Title: Kihlautuneet - Historiallinen romaani
Author: Manzoni, Alessandro
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kihlautuneet - Historiallinen romaani" ***


KIHLAUTUNEET

Historiallinen romaani


Kirj.

ALESSANDRO MANZONI


Italiankielestä suomentanut Jalmari Hahl



WSOY, Porvoo, 1910.



TEKIJÄN JOHDANTO.


"Historiaa saattaa syystä määritellä kuuluisaksi sodaksi, jota
käydään Aikaa vastaan, historia kun näet riistää sen käsistä vuodet,
nuo ajan vangit, tai oikeammin vainajat, herättäen ne jälleen eloon,
asettaa ne rintamaan ja järjestää ne uudelleen taisteluun. Mutta ne
mainehikkaat sankarit, jotka tällä tanterella niittävät palmuja ja
laakereita, kokoavat ainoastaan kaikkein rikkaimman ja loistavimman
sotasaaliin, valellen musteellaan ruhtinasten, mahtimiesten ja
arvonimiä kantavien henkilöiden urotöitä, ja järjestellen älyn
hiuksenhienolla neulalla niitä kulta- ja silkkirihmoja, jotka
muodostavat loppumattoman kunniakkaiden tekojen kirjauskuteen.
Kuitenkaan ei minun heikkojen voimieni ole sallittu kohota sellaisiin
aiheisiin ja näin vaarallisiin ylevyyksiin eksymällä valtiollisten
juonien sokkeloon ja keskelle sotarumpujen pärinää. Mutta kun
olen tutustunut huomattaviin tapahtumiin, vaikka ne ovatkin
sattuneet alhaissukuiselle rahvaan väelle, ryhdyn kiinnittämään
niiden muistoa jälkimaailmalle, kertomalla eli ilmaisemalla kaikki
tarkasti ja väärentämättä. Tämä kertomus on tarjoava ahtaalle
näyttämölle asetettuna surullisia hirmunäytelmiä, suuremmoisia
ilkeyden-kohtauksia, ja niiden välinäytöksinä ja samalla pirullisten
yritysten vastakohtina hyveikkäitä tekoja ja enkelinkaltaista
hyvyyttä. Ja todellakin, kun ottaa huomioon, että nämä meidän
ilmanalamme ovat meidän herramme, katolilaisen kuninkaan, vallan
alaisia, tuon Auringon alaisia, joka ei milloinkaan mene mailleen,
ja että näille alueille luo valonheijastustaan, kuun tavoin, joka
ei koskaan vähene, tuo jalosukuinen sankari, täyttäen tehtävänsä
ajan mukaisesti; kun lisäksi ottaa huomioon, että korkea-arvoiset
senaattorit, kiintotähtien tavoin, ja muut ylen arvokkaat virkamiehet
kiertotähtien lailla, luovat valoansa joka taholle, täten muodostaen
mitä jaloimman taivaankannen, niin ei voi löytää muuta syytä siihen,
että tämä taivas on muuttunut mustien tekojen, ilkeyden ja väkivallan
hornankidaksi -- noita tekoja kun ylimieliset ihmiset ehtimiseen
lisäävät -- kuin pirun vehkeet ja juonet. Eihän näet inhimillisen
pahanilkisyyden yksinään pitäisi kyetä vastustamaan niin useita
sankareita, jotka Arguksen silmin ja Briareuksen käsivarsin toimien
uhrautuvat yleishyvän asialle. Kerrottaessa tätä tarinaa, joka on
tapahtunut nuoruuteni aikoina, joskin useimmat siinä esiintyvistä
henkilöistä jo ovat kadonneet maailman näyttämöltä, kuitenkin
pätevistä syistä jätetään mainitsematta heidän nimensä, nimittäin
sukunimensä; samoin menetellään paikannimien suhteen, niin että
mainitaan ainoastaan alueennimi yleisesti. Älköön silti kukaan
väittäkö, että tämä on heikko puoli kertomuksessani ja muodottomuus
tässä vaatimattomassa tuotteessani. Tätä muuten voinee väittää
ainoastaan sellainen arvostelija, joka on vailla kaikkea filosofiaa.
Henkilöt taas, jotka ovat filosofiaan perehtyneet, huomaavat, ettei
tämän kertomuksen muodosta puutu mitään. Sillä onhan ilmeisen selvää
ja kaikkien tunnustamaa, että nimet ovat pelkkiä satunnaisuuksia..."

-- Mutta jos nyt sankarillisesti näkisin sen vaivan, että tulkitsisin
tästä himmenneestä ja pyyhkimisien peittämästä käsikirjoituksesta sen
sisältämän kertomuksen, jos, kuten sanotaan, toisin sen esiin päivän
valoon, niin olisikohan ketään, joka tahtoisi nähdä vaivaa sitä lukea?

Tämä epäilevä miete, joka johtui epäselvän käsikirjoituksen
vaivaloisesta tulkitsemisesta, saattoi minut keskeyttämään
jäljentämistyöni ja pani minut vakavasti ajattelemaan, mitä minun
oikeastaan piti tehdä.

-- On kyllä totta, sanoin itsekseni selaillessani käsikirjoituksen
lehtiä, on kyllä totta, ettei tätä päähänpistojen ja puhetaidollisten
käänteiden tulvaa kestä kauttaaltaan teoksen loppuun. Tuo
kunnon 17:nnen vuosisadan kirjailija on tahtonut alussa näyttää
oppineisuuttaan; mutta sitten kertomuksen jatkuessa ja joskus
pitkät matkat, tyyli soluu edelleen paljon luonnollisempana
ja yksinkertaisempana. Olkoonpa niin: mutta kuinka tämä tyyli
on jokapäiväistä ja kömpelöä, kuinka se on epäsäntillistä!
Lombardilaisia murteellisuuksia kosolta, lauseita, joita on
käytetty väärässä merkityksessä, mielivaltaista kielenkäyttöä,
ontuvia lausejaksoja. Ja sitten muutamia hienoja espanjalaisuuksia
siroteltuina sinne tänne; ja sitten, mikä on vielä pahempi, tekijä
ei koskaan malta olla pistämättä tuota esipuheessaan käyttämäänsä
kaunopuheisuutta kertomuksensa hirvittävimpiin ja liikuttavimpiin
kohtiin, hän ei voi olla joka tilaisuudessa herättämättä lukijan
kummastusta tai mietiskelyä, sanalla sanoen kaikkiin niihin
kohtiin, jotka todella vaativat hieman kaunopuheisuutta, mutta
hillittyä, hienoa, arvostelukykyistä, hän ei malta olla mainittua
kaunopuheisuuttaan panematta. Ja silloin hänellä, ihmeteltävällä
taitavuudella asettaessaan vieretysten kaksi mitä vastakkaisinta
ominaisuutta, on taito olla samalla kertaa kömpelö ja sievistelevä,
mikä voi tapahtua samalla sivulla, samassa lauseessa, samassa
sanassakin.

Lyhyesti: korkealle tähtääviä deklamoimisia, joihin on sekaantunut
joukko kieliopillisia virheitä; ja kaikkialla tuollainen itserakas
turhantarkkuus, mikä on luonteenomaista tämän vuosisadan
kirjailijoilla tässä maassa. Tällaista ei tosiaankaan sovi tarjota
nykyajan lukijoille: he ovat liian älykkäitä ja liiaksi kyllästyneitä
tämäntapaisiin hullunpäiväisyyksiin. Onpa hyvä, että tämä seikka
juolahti mieleeni tätä onnetonta työtä alkaessani: minä pesenkin nyt
käteni.

Kokosin juuri näitä vanhoja papereita pannakseni ne takaisin
säilöönsä, mutta silloin pahoittelin, että niin mieltäkiinnittävä
kertomus jäisi ainaiseksi tuntematta. Voihan olla, että lukija tästä
kertomuksesta voi saada toisen mielipiteen, mutta minusta se ainakin
tuntui erittäin mieltäkiinnittävältä.

-- Miksei voisi -- näin ajattelin -- ottaa tästä käsikirjoituksesta
itse tapahtumien sarjaa ja uudelleen muovailla sen tyyliä? Kun ei
mikään pätevä vastasyy johtunut mieleeni, tein ripeän päätöksen. Ja
näin syntyi tämä kirja, joka on kirjoitettu sen arvoa vastaavalla
avomielisyydellä.

Kuitenkin muutamat tekijän kuvaamista tapahtumista ja tavoista
tuntuivat meistä niin oudoilta ja omituisilta, jotta emme sanoisi
pahempaa, että ennenkuin niihin luotimme, tahdoimme tutkia toisiakin
lähteitä ja ryhdyimme selailemaan tuon aikakauden muistokynäelmiä,
päästäksemme varmuuteen siitä, että maailman kulku siihen aikaan
todella oli sellainen. Tämä tutkimus haihdutti kaikki epäilyksemme:
tuhkatiheään kohtasimme samantapaisia seikkoja, jopa vielä
vahvempipiirteisiäkin. Ja mikä meistä tuntui vielä vakuuttavammalta,
kohtasimme muutamia sellaisia henkilöitäkin, joiden olimme epäilleet
koskaan eläneen, kun emme olleet heistä muualta saaneet tietää kuin
tuosta käsikirjoituksesta. Ja sopivassa tilaisuudessa viittaamme
muutamiin näihin lähteisiin vahvistaaksemme sellaisten seikkojen
luotettavaisuutta, joita lukija niiden eriskummaisuuden vuoksi olisi
taipuvainen kieltämään.

Mutta kun hylkäämme sietämättömänä tekijän tyylin, minkä tyylin
olemme panneet sen sijalle?

Siinä pulma.

Jokainen, joka ilman että häntä pyydetään, ryhtyy korjaamaan toisen
työtä, alistuu tunnollisesti vastaamaan omasta työstään ja on
jossakin määrin siihen velvollinenkin. Tämä on oikeutettu sääntö,
jota emme mitenkään tahdo välttää. Päinvastoin olimme, näyttääksemme,
että vapaaehtoisesti siihen mukaudumme, päättäneet tässä
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa noudattamastamme kirjoitustavasta.
Tätä varten olemme koko tämän työmme aikana koettaneet arvata
mahdollisia ja todenmukaisia arvosteluja siinä tarkoituksessa, että
kumoaisimme ne kaikki tyyni edeltäkäsin. Tässä ei olisi vaikeus
piillyt; sillä (tunnustamme sen totuuden kunniaksi) ei mieleemme
johtunut ainoatakaan arvostelua, jota emme heti olisi voineet
voitokkaasti kumota; tarkoitan tuollaisia vastaväitteitä, jotka eivät
ratkaise kysymyksiä, vaan jotka niitä muuttavat.

Jopa usein, pannessamme eri arvostelut keskenään taistelemaan,
saatoimme ne kumoamaan toinen toisensa; ja tutkiessamme niitä
perinpohjin, vertaillessamme niitä tarkkaavasti, onnistui meidän
saada selville, että ne, vaikka olivatkin näennäisesti vastakkaisia,
kuitenkin oleellisesti nojasivat samaan perustaan, että ne molemmat
johtuivat niiden tosiseikkojen ja periaatteiden sivuuttamisesta,
joille arvostelu oli perustettava, Ja kun näin olimme odottamatta
saattaneet ne keskenään sopusuhtaisiksi, lähetimme ne tiehensä käsi
kädessä.

Onkohan koskaan ollut tekijää, joka ilmeisemmin olisi todistanut
osuneensa oikeaan!

Mutta sittenkin!

Juuri kun aioimme ruveta kokoamaan kaikki mainitut väitteet ja
vastaväitteet, saattaaksemme ne jonkunmoiseen järjestykseen, niin
taivas avita! siitä paisui kokonainen kirja. Tämän huomattuamme
luovuimme tuumastamme tehden sen kahdesta syystä, joita lukija
pitänee pätevinä: ensimäinen oli se, että kirja, jonka tarkoitus
on puolustaa toista kirjaa, tai oikeammin toisen kirjan tyyliä,
on naurettava; toinen oli tämä: kirjoista saa tarpeekseen yhdestä
erällään, ellei siinäkin jo ole liikaa.



ENSIMÄINEN LUKU.


Toinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden
keskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin,
milloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia.
Äkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon,
ollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon
reunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat
rannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi
ja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki
alkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan,
vesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa
muodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi.
Rannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä,
alenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen,
joista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä
lombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita
jonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan
näköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen,
ollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla,
ehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen
muista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.

Nyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta
jatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä
ja tasankoina, kallionkielekkeinä ja -tasoina, riippuen vuorten
muodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota
tulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue
on peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä
täällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.

Lecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee
järven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse
järvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on
melkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.

Niihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme
kertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli
kunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki
espanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille
vaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai
isää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa
vähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten
viininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas
rannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja
polkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina
kahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan
kaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät
aukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja,
milloin ahtaita näköaloja -- aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa
uusia, -- mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja
mikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.

Mistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama
vaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai
oikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin.
Vähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka
katse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan
maisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki,
sitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana
kiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona
ja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan
siniautereihin.

Se paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa
itse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken
kiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen.
Mikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin
seuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti
olevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden
vuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden
jylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.

Vuonna 1628, marraskuun 7:ntenä päivänä illan suussa palasi
kävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don
Abbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei
ole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä
mainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka
silloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä
etusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean
kätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa,
loi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä
loikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti
harhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen,
mihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren
halkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja
epätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja
luettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina
oli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän
nytkin teki.

Polvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä
askelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun;
oikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan;
vasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän
tienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin.
Molempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan
päättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu
pitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot
kävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön
mielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia
kuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät
esittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat
maalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä
oli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien
polvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki
jotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.

Kaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun
yhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin
matalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria,
ja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin,
käsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä
pappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan
erottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.

Heillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka
päättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja
sen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset
olivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä
riippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla
kaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta
pisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka,
jonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty
ikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi
heidät _bravojen_ eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi
henkilöiksi.

Tämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin
kukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin
vanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme
tässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen
sen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä
ponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.

Jo huhtikuun 8:ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos
Castelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi,
Burgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon
kuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra
Italiassa, "täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa
on elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja
maankulkijoiden vuoksi", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen.
"Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi
joutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän ... kaikkia niitä
ulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka,
jos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita ... vaan jotka joko
palkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai
aatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä
neuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen
ansoja toisille..." Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän
kuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia
laivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden
toimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn
täytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden
huhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta
on täynnä näitä palkkalaisrosvoja ... jotka edelleen elävät kuten
ennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä,
hän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään
tarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:

"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai
ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä
yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että
hän jo on tehnyt jotain rikosta ... tämän pelkän bravo-maineensa
nojalla, ilman muuta aihetta ... voivat tuomarit ja jokainen heistä
yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan
tai kiristyspuihin ... ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään
rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen
mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon
maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä
"Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".

Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran
näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat
määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi
kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste
velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen
ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli,
hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua,
Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän
infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun
5:ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä
suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat ... bravot ja maankulkijat,
ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat
yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän
kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen
jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun
hän sitten 23:ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen
saa tietää, että ... tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden
(bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät
tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin,
murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita
harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä
ja suosijansa..." hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet,
lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia.
"Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin
vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea
hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan
ja vihaansa ... hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on
viimeinen ja järkähtämätön varoitus."

Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro
Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja
kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien
sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien
lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää
näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5:ntenä päivänä joulukuuta v.
1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia,
"järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman
vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".

Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä
innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle
vihamiehelleen, Henrik IV:lle; historia tietää kertoa, miten hänen
onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan
Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden
kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka
saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen
bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä
syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez
de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen
samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät
voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä
Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui
yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua
tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun
5:ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen
tuota huomattavaa tapausta.

Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule
tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella
kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta
helmikuun 13:lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian
herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien
rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti
osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli
bravoja olemassa kaikesta huolimatta.

Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat
jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän
erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse.
Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet
toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta
saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on
hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja
siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota,
ja molemmat lähestyivät häntä.

Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi
lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta
urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa
päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan
mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä
oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei
sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun,
oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä
vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman
rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen
järkähtämättömästi.

Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen
alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri
kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja
tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku
jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse
lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen
edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.

Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä
-- se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai
pahempaakin.

Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa
päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin
tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti
askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä
kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani
kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli
vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan:
"Tässä sitä ollaan".

-- Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.

-- Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa
kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.

-- Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies,
joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus
huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!

-- Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin?
Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin
hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole
siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja
sitten ... sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään
pankkiin nostamaan rahoja, ja me ... me olemme yleisön palvelijoita.

-- No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä
äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.

-- Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi
ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa
kärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia
riippuisi minusta ... mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä
mitään hyötyä.

-- Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla,
niin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo
siitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte -- vai mitä?

-- Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi
järkevät...

-- Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän
asti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai ... ja
tässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei
tule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa,
ja ... tässä toinen kirous.

-- Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori
on mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon
miehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän
vaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don
Rodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.

Tämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen
rajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi
epämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki
ikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi:

-- Jos voisitte minua neuvoa...

-- Mitä! neuvoa teitä, joka osaatte latinaa! keskeytti taas bravo
hymyillen puoleksi ilkkuvasti, puoleksi hurjasti. Se on teidän
asianne. Älkääkä hiiskuko sanaakaan siitä viittauksesta, jonka teidän
omaksi hyväksenne olemme teille antaneet; muuten, se olisi yhtä pahaa
kuin itse vihkiminen, No, mitä saamme teidän puolestanne sanoa hänen
ylhäisyydelleen Don Rodrigolle?

-- Kunnioittavat tervehdykseni.

-- Sanokaa suoraan, herra pastori!

-- Olen valmis ... alati valmis tottelemaan. Ja lausuessaan nämät
sanat, hän ei itse selvästi tietänyt antoiko lupauksen vai sanoiko
kohteliaisuuden. Bravot käsittivät ne tai olivat käsittävinään mitä
vakavimmalta kannalta.

-- Sitten on kaikki vallan hyvin, ja hyvää yötä, herra pastori, sanoi
toinen heistä erotessaan toverinsa kanssa kirkon miehestä.

Don Abbondio, joka muutama hetki aikaisemmin olisi antanut toisen
silmänsä päästäkseen erilleen heistä, olisi nyt tahtonut jatkaa
keskustelua ja sopimuksenhierontaa.

-- Hyvät herrat, hän alkoi, sulkien kirjansa molemmin käsin; mutta
he eivät enää kuunnelleet häntä, vaan kulkivat edelleen sitä tietä
pitkin, jota hän oli tullut, ja poistuivat laulaen rivoa laulua, jota
en tässä tahdo toistaa.

