Title: Akilles - Kuvaus
Author: Järvi, Kaarlo August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Akilles - Kuvaus" ***


AKILLES

Kuvaus

Kirj.

K. A. JÄRVI



WSOY, Porvoo, 1906.



I LUKU.


-- Anna Tuira oli ennen kaunis ihminen. Mutta nyt! Niin synti
rumentaa...

Näin puhui Aarne-pastori nuorelle naiselle, joka mielenliikutuksesta
värisi hänen edessään.

Annan huulet olivat vaalenneet. Ennen ne olivat viettelevän tuoreet.
Poissa oli ruskeista silmistä kiiltävä kalvo ja hoidotta hiuskiehkurat
ohimoilla olivat.

Pastori tarkasteli edelleen Annaa ja puhui:

-- Annan entinen somuus on hävinnyt. Ja kaiketi ainiaaksi.

Anna Tuira ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sillä pastorin
nuorilla kauneilla kasvoilla syyttävä oli ilme. Entäs sitte tuo hurskas
musta puku. Se suoraan tuomitsi hänet.

Pastori kun huomasi Annan hermostuneen aseman, alkoi pyyhkiä rillejään,
kultasankarillejään, ne kun ulkoilmasta tultua hiostuivat.

-- Mutta kuka on lapsen isä? kysyi pastori terävästi.

Anna vavahti. Ei vastannut.

-- Anna sanoo sen minulle suoraan, niin että saan häntä puhutella tässä
vakavassa asiassa.

Annan huulet olivat suletut. Mutta verinen loimo hohti kasvoilla.

-- En voi ottaa sinua kirkkoon, ellet sitä ilmoita.

Kova hermostus repi Annan ruumista. Hyvin hiljaan hän vastasi:

-- Se on Bergin nuori herra. Mutta minun on oma syyni. Miksi minä
uskalsin rakastaa häntä...?

-- Hm. Vai niin. Vai se...

Pastori lopetti puheensa kesken. Lapsi kastettiin. Äiti otettiin
kirkkoon. Pojan nimeksi pantiin Akilles. Kummeina olivat talon isäntä
ja emäntä.

Kaikki meni säännöllisesti. Pastori lähti hyvin mietteissään pois.

Tämä tapahtui muutamana talvi-iltapäivänä muutamassa pienessä kamarissa
laitakaupungilla. Nainen, jonka luona sielunpaimen vieraili, oli
kaupungin toisen miljoneerin, konsuli Bergin, sisäkkö. Ja tässä hän nyt
asui vuokralaisena.

Kun oli jo pimeä, tuli outo mies Annan luo. Se toi hänelle suuren
pussin makeisia ja kirjeen. Anna hämmästyi. Mutta mies ääneti poistui.
Sellainen outo, mykkä mies!

Mutta miehen kävely kummasti muistutti Bergin renki-Mattia. Oliko hän
se? Oliko hän tuntemattomaksi pukeutunut ja vain tekeytyi oudoksi?

Anna luki kirjeen. Siinä herra Lennart Berg "rukoili" Annaa, ettei Anna
ilmoittaisi mammalle -- konsulinnalle --, että hän on Annan lapsen isä.
Lohdutukseksi lähetti hän Annalle makeisia.

Aarne-pastori oli kirjoittanut Lennart-herralle nuhdekirjeen, sillä he
olivat entiset koulutoverit.

Siitä oli seurauksena, että Anna sai makeisia.

-- Voi miten lapsellinen hän vielä on!

Kuitenkin tuli Anna pahalle mielelle. Hän viskasi kirjeen uuniin. Ja
itki katkerasti.

Nyt hän ymmärsi että häntä on täydellisesti petetty. -- --

Anna istui muutamana päivänä ikkunansa ääressä, kun yhtäkkiä Bergin
komea reki ja reessä itse konsulinna lensi siitä ohi.

Tuliko se tänne?

Anna hirveästi säikähti ja kuunteli korvat hereillä. Kulkuset enää vain
kerran kilahtivat. Ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

-- 'sus siunaa, mikä nyt! huokasi Anna.

Mitä se konsulinna täällä teki? Ja tuli sellaisella helinällä ja
komeudella, että häntä hirvitti.

Anna vapisi, kun kuuli askeleita eteisestä.

Ovi avattiin. Kokonainen maailma raikasta kevätilmaa hajuvesien
sekoittamana tuli huoneeseen lihavan rouvasihmisen muodossa, sillä ovea
ei hän ollut kiireellinen sulkemaan.

Anna oli Akilleen kehdon työntänyt huoneen nurkkaan. Lapsi nukkui.

-- Hyvää huomenta, Anni!

Komea konsulinna täytti huoneen keskilattian. Anna laittoi hänelle
istuinta.

-- Kuinka Anni nyt jaksaa?

-- Kiitoksia. Rouva konsulinna kyllä ymmärtää minun tilani.

-- Ei Anni saa liiaksi surra. Tällaista tapahtuu hyvin usein
maailmassa. Noo Anni! Miksi itket?

Anna todellakin itki.

-- Se on meidän renki, joka Annin petti. Fyi sitä Mattia! Kun
kehtasi ... säälitteli konsulinna.

Siellä ulkona reen keulalla istui Matti.

Anna tunsi helpotusta asian tuosta käänteestä.

-- Vai niin se konsulinna luuleekin...

-- Meillä olisi, Anni, pidot.

-- Jassoo ... suuretkin?

-- Minä ajattelin, että jos Anni kykenisi tarjoojaksi niinkuin niin
monesti ennenkin. Sellaisesta sopivasta meillä on puute. Ai miten
monesti nyt jo olen Annin makua kaivannut!

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta. Konsulinna häntä vielä muistaa
ja tarvitsee!

-- Kykeneekö Anni?

-- Kiitoksia. Kyllä minä kykenen. Herrasväki on aina minulle kovin
hyvä. Nytkin vielä muistaa.

-- Anni tulee meille huomenna aamupäivällä. Minä annan sieltä Annille
ihomaalia ja puuderia. Annin pitää laittautua oikein nätiksi pitoihin:
maalata poskensa ja koristaa itsensä. Sillä Anni on entisestä
muuttunut. Ja sentähden pitää Annin ottaa avuksi kaunistuskeinoja. Minä
annan Annille sieltä myös konjakkia. Se vahvistaa.

-- Hyvin paljon kiitoksia. Rouva konsulinna on minulle kovin
suosiollinen.

-- Minä nostan Annin vielä entiselleen. Sen teen varmasti.

-- Niinkö?

-- Aivan ... aivan varmaan...

-- Minä pidän Annista niin paljon. Ja tämä oli vain ohimenevä
onnettomuus Annille. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Nuori veri ... niin
niin...

Annan täytti riemullinen tunne. Huoneen seinät laajenivat, poistuivat.
Kamari muuttui Bergin suureksi saliksi, häikäisevän kirkkaasti
valaistuksi, jossa hieno herrasväki silkissä kahisi. Ja hän itse
keveänä kuin keijukainen liiteli sen parkettilattialla suurten
konfektitarjotinten kanssa. Niinkuin niin monesti ennenkin!

-- Minä toin Annille vähän tuliaisia. Siellä ovat reessä, puhui
konsulinna.

Anna juoksi ulos reen luo. Konsulinna arastellen lähestyi Akillesta.
Hän nosti liinaa Akilleen kasvoilta ja tarkasteli lasta.

-- Kaunis lapsi... Äidin kasvot... Hyväinen aika sentään kun on
sievä... Matin pitää ruveta pikkusen isäksi... Ja kaikki on sitte
painettu umpeen ... Fyi tätä maailmaa...!

Konsulinnan kasvot sentään loistivat; hän rauhottui, kun oli saanut
nähdä lapsen.

Siellä ulkona istui reen keulalla jäykkänä ja komeana Matti
miljoonatalon kuskin kaikessa koreudessa. Vieressä oli hänellä korkea
piiska ja käsissä säämyskähansikkaat.

-- Saivat laittaakkin sinulle evästä. Vaan älä yksin siihen tyydy...
puhui Matti Annalle.

Mutta Anna ei ottanut kuullakseen. Hän kantoi tavarat sisälle. Siinä
oli kahvia, sokuria, ryynejä, jauhoja, siirappia, juustoa, maustimia --
pari pientä säkkiä.

Anna tuli sanomattoman iloiseksi. Hän oli jo luullut koko maailman
häpeänmerkillä hänet poltelleen. Mutta tämä oli iloinen yllätys. Miten
hyvä ja hellä on konsulinna!

Sisällä Anna kiitteli ja kumarteli konsulinnaa.

Sitte hän kysäsi:

-- Miksi herrasväki nyt pitoja pitää?

-- Niin. Minulta jäi sanomatta. Me vietämme nuoren herran häitä.

-- Nuoren herran häitä! huudahti Anna, mutta muisti samassa asemansa ja
häpesi.

Mielenliikutuksessaan pudotti hän siirappiastian lattiaan. Se meni
rikki.

-- Hyväinen aika! huudahti konsulinna ja punastui.

Jalat eivät mielineet Annaa kannattaa. Hänen täytyi päästä istumaan.

-- Eihän se ole hyvän tavan mukaan, että häät pidetään meillä, mutta
kun morsian on orpo, niin olemme asian näin järjestäneet, sanoi
konsulinna, kääntäen asian uudelle uralle.

-- Kuka on morsian? kysyi Anna ontosti.

-- Hän on Ruotsista. On erään kuolleen tehtailijan tytär. Lennart on
siellä tutustunut häneen viime talvena. Vanhaa, hienoa sukua ja miksen
sanoisi rikaskin. Kyllä Anni vielä kovasti mieltyy häneen. Mutta nyt
minun pitää lähteä. Ja Anni huomenna tulee meille. Minä pidän Annista
tästä puoleen hyvin hyvää huolta. Siitä Anni saa olla varma ... aivan
varma.

Konsulinna oli liikutettu. Hyvin lämpimästi pudisti hän Annan kättä ja
lisäsi:

-- Tämä oli vain ohimenevä onnettomuus. Minä en ollenkaan Annia
tuomitse. Mekin naiset olemme heikkoja ... kaikessa... Tietysti Anni
rakasti sitä, joka hänet petti...

Konsulinnan lähtiessään, huoneesta täytyi kaartaa siirappilampea
lattialla. Anna oli sen siihen unhottanut.

Anna saattoi konsulinnan portille asti, rekeen peitteli ja peitteli.

Konsulinna nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti
luistamaan vähäistä katupengertä alas kulkusten rentonaan helistessä ja
lumen tuprutessa.

Keskikaupunki oli käynyt vieraisilla laitakaupungilla. Annan kamari oli
vielä tulvillaan konsulinnan parfyymia.

Ja kuitenkin oli maailma Annan silmissä mustana.

-- Siinä oli minun rakkauteni! Ruotsista tultuaan hän minut vietteli.
Hänellä ... tuolla hirveällä miehellä kai olivat silloin vielä kädet
lämpimät morsiamensa syleilemisestä. Ja minun piti joutua uhriksi. Hän
ei tullut ilman toimeen...

Nyyhkytyksiä, kyyneleitä... Anna pelkäsi sydämensä halkeavan.

Hänen kyyneleensä valuivat Akilleen kasvoille ja lasta karvastelivat.

-- Taivaan luoja! Kosta sorretun naisen poljettu veri! Revi hänenkin
sydämeensä haava, joka ei koskaan umpeen mene! Äläkä yksin minun
sydämeeni. Kosta...! kosta...! Ja silloin minäkin nautin ... nauran ...
hah ... hah ... haa...

Anna heristi nyrkillään Bergin suurta kaksikerroksista kivimuuria
kohti. Hän oli kauhean näköinen.

Mutta sitte hän lauhtui. Konsulinna oli ollut häntä kohtaan kuin äiti.
Ja luvannut auttaa...

-- Niin. Jumala kostakoon miehelle, joka tallasi jalkoihinsa naisen
sydämen...! En minä tahdo kostaa ... en minä... -- --

Anna touhusi Bergissä. Akilleelle oli hän saanut hoitajaksi muutaman
työmiehen vaimon naapurista. Mutta pojan se usein unohti. Laittoi
maitotutin suuhun ja meni matkoihinsa.

Akilles itki, kunnes nukkui, ja kun heräsi, taas itki, kunnes nukkui.
Ja imi tutista vedellä sekoitettua maitoa Annan juostessa
kondiittoreissa ja herkkukaupoissa.

Siellä Bergissä Anna laitteli leivoksia, laitteli hyytelöä ja jäätelöä,
koristeli tarjottimia, kun Akilles kotona itki ja kirrasi.

Toisinaan näitä homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran
näkeminen. Anna oli nyt muuttunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen.
Olisi ollut milloin tahansa valmis mokomaa ryökälettä silmille
sylkemään...

Sen Lennart-herrakin huomasi. Häntä nähdessään nousi Annan silmiin
synkkä tuli ja kasvot kävivät harmaiksi. Ja nuoresta herrasta tuntui
Annan läheisyydessä liikkuessaan kuin kipunat Annan silmistä
poltteleisivat hänen kantapäitään ja nuo harmaat silmät tekivät hänen
verensä araksi. Eikä ainoastaan kantapäitä, vaan selkää, jalkoja, koko
ruumista hänellä kipunat Annan silmistä polttivat. Anna oli muuttunut
hänen painajaisekseen hänen omassa kodissaan. Meni hän mihin huoneeseen
siellä tahansa, niin hänen täytyi tarkastaa, ett'ei Anna ollut lähellä,
ettei Anna ollut näkyvissä harmaine kasvoineen. Hän vavahti, jos Anna
yht'äkkiä ilmestyi.

Annasta oli tullut hänelle hirveä peikko harmaine kasvoineen ja
säkenesilmineen. Sillä häntä kauheasti pelotti, jos Anna mammalle
kertoisi ... nyt juuri häiden kynnyksellä.

Kaiken tämän tähden Lennart herra liikkui hyvin paljon ulkona pitkissä
kiiltovarsisaappaissa koira paria taluttaen jäykkänä ja juhlallisena.

Sillä parin päivän takaa saapuisi morsian Ruotsista.

-- Miksi sentään mamma Annan veti hänen vaivakseen...!

Lennart tuskin uskalsi kotiinsa syömään tulla.

Kerran huusi konsulinna Lennart-herran saliin. Hänen pitäisi laittaa
salin kruunun kristalleja. Anna oli valmiina tukemaan portaita, joiden
päälle nuori herra nousisi. Lennart vitkasteli tuloaan. Konsulinna
huusi uudelleen.

Nyt tuli Lennart. Mutta hän oli hirveän hämillään noustessaan Annan
tukemille tikapuille.

Sillä miksi se mamma niin katsoi häntä ja sitte Annaa?

Annakin oli tulipunainen. Konsulinna yskähti ja kääntyi poispäin.
Häntäkin vaivasi asema.

Mutta Lennart oli pudota tikapuilta.

Anna sentään nautti miljoonamiehen hölmöydestä. Köyhänkin naisen
poljettu veri maksaa kuitenkin jotain ... tekeepä miljoonamiehestäkin
naurettavan hölmön oman äitinsä nenän edessä...

-- Ostapa kullallasi entinen varmuutesi, jos saat... Pojan, vaikka
miljoonamiehen poika, täytyy minua hävetä! Niin paljon maksaa köyhänkin
naisen poljettu veri...

Anna tunsi nyt itsensä verrattoman korkeammalla olevaksi kuin tuo
miljoonamies tuossa, joka hänen tähtensä vapisi.

Jos Anna olisi kehdannut, niin hän olisi säälitellyt poika-parkaa.

       *       *       *       *       *

Häät pidettiin, loistavat, suuret häät. Annakin unohti Akilleen ja eli
tuokion humussa. Tukka poltettuna, posket ja kulmakarvat maalattuina,
kasvojen pinta hienossa puuderissa ja vartalo tiukkaan kureliiviin
puristettuna oli hän mustassa vaatteuksessaan todellakin "nätti".

Aarne-pastorikin suvaitsi hänelle hymyillä, kun hänet eteisessä
kohtasi.

Mutta aina kun Anna meni tarjoamaan morsiamelle, tuntui hänen
suonissaan polttavan eivätkä jalat olleet aivan varmat. Hän pelkäsi
pudottavansa tarjottimet ja rikkovansa huoneen rauhan. Mutta kaikki
kuitenkin meni onnellisesti.

Morsian oli nuori ja viehkeä. Hän oli vielä puoleksi lapsi. Häntäkö
Anna voisi kadehtia? Ei ollenkaan. Päinvastoin häntä säälitti raukka.
Sillä Lennart oli Annan silmissä muuttunut olennoksi, jonka takin
liepeetkin lemusivat halpamaisuutta. Siellä hän kyllä salissa keikaili
morsiamensa rinnalla, mutta kohta jäätyi ja kalpeni, kun Anna häntä
lähestyi.

Ja olihan koko miljoonamiehen onni ja kunnia tänä iltana Annan kädessä.
Jollakin sanalla, muutamalla käden liikkeellä Anna olisi voinut hänet
murskata. Se oli hän -- Anna -- joka olikin illan kuningatar. Jos hän
suvaitsi, niin kaikki meni hyvästi ja komeasti. Mutta jos hän ei
suvainnut, niin komeus ja korska muuttui kaikki nieleväksi häpeäksi,
kyyneleiksi ... kyyneleiksi...

Niin paljon arvoa on köyhänkin naisen poljetulla verellä. Silläkin on
hintansa, joka joskus voi pidellä miljoonia keveästi kuin
paperileijaa...

Nyt juuri tänä iltana hän voisi kiristää tuolta mieheltä tuhansia ...
kymmeniä tuhansia...

Ja silloin se julmasti saisi huomata, että köyhänkin naisen poljettu
veri maksaa enemmän kuin makeispussin...

Hän ei itse tahdo kostaa... Kostakoon Jumala...! Mutta hääillan loiston
ohjat ... ne ovat hänen kädessään...

Hän säälii lurjusta ja tyytyy siihen, että se kaikessa komeudessaan
omana hääiltanaan kalpenee hänen edessään...

Kalvetkoon katala! Konsulinnan tähden hän -- Anna -- sallii ilon
loiskahdella, sallii soiton viehkeänä humista ja laulun läikkyä, sallii
hääkansan nauttia ja nauraa, sallii hääonnen, hääriemun kattoon kohota
ja suurista avatuista kovin valaistuista ikkunoista kauas ympäristöön
kieriä, sallii hän -- petetty palkkapiika...! Mikä mahti köyhänkin
naisen poljetulla verellä sopivana hetkenä käytettynä...!

Hän ei itse tahdo kostaa... Kostakoon Jumala!

       *       *       *       *       *

Seuraavan aamupäivän nukkui Bergin herrasväki. Konsulinna virkistävästä
unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän
nautti emännän onnea, joka vast'ikään on loistavat pidot pitänyt ja
niissä onnistunut täydellisesti.

Annalle oli konsulinna varsinkin hyvä ja jutteli hänelle
erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä.

Sitte illalla kun kaikki alkoi olla jälleen laitettuna pitojen
jäljistä, kääntyi hän kahvia juodessaan osaaottavasti puhumaan Annan
tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Neuvoja ja toimia useammanlaatuisia
hän esitteli.

Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittää
herrasväen liinavaatteita. Kotonaan hän sitä tointa tehdä voisi ja
samalla Akillesta hoitaa. Konsulinna lupasi hankkia hänelle työtä. Aina
kun pitoja olisi, esittäisi hän Annaa muillekin rouville tarjoojaksi,
Anna kun on tavattoman näppärä ja tottunut.

Vanhoja vaatteita ja muuta sellaista lupasi konsulinna Akilleelle.
Suuren pussin antoi hän Annalle makeisia mukaan ja poislähtiessä pisti
Annan kouraan viidenkymmenen markan setelin.

Anna katsoi häntä kummastuneena, mutta konsulinna vain myhäili:

-- Annan vielä toistekin. Minä pidän Annista hyvin hyvää huolta.

Niin alkoikin Anna toimeentulokseen silittää vaatteita. Ja työtä
hänellä oli yllin kyllin.

Joka toinen viikko toi Bergin Matti-renki konsulinnan lähettämänä
ruokavaroja Annalle. Ensin ne lähetykset Annaa kiusasivat, että
konsulinna tietää asian oikean laidan. Mutta kun konsulinna aina
haastoi Annalle Matista muka Akilleen isänä, uskoi Anna, että pelkästä
hyväntahtoisuudesta konsulinna tavaroita lähetti.

Aina viikon juorut kuletti Bergistä Matti myös Annalle käydessään.
Muutenkin hän tahtoi Annaa lähennellä. Kertoi sitte kerran silmät
täynnä suurta riemua, että konsulinna on luvannut hänelle kaksi tuhatta
markkaa, jos hän naisi Annan.

-- Näes! Sinä olet heille arka kohta. Mutta minä suostun ehtoon. Ja
tietysti sinä samaten.

Anna pyysi Matin olemaan vaiti.

-- Mitä? Et ymmärrä onneasi. Semmoinen rahasumma ja sitte pääset
häpeästä. Eikä meitä konsulinna heittäisi pelkälle kahdelle tuhannelle,
puhui Matti nokkelana.

-- Mutta minä en myö rahasta itseäni! Ymmärtääkö Matti nyt?

-- No mistä sinä olet itsesi myönyt?

Anna osotti Matille ovea.

-- Anna on olevinaan liian hieno minulle, nauroi siihen Matti ja lähti.

Eikä hän enää palannut, ei yksin eikä tavaroiden kanssa.

Siitä Anna ymmärsi, että Matti todellakin oli konsulinnan urakkamies.
Ajoi konsulinnan asioita.

       *       *       *       *       *

Vuoden takaa häistä synnytti Lennart Bergin nuori rouva tytön. Mutta
kuoli itse synnytystuskiin.

-- Se on taivaan kosto, sanoi Anna itselleen sen kuultuaan.

Pieni orpo jäi konsulinnan hoidettavaksi. Lennart osti itselleen uuden
talon ja muutti sinne asumaan.

Meni vuosia, ett'ei Anna käynytkään Bergissä.



II LUKU.


Anna oli muuttanut uuteen asuntoon. Sillä hänen oli pitänyt suurempi
huone saada, kun silitettäviä vaatteita niin paljon karttui. Jo
kuudetta vuotta oli hän tätä hommaa pitänyt. Ja melkoisella
menestyksellä.

Anna asui nyt toisessa päässä kaupunkia, rantapuolella, missä aava meri
vastassa oli.

Ulkona -- nyt oli lokakuun loppupäiviä -- oli kuiva ja kylmän purema
sää. Jäätyneet lehdet, joita varisi pihalla olevista puista, kovaa ja
karua maata pitkin keveinä lentelivät. Kostea kuura peitti nurmikot ja
kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui
raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä
nystyröitä jääriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli kovin
alhaalla ja kivikkokarit paljaina paistoivat kylmän selän keskellä.
Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin
kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja
lämpenevästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen
kasvoistaan.

Työtä tehdessään Anna muisteli eilistä päivää. Sillä eilen monen monen
vuoden takaa oli Bergin konsulinna ajanut hänen luokseen kiireestä
kantapäähän mustassa murhepuvussa. Itse konsuli oli kuollut. Ja hän oli
taas tullut Annaa pyytämään heille. Taas oli Matti Kela kuskina. Ja
taas oli pieni kuormallinen ruokatavaraa Annalle mukana. Nyt taas, niin
monen vuoden takaa.

Ensi puheikseen oli konsulinna pyytänyt Annalta anteeksi, että hän oli
unhottanut Annan. Konsulinna oli tuntenut omantunnon vaivoja Annan
tähden.

Niin hän Annalle itse kertoi.

Kaikkea tätä nyt Anna muisteli, vaikka hänellä olikin kova kiire.
Iltapäiväksi oli jouduttava laittajaksi muutamiin pienempiin häihin. Ja
sitte huomenna mentävä valmistelemaan Bergiin suuria hautajaisia.

Annan kasvoilla näyttäytyi jo hienoja kypsymättömiä viivoja, jotka
eivät olleet nuoruutta eivätkä kauneutta, vaan ennen aikojaan
lakastuneen ihmisen tunnusmerkkejä.

Vielä toisinaan parempiin pitoihin lähtiessään pyyhkäisi Anna kaikessa
hiljaisuudessa ihomaalia kasvoihinsa. Sillä hän salaa pelkäsi, että
rouvat hänet hylkäävät, ell'ei hän ole "nätti".

Akilles leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissa, jotka Anna oli
saanut herrasväeltä. Nämä arkivaatteet olivat, nämä ja vielä muitakin,
joita Anna oli lahjaksi saanut. Mutta pyhävaatteuksena oli samettipuku,
jonka Anna oli itse laittanut. Ja sekös puki Akillesta! Hänen valkoinen
hipiänsä mustan sametin rinnalla aivan loisteli.

Tuossa Akilles oli lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä
riveihin, pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen
asentoon.

Mutta sekään asento ei häntä tyydyttänyt. Taas uudelleen ja uudelleen
hän niitä otti ja pani. Näki että pojalla oli makua. Ja se kai oli
perintöä äidiltä.

Mutta nyt teki hän vallankumouksen. Hän pisti kenraalin, jolle hän ei
mielestään löytänyt sopivaa paikkaa, aivan pelkkien sotamiesten
joukkoon! Ja se häntä nauratti. Nyt hän oli tyytyväinen. Nyt hän oli
vaipunut leikkiinsä, puhellen hengettömille tinapalasille kuin jos ne
olisivat olleet tajullisia.

Akilles oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli sievä ja soma poika. Äidin
kauneus Akilleessa loisteli.

Seinällä oli taulu, joka esitti pientä tyttölasta. Se kai piti
olla enkeli, koska sillä olivat niin ihmeen ihanat kasvot ja
kultakiehkurahiukset. Jostain herrastalosta oli Anna sen jo liiaksi
käytettynä saanut. Ja se oli hänen huoneensa ainoa loistoesine. Sillä
se oli öljyväritaulu kullatuissa puitteissa.

Tähän tauluun oli Akilles lapsellisella ihastuksella mieltynyt. Nytkin
hän yht'äkkiä heitti tinasotamiehensä ja siirtyi katselemaan kuvaa.

-- Ovatko, äiti, enkelit todella noin kauniita? kysyi hän.

-- Jumalan enkelit ovat vielä kauniimpia, lapsikulta, vastasi äiti.

