuri puinen ristiinnaulitunkuva, sen yläpuolella nelikulmainen,
heinätukolla täytetty ilma-aukko, nurkassa vanha rikkinäinen
akkunankehä lasinjäännöksineen, sellainen on tämä kappeli. Lähelle
alttaria on seinään naulattu pyhän Annan puukuva viidenneltätoista
vuosisadalta; Jeesuslapsen pään on pyssyn kuula murskannut.
Ranskalaiset pääsivät hetkiseksi kappelin herroiksi, mutta pian oli
pakko heidän sieltä poistua; lähtiessään pistivät he kappelin tuleen.
Liekit ovat siis täyttäneet tämän hökkelin; se on ollut kuin hehkuva
ahjo; ovi on palanut, lattia on palanut, puinen Kristus ei vain ole
palanut. Tuli on nuoleskellut sen jalkoja, joista on jäljellä vain
mustuneet tynkät, mutta on sitten pysähtynyt. Ihme, sanovat seudun
asukkaat. Päätön Jeesuslapsi ei ole ollut yhtä onnellinen kuin Kristus.

Seiniä peittävät kaikenlaiset kirjoitukset. Kristuksen jalkojen
lähettyvillä näkyy nimi: _Henquinez_. Sitten muita: _Conde de
Rio Maior, Marques y Marquesa de Almagro (Habana)_. Siellä on
ranskankielisiäkin nimiä, huudahdusmerkit kiukun osoitteeksi perässään.
Vuonna 1849 maalattiin seinät uudelleen valkoisiksi. Kansakunnat
sättivät siinä toisiaan.

Tämän kappelin kynnykseltä korjattiin muuan ruumis, jonka oli kirves
kädessä. Tämä ruumis oli aliluutnantti Legros.

Kappelista tultaessa näkyy vasemmalla kaivo. Niitä on kaksikin tällä
pihalla. Kysyttänee: miksi ei tässä ole ämpäriä eikä nostolaitteita?
Sentähden, ettei siitä enään ammenneta vettä. Miksi ei siitä enään
ammenneta vettä? Koska se on täynnä luurankoja.

Tästä kaivosta otti viimeksi vettä Wilhelm van Kylsom. Hän oli
talonpoika, asui Hougomontissa ja harjoitti puutarhanhoitoa. 18 päivänä
kesäkuuta vuonna 1815 pakeni hänen perheensä, piiloittautuakseen
metsien helmaan.

Metsä Villiersin luostarin ympärillä soi useiksi päiviksi ja useiksi
öiksi suojaa kaikille näille poloisille pakolaisille. Vielä tänä
päivänäkin osoittavat viidakkojen kätköissä muutamat näkyvät merkit,
niinkuin esim. vanhat hiiltyneet puut, paikkaa, mihin nämä vapisevat
ihmisparat olivat leiriytyneet.

Wilhelm van Kylsom jäi Hougomontiin, "linnaa suojelemaan", ja kyyristyi
kellarin nurkkaan. Englantilaiset keksivät hänet sieltä. Hänet
vedettiin esiin piilopaikastaan, ja sapelin iskuin pakotettiin tuo
pelästynyt mies kaikin tavoin palvelemaan taistelevia. Heidän oli jano;
tämä Wilhelm toi heidän juodakseen. Ylempänä mainitusta kaivosta
ammensi hän vettä. Monet joivat viimeisen siemauksensa. Tämän kaivon,
josta niin moni kuollut joi, täytyi kuolla itsensäkin.

Taistelun jälkeen tuli kiire haudata ruumiit. Kuolemalla on oma
omituinen tapansa häiritä voittoa, ja sen toimesta seuraa kunnian
kintereillä rutto. Tarttuva kuumetauti on riemuvoiton läheisin
seuralainen. Tämä kaivo oli syvä, ja siitä tehtiin hauta. Siihen
mätettiin kolmesataa ruumista. Ehkä pidettiin siinä liian kiirettä;
olivatkohan kaikki edes oikein kuolleita? Taru väittää, ettei niin
ollut laita. Hautaamisen jälkeisenä yönä piti kaivosta kuuluneen
heikkoja avunhuutoja.

Tämä kaivo on vallan erillään pihan keskellä. Kolmelta puolen ympäröi
sitä kolme puoleksi kivilohkareista, puoleksi tiilistä tehtyä
kehämuuria, jotka vuodesuojan siipien lailla kääntyvät toisiinsa päin
ja näyttävät muodostavan pienen kulmikkaan tornin. Neljäs puoli on
avoin. Siitä otettiin vettä. Keskimäisessä muurissa on muodoton aukko,
ehkäpä pommin puhkaisema. Tässä tornin tapaisessa oli kattokin, josta
enää vain poikkiparrut ovat jäljellä. Oikeanpuoleisen kehän
tukiraudoitus muodostaa ristin. Kumartuessa katoaa katse syvään
ympyriäiseen tiilikehykseen ja sen synkkenevään pimentoon. Kaivon
ympärillä peittävät nokkoset kehämuurien juuren.

Tällä kaivolla ei ole edessään sitä leveätä sinistä kivilohkaretta,
jonka tapaa kaikissa muissa belgialaisissa kaivoissa. Sinistä
kivilohkaretta vastaa tässä poikkihirsi, mihin nojaa viisi, kuusi
rumaa, rosoista ja käyrää pölkkyä, jotka näyttävät suurilta
luurangoilta. Ei ole tässä enään ämpäriä, ei ketjuja, ei kelaa; mutta
kivikaukalo siinä vielä on, johon ennen vettä kaadettiin. Sadevettä
siihen vielä nytkin kerääntyy, ja tuolloin tällöin pyrähtää siihen
lintu läheisestä metsästä janoaan sammuttamaan, heti taas lentääkseen
tiehensä.

Osa tätä raunioitunutta rakennusryhmää on kuitenkin vielä asuttu:
talonpoikaistalon osa. Tämän talonpoikaistalon portti aukeaa pihalle
päin. Sievän goottilaisen lukkolevyn vieressä on tässä portissa
viistoon asetettu, apilanmuotoinen rautaripa. Samassa kun
hannoverilainen luutnantti Wilda tarttui tähän ripaan, paetakseen
taloon, iski ranskalainen saarroskaivaja hänen kätensä kirveellä
poikki.

Taloa pitävän perheen isoisä oli juuri tuo mainittu puutarhuri van
Kylsom, joka on kuollut jo aikoja sitten. Muuan vanha harmaahapsi eukko
kertoi meille:

"Olin minäkin silloin mukana. Ikää oli kolmisen vuotta. Isompi sisareni
pelkäsi kovin ja itki. Meidät vietiin metsään. Minä olin äitini
sylissä. Pantiin korva maata vasten ja kuunneltiin. Minä matkin
kanuunaa ja ho'in: _pum, pum_."

Olemme jo maininneet, että yksi portti vie pihalta vasemmalle
kasvitarhaan.

Kasvitarha on kamalan näköinen.

Siinä on kolme osaa, tai voisimmepa sanoa, kolme näytöstä. Ensimäinen
osa on puutarha, toinen on kasvitarha, kolmas on metsä. Näitä kolmea
osaa ympäröi yhteinen aitaus, sisäänkäytävän lähellä linnan ja talon
rakennukset, vasemmalla pensasaita, oikealla muuri, perällä samoin.
Oikeanpuolinen muuri on tiilistä, perämuuri on kiveä. Käymme siis
ensiksi puutarhaan. Se on jaettu ylhäältä alas käytäviin ja lavoihin,
joihin joskus on istutettu viinimarjapensaita; mutta kaikkialla
rehoittaa nyt rikkaruoho ja villi kasvullisuus. Perällä on juhlallinen
nelikulmaisista kivistä kyhätty pengermä pylväslaitteineen. Tämä oli
aatelisherran puutarha tuota ensimäistä ranskalaista tyyliä, joka oli
muodissa ennen Lenôtrea. Nykyään on se raunioiden ja vattupensaiden
hallussa. Pylväiden päässä on palloja, jotka näyttävät kivikuulilta.
Nykyään on vielä neljäkymmentäkolme pylvästä pystyssä jalustoillaan;
muut ovat kaatuneet ruohostoon. Melkein kaikissa näkyy kuulan jälkiä.
Muuan katkennut pylväs on laskettu alimmalle askelmalle kuin taittunut
jalka ikään.

Tässä puutarhassa, joka on alempana kuin kasvitarha, ryhtyi kuusi
ensimäiseen kenttärykmenttiin kuuluvaa ranskalaista tarkk'ampujaa,
sitten kun he olivat tunkeutuneet tänne, eivätkä enää päässeetkään
poistumaan, kun heidät oli piiritetty ja ahdistettu kuin karhut
pesäänsä, vimmattuun taisteluun kahta hannoverilaista komppaniaa
vastaan, joista toinen oli aseistettu lyhyillä ratsupyssyillä.
Hannoverilaiset asettuivat pylväiden taakse ja ampuivat ylhäältä.
Ranskalaiset vastailivat urheasti alhaalta, vaikka olivatkin
kuusi kahtasataa vastaan, vaikka heillä olikin suojanaan vain
viinimarjapensaat, ja kestipä neljännestunti, ennenkuin heidät saatiin
hengiltä.

Nousemme muutamia askelmia ja tulemme näin puutarhasta varsinaiseen
kasvitarhaan. Täällä, tällä muutaman neliösylen alalla, kaatui
tuhatviisisataa miestä tunnin ajassa. Muuri näyttää haluavan alkaa
taistelun uudestaan. Ne kolmekymmentäkahdeksan ampumareikää, jotka
englantilaiset kaivoivat muuriin eri korkeuksille, ovat siinä vieläkin.
Kuudennentoista edessä on kaksi englantilaista hautakiveä. Ampumareikiä
on vain eteläisessä muurissa, päähyökkäys kun tuli siltä taholta.
Ulkopuolelta peittää tämän muurin näkyvistä tuuhea pensasaita.
Saapuessaan paikalle luulivat ranskalaiset joutuneensa tekemisiin
vain pensasaidan kanssa ja tunkeutuivat sen läpi, mutta tapasivatkin
muurin, lujan esteen ja väijyspaikan, englantilaiset sen turvissa,
kolmenkymmenen ampuma-aukon tuiskuttaessa pyrynä heidän päälleen
raehauleja ja kuulia; ja Soyen kaksi rykmenttiä menehtyi siihen.
Waterloo alkoi näin.

Mutta kasvitarha valloitettiin kuitenkin. Kun ei ollut tikapuita,
kiipesivät ranskalaiset muurille kynsin. Oteltiin mies miestä vastaan
puiden alla. Koko tämä ruohokenttä on ollut veren peittämä. Nassaun
pataljoona, seitsemänsataa miestä, tapettiin tähän. Ulkopuolelta on
muuri, jota vastaan Kellermannin kaksi patteria suunnattiin, tykkänään
kuulien raatelema.

Tässä kasvitarhassa huokuu yhtä hyvin kuin missään muussa tahansa
toukokuun henki. Silläkin on voikukkansa ja satakaunonsa, nurmi
vihoittaa siellä uhkeana, kyntöhevoset käyvät siellä laitumella,
liinavaatteita on ripustettu kuivamaan puiden väliin pingoitetuille
jouhiköysille, niin että kulkijan on tuon tuostakin pakko kumartua,
päästäkseen niiden alitse, ja kentällä vajoo jalka myyränreikiin.
Nurmikon keskellä näkyy kaatunut, viheriöivä puunrunko. Majuri
Blackmann nojasi siihen vetääkseen viimeisen henkäyksensä. Viereisen
suuren puun alle kaatui saksalainen kenraali Duplat; hän kuului yhteen
niitä ranskalaisia perheitä, jotka Nantesin julistuksen peruuttamisen
jälkeen pakenivat maasta. Aivan lähellä nuokkuu vanha sairas omenapuu,
jota on yritetty paikata olkisiteellä ja savella. Melkein kaikki
omenapuut ovat vanhuuttaan kaatumassa. Niissä ei ole ainuttakaan, joka
ei olisi saanut pyssynluotiansa tai rautakuulaansa. Kuolleiden puiden
luurankoja tapaa tuhkatiheään tässä kasvitarhassa. Korpit hyppelevät
oksilla. Perällä on metsä täynnä orvokkeja.

Bauduin tapettu, Foy haavoitettu, tulipalo, teurastus, verilöyly,
puro vimman sotkemaa englantilaista, saksalaista ja ranskalaista
verta, kaivo täynnä ruumiita, Nassaun ja Braunschweigin rykmentit
nujerrettu, Duplat tapettu, Blackmann tapettu, englantilaiset
kaartilaiset silvottu, kaksikymmentä ranskalaista pataljoonaa niistä
neljästäkymmenestä, jotka kuuluivat Reillen osastoon, melkein tykkänään
hävitetty, kolmetuhatta ihmistä hakattu mäsäksi, kuristettu, ammuttu,
poltettu, yksistään tässä kurjassa Hougomontin rauniokasassa. Ja kaikki
tämä siksi, että nyt talonpoika sanoo matkustajalle: _Herra, antakaapa
mulle kolme frangia ja luvallanne selitän minä Teille koko Waterloon
jutun!_



3.

18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.


Palatkaamme taaksepäin, sillä sehän kuuluu kertojan oikeuksiin, ja
siirtykäämme vuoteen 1815 tai vielä hiukan etemmäskin sitä ajankohtaa,
jolloin tämän kirjan ensimäisessä osassa esitetyt tapahtumat ovat
alkaneet.

Ellei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna
1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat
enemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta
tuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan
sadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden
odottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.

Waterloon taistelu -- ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille --
saattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli
märkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi
vaivatta liikkua.

Napoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän
ihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka
tehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti:
"_Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä_." Kaikki hänen
taistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö
yhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen
voittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa:
hän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa;
kanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen
luontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen,
rivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki
riippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin
lakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava
järjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti
käytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon
voittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.

18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti
tykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä.
Wellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla
oli kaksisataaneljäkymmentä.

Otaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi
voinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja
se olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen
preussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.

Mihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko
haaksirikko luettava perämiehen viaksi?

Liittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo
silloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä
sotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet
tuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus
harmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero
tosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet,
himmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain
salatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin
sattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden
vaarasta -- mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko
niiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan
jättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään
ihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee
vanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja
Bonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen
välittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään
ansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä
vastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen
tunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne
erehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava
tietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan
pohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden
vanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen
kohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman
uhkarohkea esiratsastaja?

Me emme sitä usko.

Hänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan
mestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan,
murtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen
puolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja
Blücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean,
valloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen
mereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi.
Lopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.

On sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti
tekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän
syntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa
emme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja
kirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja
toisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme
annamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme
kauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä
ihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse
todellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää
tosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä
muunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä
pätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain
sanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä
Waterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn
tulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.



4.

A.


Sen, joka tahtoo saada itselleen täysin selväksi Waterloon taistelun,
tarvitsee vain ajatuksissaan piirtää maahan iso A. Vasemman jalan
muodostaa Nivellesin maantie, oikean Genappen maantie, yhdistysviivaa
esittää Ohainista Braine-l'Alleudiin vievä uurrostie. A:n kärjessä on
Mont-Saint-Jean; siellä on Wellington. Vasen päätepiste alhaalla on
Hougomont; siellä ovat Reille ja Jérôme Bonaparte. Oikea päätepiste
alhaalla on Belle-Alliance; siellä on Napoleon. Hiukan alapuolella sitä
kohtaa, missä A:n yhdistysviiva tapaa ja leikkaa oikean jalan,
sijaitsee Haie-Sainte. Aivan samaisen yhdistysviivan keskikohdalla on
paikka, missä taistelu lopullisesti ratkaistiin. Siihen on asetettu
leijonakin, ikäänkuin vasten tahtoaankin kuvaamaan keisarillisen
kaartin äärimäisintä sankarillisuutta.

A:n kärjen, molempien jalkojen ja yhdistysviivan väliin muodostunut
kolmio esittää Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa. Tämän ylätasangon
omistamisesta kävi koko taistelu.

Molempain armeijain siivet leviävät oikealle ja vasemmalle Genappen ja
Nivellesin teistä, siten, että d'Erlon on Pictonia, Reille Hilliä
vastassa.

A:n kärjen, Mont-Saint-Jeanin ylätasangon takana on Soignesin metsä.

Mitä tasankoon itseensä tulee, niin on sitä kuvitteleminen avaraksi,
aaltomaiseksi kentäksi, jokainen poimu vallitsee seuraavaa poimua,
kaikki ne kohoavat Mont-Saint-Jeania kohti ja päätyvät siellä vihdoin
metsään.

Kaksi vihollisjoukkoa taistelukentällä on kuin kaksi painijaa.
Sylipainia siinä lyödään. Kumpikin koettaa heittää vastustajansa
maahan. Tarrataan kiinni kaikkeen, mistä suinkin on apua odotettavissa:
jokainen pensasto on tukikohta, jokainen muurin nurkkaus on
rintavarustus; ellei ole vähäpätöisintäkään suojaa, mihin nojautua,
täytyy kokonaisen rykmentin väistyä; tasangon alentuminen,
liikkuma-alan muuttuminen, sopiva poikkipolku, metsikkö, syvänne
saattavat pysähyttää tuon jättiläisen, jota kutsutaan armeijaksi, ja
estää sen kulkua. Jonka on pakko kentältä poistua, on hävinnyt. Siitäpä
vastuunalaiselle päällikölle välttämättömyys tarkastaa pienintäkin
puuryhmää, perinpohjin tutkia pienintäkin kohonnetta maassa.

Molemmat päälliköt olivat huolellisesti tutkineet Mont-Saint-Jeanin
tasankoa, jota nykyään kutsutaan Waterloon tasangoksi. Edellisenä
vuonna oli jo Wellington kaukonäkijän terävällä silmällä tarkastellut
sitä mahdollisena suuren tappelun näyttämönä. Tällä alueella ja tässä
kaksintaistelussa, kesäkuun 18 päivänä, oli Wellingtonilla parempi
puoli, Napoleonilla huonompi. Englantilainen armeija oli ylhäällä,
ranskalainen alhaalla.

Turhaa olisi lähteä tässä hahmostamaan Napoleonin ulkomuotoa, kun hän
aamuhämärässä 18 päivänä kesäkuuta 1815 istuu kaukoputki kädessään
hevosensa selässä Rossommen kummulla. Ennenkuin olisimme ehtineet
häneen osoittaakkaan, olisivat kaikki nähneet hänet. Nuo tyynet
piirteet pienen, Briennen koulu-aikoja muistuttavan hatun alla, viheriä
sotisopa, jonka valkea käänne peittää rintatähden, ratsastustakki.
jonka alle olkalaput häipyvät, punaisen nauhan kulma pilkottamassa
liivin alta, nahkakaatiot, valkea hevonen purppuranpunaisine
samettisine satulavaippoineen, jonka kulmissa näkyy kruunulla
koristettuja N-kirjaimia ja kotkia, ratsastussaappaat silkkisukkien
päällä, hopeakannukset, Marengon miekka, koko tuon viimeisen Cesarin
kuva esiintyy ilmi elävänä kaikkien ihmisten mielissä. Toiset sitä
kuvaa tervehtivät ihastushuudoin, toiset sitä vakavina katselevat.

Tämä kuva on pitkät ajat tarjonnut nähtäväksi pelkkää valoa vain; se
johtuu jonkinlaisesta pyhimystarullisesta hämärästä, jonka useimmat
sankarit levittävät ympärilleen ja joka pitemmäksi tai lyhemmäksi
ajaksi himmentää totuuden, mutta meidän päivinämme alkavat historia ja
valo päästä voitolle.

Tämä valo, historia, on säälimätön; se on siitä ihmeellinen ja
jumalallinen, että koska se on pelkkää valoa, ja erityisesti, koska se
on valoa, se synnyttää varjoa sinne, missä ennen näkyi vain pelkkää
hohtoa; samasta ihmisestä synnyttää se kaksi erilaista haamua, joista
toinen oikeutta jakaakseen hyökkää toisen kimppuun, ja hirmuvaltijaan
pimeys taistelee sotapäällikön häikäisevää loistoa vastaan. Siitäpä
syntyy oikeudenmukaisempi tulos kansojen lopullisessa arvostelussa.
Väkivalloin kohdeltu Babylon himmentää Aleksanteria; kahlehdittu Rooma
himmentää Cesaria; murhattu Jerusalem himmentää Titusta. Hirmuvallan
varjot seuraavat hirmuvaltijasta. On onnetonta ihmisen jättää jälkeensä
pimeyttä, joka tihenee hänen kuvakseen.



5.

Taistelujen Quid Obscurum.


Kaikki tuntevat tämän taistelun ensimäiset vaiheet. Alku oli sekava,
epäröivä, hapuileva, uhkaava molemmillekin sotajoukoille, mutta
englantilaisille sittenkin uhkaavampi kuin ranskalaisille.

Oli satanut ankarasti koko yön. Maa oli käynyt aivan pehmeäksi. Siellä
ja täällä oli vesi kokoontunut tasangon kuoppiin kuin astioihin ikään.
Muutamin paikoin vajosivat kuormastovaunut akseliaan myöten liejuun;
hevosten vatsahihnoista tippui kura. Ellei tämä suunnaton lauma olisi
hurjassa kulussaan sotkenut nurin peltojen viljoja ja niillä täyttänyt
raiteita ja muodostanut siten pohjaa pyörien alle, olisi kaikki
liikunta etenkin Papelotten-puoleisissa laaksoissa ollut tuiki
mahdotonta.

Ottelu alkoi myöhään. Olemme jo maininneet, että Napoleonilla oli
tapana pitää koko tykistöä kädessään kuin pistoolia ikään, nyt tähdäten
sillä yhtä kohtaa taistelukentästä, nyt taas toista, ja hän oli
tahtonut odottaa siksi kunnes tykit saattaisivat vapaasti ja nopeasti
liikkua. Auringon täytyi siis tulla pilvistä esiin ja kuivata maa.
Mutta aurinko ei tullut esiin. Se ei ollutkaan enään Austerlitzin
aurinko. Ensimäisen kanuunanlaukauksen pamahdettua vilkaisi
englantilainen kenraali Colville kelloonsa ja näki sen osoittavan
yhtätoista ja kolmeakymmentäviittä minuuttia.

Taistelun alotti hurjalla raivolla, hurjemmalla kuin keisari ehkä olisi
toivonutkaan, ranskalaisten vasen siipi hyökkäämällä Hougomontin
kimppuun. Samaan aikaan ahdisti Napoleon keskustaa, heittämällä Guiotin
brigadin Haie-Sainteä vastaan, ja Ney lennätti ranskalaisten oikean
siiven otteluun englantilaisten vasemman siiven kanssa, joka nojautui
Papelotteen.

Hyökkäyksellä Hougomontiin oli sivutarkoitus; suunnitelmana oli kääntää
sinne Wellingtonin huomio ja saattaa hänet kallistumaan vasemmalle.
Tämä suunnitelma olisi onnistunut, elleivät englantilaisten neljä
kaartin komppaniaa ja Perponcherin osaston urheat belgialaiset olisi
järkähtämättä puolustaneet asemaansa, niin että Wellington,
tarvitsematta ryhtyä sinne keskittämään suurempia joukkoja, saattoi
tyytyä lähettämään avuksi vain neljä lisäkomppaniaa kaartilaisia ja
yhden, Braunschweigin pataljoonan.

Ranskalaisten oikean siiven hyökkäys Papelotteen kävi laskujen mukaan.
Heittää kumoon englantilaisten vasen siipi, katkaista Brüsselin tie,
sulkea pääsy mahdollisesti apuun rientäviltä preussilaisilta,
valloittaa Mont-Saint-Jean, työntää Wellington ensin Hougomontiin,
siitä Braine-l'Alleudiiin, siitä Haliin: tehtävähän oli selvänä edessä.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tämä hyökkäys onnistui. Papelotte
anastettiin; Haie-Sainte vallattiin väkirynnäköllä.

Merkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin
Kemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet
otteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät
nämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa
kesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.

Enemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi
kenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista
kekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi
omaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt
Wellingtonia.

Haie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.

Väliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä.
Taistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan
selkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se
on ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa
siinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä,
senaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia
töyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia
nahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia
rynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen
ja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen
sekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia
sotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia
hannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat
vaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia
skotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme
valkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä,
näkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita
Gribeauval olisi kauhistunut.

Jonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. _Quid
obscurum, quid divinum_. Jokainen historioitsija piirtää tästä
sekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät.
Olivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen
yhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia.
Kahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa,
muuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee
enemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi
maaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen
enemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton
laskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat
juoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen
eturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit
muodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit
liikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli
jalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua.
Olihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset
muuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja
peräytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi
ja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä,
lainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros
taistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä
kokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta
siveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia.
Rembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen
puhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta.
Mittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka
juuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa.
Lisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi,
paikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka,
käyttääksemme Napoleonin omia sanoja, "kuuluvat pikemmin yksityisten
rykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan."
Tässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa
sanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret
ääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten
tunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen
kauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.

Tämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden,
mutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.

Vaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti
ratkaisuaan.



6.

Kello neljä iltapäivällä.


Kello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava.
Oranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton
vasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi
hollantilais-belgialaisilleen: _Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan
taaksepäin!_ Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli
kaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet
ranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset
tappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan
suoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi
tukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan,
vaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu.
Saksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain
neljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä
lukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi.
Kolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan
englantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin
nyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli
saanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli
syösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli
menetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin
pataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen
perheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa.
Ponsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea
joukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen
ratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain
kuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa:
Hamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut
seitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä,
Marsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli
hävitetty.

Hougomontia ahdistettiin hurjasti, Haie-Sainte oli vallattu: oli
enää vain yksi solmu, keskusta. Mutta se solmu piti yhä. Wellington
koki vahvistaa sitä parhaansa mukaan. Hän kutsui sinne Hillin
Merbe-Brainesta, hän kutsui sinne Chassén Braine-l'Alleudistä.

Englantilaisen armeijan keskustalla, joka oli muodoltaan hiukan kovera
ja muuten erinomaisen tiheä ja luja, oli sangen vahva asema. Se piti
hallussaan Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa; sen takana oli kylä ja sen
edessä rinne, hyvinkin vaikeakulkuinen niihin aikoihin. Se nojautui
vahvaan kivitaloon, joka silloin kuului Nivellesin hallintotiloihin
ja joka osoittaa teiden leikkauskohtaa; talo oli niin jykevää
kuudennentoista vuosisadan tekoa, että kuulat vain rapisivat pitkin sen
seiniä, kykenemättä niitä särkemään. Ylt'ympäri ylätasankoa olivat
englantilaiset laittaneet aukkoja sinne ja tänne pensasaitoihin,
muodostaneet ampumareikiä orapihlajatiheikköihin, panneet kanuunankidan
ammottamaan oksien välistä, varustaneet jokaisen pensaan. Heidän
tykistönsä oli näin piilotettu viidakon suojaan. Tämä punilainen
temppu, oikeutettu epäilemättä, koska sota hyväksyy ansan, oli niin
taitavasti suoritettu, että Haxo, jonka keisari oli aamulla yhdeksän
aikoihin lähettänyt vakoilemaan vihollisen pattereita, ei ollut niitä
lainkaan nähnyt, vaan oli palannut kertomaan Napoleonille, ettei
esteitä ollut lainkaan, lukuunottamatta kahta, Nivellesin ja Genappen
teitä sulkevaa murrosta. Silloin kasvoi vilja jo korkeana;
ratsupyssyillä aseistettu 95:s pataljoona Kemptin osastosta oli
ylätasangon rinnettä pitkin kätkeytynyt viljapeltoihin.

Täten vahvistettuna ja varustettuna oli englantilais-hollantilaisen
armeijan keskustalla mainio asema.

Vaaraa tässä asemassa tuotti vain Soignesin metsä, joka niihin aikoihin
oli taistelukentän suoranaisena jatkona ja jonka katkaisivat
Groenendaelin ja Boitsfortin lammet. Armeija ei olisi voinut
hajaantumatta peräytyä sinne; rykmenttien olisi heti paikalla täytynyt
jakaantua hyvin pieniin joukkoihin. Tykistö olisi vajonnut rämeisiin.
Peräytyminen olisi useampain ammattimiesten vakuuttelujen mukaan --
toiset sitä taas vastustavat, se mainittakoon -- ollut kilpajuoksua
elämästä ja kuolemasta.

Wellington lisäsi yhä keskustan voimia kahdella oikealta sivustalta
otetulla Chassén rykmentillä, kahdella vasemmalta sivustalta kutsutulla
Wingten rykmentillä sekä Clintonin osastolla. Englantilaisilleen,
Halkettin rykmenteille, Mitchellin brigadille ja Maitlandin
kaartilaisille, asetti hän ikäänkuin tukimuuriksi ja suojavarustukseksi
Braunchweigin jalkaväen, Nassaun apujoukon, Kielmanseggen
hannoverilaiset ja Omptedan saksalaiset. Näin oli hänen johdossaan
kaksikymmentäkuusi pataljoonaa. _Oikea siipi_, sanoo Charras,
_työnnettiin keskustan taakse!_ Suunnaton patteri oli multasäkein
piilotettu samaan paikkaan, jossa nykyään on n.k. "Waterloon museo."
Sitä paitsi oli Wellington erääseen notkelmaan kätkenyt Somersetin
rakuunakaartilaiset, tuhannenneljäsataa hevosta. Se muodosti toisen
puoliskon tuota englantilaista ratsuväkeä, joka niin hyvin on ansainnut
kuuluisuutensa. Jos Ponsomby olikin tuhottu, olihan Somerset jäljellä.

Patteri, josta valmiiksi tultuaan olisi muodostunut melkein
kenttälinnoitus, oli sijoitettu erään matalan puutarhamuurin taa;
muuria oli kaikessa kiireessä koetettu koroittaa ja vahvistaa
hietasäkeillä ja paksulla multakerroksella. Työtä ei ehditty saada
täydelleen suoritetuksi; ei ollut enään aikaa ympäröidä paikkaa
paaluaitauksella.

Levotonna vaikka tyynen näköisenä istui Wellington ratsullaan, koko
päivän samassa asennossa, vähän matkaa Mont-Saint-Jeanin vanhasta
myllystä, joka seisoo vieläkin paikoillaan, jalavan alla, jonka muuan
englantilainen vandalimaisessa innostuksessaan sittemmin osti
kahdestasadasta frangista, sahautti kappaleiksi ja kuljetutti pois.
Wellington pysyi paikallaan kylmäverisen urhoollisesti. Kuulia satoi
satamalla. Kenttälähetti Gordon oli juuri kaatunut hänen sivultaan.
Osoittaen erästä läheisyydessä räjähtänyttä pommia sanoi lordi Hill
hänelle:

"Herrani, mitä ohjeita jätätte meille ja mitä käskette meidän tekemään,
jos tuolla tavoin toimitatte itsenne hengiltä?"

"_Tekemään niinkuin minä_", vastasi Wellington.

Clintonille sanoi hän yksikantaan:

"_Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen_."

Ottelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille
Talaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:

"_Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa
Englantia_!"

Kello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin.
Äkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja
tarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja
kuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa
nykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku
kiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama
kätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. "Peräytymisen
alkua!" huudahti Napoleon.



T.

Napoleon hyvällä tuulella.


Vaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin
hänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin
hyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa
tutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä
syvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan.
Mies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä.
Suurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin
vastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on
Jumalan.

_Ridet Caesar, Pompeius plebit_, sanoivat "Salamoivan Legionan"
soturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on,
että Caesar nauroi.

Ratsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä
ja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja
tyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin
valaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka,
oli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä
Waterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli
pysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan
salaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon
kohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat:
"Me pidämme yhtä." Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.

Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle
yhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin
päästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita.
Kello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut
etenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut
Wellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: "_Siellä nyt englantilaisten
jälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne
kuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet
Ostendeen_." Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin
saman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan
rannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle
Juanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: "_Katsohan,
Bertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua_!" Maaliskuussa, 17 ja 18
päiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. "_Tuo pieni
englantilainen tarvitsee hieman läksytystä_", sanoi Napoleon. Sade yhä
vain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.

Kello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa:
tiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen
liikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu
sammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa:
vain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet
hänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta
englantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli
asettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli
kaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä
rykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. "_Sitä
parempi_!" oli Napoleon huudahtanut. "_Mieluummin heitänkin heidät
nurin niskoin kuin toimitan peräytymään_."

Aamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla
laskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen
talosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut
pöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän
kartan, sanoen Soultille: "_Sievä sakkilauta_!"

Yöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet
pohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet
eivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä
olleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia
huudahtamasta iloisesti Neylle: "_Meillä on yhdeksänkymmentä
mahdollisuutta sadasta_." Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin
aamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan.
Siinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen
Brüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo
ankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: "_Tänään ne
vasta tanssiaiset ovat_." Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli
sanonut: "_Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän
Majesteettianne_." Sellainen oli muutoin hänen tapansa. "_Hän lorueli
mielellään_", sanoo Fleury de Chaboulon. "_Hänen luonteensa oli
pohjimmiltaan hilpeä_", sanoo Gourgand. "_Hän vallan pulppuili
sukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä_", sanoo
Benjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat
seikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen
nimen "jöröjukat." Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä
parrasta. "Keisari se meille aina vain pilojaan teki", sanoo eräskin
heistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban
saarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva
_Zéphir Inconstant_ prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen
_Inconstantilta_ uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari,
jolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa
valkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen
huutotorveen ja vastasi itse: "_Keisari jaksaa hyvin_." Ken noin voi
laskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli
useammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana.
Aamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten
oli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti
polvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.

Kello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin
jaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle,
osastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta
etunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien
toitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja
pistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari
liikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!

Kello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija -- mikä kuuluu
uskomattomalta -- asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja
muodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, "kuuden V:n muotoisia
kuvioita." Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä
tuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun
edellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista,
jotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista,
yhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla
Mont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli
keisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: "_Kas siinä
kaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali_."

Varmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen
kulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli
heti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin.
Vain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana.
Nähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta,
kokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden
skotlantilaisten, oli hän sanonut: "_Vahinko tosiaan_."

Sitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta
eteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan
oikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen
toinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän
aikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on
kauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä
tänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan
tasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä
tiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen
hänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan
sivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu
esiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia
pomminjäännöksiä. _Scabra rubigine_. Muutamia vuosia sitten löydettiin
maasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen
ja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä
tähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle,
peräti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin
satulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen,
kääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: _Tolvana! Sinä
vielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta_.

Näiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa
kaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden
vuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja
raudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.

Kaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen
muoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä
Napoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18
päivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä
kaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet
jäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne
paikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö
tykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon
jälleen, huudahtikin Wellington: _Nyt ne ovat muuttaneet minun
taistelukenttäni!_ Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi
leijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin
aleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti
melkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä
nytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan,
jotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä.
Vasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten.
Ranskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on
ranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on
ajettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä
jalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena
onkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin
ylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli
nousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli
tässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet
alapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun
keskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet
asiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa
rämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota
kaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.

Mikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen
kylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa
notkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie.
Tämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen
kumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie
muutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815
leikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun
Genappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan
kentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen
molemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on
vieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat
muutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät
seinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden
vaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin
ahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä
joutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten
ilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää
vainajan nimenkin: _Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä_,
sekä tapaturman aikamäärän: _helmikuussa 1637_.[2] Se oli niin syvä
Mont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu
Nicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti
aikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata
muokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin
nurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan
välisestä tiestä.

Tämä uurtotie, josta ei mikään antanut vähintäkään vihiä ja joka kulki
pitkin Mont-Saint-Jeanin ylimmän tasanteen reunaa, tämä kaivanto
jyrkänteen harjalla, tämä itsensä maa-emon kätkemä syvänne oli
taistelupäivänä näkymätön, s.o. tuhoisa.



8.

Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.


Waterloon taistelupäivän aamuna oli siis Napoleon tyytyväinen.

Ja olihan hänellä syytäkin! Hänen taistelusuunnitelmansa, senhän olemme
nähneet, oli tosiaankin erinomainen.

Taistelu oli vihdoinkin alkanut. Sen odottamattomat vaiheet,
Hougomontin sitkeä puolustautuminen, Haie-Sainten jäykkä vastarinta,
surmattu Bauduin, ottelusta poistunut Foy, aavistamaton muuri, jonka
edustalle Soyen rykmentit menehtyivät, Guilleminotin onneton
saamattomuus, hänellä kun ei ollut ei räjähdyspommeja eikä
ruutisäkkejä, tykistön juuttuminen liejuun, viisitoista suojatonta
kanuunaa, jotka Uxbridge heitti nurin niskoin uurrostielle,
englantilaisten riveihin putoilevain pommien huono vaikutus, ne kun
upposivat sateiden liottamaan maahan ja viskasivat ilmaan vain
kuraryöppyjä, niin että tuhoavat sirpaleet muuttuivat lokaräiskeiksi,
Pirén hyödytön valehyökkäys Braine-l'Alleudiin, missä koko tuo
viidentoista eskadroonan suuruinen ratsumiesjoukko melkein täydelleen
tuhoutui, huonosti ahdistettu englantilaisten oikea siipi, huonosti
onnistunut vasemman siiven murtaminen, Neyn eriskummallinen erehdys,
hän kun kasasi yhteen paikkaan ensimäisen osaston neljä divisioonaa,
vaikka hänen olisi pitänyt hajoittaa ne pieniin joukkioihin, niin että
syntyi kahdenkymmenenseitsemän rivin paksuisia ryhmiä ja kahdensadan
miehen pituisia rintamia, jotka siten kaikki joutuivat vihollisen
tulelle alttiiksi ja joihin kuulat lakaisivat hirvittäviä uomia,
hajalleen joutuneet hyökkäysrivistöt, niiden sivulla yhtäkkiä
paljastettu vihollispatteri, pulaan joutuneet Bourgeois, Donzelot ja
Durutte, takaisin työnnetty Guiot, luutnantti Vieux, tuo teknillisestä
korkeakoulusta lähtenyt voima-uros, haavoittunut juuri siinä
silmänräpäyksessä, jolloin hän kirveeniskuin koki murtaa Haie-Sainten
porttia, englantilaisten ampuessa vimmatusti ylhäältä murroksestaan,
joka sulki Genappesta Brüsseliin johtavan tien polven, jalkaväen ja
ratsuväen väliin suljettu Marcognetin osasto, jota Best ja Pack
ampuivat aivan läheltä viljapelloista ja jota Ponsomby peittosi
parhaansa mukaan, seitsemän kanuunan patteri naulattu umpeen,
Saksi-Weimarin prinssin haltuun joutunut 105:n rykmentin lippu, jota
eivät Erlonin kreivi, Frischemont ja Smohain kiivaista ponnistuksistaan
huolimatta kyenneet valloittamaan takaisin, 15:n rykmentin lippu
menetetty, tuo musta preussilainen husaari, jonka Wavren ja
Plancenoitin välisellä ylängöllä parveilevan kolmisataisen
jääkärijoukon lentävän osaston vakoilijat olivat vanginneet ja jolta
oli saatu kuulla hyvin huolestuttavia uutisia, Grouchyn viipyminen,
Hougomontin kasvitarhaan vajaassa tunnissa tapetut tuhatviisisataa
miestä, Haie-Sainten ympäristöllä vieläkin lyhyemmässä ajassa kaatuneet
tuhatkahdeksansataa miestä, kaikki nämä järisyttävät onnettomuudet,
jotka taistelun myrskypilvien lailla olivat kiitäneet Napoleonin
silmien editse, olivat tuskin hämmentäneet hänen katsettansa ja ne
eivät olleet laisinkaan kyenneet synkistyttämään näiden kasvojen
käskevän varmaa ilmettä. Napoleon oli tottunut katsomaan sotaa
jäykästi silmiin. Hän ei milloinkaan toimittanut numero numerolta
yksityiskohtain tuskallista yhteenlaskua. Numeroista välitti hän vähät,
kunhan niistä vain kertyi määrätty summa: voitto. Menipä alku kuinka
kehnosti tahansa, hän ei siitä tullut levottomaksi, sillä hänhän luuli
olevansa lopun määrääjä ja valtias. Hän osasi odottaa, sillä hänhän
katsoi olevansa tykkänään kysymyksen ulkopuolella, ja hän kohteli
sallimusta kuin vertaistaan ikään. Hän näytti sanovan sille: Sinä et
uskaltaisi!

Puoliksi valossa ja varjossa vaeltaen tunsi Napoleon itsensä
suojelluksi hyvässä ja siedetyksi pahassa. Hän oli, tai hän luuli
olevansa, tapahtumiin jonkunlaisessa yhteistoiminta-, saattaisipa
melkein sanoa kanssarikollis-suhteessa, joka veti vertoja muinaisajan
haavoittumattomuususkolle.

Mutta kun ihmisellä on takanaan Beresina, Leipzig ja Fontainebleau,
niin luulisipa olevan syytä hieman varoa Waterloota. Salaperäinen
kulmakarvojen rypistys alkaa näkyä taivaan korkeuksissa.

Samassa kun Wellington teki peräytyvän liikkeensä, vavahti Napoleon.
Hän näki äkkiä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon tyhjentyvän ja
englantilaisen armeijan sotarintaman katoavan. Se yhdistyi jälleen,
mutta se yhdistyi salassa. Keisari kohousi puoliksi jalustimillaan.
Voiton salama välähti hänen silmissään.

Wellingtonin ahdistaminen Soignesin metsään ja hänen perinpohjainen
tuhoamisensa olisivat merkinneet sitä, että nyt oli Ranska lopullisesti
murskannut Englannin. Crecy, Poitiers, Malplaquet ja Ramillies olisivat
tulleet kostetuiksi. Marengon sankari olisi pyyhkinyt pois Azincourtin.

Ja keisari tarkasteli kaukoputkellaan vielä viimeisen kerran
taistelukentän jokaista kohtaa, suunnitellen murhaavaa loppuryntäystä.
Hänen kaartinsa seisoi hänen takanaan pyssy jalalla, katsellen häntä
sieltä alhaalta jonkunlaisella pyhällä kunnioituksella. Hän mietti; hän
tutki jokaisen vierun, huomasi jokaisen rinteen, tarkasteli jokaista
puuryhmää, jokaista ruissarkaa, jokaista polkua; hän näytti laskevan
jokaisen pensaankin. Hän katseli kauvan englantilaisten sulkumurroksia
ylempänä mainituilla teillä; ne olivat valtavia puuröykkiöitä, Genappen
tietä sulkeva yläpuolella Haie-Sainten ja kahden kanuunan puolustama,
ainoiden kanuunain koko englantilaisesta tykistöstä, jotka etenivät
näin kauvas taistelukentän perukkaa kohti; Nivellesin tien murroksessa
välkkyivät Chassén brigadin hollantilaiset pistimet. Hän huomasi
lähellä tätä murrosta vanhan valkeaksi maalatun Pyhän Nikolain
kappelin, joka on Braine-l'Alleudiin vievän poikkitien kulmauksessa.
Hän kumartui puoli-ääneen puhelemaan oppaalleen Lacostelle. Opas teki
päällään kieltävän merkin, luultavastikin petos mielessä.

Keisari kohousi suoraksi taas ja jäi miettimään.

Wellington oli peräytynyt. Tarvitsi nyt vain täydentää tämä
peräytyminen musertavalla hyökkäyksellä.

Äkkiä käännähtäen lähetti Napoleon pikaviestin kiitämään Pariisiin
minkä kavioista pääsi se ilmoitus mukanaan, että taistelu oli voitettu.

Napoleon oli niitä neroja, joista lähtee leimaus ja jyrinä.

Hän oli nyt löytänyt ukonnuolensa.

Hän käski Milhaudin kyrassierien valloittaa Mont-Saint-Jeanin
ylätasanko väkirynnäköllä.



9.

Odottamaton näky.


Heitä oli kolmetuhattaviisisataa. He muodostivat neljänneslieun
pituisen rintaman. He olivat jättiläisiä jättiläishevosten selässä.
Heitä oli kaksikymmentäkuusi eskadroonaa, ja oli heillä takanaan tukena
Lefebvre-Desnouettesin divisioona, satakuusi valiosantarmia, kaartin
jääkärit, tuhatsatayhdeksänkymmentäseitsemän miestä, sekä kaartin
peitsimiehet, luvultaan kahdeksansataakahdeksankymmentä. Heillä oli
harjaton kypärä, haarniska taottua rautaa, pistoolit koteloissaan
satulankaaressa ja pitkä lyömämiekka. Aamulla oli heitä koko armeija
ihastellut, kun he kello yhdeksältä torvien toitottaessa ja kaikkien
soittokuntain puhaltaessa "_Me keisarkuntaa turvatkaamme_" olivat
porhaltaneet esiin tiheänä joukkona, toinen heidän pattereistaan
sivustalla, toinen keskustassa ja levittäytyneet kahteen riviin
Genappen ja Frischemontin teiden välille ja asettuneet paikoilleen
tuohon mahtavaan toiseen ketjuun, jonka Napoleon oli niin taitavasti
muodostanut ja jolla, sen vasemmassa päässä kun olivat Kellermannin
kyrassierit ja oikeassa Milhaudin, saattoi sanoa olleen rautaiset
siivet.

Kenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja
asettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.

Silloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.

Koko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien
rämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui
Belle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies,
erehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee
aukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon
miehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin
tästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana
ja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen
Mont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He
nousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen
ja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman
joukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä
kaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto
vasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen
kiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla
kiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.

Moista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen
ratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa,
mutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut
eläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu.
Jokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero.
Mahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin.
Siinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja,
tykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia,
säännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin
vesihirviön suomut.

Tällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin.
Tämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon
sankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista,
hippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja
hevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia,
kukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja
eläimiä samalla kertaa.

Omituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa
kahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman
harjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä,
liikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista
neliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän
neliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten
suoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä
kyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan.
Se kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan,
kavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain
kalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen
kammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa
pitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja
torvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka
karjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin
heitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.

Mikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa
äkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan
kiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan
samaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja
murskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten
ja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin
uurrostie.

Silmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta,
ammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä
syvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne
ensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi,
viskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa
sätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko
rivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman
englantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli
saattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät
sinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden
ainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä,
pääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia
vajosi tähän kuiluun.

Tämä oli taistelun menettämisen alkua.

Paikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin
uurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa
miestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit,
jotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.

Mainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt
sai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään
vallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.

Ennenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon
tarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen
uoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan.
Hänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli,
joka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä
aavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli
vastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan
pään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.

Muitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.

Oliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei!
Miksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.

Waterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista
vuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja
niissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän
oli käynyt ilmi jo kauvan sitten.

Oli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.

Tämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa
häiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin
koko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen
elonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen
maailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi
saanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen
lahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä
loukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen
kuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri,
täpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun
maa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka
syvyyden kuilussa kyllä kuullaan.

Napoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen
eteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.

Hän oli Jumalalle kiusaksi.

Waterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman
muodon.



10.

Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.


Samassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi
patterikin olemassa-olonsa.

Kuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat
kyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti
sotilaallisesti englantilaista patteria.

Englantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut
neliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen
aikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän
joukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä,
joiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.

Wathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin
rivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa
vasemmalle, oli tullut perille ehyenä.

Kyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.

Täyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä,
niin sitä hyökättiin.

On hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään
kovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho
tulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat
eivät hievahtaneetkaan.

Silloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.

Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa.
Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä
kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa
seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui
min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan,
neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja
sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen
alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli
rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin
suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat
tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja
neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle.
Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin
haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty
missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät
neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi
satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä
neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia
tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko,
ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota
ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.

Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten
hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti
ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti.
Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön
keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan
haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan
kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone
kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset
kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat
Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja
katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.

Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja
joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli
vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa
siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin
muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja
muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä
muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä
muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.

Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi.
Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä
neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa
rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg
kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine
karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja
takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja
heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä!
Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.

Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten
voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän
haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun
kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.

Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.

Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa,
pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin
miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa
rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän
yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi
peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin
ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen.
Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai
paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi
myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät
yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta.
Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.

Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään,
että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton,
ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien
onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä
kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin.
Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu,
ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]

Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai
naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta
rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin
jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.

Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli
kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka
kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä
kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?

Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.

Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on
varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen
kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen
salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden
risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten
ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin,
elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli
silloin kahdeksantoista vanha.

Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.

Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta
oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse
asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä
englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne,
Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin
kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.

Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä
armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla
sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "_Ei ole_", vastasi Wellington,
"_antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen_!" Melkein samalla
hetkellä -- omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien
armeijain voipumusta -- pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon
huudahti: "_Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä
tekemään rupea_!"

Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain
rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat
hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun
ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota
pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa
luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä
Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin
urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien
varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista
valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme
yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815
englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan.
Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana
päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten
puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet
temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard,
niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne
haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa,
Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt
tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä
verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt
viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä.
30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt
kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä
vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut,
kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä
sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli
kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin
tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut
Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti.
Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja
kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä
enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää.
Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat
miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina
Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi
pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka
elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin,
joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä.
Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn
kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä
suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään
ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi.
Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen
määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen
kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä
tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies
Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä
oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan
hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen
kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: _Blücher tai yö!_

Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä
välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.

Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.



11.

Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.


Kaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin,
Blücher tuli. Kuolema elämän sijasta.

Kohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta
luuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.

Jos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin
oppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin
yläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista
vuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut
Waterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka
kulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut
rotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow
ei olisi ehtinyt ajoissa perille.

Siis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen
kenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia
paikoillaan. "Taistelu olisi ollut menetetty."

Oli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin
myöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt
liikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa,
ja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät
vajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt
kulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun
molemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön
ruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen
välitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin
sammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä
ennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.

Kaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello
neljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton.
Moisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa
äärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.

Jo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella
tähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka
oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: "Näen tuolla
kaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta."
Sitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: "Soult, mitä Te näette
tuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?" Kaukoputkeaan
suunnitellen oli marsalkka vastannut: "Neljä tai viisituhatta miestä,
Teidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy." Mutta ne pysyivät
liikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat
tähystelleet tätä keisarin mainitsemaa "pilveä." Muutamat olivat
sanoneet: "Ne ovat levähtäviä sotamiehiä." Enimmät olivat kuitenkin
selittäneet: "Ne ovat puita." Totta olikin, että pilvi ei liikkunut.
Keisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan
tätä salaperäistä ilmiötä.

Bülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen
etujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi
odottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen
taisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään
Wellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään,
lausuen nämä merkitsevät sanat: "Täytyy toimittaa englantilaisille
hiukan ilmaa."

Vähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin
divisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin
Wilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi
ja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen
kaartin riveihin.



12.

Kaarti.


Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton
ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät
kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I,
Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt
ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta
ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau,
meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt
uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen
puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu
suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa
toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus,
kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.

Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!"
Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi
puhkeava kuolemanvarmuus.

Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri
mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät
pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse
näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli
auringon nähty nousevan.

Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa
kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de
Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine
kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä,
tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista
kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa
liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat
voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington
huusi: _Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan!_ Englantilaisten
kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa,
kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun,
kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi.
Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se
tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon:
"pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon
sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä
ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja
enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei
ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin
kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.

Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä
myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet
suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät
liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen
olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä,
suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa,
suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "_Tulkaa katsomaan,
kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella_!" Mutta turhaan:
hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän
paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "_Etkö sinä aijo
surmaasi hakeakkaan, hä_?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko
tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "_Ei
siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten
kuulat mäjähtäisivät mahaani_!" Sinun piti säästymän ranskalaisten
kuulain ruuaksi, onneton!



13.

Pako.


Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.

Armeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa,
Haie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi
huuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö.
Kaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu,
törmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa
hevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta
asettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa
sekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa,
hän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä
vastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen:
_Eläköön marsalkka Ney!_ Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä
sinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja
toisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista
on mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen
eteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen
toisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman
vaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta
mukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan
muureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen
vara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann
Vandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin
prinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat
rynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon
laskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa,
rukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät
nyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut
preussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää,
halkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen,
kanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja
kaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita
kumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly
valmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien.
Huidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat,
tasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden
neljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon
kiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä
raivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei
kenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin
heinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.

Genappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa:
Lobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin
miten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta
pötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä
nytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin
päädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä
Genappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan
niin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi
teurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli
antanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista
ranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin.
Mutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka
oli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti
miekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä
vangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla.
Rangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi
itsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja
pako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi
Frasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi
surkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.

Tämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden,
joka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman
syvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli
kohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän
päivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka
jättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt
tarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien
pimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon. _Hoc erat in fatis_. Tuona
päivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on
yhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli
välttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti
asian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon
taistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti.
Jumala kulki siitä ohi.

Yön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla
päällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan
miehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut
hevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin
katsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän
luhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.



14.

Viimeinen neliö.


Muutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon
myllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön
asti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä
kaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen
helmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan
murtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta
varten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset
Mont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut,
peloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan.
Ulm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.

Illan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä
yksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa
laaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet
ja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan
vihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen
sekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan
tuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta
pieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen
pyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus
hengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän
vaimenevan jyhkinän.

Kun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän
lippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien
loputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa
oli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä
yleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö
vaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä
taistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten
varjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean
taivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri
pääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun
melskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti
heihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan,
palavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin
kaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien
tulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen
kenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan
Maitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten
viimeistä hetkeä: "Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!" Cambronne
vastasi: "Haista p--a!"



15.

Cambronne.


Ellei tahdo loukata lukijaa, ei hänelle saata toistaa kauneimpia
sanoja, mitä kukaan ranskalainen on milloinkaan lausunut. On kiellettyä
mainita historiassa eräitä asioita, vaikka ne olisivat kuinka yleviä
tahansa.

Omalla uhallamme rikomme me tätä kieltoa.

Näiden jättiläisten joukossa oli siis yksi titani: Cambronne.

Sanoa moiset sanat ja sitten kuolla, löytyykö mitään suurenmoisempaa?
Sillä kuoleminenhan on samaa kuin tahtoa kuolla, eikä ole suinkaan
tämän miehen vika, etteivät kuulat saaneet häntä hengiltä.

Waterloon taistelun voittaja ei ole suinkaan Napoleon, joka pakeni, ei
Wellington, joka peräytyi kello neljä ja joka oli kello viisi joutunut
epätoivoon, ei Blücher, joka tuskin otti taisteluun osaa, vaan
Waterloon taistelun voittaja on Cambronne.

Iskeä moisilla sanoilla salamaa, joka joka hetki uhkaa kuolemaa, se on
samaa kuin voittaa.

Vastata näin täydelliselle häviölle, puhua näin sallimukselle, tällä
tavoin laskea perustus tulevalle leijonalle, singahuttaa nämä sanat
vastineeksi yön sateelle, Hougomontin petolliselle muurille, Ohainin
uurrostielle, Grouchyn myöhästymiselle, Blücherin saapumiselle, ivailla
vielä keskellä kuolemankin, ikäänkuin jäädä pystyyn kaatumisenkin
jälkeen, hukuttaa näihin neljään tavuun koko europpalainen liittokunta,
tarita kuninkaillekin näitä rivouksia, jotka Cesarit kyllä entuudestaan
tuntevat, tehdä halvimmista sanoista mahtavimmat, kätkemällä niihin
Ranskan leimausta ja jyrinää, päättää julkeasti Waterloon päivä
laskiaisilveellä, täydentää Leonidasta Rabelaisilla, lyhyesti kuvata
koko tätä voittoa sanoilla, joita on mahdoton lausua, menettää
taistelukenttä, mutta valloittaa historia, saada naurajat puolelleen
tämän verilöylyn jälkeen, se on tavatonta, mittaamattoman suurta.

Se on salaman häpäisemistä. Se kohoaa aiskylosmaiseen suuruuteen.

Tuntui kuin repeäisi Cambronnen sanoissa jokin: rinta niissä repeää
halveksimisen painosta, niissä räjähtää ylenmäärin kiusatun kuolevan
kiukku. Kuka voitti? Wellingtonko? Ei. Ilman Blücheriä olisi hän
hävinnyt. Blücherkö? Ei. Ellei Wellington olisi alkanut, ei Blücher
olisi voinut lopettaa. Tämä Cambronne, tämä viimeisen hetken ilmestys,
tämä tuntematon sotamies, tämä mitättömän pieni tekijä taistelujen
vyörinässä, tuntee valheen vallitsevan, valheen musertavassa tappiossa
-- kaksinkertaisesti kirvelevä vääryys! -- ja juuri kun hän on
sentähden raivosta pakahtumaisillaan, tarjotaan hänelle tuota kurjaa,
naurettavaa lahjaa: elämää! Kukapa ei siitä ponnahtaisi pystyyn? Ne
ovat tuossa, kaikki Europan kuninkaat, onnelliset kenraalit, jyristävät
Jupiterit, heillä on satatuhatta voitokasta sotilasta ja niiden
sadantuhannen takana miljoona, heidän kanuunansa ammottavat tuohukset
sytytettyinä, he ovat polkeneet jalkainsa alle keisarillisen kaartin ja
suuren armeijan, he ovat murskanneet Napoleonin, jäljellä on enää vain
Cambronne. Vain tämä maan matonen on enää panemassa vastaan. Hän on
paneva vastaan. Silloin etsii hän sanoja niinkuin etsitään miekkaa. Ne
tulevat vaahdosta, ja tuo vaahto on samaa kuin ne sanat. Tätä
suunnatonta, mutta keskinkertaista voittoa, voittoa, jossa ei ole
voittajaa, nousee tämä epätoivoinen vastustamaan. Hän tuntee kyllä sen
voiton tavattoman merkityksen, mutta hän todentaa myös sen
mitättömyyden. Ja hän ei vain sylje sitä päin naamaa, hän tekee
enemmän. Lukumäärän, voiman ja aineen musertamana hän tapaa sielustaan
sanat, joiden täytyy ulos. Sanoa näin, menetellä näin, tavata moiset
sanat, me toistamme vieläkin, se merkitsee todellista voittajaa.

Suurten päivien henki astui tähän tuntemattomaan mieheen tällä turmion
hetkellä. Cambronne tapaa Waterloon sanan niin kuin Rouget de Lisle
tapaa marseljeesin, ylemmän hengen vaikutuksesta. Jumalallisen myrskyn
puuskaus käy näiden miesten läpi, ja he värähtävät, ja toinen laulaa
ylevän laulun, toinen huudahtaa kauhistuttavat sanat. Näitä
titanillisen halveksimisen sanoja ei Cambronne singahuta vain
Europalle keisarikunnan nimessä, se olisi vähän; hän singahuttaa ne
menneisyydelle vallankumouksen nimessä. Kun ne kuulee, tuntee
Cambronnessa vanhojen jättiläisten hengen. On kuin Danton puhuisi tai
kuin ärjyisi Kleber.

Cambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa
leimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen
kuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota
nouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää
mitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän
kenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti
tuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset
legionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja
veren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan,
mistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin
postivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien
rämistää ohi.



16.

Quot libras in duce?


Waterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä
voittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion
johtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain
tulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja.
Viralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia.
Jälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon
taistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme
vaihekautta. Vain Charras on -- vaikka me muutamissa kohdissa olemme
toista mieltä kuin hän -- rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän
juhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron
kukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on
vallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat.
Ja tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan
luhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan
kaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.

Tässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei
ihmisillä ole mitään osaa.

Riistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin
Waterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei
mainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon
ongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria
tämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa,
ei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä
Waterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin
verrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja
Englannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on
ominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä
aamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta
herättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne
osaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen
olemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne
ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan
Waterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä
kohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman
vuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän
aikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön
hyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken
johtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen
tappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät
sentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja
valloittajat, -- pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin
merkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa,
enemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä,
missä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti
molemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja
Jumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei.
Pelitappio.

Pelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.

Eipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne
leijonaa.

Waterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja
Wellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole
milloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut
hämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä.
Toisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu
peräytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen
kylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää
kentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri
sotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu
teurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa
jätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton
säntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen
näkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto,
leimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku,
tyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki
syvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa,
virta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin
pakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä
taistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon
yhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington
oli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä
kertaa voitti laskutaito neron.

Molemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat,
se voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti
Blücheriä; hän tuli.

Wellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa
tilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut
sen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut
nuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan
muserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli
oikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä
merkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki
vastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman
ampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman
sotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa
ryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia,
käsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana
iskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla
sotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden
toisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin
Beaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan?
Mikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen
sotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen
perään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia
kohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan,
perinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä
kesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon,
Montenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon.
Keskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui
tähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta
nuorentuneena.

Ja tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser
on valmis.

Waterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan
sotapäällikkö voitti.

Mitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen
lujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä
englantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa -- älköön Englanti
tästä pahastuko -- oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.

Omituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi
Bathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä
kesäkuuta vuonna 1815, oli "inhoittava armeija." Mitähän mahtanevat
tästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?

Englanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa.
Minkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington
oli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset,
ratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja
Kemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa
säkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan
harjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä,
mutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja
sotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli
sitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan
riistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli
aivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja
rautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko
meidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen
armeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin
Englannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi
oikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan
kokonaisesta kansasta.

Mutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä
sanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta,
läänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja
virka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja
kunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana
jää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta
korkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan.
Sotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten
Inkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä
kersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut
armeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut
tiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin
upseerin arvoa.

Mutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin
Waterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin
muuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain
jyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka
antaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa
johdettiin ihmeellisesti.

Ylipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin
taistelua.

Waterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin
taistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin
taistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli
lieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella.
Tästä tiheydestä johtui verilöyly.

On toimitettu seuraavia laskuja ja saatu seuraavat suhdeluvut: mieshukka
-- Austerlitzissa, ranskalaisia: neljätoista sadasta, venäläisiä:
kolmekymmentä sadasta, itävaltalaisia: neljäkymmentäneljä sadasta; --
Wagramissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, itävaltalaisia:
neljätoista; -- Moskovassa, ranskalaisia: kolmekymmentäseitsemän
sadasta, venäläisiä: neljäkymmentäneljä; --Bautzenissa, ranskalaisia:
kolmetoista sadasta, venäläisiä ja preussilaisia: neljätoista; --
Waterloossa, ranskalaisia: viisikymmentäkuusi sadasta, liittoutuneita:
kolmekymmentäyksi. Keskimäärin Waterloossa: neljäkymmentäyksi sadasta.
Sataneljäkymmentätuhatta taistelevaa, kuusikymmentätuhatta kuollutta.

Waterloon taistelukenttä on nykyään yhtä tyyni ja levollinen kuin maa,
tämä ihmisen suuttumaton kantaja, yleensä on, eikä se suuresti eroa
muista tasangoista.

Mutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä
käyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän
haaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet
kauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen
näkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma
katoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut
kiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet
näköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat,
välkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat
hirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän
aavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia;
nämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon;
tuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta
sittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja
laaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske
kuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita
Mont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja
Plancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet
haamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.



17.

Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?


On olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka
ei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli
Waterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän
iskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin
odottamatonta.

Ja kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta
näkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto
vallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat
Pietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä oli _status quo_
uudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä
vuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen
peittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta
kapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän
suuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo
kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun,
Romanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä
Bourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen
oikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin
täytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä
väkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto
tosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon
taistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun
kaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä
uudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat
valta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy
perustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen
Napolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen
eri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa
Saint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista.
Saadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitä
_edistykseksi_; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on,
kutsukaa sitä _huomeneksi_. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä,
ja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina
päämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään
Foysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja
nousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin
huonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä
liittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien
yli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se
käyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin;
valloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti
äkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta
vaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan
toiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli
ajattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki
esteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa
voittajansa.

Se, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili
Wellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan
marsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva,
se, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata
leijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan
jalustaan päivämäärän: _18 päivä kesäkuuta vuonna 1815_, se mikä
innostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin
ylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa
ikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon
katalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki
tulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa
ja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.

Nähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.

Todelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous
oli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä
ollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815
syöstiin ratsastava Robespierre satulasta.



18.

Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.


Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä
kukistui.

Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan
roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan
niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella,
jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta:
se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa,
tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos
kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta
ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa,
jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme
enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä
yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi
juuri päästy auringonpimennyksestä.

Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat
maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli
bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi.
Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai
paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin
edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän
tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin
elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia
yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista
vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa
omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause
_non pluribus impar_ ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon
säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli
ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo.
Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä
voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden
uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea,
pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen
kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja
jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja
Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi
muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena,
jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut
tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti
kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa
eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista
kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat
arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja
vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki
maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman
kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle
preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"

Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen,
myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti
valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden
valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi
perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt
sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden
kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.

Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin
kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon
kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri
mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden
naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti
rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä
tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle
Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "_Hänkö kuollut_!" huudahti tämä
vanhus, "_tunnettepas Te hänet hyvin_!" Mielikuvitus loi tästä perin
pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan
taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi
aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.

Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta
järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. _Sainte-Alliance_, Pyhä Liitto.
_Belle-Alliance_, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas
kenttä.

Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen
uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen
otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat
katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin
samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä,
Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte
näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan
riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan
Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen
rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet
levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko
johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se
juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä
haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta
hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.

Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät
ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa,
ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko
maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa
kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.

Sellainen oli siis Waterloo ja sellaiset sen seuraukset.

Mutta mitä merkitsee kaikki tämä ijankaikkisuuden valtijaan edessä?
Kaikki tämä riehunta, kaikki nämä myrskypilvet, tämä sota, tämä rauha,
kaikki tämä pimeys eivät hetkeksikään himmentäneet sen tutkimattoman
silmän loistetta, joka ei havaitse mitään eroitusta korrelta korrelle
hyppivän kasakaan ja kirkontornista toiseen lentävän ja vihdoin
Notre-Damen ylimpään huippuun lehahtavan kotkan välillä.



19.

Öisellä taistelukentällä.


Palatkaamme jälleen tälle kohtalokkaalle taistelukentälle, sillä niin
vaatii kertomuksemme.

18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 oli täysikuu. Kuun valo auttoi
Blücherin raivoisaa takaa-ajoa, ilmaisi pakenevain jäljet, jätti tämän
onnettoman joukon hurjistuneiden preussilaisten ratsumiesten käsiin ja
edisti näin verilöylyä. Yö sattuu joskus omalla kaamealla tavallaan
palvelemaan tällaisten tuhotapausten tarkoituksia.

Viimeisen kanuunanlaukauksen pamahdettua jäi Mont-Saint-Jeanin
ylätasanko autioksi.

Englantilaiset valtasivat ranskalaisten leiripaikan. Voiton
tavanmukaiseen todentamiseenhan kuuluu myös nukkuminen voitetun
vuoteessa. He asettuivat yöteloilleen Rossommen tuolle puolen.
Pakenevain kimppuun päästetyt preussilaiset kulkivat yhä eteenpäin.
Wellington meni Waterloon kylään valmistamaan kertomustaan lordi
Bathurstille.

Jos sananparsi _sic vos non vobis_ on milloinkaan pitänyt paikkaansa,
niin ainakin Waterloon kylän suhteen. Waterloo ei tehnyt mitään, se kun
jäi puolen lieun päähän kahakasta. Mont-Saint-Jeania pommitettiin
kanuunoilla, Hougomont pistettiin tuleen, Papelotte poltettiin,
Plancenoit poltettiin, Haie-Sainte valloitettiin väkirynnäköllä,
Belle-Alliance näki molempain voittajain syleilyn. Mutta niiden nimiä
tuskin tunnetaan, ja Waterloo, joka ei taistelussa mitään toimittanut,
on saanut osakseen koko kunnian.

Me emme kuulu niihin, jotka imartelevat sotaa; tilaisuuden tullen
lausumme kyllä sille totuuksia. Sodalla on kammottavat kauneutensa,
joita emme ole lainkaan salanneetkaan; mutta myöntäkäämme myös, että
sillä on omat rumuutensa. Muuan hämmästyttävimpiä on kaatuneiden nopea
ryöstäminen voiton jälkeen. Aamurusko, joka syttyy taistelun jälkeisenä
päivänä, valaisee aina alastomia ruumiita.

Kuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on
se inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun?
Ketä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana?
Muutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin
menettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan
samoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka
pystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän
sankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa,
jonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä
näyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita
ja sitten varastaisi kuolleelta kengät.

Varmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä
varkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan
nyky-aikaista sotamiestä.

Jokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee
meidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi
lakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota
kutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa
taisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä
muonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus
eukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät,
kerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia,
rosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat
sotajoukot perässään -- tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen
perässä -- muinoin -- me emme puhu nykyisistä ajoista -- niin että tätä
jälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä "laahustajiksi". Ei
mikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä
olennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat
ranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus,
ranskaa puhuva espanjalainen "laahustaja" tappoi salakavalasti ja
ryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton
jälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen
erehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen
rosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa.
Inhoittava ohjesääntö: _Eläkää vihollisen kustannuksella!_ synnytti
tämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine
pettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt,
joiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja.
Turenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä.
Sallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli
niin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin.
Sotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä,
riippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella
ja Marceaulla ei ollut lainkaan "laahustajoita"; Wellingtonilla -- me
teemme hänelle mielellämme tämän oikeuden -- oli niitä vain vähän.

Kaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja
19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn
muitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta
ryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän
yhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin
toisessa.

Kuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.

Puoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies
Ohainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan
sitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei
ranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun
ruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka
voittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa
Waterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti
sotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi
eteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä
ehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta
ilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla
taskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään,
ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt,
kumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä,
kavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva
liikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä
muistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja
joita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät "hämäränkulkijoiksi".

Muutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla
tepastellessaan.

Katse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista
usvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja
Mont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä,
erään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä
huomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty
tervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha
hevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan
välittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti
vaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä
näiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.

Hämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella.
Uikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas
osoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat
luotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät
pudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka
oli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa
värisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.

Kaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja
kiertojoukkojen määränperäinen astunta.

Hougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen,
toinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna
jalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti,
taivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen
englantilaisleirin nuotiotulten ketju.

Olemme kertoneet Ohainin uurrostien onnettomuudesta. Millaisen kuoleman
olivat siinä saaneet niin monet, monet urheat miehet, kauhistuneena
kieltäytyy sydän sitä ajattelemasta!

Jos mikä on kammoittavaa, jos on olemassa todellisuus, joka voittaa
hourauksenkin, niin on se tämä: elää, nähdä päivän kultakehrä, omata
uhkuva, miehekäs voima, omata terveys ja elämänilo, nauraa uljaasti,
kiitää kohti kunniaa, joka väikkyy edessä häikäisevänä, tuntea
rinnassaan huokuvat keuhkot, tykyttävä sydän, järjen johtama tahto,
puhua, ajatella, toivoa, rakastaa, omistaa äiti, omistaa vaimo, omistaa
lapsia, omistaa valo, ja sitten äkkiä, kirkaisun silmänräpäyksessä,
lyhyessä, lyhyessä hetkessä suistua kuiluun, pudota, vieriä, murskata,
tulla murskatuksi, nähdä viljojen tähkiä, kukkia, lehtiä, oksia, ei
päästä kiinni mihinkään, tuntea sapelinsa hyödyttömäksi, tuntea miehiä
allaan, hevosia päällään, reutoa turhaan, luiden musertuessa
odottamattoman, rusentavan painon tieltä, tuntea näkymättömän kantapään
survaisevan silmät päästä, pureskella raivoissaan hevosten kenkiä,
tukehtua, huutaa, vääntelehtiä, painua yhä alemmaksi ja sanoa
itselleen: "Ja aivan äskenhän minä olin vielä elävä olento!"

Siinä, missä tämän kamalan onnettomuuden uhrit olivat kuolontuskissaan
korisseet, oli nyt kaikki hiljaista. Uurrostien uoma oli aivan täynnä
toistensa päälle sulloutuneita hevosia ja ratsastajia. Kauhea läjä.
Tien seinämiä ei näkynyt enää lainkaan: ruumiit olivat täyttäneet
syvänteen aivan kentän tasalle niinkuin täsmälleen mitatun ohravakan.
Röykkiö kuolleita ylhäällä, verta virtoinaan alhaalla: sellainen oli
tämä tie illalla, kesäkuun 18 päivänä vuonna 1815. Veri juoksi aina
Nivellesin maantielle asti ja kerääntyi siellä suureksi lätäköksi tietä
sulkevan murroksen eteen, paikkaan, jota vieläkin näytetään.
Muistammehan, että kyrassierien tuhoutuminen oli tapahtunut
vastakkaisella taholla, Genappen tien seutuvilla. Ruumiskasan korkeus
vaihteli aina uurrostien syvyyden mukaan. Keskikohdalla, missä syvänne
melkoisesti mataltui ja mistä Delordin osasto oli kulkenut yli, kävi
myös ruumiskerrostuma ohuemmaksi.

Yöhiiviskelijä, josta lukija äsken sai hämärän käsityksen, kulki tuota
paikkaa kohti. Hän nuuski tämän suunnattoman haudan läpikotasin. Hän
tarkasteli. Hän piti ikäänkuin jonkunlaista kammoittavaa kuolleiden
katselmusta. Hän kahlasi veressä.

Äkkiä hän pysähtyi.

Muutaman askeleen päässä hänestä, uurrostien syvänteessä, kohdassa,
missä ruumisläjä loppui, pisti mies- ja hevos-rykelmästä esiin avattu
käsi, jota kuu valaisi.

Tämän käden yhdessä sormessa kiilsi kultasormus.

Mies kumartui, viivähti hetkisen kyyrysissään, ja kun hän jälleen
kohottautui suoraksi, ei tuossa kädessä enään ollut sormusta.

Hän ei oikeastaan kohottautunut suoraksi: hän jäi jonkunlaiseen
vauhkoon, salakavalaan asentoon, selkä päin ruumisläjää, tähystellen
taivaanrantaa, koko eturuumis molempain maahan tuettujen etusormien
varassa, pää vain vaanimassa uurrostien reunan ylitse. Sakaalin neljä
jalkaa ovat erinomaisen tarpeelliset muutamiin toimituksiin.

Sitten, tehtyään päätöksensä, nousi hän pystyyn.

Samassa hän vavahti. Hän tunsi takapuolelta pideltävän itseään kiinni.

Hän käännähti ympäri: avattu käsi oli sulkeutunut ja tarttunut hänen
mekkonsa liepeeseen.

Tavallinen rehellinen mies olisi pelästynyt. Tämä nauramaan:

"Katohan, kuolluthan se vain onkin. Pidän enemmän aaveista kuin
santarmeista."

Mutta käsi herposi ja hellitti mekon liepeestä. Ponnistukset raukeavat
pian haudassa.

"Vai niin!" jatkoi rosvo, "onko tuo hengissä, tuo kuollut?
Katsotaanhan."

Hän kyyristyi uudelleen, kopeloi läjää, työnsi esteet pois tieltä,
tarttui käteen, sai kiinni käsivarresta, vapautti pään, kiskoi niin
vähitellen esiin koko ruumiin, ja muutaman hetken kuluttua veti hän
uurrostien pimeydestä hengettömän tai ainakin tajuttoman miehen. Mies
oli kyrassieri, upseeri, vieläpä korkea-arvoinen upseeri: suuri
kullanhohtoinen olkalappu pistihe näkyviin haarniskan alta. Tällä
upseerilla ei ollut enää kypärää. Ankara sapelinisku oli haavoittanut
hänen kasvonsa, joista näkyi vain verta. Muuten näyttivät hänen
jäsenensä eheiltä, sillä onnellisen sattuman kautta -- mikäli tässä
voimme puhua onnellisesta sattumasta -- olivat ruumiit muodostaneet
hänen päälleen ikäänkuin holvikaaren, siten varjellen häntä
murskautumasta. Hänen silmänsä olivat kiinni.

Hänen haarniskassaan upeili kunnialegionan hopearisti.

Rosvo sieppasi tämän ristin, ja heti katosi se salaperäisiin syvyyksiin
hänen mekkonsa alle.

Minkä jälkeen hän tunnusteli upseerin liiviä, havaitsi siellä kellon ja
otti sen. Sitten hän kopeloi haarniskan alta, löysi rahakukkaron ja
upotti sen taskuunsa.

Kun hän oli saapunut tähän kohtaan sitä auttamistyötä, jonka hän uhrasi
tälle kuolevalle, avasi upseeri silmänsä.

"Kiitos", sanoi hän heikosti. Hänen kanssaan askartelevan miehen ripeät
liikkeet, yön vilpoisuus, ilma, jota hän nyt saattoi vapaasti
hengittää, olivat herättäneet hänet horroksistaan.

Rosvo ei vastannut. Hän kohotti päätänsä. Tasangolta kuului askelten
ääniä: siinä läheni varmaankin joku kiertovartiosta.

Upseeri mumisi, sillä hänen äänessään asui vielä kuoleman heikkous:

"Kutka voittivat taistelun?"

"Englantilaiset", vastasi rosvo.

Upseeri jatkoi:

"Etsikää taskuistani. Te löydätte sieltä rahakukkaron ja kellon.
Ottakaa ne."

Se oli jo tehty.

Rosvo oli suorittavinaan pyydetyn tempun ja sanoi:

"Ei täällä ole mitään."

"Minut on ryöstetty", jatkoi upseeri; "olen siitä kovin pahoillani.
Olisin tahtonut antaa ne Teille."

Kiertovartioston askeleet kaikuivat yhä selvempinä.

"Nyt ne sieltä tulevat", sanoi rosvo, samassa aikoen puittaa tiehensä.

Vaivoin kohottaen kättänsä pidätti upseeri hänet:

"Te olette pelastanut henkeni. Kuka Te olette?"

Rosvo vastasi nopeasti, matalalla äänellä:

"Kuuluin, kuten Te, ranskalaiseen armeijaan. Minun täytyy nyt jättää
teidät. Jos ne saisivat minut kiinni, niin ne ampuisivat minut. Minä
olen pelastanut henkenne. Koettakaa nyt selviytyä omin neuvoin."

"Mikä olette arvoltanne?"

"Kersantti."

"Mikä on nimenne?"

"Thénardier."

"Minä en ole unhoittava sitä nimeä," sanoi upseeri. "Ja painakaa Tekin
mieleenne minun nimeni. Minun nimeni on Pontmercy."



TOINEN KIRJA

ORION-LAIVA



1.

Numerosta 24601 tulee numero 9430.


Jean Valjean oli joutunut uudelleen kiinni.

Meidän sallittanee sivuuttaa nopeasti tuskalliset yksityiskohdat.
Tyydymme esittämään tässä vain kaksi sen ajan sanomalehdissä muutamia
kuukausia Montreuil-sur-Merissä sattuneiden hämmästyttäväin tapausten
jälkeen julkaistua pikkupätkää.

Nämä kyhäelmät ovat hieman ylimalkaisia. Tulee muistaa, että
_Käräjälehteä_ (Gazette des Tribunaux) ei silloin vielä ollut olemassa.

Lainaamme ensimäisen _Valkoisesta Lipusta_. Se on 25 päivältä kesäkuuta
1823.

"-- Muuan Pas-de-Calaisin piirikunta on hiljattain ollut oudon
tapahtuman näyttämönä. Eräs niillä tienoin tuntematon, herra
Madeleineksi kutsuttu mies oli muutamien vuosien aikana uusia
menettelytapoja käyttämällä kohottanut kukoistukseen seudun vanhan
teollisuudenhaaran: vuoripien ja mustain lasihelyjen valmistamisen. Hän
oli siitä rikastunut ja samalla, sanokaamme sekin, rikastuttanut koko
piirikunnan. Kiitollisuuden osoitukseksi tästä hyödyllisestä
toiminnasta oli hänet nimitetty pormestariksi. Mutta nyt on
järjestysvalta havainnut, että herra Madeleine olikin entinen
luvattomille alueille siirtynyt, vuonna 1796 varkaudesta tuomittu
rangaistusvanki, nimeltä Jean Valjean. Jean Valjean on uudelleen
passitettu kuritushuoneeseen. Hän näyttää ennen kiinnijoutumistaan
ennättäneen nostaa herra Laffitten pankista yli puolimiljoonaa frangia,
jotka hän oli sinne sijoittanut ja jotka hän kuuleman mukaan oli täysin
laillisella tavalla ansainnut liikkeellään. Ei ole saatu tietää, minne
Jean Valjean olisi mahdollisesti kätkenyt nämä rahat ennen kuin hänet
suljettiin Toulonin kuritusvankilaan."

Toinen hiukan yksityiskohtaisempi pätkä on peräisin _Pariisin
Päivälehdestä_, samoilta ajoilta.

"-- Muuan vapautettu rangaistusvanki, Jean Valjean nimeltään, on
äskettäin ollut tuomittavana Varin tutkinto-oikeudessa. Juttuun liittyy
seikkoja, jotka ovat omiansa herättämään yleisempää huomiota. Tämän
rikollisen oli onnistunut jonkun aikaa piileskellä järjestysvallan
valppautta; hän oli muuttanut nimeä, olipa ehtinyt kohota erään
pohjoisen pikkukaupunkimme pormestariksikin. Hän oli perustanut tähän
kaupunkiin melkoisen teollisuuden. Mutta vihdoin hänet paljastettiin ja
vangittiin, mistä kiitos ja kunnia meidän järjestysvaltamme
uupumattoman innon. Jalkavaimonaan oli hän käyttänyt muuatta ilotyttöä,
joka kuoli säikähdyksestä häntä vangittaessa. Tämä hirtehinen, jolla on
Herkuleen voimat, pääsi kuitenkin jollakin tavalla pakenemaan; mutta
kolme, neljä päivää jälkeenpäin joutui hän uudelleen järjestysvallan
käsiin itsessään Pariisissa, juuri kun hän oli astumaisillaan erääseen
niitä pieniä vaunuja, jotka välittävät liikennettä pääkaupungin ja
Montfermeilin (Seine-et-Oise) kylän välillä. Väitetään hänen käyttäneen
tätä kolmen, neljän päivän vapaata aikaa nostaakseen erään meidän
huomattavimman rahamiehemme liikkeeseen tallettamansa melkoisen summan.
Tämä summa arvioidaan kuudeksi- tai seitsemäksisadaksituhanneksi
frangiksi. Syytöskirjelmän mukaan olisi hän kaivanut sen johonkin vain
hänelle tiettyyn paikkaan, ja sitä ei niin ollen ole voitu löytää.
Miten tämän seikan lieneekään, varmaa vain on, että mainittu Jean
Valjean oli hiljattain tutkittavana Varin maakunnan käräjillä,
syytettynä aseellisesta varkaudesta julkisella tiellä, noin kahdeksan
vuotta takaperin; uhrina oli muuan tuollainen kelpo poikanen, jotka,
kuten sanoo kuolemattomissa säkeissään Ferneyn patriarkka:

    "... Savoijasta saapuvat vuosittain,
    Kädellä kepeällä puhdistain
    Noen täyttämät pitkät putket.

"Rosvo ei huolinut puolustautua. Järjestysvallan taitavan ja
kaunopuheisen asiamiehen on onnistunut todistaa varkauden ja ryöstön
tapahtuneen rikostoverien avulla, sekä Jean Valjeanin kuuluneen
erääseen eteläiseen rosvoliittoon. Syylliseksi julistettuna tuomittiin
siis Jean Valjean kärsimään kuolemanrangaistus. Rikollinen kieltäytyi
vetoamasta tarkastusoikeuteen. Kuningas suvaitsi kuitenkin
loppumattomassa lempeydessään lieventää hänen rangaistuksensa
elinkautiseksi pakkotyöksi. Jean Valjean passitettiin viipymättä
Toulonin kuritusvankilaan."

Muistettanee vielä Jean Valjeanin Montreuil-sur-Merissä ottaneen vaarin
uskonnollisista menoista. Erinäiset sanomalehdet, niiden joukossa
_Perustuslaillinen_, leimasivat tämän lievennyksen pappispuolueen
voitoksi.

Jean Valjean sai muuttaa numeroaan rangaistusvankilassa. Hänen
nimekseen tuli nyt 9430.

Mainitkaamme tässä yhteydessä, jott'ei meidän enää tarvitsisi asiaan
palata, että herra Madeleinen mukana hävisi Montreuil-sur-Merin
menestyskin. Kaikki, mitä hän oli aavistanut tuona kuumehoureisena
epäröimisen yönä, toteutui. Kun hän puuttui, niin _sielu puuttui_.
Hänen kukistumisensa jälkeen esiintyi Montreuil-sur-Merissä tuo sama
itsekäs suurten, luhistuneitten rakennusten jako, tuo surkea
kukoistavain yritysten paloittelu, jollaista kenenkään huomaamatta
sattuu joka päivä inhimillisessä yhteiskunnassa, mutta josta historia
mainitsee vain kerran, koska se tapahtui Aleksanterin kuoleman jälkeen.
Sotaherrat panivat päähänsä kuninkaan kruunun; työnjohtajista vääntyi
tehtailijoita. Kiukkuisa kilpailu syntyi. Herra Madeleinen avarat
työhuoneet suljettiin, rakennukset rappeutuivat raunioiksi, työläiset
hajausivat kaikille ilmansuunnille. Toiset heittivät koko seudun,
toiset heittivät entisen ammattinsa. Kaikki, mikä ennen oli ollut
suurta, muuttui nyt pieneksi. Kaikkea, mitä ennen oli harjoitettu
hyödyksi, harjoitettiin nyt vain voitoksi. Ei keskitystä: kaikkialla
vain hurjaa kilpailua. Herra Madeleine vallitsi kaikkea ja johti
kaikkea. Kun hän oli kukistunut, ammensi jokainen omaan astiaansa.
Taistelun henki tuli järjestyksen hengen sijaan, katkera kiukku
ystävyyden sijaan, keskinäinen viha liikkeen perustajan kaikkialle ja
kaikille ulottuvan hyväntahtoisuuden sijaan. Herra Madeleinen punomat
langat sotkeutuivat ja katkeilivat. Valmistustapoja väärennettiin,
tuotteita huononnettiin, ostajain luottamus tapettiin. Menekki väheni,
tilaukset vähenivät, työpalkka laski, tehtaat seisoivat, vararikko
edessä. Ja köyhiltä loppui sekin tulolähde. Kaikki kuihtui.

Valtiokin huomasi, että joku nyt oli jossakin muserrettu. Ei täyttä
neljääkään vuotta sen tuomioistuimen päätöksen jälkeen, joka
kuritushuoneen hyväksi oli havainnut herra Madeleinen ja Jean
Valjeanin olleen yhden ja saman henkilön, olivat veronkantokulut
Montreuil-sur-Merin piirikunnassa kohonneet kaksinkertaisiksi, niin
että herra de Villèlekin huomautti asiasta julkisessa puheessaan
helmikuussa vuonna 1827.



2.

Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.


Ennenkuin käymme edemmäksi, lienee tässä paikallaan kertoa
yksityiskohtaisemmin eräästä omituisesta tapahtumasta, joka niihin
aikoihin sattui Montfermeilissä ja joka mahdollisesti on jossakin
yhteydessä muutamain järjestysvallan arveluiden kanssa.

Montfermeilissä elää muuan hyvin vanha taika-usko, joka on sitäkin
merkillisempi ja huomattavampi, koska kansanomainen taika-usko Pariisin
naapuristossa on kuin paratiisipuu Siperiassa. Me kunnioitamme kaikkia
harvinaisia kasveja. Vaan tällainen on Montfermeilin taika-usko.
Uskotaan paholaisen ikimuistoisista ajoista asti valinneen metsän
aarteittensa kätköpaikaksi. Vanhat eukot vakuuttavat, ettei ole
niinkään harvinaista tavata hämärän laskeutuessa metsän salaperäisiin
pimentoihin mustaa miestä, joka näyttää vallan kuorma-ajurilta tai
halonhakkaajalta, jolla on puukengät jalassa, palttinaiset kaatiot ja
mekko pukimina ja jonka helposti tuntee siitä, että sillä hatun tai
lakin asemasta on kaksi suunnatonta sarvea päässä. Siitä sen pitäisi
tosiaankin helposti tunteman. Tämä mies kaivaa tavallisesti hyvin
touhuissaan kuoppaa. On olemassa kolme eri tapaa suoriutua kunnialla
tästä kohtauksesta. Ensimäinen on lähestyä miestä ja puhutella sitä.
Silloin huomataan, että mies onkin varsin yksinkertaisesti joku
talonpoika, joka näyttää mustalta, koska on hämärä, joka ei suinkaan
kaiva kuoppaa, vaan kapsii heiniä lehmilleen ja jonka luulotellut
sarvet johtuvat sangen mutkattomasti lantatadikosta, jota se kantaa
selässään ja jonka kynnet illan epäselvässä valossa näyttävät lähtevän
sen päästä. Tullaan kotiin ja kuollaan vielä saman viikon kuluessa.
Toinen tapa on tarkastella miestä, odottaa siksi, kunnes se on kaivanut
kuoppansa, luonut sen taas umpeen ja mennyt matkoihinsa. Sitten pitää
juosta hyvin vikkelästi kuopalle, kaivaa se auki ja ottaa sieltä
"aarre", jonka musta mies sinne varmasti pani. Tässä tapauksessa tulee
kuolema saman kuukauden kuluessa. Kolmanteen tapaan vihdoin kuuluu,
ettei puhuta sanaakaan mustalle miehelle, ei katsota sinne päinkään,
vaan juostaan pakoon täyttä karkua. Silloin korjaa kuolema saaliinsa
vasta saman vuoden kuluessa.

Koska kaikilla kolmella tavalla on omat hankaluutensa, käytetään
tavallisimmin toista, siitä kun lähtee muutamia etujakin, kuten
esimerkiksi suunnaton aarre, vaikka sen omistaminen kestäisikin vain
yhden kuukauden. Pelottomat miehet, joita kaikki onnenkokeet
houkuttelevat, ovat siis, niin väitetään, sangen usein kaivaneet auki
mustan miehen kuopat ja yrittäneet puhaltaa paholaisen aarteen. Mutta
tulos näyttää olevan sangen laiha, ainakin mikäli saamme uskoa
perimätietoa ja erinomattain niitä kahta arvoituksellista
raakalaislatinaksi kyhättyä runosäettä, jotka muuan noituudesta epäilty
normandilainen munkki Tryphon on jälkeensä jättänyt. Tämä Tryphon makaa
haudattuna Saint-Georges de Bochervillen luostarissa lähellä Rouenia,
ja hänen haudallaan sikiää sammakoita.

Ponnistellaan siis vallan tavattomasti, sillä nämä kuopat ovat yleensä
hyvin syviä, hikoillaan, kaivetaan, uurastetaan yö läpeensä, sillä
yöllähän temppu on tehtävä, paita kastuu, kynttilä palaa loppuun,
kuokanterä lohkeilee, ja kun vihdoin viimein päästään kuopan pohjaan,
kun vihdoin viimein päästään käsin koskettamaan "aarretta", mitä
löydetään? millainen on paholaisen aarre? Kuparilantti, joskus
kultaraha, kivi, luuranko, verinen ruumis, joskus nelinkerroin kuin
paperilehti kirjelaukkuun taitettu aave, joskus ei mitään. Tätä
näyttävät ennustavan uteliaille uskalikoille Tryphonin säkeet:

    Fodit, et in fossa thesauros condit opaca,
    As, nummos, lapides, cadaver, simulacra, nihilque.

Meidän päivinämme näytään löydettävän myöskin väliin ruutisarvi ja
kuulia, väliin vanha likainen, ruskettunut korttipakka, jota paholainen
ilmeisesti on ennen itse käyttänyt. Tryphon ei mainitse näitä kahta
löytö-esinettä lainkaan, mikä onkin ymmärrettävissä, koska Tryphon eli
kahdennellatoista vuosisadalla ja koska ei ole todennäköistä, että
paholainen olisi oivaltanut keksiä ruudin ennen Roger Baconia tai
kortit ennen Kaarle Kuudetta.

Jos näillä korteilla lähtee peliin, niin tietää menettävänsä kaiken,
mitä omistaa; mitä taas tulee ruutiin, joka on ruutisarvessa, niin on
sillä ominaisuus räjähyttää pyssy palasiksi päin ampujan naamaa.

Hiukan sen jälkeen kun vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean
muutamien pakopäiviensä aikana oli järjestysvallan mielestä
hiiviskellyt Montfermeilin ympäristöllä, huomattiin nyt samaisessa
kylässä, että muuan vanha tientekijä Boulatruelle piti epäilyttävää
"kopelia" metsässä. Luultiin kylällä tiedettävän, että tämä
Boulatruelle oli ollut kuritushuoneessa. Järjestysvalta piti häntä yhä
vieläkin silmällä, ja kun hän ei saanut muualtakaan työtä, käytti
hallitus häntä mahdollisimman pientä korvausta vastaan tienkorjaajana
Gagnysta Lagnyyn vievällä poikkitiellä.

Kaikki seudun asukkaat katsoivat karsaasti tähän Boulatruelleen, hän
kun oli niin ylen kumartelias ja nöyrä, niin ylen nopsa ottamaan lakin
päästään kaikkien ihmisten edessä, hän kun vapisi ja hymyilyin liehi
santarmeja; hänen arveltiin kuuluvan joihinkin rosvoliittoihin ja hänen
epäiltiin voivan yön tullen väijyä kulkijoita ryteikköön piiloutuneena.
Hänen puolestaan puhui vain se, että hän oli juoppo.

Luultiin huomatun seuraavaa: useina päivinä oli Boulatruelle hyvin
aikaiseen heittänyt tien kiveämis- ja korjaustyönsä sikseen ja mennyt
metsään kuokkineen. Hänet oli iltaisin tavattu kaikkein yksinäisimmissä
metsänaukeamissa, kaikkein tiheimmissä pensastoissa, hän oli näyttänyt
jotain etsivän, olipa hänen nähty joskus kaivelevan kuoppiakin. Ohitse
lynkyttävät eukot luulivat häntä ensin Pelssepupiksi, tunsivat hänet
kohta Boulatruelleksi, mutta eivät siitä juuri sanottavasti
rauhoittuneet. Nämä kohtaukset näyttivät kovin suututtavan
Boulatruellea. Hän pyrki ilmeisesti pysymään piilossa, ja ilmeisesti
oli hänen käytöksellään joku salaperäinen tarkoitus.

Kylällä puheltiin:  "Nyt on selvästi piru taas ilmestynyt. Boulatruelle
on nähnyt sen ja etsiskelee aarretta. Ja kyllähän totta puhuen
Boulatruellessa onkin poikaa puhaltamaan Lusiferin kolikot."

Voltairelaiset lisäsivät:

"Saas nyt nähdä, vetääkö Boulatruelle pirua nenästä vai puijaako piru
Boulatruellea?"

Vanhat eukot tekivät uutterasti ristinmerkkejä.

Sillävälin lakkasi Boulatruellen "kopeli" metsässä, ja hän jatkoi taas
säännöllisesti työtään. Puhuttiin muista asioista.

Yksi ja toinen oli kuitenkin vielä asettunut odottavalle kannalle,
varmaankin ajatellen, että tässä ehkä oli kysymyksessä muutakin kuin
tarun tarumaiset aarteet: joku oivallinen saalis paljon vakavampaa ja
näkyväisempää laatua kuin paholaisen pankki-osoitukset, saalis, jonka
salaisuuksista tientekijä oli epäilemättä päässyt puolittain perille.
Innostuneimmat olivat koulumestari ja kapakoitsija Thénardier, joka oli
kaikkien ihmisten ystävä ja joka ei ollut suinkaan halveksinut asettua
Boulatruellen kanssa toveruusjalalle.

"Mies on ollut kaleereilla", sanoi Thénardier. "Ei sitä, Herra nähköön,
tiedä, kuka sieltä tulee ja kuka sinne menee."

Iltana muuanna vakuutti koulumestari, että entisinä aikoina olisi
oikeus varmasti ottanut selvän siitä, mitä Boulatruelle metsässä
puuhaili, että mies olisi ehdottomasti pakotettu puhumaan, ellei
muuten, niin kidutuksen avulla, ja ettei Boulatruelle olisi esimerkiksi
lainkaan kyennyt vastustamaan vesikoetta.

"Pannaanpas hänet viinikokeelle", esitti Thénardier.

Käytiin siis pulloihin käsiksi ja ahdettiin viiniä vanhaan
tientekijään. Boulatruelle joi suunnattomasti, mutta puhui vähän.
Hänessä yhdistyivät ihmeteltävän sopusuhtaisesti patajuopon jano ja
tuomarin harvapuheisuus. Mutta uudistamalla hyökkäyksiä yhä tiheämmin,
vertailemalla ja seulomalla niitä muutamia hämäriä sanoja, jotka
mieheltä pääsivät, luulivat Thénardier ja koulumestari saaneensa
selville seuraavaa:

Boulatruelle oli eräänä aamuna päivän koittaessa työhön mennessään
hämmästyksekseen äkännyt metsän reunassa pensaan alla lapion ja kuokan,
_aivan kuin vaseti kätkettyinä_. Mutta hän oli arvellut, että ne olivat
ehkä ukko Six-Foursin, vedenkantajan, lapio ja kuokka, eikä ollut
ajatellut asiaa sen enempää. Mutta samana iltana oli hän piilostaan
suuren puun takaa nähnyt tieltä poikkeavan metsän synkimpään tiheikköön
"erään miehen, joka ei ollut seutukunnalta, mutta jonka hän,
Boulatruelle, hyvin tunsi." Thénardierin käännös: _kuritushuonetoveri_.
Boulatruelle kieltäytyi itsepintaisesti sanomasta nimeä. Tällä miehellä
oli ollut kainalossaan jonkunlainen nelikulmainen esine, aivankuin
suuri lipas tai pieni matka-arkku. Kuvailkaa Boulatruellen hämmästystä.
Mutta vasta seitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua oli hänen päähänsä
pälkähtänyt seurata tätä miestä. Silloin oli jo kuitenkin ollut liian
myöhäistä, mies oli painunut metsän pimentoon, ja kaikki Boulatruellen
ponnistukset olivat olleet turhia. Hän oli päättänyt väijyä metsän
reunassa. "Oli kuunvalo." Pari kolme tuntia myöhemmin oli Boulatruelle
huomannut ilmestyvän metsiköstä samaisen miehen, mutta nyt ei hänellä
enään ollut kannettavanaan matka-arkku, vaan lapio ja kuokka.
Boulatruelle oli antanut miehen rauhassa mennä menojaan, eikä hänen
mieleensäkään ollut juolahtanut ryhtyä lähempiin tekemisiin hänen
kanssaan, koska hän oli selvästi havainnut miehen olevan häntä kolme
kertaa väkevämmän sekä lisäksi kuokalla aseistetun, ja koska oli sangen
todennäköistä, että toinen hänet heti iskisi kuoliaaksi, kun hän hänet
tuntisi ja huomaisi itsensä tunnetuksi. Liikuttava tunteiden purkaus
tosiaankin, kahden vanhan toverin tavatessa toisensa! Mutta kuokka ja
lapio olivat Boulatruellen mielestä luoneet selvää valoa tähän hämärään
juttuun, vaan kun hän seuraavana aamuna oli kiirehtinyt pensaalle, ei
hän ollutkaan enää nähnyt ei lapiota eikä kuokkaa. Hän oli tehnyt siitä
sen johtopäätöksen, että mies oli metsässä ollessaan kaivanut kuokalla
kuopan maahan, haudannut sinne arkkusen ja täyttänyt taas kuopan
lapiolla. Mutta nyt oli arkkunen ollut liian pieni sisältääkseen
ruumiin, siis se sisälsi rahaa. Siitä hänen etsiskelemisensä.
Boulatruelle oli tutkinut, möyrinyt ja nuuskinut koko metsän ja
kaiveskellut kaikkialta, missä maa oli näyttänyt hiljattain
liikutetulta. Turhaan.

Hän ei ollut löytänyt mitään. Kukaan ei Montfermeilissä enään
ajatellutkaan koko asiaa. Vain muutamat kunnon eukkoset vakuuttelivat
vielä:

"Sanokaa mitä sanotte, mutta Gagnyn tienkorjaaja ei ole turhan takia
näitä juoksujaan juossut. Kyllä siinä on ollut itse vihtahousukin
liikkeellä."



3.

Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta alustavasti
käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain yhdestä vasaraniskusta.


Loppupuolella saman (1823) vuoden lokakuuta näkivät Toulonin asukkaat
äskettäin raivonneen ankaran myrskyn jälkeen satamaansa laskevan
vammojaan korjauttamaan erään _Orion_-nimisen laivan, jota myöhemmin
käytettiin Brestissä koululaivana ja joka siihen aikaan kuului
Välimeren laivastoon.

Niin kurjassa kunnossa kuin tämä alus olikin -- sillä meri oli sitä
pidellyt kovin pahasti -- teki se kuitenkin suuren vaikutuksen
soluessaan sataman suojiin. Sen mastossa liehui ties mikäkin lippu,
jonka johdosta sitä oli sääntöjen mukaisesti tervehdittävä
yhdellätoista kanuunanlaukauksella, ja näihin laukauksiin
vastasi se tietysti samalla mitalla. Yhteensä kaksikymmentäkaksi
kanuunanlaukausta. On laskettu, että sivistynyt maailma jokaisena
vuorokautena kautta koko maapallon juhlallisina yhteislaukauksina,
kuninkaallisina ja sotilaallisina kohteliaisuudenosoituksina, meluisina
vastatervehdyksinä, säädettyinä sovinnaisuusmerkkeinä, satama- ja
linnoitusmuodollisuuksina, kaikista varustuksista ja sotalaivoista
joka-ikinen päivä ammuttuina auringon nousua ja laskua tervehtivinä
laukauksina, porttien avaamista ja sulkemista ilmoittavina
laukauksina, j.n.e., j.n.e. ampuu kanuunoillaan aivan suotta
sataviisikymmentätuhatta kertaa. Kun laskemme kuusi frangia
laukaukselta, saamme yhdeksänsataatuhatta frangia päivää ja
kolmesataamiljoonaa frangia vuotta kohti, ja ne frangit on ammuttu
savuna ilmaan. Sekin on pieni yksityiskohta vain. Mutta sillä välin
kuolevat köyhät nälkään.

Vuotta 1823 kutsuivat entisten olojen palauttajat "Espanjan sodan
aikakaudeksi".

Tämä sota tarjosi nähtäväksi paljon tapauksia yhteen ainoaan tapaukseen
liittyneinä ja paljon oudostuttavia seikkoja. Se oli ensiksikin suuri
perhetapaus Bourbonien huoneelle: Ranskan haara auttoi ja suojeli
Madridin haaraa, menetellen siis niinkuin vanhemman veljen tuleekin.
Sitten se osoitti ilmeistä palautumista meidän kansallisiin
perintötapoihimme, sekä samalla alistumista ja mukautumista pohjoisesta
tuleviin toivomuksiin. Angoulêmen herttua, jota vapaamieliset lehdet
kutsuivat _Andujarin sankariksi_, piti aisoissa kerettiläisvainoojain
vanhaa, mutta sangen todellista hirmuvaltaa, sen jouduttua otteluun
vapaamielisten kuvitellun hirmuvallan kanssa; hänen voitonriemuista
asentoansa pilasi hiukan hänen rauhallinen ilmeensä. Vallankumouksen
yltiötasavaltalaiset oli _descamisados_ nimisinä loihdittu jälleen
henkiin ylhäisten leskirouvain suureksi kauhuksi. Yksinvalta esti
edistyksen kulkua, edistyksen, jota sanottiin anarkiaksi. Vuoden 1789
opit oli ilman muuta salakavalasti painettu unohduksiin. Kautta Europan
kaikui varoitushuuto ranskalaista aatetta vastaan, mutta se aate kulki
siitä huolimatta ympäri maailman. Ranskan hallitsijan pojan,
ylipäällikön, rinnalla kirjoittautui Carignanin prinssi, josta
sittemmin tuli Kaarle Albert, vapaa-ehtoiseksi tähän kuninkaiden
ristiretkeen kansoja vastaan, ottaen koristuksekseen tavallisen
tarkk'ampujan punaiset olkalaput. Entiset keisarikunnan sotilaat
läksivät nekin kahdeksan vuoden levon jälkeen liikkeelle, mutta he
olivat jo vanhoja, alakuloisia, ja he taistelivat valkoisen kokardin
merkeissä. Kolmivärilippua liehutti vieraalla maalla sankarillinen
ranskalainen väki, kuten kolmekymmentä vuotta ennemmin oli liehuteltu
valkoista lippua Coblenzissa. Munkkeja oli sekaantunut meidän
sotajoukkoomme. Vapauden ja uudistuksen henki taivutettiin järkiinsä
pistimien avulla. Periaatteita tuhotessa turvattiin kanuunoihin. Ranska
hajoitti nyt aseillaan sitä, mitä se oli ennen hengellään rakentanut.
Vihollispäälliköt ostettiin, sotilaat epäröivät, kaupunkeja
piiritettiin miljoonilla. Ei vähintäkään todellista sotavaaraa, vaikka
räjähdykset olivatkin mahdollisia, kuten onkin luonnollista yllätetyssä
ja vallatussa ruutihaudassa. Vähän vuodatettiin verta, vähän hankittiin
sotamainetta. Muutamat saivat häpeän hattuunsa, ei kukaan kunniaa.
Senlainen oli tämä sota, ja kuitenkin sitä kävivät ruhtinaat, jotka
polveutuivat Ludvig XIV:stä ja johtivat kenraalit, jotka olivat olleet
Napoleonin koulussa. Se joutui sen surullisen kohtalon alaiseksi, ettei
se muistuttanut ei suurta sotaa eikä suurta valtiotaitoa.

Muutamat kahakat olivat vakavampaa laatua. Trocaderon valtaus
esimerkiksi oli kaunis urotyö. Mutta ylipäänsä, toistamme sen vieläkin,
tämän sodan torvista lähtee särkynyt ääni. Kokonaisuus oli epäilyttävä.
Historia hyväksyy Ranskan menettelyn, kun se vain vastenmielisesti
suostui ottamaan vastaan tämän väärän voiton. Näytti ilmeiseltä, että
muutamat vastustusta johtavat espanjalaiset upseerit peräytyivät liian
helposti: voitto synnytti ajatuksen lahjomisesta. Näytti aivan siltä,
kuin olisi viholliskenraalit saatu pikemmin myötätuntoisiksi kuin
voiton jumala, ja voittoisa sotamies palasi nöyryytettynä kotiinsa.
Sota oli tosiaankin kehno sodaksi, sillä taistelulippujen poimuista
paistoivat sanat: _Ranskan Pankki_.

Vuoden 1808 sotilaat, jotka muistivat Saragossan kamalan lopun,
rypistelivät kulmakarvojaan vuonna 1823, nähdessään, kuinka helposti
linnoitusten portit aukenivat, ja alkoivat kaivata Palafoxia.
Ranskalainen näkee paljon mieluummin vastustajanaan Rostopshinin kuin
Ballesteroksen, se nyt on kerran hänen luontonsa.

Katsellaksemme asiaa vieläkin vakavammalta näkökannalta -- ja syytä on
meidän sitä huomauttaa -- tämä sota, joka loukkasi Ranskan
sotilaallista kunniantuntoa, loukkasi myös kansanvaltaista henkeä.
Siinä yritettiin orjuuttamista. Tässä sodassa oli ranskalaisen
sotamiehen, kansanvallan kasvatin, koetettava painaa ies toisten
niskoille. Inhoittava takaperoisuus. Ranskan tehtävänä on kansojen
hengen herättäminen, eikä sen tukahuttaminen. Vuoden 1792 jälkeen ovat
kaikki Europan vallankumoukset Ranskan vallankumouksen jälkikaikuja.
Vapaus loistaa Ranskasta käsin, loistaa kirkkaasti kuin aurinko. Sokea,
ken ei sitä näe! Ne ovat Bonaparten sanat.

Vuoden 1823 sota oli siis, samalla kun se oli häpeällinen yritys
Espanjan jaloa kansaa vastaan, myös kurja hyökkäys Ranskan
vallankumousta vastaan. Ja tänlaiseen hirvittävään tekoon antautui
Ranska! Pakosta. Sillä ulkopuolella vapautussotien tekevät armeijat
kaiken, mitä ne tekevät, pakosta. Käsite _ehdoton tottelevaisuus_ sen
osoittaa. Armeija on aivan hämmästyttävä suhteiden yhdistelmä, missä
voima on tuloksena suunnattomasta voimattomuudesta. Siten saavat
selityksensä sodat, joita ihmiset käyvät ihmisiä vastaan vastoin
ihmisten omaa tahtoa.

Mitä Bourboneihin tulee, muodostui vuoden 1823 sota heille
tuhoisaksi. He pitivät sitä menestyksenä. He eivät havainneet lainkaan
vaaraa siinä, että olivat antaneet sotakäskynsä tappaa aatteen.
Yksinkertaisuudessaan erehtyivät he niin perinpohjaisesti, että
alkoivat yrityksissään voima-aineksena käyttää äärettömästi heikontavaa
rikosta. Salakavala väijytys-henki tuli heidän valtiotaitonsa
perustukseksi. Vuosi 1823 siitti 1830. Espanjan sotaretki muodostui
heidän neuvotteluissaan todistuskappaleeksi voima-iskujen ja
jumalallista oikeutta sortavien uhkarohkeiden temppujen puolesta. Kun
kerran Ranska oli jälleen kohottanut valta-istuimelle _el rey neton_
Espanjassa, niin saattoihan se myös järjestää rajattoman kuningasvallan
kotonaan. Peloittavan erehdyksensä sokaisemina pitivät he sotilaan
kuuliaisuutta kansakunnan suostumuksena. Tällaiset sokeat erehdykset
kaatavat valta-istuimia. Ei ole hyvä nukahtaa enempää mantsanillan,
myrkkypuun, kuin armeijankaan varjoon.

Vaan palatkaamme _Orion-laivaan_.

Prinssi-ylipäällikön komentaman armeijan liikehtiessä mantereella,
risteili laivasto Välimeren vesillä. Mainitsimme jo, että _Orion_
kuului tähän laivastoon ja että sen oli täytynyt merivahinkojen takia
laskea Toulonin satamaan.

Satamassa lojuvalla sotalaivalla on omituisen kiihoittava vaikutus
suureen yleisöön. Se johtuu varmaankin siitä, että laiva on niin suuri,
ja kansahan rakastaa kaikkea, mikä on suurta.

Linjalaiva onkin suurenmoisimpia voittoja, joita ihmisnero on
saavuttanut taistelussaan luonnon voimia vastaan.

Linjalaiva on samalla kertaa rakennettu kaikesta, mikä on painavinta,
ja kaikesta, mikä on keveintä, se kun yht'aikaa joutuu tekemisiin
aineen kolmen olomuodon: kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen kanssa,
ja sen kun täytyy kamppailla kaikkia niitä vastaan. Sillä on yksitoista
rautakynttä, jotka se iskee merenpohjan alkukallioon. Sillä on enemmän
siipiä ja tuntosarvia kuin millään hyönteisellä ja niillä kerää se
tuulen kiitävistä pilvistä. Sen henkäys käy sadankahdenkymmenen
kanuunan läpi kuin läpi suunnattomien sotatorvien, vastaten uljaasti
ukkosen jyrinään. Valtameri kokee eksyttää sitä aaltojensa pelottavaan
autiuteen, mutta laivalla on sielunsa, erehtymätön ohjaajansa, joka
sitä neuvoo ja joka sille aina näyttää pohjoisen. Pimeinä öinä
tuikkivat sen lyhdyt kuin tähdet. Niin panee se tuulta vastaan köyden
ja kankaan, vettä vastaan puun, kalliota vastaan raudan, kuparin ja
lyijyn, pimeyttä vastaan valon, rajatonta avaruutta vastaan neulan.

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen niistä jättiläismäisistä
mittasuhteista, mitkä yhtyneinä muodostavat linjalaivan, tarvitsee vain
käydä lähemmin tarkastelemassa niitä kuusikerroksisia veistämöitä,
joita tapaa esimerkiksi Brestin ja Toulonin satamissa. Rakennettavat
laivat ovat siellä ikäänkuin lasikuvun alla. Tämä suunnaton parru on
raakapuu. Tuo silmänkantamattoman pitkä hirsi tuossa edessämme maassa
on suurmasto. Mitattuna juurestaan ruuman pohjassa pilviä hipovaan
latvaansa saakka on se kuusikymmentä syltä pitkä, ja tyvestä on
sen halkaisija kolme jalkaa. Englantilainen suurmasto kohoaa
kaksisataaseitsemäntoista jalkaa vesirajan yläpuolelle. Esi-isämme
käyttivät laivoissaan köysiä, me käytämme rautavitjoja. Sadan kanuunan
laivan yhteen läjään kootut vitjat muodostavat neljä jalkaa korkean,
kaksikymmentäjalkaa leveän ja kahdeksan jalkaa vahvan kierre-ympyrän.
Ja kuinka paljon menee puuta tänlaiseen laivaan? Kolmetuhatta
kuutiometriä. Siinä purjehtii kokonainen metsä.

Ja kuitenkin on tässä kysymyksessä, se huomattakoon, vain neljäkymmentä
vuotta sitten käytännössä ollut sota-alus, tavallinen purjelaiva.
Höyry, joka silloin vielä oli kehityksensä alkupäässä, on sittemmin
lisännyt uusia ihmeitä siihen kummitukseen, jota kutsutaan
sotalaivaksi. Nykyhetkenä esimerkiksi on tavallinen potkurilla
ja purjeilla kulkeva laiva aivan hämmästyttävä laitos, jonka
purjepinta-ala on kolmetuhatta neliömetriä ja jonka koneet kehittävät
kaksituhattaviisisataa hevosvoimaa.

Mutta puhumattakaan näistä uusista ihmeistä, on kuitenkin
Cristoforo Colombon ja Ruyterin vanha laiva ihmisen suurenmoisimpia
mestariteoksia. Siltä ei koskaan puutu voimaa, samoin kuin avaruudelta
ei koskaan puutu tuulenleyhkäyksiä, se kerää vienoimmankin henkäyksen
purjeisiinsa, aaltojen rajattomassa keinunnassa kulkee se tietänsä
ylpeästi, varmasti ja kevyesti.

Tulee kuitenkin hetki, jolloin myrskypyörre katkaisee tuon
kuusikymmentä jalkaa pitkän raakapuun kuin oljenkorren, jolloin tuuli
taivuttaa tuon neljäsataa jalkaa korkean maston kuin ruovon, jolloin
tuo viisituhatta kiloa painava ankkurimöhkäle vääntyy ja rutistuu
aaltojen kidassa kuin onkijan koukku hauvin hampaissa, jolloin nuo
hirviömäiset kanuunat päästävät surkean, hyödyttömän valitusulvonnan,
minkä vinkuva viima lennättää tyhjyyteen ja yöhön, jolloin koko tämän
mahtavuuden ja koko tämän voiman on hukuttava väkevämpäin, mahtavampain
voimain syleilyyn.

Missä ikänä suunnaton voima levitteleikse, voima, joka lopultakin on
suistuva suunnattomaan heikkouteen, siinä valtaa ihmisen omituinen
liikutus. Siksi kerääntyvät uteliaat joukottain satamiin, itsekään
oikein tietämättä miksi, näiden sotaa ja purjehdusta varten
rakennettujen ihmelaitosten ympärille.

Aamusta iltaan täytti siis joutilasten ja töllistelijäin (pariisilainen
sanantapa) parvi Toulonin sataman sillat, padot ja aallonmurtajat, ja
kaikkien heidän toimenaan oli _Orionin_ tarkasteleminen.

_Orion_ oli ollut sairas jo kauvan aikaa. Aikaisemmilla matkoilla oli
sen runkoon kerääntynyt niin paksut näkinkenkäkerrokset, että sen
vauhti oli hiljentynyt puoleksi entisestään. Edellisenä vuonna oli se
nostettu kuiville ja poistettu nuo haitalliset kerrostumat. Sitten oli
se lähtenyt vesille taas. Mutta tuo kaapiminen ja raapiminen oli
vahingoittanut rungon nauloitusta. Balearein kohdalla olivat liitteet
höltyneet ja auvenneet useista kohdin, ja kun ei sisäpuolinen
päällystys siihen aikaan vielä ollut rautapeltiä, oli laiva saanut
vuodon. Lisäksi oli tullut vielä raju päiväntasausmyrsky, joka oli
särkenyt vasemman kokkakannen ja oviluukun sekä vahingoittanut
etumaston rästästä. Näitä vammojaan korjaamaan oli _Orion_ saapunut
Touloniin.

Se oli asettunut ankkuriin lähelle veistämöä. Sitä varusteltiin ja
korjattiin par'aikaa. Runko ei ollut oikealta puolen vahingoittunut,
mutta muutamia päällyslautoja oli purettu sieltä ja täältä, kuten
tavallista on, ilman päästämiseksi laivan sisä-osiin.

Eräänä aamuna sai utelias väkijoukko nähdä jännittävän tapauksen.

Miehistö oli juuri purjeita käärimässä. Märssymies, jonka oli määrä
kiinnittää oikeanpuolinen isonpurjeen nokka, kadotti tasapainonsa.
Hänen nähtiin horjahtavan, veistämön sillalle kerääntynyt kansanjoukko
kirkaisi, miehen pää painui alaspäin, hän kierähti raakapuun ympäri,
kädet ojossa syvyyttä kohti. Pudotessaan tarttui hän ensin toisella,
sitten toisella kädellään touviin, jolla merimiehet seisovat purjeita
hoitaessaan, ja jäi siihen riippumaan. Meri päilyi hänen allaan
pyörryttävän syvällä. Hänen äkkinäisestä painalluksestaan oli touvi
joutunut ankaraan heiluntaliikkeeseen. Mies kiikkui tämän köyden päässä
kuin kivi lingossa.

Ken yrittäisi mennä hänen avukseen, antautuisi kauhistavaan vaaraan. Ei
kukaan meripojista, jotka olivat kaikki rannikon kalastajia ja jotka
vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen, uskaltanut käydä kokeeseen.
Sillä välin uupuivat onnettoman märssymiehen voimat. Ei voitu eroittaa
tuskanilmettä hänen kasvoillaan, mutta väsähtämys näkyi kaikissa hänen
jäsenissään. Käsivarret vääntelehtivät kamalasti pingoittuneina.
Jokainen yritys, jonka hän teki noustakseen raakapuulle, pani vain
touvin sitäkin ankarampaan liikkeeseen. Hän ei huutanut, koska pelkäsi
siten menettävänsä voimiaan. Odotettiin enää vain hetkeä, jolloin hän
päästäisi köyden käsistään, ja usein kääntyivät kaikki päät toisaalle,
jotteivät näkisi hänen putoamistaan. On näet hetkiä, jolloin
köydenpätkä, salko, puunoksa on elämä itse, ja kamalaa on nähdä elävän
olennon hellittävän siitä ja putoavan kuin kypsyneen hedelmän.