Don Abbondio parka jäi hetkeksi töllistelemään suu auki ja vallan
kuin tyrmistyneenä. Sitten hän alkoi astua sitä polkua, joka johti
hänen kotiansa, vaivoin liikutellen jalkojansa, ikäänkuin ne olisivat
olleet jähmettyneet. Missä mielentilassa hän oli, saattaa lukija
helpommin tajuta, tehtyämme hieman selkoa hänen luonteestaan ja siitä
ajasta, jolloin hän eli.

Don Abbondio (lukija on jo huomannut sen) ei ollut luonnolta saanut
mitään jalopeuran sydäntä. Mutta aikaisimmasta nuoruudestaan oli
hänen ollut pakko älytä, että tukalimmassa tilassa oli niihin
aikoihin eläin, jolla ei ollut kynsiä ja raateluhampaita, ja
joka kuitenkaan ei ollut halukas joutumaan raadeltavaksi. Laki
ei millään tavoin suojellut rauhallista, sävyisää ihmistä, jolla
ei ollut mitään keinoja pelottaa muita. Tosin ei puuttunut
lakeja ja rangaistuksia yksityisten tekemiin rikoksiin nähden.
Päinvastoin oli näitä lakeja yltäkyllin; ja rikokset oli lueteltu
ja luokitettu yksityiskohtiin menevällä tarkkuudella. Mielettömän
ankaroita rangaistuksia saattoivat jokaisessa yksityistapauksessa
lainlaatijat ja lukuisat toimeenpanijat mielin määrin tehdä vielä
ankarammiksi. Oikeudenkäytännöstä pidettiin huolta ainoastaan siinä
määrin kuin se vapautti tuomarin kaikesta, mikä saattoi estää häntä
tuomiotansa langettamasta. Ne näytteet, jotka olemme maininneet
palkkalais-rosvoja vastaan tehdyistä julistuksista, ovat siitä
vähäisenä, mutta kuvaavana todisteena.

Huolimatta kaikesta tästä ja suureksi osaksi tämän vuoksi nämä
julistukset, jotka maaherra toisensa jälkeen uudelleen julkaisi ja
muodosti ankarammiksi, eivät toimittaneet muuta kuin että ne vallan
ilmeisesti todistivat julkaisijainsa voimattomuutta. Tai jos niillä
oli joku välitön vaikutus, tämä oli sitä laatua, että ne melkoisesti
enensivät niitä kärsimyksiä, joita rauhalliset ja voimattomat
kansalaiset jo saivat sortajien puolelta kestää, ja että ne lisäsivät
viimemainittujen väkivaltaisuutta ja viekkautta. Rangaistuksen
välttäminen oli niin syvään juurtunut, ettei mikään julistus siihen
osunut eikä voinut sitä kukistaa.

Sellaiset olivat muutamien kansanluokkien tuet ja etuoikeudet, joita
osaksi siedettiin hiljaisuudessa nurkuen, osaksi vastustettiin
tehottomilla vastalauseilla, mutta joita nuo luokat itse teossa
ylläpitivät toimeliaalla itsekkäisyydellä ja kunnianhimon
herkällä kateudella. Luonnollisesti täytyi tämän rankaisemattoman
väkivaltaisuuden tilan, jota uhattiin ja hätyytettiin, jokaisen uuden
uhkauksen ja hätyytyksen jälkeen turvautua uusiin ponnistuksiin ja
juoniin pysyäkseen yllä. Näin todella tapahtuikin: rikoksentekijäin
kukistamista tarkoittavien julistusten ilmestyessä noutivat nuo
ilkiöt varsinaisista apuneuvoistaan uusia ja tehoisampia keinoja
yhä edelleen jatkaakseen niiden tekojen harjoittamista, joiden
lakkauttamista nuo julistukset juuri tarkoittivat. Nämä säädökset
kyllä olivat omiaan joka askeleella ehkäisemään ja kiusaamaan
sävyisää miestä, joka itse oli voimaton ja vailla suojelijaa; ne
näet, siinä tarkoituksessa, että ehkäisisivät tai rankaisisivat
jokaisen rikoksen, alistivat yksityisihmisen joka toimenpiteen
kaikenlaisten virkamiesten mielivaltaisen valvonnan alaiseksi. Mutta
se, joka ennenkuin teki jonkun rikoksen oli ryhtynyt varokeinoihin
ajoissa paetakseen johonkin luostariin tai palatsiin, minne pyövelit
eivät koskaan olisi rohjenneet panna jalkaansa; se, joka muiden
turvakeinojen puutteessa puki yllensä jonkun mahtavan perheen
livrean, mikä perhe ylpeytensä ja etunsa vuoksi katsoi itsensä
velvolliseksi livreansa kantajaa puolustamaan, se oli vapaa tekemään
mitä tahtoi ja saattoi nauraa koko julistusten nostamalle melulle.

Muutamat niistä, joille oli annettu toimeksi noiden julistusten
täytäntöönpaneminen, kuuluivat etuoikeutettuihin säätyihin, toiset
taas olivat näistä riippuvaisia. Niin hyvin toiset kuin toiset
pitivät kiinni kasvatuksen, edun, tottumuksen ja jäljittelyn nojalla
kerran juurtuneista periaatteista, eivätkä suinkaan näistä luopuneet
kadun kulmiin kiinnitettyjen paperiliuskojen vuoksi.

Mitä tulee alempiin virkamiehiin, joiden toimena oli julistuksen
välitön toimeenpaneminen, vaikka olisivatkin olleet toimeliaita kuin
sankarit, kuuliaisia kuin munkit ja uhrautuvaisia kuin marttyyrit,
eivät he ole voineet toteuttaa tehtäväänsä, ollen harvalukuisemmat
kuin ne, jotka heidän olisi pitänyt kukistaa, ja kun oli sangen
todennäköistä, että ne, jotka ainoastaan paperilla määräsivät heidät
toimimaan, jättäisivät heidät avuttomina pulaan. Sitäpaitsi nämät
virkamiehet olivat yleensä aikansa halveksituimpia ja kurjimpia
olentoja. Nekin, joiden olisi pitänyt heidän ammattiaan pelätä,
sitä halveksivat, ja heidän nimensäkin oli soimanimi. On siis
luonnollista, että nämät kurjat ihmiset, sen sijaan, että olisivat
panneet alttiiksi tai oikeammin uhranneet henkensä toivottoman
tehottomissa yrityksissä, kernaammin myivät toimettomuutensa ja
vaiteliaan myötävaikutuksensa mahtaville, omistaen tehtäväkseen
toteuttaa kirottua vaikutus- ja mahtivaltaansa niissä tilaisuuksissa,
jolloin se ei heille itselleen ollut vaarallista, nimittäin
sortamalla ja kiusaamalla rauhallisia ja turvattomia ihmisiä.

Se ihminen, joka aikoo vahingoittaa toista tai joka pelkää joka
hetki, että häntä itseään vahingoitetaan, hakee luonnollisesti
liittolaisia ja ystäviä. Senpä vuoksi noina aikoina oli huippuunsa
kehittynyt ihmisten ryhmittyminen liittoihin, uusien liittokuntien
perustaminen ja jokaisen pyrkimys mahdollisuuden mukaan lisäämään
sen ryhmän mahtavuutta, johon kuului. Papisto valvoi oikeuksiensa
ylläpitämistä ja laajentamista, aatelisto etuoikeuksiaan,
sotilassääty erikoisvapauksiaan. Kauppiaat ja käsityöläiset
muodostivat ammatti- ja toverikuntia, lakimiehet solmivat liittoja ja
lääkärit yhteyksiä.

Jokaisella näistä pienistä liittokunnista oli oma omituinen voimansa;
jokaisessa niistä oli yksilöllä se etu, että hän saattoi hyväkseen
käyttää, siinä määrin kuin hänen vaikutusvaltansa ja taitavuutensa
salli, useiden muiden yhteisvoimia. Rehellisimmät käyttivät tätä etua
yksinomaan itsepuolustukseensa. Viekkaat ja vilpilliset käyttivät
sitä toimeenpannakseen konnantekoja, joihin heidän omat apukeinonsa
eivät olisi riittäneet ja joiden aiheuttamilta rangaistuksilta
hakivat turvaa. Näiden eri liittokuntien voimat olivat kuitenkin
hyvin erilaiset. Ja varsinkin maaseudulla asuva rikas ja
väkivaltainen aatelinen, jota ympäröi lauma palkkalais-rosvoja ja
talonpoikia, mitkä suvussa periytyneen katsantokannan, oman edun tai
pakon nojalla olivat tottuneet pitämään itseään isäntänsä sotureina
ja alamaisina, käytti valtaansa, jota ei mikään muu liittokunta
siellä helposti olisi voinut vastustaa.

Ystävämme Don Abbondio, joka ei ollut aatelinen, ei rikas, eikä
suinkaan rohkea, oli siis, melkein jo lapsuudeniän rajalla huomannut
olevansa tässä yhteiskunnassa samassa tilassa kuin savi-astia, joka
on lähetetty matkaan useiden rautapatojen joukossa. Hän oli tämän
vuoksi sangen mielellään noudattanut vanhempiensa toivomusta, jotka
tahtoivat hänestä pappia. Totta puhuen hän ei ollut sanottavasti
ajatellut sen säädyn velvollisuuksia ja ylevää tehtävää, johon
oli astunut. Jonkunmoisen mukavan toimeentulon hankkiminen ja
pakeneminen kunnianarvoisen ja voimakkaan säädyn turviin olivat
hänen mielestään olleet kaksi riittävää syytä uran valintaan. Mutta
jokainen sääty hoitaa ja suojelee yksilöä ainoastaan rajoitetussa
määrin; ei yksikään sääty vapauta sitä muodostamasta itselleen
erityistä menettelyohjettaan. Don Abbondio, joka lakkaamatta ajatteli
omaa turvallisuuttaan, välitti varsin vähän niistä eduista, joiden
saavuttaminen vaatii ponnistuksia tai hieman alttiiksiantaumista.
Hänen järjestelmänsä oli pääasiallisesti välttää kaikkea
erimielisyyttä, ja missä sitä ei voinut välttää, mukautua. Jokaisessa
hänen ympärillään syntyneessä kahakassa hän noudatti aseetonta
puolueettomuutta, olivatpa ne sitten noita siihen aikaan tuhkatiheään
esiintyviä riitaisuuksia sotilasten ja siviilihenkilöiden, aatelisen
ja toisen aatelisen, tai kahden talonpojankin välillä, mitkä
jälkimäiset syntyivät yhdestä ainoasta sanasta ja ratkaistiin
nyrkeillä tai veitsillä.

Jos hänen ehdottomasti oli pakko asettua jommankumman puolelle
kahdesta riitaveljestä, hän valitsi aina väkevämmän, kuitenkin
aina pysytellen syrjemmässä ja koettaen osoittaa toiselle, ettei
hän häntä vapaaehtoisesti vastustanut. Hän näytti tahtovan sanoa
hänelle: Kunhan vaan olisitte vahvempi, niin olisin kyllä teidän
puolellanne. Hän pysytteli erillään maailman mahtavista, ei ollut
huomaavinaan heidän ohimeneviä oikkujaan, vastaanotti vakavasti ja
häneen nimenomaisella tarkoituksella suunnatut solvaukset alistuvan
nöyrästi, pakoitti kumarruksillaan ja hilpeyttä herättävällä
kunnioittavaisuudellaan tiellä kohtaamansa äreimmät ja ylpeimmätkin
henkilöt hymyilemään. Näin oli tämän miesparan onnistunut ilman
myrskyisiä taisteluja elää yli kuudenkymmenen.

Tosin oli hänelläkin jokunen pisara sappea ruumiissaan. Tuo alituinen
harjaantuminen kärsivällisyyteen, tuo alituinen pakko myöntää toisten
olevan oikeassa, niin moni hiljaisuudessa nielemänsä karvas pala
olivat katkeroittaneet hänen mielensä siihen määrin, että hänen
terveytensä varmaankin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut
tilaisuutta silloin tällöin keventää sydäntään. Oli näet maailmassa,
jopa hänen läheisyydessäänkin, henkilöitä, joiden hän varsin hyvin
tiesi olevan kykenemättömiä tekemään pahaa, ja näihin hän joskus
suuntasi kauan pidätetyn pahan tuulensa, näytellen hänkin joskus
oikullisen osaa ja huutaen ilman syytä.

Sitäpaitsi hän oli niiden ihmisten ankara moittija, jotka eivät
eläneet hänen periaatteidensa mukaan. Moitteensa hän kuitenkin
lausui julki ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se aiheuttanut
pienintäkään vaaraa. Hänen mielestään selkäsaunan saanut ihminen
oli lievimmin sanottuna varomaton, ja murhattu oli hänen mielestään
välttämättömästi eläessään ollut huimapää.

Jos joku puolustaessaan oikeuksiaan jotakin mahtavaa henkilöä vastaan
erosi taistelustaan haavapäin, niin Don Abbondio aina huomasi
hänen olleen jossakin suhteessa väärässä; tämä ei ollut vaikeata,
kun oikeus ja vääryys eivät koskaan ole niin jyrkästi toisistaan
erotetut, että kumpikin riitaveli olisi omistanut yksinomaan toisen.
Etenkin hän saarnasi niitä virkaveljiänsä vastaan, jotka omalla
uhallaan olivat yrittäneet puolustaa heikkoa sorrettua mahtavalta
sortajalta.

Hänen mielestään se oli samaa kuin suistua suoraa päätä tuhoon ja
yhtä vaikeata kuin yrittää vääntää koiran koivet suoriksi. Jopa hän
ankarasti huomautti, että se oli sekaantumista maallisiin asioihin,
mikä vahingoitti pyhää ammattia. Näitä vastaan hän aina saarnasi
jonkun kanssa ollessaan kahden kesken tai aivan pienessä piirissä,
ja hän puhui sitä kiivaammin, kuta välinpitämättömämmiksi hän tiesi
heidät asioiden suhteen, jotka koskivat heitä persoonallisesti.
Hänellä oli lisäksi mielilause, jolla hän aina päätti tämänlaiset
puheet: "Kunnon miehelle, joka pitää vaarin itsestään ja pysyy
alallaan, ei koskaan tapahdu mitään vaarallista."

Nyt saattanevat viisikolmatta lukijaani kuvitella, minkä vaikutuksen
teki tähän miesparkaan kertomamme tapaus. Noiden kamalien kasvojen
ja hirvittävien sanojen aiheuttama kauhu, tuon ylhäisen herran
uhkaukset, jolla ei ollut tapana turhaan uhkailla, rauhallisen elämän
järjestelmä, joka oli vaatinut niin monen vuoden ponnistusta ja
kärsivällisyyttä, nyt äkkiä uhattuna ja edessä vaivaloinen tie, jolta
ei näkynyt mitään pelastuksen mahdollisuutta: kaikki nämä ajatukset
temmelsivät rajusti Don Abbondion kumartuneessa päässä.

-- Kunpahan Renzon voisi muitta mutkitta passittaa pois luotaan;
mutta epäilemättä hän on vaativa selitystä; ja mitä taivaan
nimessä voin hänelle vastata? Oh, oh, oh, hänelläkin on oma
päänsä; nöyrä karitsa, jos hänet jättää rauhaan, mutta jos häntä
rupeaa vastustamaan ... Jumala varjelkoon! Ja sitten, ja sitten,
silmittömästi rakastunut kun on tuohon Luciaan, rakastunut kuin...
Poikanulikoita, jotka rakastuvat kun heillä ei ole parempaa tehtävää,
jotka tahtovat naida, eivätkä sitten enää ajattele mitään muuta,
eivätkä huoli niistä selkkauksista, joihin kietovat kunnon miehen.
Oi minua poloista! Nähkääs, hyvät ihmiset, nuo kaksi kauheata rosvoa
ilmestyvät juuri minun tielleni ja ahdistavat minua pahanpäiväisesti.
Mitä minulla on asian kanssa tekemistä? Minäkö kenties tahdon
naida? Miksi eivät ennemmin menneet puhelemaan... Onpa se toki paha
onni, että järkevät ajatukset pälkähtävät päähäni vasta hetkisen
jälestäpäin! Jospahan olisin huomannut kehoittaa heitä ilmaisemaan
asiansa eräälle toiselle...

Mutta samassa hän huomasi, että katumus sen johdosta, ettei ollut
neuvonut ja edistänyt vääryydentekoa, oli melkoisen väärä teko sekin,
ja hän suuntasi nyt koko mielensä paheksumisen siihen henkilöön, joka
vastikään täten oli riistänyt hänen rauhansa.

Vaan ulkonäöltä ja nimeltä hän tunsi Don Rodrigon, eikä hän
koskaan ollut ollut muissa tekemisissä hänen kanssaan, kuin että
oli kosketellut leuallaan rintaansa ja maata sauvansa kärjellä ne
harvat kerrat kuin oli kohdannut hänet tiellä. Monasti oli hän
puolustellut tämän herran mainetta niiden henkilöiden edessä, jotka
matalalla äänellä, huoaten ja luoden silmänsä ylös taivaaseen
kirosivat jotakin hänen tekoansa; lukemattomat kerrat hän oli sanonut
häntä kunnioitettavaksi aatelismieheksi. Mutta tällä hetkellä hän
sydämessään omisti hänelle kaikki ne arvonimet, joita hän ei koskaan
ollut tahtonut kuulla toisten käyttävän, keskeyttämättä heitä
nopeasti huudahduksella: mitä joutavia!

Saavuttuaan näiden temmeltävien ajatusten vaivaamana kylän sopukassa
sijaitsevan talonsa ovelle, hän väänsi nopeasti lukossa avainta, jota
jo oli pitänyt valmiina kädessään, aukaisi, astui sisälle ja lukitsi
oven jälleen huolellisesti. Ja haluten turvallista seuraa hän huusi
heti paikalla: Perpetua! Perpetua! ja meni siihen pieneen saliin,
jossa arveli mainitun naishenkilön paraikaa olevan illallispöytää
kattamassa.

Perpetua oli, kuten jokainen huomaa, Don Abbondion palvelijatar,
kiintynyt ja uskollinen palvelijatar, joka asianhaarojen mukaan
osasi totella ja komennella, kärsiä isäntänsä huonoa tuulta ja
päähänpistoja, ja toiste taas panna hänet sietämään omia oikkujaan,
jotka päivä päivältä lisääntyivät sittenkuin hän oli saavuttanut
tuon kypsyneen iän, neljäkymmentä ajastaikaa, pysyen naimattomana,
hän kun oli, mikäli itse väitti, hylännyt kaikki hänelle tehdyt
aviotarjoukset, tai hän kun ystävättäriensä väittämän mukaan, ei
koskaan ollut tavannut yhtään koiraa, joka olisi hänestä välittänyt.