-- Milloinkahan niitä saisi nähdä?

-- Sitte kun kuolee.

-- Minä tahtoisin kohta kuolla, että näkisin enkelin.

-- Pienet lapset enkelit kuoltua kantavat taivaaseen.

-- Kantaisivatkohan enkelit minutkin taivaaseen, jos nyt kuolisin?

-- Kyllä varmaan.

-- Voi, äiti, sehän olisi hauskaa! Minä kohta kuolen.

-- Jumalan kädessä on, milloin ihminen kuolee. Et sinä voi kuolla,
ennenkuin Jumala niin määrää.

-- Sepä on ikävä. Kun tulen vanhaksi, niin enkelit hylkäävät minut.

-- Eivät ne koskaan hylkää, kun pysyy ihminen vanhanakin Jumalan
lapsena.

-- Mutta miks'ei enkeleitä ole maailmassa?

-- Ne eivät viihdy syntisessä maailmassa.

-- Mutta onpa täällä mustia mörköjä. Ja minä, äiti, niitä pelkään. Ne
ovat niin hirveitä.

-- Lapsi-kulta! Rukoile tätä enkeliä suojaamaan sinua möröltä! Ja sinä
rohkaistut.

Anna oli lähtöpuuhissa.

-- Menetkö, äiti, taaskin pois ja jätät minut mörölle?

-- Akilles-rukka! Äidin pitää mennä. Ja jättää Akilles. Voi miten se
äidistä on julmaa jättää aina Akilles. Mutta huomenna pääset sinäkin
mukaan, kun menen konsuli Bergille. Niin konsulinna pyysi. Pyysi moneen
kertaan ottamaan sinut mukaan. Ole nyt hiljaan. Sitte huomenna menemme
yhdessä.

Akilles ei ollut vielä koskaan käynyt Bergissä. Eikä paljon
muuallakaan. Yksinään neljän seinän sisällä hän sai olla, kun äiti oli
poissa. Yksinäisyydessä oli lapsen sieluelämä erikoisemmaksi
kehittynyt. Elämä moninaisine ilmiöineen oli hänelle uppo-outo. Kun
aurinko paistoi ja päivän valo merellä rakennuksen etupuolella
laineilla kimmelsi, syventyi hän sitä katsomaan ja puhelemaan Jumalalle
kahden kesken. Silloin hänen oli niin hyvä olla. Tai kun meri tumman
sinervänä sileänä kuin maidon pinta väriloisteisessa suvi-illassa
lepäsi, katseli sitä Akilles, kummeksien sen laajuutta ja lakeutta. Hän
kuvitteli sen pitkäksi ... pitkäksi ... joka ei koskaan lopu. Ja sen
takana taivaan rannalla asui Jumala enkeleineen. Siellä se oli taivas.
Sillä sinne aurinkokin nukkui. Siellä vielä iltarusko kuumotti, kun jo
huoneen loukosta mörköjä nousi.

Sillä huoneen porstuasopukka oli pahojen mörköjen asuntopaikka. Kun
Jumala enkeleineen taivaassa hämärään peittyi, niin silloin möröt
valveutuivat. Ja lähtivät liikkeelle sopukastaan. Pimeässä ne elivät ja
pelottelivat.

Päivisin hänen yksinään ollessaan oli meri hänen ainoa seuransa. Sinne
hän katsoa tuijotti, katseli kaikki sen eri vivahdukset ja ymmärsi,
että se on suuri ja mahtava. Jumalan mahtavuutta hän juuri käsitti
merenä.

Mutta pimeänä aikana hän pahasti pelkäsi mörköjä. Anna
yksinkertaisuudessaan oli niillä Akillesta pelotellut, kun Akilles oli
tottelematon. Mutta niistä kasvoikin lapsen mielikuvituksessa hirveät
olennot: mustat, tassuttelevat, hiljaan kuiskailevat pahat henget
hirveän suurine kourineen, jotka ulottuivat kaikkialle kamarissa.

Vain ne kaksi eri puolta elämää Akilles tunsi. Toisaalla meren,
auringon, Jumalan ja enkelien maailman valon aikana; toisaalla mustien
mörköjen maailman pimeänä aikana.

Kun Anna lähti, pani Akilles kätensä ristiin kuvan alla ja rukoili
enkeliä suojaamaan itseään möröiltä.

Kuva loi suuret silmänsä Akilleen silmiin luottavasti. Niin se
Akilleesta näytti.

Akilles tyyntyi.

-- Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut
äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi
enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.

Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi
istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se
hävisi kokonaan näkyvistä.

-- Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!

Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin
kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa
piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas
uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi
rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain
lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti
yksiääninen: huuu -- iiii!

Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.

Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.

-- Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma
mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.

Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön
musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.

-- Tulee! Tulee!

Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli
on musta...!

-- Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen
vuoteelle itkemään.

Niin hän aina mörköä pakenee. Ja siihen hän nukkuu.

Se on illan pimeys, joka huoneeseen laskeutuu. Mutta valotta Akilles
sen helmassa saa vaikeroida.

Näin hän on saanut alkaa monta, monta yötään. Näin yksinäisyydessä
itkien ja valittaen, näin mörköä peläten ja vavisten... -- --

Mutta nukkuessaan näkee Akilles unta enkelitytöstä. Se on sittekin
kuullut hänen rukouksensa ja pelastanut mörön kynsistä...

Enkelityttö tulee hänen luokseen kädet ojennettuina. Taluttaa hänet
suureen loistavaan huoneeseen. Meri ympärillä auringossa hohtaa.
Laineet lipittävät. Pienten aaltojen nystyrät kultaa juovat.

Veden takana sali avartuu. Se on taivas. Siellä he rupeavat leikkimään
ja laulamaan. Enkelitytön timanttisilmät loistavat kuin syysillan
tähdet. Ja on niin huikaisevan valoisaa koko ympäristössä.

Täällä Akilles itsekin muuttuu enkeliksi. Hän saa siivet lumivalkeat.
Ja sekoittuu suureen parveen kirkkaita olennoita, joilla on hohtava
asu- ja kasvoilla auringon väike.

Se oli ihana uni!

Kun Akilles heräsi, oli jo selvä aamu. Äiti tarjosi hänelle kahvia.

Ja enkelityttö taulusta taas hymyili hänelle.

Akilles kertoi äidille olleensa taivaassa. Äiti nauroi.

-- Taivaaseen pääsee, vaikka ei olekkaan kuollut, huomautti Akilles
äidille.

-- Pääsee unessa käymään, vastasi äiti hymyten.

Akilleskin nauroi ja ihaili kaunista enkelityttöä taululla.

-- Joskus toistekin viepi se minut taivaaseen, puhui Akilles osottaen
taululle enkelityttöä.

Näin paljon nautintoa Akilleelle -- köyhän lapselle -- tarjosi tuo
herrasväen luotaan viskaama taulupaha.



III LUKU.


Tänä päivänä jo aamusta lähti Anna valmistamaan hautajaisia Bergiin.
Nyt hän taas sinne menisi niin monen vuoden takaa. Bergin kivitalo oli
keskellä kaupunkia. Se oli kaksikerroksinen, aivan koruton
ulkopuolelta. Ainoastaan kulmassa oli toisen kerroksen; kohdalla
parveke. Mutta siltäkin oli näköala ahdas. Ei merkkiäkään mistään
erityisestä taideaistista siinä näkynyt. Se oli kauppasaksan koti eikä
mitään muuta. Kaikessa näkyi taideälyn puute. Ja kuitenkin se oli yksi
kaupungin kovin harvoista kivitaloista tämä miljoonamiehen älytön
luomus.

Sunnuntai-asuun oli Anna Akilleen pukenut, kun vei hänet herrasväen
pariin. Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle. Ja
siinä Akilles istua kökötti äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili
ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista.
Elämä siellä kulki tavallista arkipäiväistä menoaan. Kuoleman vaikutus
ei ulottunut tänne kyökkiin asti. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt
ruokasalin ja kyökin kynnykselle. Piiat, joita oli kolme kappaletta,
nauroivat ja nauskivat.

Konsulinna tuli kyökkiin.

-- Ja Anni nyt jo täällä! huudahti konsulinna Annan nähdessään.

-- Hyvää huomenta, rouva konsulinna!

Anna niiasi ja myhäili. Konsulinna silitti Akilleen päätä ja pisti
leivoksen pojan käteen.

Sitte vei konsulinna Annan ruokasaliin. Ja sinne Anna jäi.

Akilleesta ei enää kukaan välittänyt. Siinä kyökin sohvan kulmalla hän
kökötti kuin joutilas vaatekasa kaikkien unohtamana. Mutta hän tyytyi
asemaansa ja istui äänetönnä.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman
astian takana, niin ettei Akilles ollut sitä huomannutkaan. Nyt se
venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan
Akillesta kohti. Mutta sepä nosti Akilleen sydämen kurkkuun. Hän
parkui, että seinät vastailivat.

Konsulinna ja Anna syöksyivät katsomaan. Ja he veivät Akilleenkin
ruokasaliin.

Mutta siellä tapahtui Akilleelle yllätys.

Sillä hänen edessään tuossa ihka elävänä seisoi salin lattialla
enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta.

Niin juuri enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta...!

Akilles ujoili ja arkaili. Hän supatti äidilleen:

-- Äiti! Se on enkeli meidän taulusta ... tuo tyttö!

Anna helähti nauramaan.

-- Ei rouva konsulinna arvaa!

-- Niin mitä? kysyi konsulinna.

-- Että pikku Ella on enkeli. Niin Akilles sanoo.

Anna selitti perinpohjin konsulinnalle Akilleen arvelun.

-- Niin hienosti ja kauniisti osaa poika ajatella! huudahti konsulinna.

Ja hymyili hyvin herttaisesti Akilleelle.

-- Niin hienosti...! Niin hienosti...!

Konsulinna edelleen huudahteli. Konsuli kuolinvuoteellaan oli myös
puhunut pikku Ellasta hyvänä enkelinä. Sillä Ella oli ollut jäykän,
ylpeän konsulin silmäterä, konsulin, joka oli juhlallinen kuin
kuvapatsas ja niin ankara ... niin ankara.

Kummasti nyt Akilles lapsellisuudellaan kosketti konsulinnan hellään
kohtaan. Hänellä melkein tulivat vedet silmiin. Mutta silti hänen
täytyi Akilleelle hymyillä ... hänen, jonka aviopuoliso ruumiina maan
päällä lepäsi...

Sillä konsulikin olisi hymyillyt tuolle lapselliselle illusionille.
Hänestäkin se olisi ollut niin kaunista.

-- Ne lapset! Ne lapset!

Konsulinna kuletti enkelin Akilleen tykö. Mutta Akilles hämmästyksestä
peräytyi.

-- Se on meidän pikku Ella, hyvä Akilles, lausui konsulinna.

-- Onko se sitte se, joka on meidän taulussa? kysyi Akilles rohkeasti.

-- Eikö liene, nauroi Anna.

-- Minä olen ollut sen kanssa taivaassa leikkimässä, jatkoi Akilles.

-- Ja nyt saat sen kanssa leikkiä maan päällä, puhui konsulinna
nauraen.

-- Onpahan sitte, äiti, enkeleitä maankin päällä, huomautti Akilles.

-- On tällaisia enkeleitä, vastasi Anna.

Pikku Ella oli Lennart Bergin tyttö. Se tyttö, jota synnyttäessään
nuori äiti ikuiseen uneen nukahti. Siitä lähtien se oli ollut
konsulinnan hoidettavana.

Herra Lennart itse oli jo toisissa naimisissa ja isänä toisillekin
lapsille. Ellasta hän oli jotenkin vieraantunut.

Pikku Ella mustassa leningissä timanttikirkkaine silmineen ja pitkine
vaaleine hiuksineen ihastutti Akillesta kuin se kodin kuvataulu. Ja
vielä paljon enemmän. Sillä tämä enkeli liikkui, puhui ja nyt tuli
antamaan hänelle kättä.

Akilles riemuitsi. Hän tarttui Ellan käteen. Ja nyt he käsi kädessä
kulkivat huoneessa.

Konsulinna ja Anna nauttivat lasten tutustumisesta. Akilles oli yhdellä
kerralla kokonaan voittanut konsulinnan suosion.

-- Niin reipas ja rohkea! ihasteli konsulinna.

Ja Akilles! Hän oli onnellinen. Sillä hän oli tavannut enkelin maan
päällä. Hänen silmänsä loistivat. Hän keveästi kosketti Ellan vaaleita
kiharoita ja ihaili nauharosettia tytön päälaella. Hän katsoi Ellaa
kuin kauan ikävöityä olentoa.

Juuri tämä sama oli se enkelityttö, jonka kanssa hän taivaassa leikki.
Silloin kuin laineilla oli kultainen karva ja kaikki oli suurta ja
pyhää.

Akilles nauroi ja käsitteli Ellan suurta posliinipäistä vauvaa. Ella
oli touhussaan, kun sai niin suurta osanottavaisuutta Akilleen
puolelta. Hän yhä enemmän selittämään innostui. Ja lopuksi raastoi
esille suuren puuhevosenkin. Sekös oli Akilleesta soma kapine! Voi
sentään! Ollapa hänellä itsellään tällainen hevonen...!

Sen kuuli konsulinna ja lupasi hevosen Akilleelle.

Tämä oli riemun päivä pojalle. Se kaunis uni oli nyt muuttunut todeksi.

Kun Ella ja Akilles olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan,
miten piiat huuhtoivat ison salin lattiaa.

Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat verhotut ja maalattu lattia
loisti märkänä vedestä. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiinni,
sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Piti keksiä uusia leikkejä. Ja kyllä niitä Ella osasi. Akilleen
tarvitsi vain niin tehdä kuin Ella käski.

Näin kului päivä iltaansa. Ja tämä päivä oli ensimäinen talvipäivä,
sillä maa oli kokonaan valkoseen peittynyt.

Hämärä tuli ja silloin kohta tulet sytytettiin. Akilles teki sen
huomion, ettei täällä ollutkaan mörköä. Hän oli vetäytynyt kyökkiin,
sillä Ella oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä sohvalla ja häntä
nukutti.

Äitiä ei ollenkaan näkynyt. Kun hän siinä istui, painuivat silmät
kiinni ja pää nattelosti hervahti alas.

Akilles nukkui.



IV LUKU.


Hautajaisten seuraavana päivänä sanoi konsulinna Annalle:

-- Nyt konsulin muistoksi tarjoan minä Annille kodin meillä. Kartanon
perällä on leipomo- ja pesutuparakennus. Anni muuttaa asumaan sinne.
Minä pyytämällä pyydän, että Anni muuttaa asumaan sinne. Siellä voi
Anni vaatteita silittää ja elää niinkuin tähänkin asti. Maksutta Anni
sen saisi. Ja polttopuut myös meiltä.

Ah! Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan.

Anna silmät ilosta loistavina katsoi leipomoa pihan perällä. Se oli
uusi, oli kookas, oli uudenaikainen, oli maalattu. Ja suuret
lasi-ikkunat!

Se olisi nyt hänen kotinsa! Kylmänä talvipäivänä saisi olla leipomon
pehmoisessa lämpimässä...

Anna kiitteli ja niiaili.

Mutta tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi
konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella rikkaalla rouvalla,
mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Sillä konsulin kuoleman
jälkeen tuli rouva uskonnolliseksi. Pappeja kävi hänen luonaan
vieraisilla. Köyhäinhuoneelle ja orpolasten kotiin hän usein
ruokavaroja lähetti.

Niin muutti Anna Bergin leipomoon. Annasta tuli pian kaikkien muidenkin
rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Sillä konsulinna ei unohtanut
puhua heille Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera. Ja lapsensa aina
niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Akilleen enkeli-historian muisti konsulinna myös rouville kertoa
osotteena Akilleen hienosta mielikuvituksesta. Ja kaikki aina
huudahtivat siihen:

-- Oi miten kaunista!

Kahvipusseja, sokuriharkkoja, ryynejä, siirappipulloja kantoivat piiat
Annalle rouvien lähettäminä. Sillä rouvat olivat ihastuneita Annan
hienosta pojasta.

Anna muisti aina käydä kiittämässä ruotsiksi rouville. Ja silloin hän
aina huudahti:

-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

Molemminpuoliset sympatiat vain kasvoivat.

Akilles oli kuin lumoutunut uudesta asemastaan.

Ella oli enkeli. Bergin ruokasali oli taivas. Ja päivät päästään oli
vain leikkiä, laulua, soittoa.

Akilles ei kaivannut mitään muuta kuin -- merta! Meri oli hänen lapsen
sieluunsa kiinni kasvanut. Sillä niin monta vuotta yksinäisyydessä se
oli ollut hänen ainoa toverinsa. Sitä hän oli äidin huoneen ikkunasta
katsellut, ihaillut, silloin kuin kaikki muu hänen ympärillään oli
yksitoikkoista ja ikävää.

Mutta näistä ikkunoista ei nähnyt ollenkaan vettä ... sitä rakasta
vettä.

Ellaa ruvettiin talossa leikillä enkeliksi kutsumaan. Konsulinnasta oli
se niin kaunista...

-- Ella olisi Akilleen hyvä enkeli...

Siinä ajatuksessa oli konsulinnasta hienoa runollisuutta, oli hurmaavaa
sopusointua.

-- Jos ne sentään ovat sisar ja veli...! Niin täyttäkööt toisiaan!

       *       *       *       *       *

Näin kuluivat Akilleen ensi kuukaudet Bergissä. Sitte tuli vielä
vapaampaa.

Muutamana päivänä huomasi Akilles toisen pienen pojan vastaisen talon
portilla. Se vaani siinä jotain lymyten. Nyt se nousi kuin kissa
piilostaan ja viskasi kivellä häntä. Kivi sinkoili Akilleen ympärillä,
joka juoksi pakoon Bergin sisäpihaan.

Mutta tapaus oli niin jännittävä, että Akilleen täytyi mennä uudelleen
portille katsomaan kivittäjäänsä.

Taas se viskasi häntä kivellä ja taas pakeni Akilles.

Seurasi vielä sama meno kolmas kerta.

Sitte tuli outo poika Akilleen luo, otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Sinä et olekkaan katurakki?

-- Mikä se on? kysyi Akilles.

-- Ne ovat huonosti puettuja, likaisia poikia, joita minä viskaan
kivellä. Ja kun kivi sattuu heihin ja he itkevät, nauran minä. Se on
niin hauskaa!

-- Mutta kivihän käypi kipeälle!

-- Niin se pitääkin käydä! Ei se ole synti niitä kivittää. Ne
kivittävät takaisin. Ja ne ovat huonoin ihmisten lapsia.

-- Etkö sinä enää viskaa minua kivellä? kysyi Akilles.

-- En, kun rupeat minun kanssani yhdessä kivittämään katurakkeja. Tule
tänne meidän portille!

Akilles meni. Toveri oli vastapäätä asuvan kauppaneuvos Fellmanin
poika. Ja nimi oli Jori.

Näin alkoi Akilleelle uusi hauska tuttavuus. Jori ja Akilles vaanivat
sitte yhdessä kivi kädessä "katurakkeja".

Sattui sitte kerran Jorin heittämä kivi muutamaan ryysyiseen raukkaan.
Se oli ensi kerta Akilleen nähden. Tuo poika, jota lyötiin, ontui ja
huusi hirveästi.

Mutta Jori nauroi, riemusta hyppeli ja nauroi. Akilles arkana vetäytyi
pois. Ja kärsi.

-- Sille pojalle kävi niin kipeästi, huomautti Akilles Jorille.

-- Niin se pitääkin. Ja nyt me otamme karamelleja.

Jori tarjosi konfekteja Akilleelle, mutta Akilles ei huolinut.

Akilles lähti pois. Sillä hänen korvissaan soi vielä poikarukan huuto.

Mutta Jori jäi paikalle vaanimaan.

Työmiehen pikku tyttö kuletti isälleen työpaikalle kahvia siitä ohi.
Jori hyppäsi kuin kissa piilostaan, meni tytön kimppuun ja suuteli
tyttöä. Se tyttö oli Alatalon Kaisu.

Tyttö itki. Mutta Jori suuteli toisen ... kolmannen kerran. Sen vielä
Akilles näki ja ymmärsi hävetä.

Jori oli Akillesta pari vuotta vanhempi.

Akilles kertoi Ellalle Jorista.

-- Jori on paha poika, vakuutti Ella Akilleelle.

Tästä puoleen Akilles karttoi Joria.

Annaa nimitti Jori niin rumalla nimellä, että Anna kiukusta punastui.

Bergin ruokasalissa liikkui Akilles jo kuin kotonaan. Ja väliin meni
isoon saliinkin. Mutta sieltä Lotti-neiti, talon täysi-ikäinen tytär,
häntä pois ohjasi.

       *       *       *       *       *

Anna asui jo toista vuotta Bergissä. Akilles pitäisi saada lukemaan.

Anna puhkasi huolensa konsulinnalle. Se otti heti asian vakavalta
kannalta.

-- Ymmärtäähän Akilles ruotsia?

-- Juu, vastasi Anna.

-- Sitte saa Akilles alkaa opetella Ellan kanssa. Ellalle tulee
guvernantti ensi kuun alussa.

-- Rouva konsulinna on minulle aina niin hyvä. Mutta mahtaneekohan se
guvernantti -- Anna koetti ääntää sanan huikaisevan hienosti -- ruveta
Akillesta opettamaan?

-- Juu. Kyllä hän. Kun minä pyydän, niin kyllä hän. Se on merikapteeni
Engman-vainajan tytär.

Anna kiitteli. Ja kiitteli.

-- Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

-- Kun Akilles on niin siisti ja hieno ja kaunis lapsi, niin annamme
hänen opetella ruotsiksi, puhui konsulinna.

Ainoa työ, mitä Akilles toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa
konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen sekä kivitetyltä
katukäytävältä talon kohdalta että pihassa olevasta pienestä
puutarhasta. Jälkimäisessä oli piika apuna. Ja siellä puutarhassa oli
varjoisaa, oli pieni huvimaja, oli suuri kimalteleva läkkipallo patsaan
nenässä keskellä ja sitte marjapensaita ja monellaista muuta suuhun
pantavaa. Se työ siellä oli hauskaa.

Mutta kivitetyllä katukäytävällä? Hyi! Taloa oli pitkälti, siis
pitkälti myös työalaa. Siellä kadulla oli niin kuuma ja niin ikävä
yksin olla. Entäs sitte niin turvatonta!

Siellä ollessaan Akilles toivotonna katseli talon seinällä olevaa
suurta peltistä ulkomaan vaakunaa, sen maan, jonka edustaja
konsuli-vainaja paikkakunnalla oli ollut ja joka siihen seinään oli
unohtunut. Siinä oli pari leijonaa etukäpälät koholla ja jotain muuta
käsittämätöntä. Ja korea se oli.

Akilles ei oikein ottanut uskoaksensa äitinsä puhetta, että hän saisi
alkaa opetella lukemaan yhdessä Ellan kanssa Engmanin ryökinän
johdolla.

Mutta kun Anna eräänä arki-aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan
kaulustan, ymmärsi Akilles, että nyt se on se kauhea päivä esillä.

-- Nyt, Akilles, koulu alkaa.

Se kuulosti pojasta pahalle. Hän pelkäsi aapista. Hän pelkäsi Engmanin
ryökinää. Sillä se olisi ilkeä hänelle kuten Lottikin. Niin kuvitteli
Akilles.

Kun Akilles oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitetut ja
kengät jalkoihin asetetut, oli hän valmis guvernantin eteen vietäväksi.

Mutta pojasta itsestään oli tämä jotain raskasta, jotain painavaa,
jotain painustavaa. Puku tuntui kankealta. Jalkoja poltti kengissä
kuumana kesäaamuna. Musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä,
niin että ruumis hiostui. Ja sitte piti olla niin siivosti, ett'eivät
pukimet ryvöttyisi. Niin että hyi!

-- Nyt se neiti Engman tuli!

Akilles näki sen pirtin ikkunasta ja ilmoitti äidillekin. Pääkäytävästä
se sisälle meni, josta Akilles ei vielä koskaan ollut uskaltanut mennä.
Ja sillä oli punainen päivänvarjo ja hienot solkikengät.

Akillesta pelotti.

Anna lähti pojan kanssa ja meni tavan mukaan sisälle kyökin ovesta.

Sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi
neidille vähäisiä viittauksia Ellan luonteesta.

Sitte hän huusi Ellan siihen. Neiti alkoi tehdä lähempää tuttavuutta
tytön kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja
lauloi. Teki sitte liverrellen kierroksen huoneen lattialla Ellan
kanssa polkka-askelilla, joihin Ella sotkeusi. Ja käski Ellan puhutella
itseään "tant-Noraksi".

Konsulinna lähti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista
tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Akilleen.

-- Jahah! Täällä on Anna. Ja Akilles noin nättinä! Herranen aika,
Akilles, kun sinä olet makea kuin sokuripalanen. Mainion korea! Akilles
tulee saliin!

Anna työnsi menemään poikaa, joka vienosti vapisi.

-- Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen
neidille.

-- Ai! Siellähän kaunis poika on! huudahti neiti.

Ja hän ihastuksesta löi käsiään yhteen. Musta sametti puki silmää
hyväilevästi Akilleen valkoista ihoa ja kiharainen tukka oli sievästi
kammattu. Ujouden tuoma puna oli poskilla aivan hurmaava.

-- Hän on meidän kartanopirtissämme asuvan vaimon poika. Ja nimi
Akilles Tuira.

Konsulinna tunsi itsensä hiukan vaivatuksi.

-- Oh! lausui neiti ja nyrpisti nenäänsä.

-- Akilles! Tervehdi neitiä!

Akilles löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi syvään niinkuin Anna oli
opettanut.

-- Luulisi herrasväen lapseksi, huomautti neiti merkitsevästi.

Konsulinna kääntyi poispäin ja punastui.

-- Ei kai hän minun oppilaakseni tule? Rouva konsulinna laskee
leikkiä...

-- Kyllä, jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen
äidilleen neidin opettajaksi.

-- Hm. Vai niin.

-- Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

Konsulinna toimitti lapset huoneen toiseen päähän. Ella talutti
Akilleen kädestä sinne. Ja yhdessä he alkoivat rakentaa puupalikoista
Noan arkkia.

-- Ei mitenkään, kun rouva konsulinna niin tahtoo... Mutta onkohan se
Ellalle sopivaa...? Rouva konsulinna ymmärtää minua...