Yht'äkkiä huomattiin erään miehen kiipeävän köysistöä ylös
tiikerikissan notkeudella. Tämä mies oli puettuna punaisiin: hän oli
siis rangaistusvanki. Hänen päähineensä oli viheriä: hän oli siis
elinkautinen rangaistusvanki. Kun hän oli saapunut mastokorin
korkeudelle, lennätti tuulenpuuska lakin hänen päästään ja paljasti
valkoiset hapset. Tämä mies ei ollut enää nuori.

Muuan rangaistusvanki, jota oli käytetty laivalla töissä vankilan
joukkion mukana, oli tosiaankin heti onnettomuuden tapahduttua juossut
vahti-upseerin luo ja keskellä yleistä hämminkiä ja neuvottomuutta,
kaikkien sotilaiden vavistessa ja peräytyessä, pyytänyt saada uskaltaa
henkensä märssymiehen pelastamiseksi. Heti kun upseeri oli antanut
myöntävän merkin, oli hän yhdellä vasaraniskulla irroittanut
jalkarautaansa kiinnitetyt kahleet, siepannut köyden ja syöksynyt
nuoraportaille. Ei kukaan huomannut siinä silmänräpäyksessä, kuinka
helposti nuo kahleet irtautuivat. Vasta myöhemmin johtui tämä seikka
mieliin.  Käden käänteessä oli hän raakapuulla. Hän pysähtyi hetkiseksi
ja näytti mittailevan sitä katseillaan. Nämä sekunnit, joiden kuluessa
tuuli heilutteli märssymiestä nuoran päässä, tuntuivat katselijoista
pitkiltä kuin vuosisadat. Vihdoin kohotti vanki silmänsä taivasta kohti
ja astui askeleen eteenpäin. Väkijoukko henkäsi helpotuksesta. Hänen
nähtiin juoksevan raakapuun päähän. Sinne päästyään kiinnitti hän
tuomansa köyden toisesta päästä, heittäen toisen riippumaan, ja
laskeutui sitten käsiensä avulla tätä köyttä myöten alas. Katselijain
tuska kävi kuvaamattomaksi, kun he yhden miehen asemesta näkivät
syvyyden yläpuolella roikkumassa kaksi.

Oli kuin olisi siinä hämähäkki kärpästä sieppaamassa, tässä vain
hämähäkki toi elämän, eikä kuolemaa. Kymmenentuhatta silmää tuijotti
tähän ryhmään. Ei pienintäkään huudahdusta, ei halaistua sanaa, sama
vavistus rypisti kaikki kulmakarvat. Kaikki rinnat pidättivät
hengitystään, aivan kuin peljäten pienimmälläkin puhalluksella
lisäävänsä noita kahta onnetonta heiluttavan tuulen voimaa.

Nyt oli vanki ehtinyt merimiehen kohdalle. Jo oli aikakin. Hetkinen
vielä, ja mies olisi menehtyneenä ja epätoivoissaan pudottautunut
syvyyteen. Vanki oli kiinnittänyt hänet tukevasti köydellä, jossa hän
riippui toisen kätensä avulla, samalla kun hän työskenteli toisella.
Vihdoin nähtiin hänen kiipeävän jälleen raakapuulle ja vetävän sinne
merimiehenkin perässään. Siellä piteli vanki miestä vähän aikaa, jotta
hän ehtisi hiukan koota voimiaan, otti hänet sitten syliinsä ja kantoi
hänet raakapuuta pitkin kävellen ensin leveämmälle jatkospaikalle ja
siitä vihdoin märssykoriin, missä hän jätti hänet toveriensa huomaan.

Silloin puhkesi väkijoukko suosionosoituksiin. Moni vanha
kaleeripiiskurikin itki, naiset syleilivät toisiaan rantakadulla, ja
kaikkien kuultiin huutavan jonkunlaisessa heltyneessä raivossa: armoa
tälle miehelle!

Sillävälin oli vanki velvollisuuttaan noudattaen ryhtynyt laskeutumaan
alas, heti yhtyäkseen työ-osastoonsa. Päästäkseen pikemmin perille,
solahutti hän itsensä köysistöön ja rupesi juoksemaan muuatta alempaa
raakapuuta pitkin. Kaikkien silmät seurasivat häntä. Yhtäkkiä valtasi
pelästys katselijat. Joko hän sitten oli ylen määrin väsynyt tai häntä
pyörrytti: näytti kuin olisi hän epäröinyt ja horjahdellut. Samassa
kiljaisi joukko kamalasti: vanki oli suistunut mereen.

Putoamisessa oli vaara tarjona. Fregatti _Algesiras_ oli ankkurissa
aivan _Orionin_ vieressä, ja vanki-raukka oli pudonnut juuri molempain
laivain väliin. Peljättävä oli hänen joutuvan toisen tai toisen alle.
Neljä miestä hyppäsi joutuisasti veneeseen. Väkijoukko huuteli heille
rohkaisevasti: tuska oli jälleen täyttänyt kaikki mielet. Mies ei ollut
kohonnut pinnalle. Hän oli kadonnut mereen pienintäkään merkkiä
jättämättä, aivankuin olisi hän pudonnut öljytynnyriin. Naarattiin,
sukellettiin. Turhaan. Etsittiin iltaan asti: ei edes ruumista
löydetty.

Seuraavana päivänä tarjosi Toulonin lehti lukijoilleen seuraavat rivit:

"17 päivä marraskuuta 1823. -- Tullessaan auttamasta erästä merimiestä
putosi eilen muuan rangaistusvanki, joka oli työssä _Orion_-laivalla,
mereen ja hukkui. Ruumista ei ole löydetty. Arvellaan hänen jotenkin
joutuneen veistämön äärimmäisen kärjen pohjaushirsien väliin. Tämän
miehen numero vankilan kirjoissa oli 9430, ja hänen nimekseen mainitaan
Jean Valjean."



KOLMAS KIRJA

KUOLLEELLE ANNETUN LUPAUKSEN TÄYTTÄMINEN



1.

Vesikysymys Montfermeilissä.


Montfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean
ylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on
se melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä
rapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.

Vuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä
niin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni
kyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä
muutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea
mahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista
akkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen
valkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta
Montfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä.
Yksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia
etsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se
oli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt
tunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin
yltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti
ylätasangon korkeuden takia.

Sitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää
sai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy
metsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa
tapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli
puoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä
Montfermeilistä.

Veden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin
talouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin
kuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka
harjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin
vesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta
tämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen
asti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli
suljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä
hakemaan tai olla ilman.

Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli
Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan
Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat
äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi
kokonaan maksamasta -- syihin olemme aikaisemmin tutustuneet -- eivät
Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli
heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta
vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä
vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta
milloinkaan vettä puuttunut.

Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli
ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta
lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan
esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja
joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut
kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti,
missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi.
Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko
seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva
elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee
meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs
eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat
kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille
muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus
koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien
ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät
ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se
kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat
vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa.
Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi,
laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt
erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.

Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja
rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää
valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien
kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita;
vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon
porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut:
kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier
valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier
kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.

Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa
ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin
paikallisia selvittelyjä:

"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan
tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä
saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."

"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"

"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo
viini pahasti kevään puoleen."

"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"

"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se
korjata pitää."

J.n.e.

Tai kiljui joku mylläri:

"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy
jonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin
huvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on
lusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit,
lukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun
tekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien
tekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten
sitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja
morkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme."

Akkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä
heinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:

"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain
kaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on,
se teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin
hentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä."

J.n.e.

Cosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla,
lähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa
olivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa
villasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja
piehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja
kahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä
ilakoivat.

Takan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.

Tuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta
kimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika,
jonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, -- "tietämättä
oikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta", kuten hän selitti
-- ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse
ruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen
kirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: "Tenavasi siellä
rääkkyy, käyhän sitä katsomassa!"

"Pyh!" vastasi äiti. "Jopa siitä nyt kiusa tuli!"

Ja hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.



2.

Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.


Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on
tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta
tahoilta.

Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko
Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen
viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi
jonkunlainen ijän tasasuhde.

Lukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä
saakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä
rotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta,
voimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen
olleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka
upeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki
talossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut,
ruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli
Cosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä,
akkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat
peittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat
tukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja.
Hän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla.
Ellei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin
paljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän
pälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli
aivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli
hänen puhuvan, sanoi: "Hän on santarmi." Ken näki hänen juovan, sanoi:
"Hän on kuorma-ajuri." Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi:
"Hän on pyöveli." Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.

Ukko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä
mies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä
oli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina
varovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille,
kerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja
oppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen.
Hänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei
ollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa
piippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli
mielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä
tueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny
ja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa
"systeemin." Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin
vivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa
sotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan
kersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä
rykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa
vastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta
"erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin." Siitä syystä oli hän
nostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä
sanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa "Waterloon kersantin
kapakaksi." Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja
bonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä
puhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.

Mutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen
Hollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken
todennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen
Pariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua
kaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa.
Kuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen
ja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen
olemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen
elämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana,
kesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden
joukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet,
varastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät
ränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset,
seuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä
voittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi
"rokunoita", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.

Nämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista
kukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut
"rokunat" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne
olleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta
muonakauppiasta.

Thénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka
kiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana
seminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut.
Siitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän "pukkeja."
Hän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta
harjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä.
Thénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä,
jos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä
johtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli
mustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota
laihaa, keltaihoista miestä.

Thénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan
perikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji
onkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.

Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen
olisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen
eukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska
hän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään
roihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka
hakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä
heidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja
jotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan
muka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja
tappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen
suussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton
se, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!

Muiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja
terävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan.
Hänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin
kaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli
tavallansa oikea valtiomies.

Jokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin
nähdessään: "Kas siinä talon isäntä." Erehdys. Hän ei ollut edes
emäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän
johti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä
voimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon
mielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento,
jonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki
tottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen
ja "herra Thénardierin" välillä -- mikä tosin oli otaksumaton
seikka -- ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä,
julkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän
"vieraiden kuullen" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein
joutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun
paljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa
veikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko
Thénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori
liikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta.
Siinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine
palveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja
olemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä.
Thénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen
rajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä
kuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa
kotkankynnet selässään.

Tämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja
pelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten
rajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme
näkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta
ajatusta kuin rikastuminen.

Hän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta
kyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli
häviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi
tästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo
kerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois
vain.

Ymmärrettävästi on sanaa _kapakoitsija_ käytetty tässä ahtaammassa
merkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.

Tänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia
kiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.

Miten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli
Thénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla
käsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa,
mutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli
hän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen
käyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi
ja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.

Hänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus
salamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä,
joita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.

"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus", selitti hän eukolleen
eräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, "on myydä kenelle
tahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta,
kirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita
ja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa
matkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi
puti puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta
akkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista,
jakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka
paljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen
tuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita
hänen koiransa pyydystää!"

Tässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet
keskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.

Sillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei
eukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta
eikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.

Sellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään,
heidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi
samalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja
vaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja
satamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin,
siitä piti huolen mies.

Cosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi,
lakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja
vaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki
raskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä
myrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette
oli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei
enään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli
aivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.

Mutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.

Kun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät
puoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa,
jotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?



3.

Miehille viiniä ja hevosille vettä.


Saapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin
mietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo
ehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja
murheellisena kuin vanhus.

Eukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi,
mikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin
ihmettelemään:

"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja
sillä hyvä!"

Cosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli
ollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien
matkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan
säiliössä.

Se seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa
yleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden
oli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin
vesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden
viinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan
raakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko
Thénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin
ja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti
päänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku
lorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.

"Kas, kun vesikin on jo loppunut!" sanoi hän.

Seurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.

"Pah!" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli
täyttynyt vain puolilleen, "ehkä tuokin tähän hätään riittää."

Cosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja
leiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.

Hän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo
huomisaamussa.

Tuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: "Pimeä
siellä on, pimeä kuin uunissa!" -- tai --: "Eihän siellä kissakaan
kulje ilman lyhtyä tähän aikaan!" Ja Cosette värisi.

Äkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja
tiuskaisi:

"Hevostani ei ole juotettu!"

"On kun onkin", vakuutti eukko Thénardier.

"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!" tenäsi kauppias.

Cosette ryömi pöydän alta.

"On niinkin! On niinkin!" hätäili hän. "Kyllä herran hevonen joi, joi
se, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja
minä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin."

Se ei ollut totta. Cosette valehteli.

"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin
että talo kaikuu", koveni kauppias. "Minun hevostani ei ole juotettu,
kuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei
ole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen."

Mutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla,
tuskin kuultavalla äänellä:

"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!"

"Tuhannen pentelettä," kiivastui kauppias, "juottakaa aivan äkkiä minun
hevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!"

Cosette katosi pöydän alle.

"Kyllä niin, kyllä niin," rauhoitteli eukko Thénardier, "jos ei sitä
hevosta ole juotettu, niin sitä täytyy sitten juottaa."

Ja hän katsahti ympärilleen.

"No, minne se nyt hävisi?"

Hän kumartui ja keksi Cosetten kyyrysistään pöydän alta, aivan juojien
jalkojen juuresta.

"Joko sieltä tulet!" kiljaisi eukko Thénardier.

Cosette ilmestyi piilostaan.

Eukko Thénardier jatkoi:

"Neiti Koirankuonolainen, mene heti antamaan vettä tämän herran
hevoselle!"

"Mutta, rouva," vastusti Cosette heikosti, "kun ei ole vettä."

Eukko Thénardier työnsi katu-oven selkiseljälleen.

"No, lähde hakemaan sitten!"

Cosetten pää painui alas, ja hän hoippuroi ottamaan tyhjää sankoa takan
sopesta.

Sanko oli häntä itseään suurempi, ja tyttönen olisi hyvin mahtunut
istumaan sen sisään.

Eukko Thénardier palasi lietensä ääreen ja maisteli puulusikalla padan
sisältöä, muristen itsekseen:

"Kyllä sitä vielä siellä lähteessä on. Ei se nyt niin tavatonta ole.
Mutta olisikin tainnut olla parasta panna ensin sipulit."

Sitten koperoi hän laatikkoa, missä säilytettiin pikkurahoja, pippuria
ja sipulia.

"Kuule, neitsy Rupinaama," käski hän, "palatessasi ostat suuren leivän
myymälästä. Tässä on viisitoista souta."

Cosetten esiliinassa oli pieni sivutasku. Sanaakaan sanomatta otti hän
rahan ja pisti sen taskuunsa.

Sitten pysähtyi hän avonaiseen oveen, sanko kädessä, eikä
hievahtanutkaan. Hän näytti ikäänkuin odottavan apua.

"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!" karjaisi eukko Thénardier.

Cosette painui ulos. Ovi sulkeutui.



4.

Nukke astuu näyttämölle.


Myymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta,
ulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä
valaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin
pistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan
koulumestarin lausunnon mukaan teki "tenhoisan vaikutuksen." Mutta
taivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.

Viimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea
vastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet
ja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle
paikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut
suunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka
puku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita
hivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut
luokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta
Montfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai
kyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja
Azelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin
salavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.

Astuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja
alakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon
satumaiseen nukkeen, _neitiin_, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka
pysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan
nukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä
nukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä
esiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa
hohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle.
Cosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella
ymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän
vakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin
kuninkaantytär, päästäkseen moisen "kapineen" omistajaksi. Hän
tarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää
tukkaa ja ajatteli: "Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!"

Hän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta.
Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän
luuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia
pienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä.
Kauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä
aivan taivaan Isältä.

Ihailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli
lähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni
todellisuuteen:

"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä
pääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti
laputtaa, senkin kuhnus!"

Eukko Thénardier oli sattunut silmäämään kadulle ja keksinyt siten
hurmaantuneen Cosetten.

Cosette puitti sankoineen pakoon min jaloista pääsi.



5.

Tyttönen yksinään.


Koska Thénardierin kapakka oli kirkon läheisessä osassa kylää, täytyi
Cosetten lähteä hakemaan vettä metsälähteestä Chellesin tieltä päin.

Nyt ei hän enää kurkistellut kauppiaiden kojuihin. Niin kauvan kun hän
oli Leipurinkadulla ja kirkon lähistöllä, valaisivat kirkkaat myymälät
tietä, mutta lopulta häipyi viimeisenkin kojun viimeinen valonhäive
näkyvistä. Tyttöraukka joutui pimeyteen. Hän upposi siihen. Mutta kun
pelonväreet alkoivat hiipiä hänen selkäpiitänsä pitkin, ravisteli hän
kävellessään sangon sankaa kaikin voimin. Siitä syntyvä kitinä ja
kolina oli ikäänkuin hänen seuranaan.

Mitä etäämmälle hän ehti, sitä synkeämmäksi kävi pimeys. Ei ketään
näkynyt enää kaduilla. Vain erään eukon hän tapasi, joka käännähti
ympäri hänet sivuuttaessaan ja seisomaan jääden mutisi huuliensa
välistä:

"Mutta minnekkähän tuo lapsi oikeastaan menee? Onkohan se pieni
ihmis-susi?"

Sitten eukko tunsi Cosetten.

"Kas", sanoi hän, "Leivonenhan se onkin!"

Cosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja
kiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät
Montfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes
puutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain
rohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun
raosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä.
Mutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä
ikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen
pysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää
edemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän
laski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia
kyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville
lapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä,
autio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon
synkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja,
ehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli
kuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi
näkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa,
pelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: "Pyh! Sanon vain,
ettei siellä ollut vettä!" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin
Montfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun
hän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä
eteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja
suuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana
eteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä
eukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien
kummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen
lähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui
metsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään.
Vasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä
ponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta.
Itku pyrki tulemaan väkisin.

Metsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen
ajatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa
sivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon.
Yhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.

Metsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle.
Cosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat
päivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto
ohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi
näkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän
lähteelle.

Se oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä
noin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet
sekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo
Henrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen
lähteestä.

Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän
oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän
pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti
nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon
veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi.
Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun
sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen.
Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon
melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta
huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä
paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat
hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään
askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen
kyyrysiinsä.

Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta
tehdä toisin.

Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka
olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.

Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat
hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää
tämän lapsen.

Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät
harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai
hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä
taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se
välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden
kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.

Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut
pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut
lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen
outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret
kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat
longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa.
Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät
aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta
tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.

Pimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon
vastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee
vain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon
pimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa
tuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä
yksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä
peloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä
ympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen
päässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa
aivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta
kuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia
haamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko
kasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia
pimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä
ilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi,
salaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia
lätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden
haudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien
salaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia
ruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin
rohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi.
On aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden
vaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.

Metsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien
kaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman
kouristusta.

Tajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman
synkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut
ainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi.
Sanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti
hänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli
joutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta
samaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.

Päästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen,
mutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla
äänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun
useampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin
muotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään
kylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen,
luonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus:
pako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki
ketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden
lähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri
oli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut
paeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin
nostaa sitä kohoksi.

Hän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi
ankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti
hetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin,
tällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas
täytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi
kumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät
hänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet,
märät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka
kerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä
tapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten
näkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän
surullisen näytelmän.

Ja ehkäpä Cosetten äitikin!

Voi surua!

Sillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä
haudoissaan.

Cosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan
kirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän
ei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria,
näin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina
tiuskivan hänen kintereillään.

Vaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni
yhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien
välimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä
menisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko
Thénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa
yksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä
hän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään
vanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran
pitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten
kokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen
ponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan
huokailematta: "Oi Jumalani! Oi Jumalani!"

Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti
suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko
taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli
suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli
varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut
kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja
alkanut kantaa hänen kuormaansa.

Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa
pettämätöntä kieltään.

Lapsi ei pelästynyt.



6.

Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.


Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies
kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä
mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän
Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen
kohdalle.

Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä
etäisestä kaupunginkolkasta.

Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin
edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi,
sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä
yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen
nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea
vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin
arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu,
pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin
asti kulunut pitkä takki -- sen väri ei ollut lainkaan harvinainen
niihin aikoihin -- avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen,
polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat
kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen
vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan
valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen
tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa
pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi
päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan.
Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä
tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut
viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja
ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä
lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen
laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä.
Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään
kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi
hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli
sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään.
Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen
muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se
näytti kävelykepiltä.

Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan.
Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän,
herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.

Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä
Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin
melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen
saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua
pitkin.

Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä
ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:

"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."

Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä
kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig
XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus
Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä
saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut
kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut
salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen
sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut
kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan
liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että
niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla
atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava
naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen
hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun
päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän
Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli
kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan
korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta
kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein
tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli
kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille,
oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat
toverilleen:

"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."

Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis
Sairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.

Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes
Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun
siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä
täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan
kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin.
Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin
nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta.
Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina,
vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen:
"Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli
määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet
myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui
laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi
takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana
Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu
tiedonanto.

Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään,
kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen,
vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön
tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä
näyteltiin sinä päivänä _Kaksi Rangaistusvankia_. Ilmoituslehti, jolle
kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti
valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän
pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten
umpikadulla, mistä hän poikkesi _Tinalautaseen_, sillä siellä oli
niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä
lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat
kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita
rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.

Mies kysyi:

"Vieläkö on tilaa?"

"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.

"No minä nousen sinne sitten."

"Nouskaa vain."

Mutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen
vaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.

"Tuletteko Lagnyyn asti?" kysyi ajaja.

"Tulen", vastasi mies.

Matkustaja maksoi Lagnyyn asti.

Sitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua,
mutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki
parhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.

Ajaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä
huomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.

Kuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa
henkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun
majatalon edustalle.

"Minä poikkeankin tähän", sanoi mies.

Hän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.

Hetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.

Hän ei ollut astunut majataloon.

Kun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn
päin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.

Ajaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:

"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän
näytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän
maksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet
ovat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä
tielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?"

Mies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti
harpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä
vasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja
epäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.

Hän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa
vanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita.
Hän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän
etenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein
tarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin
pimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.

Siltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää
Montfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin
kedon halki metsään.

Sinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti
tarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin
olisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran
hän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten
jälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria,
vaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja
tutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava,
pahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän
matkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli
kädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.

Tätä puuta vastapäätä -- puu oli tammi -- kasvoi kirveeniskujen
jäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu
sinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.

Sitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja
kivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata
hiljattain liikutettu.

Sen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten
kulkuaan metsän läpi.

Tämä sama mies oli kohdannut Cosetten.

Astellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen
varjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas
nostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä
eteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi
lapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut
lapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.



7.

Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.


Cosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.

Mies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.

"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas."

Cosette kohotti katseensa ja vastasi:

"Niin on, herra."

"Annahan tänne", jatkoi mies, "niin minä kannan."

Cosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.

"Kovinpa tämä onkin raskas", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten
hän lisäsi:

"Pienokaiseni, vanhako olet?"

"Yhdeksännellä, herra."

"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?"

"Metsälähteeltä tuolta."

"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?"

"Runsas neljännestunti tästä."

Mies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:

"Sinulla ei kai ole äitiä?"

"En tiedä", vastasi lapsi.

Ja ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:

"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole."

Ja kohta lisäsi hän siihen:

"Enkä luule koskaan olleenkaan."

Mies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä
lapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.

Cosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa
hämärryksessä.

"Mikä on nimesi?" kysyi mies.

"Cosette."

Mies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä
kerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi
astella taas.

Hetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:

"Pienokaiseni, missä sinä asut?"

"Montfermeilissä, jos sitä tunnette."

"Sinnekö me tavotamme?"

"Sinne, herra."

Hän vaikeni taas ja jatkoi sitten:

"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?"

"Rouva Thénardier."

Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada
välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:

"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"

"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja
majataloa."

"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.
Sinähän minua opastatkin."

"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.

Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei
tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen
outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan
oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan.
Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon
tapaista, joka nousi taivasta kohti.

Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:

"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"

"Ei, herra."

"Yksinkö sinä talossa olet?"

"Niin, herra."

Tuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:

"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä."

"Ketä tyttöjä ne ovat?"

"Ponine ja Selma."

Lapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin
paljon piti.

"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?"

"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen
tyttäriänsä."

"Ja mitä ne puuhailevat?"

"Oo", innostui lapsi, "niillä on kauniita nukkeja, kauniita
kultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne
leikkivät ja pitävät hauskaa."

"Kaiket päivätkö?"

"Kaiket päivät, herra."

"Entä sinä?"

"Minä teen työtä."

"Kaiket päivätkö?"

Lapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli
kumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut
eroittaa, ja vastasi hiljaa:

"Kaiket päivät, herra."

Ja sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:

"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän
minäkin hauskaa."

"Mitenkä sinä hauskaa pidät?"

"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla
paljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä
heidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin
pitkä vain."

Lapsi näytti pikkusormeaan.

"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?"

"Pystyypä, herra", väitti lapsi. "Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä
kärpäseltäkin pään leikkaa."

Vihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin.
He kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää,
joka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle
kysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet
kirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään
kysymättä Cosettelta:

"Täällä taitaakin olla markkinat?"

"Ei, herra. Täällä on joulu."

Heidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.

"Herra!"

"Mitä, lapsukaiseni?"

"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa."

"Entä sitten?"

"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!"

"Miksi?"

"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni
kantaneen."

Mies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan
ovella.



8.

On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.


Cosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan
suureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi
avautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.

"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön
pannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?"

"Rouva", sanoi Cosette vapisten, "täällä tulee eräs herra yösijaa
hakemaan."

Eukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä
mairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin
kapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.

"Siinäkö se herra on?" kysyi hän.

"Niin, rouva", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.

Rikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan
puvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti
silmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan
kasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi
kuivasti:

"Astukaa sisään, ukkoseni."

"Ukkoseni" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä
kerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä
hänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään
kohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa
mieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla
huomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa
tapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut.
Silloin huudahti eukko Thénardier:

"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää
tilaa."

"Pankaa minut minne haluatte", sanoi mies, "ullakolle, talliin. Minä
maksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone."

"Neljäkymmentä souta."

"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi."

"Sovittu siis."

"Neljäkymmentä souta!" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko
Thénardierille, "mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä
souta."

"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä," vastasi eukko Thénardier samaan
tapaan. "Köyhiä minä en ota vähemmällä."

"Kyllä asiat ovat niin", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, "talo joutuu
moisten takia huonoon huutoon."

Sillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja
istuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään
viinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse
hevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen
keittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.

Vieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta
omituisen tarkkaavasti.

Cosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi
hän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku
olennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan
vuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen
suuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä
melkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton
tuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti
sairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut,
"aivan täynnä paleltumia." Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja
kamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli
hän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko
pukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja
kauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään
villakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa
useita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin
eukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat
tavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat,
itkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen
ryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen
putoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin
eleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.

Pelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli
ikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin,
pelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet
ottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen
hengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli
jäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi
samanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä
syvyyksistä kiilui kauhistus.

Tämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan
ollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin
läpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.

Tämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja
joskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan
tulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo
maininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.

"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!" tapasi eukko Thénardier
ihmetellä.

Keltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.

Äkkiä kiljaisi eukko Thénardier:

"Mutta minnekkäs se leipä jäi?"

Cosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa
ääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.

Hän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota
alituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.

"Rouva, leipuri oli jo suljettu."

"Mikset koputtanut?"

"Kyllä minä koputinkin, rouva."

"Ja kuinka kävi?"

"Eivät ne avanneet."

"Huomenna saan kyllä tietää", uhkaili eukko Thénardier, "onko asiassa
perää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan
nyt tänne se viidentoista soun raha."

Cosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi.
Viidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.

"Etkö sinä kuullut, vai?" tiuski eukko Thénardier.

Cosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha
oli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän
seisoi siinä kuin kivettyneenä.

"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?" karjui eukko
Thénardier, "vai aijotko varastaa sen minulta?"

Samassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa
kohti.

Tämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:

"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!"

Eukko Thénardier irroitti patukan.

Sillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut
liivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin
etteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.

Cosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää
puoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko
Thénardier kohotti jo patukkaa iskuun.

"Anteeksi, rouva," sanoi vieras, "mutta äsken näin tuon tytön esiliinan
taskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se
oli se viidentoista soun raha."

Samassa kumartui hän ja näytti etsivän jotakin lattialta.

"Oikein, tuossahan se onkin," sanoi hän oikaisten selkänsä.

Ja hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.

"Se se on", vahvisti eukko.

Eihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta
eukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa
ja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:

"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!"

Cosette ryömi takaisin "koppiinsa", kuten eukko Thénardier hänen
tavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan
matkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei
ollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä,
mutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.

"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?" kysyi eukko Thénardier
matkustajalta.

Matkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

"Mikä tuo on oikein miehiään?" mutisi eukko hampaittensa välistä.
"Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan
siltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen
päähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta."

Sillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet
huoneeseen.

Ne olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin
talonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset
hiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa
selälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja
terveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli
hyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei
kankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta.
Talvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä
kahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän
esiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan,
heidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja
ylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä
toruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:

"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!"

Sitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli
heidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta
menemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit
osaavat, sekä huudahtaen:

"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!"

Tyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät
ja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet
linnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli
heidän leikkiään murheellisena.

Éponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama
kuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt
kahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä
yhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.

Thénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja
melkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta
ylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea,
_oikeata nukkea_. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset
varmasti ymmärtävät.

Äkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa,
Cosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan
tyttöjen leikkiä.

"Ahaa! Vai niin!" ärjäisi eukko. "Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai
ei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!"

Vieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.

"Rouva", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, "mitäs siitä nyt
väliä! Antakaa lapsen katsella!"

Jos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja
juonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt _rutiköyhältä_,
olisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut
käsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua
jonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa,
rohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa
sietää. Hän tiuskaisi:

"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan
ruoki."

"Mitä hän nyt sitten nypläilee?" jatkoi vieras lempeällä äänellään,
joka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja
leveiden hartioittensa kanssa.

Eukko Thénardier suvaitsi vastata:

"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden
sukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin."

Vieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:

"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?"

"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee."

"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?"

Eukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.

"Ainakin kolmekymmentä souta."

"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?" jatkoi mies.

"Saakeli!" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva
kuorma-ajuri. "Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai
viisi ympyriäistä!"

Ukko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:

"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne
ostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä
ei kielletä mitään matkustajilta."

"Mutta ne onkin maksettava paikalla", ehätti eukko Thénardier
ilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.

"Minä ostan sen sukkaparin", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen
taskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: "ja minä
maksan heti."

Sitten kääntyi hän Cosetteen:

"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni."

Kuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän
hellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.

"Totta se on sittenkin!" huudahti hän sitä tarkastellessaan. "Oikea
takapyörä! Eikä väärennetty!"

Ukko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan
liivinsä taskuun.

Eukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja
hänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.

Mutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:

"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?"

"Leiki nyt!" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.

"Kiitos, rouva", sanoi Cosette.

Ja hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni
sydämensä vierasta.

Ukko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:

"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?"

"Minä olen nähnyt", vastasi mahtavana Thénardier, "miljoonamiehiä,
joilla oli aivan samanlainen takki."

Cosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut
paikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut
pienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.

Éponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He
olivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet
kissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli
vanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta
punaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista
toimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla,
ihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa
käsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:

"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se
liikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme
sillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku
hieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet
sitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti.
Ja sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se
ihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä
sanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku
tytöt ovat sellaisia tähän aikaan."

Azelma kuunteli Époninea ihastuneena.

Sillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai
heidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä
yllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.

Niinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille
kaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette
kapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja
hyräili nyt sille hiljaa univirttä.

Nukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se
kuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella,
koristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia,
lellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä
on naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään,
valmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen
hameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö
neitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä
nukkea.

Nuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin
lapseton vaimo.

Cosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.

Eukko Thénardier oli astunut lähemmäksi _keltaista miestä_.

"Mieheni on oikeassa", ajatteli hän, "se on ehkä herra Laffitte. Ne
rikkaat ovat usein niin leikillisiä!"

Hän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.

"Herra...", alkoi hän.

Tämän _herra-sanan_ kuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli
tähän asti sanonut häntä vain _ukkoseksi_ ja _hyväksi mieheksi_.

"Katsokaas, herra", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy,
joka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä,
"kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan
pane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se
Teitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä
sen täytyy työllä leipänsä ansaita."

"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?" kysyi vieras.

"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me
kristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie
tylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää
onkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän
meillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin
kirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut
pienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut."

"Ah!" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Olipa se mokoma sen äitikin", jatkoi eukko Thénardier. "Se kun
lapsensa hylkäsi."

Aivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, ei
Cosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukko
Thénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hän
kuulikin.

Sillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan
ja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu
olikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja
Jeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun
rämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen
värähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan
kapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:

"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!"

Emännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies,
"miljoonainomistaja", vihdoinkin syömään illallista.

"Mitä herra suvaitsee?"

"Leipää ja juustoa", vastasi vieras.

"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku", ajatteli eukko
Thénardier.

Humalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili
sekin omaansa.

Äkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut
Thénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa
kapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön
pöydästä.

Silloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä
vain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa.
Eukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine
ja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai
lauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut
kadotettavissa.

Hän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä
kerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja
kahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas
paikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo
lankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.

Onni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi
siitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.

Kukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi
hitaasti laihaa lientänsä.

Tämä ilo kesti lähes neljännestunnin.

Mutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että
nuken toinen jalka _ulkoni_ ja että lieden tuli valaisi sitä hyvin
kirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään
pimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:

"Katsos! sisareni!"

Pikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli
uskaltanut ottaa heidän nukkensa!

Éponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään
hameesta.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi äiti. "Mitä sinä minusta tahdot?"

"Äiti", selitti lapsi, "katsohan!"

Ja hän osoitti sormellaan Cosettea.

Mutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Eukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka
elämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on
hänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen _raivotar_.

Tällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette
oli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä
käsiksi "neitien" nukkeen.

Tsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen
keisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen
ilmeen kasvoilleen.

Hän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:

"Cosette!"

Cosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi
ympäri.

"Cosette!" toisti eukko Thénardier.

Cosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui
jonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa.
Silloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja -- mitä
on kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta -- väänteli niitä
tuskissaan. Sitten -- hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän
tapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon
raahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän
oli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi
hänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.

Matkustaja nousi pöydästä.

"Mikä nyt hätänä?" kysyi hän eukko Thénardieriltä.

"Ettekö näe?" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka
virui Cosetten jaloissa.

"Mitäpä sitten?" uteli vieras.

"Tuo rääsylunttu", vastasi eukko Thénardier, "uskalsi koskea lasten
nukkeen!"

"Jopa nyt asiasta meluatte!" sanoi vieras. "Mitä siitä, vaikka se sillä
nukella leikkisikin?"

"Se koski siihen likaisilla käsillään!" jatkoi eukko Thénardier,
"innoittavilla käsillään!"

Cosetten itku yltyi hurjemmaksi.

"Älä siinä ulvo!" kiljaisi eukko Thénardier.

Vieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.

Heti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi
Cosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua
kaikin voimin.

Ovi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään
sitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän
pienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan
Cosetten eteen ja sanoi:

"Siinä on sinulle nukke!"

Luultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt
täällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja
kynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan
akkunoidenkin läpi tupaan.

Cosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen
luokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän
kuuli nuo uskomattomat sanat: "Siinä on sinulle nukke!" Hän katseli
vierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi
pöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.

Hän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan
hengittää.

Eukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä
kuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri
tuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.

Mykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:

"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies?
Se on ehkä molempia, se on ehkä varas."

Ukko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina
ihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen
eläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea,
vuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi
nuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni
vaimoansa ja kuiskasi:

"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä
notkeaksi tuon miehen edessä!"

Alhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne
joka hetki ovat omaa itseänsä.

"No, Cosette", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan
lempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten
kirpeätä hunajaa, "mikset ota nukkeasi?"

Cosette liikahti hiukan piilostaan.

"Pikku Cosetteni", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, "herra antaa
sinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun."

Cosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa
olivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä,
kuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän
tunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut,
jos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: "pienokainen, Te olette Ranskan
kuningatar."

Hän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä
ukkonen.

Mikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että
eukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.

Mutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä
lopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:

"Saanko minä, rouva?"

Sanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä
ja samalla kertaa ihastunutta sointua.

"Kissa vieköön!" tokaisi eukko Thénardier, "sehän on sinun, koska
kerran herra sen sinulle antoi."

"Oikeinko totta, herra?" jatkoi Cosette. "Oikeinko se on totta? Onko
tämä neiti oikein minun omani?"

Vieraan silmiin näytti valahtavan kyyneleet. Hän näytti olevan siinä
mielenliikutuksen kohdassa, jolloin ei puhuta, itkua välttääkseen. Hän
nyökkäsi päätään Cosettelle ja pisti "neidin" käden hänen kätöseensä.

Cosette vetäisi kätensä kiivaasti takaisin, aivan kuin olisi _neidin_
käsi häntä polttanut, ja alkoi katsella lattiaan. Meidän on pakko
lisätä, että hän tällä hetkellä pisti kielensä ulos suustaan
suhdattoman pitkälle. Äkkiä hän käännähti ja sieppasi innoissaan nuken
syliinsä.

"Minä panen sen nimeksi Katariina", sanoi hän.

Oli kummallista nähdä nuken nauhojen ja kirkkaan punertavan
pumpulipuvun rypistyvän Cosetten rääsyjä vasten.

"Rouva", kysyi hän, "saanko minä panna sen tuolille?"

"Mikset, lapseni", vastasi eukko Thénardier.

Nyt katselivat Éponine ja Azelma Cosettea kadesilmin.

Cosette laski Katariinan tuolille, istuutui sitten lattialle sen eteen
ja tarkasteli sitä liikahtamatta, sanaakaan sanomatta.

"No leikihän nyt, Cosette", sanoi vieras.

"Ah! Minähän jo leikin", vastasi lapsi.

Tätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen
käskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä
hetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa.
Niin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa
toimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään
sattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää.
Hän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän
keltaiselta mieheltä _lupaa_ laittaa Cosettekin yöpuulle -- _koska se
on varmaankin tänään hyvin väsyksissä_, lisäsi hän äidillisesti.
Cosette poistui tuvasta Katariina sylissä.

Eukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähän
_keventämään sydäntään_, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa
muutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut
lausua niitä ääneen:

"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän
kiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke!
Sitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle,
jonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa
puuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn
herttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu,
tuo vanha jurri tuolla!"

"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista", vastusti ukko Thénardier.
"Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä
taas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen.
Matkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on
ihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää,
niin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska
hänellä on rahaa?"

Isännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan
vastaan ei käynyt sanominen mitään.

Vieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen
mietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit,
olivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä
tirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi
puettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä
taskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille
rääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin
mahtava ja arvokas mies.

Kului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat
loppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu,
tupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa
paikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon
nojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun
Cosette oli mennyt.

Vain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja
uteliaisuudesta jääneet tupaan.

"Noinkohan se aikoo viettää yön?" murisi eukko.

Kun kello löi aamulla kaksi, selitti hän itsensä voitetuksi ja sanoi
miehelleen:

"Minä menen maata. Tee sinä sille mitä haluat."

Mies istuutui tuvan nurkkaan pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja alkoi
lukea _Ranskan Sanomia_.

Näin kului runsas tunti. Arvoisa kapakoitsija oli jo lukenut vähintäin
kolmeen kertaan _Ranskan Sanomat_, numeron päivämäärästä lähtien aina
painajan nimeen. Vieras ei väin liikahtanutkaan.

Thénardier väänteli, yski, syljeskeli, niisti nenäänsä, natisteli
tuoliaan. Vieras ei värähtänytkään.

"Nukkuukohan se?" ajatteli Thénardier.

Vieras ei nukkunut, mutta mikään ei voinut häntä herättää.

Vihdoin otti Thénardier lakin päästään, läheni hiljaa vierasta ja
rohkeni huomauttaa:

"Eiköhän herran jo sopisi mennä levähtämään?"

_Mennä nukkumaan_ olisi tuntunut hänestä liian röyhkeältä ja
tuttavalliselta. _Mennä levähtämään_ oli taas hänen mielestään sekä
komeaa että kunnioittavaa. Tällaisilla sanoilla on salaperäinen ja
ihmeteltävä voima paisuttaa seuraavana aamuna matkustajain laskujen
loppusummaa. Huone, missä _nukutaan_, maksaa kaksikymmentä souta.
Huone, missä _levähdetään_, maksaa kaksikymmentä frangia.

"Kas!" sanoi vieras, "olettepa oikeassa. Missä onkaan tallinne?"

"Herra", sanoi Thénardier hymyillen, "herra suvaitsee seurata minua."

Hän otti kynttilän, vieras otti myttynsä ja keppinsä, ja Thénardier vei
hänet erääseen ensikerroksen huoneeseen, joka oli harvinaisen upeasti
sisustettu mustapuisin huonekaluin. Sitten oli siellä komea vuode, ja
siinä hienot punaiset uutimet.

"Mikä tämä on?" sanoi matkustaja.

"Tämä on meidän päähuoneemme", vastasi kapakoitsija. "Nykyään asumme me
toisessa huoneessa, puolisoni ja minä. Täällä käydään vain kolme, neljä
kertaa vuodessa."

"Yhtä hyvin olisin tallissa nukkunut", sanoi vieras.

Thénardier ei ollut kuulevinaankaan tätä vähemmän kohteliasta
huomautusta.

Hän sytytti kaksi takan otsalla upeilevaa aivan uutta vahakynttilää.
Liedessä loimusi aimollinen tuli.

Samaisen takan otsalla näkyi lasikuvun alla hopealangoista ja
pomeranssinkukista kyhätty naisen päähine. Matkustaja loi päähineeseen
katseen, joka näytti sanovan: onko siis ollut aika, jolloin sekin
hirviö on ollut neito?

Thénardier muuten valehteli. Vuokratessaan tämän hökkelin,
muodostaakseen siitä kapakan, oli hän tavannut tämän huoneen näin
sisustettuna, ja lisäksi oli hän ostanut muutamia huonekaluja ja tämän
pomeranssikukkaisen koristeen, arvellen sen luovan viehättävää valoa
"hänen puolisoonsa" ja tuottavan hänen talolleen sitä, mitä
englantilaiset sanovat kunnioitettavaisuudeksi.

Kun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli
livistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska
hän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli
päättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.

Kapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa,
mutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:

"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta."

Ukko Thénardier vastasi kylmästi:

"Kovinpa sinulla on kiire!"

Enempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän
kynttilänsä.

Matkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä.
Isännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi
ajatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä
ja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen
ympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui
rappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen
hengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle
kolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai
jonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain
rappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten
jätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli
voimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät
näkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin.
Lakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä
vuoteessa nukkui Cosette.

Vieras läheni ja katseli häntä.

Cosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan
riisuutunut, jottei paleltuisi.

Rintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät
kiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen
aivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein
suonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen
puukengistään.

Läheltä Cosetten koppia johti aukinainen ovi suurehkoon, hämärään
huoneeseen. Vieras tunkeutui sinne. Perällä näkyi lasi-oven läpi kaksi
pientä, hyvin valkeata parisänkyä. Niissä nukkuivat Azelma ja Éponine.
Näiden sänkyjen taakse peittyi puolittain uutimeton, vesipajuista
kudottu kehto, ja siinä uinui se pieni poika, joka oli kirskunut koko
illan.

Vieras päätteli tämän huoneen olevan yhteydessä
Thénardier-aviopuolisoiden huoneen kanssa. Hän oli juuri
poistumaisillaan, kun hänen silmänsä osuivat takkaan. Se oli noita
suuria majatalojen takkoja, joissa on aina niin pieni tuli, milloin
niissä tulta on ja jotka näyttävät niin kylmiltä. Tässä ei ollut tulta,
ei edes tuhkaa. Mutta se veti sittenkin matkustajan huomion puoleensa.
Pesässä oli kaksi ylen sievää, erisuuruista lapsen kenkää. Matkustajan
mieleen johtui tuo viehättävä, ikimuistoinen tapa, että lapset
jouluna panevat kenkänsä uuninsuulle yöksi odottamaan heidän hyvän
haltijattarensa säteileviä lahjoja. Éponine ja Azelma eivät olleet sitä
tapaa unohtaneet, vaan oli kumpainenkin tuonut kenkänsä uuniin.

Matkustaja kumartui.

Haltijatar, s.o. äiti, oli jo kulkenut ohi, ja kumpaisessakin kengässä
kiilsi aivan uusi kymmenen soun raha.

Vieras oikaisihe ja oli jälleen menemäisillään tiehensä, kun hän
huomasi perällä, takan pimeimmässä sopessa, oudon esineen. Hän
tarkasteli sitä ja havaitsi sen puukengäksi, rumaksi, karkeatekoiseksi
puukengäksi, joka oli halkeillut sieltä ja täältä ja jota peitti
yltäpäältä tuhka ja kuivunut kura. Se oli Cosetten puukenkä. Cosette
oli hänkin tuonut kenkänsä uuniin, epäilemättä sen liikuttavan
lapsellisen luottamuksen johtamana, joka saattaa pettyä aina, mutta
joka ei koskaan lannistu.

Ylevää ja ihanaa on nähdä sellaista luottamusta lapsessa, jonka koko
ikä oli ollut pelkkää epätoivoa.

Siinä puukengässä ei ollut mitään.

Vieras kaivoi liivinsä taskua, kumartui ja laski Cosetten kenkään
kultarahan.

Sitten hiipi hän hiljaa huoneeseensa.



9.

Thénardier verkkoja laskemassa.


Seuraavana aamuna ainakin kaksi tuntia ennen päivän koittoa istui jo
Thénardier kynttilän valaiseman pöydän ääressä kapakan tarjoilutuvassa,
kynä kädessä sepustamassa keltatakkisen matkustajan laskua.

Eukko seurasi hänen puuhaansa puoleksi kumartuneena häneen päin. He
eivät vaihtaneet sanaakaan. Yhtäällä syvä mietiskely, toisaalla se
harras ihailu, jota tunnetaan, kun nähdään syntyvän ja kehkeytyvän
inhimillisen hengen ihmeen. Talosta kuului kolinaa. Leivonen siellä
lakaisi rappusia.

Runsaan neljännestunnin ja muutamien raaputusten perästä oli Thénardier
kyhännyt seuraavan mestariteoksen:

  Illallinen .... 3 frangia
  Huone ........ 10   "
  Kynttilä ...... 5   "
  Tuli .......... 4   "
  Palvelus ...... 1   "
  Yhteensä ..... 23 frangia.

Palvelus oli kirjoitettu _Palvellus_.

"Kaksikymmentäkolme frangia!" huudahti eukko ihastuneena, mutta samalla
hiukan epäröiden.

Kaikkien suurten taiteilijain tavoin ei Thénardier ollut työhönsä
tyytyväinen.

"Pyh!" hymähti hän.

Samalla äänenpainolla esitti Castlereagh Wienin kongressille Ranskan
laskun.

"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa",
mutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle
lahjoitettua nukkea. "Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei
se maksa?"

Ukko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:

"Kyllä se maksaa."

Tämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein
merkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää
väittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli
tupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:

"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!"

Hän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman
tuhkan lämmitettäviksi.

"Mutta ethän unohtane", puhkesi taas puhumaan vaimo, "että minä heitän
Cosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii
sillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin
pitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!"

Ukko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen
välistä:

"Anna sitten lasku miehelle."

Ja hän poistui tuvasta.

Hän oli tuskin ehtinyt kynnyksen yli, kun matkustaja astui huoneeseen,

Thénardier kääntyi heti takaisin ja asettui liikkumattomana seisomaan
puoli-avoimeen oveen, niin että hänen vaimonsa vain hänet näki.

Keltainen mies kantoi kädessään keppiään ja myttyään.

"Joko näin aikaisin ylhäällä!" virkkoi eukko Thénardier, "aikooko herra
jo jättää meidät?"

Puhuessaan käänteli hän nolon näköisenä laskua hyppysissään, vedellen
siihen taittumia kynsillään. Hänen kovilla kasvoillaan näkyi ilme, joka
ei ollut niillä tavallinen: arkaileva, epäröivä ilme.

Hänestä tuntui hieman vaikealta esittää moista laskua miehelle, joka
näytti niin täydellisesti "köyhältä."

Matkustaja näytti taas vaipuneen ajatuksiinsa ja olevan hyvin
hajamielinen. Hän vastasi kuitenkin:

"Niin, rouva, kyllä minä nyt jatkan matkaani."

"Herralla ei varmaankaan ollut asioita toimitettavana Montfermeilissä?"
jatkoi eukko.

"Ei. Kuljen tästä vain ohi. Siinä kaikki." -- "Rouva", lisäsi hän,
"paljonko olen velkaa?"

Vastaamatta ojensi eukko Thénardier hänelle taitellun paperin.

Vieras suorii paperin ja vilkaisi siihen, mutta hänen ajatuksensa
olivat ilmeisesti toisaalla.

"Rouva", virkkoi hän sitten, "menestyvätkö asianne hyvin täällä
Montfermeilissä?"

"No niin ja näin, herra", vastasi eukko, hämmästyneenä tänlaisesta
räjähdyksestä, jota hän ei ollut lainkaan odottanut.

Ja hän jatkoi surullisella, valittavalla äänenpainolla:

"Ah, herra! Ajat ovat niin huonot! Ja sitten tällä meidän seudulla on
niin vähän parempaa väkeä! Enimmäkseen vain köyhää kansaa, näettekös.
Ellei joskus sattuisi tulemaan sellaisia anteliaita ja rikkaita
matkustajia kuin herra on, niin mikä tässä perisi! Meillä on kovin
paljon menoja. Sekin tyttö se syö vallan silmät päästämme."

"Mikä tyttö?"

"No se eilisiltainen tyttö, muistattehan! Cosette! Leivonen, kuten ne
sitä täällä nimittelevät!"

"Ahaa!" virkahti vieras.

Eukko jatkoi:

"On niissäkin järkeä, niiden talonpoikain nimittelyissä! Yölepakoltahan
se näyttää, eikä leivoselta. Katsokaas, herra, me emme turvaa ihmisten
armeliaisuuteen, mutta me emme voi sitä omasta puolestammekaan
harjoittaa. Me emme ansaitse juuri mitään, ja menot ovat suuret.
Kapakoimisoikeudet, verot, ovet ja akkunat, henkirahat! Herrahan
tietää, että hallitus vaatii aivan summattomia. Ja sitten nuo tyttäret.
Ei minua voida pakoittaa ruokkimaan toisten ihmisten lapsia."

Vieras puuttui puheeseen äänellä, johon hän koki saada
välinpitämättömän soinnun, mutta joka siitä huolimatta tuntui
värisevän:

"Entäs jos Teidät siitä päästettäisiin?"

"Mistä? Cosettestako?"

"Niin."

Eukon punainen naama sytähti kamalan riemulliseksi.

"Ah, herra! hyvä herraseni! Ottakaa se, pitäkää se, viekää se,
sokeroikaa se, maustakaa se, juokaa se, syökää se, ja armias pyhä
Neitsyt ja kaikki paratiisin pyhimykset Teitä siunatkoot!"

"Se on siis sovittu."

"Oikeinko tosiaan? Oikeinko Te sen viette?"

"Kyllä minä sen vien."

"Hetikö?"

"Heti. Kutsukaa tyttö tänne."

"Cosette!" huusi eukko.

"Sillä välin", jatkoi mies, "suoritan Teille velkani. Paljonko se taas
olikaan?"

Hän vilkaisi paperiin, eikä voinut olla hämmästymättä:

"Kaksikymmentäkolme frangia!"

Hän katsahti eukkoon ja toisti:

"Kaksikymmentäkolme frangia?"

Näiden kahden sanan peräkkäisessä lausumisessa oli sama ero kuin on
huudahdusmerkin ja kysymysmerkin välillä.

Eukko Thénardier oli saanut aikaa valmistautua rynnäkön varalta. Hän
vastasi varmana:

"Kissa vieköön, herra! Kyllä se on kaksikymmentäkolme frangia."

Vieras laski viisi viiden frangin rahaa pöydälle.

"Menkää hakemaan tyttöä", sanoi hän.

Silloin astui ukko Thénardier keskelle tupaa ja lausui:

"Herra on velkaa kaksikymmentäkuusi souta."

"Kaksikymmentäkuusi souta!" huudahti vaimo.

"Kaksikymmentä souta huoneesta", jatkoi Thénardier kylmäverisesti, "ja
kuusi illallisesta. Mitä taas tyttöön tulee, niin siitä täytyy minun
hiukan jutella herran kanssa. Jätähän meidät kahdenkesken, eukkoseni."

Eukko Thénardieria häikäisi silloin neron odottamaton salama. Hän tunsi
mestarinäyttelijän astuvan näyttämölle, ei virkkanut enää sanaakaan,
vaan poistui heti.

Thénardier tarjosi tuolia matkustajalle. Matkustaja istuutui.
Thénardier jäi seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi kummallisen
säyseä ja vilpitön ilme.

"Herra", sanoi hän, "katsokaas, asia on nyt niin, että minä puolestani
jumaloin sitä tyttöä."

Vieras katseli häntä tutkivasti.

"Mitä tyttöä?"

Thénardier jatkoi:

"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä!
Mitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun
rahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä."

"Ketä?" kysyi yhä vieras.

"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun
asian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi
siihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut
aivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on,
ettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika
rikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin
yli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä
hyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä
äitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille
ja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän.
Ymmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo
luonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä
pienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin
kiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan
kuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani."

Vieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:

"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain
heitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä
sillä, että minä Teitä -- voitte olla rikaskin, näytätte kelpo
mieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin
pulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen
menemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne
se joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi
mieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus
katsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on
lähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia
seikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä
kyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä
ainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai
miten?"

Herkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin
sanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja
varmasti:

"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden
lieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja
sillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani,
ette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on,
ettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran
sen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko
vaiko ei?"

Samaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat
jonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa
tekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin
sisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla
käsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan,
hoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut
vierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien
häntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä
ensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä
sitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen
pieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä
huomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa
Cosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt
tämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä
huolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon
rahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei
voinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa
koko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta
miksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin
kyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut
mitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui
arveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa
asia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus
pohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi
hän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan
kanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan,
nähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän
salaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut
moista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota
ajatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli
niitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen
mielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän
menetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla
hetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko
patterinsa.

"Herra", sanoi hän, "minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia."

Vieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja
otti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän
leveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:

"Tuokaa Cosette tänne."

Mitä teki Cosette tämän tapahtuessa?

Heti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä
kultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli
niitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja,
joiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni
preussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä
pyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut
sellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi
hän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa,
hän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui
pelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo
komeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke
häntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita
esineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen
läheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän
hämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla
ajatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja
surulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä,
jolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette,
joka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan
alla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon
turviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän
muisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli
aina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman
ruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita
ylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää
pelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin.
Hänellä oli suojelija.

Hän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha,
joka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha
oli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei
uskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä
viisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli
ulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi,
unohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden
kimaltelua taskunsa pohjasta.

Tällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.

Miehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt
tyttöä eikä edes sättinyt -- ennenkuulumaton seikka.

"Cosette", sanoi hän melkein lempeästi, "tule heti tänne."

Pian astuikin Cosette tupaan.

Vieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut
mukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset
pumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen
seitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.

"Lapsukaiseni", sanoi vieras, "otahan nämä ja mene joutuin
pukeutumaan."

Päivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat
köyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä
pientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään.
He poikkesivat Livryyn päin.

Kulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.

Kukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt
ryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.

Cosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt.
Minne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että
hän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei
ollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut
pistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna
ja vihaten.

Armas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!

Cosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli
pannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui
hän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä
tuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.



10.

Joka parasta etsii, voi pahimman löytää.


Eukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.
Hän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukko
Thénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsa
syrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.

"Senkö verran vain!" pääsi eukolta.

Tämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän
rohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.

Isku sattui.

"Oletpa totisesti oikeassa", sanoi mies, "minä olen aika pöllöpää. Anna
tänne hattuni."

Hän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos,
mutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden
puoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen
ja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi
pitkiä askeleita ja puheli itsekseen:

"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja
minä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi
frangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia,
aina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta
frangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan."

Ja sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin
kummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin
vain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden
salaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa.
Ajatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.

"Minä olen aika pässi, aika pässi", puheli hän.

Montfermeilistä lähtiessä ja ehtiessä Livryn tien mutkaukseen, näkyy
tie pitkän matkaa tasangolle. Sieltä laski hän näkevänsä miehen ja
tytön. Hän katseli niin kauas kuin silmänsä kantoivat, mutta ei nähnyt
mitään. Hänen täytyi uudelleen kysellä. Ja siihen hukkui aikaa.
Ohikulkijat sanoivat hänelle miehen ja lapsen kävelleen Gagnyn
puoleisia metsiä kohti. Hän kiiruhti sinne.

He olivat häntä hyvän matkaa edellä, mutta eihän lapsi jaksa kovaa
kulkea, ja hän asteli nopeasti. Ja sitten hän tunsi seudun kuin viisi
sormeansa.

Äkkiä hän pysähtyi ja löi otsaansa, ikäänkuin merkiksi, että hän oli
unohtanut tärkeimmän ja että hän aikoi kääntyä takaisin.

"Minun olisi pitänyt ottaa pyssy!" harmitteli hän.

Thénardier oli niitä kaksoisluonteita, jotka liikkuvat joskus
tietämättämme keskellämme ja jotka häipyvät näkyvistämme, meidän
oppimattamme heitä tuntemaan, koska sattuma näyttää heistä vain yhden
puolen. Monien ihmisten kohtalona on elää näin puoliksi muuhun joukkoon
hautautuneena. Rauhallisissa, hiljaisissa oloissa oli Thénardierissa
kylliksi ainesta tulemaan -- me emme sano olemaan -- siksi, mitä
tavallisesti sanotaan kunnon liikemieheksi, kelpo porvariksi. Mutta
samalla, jos erinäiset olosuhteet vallitsivat, jos erinäiset töytäykset
nostivat hänen luonteensa alipuolen näkyviin, oli hänessä kylliksi
ainesta tulemaan konnaksi. Hän oli kamasaksa, johon kätkeytyi hirviö.
Saatana kyyristyi kai joskus sen luolan soppeen, missä Thénardier
asusteli ja katseli haaveillen tätä inhoittavaa mestariteostansa.

Hetkisen epäröityään ajatteli hän: "Pah! Ennättäisivät vain päästä
karkuun!" Ja hän jatkoi kulkuansa nopeasti ja varmasti kuin kettu, joka
jo pitkän matkan päästä vainuaa peltopyyparven. Ja tosiaankin: kun hän
oli päässyt lammikoiden ohi ja kulkenut viistoon sen suuren ahon
poikki, joka sijaitsee oikeaan Bellevuen lehtokujasta, ja saapunut
sille nurmivyölle, joka kiertää kukkulan melkein kokonaan ja joka
peittää vanhan Chellesin luostarin vesijohdon, huomasi hän erään
pensaikon ylitse hatun, jolle hän oli jo ehtinyt rakentaa paljon
suunnitelmia. Se oli sen vieraan miehen hattu. Pensas oli matala.
Thénardier havaitsi miehen ja Cosetten istuvan sen takana. Lasta ei
näkynyt, mutta nuken pää pisti hiukan esiin.