-- Tulen! hän vastasi, asettaen pöydälle tavalliseen paikkaan Don
Abbondion lempiviiniä sisältävän pullon, ja hän lähti vitkaan
liikkeelle. Mutta Perpetua ei vielä ollut astunut ruokasalin
kynnyksen yli, kun Don Abbondio kävi sisälle niin levottomin askelin,
niin synkin katsein ja niin muuttunein kasvoin, että ei edes
tarvinnut Perpetuan kokeneita silmiä ensi katseella huomatakseen,
että hänelle oli tapahtunut jotakin vallan tavatonta.

-- Taivas armahda, mikä herra pastoria vaivaa?

-- Ei mikään, ei yhtään mikään, Don Abbondio vastasi ja heittäysi
vallan hengästyneenä suureen nojatuoliinsa.

-- Kuinka, eikö mikään? Minulleko tahdotte sellaista luulotella, noin
onnettoman näköinen kuin olette? Varmaankin teille on tapahtunut joku
suuri onnettomuus.

-- Oh, taivaan nimessä! Kun sanon, ei mitään, niin se ei ole mitään,
tai on jotakin, jota en voi sanoa.

-- Jota ette voi sanoa, ette edes minulle? Kukapa sitten pitää huolta
terveydestänne, kuka teille antaa hyvän neuvon?

-- Voi minua! Olkaa vaiti, älkääkä hommatko mitään ruokaa. Antakaa
minulle lasillinen viiniäni.

-- Ja te tahdotte uskotella minua, ettei teitä vaivaa mikään! sanoi
Perpetua, täyttäen lasin ja pitäen sitä kädessään, ikäänkuin ei olisi
tahtonut antaa sitä muutoin kuin palkintona siitä tunnustuksesta,
jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.

-- Lasi tänne heti paikalla, Don Abbondio virkkoi, tarttuen lasiin
tutisevalla kädellä ja tyhjentäen sen nopeasti, ikäänkuin se olisi
ollut jotakin lääkettä.

-- Tahdotteko siis pakottaa minut kyselemään sieltä ja täältä,
mitä on tapahtunut isännälleni? Perpetua virkkoi, seisten hänen
edessään, kädet puuskassa ja kyynäspäät eteenpäin, katsoen häneen
järkähtämättä, ikäänkuin olisi tahtonut imeä salaisuuden hänen
silmistään.

-- Taivaan nimessä, ei mitään loruja, ei mitään rähinää: tässä on
henki kysymyksessä!

-- Henkikö kysymyksessä?

-- No niin juuri.

-- Tiedätte varsin hyvin, että joka kerta kun olette suoraan uskonut
minulle jotakin, niin en milloinkaan...

-- No niin, totta kai! Kuten esimerkiksi koska...

Perpetua huomasi virittäneensä väärän virren; hän muutti äkkiä
äänilajiaan:

-- Pastori hyvä, hän sanoi liikutetulla ja liikuttavalla äänellä,
olen aina ollut teihin kiintynyt; ja se että nyt tahdon tietää
salaisuutenne, johtuu huolenpidosta, minä kun tahtoisin teitä auttaa,
antaa teille hyvän neuvon, keventää mieltänne...

Itse teossa Don Abbondiota halutti yhtä suuresti vapautua
ahdistavasta salaisuudestaan, kuin Perpetuata siihen tutustua;
sentähden yhä heikommin torjuttuaan Perpetuan uudistetut ja yhä
kiivaammat hyökkäykset, saatuaan hänet moneen kertaan vannomaan,
ettei hän siitä hiiskuisi sanaakaan, hän viimein monen keskeytyksen
ja huokauksen jälkeen kertoi hänelle tuon surkean tapauksen.
Mainitessaan sen aiheuttajan nimen, vaati hän Perpetuan vannomaan
uuden valan. Ja lausuttuaan tämän nimen Don Abbondio vaipui istuimen
selkänojaa vastaan päästäen syvän huokauksen, nostaen ylös kätensä,
puoleksi uhaten, puoleksi rukoillen ja sanoen:

-- Armollinen taivas!...

-- Voi minun päiviäni! huudahti Perpetua. Tuo roisto, tuo
väkivallantekijä, tuo jumalaton mies!

-- Suu kiinni! Vai tahdotteko kokonaan syöstä minut turmioon!

-- No, olemmehan täällä yksin, eikä kukaan meitä kuuntele. Mutta mitä
aiotte tehdä?

-- Katsokaapas, sanoi Don Abbondio närkästyneellä äänellä, annattepa
minulle hyviä neuvoja. Kysytte minulta, mitä aion tehdä; ikäänkuin te
olisitte pulassa, ja minun pitäisi teidät siitä päästää.

-- No, olisihan minulla kyllä vähäinen neuvo annettavana; mutta
sitten...

-- Entä sitten! antakaa kuulua.

-- Minun neuvoni olisi se, kun kaikki sanovat arkkipiispaamme pyhäksi
mieheksi ja jänteväksi mieheksi, ja ettei hän pelkää ketään, vaan
että hän riemuitsee joka kerta kun hän voi kurittaa noita julmureita
puolustaakseen pappia; niin minä sanon vaan, että kirjoittaisitte
hänelle kauniin kirjeen ja selvittäisitte hänelle kuinka...

-- Vaiti, vaiti! Kelpaavatko tuollaiset neuvot miesparalle! Ja kun
sitten saisin pyssyn luodin selkääni, Jumala minua siitä varjelkoon,
niin ottaisiko arkkipiispa sen minulta pois?

-- Hui, hai! Eipä niitä pyssyn luoteja viskellä kuin papuja. Ja miten
kävisi tämän matoisen maailman, jos nuo koirat purisivat joka kerta
kuin haukkuvat. Sitäpaitsi olen huomannut, että ne, jotka osaavat
käyttää hampaitaan ja hankkia itselleen respektiä, saavuttavat
kunnioitusta. Ja juuri sentähden, että te ette koskaan tuo esiin
syitänne, kaikki tätä nykyä hävyttömästi hyppäävät nenällemme...

-- Vaiti heti paikalla!

-- Kyllä minä pian olen vaiti. Mutta varmaa on sittenkin, että
kun huomataan jonkun alati alistuvan ja panevan häntänsä jalkojen
väliin...

-- Suu kiinni! Onko nyt sopiva aika tuollaisiin jaarituksiin?

-- No, riittäköön sitten: ajatelkaa asiaa ensi yönä. Mutta älkää
tässä hyväksi aluksi itse vahingoittako itseänne tärvelemällä
terveytenne. Syökää toki joku suupala.

-- Totta kai sitä ajattelen, Don Abbondio mutisi, se on aivan varma.
Minä sitä ajattelen, sillä se on minun asiani. Ja hän nousi jatkaen:

-- En tahdo syödä mitään, minulla on parempaa tekemistä. Totta mar
minä sen tiedän, että minun on sitä asiaa ajatteleminen. Oh, oh,
pitipä tämän onnettomuuden laskeutua juuri minun pääni päälle!

-- Juokaa ainakin vielä tämä viinitilkka, sanoi Perpetua kaataen
lasiin. Tiedätte, että tämä aina saattaa vatsanne kuntoon.

-- Toisenlaista lääkettä tässä nyt tarvitaan!

Näin sanoen hän otti kynttilän ja mutisi yhä:

-- Mitätön pikkuseikka! minun veroiselleni kunnon miehelle! Entä
miten on käypä huomenna?

Tähän tapaan valittaen hän poistui kiivetäkseen yläkerrassa olevaan
huoneeseensa. Saavuttuaan kynnykselle, hän kääntyi Perpetuaa kohti,
painoi sormensa huulelleen ja virkkoi hitaalla ja juhlallisella
äänellä:

-- Taivaan nimessä. Ja hän katosi.



TOINEN LUKU.


Kerrotaan, että Condén prinssi nukkui sikeästi Rocroyn
taistelun edellisenä yönä; hän oli kuitenkin ensiksikin hyvin
väsynyt ja toiseksi hän oli jo ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin ja määrännyt, mitä oli tehtävä seuraavana aamuna,
Don Abbondio taas ei vielä tietänyt muuta kuin että seuraava
päivä oli oleva taistelupäivä. Senpä vuoksi suuri osa yötä kului
tuskalliseen punniskeluun. Hän ei edes ottanut lukuun sitä
menettelymahdollisuutta, että konnamaisesta selityksestä ja
uhkauksista huolimatta olisi toimeenpannut vihkiäiset. Tunnustaa
Renzolle asianlaidan ja jotenkin sopia hänen kanssaan... Jumala
siitä varjelkoon. "Älkää hiiskuko sanaakaan ... muuten!" oli toinen
bravoista sanonut, ja kuunnellessaan "muuten" sanan kaikuvan
mielessään, Don Abbondio karkoitti kauas itsestään sen ajatuksen,
että rikkoisi tuon määräyksen, jopa lisäksi katui lörpötelleensä
Perpetuan kanssa. Paeta? Mutta minne? Ja sitten: kuinka paljo
selkkauksia ja selityksiä! Jokaisesta hylkäämästään tuumasta
miesparka kääntyi vuoteellaan. Paraalta pelastuksen tieltä hänestä
viimein tuntui ajan voittaminen kauniiden Renzolle annettujen
lupauksien avulla. Onneksi hänen mieleensä juolahti, että oli
jäljellä ainoastaan muutama päivä siihen aikaan, jonka kuluessa
avioliiton solmiminen oli kielletty.

-- Ja jos näiden muutaman päivän kuluessa onnistun pidättämään tuota
nuorukaista, on minulla sitten kaksi kuukautta mietintä-aikaa; ja
kahdessa kuukaudessa voi tapahtua paljon asioita!

Hän hautoi sitten mielessään niitä verukkeita, jotka aikoi
tuoda esiin. Ja vaikka ne hänestä itsestään tuntuivat hieman
köykäisiltä, hän kuitenkin rauhoitti itseään ajattelemalla, että
hänen arvokkaisuutensa saattaisi ne painaviksi ja että hänen vanha
kokemuksensa antaisi hänelle etuuden kokemattomaan nuoreen mieheen
nähden.

-- Saammehan nähdä, hän virkkoi itsekseen. Hän ajattelee hempuansa.
Mutta minä ajattelen nahkaani. Minä olen meistä kahdesta se, jolla on
enemmän menetettävissä, lukuunottamatta, että olen viisaampi mies.
Poikaseni, jos sinä tunnetkin suurta lemmentuskaa, niin en minä silti
tahdo henkeäni menettää.

Rauhoitettuaan täten hieman mieltänsä tekemällään päätöksellä saattoi
hän viimein sulkea silmänsä. Mutta mikä lepo, mitä unia! Bravoja, Don
Rodrigo, Renzo, ahtaita polkuja, kallioita, pakoretkiä, takaa-ajoa,
huutoja, laukauksia.

Heräämishetki suuren onnettomuuden jälkeen tai vaikeassa pulassa
ollen on hyvin katkera. Mieli, tuskin vapauduttuaan unen siteistä,
kääntyy edellisen rauhallisen elämän harrastuksiin. Mutta uuden
tilan tietoisuus ilmaantuu silloin äkkiä julmana. Ja tämä äkillinen
vertailu tekee mielipahan kahta katkerammaksi. Koettuaan tämän
hetken tuskallisuutta Don Abbondio punnitsi vielä kerran nopeasti
yöllä tekemiään suunnitelmia, hyväksyi ne lopullisesti, järjesteli
niitä tehokkaammiksi, nousi vuoteeltaan ja rupesi odottamaan Renzoa
pelokkaana ja kärsimättömänä.

Lorenzo, tai kuten kaikki sanoivat Renzo, ei antanut itseään
pitkään odottaa. Tuskin katsoi hän sen päivänhetken saapuneen,
jolloin hän piti sopivana ilmestyä pastorin eteen, kun hän lähti
matkaan hurjan iloisena kuin kaksikymmenvuotias ainakin, jonka on
määrä samana päivänä viedä vihille rakastamansa nainen. Hän oli
nuoruudestaan ollut orpo, ja harjoitti ammattinaan silkinkehräystä,
joka ammatti oli ikäänkuin perinnöllinen hänen suvussaan. Se oli
aikoinaan ollut sangen tuottava, mutta nyt oli se rappiolla, ei
kuitenkaan siihen määrään, ettei taitava työntekijä olisi voinut
sillä ansaita kunniallista toimeentuloa. Työ väheni päivä päivältä.
Mutta ammattilaisten jatkuva siirtyminen, heitä kun houkuttelivat
lähivaltioiden lupaukset, niiden tarjoamat etuoikeudet ja suuret
palkat, aiheutti sen, että paikoilleen jääneiltä ei vielä
puuttunut työtä. Sitäpaitsi Renzolla oli pieni maatilkku, jota hän
viljelytti ja jota itse viljeli, kun hänen kehruulaitoksensa oli
pysähdyksissä, niin että häntä säätyynsä nähden saattoi sanoa hyvin
toimeentulevaksi. Ja vaikka tämä vuosi oli edellisiä vielä huonompi
ja vaikka jo alettiin kärsiä todellista ruokavarojen puutetta,
oli tämä nuori mies, siitäperin kuin oli luonut silmänsä Luciaan,
muuttunut hyvin säästäväiseksi ja omisti riittävästi ruokavaroja,
niin ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää.

Hän ilmestyi Don Abbondion eteen juhlapukuisena, hatussa erivärisiä
höyheniä, kauniskahvainen tikari housuntaskussa. Hän oli juhlallisen,
jopa hieman uhkarohkean näköinen, mikä oli hyvin tavallista noina
aikoina hiljaisimmillakin ihmisillä. Don Abbondion epävarma ja
salaperäinen vastaanotto oli omituisena vastakohtana nuoren miehen
hilpeälle ja päättäväiselle esiintymiselle.

-- Mitähän hän mielessään hautonee? kysäsi Renzo itsekseen; sitten
hän virkkoi:

-- Tulin, herra pastori, kysymään, minä hetkenä teille sopii, että
tapaamme toisemme kirkossa.

-- Minäkö päivänä?

-- Kuinka, minäkö päivänä? Ettekö muista, että se päivä on juuri
tänään?

-- Tänään, Don Abbondio virkkoi, ikäänkuin olisi kuullut siitä
puhuttavan ensi kerran. -- Tänään, tänään ... malttakaa mieltänne,
tänään minä en voi.

-- Tänään te ette voi! Mitä siis on tapahtunut?

-- Ennen kaikkea, nähkääs, minä en voi hyvin.

-- Se on ikävä asia; mutta se, mitä teidän tulee tehdä, kestää niin
vähän aikaa, ja tuottaa niin vähän vaivaa...

-- Ja sitten, ja sitten, ja sitten...

-- Ja sitten, mitä sitten?

-- Ja sitten on esteitä...

-- Esteitä? Mitä esteitä voikaan olla?

-- Teidän pitäisi olla minun sijassani tietääksenne, mitä ikävyyksiä
tällaisissa asioissa esiintyy, kuinka suuri edesvastuu meikäläisillä
on. Minäpä olen liian hyväsydäminen, en ajattele muuta kuin esteiden
syrjäyttämistä, kaiken helpottamista, kaikkien mielen noudattamista,
ja näin laiminlyön velvollisuuteni. Ja siitä saan kärsiä nuhteita,
jopa pahempaakin.

-- Mutta taivaan nimessä, älkää näin pitäkö minua piinapenkissä, vaan
sanokaa suoraan, miten on asianlaita.

-- Te ette siis tiedä kuinka monta muodollisuutta täytyy noudattaa
asetuksienmukaista avioliittoa varten.

-- Totta kai minä siitä jotakin tiedän, Renzo virkkoi, alkaen
kiivastua, -- olettehan te tarpeeksi saanut sillä pääni pyörälle
näinä viime päivinä. Mutta eikö nyt vihdoinkin kaikki ole kunnossa?
Eikö kaikki ole tehty, mitä on ollut tehtävää?

-- Kaikki, kaikki, niin te luulette. Mutta, malttakaahan mieltänne,
minä olen houkkio, joka laiminlyön velvollisuuteni, säästääkseni
muilta ikävyyksiä. Mutta nyt -- riittää, minä tiedän, mitä sanon. Me
pappiparat olemme alasimen ja vasaran välissä. Te olette kärsimätön;
minä teitä säälin, poika parka. Entä esimiehet ... no niin, eihän
sitä voi kaikkea sanoa. Ja me saamme vastata kestit, me...

-- Mutta selittäkääpä minulle, mikä on tuo toinen muodollisuus,
joka vielä on noudatettava, kuten sanotte; niin se on heti paikalla
täytettävä.

-- Tiedättekö, kuinka monta estettä on olemassa, jotka tekevät asian
laittomaksi?

-- Mitäpä minä noista esteistä tietäisin!

-- Error, conditio, votum, cognatio, crimen. Cultus disparitas, vis,
ordo, ligamen, honestas. Sis sis affinis ... näin alkoi Don Abbondio,
toimittaen yhteenlaskua sormillaan.

-- Teettekö minusta pilaa? nuorukainen keskeytti, Mitä hyödyttää
minua teidän latinanne?

-- No niin, koska ette asioita ymmärrä, niin olkaa hieman
kärsivällinen ja luottakaa siihen, joka niitä ymmärtää!...

-- Asiaan!...

-- Kas niin, rakas Renzo, älkää vihastuko, minähän olen valmis
tekemään kaiken sen, mikä riippuu minusta. Tahtoisinhan nähdä teidät
tyytyväisenä; tahdon teidän parastanne. Oh! ... kun ajattelen, että
teidän oli niin hyvä elää; eihän teiltä puuttunut mitään. Ja sitten
saitte äkkiä tuon päähänpiston naida...

-- Mitä puheita nuo ovat, herra pastori? Renzo keskeytti, kasvot
hämmästyneen ja samalla vihastuneen näköisinä.

-- Sanonhan vain näin, sanoakseni, rauhoittukaa toki, Tahtoisin nähdä
teidät tyytyväisenä...

-- No, entä sitten?

-- Sitten, poikaseni, tahdon huomauttaa, ettei syy ole minun. Enhän
minä ole säätänyt lakia. Ja ennenkuin vahvistamme avioliiton,
on meidän velvollisuutemme tehdä monta monituista tutkistelua
saadaksemme varmuutta siitä, ettei ole olemassa esteitä.

-- Asiaan, ja sanokaa minulle lopultakin mikä este on sattunut.

-- Vähän kärsivällisyyttä. Ne eivät ole asioita, joita voisi selittää
noin vaan kädenkäänteessä. Toivottavasti ei ole mitään esteitä; mutta
meidän täytyy joka tapauksessa tiedustella, Teksti on ilmeisen selvä:
antequam matrimonium denunciet...

-- Johan sanoin teille, etten huoli latinasta.

-- Mutta täytyyhän minun teille selittää...

-- Ettekö siis ole jo tehnyt noita tutkisteluja?

-- En kaikkia, niinkuin olisi pitänyt.

-- Miksi ette tehnyt niitä ajoissa? Miksi sanoitte minulle, että
kaikki oli valmista? Mitä siis toimittaa lykkäys?...

-- Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut
helpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt ... nyt on
tapahtunut ... no niin, minä sen yksin tiedän.

-- Mitä minun siis pitää tehdä?

-- Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole
ijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!

-- Kauanko?

-- Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.
Ja ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:

-- No parissa viikossa minä koetan...

-- Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te
vaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu ... ja nyt te äkkiä
sanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. -- Kaksi
viikkoa! ... hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä,
ojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle
hänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa
olisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen
pelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:

-- No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä,
koetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa...

-- Ja mitä sanon minä Lucialle?

-- Että minä olen erehtynyt.

-- Entä ihmisten juorut?

-- Eihän mikään estä teitä sanomasta, että minä olen tehnyt tyhmyyden
pelkästä asianharrastuksesta ja liiallisesta ystävällisyydestä. Te
voitte luoda koko syyn minun hartioilleni. Mitä parempaa voin enää
teille sanoa. Siis viikon kuluttua.

-- Ja silloin ei enää ilmaannu muita esteitä?

-- Kun minä kerran sen sanon...

-- Hyvä. Tahdon kärsivällisesti odottaa yhden viikon. Mutta pankaa
mieleenne, että sen kuluttua en enää tyydy pelkkiin lupauksiin.
Hyvästi siihen asti.

Näin sanottuaan hän läksi pois, kumartaen Don Abbondiolle tavallista
jäykemmin ja luoden häneen katseen, jossa oli enemmän uhkausta kuin
kunnioitusta.

Renzon tultua ulos maantielle ja astuessa allapäin morsiamensa kotia
kohti, palasivat hänen ajatuksensa keskellä suuttumustaan äskeiseen
keskusteluun, ja hänestä tämä tuntui yhä kummallisemmalta. Don
Abbondion osoittama kylmä ja neuvoton vastaanotto, hänen levoton
ja väkinäinen keskustelunsa, hänen harmaat silmänsä, jotka hänen
puhuessaan lakkaamatta harhailivat sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat
pelänneet kohdata suusta lähteneitä sanoja; tuo teeskentely, että hän
muka ensi kerran kuuli puhuttavan tuosta jo niin tarkoin yhteisin
neuvoin määrätystä avioliitosta ja ennen kaikkea tuo itsepäinen
viittaaminen johonkin suureen esteeseen, ilman että hän sanoi mitään
selvää -- kaikki nämä seikat yhteensä panivat Renzon ajattelemaan,
että tässä piili salaisuus, joka oli toisenlainen kuin mitä Don
Abbondio koetti luulotella. Nuorukainen pysähtyi hetkeksi epäröiden,
pitikö hänen palata takaisin kovistamaan häntä ja pakottamaan
häntä puhumaan selvää kieltä. Mutta nostaessaan katseensa hän näki
Perpetuan, joka astui hänen edellänsä ja aikoi mennä sisälle muutaman
askeleen päässä pappilasta olevaan kyökkipuutarhaan. Renzo huusi
hänelle hänen avatessaan porttia, joudutti askeleitaan, saavutti
hänet, pysäytti hänet kynnyksellä, ja toivoen häneltä saavansa tietää
jotain lähempää hän yhtyi keskusteluun hänen kanssansa.

-- Päivää, Perpetua. Olin toivonut, että me kaikki tänään olisimme
saaneet yhdessä iloita.

-- Oh! Jumala päättää joskus toisin, Renzo parka.

-- Tehkääpä minulle tämä mieliteko: tuo kunnianarvoinen herra pastori
lateli minulle syitä, joita en oikein ymmärtänyt. Voisittekohan te
paremmin selittää minulle, miksi hän ei voi tai ei tahdo meitä tänään
vihkiä.

-- Luuletteko minun tietävän isäntäni salaisuuksia?

-- Tiesinhän, että tässä piilee joku salaisuus, ajatteli Renzo. Ja
saadakseen sen ilmi hän jatkoi:

-- Kuulkaahan, Perpetua. Olemmehan ystäviä. Sanokaa minulle, mitä
tiedätte. Auttakaa poika parkaa.

-- Ikävä asia syntyä köyhänä, Renzo hyvä.

-- Luonnollisesti, tämä virkkoi, ja hänen epäilyksensä yhä kasvoivat.
Ja koettaen tunkea syvemmälle kysymykseen, hän lisäsi:

-- Mutta sopiiko pappien kohdella pahoin köyhää väkeä?

-- Kuulkaahan, Renzo, minä en voi sanoa mitään, sillä ... en tiedä
mitään; mutta voin vakuuttaa teille, ettei isäntäni tahdo tehdä
vääryyttä teille, eikä kellekään muulle. Hän ei ole ollenkaan
syyllinen.

-- Kuka sitten tässä on syyllinen? kysyi Renzo, näyttäen
hajamieliseltä, mutta itse teossa sydän täynnä odotusta ja korva
tarkkaavaisena.

-- Johan sanoin, etten tiedä mitään... Isäntääni minun vaan täytyy
puolustaa; sillä minua pahoittaa kuullessani häntä syytettävän
siitä, että hän muka tekisi kellekään pahaa. Mies parka! Hänen ainoa
vikansa on hänen liiallinen hyväsydämisyytensä. Sillä, nähkääs, tässä
matoisessa maailmassa on konnia, väkivallan tekijöitä ja jumalattomia
ihmisiä...

-- Väkivallan tekijöitä, konnia! Renzo ajatteli: ainakaan ei tässä
ole kysymys esimiehistä. No sanokaapa, hän sitten virkkoi, vaivoin
peittäen kiihtyvää mielenliikutustaan, sanokaapa, keitä ne ovat.

-- Kas! Tahtoisitte saada minut puhumaan; enkä minä voi puhua,
kun ... en tiedä mitään: kun en tiedä mitään, se on yhtä kuin olisin
vannonut olevani vaiti. Vaikka ojentaisitte minut kidutuspenkille,
ette saisi minua sanaakaan hiiskumaan. Hyvästi; kumpikin hukkaamme
aikaamme.

Näin sanoen hän kiireisesti astui sisään puutarhaan, ja sulki oven
jälkeensä. Renzo vastasi hänen jäähyväiseensä ja kääntyi, poistuen
hiljaa, jotta Perpetua ei huomaisi mihin päin hän kulki. Mutta
tultuaan Perpetuan korvan kuulemattomiin hän joudutti askeleitaan
ja oli seuraavassa tuokiossa Don Abbondion ovella. Hän astui suoraa
päätä sisälle siihen pieneen saliin, johon oli hänet jättänyt, tapasi
hänet vielä siellä, ja riensi hänen luokseen rohkeana ja silmät
pyörien vihasta.

-- No, mitä tämä merkitsee? Don Abbondio virkkoi.

-- Kuka on tuo väkivallan tekijä? kysyi Renzo miehen tavoin, joka on
päättänyt saada varman vastauksen, kuka on tuo väkivallan tekijä,
joka ei tahdo, että minä naisin Lucian?

-- Mitä loruja? ... miesparka soperteli hämmästyksissään, kasvot
äkkiä valkeina ja raukeina kuin vaateriepu, joka juuri otetaan
pesusta. Noita sanoja soperrellessaan hän kavahti ylös tuoliltaan
karatakseen ovelle. Mutta Renzo, joka oli odottanut tätä liikettä,
oli ollut varoillaan, juoksi ennen häntä ovelle, lukitsi sen ja pisti
avaimen taskuunsa.

-- Kas noin. Aiotteko nyt puhua, herra pastori? Kaikki muut tuntevat
minun asiani, paitsi minä itse. Minäkin tahdon sen tuntea, hitto
vieköön? Mikä on hänen nimensä?

-- Renzo, Renzo! Jumalan nimessä, varokaa, mitä teette. Ajatelkaa
sielunne autuutta!

-- Minä ajattelen vaan, että tahdon sen tietää heti paikalla.

Ja näin sanoessaan hän ehkä huomaamattaan tarttui taskustaan esiin
pistävän tikarin kahvaan.

-- Armoa! Don Abbondio huudahti murtunein äänin.

-- Tahdon sen tietää.

-- Kuka teille siitä puhui?...

-- Pois kaikki väistelyt. Puhukaa suoraan ja pian.

-- Tahdotteko minun surmaani?

-- Tahdon tietää sen, mikä minulla on oikeus tietää.

-- Mutta jos puhun, olen surman oma. Eikö minun henkeni kenties ole
minulle rakas?

-- Juuri sentähden puhukaa!

Tämä "sentähden" lausuttiin niin pontevasti ja Renzon kasvojenilme
kävi niin uhkaavaksi, ettei Don Abbondio enää voinut olettaa
vastustamista mahdolliseksi.

-- Lupaatteko, ... vannotteko minulle, hän sanoi, ettette puhu siitä
kellekään, ettette koskaan virka...

-- Lupaan teille, että teen raivokkaan teon, jollette nopeasti sano
minulle tuon henkilön nimeä.

Tämän uuden uhkauksen kuultuaan, Don Abbondio, samannäköisenä kuin
henkilö, jonka suuhun hammaslääkäri jo on pistänyt pihtinsä, sanoi:

-- Don...

-- Don? Renzo toisti ikäänkuin auttaakseen potilasta saamaan esille
suustaan loput; ja hän seisoi kumarassa, kallistaen korvaansa
pastorin suuta kohden, käsivarret taapäin ojennettuina ja kädet
nyrkillä.

-- Don Rodrigo! lausui kidutuksenalainen kiireisesti, lasketellen
nuo harvat tavuut katkonaisesti perätysten ja lausuen epäselvästi
kerakkeet, osaksi suuren hätänsä vuoksi, osaksi sentähden, että
hän turvautuen vähäiseen jälellä olevaan mielenmalttiinsa koetti
sovitella noita kahta pelkonsa aihetta ja tahtoi tehdä epäselväksi ja
ymmärtämättömäksi tuon sanan sinä hetkenä, jolloin hänen oli pakko
lausua se julki.

-- Tuo koira! Renzo ulvoi. Ja millä tavoin hän sen teki? Mitä hän on
teille sanonut, jotta...?

-- Millä tavoin, niin, millä tavoin! virkkoi Don Abbondio melkein
paheksuvalla äänellä; hän näet mielestään näin suuren uhrauksen
jälkeen arveli tulleensa ikäänkuin velkojaksi. Millä tavoin? Olisinpa
tahtonut nähdä teidät samassa pulassa kuin minä; varmaankaan ei
teille silloin olisi jäänyt päähän noin paljo hullutuksia.

Ja nyt hän kuvasi hirvittävin värein tuon kamalan kohtauksen. Ja
huomattuaan puhuessaan sisällään kuohuvaa suurta kiukkua, joka tähän
asti oli pysynyt salassa ja pelon verhossa, ja nähdessään samalla
miten Renzo puoleksi raivokkaana, puoleksi hämmästyneenä seisoi
allapäin, hän jatkoi rohkeammin:

-- Olettepa aiheuttanut kauniin jutun! Olettepa tehnyt minulle
mokoman palveluksen! Tällaisen kepposen kunnon miehelle,
hengenpaimenellenne, hänen omassa talossaan, pyhässä paikassa!
Todella olette tehnyt aika kepposen, ja kaiken tämän houkutellaksenne
esiin suustani minun onnettomuuteni, teidän onnettomuutenne, sen
salaisuuden, jota säilytin varovaisuudesta, teidän menestyksenne
huolenpidosta! Ja kun sen nyt tiedätte, niin mitä, taivaan nimessä,
aiotte minulle vielä tehdä? Tässä ei totisesti ole kysymys pilasta,
ei vääryydestä eikä oikeudesta, tässä on kysymys väkivallasta. Ja
kun tänä aamuna annoin teille hyvän neuvon ... niin heti jouduitte
raivoihinne. Minä menettelin järkevästi sekä itseni että teidän
puolesta. Mutta mitä nyt tehdä? Avatkaa toki ovi; antakaa minulle
avaimeni!

-- Olen ehkä ollut väärässä, virkkoi Renzo Don Abbondiolle
leppyneellä äänellä, jossa kuitenkin värähteli viha ilmisaatua
vihollista kohtaan; olen ehkä erehtynyt, mutta tutkistelkaa
omaatuntoanne ja ajatelkaa miten te minun sijassani...

Näin puhuessaan hän oli ottanut avaimen taskustaan ja meni nyt
aukaisemaan ovea. Don Abbondio astui hänen jälkeensä, ja sillaikaa
kuin Renzo väänsi avainta reiässä, hän asettui vallan lähelle Renzoa,
katsoi häneen vakavasti ja levottomana, nosti hänen silmiensä tasalle
oikean kätensä kolme sormea, ikäänkuin puolestaan helpottaakseen
Renzon lupauksentekoa ja sanoi:

-- Vannokaa ainakin!

-- Olen kenties menetellyt väärin: ja suokaa minulle anteeksi,
vastasi Renzo, avaten oven ja tehden lähtöä.

-- Vannokaa! ... kehoitti Don Abbondio, tarttuen vapisevin käsin
hänen käsivarteensa.

-- Olen kenties menetellyt väärin... Renzo toisti, irtaantuen hänen
kädenpuristuksestaan; ja hän poistui nuolena, katkaisten täten
kysymyksen, jota kirjallisen, filosoofisen tai muunlaisen kysymyksen
tavoin olisi voinut kestää vuosisatoja, kun kumpikin puoli ainoastaan
toisteli omaa todistusperustettaan. -- Perpetua! Perpetua! huusi Don
Abbondio, turhaan kutsuttuaan takaisin pakolaista.

Mutta Perpetua ei vastannut, Eikä Don Abbondio enää tietänyt, mitä
hänen piti ajatella ja tehdä.

On tapahtunut useammin kuin kerran paljon etevämmille henkilöille
kuin Don Abbondio, että ovat joutuneet niin vaikeaan pulaan, niin
suuren epävarmuuden valtoihin, etteivät ole huomanneet muuta
parempaa keinoa kuin paneutua kuumeisena levolle. Tätä hätäkeinoa
Don Abbondion ei tarvinnut lähteä etsimään, se tarjoutui hänelle
itsestään. Edellisen päivän aiheuttama pelko, kuluneen yön
tuskallinen valvominen, tämän hetken jännitys ja tulevaisuuden kauhu
tekivät vaikutuksensa.

Huolestuneena ja lamautuneena hän heittäysi nojatuoliinsa ja tunsi
jäsenissään kylmiä väristyksiä, katseli huoaten kynsiään ja huusi
tuon tuostakin värisevällä ja kiukkuisella äänellä:

-- Perpetua!

Tämä tuli viimein, suuri kaalinkupu kainalossa ja vallan levollisen
näköisenä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Säästän lukijalta
kaikki valitukset, surkuttelut, syytökset, puolustukset ja nuo
puheet: "te yksin olette voinut puhua", ja "minä en ole puhunut",
sanalla sanoen koko tämän sekavan keskustelun. Mainittakoon vaan,
että Don Abbondio käski Perpetuan tarkasti lukita oven, olla
avaamatta, oli asia sitten mikä tahansa, ja jos joku kolkutti,
ikkunasta vastata pastorin menneen kuumetautisena levolle. Sitten
hän hitaasti kiipesi portaita yläkertaan toistaen joka kolmannella
portaalla: kaunis juttu! Ja hän laskeutui todella levolle
vuoteellensa, johon hänet jätämme.

Sillävälin Renzo kulki nopein askelin kotiansa, vielä tietämättä
mitä aikoisi tehdä, mutta tuntien sisällään kumean raivokasta halua
tehdä jotain tavatonta ja hirvittävää. Kiihottajat, sortajat, yleensä
kaikki, jotka jollakin tavoin tekevät vääryyttä lähimäiselleen, ovat
syypäät, ei yksistään tekemäänsä pahaan, vaan myös siihen henkiseen
hämmennystilaan, johon saattavat sortamansa henkilöt. Renzo oli
rauhallinen nuorukainen, joka kammoksui verenvuodatusta, suora ja
kaikkea vilppiä vihaava mies. Mutta tällä hetkellä hänen sydämensä
sykki murhantunteita, hänen mielensä yksinomaan hautoi salaisen ansan
virittämistä.

Hän olisi tahtonut rientää Don Rodrigon taloon, kouristaa häntä
kurkusta ja ... mutta hänen mieleensä juolahti, että tämä talo oli
kuin linnoitus, täynnä asestettuja rosvoja ja ulkoa vartioiden
ympäröimä, että ainoastaan hyvin tunnetut ystävät ja palvelijat
vapaasti astuivat siihen sisälle, ilman että heitä kiireestä
kantapäähän tutkisteltiin, ettei tuntematon työmiesparka voisi tarkan
tutkistelun alaiseksi joutumatta päästä sisälle ja että lisäksi
hän, Renzo, siellä ehkä liiankin hyvin tunnettaisiin. Sitten hänen
päähänsä pälkähti ottaa pyssynsä, piiloutua pensasaidan taakse ja
odottaa kunnes tuo mies ehkä sattumalta yksin suuntaisi askeleensa
sinnepäin; ja vaipuen hurjaa mielihyvää tuntien tähän mietiskelyyn,
hän kuvitteli kuulevansa askeleita, kohottavansa hiljaa päätänsä
näitä askeleita kuullessaan, tuntevansa rikollisen, tarttuvansa
pyssyyn, tähtäävänsä, ampuvansa, näkevänsä hänen kaatuvan ja
vavahtelevan kuolintuskissaan, huutavansa hänelle kirouksen ja
pakenevansa turviin rajan toiselle puolelle.

Entä Lucia?

Tuskin oli tämä sana tunkenut keskelle näitä nurinkurisia haaveiluja,
kun paremmat ajatukset, joihin Renzon mieli oli tottunut, joukkona
palasivat. Hänen mieleensä muistuivat vanhempiensa viimeiset
kehoitukset, hänen mieleensä muistui Jumala, Neitsyt Maria ja
pyhimykset. Hän ajatteli sitä mielen lohdutusta, jota hän usein oli
tuntenut siitä, että oli vapaa rikoksista, ja sitä kauhua, jota hän
usein oli kokenut kuullessaan kerrottavan miestaposta. Ja hän heräsi
tästä verisestä unelmasta kauhistuen, tunnontuskaa kärsien, mutta
samalla jonkunmoista iloa kokien siitä, että tämä kaikki olikin ollut
pelkkää kuvittelua. Mutta Lucian muisteleminen herätti koko joukon
muita ajatuksia.

Kuinka paljon toiveita, lupauksia, kuinka hartaan haaveilun verhooma
ja varmana pidetty tulevaisuus, jota juuri tänään oli niin palavasti
ajateltu! Ja miten, millä sanoin ilmoittaa Lucialle tämä uutinen? Ja
mitä sitten oli tehtävä? Miten saada Lucia omakseen tuon voimakkaan
kilpailijan väkivallasta huolimatta? Ja keskellä kaikkea tätä
heräsi hänen mielessään, jollei suoranainen epäilys, niin kuitenkin
jonkunmoinen epämääräinen levottomuus. Tuo Don Rodrigon vaino saattoi
johtua yksinomaan raa'asta Luciaa kohtaan tunnetusta intohimosta.