-- Ella on Akilleen hyvä enkeli...

Konsulinna jutteli nyt juurta jaksaen neidille enkeli-tarinan.

-- Oi miten kaunista! huudahti neitikin.

-- Pojalla on hieno runollinen fantasia, huomautti konsulinna lopuksi.

-- Ylen hieno! myönsi neiti.

Ja se enkeli-tarina sovitti paljon Akillesta neidin silmissä.

       *       *       *       *       *

Loppukesän koulutti neiti Engman Ellaa ja Akillesta Bergissä.

Nyt oli tullut jo syksy.

Aarne-pastori oli mennyt kihloihin Lotti-neidin kanssa. Sen tapauksen
johdosta, sillä Aarne-pastori oli kaikkien kaupungin herrasnaisten
lemmikki, oli konsulinna luvannut sydämessään tehdä jonkun erikoisemman
hyvän työn.

Mitä hän sitte tekisi? Sitä hän oli miettinyt monet iltayöt.

Sitte yht'äkkiä välähti hänen aivoissaan oiva tuuma: kustantaa Akilles
kaupungin ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun! Siinä koulussa oli
kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa.
Tyttöjä ja poikia, kaikki säätyläisten lapsia, siellä oli oppilaina ja
käytyään tämän kurssin menivät pojat ruotsinkieliseen lyseoon ja tytöt
ruotsinkieliseen tyttökouluun. Molemmat olivat kaupungissa.

Tätä valmistavaa koulua kutsuttiin "Vesterstrålen tanttein kouluksi".

Anna sai toimekseen ensi päivänä saattaa lapset koululle. Siellä niitä
jo olikin herraslapsia koko parvi, jonka piiat olivat sinne ohjanneet.

Pojat olivat polvihousuissa, olivat nappikengissä, olivat
samettijakuissa, olivat väljissä puseroissa leveine valkoisine
nauhoineen. Tytöt taas lyhyissä hameissa jalat ahtaalle puristettuina
punaisiin tai sinisiin tai mustiin sukkiin. Koko puku kuin vauvalla,
joka vasta on lelukaupasta ostettu.

Tämä lauma oli punaposkista, oli ruusuhuulista, oli hienoihoista
joukkoa. Huomasit siinä siemenen nousevaan vallasluokkaan.

Ja tähän parveen joutuisi nyt Akilles!

Anna oli hyvin arka. Voisiko Akilles täällä menestyä?

Mutta toiselta puolelta hänen mieltään hyvittikin, että tällaiseen
seuraan pääsisi Akilles.

Voisiko Akilles menestyä? Siinä oli kipeä kohta.

Anna katsahti luottavasti Ellaan. Hänhän se on Akilleen hyvä enkeli.
Ollut jo kauan sitte. Niin olkoon täälläkin! Olkoon Akilleen suoja!
Sillä Akilles ilman Ellaa on sentään kovin outo tässä joukossa.

Tuossa keskilattialla johtajatarta odotettaessa isotteli jo ennen
koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisin silmin uusia
tulokkaita ja kokivat saada niitä ujostelemaan.

Jori Fellman, joka myös jo ennestään oli koulussa, osotti kumppalilleen
oikein sormellaan Akillesta. Ja sitte molemmat nauroivat.

Anna punastui, mutta Akilles häpesi. -- Se Jori on sellainen rakki!

Ja Annan sisus kuohui. Hän asettui Ellan ja Akilleen kanssa aivan
huoneen loukkoon odottamaan. Ja nyökäytteli ystävällisesti päätään
tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi.

Mutta kaikkien niidenkin silmät pysähtyivät Akilleeseen. Ikäänkuin
olisivat kummastelleet:

-- Tuleeko sekin tähän kouluun?

Anna hätääntyi. Akilles pyysi äitiään että lähdettäisiin pois. Mutta
Anna ei kuullut. Hän seisoi kuin kivettynyt loukossaan.



V LUKU.


Akilleella ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa
kävijöillä. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet
tarpeensa. Ellallakin se oli ja olikin oikein taideteollisuuskapine.
Sen oli tehnyt Lotti-täti.

Akilles kärtti laukkua äidiltään. Mutta mistäpä äiti sen antoi? Niin
sai Akilles kulkea laukutta. Mutta se oli pojasta pahaa. Ja hän
itkeskeli siitä.

Viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta
hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilla kaloja
ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, leikkasi, ompeli kokoon
uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan.
Muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienoinen paikka.

Mutta kun Akilles seuraavana aamuna Ellan ja lapsenpiian kanssa, joka
joka kerta vei ja nouti Ellan, meni kouluun, oli hänelläkin laukku.

Lotti neiti oli makuukamarinsa ikkunassa puoleksi vielä alaalla olevan
ikkunaverhon takana valkoisessa yöröijyssä, kun lapset kouluun menivät.
Hänpä makeasti nauroi Akilleen laukulle.

Akilleen askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta.
Hänestä tuntui, että nyt on hänkin muiden tasalla, kun hänelläkin on
laukku. Usein muisti poika sitä kupeelleen katsoa ja sen asemaa
laitella.

Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen
kanssaan, paitsi muuan kykyrä Uuno Ström, joka istui hänen vieressään
samassa pulpetissa ja oli köyhän käsityöläisen poika, oli Akilles
kuvitellut, että sentähden ne eivät häntä huoli joukkoonsa, kun hänellä
ei ole laukkua. Ja juuri siksi, niin juuri siksi Akilles nyt pani
tuohon laukkuun niin suuren arvon, että se täytyi huomata
ulkopuolellekin.

He tulivat koulukartanoon. Ovia ei vielä oltu avattu. Siellä pihalla
odottivat lapset. Piika saattoi ainoastaan portille asti. Ja kääntyi
siitä takaisin.

Kun Akilles pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän
katseen, jossa lapsellinen mielihyvä oli niin voimakas, että se veti
lähellä olevien poikien huomion puoleensa, kun ne tuossa varttoivat
sisäänpääsyä. Oli siinä Jori Fellman ja muita toisenluokkalaisia.

-- Ka -- laukku! huudahti Jori Fellman.

Samassa iski hän kiinni Akilleen laukkuun. Muut nauroivat.

Jori kiskoi Akilleelta laukkua. Akilles reutoi vastaan. Mutta Jori
repäsi yht'äkkiä. Hihna katkesi. Akilleen kirjat ja kapineet lensivät
laukusta kartanolle.

Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa kieli
suusta ulkona. Yleinen riemu ja nauru seurasi Joria.

Akilles tunsi, että nyt hänen piti tapella. Hänen pieni kalleutensa oli
häneltä revitty ja häväisty. Hänen huulensa verestivät, hänen
kasvoihinsa nousi synkkä suuttumus ja hän ampasi Jorin jälkeen. Hän
rynnisti kovaan juoksuun, saavutti Jorin ja koko painollaan heittäytyi
sen selkään. Jori lensi siimalleen ja hänen kasvonsa tahraantuivat
multaan. Siihen hän jäi lepäämään Akilleen alle, joka häntä pieksi ja
potki.

Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen
lopun ikkunasta ja kasvot hehkuvina hän riensi ulos. Siellä tarttui hän
tiukasti Akillesta tukasta ja puhui julmistuneena hänelle:

-- Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja
pilaat ne!

Johtajatar työnsi edellään Akillesta kyökkiin. Siellä piika vitsoi
pojan hänen käskystään.

Kun Akilles oli piesty, pakotettiin hän pyytämään Jorilta anteeksi.
Sitte Jori sai mennä kotiinsa, hänellä kun vuosi nenä verta. Jorin
mukana lähetti johtajatar Jorin mammalle kirjeen, jossa hän ivasi
konsulinna Bergin "päähänpistoja", se kun "katulikaa" laittaa hänen
kouluunsa.

Akilles erotetaan koulusta, oli kirjeen lopussa.

Muut lapset olivat jo luokassa. Akilleskin vietiin sinne. Kun hän tuli,
tarjosi Ella hänelle kirjat, jotka Ella oli koonnut kartanolta. Samalla
hän heitti Akilleeseen niin säälivän katseen, että se lämmitti
Akillesta aina sydänpohjaan asti. Se oli toveri, se ainoa!

Johtajatar varoitti tapauksesta.

-- Akilles on syytön, keskeytti Ella rohkeasti.

Johtajatar hämmästyi.

-- Mitenkä niin, rakas Ella?

-- Hän on syytön! uudisti Ella lujemmin.

Akilles katsoi Ellaa. Se oli paljon enempi kuin toveri.

-- Kuka sitte on syypää? kysyi tantti.

-- Jori.

-- Miten hän?

-- Hän ryösti Akilleen laukun.

-- Entä sitte?

-- Repi sitä. Ja Akilleen kirjat lensivät maahan.

-- Missä se laukku nyt on?

Akilles jo rohkastui. Muuan poika iloinen irvistys naamassaan haki
laukun eteisen loukosta, jonne sen pojat olivat potkineet.

Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta kuin nauraa, niin se oli
hassunkurinen hänestä.

Se Akillesta karvasteli, että tanttikin laski leikkiä hänen laukullaan.

Akilles meni, tempasi käsi vavisten ja itku kurkussa laukun tantin
kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja
tarkasteli.

Samassa katosi poika ulos laukkuineen. Ja jätti jännittävään
hämmästykseen sekä Vesterstrålen tantit että koko koulun.

-- Sellainen poika! kirkasi johtajatar ja pyörtyi.

Ellakin lähti. Hän juoksi itkien Akilleen jäljestä.

Mutta Akilles meni jo kaukana.

Koulusta oli lähetetty Ellaa noutamaan. Ja yksi tunteista talutti
takaisin itkevän tytön.

Johtajatar oli jo selvennyt.

-- Miksi Ella sinne meni? kysyi johtajatar hajuvesipullo nenänsä alla.

-- Minä olen Akilleen hyvä enkeli, vastasi Ella ja hänen silmänsä
itkuisinakin leimahtivat.

Johtajatar muisti tuon enkeli-tarinan. Konsulinna oli sen hänelle
monesti kertonut.

Mutta luokka nauroi Ellalle. Johtajatar komensi täyden hiljaisuuden.
Sillä tuo enkeli-tarina oli harmillinen. Hän ei ollut ottanut sitä
ollenkaan lukuun. Konsulinnan kanssa voisi olla tiukka edessä.

Mutta tapausta suurentaakseen antoi hän luvan koululle.

-- Tantti ei nyt jaksa hyvin. Ja saatte luvan.

Johtajatar laahusti hajuvesineen huoneisiinsa. Mutta koulu lähti
hajalle pelonalaisena.

-- Mitä tästä tulisi? kuiskailtiin.



VI LUKU.


Akilleen iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin
sisäsatama. Siellä oli pieniä höyryveneitä, jotka luikkivat
edestakaisin potkureillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan
pihisten. Siellä oli myös jaaloja, jotka kuljettivat kaupunkiin
halkoja, ja lastilotjia, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin
kaupunkiin. Ranta oli täynnä kauppiasten tavaramakasiineja. Mutta
uljaimpana niistä kohosi kaupungin tullihuone.

Suviseen aikaan kaupungin melkein koko liike keskittyi sisäsatamaan,
joka oli pieni ja ahdas ja matala. Sekin oli vielä saarien ja luotojen
täyttämä, niin että ainoastaan pienet alukset pääsivät kaupungin
rantaan asti. Se oli todella onneton satama sellaisen vilkkaan
merikaupungin satamaksi. Se olisikin kokonaan mataloitunut, ell'ei sitä
olisi kaivettu ja kuopattu, perattu ja puhdistettu. Mutauslaitos siellä
työskenteli suvet läpeensä, mutta satama mataloitui, mataloitui suuren
joen alas kulettelemasta hiekasta.

Ulkosatama oli väljä merenselkä, niin väljä, että sinne olisi voinut
ankkuroida laivoja sadottain.

Toisinaan niitä oli siellä puoli sataa.

Sisäsatama oli kaupungin poikain hauskimpia olopaikkoja kesäiseen
aikaan. Sinne Akilles nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi kaupungin
ojaan.

Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isossa veneessä
laivan kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungilla.

Ihastuksella silmäili Akilles vanhaa tuttavaansa: vettä. Se
varhaisimman lapsuuden paras toveri, se armas, rakas meri...

Oi miten sen näkeminen nyt virkisti! Ja siinä muiden merimiesten
joukossa oli Bergin monivuotinen renkikin Matti Kela, se entinen Matti,
joka Annaa oli kosinut. Välillä oli Matti ollut merillä ja taas viime
vuonna renkinä Bergissä. Joten oli Akilleen kanssa hyvä tuttava.

Akilles meni Matin puheille.

-- Tietääkö äitisi nyt sinua kaivata? kysyi Matti.

-- Ei tiedä.

-- Me mennään laivaan. Tule mukaan! Illalla pääset pois.

Matti sanoi sen vain koirankujeissaan.

-- Ottaisitteko? kysyi Akilles innoissaan.

-- Otamme.

-- Oikein totta?

-- Totta, totta. Tule tähän minun viereeni istumaan. Iltaan asti saat
olla. Pääset höyryaluksella takaisin.

-- Voi tulen kyllä!

Samassa saapui kapteeni. Matti kysyi kapteenilta luvan, saisiko poika
tulla katsomaan laivaa.

-- Onko se Kelan poika? kysyi kapteeni.

-- Ei juuri minun.

-- Kenen sitte?

-- Sen miehen, jonka laivaa kapteeni kuljettaa, vastasi Matti ja
nauroi.

Kapteenikin nauroi ja myöntyi. "Pallas", johon oltiin menossa, oli
Bergin kauppahuoneen laivoja.

-- Kela pitää pojasta huolen!

Akilles otettiin veneeseen, joka lähti ulkosatamaan. Muutaman meriarkun
päällä istui Akilles. Aamullinen suuttumus siinä kokonaan haihtui pois
ja hän nautti olostaan. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin
tavalliset työmiehet. Sinervää ulkomaan verkaa oli useimpien puku ja
monella musta parta kaunisti ahavan ja päivän ruskottamia kasvoja.

Olipa matkaa soudettavana ulkosatamaan, missä laiva oli. Sisäsatamasta
tultiin ensin kapeaan salmeen, minkä molemmin puolin oli laaja
puutavaraliike ja oikealla rannalla suuri tervahovi, mikä oli kaupungin
kuuluisuus, sekä höyrysaha, jonka omisti kauppaneuvos Fellman. Muuten
oli sahoja ja tehdaslaitoksia useampia ympäristössä.

Kun oli pitkä salmi soudettu ja Akilles nähnyt niin paljon uutta sen
molemmilla rannoilla, aukeni eteen rannaton meri. Jo salmen ulkosuussa
oli meren makua. Laine jo siinä oli verkkaisempi ja laajempi, tuuli jo
siinä tuntuvampi, ilma kosteampi ja hengittää tuoreempi.

-- Meri! Meri! huudahti Akilles, kun suuri sininen vellova lakeus oli
venheen keulan etupuolella.

Nyt hän näki meren silmästä silmään, sen suuren soman vesikentän, mitä
hän ennen pienen kamarin ikkunasta yksinäisyydessä oli rakastanut. Se
suuri kun oli ollut hänen ainoa toverinsa. Mutta silloin se kuitenkin
oli ollut seurana noin niinkuin etempää. Se oli pitänyt häntä
pikkaraista ulohtaampana itsestään kuin ylimys ja mahtava ikään. Mutta
nyt se tempasi hänet suoraan syliinsä, se hengitti hänen otsaansa ja
huokui hänen suuhunsa. Se suuri! Se suuri!

Tuota vettä oli niin kovin paljon. Ja vene hyppi ylös ja alas, ylös ja
alas aalloilla.

Miehet soutivat. He eivät ymmärtäneet panna mitään huomiota meren
käynnille. Yhtä kyytiä mentiin "Pallaksen" kylkeen.

Akilles näki laivoja ... suuria ... suuria laivoja!

Hän kapusi sydän lyöden Matti Kelan kiinni pitelemänä vaaralliset
köysiraput laivan kupeella ja pääsi kannelle.

Täälläpä oli näkemistä. Akilles ihmetteli. Tunnin takaa hän jo kiipesi
mastoon. Hän nousi ensimäiseen mastonliitokseen asti. Sydän takoi
sieltä katsellessa ja ohimoissa kivisti.

Kas kuin se laiva oli soma kapine! Niin paljon nuoria, rautoja,
purjeita ... ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan
hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti!

Akillesta syötettiin ja kestittiin. Kapteeni antoi hänelle
englantilaisia leivoksia ... kahvetti ja piti hyvin hyvänä... -- --

Laivan oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. -- Minne asti? kysyi
Akilles.

-- Sinne kauas, kauas, vastasi kapteeni ja viittasi kädellään hyvin
etäälle.

Vastustamaton halu voitti Akilleen. Tämän päivän hän oli meren kanssa
leikkinyt. Ja se lupasi paljon hauskaa. Hän ja meri kuuluvat yhteen...

-- Kapteeni on hyvä ja ottaa minut mukaan, pyysi Akilles.

-- Eihän toki!

-- Juu, herra kapteeni.

-- Mutta mitä sanoisi äiti?

-- Niin ... äiti...

Akilles jäi mietteisiinsä.

-- Minä kirjoittaisin hänelle, vastasi hän sitte rohkeasti.

-- Ei, hyvä lapsi. Se on mahdotonta. Ei me ryöstetä lasta äidiltään. Ja
sinulle tulisi hirveän ikävä vielä.

Akilles alkoi itkeä. Sillä hän muisti tappelun koululla. Ja hän
pelkäsi.

-- Saat tulla niin pitkälle kuin "Kotka" meitä hinaa. Siinä
höyryaluksessa pääset sitte pois.

Kapteeni meni. Kohta alettiin nostaa ankkureita. Silloin laulu ilmoille
kajahti:

    Meripoika se merta seilailee
    ja seilejänsä reivailee.
    Falerii, faleraa, falerallailee
    ja seilejänsä reivailee.

    Italian ihanat immetkin
    ne käyvät meripojan sylihin.
    Falerii, faleraa, falerallailee
    ne käyvät meripojan sylihin.

    Englannin parhaissa tansseissa
    niissä meripoika saa valsata.
    Falerii, faleraa, falerallailee
    niissä meripoika saa valsata.

Sen laulun oppi Akilles heti ulkoa. Sillä se laulu oli hänelle vereen
menevä. Se laulu nosti hänen pienet aivonsa kuohuksiin. Siinä oli
voimaa. Siinä oli reippautta. Siinä oli tuulta ja hänenkin pienelle
sydämelleen tulta.

Akilles meni miesten joukkoon. Ja lauloi mukana. Oikein sydämensä
pohjasta asti hän lauloi mukana.

Ja nyt lähdettiin!

Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston iso purje ja
pari halkaisijaa auttoi menoa. Raitis tuuli puhalteli. Meri kävi.
Köydet ritisivät. Kuohu tohisi laivan keulassa.

Tuossa sivuutettiin ensimäinen majakka. Sellainen lankkutorni
yksinäisen kallion laella. Vienoa savua leyhyi aluksesta laivaan,
kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui.

Akilleesta tämä oli jumalallista menoa. Semmoista hauskaa, jota hän ei
ollut voinut aavistaakaan...

Yhä enemmän karttui purjeita laivaan. Vedet olivat jo väljemmät.
Purjeet tuulta täynnä. Kävi kova suhina ja sohina purjeissa. Vesi
keulan edessä korkeana vaahtona kuohui. Laiva kiiti kuin suuri kotka
levitetyin siivin.

Jo heitettiin hinauskaapeli laivasta pois. Höyryalus jätätti itsensä
laivan sivuun ja pysytteli siinä niin kauan, että sen perämies kävi
lähtölasin juomassa kajuutassa.

Nyt pitäisi erota...

-- Missä on Akilles? huusi Matti Kela.

Syntyi hämminki. Etsittiin poikaa. Ei löydetty.

Kapteeni jo kiivastui. Koko laivan väki komennettiin hakemaan poikaa.
Katsottiin ruumasta, merimiesten ruffista, etsittiin kajuutasta.

Viimein löysi kokki pojan kajuutasta sohvan alta ja veti hänet säärestä
pois.

Akilles kirkui ja rukoili saada jäädä laivaan.

-- Ne piiskaavat, hyvä kapteeni. Herra kapteeni antaa minun jäädä
tänne...!

Akillesta ei kuunneltu. Hän heitettiin höyryalukseen. Poika itki. Häntä
hirvitti palata kouluun sinne suureen, kauheaan kidutuslaitokseen.

Signaalilipuillaan laiva lausui hyvästin kotikaupungilleen.

Kahdenpuolinen voimakas hurraahuuto syntyi, kun laivat
erosivat. Lakkeja heilutettiin. Huudettiin. Laulettiin. Punaisia
merimiesnenäliinoja kieputeltiin.

Vielä välkkyi laivan peräpeilin kultaus. Sitte hävisi...

Akilles itki, itki. Sinne meni "Pallas." Sinne ... sinne...



VII LUKU.


-- Äiti! Äiti! Antakaa minun ruveta merimieheksi! rukoili Akilles
äidiltään kotona.

Annalle oli kerrottu tapaus koululla. Omassa piirissään oli se
herättänyt huomiota kaupungissa. Johtajatar oli käynyt konsulinnan
luona. He olivat tulistuneet toisilleen. Kun johtajatar oli aikonut
panna Akilleen pois koulusta, oli konsulinna ilmoittanut, että silloin
eroaa Ella koulusta vapaaehtoisesti. Sillä Ella ei voi olla koulussa,
jossa totuuskäsite siten sotketaan. Totuus- ja oikeuskäsite! oli
konsulinna huudahtanut. Ja samalla voi koululta lakata kaupungin
rahallinen kannatus, oli rouva Berg lopuksi jyrkästi sanonut.

-- Ella on tantille totuuden paljastanut. Ja käyttäytynyt niin
urhokkaasti sorrettua puolustaessaan, että minä tulin liikutetuksi sen
kuultuani, puhui konsulinna.

-- Mutta entäs kauppaneuvoksetar Fellman? kysyi johtajatar.

-- Eufrosyne on sivistynyt ihminen. Ei hän raakuutta puolusta.

-- Kuka oli raaka? Hän! Tuo poika tuolta...

Johtajatar osotti pihalle.

-- Sitä emme saa ollenkaan kummastella. Mutta sitä meidän täytyy
kummastella, että vanhat sivistyneet ihmisetkin tahtovat olla
sellaisia...

Johtajatar ymmärsi. Hänellä tulivat vedet silmiin.

-- Hän minua syvästi loukkasi. Ehkä syvemmin kuin nyt rouva konsulinna.
Minun turvattoman naisen päälle saa katurakki hyökätä ja rouva
konsulinna pitää, että se juuri niin kuuluu hyvään järjestykseen.

-- Tantilla on täysi oikeus rangaista Akillesta siitä, että hän on
tanttia loukannut. Mutta ei siitä, että Jori Fellman käyttäytyi
sopimattomasti.

-- Siis Akilles jää kouluun? Se on konsulinnan tahto?

-- Niin on.

Johtajatar lähti kyyneleet silmissä.

-- Se on taas se enkeli-historia, joka tässä kummittelee, huokasi
johtajatar itsekseen eteisessä.

Annakin meni konsulinnan puheille.

-- Eikö liene, rouva konsulinna, parempi, ett'ei Akilles menekkään enää
sinne hienoon kouluun? kysyi Anna.

-- Kuinka niin?

-- Kun ne toiset sitä siellä pilkkaavat ja härnäävät.

-- Joo. Mutta kyllä Akilleessakin on ollut syytä.

-- Lie ollut. Minusta tuntuukin, ett'ei hän sinne sovi, hän kun on
köyhä ja huono.

-- Tahtooko Anna puolustaa lapsensa uppiniskaisuutta?

-- En tahdo puolustaa. Mutta muuten minusta tuntuu, että minun lapseni
on liikaa siellä herraslasten joukossa. Ne voivat siellä vastakin
torata ja tapella, kun hän on siellä. Antaa pojan pysyä säädyssään.

-- Anna panee liian suurta painoa tuohon tapaukseen. Ja alkuhan on Jori
Fellmanin. Jori on liiaksi hemmoteltu. Tietääkö Anna, että Jori
kotonaan suutelee piikoja aivan mammansa läsnä ollessa.

-- Sillä lailla! Ja piiat...

Anna punastui. Se puhe katkesi siihen.

-- Mutta Akilles oli typerä, kun loukkasi tanttia, huomautti
konsulinna.

-- Eihän rouva konsulinna vihastu, jos minä jätän pojan pois koulusta.
Minun mielestäni on päivän selvää, että häntä siellä halveksitaan. Enkä
sitä tahtoisi. Minullekin on lapseni rakas...

-- Se on väärää äidin rakkautta, joka ei ymmärrä lapsensa etua. Kyllä
minä pahastun, jos Anni ottaa pojan pois. Hyvinkin pahastun, sillä
minähän pojan sinne hommasin. Ja Akilles on hyvin lähellä minun
sydäntäni. Ei se mitenkään sovi. Anni noutaa Akilleen tänne.

Anna meni hakemaan. Akilles kovasti pelkäsi. Konsulinna rupesi
ankaraksi.

-- Kuule, Akilles! Sinä olet tapellut ja ollut hyvin typerä koulussa,
olet loukannut johtajatarta. Jos Jori tai joku muu sinua siellä lyöpi
tai muuten loukkaa, niin juokse pakoon. Mutta tapella et saa. On hyvin
hyvä, kun osaa olla nöyrä. Ja nyt minun nähteni äiti sinut piiskaa
täällä!

Akilles lensi tulipunaiseksi. Annakin oli liikutettu. Mutta konsulinna
soitti palvelijan ja käski hänen tuoda vitsat.

Ne tuotiin. Mutta Anna ei niitä ottanut.

-- Minä ymmärrän tässä asiassa enemmän kuin Anni. Tahtooko Anni
piiskata? kysyi konsulinna.

Ei vastausta.

-- Ell'ei Anni piiskaa, niin sitte saa Anni ottaa pojan pois koulusta.
Mutta samalla pitää Annin muuttaa pois meiltä.

Anna säikähti. Hän itki ja piiskasi Akillesta, joka ei ääntä päästänyt.
Poika oli löylystä päästyä kuolemankalpea.

-- Nyt on kaikki unohdettu. Ja huomenna Akilles kouluun! sanoi
konsulinna.