Thénardier ei erehtynyt. Mies oli istuutunut siihen, antaakseen
Cosetten hiukan levähtää. Kapakoitsija kiersi pensaan ja ilmestyi äkkiä
etsimiensä eteen.

"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra", sanoi hän vallan hengästyksissään,
"mutta tässä ovat Teidän tuhatviisisataa frangianne."

Näin puhuen tarjosi hän vieraalle niitä kolmea pankinseteliä.

Mies kohotti katseensa.

"Mitä tämä merkitsee?"

Thénardier vastasi kunnioittavasti:

"Herra, se merkitsee sitä, että minä otan Cosetten takaisin."

Cosette säpsähti ja painui miehen turviin.

Mutta hän vastasi katsellen Thénardieria jyrkästi silmiin ja korostaen
erikseen jokaista tavua:

"Te-kö o-tat-te Co-set-ten ta-kai-sin?"

"Niin, herra, minä otan Cosetten takaisin. Antakaahan kun selitän. Olen
ajatellut asiaa. Minulla ei totisesti ole oikeutta antaa lasta Teille.
Minä olen kunniallinen mies, nähkääs. Tämä pienokainen ei kuulu
minulle, se kuuluu äidillensä. Äiti uskoi sen minulle, ja minä voin
jättää sen vain äidille. Te ehkä sanotte: Mutta äitihän on kuollut.
Hyvä. Siinä tapauksessa voin minä antaa lapsen vain sille henkilölle,
joka tuo minulle äidin vahvistaman valtakirjan, missä käsketään
jättämään lapsi juuri sille henkilölle. Siitähän emme pääse mihinkään."

Sanaakaan vastaamatta kaivoi mies taskuansa, ja Thénardier näki hänen
vetävän sieltä saman rahapussin, josta ne kolme pankinseteliäkin oli
lähtenyt.

Kapakoitsija värisi ilosta.

"Hyvä!" ajatteli hän, "pitäkäämme nyt puoliamme. Nyt se aikoo lahjoa
meitä!"

Ennenkuin avasi pussin, silmäsi matkustaja ympärilleen. Paikka oli
aivan autio. Ei sieluakaan metsässä eikä laaksossa. Mies avasi pussin
ja veti sieltä, ei Thénardierin odottamia seteleitä, vaan pienen
paperilapun, jonka hän levitti ja jota hän sitten tarjosi
kapakoitsijalle, sanoen:

"Olettepa oikeassa. Lukekaa."

Thénardier otti paperin ja luki:

    Montreuil-sur-Merissä, 25 päivänä maaliskuuta 1823.

    Herra Thénardier.

    Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku
    velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.

                                               _Fantine_.

"Tunnetteko tätä nimimerkkiä?" kysyi mies.

Se oli selvästi Fantinen nimimerkki. Thénardier tunsi sen hyvin.

Sille ei mahtanut mitään. Thénardieria kiukutti tavattomasti kaksi
seikkaa: hänen toivomastaan lahjomisesta ei tullutkaan mitään, ja hän
oli saanut selkäänsä. Mies lisäsi:

"Voitte ottaa sen paperin valtuutukseksenne."

Thénardier peräytyi hyvässä järjestyksessä.

"Nimimerkki on jotenkin taitavasti jäljitelty", murisi hän hampaittensa
välistä. "Mutta olkoon menneeksi!"

Sitten teki hän epätoivoisen yrityksen.

"Herra", sanoi hän, "se on hyvä, koska Te kerran olette se henkilö.
Mutta minulle täytyy suorittaa 'ne pikku velat.' Ja siitä karttuukin
suuri summa."

Mies kohottautui suoraksi, näppäili sormillaan pölyä kuluneelta
hihaltaan ja sanoi:

"Herra Thénardier, tammikuussa laski äiti olevansa Teille velkaa
satakaksikymmentä frangia. Te lähetitte hänelle helmikuussa viidensadan
frangin laskun. Te saitte kolmesataa frangia helmikuun lopussa ja
kolmesataa frangia maaliskuun alussa. Siitä on nyt kulunut yhdeksän
kuukautta. Kun laskemme sovitun korvauksen, viisitoista frangia
kuukaudelta, karttuu siitä satakolmekymmentäviisi frangia. Te saitte
sata frangia liikaa. Jäännös, kolmekymmentäviisi frangia, on Teille
hyvitettävä. Minä annoin Teille äsken tuhatviisisataa frangia."

Thénardier tunsi samaa kuin tuntee susi sillä hetkellä, jolloin satimen
teräsleuvat iskevät sen jalkaan.

"Kukahan tuo paholainen miehekseen oikein on?" ajatteli hän.

Hän teki saman tempun kuin susi: hän riuhtasihe. Rohkeus oli jo kerran
häntä auttanut.

"Herra Nimetön", sanoi hän päättävästi ja heittäen tällä kertaa
kohteliaat puhuttelumuodot menemään, "minä otan Cosetten takaisin tai
annatte Te minulle viisituhatta frangia."

Vieras mies sanoi tyynesti:

"Tule, Cosette."

Hän tuki Cosettea vasemmalla kädellään ja otti oikealla keppinsä
maasta.

Thénardier huomasi sen kepin tukevuuden ja paikan yksinäisyyden.

Mies painui metsään lapsi mukanaan, jättäen kapakoitsijan siihen
liikkumattomaksi ja saamattomaksi.

Heidän edetessään katseli Thénardier miehen leveitä, hiukan kumaraisia
hartioita ja hänen lujia nyrkkejään.

Sitten osuivat hänen silmänsä häneen itseensä, hänen hentoihin käsiinsä
ja hänen laihaan olemukseensa.

"Olinpa totisesti aika pöllö", ajatteli hän, "kun en ottanut pyssyä
mukaani, kun kerran eränetsoon lähdin!"

Mutta hän ei vielä hellittänyt.

"Haluanpa nähdä, minne se menee", puheli hän.

Ja hän alkoi seurata heitä vähän matkan päässä. Hänen käsiinsä oli
jäänyt kiusan kappale: _Fantinen_ nimellä merkitty paperipalanen, sekä
lohduttajaksi tuhatviisisataa frangia.

Mies kuljetti Cosettea Livryyn ja Bondyyn päin. Hän asteli hitaasti,
pää riipuksissa, miettivänä ja surullisena. Talvi oli harventanut
metsää, niin että Thénardier ei kadottanut heitä näkyvistään, vaikka
pysyttelikin tarpeeksi etäällä. Tuon tuostakin käännähti mies ja
tarkasteli, seurasiko kukaan heitä. Äkkiä huomasi hän Thénardierin.
Nopeasti poikkesi hän Cosetten kanssa tiheään viidakkoon, minne he
molemmin katosivat.

"Helvetti!" noitui Thénardier.

Ja hän lisäsi vauhtiaan.

Viidakon tiheys oli pakoittanut Thénardieria käymään heitä lähemmäksi.
Sakeimmassa kohdassa kääntyi mies ympäri. Miten Thénardier kokikin
kätkeytyä lehvien suojaan, ei hän voinut jäädä huomaamatta. Mies heitti
häneen levottoman katseen, ravisti sitten päätään ja jatkoi matkaansa.
Kapakoitsija taas perään. Niin kulkivat he pari, kolme sataa askelta.
Äkkiä kääntyi mies jälleen. Hän huomasi kapakoitsijan. Tällä kertaa loi
hän takaa-ajajaansa niin synkän katseen, että Thénardier havaitsi
enemmän vakoilemisen "hyödyttömäksi". Thénardier lähti paluumatkalle.



11.

Numero 9430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä arpajaisissa
voittonumeron.


Jean Valjean ei ollut hukkunut.

Pudotessaan, tai paremmin sanoen heittäytyessään mereen ei hänellä
ollut kahleita, kuten olemme jo maininneetkin. Hän sukelsi erään
lähelle ankkuroineen laivan alle. Laivaan oli kiinnitetty vene.
Jollakin tavoin piilottelihe hän siinä veneessä iltaan asti. Yön tultua
lähti hän uudelleen uimaan ja pääsi rannalle vähän matkaa Brunin
kärjestä. Koska häneltä ei puuttunut rahaa, saattoi hän hankkia sieltä
toiset vaatteet. Muuan pikku kapakka Balaguierin lähettyvillä oli
niihin aikoihin karanneiden vankien pukuvarastona, mikä oli tavallaan
kylläkin tuottava erikoisala. Sitten koukutteli ja kierteli Jean
Valjean pitkin maita mantereita, kuten kaikki nuo onnettomat
pakolaiset, jotka koettavat haihduttaa lain ja yhteiskunnan vainukoiria
jäljiltään. Ensimäisen turvapaikan tapasi hän Pradeauxissa, lähellä
Beaussetia. Sitten suuntasi hän kulkunsa Grand-Villardiin, joka
sijaitsee Brianconin tienoilla, Ylä-Alpeilla. Haparoivaa, levotonta
pakoilemista, myyrän kulkua tuntemattomia uittoja pitkin. Myöhemmin on
saatu selville hänen poikenneen Ainiin Civrieuxin piirikuntaan,
Pyreneille Acconsiin ja siellä Chavaillesin metsäkylän lähellä
sijaitsevaan Grange-de-Doumecqiin, ja Bruniesiin Chapelle-Gonaquetin
piirikuntaan Périgneuxin tienoilla. Vihdoin pääsi hän Pariisiin. Juuri
olemme nähneet hänet Montfermeilissä.

Pariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin
seitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen.
Sitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.

Muistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai
ympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä
aavistus.

Yleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä,
johon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan
sanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi,
melkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.

Saman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten
Thénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne
hämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi
hän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle.
Siellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja
molemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja
Glacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.

Cosette oli elänyt vaiherikkaan, kummallisen päivän. Pensaiden suojissa
oli syöty leipää ja juustoa, joita oli ostettu yksinäisistä
ravintoloista. Usein oli vaihdettu ajoneuvoja, usein oli astuttu jalan.
Hän ei valittanut, mutta hän oli väsyksissä, sen huomasi Jean Valjean
hänen kätösestään, joka alkoi painaa yhä enemmän. Hän nosti tytön
selkäänsä. Katariinaa hellittämättä kallisti Cosette päänsä Jean
Valjeanin olalle ja nukahti siihen.



NELJÄS KIRJA

GORBEAUN TALORÄHJÄ



1.

Herra Gorbeau.


Jos joku yksinäinen vaeltaja neljäkymmentä vuotta sitten uskalsi mennä
Naissairaalan pelätyille seuduille ja nousta puistokatua pitkin Italian
tulliportille asti, saapui hän alueille, joissa saattoi sanoa Pariisin
katoavan. Siellä ei ollut yksinäistä, sillä siellä kulki ihmisiä. Se ei
ollut tavallista maalaismaisemaa, sillä siellä näkyi taloja ja katuja.
Se ei ollut kaupunkia, sillä kaduissa oli kuorut kuin maanteissä ja
niillä kasvoi ruohoa. Se ei ollut kylää, siksi olivat talot liian
korkeat. Mitä se sitten oli? Se oli asuttua seutua, missä ei ollut
ketään; se oli autiota paikkakuntaa, missä asusti joku. Se oli
suurkaupungin puistokatua, Pariisin katua, joka oli yöllä metsää
kamalampi, päivällä hautuumaata synkempi.

Se oli vanhaa Hevostorin kaupunginosaa.

Jos tämä vaeltaja rohkeni edetä Hevostorin neljän sortuneen muurin
ulkopuolelle, jos hän suostui vielä kulkemaan Pikkupankkiirin katua
kauvemmaksi, niin tuli tämä uskalias vaeltaja Vignes-Saint-Marcelin
kadunkulmauksen tuntemattomille perille, jätettyään oikealle kädelle
korkeiden muurien suojaaman puutarhan, sitten nurmikentän, missä kohosi
jättiläismajavain rakennusten kaltaisia parkkikasoja, sitten aitauksen,
joka oli täpösen täynnä hirsiä, tukkeja, sahajauhoja ja höylänlastuja
ja jonka korkeimman puuröykkiön harjalla ulvoi suuri koira, sitten
pitkän, matalan, peräti luhistuneen kivi-aidan, jossa näkyi pieni,
musta, keväisin kukkiin peittyvien sammalten verhoama ovi, sitten
kaikkein autiommalla kohdalla tavattoman ruman, ränsistyneen hökkelin,
jonka seinään oli maalattu suurin kirjaimin: _Kielletty Kiinnittämästä
Ilmoituksia_. Siellä, lähellä erästä tehdasta ja kahden puutarhan
muurien väliin sulkeutuneena törrötti niihin aikoihin talorähjä, joka
ensi katsaukselta näytti pieneltä kuin pahainen tölli, mutta joka itse
asiassa oli avara kuin tuomiokirkko. Pääty oli kadulle päin, siitä sen
näennäinen pienuus. Melkein koko talo oli piilossa. Siitä näkyi vain
ovi ja yksi akkuna.

Talossa oli vain yksi kerros.

Taloa tarkemmin tutkiessa pisti se seikka ensimmältä silmiin, että tuo
ovi oli ikänsä kaiken saattanut olla vain kurjan hökkelin ovi,
sensijaan kun tuo akkuna, jos sen kamanat olisivat olleet hakattua
kiveä eivätkä epäsäännöllisiä lohkareita, olisi saattanut olla jonkun
keskikaupungin loistorakennuksen akkuna.

Ovi oli vain lahonneista laudoista miten kuten kyhätty rämä, jota
pitivät kasassa huolimattomasti veistetyt, halkonaiset poikkipuut. Sen
edessä olivat jyrkät, korkea-askelmaiset, kuraiset, tomuiset,
likaisenharmaat rappuset, jotka olivat yhtä leveät kuin sekin, ja
joiden nähtiin nousevan kadulta suoraan kuin tikapuut ja katoavan
niiden kahden muurin varjoon. Muodottoman ovi-aukon ylä-osaa reunusti
kapea, ohut lauta, jonka keskelle oli sahattu kolmikulmainen reikä.
Tämä aukko teki samalla sekä ullakonakkunan että tähystysreijän
tehtäviä, kun ovi oli suljettuna. Oven sisäpuolelle oli musteeseen
kastettu sivellin kahdella vetäisyllä piirtänyt numeron 52, ja
lautaan oli samainen sivellin töhertänyt numeron 50. Siitä syntyi
epätietoisuutta. Missä sitä oikeastaan oltiin? Oven ulkopuoli sanoi:
numerossa 50. Oven sisäpuoli väitti: eipä, numerossa 52.

Kolmikulmaista aukkoa verhosivat uudinten tapaan kaikenlaiset harmaat
rääsyt.

Akkuna oli leveä ja tarpeeksi korkea, ja siinä oli sälekaihtimet ja
suuriruutuiset lasin kehät. Mutta niissä suurissa ruuduissa oli
monenlaisia vammoja, joita taidokkaat paperivarustukset sekä peittivät
että ilmaisivat. Ja rikkinäiset, retkottavat kaihtimet uhkasivat
pikemmin ohikulkijoita kuin suojasivat talon asukkaita. Niistä puuttui
sieltä ja täältä vaakasuoria säleitä, ja niiden tilalle oli
yksinkertaisesti naulattu lautoja pystysuoraan, niin että koko juttu
alkoi sälekaihtimista ja päättyi akkunanluukkuun.

Tämä ovi, joka näytti kurjaa kurjemmalta, ja tämä akkuna, joka näytti
ylhäiseltä, niin ränsistynyt kuin se olikin, olivat samassa talossa
nähtyinä kuin kaksi kerjäläistä, jotka olisivat kulkeneet yksissä ja
astelleet rinnakkain, samoissa rääsyissä, mutta kuitenkin peräti
erilaisina: toinen olisi koko ikänsä ollut ryysyläinen, toinen taas
hieno, ylhäinen herra.

Portaat veivät hyvin avaraan rakennukseen, joka oli kuin ihmisasunnoksi
muutettu vaunuvaja. Rakennuksen sisällä kulki pitkä käytävä, mihin
avautui molemmin puolin erisuuruisia huoneita, jotka olivat töin tuskin
asuttavia ja jotka näyttivät pikemmin lautakojuilta kuin kamareilta.
Nämä huoneet saivat valonsa hämärästä ympäristöstä. Kaikki oli siellä
himmeätä, painostavaa, kalpeata, surullista, hautamaista. Aina sen
mukaan, olivatko raot katossa tai ovessa, tuli sisään kylmiä säteitä
tai hyisiä viimoja. Tämänlaisten ihmisasuntojen mieltäkiinnittävänä
erikoisuutena ovat tavattoman suuret hämähäkit.

Vasempaan ovesta, puistokadun puolella, muodosti muuan umpeenmuurattu
aukko pienen, nelikulmaisen syvennyksen, jonka lapset olivat heitelleet
täyteen kiviä.

Osa tätä rakennusta on hiljattain hävitetty. Sen mukaan, mitä siitä on
nykyään jäljellä, voi päättää, millainen se on aikoinaan ollut.
Kokonaisuudessaan on se tuskin sataa vuotta vanhempi. Sata vuotta
merkitsee kirkon nuoruutta, mutta talon vanhuudenheikkoutta. Näyttää
kuin ottaisi ihmisen asunto osaa hänen elämänsä lyhyyteen, ja kuin
pyrkisi Jumalan asunto olemaan ijankaikkinen niinkuin Hän itse.

Kirjeenkantajille oli tämä talo tunnettu nimellä numero 50-52. Mutta
ympäristössä sanottiin sitä yleisesti Gorbeaun taloksi.

Selittäkäämme, mistä tämä nimi johtui.

Kaikenlaisten pikkutietojen keräilijät, jotka suurella huolella
kokoilevat jos jonkinlaisia kaskuja ja juttuja ja jotka pistelevät
häipyvät aikamäärät neulalla muistinsa kammioihin, tietävät viime
vuosisadalla, 1770:n tienoilla Pariisin ali-oikeudessa olleen kaksi
syyttäjää, joista toisen nimi oli Corbeau, toisen Renard, nimet, jotka
jo La Fontainella esiintyvät toistensa yhteydessä. Tilaisuus oli liian
houkutteleva, jotta oikeuden muut virkamiehet olisivat voineet olla
käyttämättä sitä hyväkseen. Pian kiertelikin oikeustalon käytäviä ja
komeroita seuraava, hiukan ontuviin sakeisiin puettu ivamukaelma:

    Herra Corbeau, harjall' asiakirjain istuen
    Ryöstöhakemusta pitää nokassaan;
        Herra Renard, hajun houkutusta noudattaen,
        Hälle puhelevi tapaan seuraavaan:
    Hei, hyvää päivää! j.n.e.

Kunnon lakimiehet, joita kovasti harmittivat toverien sukkeluudet ja
joiden arvokkaaseen esiintymiseen ivalliset naurunrähähdykset hyvin
huonosti sopivat, päättivät muuttaa nimensä ja kääntyä siinä
tarkoituksessa kuninkaan puoleen. Anomus esitettiin Ludvig XV:lle
samana päivänä, jolloin paavin lähettiläs ja La Roche-Aymonin
kardinaali, hartaasti polvistuneina, hänen majesteettinsa
läsnä-ollessa, pistivät kumpikin tohvelin vuoteesta nousevan rouva
du Barryn paljaisiin jalkoihin. Kuningas nauroi silloin, ja hän sai
uutta nauramista kääntyessään niistä kahdesta piispasta niihin kahteen
syyttäjään. Hän suvaisi tosiaankin armossa suostua näiden kahden
virkaherran anomukseen, tai ainakin sinne päin. Kuninkaan nimessä
sallittiin herra Corbeaun lisätä nimensä alkukirjaimeen pieni sakara,
niin että hänestä siten tuli Gorbeau. Herra Renardille kävi hullummin,
sillä häntä käskettiin alkuperäisen nimensä eteen liittämään P, ja niin
muodostui hänen nimestään Prenard. Toinen nimi ei siis ollut ensimäistä
paljoakaan suosittelevampi.

Paikallisen perimätiedon mukaan piti nyt tämän samaisen herra Gorbeaun
olleen numeroilla 50-52 merkityn, Sairashuoneen puistokadun varrella
sijaitsevan talorähjän omistaja. Hänpä se kuului laittaneen sen
mahtavan akkunankin.

Siitä asti oli talo saanut kantaa Gorbeaun nimeä. Vastapäätä numeroa
50-52, puistokadun muiden istutusten joukossa, kohoaa suuri, melkein
kokonaan kuivanut jalava. Sen kohdalta avautuu Gobeliini-tulliportin
katu, jonka varrella ei vielä silloin ollut taloja, joka ei ollut
kivetty, jonka puut kasvoivat miten sattui, joka aina vuodenajan mukaan
oli joko vihreä tai lokainen ja joka päättyi suoraan Pariisin
ympärysmuuriin. Vihtrillin hajua löyhähtelee läheisen tehtaan
katto-aukoista.

Tulliportti oli aivan lähellä. Vuonna 1823 oli ympärysmuuri vielä
pystyssä.

Tämä portti herätti mieliin synkkiä muistoja. Siitä mentiin Bicêtreen.
Siitä kulkivat keisarikunnan ja sitä seuranneen kuningaskunnan aikana
Pariisiin kuolemaan tuomitut mestauspäivänään. Siellä tehtiin myös 1829
tienoilla se salaperäinen murha, jota sanottiin "Fontaineblaun
tulliportin murhaksi" ja jonka toimittajia ei oikeus saanut selville.
Kamala ongelma, jota ei ole kyetty ratkaisemaan, kauhea arvoitus, johon
ei ole saatu vastausta. Astukaa muutamia askeleita ja te löydätte
surullisen kuuluisan Croulebarben kadun, missä Ulbach surmasi tikarilla
ivryläisen vuohipaimenettaren ukkosen jyristessä kuin laulunäytelmässä
ikään. Astukaa vielä muutamia askeleita ja te saavutte Pyhän Jaakon
tulliportin inhottavain, typisteltyjen jalavain, näiden mestauslavaa
peitteleväin ihmisystäväin avustajien lähettyville, myymälähajuisen,
poroporvarillisen yhteiskunnan kurjalle häpeäpaikalle, yhteiskunnan,
joka piileskeli kuolemanrangaistusta: ei uskaltanut sitä ratkaisevasti
poistaa eikä taas rohkeasti, jyrkästi säilyttää.

Kolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin, kun ei ottanut huomioon tätä
Pyhän Jaakon toria, jonka kohtalo oli ikäänkuin ennalta määrätty ja
joka on aina ollut kauhistava nähdä, oli ehkä koko tämän synkän
puistokadun synkin kohta tuo numeroilla 50-52 merkityn talorähjän
nykyäänkin niin vähän viehättävä seutu.

Parempia taloja alkoi sinne kohoilla vasta kaksikymmentäviisi vuotta
myöhemmin. Paikka oli ylen vastenmielinen. Sen herättämäin synkkien
ajatusten valtaamana tunsi olevansa ikäänkuin Naissairaalan, jonka
kupukattoa hiukan häämötti, ja Bicêtren, jonne vievä portti oli aivan
lähellä, puserruksissa: naisen hulluuden ja miehen järjettömyyden
puserruksissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi eroitti vain
teurastamoita, ympärysmuurin ja muutamia harvoja tehtaita, jotka olivat
kuin kasarmeja tai luostareita. Kaikkialla näkyi kurjia kojuja ja
törkyä, vanhoja muureja, mustia kuin käärinliinat, uusia muureja,
valkoisia kuin hikiliinat, yhdensuuntaisia puurivejä, säännöllisiä
taloja, matalia rakennuksia, pitkiä, kylmiä viivoja ja suorien kulmien
väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ei maa-alan vaihtelevaisuutta, ei
ainuttakaan rakennuttajan oikkua, ei poimuakaan. Vain jäätävä,
säännöllinen, kamala kokonaisuus. Ei mikään niin sydäntä kourista kuin
jylhän yksitoikkoinen säännöllisyys. Säännöllinen on aina ikävää, ja
ikävä on murheen äiti. Epätoivo haukottelee. Saattaa mielessään
kuvitella vielä kamalamman helvetin kuin se, missä kärsimykset ja
kidutukset vaivaavat: helvetin, missä on ikävä. Jos sellainen helvetti
olisi olemassa, olisi tämä Sairashuoneen puistokadun kohta saattanut
olla sen esikartano.

Mutta yön tullessa, jolloin valo häipyy, etenkin talvisin, hetkellä,
jolloin viima tempoo jalavista niiden viimeisetkin punertavat lehdet,
jolloin pimeys on synkkä ja tähdetön, tai jolloin kuu ja tuuli puhkovat
aukkoja pilviin, muuttui tämä puistokatu äkkiä kauhistavaksi. Mustat
viivat vaipuivat ja hävisivät pimeyteen kuin äärettömyyden jatkoina.
Vaeltaja ei voinut olla muistelematta siihen paikkaan liittyviä
lukemattomia hirsipuutarinoita. Koko tuo yksinäinen seutukunta, missä
oli niin paljon rikoksia tehty, värisytti ja inhotti. Luuli tuntevansa
kavalain ansojen ja sadinten odottavan viritettyinä pimeässä,
kaikkialla oli näkyvinään jotakin epäilyttävää, ja puiden välissä
ammottavat pitkuliaiset, nelikulmaiset syvennykset olivat kuin valmiita
hautoja. Päivällä oli seutu ruma, illalla synkkä, yöllä kammottava.

Kesähämärissä näkyi siellä ja täällä vanhoja akkoja istumassa sateiden
mädättämillä penkeillä jalavain juurella. Ne akat kerjäsivät
mielellään.

Muuten pyrki koko tämä kaupunginosa, joka näytti pikemmin
vanhentuneelta kuin vanhalta, muuttamaan muotoaan. Ken tahtoi sitä
sittemmin nähdä, hänen tuli pitää kiirettä. Joka päivä hävisi joku
tämän kokonaisuuden osa. Nykyään, ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, on
Orleansin rautatien asema sijainnut aivan tämän vanhan etukaupungin
vieressä ja lohkaissut siitä kappaleen toisensa jälkeen. Minne ikinä
suurkaupungin laidoille rautatienasema laitetaankin, kaikkialla
merkitsee se etukaupungin kuolemaa ja varsinaisen kaupungin syntymistä.
Itujen peittämä maa näyttää vapisevan ja avautuvan nielemään ihmisten
vanhat asumukset ja nostamaan ilmoille uusia näiden suurten
liikekeskusten lähettyville, missä valtavat vaunujonot jyrisevät, ja
missä sivistyksen hiiliä syövät, tulta suitsevat hepohirviöt
puuskuttavat. Vanhat talot luhistuvat, uudet kohoavat entisiä
verrattomasti upeampina.

Orleansin rautatien aseman vallattua Naissairaalan entiset alueet,
tärisevät Pyhän Vihtorin kaivantojen ja kasvitarhan läheiset vanhat,
kapeat kadut ankarasti, kun niitä kolme, neljä kertaa päivässä
jyristävät postivaunut, pika-ajurit ja tavalliset matkustajavaunut,
jotka kerran työntävät talot kauvemmaksi oikealle ja vasemmalle. Sillä
hyvin merkillinen, mutta tosiperäinen havainto on, että samoin kuin
aurinko suurissa kaupungeissa saa etelänpuoleisten talojen julkipuolet
kasvamaan ja kehittymään, samoin leventää ajoneuvojen vilkas liike
katuja. Uuden elämän oireet ovat silminnähtävät. Tämän vanhan,
maaseutumaisen laitakaupungin etäisimpiinkin soppiin ilmestyy kivitys,
katukäytäviä alkaa muodostua ja edetä sinnekin, missä ei ole vielä
niiden astujoita. Eräänä muistettavana aamuna, heinäkuussa vuonna 1845,
nähtiin siellä äkkiä mustien asfalttipatojen savuavan. Sinä päivänä
saattoi sanoa sivistyksen ehtineen Ourdnen kadulle ja Pariisin
valloittaneen Saint-Marceaun etukaupungin.



2.

Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.


Ylempänä kuvatun Gorbeaun talon edustalla pysähtyi Jean Valjean.
Petolinnun tavoin oli hän valinnut tämän yksinäisen, aution paikan
tyyssijakseen.

Liivintaskustaan penkoi hän pää-avaimen tapaisen, avasi oven, astui
sisään, sulki sitten oven huolellisesti ja nousi portaat, yhä kantaen
Cosettea.

Portaiden yläpäähän päästyään veti hän taskustaan toisen avaimen ja
avasi sillä toisen oven, jonka hän myöskin heti lukitsi jälleen. Huone,
minne hän astui, oli jonkunlainen tilava ullakkokamari, jonka ainoana
kalustuksena olivat lattialle levitetty patja, pöytä ja pari tuolia.
Nurkassa hehkui pieni rauta-uuni. Puistokadun lyhty valaisi heikosti
tätä viheliäistä koppia. Perällä oli pieni syvennys ja siinä
vyöpohjainen vuode. Jean Valjean kantoi Cosetten tälle vuoteelle ja
laski lapsen siihen. Lapsi ei herännyt.

Hän iski tulta tuluksin ja sytytti kynttilän; nämä kojeet oli jo
ennakolta varattu pöydälle. Ja kuten eilen illallakin, alkoi hän taas
katsella Cosettea, kasvoilla ilme, jonka liikutus, sydämellisyys ja
heltymys muistutti melkein hourailua. Pikku tyttö oli vaipunut uneen,
tietämättä, kuka häntä kuljetti, ja jatkanut nukkumistaan, tietämättä,
missä oli. Hänestä henki se rauhallinen luottamus, johon kykenee vain
suuri väkevyys tai suuri heikkous.

Jean Valjean kumartui suutelemaan tämän lapsen kättä.

Yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli hän samaten suudellut äidin kättä,
äidin, joka oli myös vaipunut uneen.

Sama tuskaisa, syvä, ahdistava tunne täytti nytkin hänen sydämensä.

Hän polvistui Cosetten vuoteen ääreen.

Oli jo täysi päivä, mutta lapsi nukkui yhä. Joulukuisen auringon kalpea
säde tunkeutui kurjan huoneen akkunasta sisään ja veteli kattoon pitkiä
valo- ja varjosäikeitä. Äkkiä jyrisivät raskaat kivivankkurit
puistokatua pitkin, täristivät talorähjää ukkosen tavoin ja panivat sen
vapisemaan perustuksiaan myöten.

"Heti, rouva!" kiljaisi Cosette, pelästyneenä heräten, "heti! heti!"

Ja hän kavahti vuoteelta, silmäluomet vielä puoliksi sikeän unen
sulkemina, ojentaen kättänsä huoneen nurkkaa kohti.

"Ai, ai, missä on luutani!" hätäili hän.

Hän avasi silmänsä täydelleen ja näki Jean Valjeanin hymyilevät kasvot.

"Ahaa, niin, sehän onkin totta!" huudahti lapsi. "Hyvää huomenta,
herra."

Lapset ottavat ilman pitempiä ihmettelyjä, tutunomaisesti vastaan onnen
ja ilon, koska he ovat luonnostaan pelkkää onnea ja iloa.

Cosette äkkäsi Katariinan vuoteensa jalkopäässä, otti sen syliinsä, ja
sillä leikitellen teki hän satoja kysymyksiä Jean Valjeanille:

Missä oltiin? Oliko Pariisi iso? Oliko rouva Thénardier hyvin kaukana?
Eikö hänen enää koskaan tarvitse mennä rouva Thénardierin luo? J.n.e.
J.n.e.

Äkkiä hän huudahti:

"Miten täällä onkaan kaunista!"

Huone oli kehno ja kurja. Mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.

"Lakaisenko minä tätä hiukan?" kysyi hän sitten.

"Leiki sinä vain!" vastasi Jean Valjean.

Näin kului päivä.

Mitään kohtalostaan ymmärtämättä ja pyrkimättäkään sitä ymmärtämään,
oli Cosette sanomattoman onnellinen tämän nuken ja tämän ukon seurassa.



3.

Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.


Seuraavankin päivän sarastaessa oli Jean Valjean Cosetten vuoteen
ääressä. Liikahtamatta odotti hän siinä lapsen heräämistä.

Uusi tunne tunkeutui hänen sieluunsa.

Jean Valjean ei ollut koskaan rakastanut ketään. Kaksikymmentäviisi
vuotta oli hän ollut yksinään maailmassa. Hän ei ollut koskaan ollut
isä, rakastaja, aviopuoliso, ystävä. Vankilassa oli hän ollut ilkeä,
synkkä, juro, tietämätön ja raaka. Tämän vanhan rangaistusvangin sydän
oli vielä neitsyyden tilassa. Sisarestaan ja sisarensa lapsista oli
hänellä ollut vain etäinen, hämärä muisto, joka oli lopulta haihtunut
melkein kokonaan. Hän oli ponnistellut ankarasti heidät löytääkseen,
mutta kun hän ei ollut siinä onnistunut, oli hän unohtanut heidät.
Sellainen on ihmisluonto. Hänen nuoruutensa muut kiintymykset, mikäli
niitä oli ollut, olivat myös vaipuneet unohduksen yöhön.

Kun hän näki Cosetten, kun hän kantoi tätä onnetonta lasta orjuudesta
vapauteen, joutui koko hänen sisimpänsä hurjan liikutuksen valtaan.
Kaikki, mitä hänessä oli hellää ja tunnekykyistä, heräsi ja pyrki
kohdistumaan tähän lapseen. Hän astui Cosetten vuoteen ääreen ja hän
vapisi riemusta. Hän tunsi puristuksia kuin äiti, eikä hän tiennyt,
mitä se oli. Sillä hyvin salaperäinen, mutta hyvin ihana on tunteiden
suuri, ihmeellinen nousu sydämessä, joka alkaa rakastaa.

Vanha, kokematon sydän parka!

Mutta koska hänellä oli ikää viisikymmentäviisi vuotta ja Cosettella
vain kahdeksan, suli hänen elämänsä ensimäinen ja ainoa rakkaus
kuvaamattomaksi hohteeksi.

Nyt kohtasi hän valkeuden enkelin toisen kerran. Piispa oli nostanut
hänen taivaansa rannalle hyveen ruskotuksen. Cosette loihti sinne
rakkauden loimon.

Ensimäiset päivät vierivät huomaamatta siinä hohteessa.

Cosettekin muuttui tietämättään toiseksi, hänkin, pikku raukka! Kun
hänen äitinsä hänet jätti vieraiden huomaan, oli hän niin pieni, ettei
hän muistanut siitä enää mitään. Kaikkien lasten tavoin, jotka nuorten
viinipuunvesojen lailla pyrkivät kiintymään kaikkeen, oli hänkin
pyrkinyt rakastamaan. Hän ei ollut siinä onnistunut. Kaikki olivat
työntäneet hänet luotaan, Thénardier, heidän lapsensa, muiden lapset.
Hän oli jo rakastanut talon koiraa, mutta sekin oli kuollut. Sen
jälkeen olivat kaikki häntä hyljeksineet, sekä ihmiset että muut.
Surullista on sitä sanoa -- me olemme siihen jo viitanneetkin -- tämän
kahdeksanvuotiaan lapsen sydän oli pysynyt kylmää kylmempänä. Se ei
ollut hänen vikansa, sillä rakastamisen kykyä ei häneltä puuttunut;
häneltä puuttui rakastamisen tilaisuutta. Niinpä alkoikin heti
ensimäisestä päivästä kaikki, mikä hänessä tunsi ja ajatteli, rakastaa
tätä ukkoa. Hän tunsi, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: hän
tunsi koko olemuksensa avautuvan hellemmille vaikutuksille.

Ukko ei näyttänyt hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Jean Valjean oli
hänestä kaunis, samoin kuin heidän kurja asuntonsa oli hänestä ollut
kaunis.

Senlaisia ovat aamuruskon, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutukset.
Maailman ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole ihanampaa
kuin onnen helovärinen heijastus kurjaan asumukseen. Mutta meillä
kaikilla on muistossamme tuollainen sinenhohtava ullakkokamari.

Viidenkymmenen vuoden ikä-eroituksen kautta oli luonto kaivannut syvän
juovan Jean Valjeanin ja Cosetten välille. Mutta kohtalo täytti tämän
juovan. Kohtalo saattoi äkkiä toistensa yhteyteen ja kihlasi voimassaan
vastustamattomana toisilleen nämä kaksi harhailevaa, juuriltaan
temmaistua olentoa, joita ikä eroitti, mutta joita onnettomuus yhdisti.
Toinen täydensi toista. Cosette etsi vaistomaisesti isää, samaten kuin
Jean Valjean etsi vaistomaisesti lasta. Kohtaaminen merkitsi siis
tapaamista. Sillä salaperäisellä hetkellä, jolloin heidän kätensä
yhtyivät, kiintyvät he toisiinsa iki-ajoiksi. Kun nämä kaksi sielua
huomasivat toisensa, tunsivat he olevansa välttämättömiä toisilleen, ja
he liittyivät lujasti yhteen.

Ymmärtäen sanat niiden avarimmassa, ehdottomimmassa merkityksessä,
saattaisi sanoa, että haudan seinät eroittivat heidät kaikista muista
ihmisistä ja että Jean Valjean oli leski, niinkuin Cosette oli orpo.
Siitä johtui, että Jean Valjeanista tuli ikäänkuin jollakin
taivaallisella tavalla Cosetten isä.

Eikä se salaperäinen vaikutus, jonka Cosetteen teki Chellesin metsän
pimeydessä Jean Valjeanin käden tarttuminen hänen käteensä, ollut
mitään kuvittelua, vaan todellisuutta. Tämän miehen astuminen tämän
lapsen kohtalon piiriin merkitsi Jumalan tarttumista hänen elämänsä
ohjaksiin.

Muuten oli Jean Valjean oivallisesti valinnut tyyssijansa. Hän oli
siellä niin hyvässä turvassa, että se näytti häiriintymättömältä.

Makuukammiolla varustettu huone, missä hän Cosetten kanssa asui, oli
juuri se huone, jonka akkuna oli puistokatua päin. Tämä akkuna oli
ainoa koko talossa, eikä naapurien katseita tarvinnut peljätä ei
sivuilta eikä edestä.

Numero 50-52:n alikerros, joka oli kuin mikäkin ränsistynyt
vajarakennus, oli puutarhurien varastohuoneena, eikä se ollut missään
yhteydessä ylemmän kerroksen kanssa. Niiden välillä oli permanto, jossa
ei ollut ei aukkoa eikä portaita ja joka oli kuin talorähjän pallea.
Ylemmässä kerroksessa oli, kuten olemme huomauttaneet, useampia
huoneita ja ullakkokammioita, joista vain yhdessä asui Jean Valjeanin
taloutta hoitava vanha eukko. Muut olivat tyhjillään.

Tämä eukko, jota kunnioitettiin tuolla komealla nimellä
_päävuokralainen_, mutta jolla itse asiassa oli hoidettavinaan
portinvartijattaren tehtävät, oli joulupäivänä luovuttanut hänelle
tämän huoneen. Hän oli sanonut saavansa eläkettä valtiolta, mutta
joutuneensa häviölle espanjalaisissa liike-yrityksissä ja siirtyvänsä
nyt tänne tyttärentyttärineen. Hän oli maksanut kuusi kuukautta
etukäteen ja antanut eukolle toimeksi kalustaa huone ja makuukammio.
Tämän kalustamisen tuloksiin olemme jo tutustuneet. Samainen eukko oli
heidän kotiutumisensa iltana sytyttänyt tulen rauta-uuniin ja
varustanut kaikki valmiiksi.

Viikot vierivät. Tässä kurjassa hökkelissä viettivät he yksissä
onnellista elämää.

Jo varhaisesta aamunkoitosta nauroi, puheli ja lauleli Cosette.
Lapsilla on aamulaulunsa kuten linnuillakin.

Joskus tapahtui, että Jean Valjean tarttui hänen punertavaan,
paleltumain sierottamaan kätöseensä ja suuteli sitä. Lapsi raukka, joka
oli tottunut vain lyönteihin, ei ymmärtänyt siitä mitään ja poistui
häpeissään.

Tuon tuostakin muuttui hänen ilmeensä vakavaksi, ja hän tarkasteli
pientä mustaa pukuansa. Cosette ei käynyt enää ryysyissä, hän kävi
surupuvussa. Hän oli päässyt kurjuudesta ja astunut elämään.

Jean Valjean oli ryhtynyt opettamaan hänelle aakkosia. Lasta
tavuuttaessaan johtui hän väliin ajattelemaan, että hän oli
rangaistusvankilassa opetellut lukemaan pahat aikomukset mielessä. Nämä
aikomukset olivat nyt muuttuneet tykkänään toisiksi, nyt, kun hän
opetti lasta lukemaan. Ja vanha kaleerivanki hymyili enkelten
mietteliästä hymyä.

Hän tunsi siinä ylemmän johtoa, tahdon ohjausta, joka ei ollut
ihmisten, ja hän vaipui mietiskelyihin. Hyvillä ajatuksilla on
pyörryttävät syvyytensä kuten huonoillakin.

Opettaa Cosettea lukemaan ja toimittaa lasta leikkimään, siinä oli
melkein Jean Valjeanin koko elämä. Ja sitten puheli hän lapselle tämän
äidistä ja ohjasi häntä rukoukseen.

Lapsi sanoi häntä _isäksi_, eikä hänelle muuta nimeä tietänytkään.

Jean Valjean saattoi tuntikausia katsella hänen pukevan ja riisuvan
nukkeaan ja kuunnella hänen haasteluaan. Elämällä oli nyt hänen
mielestään tarkoituksensa, ihmiset olivat hänestä hyviä ja rehellisiä,
hän havaitsi jaksavansa elää hyvin vanhaksi nyt, kun tämä lapsi häntä
rakasti. Hän näki tulevaisuutensa kirkkaana ja säteilevänä, koska
Cosette levitti siihen viehättävää valoaan. Parhaimmiltakaan ei joskus
puutu itsekkäitä ajatuksia. Väliin oli hän tuntevinaan jonkunlaista
tyytyväisyyttä siitä, että Cosettesta tulisi ruma.

Tämä on vain meidän yksityinen mielipiteemme. Mutta lausuaksemme
ajatuksemme täydellisenä, ei meistä näytä mahdottomalta, että Jean
Valjean olisi alkaessaan rakastaa Cosettea tarvinnut tätä kiihoketta
hyvässä pysyäkseen. Hän oli uusilta puolilta tutustunut ihmisten
ilkeyteen ja yhteiskunnan kurjuuteen, puolilta, jotka estivät näkemästä
kokonaisuutta ja jotka paljastivat totuuden vain osaksi. Hän oli nähnyt
naisen kohtalon Fantinen tarinassa, hän oli tutustunut virkavaltaan
Javertin henkilössä. Hän oli uudelleen joutunut rangaistusvankilaan,
tällä kertaa siksi, että oli menetellyt oikein. Uusia katkeria
kokemuksia ei ollut suinkaan puuttunut. Inho ja kyllääntymys olivat
valtaamaisillaan hänet jälleen. Piispan muistokin oli ehkä muutamin
hetkin hyvin lähellä himmenemistään, vaikkapa vain sitten loistaakseen
sitä kirkkaampana ja mahtavampana; mutta tämä pyhitetty muisto himmeni
ehdottomasti. Kuka tietää, eikö Jean Valjean ollut menettämäisillään
toivoaan ja vaipumaisillaan uudelleen liejuun?

Mutta nyt hän rakasti, ja nyt oli hän väkevä.

Ah! Hän ei tosiaankaan seisonut yhtään vakavammin kuin Cosettekaan. Hän
suojeli lasta, ja lapsi tuki häntä. Hänen avullaan jaksoi lapsi kulkea
eteenpäin elämässä. Lapsen avulla jaksoi hän kulkea eteenpäin hyveessä.
Hän oli lapsen turva, ja lapsi oli hänen tukensa. Kohtalo! Miten
tutkimattomat, jumalalliset ovatkaan sinun salaisuutesi, miten
ihmeelliset sinun tiesi!



4.

Päävuokralainen tekee huomioita.


Varovaisuudessaan ei Jean Valjean koskaan poistunut talosta päivisin.
Mutta hämärän tultua käveli hän tunnin, pari, joskus yksin, usein
Cosette seuranaan, etsien puistokatujen yksinäisimpiä soppia ja astuen
kirkkoihin yön saavuttua. Mieluiten kävi hän Saint-Médardin kirkossa,
joka oli lähinnä. Milloin hän ei ottanut Cosetteä mukaansa, jäi lapsi
eukon huomaan, mutta suuri oli hänen ilonsa päästessään kävelemään ukon
kanssa. Hänen mielestään oli ukon seurassa vietetty hetki huvittavampi
yksinpä Katariina-puuhailujakin. Ukko piti häntä kädestä ja kertoili
hänelle hauskoja tarinoita.

Cosette olikin luonteeltaan hyvin iloinen.

Eukko siisti ja valmisti ruoan ja kävi ostoksilla.

He elivät hyvin säästeliäästi, pitäen tosin aina pientä tulta uunissa,
mutta muuten esiintyen hyvin vaatimattomasti. Jean Valjean ei ollut
millään tavoin muuttanut huoneen kalustusta. Hän oli vain laitattanut
täydellisen oven entisen, lasilla varustetun sijalle Cosetten
makuukammioon.

Hän piti yhä keltaista takkiaan, mustia kaatioitaan ja vanhaa hattuaan.
Kadulla luultiin häntä rutiköyhäksi. Sattui joskus, että hyväsydämiset
naiset kääntyivät antamaan hänelle rahaa. Jean Valjean otti rahan ja
kiitti syvään kumartaen. Mutta joskus tapahtui myös, että hän tapasi
jonkun kurjimuksen apua anomasta. Silloin vilkaisi hän ympärilleen,
nähdäkseen, huomasiko häntä kukaan, läheni vaivihkaa ryysyläistä,
painoi hänen kouraansa rahan, usein hopearahan, ja kaikkosi nopeasti.
Siitä oli haittansa. Niillä paikoin alettiin häntä mainita nimellä
_almuja jakeleva kerjäläinen_.

Vanha _päävuokralainen_, ilkeä olento, jonka kateelliset silmät olivat
alituisesti tähdättyinä lähimäiseensä, vakoili uutterasti Jean
Valjeania, vaikka tällä ei ollut siitä aavistustakaan. Eukko oli hiukan
kuuro, mikä vain sai hänen kielensä sitäkin kerkeämmin liikkumaan.
Nuoruutensa ajoilta oli hänellä jäljellä kaksi hammasta, yksi
yläleuvassa, toinen alaleuvassa, joita hän alituiseen takoi vastakkain.
Hän oli kokenut udella yhtä ja toista Cosettelta, mutta koska tämä ei
mitään tiennyt, ei hän voinut mitään ilmaista, paitsi sen, että he
tulivat Montfermeilistä. Aamuna muuanna huomasi tämä urkkija Jean
Valjeanin menevän erääseen talon asumattomaan huoneeseen, kasvoilla
ilme, joka tuntui eukosta kummalliselta. Hän seurasi Jean Valjeania
hiljaa kuin vanha kissa ja saattoi seurata hänen toimiaan piilostaan
vastapäisen oven takaa. Suuremmaksi varmuudeksi käänsi Jean Valjean
selkänsä tätä ovea päin. Eukko näki hänen kaivelevan taskuansa ja
ottavan sieltä pienen kotelon, sakset ja lankaa. Sitten ratkoi ukko
hiukan takkinsa sisusta ja veti aukosta kellahtavan paperinpalasen,
jonka kiehitti auki. Kauhistuen havaitsi eukko sen tuhannen frangin
seteliksi. Tämä oli toinen tai kolmas tuhannen frangin seteli, jonka
hän oli nähnyt eläessään. Hän puitti pakoon ylen pelästyneenä.

Hetkisen kuluttua tuli Jean Valjean hänen puheilleen ja pyysi häntä
käymään särkemässä sen tuhannen frangin setelin, mainiten sitä
eläkkeensä puolivuotismaksuksi, jonka hän oli muka nostanut eilen.

"Mistä?" ajatteli eukko. Hänhän poistui talosta vasta kuuden maissa
illalla, eikä valtion maksutoimisto liene auki siihen aikaan.

Eukko kävi vaihtamassa setelin ja mietti ja aprikoi. Tämä tuhannen
frangin seteli synnytti sopivalla tavalla selitettynä ja monistettuna
kokonaisen kauhistuneen juorutulvan Vignes-Saint-Marcelin kadun akkojen
keskuudessa.

Eräänä päivänä tapahtui, että Jean Valjean sahasi käytävässä puita
paitahihasillaan. Eukko puuhaili parhaillaan jotakin huoneessa. Hän oli
yksin, sillä Cosette seisoi ihailemassa puukasoja. Eukko näki takin
naulassa ja päätti tutkia sitä lähemmin. Sisus oli jälleen neulottu
kiinni. Eukko tunnusteli sitä huolellisesti ja oli huomaavinaan
päällyksen ja sisuksen välissä paperia. Varmaankin toisia tuhannen
frangin seteleitä!

Sitä paitsi löysi hän taskuista kaikenlaisia esineitä. Ei ainoastaan
neuloja, saksia ja lankaa, jotka hän oli nähnyt, vaan myöskin tilavan
kirjetaskun, hyvin suuren veitsen, ja, mikä epäilyttävintä, useampia
erivärisiä tekotukkia. Tämän takin jokainen tasku näytti olevan
erikoisesti varustettu jotakin odottamatonta tapausta varten.

Talon asukkaat ehtivät näin talven viime päiviin.



5.

Lattialle kilahtaoa viiden frangin raha pitää aika melua.


Saint-Médardin lähettyvillä oleili muuan kerjäläinen, joka tavallisesti
istui kyyrysissään erään vanhan, täytetyn kaivon arkulla ja jolle Jean
Valjean usein antoi almun. Hän ei juuri kulkenut tämän miehen ohi
ojentamatta hänelle paria ropoa. Joskus hän häntä puhuttelikin.
Kerjäläisen kadehtijat sanoivat Jean Valjeanin olevan _poliisin väkeä_.
Tämä puutteenalainen oli jo seitsemänkymmenenviiden vanha, ollut ennen
palvelijana jossakin kirkossa ja mumisi alituiseen rukouksia.

Eräänä iltana kulki Jean Valjean jälleen siitä ohi. Hänellä ei ollut
Cosettea mukanaan, ja hän huomasi kerjäläisen kyhjöttävän tavallisella
paikallaan juuri sytytetyn lyhdyn alla. Tämä mies näytti rukoilevan
kumaraisessa asennossaan, kuten ennenkin. Jean Valjean meni hänen
luokseen ja painoi hänen käteensä tavanmukaisen almunsa. Kerjäläinen
kohotti yht'äkkiä silmänsä, katsahti terävästi Jean Valjeaniin ja
painoi sitten päänsä kiireesti alas jälleen. Tämä liike oli nopea kuin
salama, mutta Jean Valjean säpsähti. Hän luuli aivan nähneensä lyhdyn
valossa, ei vanhan kirkonpalvelijan nöyrää, tekopyhää naamaa, vaan
eräät toiset tunnetut, kamalat kasvot. Se huomio vaikutti häneen aivan
kuin olisi hän yht'äkkiä joutunut pimeässä seisomaan tiikeriä
vastapäätä. Hän peräytyi askeleen, pari, pelästyneenä, kivettyneenä,
uskaltamatta hengittää tai puhua tai jäädä paikoilleen tai paeta,
tuijottaen herkeämättä kerjäläiseen, joka oli painanut riepuun käärityn
päänsä kumaraan jälleen, eikä näyttänyt enään olevan niinä miehinäkään.
Tällä eriskummallisella hetkellä vaikutti joku vaisto, ettei Jean
Valjean lausunut sanaakaan. Kerjäläinen oli aivan entisensä lainen:
sama koko, samat ryysyt, sama muoto.

"Kaikkia vielä!" ... mietti Jean Valjean itsekseen. "Minä olen hullu!
Minä hourin! Mahdotonta!"

Ja hän saapui asuntoonsa perinpohjin hämmentyneenä.

Tuskin uskalsi hän tunnustaa itselleen, että hän oli luullut nähneensä
Javertin kasvot.

Yöllä kohtausta miettiessään katui hän, ettei tullut puhutelleeksi
miestä, pakottaakseen häntä nostamaan päänsä uudelleen.

Seuraavana päivänä yön lähetessä meni hän jälleen sinne. Kerjäläinen
oli paikoillaan.

"Hyvää iltaa, ukkoseni", sanoi Jean Valjean reippaasti, antaessaan
hänelle ropoaan.

Kerjäläinen kohotti katseensa ja vastasi valittavalla äänellään:

"Kiitoksia, hyvä herra!"

Vanha kirkonpalvelija, siitä ei päässyt mihinkään.

Jean Valjean tunsi rauhoittuvansa täydelleen. Hän käänsi koko asian
leikiksi.

"Missä ihmeessä minä olin Javertin näkevinäni?" päivitteli hän. "Joko
nyt silmäni alkavat pettää?"

Eikä hän sen koommin asiaa ajatellut.

Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen, tuossa kahdeksan tienoissa
illalla, istuessaan huoneessaan ja tavuuttaessaan kovalla äänellä
Cosettea, kuuli hän talon ovea avattavan ja sitten suljettavan taas. Se
tuntui hänestä merkilliseltä. Eukko, joka heitä lukuunottamatta oli
talon ainoa asukas, kävi aina levolle heti pimeän tultua, jottei
tarvitsisi polttaa kynttilää. Jean Valjean viittasi Cosettea
vaikenemaan. Hän kuuli portaita noustavan. Vaikka voisihan se hyvin
olla se eukkokin, joka ehkä oli tuntenut voivansa pahoin ja käynyt
hakemassa rohtoja. Jean Valjean heristi korviaan. Askeleet olivat
raskaita ja kuulostivat aivan miehen askeleilta. Mutta eukko piti aika
tanakoita kenkiä, ja vanhan eukon askeleet ovat tavattomasti miehen
askelten kaltaisia. Siitä huolimatta sammutti Jean Valjean kynttilänsä.

Hän oli lähettänyt Cosetten vuoteeseen, sanoen hänelle hyvin hiljaa:
"Pane nyt sievästi maata!"

Ja juuri kun hän oli suutelemassa lasta otsalle, pysähtyivät askeleet.
Jean Valjean istui pimeässä hiljaa, hengähtämättä, liikahtamatta
tuolillaan, jolta hän ei ollut poistunut, selkä päin ovea. Melkoisen
pitkän ajan kuluttua, kun hän ei enää kuullut mitään, kääntyi hän
äänettömästi ja katsahtaessaan huoneensa ovelle, näki hän valoa lukon
reijästä. Tämä pilkotus muodosti jonkunlaisen kaamean tähden keskelle
oven ja seinän mustaa pimeyttä. Siellä piteli ilmeisesti joku kynttilää
kädessään ja kuunteli.

Kului muutamia minuutteja, ja valo katosi. Mutta hän ei kuullut
pienintäkään kolinaa, mikä näytti viittaavan siihen, että mies, joka
oli tullut ovelle urkkimaan, oli ottanut kengät jalastaan.

Jean Valjean heittäytyi pukeissaan vuoteelleen eikä voinut ummistaa
silmiänsä koko yönä.

Päivän koittaessa, kun hän oli jo vaipunut jonkunlaiseen
väsymyshorrokseen, herätti hänet käytävän päässä avautuvan oven kirinä.
Sitten eroitti hän samat miehen askeleet, jotka olivat eilen illalla
nousseet portaita. Askeleet lähenivät. Hän kavahti vuoteeltaan ja
painoi silmänsä lukon reikään, mikä oli niin iso, että hän siitä
saattoi toivoa näkevänsä miehen, joka oli yöllä tunkeutunut taloon ja
kuunnellut hänen ovensa takana. Mies siellä tosiaankin kulki, tällä
kertaa pysähtymättä, Jean Valjeanin huoneen ohi. Käytävä oli vielä niin
pimeä, ettei voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta miehen saapuessa
portaiden yläpäähän, muodosti ulkoa osuva valonsäde hänestä ikäänkuin
varjokuvan, ja Jean Valjean näki hänet täydellisesti selän puolelta.
Mies oli kookas, puettu pitkään takkiin, vahva sauva kainalossa. Ne
olivat Javertin peloittavat tunnusmerkit.

Jean Valjean olisi voinut yrittää nähdä hänet selvemmin
puistokadunpuoleisesta akkunastaan. Mutta tämä akkuna olisi täytynyt
avata, eikä hän uskaltanut.

Oli ilmeistä, että tämä mies oli tullut taloon oikein avaimin, aivan
kuin kotiinsa. Kuka oli antanut hänelle avaimen? Mitä tämä merkitsi?

Kello seitsemän aamulla, kun eukko tuli siistimään, katsahti Jean
Valjean häneen läpitunkevasti, mutta ei ryhtynyt kyselyihin. Eukkoa se
ei näyttänyt suuresti huolestuttavan.

Lakaistessaan kysyi hän:

"Herra kuuli varmaankin tultavan taloon viime yönä?"

Kun ihminen on niin vanha kuin tämä eukko ja kun hän lisäksi asuu tämän
puistokadun varrella, on kello kahdeksan aika hänestä pilkko pimeä yö.

"Aivan niin, sehän onkin totta", vastasi Jean Valjean mitä
luonnollisimmalla äänellä. "Kuka sieltä sitten tuli?"

"Talon uusi vuokralainen", tiesi eukko.

"Jonka nimi on?"

"En enään oikein muista. Dumont tai Daumont. Jotenkin sinne päin."

"Ja mikä se on miehiään, se herra Dumont?"

Eukko tirkisti häneen pienillä näädänsilmillään ja vastasi:

"Valtion elätti, kuten tekin."

Hän sanoi sen ehkä aivan tarkoituksetta. Mutta Jean Valjean luuli siinä
vastauksessa piilevän jotakin.

Eukon poistuttua latoi hän kääröön satasen frangia, joita hän säilytti
eräässä laatikossa, ja pisti ne taskuunsa. Mutta miten varovasti hän
menettelikin, jottei hänen kuultaisi liikuttelevan rahaa, pääsi muuan
viiden frangin raha hänen käsistään ja vieri kilisten ja kalisten
pitkin lattiaa.

Hämärissä astui hän portaita alas ja katseli tarkasti ympärilleen
pitkin puistokatua. Hän ei nähnyt ketään. Puistokatu tuntui aivan
autiolta. Vaikka puiden taaksehan saattoi sentään hyvin kätkeytyä.

Hän nousi jälleen huoneeseensa.

"Tule", sanoi hän Cosettelle.

Hän otti tyttöä kädestä, ja he poistuivat molemmin talosta.



VIIDES KIRJA

ÖINEN AJO, OVELAT AJAJAT



1.

Taidokkaita koukutteluja.


Seuraavien ja myöhempienkin sivujen johdosta lienee muuan huomautus
paikallaan.