Entä Lucia itse?

Se ajatus, että Lucia olisi antanut hänelle vähintäkään tilaisuutta,
pienintäkään toiveenvälkähdystä, ei hetkeksikään pujahtanut Renzon
päähän. Mutta tiesikö Lucia asianlaidan? Oliko tuossa häijyssä
miehessä syttynyt tuo himo, ilman että Lucia sitä oli huomannut?
Oliko tuo mies pakottanut asiat näin kireälle, koettamatta ensin
Luciaa jollakin tavoin viekotella? Ja Lucia ei koskaan ollut sanonut
siitä sanaakaan hänelle, sulhaselleen!

Näiden ajatusten valtaamana hän kulki keskellä kylää sijaitsevan
talonsa ohi, astui kylän läpi ja lähestyi Lucian kotia, joka oli
kylän päinvastaisessa päässä, tai oikeammin hieman ulkopuolella
kylää. Tällä pikkutalolla oli edessään pieni puutarha, joka erotti
sen tiestä, ja sitä ympäröi matala muuri. Astuessaan pihalle Renzo
kuuli yläkerran huoneesta sekavaa ja jatkuvaa puheen humua. Hän
kuvitteli, että tämän matkaansaivat Luciaa tervehtimään tulleet
ystävättäret ja tuttavat; eikä hän tahtonut ilmestyä keskelle tätä
iloista seuraa sellainen uutinen mielessä ja kasvoilla kuvastuneena.

Muuan pihalla oleva tyttö juoksi häntä vastaan huutaen: Sulhanen,
sulhanen!

-- Vaiti, Bettina, vaiti! virkkoi Renzo. Tule tänne; mene ylös
Lucian luo, vie hänet syrjään ja kuiskaa hänen korvaansa ... mutta
niin ettei kukaan kuule, eikä epäile mitään, kuuletkos! ... sano
hänelle, että minulla on puhuttavaa hänen kanssaan, että odotan häntä
alikerrassa, ja että hän tulisi heti.

Tyttönen kiipesi joutuisaan portaita yläkertaan, iloisena ja ylpeänä
siitä, että hänellä oli salainen asia toimitettavana.

Lucian oli äitinsä vastikään koristanut. Ystävättäret tunkeutuivat
kilvan morsiamen ympärille, tahtoen jokainen väkisin häntä ihailla.
Lucia väistyi hieman rajun kainona kuten talonpoikaisnaisilla on
tapana, peittäen kyynäspäillään kasvonsa, jotka kumarsi rintaa
kohden, ja rypisti pitkiä mustia kulmakarvojaan, vaikka samalla
suu hymyili. Mustat nuoret hiuksensa, jotka otsan kohdalla erotti
toisistaan valkoinen ja kapea jakaus, kiemurtelivat taapäin
moninkertaisina palmikkokiehkuroina, joihin oli pistetty pitkiä
hopeaneuloja, mitkä muodostivat ikäänkuin pyhimyksen sädekehän,
kuten vieläkin on tapana milanolaisilla maailmannaisilla. Kaulassa
hänellä oli granaatti-helmien ja kirjailtujen kultanappien muodostama
koriste. Hänellä oli yllään kaunis kukallinen brokaatti-röijy,
jonka hihojen aukeita saumoja yhdistivät kauniit nauhat. Lisäksi
hänellä oli lyhyt kehrätystä silkistä tehty hame tiheine ja pienine
laskoksineen, punaiset sukat ja silkkitohvelit, nekin koruompeleiset.

Paitsi näitä hääpäivän varsinaisia koristepukineita, somisti Luciaa
tuona päivänä hänen jokapäiväinen koristeensa, nimittäin hänen
vaatimaton kauneutensa, jota nyt kohottivat erilaiset kasvoihin
kuvastuvat hellät tunteet. Niissä näkyi kevyen levottomuuden
hillitsemä ilo, tuo levollinen huoli, joka tuon tuostakin huomataan
morsianten kasvoilla, ja joka ei suinkaan karkoita niiden kauneutta,
vaan päinvastoin luo niihin erityisen leiman.

Pikku Bettina hiipi keskelle naisjoukkoa, lähestyi Luciaa, antoi
hänelle taitavasti merkin, joka osoitti että hänellä oli jotain
hänelle sanottavaa ja kuiskasi hänelle sanottavansa korvaan.

-- Poistun hetkeksi, mutta palaan pian, Lucia sanoi naisille ja
meni nopeasti alakertaan. Nähdessään Renzon muuttuneet kasvot
ja levottoman ryhdin hän virkkoi: Mikä sinun on? ja hän tunsi
epämääräisen kauhunaavistuksen valtaavan mielensä.

-- Lucia, vastasi Renzo, tänään on kaikki rauennut tyhjiin, ja Jumala
tietää, milloin meistä voi tulla mies ja vaimo.

-- Kuinka? sanoi Lucia, ollen vallan suunniltaan. Renzo kertoi
hänelle lyhyesti senaamuisen tarinan.

Lucia kuunteli häntä ahdistuksissaan; ja kuullessaan Don Rodrigon
nimen hän huudahti: Ah! punastuen ja vavisten, -- niinkö pitkälle!

-- Sinä siis tiesit...? Renzo kysyi.

-- Liiankin hyvin! Lucia vastasi. -- Mutta, että hän sentään julkeni!

-- Mitä sinä tiesit?

-- Älä nyt vaadi minua puhumaan, älä saata minua itkemään. Riennän
kutsumaan äitiäni ja pyydän naisia lähtemään kotiansa. Meidän täytyy
olla yksin.

Hänen poistuessaan Renzo mutisi: Et ole koskaan puhunut minulle
mitään.

-- Voi, Renzo! huokasi Lucia, kääntyen hetkisen, kuitenkaan
pysähtymättä.

Renzo käsitti vallan hyvin että hänen nimensä, jonka Lucia tällä
hetkellä ja tällä äänenpainolla lausui, merkitsi seuraavaa: -- Voitko
epäillä minun vaienneen muista kuin oikeista ja puhtaista syistä?

Tällävälin kunnon Agnese -- se oli Lucian äidin nimi -- jonka
epäluulo ja uteliaisuus oli herännyt pikkutytön kuiskauksesta
ja tyttärensä poistumisesta, oli tullut alas katsomaan mitä oli
tekeillä. Tytär jätti hänet kahdenkesken Renzon kanssa, palasi
ylhäälle kokoontuneiden naisten luo ja sanoi muuttaen kasvonsa ja
äänensä niin välinpitämättömiksi kuin suinkin: -- Herra pastori on
sairas, tänään ei tule asiasta mitään.

Tämän sanottuaan hän sanoi heille kaikille joutuisasti hyvästi ja
palasi takaisin alakertaan.

Naiset poistuivat eri tahoille kertomaan mitä oli tapahtunut. Pari
tai kolme heistä meni pastorin ovelle asti saadakseen varmuutta
siitä, oliko hän todella sairas.

-- Kuumetta, Perpetua vastasi ikkunasta. Ja tämä surullinen
sanoma, jonka he kertoivat toisille, katkaisi äkkiä ne arvelut ja
aavistukset, jotka jo olivat alkaneet liikkua heidän aivoissaan
ja jotka olivat ilmenneet heidän katkonaisissa ja salaperäisissä
puheissaan.



KOLMAS LUKU.


Lucia astui sisälle alakerran huoneeseen, missä Renzo paraikaa kertoi
asiaa Agneselle, joka levottomana häntä kuunteli. Molemmat kääntyivät
Lucian puoleen, joka siitä tiesi enemmän kuin he, ja jolta odottivat
selvittelyä, mikä epäilemättä oli oleva sangen tuskallinen. Heistä
kun kumpikin rakasti Luciaa eri tavalla, kummankin kasvot ilmaisivat
erilaista paheksumista siitä, että hän oli voinut heiltä jotakin
salata, ja lisäksi näin tärkeän seikan. Vaikka Agnesen oli kiire
saada kuulla tyttärensä puhuvan, hän ei kuitenkaan malttanut olla
soimaamatta häntä:

-- Salata äidiltään sellainen asia!

-- Nyt sanon teille kaikki, virkkoi Lucia, pyyhkien silmiään
esiliinallaan.

-- Puhu, puhu! huusivat samaan aikaan äiti ja sulho.

-- Pyhä Neitsyt! huudahti Lucia. -- Kuka olisi voinut uskoa, että
asiat menisivät näin pitkälle!

Ja kyyneleiden keskeyttämällä äänellä hän kertoi miten Don Rodrigo
toisen herran seurassa muutama päivä sitten, Lucian palatessa
kehruutuvasta, oli kulkenut hänen ohitsensa ja miten edellinen oli
koettanut huvittaa häntä kaikkea muuta kuin kauniilla sukkeluuksilla.
Mutta Lucia ei ollut häntä kuunnellut, vaan oli jouduttanut
askeleitaan ja saavuttanut muut toverinsa. Silloin oli Lucia kuullut
toisen herroista purskahtavan naurunhohotukseen ja Don Rodrigon
sanovan: -- Lyökäämme vetoa. -- Seuraavana päivänä olivat nuo
herrasmiehet taas kävelleet tiellä; mutta Lucia oli kulkenut keskellä
tovereitaan, katse maahan luotuna. Taas oli toinen herroista nauraa
hohottanut ja Don Rodrigo oli sanonut: -- Saammehan nähdä, saammehan
nähdä! Kiitos taivaan, jatkoi Lucia, tuo päivä oli viimeinen, jona
menin kehruutuvalle. Kerroin tapauksen heti...

-- Kenelle sen kerroit? Agnese kysyi jouduttaen hieman närkästyneenä
tuon onnellisen suositun nimen mainitsemista.

-- Isä Cristoforolle, rippitunnustuksessa, äiti, vastasi Lucia
lempeällä puolustelevalla äänenpainolla. Kerroin hänelle kaikki, kun
sinä äiti ja minä viimeksi kävimme luostarikirkossa. Ja jos muistatte
niin minä tuona aamuna otin käsille toisen askareen toisensa
jälkeen viivyttääkseni aikaa odottaakseni muun kirkkoväen tuloa ja
kulkeakseni heidän seurassaan. Sillä tuon kohtauksen jälkeen tiet
minua suuresti pelottivat...

Kun Agnese kuuli kunnianarvoisen isä Cristoforon nimeä mainittavan,
lauhtui hänen paheksumisensa.

-- Teitpä siinä hyvin, hän sanoi; -- mutta miksi et kertonut kaikkea
äidillesikin?

Lucialla oli ollut tähän kaksi hyvää syytä: toinen oli ollut se,
ettei hän ollut tahtonut huolestuttaa ja pelästyttää tuota kunnon
vaimoa seikan vuoksi, jota ei kuitenkaan voinut muuttaa; toinen oli
ollut se, ettei hän ollut tahtonut panna liikkumaan useiden suiden
kautta juttua, jonka hän hartaasti halusi pysyvän salassa, sitä
hartaammin, kun hän toivoi häidensä heti alussa katkaisevan tämän
kammotun vainon. Näistä kahdesta syystä hän ei kuitenkaan maininnut
muuta kuin toisen.

-- Ja sinulle, hän sitten sanoi kääntyen Renzon puoleen, äänessä
sellainen väre, jonka tarkoitus on saada ystävä tunnustamaan, että
hän on ollut väärässä, -- olisiko minun pitänyt sinulle puhua tästä?
Tiedäthän siitä nyt liikaakin!

-- Ja mitä sanoi sinulle Isä? kysyi Agnese.

-- Hän sanoi, että minun pitäisi koettaa jouduttaa häitäni niin
paljon kuin suinkin ja että minun siihen asti pitäisi pysyä kotiin
suljettuna, että hartaasti rukoilisin Jumalaa ja että hän toivoi tuon
miehen unhottavan minut, kun ei enää minua näkisi. Ja tämän vuoksi,
hän jatkoi uudelleen kääntyen Renzon puoleen, kuitenkaan katsomatta
häntä silmiin ja vahvasti punastuen, tein tuon kainostelemattoman
teon ja kehoitin sinua jouduttamaan aviomme solmimista aikaisemmin
kuin oli ennemmin määrätty. Kuka tietää mitä sinä minusta
ajattelitkaan! Mutta luulin menetteleväni hyvin, ja niin oli minua
neuvottu, ja pidin varmana ... ja tänä aamuna en olisi voinut
aavistaakaan... Tässä keskeytti kyyneltulva hänen puheensa.

-- Tuo konna, tuo kirottu mies, tuo murhaaja! huusi Renzo kiitäen
edes takaisin huoneessa ja puristaen tuontuostakin tikarinsa kahvaa.

-- Miten sekava juttu, taivas meitä varjelkoon, huudahti Agnese.

Nuorukainen pysähtyi äkkiä Lucian eteen, joka yhä vielä itki. Hän loi
morsiameensa katseen, jossa kuvastui hellyyttä, surua ja raivoa, ja
virkkoi: -- Tämä on tuon ilkiön viimeinen konnanteko!

-- Ei niin, Renzo, taivaan nimessä! huusi Lucia. Ei suinkaan niin!
Onhan köyhilläkin Herra taivaassa; ja miten toivot hänen meitä
auttavan, jos teemme pahaa?

-- Ei niin, ei taivaan nimessä niin, Agnese toisti.

-- Renzo, sanoi Lucia, tuntuen saaneen toivoa ja tyynesti
päättäväisenä, sinulla on ammatti, ja minä osaan tehdä työtä:
menkäämme niin kauas täältä, ettei tuo mies enää kuule meistä
puhuttavan.

-- Oh, Lucia! Entä sitten! Emmehän vielä ole mies ja vaimo. Luuletko
että pastori antaa meille esteettömyyden todisteen? Moinen mies? Jos
jo olisimme naimisissa, niin silloin...

Lucia alkoi uudelleen itkeä. Ja kaikki kolme vaikenivat ja
vajosivat alakuloisuuteen, joka tarjosi jyrkän vastakohdan heidän
häävaatteidensa upeudelle.

-- Kuulkaa, lapset, noudattakaa minun neuvoani, Agnese sanoi muutaman
hetken kuluttua. Minä olen teitä vanhempi ja tunnen hieman maailmaa.
On tarpeetonta niin suuresti pelästyä. Paholainen ei ole niin ruma,
kuin miksi häntä kuvataan. Meistä ihmisparoista vyyhti tuntuu kahta
sekavammalta, kun emme osaa löytää oikeata langanpäätä. Mutta joskus
sellaisen miehen neuvo ja sana, joka on lukenut ... niin minä olen
varma asiastani. Renzo, seuraa neuvoani, mene Leccoon, hae tohtori
Juonittelija, kerro hänelle ... Mutta älä taivaan nimessä mainitse
häntä tällä nimellä, sehän on liikanimi. Pitää sanoa herra Tohtori...
Niin, mikä hänen oikea nimensä onkaan? Noh, enhän minä sitä oikeata
nimeä tiedäkään, mainitsevathan kaikki häntä tuolla nimellä. Yhtä
kaikki, kysy tuota suurta, laihaa ja kaljupäistä tohtoria, jolla on
punainen nenä ja vaaraimen kokoinen syylä poskessa.

-- Tunnen hänet ulkonäöltä, sanoi Renzo.

-- Hyvä, jatkoi Agnese; siinä vasta mies! Olenpa nähnyt useamman kuin
yhden pulaan joutuneen, joka ei enää tietänyt mitä tehdä, oltuaan
tunnin kahdenkesken tohtori Juonittelijan kanssa (varo vaan, ettet
mainitse häntä tällä nimellä) nauravan koko pulalleen. Ota nämä neljä
kuohilaskukkoa; eläinparat, aioin itse vääntää niiden kaulat poikki
tämäniltaista juhla-ateriaa varten. Vie ne hänelle, sillä sellaisten
herrojen luo ei koskaan pidä mennä tyhjin käsin. Kerro hänelle
kaikki, mitä on tapahtunut, ja saat nähdä, että hän tarkalleen sanoo
sinulle sellaista, mikä ei koskaan olisi pälkähtänyt päähämme, vaikka
tuumisimme koko vuoden.

Renzo hyväksyi mielellään tämän neuvon, samoin Lucia, ja Agnese
ylpeänä siitä, että oli sen antanut, otti toisen toisensa jälkeen
ulos kanakopista nuo eläinparat, kokosi kimppuun niiden kahdeksan
jalkaa, ikäänkuin olisi tehnyt kukkavihon, sitoi ne yhteen nyörillä
ja antoi ne Renzon käteen, joka lausuttuaan ja kuultuaan rohkaisevia
sanoja astui ulos puutarhan portista, jotta eivät kylän lapset olisi
häntä nähneet, he kun olisivat juosseet hänen jälessänsä huutaen: --
Sulhanen, sulhanen!

Kulkien yli ketojen, tai kuten näillä seuduin sanottiin, alueiden,
hän poistui pikku polkuja myöten ja värisi raivosta ajatellessaan
vastoinkäymistään ja tuumi sitä puhetta, jota aikoi pitää tohtori
Juonittelijalle. Annan lukijan itsensä kuvitella, missä tilassa
olivat matkalla nuo lintuparat, joiden jalat olivat yhteensidotut
ja päät roikkuivat alaspäin ja jotka lisäksi olivat miehen kädessä,
joka suuren mielenliikutuksensa valloissa vilkkain liikkein säesti
päässään temmeltäviä myrskyisiä ajatuksia. Milloin hän vihoissaan
ojensi käsivartensa, milloin hän epätoivoissaan nosti sen ilmaan,
milloin hän sitä heilutti ikäänkuin uhaten, ja joka kerralla
hän antoi niille aika tärähdyksen, pannen niiden roikkuvat päät
heilahtamaan. Kukot nokkivat toisiaan päähän; tämäntapaistahan usein
sattuu onnettomuudentoverien kesken.

Saavuttuaan kauppalaan Renzo kysyi tohtorin asuntoa; se osoitettiin
hänelle ja hän riensi sinne. Astuessaan sisälle hän tunsi mielessään
sellaista levottomuutta, jota oppimattomat ihmisparat kokevat
oppineen läheisyydessä, ja hän unhotti kaikki valmistamansa puheet.
Mutta silmäillessään salvukukkoja, hän sai uutta rohkeutta. Hän astui
sisälle kyökkiin ja kysyi palvelijattarelta, voiko puhua tohtorin
kanssa. Palvelijatar katsahti kukkoihin ja tarttui niihin, tottuneena
sellaisiin lahjoihin, vaikka Renzo veti niitä taaksepäin, hän kun
tahtoi, että tohtori näkisi ja tietäisi hänen tuoneen jotakin.
Tohtori tuli kyökkiin juuri sillä hetkellä kuin palvelijatar sanoi:

-- Antakaa tänne ja astukaa sisälle.