Anna lähti pojan kanssa. Seuraavana päivänä piti Annan viedä Akilles
väkisin tanttein kouluun. Johtajatar kokosi kaikki lapset juhlasaliin.
Hänenkin hurskaassa sydämessään vielä kuohui.

Akilleella veret hehkuivat. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö. Siellä
sai hän tehdä anteeksipyynnön ja suudella Joria.

Lapset ja Anna katsoivat päältä. Jorin kasvoilla oli ilkkuvaa ivaa.
Mutta Akilles värisi kuin hyvin kylmässä.

Anna häpesi hirveästi. Mutta Akilles salvattiin koko päiväksi pimeään
arestiin.

Tantin hurskas sydän tyyntyi. Mutta hän ei voinut salata itseltään,
että hän tahtoi tuolle pienelle pojalle kostaa. Sentähden kaikki tämä
komento. Ketään muuta ei hän olisi arestiin salvannut.

Siellä Akilles ensin itki. Mutta tyyntyi pian. Sillä saihan hän täällä
olla erillään noista ilkeistä. Ja muistella eilistä! Muistella eilistä
laivassa oloa! Herranen aika kun laivassa oli ollut hauska...! Kun
olisi saanut jäädä kokonaan sinne...!

Niin. Hänestä tulee merimies, joka saa reippaasti laulaa ja komeasti
soutaa. Hänestä tulee merimies. Jos ei nyt, niin sitte --

Kun johtajatar iltamyöhällä meni päästämään poikaa pois arestista,
kuuli hän sen siellä hyräilevän "meripoikain laulua".

Hän kuunteli. Ja painoi sydäntään kauhusta. Sillä poika lauloi aivan
hävyttömästi.

Tantti löi ovelle. Akilles säikähti ja vaikeni.

-- Saat olla vielä tunnin siellä siitä rumasta laulusta! huudahti
tantti.

Vastaukseksi kuului oven takaa kimakka itku.

       *       *       *       *       *

Niinkauan kuin meri oli auki, muisti Akilles "Pallasta" ja lauloi
"meripoikaa".

Toisinaan hän meni Matti Kelan äidin luo.

-- Onko Matti kirjoittanut? kyseli Akilles muorilta.

-- On.

-- Mitä on kirjoittanut?

-- Että merellä on hauska, kun on pää kirkkaana ja mainio ruokahalu.

-- Entä sitte?

-- Ett'ei ole maailmassa niin iloista ammattia kuin merimiehen.

-- Sen minäkin uskon, vakuutti Akilles täysi-ikäisen varmuudella ja
vihelteli.

-- Etkö sinäkin mene vielä merelle? Vai tuleeko sinusta herra?

-- Ei tule herraa. Merelle menen, merelle, merelle... "Meripoika se
merta" j.n.e. lauleli Akilles eukolle ja lähti miehevänä.

-- Pikku konsuli, naureskeli ämmä Akilleelle.



VIII LUKU.


Pokkitörmällä kosken rannalla oli "iso koulu", joksi rahvas kaupungin
lyseota nimitti. Kaupungin pääväestölle se oli vieraskielinen,
ruotsinkielinen kun oli. Kaksikerroksinen kivitalo se oli.
Vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen. Ja suhteet hämmästyttävän
koruttomat. Enemmän muistutti sotaväen kasarmia kuin tieteen temppeliä.
Mutta siltikin kaikessa rumuudessaan se oli kaupungin uhkeimpia
kivitaloja. Eikä niitä ollut monta. Tämä rakennus edusti kaupungissa
tiedettä. Ehkäpä taidettakin. Se oli ja sen piti olla kaupungin
hienous.

Akilles oli matkalla tähän hienoon linnaan. Sillä taas tänä päivänä oli
määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun". Itsestään vetäytyivät
raskaat eteisen ovet kiinni, kun niistä kuljettiin. Eteisessä oli
paljon pientä väkeä. Tuossa oli kuvernöörinkin poika.

Olipa täällä suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat
olivat väljät, kiviseinät paksut, ilma puhdasta. Kun suuria
kiviportaita kuljettiin toiseen kerrokseen, kaikuivat seinät ja
suurentivat äänen.

Äiti ei kehdannut tulla ensinkään mukaan. Mutta konsulinna oli
etukäteen esitellyt Akilleen rehtorille. Ja rouvat olivat hankkineet
hänelle koulussa vapaapaikan.

Vahtimestari käski uudet tulokkaat rehtorinkansliaan. Siellä Akilleskin
toimitti asiansa. Rehtori heitti poikaan pitemmän katseen, kai muisti,
että tämä on se rouvien "nero". Rehtorin kultasankaisissa silmälaseissa
oli arvokkuutta.

Luokkahuoneissa toimitetun kuulustelun jälkeen julisti rehtori
pääsevien nimet ja lausui ensiksi erityisellä merkityksellä: Akilles
Tuira.

Akilles punastui hirveästi. Mutta rehtori hymyili hänelle hyvin
ystävällisesti. Ja kaikki nuo maisterit, jotka olivat kovin
arvokkaannäköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja joillakin jo
päälaki paljas, katsoivat samalla häneen. Hän oli yleisen huomion
esineenä.

Kun Akilles pääsi kotiinsa, meni hän kohta ilmoittamaan asian
konsulinnalle. Hän tuli ruokasaliin. Siellä oli ompelijatar, jonka
kanssa konsulinna neuvotteli uudesta puvusta.

Konsulinna avasi ison salin oven ja vei sinne kanssaan Akilleen. Siellä
oli joukko rouvia, sillä nyt oli konsulinnan tavallinen vieraspäivä.

-- Ai! Siellä meidän lemmikkimme tulee! huudahti kauppaneuvoksetar
Fellman.

-- Akilles, meidän Akilles! lausui eräs rouva, jota Akilles ei edes
tuntenut.

-- Kun niin erinomaisella tavalla vastannut jok'ikiseen kysymykseen!
Rehtori sitä kadulla minulle äsken kummasteli, puhui tantti
Vesterstråle.

-- Me emme saa laiminlyödä niin lupaavaa kykyä, sanoi lopuksi varmasti
konsulinna, jonka silmät säikkyivät innostuksesta.

Tantti Vesterstråle puhui nyt Elias Lönnrotin kovaonnisesta
nuoruudesta.

-- Ajatellappa, että Akilleestakin tulee joku suuri merkkimies! Niin,
niin, lopetti hän vakuuttavasti.

-- Hänestä tulee! Hänellä on niin hieno fantasia, elävä sielu ja kaunis
ulkomuoto. Hän on hämmästyttävän intelligentti lapsi. Muistakaa sitä
enkeli-illusionia! Se on luova fantasia, joka sellaista kuvittelee,
puhui Nora Engman, Akilleen ensimäinen opettaja.

Akilles tunsi itsensä päätään pitemmäksi. Tämä kaikki ylistys hänen
itsensä kuullen!

-- Ja sellainen kaunis ääni kuin hänellä on! lisäsi tantti
Vesterstråle.

Akilleen piti nyt laulaa rouvasväelle. Tantti Vesterstråle määräsi
laulettavaksi Runebergin "Lähteellä".

Nora Engman säesti pianolla.

Laulun loputtua apploderasivat rouvat. Akilles ymmärsi kiitokseksi
kumartaa.

Neiti Nora sulki Akilleen syliinsä ja suuteli otsalle ja puhui ja oli
innostunut...

-- Minun rakas oppilaani! Sinusta tulee vielä suuri mies!

Tantti Vesterstråle taputti Akillesta pehmeästi poskelle ja sanoi:

-- Meidän pikku Elias Lönnrot.

Akilles sai leivoksia. Sitte hänelle määrättiin ruokapaikat rouvien
kodeissa eri viikonpäivinä.

-- Mutta ahkeran sinun, Akilles, pitää olla. Hyvin ahkeran. Ja silloin
me kaikki sinua rakastamme, neuvoi konsulinna.

Akilles heitti rouville hyvästin ja sai poistua. Ruokasalissa onnitteli
häntä Ella. Konsulinna oli niin neuvonut. Ella oli hyväksytty
tyttökouluun.

Akilleen mieli oli kevyt ja kirkas kuin auringon säde.

Tällä viikolla Anna sai rouvilta vastaanottaa hyvin paljon
ruoka-aineksia. Sillä he kaikki tahtoivat avustaa "suuren miehen"
alkua.

Ja ruokakiertonsa alotti Akilles jo tällä viikolla. Siellä kodeissaan
rouvat näyttelivät Akillesta kaikille kuin jotain ihmelasta. Ja aina
sanottiin lopuksi:

-- Hänestä tulee suuri mies. Niin on rehtori sanonut.

Rehtori oli kaupungin henkinen soihtu. Häntä täytyi uskoa. Mutta hän
nyt kuitenkaan ei ollut tuota sanonut.

Joka herrastalon, missä Akilles ruokaili, vinniltä haalittiin kaikki
vanhat vaaterojut Akilleelle. Siinä oli monellaista ruumiinpeitettä
sekä miehen että naisen. Suurissa nyyteissä niitä Akilles äidilleen
kuljetti. Äiti suuren osan kaikessa hiljaisuudessa möi narikkaämmille.

Suuresta miehestä oli ensi aluksi tehty lumpunkeräilijä.

       *       *       *       *       *

Oli tullut jo seuraava syksy. Akilles oli toisella luokalla. Samaten
Uuno Ström. Ja Jori Fellman, joka oli jäänyt toiseksi vuodeksi samalle
luokalle.

Aamulla kun ei vielä oltu koulun ovia avattu, istui aina Akilles
yksinään ulohtaampana muista tikapuiden puolapuulla puettuna Bergin
konsulivainajan vaaleasta suvipalttoosta pienennettyyn nuttuun.

Luokalla oli hän aina hiljainen ja viihtyi välitunnitkin pulpetissaan
läksyjään valmistellen. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa suuta
ja väliin häntäkin nykivät. Mutta hän kärsi nöyränä kaikki.

Tästä ahertamisesta ja alistumisesta olivat seurauksena ja palkkiona
korkeimmat arvosanat todistuksissa.

Rouvat siitä riemuitsivat.

-- Hänestä tulee suuri mies! Niin on rehtori sanonut.

Toisinaan kun kaikki muut olivat ulkona pallon lyönnissä, hiipi Akilles
yksinäisessä aivan hiljaisessa luokkahuoneessa ikkunan luo. Ja katseli
merta. Hänen luokkansa oli toisessa kerroksessa. Sieltä oli aivan
avonainen näköala merelle. Hän näki laivat ulkosatamassa, näki
ensimäisen majakan, näki koko hurmaavan meren syyspäivän valjussa
valossa.

Hän unohtui sitä katsomaan. Ja "meripoika" tanssi säveleinä,
hiljaisina, pidätettyinä säveleinä hänen suustaan.

Voi miten hän sentään oli vieras tässä herrasseurassa!

Mutta hänestä tulee suuri mies. Ja nöyränä hän hiipi paikalleen
kirjansa ääreen.

Seuraavalla tunnilla heillä oli historiallista lukemista. Se käsitteli
kreikkalaista sankaria Akillesta. Akilleen sielussa somasti sointui,
että hänellä ja sillä suurella oli yksi ja sama nimi.

Kun tuli tunti, selitti rehtori Akilleen luonnetta, mitenkä se oli
suuri sankari. Pojat henkeä pidätellen kuuntelivat. Jokainen heistä
tahtoi olla Akilles.

Ja kun tunti loppui, lähtivät he huimina kosken rannalle painimaan.

Jori huusi mennessä, että hän tahtoo olla Herkules. Oppikirja ja
rehtori yhdessä olivat loihtineet lapsukaisten sieluun Akilles-raivon.

Kummasti sykähti uljaalta Akilles Tuirankin sielussa. Hän oli suuren
sankarin kaima. Ja suuri Akilles oli meren jumalattaren poika. Häntäkin
meri helli.

Akilles hiipi hiljaan ikkunaan merta katselemaan. Silloin joku
korkealla äänellä hänen takanaan lukee:

-- Akilles liehui kuin ärsytetty jalopeura karjassa. Hänen vaunujensa
akselista tippui verta ja aivan istuimen reunoihin asti pirskui
pisaroita ylös. Kohta Skamandrosvirran vedet punastuivat verestä ja
hänen kätensä raukesivat murhaamisesta...

Akilles kääntyi katsomaan. Se oli Uuno Ström, joka luki.

-- Hyi miten paljon verta! huudahti Akilles ja hirmustui
kuvittelultaan.

Samassa käytävästä ryöpsähti sisään suuri melu ja korkea huuto:

-- Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin näytetään "katurakeille",
kuka on Akilles.

Se oli Jori, joka huusi. Samassa iski hän hajakantiset kirjansa
pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli
lyijykuula. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittää, niin että nuora
mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti
yhtenäiseltä lyijykehältä.

Tuossa nuoran vinkumisessa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja se ääni
pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille.

Jori otti kouran täydeltä taskustaan konfekteja ja viskasi ne luokan
lattialle.

Pojat niitä kilvan hakemaan. Mammaltaan sai Jori taskurahaksi joka
viikko viisi markkaa. Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja.
Samalla hän oli nyt sen väkevin mies.

-- Teidän, pojat, pitää huomenillaksi laittaa itsellenne tällaiset
plätkät, komensi Jori.

-- Minä kyllä laitan, sanoi varmasti Uuno Ström, joka jo ymmärsi, miten
miesten joukossa pitää olla.

-- Uuno on poikaa. Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehni Jori.

-- Minäkin laitan! Ja minä...! Ja minä...! kuului nyt yhtenä huutona
Jorin ympäriltä.

Jori huomasi Akilleen pulpetissaan nenä kiinni kirjassa. Hän hiipi
hiljaan takaa Akilleen luo ja karjasi huimasti:

-- Entä Tuira? Se on haudattu nauris! Vaikka on muka Akilles.

Samassa sai Akilles selkäänsä aika läimäyksen. Akilles säikähti,
hypähti pystöön ja sopersi:

-- Minusta pitää tulla suuri mies. Niin tahtoo konsulinna.

Sitä seurasi yleinen hurja nauru.

-- Ja minä! Ja sinusta tuleekin suuri mies minun kämmenissäni,
keskeytti Jori Akilleen.

Samassa hän iski yhä vimmatummasti Akillesta. Mutta nyt poskelle.
Lisäksi seurasi kolme potkua.

-- Ei suuri mies säry, vaikka veivataan, pilaili Uuno Ström.

-- Se fröökinä on niin pehmyt! huusivat toiset.

-- Kyllä minäkin laitan, sopersi Akilles hienosti peräti säikähtäneenä.

-- Tuirakin on poikaa, vaikka onkin suuri mies, ivaili Jori.

Seurasi yleinen naurun räjähdys. Kyyneleitä oli Akilleen silmissä, kun
hän istui takaisin pulpettiinsa. Ja siinä hän alkoi itkeä.

Jori meni ja löi toiselle korvalle, niin että veri syöksähti Akilleen
nenästä.

Akilles itki niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli ja koko poika
näytti katkeavan siihen paikkaan.

-- Kuule! Ei täällä saa marista, muuten me annamme vielä selkään. Ei
meidän joukossamme saa olla akkoja, varoitti Jori.

Mutta samassa Jori muutti käytöstä ja lähti ulos huoneesta.

Nyt rohkeni joku mennä Akilleen luo.

-- Miksi sinä aina olet muista erilläsi? Sentähden se sinua löi, puhui
tuo toveri.

-- En minä voi tapella, puolusteli Akilles ja ja lisäsi:

-- Sen on konsulinna minulta kokonaan kieltänyt.

-- Pyh konsulinna!

Akilles silmäsi hämmästyneenä puhujaa.

-- Ne rouvat sinua vain turhaan kiusaavat. Mutta meidän mukana on
hauskaa. Me lyömme ja tappelemme. Sellaisista tulee suuria miehiä,
mutta ei nuhjuksista. Muista Herkulesta! Ja suurta Akillesta! Lähdetkö
huomenna meidän mukaamme?

-- Minä lähden, vastasi Akilles, jonka ajatusmaailmassa oli yht'äkkiä
tapahtunut vallankumous.

Rouvat siirtyivät Akilleen sielussa syrjään ja sijalle astui Herkules
ja suuri Akilles. -- --

Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli
keisarin nimipäivä.

Toinen luokka sitte keskuudessaan päätti huomenillalla kokoontua
kirkkotorille, mistä joukolla lähdettäisiin "katurakkeja" tapaamaan.

Akilles päästyään kotiinsa haki ensiksi lyijykuulansa, minkä hän
kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterista oli löytänyt. Alkoi sitä
plätkäksi takoa.

Tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, suurena esiintyisi, heikompiaan
härnäisi. Sillä hän ei enempää jaksa olla pilkattuna. Hän tahtoo olla
väkevä ja voimalla uljaava kuten suuri Akilles.

Ne, jotka aina läksynsä osasivat, olivatkin sellaisia ujoja ja heikkoja
ja muiden pilkattavia. Mutta hänpä ei ole enää sellainen arka ja
ahertava kuin tähän asti. Kun hän tulee kouluun, niin lennättää hän
kirjansa pulpettiin ja kehasee miehevänä kaikkien kuullen:

-- En taaskaan täksi päiväksi ole mitään lukenut.

Hirveä sankariraivo kiehui Akilleen aivoissa. Hän tahtoo olla suuri
Akilles! Ja se se olikin oikea suuri mies, koska hänestä vuosituhansien
takaa kerrotaan. Ja sellainen tappelija ett'ei vertaa!

Seuraavana päivänä illan hämyssä juoksi Akilles kirkkotorille kourassa
kunnioitusta herättävä plätkä. Eilisen iltapäivän hän sitä laittoi
syömättä, juomatta. Yölläkin se plätkä hänen aivoissaan kummitteli
aseena, joka kaasi sata "katurakkia".

Siellä torilla oli jo toinen luokka. Eilen ne Akillesta häväisivät,
mutta nyt hyväksyttiin mukaan. Ulommaksi hän ensin ujona jäi, mutta
Jori viittasi joukkoon.

Jori järjesti kaartinsa. Itsekullekin jakoi hän kouralla konfektejä
suuresta pussista, sillä Jori oli päivän kunniaksi saanut mammalta
kymmenen markkaa. Sen rahan hän oli uhrannut makeisiin, joita nyt
syötti luokkalaisilleen. Mutta itse hän pisti hienon paperossin
suuhunsa. Ja sytytti sen herrasmiehen komeudella. Muut sitä
hämmästyivät. Jori oli ollakseen. Plätkät tarkastettiin.

-- Voi mutta Tuirallapa on miehen ase! Kärki terävä kuin hiottu keihäs!
Kaikista paras! Vaihtanut on poika luontoa! Näin sinusta tulee suuri
mies. Minä olen Herkules ja sinä saat olla suuri Akilles!

Jori suuteli Akillesta ja antoi uuden erän konfektejä.

Juhlavalaistusta sytytettiin lyseolla. Valovirta leveni, laajeni tummaa
kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon, kun torin kupeella
lääninhallituksellakin juhlavalaistus sytytettiin. Kolmikulma sieltä
ylhäältä tapulista helähteli kuutta.

Poikajoukko astui torilta alas kirkkokadulle. Puhuttiin kovalla
äänellä, vingutettiin plätkiään, kolistettiin kivikatuun saappaiden
korkorautoja. Sisäinen povissa liekehtivä sankarituli näin aluksi ulos
leimahteli.

Talojen edustalla oli huikaisevan valoisaa. Uuden rohtolan ympäristö ui
punaisessa bengalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli.

Puiston kohdalla oli pimeämpi.

-- Nyt "rotat" tulevat! huudettiin sen pimeästä povesta.

Samassa karkasivat esiin "katurakit". Ne olivat pieniä, mutta tanakoita
pojannaperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Nyt iskettiin yhteen. Auta
armias! Lyötiin nyrkeillä, lyötiin plätkillä toisiaan. Kiviä lenteli
koko seutu sakeana. "Rotat", herraspojat, näyttivät voittavan, sillä
heitä oli enempi.

Jori otti ja antoi lyöntejä. Hänellä olivat jo kasvot verissä. Suuri
"katurakki" häntä peittosi.

Akilles ehätti apuun. Hän oli kuin hurmiossa. Koko voimallaan lähetti
hän plätkänsä "katurakkiin". Samassa kuului kauhea huuto:

-- Silmä meni! Saatanan rotat!

Akilles ehti nähdä verta tulvanaan vuotavan. Hän ja kaikki "rotat"
juoksivat henkensä takaa pois.

Poliisi tuli paikalle ja korjasi lyödyn, joka verenvuodosta hoiperteli.

Koko yön hirveissä omantunnon tuskissa oli Akilles. Miten raaka hän oli
ollut! Miten paljon pahaa hän oli tehnyt!

Ehkä vievätkin hänet vankilaan.

Mutta kun aamu tuli, meni Akilles itse rehtorille tunnustamaan. Asia
oli hänelle jo ilmoitettu, mutta lyöjää ei tunnettu.

-- Sinäkö, Tuira? kummasteli rehtori.

-- Niin, itki Akilles.

-- Mikä sinut villitsi?

-- Minä tahdoin olla se suuri Akilles, josta rehtori niin paljon puhui
ja joka oli kova tappelija.

-- Niin. Sinulla on komea nimi... Rehtori jäi kovasti miettimään.
Hänkö se oli alun antanut tällaiseen likaiseen tappeluun, hän, joka oli
vain pohjiaan myöten oppilailleen esittänyt muinaiskreikkalaista
sankari-ihannetta Akillesta.

-- Mitä nyt sanoo konsulinna Berg? Tämä on sinulle hirveä asia.

-- Eikö herra rehtori rankaise?

-- Minä esitän asian psykologisesti opettajakunnalle. Sen asia on tehdä
päätös.

Akilles sai mennä. Välitunnilla supatteli Jori Akilleen korvaan. Hän
esitteli, että lähdetään koulusta päästyä sovittamaan lyöty. Se on
muuan ajurin poika. Jori lupasi hankkia rahat.

Mutta muuten ei saisi Akilles Joria sekoittaa ollenkaan asiaan. Akilles
lupasi sen Jorille.

Ja kun koulupäivä oli lopussa, lähtivät Jori ja Akilles etsimään
lyötyä.

Akilles syleili häntä ja pyysi anteeksi.

Tämä suostuikin sovintoon, kun Jori lupasi hankkia kipurahoiksi
viisikymmentä markkaa.

Opettajakokous erotti Akilleen kuukaudeksi koulusta.


       *       *       *       *       *

Siinä on meidän _suuren_ miehen alku! huudahti Bergin konsulinna asian
kuultuaan.

-- Minusta on poika aina ollut kuin suuren pahantekijän alku. Sellainen
äksy ja tuittupää! kiivasteli Lotti, pastorin rouva.

-- No, no Lotti! kielteli konsulinna.

-- Mamman pitää lopettaa kokonaan sen pojan holhoaminen. Hirveää kun
sellaista nyt kaupungilla puhuvat, että se on Bergin konsulinnan
kasvattipoika, joka on lyönyt. Sellaista häpeää!

-- Poika tulkoon tänne!

Samassa konsulinna soitti palvelijan sisälle ja lähetti hänet noutamaan
Akillesta.

Mutta Ella ehätti ennemmin. Ellalle oli Akilles hyvin syvästi katunut.
Hän oli itkenyt ja Ella oli itkenyt.

Kun Akilles tuli, oli hän tulipunainen ja hätääntynyt. Häntä vielä
enemmän vaivasi se, että huoneessa oli Lotti-rouva.

-- Mitä nyt, Akilles, olet tehnyt? kysyi konsulinna.

Ei vastausta.

-- Mitä olet, Akilles, tehnyt pahaa ja rumaa?

Ei vastausta.

-- Miten tyhmä hän on! huomautti Lotti.

-- Etkö aio minulle mitään vastata? kysyi konsulinna.

Akilles oli vaiti, mutta kauheasti häpeissään.

-- Kuule, poika, oletko mykkä?

Konsulinna alkoi kiivastua. Poika oli vaiti.

-- Herrainen aika, miten äksy sinä olet! Jaa, Akilles, minun täytyy
sanoa, että sinä olet hirveän typerä.

Akilles itki.

-- Anteeksi, rouva konsulinna, sopersi hän.

-- Ei niin vähällä. Me herrasväki olemme tehneet sinulle paljon hyvää
ja olisimme tehneet edelleenkin, mutta nyt se on mahdotonta. Sinä
häpäiset meidätkin hyväntekijäsi! Lyödä lähimäiseltään silmä puhki...!

-- Ei se ole puhki, vaan viottunut, puhui Akilles itkun seasta.

-- Vaikka niinkin. Sinunhan pitäisi ymmärtää asemasi, sinun, joka olet
kurja, köyhä, viheliäinen raukka. Anna sinä rikasten ja ylhäisten
tapella ja riidellä, jos heitä huvittaa, mutta sinä lue läksysi ja ole
siivosti. Sinun pitää ymmärtää aina vaieta, aina kärsiä ja aina
lukea...

Konsulinna löi kämmenellään pöytään ja kovasti tulistui. Ella tyrskähti
itkemään, lensi konsulinnan kaulaan ja rukoili:

-- Kulta fammu! Akilles tahtoi vain olla se suuri kreikkalainen
Akilles, joka oli kova tappelija. Älä ole liian kova Akilleelle! Muista
että minä olen Akilleen hyvä enkeli!

Tuo viimeinen hellytä konsulinnan.

-- Aa, se on illusionia illusionin päälle. Hän on sentään kummallinen
poika!

Akilles itki. Ella itki. Ja konsulinnakin kuivasi nenäliinalla
silmiään. Mutta Lotti-rouva käveli kiivaasti huoneessa ja katsoi
suuttuneena Ellaa.

-- Jos mamma ei lopeta tätä komediaa, niin minä en koskaan tule enää
kotiin käymään! puhui Lotti ja poistui huoneesta.

-- Ella kulta! Miten hellä ja hieno sinä olet! Sinun suullasi puhuu
minulle taivaan Jumala. Ja häntä minun on kuultava. Minä annan
Akilleelle anteeksi. Hän on lapsi-rukka joutunut harhaan. Mitä ne
lapsille siellä kouluissa opettavatkin pakanaraakuuksia. Suoraan
tappelemaan kiihottavat. Kaikki on, Akilles, minun puolelta unohdettu.
Mutta mitä sanovat muut rouvat, en tiedä.