Onpa jo vuosia vierähtänyt siitä, kun tämän kirjan tekijä poistui
Pariisista. Hänen on nyt vasten tahtoaankin puhuminen itsestään. Siitä
lähtien on Pariisi muuttanut muotoaan. Uusi kaupunki on kohonnut
ilmoille, ja se kaupunki on hänelle jotakuinkin tuntematon. Hänen ei
tarvitse vakuuttaa rakastavansa Pariisia. Pariisi on hänen henkensä
syntymäkaupunki. Purkamisten ja uutisrakennusten johdosta on hänen
nuoruutensa Pariisi, Pariisi, jonka kuvaa hän säilyttää hartaassa
muistossa, nykyään mennyt Pariisi. Sallittakoon hänen puhua siitä
Pariisista aivan kuin olisi se yhä olemassa. Voihan sattua, että
siellä, minne näiden rivien kirjoittaja vie lukijan, sanoen: "Sillä ja
sillä kadulla on se ja se talo", ei ole enää katua eikä taloa. Lukija
tarkastakoon, miten asian laita on, jos haluaa. Mitä tämän kirjan
tekijään tulee, ei hän lainkaan tunne uutta Pariisia, ja hän kirjoittaa
se entinen Pariisi silmäin edessä, vallassa harhakuvitelman, joka on
hänelle kallis. Hänestä on mieluista ajatella, että siellä kaukana,
kaukana on vielä jotakin siitä, mitä hän näki ollessaan kotimaassaan,
ja ettei kaikki ole vielä kadonnut. Niin kauvan kun ihminen askartelee
syntymämaassaan, luulee hän, että nämä kadut ovat hänelle yhdentekeviä,
että nämä akkunat, nämä katot ja nämä ovet eivät häneen kuulu mitään,
että nämä seinät ovat hänelle vieraita, että nämä puut ovat samanlaisia
kuin muuallakin, että nämä talot, joihin hän ei koskaan tule
astuneeksi, ovat hänelle hyödyttömiä, että nämä käytävät, joita hän
polkee, ovat pelkkää kiveä. Mutta kun hänen on täytynyt poistua niiltä
mailta, tuleekin hän huomaamaan, että ne kadut ovat hänelle rakkaita,
että ne talot, ne akkunat ja ne ovet häneltä puuttuvat, että ne seinät
ovat hänelle välttämättömiä, että ne puut ovat hänen lemmikkejään, että
ne talot, joihin hän ei koskaan astunut, ovat hänelle niin kalliita,
kuin olisi hän käynyt niissä joka päivä, ja että hän jätti sisintä
olemustaan, vertansa ja sydäntänsä niille kiville. Kaikki ne paikat,
joita hän ei enää näe, joita hän ei ehkä enää koskaan saa nähdä, mutta
joiden kuvan hän on säilyttänyt muistossaan, muuttuvat surullisen
viehättäviksi, palajavat hänen murheelliseen mieleensä kuin unennäkönä,
vilkuttavat hänelle pyhää maata ja ovat ikäänkuin koko avaran Ranskan
olennaisin ilmestysmuoto. Ja hän rakastaa niitä paikkoja, hän loihtii
ne sielunsa silmien eteen senlaisina kuin ne ovat, senlaisina kuin ne
olivat, hän ei niistä luovu, hän ei tahdo niistä mitään muuttaa, sillä
isänmaan muistoperäinen muoto on hänelle yhtä rakas kuin äidin kasvot.

Sallittakoon meidän siis puhua menneestä ajasta nykyisyytenä.

Tehtyämme tämän huomautuksen, jonka lukija suvaitkoon ottaa varteen,
jatkamme kertomustamme.

Jean Valjean oli heti poikennut puistokadulta ja painunut muiden
katujen sokkeloihin, mutkitellen parhaan taitonsa mukaan ja palaten
joskus entisille jäljilleen, saadakseen selville, ettei häntä seurattu.

Tämän tempun osaa myös ajettu sarvas. Siellä, missä jäljet tuntuvat, on
siitä muun muassa se hyöty, että tällainen äkkikäänne helposti johtaa
miehet ja koirat eksyksiin. Metsästyskielessä sanotaan sitä _vääräksi
kaarroksi_.

Sinä yönä oli täysi kuu. Jean Valjeania ei se seikka harmittanut. Kuu,
joka hehkui vasta aivan taivaanrannassa, leikkeli kaduille suuria
valo- ja varjojuovia. Jean Valjean saattoi hiipiä pitkin talojen seiniä
pimeätä puolta ja pitää valaistua osaa silmällä. Hän ei ehkä tarpeeksi
kiinnittänyt huomiota siihen, että pimeä puoli jäi häneltä näkemättä.
Mutta siitä huolimatta luuli hän olevansa varma, ettei häntä kukaan
vakoillut ainakaan Poliveaunkadun läheisillä autioilla sokkelokujilla.

Cosette asteli Jean Valjeanin rinnalla kyselemättä, hämmästelemättä.
Hänen elämänsä kuusi ensimäistä kärsimysvuotta olivat lisänneet hänen
luonteeseensa jonkunlaisen välinpitämättömyyden piirteen. Ja muutenkin
-- tätä huomautusta on meidän vast'edeskin syytä usein toistaa -- oli
hän suuremmasti ihmettelemättä tottunut ukon omituisiin tapoihin ja
kohtalon äkillisiin keikauksiin. Ja mitäpä hänellä hätää olikaan, kun
Jean Valjean oli hänen mukanaan!

Jean Valjean ei tiennyt enempää kuin Cosettekaan, minne sitä oltiin
menossa. Hän turvasi Jumalaan, niinkuin lapsi turvasi häneen. Joku
häntä väkevämpi tuntui pitävän häntäkin kädestä. Hänestä oli aivan kuin
olisi joku näkymätön olento häntä ohjannut. Muuten ei hänellä ollut
mitään täsmällistä päätöstä tehtynä, ei mitään suunnitelmaa eikä
päämäärää. Ehdottoman varma ei hän ollut edes siitä, oliko se yöllinen
vieras tosiaankin Javert. Ja saattoihan se Javert ollakin, mutta eihän
Javertin ollut tarvinnut tuntea häntä, Jean Valjeania. Hänhän oli
valepuvussa! Häntähän luultiin kuolleeksi. Mutta näiden muutamien
päivien aikana oli sattunut seikkoja, jotka tuntuivat kummallisilta.
Enempää hän ei tarvinnut. Hän oli lujasti päättänyt olla enää menemättä
Gorbeaun taloon. Pesästään karkoitetun otuksen tavoin etsi hän soppea,
mihin kätkeytyä, kunnes löytäisi tyyssijan, mihin asettua asumaan.

Jean Valjean koukutteli ristiin rastiin Mouffertardin kaupunginosaa,
joka oli jo asettunut yöpuulleen, aivan kuin olisi se elänyt vielä
keski-ajassa ja totellut ehtookellon käskyä. Taidokkaasti kiersi ja
kaarsi hän Cansierin-, Copeaun-, Battoir-, Saint-Victorin- ja
Puits-l'Ermiten katuja pitkin. Siellä olisi kyllä ollut asuntoja
saatavissa, mutta hän ei käynyt niitä edes katsomassa, koska ei uskonut
sen maksavan vaivaa. Hän oli aivan varma siitä, että jos häntä
sattumoisin olisi etsitty, olisi hänet muitta mutkitta ilmaistu.

Kellon lyödessä yhtätoista Saint-Étienne du-Montin kirkontornissa kulki
hän Pontoisenkadulla sen poliisi-aseman ohi, joka on talossa n:o 14.
Vaisto, josta olemme ylempänä puhuneet, sai hänet vähän ajan kuluttua
katsomaan taakseen. Silloin näki hän selvästi aseman edustalla palavan
lyhdyn valossa kolmen miehen, jotka olivat häntä jo hyvin lähellä,
kulkevan perä perää tämän lyhdyn ohi kadun pimeätä puolta. Yksi heistä
poikkesi käytävään, joka vei taloon. Joukkion johtaja näytti hänestä
erittäinkin epäilyttävältä.

"Tule, lapsukaiseni", sanoi hän Cosettelle ja kiiruhti poistumaan
Pontoisenkadulta.

Hän teki pienen kaaren, kiersi Patriarkkojen käytävän, joka oli
myöhäisen hetken takia suljettu, harppasi Puumiehenkadun ja Joutsikadun
poikki ja painui Postikadulle.

Sieltä tulee vastaan kadunristeys, missä nykyään sijaitsee Rollinin
lukio ja mihin Uusi Genovevankatu päättyy.

(Sanomattakin on selvää, että Uusi Genovevankatu on sangen vanha katu
ja etteivät postivaunut edes joka kymmenentenä vuonna kulje Postikatua.
Kolmannellatoista vuosisadalla asui sen varrella savenvalajia, ja sen
oikea nimi olisi siis Savenvalajankatu.)

Kuu valaisi kirkkaasti tätä risteystä. Jean Valjean pujahti läheiseen
porttikäytävään, laskien, että jos ne miehet vielä ajavat häntä takaa,
täytyi hänen nähdä heidät selvästi tällä valoisalla paikalla.

Eikä ollut kulunut kolmea minuuttia, ennen kuin miehet ilmestyivät.
Heitä oli nyt neljä, kaikki rotevia, pitkiin, ruskeisiin takkeihin
puettuja, päässä pyöreät hatut ja jykevät kepit kädessä. He olivat
omiansa herättämään yhtäläistä levottomuutta suurella koollaan ja
mahtavilla nyrkeillään kuin salaperäisellä kuljeskelemisellaankin yön
pimeydessä. Heitä olisi voinut luulla ihmismuotoon paneutuneiksi
kummituksiksi.

He pysähtyivät keskelle risteystä ja ryhmittyivät ikäänkuin
neuvottelemaan. He näyttivät epäröivän. Johtaja käännähti ja viittasi
kiivaasti oikealla kädellään sinne päin, minne Jean Valjean oli
piiloutunut; muuan miehistä tuntui taas jotenkin itsepintaisesti
puolustavan vastakkaista suuntaa. Johtajan käännähtäessä valaisi kuu
hänen kasvonsa. Jean Valjean tunsi selvästi Javertin.



2.

Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.


Jean Valjean ei enää epäröinyt, vaikka miehet eivät olleetkaan vielä
päässeet lopullisesti selville oikeasta suunnasta. Hän käytti heidän
hidasteluaan hyväkseen. Hän voitti aikaa, miehet menettivät. Hän
hypähti porttikäytävästä, jonne oli kyyristynyt, ja ohjasi kulkunsa
Postikatua pitkin Kasvitarhan seutuja kohti. Cosette alkoi väsyä, ja
hän nosti tytön syliinsä. Kävelijöitä ei enää näkynyt, eikä lyhtyjä
oltu sytytetty, koska oli kuunvalo.

Hän astui nopeammin.

Muutamin harppauksin ehti hän Gobletin savenvalutehtaan kohdalle, jonka
seinästä kuu valaisi hyvin selvästi vanhan kirjoituksen:

    Goblet ja Pojan tässä tehdas on.
    Täällä valita on vara kaikkien:
    Ruukun, muuritiilen, torven, maljakon
    saa täältä hyvän, halvan, mieluisen.

Hänen taakseen jäi Avainkatu, sitten Pyhän Vihtorin suihkukaivo. Hän
kulki alakatuja Kasvitarhan ohi ja tuli niin rantakadulle. Hän vilkaisi
ympärilleen. Rantakatu oli tyhjä. Läheiset kadut olivat myös tyhjiä. Ei
ketään näkynyt. Hän hengähti.

Hän läheni Austerlitzin siltaa.

Siltamaksua kannettiin vielä silloin.

Hän astui vahtimiehen kojuun ja luovutti sounsa.

"Kaksi souta", sanoi tointa hoitava sotavanhus. "Sylissänne on lapsi,
joka voisi itsekin kävellä. Maksua menee kahdelta."

Hän maksoi, harmissaan siitä, että hänen kulkunsa oli antanut aihetta
huomautuksiin. Paon pitäisi olla äänetöntä lipumista.

Suuret kuormarattaat rytyyttivät juuri silloin Seinen yli, yrittäen,
kuten hänkin, oikealle rannalle. Se tuli hänelle paraaseen aikaan. Hän
sai kulkea koko sillan näiden rattaiden varjossa.

Sillan keskipaikkeilla pyrki Cosette kävelemään, koska hänen jalkansa
olivat puutuneet. Hän laski tytön maahan ja tarttui hänen käteensä.

Ehdittyään sillan yli huomasi hän oikealla puolen useampia lautatarhoja
ja yritti niitä kohti. Mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea jotenkin
avaran valaistun paikan poikki. Hän ei epäröinyt. Takaa-ajajat olivat
ilmeisestikin eksyneet jäljiltä, ja Jean Valjean luuli pelastuneensa
kaikesta vaarasta. Häntä kyllä etsittiin, sen hän tiesi. Mutta ei
täältä päin, siitä oli hän varma.

Muuan pieni katu, Pyhän Antonion Ruohotie, kuten sen nimi kuuluu,
avautui kahden muurien eroittaman lautatarhan välistä. Tämä katu oli
kapea ja pimeä, siis aivan kuin tehty häntä varten. Ennen
poikkeamistaan sille katsahti hän taaksensa.

Siltä kohdalta näki hän Austerlitzin sillan koko pituudessaan.

Neljä varjoa oli juuri astunut sillalle.

Varjot kääntyivät poispäin Kasvitarhasta ja ohjasivat kulkunsa oikeata
rantaa kohti.

Nämä neljä varjoa olivat ne neljä miestä.

Jean Valjean säpsähti kuin otus, joka huomaa jälleen päästyn
jäljilleen.

Hän toivoi kuitenkin yhä, etteivät miehet olleet vielä ehtineet sillan
päähän nähdäkseen hänen kulkemistaan Cosettea taluttaen valaistun
paikan poikki.

Jos niin olisi asian laita, jos hän poikkeaisi sille pienelle kadulle,
joka avautui hänen eteensä, jos hän pääsisi lautatarhojen,
vihannesviljelysten ja peltojen ohi asumattomille, yksinäisille
alueille, voisi hän pelastua.

Ja hänestä tuntui tuo rauhallinen pikkukatu houkuttelevalta.  Hän
poikkesi sille.



3.

Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.


Kolmisensataa askelta kuljettuaan saapui hän kohtaan, missä katu
haarautui. Se jakautui kahdeksi kaduksi, joista toinen kaartui
vasempaan, toinen oikeaan. Jean Valjeanin edessä oli ikäänkuin Y:n
kaksi haaraketta. Kumpainenko valita?

Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi oikealle.

Miksi?

Siksi, että vasemmanpuoleinen haarake vei etukaupunkiin, siis asutuille
seuduille, ja oikeanpuoleinen kedoille, siis asumattomille paikoille.

Mutta heidän käyntinsä ei ollut enää niin nopeata kuin ennen. Cosette
hidastutti Jean Valjeanin kulkua.

Hän nosti tytön jälleen syliinsä. Cosette kallisti päänsä ukon
olkapäälle, eikä lausunut sanaakaan.

Tuon tuostakin kääntyi hän vilkaisemaan taakseen. Hän koki aina
pysytellä kadun pimeällä puolella. Katu oli sillä kohtaa suora.
Ensimäisillä parilla, kolmella kerralla ei hän nähnyt mitään.
Hiljaisuus oli syvä, ja hän jatkoi käyntiänsä hiukan rauhoittuneena.
Äkkiä luuli hän kääntyessään huomanneensa kaukana kadun päässä, mistä
hän oli jo kulkenut, liikkuvan jotakin.

Hän syöksyi syöksymällä eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun
sivukujasen, jota pitkin hän voisi paeta ja vielä kerran haihduttaa
vainukoirat jäljiltään.

Pimeästä kohosi muuri.

Tämä muuri ei kuitenkaan estänyt kulkua. Se reunusti vain erästä
poikkikatua, johon Jean Valjeanin kulkema katu johti.

Tässä oli jälleen päätettävä, mihin mennä: oikealleko vai vasemmalle?

Hän vilkaisi oikealle. Katu kiemurteli kaikenlaisten rakennusten,
vajojen ja varastohuoneiden väliä ja päättyi umpikujaan. Umpikujan perä
näkyi selvästi: korkea, valkoinen muuri.

Hän vilkaisi vasemmalle. Siltä puolen oli katu avonainen ja vei parin
sadan askeleen päässä toiselle kadulle, jolle se muodosti ikäänkuin
sivuhaaran. Siellä oli pelastus.

Juuri kun Jean Valjean oli kääntymäisillään vasempaan, yrittääkseen
päästä kadulle, joka häämötti siellä etäämpänä, äkkäsi hän pienen kadun
ja ison kadun kulmauksessa, mistä hänen oli kuljettava, mustan,
liikkumattoman patsaan.

Siellä seisoi ilmeisesti mies, joka oli varmaankin asetettu siihen
vartioimaan ja sulkemaan häneltä tietä.

Jean Valjean peräytyi.

Se Pariisin kohta, missä Jean Valjean oli ja joka sijaitsee
Saint-Antoinen etukaupungin ja La Rapéen välillä, on niitä, jotka
myöhempi aika on perin pohjin muuttanut ja muodostanut: toisten
mielestä ovat nämä uudistustyöt tätä vain rumentaneet, toisten
väitteiden mukaan taas tavattomasti kaunistaneet. Viljelysmaat,
lautatarhat ja vanhat rakennukset ovat hävinneet. Nykyään on siellä
komeita, uusia katuja, sirkuksia, hevosratoja ja muita senkaltaisia
huvittelulaitoksia, rautatienasemia, Mazasin vankila. Kuten näemme:
edistys oikojineen.

Puoli vuosisataa sitten sanottiin tavallisessa kansankielessä, joka
perustuu pelkille muistotiedoille ja joka itsepintaisesti kutsuu
Ranskan Instituuttia _Neljäksi Kansallisuudeksi_ ja Koomillista
Oopperaa _Feydeauksi_, paikkaa, johon Jean Valjean oli osunut,
_Pikku Picpusiksi_. Pyhän Jaakon portti, Pariisin portti, Kersanttien
tulli-asema, Sikopaimenten kaupunginosa. Pursi, Celestinit, Kapusinit,
Pallokenttä, Räme, Krakaun Puu, Pikku Puola, Pikku Picpus, ne ovat
vanhan Pariisin nimiä, jotka jäävät elämään vielä uuteenkin
ympäristöön. Kansan muistotieto pitää yhä näitä menneisyyden
haaksirikkojäännöksiä pinnalla.

Pikku Picpus, jonka olemassa-olo ei milloinkaan ollut kovin huomattu ja
joka koko ikänsä pysyi vain erikoisen kaupunginosan luonnoksena, näytti
melkein yhtä luostarimaiselta kuin joku espanjalainen kaupunki. Teillä
ei paljon kivitystä eroittanut, kaduista ei juuri erikoista huolta
pidetty. Lukuunottamatta niitä paria, kolmea katua, joista saamme kohta
lähemmin puhua, oli siellä vain pelkkää muuria ja yksinäisyyttä. Ei
ainuttakaan myymälää, ei ajoneuvojen räminää, tuskin tulenpilkettä
akkunassa siellä ja täällä: kaikki valot sammutettiin jo kello
kymmeneltä. Puutarhoja, luostareita, rakennusainevarastoja,
vihannesviljelyksiä, harvassa mataloita taloja ja niiden ympärillä yhtä
korkeat muurit kuin talot itse.

Senlaiselta näytti tämä kaupunginosa viime vuosisadalla. Vallankumous
hyökkäsi ensin ankarasti sen kimppuun. Tasavallan viranomaiset sitä
hävittivät, puhkoivat ja halkoivat. Valtavat törkykasat peittivät
avaroita aloja. Kolmekymmentä vuotta sitten alkoi tämä kaupunginosa
kadota uusien rakennusten tieltä. Nykyään ei siitä ole enää mitään
jäljellä. Pikku Picpus, josta eivät nykyaikaiset asemakartat puhu
halaistua sanaa, näkyy joltisenkin selvästi eräässä vuonna 1727
julkaistussa Pariisin asemakartassa, minkä ovat toimittaneet Denis
Thierry (Pyhän Jaakon katu, vastapäätä Kipsikatua, Pariisissa) ja Jean
Girin (Kaupustelijattarenkatu, Lyonissa). Olemme jo maininneet, että
Pikku Picpusin ainoat kadut muodostivat Y:n tapaisen kuvion, koska
Pyhän Antonion Ruohotie jakaantui kahtia ja muuttui vasemmalla
Picpusinkaduksi ja oikealla Polonceaunkaduksi. Y:n haarojen kärkiä
yhdisti ikäänkuin poikkiviivan tavoin Oikokatu. Polonceaunkatu päättyi
siihen. Picpusinkatu kulki eteenpäin ja nousi Lenoirin toria kohti. Jos
joku tuli Seinen puolelta ja saapui Polonceaunkadun päähän, oli hänen
vasemmalla kädellään Oikokatu, joka siinä muodosti suoran kulman, hänen
edessään tämän kadun reunusmuuri, ja hänen oikealla kädellään lyhyt
Oikokadun jatko, josta ei ollut pääsyä mihinkään ja jota sanottiin
Genrotin umpikujaksi.

Senlainen oli Jean Valjeanin asema.

Olemme jo maininneet, että hän peräytyi nähdessään Oikokadun ja
Picpusinkaduu kulmauksessa mustan haamun. Ei epäilemistäkään: tämä
haamu odotti häntä.

Mitä tehdä?

Peräytyä ei enää voinut. Se, mitä hän äsken näki liikkuvan pimeässä
takanaan, oli epäilemättä Javert seuralaisineen. Javert oli luultavasti
jo sen kadun toisessa päässä, jonka toiseen päähän Jean Valjean oli
joutunut. Javert tunsi todennäköisesti nämä pienet sokkelot tarkalleen
ja oli varoiksi lähettänyt miehen vartioimaan ulospääsyä. Nämä
johtopäätelmät, jotka näyttivät kaikin puolin todellisuuteen
perustuvilta, pyörivät tuulenpuuskan lennättelemän tomupilven tavoin
Jean Valjeanin murheellisissa aivoissa. Hän tarkasti Genrotin
umpikujaa: muuri. Hän tarkasti Picpusinkatua: vahti. Hän näki tämän
mustan varjon lankeavan kuun valaisemalle kadulle. Jos hän kulki
eteenpäin, juoksi hän suoraan tämän vahdin syliin. Jos hän peräytyi,
sieppasi Javert hänet koreasti kiinni. Jean Valjean tunsi joutuneensa
ikäänkuin verkkoon, joka hitaasti pienensi piiriään. Epätoivoissaan
nosti hän silmänsä taivasta kohti.



4.

Haparoivaa pakoa.


Jotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen
selvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi
vasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle
kadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan
Picpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi
ainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta
Picpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin
korkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun
seutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala,
että siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun
vartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten
syntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei
Polonceaunkadulta eikä Oikokadulta.

Tästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina
erääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä
se oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään
rakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen
muurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna,
tai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua,
jotka pysyivät aina suljettuina.

Tämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä
muistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.

Edellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos,
joka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se
oli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset
olivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät
poikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti,
ajoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin
viitisenkymmentä vuotta takaperin.

Lehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta
peitti muuria muratti.

Jean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä
tämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän
silmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne,
olisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.

Tämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten
kaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni
sivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn
ikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet
muistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat
vanhojen maalaistalojen seiniä ylös.

Tämä omituinen torvirykelmä kiinnitti heti kohta Jean Valjeanin
huomiota. Hän laski Cosetten istumaan nojalleen väistökiveä vasten,
käski häntä olemaan hiljaa ja juoksi itse sille kohtaa, missä johto
painui katuun. Ehkäpä voisi käyttää sitä apuna kiipeämisessä ja sillä
tavoin päästä taloon. Mutta johto oli peräti ränsistynyt, sitä ei oltu
enää pitkiin aikoihin käytetty tarkoitukseensa ja sen eri osat pysyivät
tuskin koossa; sitäpaitsi olivat kaikki tämän kuolleen talon akkunat,
ullakko-aukotkin, varustetut vahvoilla rautaristikoilla. Lisäksi
valaisi kuu tätä julkipuolta täydeltä terältä, ja kadun päässä
odotteleva mies olisi nähnyt Jean Valjeanin kiipeämisen. Ja mihin panna
Cosette? Miten saada tyttö hilatuksi kolmikerroksisen talon yli?

Hän luopui siis kiipeämisajatuksesta ja ryömi pitkin muuria
Polonceaunkadulle päin.

Ehdittyään syvennykseen, johon hän oli jättänyt Cosetten, huomasi hän,
ettei kukaan voinut häntä sieltä nähdä. Hän oli suojassa kaikilta
uteliailta silmäyksiltä, kuten äsken selitimme, tulivatpa ne miltä
taholta tahansa. Sitäpaitsi oli siellä pilkko pimeä. Ja sitten ne kaksi
porttia. Voisihan niitä ehkä raottaa tai yrittää särkeä. Muratin
peittämän muurin takana oli ilmeisesti puutarha, koska sieltä näkyi
lehmus. Sinne saattoi hän ainakin kätkeytyä, vaikka puissa ei vielä
ollutkaan lehtiä, ja päästä yön yli.

Mutta aika kului. Sieti pitää kiirettä.

Hän tunnusteli ajoporttia ja sai heti selville, että se oli sekä
sisältä että ulkoa muurattu umpeen.

Hän kävi toiselle portille suuremmin toivein. Se oli aivan ränsistynyt,
sen suuruus teki sen yhä hontelommaksi, lankut olivat mädäntyneet, ja
poikkiraudat, joita olikin vain kolme, peräti ruostuneet. Tämän
lahonneen portin läpi saattoi ehkä murtautua.

Tutkiessaan asiaa lähemmin, huomasi hän, ettei tämä portti ollutkaan
mikään portti. Siinä ei ollut ei saranantappeja, eikä saranarautoja, ei
lukkoa eikä keskireikää. Poikkiraudat kulkivat katkeamatta milloin
lankkujen etu-, milloin takapuolitse. Halkeamista häämötti
kivenmukuloita ja kokonaisia lohkareita, jotka oli muurisavella
liitetty toisiinsa ja jotka ohikulkijat saattoivat nähdä vielä kymmenen
vuotta sitten. Kauhistuksekseen täytyi hänen tunnustaa itselleen, että
tämä näennäinen portti olikin yksinkertaisesti muuriin kyhätty
puupäällystys. Oli helppoa reväistä lankku irti, mutta sitten tulikin
vastaan luja kiviseinä.



5.

Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi ollut
kaasuvalaistus.


Silloin alkoi etäältä kuulua kumeata, määränperäistä jyminää. Jean
Valjean kurkisti kulmauksesta. Seitsemän, kahdeksan sotamiestä oli
juuri ilmestynyt Polonceaunkadun päähän. Hän näki pistinten välkkyvän.
Joukkue kulki häntä kohti.

Sotilaat, joiden etunenässä hän eroitti Javertin kookkaan hahmon,
etenivät hitaasti ja varovasti. He pysähtyivät usein. Nähtävästi
tutkivat he kaikki muurinnurkkaukset ja kaikki porttien ja käytävien
piilopaikat.

Se oli varmaan joku kulkuvartiosto, jonka Javert oli kohdannut ja
ottanut avukseen.

Javertin molemmat seuralaiset astelivat heidän riveissään.

Heiltä menisi ainakin neljännestunti, ennenkuin he saapuisivat
paikalle, missä Jean Valjean oli, jos he edelleen kulkisivat yhtä
hitaasti ja pysähteleisivät yhtä usein. Se oli kamala hetki. Vain
muutamat minuutit eroittivat enää Jean Valjeanin siitä kauhistuttavasta
kuilusta, joka nyt avautui hänen jalkojensa juureen kolmannen kerran.
Eikä rangaistusvankila ollut enää rangaistusvankila vain: se merkitsi
myös Cosetten menettämistä ainiaaksi, se merkitsi elämää, joka ei ollut
juuri kuolemaa parempi.

Jäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus.

Jean Valjean oli siitä omituinen, että hänen olallaan oli niin
sanoaksemme haarapussi. Pussin toisessa puoliskossa olivat pyhimyksen
ajatukset, toisessa kaleerivangin peloittavat kyvyt. Hän kahmaisi
väliin yhdestä, väliin toisesta, aina tilaisuuden mukaan.

Monien muiden taitotemppujen ohessa oli Jean Valjean, kuten
muistettanee, lukuisain pako-yritystensä kouluuttamana päässyt täydeksi
mestariksi kiipeämisessä: aivan uskomattoman taitavasti nousevat moiset
mestarit suorakulmaista muurinnurkkausta ilman tikapuita, ilman
rautakynsiä, vain pelkän lihasvoiman avulla, turvaten niskaan,
hartioihin, lonkkiin ja polviin, käyttäen hyväkseen seinän
pienimpiäkin, huomaamattomimpiakin kohoumia, aina kuuden kerroksen
korkeuteen, jos niin on tarvis, taito, joka parikymmentä vuotta
takaperin teki niin surullisen kuuluisaksi Pariisin Oikeustalon
viereisen vankilan pihanurkkauksen, mitä myöten tuomittu Battemolle
pakeni.

Jean Valjean mitteli katseillaan muuria, jonka takaa hän näki lehmuksen
kohoavan. Se oli ainakin kahdeksantoista jalkaa korkea. Nurkkaukseen,
jonka se muodosti ylempänä kuvatun suuren rakennuksen seinän kanssa,
oli alhaalle muurattu kolmikulmainen täyte, ja sen oli varmaankin määrä
turvata tämä liian mukava soppi niiden tunkiohyönteisten vierailuilta,
joita kutsutaan ohikulkijoiksi. Tällaiset muurinnurkkausten
suojatäytteet ovat hyvin tavallisia Pariisissa.

Täyte oli noin viisi jalkaa korkea. Sen huipulta oli kiivettävää enää
vain kolme-, neljätoista jalkaa.

Muurin päällys oli tasainen, ilman suippoharjaa.

Ainoana vaikeutena oli Cosette. Cosette ei osannut kiipeillä muurien
yli. Jättää hänet siihen? Jean Valjean ei sitä ajatellutkaan. Oli
mahdotonta viedä tyttöä kiivetessä mukanaan. Miehen kaikki voimat
tarvitaan muutenkin tyystin näissä ihmeellisissä nousuissa. Pieninkin
lisätaakka häiritsisi hänen tasapainoaan ja saisi hänet putoamaan.

Nyt olisi köysi ollut tarpeen. Jean Valjeanilla ei ollut köyttä. Mistä
otti hän nyt köyden keski-yön aikaan Polonceaunkadulta? Tällä hetkellä
olisi varmaankin Jean Valjean, jos hänellä olisi ollut kuningaskunta,
antanut sen köydenpätkästä.

Mutta äärimmäisessä hädässä välähtää usein aivoissamme salamoita, jotka
milloin soentavat, milloin valaisevat.

Jean Valjeanin epätoivoinen katse äkkäsi Genrotin umpikujan
lyhtypatsaan.

Siihen aikaan eivät vielä kaasulyhdyt valaisseet Pariisin katuja. Yön
tullen sytytettiin silloin nelinurkkaisia lasilyhtyjä vähän matkan
päähän toisistaan, ja niitä nostettiin ja laskettiin köyden avulla,
joka kulki kadun poikki ja joka liikkui patsaaseen kaiverrettua
uurrosta pitkin. Kela, jonka ympäri tämä köysi kiertyi, oli suljettu
lyhdyn sisäpuolelle pieneen rautalaatikkoon, jonka avain oli sytyttäjän
hallussa, ja köyttä itseään suojeli metalliputki.

Jean Valjeanin rohkeus ja voimat kasvoivat vaaran lisääntyessä, ja
yhdellä loikkauksella syöksähti hän kadun yli, pääsi umpikujaan,
kangotti veitsensä kärjellä laatikon salparaudan, ja hetkistä myöhemmin
oli hän jälleen Cosetten luona. Nyt oli hänellä köysi. Ne tekevät
tehtävänsä nopeasti, nämä synkeät apukeinojen etsijät, joita kova
kohtalo ahdistaa.

Sinä yönä ei lyhtyjä oltu sytytetty, kuten olemme selittäneet. Genrotin
umpikujan lyhty oli siis sammuksissa kuten muutkin, ja sen ohi saattoi
aivan helposti kulkea huomaamatta, ettei se ollut enää paikoillaankaan.

Mutta lopultakin alkoivat myöhäinen hetki, paikka, pimeys, Jean
Valjeanin kiirehtiminen, hänen omituinen käytöksensä, hänen
juoksentelunsa sinne ja tänne herättää Cosettessa rauhattomuutta.
Jokainen muu lapsi olisi hänen sijassaan jo aikoja sitten kirkunut
täyttä kurkkua. Mutta tämä vain nykäisi Jean Valjeania takin liepeestä.
Yhä selvemmin ja selvemmin kuuluivat lähenevän kulkuvartioston askeleet
ja hälinä.

"Isä", sanoi lapsi hyvin hiljaa, "minua pelottaa. Kuka tuolta tulee?"

"Ss!" varoitti onneton, "sieltä tulee rouva Thénardier!"

Cosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: "Älä puhu mitään. Anna minun
toimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut
kynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan."

Silloin -- kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa
liikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin
merkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja
Javert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa -- aukaisi
Jean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden
alta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti
kaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat
pääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui
kenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja
alkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti
kuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä
tukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin
harjalla.

Cosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä
sanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat
saattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.

Äkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:

"Asetu selin muuria vasten!"

Hän totteli.

"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!" jatkoi ääni.

Ja hän tunsi kohoavansa maasta.

Ennenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.

Jean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen
molemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin
harjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli
arvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti
puupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata,
muodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain
alatse.

Sangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin
kadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.

Hän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun
ankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle.
Javertin ääni kuului jyrisevän:

"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin.
Vastaan siitä, että hän on umpikujassa!"

Sotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.

Jean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan,
tuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko
vaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan
nahkaa hankautunut.



6.

Arvoituksen alkua.


Jean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka
oli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella
ja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen
korkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä
kasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä
koukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja
ja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha
likakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä.
Käytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli
vallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.

Jean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli
päässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa
kiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen
tavoin hämärtivät pimeästä.

Rakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti
muutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista
yksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan
virkaa.

Oikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi
puutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat
olivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli
rautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli
samanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen
varjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.

Muuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään.
Hämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin
olisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita
kattoja.

Saattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä
puutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin
ymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt
juuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä
käyskentelisi.

Jean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja
niiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa
vajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä
piilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen
tavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.

Cosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston
ankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän
kolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli
asettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä
sadatteluja, joista ei saanut selvää.

Neljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan.
Jean Valjean tuskin hengitti.

Hän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.

Muuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että
tämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei
näyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan
rakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.

Äkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta
ääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin
edelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä
virsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa
hiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi
neitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka
hymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia,
mitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu
tuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla
hetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten
kuoro hiljaa lähenevän pimeästä.

Cosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.

He eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet,
missä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä
katuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.

Nämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta
näyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa
talossa.

Laulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää
nähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan
lentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.

Laulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi
osannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina
minuuteilta.

Hiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei
kuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti,
kaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti
muurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.



7.

Arvoitus jatkuu.


Yötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden
ja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan.
Koska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen
kylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä
lähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja
niissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.

Lapsi värisi yhä.

"Nukuttaako?" kysyi Jean Valjean.

"On niin kylmä", vastasi lapsi.

Hetkisen kuluttua jatkoi Cosette:

"Vieläkö se siellä on?"

"Kuka se?" uteli Jean Valjean.

"Rouva Thénardier."

Jean Valjean oli jo unohtanut keinon, jolla oli saanut Cosetten
pysymään hiljaa.

"Ahaa, sitäkö tarkoitat! Hän on jo poistunut. Ei enää mitään pelkoa!"

Lapsi henkäisi kuin olisi raskas paino pudonnut hänen rinnaltaan.

Maa oli kostea, vaja oli avonainen kaikille tahoille, viima yltyi
purevammaksi joka hetki. Ukko riisui pitkän takkinsa ja kääri sen
Cosetten peitoksi.

"Eikö näin tule lämpimämpi?" huolehti hän.

"Kyllä, kyllä, isä!"

"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin."

Hän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien
parempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki
lukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.

Ohaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa
kaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi
varpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan
saliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi
pylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja
synkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä
sali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään
tarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka
näytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin
ihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa,
käsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta
käärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa,
olisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.

Koko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden
synkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.

Jean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet
kauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään
niin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento,
joka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea
salaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä
ihminen.

Hän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento
tosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan,
mutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton
kauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin,
uskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain
kääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan
käsiään.

Huohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki
valui virtana hänen selkäänsä pitkin.

Missä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä
hautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen
talo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä
enkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia
näkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden
eteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus,
oikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen
täytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.

Kylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset
sytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin
sokin hänen aivoissaan.

Hän läheni Cosettea.

Lapsi nukkui.



8.

Arvoitus käy yhä sekavammaksi.


Lapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.

Jean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella.
Lasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen
ajatustensa herraksi.

Hän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen,
että niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla
tuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä
varten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut,
että hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen
peitoksi.

Mutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli
hän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen
kilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä
hyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista,
kaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.

Tämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.

Hän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.

Olento, joka näytti mieheltä, asteli meloonikentän lasikellojen väliä,
kohottautui suoraksi, kumartui taas, pysähtyi ja teki aivan senlaisia
liikkeitä, kuin olisi hän ensin vetänyt jotakin maata pitkin ja sitten
suorinut sen levälleen. Tämä olento näytti ontuvan.

Jean Valjean säpsähti, kuten säpsähtelevät pienimmästäkin syystä
onnettomuuden vainoamat. Kaikki tuntuu heistä vihamieliseltä ja
epäilyttävältä. He eivät luota päivään, koska se ilmaisee heidät,
eivätkä yöhön, koska sen turvissa voi heidät helpommin yllättää. Aivan
äsken pelkäsi hän, koska puutarha oli autio, nyt pelkäsi hän, koska
siellä käveli joku.

Hän putosi mielikuvituksen kauhuista todellisuuden kauhuihin. Hän
ajatteli, että Javert ja hänen urkkijansa eivät ehkä vielä olleet
poistuneet, että he olivat varmaankin jättäneet vartijoita kadulle ja
että, jos tämä mies huomaisi hänet puutarhassa, nostaisi hän melun ja
toimittaisi hänet kiinni. Hän otti lempeästi nukkuvan Cosetten syliinsä
ja kantoi hänet vanhojen, käyttämättömien huonekalujen taakse vajan
etäisimpään soppeen. Cosette ei liikahuttanut pikkusormeaankaan.

Sieltä tähysteli hän meloonikentällä puuhailevan olennon toimia.
Omituista oli, että kulkusen ääni noudatti miehen kaikkia liikkeitä.
Kun mies läheni, läheni kilinäkin, kun hän loittoni, loittoni
kilinäkin. Kun mies teki äkkinäisemmän eleen, seurasi sitä kiivaampi
kilinä. Kun mies pysähtyi, taukosi kulkunenkin soimasta. Oli ilmeistä,
että kulkunen oli kiinnitetty tähän mieheen. Mutta mitä tämä sitten
merkitsi? Kuka oli tämä mies, joka oli varustettu kellolla kuin mikäkin
jäärä tai härkä?

Näitä miettiessään kosketti hän Cosetten käsiä. Ne olivat jääkylmät.

"Ah, Jumalani!" pääsi häneltä.

Hän huuteli hiljaa:

"Cosette! Cosette!"

Cosette ei raottanutkaan silmiään. Hän pudisti lasta voimakkaasti.

Cosette ei herännyt.

"Onkohan se kuollut!" mietti hän ja kohottautui suoraksi, väristen
kiireestä kantapäähän.

Mitä kauheimmat ajatukset risteilivät hänen mielessään. On hetkiä,
jolloin mahdottomimmatkin otaksumat piirittävät meidät joka taholta
kuin raivotarten kaamea lauma ja temmeltävät hirvittävinä aivojemme
kammioissa. Kun ovat kysymyksessä rakkaimpamme, keksii varovaisuutemme
tuhansia hulluuksia. Hän muisti, että nukkuminen taivasalla kylmänä
yönä saattaa muuttua kuoleman uneksi. Cosette oli kalpeana,
liikkumattomana vajonnut maahan hänen jalkoihinsa.

Hän kuunteli hänen hengitystään. Cosette hengitti vielä, mutta hiljaa
ja heikosti kuin sammuen.

Miten saada hänet jälleen lämpimiinsä? Miten saada hänet jälleen
tointumaan? Kaikki muu ei nyt häntä lainkaan liikuttanut. Hän syöksyi
kiihkoissaan ulos vajasta.

Ennen neljännestunnin kulumista täytyi saada Cosette ehdottomasti tulen
ääreen lämpimään vuoteeseen.



9.

Kulkusmies.


Hän astui suoraan miestä kohti, joka työskenteli puutarhassa. Hän oli
ottanut käteensä rahakääryn, jota hän oli säilyttänyt liivinsä
taskussa.

Mies oli juuri kumaraisissaan, eikä nähnyt hänen tuloaan. Pari
harppausta vielä, ja Jean Valjean oli hänen luonaan.

Jean Valjean alotti puhelun huudahtamalla:

"Sata frangia!"

Mies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.

"Voitte ansaita sata frangia!" jatkoi Jean Valjean, "jos annatte
minulle suojaa täksi yöksi!"

Kuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.

"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!" sanoi mies.

Tämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa,
tämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.

Hän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli
kumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka
vasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei
eroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.

Sillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan
vavisten:

"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te
tänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te
putoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole
kaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti
peljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia!
Herra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta
miten Te olette tosiaankin päässyt tänne?"

Sana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä,
mikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän
sanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.

"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?" kysyi Jean Valjean.

"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!" huudahti vanhus,
"minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä
hankittekin. Ja nyt ette tunne minua!"

"En tunne", selitti Jean Valjean. "Ja mistä Te sitten tunnette minut?"

"Tehän kerran pelastitte henkeni", sanoi mies.

Hän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi
ukko Faucheleventin.

"Ahaa!" ihmetteli Jean Valjean, "Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät
nyt tunnen."

"Se on hyvä se!" ilmoitti ukko hiukan moittien.

"Ja mitä Te täällä teette?" jatkoi Jean Valjean.

"Minä peittelen meloonejani, näettehän!"

Ukko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa
hänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa
meloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin
aikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli
saanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli
kummastellut vajasta.

Ukko jatkoi:

"Arvelin: kuu paistaa, nyt pian pakastaa. Mitähän olisi heittää takki
meloonieni ylle? Ja", lisäsi hän, katsellen Jean Valjeania leveästi
myhäillen, "Teidän olisi pitänyt menetellä samoin! Mutta miten ihmeessä
olette Te joutunut tänne?"

Jean Valjean, joka huomasi tämän miehen tuntevan hänet, ainakin
Madeleinen nimellä, huomasi parhaaksi menetellä hyvin varovasti. Hän
lateli kysymyksen toisensa jälkeen. Merkillistä: osat näyttivät
vaihtuneen. Hän, luvattomasti taloon tunkeutunut, kuulusteli talon
vakinaista asukasta.

"Ja mitä toimittaa tuo kulkunen tuossa polvessanne?"

"Sekö?" vastasi Fauchelevent. "Jotta tietävät minua väistää."

"Mitä! Väistää Teitä?"

Ukko Fauchelevent pilkkasi silmää, kasvoilla ilme, jota on mahdoton
kuvata.

"Niinpä niin! Tässä talossa on vain naisia. Paljon nuoria tyttöjä. Minä
olen luultavasti hyvin vaarallinen kohdattava. Kulkunen varoittaa
heitä. Minun lähestyessäni puittavat he kaikki pakoon."

"Mikä tämä talo sitten lopultakin on?"

"No tottahan Te sen tiedätte."

"En minä tiedä."

"Koska minut tänne puutarhuriksikin toimititte!"

"Vastatkaa minulle aivan kuin en tietäisi mitään."

"No tämä on sitten Pikku Picpusin luostari."

Jean Valjeanin muistot palasivat. Sattuma, s.o. kaitselmus, oli
johtanut hänet juuri samaan Saint-Antoinen kaupunginosan luostariin,
minne rattaittensa kaatuessa loukkautunut ukko Fauchelevent oli kaksi
vuotta sitten otettu hänen suosituksestaan. Hän kertasi aivan kuin
itsekseen:

"Pikku Picpusin luostari!"

"Niin, niin, Pikku Picpusin luostari", jatkoi Fauchelevent. "Mutta
tosiaankin, miten ihmeessä olette Te tullut tänne, Te, ukko Madeleine?
Olkaapa vaikka pyhimyskin, Te olette joka tapauksessa mies, ja miehillä
ei ole pääsyä tänne."

"Olettepahan Tekin täällä."

"Mutta eipä sitten muita olekkaan."

"Oli miten oli," jatkoi Jean Valjean, "mutta nyt täytyy minun jäädä
tänne."

"Ah, Herran nimessä!" huudahti Fauchelevent.

Jean Valjean astui vanhusta lähemmäksi ja sanoi hänelle vakavalla
äänellä:

"Isä Fauchelevent, minä pelastin kerran henkenne."

"Minäpä sen äsken ensiksi muistin", vastasi Fauchelevent.

"Nyt voitte Te tänään tehdä minulle saman, minkä minä tein Teille
silloin."

Fauchelevent otti vanhoihin ryppyisiin, vapiseviin käsiinsä Jean
Valjeanin väkevät kädet ja viipyi niin hetkisen, ikäänkuin ei olisi
voinut saada sanaa suustaan. Vihdoin hän huudahti:

"Oh! Se olisi Jumalan siunaus, jos voisin hiukan korvata sitä Teille!
Minäkö voisin pelastaa Teidän henkenne! Herra pormestari, käskekää, ja
minä tottelen!"

Ihmeellinen ilo oli ikäänkuin kirkastanut vanhuksen kasvot. Hänen
silmänsä säteilivät.

"Mitä tahdotte minun tekevän?" jatkoi hän.

"Selitän kohta. Onhan Teillä huone?"

"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin
raunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme
huonetta."

Rakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin
kätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.

"Hyvä", sanoi Jean Valjean. "Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa."

"Mitä, herra pormestari?"

"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte
minusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin
nyt tiedätte."

"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä
oikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja
sitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua
kaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne."

"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta."

"Mitä?" ihmetteli Fachelevent. "Teillä on siis lapsikin mukananne?"

Hän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania
niinkuin koira seuraa isäntäänsä.

Puolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan
takkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan
puutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja
pukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean
Valjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen,
joka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää.
Sitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli
hankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja
ukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli:

"Ah! ukko Madeleine! Te ette tuntenut minua heti! Te pelastatte ihmisiä
kuolemasta ja sitten Te heidät unohdatte! Se ei ole oikein! He kyllä
muistavat Teidät! Te olette kiittämätön!"



10.

Miksi Javert sai pitkän nenän.


Tapaukset, joista ylempänä näimme niin sanoaksemme nurjan puolen,
olivat käyneet vallan luonnollisesti.

Kun Jean Valjean sen päivän yönä, jolloin Javert oli saanut
hänet kynsiinsä Fantinen kuolinvuoteen äärestä, oli paennut
Montreuil-sur-Merin kunnallisesta vankilasta, otaksui poliisi hänen
täytyneen ohjata kulkunsa Pariisia kohti. Pariisi on suunnaton kurimus,
minne kaikki katoaa, ja kaikki katoaa tosiaankin tähän maailman
ihmispyörteeseen kuin meren pyörteeseen ikään. Metsä ei piiloita miestä
niin hyvin kuin tämä vilinä. Kaikenlaiset pakolaiset tietävät sen. He
pyrkivät Pariisiin kuin nielevään kitaan. Niitä on nieleviä kitoja,
joihin joutuu pelastuakseen, eikä surmakseen. Poliisi tietää sen myös,
ja Pariisista etsii se sitä, minkä se on kadottanut muualla. Sieltä se
etsi Montreuil-sur-Merin entistä pormestariakin. Javert kutsuttiin
Pariisiin avustamaan tutkimuksia. Javert edistikin voimakkaasti Jean
Valjeanin löytämistä. Javertin innon ja taitavuuden huomasi tässä
tilaisuudessa herra Chabouillet, kreivi Anglèsin johtaman virkakunnan
sihteeri. Herra Chabouillet, joka ennenkin oli tukenut Javertia,
toimitti Montreuil-sur-Merin järjestyksenvalvojan kiinnitetyksi
Pariisin poliisin palvelukseen. Siellä osottautui hän monella --
sanokaamme se, vaikka lausuma tuntuneekin odottamattomalta moisista
toimista puhuttaessa -- kunnioitettavalla tavalla hyödylliseksi.

Hän ei enään ajatellut Jean Valjeania -- nämä alituiseen kiertelevät
vainukoirat saa tämänpäiväinen susi unohtamaan eilisen -- kunnes hän
joulukuussa vuonna 1823 silmäili muuatta sanomalehteä, hän, joka ei
tavallisesti koskaan sanomalehtiä lueskellut. Mutta tällä kertaa oli
Javert innokkaana kuningasvallan kannattajana halunnut saada
yksityiskohdittain selon "prinssi ylipäällikön" juhlallisesta tulosta
Bayonneen. Kun hän oli juuri lopettamassa tarkoittamaansa pätkää, pisti
hänen silmiinsä palstan alapäästä muuan nimi, Jean Valjeanin nimi.
Lehti ilmoitti, että rangaistusvanki Jean Valjean oli kuollut, ja puhui
tapahtumasta niin vakuuttavin sanoin, ettei Javert epäillyt lainkaan
kertomuksen todenmukaisuutta. Hän sanoi vain: "_Kyllä sen lukon takana
pysyy_", heitti sitten sanomalehden kädestään, eikä ajatellut asiaa sen
enempää.

Jonkun aikaa jälkeenpäin sattui, että Seine-et-Oise-läänin
kuvernöörinvirasto lähetti Pariisin poliisille tiedonannon
lapsenryöstöstä, joka oli muka oudostuttavain asianhaarain vallitessa
tapahtunut Montfermeilin kunnassa. Muuan tuntematon mies, sanottiin
tiedonannossa, oli varastanut pienen, seitsemän, kahdeksan vuotiaan
tytön, jonka äiti oli uskonut erään paikkakunnan ravintoloitsijan
huostaan. Tämä pieni tyttö tunsi nimen Cosette ja oli hän erään
Fantine-nimisen, jossakin tietymättömässä sairaalassa tuntemattomaan
aikaan kuolleen naisen lapsi. Tämä tiedonanto osui Javertin silmiin ja
vaivutti hänet syviin mietiskelyihin.

Hän tunsi hyvin Fantinen nimen. Hän muisti Jean Valjeanin saaneen hänet
purskahtamaan nauruun, hänet, Javertin, pyytäessään kolmen päivän lomaa
sen naikkosen lasta etsiäkseen. Hän muisti Jean Valjeanin joutuneen
kiinni Pariisissa, juuri noustessaan Montfermeilin kyytivaunuihin.
Muutamat merkit olivat silloin viitanneet siihenkin, että tämä oli jo
toinen kerta, jolloin hän nousi näihin vaunuihin ja että hän oli jo
edellisenä iltana tehnyt retken mainitun kylän ympäristöön, sillä
itse kylässä ei häntä oltu nähty. Mitä oli hänellä tekemistä
Montfermeilissä? Sitä ei oltu osattu aavistaakkaan. Javert ymmärsi sen
nyt hyvin. Siellä oli Fantinen tytär. Jean Valjean oli lähdössä sitä
hakemaan. Mutta nythän oli lapsen varastanut muuan tuntematon mies.
Kuka mahtoi tämä tuntematon mies olla? Ehkäpä Jean Valjean? Mutta Jean
Valjeanhan oli kuollut!

Hiiskahtamatta sanaakaan kenellekään nousi Javert Tinalautasen
kyytivaunuihin Planchetten umpikujalta ja matkusti Montfermeiliin.

Hän odotti siellä tapaavansa tärkeätä valaistusta asiaan, mutta tapasi
vain yhä synkempää pimeyttä.

Ensimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet.
Leivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä.
Tapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat
suurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu
tiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier
ihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan
hyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä
huuto Cosetten _ryöstämisestä_ kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden
säkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin
asioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja
sitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta
frangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki
eukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin
_varastetusta lapsesta_. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta
sanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin
pian "vietiin" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut
pitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen "iso-isä" oli tullut
sitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt "iso-isän", ja
se teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert
Montfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.

Mutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin
koetusluodeiksi.

"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?"

Thénardier vastasi hätäilemättä:

"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä
olleen Guillaume Lambert."

Lambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi
Pariisiin.

"Jean Valjean on kun onkin kuollut", mietti hän, "ja minä olen aika
tyhmyri."

Hän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa
vuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui
Saint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin "almuja jakelevaksi
kerjäläiseksi." Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija,
jonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään
erään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt
hänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä.
Montfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai
Javertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut
kerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja,
lisäsi muutamia yksityisseikkoja:

"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin.
Hän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään
lähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka
arvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu
tukuttain seteleitä!"

Tämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta!
Saadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä
säikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän
rääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui
kyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea
ja kaikkia.

"Epäilyttävä henkilö" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja
ojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean
Valjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert,
luullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.

Mutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli
virallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja
epäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut
ketään kauluksesta.

Hän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon
puhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle
kertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen
frangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut!
Javert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne.
Hän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen
äänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen
lukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin
hiiri.

Seuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan
viiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja
liikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian
Javertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert
häntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.

Javert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei
ollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä
omana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin
varomattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska
entisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin
sieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen
laskeneet _kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon_, oli teko
niin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat
virkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle,
joten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen
kaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän
siis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja,
joita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän
tahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten
äkkiä.

Javert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta,
kadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean
Valjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä
Javertin silmä.

Miks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan
varma.

Tulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa
oloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat
sanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet
puheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi.
Yksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet
pelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa.
Harha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka
olisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava
lyhyt pätkä:

"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa
eläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä
kanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin
säilöihin!"

Sitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen
omantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei
tosiaankaan ollut miehestään varma.

Jean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.

Murheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus,
joka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman
kaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys
sovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen
tietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen
ryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin
hahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin.
Mahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava
puku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu
kuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää
epäröimistä.

Hän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies
ollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen
eläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden
hämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun
vaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen
muita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli
liittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi.
Kaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät
osoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä
vielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin "kultamunia
munivan kanan tappaminen." Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma,
ettei mies pujahtaisi hänen käsistään.

Hän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä
tämän salaperäisen henkilön suhteen.

Vasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla
tunsi hän varmasti Jean Valjeanin.

Tässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten:
äiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert
tunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.

Päästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania,
tuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan
vain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun
poliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään
hansikkaat käteen.

Tämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä
haihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin
haluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi
päänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä
kuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan
Austerlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:

"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?"

"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta", vastasi vahti.

Javert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella
puolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean
Valjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta
sudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua
pitkin Picpusin kadulle. Hän _sulki polut_, kuten metsästäjät sanovat,
ja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään
silmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto
marssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat
sotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien
voimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin
joutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen
vahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa
otustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.

Sitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen
hetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet
lujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään
vangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan
kuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin
hämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa,
joka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja
petolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista
nautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan
niiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen
tukahuttaminen!

Javert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän
oli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa
kokoon.

Vastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen
mahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean
olisikin.

Javert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki
sokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.

Mutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.

Hänen kiukkuaan on helppo kuvitella.

Hän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa
vartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei
ollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.

Joskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat
aivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät
tiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät
sanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge
kerran: '_Se ei ole mikään sarvas, se on noita_.'

Javert olisi halunnut huutaa samoin.

Hänen pettymyksessään oli sekä epätoivoa että raivoa.

Varmaa on, että Napoleon teki virheitä Venäjän sodassa, että
Aleksanteri teki virheitä Intian sodassa, että Caesar teki virheitä
Afrikan sodassa, että Kyrus teki virheitä Skytian sodassa ja että
Javert teki virheitä sodassaan Jean Valjeania vastaan. Hänen olisi ehkä
epäröimättä pitänyt käydä käsiksi entiseen kaleerivankiin. Ensimäisen
silmäyksen olisi pitänyt riittää. Hänen olisi pitänyt ilman muuta käydä
häneen käsiksi jo Gorbeaun talossa. Hänen olisi ainakin pitänyt vangita
hänet Pontoisen kadulla, tunnettuaan hänet varmasti. Hänen ei olisi
pitänyt neuvotella apulaistensa kanssa kirkkaassa kuutamossa Rollinin
kulmauksessa. Erilaisia mielipiteitä on tietysti hyödyllistä kuulla,
samoin kuin on hyvä tunnustella ja valikoida koirista luotettavimmat.
Mutta metsästäjä ei osaa olla kyllin varovainen ajaessaan niin arkoja
otuksia kuin susi tai kaleerivanki. Javert oli, yrittäessään liian
huolellisesti ohjata vainukoiriaan oikeille jäljille, säikähyttänyt
petoa, antanut sille vihiä ajosta ja saanut sen ponnistamaan kaikki
voimansa pakoon päästäkseen. Tyhmästi menetteli hän etenkin siinä, että
hän, löydettyään jäljet uudelleen Austerlitzin sillalla, rupesi
leikkimään kamalaa, poikamaista leikkiään ja pitämään niin vaarallista
miestä langan päässä. Hän luuli itseään voimakkaammaksi kuin
todellisuudessa olikaan ja hän uskoi voivansa leikitellä leijonalla
niinkuin hiirellä. Mutta samalla luuli hän itseään liian heikoksi,
uskoessaan tarvitsevansa apua. Turmiollista varovaisuutta,
kallisarvoisen ajan hukkaa. Javert teki kaikki nämä virheet, ja hän oli
kuitenkin taitavimpia, ovelimpia rikollisenpyydystäjiä, mitä on ollut.
Hän oli kaikin puolin sitä, mitä, ymmärtäen lauseparren sen
voimakkaimmassa mielessä, metsästäjät sanovat _viisaaksi koiraksi_.
Mutta kuka voi saavuttaa täydellisyyden?

Suurimpainkin juontensommittelijain järki pimenee joskus.

Paksuimmat tyhmyydet ovat usein tehdyt useista ohuista säikeistä, kuten
paksut köydet. Purkakaapa köysi säije säikeeltä, eritelkääpä kaikki
pienet määräävät vaikutteet, ja te katkaisette ne toinen toisensa
jälkeen ja sanotte: Eihän tämä mitään! Mutta kiertäkääpä ne yhteen ja
punokaa ne köydeksi jälleen ja te hämmästytte sen vahvuutta. Te
ymmärrätte Attilan, joka epäröi, kenen kimppuun ensiksi kävisi:
Marsianonko idässä, vai Valentinonko lännessä. Te ymmärrätte
Hannibalin, joka viipyy liiaksi Kapuassa. Te ymmärrätte Dantonin, joka
nukahtaa Arcis-sur-Aubeen.

Mutta Javert ei menettänyt kylmäverisyyttään, vaikka huomasikin Jean
Valjeanin pujahtavan käsistään. Varmana siitä, ettei kaleerivanki
voinut olla kaukana, asetti hän vartijoita, järjesti satimia ja
väijyksiä ja kierteli niitä seutuja koko yön. Ensimäinen seikka, minkä
hän huomasi, oli särjetty lyhtypatsas, josta oli köysi ryöstetty.
Erinomaisen tärkeä huomio, mutta se johti hänet harhaan, ja sai hänet
suuntaamaan kaikki tutkimuksensa Genrotin umpikujaan. Tätä umpikujaa
reunustivat matalat muurit, joiden takana avautui puutarhoja ja
suunnattoman avaroita kesantopeltoja. Jean Valjean oli varmaankin
paennut sitä tietä. Mutta jos Jean Valjean olisi tosiaankin tunkeutunut
syvemmälle Genrotin umpikujaan, olisi hän ehkä sen tehnyt ja joutunut
ehdottomasti satimeen. Sillä Javert tutki nämä puutarhat ja pellot kuin
neulaa etsien.

Päivän koittaessa jätti hän kaksi luotettavaa miestä vartioimaan ja
palasi poliisi-asemalle, nolona ja häpeissään kuin nuuskija, jota ovela
varas oli vetänyt nenästä.



KUUDES KIRJA

PIKKU PICPUS



1.

Picpusinkadun numero 62.


Puoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti
lainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti,
joka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman
näköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa:
viiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan
ovenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun
auringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli
vaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa
iloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja
kolkko.

Kynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.

Jos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli -- mikä ei ollut niinkään
helppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen
tarvittiin erikoinen _Seesam aukene!_ -- joutui oikealle pieneen
eteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle
puristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö
kerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän
töherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus
salli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten
toiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään,
minne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä
rauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa
akkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan
tämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka
oli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki
ja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen,
jonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja
kylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista
soun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta,
pieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et
nähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan.
Seinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.

Katselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan
suuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka
mustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat
tuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä.
Keltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä
järjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä
lainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle.
Vaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin
ihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta
aukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä
kokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o.
sielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli
seinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä
pienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama,
joka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava
nauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.

Jos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan
aivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.

"Kuka siellä?" kysyi ääni.

Se oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.

Tässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni
ääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana
vallinnut haudan raskas pimeys.

Mutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:

"Astukaa oikealle."

Silloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka
yläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka
reunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit
yli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi
permanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun
sytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin,
sillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni
ja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen
jalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli
nojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös
ristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa,
vaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita
kiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.

Ensimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa
tehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua
ristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne
tapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut.
Nämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne
peittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.

Muutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden
luukkujen takaa ja sanovan: "Minä olen täällä. Mitä tahdotte?" Se oli
rakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit
tuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu
henki puhunut sinulle läpi haudan seinän.

Jos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat --
mikä muuten tapahtui sangen harvoin -- saattoi toisesta luukusta kapea
lauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana
näit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit
vain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit
huomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä
kantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää
puhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan
hymyillyt.

Sinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun
silmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli
vertauskuvallista.

Sillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli
ilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä
ympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä
hämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin
pian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä,
tyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa,
peloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei
huokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes
varjonhäilähdyksiä.

Näit luostarin sisustan.

Näit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän
palvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit
päässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli
vartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän
takana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja
tuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.

Aitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi
akkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle.
Saastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.

Mutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen
oli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista,
tahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja
esittää oloja ja tapahtumia -- tietystikään unohtamatta sopivaisuuden
määräyksiä -- joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita
he eivät siis myöskään ole voineet kuvata.



2.

Martinus Vergan luostarisäännöt.


Tämä luostari, joka v. 1824 oli ollut Picpusinkadulla jo pitkät ajat,
kuului Martinus Vergan sääntöjä noudattavalle bernhardilaisnunnien
sisarkunnalle.

Nämä bernhardilaisnunnat eivät siis juontaneet yhdyskuntansa alkua
Clairvauxista, kuten bernhardilaismunkit, vaan Citeauxista, kuten
benediktiläismunkit. Toisin sanoen: heidän päämiehensä ei ollut pyhä
Bernhardus, vaan pyhä Benediktus.

Joka on vähänkin selaillut lähdekirjoja, tietää, että Martinus Verga
perusti v. 1425 bernhardilais-benediktiläisnunnien sisarkunnan, jonka
pääpaikkana oli Salamanca ja sivu-asemana Alcala.

Tämä sisarkunta oli työntänyt vesojaan kaikkiin Europan katolisiin
maihin.

Tällainen toisen yhdyskunnan oksastaminen toiseen ei ole lainkaan
harvinaista latinalaisessa kirkossa. Puhuaksemme nyt vain tästä pyhän
Benediktuksen veljeskunnasta, josta oli kysymys, niin liittyy siihen,
ottamatta lukuun Martinus Vergan perustamaa, neljä veljes- tai
sisarkuntaa: kaksi Italiassa, Monte Cassinon ja Paduan pyhän Justinan,
kaksi Ranskassa, Clunyn ja Saint-Maurin; sekä yhdeksän alempaa
yhdyskuntaa: Valombrosan, Grammontin, celestiläisten, camaldolilaisten,
kartusilaisten, nöyryytettyjen, öljynnauttijoiden, sylvesteriläisten ja
Citeauxin. Sillä Citeaux eli Cistercium, joka on antanut alun niin
moneen munkkikuntaan, on itse vain pyhän Benediktuksen yhdyskunnan
sivuhaara. Citeauxin luostarin mainitaan pyhän Robertin, Molesmen papin
Langresin hiippakunnasta, perustaneen v. 1098. Mutta nythän tiedämme,
että Subiacon erämaahan vetäytyneen paholaisen (ukko oli ijäkäs:
olisikohan hän ruvennut erakoksi?) ajoi v. 529 entisestä Apollon
temppelistä ulos pyhä Benediktus, joka oli silloin seitsemäntoista
vanha.

Karmeliittinunnien sääntöjen jälkeen -- nämä nunnat käyvät aina
avojaloin, kantavat eräänlaista pajulaitetta kaulassaan, eivätkä istu
koskaan -- ovat Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnien
säännöt ankarimmat. Heidän pukunsa on aivan musta, ja heidän
pääliinansa tulee pyhän Benediktuksen erikoisen määräyksen mukaan
peittää kaula leukaan asti. Leveähihainen, sarssikankaasta tehty pusero
ja samasta aineesta valmistettu hame, suuri palttinahuntu, rinnalta
nelikulmaiseksi leikattu päänpeite, joka ulottuu leukaan asti,
otsanauha, joka on vähällä peittää silmät, siinä heidän vaatetuksensa.
Kaikki on mustaa, paitsi otsanauha, joka on valkoinen. Kokelailla on
muuten aivan samanlainen puku, mutta se on kokonaan valkoinen.
Valantehneillä nunnilla on sitäpaitsi rukousnauha sivulla.

Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat harjoittavat n.s.
herkeämätöntä palvomista, kuten Pyhän Sakramentin Neitsyiksi sanotut
benediktiläisnunnat, joilla oli tämän vuosisadan alussa kaksi luostaria
Pariisissa, toinen Temppelissä, toinen Uuden Genovevankadun varrella.
Mutta muuten olivat Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat,
joista me tulemme puhumaan, aivan toinen sisarkunta kuin Uuden
Genovevankadun ja Temppelin pyhän sakramentin neitsyet. Ja säännöissä
oli useita eroavaisuuksia, ja lisäksi puvussa. Pikku Picpusin
bernhardilais-benediktiläisnunnien pääliina oli musta, mutta pyhän
sakramentin ja Uuden Genovevankadun benediktiläisnunnien valkoinen, ja
heidän rinnallaan riippui ainakin kolme tuumaa pitkä kullatusta
hopeasta tai kullatusta kuparista tehty pyhän sakramentin vertauskuva,
kun taas Pikku Picpusin nunnilla ei ollut tätä pyhää sakramenttia.
Herkeämätön palvominen, joka oli yhteistä Pikku Picpusin luostarille ja
Temppelin luostarille, ei estänyt molempia sisarkuntia olemasta aivan
erilaisia. Vain samanlaisia vivahduksia on tässä sääntöjen kohdassa
pyhän sakramentin neitsyiden ja Martinus Vergan bernhardilaisnunnien
välillä, niin kuin oli yhtäläisyyttä Jeesuksen lapsuuden, elämän ja
kuoleman sekä pyhän Neitsyen salaisuuksien tutkistelemisessa ja
ylistämisessä kahden aivan erilaisen ja tilaisuuden tullen
vihamielisenkin veljeskunnan välillä: Italian rukousisäin munkkikunnan,
jonka Firenzeen perusti Fiilippi Neri, ja Ranskan rukousisäin
munkkikunnan, jonka Pariisiin perusti Pietari Bérulle. Pariisin
rukousisäin veljeskunta vaati etusijaa, koska Fiilippi Neri oli vain
pyhimys, mutta Bérulle kardinaali.

Mutta palatkaamme espanjalaisen Martinus Vergan ankaroihin määräyksiin.

Tämän sisarkunnan bernhardilais-benediktiläisnunnat paastoavat koko
vuoden, mutta etenkin paaston aikaan ja useina muina päivinä, jotka
heille on erikoisesti määrätty, nousevat kesken ensi untansa kello
yhdestä kello kolmeen lukemaan rukouksia ja veisaamaan aamuvirsiä,
nukkuvat oljilla ja sarssilakanoilla kaikkina vuodenaikoina, eivät
kylve koskaan, eivät koskaan sytytä tulta, ruoskivat ruumistansa joka
perjantai, noudattavat hiljaisuussääntöä, puhuvat toisilleen vain
virkistyshetkinä, jotka ovat hyvin lyhyet, ja pitävät karkeita,
villaisia paitoja kuusi kuukautta vuodessa, syyskuun 14 päivästä,
jolloin on pyhän ristin juhla, aina pääsiäiseen asti. Nämä kuusi
kuukautta ovat lievennys säännöistä, jotka määräävät tämän paidan koko
vuodeksi. Mutta tämä villainen paita oli kesäkuumilla aivan sietämätön
ja aiheutti kuumetta ja hermopuistatuksia. Sen käyttämistä täytyi
rajoittaa. Mutta kun nunnat tämänkin huojennuksen saatuaan syyskuun 14
päivänä pukevat tämän paidan ylleen, saavat he kärsiä kuumetta kolme,
neljä vuorokautta jälkeenpäin. Kuuliaisuus, köyhyys, siveys,
elinkautinen luostarissa olo, siinä heidän lupauksensa, joita säännöt
yhä koventavat.

Päänunnan valitsevat kolmeksi vuodeksi äidit, joita sanotaan
_äänestäjä-äideiksi_, koska heillä on ääni-oikeus sisarkunnan
neuvostossa. Sama päänunna saattaa tulla valituksi uudelleen vain kaksi
kertaa, joten yhden päänunnan valtakausi voi kestää korkeintaan
yhdeksän vuotta.

He eivät koskaan näe pappiaan, jonka kätkee heiltä yhdeksän jalan
korkuinen esirippu. Kun hän saarnaa kappelissa, laskevat nunnat hunnun
kasvoilleen. Heidän tulee aina puhua kuiskaten, kulkea silmät maahan
luotuina ja pää kumarassa. Yksi ainoa mies saa astua jalkansa
luostariin: hiippakunnan arkkipiispa.

Onhan siellä tosin toinenkin mies: puutarhuri. Mutta puutarhuri on aina
hyvin vanha, ja jotta nunnat osaisivat häntä väistää, ripustetaan hänen
polveensa kulkunen.

Heidän on totteleminen päänunnaa ehdottomasti ja sokeasti. Se on sitä
luostarisääntöjen kuuliaisuutta huippuunsa kehitettynä. Kuten
Kristuksen ääntä, _ut voci Christi_, vihjauksesta, ensimäisestä
merkistä, _ad natum, ad primum signum_, heti, onnellisena,
uupumattomasti, ikäänkuin sokean kuuliaisesti, _prompte, hilariter,
perseveranter et caeca quadam obedientia_, kuin viila käyttäjänsä
kädessä, _quasi limam in manibus fabri_, lukien ja kirjoittaen vain
erikoisella ylemmällä luvalla, _legere vel scribere non addiscerit sine
expressa superioris licentia_.

Vuorotellen harjoittaa yksi heistä niin sanottua _sovitusta_. Sovitus
on rukoilemista maailman kaikkien syntien, kaikkien virheiden, kaikkien
erehdysten, kaikkien väkivallantekojen, kaiken vääryyden ja kaikkien
rikosten puolesta. Kaksitoista tuntia peräkkäin, kello neljästä aamulla
kello neljään illalla, tai kello neljästä illalla kello neljään aamulla
makaa _sovitusta_ harjoittava sisar polvillaan kivilattialla pyhän
sakramentin edessä, kädet ristissä, köysi kaulassa. Kun väsymys käy
sietämättömäksi, laskeutuu hän vatsalleen, kasvot maahan päin,
käsivarret ristikkäin: siinä hänen virkistyksensä. Tässä asennossa
rukoilee hän koko maailman syntisten puolesta. Se on suurenmoista,
ylevää.

Koska tämä toimitus tapahtuu paalun edessä, jonka nenässä palaa
vahakynttilä, sanotaan yhtä hyvin _harjoittaa sovitusta_ kuin _olla
paalulla_. Nöyryydessään pitävät nunnat enemmän tästä jälkimäisestä
sanontatavasta, koska se sisältää kärsimyksen ja nöyryytyksen
ajatuksen.

_Sovituksen harjoittaminen_ on toimitus, johon sielu kokonaan vaipuu.
Rukoileva sisar ei kääntäisi päätään, vaikka salama iskisi hänen
taakseen.

Muuten on aina yksi nunna polvillaan pyhän sakramentin edessä. Tämä
toimitus kestää tunnin. He poistuvat ja tulevat kuin sotilaat
vartijoita vaihdettaissa. Se on sitä herkeämätöntä palvomista.

Päänunnilla ja äideillä on melkein aina erikoisen vakavat nimet, jotka
eivät viittaa pyhimyksiin eivätkä marttyyreihin, vaan Jeesuksen elämän
eri kohtiin, kuten äiti Syntymä, äiti Siitäntä, äiti Maarianuhri, äiti
Piina. Mutta pyhimystenkään nimet eivät ole kiellettyjä.

Kun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin
suun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja
löytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden
yläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.

Mistään esineestä he eivät sano _minun_. He eivät omista mitään,
eivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat aina _meidän_: meidän
huntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan,
sanoisivat he _meidän paitamme_. Väliin kiintyvät he johonkin
pikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun
metallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää
tästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat
pyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen
sisarkuntaansa liittyessään pyysi: "sallikaa minun, äitiseni, lähettää
hakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!" -- "_Ah! Te pidätte
vielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän
seurastamme_."

Itsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamasta
_omaa soppea, huonetta_. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan
toisensa missä tahansa, sanoo yksi: "_Kiitetty olkoon ja ylistetty
alttarin pyhä sakramentti_!" Toinen vastaa: _Ijankaikkisesti!_ Samat
sanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan,
kun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti!
Kuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta
koneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskus _Ijankaikkisesti_ ennen kuin
toinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa:
"_Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!" Neitsyt
Maarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo
kammioon tulija: "_Ave Maria_", ja se, jonka ovelle on kolkutettu,
vastaa: "_Gratia plena_". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on
tosiaankin "suloutta täynnä."

Joka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä
merkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet,
palvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa
ja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: "_Kello
viisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä
sakramentti_!" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: "_Kello kahdeksan ja
joka hetki_", j.n.e., aina tunnin mukaan.

Tätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta
harhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa.
Lausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa:
"_Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus
sydämessäni_!"

Martinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari
vielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat
ylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin
äänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan
on merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa:
"_Jeesus -- Maaria -- Joosef_". Ruumiille laulavat he niin alhaisella
äänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se
kuuluukin sitten vihlovan surulliselta.

Pikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin
sisarkuntansa yhteishaudaksi. Mutta _hallitus_, kuten he sanoivat, ei
sallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan
poistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä
tapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.

Edes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata
kuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin
vanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut
sisarkunnalle.

Tuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen
jumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi
tuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä
ole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman
runsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja
Italiassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia.
Heidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin
esittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat:
"_Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat
vielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin
kamalampia_."

Kerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta,
äänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret
polvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä,
kaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset.
Äänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja
julistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.

Paitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat
rikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s. _syyn_ sovitus.
_Syyn_ sovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy
jumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja
viipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vain
_meidän äidiksemme_, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen
saavan nousta. _Syytä_ sovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista,
reväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä
jostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s. _Syyn_
sovitus on aivan vapaa-ehtoinen. _Syyllinen_ (sana on tässä
johto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta
alotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä
äitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut
suuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti
muuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oli _Ecce_, veisaamalla
kaikuvasti nämä kolme ääntä: _ut, si, sol_. Tästä erehdyksestä sai hän
sovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen
tavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää
nauruaan.

Kun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse,
laskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää
näkyviin.

Päänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa.
Muut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin
hyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä
nunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa,
tarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan
lupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi,
jotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää,
että tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.

Sellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan
koventamat säännöt.

Nämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten
muiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja
vakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä
hulluksi.



3.

Ankaruutta.


Pyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä
vuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen
valansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden
ikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota
lainkaan leskiä sisarkuntaansa.

Kammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla,
mutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.

Sinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet
paraimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista
ja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän
heittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri
musta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat
kahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti
hymisten: "_Sisaremme on kuollut_", mihin toisesta parvesta kajahtaa
voitonriemuinen vastaus: "_mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa_!"

Tämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty
kasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin
rikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit
sekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar.
Nämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat
maailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs
heistä selitti kerran: "_Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään
kiireestä kantapäähän_." He olivat puetut sinisiin, päähine oli
valkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty
Pyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän
Martan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja
ilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän
Benediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat
heille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta
ja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain
kokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin
ja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja
totuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista
onnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää
huvitusta. _Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua_. Vilpittömiä
lapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman
ihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan
pitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa
veisaamassa tuntikausittain.

Oppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat
kaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori
rouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia
naimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle
koputtaessa hokaista: "_Ijankaikkisesti_!". Kuten nunnat, eivät
kasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa.
Heidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni
ankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja
noin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi
niin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada
edes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta
melkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.



4.

Iloja.


Mutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän
ankaran talon suloisilla muistoilla.

Määrättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä
luostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan.
Linnut visertelivät: "Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!" Nuoruuden
riehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään
suuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan
valkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon
kultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien,
läppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului
yht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten
surina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa.
Leikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset
hampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn
sanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä,
mutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria
katselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan
hilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan
valkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän
murheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien
näkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden
lasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon
sydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja
leiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi
leikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä
turmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne
hymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli
kylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja
onnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin
kertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden
mökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.

Tässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noita _lapsen
sanoja_, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin
hymyilemään.

Näiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias
tyttönen:

"_Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin
yhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa_!"

Siellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu:

_Äänestäjä-äiti_: "Miksi itkette, lapsukaiseni?"

_Lapsi_ (kuusivuotias), nyyhkyttäen: "Minä sanoin Alicelle osaavani
Ranskan historian. Hän sanoi minulle, etten minä sitä osaa, vaikka minä
sen osaan."

_Alice_ (iso, yhdeksänvuotias): "Ei. Hän ei sitä osaa."

_Äiti_: "Kuinka niin, lapsukaiseni?"

_Alice_: "Hän käski minua avaamaan kirjan umpimähkään ja tekemään
hänelle sen kysymyksen, joka osuisi eteen, ja hän lupasi vastata
siihen."

"Entä sitten?"

"Hän ei vastannutkaan."

"Mutta mitä Te sitten kysyitte häneltä?"

"Minä avasin kirjan umpimähkään, kuten hän käski, ja minä tein hänelle
ensimäisen kysymyksen, joka osui silmiini."

"Ja miten tämä kysymys kuului?"

"Se kuului: _Mitä sitten tapahtui_?"

Siellä lausuttiin myös seuraava syvällinen huomautus eräästä
papukaijasta, jonka muuan kasvattineiti omisti, jossa oli hieman
herkkusuun vikaa:

"_Miten soma! Se syö päällispuolet hilloleivästään kuin ihminen
ikään_!"

Tämän luostarin kivilattialta on tavattu seuraava tunnustus, minkä joku
seitsenvuotias vaivainen syntinen on siihen ennakolta kirjoittanut,
jottei unohtaisi:

"Isä, tunnustan olleeni ahne."

"Isä, tunnustan olleeni haureellinen."

"Isä, tunnustan kohottaneeni katseeni miehiin."

Tämän puutarhan ruohopenkillä kertoi muuan rusohuulinen kuusivuotias
suu seuraavan tarinan neli-viisivuotiaille sinisilmille:

"Oli kerran kolme pientä kukkoa, joilla oli maa, missä oli paljon
kukkia. He poimivat nämä kukat ja pistivät ne taskuunsa. Sitten
poimivat he lehdet ja pistivät ne leikkikaluihinsa. Siinä maassa oli
susi, ja siellä oli paljon metsää. Ja susi oli metsässä. Ja se söi ne
pienet kukot."

Entä seuraava runoelma:

    "Joku löi jotakuta kepillä.
    Paha mies löi kepillä kissaa.
    Se ei tehnyt sille hyvää, se oli sen mielestä ikävää.
    Silloin mahtava rouva pani Pahan Miehen vankilaan."

Siellä lausui muuan pieni hyljätty raukka, löytölapsi, jota luostari
armeliaisuudesta kasvatti, seuraavat alakuloiset, sydäntävihlovat
sanat. Hän kuuli muiden puhuvan äideistään ja hän mumisi sopessaan:

"_Minun äitini ei ollut saapuvilla, kun minä synnyin_!"

Siellä oli muuan roteva palvelijasisar, jonka nähtiin aina kiireissään
seuhtovan käytävissä avainkimppuineen ja jonka nimi oli Agata. _Isot
isot_ -- joilla oli ikää yli kymmenen vuotta -- sanoivat häntä
_Agatoklekseksi_.

Ruokailuhuoneena oli suuri, pitkulainen sali, johon pääsi valoa vain
puutarhaan johtavasta ristikäytävästä ja joka oli pimeä ja kostea, sekä
lasten vakuuttelujen mukaan, täynnä -- kaikenlaisia eläviä. Kaikki
läheiset huoneet lähettivät sinne osan hyönteisvarastostaan. Jokaisella
salin neljällä nurkalla oli kasvattien kielessä erikoinen, kuvaava
nimensä. Yksi oli Hämähäkkien nurkka, toinen Lehtimatojen nurkka,
kolmas Siirojen nurkka ja neljäs Sirkkojen nurkka. Sirkkojen
nurkka oli lähellä keittiötä ja kaikkein arvokkain. Siellä oli
lämpimämpi kuin muualla. Ruokailuhuoneesta olivat nimet kulkeutuneet
kasvatuslaitokseen, ja niiden toimena oli siellä eroittaa toisistaan
neljä oppilasryhmää, kuten entisessä Mazarinin lukiossa. Kukin oppilas
kuului johonkin näistä ryhmistä aina sen ruokailuhuoneen nurkkauksen
mukaan, missä hän istui ateriain aikana. Kerran oli hänen ylhäisyytensä
arkkipiispa paimenkäynnillään luostarissa ja näki luokkaan, missä hän
paraillaan oli, astuvan erään erinomaisen sievän, rusoposkisen
pikkutytön, jonka vaalea tukka oli ihmeellisen kaunis. Hänen
ylhäisyytensä kysyi silloin eräältä toiselta kasvatilta, suloiselta,
punaposkiselta, ruskeasilmäiseltä tytöltä, joka oli siinä hänen
lähellään:

"Mikä se on tuo tyttö?"

"Hän on hämähäkki, Teidän Ylhäisyytenne."

"Oho! Entä tuo toinen?"

"Hän on sirkka."

"Ja tuo tuolla?"

"Hän on lehtimato."

"Jopa nyt jotakin! Entä Te itse?"

"Minä olen siira, Teidän Ylhäisyytenne."

Jokaisella tämänlaisella talolla on omat omituisuutensa. Tämän
vuosisadan alussa oli Écouen muuan näitä viehättäviä, mutta ankaroita
paikkoja, missä nuorten tyttöjen lapsuus kuluu ylevässä yksinäisyydessä
ja hämärässä. Écouenissa jaettiin pyhän sakramentin juhlakulkueen
osanottajat neitsyeihin ja kukkaistyttöihin. Sitäpaitsi oli joku määrä
"kunniakatoksen kantajia" ja "suitsuttajia", joista toiset kantoivat
kunniakattoa ja toiset suitsuttivat pyhää sakramenttia. Kukkien
kantaminen oli tietysti kukkaistyttöjen toimena. Neljä "neitsyettä"
kulki etunenässä. Tämän suuren päivän aamuna ei ollut lainkaan
harvinaista kuulla kyseltävän makuuhuoneessa:

"Kuka teistä on neitsyt?"

Rouva Campan kertoili usein erään seitsenvuotiaan "pienen" sanoja
eräälle kuusitoistavuotiaalle "isolle", joka asettui kulkueen
etupäähän, "pienen" jäädessä perään:

"Sinä olet neitsyt, sinä. Mutta minä en olekaan."



5.

Hauskutteita.


Ruokailuhuoneen oven yläpuolelle oli suurin, mustin kirjaimin kyhätty
seuraava rukous, jota sanottiin _Valkoiseksi Isämeidäksi_ ja jolla oli
voima viedä ihmisiä oikopäätä paratiisiin:

"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi,
jonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme
enkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta
ja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja
minua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on
äitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani.
Paitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän
Margareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle
kulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes,
mistä matkaatten? Luota _Ave Salus'en_. Te Herraa näittekö, vai kuinka?
Hän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina,
orjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti
aamulla, on kerran paratiisissa."

Vuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen
kalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien
naisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta
jotka nyt ovat vanhuksia.

Suuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin
koristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui
puutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki
kahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä
toiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä
muodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja
lastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja
vihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta
tämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus
tavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan
hoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni
lennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti
suurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain
pyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista
ristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia
oppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli
lyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse
pesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne
heittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai
pahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiin _vesipyöröiksi_.

Lapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä "kieliristin." Mihin?
Lattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien
ilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia
olentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.

Luostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vain _yksi ainoa
kappale_ ja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän
Benediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän
silmä saa tunkeutua. _Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis
communicabit_.

Kasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea
sitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni,
koska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta
uhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia
käsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä
löysivät "mieltäkiinnittävämpää."

Heidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama
käytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja
ankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa
siepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin
tai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle,
joka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten
kirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar
de ------ Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:

"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään
ennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen
alle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan
ne mukavuuslaitoksessa."

Se oli heidän suurimpia nautintojaan.

Kerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa,
sanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan
Montmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää
arkkipiispalta lupapäivää -- seikka, joka tuntui mahdottomalta niin
ankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan
vastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken
tultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard
toveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: "Teidän
Ylhäisyytenne, päivä lupaa!" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö,
ja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta.
Hänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: "Niinkö
tosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää,
jos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!" Päänunna ei voinut
siihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri
luostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo
onkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.

Tämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät
ulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet
tunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme
tässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei
ole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa.
Sen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.

Niihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö,
joka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota
sanottiin _rouva Albertiinaksi_. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että
hän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän
jutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi
tapahtuneet sovittelut.

Tämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli
tummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti
eteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi
epäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei
voitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa
olivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä.
Kun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli
kuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki
vilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen
kulkevan ohi: "Häntä pidetään kuolleena." -- "Kuollut hän ehkä onkin",
vastasi toinen.

Rouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien
herkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota
sanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä
aukko, _häränsilmä_, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten
aikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli
ensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai
alttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran
oli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua,
Ranskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten
muskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja
Besançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa
Pikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti
saarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä
päivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi
istuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta:
"_Kas! August_!" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja
saarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen
vaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta,
elämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään
olentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja
mielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.

Mutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle.
Miten paljon sisälsikään tuo huudahdus: "Kas! August!" Mitä aavistuksia
se herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti
aivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein
hienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että
hänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin
tuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin
herttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa
hyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen "ristimänimensä."

Kaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent,
kävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavasti _Magnates
Mulieres-etuoïkeuden_ avulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen
kauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat
ja painoivat katseensa maahan.

Rohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion
esineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty
Pariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin
usein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei
kukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun
takia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat
he oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja
sitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin
kastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita
kiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja
komea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta
papinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi
tavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden
mielikuvitukselle.

Mitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna
tunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset
kasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.

Joku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama
sävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: "_Oi Zétulbé! Mun
sieluin valtijaaksi tullos_!" Se kuului pari kolme kertaa päivässä.
Tytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit
olivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi.
Tätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai
vähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili
Zétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat
antaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä
edes vilaukselta tuon "nuorukaisen", joka soitti niin ihanasti huilua
ja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut.
Muutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja
nousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja
näkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja
liehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa.
He keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja
näkivätkin vihdoin "nuorukaisen." He näkivät vanhan maanpakoon
tuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä
karkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.



6.

Pikku luostari.


Pikku Picpusin ympärysmuurien suojassa oli kolme aivan erillistä
rakennusta: pääluostari, jossa asuivat nunnat, kasvatuslaitos, minne
oppilaat olivat sijoitetut ja lopuksi n.s. pikku luostari. Se oli
puutarhalla varustettu talo, jossa eleli yhdessä kaikenlaisia vanhoja,
eri sisarkuntiin kuuluneita nunnia, jätteinä vallankumouksen aikana
hävitetyistä luostareista. Siellä näki kirjavassa sekamelskassa mitä
monimuotoisimpia mustia, harmaita ja valkeita pukuja, jotka olivat
aikoinaan kuuluneet mitä moninaisimmille sisarkunnille. Jos moinen
sana-yhtymä olisi sallittu, olisi sitä luostaria saattanut kutsua
ilveilijä-luostariksi.

Keisarikunnan aikana oli sallittu näiden harhailevien, kodittomien
naisraukkojen asettua sinne benediktiläis-bernhardilaisnunnien siipien
suojaan. Hallitus maksoi heille pienen eläkkeen. Pikku Picpusin nunnat
olivat ottaneet heidät avosylin vastaan. Sekamelska pikku luostarissa
oli tosiaankin suuri. Kukin seurasi omia sääntöjään. Joskus annettiin
kasvateille lupa käydä heitä katsomassa -- mikä oli sangen mieluinen
virkistys. Niinpä onkin heidän nuoruudenmuistojensa joukossa säilynyt
myös kuva äiti Pyhästä Basiliuksesta, äiti Pyhästä Skolastikasta ja
äiti Jakobista.

Muuan näistä turvanetsijöistä oli kuitenkin melkein kotonaan. Hän oli
kuulunut Pyhän Auren sisarkuntaan ja hän oli ainoa elossa oleva jäsen
koko siitä sisarkunnasta. Pyhän Auren nunnien luostari sijaitsi
kahdeksannentoista vuosisadan alusta alkaen samassa Pikku
Picpusin talossa, joka myöhemmin tuli kuulumaan Martinus Vergan
benediktiläisille. Tämä hurskas nainen oli liian köyhä pitääkseen
yhdyskuntansa komeata vaatetusta: valkoista pukua ja tulipunaista
olkaviittaa, ja sentähden oli hän hellässä kiintymyksessään valmistanut
pienelle nukelle sellaisen puvun. Hän näytteli nukkea hyvin mielellään
ja kuollessaan testamenttasi hän sen luostarille. Vuonna 1824 oli Pyhän
Auren sisarkunnasta jäljellä vain yksi ainoa nunna; nykyään on siitä
jäljellä vain nukke.

Paitsi näitä arvoisia äitejä oli joukko ylhäisen maailman naisia, kuten
esimerkiksi rouva Albertiina, saanut päänunnalta luvan vetäytyä pikku
luostarin suojiin. Niihin kuuluivat myös rouva de Beaufort d'Hautpoul
ja Dufresnen markiisitar. Muuan heistä tuli luostarissa tunnetuksi vain
sen kauhistavan melun takia, jonka hän sai aikaan niistäessään
nenäänsä. Kasvatit antoivatkin hänelle nimen rouva Metelinen.

1820 tai 1821 paikkeilla pyysi rouva de Genlis, joka sitä ennen oli
toimittanut pientä aikakautisjulkaisua nimeltä _Peloton_, päästä
viettämään lopun ikänsä Pikku Picpusin luostarissa. Orleansin
herttua suositteli häntä. Kiihkeä surina syntyi mehiläispesässä.
Äänestäjä-äidit vapisivat kuin haavanlehdet. Rouva de Genlis oli
kirjoittanut romaaneja! Mutta hän selitti niitä nyt itse enin
inhoavansa, ja sitäpaitsi oli hän nyt kiihkeästi uskovainen. Jumalan ja
prinssin avulla pääsi hän lopultakin luostariin. Mutta hän pudisti sen
tomut jaloistaan jo kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua, mainiten
syyksi, että puutarhassa ei ollut siimestä. Sisaret ihastuivat siitä
ikihyviksi. Vaikka hän olikin jo ijäkäs, soitti hän vielä harppua, jopa
sangen hyvinkin.

Poistuessaan jätti hän koppiinsa muistomerkin oleskelustaan. Rouva de
Genlis oli taika-uskoinen ja latinantaitaja. Nämä kaksi määritelmää
antavat hänestä verrattain selvän käsityksen. Muutamia vuosia takaperin
saattoi vielä lukea seuraavat hänen kädellään punaisella musteella
keltaiselle, pienen hopeakalu- ja koristekaapin sisäseinään liimatulle
paperipalaselle kirjoitetut viisi latinankielistä säettä, joilla hänen
mielipiteensä mukaan oli voima peljästyttää varkaat tiehensä:

    Imparibus meritis pendent tria corpora ramis:
    Dismas et Gesmas, media est divina potestas;
    Alta petit Dismas, infelix, infima, Gesmas.
    Nos et res nostras conservet summa potestas.
    Hoc versus dicas, ne tu furto tua perdas.[5]

Nämä kuudennen vuosisadan latinaksi sepitetyt säkeet herättävät
kysymyksen, olivatko niiden kahden Pääkallonpaikalla risteihin
ripustetun ryövärin nimet Dismas ja Gestas, kuten yleisesti luullaan,
vaiko Dismas ja Gesmas.

Tämä jälkimäinen kirjoitustapa olisi voinut saattaa hieman
epä-edulliseen valoon ne väitteet, joiden mukaan Gestasin varakreivi
viime vuosisadalla pyrki polveutumaan tuosta katumattomasta ryöväristä.
Muuten on näiden säkeiden tehovoima uskonkappaleena laupeudensisarten
yhdyskunnassa.

Kirkko, joka oli rakennettu niin, että se linnanmuurin tavoin eroitti
ison luostarin kasvatuslaitoksesta, oli tietysti yhteinen
kasvatuslaitokselle sekä isolle ja pienelle luostarille. Jopa
päästettiin sinne yleisöäkin eräänlaisesta kadun puolelle avautuvasta
sairaalankäytävästä. Mutta kaikki oli laitettu sillä tavalla, ettei
kukaan luostarin asukkaista päässyt näkemään vieraita kasvoja.
Kuvitelkaapa kirkkoa, jonka kuorin olisi jättiläiskäsi kahmaissut
puristuksiinsa ja muodostanut siitä, ei enää, kuten tavallisissa
kirkoissa, pidennyksen alttarin taakse, vaan jonkunlaisen synkän salin
tai luolan oikealle jumalanpalveluksen toimittajasta; kuvitelkaa tämä
sali seitsemän jalkaa korkean esiripun sulkemaksi; ryhmittäkää tämän
esiripun taakse puupenkkeihin nunnat kuorista vasempaan, kasvatit
oikeaan, palvelijasisaret ja kokelaat perälle, ja te saatte
jonkunlaisen käsityksen Pikku Picpusin asukkaiden jumalanpalveluksesta.
Tämä luola, jota sanottiin kuoriksi, oli käytävän kautta luostarin
yhteydessä. Kirkko sai valonsa puutarhan puolelta. Kun nunnat ottivat
osaa kirkonmenoihin, joiden aikana säännöt käskivät heidän pysymään
aivan hiljaa, huomasi yleisö heidän läsnäolonsa vain siitä
kolahduksesta, minkä penkkien liikkuvat istuimet noustessaan ja
laskiessaan synnyttivät.



7.

Varjokuvia varjojen asunnosta.


Niinä kuutena vuonna, jotka eroittavat vuoden 1819 vuodesta 1825, oli
Pikku Picpusin päänunnana neiti de Blemeur, luostarinimeltään äiti
Innocentia. Hän kuului samaan sukuun kuin Margareetta de Blemeurkin,
_Pyhän Benediktuksen yhdyskunnan pyhimysten Elämäkertojen_ kirjoittaja.
Hänet oli valittu päänunnaksi toistamiseen. Hän oli tuossa
kuudenkymmenen maissa, lyhyt, pyylevä, "lauloi kuin särkynyt astia",
sanotaan kirjeessä, johon jo ylempänä viittasimme, mutta muuten mitä
mainioin ihminen, ainoa iloluontoinen koko luostarissa, ja sentähden
jumaloivatkin häntä kaikki.

Hän vivahti hiukan heimolaiseensa Margareettaan, yhdyskunnan
oppineimpaan naiseen. Hän oli tavallaan oppinut hänkin, tietorikas ja
laajanäköinen, tunsi historiaa, lasketteli latinaa solkenaan ja oli
täynnänsä kreikkaa ja hepreaa, niin että hän olisi paremmin sopinut
benediktiläismunkiksi kuin benediktiläisnunnaksi.

Luostarin alijohtajattarena toimi muuan vanha, puolisokea espanjalainen
nunna, äiti Cineres.

Äänestäjä-äideistä olivat huomatuimmat äiti Pyhä Honorina,
varainhoitaja, äiti Pyhä Gertrud, kokelaiden ylikaitsija, äiti Pyhä
Angelus, alikaitsija, äiti Ilmestys, esilaulajatar, äiti Pyhä
Augustinus, sairaanhoitajatar, ainoa ilkeä nunna koko luostarissa,
sitten äiti Pyhä Mechtilda (neiti Gauvain), joka oli aivan nuori vielä
ja jolla oli ihana ääni, äiti Enkeli (neiti Drouet), joka oli
aikaisemmin ollut Jumalan Tytärten luostarissa ja Trésorin luostarissa
Gisorsin ja Magnyn välillä, äiti Pyhä Joosef (neiti de Cogolludo), äiti
Pyhä Adelheid (neiti d'Auverney), äiti Armo (neiti de Cifuentes), joka
ei pitkiä aikoja kestänyt luostarin ankaraa elämää, äiti Laupeus (neiti
de la Miltière), joka oli hyvin rikas ja joka vastoin sääntöjä otettiin
luostariin kuudenkymmenen vanhana, äiti Kaitselmus (neiti de
Laudinière), äiti Maarianuhri (neiti de Siguenza), joka valittiin
päänunnaksi v. 1847, sekä vihdoin äiti Pyhä Celinia (kuvanveistäjä
Ceracchin sisar), joka tuli hulluksi, ja äiti Pyhä Chantai (neiti de
Suzon), joka myöskin tuli hulluksi.

Kauneimpien joukkoon kuului muuan viehättävä, kahdenkyrnmenenkolmen
vanha neito, joka oli kotoisin Bourbonin saarelta, ja joka oli ritari
Rozen heimoa. Hänen maailmallinen nimensä olisi siis ollut neiti Roze,
mutta luostarissa tuli hänestä äiti Taivaaseenastumus.

Äiti Pyhä Mechtilda, jonka tuli pitää huolta laulusta, käytti
mielellään kasvatteja apunaan. Heistä valitsi hän tavallisesti
täydellisen ääni-asteikon: seitsemän kappaletta, joiden ikä oli
kymmenen ja kuudentoista väliltä ja joiden ääni ja koko sopi
täydellisesti asteikkoon, niin että kun he lauloivat seisaaltaan,
vierekkäin pienimmästä suurimpaan riviin järjestettyinä, näytti kuin
olisi siinä ollut elävä, enkeleistä sommiteltu Panin huilu.

Palvelijasisarista olivat eniten kasvattien suosiossa sisar Pyhä
Eufrasia, sisar Pyhä Margareetta, sisar Pyhä Martta, joka oli muuttunut
lapseksi jälleen, sekä sisar Pyhä Mikael, jonka pitkä nenä pani tytöt
naurutuulelle.

Kaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan.
Nunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain
kasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna
ylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja
ystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei
nunna milloinkaan vastannut hänelle.

Tämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli
luostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän
sijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs
hyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren
lähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin
kilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki
jokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen
tai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat
kilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja
kaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit
eivät milloinkaan sanoneet: "Nyt alkaa oppitunti", vaan: "Nyt alkaa
kuusi ja viisi." Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto.
"Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee", sanoivat ne
nunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista
kilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi,
kauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu
rauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa
luostariin.

Häntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme
maininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät
kaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja,
vanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon
takaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä
ylempänä luimme muutamia rivejä, nimittää _herra Anciotiksi_ ja jota se
kuvailee _vanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi_.

Kuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin
huolellisesti.

Sellainen oli tämä kummallinen talo.



8.

Post corda lapides.


Piirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei
liene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.

Siitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän
Antonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan,
joka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa
asemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä
katua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan
sivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus
oli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä,
joka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen
pitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun
ja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran
harmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja
joka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen
äärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn
vaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon
hämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi
sunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan
luostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.

Hirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota
käytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivat _mokakammioksi_.
Pitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden
asunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen
luostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan
kulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt
ulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli
Polonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat
vielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan
keskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis,
kartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven
keskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas
kaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut
ympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle
laskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin
epäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat
viinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin
raunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka
oli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s.
pikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa,
kaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat
muodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja
ainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen
Polonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä,
millainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin
bernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään
neljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla
kuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiin
_yhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi_.

Kaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja
Aumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat,
olivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan
nimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli
aikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät
kuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.



9.

Vuosisata luostarihunnussa.


Koska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku
Picpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan
tirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija
panne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä
poikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan
perustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä
suhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä
eriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.

Pikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne
eksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän
liikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de
Miromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä
presidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa.
Kaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi
nimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi.
Fontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se
oli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.

Hän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka
vuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi
hän papille: "Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen
ylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus
teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä
pyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle,
j.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni." -- Ja
kasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia
hilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään
kulmakarvojaan.

Joskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti,
että _hänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään
muskettisotureille_. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se
olikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta
campanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen
vallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun
arvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin
poiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin
pitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja
ojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu
neljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu: _apinan
viiniä_, toisen: _jalopeuran viiniä_, kolmannen: _lampaan viiniä_,
neljännen: _sian viiniä_. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen
neljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus,
toisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee
sijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan
ei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.

Kaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän
jotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman
kallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet.
Hän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän
sulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin
myönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä
sulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla
käsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen,
vaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään.
Uteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja
hänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään.
Siitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille
tai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen
ja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä
kirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu
pyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan
kuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja
avattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä
kuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen,
fajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret
pakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain
ahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja!
Muuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan
kynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä
lentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä.
Opetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan
erinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian
herättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä
syyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan
kokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.

Tämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä
tervehdyskäynnille, _koska_, kuten hän selitti, _puhumo oli liian
ikävä_.



10.

Herkeämättömän palvomisen synty.


Muuten on tämä hautamainen puhumo, jota ylempänä olemme koettaneet
kuvata, aivan paikallinen, eikä se esiinny yhtä synkkänä muissa
luostareissa. Temppelikadun luostarissa, joka totta puhuaksemme
kuuluikin sentään toiselle yhdyskunnalle, oli esimerkiksi mustien
luukkujen asemasta ruskeat esiriput, ja itse puhumo oli kuin mikäkin
kaunis, silolaatteinen vastaanottohuone, jonka akkunoita verhosivat
hyvin hienosta valkeasta pumpulikankaasta valmistetut uutimet ja jonka
seinillä näkyi kaikenlaisia kuvia kehyksissään, m.m. eräs ilman huntua
maalattu benediktiläisnunna, kukkakiehkuroita, jopa huvittaviakin
aiheita.

Juuri tämän Temppelikadun luostarin puutarhassa kasvoi se
hevoskastanja, jota pidettiin Ranskan suurimpana ja kauneimpana ja jota
kahdeksannentoista vuosisadan kelpo ihmiset sanoivat _kuningaskunnan
kaikkien kastanjain isäksi_.

Me olemme jo maininneet, että tämä Temppelikadun luostari kuului
herkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnille, joilla taas ei ollut
vähintäkään yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien kanssa. Tämä
herkeämättömän palvomisen sisarkunta ei ole kovin vanha: vähän yli
kaksisataa vuotta. Vuonna 1649 häväistiin pyhää sakramenttia kaksi
kertaa muutamien päivien kuluessa kahdessa Pariisin kirkossa, pyhän
Sulpitiuksen ja pyhän Johanneksen kirkoissa. Nämä kauhistuttavat ja
ennen kuulumattomat pyhyydenloukkaukset kuohuttivat koko kaupunkia.
Saint-Germain des Présin pääpappi määräsi kaikki alaisensa juhlalliseen
kulkueeseen, jota johti paavin lähettiläs. Mutta tämä sovitus ei vielä
ollut kahden arvoisan rouvan mielestä riittävä. Nämä rouvat olivat
rouva Courtin, Boucsin markiisitar, ja Châteauvieuxin kreivitär.
Tuo hirvittävä, "pyhää alttarin sakramenttia" häväisevä loukkaus,
niin ohimenevää laatua kuin se olikin, ei lähtenyt näiden kahden
hurskaan rouvan ajatuksista, ja he arvelivat sen olevan vain siten
sovitettavissa, että jossakin nunnaluostarissa osoitettaisiin pyhälle
sakramentille "herkeämätöntä palvomista." Molemmat lahjoittivat
silloin, toinen v. 1652, toinen v. 1653, melkoiset rahasummat äiti
Katariina de Barille, benediktiläisnunnalle, jota sanottiin pyhän
sakramentin sisareksi ja jonka nyt oli tätä hurskasta tarkoitusta
varten perustettava luostari pyhän Benediktin sääntöjen mukaan.
Ensimäisen luvan tällaisen laitoksen perustamiseen antoi äiti Katariina
de Barille Saint-Germainin pappi de Metz, "ehdolla, ettei luostariin
hyväksyttäisi ketään pyrkijää, joka ei toisi mukanaan kolmensadan
livren vuotuista eläkettä, mikä vastaa kuudentuhannen livren pääomaa."
Saint-Germainin papin jälkeen antoi kuningas vahvistuskirjan
laitokselle, ja molemmat, sekä papin lupapaperi että kuninkaan
vahvistuskirja, saivat v. 1654 osakseen lopullisen lainmukaisen
hyväksymisen valtiokonttorissa ja parlamentissa.

Sellainen on Pariisin pyhän sakramentin herkeämättömän palvomisen
benediktiläisnunnien sisarkunnan synty ja laillinen vahvistus. Heidän
ensimäinen luostarinsa "rakennettiin vast'uudesta" Cassettenkadun
varrelle rouva de Boucsin ja rouva de Châteauvieuxin lahjoittamilla
varoilla.

Kuten olemme nähneet, ei tällä yhdyskunnalla ole minkäänlaista yhteyttä
cisterciläisten benediktiläisnunnien sisarkuntien kanssa. Se johti
syntyperänsä Saint-Germain des Présin papista, samoin kuin Pyhän
Sydämen naisten yhdyskunnan perustajana oli muuan jesuiittakenraali ja
laupeudensisarten yhdyskunnan perustajana muuan lähetysveljien
kenraali.

Sitä ei myöskään tule mitenkään sekoittaa Pikku Picpusin
bernhardilaisluostariin, jonka elämään ja oloihin jo ylempänä
tutustuimme. Vuonna 1657 valtuutti paavi Aleksanteri VII erikoisella
kirjelmällä Pikku Picpusin bernhardilaisnunnat harjoittamaan
herkeämätöntä palvomista pyhän sakramentin benediktiläisnunnien tapaan.
Mutta molemmat yhdyskunnat pysyivät siitä huolimatta täydelleen
itsenäisinä ja erillään toisistaan.



11.

Pikku Picpusin loppuvaiheet.


Ensimäisen keisarikunnan kukistuttua alkoi Pikku Picpusin luostari
joutua rappiolle. Se ennusti koko yhdyskunnan kuolemaa, yhdyskunnan,
joka kahdeksannentoista vuosisadan vaivuttua ajan virtaan kuihtuu ja
häviää kuten kaikki uskonnolliset laitokset. Harras mietiskely kuuluu,
samoinkuin rukouskin, ihmiskunnan henkisiin tarpeisiin. Mutta kuten
kaikki, mitä vallankumous pääsi koskettamaan, muuttui sekin
yhteiskunnallisen edistyksen vihollisesta sen ystäväksi.

Pikku Picpusin asukkaiden lukumäärä väheni nopeasti. Vuonna 1840 oli jo
pikku luostari kadonnut, kasvatuslaitos samoin. Ei ollut enää vanhoja,
arvokkaita äitejä, ei nuoria tyttöjä: edelliset olivat kuolleet,
jälkimäiset lentäneet tiehensä. _Volaverunt_.

Herkeämättömän palvomisen säännöt olivat kauhistuttavan ankarat. Ne
vaikuttivat sen, että pyrkijöitä ilmaantui tavattoman vähän, ja
luostari jäi piankin tyhjilleen. Vuonna 1845 liittyi yhdyskuntaan vielä
muutamia harvoja maallikkosisaria, mutta varsinaisista nunnista ei
ollut puhettakaan. Neljäkymmentä vuotta takaperin oli luostarissa
vakinaisia asukkaita lähes sata. Viisitoista vuotta sitten enää vain
kaksikymmentäkahdeksan. Montako on niitä nykyään? Vuonna 1847 oli
päänunna verrattain nuori: merkki siitä, että valintapiiri oli
supistunut. Hän ei ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä vuotta. Kun
työntekijät vähenevät, lisääntyy yksityisten taakka. Jokaisen tehtävät
tulevat raskaammiksi. Saattoi jo silloin hyvin nähdä sen ajan, jolloin
olisi enää vain kymmenkunnan heikkoa, kumaraista hartiaa kantamassa
pyhän Benediktin raskaita määräyksiä. Taakka ei vähene, vaan pysyy aina
samana niin harvoille kuin useillekin. Ennen se painoi, nyt se alkoi
rusentaa. Nunnaraukat kuolla kupsahtivatkin toinen toisensa jälkeen.
Sinäkin aikana, jolloin tämän kirjan tekijä asusti Pariisissa,
kuoli heitä kaksi. Toinen oli kahdenkymmenenviiden vanha, toinen
kahdenkymmenenkolmen. Tämä jälkimäinen saattoikin sanoa Julia Alpinulan
tavoin: _Hic jaceo. Vixi annos viginti et tres_. Näiden syiden takia
luopui luostari piankin tyttöjen kasvattamisesta.

Me emme ole voineet kulkea tämän kummallisen, tuntemattoman,
salaperäisen talon ohi käymättä sinne sisälle ja viemättä sinne
mukanamme kaikkia niitä lukijoita, jotka ovat liittyneet meidän
seuraamme ja jotka kuuntelevat -- muutamien hyödyksi ehkä -- meidän
kertovan Jean Valjeanin surullista tarinaa. Me olemme tunkeutuneet
tarkastelemaan tämän yhdyskunnan elämää, yhdyskunnan, jonka tavat ja
toimet olivat itsessään niin vanhoja, mutta niin uusia ja tuntemattomia
nykyään. Koko talo oli kuin suljettu puutarha. _Hortus conclusus_. Me
olemme puhuneet tästä omituisesta paikasta yksityiskohdittain, mutta
kunnioittavasti, ainakin sikäli kuin yksityiskohtainen kuvailu ja
kunnioittavaisuus sopivat yhteen. Me emme ymmärrä kaikkea, mutta mitään
emme me solvaise. Me olemme yhtä kaukana Joosef de Maistren
ylistyslaulusta, joka päätyi antamaan korkeimman siunauksensa
pyövelille, kuin Voltairen irvistelevästä ivasta, joka ei kaihda
ristiinnaulitunkuvaakaan häpäisemästä.

Voltairen epäjohdonmukaisuutta vain, sivumennen sanottuna. Sillä
Voltaire olisi puolustanut Jeesusta yhtä hyvin kuin hän puolusti
Calasta. Ja mitä merkitsee ristiinnaulitunkuva niillekin, jotka
kieltävät Jeesuksen yliluonnollisen syntyperän? Murhattua viisasta.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla sai uskonnollisuus kestää kovia
koettelemuksia. Unohdetaan erinäisiä seikkoja, ja siinähän ei mitään
pahaa, kunhan vain unohdettaessa vanhaa, opittaisiin jotain uutta.
Älköön ihmissydän jääkö tyhjilleen! Revitään maahan yhtä ja toista, ja
hyvähän on niinkin, kunhan vain osataan sitten rakentaa jotakin
pysyväistä sijaan.

Mutta sillä välin tarkastakaamme menneisyyden tapahtumia. On
tarpeellista niitä tuntea, elleihän muun takia, niin ainakin
osataksemme välttää sitä, minkä olemme hyljättäväksi havainneet. Väärät
menneisyyden jäljittelyt pukeutuvat usein uusiin muotoihin ja pyytävät
mielellään käydä tulevaisuudesta. Tämä kummitus, menneisyys, on
taipuvainen väärentämään passinsa. Kavahtakaamme ansaa. Olkaamme
varuillamme. Menneisyyden kasvoilla on eräs omituinen ilme, taika-usko,
sekä eräs omituinen naamus, ulkokultaisuus. Ymmärtäkäämme tämä ilme
oikein ja reväiskäämme pois tämä petollinen naamus.

Mitä luostareihin tulee, tarjoavat ne tarkastellaksemme kaksi toisiinsa
liittyvää kysymystä: sivistyskysymyksen, sivistyksen, joka ne
tuomitsee, sekä vapauskysymyksen, vapauden, joka niitä suojelee.



SEITSEMÄS KIRJA

VÄLIHUOMAUTUS



1.

Luostari aatteena.


Tämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys,
ijankaikkisuus voiminensa.

Toisena on ihminen.

Ja koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään.
Miksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen
maille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja
buddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on
muuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee
ijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.

Tässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta
luopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta
kiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme
ihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka
vähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla,
pagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja
ylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia
haaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien
rakentamaan seinään.



2.

Luostari historiallisena ilmiönä.


Historian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut
tuomionsa.

Missä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi
yleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden
keskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia.
Luostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli
on tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen
merkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen
sivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen
aseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se
alkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa
esimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka
tekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.

Luostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen
sivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa
haitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle
kehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat
luostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät
epäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä
yhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi
asti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli
Europan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta
alkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja
perinpohjaisen leikkauksen johdosta.

Luostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se
esiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa,
Espanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari
on kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta
luostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.

Etenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä
holveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä,
tavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin
tuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita
ristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset
alastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan
vertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä
törröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan,
niiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat
hopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin
kultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja
niiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet
näyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä
polvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita
hieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden
rinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on
nahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa
puolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä.
Ajattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät.
Rakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän
hermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi.
Heidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä
hunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave,
heitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin.
Saastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.

Senlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan
uskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.

Katolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen
luostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui
vallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies,
vartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna
oli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja
he saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis,
alaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon
näyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä
salaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu.
Katsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin
maanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin
mereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla
vääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä
hukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.

Kun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä
seikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi.
Tosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua
historian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja
taittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta
kiusallisilta kysymyksiltä. _Märehtimistä tyhjänhuutajille_, sanovat
ovelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques,
tyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja
Sirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä
hiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain
tyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä
tuota "Holofernes-raukkaa."

Mutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton
vaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä
Brysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin
luostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä,
joka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä
kivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi
veden alla. Ne olivat niitä _in paceja_, elinkautisvankeuteen
tuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata
jäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa
kaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän
jalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. _In
pacen_ asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa
näkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa
nelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian
lyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne
ahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle.
Tämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi.
Niitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä _in pacet_, nämä
kopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut,
joiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi
peitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa
virunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä
ulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä,
erinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!



3.

Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.


Luostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja
sellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin
jonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän.
Se vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen
on kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena.
Lisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset,
läänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka
heitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet,
joista juuri puhuimme, _in pacet_, tukitut suut, koppeihin teljetyt
aivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi
upotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset,
elävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset
kansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva
vavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi
eläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.

Mutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy
muutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista
vuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää
parhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen,
laitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava
pahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme,
mädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron
tungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka
nousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.

Kiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä
ja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja
iloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu.
Minä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne,
sanoo luostari.

Tähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla
kuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista
muumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen,
kullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen
kuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki
kiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet
varret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen
munkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen
kaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan
menneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta
niitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille.
Nämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen
yksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä,
jota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi
oikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin
kunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi,
laillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: "Katsokaa! Säilyttäkää
tämä, kunnon kansalaiset!"

Tämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit
sitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja
huusivat: "Se on valkoinen." _Bos cretatus_.

Mitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja
säästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se
tahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.

Taika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet,
aaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja
kynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy
käydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon
kuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan.
Haamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.

Luostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain
pesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä.
Uskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa,
Rooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu
aikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta
ajanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen
vuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.

Taistelkaamme siis.

Taistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen
kuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko
liioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain
valaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima
siinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä
valokin riittää.

Siis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa,
vastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin
Europassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme.
Molempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat
myrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät
heidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin
vitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja,
bonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä
vilisee kuin syöpäläisiä.

Tämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.
Siinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.
Meidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.



4.

Luostari peri-aatteen kannalta katsottuna.


Ihmisiä kokoontuu asumaan yhdessä. Minkä oikeuden nojalla?
Yhdistymisoikeuden nojalla.

He sulkeutuvat asuntoihinsa. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden
nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti avata tai sulkea ovensa.

He eivät poistu asunnostaan. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden
nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti tulla ja mennä tai pysyä
kotonansa.

Mitä tekevät he sitten siellä "kotonansa?"

He puhuvat hiljaa. He kulkevat aina silmät maahan luotuina. He
työskentelevät. He kieltäytyvät maailmallisesta elämästä, kaupunkien
ylellisyydestä, nautinnoista, huvituksista, turhamaisuudesta,
ylpeydestä, aineellisista eduista. Heidän pukunsa on karkeata
villakangasta tai karkeata palttinaa. Kukaan heistä ei omista mitään,
olipa se sitten kuinka vähäpätöistä tahansa. Luostariin astuessaan
muuttuu rikas köyhäksi. Mitä hänellä oli, sen hän jakaa kaikille. Ken
oli ylhäistä sukua, aatelismies, korkea herra, tulee sen vertaiseksi,
joka oli talonpoika. Sama koppi kaikilla. Kaikkien pää keritään samalla
lailla, kaikki käyvät samassa kaavussa, syövät samaa mustaa leipää,
nukkuvat samoilla oljilla, kuolevat samaan tuhkaan. Sama säkki
seljässä, sama köysi vyötäisillä. Jos on päätetty käydä avojaloin, niin
käyvät kaikki avojaloin. Heidän joukossaan voi olla ruhtinaita, mutta
ruhtinaat ovat samoja varjoja kuin muutkin. Ei enää arvonimiä.
Sukunimetkin ovat kadonneet. Kaikkien on taivuttava ristimänimien
yhdenvertaisuuteen. He ovat hyljänneet lihallisen perheensä ja
muodostaneet keskenään henkisen perheen. Heidän sukulaisiaan ovat nyt
kaikki ihmiset. He auttavat köyhiä, he hoitavat sairaita. He valitsevat
itse käskijänsä. He puhuttelevat toisiaan veljiksi.

Te keskeytätte minut ja huudahdatte: "Mutta tämähän on ihanneluostari!"

Minulle riittää, että sellainen luostari on mahdollinen, ja minun tulee
ottaa se lukuun.

Siitä johtuu, että minä edellisessä kirjassa puhuin eräästä luostarista
kunnioittavasti. Kiinnittämättä huomiota keski-aikaan, kiinnittämättä
huomiota Aasiaan, syrjäyttämällä kysymyksen historiallisen ja
valtiollisen puolen ja katsomalla asiaa vain puhtaan filosofian
kannalta, välittämättä taistelevan uudistusinnon vaatimuksista,
ehdolla, että luostari on täysin vapaa-ehtoinen laitos ja että
sinne menijöitä johtaa vain oma halu, olen minä aina katseleva
luostari-yhdyskuntaa vakavan tarkkaavasti ja, muutamissa suhteissa,
suopeastikin. Sillä siellä, missä on yhdyskunta, siellä on myös
yhdyselämää, ja missä on yhdyselämää, siellä täytyy myös olla oikeutta.
Luostari noudattaa vaatimusta: Yhdenvertaisuus, Veljeys. Oi, miten
mahtava onkaan vapaus! Mikä ihmeellinen kirkastus! Vapaus riittää
muuttamaan luostarin tasavallaksi.