Renzo kumarsi syvään, tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan
sanomalla: Tule, poikaseni! ja vei hänet työhuoneeseensa. Tämä oli
avara huone, jonka kolmella seinällä riippui kahdentoista Caesarin
kuvat; neljättä seinää peitti hylly täynnä vanhoja ja tomuisia
kirjoja. Keskellä oli pöytä ja sillä sikin sokin todistuksia,
anomuksia, kirjallisia valituksia ja julistuksia; sen ympärillä kolme
tai neljä nojatuolia, korkeine ja neliskulmaisine selkänojineen.
Näiden kulmissa oli kaksi sarvenmuotoista puuveistoskoristetta, ja
nahkapäällystä somistivat suuret kilvenmuotoiset metallikoristeet,
joista muutamat olivat aikoja sitten pudonneet pois, niin että nahka
siellä täällä kulmissa oli irtaantunut ja kääntynyt roikkumaan
ulospäin.

Tohtorilla oli yllään yönuttu, nimittäin kulunut kaapu, jota hän
aikoja sitten oli käyttänyt virkapukuna mennessään Milanoon ajamaan
jotain tärkeätä asiaa. Hän sulki oven ja rohkaisi nuorukaisen mieltä
näillä sanoilla:

-- Poikaseni, sano minulle asiasi!

-- Minulla olisi teille uskottavana eräs asia.

-- Sitä varten olen täällä, tohtori virkkoi, puhu. Ja hän istui
nojatuoliin. Seisoen pöydän ääressä ja pitäen vasemman käden varassa
lakkiaan, jota pyöritteli oikealla kädellä, Renzo alkoi: Tahtoisin
kuulla teiltä, joka olette oppinut...

-- Sano minulle suoraan asiasi, tohtori keskeytti.

-- Suokaa anteeksi, me ihmisparat emme osaa hyvin puhua. Tahtoisinhan
tietää...

-- Hiisi vieköön! olette kaikki samanlaisia: sensijaan että
kertoisitte suoraan asianne, kyselette, teillä kun on jo oma tuumanne
päässä.

-- Anteeksi, herra tohtori, tahtoisin tietää, saako siitä
rangaistusta, kun uhkaa pappia, joka kieltäytyy vihkimästä yhteen
ihmisiä.

-- Ymmärrän, tohtori ajatteli, vaikka hän todella ei ollut
ymmärtänyt; -- ymmärrän. Ja äkkiä hän kävi vakavan näköiseksi. Mutta
tähän vakavaan ilmeeseen sekaantui sääliä ja huolenpitoa. Hän puristi
huulensa yhteen ja päästi tolkuttoman äänen, joka ilmaisi jotakin
tunnetta, minkä hänen seuraavat sanansa tulkitsivat selvemmin:

-- Vakava tapaus, poikaseni, lakipykälän käsittelemä tapaus.
Teitpä hyvin, kun tulit minun luokseni. Se on päivänselvä tapaus,
lukemattomien asetusten käsittelemä ja ... juuri eräässä nykyisen
kuvernöörin viime vuonna säätämässä asetuksessa. Näytän sen sinulle
heti, niin että saat siihen kajota omin käsin.

Näin sanoen hän nousi nojatuolistaan ja upotti kätensä sekavaan
paperikasaan, penkoen sitä ylös alaisin kuin ryynejä pöntössä.

-- Missä se onkaan? Tuossa tuokiossa sen löydän. Meikäläisellä kun
pitää olla esillä niin paljo tavaraa. Aivan varmaan se on tässä, se
kun on tärkeä. Kas! tuossa se onkin.

Hän otti sen käteensä, kääri sen auki, tarkasti päivämäärää ja käyden
vielä vakavamman näköiseksi huudahti: lokakuun 15 päivä 1627! Aivan
oikein! se on viime vuodelta: vallan veres asetus. Sellaiset enimmin
pelottavat. Osaatko lukea, poikaseni?

-- Vähäisen, herra tohtori.

-- Hyvä, seuraa mukana kun luen, niin saat nähdä.

Ja pitäen asetusta levällään edessään, hän alkoi lukea, mutisten
nopeasti ja epäselvästi muutamia kohtia ja viivähtäen selvästi
lausuen ja painokkaasti toisissa kohdin, aina tarpeen mukaan:

"Vaikka 14 päivänä joulukuuta 1620 hänen ylhäisyytensä Ferian
herttuan käskystä julaistu asetus, jonka on valmistanut hänen
ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez de Cordova, j.n.e. säätää mitä
tavattomimpia ja ankarimpia toimenpiteitä väkivaltaa, kiristyksiä ja
Hänen Majesteettinsa uskollisia vasalleja julkeasti sortavia tekoja
vastaan, niin näiden rikoksien esiintyminen ja se pahanilkisyys
j.n.e. on lisääntynyt siihen määrään, että Hänen Ylhäisyytensä on
katsonut välttämättömäksi, j.n.e. Sentähden hän tiedusteltuaan
Senaatin ja Ylimmän tuomioistuimen mielipidettä, on päättänyt
julaista seuraavan asetuksen."

"Ja alkamalla sortoteoista, kokemus kun on osoittanut että useat
henkilöt kaupungissa ja maalla" -- kuuletko -- "tässä valtiossa
väkivaltaisesti harjoittavat kiristystä, lukemattomilla tavoilla
saartaen turvattomia, kuten esim. pakottaen heitä tekemään kauppa- ja
vuokrasopimuksia... j.n.e." Missä olenkaan? Niin, oikein, kuuleppas:
"pakottaen solmimaan tai olemaan solmimatta avioliittoja". Häh?

-- Se koskee minun asiaani, sanoi Renzo.

-- Kuule, kuule, tässä on vielä muutakin, ja tarkastetaan
rangaistuksia. "-- Joko todistetaan tai ei todisteta, että joku
lähtee kotiseudultaan" j.n.e. "että joku maksaa velkansa ja ettei
toinen häntä hätyytä, että joku menee myllylleen". Kaikki tämä ei
koske meitä. Mutta tässä se nyt on: "että joku pappi ei tee sitä,
mihin hänen virkansa häntä velvoittaa, tai että hän tekee sellaista,
mikä ei ole hänelle soveliasta." Häh?

-- Näyttää siltä, kuin tuo asetus olisi tehty vasiten minua varten.

-- Niin, eikö totta? Kuulehan: "ja muita samankaltaisia
väkivaltaisuuksia, joita tekevät vasallit, aateliset, vähävaraiset
tai rahvas." Ei kukaan pääse lain käsistä; tässä ovat kaikki. Se
on vallan kuin Josafatin laakso. Kuule nyt rangaistuksia. "Vaikka
nämä ja muut samanlaiset rikokset jo ovat laissa kiellettyjä, niin
kuitenkin, koska on tarpeellista käyttää suurempaa ankaruutta,
Hänen Ylhäisyytensä kumoamatta entisiä asetuksia, j.n.e. vaatii
ja säätää, että jonkun yllä mainitun pykälän tai senkaltaisen
rikkojia tämän valtion lailliset tuomarit rankaisisivat
rahasakoilla tai ruumiillisella kurituksella, jopa maanpaolla,
laivaorjuudella, vieläpä kuolemallakin..." pikkuseikka! "riippuen
Hänen Ylhäisyydestään, Senaatista, rikoksen laadusta, henkilöistä
ja asianhaaroista. Ja tämän jär-käh-tä-mättömästi ja kaikella
ankaruudella", j.n.e. Onpa tässä jo riittämiin asti, häh? ja
katsoppas allekirjoituksia: Gonzalo Fernandez de Cordova; ja
alempana: Platonus. Ja tässä vielä: Nähnyt Ferrer. Siitä ei puutu
mitään.

Tohtorin lukiessa Renzo seurasi hitaasti katseellaan, koettaen
käsittää noiden lauseiden merkitystä ja omin silmin nähdä nuo pyhät
sanat, joita hän piti pelastuksenaan. Nähdessään uuden turvattinsa
olevan tarkkaavaisen, eikä pelästyneen, tohtori hämmästyi suuresti.

-- Onpa se aika veijari tuo nuori mies, hän ajatteli. Vai niin!
Hän sanoi sitten. Olet leikkuuttanut otsatupsusi. Oletpa ollut
varovainen. Mutta kun uskoit itsesi minulle, ei todellakaan maksanut
vaivaa. Tämä asia on todella hyvin vakava. Mutta etpä tiedä mitä minä
kykenen tekemään auttaakseni turvattiani pahassa pulassa.

Käsittääksemme tätä tohtorin puhetta, tulee meidän tietää tai
muistella, että bravoilla eli palkkalaisrosvoilla ja kaikenlaisilla
pahantekijöillä oli tähän aikaan tapana käyttää otsalla pitkää
hiustupsua, jonka sitten hyökätessään jonkun kimppuun vetivät
alas kasvoille kypärinsilmikon tavoin, jos yritys oli sellainen,
että se vaati samalla voimaa ja varovaisuutta. Julistukset eivät
olleet jättäneet tätä seikkaa koskettelematta: "Hänen Ylhäisyytensä
(markiisi de la Hynajoja) säätää että jokainen, joka käyttää
niin pitkiä hiuksia, että ne peittävät otsan, siihen kulmakarvat
luettuina, tai palmikkoa joko korvien edessä tai takana, maksaa
sakkoa kolme sataa riksiä, ja jos hän ei siihen kykene, niin
rangaistakoon ensi kerralla kolmivuotisella laivaorjuudella, toisella
kerralla, paitsi juuri mainitulla tavalla vielä ankarammin sakko- ja
kuritusrangaistuksella Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan."

"Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku on kaljupäinen, tai että
hänellä on toinen pätevä syy, nimittäin syntymämerkki tai arpi,
olkoon hänen sallittu kauneuden ja terveyden syistä käyttää juuri
niin pitkiä hiuksia, kuin on tarpeen näiden vammojen peittämiseksi,
mutta ei ollenkaan sen pitempiä. Luonnollisesti ei saa näin menetellä
muutoin kuin välttämättömyyden niin vaatiessa, ellei tahdo joutua
saman rangaistuksen alaiseksi kuin muut tämän lakimääräyksen
rikkojat."

"Samoin Hänen Ylhäisyytensä säätää partureille, sakon tai kolmen
julkisessa paikassa toimeenpannun kidutusnuoran nykäyksen uhalla,
jopa, kuten yllä, mielivallasta riippuen, vielä ankaramman
ruumiillisen rangaistuksen uhalla, että eivät saa jättää niille,
joiden hiuksia leikkaavat, minkäänlaisia palmikoita, tupsuja ja
kähermiä, eivätkä hiuksia, jotka kasvavat otsalla, ohimoilla tai
korvan takana; vaan että heidän tulee leikata ne kaikki yhtä
pitkiksi, lukuunottamatta yllämainittuja poikkeustapauksia, kuten
kaljupäisyyttä ja muita vammoja."

Hiustupsu oli siis osa asevarustusta ja pöyhkyrien ja pahantekijöiden
tunnusmerkki; siitä johtui, että sentapaisia ihmisiä yleisesti
sanottiin tupsuniekoiksi. Tämä soimanimi on pysynyt ja elää vieläkin
lieventyneenä murteessa; eikä kenties ole ainoatakaan milanolaisista
lukijoistamme, joka ei muistaisi kuulleensa lapsuudessaan
vanhempiensa, opettajainsa, jonkun perheen ystävän tai palvelijan
sanoneen hänestä: "Sinä olet tupsuniekka, pikku tupsuniekka."

-- Toden totta, Renzo huomautti, en minä poika pahaisesta alkaen
koskaan elämässäni ole käyttänyt hiustupsua.

-- Täten asiasta ei tule mitään, tohtori virkkoi, pudistaen päätään
puoleksi vihaisen, puoleksi kärsimättömän näköisenä. Jollei sinulla
ole luottamusta minuun, asiasta ei tule mitään. Ken sanoo tohtorille
valheita, näetkös poikaseni, on hölmö, joka tulee sanomaan tuomarille
totuuden. Asianajajalle pitää sanoa asiat selvinä; meidän asiamme on
tehdä ne sekaviksi. Jos tahdot, että minä sinua autan, niin täytyy
sanoa kaikki a:sta ö:hön, sydän kädessä, kuten rippi-isälle. Sinun
täytyy mainita minulle, keltä olet saanut toimeksesi tämän tehtävän;
luonnollisesti se on joku huomattava henkilö; ja tässä tapauksessa
käyn hänen puheillaan, kuten kohteliaisuus vaatii. En hänelle sano,
näetkös, että sinulta olen kuullut hänen sinut lähettäneen; siitä
voit olla varma. Minä sanon tulevani rukoilemaan hänen suojelustaan
parjatulle nuorukaisparalle. Ja hänen kanssaan teen sopivan päätöksen
onnellisesti ratkaistakseni asian. Huomaa, että hän pelastaessaan
itsensä myöskin pelastaa sinut. Ja jos tämä teko on kokonaan sinun
laskuusi pantava, niin en minä vetäydy pois; olenpa auttanut toisia
pahemmastakin pulasta... Kunhan vaan et ole loukannut ketään
ylhäistä henkilöä, niin sitoudun pelastamaan sinut hädästä, tietysti
vaatimalla hieman korvausta. Sinun tulee mainita minulle, kuka
on loukattu, kuten sanotaan; ja riippuen asianomaisen säädystä,
ominaisuuksista ja luonteesta saamme päättää, onko sopivampaa pitää
häntä pelonalaisena meidän suojelijaimme avulla, vai keksiä joku
rikos, jonka lykkäämme hänen hartioilleen, eli panna hänelle kirppu
korvaan. Sillä, näetkös, kunhan vaan oikein osaa käsitellä asetuksia,
niin ei kukaan ole syyllinen, eikä kukaan ole syytön. Mitä pastoriin
tulee, jos hän on ymmärtäväinen mies, niin hän pysyy alallaan; jos
hän taas on itsepäinen, niin on tätäkin varten apukeinoja. Jokaisesta
pulmasta voi suoriutua; mutta sitä varten tarvitaan kykenevä mies. Ja
sinun asiasi on vakavaa laatua, vakavaa, sanon minä, hyvin vakavaa.
Laki on tässä kohden selvä; ja jos asia tulee ratkaistavaksi sinun
ja oikeuden välillä, noin niin sanoakseni kahden kesken, niin olet
pahemmassa kuin pulassa. Puhun sinulle ystävänä. Uhkatekonsa saa
maksaa; ja jos tahdot asiasta suoriutua ilman melua, vaaditaan rahaa
ja suoruutta, luottamusta siihen henkilöön, joka tahtoo sinua auttaa
ja tottelevaisuutta tekemään kaikki mitä määrätään.

Tohtorin päästäessä ilmoille tätä sanatulvaa, Renzo seisoi
töllistellen häneen haltioituneen tarkkaavaisesti, vallan niin kuin
moukka suu auki torilla katselee silmänkääntäjää, joka pistettyään
suuhunsa tappuroita, ja yhä vaan tappuroita, sitten vetää sieltä ulos
nauhaa aivan loppumattomiin. Mutta huomattuaan mitä tohtori tahtoi
sanoa ja oivallettuaan hänen väärinkäsityksensä, hän katkaisi nauhan
hänen suustansa, sanoen:

-- Oh, herra tohtori, miten olettekaan ymmärtänyt asiani? Asianlaita
on vallan päinvastainen. Enhän minä ole ketään uhannut; minä en
yleensä tee sellaista. Kysykääpä vaan koko minun kyläkunnaltani,
niin saatte kuulla, ettei minulla koskaan ole ollut mitään tekemistä
oikeuden kanssa. Ilkityö on tässä päinvastoin tehty minulle; ja
olen tullut luoksenne saadakseni tietää mitä minun pitää tehdä
saavuttaakseni oikeutta; ja olen hyvin tyytyväinen, että olen nähnyt
tämän asetuksen.

-- Hiisi vieköön! tohtori huusi aukaisten silmänsä levälleen. Mitä
loruja minulle laskettelet? Siinä sitä ollaan; kaikki te olette
samanlaisia. Ettekö milloinkaan voi kertoa asiaanne selvästi,
niinkuin se todella on!

-- Anteeksi; ettehän ole antanut minulle aikaa. Nyt kerron, miten
asia on. Tietäkää siis, että minun oli määrä tänään naida nuori
nainen -- tässä Renzon ääni värähti liikutuksesta -- nuori nainen,
jota kosin jo kesän alussa; ja tänään, kuten jo sanoin, on se
päivä, josta oli sovittu herra pastorin kanssa, ja kaikki oli jo
tätä varten valmistettu. Äkkiä herra pastori tuo esiin esteitä ...
no niin, lyhyesti, jotta en Teitä kyllästyttäisi, minä panin hänet
puhumaan suoraa kieltä, kuten oli oikein ja kohtuullista. Ja lopuksi
hän tunnusti, että häntä hengen uhalla on kielletty tätä vihkimistä
toimeenpanemasta. Tuo väkivallan tekijä, tuo Don Rodrigo...

-- Riittää! tohtori äkkiä keskeytti, rypisti kulmakarvojaan, nyrpisti
punaista nenäänsä ja väänsi suutansa -- riittää, riittää! Mitä tulet
häiritsemään minua moisilla loruilla? Tuollaista moskaa voit puhua
vertaisillesi, jotka eivät kykene sanojaan punnitsemaan. Mutta älä
tule niitä laskettelemaan säätyhenkilölle, joka tietää minkäarvoiset
ne ovat. Mene tiehesi; ethän tiedä mitä sanot. Minä en puutu
puheisiin poikanulikkojen kanssa. En tahdo kuulla tuonlaisia puheita,
ilmasta temmattuja hullutuksia...

-- Vannon Teille...

-- Mene tiehesi, sanon; mitä minä teen sinun valoillasi? Tämä on
asia, johon en minä puutu; minä pesen käteni. Ja hän rupesi astumaan,
hieroen käsiään, ikäänkuin hän todella olisi niitä pessyt, -- Opi
paremmin puhumaan; ei sitä niin vaan tulla säätyhenkilön puheille.

-- Mutta kuulkaahan toki, Renzo turhaan toisteli. Tohtori huusi koko
ajan ja työnsi häntä ovea kohti; ja tuupattuaan hänet ovelle asti,
hän aukaisi sen, huusi saapuville palvelijattaren ja sanoi:

-- Antakaa heti takaisin tälle miehelle se, minkä hän on tuonut; minä
en tahdo vastaanottaa mitään, en yhtään mitään!