Akilles liikutettuna kiitti. Mutta Ella kuiskasi hänelle:

-- Saatiinpahan fammu sovitetuksi!

Kun Akilles meni tantti Vesterstrålen luoksi syömään päivällistä, niin
ei tantti antanut ruokaa, vaan pani koko iltapäiväksi pimeään arestiin,
sinne vanhaan tuttuun komeroon, jossa kukaan muu ei vielä koskaan ollut
ollut.

Kun Akilles vuorollaan meni Fellmaniin syömään, niin piiskautti
kauppaneuvoksetar Akilleen, sillä hänkin, joka Joria ei vielä koskaan
ollut rankaissut, ymmärsi holhojavaltansa Akilleen yli sitä vaativan.

Kun Akilles meni pariin muuhun paikkaan, niin kiellettiin häntä
jyrkästi enää koskaan tulemasta. Ja osotettiin kohta ovelle.

Tapaus vaikutti niin Akilleen sieluun valtavasti, että sieltä kokonaan
poistui Herkules ja se suuri Akilles verisine vaunuineen, mutta yksin
sijalle jäi timanttisilmä, kiharatukka tyttönen, jonka suulla Jumala
puhui.



IX LUKU.


Kulumassa oli pitkä pimeä likainen syksy. Oli murrosaika luonnossa,
sillä talvi tuloaan teki. Viimeinenkin kukka jo viikkoja sitte lehtensä
oli varistanut ja pehmoisena maata pitkin taipunut lumeen ja kuolemaan.
Lapista paluumatkalla olevat joutsenet äänekkäinä meren lahden ärjyillä
joikuivat. Kylmä laine kohosi korkeana ja terävänä meressä.

Akilles oli nyt kimnasisti. Vielä hän herrastaloissa ruokaverot nautti,
vaikka se ruma tapaus vuosia takaperin monta rouvaa hänelle nurjiksi
saattoi. Se oli rouvien silmissä riisunut hänen päältään paljon
mielikuvituksen hohdetta ja asettanut hänet arkipäiväiseksi köyhäksi
koulupojaksi, jota säälistä autettiin kuten kerjäläistä ikään.

Annalla oli niukka ja niuva elämä. Sillä rouvien tarjoojaksi ja kemujen
laittajaksi oli kohonnut Seurahuoneella palvellut nuori ruotsikko,
jonka posket vielä olivat punaiset ja povi korkea. Anna oli jo liian
vanha, sanottiin.

Sentähden uusia vaatteita ei Anna Akilleelle jaksanut saada. Herrojen
vanhoihin vaatteisiin sai Akilles tyytyä. Niitä Anna puhdisti ja
paikkasi ja pienensi. Kaulassa oli kimnasistilla karttuuninen etu
luunapilla kiinni paidassa, luunapilla, joka aina oli niskassa takin
kauluksen ulkopuolella. Ja oli hirveän mauttoman näköinen. Se luunappi!

Ruumiiltaan oli Akilles kookas, mutta hento, melkein liian hieno.
Kasvoissakin oli vielä paljon lapsellista. Mutta silmissä oli jotain
tunteellista hohtoa, joka tyttöjä erityisesti miellytti. Niissä oli
ennenaikaista kypsyyttä, joka kai oli seurausta aikaisin kehittyneestä
sieluelämästä. Hän jo kirjoitti runoja, oikeita räiskyviä lemmenrunoja.
Tätä sielullista ilotulitusta hän poltti salaa ... hyvin salaa ...
jollekin ... tytölle, jonka nimenä oli Ensi Lempi.

Oli ensimäinen pakkasyö ollut. Kadut, jotka vielä eilen pehmoisimmissa
lätäköissään vellinä venyivät, olivat roudassa, niin että kenkä niihin
kolahti kulkiessa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken
syyskosteuden, niin ettei siitä ollut enää märkääkään. Taivaalla olivat
pilvet ylenneet. Ilma oli raikasta hengittää. Koko luonto oli
terästynyt syksyn velttoudesta, raskaudesta, liasta.

Rantamat olivat peilikirkkaassa jäässä. Se kimalteli ja kiilsi
teräsharmaana eikä lumen höytälettä sen lasipinnalla ollut. Se vietteli
ja kiehtoi pinnalleen leikkimään.

Koululaisilla silmät loistivat.

-- Nyt on mainiota luistinjäätä!

Se oli jokaisen huulilla tervehdyksenä. Ja peilikirkas jää jaloissa
liikkeitä yritti.

Mentiin joukolla satamaan koettamaan jään kestävyyttä. Se kesti! Ja nyt
luistinlupa koulusta!

Se saatiinkin. Hiiden hoppua tuli Akilleskin kotiinsa. Viskasi kirjansa
jonnekin ja haki luistimensa. Otettuaan pari voileipää vastakkain
taskuunsa riensi hän rantaan.

Jo oli satama täynnä luistelijoita. Mikä kiinnitti luistimia
jalkaansa, mikä polvillaan jäällä sitoi niitä jonkun neidin jalkaan,
mikä luistellen työnsi edellään tuolissa istuvaa naista, mikä
sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää ensin
paukkui uutuudestaan, mutta kohta äänettä antautui nuorison
temmellystantereeksi. Pienet pojat ne äärimäisinä luistelivat ja jää
tuolla etäällä ulvoi niiden alla.

Tuossa Ellakin tuli kantaen luistimiaan. Hän oli puettu pieneen
jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo
pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet läheskään vielä kypsyyteensä
päässeet. Mutta silmissä välkkyi jo neidon täysinäinen tunne.

Akilles ehätti luo ja korkeassa kaaressa nosti hänelle lakkiaan. Hän
tarjoutui sitomaan luistimet Ellan jalkaan.

Mutta Ella pilkallisesti häntä nauroi jollekin hänen takanaan. Akilles
punastui ja häpesi. Hän silmäsi taaksensa. Siellä oli Jori Fellman,
joka sipisi hänelle korvaan:

-- Olet onnettoman typerä, Akilles! Että kehtaat! Korjaa ensin edes
kaulustimesi!

Akilles koetti niskaansa. Siellä se luunappi taas oli karannut
palttoonkin päälle. Samassa näki hän Jorin luistelijan kauniissa asussa
ja valmiin kavaljeerin pyöristyneellä kohteliaisuudella alkavan
asetella luistimia Ellalle. Nyt ne molemmat katsoivat häntä ja
nauroivat -- uuh! -- nauroivat...

Akilles luisteli etäälle aivan sulan veden partaalle. Se Jori se
samainen on aina hänen onnettomuutensa!

Mutta sieltä hän palasi muiden joukkoon. Ei hän tahtonut näyttää pahaa
tuultaan ... enemmän nauraisivat...

Nyt luisteli Jori käsi kädessä Ellan kanssa. Ellan kasvoilla oli hiukan
ujostava hymy, johon Jori vastasi itsetietoisella naurulla.

Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen
tukkansa oli aalloissa ja sysimusta, hänellä olivat jäntevät ja kauniit
lihakset ja kasvoissa verevä tuoreus. Entäs koko nuoressa herrassa
sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä teki kainoimmat tytöt aroiksi
hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.

Se oli Pohjolan iloista karnevaaliväkeä koko tuo luistelijajoukko, joka
nyt juhli talven tuloa. Talvi paukkuvine pakkasineen, läikkyvine
revontulineen, pehmeine lumisateineen ja ärjyvine viimoineen nyt heille
ensimäiset terveiset laittoi. Ja he niistä iloitsivat ja nauttivat.
Keveällä huvittelulla he sen lumiäijän vastaan ottivat kuin etelän
lapset ihanan keväänsä. Ensimäinen luistinjää siellä ylhäällä
pohjoisessa on vuoden suurimpia merkkipäiviä. Se on nuorison
täysriemuinen juhla kuni kesän valoa runsas Juhannus. Silloin nuoret
mielet innostuvat, nauttivat, nauravat ja lemmen jumala kauneimpia
siteitään solmii. Kuinka monta ensimäistä rakastumista silloin
sattuukaan! Kuinka monta uinuvaa haavetta tuo kylmä jää jaksaakaan
kuohumaan nostaa!

Väliin kokoontuivat kimnasistit kehään laulamaan. Ja silloin aina
erityisellä huolella haettiin Akilles. Sillä Akilles oli koulun paras
tenori. Ja hän antoi äänet. Oli siis kuin johtaja. Siitä Akilles
nautti.

Puolen päivän rinnassa ilmoitti Jori jotain salaista kimnasisteille. Se
salaisuus kulki miehestä mieheen ja samalla tuli tunnetuksi
julkisuudeksi: ulkosataman oluttuvassa kustantaa Jori kimnasisteille
kokko-oluet.

Sinne ulkosatamaan lähti liukumaan nuorten herrain parvi kilpaillen
kiistellen vimmaisessa vauhdissa. Jäivät tytöt, jäivät lapset, jäi koko
iloinen kiistotanner, tämä jäinen kisasilta.

Kauppaneuvos Fellmanin renki ajoi rantaan tyhjiä tervapuolikkaita,
joista illan kokkotuli piti poltettaman.

Ella lähti suuttuneena pois. Akilles kiidätti Ellan jälkeen. Mutta
kengät olivat niin suuret ja rumat. Eikä hänellä ollut kalossia...

Uskaltaisiko hän mennä Ellan rinnalle...?

Kun Ella näki Akilleen, niin pysähtyi ja sanoi:

-- Etkö sinäkin mene?

-- En. Sinähän olet minun hyvä enkelini.

Ella naurahti. Akilleella sydän takoi, hermoissa värisi, mutta läpi
koko olemuksen kiiti riemun tunne. Tämä oli kummallista kiihtymistä ja
arkuutta Ellan rinnalla, tuon tytön, jota hän lapsena oli kantanut
käsilläänkin. Miksi nyt tällainen tunneväristys kuin ihka oudon neidin
rinnalla?

-- Etkö Akilles, olisi hyvä? Minä voin pahoin.

Ella ojensi luistimensa.

-- Anteeksi! En ehtinyt.

Akilles otti kumartaen luistimet Ellalta. Mutta tunsi itsensä hirveästi
pettyneeksi.

Ella huomattavasti tahtoi kävellä yksin edellä.

-- Mikä neitiä vaivaa?

Ella ei vastannut. Mutta julma vastaus tuli itsestään Akilleen sieluun:
Ella rakastaa Joria!

Akilleen korvissa suhisi, silmissä oli kosteaa ja aivot kuumenivat. Ne
tuntuivat aivan palavan.

-- Etkö sinä, Akilles, juo olutta? kysyi Ella.

-- Kuinkas minä, joka olen köyhä, kurja, viheliäinen raukka, vastasi
Akilles ja tunsi tyytyväisyyttä, että voi vähän pistellä Ellaa.

Mutta toinen antoi samalla mitalla takaisin:

-- Minä annan rahaa, että pääset sinäkin mukaan.

-- Neiti suvaitsee maksaa kantopalkan sitte, kun ollaan perillä,
piikitti Akilles edelleen.

-- Etkö aio koskaan juoda? Sehän on hienoa juoda ... kimnasistin
mielestä.

-- Minusta on toisinaan hyvin hienoa saada edes syödä...

He kävelivät perätysten kuin rouva ja maitokuski. Oh! Kuin neiti ja
kamaripalvelija.

-- Oletko, Akilles, vihassa, kun olet niin katkera? kysyi rupeaman
takaa Ella.

-- Voisinko vihainen olla enkelille, jonka suun kautta taivas puhuu,
jonka suu on ruusu, mikä ihanuudessaan pistää, haavoittaa, verille
repii...

-- Ja nauraa ... lisäsi Ella.

Ella silmäsi taaksensa ja näki Akilleen silmissä kyyneleet. Hän oli
siis poikaa pahasti loukannut.

-- Älä huoli, Akilles, itkeä! En minä ole pahaa tarkoittanut.

-- Itkenkö minä?

-- Äänesikin värisee.

-- Annatko minulle kantopalkaksi yhden pienen lupauksen?

-- Minkä sitte?

-- Hyvin pienen.

-- Kuinka pienen?

-- Että otat lukeaksesi minun tekemän runon?

-- Oo! Sinun tekemän runon! Oletko sinä runoilija? No tuleehan sinusta
sittekin suuri mies. Olet musikaalinen ja runoilija. Kerrassaan hieno
mies!

Samassa Ella katsoi nauraen Akilleen suuria kiillottomia
nahkasaappaita.

-- Älä henno pilkata! Minusta on pilkka katalinta myrkkyä.

-- Mielelläni minä luen sinun tekemiä runoja. Saanko näyttää muillekin?
Esimerkiksi farmorille eli niinkuin sinä sanot: konsulinnalle.

Akilles silmäsi synkästi Ellaa: onko se petturi?

Mutta Ella katsoi rehellisesti takaisin.

Tultiin syrjäiselle kadun kulmalle. Jo hämärä. Ei ollut yhtään
kulkijaa. Lankkuaita vain heidän sivulla autiona törötti ja toisella
puolella oli kuollut makasiini. Hieno sirppi näkyi taivaalla kuuta ja
tuuli suhisi ja pilvet juoksivat. Oli sellainen valju ja hyväntahtoinen
ilta.

Huumaus kävi läpi Akilleen ja voittamaton tunnekiihko valtasi hänet. Se
syöksyi hänen sieluunsa kuin luonnon salattu vastustamaton voima ja löi
hänet tulisella tenhollaan: hän puristi Ellaa rintaansa vastaan,
puristi ja värisi. Ja Ella tarjosi Akilleelle -- huulensa.

Kun he siitä selvisivät, häpesivät he molemmat rohkeuttaan.

-- Sinä lupaat lukea minun runoni?

-- Lupaan.

-- Etkä näytä kellekään?

-- En näytä.

-- Minä panen sen kivijalkaan ikkunasi alle.

-- Pane.

-- Saanko minä sinne niitä toistekin panna?

-- Saat.

Ella oli kokonaan voitettu. Akilles riemuitsi. Hän uskalsi vieläkin
suudella. Eikä Ella vastustanut.

Kotiportilla otti Ella luistimensa ja liukui pois kuin autuas henki,
kuin kaunis uni...

Se oli Akilleelle enkeli, jonka suulla taivas puhui...

Akilles harhaili pitkin katuja ja nautti onnestaan, siitä suuresta
suuresta onnestaan, jolle hän oli monta kuumaa runoa kirjoittanut,
monta tulista haavetta palavissa aivoissaan sytyttänyt, jolle veri
nuori ja lämmin oli vuosia hyrskinyt ja herkkä tunne ujoja unelmia
kutonut.

Hän rakasti ja häntä rakastettiin! Ei maalta eikä taivaalta hänellä
ollut enää mitään pyydettävänä. Kaikki suli yhdeksi ainoaksi ylen
ihanaksi tunteeksi: kuustoistavuotisen ensi lemmeksi.

Tyttö, joka hänen runoissaan kantoi nimeä Ensi Lempi, oli nyt tänä
iltana ilmestynyt täytenä todellisuutena, oli unelmien ja haaveiden
autereisista hämyistä sielun sisimmillä kaukomailla astunut esiin
selväpiirteisenä persoonana: Ella Berginä. Hänen lapsuutensa hyvä
enkeli oli vaihtunut hänen nuoruutensa keväimen rakastetuksi.

Kokko hulmusi jäällä satamassa. Kaikki herrastytöt olivat jo kotiinsa
menneet, sillä hyvä tapa kielsi heitä olemasta pimeän aikana jäällä.
Mutta herras-poikia oli runsaasti. Sillä niitä ei tapa sitonut. Jorin
seurue iloisena remusi. Lämmintä punssia oli sillä kokon ympärillä
saatavissa ja naisseurana oli sillä talonpoikaisia tyttöjä.

Jori lennätti taivaalle jonkun raketin ja toisinaan sytytti punaisen
bengalitulen kokontaustalle. Tämä oli suunnattoman hauskaa. Lopuksi
Jori käsi kaulassa luisteli muutaman tytön kanssa. Se tyttö oli.
Alatalon Kaisu, tumma ja tulinen kaunotar, se entinen pikku Kaisu, jota
Jori jo pienenä oli suudellut.

Tähän remuun ja riemuun oli Jori kumppaneineen suin päin uponnut, sillä
punssi aivoissa huumasi, kokkotuli pimeässä illassa hulmusi ja nuori
veri suonissa poltti ja vietteli. Tämä oli Pohjolan karnevaalin
jälkinäytöstä, sen humaltunutta pohjasakkaa. Kun bengalituli punaiseen
loimoonsa koko remuavan joukkueen sulki, oli siinä pienoiskuva
nähtävänä helvetin lasten kuumista leikeistä palavan tulen ääressä.

Akilleen aivoihin oli iskenyt kaunis ajatus. Hän etsi mukaansa puoli
kymmentä toveria, sellaista, jotka eivät olleet kokkopartiokunnassa ja
iltayöstä pani hän toimeen serenaadin Ellan ikkunan alla.

Voi miten hän riemastui, kun kynttilät sytytettiin ja kamari tuli
valaistuksi!



X LUKU.


Oli tultu seuraavaan kesään. Akilles oli päässyt lyseon kuudennelle
luokalle loistavalla todistuksella. Hänen rakkautensa oli terästänyt
häntä suuriin ponnistuksiin. Erityistä mielenkiintoa tunsi Akilles
luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Niissä oppiaineissa hän oli
väittämättömästi koko koulun tunnustetuin kyky.

Ja runoja hän sorvasi. Näitä hän pimeänä aikana suurella huolella
iltamyöhällä kuljetti kivijalan koloon Ellan ikkunan alle. Silloin hän
hellällä liikutuksella aina jäi seisomaan ikkunan alle ja kuunteli
sydän lyöden, kuuluiko rakastetun liikuntoa huoneesta. Kerran kun hän
tiesi Ellan yksinään olevan kotona, meni hän myöhemmällä Ellan
jo nukkuessa sinne ikkunan alle ja lauloi kumman kauniilla
tenori-äänellään oman sepittämänsä laulun:

    Tyttö armas! Laulun kuuman laulan.
    Aatoksissain sua kaulaan.
    Kulta impi! Sydän, aivot palaa
    sulle lemmen tulta salaa.
    Syöntä köyhän älä raasta,
    mua kuule, haasta!

Hetken takaa ilmestyivät kynttilät ikkunaan. Ella itse valkoisessa
yöröijyssä valtavat hiussuortuvansa hajallaan näyttäytyi kuin taivaan
enkeli ihanana ikkunaverhon raosta ja heitti hänelle lentosuudelman.
Sitte katosi ja tulet sammuivat. Se oli jumalallinen näkö. Akilles
hurmauneena vielä kauan seisoi pimeän ikkunan alla. Akilleeseen teki
tämä sellaisen vaikutuksen kuin jos pimeä taivas olisi auennut hänen
päänsä päällä ja sieltä tanssinut esiin valo-olento tähtiä hiuksissa ja
silmissä vesien syvyys. Ja se heitti hänelle sinne alas kokonaisen
maailman häikäisevää valoa ja sytyttävää lämpöä.

Tuon Akilleen laulaman runon oli sitte Ella pyytänyt saada ja kantoi
sitä medaljonginsa sisässä.

Niin, kesään oli nyt päästy. Akilles etsi kasveja ja tutki niitä
huvikseen. Sillä erityistä työtä ei hänellä ollut. Häntä oli nimenomaan
käsketty suvi levähtämään. Sillä herrasväki antoi taas arvoa Akilleen
lahjoille.

Oli Akilleesta kiusallista ja yksitoikkoista. Hän olisi tahtonut
suvella tehdä työtä äitinsä ja itsensä elatukseksi. Mutta konsulinna ei
sitä sallinut. Akilleen piti levätä. Ja sitte taas talvella kiskoa
huimaavat arvosanat. Se oli konsulinnan tahto.

Mutta Akilleella oli ikävä. Tovereita ei ollut. Ne kaikki kaupungista
olivat vanhempainsa kesähuviloissa maalla. Siellä ulkosatamassa
suuressa aurinkoisessa huvilassa, jossa olivat väljät verannat ja
uhkeat tornit, suuri puisto ja kaunis puutarha, minkä hiedikkokäytäviä
poikasena Akilles joskus oli haravoinut, oli Ellakin viikkokunnissa.

Akilleella oli hirveän ikävä. Sillä entäs itse kaupunki! Siellä olo
tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen
puinnin jälkeen: pölisi! pölisi! Ikkunat keskikaupungilla olivat
melkein järjestään liidulla sivellyt tai verhot tiiviisti alas lasketut
kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali haisi ja kuivi
paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Hiekka
pilvenä ryöppysi kadulla, kun joku kauppiaan renki lihavalla
syöttiläällä, joka oli valkoiseen paitaan puettu punaisine
reunusnauhoineen suojaksi itikoilta, ajoi juoksua makasiiniin tavaroita
noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä
jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmiä kuumille
katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta
kulkijaa. Hyytelöryssä hikeä tippuen kulki katua ylös toista alas,
huutaen hoilaten tavaraansa kaupaksi. Kaikkialla niin laiskaa,
väsynyttä, kamalan kuumaa!

Pakoon tätä höyryävää hellettä riensi Akilles ulos kaupungista
kukkaretkelleen. Näillä matkoilla oli hän siellä löytänyt oman
puistonkin ja oman huvilan sinne laatinut. Se oli kaupungin
ulkopuolella lähellä merta pieni männikkö, joka sinne oli jätetty
hakkaamatta merimerkiksi kulkijoille. Siellä kasvoi Pohjolan
hyvänhajuisin kukka Linnea borealis. Siellä Akilles viihtyi päivittäin.
Hän otti mukaansa kaupungista evästä ja siellä söi ja joi. Siellä hän
nukkuikin. Sillä hän oli havupuiston laidasta raivannut ja puhdistanut
itselleen väljän tilan ja sen sammalilla peittänyt. Siinä se oli hänen
huvilansa. Nenäliinansa nosti hän kepin nenään lipuksi liehumaan.
Puhdas veden huuhtoma hiedikko oli etupuolella terrassina ja ikivanhat
hongat huvilan torneina. Ja Akilleen mielikuvituksessa kasvoi tämä
paikka valtavan hauskaksi.

Metsikön vanhojen puiden latvoissa humisi tuuli. Näköalaa kaunisti
jalkain edessä lepattava sinervä meri, jonka toista rantaa ei silmä
nähnyt. Tämä meri kiehtoi Akillesta lumouksella puoleensa. Hänen täytyi
uhrata sille usein laulu-uhri.

    "Meri on uljas, sen valtavat hyrskyt
    uljaita poikia tuudittelee:
    Retkeilijöille sen mylvivät myrskyt
    sankarikuntoa kasvattelee.
    Pilvihin päin valas harjalta laineen
    syöksyvi suihkunsa loiskuen vaan.
    Ahti ja Vellamo valtansa maineen
    laittavat lauluna ympäri maan."

Ja tuolla etäällä näkyi usein suuri purjelaiva olevan tulossa. Se laski
täysin purjein. Se tuli maista, joihin Akilleen kaipuu lensi. Tuolla
meren takana on jotain kaukaista ihannemaata, joka häntä puoleensa
viittaa.

Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän
koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki
silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen
parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.

Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän
kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja
silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun.
Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä
viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja
linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin
näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla
salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin
vilpoista, niin, niin ... hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja
keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun
sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.

Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne,
lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!

Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut
koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.

Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen
hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja
riemusta.

-- Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella...!

Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja
noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.

-- Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!

Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen
rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne
ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli
hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja
hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä
marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi
Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin
rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon
koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään.
He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi
kädessä...

Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen
uuvuttamana.

Kun hän heräsi tuntien takaa, tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi, kuin
silloin ennen pienenä, jolloin hän unissaan oli ollut taivaassa
enkelitytön kanssa. Taivaasta hän nytkin palasi. Hän oli nähnyt ihmeen
ihanan unen Ellasta.

Hänen täytyi saada laulaa lempensä äärettömästä voimasta. Itse hän
runoili sanat, itse sovitti sävelen. Mutta kaikki oli hajanaista ja
katkonaista ... haaveellista utua. Sillä hän ei löytänyt oikeita
sanoja, ei oikeaa säveltä, johon hän olisi ehyenä ja täysinäisenä ensi
lempensä pukenut. Hän vain tunsi sen suurena, valtavana, koko olemusta
paisuttavana. Hän kulki kuin sadun ritari suloisesti harhaillen
ruusukenttää, minkä on istuttanut oma armas ilman teitä ja teiden
viittoja.

Aurinko jo laski. Oli aivan tyven. Ei käynyt edes maininkeja. Meri
kiehtovana silmien edessä lepäsi suurena, innostuttavana peilinä.

Akilleen täytyi uhrata iltauhri toiselle rakkaudelleen. Hän meni aivan
meren liepeelle. Nosti silmänsä sen kaukomatkaiselle siniselälle ja
lauloi:

    "Meri on kaunis kun mainingit häilyy
    välkkyen haudoilla sankarien,
    kaunis, kun taivas ja pilvetkin päilyy
    tai valot vilkkuvi kalvohon sen,
    hertas, kun aurinko laskien illoin
    liekkiä, tulta sen hohdella suo,
    armas, kun kuutamo syysöillä milloin
    sen sinipinnalle siltoja luo."

Kauan Akilles ihaili merta. Sitte hän otti lipun huvilansa katolta ja
lähti.

Hän oli onnellinen poika, ja hänellä oli huvila, jonka ei vertaa.



XI LUKU.


Kesä oli taas menemässä. Seitsemännelle luokalle oli jo ylennetty
Akilles. Nyt kesäluvan ajaksi hänet oli otettu tilapäiseksi apulaiseksi
Fellmanin konttoriin. Itse nyt poika ansaitsi leipänsä. Ja siitä
riemuitsi!

Satamassa hän oli usein tavaroita kirjoihin merkitsemässä, kun
niitä lastilotjista purettiin tullivarastohuoneeseen. Täällä
satamassa vintsit vikisivät, höyryalukset pihisivät ja hoilasivat
satamatyömiehet.

Ja täällä sai taki tilaan nähdä sitä tavarain paljoutta, jota laivat
uljaat läpi koko suven tänne rahtasivat. Olipa siinä jauhoja,
sokurikartioita, siirappitynnyreitä, viinejä, tupakkaa, kahvia, teetä,
kaneelia, pippuria, etelän hedelmiä, mutta ennen kaikkea suolaa, aivan
summattomat määrät suolaa.