Jatkakaamme.

Nämä miehet ja nämä naiset, jotka asuvat näiden neljän muurin takana,
pitävät siis karkeita pukuja, ovat yhdenvertaisia ja puhuttelevat
toisiaan veljiksi ja sisariksi. Hyvä. Mutta tekevätkö he mitään muuta?

Tekevät.

Mitä?

He suuntaavat katseensa tuntemattomiin avaruuksiin, he polvistuvat ja
he ristivät kätensä.

Mitä se merkitsee?



5.

Rukous.


He rukoilevat.

Ketä?

Jumalaa.

Rukoilla Jumalaa, miten se on ymmärrettävä?

Onko olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä? Onko tämä äärettömyys
yksi, todellinen, pysyvä, välttämättömän aineperäinen, koska se on
ääretön, ja koska, jos siitä aine puuttuisi, se tapaisi aineessa
rajansa, välttämättömän järkiperäinen, koska se on ääretön, ja koska,
jos järki siitä puuttuisi, se tapaisi järjessä rajansa? Herättääkö
tämä äärettömyys meissä aatteen kaiken olevaisen alkuperästä ja
alku-aineesta, sillä välin kun me itse saatamme omistaa itsellemme vain
olemassa-olo-aatteen? Toisin sanoen: eikö se ole ehdoton, jonka
suhteita me olemme?

Samalla kun on olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä, eikö ole
olemassa äärettömyys meissä itsessämme? Eivätkö nämä molemmat
äärettömyydet (mikä kauhistava monikko!) liity yhteen? Eikö toinen
äärettömyys ole ikäänkuin ensimäisen äärettömyyden ala-osa? Eikö se ole
ensimäisen kuvastin, heijastus, kaiku, eikö se ole pohjattomuus, jolla
on sama keskipiste kuin toisellakin pohjattomuudella? Onko tämä toinen
äärettömyys järkiperäinen kuten ensimäinenkin? Ajatteleeko se?
Rakastaako se? Tahtooko se? Jos nämä molemmat äärettömyydet ovat
järkiperäisiä, on kumpaisellakin niistä tahtova keskus, ja ylemmässä
äärettömyydessä esiintyy minuus samalla tavalla kuin esiintyy minuus
alemmassa äärettömyydessä. Alemman äärettömyyden minuus on sielu.
Ylemmän äärettömyyden minuus on Jumala.

Asettaa ajatuksen avulla alempi äärettömyys yhteyteen ylemmän
äärettömyyden kanssa on rukoilemista.

Älkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain
muokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään
Tuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on
valtameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus,
mietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä.
Kunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily?
Tuntemattomaan s.o. valoon.

Vapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä
ihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa
hengenoikeudet.

Musertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu
käsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun
juurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia.
Meidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää
ihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi,
nöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä
selvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko
terveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon
valepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.



6.

Rukouksen sisäinen arvo.


Mitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain
ovat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää
äärettömyyteen.

Tiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden.
On myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka
kieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.

Tehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean
uskaliaisuutta.

On erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla
puolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee
filosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan.
"Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!"

Vaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä
jumalankieltäjiä.

Mutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä,
koska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin
johtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain
määritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan
Jumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me
tervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän
filosofiansa heikkoudet.

Jatkakaamme.

Sangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella
sanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi
havaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut
saavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen,
asettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.

Sanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa,
tulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen:
maailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi
tahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on
Jumala.

Mitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää
mitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu
hyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden
tahto, jonka se kieltää.

Sillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain
kieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.

Äärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen.
Kaikki muuttuu siten vain "hengen harhakuvitelmaksi."

Kaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen
kaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa,
eikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.

Hänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain
"hengen harhakuvitelma."

Mutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä
juuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan _henki_.

Ajatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten
filosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon
yksitavuiseen sanaan: _Ei_.

_Ei_ ansaitsee vain yhden vastauksen: _Kyllä_.

Kaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.

Mitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin.
Ei mikään ei ole mitään.

Ihminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja
todistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee
pyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa
Markus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta
ihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee
täysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä
ja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen
on sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa
ajattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä
kaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun
omatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen
vertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on
totuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman
tulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja
syödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: _Ottakaa, tämä on
minun lihani, tämä on minun vereni_. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain
siten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten
muuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja
kehittyy filosofiasta uskonnoksi.

Filosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille
rakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja
jonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.

Omasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen
tilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä
lähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista
kaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä,
ihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.

Ihanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki
nämä sanat merkitsevät samaa.



7.

Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.


Historialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla
ovat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta,
piispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta,
keisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole
vähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta
erilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä
havaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo
kumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi
ihmiskunnan monia ongelmia.

Luostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten,
mutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan
antaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista
puhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.

Luostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona
on uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon
yhtyy mitä suurin itsekieltämys.

Luovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa
hallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.

Luostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus
kuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden
korvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti
paratiisiperinnön ennakkomaksuksi.

Nunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka
palkintona on ijankaikkinen elämä.

Tällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan
paikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin
pahakin.

Oikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan
irvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.



8.

Usko ja laki.


Vielä muutamia sanoja.

Me moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä
me voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa
luonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti
ajattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä.
Ihminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!

Mietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja
näkymätöntä työtä.

Mietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle
lasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten.
Katsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.

Thales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti
filosofian.

Meidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä
erakot laiskureita.

Tuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä
sitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön
haudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja
filosofit samaa mieltä. _Kaikkien täytyy kuolla_. La Trappen
luostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.

Älä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin
uskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.

Me kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee
myöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.

Ajattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: "Mitä me teemme
noilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on
hyötyä?"

Ah! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä,
mihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme:
"Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota
nämä sielut tekevät." Ja me lisäämme: "Eikä ehkä hyödyllisempääkään."

Sillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka
eivät rukoile koskaan.

Meidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka
siihen sisältyy.

Leibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan
käsi-aloja, se on kaunista. _Deo erexit Voltaire_.

Me olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.

Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta
rukouksen voimaan.

Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu
maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä,
joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista
vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa
painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana
siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain
alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee
kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta
huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen
tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.

Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden
ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista
kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta -- sillä meidän
yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä
luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen
vastalause nurjia oloja vastaan -- kieltää jonkunmoista ylevyyttä.

Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet
muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus.
Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta
ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me
ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea,
usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne
molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän
sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.

Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän
laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä
kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia,
vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka
uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka
odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja
taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä
näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä
ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa,
palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan,
katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä
polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja,
jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta
puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.



KAHDEKSAS KIRJA

HAUTUUMAAT NIELEVÄT, MITÄ NIILLE ANNETAAN



1.

Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.


Tällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko
Faucheleventin sanoja, "pudonnut taivaasta."

Hän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta.
Enkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien
huomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli
kappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli _sovitusta_
harjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin
kummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu
varoituskulkunen.

Saatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko
Fauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen
juustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten
olivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa
sänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean
sanonut: "Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa." Nämä sanat olivat
koko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.

Totta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.

Koska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään,
ymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt
menisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi
tuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän
luostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne.
Sillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein
vaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne
ei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet
sieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan
olisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä
sinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa,
niin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä
mahdottomuudessa.

Omasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi
selittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan.
Mitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman
korkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain
hypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan?
Sellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli
tämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet?
Luostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut
puhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut
aavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei
juuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen:
"Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea." Herra Madeleine oli säilyttänyt
koko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta
luiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää,
että herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia
ja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut
johonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu
piileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia,
joka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta
pohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut
luostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä.
Mutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti
ankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä
ja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti
heitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he
tosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin
hökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja
näki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen
henkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään
päätöksensä. Hän sanoi itsekseen: "nyt on minun vuoroni." Ja hän lisäsi
omassatunnossaan: "Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli
kysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan." Hän päätti
pelastaa herra Madeleinen.

Mutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia
niihin:

"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet,
vaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi
murhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on
pyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin."

Mutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa?
Fauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein
mahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita
tikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja
kuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu
maalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin
mahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin
vuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko
elämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa
lopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään
odotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa
kiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn,
heittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään
tapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan
ennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän
saattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt
tässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja
luonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn
siunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.

Me sanoimme häntä äsken _pikardilaiseksi talonpojaksi_. Määritelmä on
oikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt
katsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.

Hän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina,
ja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen
terveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä
syistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista
kuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja
piiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille,
oli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä
oli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella
reippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset
talonpojat sanoivatkin hänestä: "Sehän pakisee melkein kuin paras
hattuherra." Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota
viime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin
_puoliporvariksi, puolimoukaksi_, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät
kuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja
varustivat päällekirjoituksella: _hiukan maalaista, hiukan
kaupunkilaista; pippuria ja suolaa_. Vaikka kohtalo olikin ankarasti
kolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin
sanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin
pirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen
minänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta
perinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti
niitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain
pinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät
tutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei
ollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.

Päivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi
ukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan
istuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin
istualleen ja sanoi:

"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne
jäädä tänne?"

Nämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin
mietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.

"Ensiksikään", varoitti Fauchelevent, "ei teidän eikä pienokaisen tule
pistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain
puutarhaan ja me olemme hukassa."

"Oikein."

"Herra Madeleine", jatkoi Fauchelevent, "Te tulitte erinomaisen hyvään
aikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi
tämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään
meistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee
neljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo
heidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä,
on hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin
kaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän
koppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa
kamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä
loukossamme. Mutta huomenesta en vastaa."

"Huomattava kuitenkin on", väitti Jean Valjean, "että tämä hökkeli
sijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita
ja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista."

"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty."

"No, mitä siis?" ihmetteli Jean Valjean.

Kysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: "No, mitä siis?", lausuttiin,
merkitsi: "Tännehän voi siis jäädä piiloon." Tähän kysyvään
äänenpainoon vastasi Fauchelevent:

"On otettava huomioon tytöt."

"Mitkä tytöt?" uteli Jean Valjean.

Juuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen
vastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.

"Nunna on lähtenyt", sanoi hän. "Kuolinkelloja soitetaan."

Ja hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.

Kuului toinen kumahdus.

"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran
joka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes
ruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun
lomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki
kielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat
nurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit."

"Kutka?" uteli uudelleen Jean Valjean.

"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa
katsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole
lomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon
kumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä
soitetaan."

"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja."

Jean Valjean ajatteli itsekseen:

"Siinähän laitoksessa sopisi Cosettenkin käydä koulunsa."

Fauchelevent huudahti:

"Niin, koira vieköön, kasvatteja, tyttöriehakoita, ja aika lauma! Kyllä
ne kaikki paikat penkoisivat! Ja miten ne juoksisivat pakoon! Täällä on
mies samaa kuin rutto. Näettehän, mitenkä minun koipeeni ripustivat
kulkusen kuin peto-eläimelle."

Jean Valjean mietti yhä ankarammin.

"Tämä luostari ehkä meidät pelastaisi", mumisi hän. Sitten hän korotti
äänensä:

"Niinpä niin, vaikeinta on jäädä tänne."

"Eipäs", vastusti Fauchelelent, "vaikeinta on päästä täältä pois."

Jean Valjean tunsi veren pakenevan sydämeensä.

"Päästä pois!"

"Niin, herra Madeleine. Päästäksenne tänne sisään, täytyy Teidän mennä
ulos."

Ja annettuaan häipyä jälleen yhden kuolinkellon kumahduksen jatkoi
Fauchelevent:

"Ei sovi mitenkään, että Teidät keksitään täältä noin vain ilman muuta.
Mistä Te olette tänne tullut? Minun tietääkseni olette Te pudonnut
taivaasta, koska minä tunnen Teidät. Mutta nunnien takia on Teidän
tuleminen tänne samasta ovesta, mistä muutkin."

Yht'äkkiä kuului toisen kellon useampia läppäyksiä.

"Ahaa!" sanoi Fauchelevent, "nyt soitetaan äänestäjä-äitejä. He menevät
neuvottelukokoukseen. Sellainen kokous pidetään aina, kun joku on
kuollut. Tämä nunna kuoli päivän sarastaessa. Tavallisesti täällä
kuollaankin päivän sarastaessa. Mutta ettekö voisi poistua täältä samaa
tietä, jota tulittekin? Katsokaas, minä en tahdo tehdä Teille
minkäänlaisia kysymyksiä, mutta mitä tietä Te tänne tulitte?"

Jean Valjean kalpeni. Jo pelkkä ajatus, että hänen täytyisi uudelleen
laskeutua tuolle kauhistuttavalle kadulle, pani hänet värisemään.
Kerran päästyäsi onnellisesti ulos tiikerimetsästä, ajatelkaa ystävän
neuvoa, joka kehoittaa teitä yrittämään sinne uudelleen! Jean Valjean
näki suunnattoman poliisilauman nuuskivan vielä koko kaupunginosaa, hän
näki vakoojia ja vartiomiehiä asetetun kaikkialle, hän näki hirveiden
kourien ojentuvan tarttumaan hänen kaulukseensa ja hänestä tuntui, kuin
olisi Javert seisonut ensimäisessä kadunkulmauksessa.

"Mahdotonta!" sanoi hän. "Isä Fauchelevent, otaksukaa minun pudonneen
tuolta ylhäältä."

"Mutta senhän uskonkin, senhän uskonkin", innostui Fauchelevent. "Ei
Teidän tarvitse sitä minulle enää vakuuttaa. Hyvä Jumala kai otti
Teidät käteensä, tarkastellakseen Teitä lähempää, ja laski sitten
putoamaan. Hän aikoi kai lähettää Teidät munkkiluostariin, mutta
erehtyikin. Kuulkaas, taas soitetaan. Tämä soitto käskee portinvartijan
menemään ilmoittamaan kunnallishallitukselle, jotta tämä toimittaisi
tarkastuslääkärin toteamaan, että täällä tosiaankin on vainaja talossa.
Ne ovat niitä kuoleman virkajuoksuja ne. Nunnat eivät erittäin pidä
näistä käynneistä. Mihin ne sellaiset lääkärit uskovatkaan? Ei
mihinkään. Se vain huntua kohottaa. Ja kohottaapa se joskus muutakin.
Mutta miten ne sitä lääkäriä nyt niin kiiruusti toimittivat! Mikähän
siellä nyt on oikein hätänä? Ja tuo Teidän pienokaisenne se nukkuu yhä.
Mikä sen nimi on?"

"Cosette."

"Lie Teidän tyttönne? Tai ehkä paremminkin olette sen iso-isä?"

"Niin olen."

"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini,
täällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori
selässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko
Fauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te
käskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti
peitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis
vaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse
Ruohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on
siellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että
pienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä
huomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä
kyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu.
Mutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?"

Jean Valjean pudisti päätänsä. "Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on
pää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja
toimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen
alla."

Fauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden
alareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen
kielensä kannan:

"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi:
kuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin,
lähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat
sen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman
työn. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun
puutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan
vikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on
kirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa
tulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten
joukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan
arkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta
selkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo,
jossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko
juttu. _De profundis_."

Vaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla.
Tyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta
enkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää
kuunnellut Faucheleventia.

Mutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan
kuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa
haasteluaan.

"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi
hävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha
hautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole
samanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko,
sillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa
muuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus,
että heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa
erikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten
eilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine..."

"On haudattu", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.

Fauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.

"Totisesti! Jos Te oikein tämän talon asukkaaksi pääsisitte, niin
haudattu Te tosiaankin olisitte."

Kuului neljäs soitto. Fauchelevent otti nopeasti naulalta kulkushihnan
ja kiinnitti sen polveensa.

"Tällä kerralla on kysymys minusta. Äiti päänunna kutsuu minua. Hyvä,
niinpä minä siis vyötän hihnan polveeni. Herra Madeleine, älkää
liikahtakokaan, vaan odottakaa minua. Siellä on jotakin tapahtunut. Jos
Teidän on nälkä, niin tuossa on viiniä, leipää ja juustoa."

Ja hän lähti hökkelistä, hokien mennessään: "Tullaan, tullaan!"

Jean Valjean näki hänen kiiruhtavan puutarhan läpi niin nopeasti kuin
hänen rampa jalkansa suinkin salli ja vilkaisevan väliin
meloonilaitteitansa.

Kahdeksan, kymmenen minuutin päästä koputti ukko Fauchelevent, jonka
kulkunen ajoi kaikki nunnat pakoon, hiljaa eräälle ovelle, ja sen oven
takaa vastasi lempeä ääni: "_Ijankaikkisesti, ijankaikkisesti_", s.o.
_Astukaa sisään_.

Tämän oven kautta päästiin puhumoon, jossa puutarhuri sai käydä
ammattiinsa kuuluvia asioita suorittamassa. Tämä huone oli aivan
neuvossalin vieressä. Päänunna istui puhumon ainoalla tuolilla
odottamassa Faucheleventia.



2.

Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.


Kiihtynyt, mutta kuitenkin vakava ilme on muutamissa tilaisuuksissa
ominaista erinäisille luonteille ja erinäisten ammattien
harjoittajille, etenkin papeille ja luostarien asukkaille.
Faucheleventin astuessa huoneeseen näkyi tämä kaksinainen ilme selvästi
päänunnan kasvoilla. Päänunna oli juuri tuo viehättävä ja oppinut neiti
de Blemeur, äiti Innocentia, joka tavallisesti oli aina iloinen.

Puutarhuri tervehti pelokkaasti ja pysähtyi kynnykselle. Päänunna, joka
solmieli rukousnauhaansa, kohotti katseensa ja sanoi:

"Ah! Tekö siinä olettekin, isä Fauvent?"

Tämä lyhennys oli otettu käytäntöön luostarissa.

Fauchelevent toimitti tervehdyksensä uudelleen.

"Isä Fauvent, minä kutsuin Teitä."

"Tässä minä olen, kunnioitettava äiti."

"Minulla on Teille jotakin sanomista."

"Niin minullakin", sanoi Fauchelevent rohkeasti, pelästyen itsekin
uskaliaisuuttaan, "minullakin olisi jotakin sanomista hyvin
kunnioitettavalle äidille."

Päänunna katsahti häneen.

"Ah! Te haluatte ilmoittaa minulle jotakin."

"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin."

"Puhukaa siis!"

Ukko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien
joukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä
ei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi
vuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin
selville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja
uutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin
tilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli
pysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä
naisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta
tarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan
lihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet
henkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka
kuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt
perille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen,
vaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen
kummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta
Fauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se
kuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja
älyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa.
Äänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja
mykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen,
ja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan
välttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän
joutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin
tekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna
kahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän
kuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka
avulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten
oli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja
kuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten
sanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha,
ontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia!
Hänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.

Ukko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä
kirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja
vaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa,
raihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua
kaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista,
puutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä,
jolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet
meloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen:
hänellä oli veli -- päänunna liikahti -- ijäkäs veli -- päänunna
liikahti jälleen, mutta tyyntyneenä -- joka, jos niin sallittaisiin,
tulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli
muka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika
tavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut
apulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta
työhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti
hyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö,
jonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja
jumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien
joukkoon.

Kun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa
helmiä ja sanoi:

"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?"

"Mitä sillä?"

"Sitä käytettäisiin vipusimena."

"Kyllä, kunnioitettava äiti", vastasi Fauchelevent.

Lisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui
viereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa
äänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.



3.

Äiti Innocentia.


Kului neljännestunti. Päänunna palasi ja istuutui jälleen tuolilleen.

Molemmat keskustelijat näyttivät hiukan hämmentyneiltä. Me koetamme
parhaamme mukaan esittää tässä heidän puhelunsa sanasta sanaan.

"Isä Fauvent?"

"Kunnioitettava äiti?"

"Tunnettehan kappelin?"

"Onhan minulla siellä pieni koppi, mistä kuuntelen messuja ja muita
kirkonmenoja."

"Töittenne vaatiessa olette kai käynyt kuorissa?"

"Pari, kolme kertaa."

"Olisi nostettava muuan kivi paikoiltaan."

"Raskaskin?"

"Lattiakivi alttarin vierestä."

"Maanalaisen kammion sulkukivi."

"Niin."

"Kyllä siihen tarvittaisiin kaksi miestä."

"Äiti Taivaaseenastuminen, joka on väkevä kuin mies, auttaa Teitä
kyllä."

"Nainen ei ole koskaan miehen veroinen."

"Meillä on vain yksi nainen Teidän avuksenne. Jokainen tekee
parhaansa. Vaikka don Mabillon sanoo pyhän Bernhardin kirjoittaneen
neljäsataaseitsemäntoista lähetyskirjettä ja vaikka Merlonus Horstius
väittää hänen kirjoittaneen vain kolmesataakuusikymmentäseitsemän, en
minä silti lainkaan halveksi Merlonus Horstiusta."

"En minäkään."

"Kukin ahertakoon voimiensa mukaan. Luostari ei ole mikään lautatarha."

"Eikä nainen ole mikään mies. Veljeni se vasta väkevä olisi!"

"Onhan Teillä rautakanki."

"Kyllähän se on ainoa avain, joka sopii tämänlaisiin oviin, mutta..."

"Kivessä on rengas."

"Minä pistän rautakangen siihen renkaaseen."

"Ja kivi on laitettu pyöriväksi."

"Hyvä on, kunnioitettava äiti. Kyllä minä avaan sen maanalaisen
kammion."

"Ja neljä veisaaja-äitiä voitte myös saada avuksenne."

"Entä kun kammio on auki?"

"Sitten se on suljettava."

"Siinäkö kaikki?"

"Ei."

"Suvaitkaa antaa määräyksenne, hyvin kunnioitettava äiti."

"Fauvent, me luotamme Teihin."

"Olen käytettävissänne, kunnioitettava äiti."

"Osaatteko vaieta?"

"Osaan, kunnioitettava äiti."

"Kun kammio on auki..."

"Niin minä suljen sen."

"Mutta ennen..."

"Mitä, kunnioitettava äiti?"

"Täytyy sinne laskea jotakin."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Päänunna, vedettyään alahuulensa kureeseen,
joka saattoi merkitä epäröimistä, katkaisi sen kuitenkin pian.

"Isä Fauvent?"

"Kunnioitettava äiti?"

"Tiedättekö, että muuan äideistä kuoli tänä aamuna?"

"En."

"Te ette siis kuullut kellon soittoa?"

"Puutarhan perälle ei kuulu mitään."

"Tosiaanko?"

"Tuskin eroitan kilinää, joka kutsuu minua kunnioitettavan äidin
puheille."

"Hän kuoli päivän koittaessa."

"Tänä aamuna ei tuuli puhaltanut minun asuntooni päin."

"Hän oli äiti Ristiinnaulitseminen... Autuas."

Päänunna vaikeni, liikutteli jonkun aikaa huuliaan ikäänkuin hiljaa
rukoillen ja jatkoi sitten:

"Kolme vuotta takaperin palasi muuan jansenilainen, rouva de Béthune,
oikeaan uskoon, vain nähtyään äiti Ristiinnaulitsemisen rukoilevan."

"Oikein, nyt kuulenkin kuolinkellojen soivan, kunnioitettava äiti."

"Äidit kantoivat hänet vainajien huoneeseen kirkon viereen."

"Tiedän."

"Kukaan muu mies kuin Te ei voi eikä saa astua siihen huoneeseen.
Pitäkää siitä huoli. Olisipa sekin näky, jos joku mies astuisi
vainajien huoneeseen!"

"Useammin!"

"Kuinka?"

"Useammin!"

"Mitä Te sanotte?"

"Minä sanon: useammin."

"Useammin kuin mikä?"

"Kunnioitettava äiti, minä en sano useammin kuin mikä, minä sanon
useammin."

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Miksi sanotte: useammin?"

"Sanoakseni kuten Tekin, kunnioitettava äiti."

"Mutta enhän minä ole sanonut: useammin."

"Te ette ole niin sanonut, mutta minä sanoin niin, sanoakseni kuten
Tekin."

Samassa löi kello yhdeksän.

"Kello yhdeksän aamulla ja kaikkina hetkinä olkoon ylistetty ja
kiitetty alttarin pyhä sakramentti", hokaisi päänunna.

"Aamen", vahvisti Fauchelevent.

Kello tuli lyönteineen sopivaan aikaan. Se teki lopun
_useammin-väittelystä_. Luultavaa on, että ilman niitä lyöntejä eivät
päänunna eikä Fauchelevent olisi milloinkaan selvinneet siitä
vyyhdestä.

Fauchelevent pyyhkieli otsaansa.

Päänunna mumisi jälleen itsekseen, varmaankin jotakin hyvin pyhää asiaa
ajatellen, mutta korotti sitten taas äänensä.

"Eläessään sai äiti Ristiinnaulitseminen kääntymyksiä aikaan. Kuoltuaan
on hän varmasti tekevä ihmeitä."

"Varmasti, varmasti!" kiiruhti vakuuttamaan Fauchelevent, joka nyt koki
selvittäytyä kompastuksestaan ja varoa uudelleen takertumasta
sanoihinsa.

"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti
Ristiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla
kuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa
Jumalan luo lausuessaan sanoja: _Hanc igitur oblationem_. Mutta vaikka
ei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti
Ristiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli
täydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja
sitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset
määräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te
olisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän
jalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki
hänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin
esimakua."

Fauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.

"Aamen", sanoi hän.

"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä."

Päänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent
oli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:

"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka
pappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on
ihmeellinen."

"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon
paremmin kuin puutarhasta."

"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys."

"Kuten tekin, kunnioitettava äiti."

"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n
erikoisella luvalla."

"Samanko, joka kruunasi keis .... Buonaparten?"

Moinen muistutus ei lainkaan sopinut niin taitavan miehen suuhun kuin
Fauchelevent oli. Onneksi ei päänunna ajatuksiinsa vaipuneena joutanut
sitä kuulemaan. Päänunna jatkoi:

"Isä Fauvent?"

"Kunnioitettava äiti?"

"Pyhä Diodorus, Kappadokian arkkipiispa, tahtoi hautakiveensä
kirjoitettavaksi vain tämän ainoa sanan: _Acarus_, joka merkitsee: maan
matonen. Se tehtiin. Onko se totta?"

"On, kunnioitettava äiti."

"Autuas Mezzocanus, Aquilan pappi, tahtoi hautansa hirsipuun alle.
Hänen tahtonsa täytettiin."

"Se on totta."

"Pyhä Terentius, mereen Tiberin suulle rakennetun satamakaupungin
piispa, pyysi hautakiveensä kaiverrettavaksi isänmurhaajain merkin,
toivossa, että ohikulkijat sylkisivät hänen haudalleen. Merkki
kaiverrettiin. Vainajia täytyy totella."

"Niin tapahtukoon."

"Pyhän Bernhard Guidoniksen ruumis, saman Bernhardin, joka oli syntynyt
Ranskassa Roche-Abeillen lähistöllä, vietiin hänen nimenomaisesta
määräyksestään ja huolimatta Kastilian kuninkaan vastustuksesta
dominikaanimunkkien kirkkoon Limogesiin, vaikka Bernhard Guidonis
olikin ollut Tuyn piispana Espanjassa. Voiko kukaan väittää tätä
vastaan?"

"Ei millään muotoa, kunnioitettava äiti."

"Tapauksen todistaa varmaksi Plantavit de la Fosse."

Muutamat helmet soluivat jälleen hiljaa päänunnan sormien lomitse. Hän
jatkoi:

"Isä Fauvent, äiti Ristiinnaulitseminen on haudattava samaan arkkuun,
missä hän on maannut jo kaksikymmentä ajastaikaa."

"Se on oikein."

"Se on vain entisten unien jatkoa."

"Minun tulee siis naulata hänen arkkunsa kansi kiinni?"

"Niin."

"Me jätämme siis hautaustoimiston avun huomioonottamatta?"

"Aivan niin."

"Minä olen korkeasti kunnioitettavan sisarkunnan käskettävissä."

"Neljä veisaaja-äitiä tulevat Teitä auttamaan."

"Arkun naulaamisessako? Siihen en heitä tarvitse."

"Ette, sillä kysymys on arkun laskemisesta..."

"Minne?"

"Maanalaiseen kammioon."

"Mihin maanalaiseen kammioon?"

"Alttarin alle."

Fauchelevent sävähti.

"Maanalaiseen kammioon, alttarin alle!"

"Alttarin alle."

"Mutta..."

"Te hankitte rautakangen."

"Niin, mutta..."

"Te nostatte kiven paikoiltaan kangen ja renkaan avulla."

"Mutta..."

"Vainajia täytyy totella. Äiti Ristiinnaulitsemisen tahto oli, että
hänet haudattaisiin maanalaiseen kammioon alttarin alle, ettei häntä
millään ehdolla vietäisi saastaiseen maahan, vaan että hän saisi levätä
kuolleenakin siinä, missä oli elävänä rukoillut. Hän pyysi, s.o. käski
meitä noudattamaan hänen tahtoansa."

"Mutta sehän on kiellettyä."

"Ihmisten kielto, Jumalan käsky."

"Jos ne saisivat siitä vihiä?"

"Me luotamme Teihin."

"Ah, minä olen kivenpalanen seinästänne."

"Neuvosto on kokoontunut. Äänestäjä-äidit, joiden mieltä vielä
äsken kysyin ja jotka yhä pohtivat asiaa, päättivät, että äiti
Ristiinnaulitseminen on tahtonsa mukaisesti haudattava arkkuunsa
alttarin alle. Ajatelkaahan, isä Fauvent, jos täälläkin alkaisi
tapahtua ihmeitä! Mikä kunnia Jumalassa luostarille! Ihmeet ovat
ennenkin haudoista lähteneet."

"Mutta, kunnioitettava äiti, jos terveyslautakunnan tarkastusmies..."

"Pyhä Benedikt II vastusti eräässä hautaus-asiassa Konstantinus
Pogonatista."

"Jos poliisi..."

"Konodemarius, yksi niistä seitsemästä saksalaisesta kuninkaasta, jotka
Konstantiuksen hallitessa tunkeutuivat Galliaan, myönsi erikoisesti
nunnille ja munkeille oikeuden tulla haudatuiksi soveliaasti, s.o.
alttarin alle."

"Mutta maaherran virastosta..."

"Maailma ei merkitse mitään ristin rinnalla. Martinus,
kartesiolaisveljien yhdestoista kenraali, antoi yhdyskunnalleen tämän
muistolauseen: _Stat crux dum volvitur orbis_."

"_Aamen_", tokaisi Fauchelevent, joka vähääkään hämmentymättä pääsi
tällä aamenellaan pälkähästä joka kerta kun ei ymmärtänyt latinaa.

Ihminen, jonka on liian kauvan täytynyt olla vaiti, ei pidä
kuulijakunnallaan väliä. Sinä päivänä, jolloin puhetaidon opettaja
Gymnastoras pääsi vankilasta, tunsi hän polttavaa halua saada
vihdoinkin purkaa kaikki nokkelat käänteensä ja ajatusjohdattelunsa
ruumiistaan, pysähtyi ensimäisen puun eteen, jonka tapasi, piti sille
pitkän puheen ja koki kaikin keinoin voittaa sen vakaumuksen
puolelleen. Päänunna, joka hänkin oli vaiteliaisuussäännön alainen ja
jonka varastot olivat myöskin ennättäneet täyttyä kukkuroilleen, nousi
seisomaan ja alkoi puhua nopeasti ja tulvailemalla kuin sulkeistaan
vapautettu virta:

"Minulla on oikealla puolellani Benedikt ja vasemmalla Bernhard. Kuka
oli Bernhard? Clairvauxin ensimäinen päämunkki. Bourgognelainen
Fontaines on siunattu seutu, koska se näki hänen syntyvän. Hänen isänsä
nimi oli Técelin ja hänen äitinsä Alèthe. Hän alkoi Citeauxissa ja
päätyi Clairvauxiin. Wilhelm de Champeaux, Châlon-sur-Saônen piispa
määräsi hänet päämunkiksi. Hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa
kokelasta ja hän perusti yhteensä satakuusikymmentä luostaria. Hän
kukisti Abeilardin Sensin kirkolliskokouksessa v. 1140 sekä Pietari
Bruysin ja hänen oppilaansa Henryn ynnä lisäksi erään lahkokunnan,
jonka tunnustajia sanottiin apostolisiksi. Hän solmi sanoissa Arnold de
Brescen, masensi munkki Raoulin, juutalaisteurastajan, hallitsi Reimsin
kirkolliskokousta v. 1148, tuomitutti Gilbert de la Poreen, Poitiersin
piispan, samoin kuin Éon de l'Étoilenkin, sovitti ruhtinasten riidat,
opetti nuorta kuningas Ludvigia, neuvoi paavi Eugenius III:tta,
järjesti temppeliherrain ritarikunnan, saarnasi ristiretkeä, teki
kaksisataaviisikymmentä ihmetyötä eläessään, niistä yhtenä ainoana
päivänä kolmekymmentäyhdeksän. Kuka oli Benedikt? Hän oli Monte
Cassinon patriarkka. Hän oli toinen pyhän luostarilaitoksen perustaja,
länsimaiden Basilius. Hänen perustamastaan veljeskunnasta on lähtenyt
neljäkymmentä paavia, kaksisataa kardinaalia, viisikymmentä
patriarkkaa, tuhatkuusisataa arkkipiispaa, neljätuhattakuusisataa
piispaa, neljä keisaria, kaksitoista keisarinnaa, neljäkymmentäkuusi
kuningasta, neljäkymmentäyksi kuningatarta, kolmetuhattakuusisataa
pyhimystä, ja se on ollut olemassa tuhatneljäsataa vuotta. Yhtäällä
pyhä Bernhard. Toisaalla terveyslautakunnan tarkastusmies! Yhtäällä
pyhä Benedikt. Toisaalla poliisi! Valtio, terveyslautakunta,
hautaustoimisto, määräykset, hallitukset, mitä meidän on niistä
välittäminen? Tokkohan kukaan ohikulkija paheksisi tapaa, jolla meitä
kohdellaan? Meillä ei ole edes oikeutta lahjoittaa tomuamme Jeesukselle
Kristukselle! Teidän terveyslautakuntanne on vallankumouksen
keksintöjä. Jumala tehdään poliisista riippuvaksi, sellainen on aika,
jossa elämme. Vaiti, Fauvent!"

Fauchelevent ei ollut oikein omilla asioillaan tämän ryöpyn kestäessä.
Mutta päänunna jatkoi:

"Luostarin oikeutta omalla tavalla haudata kuolleensa ei epäile kukaan.
Vain hurjan kiihkon sokaisemat harhauskoiset voivat sen kieltää. Me
elämme kauhistuttavan sekasorron aikaa. Siitä ei ole aavistustakaan,
mitä pitäisi tietää, mutta siitä ollaan kyllä selvillä, minkä pitäisi
ainiaaksi jäämän pimeyden peittoon. Raakuus, typeryys ja jumalattomuus
vallitsevat. Tänä aikana on ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä eroitusta
pyhän Bernhardin ja erään n.k. Köyhien Katolilaisten Bernhardin
välillä, joka oli vain tavallinen maalaispappi ja joka eli
kolmannellatoista vuosisadalla. Muutamat menevät pyhyyden
häväisemisessään niinkin pitkälle, että vertaavat Ludvig XVI:n
mestauslavaa Jeesuksen Kristuksen ristiin. Ja kuitenkin oli Ludvig XVI
vain kuningas. Mitä siis enää Jumalasta välitetään! Ei ole enää oikeata
eikä väärää, ei hurskaita eikä jumalattomia. Voltairen nimi kyllä
tunnetaan, mutta Cesar de Busista ei tiedetä mitään. Ja kuitenkin on
Cesar de Bus autuas ja Voltaire kirottu. Viimeinenkin arkkipiispa,
Périgordin kardinaali, ei tiennyt edes, että Kaarle de Gondren seurasi
Berulleä, että Frans Bourgoin seurasi Gondrenia, että Johannes Frans
Senault seurasi Bourgoinia ja että Sainte-Marthen isä seurasi Johannes
Frans Senaultia. Tunnetaan kyllä isä Cotonin nimi, ei siksi, että hän
oli yksi rukous-isäin veljeskunnan kolmesta perustajasta, vaan siksi,
että hugenottikuningas Henrik IV muodosti hänen nimestään kirosanansa.
Mikä tekee pyhän Frans de Salesin miellyttäväksi maailman silmille, on
se seikka, että hän tapasi harjoittaa petosta pelissä. Ja sitten
hyökätään uskonnon kimppuun. Miksi? Koska on ollut olemassa huonoja
pappeja, koska Sagittarius, Gapin piispa, oli Salonen, Embrunin piispan
veli ja koska molemmat seurasivat Mommolia. Mitä se tekee? Estääkö se
Martinus Toursilaista olemasta pyhimys ja antamasta viittansa puoliskoa
kerjäläiselle? Vainotaan pyhimyksiä. Suljetaan silmät totuudelta.
Pimeässä kulkeminen on tullut tavaksi. Verenhimoisimpia petoja ovat
sokeat pedot. Kukaan ei enää tosissaan ajattele helvettiä. Ah sitä
ilkeätä kansaa! Kuninkaan puolesta merkitsee nykyään samaa kuin
vallankumouksen puolesta. Nykyään ei enää tunneta velvollisuuksia ei
eläviä eikä kuolleita kohtaan. On kielletty kuolemasta hurskaasti.
Hautaaminenkin on vain tavallinen virka-asia. Kaikki tämä kauhistaa ja
surettaa. Pyhä Leo II kirjoitti varta vasten kaksi kirjettä, toisen
Pietari Notariolle, toisen länsigoottien kuninkaalle, evätäkseen ja
vastustaakseen vainajia koskevissa asioissa maaherran määräämisoikeutta
ja keisarin ylivaltaa. Gautier, Châlonsin piispa, ei samassa
kysymyksessä antanut perää Otolle, Bourgognen herttualle. Muinoin
olikin maallinen virkavalta siitä seikasta meidän kanssamme yhtä
mieltä. Ennen oli meillä sijamme neuvospöytien ääressä, missä
maallisiakin asioita ratkaistiin. Citeauxin päämunkki, veljeskunnan
kenraali, oli vakinaisena neuvoksena Bourgognen parlamentissa.
Ja niin me teimme kuolleillemmekin mitä tahdoimme. Eikö pyhän
Benediktinkin ruumis lepää Fleuryn luostarissa, jota nimitetään
Saint-Benoît-sur-Loireksi, vaikka pyhä Benedikt kuoli Italiassa Monte
Cassinossa, lauvantaina 21 päivänä maaliskuuta vuonna 543? Sitä vastaan
ei voida väittää. Minä kauhistun lahkolaisia, minä vihaan kirkon
vastustajia, minä inhoan kerettiläisiä, mutta enemmän minä vielä
inhoaisin jokaista, joka uskaltaisi sanoa minun olevan väärässä.
Tarvitsee vain lukea Arnold Wionia, Gabriel Buceliniä, Trithemeä,
Maurolicusta ja don LLukas Acherylaista."

Päänunna hengähti ja kääntyi sitten Faucheleventin puoleen:

"Isä Fauvent, se on siis sovittu?"

"Minä tottelen."

"Hyvä on."

"Minä teen kaikkeni luostarin hyväksi."

"Asia on siis ratkaistu. Te suljette arkun. Sisaret kantavat sen
kappeliin. Ruumis siunataan. Sitten palaavat kaikki luostariin. Kello
yhdentoista ja keski-yön välillä palaatte te rautakankinenne. Kaikki
tapahtuu mitä syvimmässä salaisuudessa. Kappeliin tulevat vain ne neljä
veisaaja-äitiä, äiti Taivaaseenastuminen ja Te."

"Entä sisar, joka rukoilee paalun edessä?"

"Hän ei käännä päätänsäkään."

"Mutta se kuulee."

"Hän ei kuuntele. Ja muuten: mitä luostari tietää, sitä ei tiedä
maailma."

Syntyi jälleen pieni äänettömyys. Päänunna jatkoi vihdoin:

"Voitte riisua kulkusenne. Paalun edessä rukoilevan sisaren on
tarpeetonta huomata Teidän olevan siellä."

"Kunnioitettava äiti?"

"Mitä, isä Fauvent?"

"Joko tarkastuslääkäri on käynyt?"

"Hän tulee tänään kello neljä. Häntä on jo soitettu. Mutta Tehän ette
kai kuule soittoja puutarhaanne?"

"Pidän vaaria vain omasta kilistyksestäni."

"Se on hyvä, isä Fauvent."

"Kunnioitettava äiti, sen vipusimen täytyisi olla vähintäin kuusi
jalkaa pitkän."

"Mistä Te aiotte sen saada?"

"Mistä ei puutu rautaristikkoja, sieltä ei myöskään puutu rautakankia.
Siellä puutarhan perällä on aimo kasa kaikenlaista rautaa."

"Noin kolme neljännestuntia ennen puoltayötä. Älkää unhoittako."

"Kunnioitettava äiti?"

"Mitä?"

"Jos teille joskus muulloinkin sattuu tulemaan tämänlaisia töitä, niin
veljeni se vasta väkevä olisi. Oikea voimauros!"

"Te koetatte pitää mahdollisimman kiirettä."

"Enhän minä enää oikein jaksa kiirettä pitää. Tuo jalka se aina
haittaa. Juuri siksi olisikin apu niin tarpeen. Minähän onnun."

"Ontuminen ei ole mikään rikos, vaan ehkä siunaus. Keisari Henrik
II:lla, joka kukisti vastapaavi Gregoriuksen ja asetti Benedikt VIII:n
jälleen paavin istuimelle, oli kaksi liikanimeä: Pyhä ja Ontuva."

"Onhan sitä siinä niin kaksi liikamiestä", mumisi Fauchelevent, joka
tosiaankin oli hiukan huonokuuloinen.

"Isä Fauvent, kun oikein ajattelen, niin varaammekin työllenne
kokonaisen tunnin. Se ei ole haitaksi. Olkaa siis pää-alttarin luona
rautakankinenne täsmälleen kello yksitoista. Kaiken täytyy olla
suoritettu runsas neljännestunti ennen jumalanpalvelusta."

"Minä olen tekevä kaikkeni osoittaakseni intoani sisarkunnan
palvelemisessa. Se on siis sovittu. Minä naulaan arkun kiinni.
Täsmälleen kello yksitoista tulen minä kappeliin. Samaten tulevat sinne
ne neljä veisaaja-äitiä, ynnä äiti Taivaaseenastuminen. Kaksi miestä
olisi sittenkin parempi. Mutta olkoon menneeksi! Minä otan rautakangen
mukaani. Me avaamme kammion, laskemme sinne arkun ja suljemme sitten
kammion jälleen. Eikä sitten enää näy koko toimituksesta jälkeäkään.
Hallituksella ei ole aavistustakaan asiasta. Kunnioitettava äiti, eikö
kaikki ole hyvin näin?"

"Ei."

"Mitä vielä puuttuu?"

"Hautaustoimiston lähettämä arkku jää tyhjäksi."

Hetkisen äänettömyys. Fauchelevent mietti. Päänunna mietti.

"Isä Fauvent, miten suoriudumme siitä arkusta?"

"Se toimitetaan hautaan."

"Tyhjänäkö?"

Taas äänettömyys. Fauchelevent teki vasemmalla kädellään eleen, joka
lähettää kiusallisen kysymyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

"Kunnioitettava äiti, minähän naulaan arkun kiinni kirkon alahuoneessa.
Kukaan muu ei saa sinne tulla, ja minähän peitän arkun kuolinliinalla."

"Niin kyllä, mutta kantajat, jotka vievät arkun vaunuihin ja laskevat
sen hautaan, tuntevat heti, ett'ei sen sisällä ole mitään."

"Oh, pei...!" pääsi Faucheleventilta.

Päänunna alkoi tehdä ristinmerkkejä, samalla katsoen tuikeasti
puutarhuriin. _Jakas_ jäi kurkkuun.

Hän kiiruhti keksimään oivallisen keinon pohdittavaan pulmaan, jotta
kirosana unohtuisi.

"Kunnioitettava äiti, minä panen multaa arkkuun. Silloin tuntuu kuin
olisi siellä tosiaankin joku."

"Olette oikeassa. Multa on samaa kuin ihminen. Te pidätte siis huolen
tyhjästä arkusta?"

"Kyllä minä asiani hoidan."

Päänunnan kasvot, jotka tähän asti olivat osoittaneet huolestumusta ja
levottomuutta, kirkastuivat jälleen. Hän viittasi puutarhuria
poistumaan, niinkuin ylempi käskee alempaansa. Fauchelevent kääntyi
ovea kohti. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta, korotti
päänunna lempeästi äänensä.

"Isä Fauvent, minä olen tyytyväinen Teihin. Tuokaa huomenna hautauksen
jälkeen veljenne tänne ja käskekää häntä uskomaan tyttärensä minun
haltuuni."



4.

Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.


Ontuvan askeleet ovat kuin silmäpuolen katseet: ne eivät vie
nopeasti perille. Sen lisäksi oli Fauchelevent hyvin hämmennyksissään.
Häneltä meni lähes neljännestunti, ennenkuin hän ehti takaisin
puutarhahökkeliin. Cosette oli herännyt. Jean Valjean oli istuttanut
hänet tulen ääreen. Faucheleventin astuessa sisään osoitti Jean Valjean
Cosettelle puutarhurin koria, joka riippui seinällä ja puheli:

"Kuuntele tarkoin, mitä sanon, pikku Cosetteni. Meidän täytyy päästä
pois tästä talosta, mutta me palaamme tänne jälleen ja meidän tulee
täällä oikein hyvä olla. Se eilis-iltainen ukko vie sinut selässään
täältä tuossa korissa. Sinä odotat minua erään rouvan luona. Minä tulen
sinua hakemaan. Ellet siis tahdo, että rouva Thénardier saa sinut
jälleen kynsiinsä, niin sinä olet oikein kiltisti, etkä hiiskahdakaan!"

Cosette nyökkäsi päätään vakavana.

Faucheleventin avatessa ovea käännähti Jean Valjean.

"Mitä kuuluu?"

"Kaikki on järjestetty, ja kaikki on kuitenkin hunningolla", puhkesi
Fauchelevent puhumaan. "Minä olen saanut luvan tuoda Teidät luostariin.
Mutta sitä ennen on Teidän päästävä pois. Siinä se onkin temppu. Tytön
kanssa kyllä tullaan toimeen."

"Te viette siis hänet korissanne?"

"Ja osaako se olla hiljaa?"

"Siitä vastaan."

"Mutta Te, ukko Madeleine?"

Ja kun oli hetkinen oltu tuskallisen hiljaa, huudahti Fauchelevent:

"Mutta poistukaa samaa tietä, jota tulittekin!"

Jean Valjean tyytyi jälleen vastaamaan vain: "Mahdotonta."

Fauchelevent murisi enemmän itselleen kuin Jean Valjeanille:

"Sitten on olemassa vielä toinenkin kiusallinen seikka. Sanoin
laittavani sinne multaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin ei multa
oikein sovi ruumiin asemasta, sen voi huomata, se kun saattaa liikkua
ja kulkeutua minne tahansa. Miehet pääsevät varmasti juonesta selville.
Ymmärrättehän, ukko Madeleine, hallitus saa asiasta vihiä."

Jean Valjean katseli häntä aivan ällistyneenä, luullen hänen
hourailevan.

Fauchelevent jatkoi:

"Miten pei-jakkaalla Te pääsisitte täältä pois? Ja kaiken täytyy olla
selvän huomeneksi! Huomennahan minun pitää tuoda Teidät luostariin.
Päänunna odottaa Teitä silloin."

Ja sitten ryhtyi hän selvittelemään Jean Valjeanille, että hän oli
saanut siihen luvan palkinnoksi eräästä palveluksesta, jonka hän tekee
luostarille. Että hän tavallisesti otti osaa hautaustoimituksiin,
naulasi arkut kiinni ja avusti haudankaivajaa. Että aamulla kuollut
nunna oli halunnut jäädä arkkuunsa, joka oli jo monet vuodet ollut
hänen vuoteenaan, sekä tulla haudatuksi maanalaiseen kammioon kappelin
alttarin alle. Että se oli kaupungin järjestyssäännöissä kielletty,
mutta että vainaja oli sellaisia vainajia, joiden tahtoa ei vastusteta.
Että päänunna ja äänestäjä-äidit olivat päättäneet noudattaa vainajan
toivomusta. Että hallitus saisi pitää koreasti suunsa kiinni. Että hän,
Fauchelevent, naulaisi arkun kannen kiinni kirkon alahuoneessa,
nostaisi kappelin lattiakiven paikoiltaan ja laskisi vainajan
maanalaiseen kammioon. Ja että päänunna häntä palkitakseen salli hänen
veljensä tulla luostariin puutarhuriksi ja hänen veljensätyttären
kasvatiksi. Että hänen veljensä oli juuri herra Madeleine, ja hänen
veljensätytär Cosette. Että päänunna oli käskenyt hänet tuomaan
veljensä luostariin seuraavan päivän iltana, valehautauksen jälkeen.
Mutta ettei hän voinut tuoda herra Madeleinea ulkoa luostariin, ellei
herra Madeleine ensin ollut ulkona. Että siinä oli ensimäinen pulma. Ja
että oli vielä toinenkin pulma: Tyhjä arkku.

"Mikä ihmeen tyhjä arkku?" uteli Jean Valjean.

Fauchelevent vastasi:

"Hallituksen arkku."

"Mikä arkku? Ja minkä hallituksen?"

"Nunna kuolee. Kunnanlääkäri tulee ja sanoo: nunna kuoli. Hallitus
lähettää arkun. Seuraavana päivänä lähettää se ruumisvaunut ja
ruumiinkantajat noutamaan arkkua ja viemään sitä hautuumaalle.
Ruumiinkantajat tulevat nyt ja nostavat arkkua, eikä siellä olekaan
mitään sisässä."

"Pankaa sinne jotakin."

"Kuollutko? Mistä minä sen otan?"

"Ei."

"Mitä sitten?"

"Elävä."

"Kuka elävä?"

"Minut", vastasi Jean Valjean.

Fauchelevent, joka oli istuutunut, hypähti seisaalleen kuin olisi pommi
räjähtänyt hänen tuolinsa alla.

"Teidät!"

"Mikseikäs?"

Jean Valjeanin huulilla väreili omituinen hymy, hymy, joka oli kuin
talvisen taivaan valju kajastus.

"Muistattehan, Fauchelevent, sanoneenne: Äiti Ristiinnaulitseminen on
kuollut, sekä minun lisänneen: Ja ukko Madeleine on haudattu. Nyt se
kävisi toteen."

"Te kai pilailette, Te kai laskette leikkiä?"

"Puhun aivan tosissani. Täältähän on pakko päästä pois?"

"Epäilemättä."

"Pyysin Teitä hankkimaan minullekin korin ja peitteen."

"Entä sitten?"

"Kori tulee olemaan kuusta ja peite musta vaate."

"Eipä, valkea vaate. Nunnat haudataan aina valkeissa."

"Olkoon sitten valkea."

"Te ette ole muiden ihmisten kaltainen, ukko Madeleine."

Kun Fauchelevent näki tällaisia mielikuvituksen tuotteita, jotka itse
asiassa olivat vain rangaistusvankilan villien, hurjanrohkeiden
päähänpistojen jatkoa, kun hänen tuli jättää se rauhallinen pohja,
jolla hän tähän asti oli seisonut ja sekaantua "luostarin
pikkuvehkeilyihin", kuten hän sanoi, oli se kaikki hänestä yhtä
tavatonta kuin kaupunkilaisesta lokki pyydystämässä kaloja
Saint-Denisin katu-ojasta. Jean Valjean jatkoi:

"Täältä täytyy päästä pois niin, ettei kukaan näe minua. Ja vain siten
se voi käydä päinsä. Mutta selvittäkäähän minulle ensin muutamia
seikkoja. Mitenkä siinä menetellään? Minne se arkku viedään?"

"Se tyhjäkö?"

"Niin."

"Vainajainhuoneeseen alas. Sinne se lasketaan kaksille jaloille ja
kuolinliina heitetään päälle."

"Kuinka pitkä on arkku?"

"Kuusi jalkaa."

"Mikä se on se vainajainhuone?"

"Se on huone alakerrassa, ja siinä on yksi rautaristikolla varustettu
akkuna puutarhaan päin. Se akkuna suljetaan ulkopuolelta luukulla.
Sitten on siinä kaksi ovea. Toinen vie luostariin, toinen kirkkoon."

"Mihin kirkkoon?"

"Katukirkkoon, yleiseen kirkkoon."

"Onko Teillä niiden molempien ovien avaimet?"

"Ei. Minulla on vain luostariin vievän oven avain. Portinvartijalla on
kirkko-oven avain."

"Milloin portinvartija avaa sen oven?"

"Vain päästäessään ruumiinkantajat noutamaan arkkua. Kun arkku on saatu
ulos, suljetaan ovi heti jälleen."

"Kuka naulaa arkun kannen kiinni?"

"Minä."

"Kuka levittää kuolinliinan sen päälle?"

"Minä."

"Oletteko silloin yksin?"

"Ei kukaan muu ihminen, lukuunottamatta tarkastuslääkäriä, saa astua
vainajienhuoneeseen. Se on oikein seinään kirjoitettu."

"Voisitteko Te tänä yönä, kaikkien nukkuessa luostarissa, piiloittaa
minut siihen huoneeseen?"

"En, mutta minä voin piiloittaa Teidät erääseen pieneen, pimeään
koppiin, joka on yhteydessä vainajainhuoneen kanssa ja jonne minä
lasken hautauskapineeni. Minulla on sen avain, ja kenelläkään muulla ei
ole asiaa sinne."

"Mihin aikaan huomenna tulevat ruumisvaunut noutamaan arkkua?"

"Tuossa kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Hautaus toimitetaan
Vaugirardin hautuumaalla vähää ennen yön tuloa. Tästä on sinne matkaa
jonkun verran."

"Minun täytyy siis jäädä piiloon Teidän kalukoppiinne koko yöksi ja
koko aamupäiväksi. Mitenkä on syömisen laita? Minun tulee varmaankin
nälkä."

"Minä tuon Teille syömistä."

"Tehän voitte tulla naulaamaan minua arkkuun jo kello kahdelta."

Fauchelevent astahti taapäin ja narskutteli sorminiveleitään.

"Mutta sehän on mahdotonta!"

"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä
koko juttu!"

Mikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen
vieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean
Valjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa
taidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon
niinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa.
Onnistunut pako on samaa kuin parantuminen.

Mitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin
kuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä
kuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät
ajat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei
ollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän
kykeni tukehtumaankin kuolematta.

Muuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin
se on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi.
Jos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka
vallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä
Plombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen
Saint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.

Hiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:

"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?"

"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen."

"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni."

"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville
sekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen."

"Entäpä jos satutte yskähtämään tai aivastamaan?"

"Pakeneva ei yskähdä eikä aivasta."

Jean Valjean lisäsi:

"Isä Fauchelevent, täytyy ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin: joko
joutua täältä vainoojain kynsiin tai poistua täältä ruumisvaunuissa."

Kaikkihan ovat huomanneet kissojen pysähtelevän ja kuikistelevan
raoitettujen ovenpuoliskoiden vaiheilla, pääsemättä selville, mitä
tehdä. Kuka ei olisi sanonut kissalleen: "Mutta menehän nyt siitä
sisään!" Niitä on myöskin ihmisiä, jotka avautuvan tilaisuuden
huomatessaan mielellään jäävät hoippumaan kahden päätöksen vaiheille,
vaikka sallima millä hetkellä tahansa voi äkkiä sulkea aukon ja
rusentaa heidät väliin. Liian varovaiset, niin kissoja kuin ovatkin ja
koska ovat kissoja, joutuvat usein suurempiin vaaroihin kuin rohkeat.
Fauchelevent oli luonnostaan tätä epäröivää lajia. Mutta vähitellen
voitti Jean Valjeanin kylmäverisyys hänenkin arkailunsa. Hän murisi:

"Täytyy totisesti myöntää, että se on ainoa keino."

Jean Valjean puuttui jälleen puheeseen:

"Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, on se, mitenkä tulee käymään
hautuumaalla."

"Se ei taas huolestuta minua lainkaan", huudahti Fauchelevent. "Jos Te
vain luulette varmasti suoriutuvanne arkusta, niin kyllä minä pelastan
Teidät haudasta. Juoppo haudankaivaja on ystäviäni. Hänen nimensä on
Mestienne. Vanha mies oikein sitä vanhaa lajia. Haudankaivaja pistää
kuolleet kuoppaan, ja minä pistän haudankaivajan taskuuni. Katsokaas
näin siellä menetellään. Saavutaan paikalle tuossa vähää ennen yön
tuloa, kolme neljännestä ennen hautuumaan porttien sulkemista.
Ruumisvaunut ajetaan haudalle asti. Minä seuraan mukana. Sehän on
velvollisuutenikin. Varustan taskuuni vasaran, taltan ja pihdit. Vaunut
pysähtyvät, ruumiinkantajat vetävät köyden arkkunne ympärille ja
laskevat Teidät hautaan. Pappi lukee rukouksensa, tekee ristinmerkin,
pirskahuttaa vihkivettä pisaraisen ja laputtaa tiehensä. Minä jään
kahden kesken ukko Mestiennen kanssa. Me olemme ystävyksiä, kuten jo
sanoin. Joko hän on päissään, tai ei hän ole päissään, kolmatta
vaihto-ehtoa ei ole. Ellei hän ole päissään, sanon minä hänelle:
Mennäänpäs tästä kallistamaan pari ryyppyä, ennenkuin ennättävät sulkea
tuon _Makean Kuittenin_ kapakan. Minä vien hänet siis kapakkaan ja
minä juotan hänet humalaan. Ukko Mestiennessä ei olekkaan paljon
juottamista, sillä hän on aina hyvällä alulla. No niin, kun olen saanut
hänet kellistymään pöydän alle, otan minä hänen korttinsa hautuumaalle
päästäkseni ja palaan siis sinne ilman häntä. Te olette siis silloin
yksin minun kanssani. Jos hän taas on jo juovuksissa, niin sanon minä
hänelle: Mene tiehesi, kyllä minä tämän tässä yksinkin teen. Hän menee,
ja minä päästän Teidät vankeudesta."

Jean Valjean ojensi hänelle kätensä, ja Fauchelevent heittäytyi sitä
suutelemaan talonpojan liikuttavalla hellyydellä.

"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin."

"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta", ajatteli Fauchelevent itsekseen.
"Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!"



5.

Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.


Seuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun
harvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen
kulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja
kyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku,
ja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin
kookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut
vaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen
kuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli
harmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli
molemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen
pukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.

Ukon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien
sakarat.

Vaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden
joukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen
ajoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin
nimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja
jalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat,
kuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen
nurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut
heidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia
hautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa
erikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen
aikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen
järjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin
muutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista
rakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti
Perronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa
hautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis
ehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi
Sotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä
silloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos
pääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti.
Jonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan
luukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon,
portinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui.
Ellei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä,
portinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja
oikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos,
mutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.

Tämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen
harrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin.
Sen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä
Vaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan,
jonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä
ilmoitus: _Makean Kuittenin Kapakka_ ja joka, keskelle hautuumaan
muuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen
hautakiville.

Vaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi
hautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä
enemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta.
Porvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa
Vaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista!
Jaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä
hankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu
näyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.

Vaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten
puutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä,
puksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen
punakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen
viivat olivat synkkiä ja surullisia.

Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun nuo valkoisin liinoin ja mustin
ristein koristetut ruumisvaunut kääntyivät Vaugirardin hautuumaan
lehtokujalle. Niitä seuraava ontuva mies ei ollut kukaan muu kuin
Fauchelevent.