Tällä naisella ei ollut koskaan koko siihen aikaan, jonka oli ollut
tässä talossa, ollut toimeenpantavana tällaista määräystä. Mutta
tämä oli annettu niin päättäväisesti, että hän ei epäröinyt sitä
täyttää. Hän otti nuo neljä lintuparkaa ja antoi ne Renzolle, luoden
häneen halveksivaa sääliä ilmaisevan katseen, joka tuntui tahtovan
sanoa: "Juttusi lienee aika soma." Renzo tahtoi uudelleen ryhtyä
keskusteluihin, mutta tohtori oli järkähtämätön. Ja nuorukaisen, joka
oli tavattomasti hämillään ja suutuksissaan, täytyi ottaa takaisin
ylenkatsotut uhrieläimet ja palata kylään kertomaan naisille matkansa
loistavaa tulosta.

Nämä olivat hänen poissaolonsa aikana surullisina riisuneet
juhlavaatteet, pukeutuneet arkivaatteisiin ja uudelleen ryhtyneet
neuvottelemaan, Lucia nyyhkytti, Agnese huokaili, Kun Agnese oli
laajalti puhunut niistä suurista tuloksista, joita sopi odottaa
tohtorin neuvoista, Lucia huomautti, että oli pakko suoriutua pulasta
joka tapauksessa, että isä Cristoforo ei yksistään ollut mies, joka
osasi antaa hyviä neuvoja, vaan että hän myös kykeni työllä ja
teolla auttamaan, kun oli kysymyksessä turvattomien auttaminen, ja
että olisi mainio asia, jos voisi saada hänen tietoonsa mitä oli
tapahtunut.

-- Epäilemättä, Agnese sanoi; ja he rupesivat yhdessä miettimään
keinoa; sillä he tiesivät, ettei heillä ollut rohkeutta tuona päivänä
lähteä luostariin, joka kenties oli parin peninkulman päässä; eikä
varmaankaan kukaan järkevä ihminen olisi heitä siihen kehoittanut.
Mutta heidän punnitessaan eri tuumiaan, kuului ovelta naputus ja
samalla ääni, joka hiljaisesti, mutta selvästi lausui: _Deo gratias!_

Ihmetellen kuka se saattoi olla Lucia juoksi avaamaan; ja nopsasti,
tuttavallisesti kumartaen, astui sisälle kerjäävä kapusiinilainen
palvelija-munkki, vasemmalla olalla pussi, jonka kireään
kokoonpunottua suuta hän molemmin käsin piteli rinnoillaan.

-- Kas, veli Galdino! molemmat naiset huudahtivat.

-- Herra olkoon kanssanne, munkki sanoi. Tulen pähkinöiden kantoon.

-- Mene noutamaan luostari-isille tulevat pähkinät, sanoi Agnese.
Lucia nousi ja meni toiseen huoneeseen päin, mutta ennenkuin hän
astui siihen sisälle, hän pysähtyi hetkeksi veli Galdinon selän taa,
tämä kun oli jäänyt seisomaan ensi asentoonsa; ja painaen sormeaan
huulilleen hän loi äitiinsä merkitsevän katseen, joka näytti pyytävän
asian salassa pitämistä, tehden sen hellästi ja rukoilevasti, mutta
myöskin samalla jonkunmoisella vaativaisella arvokkaisuudella.

Kerjäläismunkki iski Agneselle näin kaukaa silmää ja sanoi:

-- Entä häät? Pitihän niiden olla tänään; huomasin kylällä
jonkunmoisen hämmennystilan, ikäänkuin jotain outoa olisi tapahtunut.
Mitä siis on sattunut?

-- Herra pastori on sairas, ja täytyy lykätä vihkiäiset toistaiseksi,
sanoi emäntä kiireissään. Ellei Lucia olisi antanut tuota merkkiä,
vastaus luultavasti olisi ollut toinen. Ja miten menestyy pähkinän
kanto? hän kysyi, kääntääkseen keskustelun toisaalle.

-- Eipä kehuttavasti, emäntä hyvä, eipä kehuttavasti. Tässä on kaikki.

Ja näin sanoen hän nosti olaltaan säkin ja hypitteli sitä molemmin
käsin. -- Tässä on kaikki. Ja kootakseni tämän runsaan saaliin on
minun täytynyt kolkuttaa kymmenelle ovelle.

-- Vuosi on huono, veli Galdino, ja kun täytyy mittaellen leikata
leipää, niin on pakko muutenkin pysytellä annokset pieninä.

-- Mutta jotta hyvät vuodet palaisivat, niin mitä pitää tehdä? Antaa
almuja. Ettekö ole kuullut puhuttavan tuosta pähkinäihmeestä, joka
takavuosina tapahtui tuolla meidän Romagnassa olevassa luostarissamme.

-- Enpä ole kuullut; kertokaahan se minulle.

-- Oh, tietäkää siis, että tuossa luostarissa oli yksi meidän
munkkejamme, joka oli pyhä mies ja jonka nimi oli isä Macario.
Talvipäivänä, kun isä kulki polkua pitkin erään hyväntekijämme
kentällä, joka tämäkin oli hyväsydäminen mies, hän näki tuon
hyväntekijän seisovan erään suuren pähkinäpuun juurella ja samassa
paikassa neljä miestä, kirveet pystyssä hakatakseen esiin sen juuret,
auringossa kuihtumaan.

-- Mitä teette tälle puuparalle? isä Macario kysyi.

-- Nähkääs, isä, se ei vuosikausiin enää ole kantanut pähkinöitä;
siksi hakkaan sen polttopuiksi.

-- Antakaa sen olla, sanoi isä; tietäkää, että se tänä vuonna on
kantava enemmän pähkinöitä kuin lehtiä.

Hyväntekijä, joka hyvin tiesi, mikä mies tämän ennustuksen lausuja
oli, käski työmiesten peittää juuret mullalla; ja kutsuttuaan
luokseen munkin, joka alkoi jatkaa matkaansa, hän sanoi:

-- Isä Macario, puolet sadosta on tuleva luostarille.

Ennustus levisi pian miehestä mieheen; ja kaikki riensivät
pähkinäpuuta katsomaan. Ja todella kevään tultua puhkesi joukottain
kukkia ja kasvoi suunnattomasti pähkinöitä. Jalolla hyväntekijällä
ei ollut iloa niitä poimia; sillä hän lähti pois ennen korjuuta
hakemaan taivaasta armeliaisuutensa palkkaa. Tämä kunnon mies
oli jättänyt jälkeensä pojan, joka oli vallan toista maata. No,
korjuuaikana kerjäävä veli ilmestyi kantamaan sadon toisen puolen,
joka oli tuleva luostarille. Mutta nuori isäntä teeskenteli suurta
ihmetystä ja oli kyllin julkea huomauttamaan, ettei hän ollut koskaan
kuullut sanottavan kapusiini-munkkien osaavan tehdä pähkinöitä.
Tiedättekö mitä nyt tapahtui? Eräänä päivänä (kuulkaahan nyt) tuo
heittiö oli kutsunut luokseen muutamia samanmielisiä tovereita,
ja heidän mässätessään hän kertoi tarinan pähkinäpuusta ja ilkkui
luostariveljiä. Noiden nulikoiden teki mieli mennä katsomaan tuota
suunnatonta pähkinäpaljoutta, ja hän vei heidät aittaan. Mutta
kuulkaapas: hän avaa oven, menee runsaiden pähkinäin säilytyspaikkaa
kohti, ja sanoessaan: katsokaa, hän itse katsoo ja näkee ... mitä?
Ison läjän kuivaneita pähkinänlehtiä! Olipa se aika esimerkki! Ja
luostari, sen sijaan, että tämän kautta olisi hävinnyt, päinvastoin
voitti. Sillä näin suuren tapahtuman jälkeen pähkinäin korjuu tuotti
niin paljon, että muuan hyväntekijä, heltyen kerjääjäparan vaivasta,
lahjoitti luostarille aasin, joka selässään kantoi pähkinät kotia.
Ja valmistettiin niin paljo öljyä, että jokainen köyhä tuli sitä
noutamaan tarpeen mukaan; me näet olemme kuin meri, joka saa vettä
joka taholta ja sitten vuorostaan jakelee sitä kaikille joille.

Tällöin Lucia palasi takaisin, esiliina niin täynnä pähkinöitä,
että hänen oli vaikeata sitä kantaa, ja että hänen ponnistellen ja
ojennetuin käsin oli nostaminen sitä ilmaan, Sillävälin kuin veli
Galdino uudelleen otti pussin hartioiltaan ja laski sen maahan,
avaten sen suun, siihen kaataakseen runsaan almun, äiti katsahti
hämmästyneenä ja ankarana Luciaan hänen tuhlaavaisuutensa vuoksi;
mutta Lucia vastasi hänelle katseella, joka näytti sanovan:
Selitän kyllä minkätähden. Veli Galdino puhkesi kiitoslauseisiin,
onnentoivotteluihin, lupauksiin, ylistyksiin. Ja sälytettyään jälleen
säkkinsä olalle hän hankki lähtöä. Mutta Lucia pidätti häntä ja sanoi:

-- Pyytäisin teiltä palvelusta; pyytäisin teitä sanomaan isä
Cristoforolle, että minun olisi hyvin tärkeätä puhua hänen kanssaan,
ja että hän tekisi meille mieliteon, jos hyvin pian tulisi meitä
majaamme tervehtimään, me kun emme voi lähteä kirkkoon.

-- Ettekö tahdo muuta? Ei kulu tuntiakaan, ennenkuin isä Cristoforo
tietää toivomuksenne.

-- Luotan teihin.

-- Sen voitte varmasti tehdä.

Näin sanottuaan hän poistui hieman kumarammassa, mutta
tyytyväisempänä kuin tullessaan.

Huomatessaan tyttöparan näin tutunomaisesti lähettävän kutsun
isä Cristoforolle ja kerjäläismunkin hämmästymättä ja muitta
mutkitta ottavan tämän tehtäväkseen, älköön kukaan luulko, että isä
Cristoforo silti oli mikään tusina-munkki tai henkilö, jota saattoi
ylenkatseellisesti kohdella. Hän oli päinvastoin vaikutusvaltainen
mies, jolla luostarilaisten keskuudessa ja koko seudulla oli suuri
vaikutusvalta. Mutta sellainen oli tähän aikaan kapusiinimunkkien
laatu, etteivät he pitäneet mitään liian alhaisena eikä liian
ylhäisenä. He suojelivat heikkoja ja antoivat mahtavien suojella
heitä itseään; he astuivat sisälle palatseihin ja mökkeihin yhtä
nöyrinä ja varmoina; he olivat joskus saman katon alla pilan esineenä
ja henkilöinä, joiden neuvotta ei tehty mitään päätöstä; he anoivat
kaikkialla almuja ja jakelivat sitten kaikille niille, jotka tulivat
niitä luostariin pyytämään. Kapusiinimunkki oli kaikkeen tähän
tottunut. Retkillänsä hänelle saattoi yhtä hyvin tapahtua, että hän
kohtasi jonkun ruhtinaan, joka täynnä kunnioitusta suuteli hänen
köysivyönsä päätä, kuin että hän tapasi joukon poikanulikoita, jotka,
ollen keskenään riitelevinään, viskelivät lokaa hänen partaansa.
Tähän aikaan "munkki" sanaa lausuttiin joko mitä suurimmalla
kunnioituksella tai mitä katkerimmalla halveksumisella. Ja kapusiinit
ehkä enemmän kuin mikään muu munkkikunta olivat näiden kahden
päinvastaisen tunteen esineinä ja kokivat hyvää ja huonoa onnea.
Koska he eivät omistaneet mitään ja kävivät puettuina kaapuun, joka
mitä eriskummaisimmin pisti silmään muitten pukineista, ja koska
he muita selvemmin julkisesti osoittivat nöyryyttään, he lähemmin
joutuivat alttiiksi kunnioitukselle ja ylenkatseelle, joita tunteita
nuo heidän ominaisuutensa saattavat herättää, riippuen ihmisten eri
luonteista ja ajatuskannasta.

Kun veli Galdino oli lähtenyt, Agnese huudahti:

-- Kuinka! Niin paljon pähkinöitä: tällaisena vuotena!

-- Anteeksi, äiti, vastasi Lucia. Mutta jos olisimme antaneet
samankokoisen almun kuin toisille, olisi veli Galdinon ollut pakko
juoksennella vielä Jumala tiesi kuinka kauan, ennenkuin hänen
säkkinsä olisi täyttynyt, ja Herra tietää, milloin hän olisi voinut
palata luostariin. Ja kuka tietää olisiko hän edes muistanut asiaani
kaiken retkellään panemansa ja kuulemansa pakinan jälkeen.

-- Se on totta, olet oikeassa, ja lisäksi tämä kaikki on
armeliaisuutta, joka aina tuottaa hyviä hedelmiä, virkkoi Agnese,
joka pienine vikoineen pohjaltaan oli kunnon vaimo ja joka olisi,
kuten sanotaan, mennyt tuleen tämän ainoan tyttärensä edestä, johon
koko hänen hellyytensä oli kiintynyt.

Tällävälin Renzo saapui. Hänen kasvonsa olivat sekä surkeat että
vihastuneet, ja hän viskasi sisään astuessaan salvokukot pöydälle.
Tämä oli viimeinen kärsimys, joka näillä elukkaparoilla sinä päivänä
oli kestettävänä.

-- Annoittepa minulle mokoman neuvon! hän sanoi Agneselle.
Lähetittepä minut kelpo miehen luo, joka todella auttaa ihmisparkoja!

Ja hän kertoi tohtorin ja hänen välillään tapahtuneen keskustelun.

Vaimoparka, tyrmistyneenä näin huonosta tuloksesta, tahtoi ruveta
todistelemaan, että neuvo kyllä oli ollut hyvä, mutta että Renzo
varmaankaan ei ollut osannut asiaa oikein ajaa. Mutta Lucia keskeytti
huomauttamalla, että hän toivoi keksineensä paremman keinon. Renzo
tarttui tähänkin toivoon, kuten käy niiden, joita on kohdannut
onnettomuus ja pula.

-- Mutta jos isä ei keksi keinoa, hän sanoi, niin minä sen keksin
tavalla tai toisella.

Naiset kehoittivat Renzoa tyyntymään, kärsivällisesti odottamaan ja
varovasti menettelemään.

-- Huomenna, virkkoi Lucia, isä Cristoforo aivan varmasti tulee; ja
saattepa nähdä, että hän keksii jonkun keinon, jommoista me poloiset
emme osaa edes kuvitella.

-- Sitä toivon, sanoi Renzo; mutta jokatapauksessa tiedän miten
hankin itselleni oikeutta tai miten panen muut sitä itselleni
hankkimaan. Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta
huolimatta oikeutta!

Näin tuskallisissa keskusteluissa, alituisessa hyörinässä, tämä päivä
oli kulunut, ja alkoi jo hämärtää.

-- Hyvää yötä, sanoi Lucia surullisesti Renzolle, joka ei hennonnut
lähteä pois.

-- Hyvää yötä, vastasi Renzo vielä surullisemmin.

-- Joku pyhimys tulee meitä auttamaan, virkkoi Lucia; ole varovainen
ja malta mielesi.

Äiti liitti tähän muita samanlaisia neuvoja; ja sulhanen läksi pois,
sydän myrskyisänä, ja hän toisteli itsekseen noita kummallisia sanoja:

-- Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta
oikeutta!

Todella suuren tuskan raatelema ihminen ei useinkaan lopulta tiedä,
mitä sanoo.



NELJÄS LUKU.


Aurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä
Cristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku
taloon, jonne häntä odotettiin.

Pescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin
järven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen
ryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä
siellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka
seinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä
aluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta
Bergamoon johtava tie.

Taivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten
takaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten
harjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille
ja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet
lehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla
ja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat
punervat lehdet monin värivivahduksin.

Äsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista,
joita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki.
Tämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva
ihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä
raihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan
vanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet
ojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä
Cristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei
ollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan
kajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta,
jonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.

Pelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä
surullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan,
säästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee
alttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat
lapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti.
Taudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta
lehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä
noukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen
käyttämään.

Tämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen
alakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen
aavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.

Mutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän
heti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos
maakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä
isä Cristoforo?

On tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.

Isä Cristoforo, kotoisin ------sta, oli lähempänä kuutta- kuin
viittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien
ohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura,
kohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain
itsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen
nöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja
leuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen
yläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut
pidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä
ilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat
enimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean
vilkkaasti, samoin kuin pari rajuja hevosia, joita ohjaa ajuri, minkä
ne kokemuksesta tietävät voittamattomaksi hillitsijäkseen, kuitenkin
aika-ajoin tekee hurjan syrjähyppäyksen, jonka seuraavassa tuokiossa
saa maksaa kovalla ohjastennykäyksellä.

Isä Cristoforo ei aina ollut ollut tällainen, eikä hänen nimensä
aina Cristoforo; hänen oikea ristimänimensä oli Lodovico. Hän
oli erään ------ Maisen kauppiaan poika -- nämä aukot johtuvat
nimensä ilmoittamattoman historioitsijan varovaisuudesta -- joka
kauppias viimeisinä elinvuosinaan, koottuaan tarpeeksi varoja ja
ollen vailla muita perillisiä kuin tämä ainoa poika, oli lopettanut
kauppaliikkeensä ja alkanut elää ylhäisen herran tavoin.

Näissä uusissa joutilaisuuden täyttämissä oloissa hän sai päähänsä
ruveta suuresti häpeämään koko sitä aikaa, jonka hän oli kuluttanut
tehdessään jotain hyödyllistä tässä maailmassa. Tämän päähänpiston
valtaamana hän koetti kaikin tavoin saada ihmiset unhoittamaan,
että hän oli ollut kauppias; jopa hän itsekin olisi tahtonut
tämän seikan unhoittaa. Mutta puoti, tavaramytyt, laskukirjat,
kyynäräpuu sukelsivat yhä esiin hänen mielessään, kuten Bancon hahmo
näyttäytyi Macbeth'ille keskellä juhla-ateriaakin ja kärkkyvierasten
hymyilyä. Ja tuskin saattaa kuvata sitä huolta, millä noiden
ihmisparkojen täytyi välttää jokaista sanaa, joka olisi saattanut
viitata isännän entiseen ammattiin. Eräänä päivänä, mainitakseni
ainoastaan yhden esimerkin, vallitsi aterian lopulla mitä vilkkain
ja vilpittömin hilpeys; ja oli vaikeata sanoa, kuka nautti enemmän,
vieraatko siitä, että tyhjensivät pöydältä ruokia, vai isäntä
siitä, että oli ne heidän eteensä kattanut. Tällöin jälkimäinen
ystävällisellä ylevämmyydellä pisteli erästä vieraistaan, joka oli
maailman suurimpia syömäreitä. Tämä tahtoi vastata pilaan ja sanoi
tarkoittamatta mitään pahaa, teeskentelemättä kuin lapsi: -- Oh,
minulla on kauppiaan korvat.[1]

Seuraavassa tuokiossa tämä vieras tyrmistyi lausumistaan sanoista ja
loi epävarman katseen isännän synkistyneisiin kasvoihin: kumpikin
olisi tahtonut saada näköönsä aikaisemman iloisen ilmeen; mutta se
oli mahdotonta. Muut vieraat miettivät, kukin puolestaan, miten
haihduttaisivat tämän pienen kiusallisuuden, kääntämällä keskustelun
toisaalle; mutta tuumiessaan he vaikenivat, ja tämän hiljaisuuden
aikana tuo kiusallinen sattuma kävi tuntuvammaksi. Jokainen vältti
toisen katsetta; jokainen tunsi, että kullakin oli sama ajatus,
jota kaikki tahtoivat salata. Ilo oli siksi päiväksi kadonnut;
ja tuota varomatonta, tai oikeammin, onnetonta vierasta ei enää
kutsuttu pitoihin. Näin Lodovicon isä eli loppuvuotensa alituisessa
ahdistuksessa, lakkaamatta peläten, että häntä ivattaisiin; hän ei
koskaan tullut ajatelleeksi, ettei myyminen ole sen naurettavampaa
kuin ostaminen, ja että hän sitä ammattia, josta nyt häpesi, oli
harjoittanut niin monena vuotena julkisesti ja ilman tunnontuskia.