Suuren maakunnan tämä kaupunki varusti ulkomaan tavaroilla. Joka ilman
suunnalta niitä ostamaan kiidätettiin. Kauppa luisti. Miljoonat
kasvoivat vanhojen kauppahuoneiden kirstuissa. Ja uusia äveriäitä
syntyi. Mutta Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden yli mennyttä ei
ollut. Niiden omistajat olivat kaupungin tunnetuimmat miljoneerit.

Nämäkin tavarat, joita Akilles näki, olivat etupäässä Bergin ja
Fellmanin kauppahuoneiden tavaroita. Säkkien ja tavaralaatikkojen
kyljissä olivat nuo kaikille tunnetut latinaiset L.B. s.o. Lennart Berg
tai G.F. s.o. Georg Fellman.

Ja vielä muutakin näkemistä täällä satamassa oli. Sillä tuossa sivulla
oli kokonainen ylimaan leirielämä. Siinä oli pitkiä, kapeita veneitä
aina monta kymmentä kerralla. Ne paltamot olivat ylimaiden haaksia,
kovien koskien veneitä. Niissä terva ylimaista tuotiin tänne meren
rantaan, josta sen piti mennä laajoilla aluksilla vieraihin maihin. Se
oli kallista kauppatavaraa se korpimaiden petäjien mahla. Ja sitä se
tuo suuri joki tänne kesän kaiken kuljetteli tulisilla tuimilla
aalloillaan, sitä ja tukkipuuta, köyhän erämaan ainoata aarretta. Ja
niillä köyhän erämaan ainoilla aarteilla ne silti olivat ostetut nämä
ulkomaiset tavaravuoret, nämä ylellisyydet, nämä kaneelit ja pippurit,
viinit ja herkkuisat hedelmät, nämä jauhot ja suolat.

Tavarastaan sai ylimaan eläjä takaisin niukalti jauhoa, runsaammin
suolaa, rippeiksi jotain vaaterihkamaa, mutta kaiken muun piti
kaupungin porvari, joka oli vikkelä eikä viinoja säästellyt. Se pulleva
porvari oli verimato ylimaan laihoissa leuoissa.

Tämän samean liikeälyn pohjaan oli Akilles tänä suvena tyystisti saanut
kurkistaa ja sitä kauhistunut. Se liikeäly oli rikos räivä jotain
kymmenettä käskyä vastaan. Mutta porvari nauroi täällä kaupungissa ja
ylimaan äijä nauroi myöskin kaupungissa ollessaan, kun aivoissa oli
liikaa kauppiaan öljyä. Sillä kalpea nälkä äijältä silloin unohtui...

Näitä tällaisia ylimaan yksinkertaisia nuhjuksia oli Akilleella
silmissä joka päivä kymmeniä. Ne olivat niin avuttomia, että Akilleella
tuli heitä surku. Olivat kapeaharteisia, olivat ohutlanteisia,
kipeäsilmäisiä ja kasvot pelkkää luuta. Mutta karaistunutta, vaikkakin
näljän näännyttämää joukkoa.

Ja miten lapsellisen yksinkertaisia! Posetiiviäijän edessä he tanssivat
ja satamajätkä heitä narraili. Jotain pumpulivaatetta olivat housut,
punaiset olivat puserot, karttuunia oli lakki ja alaston, tuiki
päivettynyt rinta hurstipaidan alla.

Siellä veneissään he keppuroivat, joivat, halailivat miehet ja naiset
yhdessä mylläkässä.

Tervahanhi ja tervahanhi -- sillä nimellä arvotti kaupunkilainen tätä
takaliston työmiestä.

Akilleelle heitä nähdessään tuli mieleen siirtomaiden neekeri nivusilla
europpalaisen tuoma punainen flanellipalanen ja kädessä tulijuomapullo,
jolla europpalainen häneltä vaihtoi kantamuksen norsunluuta. Mutta
kaupasta oli neekeri iloinen ja europpalainen iloinen.

Yhtä lapsellinen, yhtä narrattava ja tulijuomalle perso oli tämä
ruskehtunut tervamies kovin tyytyväisine aivoineen.

Ja noiden poloisten kapeilla olkapäillä kuitenkin lepäsi tämä rikas
kaupunki ja sen miljoneerit kipeimmin polkevina...!

Suuret sahat täällä meren rannalla heidän tukkipuunsa sahailivat ja
tervahovi laajin maailmassa heidän tervansa nielaisi. Ja he, jotka
olivat niin tärkeät tekijät tämän kaupungin elämässä, tuolla veneissään
tervassa yltä päätä ryömivät kaikkein pilkattavina. Sillä se oli niin
hassunkurista nähdä, kun ylimaa tuli vierailemaan tänne merenrantaan.
Ja miten monen kuoleman lävitse he silti tänne saapuivat! Ja miten
ahdistavaa oli päästä takaisin sinne kalpeaan nälkäkotiin!

-- Voi polonalaisia! huokasi Akilles.

Tämä tervakansa oli etenkin Bergin ja Fellmanin kauppahuoneen
liiketuttava. Jo useammassa polvessa olivat nämä näitä nylkeneet,
pilkanneet ja viinalla huumanneet.

Akilles kulki veneissä heidän luonaan tuttavuutta tekemässä. Tiedusteli
oloja, kyseli elämisen ehtoja. Mutta kaiken puhelun lopulliseksi
ponneksi jäi savuava tervahauta. Se oli heidän elämänsä ja lopuksi
heidän hiljainen -- kuolemansa! Kun se kerran heittäisi savuamasta,
niin heittäisi heidän heikko henkensä myös läikehtimästä...

Niin uskoi tervamies. Sillä mitään muuta elämisen mahdollisuutta ei hän
nähnyt...

-- Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huusivat usein virkistykseksi heille
satamajätkät.

Olipa taas Akilles satamassa merkitsemässä Fellmanin kauppahuoneen
tavaroita, kun sinne sattui tulemaan patruuni Lennart Berg. Akilles
vavahti. Siinä oli Ellan isä, mahtava monen miljoonan omistaja. Siinä
hän itse oli ohuessa suvitakissa ja päässä vaalea ulkomaan ruokohattu.

Mutta hän ei ollut Akillesta näkevinäänkään. Eikä vastannut hänen
tervehdykseensä. Keppiään ilmassa viuhtoen meni hän tervamiesten luo.
Koko tämä tervakaarti teki hänelle kunniaa kohauttamalla karttuunista
lippalakkia, joka oli ostettu hänen puodistaan. Jos sellaista sattui
olemaan, sillä tuuhea tukkakin oli hyvä lakki näin kesäkuumalla.

Tässähän oli se keisari, joka heitä jauhossa ja suolassa piti. Ja
sentähden kunniaa hänelle!

Patruuni Berg otti viiden markan setelin lompakostaan ja puhui nauraen
muutamalle herrasmiehelle:

-- Meillä on täällä kaupungissa niin harvoin sirkushuvia. Mutta me
hankimme sitä itse.

Samalla hän valikoi tervamiehistä kaksi ja puhui heille:

-- Nyt Kesti ja Keränen koettavat voimiaan. Joka on vahvempi, se saa
tämän setelin.

Silloinkos ryhtyivät Kesti ja Keränen painimaan. Toiset kokoontuivat
ympärille yllyttämään. Siinä oli satamajätkiä, siinä oli katupoikia ja
syrjemmässä posetiivin soittaja silmäpuoli ukko, joka patruunin
käskystä piti huolta soitosta taistelun aikana.

Akilleskin hämmästyneenä kääntyi päin.

Kesti oli pieni, mutta sukkela keski-ikämies. Keränen taas suuri, mutta
hidas nuorukainen. Asiaan kuuluvalla maulla oli patruuni Berg
sankarinsa valinnut.

Painittiin. Ympäriltä ottelijoita usutettiin kuin tappelevia koiria. Ja
kaikista kovimmin nauroi ja kiihotti patruuni. Jotain hullunkurista
hauskaa siinä oli panna kaksi tuollaista vastakkaista persoonaa
käsirysyyn. Patruuni niin nautti miesten temmellyksestä, että hän
ääneensä nauroi. Ilosta hän hikeä pursui ja tuon tuostakin pyyhkäsi hän
sitä kasvoiltaan silkkisellä nenäliinallaan. Naurusta hänen pyöreät
lihaksensa hyllyivät ohuen suvitakin alla ja hieno vaalea ulkomaan
ruokohattu oli siirtynyt takaraivolle.

Miehet ottelivat. Keräsen housunrisat repeytyivät. Siitä se suuttui. Ja
lyödä läimäytti suuhun pientä Kestiä.

Mutta herra Berg nauroi ja nautti.

Nyt alkoi miesten kesken vimmattu tappelu. Verta näkyi.

-- Soi so! vaienteli patruuni.

Mutta tappelijat lujemmin läiskivät toisiaan. Heidät erotettiin.

Patruuni jakoi hopeassa rahan molempien kesken. Ja lähti hyvin
tyytyväisenä itsekseen naurellen pois. Hän kai olikin sitä tarkoitusta
varten satamaan tullut.

-- Raakalainen! äänsi Akilles itsekseen.

Hänellä sydän inhosta hyppäsi. Mutta Kesti ja Keränen laittoivat
saamillaan rahoilla ostamaan viinaa.

Kun sitä saatiin, alkoivat ilettävät kemut.

Akilles ei voinut pidättää itseään. Hänen parhaimmat ajatuksensa
kokonaan valtasivat hänet. Posket hehkuvina meni hän tervamiesten luo
ja alkoi puhua:

-- Kansalaisveljet! Minä olen teidän rinnallanne nuori, mutta kuitenkin
saanut sivistystä ja sentähden voin teitä opettaa. Tuo mies, joka teitä
tappelutti, on rikas, mutta sydämestään raaka. Ettekö ymmärrä että hän
asettaa teidät eläinten arvoon?

-- Mitä se nulikka sanoo? kysyi muuan satamajätkä toiselta yhtä
kummastuneelta samallaiselta.

Niitä satamajätkiä -- hampuuseja -- oli siinä tervamiesten seassa
laiturilla liuta. Ja ne olivat mukana viinan juonnissa.

-- Sanoo että Bergin patruuni on raaka.

-- Kuule! Ota kivi ja lyö sitä torveloa!

Akilles säikähti. Mutta hän jatkoi:

-- Ja tuo viina, jota te niin suurella ihastuksella juotte, on
hirveintä myrkkyä. Terveytenne pilaa, järkenne hävittää, niin että
todella tulette eläimiksi humalassanne.

-- Kenen se on poika tämä nuori herra? kysyy muuan tervamies.

-- Niin nuori herra! Kuka sen isän tietää? Bergin omia ruotilaisia se
on ja noin isäntäväkeään haukkuu, vastaa joku jätkä.

Akilles oli tulipunainen. Hän vapisi. Mutta hän jatkoi:

-- Ja minä teen teille suuren hyvän työn, kun nämä viinapullot viskaan
tuonne mereen.

Akilles tarttui muutamaan pulloon erään tervamiehen kädessä ja yritti
heittää sen yli laiturin.

Syntyi kauhea meteli. Hampuusit huusivat, nämä oman kaupungin
satamasakaalit:

-- Voi helvetti! Viskatkaa se itse yli laiturin!

Pari kovaa kättä heitti Akilleen kiroten veteen.

-- Se hukkuu! huusivat tervamiehet hätäillen.

Mutta Akilles oli hyvä uimari. Päästyään veden päälle ui hän rantaan.

Hän oli likomärkä. Mutta sinne rantaan pudistelivat hampuusit hänelle
nyrkkiään.

-- Tulkaa tänne ... saamaan kuivia ... nauroi tullihuoneen rappusilta
tullimies Akilleelle ja viittasi häntä luokseen.

Häneltä sai Akilles kuivia päälleen. Mutta laiturilla oli huima ilo.
Siellä ryyppääminen yltyi. Tervamies ja hampuusi kilvan kallisti
pulloa. Nämä kestit olivat kokonaan tervamiesten kustannuksella.

Akilles lähti kotiinsa muuttamaan vaatteita.

Mutta tapaus oli tuonut hänen sieluunsa suuren kysymyksen: kuka sen
isän tietää?

Ennen lapsena oli Akilles kysynyt äidiltään isästään ja se oli
vastannut:

-- Akilleen isä on kuollut.

Nyt kun hän pääsi kotiinsa, sanoi hän äidilleen:

-- Olisin iloinen, että joskus kertoisitte minulle isästäni.

-- Mitä sinä niillä tiedoilla teet? kysyi äiti kovasti ja lähti hirveän
hätäyneenä ulos.

Tässä oli jotain salaperäistä, ymmärsi Akilles.

Hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja lähti takaisin toimeensa.

Siellä satamassa tervamiehet ja hampuusit hirveässä humalassa verissä
päin tappelivat. Täytyi etsiä lauma poliiseja heitä asettamaan.

Tämä oli jälkinäytöstä Bergin patruunin sirkuslystistä.

Mutta Akilleen huomio oli kääntynyt sisäänpäin. Hän mietti, keltä ja
miten hän saisi kuulla isästään.

Jo monesti ennen viime vuosina oli hänelle mieleen juolahtanut, että
miten paljon helpompaa olisi eläminen, kun olisi isä ja oma leipä.
Sillä hän jo hirveästi häpesi ja kärsi tuosta herrastaloissa tehtävästä
ruokakierrosta.

Mutta keltään ei hän osannut kysyä. Tästä lähtien kävi tämä kysymys
hänen elämänsä arimmaksi salaisimmaksi kysymykseksi.



XII LUKU.


Oli talvi. Oli laskiainen. Oli tämä kevyt ilopäivä, joka meilläkin on
säilyttänyt läpi vuosisatain karnevaali-luonnettaan, vaikka paastot
ovat loppuneet monta, monta herranaikaa sitte. Täällä ylhäällä
pohjoisessa se olikin muodostunut varsinaiseksi kujeilujuhlaksi. Sillä
täällä todellakin leikittiin etelämaiden karnevaalia muutamina vuosina.
Niinä vuosina, joina Bergin patruuni parhaimmillaan komeili.

Sää oli nuoskea ja pehmoinen, lumi ei juuri mätää, mutta ei kuivaakaan.
Taivas haalea ja valju, ilmassa jo hyvin ohut kevään haju.

Suuri väkijoukko parveilee patruuni Bergin talon luona. Se on
yksikerroksinen pitkä puutalo hyvin hienoine ikkunaverhoineen,
katupeilineen ja suuret liput nyt pistettyinä vinnin ikkunoista ulos.
Sillä tämä talo on laskiaisjuhlan koti ja sen remun valmistuspaikka. Ja
sentähden koko utelias yleisö tänne on tullut. Sillä laskiaisena se
täältä on oppinut ilonsa noutamaan. Eikä se nytkään pettynyt.

Jo kuuluu pihalta liike. Portti avataan. Sieltä syöksähtää esiin
kokonainen maailma hullunkurisuutta. Akilleskin, joka on katsojain
joukossa, kurottaa päätään.

Ensinnä ratsastaa esiin korskuvalla sysimustalla oriilla keskiaikainen
ritari. Se ja sen hevonen yltä päätä hohtaa koreaa ja korskaa. Katsojat
riemuitsevat. Liikkeistä tuntee Akilles ritarin itse patruuniksi. Hänen
jäljessään seuraa kaksi airutta pitkine torvineen, nekin hevosen
seljässä eriskummaisissa puvuissa, ja ne "puhaltavat ulos"
laskiaisilon. Nyt tulevat nelipyöräiset vankkurit. Niillä ajaa vanha
ukko yltä päätä kuluneissa turkeissa viinanassakkaa suudellen. Sillä on
hirveän kylmä ja yhä uudelleen se lämpimikseen ryyppää. Vankkureita
vetää Bergin viluinen aasi.

Kansa nauraa ja hurraa. Mutta ihastuksella kääntyy se katsomaan
loistavia vaunuja, joissa kohokkeella istuen ajaa kevään hengetär. Se
on yltä päätä harsoissa, vaaleissa, ohuissa pukimissa. Sen etupuolella
on lumivalkoisia ja ruohonvihreitä keijukaisia, lapsia, hienot keihäät
kädessä ja niiden piikit kohti edellä ajavan ukon selkää. Ne kuvaavat
auringon säteitä, jotka murtavat talven valtaa. Hengettären sivulla
seisoo nuorukainen, joka ojentaa tulipunaisia ruusuja neidolle. Neito,
hengetär, on Ella Berg ja nuorukainen Jori Fellman.

Akilleen sydämeen pistää sirveän kipeästi. Mutta kansajoukko taputtaa
käsiään ja nauttii.

Tämän kevään ryhmän perässä ajaa pitkällä lavalla suuren suuri vene
mastoineen, raakapuineen, tervaköysineen, ankkureineen. Se on täynnä
iloisia merimiehiä, jotka laulavat ja juovat. Se kuvaa ensimäistä
satamaan saapuvaa laivaa.

Nyt tulee tervamies paltamollaan. Se sauvoo ja sauvoo ylös koskea,
mutta on niin humalassa, että aina siimalleen lentää. On muka
paluumatkalla kaupungista kotiinsa. Lopuksi rupeaa lyömään korttia
veneessään.

Hänen jäljessään ajavat talkoojuhlijat. Ne tanssivat varieteemäisesti
eivätkä naiset unohda viskoa hameitaan riittävän korkealle.

Kaikkein viimeisinnä ajavat kaupungin kahvitädit, jotka päätään
pudistaen hirvittelevät ajan turmelusta ja juoruavat, miten laskiaista
vietettiin. Mutta kahvikulta heidän suussaan makealta maistuu eikä ole
unohdettu kissojakaan mukaan ottaa.

Lorun loppu on suuri oluttynnöri, josta jaetaan kansalle niin paljon
kuin kerjetään. Bergin patruunin ihailu taivaalle kohoaa ja raikkaat
naurut hyvästelevät kulkuetta vielä kauan senkin jälkeen kuin se on ohi
mennyt vaeltamaan pitkin kaupungin katuja.

Akilleelle kävi Ella sääliksi. Ella oli joutunut kovin huonoon seuraan!
Tämä oli paksuverisen rahasaksan paksuissa aivoissa sukeutunut paksu
komedia. Ja Ella näytteli siinä pääosaa!

Akilles kärsi hirveästi koko keskipäivän. Illalla hän meni mäkeä
laskemaan. Siellä oli koulunuorison laskiaisjuhla. Siellä kai olisi
Ellakin.

Oli suuri laudoista ja lankuista rakennettu kelkkamäki kaupungin
laidassa. Sen jäädytetty rata oli hyvin pitkä, sillä mäki oli huimaavan
korkea. Itse mäki oli kuusilla ja värilyhdyillä kaunistettu ja sen
juurella leivosten kauppiaat pitivät markkinoita. Teekyökki porisi
muutamassa kuusimajassa kupeella.

Aivan mustana kuhisi nuorisoa mäki. Suviansioillaan oli Akilles
laittanut itselleen uuden puvun ja uuden päällysnutun. Hänellä olivat
kalossit ja hänellä oli päässä kaunis kriminnahkalakki. Ulkomuodoltaan
oli hän aivan moitteeton ja siitä hän tunsi itsensä varmaksi.

Tuolla oli Ella. Muutamalta toverilta sai Akilles lainaksi suuren
rautakelkan. Hän meni Ellan luo ja pyysi saada laskettaa.

Ella punastui väkijoukon tähden ja heitti tarkastavan katseen Akilleen
ulkomuotoon. Mutta Akilles oli yhdellä sanalla sorja. Hän lähti. Ja
kuuli, miten hänen tuttavansa nauraa tyrskivät hänelle.

Varoen ja huoltaen lasketti Akilles Ellaa. Hän ei yhtään huomannut,
miten ihmiset nauroivat ja miten paljon pilkkaa hänestä tehtiin. Ella
sen huomasi, mutta oli luja.

Akilles oli kuin huumautunut. Hän samalla kertaa eli auringossa,
suuressa tulessa, autereisessa avaruudessa. Hän ei huomannut syntistä
maailmaa, ei pikkumaisia ihmisiä eikä lumista maata. Hän näki vain
kaksi timanttisilmää, kuuli hopeankirkasta naurua ja hengitti
rakkaimman olennon läsnäoloa.

Mutta kesken kaikkea riemua hän kysäsi:

-- Oliko hauska olla kevään hengetär?

-- Huh!

-- Miten siksi jouduit?

-- Pappa pakotti olemaan.

Akilleen teki mieli nostaa Ella syliinsä ja kantaa kauas pois pakosta
ja pahasta.

Mutta yhtäkkiä hän havahtui haaveistaan. Hänen edessään seisoi Jori
Fellman ja pyysi Ellaa laskemaan.

Jori oli hienossa humalassa. Ella kauhistui ja kieltäytyi. Jori heitti
heihin synkän, pilkkaavan katseen ja räjähti nauramaan. Sitte hän
poistui.

Ella ja Akilles oli häväisty. Heidän täytyi lähteä pois. Akilles kuohui
suuttumusta. Ella häpesi ja purskahti itkuun.

Heidän pois kävellessään kuuli Akilles, miten nauru yltyi. Sitte erotti
vain rautakelkkojen piirron jäätyneeseen rataan korvia särkevästi.

He kävelivät sanaa puhumatta. Ella itki. Mutta Akilleen sisässä kuohui.

-- Ne halveksivat minua! sanoi Akilles.

Ella ei vastannut. He kävelivät ohi seurahuoneen, missä kaupungin
herroilla olivat suuret laskiaisjuomingit. Ikkunaverhoissa erotti
hassunkurisia varjokuvia sisällä olevista. Rämisevä soitto helisi ja
sitä säestivät nauru ja puheenporina.

-- Kerran näin minä haaveillessani kauniin näyn. Minä olin suuri
runoilija ja sinä minun rouvani --

-- Oh! Älä viitsi!

-- Etkö salli kertoa?

-- Minä pyydän, ett'et kerro.

Akilles tuli surulliseksi. Maailma musteni hänen silmissään. Hän putosi
yht'äkkiä auringosta pimeään, mustaan liejuun.

Hän yritti suudella Ellaa, mutta sai suuhunsa kostean muhvin.
Akilleella luonto nousi.

-- Etkö jaksa kohota yli noiden pienten ihmisten? Etkö näe, miten he
ovat mataloita nuokin suuret rikkaat, joita tämä rahvas, tämä raaka
vulgus kuninkaina palvelee? Etkö näe, että heidän päällään on komeutta
ja aistillisuutta, paksua intohimoa ja likaista syntiä? Etkö näe, miten
he viinassa uivat ja himoihinsa hukkuvat? Mutta, tyttö, tule minun
omakseni! Minä olen kyllä heidän silmissään halpa ja köyhä. Mutta minun
povessani on suuren tunteen tulta ja minun aivoissani on kuninkaan
ajatuksia. Minä olen runoilija ja minun sielussani asuu mahtava voima.
Minulla on ylevä kutsumus. Minä tunnen suurta, jaloa, tunnen miljoonain
kärsimykset, mutta myös enkelten riemun! Valtameren syvyydet, taivaan
avaruudet minä mittaan muutamassa sekunnissa ja ajatukseni kiitää ohi
auringon, ohi tähtien, silloin kun he laskevat likaisia rahojaan.
Ajatukselleni sinä annat lennon, tunteelleni sinä annat polton. Tyttö!
Tule minun omakseni ja sinä teet minusta suuren runoilijan. Ja minä
kohotan sinut aatteen kuningattareksi, hengettäreksi, jonka edessä ei
kulje likainen turkkikasa aasin vetämänä ja takana rivo oluttynnyri,
vaan ihmiskunnan vapautumisen kevät rahan orjuudesta, himon loasta,
pikkumaisuudesta ja kataluudesta. Tyttö! Tule minun omakseni ja tee
minusta suuri runoilija, tee ihmiskunnan vapautta puhaltava airut!

He olivat tulleet kotiportille.

-- Etkö jaksa kohota ja kohottaa minua ylös tähtiin? kysyi Akilles.

-- Sinun ajatuksesi ovat niin suuret ja jalot. Sinä puhallat sieluuni
lennon ja kaikki muu katoaa. Yksin sinä jäät silmäini eteen väikkymään
puhtaana, kirkastettuna, suurta tuntevana ja suurta ajattelevana...

-- Sinä siis jaksat kohota minun kanssani tähtiin? Ja allemme jää tämä
pieni maa...

-- Vain sinun parissasi minä jaksan. Mutta kun minä jään yksin, niin
minä olen taas pieni ja arkipäiväinen... Ja kestääkö minun
rakkauteni...?

-- Olenhan minä lähellä. Ja minä noudan sinulle kirjan, joka luontoasi
terästää.

Akilles kävi noutamassa Ellalle "Paul ja Virginian".

Sitte he erosivat. Akilles meni leipomoon. Ella hienoon kamariinsa.
Koko muu talo oli autiona. Sillä kaikki he olivat laskiaista
viettämässä.

Ellasta kävellessään suurissa kuun valaisemissa puolihämyisissä
huoneissa, joissa valkoiset kipsikuvat suurten kasvien lomissa silmää
häikäsivät, tuntui kuin hän olisi juonut Akilleen sanoista korkeuden
maljan. Miten paljon alhaista, halpaa, matalaa sai hän joka päivä nähdä
ympärillään? Keskellä loistoa ja rikkautta. Jori Fellmankin, niin nuori
kuin olikin, oli paatunut elostelija. Ja hänen oma isänsä varmaan
parhaallaan piti kädessään kuohuvaa sampanjalasia ja puhui rivouksia
ravintolatytöille. Piiat kertoivat herrojen häpeämättömyyksistä... Eikä
muulle pantu arvoa kuin rahalle... Nämä paremmatkin ihmiset uivat
synnin hiessä eivätkä he olleet oman kuuman verensä herroja... Miten
alhaista tämänkin päivän laskiaisilveily...! Hyi miten paljon
porttoja...! Miten paljon viinahulluja...!

Mutta Akilleella ovat korkeat aatteet. Ajatuksensa voimalla hän
ihastutti, tunteensa tulella hän lämmitti. Hän yksin eikä kukaan muu...
Hän on siveellisen puhdas, ylevä nuorukainen ... ja hänen edessään on
tulevaisuus, jonka loistoon hukkuu näiden rikkaiden rahan kilinä kuin
posetiivin soitto ukkosen jylinään... Hänessä on luonnon alkuperäinen
voima, joka vielä latautuu suurena sytyttävänä sähkönä ja kaareutuu yli
ihmisten päiden seitsenvärisenä runouden kaarena, mikä ilmoittaa
maailmalle vihmaista lämpöistä sadetta, josta kasvaa uusi,
puhdashenkinen, korkea-aatteinen sukupolvi...