Äiti Ristiinnaulitsemisen laskeminen alttarin alle, Cosetten vieminen
pois luostarista, Jean Valjeanin piiloittaminen vainajainhuoneeseen,
kaikki tämä oli tapahtunut ilman vähintäkään kompastusta.

Muuten olkoon tässä sivumennen sanottu, että äiti Ristiinnaulitsemisen
hautaaminen luostarin maanalaiseen kammioon oli meidän mielestämme
hyvin anteeksi-annettava rikos, rikos, joka suuresti vivahtaa
velvollisuuteen. Nunnat olivat tehneet sen ei ainoastaan ulkonaisesti
lujina ja päättäväisinä, vaan myöskin omantuntonsa puolesta
rauhallisina. Luostarissa merkitsee tuo n.k. "hallitus" sekaantumista
luostarin omaan päätösvaltaan, sekaantumista, jonka oikeutuksesta voi
aina olla eri mieliä. Ensin luostarin oma laki. Sitten saadaan nähdä,
miten maallisen lain suhteen olisi meneteltävä. Ihmiset, kyhäilkää
lakejanne mielenne mukaan, mutta pitäkää ne myös itse. Caesarille
joutuva maksu-erä on vain jäännös Jumalan maksu-erästä. Maallinen mahti
ei merkitse mitään taivaallisen mahdin rinnalla.

Fauchelevent lynkytti siis ruumisvaunujen jälessä hyvin tyytyväisenä.
Hänen kaksoisjuonensa, yksi, joka koski nunnia, toinen, joka koski
herra Madeleinea, yksi luostarin hyväksi, toinen luostaria vastaan,
olivat onnistuneet mainiosti. Jean Valjeanin säikkymätön tyyneys oli
niitä mahtavia ominaisuuksia, jotka etupäässä vaikuttavat muihin.
Fauchelevent ei enää epäillyt lopullistakaan menestystä. Mitä vielä oli
tekemättä, oli enää vain pikkuseikka. Näinä kahtena vuotena oli hän jo
kymmenet kerrat juottanut tukkihumalaan haudankaivajan, tuon kunnon
ukko Mestiennen, pöhönaamaisen äijänkähnyksen. Hän piti ukko Mestienneä
leikkikalunaan. Hän teki hänelle mitä ikinä tahtoi ja mitä ikinä hän
osasi keksiä. Ukko Mestiennen pää soveltui Faucheleventin lakin
mukaiseksi. Fauchelevent oli asiastaan täysin varma.

Saattueen kääntyessä hautuumaan lehtokujalle katsahti Fauchelevent
onnellisena ruumisvaunuja, hieroskeli tyytyväisenä karkeita kouriaan ja
mutisi hiljaa: "Tämäpä nyt vasta oli temppu!" Äkkiä ruumisvaunut
pysähtyivät. Oltiin hautuumaan portilla. Piti näyttää hautauslupa.
Hautaustoimiston mies ryhtyi puheisiin portinvartijan kanssa. Tämän
keskustelun aikana, mihin menee aina noin minuutti, pari, asettautui
muuan tuntematon mies ruumisvaunujen perään Faucheleventin viereen. Hän
näytti työmieheltä, jolla oli hyvin leveätaskuiset liivit ja kuokka
kainalossa.

Fauchelevent vilkaisi tähän tuntemattomaan. "Kuka Te olette?" kysyi
hän.

Mies vastasi:

"Haudankaivaja."

Jos Teidän olisi mahdollista elää kanuunankuulan mäiskähdettyä keskelle
rintaanne, näyttäisi Teidän naamanne samanlaiselta kuin Faucheleventin
tällä hetkellä.

"Haudankaivaja!"

"Niin."

"Te!"

"Minä."

"Mutta ukko Mestiennehän on haudankaivaja!"

"Oli."

"Kuinka? Oli?"

"Hän on kuollut."

Fauchelevent oli valmistautunut kaikkeen, mutta ei siihen, että
haudankaivajakin saattaisi kuolla. Mutta niin oli nyt kuitenkin käynyt.
Haudankaivajatkin kuolevat. Toisten hautoja kaivaessa syvennetään
vähitellen omaakin kuoppaa.

Fauchelevent oli kuin pilvistä pudonnut. Hän tuskin kykeni änkyttämään:

"Mutta sehän ei ole mahdollista!"

"On se."

"Mutta", toisti hän jälleen heikosti, "haudankaivajahan on ukko
Mestienne."

"Napoleonin jälkeen tuli Ludvig XVIII. Mestiennen jälkeen tuli Gribier.
Talonpoika, minun nimeni on Gribier."

Aivan kalpeana kauhusta tarkasti Fauchelevent tätä Gribieriä.

Hän oli pitkä, laiha, lyijynharmaa, tavattoman surkean näköinen mies.
Hän oli kuin hunningolle joutunut, haudankaivajaksi päätynyt lääkäri.

Fauchelevent purskahti nauruun.

"Ah! Miten sitä sattuukin hullunkurisia asioita! Ukko Mestienne on
kuollut. Pikku ukko Mestienne on kuollut, eläköön siis pikku ukko
Lenoir! Tiedättehän kai, mitä se pikku ukko Lenoir merkitsee? Se
merkitsee punaviiniä, joka maksaa kuusi souta pullo. Se on oikeata
Suresnen viiniä! Ah! Vai jo se nyt kuoli, se ukko Mestienne! Sääli
tosiaan. Se oli hauska ukko. Mutta hauskahan Te olette mieheksenne
Tekin. Eikö niin, toveri? Kohta tästä lähdemme ottamaan pari naukkua,
vai miten?"

Mies vastasi:

"Minä olen opiskellut. Minä olen käynyt neljä luokkaa lukiota. Minä en
juo koskaan väkijuomia."

Ruumisvaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja vierivät nyt pitkin
hautuumaan pääkujannetta.

Fauchelevent asteli hitaammin. Hän ontui vielä enemmän tuskansa kuin
raajarikkoisuutensa takia. Haudankaivaja käveli hänen edellään.
Fauchelevent tutki katseillaan vielä kerran tuon odottamattoman
Gribierin läpikotasin.

Hän oli niitä miehiä, jotka näyttävät vanhoilta, vaikka ovat vielä
nuoria, ja jotka ovat tavattoman väkeviä, vaikka voisi heidän luunsa
lukea.

"Toveri!" huusi Fauchelevent.

Mies käännähti.

"Minä olen luostarin haudankaivaja."

"Virkaveljeni siis," vastasi mies.

Niin oppimaton kuin Fauchelevent olikin, ymmärsi hän kohta tarkan
vaistonsa ohjaamana, että hän oli joutunut tekemisiin vaarallisen,
tuiki ovelan miehen kanssa.

Hän murisi:

"Vai oikein se nyt on kuollut se ukko Mestienne."

Mies vastasi:

"Täydellisesti. Hyvä Jumala tarkasteli tilikirjaansa. Oli tullut ukko
Mestiennen vuoro. Ukko Mestienne on kuollut."

Fauchelevent toisti koneellisesti:

"Hyvä Jumala..."

"Hyvä Jumala", vahvisti mies mahtipontisesti. "Filosofien Ijankaikkinen
Isä, jakobinien Korkein Olento."

"Eiköhän tehtäisi lähempää tuttavuutta?" änkytteli Fauchelevent.

"Se on jo tehty. Te olette talonpoika, minä olen pariisilainen."

"Ei sitä oikein pääse toisiaan tuntemaan, ennenkuin on kallistanut pari
naukkua yhdessä. Joka tyhjentää lasinsa, tyhjentää sydämensä. Käydään
nyt pois juomaan vain. Tässä ei sovi kielteleminen."

"Ensin työ."

Fauchelevent ajatteli: Minä olen hukassa. Oli enää vain pari, kolme
pyöränmittaa sille pienelle käytävälle, joka vei nunnien nurkkaukseen.
Haudankaivaja jatkoi:

"Talonpoika, minulla on seitsemän pikku tenavaa, joille täytyy hankkia
leipää. Koska heidän täytyy saada syömistä, ei minun sovi juoda."

Ja hän lisäsi yhtä tyytyväisenä kuin mikä vakava mies tahansa, jonka on
onnistunut sorvata korulause:

"Heidän nälkänsä on minun janoni vihollinen."

Ruumisvaunut sivuuttivat muutamia sypressejä, jättivät ison käytävän,
poikkesivat pienemmälle, painuivat yhä edemmäksi ja joutuivat niin
tiheän pensaston varjoon. Tämä ilmaisi haudan olevan aivan lähellä.
Fauchelevent hiljensi taas kulkuaan, mutta ei voinut hiljentää
ruumisvaunujen rientoa. Onneksi vaipuivat pyörät syvälle talvisateiden
liottamaan maahan, mikä vähän hidastutti kulkua.

Hän läheni jälleen haudankaivajaa.

"Sieltä saa niin erinomaisen hyvää Argenteuilin viiniä", kuiskutti
Fauchelevent.

"Maalainen", jatkoi mies, "minun ei oikeastaan pitäisi olla
haudankaivajana. Isäni oli ovenvartijana Prytaneiumissa. Hän määräsi
minut kirjallisuuden alalle. Mutta häntä kohtasi kova onni. Hän menetti
omaisuutensa pörssissä. Minun täytyi luopua kirjojen tekijän ammatista.
Mutta siitä huolimatta olen nytkin julkinen kirjailija."

"Mutta Tehän ette siis olekaan haudankaivaja?" innostui Fauchelevent,
joka yritti tarttua edes tähän heikkoon oksaan.

"Toinen ei estä toista. Minä kynnän kahdella vasikalla."

Fauchelevent ei ymmärtänyt tätä viimeistä lausepartta.

"Lähdetään pois ryypylle", jankutti hän vain.

Tässä on muuan huomautus välttämätön. Fauchelevent pyyteli kyllä
juomaan, mutta niin suuri kuin hänen tuskansa olikin, ei hän puhunut
sanaakaan eräästä seikasta: kumpi maksaa? Tavallisesti tarjosi
Fauchelevent ja ukko Mestienne maksoi. Ryyppytarjous johtui ilmeisesti
uuden haudankaivajan luomasta uudesta asiaintilasta, ja tämä tarjous
oli tehtävä, mutta puutarhurivanhus jätti, eikä tarkoituksetta,
täydelliseen hämäryyteen tuon n.k. Rabelaisin neljännestunnin. Niin
kuohuissaan ja levoton kuin olikin, ei Fauchelevent ajatellutkaan
ruveta mihinkään maksuihin. Haudankaivaja jatkoi ylenkatseellisesti
hymyillen: "Syödä täytyy. Minä otin ukko Mestiennen viran haltuuni. Kun
ihminen on käynyt melkein koulunsa läpi, kehittyy hänestä filosofi.
Käden työhön minä lisäsin käsivarren työn. Minulla on kirjurikoju
Sèvresinkadun torilla. Tiedättehän? Sateenvarjotorilla. Kaikki Punaisen
Ristin keittiöpalvelijattaret kääntyvät minun puoleeni. Minä sepitän
heille kaikki lemmensanomat, joita he lähettelevät sotapojilleen.
Aamupäivällä kyhäilen minä siis rakkauskirjeitä; illalla kaivan
hautoja. Sellaista on elämä, maalainen."

Ruumisvaunut kulkivat yhä eteenpäin. Fauchelevent kurkisteli ylenmäärin
levottomana joka taholle. Suuria hikikarpaloita tippui hänen otsaltaan.

"Kuitenkaan", jatkoi haudankaivaja, "ei ole oikein mukava palvella
kahta valtijatarta. Minun täytyy valita joko kynä tai kuokka. Kuokka
tekee käteni raskaaksi."

Ruumisvaunut pysähtyivät.

Kuoripoika hyppäsi ensiksi musliinverhotuista ajoneuvoista, ja sitten
pappi.

Ruumisvaunujen toinen pyörä nousi vähän matkaa multakasalle, jonka
takaa näkyi avonainen hauta.

"Tämäpä nyt vasta temppu oli!" toisteli Fauchelevent älyttömänä.



6.

Neljän laudan välissä.


Kuka oli arkussa? Lukijat tietävät sen: Jean Valjean.

Jean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi
elää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.

On kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin
suhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo
eilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän
ei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut
vaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.

Ruumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli
kuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin
levollisuuteen.

Arkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman
kanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.

Vähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni,
tunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten
lähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean
siirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille.
Kumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa.
Ensimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille.
Toiselta sanoi hän itsekseen: "Nyt tuli hauta."

Äkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa
laudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että
sitä nyt käytiin laskemaan hautaan.

Sitten häntä huimasi.

Luultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun
heilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli
jälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana
vaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.

Hänestä tuntui hiukan kylmältä.

Ääni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen
yläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka
lausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä
ymmärtänytkään.

"_Qui dormiunt in terrae pulvere, evigilabunt; alii in vitam aeternam,
et alii in opprobrium, ut videant semper_."

Lapsenääni vastasi:

"_De profundis_."

Juhlallinen ääni jatkoi:

"_Requiem aeternam dona ei, Domine_."

Lapsenääni vastasi:

"_Et lux perpetua luceat ei_."

Jean Valjean kuuli arkun kannelle putoavan ikäänkuin muutamia
sadepisaroita. Vihkivettä varmaankin pirskoitettiin hautaan.

Hän ajatteli: Kohta tämä loppuu. Vielä vähän kärsivällisyyttä. Pappi
menee pian tiehensä. Fauchelevent vie Mestiennen juomaan. Minä jään
yksikseni. Sitten palaa Fauchelevent, ja minä pääsen täältä. Siihen
menee korkeintaan tunti.

Juhlallinen ääni jatkoi:

"_Requiescat in pace_."

Ja lapsenääni vastasi:

"_Aamen_."

Korviaan heristäen kuuli Jean Valjean ikäänkuin eteneviä askeleita.

"Nyt ne menevät", ajatteli hän. "Minä olen yksin."

Äkkiä kuuli hän päänsä päältä kumauksen, joka oli hänestä kuin ukkosen
jyrähdys.

Lapiollinen multaa putosi arkun kannelle.

Toinen lapiollinen.

Yksi hengitysaukoista tukkeutui.

Kolmas lapiollinen.

Neljäs.

Lujinkaan ihminen ei voi kestää kaikkea.

Jean Valjean menetti tajuntansa.



7.

Tässä luvussa selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!" alkuperä.


Mitä oli siis tapahtunut Jean Valjeanin haudan reunalla?

Kun ruumisvaunut olivat lähteneet, kun pappi ja kuoripoika olivat
nousseet takaisin ajoneuvoihinsa ja poistuneet, näki Fauchelevent, joka
ei päästänyt haudankaivajaa silmistään, hänen kumartuvan ja tarttuvan
multakasaan iskettyyn lapioonsa.

Silloin teki Fauchelevent viimeisen yrityksen.

Hän asettui haudan ja miehen väliin, laski kätensä ristiin rinnalleen
ja tokaisi:

"Minä maksan!"

Haudankaivaja tirkisteli häntä kummissaan ja vastasi:

"Mitä tarkoitat, talonpoika?"

Fauchelevet toisti:

"Minä maksan!"

"Minkä?"

"Viinin."

"Minkä viinin?"

"Argenteuilin viinin."

"Minkä Argenteuilin viinin?"

"_Makean Kuittenin_."

"Mene hiiteen!" paiskasi haudankaivaja.

Ja hän heitti lapiollisen multaa arkulle.

Arkusta lähti kumea ääni. Fauchelevent tunsi horjahtelevansa ja
olevansa putoamaisillaan itsekin hautaan. Hän huusi äänellä, johon
alkoi sekaantua kuolontuskain korajava sävy:

"Toveri, ennenkuin ehtivät sulkea sen _Makean Kuittenin_!"

Haudankaivaja pisti jälleen multaa lapioonsa. Fauchelevent jatkoi:

"Minä maksan!"

Ja hän tarttui haudankaivajan käsivarteen.

"Kuulkaakan minua, toveri. Minä olen luostarin haudankaivaja ja minä
tulen Teitä auttamaan. Sen työnhän voi suorittaa yölläkin. Mennään siis
ensin ryyppäämään pari lasia."

Ja siinä puhuessaan, siinä pannen viimeisen toivonsa tähän
itsepintaiseen pyytelyyn, kyseli hän kauhistuen itseltään:

"Ja vaikka sen saisin juomaankin, niin tulisikohan se humalaan?"

"Maalainen", sanoi haudankaivaja, "kun Te sitä nyt niin välttämättä
tahdotte, niin minä suostun. Me menemme siis juomaan. Mutta vasta
sitten, kun työ on tehty. Ei koskaan ennen."

Ja hän valmisteli lapiotaan heittoon. Fauchelevent pidättelemään.

"Se on kuuden soun Argenteuilin viiniä!"

"Ahaa", irvisteli haudankaivaja, "tehän olettekin kellonsoittaja. Aina
Te vain hoette piu, pau, pau, piu, pau, aina vain samaa. Menkää siitä
hiiteen!"

Ja hän heitti toisen lapiollisensa.

Fauchelevent oli nyt siinä kohdassa, jolloin ihminen ei enää tiedä,
mitä hänen tulisi sanoa.

"Mutta tulkaahan toki juomaan", huusi hän, "kun kerran minä maksan!"

"Jahka on saatu tämä lapsonen peitetyksi vuoteeseensa", vastasi
järkähtämätön haudankaivaja.

Hän heitti kolmannen lapiollisensa.

Sitten iski hän jälleen lapion multaan ja lisäsi:

"Nähkääs, siitä tulee pakkanen yöksi, ja tuo naikkonen tuolla alhaalla
rupeaisi pitämään aika äläkkää, jos jättäisimme hänet tähän ilman
peitettä."

Sillä hetkellä kumartui haudankaivaja täyttämään lapiotansa, ja hänen
liivinsä tasku pullistui auki.

Faucheleventin pelästynyt, harhaileva katse osui koneenomaisesti tähän
taskuun ja pysähtyi sinne.

Aurinko ei ollut vielä kokonaan vajonnut näköpiirin taa. Oli vielä
tarpeeksi valoisa, jotta saattoi eroittaa jotakin valkeaa tämän
ammottavan taskun pohjalla.

Salamana välähti Faucheleventin silmässä kaikki se oveluus ja
neuvokkaisuus, joka saattaa asua pikardilaisen talonpojan katseessa.
Hän oli keksinyt keinon.

Lapiokuormaansa puuhailevan haudankaivajan huomaamatta pisti hän
takaapäin kätensä tämän taskuun ja sieppasi sen valkean esineen, joka
häämötti pohjalta.

Haudankaivaja lähetti kuoppaan neljännen lapiollisensa.

Hänen kääntyessään ottamaan viidettä katsahti Fauchelevent häneen
suuremmoisen tyynenä ja rauhallisena ja virkkoi:

"Johtuupa mieleeni, tulokas, onko Teillä korttia?"

Haudankaivaja herkesi puuhastaan.

"Mitä korttia?"

"Aurinko laskee tuossa paikassa."

"Laskekoon vain ja vetäköön yömyssyn korvilleen."

"Hautuumaan portti suljetaan aivan kohta."

"Entä sitten?"

"Onko Teillä korttia?"

"Ahaa, sitäkö tarkoitatte!" oivalsi haudankaivaja.

Ja hän penkoi taskuaan.

Kun hän oli saanut yhden taskun tarkastetuksi, tuli toisen vuoro. Hän
tutki sitten pikkutaskut, tunnusteli tarkoin ensimäisen ja käänsi nurin
toisen.

"Ei totta tosiaan, korttia ei löydy. Olisinkohan minä unohtanut sen
kotiin?"

"Viisitoista frangia sakkoa", ilmoitti Fauchelevent.

Haudankaivaja painui viheriäksi. Viheriä on lyijynharmaiden ihmisten
kalpeus.

"Voi sun tuhannen penteleen pentele!" noitui hän. "Viisitoista frangia
sakkoa!"

"Kolme sadan soun kappaletta," pudotteli Fauchelevent yhä.

Lapio kirposi haudankaivajan kädestä.

Oli tullut Faucheleventin vuoro.

"No, no, tulokas," rauhoitteli hän, "eihän tässä nyt vielä hätää. Ei
tässä nyt itsemurhaan tarvitse ryhtyä eikä tätä hautaa hyväkseen
käyttää. Viisitoista frangia on viisitoista frangia, eikä Teidän muuten
ole lainkaan pakko niitä maksaa. Minä olen ammatissa kokenut ja Te
olette tulokas. Minä tunnen kyllä kaikki mutkat ja metkut ja koukut ja
kommervenkit. Minä annan Teille ystävän neuvon. Yksi seikka on nyt
kuitenkin selvä, se nimittäin, että aurinko laskee aivan heti. Se
koskettaa jo kirkon kupukattoa, ja viiden minuutin päästä suljetaan
hautuumaan portit."

"Se on totta", huokasi haudankaivaja.

"Viidessä minuutissa ette ennätä täyttää hautaa, se kun on syvä kuin
itse hitto, ettekä joutua ulos ennen porttien sulkemista."

"Oikein."

"Viisitoista frangia sakkoa."

"Viisitoista frangia."

"Mutta onhan Teillä aikaa. -- Missä asutte?"

"Pari askelta tulliportista. Neljännestunnin päässä täältä.
Vaugirardinkatu 87."

"Te ennätätte vielä ajoissa, kun otatte koivet selkäänne."

"Ei epäilemistäkään."

"Kun olette siten päässeet ulos portista, juoksette Te aika kyytiä
kotianne, otatte korttinne, palaatte, ja portinvartija avaa Teille.
Koska Teillä on kortti, ei Teidän tarvitse maksaa mitään. Ja Te
hautaatte naikkosenne. Minä vahdin sitä täällä sillä aikaa, jottei se
pääse karkaamaan."

"Te olette pelastanut henkeni, talonpoika."

"Laputtakaa matkaan!" toimitti Fauchelevent.

Kiitollisuutta uhkuen pudisti haudankaivaja hänen kättänsä ja lähti
juosten rientämään kotiinsa.

Haudankaivajan kadottua pensaikkoon kuunteli Fauchelevent ensin
askelten häipymistä, kumartui sitten hautaan ja huusi hiljaa:

"Ukko Madeleine!"

Ei vastausta.

Fauchelevent vavahti. Hän vyöryi, yhtenä keränä hautaan, heittäytyi
arkun pääpuolelle ja huusi:

"Oletteko siellä?"

Äänettömyys.

Kykenemättä enää vapisemiseltaan tuskin hengittämäänkään, sieppasi
Fauchelevent talttansa ja vasaransa ja avasi kannen. Jean Valjeanin
kasvot kuumottivat hämärästä kalpeina, silmät suljettuina.

Faucheleventin tukka kohosi pystyyn, hän nousi seisoalleen ja horjahti
sitten haudan seinää vasten, joka hetki lysähtämäisillään arkulle. Hän
tuijotti Jean Valjeaniin.

Jean Valjean makasi siinä liikkumattomana, valjuna.

Faucheleventin huulilta pääsi hiljaa kuin henkäys:

"Hän on kuollut!"

Ja kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin,
että nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:

"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!"

Ja miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on
luulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara
liikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan
kuulemassakaan.

"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi
kuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää
henkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se
nyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa.
Hän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. -- Onko kaikessa tässä
nyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä
sille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin?
Onko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee
moisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun
vankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä
sanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli
totisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies,
oivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs
hänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä
jään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen
ruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi
luostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä.
Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra
Madeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois
sieltä!"

Ja hän raastoi tukkaansa.

Kaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja
suljettiin.

Fauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja
peräytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.

Jean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.

Kuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on
melkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän
ei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset
olivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän
tekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean
Valjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.

"Nukahdin", virkkoi vihdoin Jean Valjean.

Ja hän nousi istualleen.

Fauchelevent painui polvilleen.

"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!"

Sitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:

"Kiitos, ukko Madeleine!"

Jean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet
horroksista.

Riemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva
tointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.

"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä
kutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän
suljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi
tullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen.
Mitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut?
Entä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt
koko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja
sitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät
paratiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on
pää-asia."

"Minun on kylmä", sanoi Jean Valjean.

Nämä sanat palauttivat Faucheleventin täydellisesti todellisuuteen,
joka olikin uhkaava. Tointuneinakin oli näiden molempien miesten mieli
heidän sitä tietämättään vielä aivan sekaisin, ja heitä painoi paikan
kaameus.

"Poistukaamme pian täältä!" huudahti Fauchelevent.

Hän penkoi taskuansa ja veti sieltä pullon, jonka oli varustanut
mukaansa.

"Mutta ensin pieni ryyppy!" sanoi hän.

Ryyppy täydensi sen, minkä raikas ilma oli aloittanut.

Jean Valjean joi tilkan paloviinaa ja tuli täydelleen tuntoihinsa.

Hän nousi arkusta ja auttoi Faucheleventia sen kannen naulaamisessa.

Kolmen minuutin kuluttua pääsivät he haudasta.

Muuten oli Fauchelevent jo kyllin rauhallinen. Hän ei pitänyt
erikoisempaa kiirettä. Hautuumaan portit oli kiinni. Haudankaivaja
Gribierin saapumista paikalle ei tarvinnut peljätä. Tämä "tulokas" oli
kotonaan hakemassa korttiansa, jota hänen oli sieltä sangen vaikea
löytää, koska se oli Faucheleventin taskussa. Ilman korttia ei hän
voinut päästä hautuumaalle.

Fauchelevent tarttui lapioon ja Jean Valjean kuokkaan, ja yhdessä
hautasivat he sitten tyhjän arkun.

Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:

"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa."

Yö teki tuloaan.

Jean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli
hän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys
oli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen
täytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.

"Taisitte jähmettyä", sanoi Fauchelevent. "Vahinko, että minäkin onnun,
muuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia."

"Ei haittaa mitään", vastasi Jean Valjean. "Neljä askelta jo jalkani
norjentaa."

He poistuivat samoja lehtokäytäviä, joita ruumisvaunutkin olivat
aikaisemmin kulkeneet. Saavuttuaan suljetulle portille, pisti
Fauchelevent haudankaivajan kortin laatikkoon, portinvartija veti
nuorasta, portti aukeni ja he astuivat kadulle.

"Tämähän käy kuin rasvattu.'" iloitsi Fauchelevent. "Minkä oivan keinon
keksittekään, ukko Madeleine!"

He kulkivat Vaugirardin tulliportistakin maailman yksinkertaisimmalla
tavalla. Hautuumaan lähettyvillä ovat lapio ja kuokka erinomaisia
passeja.

Vaugirardinkadulla ei näkynyt ketään.

"Ukko Madeleine", sanoi Fauchelevent siinä astellessaan ja
tarkastellessaan taloja, "te näette paremmin kuin minä. Ilmoittakaa
minulle, kun tulee numero 87."

"Tuossahan se on aivan edessämme", vastasi Jean Valjean.

"Kadulla ei ole ketään", jatkoi Fauchelevent. "Antakaa minulle kuokka
ja odottakaa minua tässä pari minuuttia."

Fauchelevent meni taloon n:o 87, nousi niin ylös kuin pääsi, sillä
häntä johti vaisto, joka vie köyhän aina ullakkoon, ja koputti pimeässä
erään huonerähjän ovelle. Muuan ääni vastasi:

"Astukaa sisään."

Se oli Gribierin ääni.

Fauchelevent työnsi oven auki. Haudankaivajan asunto oli, kuten kaikki
köyhien asunnot, autio, ahdas hökkeli. Tavaralaatikon tapainen --
ruumisarkku ehkä -- oli kaappina, vanha voi-astia vesisäiliönä,
olkikasa vuoteena, permanto tuoleina ja pöytänä. Nurkassa virui
seinäverhon rääsyllä laiha vaimo ja liuta lapsia yhdessä kasassa. Koko
tämä kurja sisustus osoitti hirveiden mullistusten jälkiä. Oli kuin
olisi siellä tapahtunut oikea maanjäristys. Kaikki esineet oli heitetty
paikoiltaan, rääsyt oli viskelty pitkin lattiaa, ruukut oli rikottu,
äiti oli itkenyt, lapset olivat luultavasti saaneet selkäänsä. Siellä
oli ilmeisesti toimitettu perinpohjaista, hurjaa etsiskelyä.
Haudankaivaja näytti tavattoman innokkaasti haeskelleen korttiansa sekä
panneen koko ullakkokamarin vastaamaan sen katoamisesta, ruukusta aina
vaimoon saakka. Hän oli yhä aivan epätoivoissaan.

Mutta Fauchelevent pyrki liian nopeasti viemään seikkailun ratkaisuun,
huomatakseen tätä menestyksensä surullista puolta.

Hän astui siis sisään ja sanoi:

"Tässä tuon kuokkanne ja lapionne."

Gribier katseli häntä ällistyneenä.

"Tekö siellä olettekin, talonpoika?"

"Ja huomenaamulla saatte periä korttinne hautuumaan portinvartijalta."

Ja hän laski lapion ja kuokan lattialle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Gribier.

"Se merkitsee, että Te pudotitte kortin taskustanne, että minä löysin
sen maasta Teidän mentyänne, että minä hautasin ruumiin, että minä loin
haudan umpeen, että minä toimitin Teidän työnne, että portinvartijalta
saatte korttinne ja ettei Teidän tarvitse maksaa viittätoista frangia.
Niin on asia, tulokas."

"Kiitos, maalainen!" huudahti Gribier ihastuneena. "Ensi kerralla
maksan minä ryypyt."



8.

Onnistunut kuulustelu.


Tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkko pimeä, saapui kaksi miestä ja yksi
lapsi taloon n:o 62 Picpusinkadun varrella. Vanhempi miehistä nosti
vasaraa ja kolkutti.

He olivat Fauchelevent, Jean Valjean ja Cosette.

Molemmat miehet olivat käyneet hakemassa Cosetten sen Ruohotien
hedelmäkaupustelijattaren luota, jonka huomaan Fauchelevent oli uskonut
lapsen edellisenä päivänä. Cosette oli vavissut ja värissyt koko sen
vuorokauden, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän oli vavissut niin
ettei ollut edes itkua tullut. Hän ei ollut myöskään syönyt eikä
nukkunut lainkaan. Kunnon hedelmäkaupustelijatar oli kysellyt häneltä
sadat asiat, mutta oli ainoaksi vastauksekseen saanut alituisesti saman
juron katseen. Cosette ei ollut henkäissytkään kaikesta siitä, mitä hän
oli nähnyt ja kuullut näinä kahtena viimeisenä päivänä. Hän aavisti
jotakin tärkeätä olevan tekeillä. Hän tunsi syvästi, että nyt oli
oltava "kiltti." Ken ei ole kokenut sitä mahtavaa vaikutusta, joka
saattaa olla seuraavilla kolmella sanalla sopivasti kuiskattuna pienen,
pelästyneen lapsiraukan korvaan: "_Älä puhu mitään_!" Pelko on mykkä.
Eikä muuten kukaan osaakaan niin hyvin salaisuutta säilyttää kuin
lapsi.

Mutta kun hän tämän kamalan vuorokauden kuluttua oli nähnyt Jean
Valjeanin, oli hän päästänyt sellaisen ilonkirkaisun, että ajatteleva
henkilö, joka olisi sattunut sen kuulemaan, olisi siinä kirkaisussa
tuntenut ikäänkuin vapautumuksen kauhistuttavasta kuilusta.

Fauchelevent oli luostarin väkeä ja tiesi tarkalleen tunnussanat.
Kaikki ovet avautuivat.

Siten sai ratkaisunsa tuo kaksinainen ongelma: päästä ulos ja päästä
sisään.

Portinvartija, joka oli saanut määräyksensä, avasi pienen pihalta
puutarhaan päästävän portin, jonka kaksikymmentä vuotta takaperin
saattoi vielä nähdä kadulta käsin pihamuurin perällä, vastapäätä
ajoporttia. Portinvartija vei heidät kaikki kolme tästä portista ja
johdatti heidät sitten puhumoon, missä Fauchelevent oli edellisenä
iltana keskustellut päänunnan kanssa.

Päänunna odotteli heitä rukousnauhaansa hypistellen. Muuan
äänestäjä-äiti seisoi hunnutettuna hänen vierellään. Pieni vahakynttilä
valaisi, tai paremmin sanoen: oli valaisevinansa puhumoa.

Päänunna tarkasteli Jean Valjeania. Ei ole mikään tutkivampi alaspäin
luotua silmää. Sitten hän alkoi kysellä.

"Tekö se olette se veli?"

"Niin, kunnioitettava äiti", ehätti Fauchelevent vastaamaan.

"Mikä on nimenne?" Fauchelevent vastasi: "Ultimus Fauchelevent."

Hänellä oli tosiaankin ollut senniminen veli, joka oli kuollut.

"Mistä olette kotoisin?"

Fauchelevent vastasi jälleen:

"Picquignystä, Amiensin läheltä."

"Vanhako olette?"

Fauchelevent vastasi:

"Viidenkymmenen."

"Mikä olette ammatiltanne?"

Fauchelevent vastasi:

"Puutarhuri."

"Oletteko hyvä kristitty?"

Fauchelevent vastasi:

"Meidän perheessämme ovat kaikki hyviä kristittyjä."

"Onko tämä tyttönen Teidän?"

Fauchelevent vastasi:

"On, kunnioitettava äiti."

"Oletteko hänen isänsä?"

Fauchelevent vastasi:

"Iso-isänsä."

Äänestäjä-äiti sanoi hiljaa päänunnalle:

"Hän vastaa hyvin."

Jean Valjean ei ollut hiiskahtanut sanaakaan.

Päänunna katseli tarkkaavasti Cosettea ja sanoi vuorostaan hiljaa
äänestäjä-äidille:

"Hänestä tulee ruma."

Molemmat äidit keskustelivat sitten hetkisen hyvin hiljaa puhumon
nurkassa, kunnes päänunna käännähti ja sanoi:

"Isä Fauvent, Te saatte kohta toisen kulkushihnan. Niitä tarvitaan
tästä lähin kaksi."

Seuraavana päivänä kuului tosiaankin puutarhasta kahden kulkusen
kilinä, eivätkä nunnat voineet olla kohottamatta hiukan huntunsa
reunaa. He näkivät siellä perällä puiden alla kahden miehen puuhailevan
rinnakkain, Fauventin ja jonkun toisen. Suurenmoinen tapahtuma.
Vaiteliaisuutta rikottiin siihen määrään, että kuiskailtiin toisilleen:
"Se on puutarhurin apulainen."

Äänestäjä-äidit lisäsivät: "Se on isä Fauventin veli!"

Jean Valjean oli siis päässyt virallisesti luostarin asukkaaksi. Hän
oli saanut nahkahihnan kulkusineen. Hänen asemansa oli nyt laillisesti
turvattu. Hänen nimensä oli Ultimus Fauchelevent.

Voimakkaimpana tämänsuuntaisen ratkaisun vaikuttimena oli ollut
päänunnan huomautus Cosettesta: "_Hänestä tulee ruma_".

Lausuttuaan tämän ennustuksen otti päänunna Cosetten heti hoiviinsa ja
antoi hänelle kasvatuslaitoksessa paikan armeliaisuusoppilaana.

Tämä kaikki on varsin luonnollista. Vaikka ei luostarissa olekaan
kuvastimia, tuntevat naiset kuitenkin sisällisen ihmisensä. Tytöt,
jotka tuntevat itsensä sieviksi, eivät mielellään rupea nunniksi. Koska
siis näin kutsumus nunnanasemaan tavallisesti on epäsuorassa suhteessa
kauneuteen, toivotaan kokelaiksi mieluummin rumia kuin kauniita. Siitä
johtuu että rumat ovat luostareissa hyvin suuressa arvossa.

Koko ylläkerrottu seikkailu kohotti tavattomasti vanhan Faucheleventin
mainetta. Hänhän oli puuhissaan menestynyt kolminkertaisesti: Jean
Valjeanin suhteen, sillä hänet oli Fauchelevent pelastanut ja
toimittanut suojaan; haudankaivaja Gribierin suhteen, sillä tämän oli
syytä selvittää itselleen: hän säästi minut sakosta; luostarin suhteen,
sillä luostari, piiloittamalla äiti Ristiinnaulitsemisen ruumiin
alttarin alle, oli hänen avullaan puijannut Cesaria, mutta täyttänyt
Jumalan tahdon. Pikku Picpusin kappelissa oli arkku, jossa oli ruumis,
ja Vaugirardin hautuumaan mullassa oli arkku, jossa ei ollut ruumista.
Yleistä järjestystä siten epäilemättä syvästi loukattiin, mutta sitähän
ei kukaan huomannut. Luostarin kiitollisuus Faucheleventia kohtaan
olikin suuri. Faucheleventista tuli palvelijoista parhain ja
puutarhureista oivallisin. Arkkipiispan osuessa ensi kerran luostariin
kertoi päänunna hänen suuruudelleen koko jutun, hiukan niinkuin
tunnustaen ja hiukan niinkuin kehuskellen. Luostarista lähdettyään
kertoi arkkipiispa heti siitä ihastuneena ja tyytyväisenä de Latilille,
kuninkaan veljen rippi-isälle, josta sittemmin tuli Reinsin arkkipiispa
ja kardinaali. Faucheleventin ihailu kulki niin maita ja mantereita ja
saapui lopulta Roomaankin. Me olemme päässeet näkemään silloisen paavin
Leo XII:n kirjeen eräälle sukulaiselleen, joka oli siihen aikaan paavin
pariisilaisen lähettiläskunnan päällikkönä ja jonka nimi, samoin kuin
itse paavinkin, oli Della Genga. Siinä kirjeessä tavataan m.m.
seuraavat rivit: "Eräässä Pariisin luostarissa näyttää olevan
erinomainen puutarhuri, joka on pyhä mies ja jonka nimi kuuluu olevan
Fauvent."

Mutta tämän ihastuksen huminan vienoinkaan leyhäys ei päässyt
tunkeutumaan Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent oksasteli kaikessa
rauhassa puitaan, kitki istutuslavojaan ja peitteli meloonikupujaan,
tietämättä rahtuakaan erinomaisuudestaan ja pyhyydestään. Hänellä oli
yhtä vähän aavistusta kunniastaan kuin jollakin Durhamin ja Surreyn
härällä, jonka kuvan _Illustrated London News_ julkaisee seuraavalla
tiedonannolla varustettuna: _Sarvikarjan kilpailussa palkittu härkä_.



9.

Loppusanat.


Cosette oli yhtä vaitelias luostariin jouduttuaan kuin ennenkin.

Cosette luuli tietystikin olevansa Jean Valjeanin tytär. Muuten ei hän
voinut mitään sanoa, koska hän ei mitään tiennyt, ja vaikka hän olisi
jotakin tiennytkin, ei hän olisi puhunut. Me olemme siitä jo
huomauttaneetkin: ei mikään kasvata niin lasta vaiteliaisuuteen kuin
onnettomuus. Cosette oli saanut kärsiä niin paljon, että hän pelkäsi
puhua, jopa hengittääkin. Viaton sananen vain oli niin usein ennenkin
syössyt hänen niskaansa kokonaisen lumivyöryn! Tuskin oli hän vielä
ennättänyt vähän rauhoittua Jean Valjeanin hoiviin jouduttuaan.

Hän tottui verrattain pian luostariin. Vain Katariinaa hänen oli ikävä,
vaikka hän ei uskaltanut siitä puhua. Kerran hän kuitenkin sanoi Jean
Valjeanille:

"Isä, jos olisin tiennyt, niin olisin ottanut sen mukaani."

Luostarin kasvattina täytyi Cosetten pukeutua oppilaiden pukuun. Jean
Valjean sai toimitetuksi itselleen hänen vanhat vaatteensa. Se oli sama
surupuku, jonka hän oli Cosettelle antanut Thénardierin majatalosta
lähdettäessä. Se ei ollut vielä kovin kulunut. Jean Valjean kätki tämän
puvun sekä hänen villasukkansa ja kenkänsä kanvertilla ynnä muilla
luostareissa niin tavallisilla happi-aineilla varustettuina pieneen
matkalaukkuun, joka hänen oli onnistunut hankkia. Hän sijoitti tämän
laukun tuolille vuoteensa viereen ja säilytti visusti sen avainta.

"Isä", kysyi häneltä kerran Cosette, "mikä se on tuo laatikko tuossa,
joka tuoksuu niin hyvältä?"

Ukko Fauchelevent hyötyi hyvästä työstään muullakin tavoin kuin
saamalla osakseen kunniaa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Ensiksikin oli hän siitä onnellinen. Sitten oli hänellä paljon vähemmän
työtä nyt, kun hän oli saanut apulaisen. Ja vihdoin, koska hän oli
suuri tupakan ystävä, hyötyi hän herra Madeleinesta siinäkin suhteessa,
että hän nyt kulutti kolme kertaa enemmän tupakkaan kuin ennen ja
nautti siitä tavattomasti enemmän kuin ennen, sillä herra Madeleine
kustansi kaikki.

Nunnat eivät ottaneet Ultimuksen nimeä käytäntöön, vaan sanoivat Jean
Valjeania _toiseksi Fauventiksi_.

Jos näillä hurskailla naisilla olisi ollut vähänkin Javertin katseen
terävyyttä, olisivat he ehkä piankin huomanneet, että jos oli puutarhan
asioissa poistuttava luostarista, lähti aina vanhempi Fauchelevent, tuo
ijän rasittama, raihnas, ontuva ukko matkaan, eikä koskaan _toinen
Fauvent_. Mutta joko sitten alituisesti Jumalaan tähdätyt silmät eivät
osaa vakoilla tai pitivät nunnat etupäässä huolta toistensa tekemisistä
ja jättämisistä: he eivät kiinnittäneet siihen vähintäkään huomiota.

Muuten teki Jean Valjean erinomaisen viisaasti pysyessään hiljaa ja
asemillaan, sillä Javert piti sitä kaupunginosaa silmällä kokonaisen
kuukauden.

Tämä luostari oli Jean Valjeanille kuin pohjatonten syvyyksien
piirittämä saari. Sen alue oli nyt koko hänen maailmansa. Hän näki
siellä tarpeeksi taivasta ollakseen rauhallinen ja tarpeeksi Cosettea
ollakseen onnellinen.

Hänelle alkoi jälleen hiljainen, lempeä ja miellyttävä elämä.

Hän asui Faucheleventin kanssa samassa hökkelissä puutarhan perällä.
Tässä epäsäännöllisistä kivenjärkäleistä kyhätyssä rakennuspahaisessa,
joka oli pystyssä vielä v. 1845, oli, kuten tiedämme, kolme
huonetta. Näiden huoneiden seinät olivat aivan paljaat, eikä niiden
kalustuksestakaan ollut juuri tietoa. Parhaan niistä oli Fauchelevent
Jean Valjeanin vastusteluista huolimatta luovuttanut herra
Madeleinelle. Tämän huoneen seinää koristi, lukuunottamatta
nauloihinsa ripustettuja kulkushihnaa ja koria vielä kuninkaallinen
paperiraha -- tai rahapaperi -- vuodelta 1793. Se oli kiinnitetty takan
yläpuolelle.[6] Tämän vendéelaisen paperirahan oli seinään naulannut
edellinen puutarhuri, entinen sissi, joka oli taistellut kuninkaan
puolesta vallankumousta vastaan, joka oli kuollut luostarissa ja jonka
seuraajaksi virassa Fauchelevent oli päässyt.

Jean Valjean työskenteli päivät pääksytysten puutarhassa ja osoittautui
siellä erittäin hyödylliseksi. Hän oli muinen ollut puidenkarsijana,
eikä puutarhurin toimi ollut hänelle lainkaan vastenmielinen.
Muistetaanhan hänen sitäpaitsi olleen selvillä monista oivallisista
menettelytavoista ja salaisuuksista kasvien viljelemisessä. Nyt käytti
hän niitä hyväkseen. Melkein kaikki puut olivat saaneet kasvaa omin
päin. Hän niitä oksasteli ja hoiteli ja sai ne tuottamaan oivallisia
hedelmiä.

Cosetten oli lupa joka päivä tulla viettämään tunti Jean Valjeanin
seurassa. Koska sisaret olivat ikäviä ja hän hyvä ja hellä, vertaili
lapsi heitä toisiinsa ja jumaloi häntä. Määrätyllä hetkellä kiiruhti
hän juoksujalkaa hökkeliin. Kun hän astui noihin kehnoihin huoneisiin,
tuntui kuin olisivat kaikki paratiisin sulot lehahtaneet sinne hänen
mukanaan. Jean Valjeanin sielu kirkastui ja hän tunsi onnensa kasvavan
siitä onnesta, jota hän tuotti Cosettelle. Ilo, jonka me muille
aiheutamme, on siitä erinomainen, ettei se muiden heijastusten tavoin
suinkaan heikkene, vaan palajaa meihin entistä säteilevämpänä.
Lomahetkinä katseli Jean Valjean kaukaa Cosetten leikkimistä ja
juoksentelemista ja osasi kyllä eroittaa hänen naurunsa toisten
tyttöjen naurusta.

Sillä nyt nauroi Cosette.

Cosetten piirteetkin olivat jonkun verran muuttuneet. Ahdistava
synkkyys oli niistä kadonnut. Nauru on kuin aurinko: se karkoittaa
talven ihmisen kasvoilta.

Välitunnin loputtua ja Cosetten mentyä jälleen sisään, katseli Jean
Valjean hänen luokkahuoneensa akkunoita ja öisin nousi hän usein
katselemaan hänen makuukammionsa akkunoita.

Jumalalla on omat tiensä. Samoin kuin Cosette, auttoi luostarikin
osaltaan piispan työtä vahvistumaan ja syventymään Jean Valjeanissa.
Varmaa on, että hyveen puolista yksi johtaa ylpeyteen. Sinne vie
paholaisen rakentama silta. Jean Valjean oli ehkä tietämättäänkin hyvin
lähellä tätä puolta ja tätä siltaa silloin kun kaitselmus heitti hänet
Pikku Picpusin luostariin. Niin kauvan kun hän oli verrannut itseään
vain piispaan, oli hän tuntenut itsensä arvottomaksi ja oli nöyrtynyt.
Mutta sitten oli hän alkanut verrata itseään muihin ihmisiin, ja ylpeys
nosti päätään. Kuka tietää? Hän olisi ehkä lopulta vähitellen päätynyt
vihaan. Luostari pysähytti hänet tällä kaltevalla pinnalla. Hän näki
nyt toisen vankeuspaikan. Nuoruudessaan, elämänsä alussa, ja myöhemmin,
aivan äskettäin, oli hän nähnyt ensimäisen, kauhistuttavan, kamalan
paikan, jonka ankaruus oli hänestä aina ollut oikeuden suurimpia
vääryyksiä ja lain suurimpia rikoksia. Nyt näki hän rangaistusvankilan
jälkeen luostarin. Ja ajatellessaan, että hän oli ollut vankilassa ja
että hän nyt oli niin sanoaksemme luostarin katselijana, alkoi hän
tuskaisessa mielessään vertailla niitä keskenään.

Joskus nojasi hän lapionsa varteen ja laskeutui hitaasti mietiskelyn
loppumattomia kiertoportaita alas.

Hän muisteli entisiä osatovereitansa ja heidän kurjia olojaan. Heidän
täytyi nousta auringon mukana ja tehdä työtä yöhön asti. Heidän tuskin
annettiin nukkua. He makasivat kehnoilla kenttävuoteilla, joiden patjat
olivat vain pari tuumaa paksuja, huoneissa, joita lämmitettiin vain
vuoden kylmimpinä kuukausina. Heidän päässään oli hirvittävät punaiset
myssyt. Armosta annettiin heille palttinakaatiot kuumiksi ajoiksi ja
villamekot kovien pakkasien varalta. He saivat juodakseen viiniä ja
syödäkseen lihaa vain ryhtyessään raskaimpiin töihin. Heillä ei ollut
enää nimiä, heidät oli merkitty vain numeroilla, ja numeroita,
kuolleita, tyhjiä numeroita he tavallaan olivatkin. Heidän silmänsä
olivat aina luodut maahan, he puhuivat hiljaa, heidän tukkansa oli
leikattu, heitä piestiin, häpeä ympäröi heidät joka taholta.

Sitten johtui hän tarkastelemaan niitä olentoja, joita hän nyt joka
päivä näki silmäinsä edessä.

Näiden olentojen tukka oli myöskin leikattu, heidän silmänsä olivat
myöskin aina maahan luodut, he puhuivat myöskin hiljaa, he elivät
myöskin, ei suoranaisessa häpeässä, mutta maailman ivailujen esineinä,
heidän selässään ei keppi tanssinut, mutta heidän hartiansa repeli
katumusruoska verille. Heidänkin maailmalliset nimensä olivat
kadonneet, ja heitä mainittiin vain oudoilla, kummallisilla sanoilla.
He eivät saaneet koskaan syödäkseen lihaa eivätkä juodakseen viiniä.
Usein saivat he olla ruoatta aamusta iltaan. Heidän pukunaan ei ollut
punaiset liivit, vaan musta villainen käärinliina, joka rasitti kesällä
ja oli talvella liian kevyt, mutta josta ei millään tavalla saanut
ottaa mitään pois ja johon ei millään ehdolla saanut mitään lisätä.
Heillä ei siis vuodenaikojen mukaan ollut edes palttinapukua eikä
villamekkoa. Ja kuusi kuukautta vuodesta oli heidän päällään
sarssikankainen paita, joka synnytti heissä kuumetta. He eivät asuneet
kovina pakkasina lämmitettävissä avaroissa huoneissa, vaan kopeissa,
joihin ei tehty koskaan tulta. He eivät maanneet kahden tuuman
paksuisilla patjoilla, vaan oljilla. Heidän ei annettu lainkaan
rauhassa nukkua. Joka yö, raskaan päivätyön jälkeen, oli heidän kesken
ensi unen raukeutta, tuskin ehdittyään silmiään sulkea ja lämmitä,
herääminen, nouseminen ja lähteminen rukoilemaan jäätävän kylmään,
synkkään kappeliin ja polvistuminen kivilattialle.

Määrättyinä päivinä täytyi kunkin vuorostaan olla kaksitoista tuntia
yhteen menoon polvillaan lattialla tai pitkänään, kasvot maahan
päin ja käsivarret ristissä. Edelliset olivat miehiä. Nämä olivat
naisia. Mitä olivat tehneet nämä miehet? He olivat varastaneet,
ryövänneet, murhanneet, tappaneet. He olivat rosvoja, väärentäjiä,
myrkynsekoittajia, murhapolttajia, miehentappajia, isiensäsurmaajia.

Mitä olivat tehneet nämä naiset? Eivät mitään.

Yhtäällä rosvous, petos, vääryys, väkivalta, raakuus, murha,
kaikenlaiset pyhyydenraiskaukset, kaikenlaiset tihutyöt. Toisaalla vain
tuo ainoa: viattomuus.

Täydellinen viattomuus, joka ikäänkuin kohoamistaan kohoaa parempia
maailmoita kohti, jota vielä hyve pitelee maassa, mutta jota jo pyhyys
lähestyttää taivaita!

Yhtäällä rikosten tunnustukset, jotka tuskin kuuluvasti puristuvat
huulilta. Toisaalla hairahdusten tunnustukset, jotka lausutaan
vapaasti, lujalla äänellä. Ja mitkä rikokset! Ja mitkä hairahdukset!

Yhtäällä ruton saastainen löyhkä, toisaalla kukkien ihana tuoksu.
Yhtäällä siveellinen mädännys, jota vartioidaan tykein ja sotamiehin ja
joka vähitellen tekee uhreistaan lopun. Toisaalla kaikkien sielujen
siveä sytyntä samasta liedestä. Yhtäällä pimeys. Toisaalla hämärä,
mutta hämärä, jossa valot välähtelevät ja jossa kauniit tähdet
tuikuttavat.

Kaksi orjuuden paikkaa. Toisessa mahdollinen vapautuminen, jokaiselle
tunnettu lain määräämä rangaistusaika tai sitten pako. Toisessa
elinkautinen vankeus. Ainoana toivona häämöittää kaukaa tulevaisuuden
takaa se vapauden valonhäivä, jota ihmiset nimittävät kuolemaksi.

Toisessa pitävät vain kahleet. Toisessa usko.

Mitä lähtee toisesta?

Sanomatonta kirousta, hammastenkiristelyä, vihaa, epätoivoista
ilkeyttä, raivonkarjuntaa inhimillistä yhteiskuntaa ja irvistelevää
ivaa taivasta vastaan.

Mitä lähtee toisesta?

Siunausta ja rakkautta.

Ja näissä niin samanlaisissa ja kuitenkin niin erilaisissa paikoissa
toimivat nämä molemmat erinäiset ihmisryhmät samaa: harjoittavat
sovitusta.

Jean Valjean ymmärsi varsin hyvin edellisten sovituksen:
henkilökohtaisen, omakohtaisen sovituksen. Mutta hän ei ymmärtänyt
jälkimäisten, näiden tahrattomain, viattomain olentojen sovitusta ja
hän kysyi vavisten itseltään: "Mitä sovitusta? Mitä sovitusta?"

Ääni vastasi hänen omastatunnostaan: "Jumalallisinta kaikista
inhimillisistä hyveistä: sovitusta toisten puolesta."

Me emme suinkaan esitä tässä omia mielipiteitämme, me vain kerromme. Me
asetumme Jean Valjeanin näkökannalle ja me kuvailemme vain hänen
vaikutelmiaan.

Hän näki edessään kieltäytymyksen korkeimman huipun, kaiken mahdollisen
hyveen jaloimman saavutuksen; viattomuuden, joka antaa ihmisille synnit
anteeksi ja sovittaa ne heidän sijastaan; ilomielin kestetyn orjuuden,
toivotut kidutukset, halutut kärsimykset sielujen, jotka eivät ole
syntiä tehneet, jotta voisivat puhdistaa sieluja, jotka ovat
hairahtuneet; Jumalan rakkauteen vaipuneen ihmiskunnan rakkauden, joka
siitä huolimatta pysyy edellisestä selvästi eroitettuna ja rukoilevana;
heikkoja, lempeitä olentoja, jotka ovat saaneet osakseen rangaistujen
kurjuuden ja palkittujen hymyn.

Ja hän muisti, että oli uskaltanut valittaa.

Usein nousi hän keskellä yötä kuuntelemaan näiden viattomain, ankaran
taakan rasittamain olentojen kiitoslaulua, ja tunsi kylmien väreiden
käyvän läpi ruumiinsa ajatellessaan, että ne, joita rangaistus ansiosta
kohtasi, kohottivat äänensä taivaaseen vain herjatakseen, ja että
hänkin, kurja, oli näyttänyt nyrkkiä Jumalalle.

Omituinen seikka, joka vaivutti hänet syviin mietteisiin kuin
kaitselmuksen varoittava kuiskaus: muurin yli kiipeäminen, kaikkien
esteiden, jopa kuolemankin uhmaileminen, vaikeat ja vaaralliset
seikkailut, kaiken tämän oli hän tehnyt ja kestänyt päästäkseen pois
toisesta sovituksen paikasta ja tullakseen toiseen. Oliko se hänen
kohtalonsa vertauskuva?

Tämä talo oli myöskin vankila ja oli hyvin sen kaamean paikan
kaltainen, josta hän oli paennut, eikä hän kuitenkaan ollut osannut
odottaakaan mitään sellaista.

Hän näki jälleen rautaportteja, salpoja, ristikko-akkunoita, keiden
pidättimiksi? Enkelien.

Samat korkeat muurit, jotka hän oli nähnyt tiikerien ympärillä, ne näki
hän nyt taas vuonien ympärillä.

Se oli sovituksen paikka, mutta ei rangaistuksen. Ja kuitenkin oli se
synkeämpi, kaameampi ja armottomampi kuin tuo toinen. Näitä neitseitä
kuritettiin vielä ankarammin kuin noita hirtehisiä. Hyinen, kolea
viima, viima, joka oli palelluttanut hänen nuoruutensa, puhalsi läpi
korppikotkien rautakangin ja salparaudoin suljetun luolan. Mutta viima
vielä purevampi, vielä hyytävämpi puhalsi läpi kyyhkyslakan. Miksi?

Kun hän näitä ajatteli, raukesi kaikki hänessä tämän ylevän salaisuuden
edessä.

Näissä mietteissä hävisi ylpeys. Hän meni usein itseensä. Hän tunsi
itsensä heikoksi vaivaiseksi ja vuodatti usein kyyneleitä. Kaikki, mikä
kuuden kuukauden aikana oli astunut hänen elämäänsä, veti häntä piispan
hurskaiden neuvojen puoleen. Cosette rakkauden, luostari nöyryyden
voimalla.

Joskus iltaisin, hämärissä, hetkellä, jolloin puutarha oli tyhjä,
nähtiin hänet polvillaan keskellä kappeliin päättyvää lehtokujaa, saman
akkunan edessä, josta hän luostariintulo-yönään oli kurkistellut
kappeliin, kääntyneenä suuntaan, missä hän tiesi sovitusta harjoittavan
sisaren makaavan pitkänään rukoilemassa. Hänkin rukoili, näin
polvistuneena tämän sisaren eteen.

Näytti kuin ei hän olisi uskaltanut polvistua suoraan Jumalan eteen.

Kaikki, mikä häntä ympäröi, tämä rauhallinen puutarha, nämä tuoksuvat
kukat, nämä iloisesti huudahtelevat lapset, nämä vakavat hurskaat
naiset, tämä hiljainen luostari, kaikki tekivät häneen syvän
vaikutuksen, ja vähitellen astui hänen sieluunsa tämän luostarin
hiljaisuus, näiden kukkien tuoksu, tämän puutarhan rauha, näiden
naisten hurskas vakavuus, näiden lasten iloisuus. Ja sitten hän
ajatteli, että kaksi Jumalan taloa oli ottanut hänet hoimiinsa kahtena
hänen elämänsä ratkaisevana hetkenä, yksi silloin kun kaikki portit
häneltä sulkeutuivat ja kun inhimillinen yhteiskunta työnsi hänet
luotaan, toinen silloin kun inhimillinen yhteiskunta alkoi häntä
jälleen vainota ja kun rangaistusvankila oli uudelleen avautumassa; ja
että hän ilman ensimäistä olisi vaipunut jälleen rikoksiin ja ilman
toista kärsimyksiin.

Koko hänen sydämensä suli kiitolliseksi, ja hän tunsi rakkauden voiman
paisuvan itsessään yhä väkevämmäksi.

Useampia vuosia kului näin. Cosette kasvoi.



VIITESELITYKSET:


[1] Walter Scott, Lamartine, Vaulabelle, Charras, Guinet, Thiers.

[2] Kirjoitus kuuluu seuraavasti:

            D.O.M.
      Tässä Murskaantui
      Tapaturman Kautta
      Kuormavaunujen Alle
        Herra Bernard
       De Brye Kauppias
      Brüsselistä (epäselvä) Päivänä
           Helmikuussa 1637.

[3] _Splendid!_ oli hänen sanansa.

[4] Lopetetun taistelun, päätetyn päivätyön, korjatut erehdykset, mitä
suurimmat seuraavaksi päiväksi varatut menestymismahdollisuudet, kaikki
hävitti silmänräpäyksen mieletön pakokauhu. (_Napoleon, Saneluja S:t
Helenasta_.)

[5] Oksilla riippuu kolme eriarvoisten ansioiden ruumista:
    Dismas ja Gesmas, välissä on jumalainen valtias.
    Dismas etsii korkeuksia, Gesmas, onneton mies, alhaisimpia seutuja;
    korkein valtias vapahtaa meidät ja meidän tekomme.
    Jos toistat nämä säkeet, et menetä esineitäsi varkauden kautta.

[6] Paperirahassa luki: Katolilainen ja kuninkaallinen armeija.
Kuninkaan nimessä. Kymmenen livren vaihtokelpoinen maksu-osoitus
sotajoukolle hankituista tavaroista. Lunastetaan rauhan tultua. Sarja
3. N:o 10390. Stofflet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kurjat II - Cosette" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.