Ella rupesi voimakkaasti soittamaan pianoa kuutamoisessa salissa
näkemättä nuotteja, näkemättä mitään muuta kuin omat vapisevat kätensä.

Sillä hän oli juonut korkeuden maljasta ja hän haaveksi uutta
ihmissukua.



XIII LUKU.


Ellan ja Akilleen laskiaisen vietosta kerrottiin Lotti-rouvalle, sillä
hänet tiedettiin suvun kunnian ja arvon araksi vartiaksi. Ja ihmiseksi,
joka tahtoi kaikkeen sekaantua, kaikki järjestää oman hienoutensa
mukaan. Hän oli kaupungin pikkumaisten ihmisten pikkumaisimpain
pyyteiden tulitorni, majakka, joka säteili kaikista kopeimpien
kuningattarena.

Nyt hän oli pitämässä kotitarkastusta Ellan kamarissa. Ja mitä hän oli
löytänyt? Rakkauskirjeitä tusinoittain, runoja satamäärin...!

Hieno pastorin rouva istui sohvalla Ellan kamarissa yksinään ja
hämmästyksestä huudahteli. Paraallaan hän luki yhtä rakkauskirjettä ja
huudahteli. Toisinaan nauroikin.

Mutta yhtäkkiä hän kimpousi suuttuneena sohvalta ja huusi:

-- Ella!

Vastaista ei kuulunut. Hän meni kamarin ovelle ja huusi lujemmin:

-- Ella! Paikalla tänne!

Jostain ulompaa kuului Ellan vastaus:

-- Täti on hyvä ja odottaa hetken ... hyvin vähän aikaa...

-- En jaksa odottaa! Tule kohta!

Ella tuli. Ja näki kirjeet! Hän kalpeni ja änkytti:

-- Mutta kenen luvalla?

Lotti-rouva kysyi huulet julmasti jäykkinä Ellalta:

-- Niin. Kenen luvalla?

Ja samalla hän näytti kirjettä. Ella tempasi sen tätinsä kädestä ja
samalla muut levällään olevat paperit ja viskasi palavaan uuniin.

-- Juuri sinne! Oikein teit! huusi pastorin rouva.

-- En luullut tätiä niin halpamaiseksi...

-- Enkä minä sinua niin raa'aksi! Hyi! Sinä, joka olet yhdestä
kaupungin arvokkaimmista ja rikkaimmista perheistä, antaut
rakkaussuhteisiin palkkapiian pojan kanssa, hänen kanssaan, joka asuu
tuolla meidän tunkion reunalla! Se on julman raakaa! Kaikki meidät sinä
häpäiset! Ja ennen kaikkea farmorisi, joka on kaupungin arvotetuin
vanha rouva.

-- Akilleesta tulee suuri mies. Sen on farmori itse sanonut.

-- Joo. Mutta nyt hän on vielä pieni...

Lotti nauroi. Ella itki.

-- Täti on hyvin ilkeä! Eikä minulla ole mammaa, joka minua
pelastaisi... Ei ole koskaan ollut... Tuskin isääkään... Eikä veljiä...
Tässä suuressa talossa olen aina saanut olla yksin ja nähdä aina vain
niin kauas kuin muistan isoäidin arvokkaat harmaat hiukset ainoana
seuranani... Akilles yksin on minulle seuraa pitänyt, yksin hän minua
ymmärtänyt... Oli luonnollista, että minä häneen rakastuin...

-- Tuhannesti hyi! Minua kiusaa tuo epähieno ... tuo raaka ... typerä
puhe... Sinä rakastuit -- häneen! Etkö siis tiedä, että Akilles on
isätön lapsi...?

Ella säikähti. Hän tapaili tuolin selustimesta kiinni, sillä hänen
jalkansa eivät olleet varmat.

Mutta Lotti-rouva riehui:

-- Minä kutsun paikalla farmorisi tänne ja asiasta pidetään tutkinto.
Ja silloin, Ella, sinulla on julman ikävä. Me lähetämme sinut pois
kotoa, että nämä suhteesi kylmenevät. Vaikka vuodeksi kahdeksi me
lähetämme. Sinä olet laskiaisena koko kaupungin silmissä häpäissyt
sukusi... Voi hirveää sitä hienon tavan puutetta...!

Pastorin rouva otti nenäliinansa ja istui itkemään.

-- Koko kaupungin herrasväki nauraa meillä nyt sinun tähden!

-- En ole ketään häpäissyt! Laskin yhdessä Akilleen kanssa. Mutta
siellä laski paljon muita. Eikähän laskeminen lie häpeällistä ainakaan
sille, joka ei ole papin rouva, puolusteli Ella ja terästyi.

-- Mutta hänpä on huonoa sukua ja niin säälittävän köyhä...

-- Hänellä on rikas sielu ... hänellä ovat korkeat ajatukset ...
teillekin, täti, olisi kasvattavaa kuulla hänen puhuvan...

-- Huh! Huh! Sinä siis aiot hankkia meille skandaalin?

-- En aio...

-- Mutta mitä sitte?

-- Odottaa.

-- Ketä?

-- Odottaa.

-- Ketä?

-- Omaa itseäni.

-- Mistä?

-- Unelmien huumauksesta.

-- Ja katkaiset suhteen?

-- Ainakin toistaiseksi. Akilles ja minä tarvitsemme molemmat
kehitystä ... tunteissa...

-- Jori Fellmanhan sinua rakastaa. Ja minun täytyy ilmoittaa asia
isoäidille. Tämä on perhesalaisuus.

-- Jos täti sen tekee, niin minä poistun kohta tästä talosta, jota
tähän asti olen kodikseni sanonut. Jori Fellman on minulle mahdoton.

-- Ethän seurustele enää Akilleen kanssa?

-- En ... toistaiseksi. Odotan, mitä hänestä tulee.

-- Hyvä niinkin. Asia jääköön sitte näin!

Lotti suuteli Ellaa kiitokseksi ja meni. Mutta hän poikkesi konsulinnan
luo ja hän oli saanut yhden Akilleen kirjeen kätketyksi taskuunsa ...
kaikista mehuisimman.

Äitinsä luona pastorin rouva sai aikaan sen, että Annalle pantaisiin
vuokrasta tehtäväksi kartanon puhdistus.

-- Ja kyllä on Akilleellakin aikaa auttaa siinä äitiään. Nyt se
kuljeksii vain laiskana ja ylpistyy, oli Lotti lopuksi sanonut.

Tällä tavalla tahtoi Lotti Akilleesta tehdä lumirengin Ellan ja muiden
silmäin edessä. Niin että Ella rupeaisi inhoamaan Akillesta.

Ella oli sulkeutunut kamariinsa hiljaiseen itsensä tutkisteluun.

Sillä mitä tiesi Lotti-täti! Että Akilles on ... hyvä isä! ... että
Akilles on isätön lapsi...!

Se oli hirveän rumaa. Ja Ellasta tuntui kuin jotain likaa olisi
laskeutunut Akilleen valkoiselle sievälle otsalle ... jotain inhottavaa
likaa, jota hyväsukuiset ihmiset karttoivat kuin pahaa ruttoa. Sillä
isätön lapsi on hyväin ihmisten seurassa kovin epähieno olento ... sen
pukukin lemuaa synnille ja paheelle ... sen koko olemus on lihallinen
ja aistillinen...

Hänkö voisi sellaista rakastaa...?

Ellaa inhotti. Akilles oli joutunut hänen silmissään istumaan kuin
törkyiselle rikkaläjälle, jonka kupeet tuoksuavat kaikelle
mahdolliselle pahalle, jonka juurella on haisevaa mätää...

Samassa ajoi sielun silmään oman suvun kuuluisa kulkue. Siinä oli
kauppaneuvoksia, siinä oli suuria tehtailijoita, siinä oli korkeitakin
virkamiehiä, siinä oli kokonainen karavaani komeita, arvokkaita,
hienoja ihmisiä, jotka jo mielikuvitus puki parfyymituoksuun.

Ja Jori Fellman? Oli suurta kaupungin sukua, oli ylhäinen, oli komea,
niin tavattoman liukas ... kerrassaan loistava!

Mutta ryypiskelijä ... elostelija...

Ella siirsi hänet mielestään kokonaan syrjään.

Akilles sentään sytytti ja säihkyi kuin raketti!

Ella tunsi tarvetta mennä isoäidin luo.

Siellä konsulinna istui hienosti kalustetussa huoneessaan ylevän
arvokkaana tuuhea tukkansa aivan harmaana. Ja luki rillit nenällä
jotain paksua postillaa.

Ella pyysi anteeksi, että hän häiritsi. Ja tuokion he istuivat aivan
ääneti.

Sitte Ella pyysi isoäidin kertomaan omista sukulaisistaan, varsinkin
niistä, jotka olivat kaikista ylpeimmät ja kaikista ylhäisimmät.

Konsulinna katsoi kummastuneena Ellaan.

-- Mistä tämä päähänpisto?

-- Se on vain satunnainen uteliaisuus.

Konsulinna kertoi:

-- Kaikista ylpein ja ylhäisin oli minun tietääkseni isoisäsi,
konsulin, sisar Betty Berg. Mutta hän taittoi niskansa rakastumalla
isänsä konttoristiin.

Ella punastui. Mutta ei sitä isoäiti huomannut.

-- Mitenkä niin kävi? ehätti Ella kysymään.

-- Niin se kävi.

-- Entäs sitte?

-- Betty lähetettiin Englantiin sikäläisten sukulaisten luo. Mutta
hän...

-- Mutta hän?

-- Miksi minä oikein kerron tätä sinulle? Ei. Se saa olla jo unhoon
peitetty...

-- Kulta farmor! Pitäähän minun tuntea oman sukuni historia!

-- Onko se niin välttämätöntä?

-- Oi minä pyydän.

-- Hän karkasi sieltä, tuli Hampuriin...

-- Oi!

-- Tuli Hampuriin, jossa tuo konttoristi odotti. Ja siellä he
yksinkertaisesti vihittiin. Vielä elänevät kurjuudessa jossain pienessä
Saksan kaupungissa...

-- He kurjuudessa! Ja meillä on miljoonia!

-- Kaikki sukulaiset ovat Betyn unhottaneet! Ja isoisäsi suoraan kirosi
häntä...

-- Trrrr! Niinkö julmasti!

Ella säikähti.

-- Minkälainen tuo konttoristi oli, joka niin lumosi?

-- Hän oli kaunis kuin vahakuva. Ja soitti viulua. Ei kukaan osannut
soittaa niin kauniisti kuin hän. Sitte elättikin hän itseään jossain
saksalaisessa orkesterissa, joka huvitti pikkukaupunkilaisia. Niin. Hän
oli vaarallisen kaunis mies. Ja Betty itse teki runoja...

-- Runoja!

-- Muuten oli Betty saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Hän oli
ollut monen monta vuotta ulkomailla, sillä hän oli ollut isänsä,
kauppaneuvos Bergin, rakkain lapsi. Kieltämättä hän oli siihen aikaan
tämän kaupungin hienoin herrasneiti, niin hieno, ettei kukaan hänen
omasta säädystään rohjennut häntä kosia. Ja hän tahtoi olla hirveän
itsenäinen. Isänsä kanssa suvaitsi hän usein kiistellä ja nauraa hänen
vanhoillisuuttaan. Mutta hän kuitenkin taittoi niskansa...

-- Akilles sanoisi, että hän eli edellä omaa aikaansa.

-- Akilles?

Konsulinna katsoi hyvin pitkään Ellaa.

-- Akilles? Miksi juuri Akilles?

-- Akilleshan on hyvin viisas.

Ja Ella kovin punastui ja hätääntyi.

-- Seurusteletko sinä Akilleen kanssa?

-- Hyvin harvoin...

-- Minä luulen, että teille molemmille on edullisempi, ettette ole
yksissä. Olette niin kovin kokemattomat. Akilles on hyvä poika... Mutta
sittekin... Minä pyydän, että kartat häntä... Se on vanhan farmorin
viisas neuvo.

-- Muuten minuakin odottaa Betty Bergin kohtalo ja suvun kirous ...
ajatteli Ella, mutta ei puhunut mitään.

Hän kiitti isoäitiä kertomuksesta ja lähti.

-- Miten monta yhtymäkohtaa minun ja Betyn elämässä jo nyt! huudahti
Ella huoneessaan.

Ja heittäytyi sohvalleen itkemään. Mutta sitte hän nousi
päättäväisesti.

-- Tuo konttoristi lie silti ollut kunniallista sukua...

Ella ryhtyi kirjoittamaan Akilleelle aivan lyhyesti:

-- Olen tutkinut itseäni ja huomaan, että minä en jaksa kohota ylös
tähtiin. Minussakin on liian paljon poroporvaria. Luen sen ympäristön
vaikutukseksi. Meidän suhteemme antavat jo aihetta perhehuoliin täällä
yläkartanossa. Tunnen että minulla on suuria velvollisuuksia heitä
kohtaan. Meidän pitää hillitä itseämme ja -- erota ajoissa! Ella.

Kirje vietiin Akilleelle leipomoon salaa...

Se oli kova kirje! Voi miten tyly kirje se oli!

Ja Akilles luki sen vielä kerran. Ymmärsi hän sen jo syvyyksiä
myöten...

Mutta jos Ella on noin ... noin ... pikkusielu ... niin ei hän
ansaitsekaan hänen rakkauttaan ... joka on korkea ... yläpuolella
elämän pikku pyyteiden...

Akilles lähti ulos. Kirje tukahdutti häntä. Paljon oli hän saanut
pilkkaa jo kärsiä siitä laskiaisesta siellä mäessä ... olivat pilalle
viillelleet koulun eteisessä hänen kalossinsa ja päällysnutun
repineet ... ja puheillaan piikittäneet ... mutta tämä kirje oli
sentään kaikista kirvelevin ... se vaikutti kuin suola haavaan ...
hyvänen aika, miten ihmiset ovat mataloita...!

Mutta mihin hän kulki? Hän lähti kauppaneuvos Fellmanille
päivälliselle. Ja joutui -- Ellan kamarin ikkunan alle!

Kiiruusti hypähti hän pois. Ja kulki ... kulki...

Hän ei saa Ellaa pelottaa... Sillä tyttö on arka lintu ja sen
pesää vahtivat mustat yököt... Mutta tämä on hänellä -- Ellalla --
vain satunnainen päähänpisto  ... ovat varmaan pelotelleet ...
uhkailleet ... häntä ... tyttöraukkaa...

Akilles käveli ja mietti. Oli kova kevätpakkanen. Vihainen viima
puristi veret kylmiksi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian
kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin
mehiläinen.

Pää oli Akilleella painuneena rintaan ja kädet, jotka olivat punaiset
kylmästä, kopeloivat päällysnutun taskunpohjaa. Mutta silti jäi niistä
osa ulkopuolellekin kun taskut niin matalat olivat. Viima vihaisena
pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja selkärankaa värisytti.
Kalossia ei ollut -- ne kun armaat toverit olivat viillelleet -- ja
kengät olivat pohjista vähän hajalla. Akilleen hento vartalo värisi
kovasti.

-- Ellan kirje on sukulaisten pelotuksen aikaansaama. Siinä se!

Akilles joutui hajamielisenä viimeinkin Fellmanin talon portille,
paikoille, joista oli lähtenytkin.

Muissa taloissa sai Akilles syödä herrasväen pöydässä, kun herrasväki
ensin oli syönyt. Mutta Fellmanissa syötettiin häntä kyökissä. Ja
täällä oli jumalattoman ärtyinen, vanha, uppo häijy kyökkipiika... Hän
oli kovin paljon myöhästynyt nyt...!

Tämä ruokakierto -- hyi kuin se oli alentavaa nuorelle, terveelle,
uhmailevalle ylioppilaskokelaalle, joka hakkaili miljoneerin tyttöä...!

Fellmanin kyökissä tuoksui maajas ruoan haju. Tämä kyökki oli suloinen
paratiisi kerjäläisestä. Loimoava tuli paloi hellan uunissa, vesi
kuumana säiliössä pihisi ja pehmoinen lämpö ja voimakas ruoka muodosti
kerjäläisen nenälle tuoksun, joka oli suorastaan herkullinen. Seinä
täysinäisenä hohti kiilteleviä metalliastioita ja valkoinen
kaakelihella oli hyvin komea.

Mutta Akilles oli tällä kerralla tavattoman hajamielinen. Kyökkipiika
sai kaksi kertaa käskeä häntä ruoalle.

Akilles söi, mutta ruoan makua ei hän tuntenut.

-- On sillä taas herralla omat tuulensa! Miksi et syö? kähisi
kyökkipiika.

-- Maija ei viitsi suuttua, pyyteli Akilles.

-- Ja miten se kantaa luntakin sisälle! Aivan on lammikko jalkaisi
luona. Saisipa olla maisterilla kalossit.

Akilles hämillään nenäliinallaan pyyhki kenkiään ja lattiaa kohdaltaan.

Se Maijaa nauratti ja huvitti.

-- Milloin se maisteri tulee tutentiksi?

-- Olisi toivo, että tänä kevännä.

-- Et kai tutenttina maleksikaan minun vastuksenani.

-- Maija on aina niin leikkisä.

Kun Akilles palasi kotiinsa, oli äiti hyvin pahalla tuulella.

-- Tässä kävi juuri konsulinna sanomassa, että minun nyt tästä puoleen
pitää ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin
sitte muut roskat. Oh! Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa.
Sietämättömäksi alkaa tämä elämä käydä. Pitoihin ei minua enää tarvita.
Vaatteita ei minun anneta enää silittää. Muka likaan ne. Ja tänäkään
päivänä en ole vielä syönyt Jumalan jyvää, valitti Anna ja pillahti
itkemään.

Hän oli jo aivan kulunut ja kulmikas.

Ulkona kaareusi harmaa taivas. Sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä
ulkona vonkui. Kuulosti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset
olivat kartanolla luodut vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä
kohouvan kallioisen rannan. Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta.
Eikä kumma, että Anna itki, kun hän ajatteli sen vaivaloista luomista
ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hän -- vaimoihminen! Hän, joka
ennen tuolla päärakennuksen salin parkettilattialla konfektitarjotinten
kanssa liukui...

Akilles ymmärsi, että Ellan kirjeen ja tämän määräyksen kanssa oli
yhteyttä...

-- Me muutamme pois, äiti! Sanokaa niin konsulinnalle. Minä käyn
tuomarilta pyytämässä puhtaaksikirjoitusta ja rupean antamaan tunteja.
Panen öitä lisäksi. Olemme jo liian kauan olleet herrasväen jaloissa.

Äidin silmät loistivat. Hän syleili Akillesta.

-- Enkä enää syö noita viheliäisiä armopaloja. Minä tunnen voimani
kasvavan. Mutta nyt sano, äiti, minulle, mikä mies oli isäni! Se tieto
on minulle kullanarvoinen.

-- Ei -- ei. Sitä et saa tietää, vaikka minut tähän lävistäisit!

Anna jähmettyi aivan harmaaksi kasvoiltaan. Nyt jo Akilles ymmärsi.

-- Sinä kai rakastit häntä liian paljon ... ja hän petti...

-- Sinulla on, rakas Akilles, liian huono äiti. Ja sinä kärsit siitä.
Minä sen ymmärrän. Mutta sinä, kulta Akilles, älä särje naisen sydäntä!
Ja tule sinä Jumalan avulla paremmaksi kuin sinun huono äitisi!

Äiti itki hirveästi. Mutta Akilles lohdutti. Lupasi mennä ostamaan
ruokaa ja tuomariin noutamaan kirjoituksia.



XIV LUKU.


Suuret, korkeat, valkoiset sillat. Ja niiden alla mahtava koski
kolmihaaraisena vielä puristettuna jäiseen teräsvyöhön. Mutta se vyö
monesta kohdasta oli rikki ja rikkeimissä hirveitä virveleitä ... härän
silmiä ... vaahtoa ... kuohua ... ahdistetun elämän riehuvaa
innostusta...

Jään alla pauhasi salainen virta ja tuolla ylempänä oli vuoria, ladotut
toistensa päälle kasautuneista mahdottoman suurista jääteleistä. Niitä
oli jättiläisen käsi sinne nostellut ja ne hohtivat ja paistoivat
auringossa kristallikummuilta. Kun ne lähtivät liikkeelle, niin
ympäristö oli vapiseva. Sillä jättiläinen oli heräämäisillään. Ja
raivostuneena se repisi rikki sen rinnoille lasketun ... pinnistetyn
kylmän vyön ... ojentaisi vapautuneena käsivartensa ja syleilisi liian
voimakkaasti sen kupeille laitettuja, pieniä ihmiskäden nostamia
tavara-aittoja. Kunnes taas talttuisi. Ja laineillaan kaupunkilaisille
kultaa kantaisi ylimaan korvista. Sillä tämä joki oli miljoneerien
elämän suoni.

Tänä talvena oli jättiläisen uni ollut tavattoman sikeä ja tavattoman
pitkä. Ja sitä rajumpi olisi herääminen...

Se jo uhkasi purkautua tuhansien, miljoonien voimalla ... kuka
insinööri mittaisikkaan sen voiman rajuimman tulvan aikana!

Äärellä oli merikoulu. Kun tuolla ylhäällä, penikulmien päässä jäät
alkaisivat liikkua, niin silloin rautavanteinen pallo merikoulun
harjalle nostettaisiin merkiksi kaupunkilaisille, että nyt on taas
tulossa se historiallinen hetki, jolloin ylimaan jäinen sydän sulaa ja
kylmän talvensa mereen viskaa kuohuvana, vimmattuna, ärjyvänä,
hävittävänä tulvana. Pois silloin arat sielu:! Silloilla parveili koko
kaupunki. Sillä kaikki olivat jännitetyt ja kaikki tahtoivat nähdä ...
jotain suurta ja hirveää...

Akilles oli eilen illalla saapunut pääkaupungista tutkinnoista. Hän oli
valmis ylioppilas. Ja hän oli häikäisevän loistava ylioppilas.
Korkeimmat arvosanat ... uusi pääkaupungissa laitettu puku ... otsalla
mustakiharaisella valkoinen lyyrylakki ja sen alla haaveksivat silmät,
terveet, punakat posket...

Hän nosteli tuttaville hattuaan, nauroi ja oli iloinen... Tässä kulki
Ella erään naistuttavansa, hienon neidin kanssa. Akilles tervehti
komeasti ja pyörähti rinnalle. Sillä hän luotti valkolakkinsa
arvotettuun mahtiin. Ja Ellan silmät sädehtivät niin kiehtovina, kuin
kutsuvina.

-- Tervetuloa! toivotti Ella raikkaasti.

Naistuttava huomasi joukosta pilkallisia silmäyksiä ja sopivassa
tilaisuudessa jättäysi pois seurasta.

-- Nyt olen vapaa nuorukainen... Ja minun edessäni on koko maailma ...
elävänä ruusutarhana ... puhui Akilles.

-- Olet. Ja minä sydämestäni onnittelen ... puhui Ella.

Kaikki heitä kääntyivät kummissaan katsomaan.

-- Ihmettä että ihmiset, jotka asuvat tällaisen luonnon keskellä ja
saavat joka kevät kuulla sellaisen jylhän ihanan vapauden laulun kuin
tämän kosken jäistään purkautuminen on, ovat niin pikkusieluja, niin
hometta aivoissa ... se on surkeaa ... ja ne eivät ymmärrä luontoa ...
puhui Akilles.

Ellakin silmäsi ympärilleen. Ja näki kylmiä katseita, kylläisiä,
ilkkuvia katseita...

-- Tuolla tulee Lotti-täti! Herra Jumala! huokasi Ella.

-- Luota minuun! Minä olen voideltu uhmaavan sankarin öljyllä!

Lotti, kun näki heidät, ulompaa kiersi kiehuvin silmin. Ja hänen piti
lähteä kohta pois kaupunkiin, sillä hän oli häpeästä haljeta...
Sellaista hävitöntä rohkeutta Ellaltakin...!

Mutta Ella tunsi sisässään myös uhmaa. Hän ei häpeä rakkauttaan.

-- Nyt nähköön koko kaupunki!

Ja koko kaupunki näki ja kummastui. Ella ja Akilles vetivät suurempaa
huomiota puoleensa kuin tuo riehuva koski, jota he -- kaupunkilaiset --
nimenomaan olivat tulleet katsomaan.

-- Sinä kirjoitit minulle, ett'et sinä jaksaisi kohota ylös tähtiin. Ja
minä ymmärsin, että se oli näiden pienten sielujen likainen kulta, joka
kai sinunkin huumasi. Minulla kun ei ole sitä...

-- Ei, ei se ollut kulta...

-- Se oli sitte minun alhainen syntyperäni...?

-- Ei sekään...

-- Oli sitte minun häpeällinen syntymäni...?

-- Niin ... rakas Akilles ... ei puhuta siitä nyt. Minä olen muuten nyt
niin onnellinen...

Ella oli aivan tulipunainen.

-- Minä tunnen nyt rohkeutta. Ja tahdon leikata juurta myöten, vaikka
kävisi kipeääkin... Olen huonoa syntyä ... sen luulen varmasti
tietäväni... Mutta onko se minun syyni...? Minkä voi ruusu sille, että
luonto asettaa sen kasvamaan lantakasaan...? Eikö se siltikin ole
ruusu...?

-- Kullan ja rikkauden rinnalle asetan vastakohdaksi sinun kykysi...

-- Jo alat kohota?

-- Alhaisen syntyperäsi vastakohdaksi asetan sinun siveellisen
puhtautesi...

-- Menetkö yhä ylemmäksi?

-- Ja sinun huonon syntysi ... niinkuin sanot -- ja Ella taas punastui
-- sinun suuren sielusi...

-- Ja niin pääset taas tähtiin! Ja allemme jää matala maa ja nämä
pienet ihmiset rikkauksineen, suurine sukuineen ja inhottavine
paheineen...

-- Olen lukenut "Paul ja Virginian". Ja paljon miettinyt pitkinä ...
pitkinä öinä ... joina en unta saanut, vaan sinä silmissäni väikyit.
Elämä ilman sinua on minulle kuolema... Tulkoon, mitä tulee ... minä
olen sinun...!

Akilles oli temmata Ellan kuumaan syleilyyn. Mutta muisti aseman.
Samalla hän huomasi, että he olivat vain kahden sillalla ... että
heidän jalkainsa alla natisi ... repeili ... purkautui...

Heille rannalta hirveästi huudettiin, viuhdottiin nenäliinoilla,
ojennettiin käsiä ... ja huudettiin.

Akilles silmäsi ylös koskelle. Sieltä tuli hirveitä jääsaaria, vesi
korkeana kuohui ... räiski ... paukkui ... pamahteli...

Ja silta liikkui heidän jalkainsa alla liitoksissaan. Se tuntui
murenevan ... särkyvän...

Nyt välähti Akilleelle hetken vaara. Hän tempasi Ellan syliinsä ja
juoksi henkensä takaa hajoavalta sillalta kohti rantaa.

Ja pääsi sinne juuri kun silta meni murskauneena tulvan mukana. Tuo
väkijoukko rannalla hänelle hurrasi ja oli innostunut. He olivat
unhottaneet säätyerotuksen...

Mutta Ella oli pyörtynyt ja vietiin virvotettavaksi läheiseen taloon.

Suuri silta meni tulvan mukana, silta ja paljon muuta.

Se purkaus oli tullut niin äkkiä. Mutta jo tovin oli rautavannepallo
merikoulun harjalla ollut.

Akilles ja Ella eivät vain olleet huomanneet, eivät huomanneet
sitäkään, että sillat jo aikaa olivat tyhjenneet ja he vain kahden
siellä kulkivat.

Akilles lähti kotiinsa aivot täynnä mietteitä, aaveita, näkyjä...

Hänellä oli nyt itsensä vuokraamina kamari ja kyökki ja omat
huonekalut. Tuomari oli auttanut.

Äiti siellä kyökissä iloisena kalkutteli.

Mutta Akilles ryhtyi kirjoittamaan runoa jättiläisestä, joka nukkui ja
jonka seljästä kääpiöt kultaa kaivoivat kynnet toistensa veressä
sulasta kateudesta riidellessään. Oli vain kaksi toisesta ilma-alasta
-- tähdistä -- kotoisin olevaa olentoa, poika ja tyttö, jotka eivät
koonneet kultaa, vaan rakastivat ... lempivät ... elivät henkiselle
sopusoinnulle ja halveksivat noita kääpiöitä, heidän kultaansa, heidän
riitaansa, heidän verisiä kynsiään. Kääpiöiden kirkunnasta herää
jättiläinen. Liikkuu. Ja kääpiöt koloonsa karkaavat, kultansa
unohtavat. Mutta tyttö ja poika parhaallaan laulavat rakkauslaulua,
ihanaa kuin illan satakielen sävel. Jättiläinen lauhtuu, sievästi
lempivät syrjään siirtää ja panee heidän helmaansa kouran helmiä ...
maan parhaita jalokiviä. Kääpiöt kun sen näkevät, häpeävät pelkoansa,
lankeavat pojan ja tytön jalkoihin ja pyytävät, että poika ja tyttö
opettaisivat heitäkin rakastamaan.

Akilles lähetti runon Ellalle tuoreiden ruusujen mukana.



XV LUKU.


Lotti, pastorin rouva, oli hirveän onneton. Hänen kädessään oli
Akilleen rakkauskirje, se, jonka hän oli saanut itselleen Ellalta
varastetuksi. Sitä hän oli säilyttänyt arvokkaana todistuskappaleena.

-- Kunhan pappa vielä eläisi! huokasi hän.

-- Voi, toisin olisi kaikki, kunhan pappa eläisi! Sillä Lennart ei
välitä suvun arvosta ... ja mamma on jumalinen... Suvun kunnia on
kerjäläispoikien käsissä... Hyväinen aika...! Voiko olla
hävittömämpää...?

Lotti vei kirjeen miehelleen Aarne-pastorille.

-- Meitä, rakas Aarne, odottaa, ruma skandali.

-- Mitä? huudahti pastori säikähtyneenä.

-- Se että Ella ja Anna Tuiran poika ovat rakkaussuhteissa. Tänään
kävelivät yhdessä silloilla koko kaupungin silmäin edessä ja tässä on
tuskauttava kirje...

-- Mutta sehän on mahdotonta...!

-- Mahdottomaksi minäkin luulisin. Mutta Ella on häpeämätön.

-- Se täytyy olla mahdotonta...! Sillä...

-- Sillä?

-- Rohkenetko sinä kuulla?

-- Miksi en?

-- Mutta se on kauhean rumaa...

Lotti alkoi värähdellä. Pastorin ääni vapisi.

-- Minä koetan olla luja...

-- Akilles on -- Lennartin lapsi! Annan itsensä minulle tunnustama...

-- Lennartin lapsi! huudahti Lotti ja putosi sohvalle.

Pastori juoksi hakemaan Floridavettä ja etikkaa. Valoi niillä Lotin
otsaa, piti nenän alla ja virvoitti.

Sinä päivänä ei puhuttu asiasta sen enempää. Lotti-rouva vain
itkeskeli.

Seuraavana päivänä alkoi Lotti puheen jo aamulla:

-- Että hän on isätön lapsi, sen minä tiesin kyllä. Sentähden olen minä
aina inhonnut Annaa ja Akillesta. Mutta että Lennart olisi noin... Sitä
en voinut aavistaakkaan...

-- Ei Akilles ole ainoa. On muitakin...

-- Rakas Aarne! Säästä minua!

Taas katkesi keskustelu.

-- Olkoon sitte oma perheasianne! puhui pastori pitkän äänettömyyden
takaa.

Mutta Lotti rupesi pukeutumaan ja lähti vanhaan kotiinsa.

Hän tapasi mamman kahden kesken. Ja alkoi itkeä.

-- Mikä sinun on, Lotti-kulta? kysyi konsulinna katsoen korutyöstään
silmälasien päällitse pastorin rouvaa.

-- Meidän päällemme taivas halkee! huudahti Lotti.

-- Oletko enää järjelläsi? Niin, se oli kamala onnettomuus ... siellä
koskella ... mutta Akilles oli urhea. Minä lähetin hänelle kiitokseksi
sata markkaa. Ja Ella on niin sanomattoman iloinen. Hän laulaa kuin
paratiisin lintu, soittaa ja laulaa yhtenään ... kun pelastui varmasta
kuolemasta...

-- Paljon onnettomuutta uhkaa meitä. Synkkiä, mustia pilviä on päämme
päällä. Tulee raesade keskellä kesän kirkkainta päivää. Tulee häpeää
vuorittain silmillemme ... häpeää ... häpeää ... minä tahtoisin vajota
maan alle!

-- No! no! no! Sinulla on taas tuo tulivuoren purkaus... Poikarukkahan
vain siellä toi terveisiä pääkaupungista Ellalle...

-- Mamma on hyvä ja lukee...

Lotti antoi Akilleen kirjeen konsulinnalle.

Konsulinna luki. Hänen kasvoilleen nousi verta ... verta ... verta...!

Luettuaan kirjeen repi konsulinna sen, tallasi vanhoilla jaloillaan
palasia ja huudahti:

-- Mitä kaikkea tässä saa nähdä!

-- Tämä on vasta ensi näytös murhenäytelmään. Toinen on se, että
Akilles on Lennartin lapsi. Sen on Aarne pappina saanut Annalta kuulla.
Ja kolmas on se ja kaikista surullisin, että mamma on tanssittanut nämä
lapsukaiset rakastamaan toisiaan...

Konsulinna oli kalpea ja riutunut. Hän puhui heikosti:

-- Mutta kuka osasi odottaa tällaista loppunäytöstä? En ainakaan
minä...

-- Sieluni silmällä näin minä sen jo vuosia sitte ... jo silloin, kun
ei osattu muuta puhua kuin että Ella on Akilleen hyvä enkeli. Kaikille
sitä toitotettiin, huudettiin joka ilmansuuntaan. Se oli niin
hienoa ... niin hienoa ... ja niin kaunista...!

Mutta nyt tuli räjähdys! Enkeli putosi taivaasta ja taittoi jalkansa.
Parku nousee ja itku ja hammasten kiristys...! Kuka on enin
syyllinen...? Lennartko...? Ellako...? Vai mammako...? Pappa varmaan
haudassa kääntyisi, jos tietäisi, että hänen nimensä ja kunniansa on
kerjäläisten käsissä...!

-- Lotti on hyvä ja heittää minut yksin. Sinulla on raudan kylmä
luonne. Et ole elämässä vielä oppinut kärsimään... Oma miehesi on aivan
moitteeton... Ja kiitä siitä taivaallista isääsi! Mutta jätä minut
suuren rikokseni kanssa yksin...!

Lotti läksi suuttuneena harso tiukkaan alas silmille laskettuna. Hän
meni suoraa päätä Lennartin luokse ja räjähdytti hänelle koko
kiukkuisen sydämensä sapen monenkertaisena, niin että Lennart
kyynelissä kylpi hänen edessään ja rukoili ettei Lotti ilmoittaisi
asiaa hänen rouvalleen, muuten hän ampuisi itsensä...

Konsulinna voivotteli yksinään sydäntä vihlovasti:

-- Minä tarkoitin ainoastaan hyvää. Mutta minun virheeni on, ett'en
kohta alussa ottanut varmasti esille totuutta ... pakottanut poikaani
tunnustamaan... Minä rupesin epätietoisena filantropiksi, tahdoin
hyvittää ja kuitenkin senkin heitin puolitiehen. En koskaan lähestynyt
avomielisesti Annaa, vaan aina hyvin korkealta seteleitä kourassa... Ja
nyt ... mihin tämä puolinaisuus on vienyt...? Luonnottomaan
rakkaussuhteeseen: sisar ja veli rakastavat toisiaan kuin sulho ja
morsian. Siinä on julmuutta. Minä olen rakentanut Sodoman ja Gomorran.
Ja nyt sataa päällemme tulta ja tulikiveä...

Konsulinna paineli rintaansa, käveli huoneen lattialla ja paineli
rintaansa.

-- Se on monen polven synti, joka nyt purkaupi. Bergin suku on aina
ollut hirveän aistillinen... Jumala ei jätä kostamatta...

Konsulinna soitti palvelijaa.

-- Olisiko Ella-neiti hyvä ja tulisi tänne?

Palvelija lähti. Ella tuli. Ja hänen hiuksissaan oli ruusu, yksi niitä,
joita Akilles oli lähettänyt, ja hänen kasvoillaan oli valtava onnen
väike ja hänen kädessään Akilleen ruusuin mukana lähettämä runo.

Hän oli onnellinen, oli sydän hänellä riemusta täysi. Tanssien hän tuli
ja huulilla helmeili rakkauden laulu.

-- Voi hyvä lapsi!

Konsulinna itki. Ella kalpeni, mutta räjähti vallattomaan nauruun:

-- Niin farmori! Nyt minä olen onnellinen ja pyydän saada lukea kauniin
Akilleen kirjoittaman kauniin runon...

Ella rupesi lukemaan. Taidokkaasti, innokkaasti hän lausui, teki
liikkeitä ja korotti ääntään.

Sivulta hän vain huomasi, miten konsulinnan kasvot nytkähtelivät, miten
ne kovasti punottivat...

Mutta hän lausui milloin pehmeästi, sydän sulaen, kun oli esillä
rakkauskohta, milloin harmista väristen, kun puhuttiin kääpiöiden
kullasta ja verisistä kynsistä...

Nyt kovasti romahti. Hirveä! Konsulinna makasi lattialla, suusta
vaahtoa valui ja ruumis nytkähteli.

Ella huusi hirveästi. Palvelijat juoksivat hätään.

Ella heittäytyi isoäidin rinnalle, huusi mielipuolen tuskalla. Mutta
hänet kannettiin vuoteeseensa.



XVI LUKU.


Akilles kirjoitti Ellalle parhaallaan uutta runoa. Sen nimeksi tulisi:
"Neljä ihannetta". Ja siinä runoilija kehitteli ensimäisenä ihanteena
raa'an voiman ihannetta, verisen miekan ja raskaan nyrkin ihannetta.
Sen ihanteen sankariuden huippu on kreikkalaisten suuri Akilles
verisine vaunuineen. Sitte seuraa rahan ja vallanhimon ihanne. Sen
huippusankari on Napoleon. Tämän ihanteen liepeissä ihmiset vieläkin
riippuvat. Mutta kaukonäköisille jo häämöttää uuden ihannekauden
loistava ilmestys. Se on neron ja henkisen suuruuden ihanne. Kulta jo
silloin ymmärretään kuolleeksi metalliksi, joka vain alhaisia himoja
kutkuttaa, panee ihmisen ihmistä, valtakunnan valtakuntaa vastaan. Ja
tämän kolmannen kauden ihanne on suuri runoilija, joka loistaa ja
säihkyy yli koko maapallon kuin viiden penikulman läpimittainen
sähköaurinko Himalaijan huipulla. Viimeinen ja neljäs ihanne on
rakkauden ihanne. Suurin on se, joka enimmin voi rakastaa. Ja silloin
saapuu Kristus maan päälle, joka on taivaaksi muuttunut. Sillä silloin
vasta on hänelle tunnustettu täysi kunnia ja hänen oppinsa korkeimmaksi
ihanteeksi nostettu.

Akilles istui ja mietti. Nyt me elämme vasta toisen ihannekauden
loppuaikoja. Kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta, kuinka
paljon särkyneitä sydämiä onkaan ennenkuin viimeiseen ihannekauteen
päästään! Vielä ei ole rahakaan tunnustanut mahdottomuuttaan tuoda
onnea maan päälle. Entä sitte vielä samallainen tunnustus säihkyvältä
nerolta, suurelta, suurelta järjeltä...! Kunnes lopuksi rakkaus tanssii
näyttämölle ja heittää epätoivoisen ihmissuvun päälle siunaten hellät
kätensä.

Tarvitaan vuosia tuhansia, ... kymmentuhansia ... miljoonia...

Paljon särkyy ja paljon luodaan, kunnes ihmiset jokapäiväisenä
elämänään alati elävät sellaista elämää, jota nyt vain onnellisimmat
ihmiset parhaimpina hetkinään vilaukselta tuntevat...

Akilleelle tuotiin kirje, jossa oli outo käsiala. Se tuoksui
parfyymille. Ja oli siis lähtenyt hienosta paikasta...

Patruuni Lennart Berg pyytää häntä kohta tulemaan luokseen kohtelijain
sanoin.

Akilleella nousi veri päähän. Nyt olisi pukeuduttava haarniskaan ...
nyt odottaa kova ottelu...

Hän valmistautui huolella ja lähti. Soittaa konttorin ovella. Vastassa
on itse patruuni hyvin kalpeana ... kuin sairaana...

Konttorihuone on tummatapettinen, siinä on suuri kassakaappi, korkeita
kirjoituspulpetteja, rautasohva, puoli tusinaa bambutuoleja ... kamalan
jähmeä huone ... tässä on metallin kylmyyttä ... kuollutta ...
jäykkää ... runotonta...

Patruuni tapailee sanoja ... hänen kielensä on pehmennyt ja sorahtelee
kuin olisi hän juovuksissa. Muutenkin on hänen käytöksensä arkaa ...
hätäytynyttä...

Akilles ilostuu ja varmistuu.

-- Sinä olet siis Akilles Tuira, joka...

-- Olen.

-- ... olet asunut ... minun vanhan kotini leipomossa ... kuinka äitisi
jaksaa...?

-- Kiitoksia. Hän voi hyvin.

-- Niin. On s-sattunut i-ikäviä s-seikkoja ... onko äiti koskaan
s-sanonut, kenen s-sinä olet po-po-ika?

-- Ei ole sanonut.

-- Hm...! Tahtoisitko lähteä äitinesi tästä kaupungista pois etkä
koskaan palata...? Minä annan mukaan suuremman summan rahaa...

-- Mutta miksikä? Sentähdenkö, että minä rakastan Ellaa?

-- Tst!

-- Mutta minä rakastan Ellaa... Enkä minä myö itseäni...

-- Tst! Ella on jo menossa kauas pois ... viime yönä lähti ... lääkäri
määräsi ... meitä kohtasi suuri suru ... konsulinna kuoli eilen
illalla...

-- Mitä...? Ella poissa? Ja konsulinna kuollut...

-- Niin ... paljon surua. Mutta suostutko lähtemään äitinesi pois?

-- Mutta miksi kaikki tämä? Palaako Ella...?

-- Palaa ja ei palaa... Mutta häntä et koskaan saa ... siihen on
ylipääsemätön este ... jota en minä etkä sinä voi voittaa... Mutta on
parasta hiljaisuudessa selvittää asia... Tämä on jo kyllin kiusaava
juttu... Minä annan viisikymmentä tuhatta, jos menet äitinesi etkä
koskaan palaa. Kaikki on sitte umpeen painettu...

-- Mutta sanokaa syy!

-- Miksi tiedustella syitä...?

-- Että voin tehdä päätökseni.

-- No niin. Äitisi nuorena oli kuumaverinen ja minäkin olin liian
raju ... ja ... ja...

-- Te siis olette minun isäni...?

-- Olen ... vastasi konsuli hiusrajaan asti punaisena.

Akilles lähetti pitkän, vihlovan, ilkeän vihellyksen. Hänen päänsä
tuntui halkeavan...

-- Mutta miksi nyt vasta tämä tieto... Ja apu...?

Akilles tapasi sohvaa istuaksensa. Sillä hänen päässänsä meni huikeasti
ympäri ... silmissä sähisi ... korvissa huumasi ... suonet löivät kuin
paljat.

-- Ja te olette siis saanut aikaan sen luonnottoman suhteen, että veli
on rakastunut sisareensa ... sisar veljeensä ... tietääkö Ella?

-- Ei tiedä. Eikä saa koskaan tietää. Häntä pelastaaksesi lähde...

-- Minä lähden. Mutta en teidän rahoillanne. Te olette monenkertainen
murhamies ... konna ... lurjus ... maailman suurin pyöveli...! Kirous
synkkä kuin helvetin tuska päällenne...!

Patruuni otti setelitukon, paksun ja pullean. Ja ojensi sen.

Akilles otti. Ja viskasi sen patruunin kasvoille, että mäjähti. Sinne
se sitte vierähti lattialle.

Akilles lähti. Hän oli purppuran punainen. Aivan ylevän kaunis kuumassa
vihassaan. Suuressa mielenjännityksessä hän astui kadullakin avopäin,
hattu puhtaan valkoinen kädessä...

Vastaisen rakennuksen ikkunassa oli nuoria herrasneitiä, jotka siihen
kokoontuivat häntä näkemään muka salaa.

-- Katsokaa, kuinka hän on koketti, tuo samainen, joka vielä äsken
kyökin rappusilla söi, kun kantaa hattuaankin kädessään kadulla. Tahtoo
näyttää kauniita hiuksiaan ... puhui muuan.

-- Ella Bergin sulhanen. Mutta Ella on lähetetty ulkomaille ...
pakoon...

Seurasi huikea nauru.



XVII LUKU.


Joka pimeässä huoneessa kirjoittaa, tarvitsee lampun välttämättömästi.
Joka on pimeässä elämässä runoilija, tarvitsee sielunsa silmää
valaisemaan loimoavan henkisen soihdun, jona on aate mahtava ja veriä
liikuttava, rakkaus suuri ja myötätuntoinen. Akilleen sähköaurinko oli
sammutettu. Poissa oli lämmin, kirkas päivä ja myrsky ulvoi. Hänestä
tulee myrskyn laulaja. Tumman ilman tumma lintu. Mutta hänestä tulikin
jotain enemmän. Hänestä tuli huuhkaja yöhön...

Kosken rannalla, palteella sen mahtavan virran, jonka päällä kuolema
silmäin edessä Ella oli Akilleelle itsensä luvannut, on suuri ...
korkea ... jylhä kivitalo. Ikkunoissa ovat rautakiskot ja ympärillä
korkea pystyaita...

Joki vieritse kulkee, laineillaan tukit ja tervat kaupunkiin kuljettaa.
Siellä alhaalla on paljon rikkaita, jotka laskevat rahojaan. Mutta
tuolla ylhäällä ... kaukana ... kaukana sydänmaiden mutaisilla
hetteillä asuu ruma musta kansa tervahaudan savussa kirves väsyneessä
kädessä tukkipuuta kalkuttamassa...

Siellä ylhäällä tehdään julmasti työtä nälistynein kasvoin. Mutta
täällä alhaalla nautitaan ... nauretaan...

Se kansa siellä ylhäällä nukkuu aina henkisessä yössä ... tämä täällä
alhaalla valvoo yötkin nautintojen ääressä ... ja nauraa sinne ylöspäin
humalaisin huulin...

Akilleella lähtiessään Bergin patruunin -- isänsä! -- luota olivat
aivot tulikuumat.

Hänen pitäisi tehdä jotain suurta ... myllistävää ... puskea noita
mässääjiä suoraan sydämeen...

Koko luonnoton rakkautensa pitäisi hänen saada viskatuksi heille vasten
suuta ... intohimoisena ... repivänä... Ylimuistoisen Egyptin faraot
naivat aina sisarensa ... ja merkitsivät jokaisen minuutin elämässään
lämpöisellä ihmisen verellä...

Rajusti hänen pitäisi saada toimia .... hän tunsi ruumiissaan
jättiläisen voimat...

Mutta eikö tuo raja-aita veljen ja sisaren välillä olekkin ihmisten
keksimä...? Sieluton luonto ei sitä tunne...

Akillesta puistautti. Hänen ajatuksensa olivat sanomattoman hurjat...

Sillä aivot olivat tulikuumat. Hän tarvitsi jonkin aatteen, joka hänet
jalostaisi mustasta tunnekehästä, mikä vanteena puristi hänen kuohuvaa
sydäntään --

Aate! Aate!

Hän meni ulkopuistoon. Nousi siellä suurelle kivelle, jolla kansan
luulon mukaan on piru käynyt ... sillä sen näkyvät jäljet siinä ovat:
hevosen kenkä, ja ihmisen jalka...

Tässä kivessä asui piru, sillä se houkutteli häntä tekemään
itsemurhan...

Hän oli niin kovin paljon tehnyt työtä ... niin kovin paljon
valvonut ... ja toivonut niin kovin paljon...

Ja palkaksi kaikki tämä aivojen riehuva helle...

Siinä lensi kuohuissa ohi kapeita tervaveneitä ... niissä noita
lapsekkaita ylimaan ukkoja...

Ja herraspoika huusi rannalta samassa:

-- Ylettyykö tervahanhen kaula solmuun?

Välähdys kävi Akilleen kuumissa aivoissa: hän oli löytänyt
aatteensa...!

Hän tahtoo valveuttaa tuon ylimaiden kansan ja kuljettaa sen tänne alas
vaatimaan tiliä näiltä mässääjiltä, jotka heidän rahoillaan ... heidän
töidensä hedelmillä elostelivat...

Hän perustaa kaupunkiin sanomalehden ... tervakansan
äänenkannattajan ... ja siinä joka numerossa on voimakasta
henkistä ruokaa patruuni Bergille...

Sillä hänkö -- Akilles -- lähtisi pakoon...? Ei koskaan!

Mutta hän riehuu kuin se suuri Akilles ja viettää Patroklon
hautajaisia...

Henkisesti riehuu...

Mutta hän tarvitsi aatteensa toimeenpanemiseen rahaa. Sitä rahaa, jota
hän halveksi. Eikä sitä kukaan hänelle antanut.

Ja kun hän kaikille rohkeasti puhui aatteestaan,, arveltiin että miehen
on laita hullusti...

Akilles toimitettiin lääkäriin. Aivan oikein: miehellä aivot
palavat...! Ei ole nukkunut kahteen viikkoon ... kauheaa! ... mutta hän
sairastaa alkavaa mielipuolisuutta...

Niin hänestä tuli huuhkaja yöhön.

       *       *       *       *       *

Sinne korkeaan kivitaloon, taakse ristikkojen rautaisten kuljetetaan
Akilles ... sinne kolkon pystyaidan taa, jossa on salaperäinen,
soitosta aukeneva portti kuin vankilassa ... sinne vangittujen sielujen
vankilaan...

Siellä hän kiipeää pitkin ristikkoja ja huutaa: -- ylös tähtiin!

Kunnes pudota möksähtää ja päänsä särkee...

Uusi yritys! Sitte pistetään pakkoröijyyn ... hirveää ... julmaa ...
hänelle, jolla olivat niin hienot aivot...!

Kerran rehtori on lääkärin mukana katsomassa Akillesta.

-- Hän oli meidän toivomme ... meidän ylpeytemme ... todella suuren
miehen alku ... ja nyt! ... nyt hänellä aivot hukkaan palavat...
Poikaraukka rakasti kovasti merta ... varmaan oivallinen merenkulkija
hänestä olisi tullut... Muuttakaa hänet meren puolelle rakennusta!
Pidelkää häntä hellävaroen ... hän on hulluudessaankin kaunis...!
Pääseekö koskaan pois?

-- Ei koskaan! vastasi lääkäri kolkosti.

Rehtorin silmät käyvät kosteiksi...

Nyt muutetaan Akilles toiseen kerrokseen meren puolelle rakennusta.
Sinne näkyi ulkosatama ja mahtavat laivat.

Akilles ilostui. Muutamana päivänä oli hän kuin selvennyt järkensä
yöstä. Seisoi ikkunan luona ja merta ja laivoja katseli ... katseli ...
katseli...

Ja hän itki ja puhui:

-- Pallas! Voi kun silloin ... silloin olisin sinne saanut jäädä ...
silloin ... hyvin kauan sitte ... mutta nyt...! Jumalani...!

Hän levitti avutonna kätensä merta kohti ja kauan siinä seisoi.

Mustaan saaliin kiedottuna tulee häntä usein katsomaan pieni laiha
äärettömän kuihtunut olento. Se on hänen äitinsä, joka on siirretty
kaupungin vaivaistaloon. Mutta äiti huutaa koko maailmalle, että
herrasväki on ryöstänyt häneltä hänen lapsensa...

Patruuni Berg on tullut niin araksi, että päivälläkin täytyy huoneessa,
jossa hän on, palaa kynttilät...

Mutta kultaa hänen konttoriinsa virtaa, sillä tervakansa vielä odottaa
vapahtajaansa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Akilles - Kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.