Hän antoi pojalleen huolellisen kasvatuksen, ajan vaatimusten
mukaisesti ja mikäli lait ja tavat sallivat; hän hankki hänelle
kirjallisuuden ja ratsastustaidon opettajia, ja kuoli, jättäen hänet
jälkeensä rikkaana ja nuorena.

Lodovico oli omaksunut ylhäisen herran tavat; ja imartelijat, joiden
keskuudessa hän oli kasvanut, olivat totuttaneet hänet vaatimaan
hyvin kunnioittavaa kohtelua. Mutta kun hän yritti yhtyä kaupungin
johtaviin henkilöihin, hän huomasi, että näiden olot olivat perin
erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut; ja hänelle selvisi, että
hänen, jos mieli päästä heidän kanssaan seurustelemaan, mikä oli
ollut hänen toiveidensa päämäärä, täytyi alistua outoon kouluun,
nimittäin kärsivällisyyden ja nöyryyden kouluun, aina pysyä syrjässä
ja niellä monta katkeraa palaa. Sellainen elintapa ei pitänyt yhtä
Lodovicon kasvatuksen eikä luonteen kanssa. Katkerana hän poistui
heiltä. Mutta poistuttuaan hän tunsi mielipahaa; sillä hänestä
tuntui, kuin nuo henkilöt sittenkin olisivat olleet hänen oikeita
tovereitaan, vaikka hän odottikin heiltä ystävällisempää kohtelua.

Näin häälyen kiintymyksen ja vihan välillä, hän ei voinut
tuttavallisesti seurustella heidän kanssaan, mutta halusi kuitenkin
jollakin tavoin ylläpitää yhteyttä heihin, minkä vuoksi hän rupesi
kilpailemaan heidän kanssaan upeudessa ja loisteliaisuudessa, täten
hankkien itselleen rahoillaan vihamielisyyttä, kateutta ja ivailua.
Hänen rehellinen, mutta samalla kiivas mielensä oli sittemmin pian
johtanut hänet toisiin vakavampiin selkkauksiin. Hän kammoksui
vaistomaisesti ja syvästi väkivallan ja vääryyden tekoja; tämä hänen
kammonsa vielä kiihtyi siitä, että niitä enimmin tekivät eräänlaiset
henkilöt, joita hän kaikkein ankarimmin vihasi.

Tyydyttääkseen tai ylläpitääkseen kaikkia näitä intohimoja samalla
kertaa, hän kernaasti rupesi heikon sorretun puolustajaksi, ryhtyi
ehkäisemään sortajan tuumia, sekaantui välittäjänä toisten riitaan ja
riitaantui täten itse heidän kanssaan. Näin hänestä vähitellen oli
tullut sorrettujen suojelija ja vääryyksien kostaja. Tämä tehtävä
oli raskas; ei sovi ihmetellä, että Lodovico-paralla oli vihamiehiä,
selkkauksia ja huolia.

Tämän ulospäin suuntautuvan taistelun ohella hänellä oli alituisesti
kestettävänä sisäinenkin taistelu. Sillä pannakseen täytäntöön jonkun
hyvän työn (puhumatta niistä, joita hänen ei onnistunut toteuttaa)
hänenkin täytyi ryhtyä väkivaltaa ja viekkautta harjoittamaan, mitä
hänen omatuntonsa myöhemmin ei voinut hyväksyä. Hänen täytyi pitää
ympärillään suuri joukko tappelupukareita; näin hänen, sekä oman
turvallisuutensa vuoksi että voidakseen tarpeen vaatiessa turvautua
voimakkaampaan avustukseen, täytyi valita nuo henkilöt kaikkein
rohkeimmista ja elää pahantekijäin parissa rakkaudesta oikeuteen.
Tästä oli seurauksena, että hän monasti alakuloisena epäonnistuneesta
yrityksestä tai pelokkaana uhkaavasta vaarasta, kyllästyen alituiseen
varuillaanolemiseen, inhoten seuraansa, tuumien tulevaisuuttaan ja
ollen huolissaan omaisuutensa vuoksi, joka päivä päivältä väheni
hyviin töihin ja uhkayrityksiin -- että hän kaiken tämän vuoksi
varsin usein oli ajatellut ruveta munkiksi; tämä oli siihen aikaan
tavallisin keino päästä pulmallisesta asemasta. Mutta tämä ajatus,
joka kenties olisi koko hänen elinaikansa pysynyt pelkkänä tuumana,
muuttui järkähtämättömäksi päätökseksi tapauksen johdosta, joka oli
hänen elämänsä vakavin.

Hän kulki eräänä päivänä kotikaupunkinsa katua pitkin seuranansa
kaksi bravoa ja muuan Cristoforo niminen mies, joka ennen oli
ollut puotipalvelija, mutta joka liikkeen lakattua oli ylennyt
hovimestariksi. Tämä mies oli viidenkymmenen vaiheilla ja oli ollut
nuoruudestaan asti sydämellisesti kiintynyt Lodovicoon, jonka oli
nähnyt syntyvän ja jonka maksama palkka ja antamat rahalahjat
tuottivat toimeentulon sekä hänelle itselleen että hänen vaimolleen
ja kahdeksalle lapselleen.

Lodovico näki kaukaa tulevan erään herrasmiehen, röyhkeän ja tunnetun
sortajan, jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, mutta jota
hän sydämensä pohjasta vihasi ja jota hän halukkaasti vastusti. On
näet yksi tämän maailman etuja, että voi vihata ja olla vihattu,
toisiaan tuntematta. Tuo mies, jota seurasi neljä ammattirosvoa,
lähestyi suoraa päätä, kopein askelin, pää pystyssä ja huulillaan
ylpeä ja ylenkatseellinen ilme. Molemmat kulkivat vallan lähellä
muuria; mutta Lodovicolla (pankaa tämä merkille) oli oikea kuve
muuriin päin; ja tämä antoi hänelle vanhan tavan mukaan oikeuden
-- näin laajalle ulottuu inhimillinen oikeus -- olla poistumatta
mainitusta muurista vastaantulijan mennessä ohi, kuka tahansa hän
olikaan. Ja tuohon aikaan pantiin tavattoman suurta painoa moisiin
asioihin. Vastaantulija taas väitti, että tämä oikeus olikin hänellä
aatelismiehenä, ja että Lodovicon velvollisuus oli väistyä syrjään
hänen edestään; tämä muka nojasi toiseen tapaan. Sillä tässä,
kuten monessa muussa seikassa, oli voimassa kaksi vastakkaista
sovinnaisuutta, ilman että oli ratkaistu, kumpi oli parempi. Ja tämä
antoi aihetta kahakkaan aina kun joku itsepäinen pää törmäsi toista
samanlaista vastaan.

Nämä molemmat tulivat vastatusten, painautuen kiinni muuriin, vallan
kuin kaksi liikkuvaa kohokuvaa. Kun he olivat aivan nenätysten, tuo
toinen mittaili katseillaan Lodovicoa ja sanoi, pää kenossa, käskevän
näköisenä ja äänenpainolla, joka veti vertoja katseelle:

-- Pois tieltä!

-- Pois tieltä te itse, Lodovico vastasi. -- Minulla on oikeus kulkea
väistymättä eteenpäin.

-- Teikäläistä kohdatessani minulla on aina edessäni avoin tie.

-- Niinpä kyllä, jos teikäläisen röyhkeys olisi meikäläisen laki.

Molempien seuralaiset olivat pysähtyneet isäntiensä taakse, katsellen
toisiaan kuin äkäiset koirat, käsi tikarin kahvalla ja valmiina
taisteluun. Eri tahoilta paikalle osuvat henkilöt pysähtyivät matkan
päähän katselemaan mitä tästä oli tuleva. Ja näiden katsojien
läsnäolo kiihoitti yhä enemmän taistelevien itserakkautta.

-- Pois tieltä, käsityöläisheittiö! Tai minä sinulle kerta kaikkiaan
opetan miten pitää kohdella aatelismiestä.

-- Valehtelette sanoessanne minua heittiöksi.

-- Valehtelet, että minä muka olen valehdellut.

Tämä vastaus oli sääntöjen mukainen.

-- Ja jos sinä olisit jalosukuinen, kuten minä, tuo herra lisäsi,
niin minä miekoin, vaipoin sinulle osoittaisin, että valehtelija olet
sinä.

-- Onhan tuo hyvä tekosyy, joka vapauttaa teidät todistamasta teolla
röyhkeyttänne.

-- Paiskatkaa tuo konna alas lokaan, sanoi aatelismies kääntyen
kätyriensä puoleen.

-- Saammehan nähdä! virkkoi Lodovico, astuen äkkiä askeleen
taaksepäin ja tarttuen miekkaansa.

-- Sinä julkea! toinen huusi, paljastaen miekkansa: tämän minä
murskaan sittenkuin se on tahraantunut sinun arvottomalla verelläsi!

Nyt hyökkäsi toinen toisensa kimppuun; palvelijat syöksyivät
molemmilta puolin isäntiään puolustamaan. Taistelu oli epätasainen
luvun puolesta kuin myös siihen nähden, että Lodovico koetti pikemmin
välttää iskuja ja riisua aseet vastustajaltaan, kuin häntä tappaa;
tämä taas kaikin mokomin haki Lodovicon surmaa. Lodovico oli jo
eräältä rosvolta saanut tikarin iskun vasempaan käsivarteensa ja
lisäksi pienen naarmun poskeensa, ja hänen päävihollisensa ahdisti
häntä tehdäkseen hänestä lopun. Tällöin Cristoforo nähdessään
herransa hengenvaarassa hyökkäsi tikari kädessä tuon ahdistajan
kimppuun. Tämä käänsi nyt koko raivonsa Cristoforoon ja lävisti
hänet miekallansa. Tämän nähdessään Lodovico, ollen suunniltaan,
kiidätti miekkansa ahdistajan vatsaan; ahdistaja kaatui henkeään
heittäen maahan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Cristoforo
parka. Aatelismiehen rosvot, kovan löylytyksen saaneina ja nähdessään
herransa makaavan maassa kuolleena, lähtivät pakoon. Myöskin
Lodovicon väki, sekin pahoista iskuista ja vammoista vaivautuneena,
kun ei enää ollut vastustajia ja kun se ei tahtonut joutua tekemisiin
saapuville tulvivien ihmisten kanssa, livisti tiehensä toisaanne
päin. Näin Lodovico jäi yksikseen, nuo kaksi synkkää toveria
jalkojensa juuressa, keskelle sankkaa väkijoukkoa.

-- Miten tämä tapahtui?

-- On vain yksi ruumis.

-- Niitä on kaksi.

-- Sillä on reikä vatsassa.

-- Kuka on tässä tapettu?

-- Tuo ylen kopea mies.

-- Oh, Neitsyt Maria, mikä teurastus!

-- Ken etsii, hän löytää.

-- Siinä hän nyt on saanut palkkansa.

-- Hänenkin loppunsa on tullut.

-- Mikä isku!

-- Tästä nousee vakava juttu.

-- Ja tuo toinen onneton.

-- Taivas armahda! Mikä näky!

-- Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet.

-- Katsokaapa missä tilassa hän on. Veri vuotaa hänestä kuiviin.

-- Paetkaa, miesparka. Älkää antako itseänne vangita.

Nämä sanat, jotka kuuluivat yli väkijoukon sekavan melun, tulkitsivat
yleistä toivomusta. Ja neuvoon liittyi apu. Tämä tapaus oli sattunut
lähellä kapusiinilaiskirkkoa; kirkko oli, kuten kaikki tietävät,
siihen aikaan tyyssija, johon eivät päässeet tunkeutumaan teloittajat
eikä koko tuo lahko ihmisiä, joita sanottiin oikeudeksi.

Tänne kansa vei tai oikeammin kantoi haavoittuneen ja melkein
tajuttoman murhamiehen; ja munkit vastaanottivat hänet rahvaan
käsistä, joka häntä heille suositteli sanoen:

-- Tämä on kunnon mies, joka on surmannut ylpeän konnan. Hän on
tehnyt sen puolustautuakseen, sillä pahasti häntä ahdistettiin.

Lodovico ei ollut koskaan sitä ennen vuodattanut verta; ja vaikka
murha näihin aikoihin oli jotain niin tavallista, että jokaisen
korvat olivat tottuneet kuulemaan siitä puhuttavan ja silmät sitä
näkemään, kuitenkin hänen edestään henkensä heittäneen ja hänen
kädestään kuolleen miehen näkemisen herättämä vaikutelma oli uusi
ja selittämätön; se nosti mieleen ennen kokemattomia tunteita.
Hänen vihamiehensä sortuminen, tämän kasvojen muuttuminen,
jotka silmänräpäyksessä olivat vaihtaneet uhan ja raivon ilmeen
liikkumattomuuteen ja kuoleman juhlalliseen levollisuuteen, olivat
tarjonneet näyn, joka äkkiä muutti murhaajan mielen. Joutuin hänet
vietiin luostariin, hän tuskin tiesi missä oli ja mitä teki. Ja
kun hän taas oli tullut täysiin tajuihinsa, hän huomasi olevansa
luostarin sairaalassa ja haavalääkärimunkin hoidon alaisena
(kapusiini-munkeilla oli tavallisesti joka luostarissa yksi
tällainen henkilö), joka munkki asetteli liinan-nukkaa ja siteitä
potilaan äskeisessä kahakassa saamille kahdelle haavalle. Muuan
vanhanpuoleinen munkki, jonka erityistehtävänä oli kuolevaisten
auttaminen ja joka usein oli täyttänyt tämän velvollisuutensa
kaduilla ja toreilla, oli oitis noudettu taistelupaikalle. Muutama
hetki senjälkeen hän palasi luostariin, astui sairashuoneeseen,
lähestyi Lodovicon vuodetta ja virkkoi:

-- Rauhoittukaa, hän kuoli kuin kristitty ainakin ja antoi minulle
toimeksi pyytää teiltä anteeksi ja tuoda teille hänen anteeksiantonsa.

Nämä sanat palauttivat Lodovico paran täydesti todellisuuteen ja
saattoivat vilkkaammiksi ja selvemmiksi ne tunteet, jotka kumeina ja
sekavina olivat liikkuneet hänen mielessään: ystävän menettämisen
aiheuttaman surun, kammon ja tunnontuskan, jotka hänen oman kätensä
suuntaama isku oli nostanut, ja samalla haikean säälin sitä miestä
kohtaan, jonka oli surmannut.

-- Entä toinen heistä, hän kysyi luostariveljeltä.

-- Toinen oli jo kuollut, kuin minä saavuin.

Tällävälin luostarin käytävät ja lähistö vilisivät uteliaita. Mutta
saapuville tulleet järjestyksen valvojat karkoittivat väkijoukon
ja asettuivat määrämatkan päähän portista, kuitenkin niin lähelle,
ettei kukaan voinut siitä astua ulos ilman, että hänet huomattiin.
Eräs vainajan veljistä, pari hänen serkkuansa ja vanha setä saapuivat
asestettuina kiireestä kantapäähän ja suuren palkkalaisrosvojoukon
seurassa. He kiersivät luostaria ja katselivat halveksien ja
uhkaavasti noita uteliaita, jotka eivät uskaltaneet sanoa: -- Se oli
hänelle oikein; -- mutta joiden kasvojen ilmeet selvästi kuvastivat
tätä ajatusta.

Niin pian kuin Lodovico oli voinut koota ajatuksensa, hän kutsutti
luokseen ripittäjä-munkin, pyysi tätä menemään Cristoforon lesken
luo ja anomaan häneltä Lodovicon nimessä anteeksi sitä, että hän,
Lodovico, oli tämän suuren onnettomuuden syy, joskin epätahallinen,
sekä samalla vakuuttamaan tuolle leskelle, että Lodovico otti
huolehtiakseen koko hänen perheensä toimeentulosta. Kun hän
sitten punnitsi tilaansa, hän tunsi itsessään heräävän entistään
voimakkaampana ajatuksen ruveta munkiksi, mikä ajatus jo aikaisemmin
oli liikkunut hänen mielessään. Hänestä tuntui kuin Jumala itse
olisi viittonut hänelle hänen tiensä ja ilmaissut hänelle tahtonsa
johtamalla hänet tällaisten asianhaarain vallitessa luostariin. Ja
näin hän teki päätöksensä.

Hän pyysi luokseen luostarinjohtajan ja ilmaisi hänelle aikeensa.
Tämä vastasi, että piti varoa hätäisiä päätöksiä, mutta että, jos
hänen aikomuksensa oli kestävää laatua, sitä ei vastustettaisi.
Silloin Lodovico kutsutti notaarin ja lahjoitti virallisesti koko
jälelläolevan omaisuutensa -- vielä sangen sievän perinnön --
Cristoforo vainajan perheelle; hän antoi määräsumman leskelle,
ikäänkuin vastalahjana, ja loput Cristoforon jälkeen jättämälle
kahdeksalle lapselle.

Lodovicon päätös oli hyvin tervetullut hänen isännilleen, munkeille,
jotka hänen tähtensä olivat joutuneet varsin pulmalliseen asemaan.
He eivät edes ottaneet keskustelunalaiseksi sellaista menettelyä,
että olisivat lähettäneet Lodovicon pois luostarista, täten pannen
hänet alttiiksi oikeudelle, s.o, vihamiestensä kostolle. Täten he
olisivat tunnustaneet luopuvansa omista etuoikeuksistaan, alentaneet
luostarin arvoa kansan silmissä ja vetäneet ylitsensä koko maanpiirin
kapusiinilais-munkkien moitteen siitä, että olisivat loukanneet
heidän kaikkien oikeutta, jotka sanoivat itseään samaisen oikeuden
holhojiksi. Toiselta puolen vainajan perhe, joka sekä itsessään
että liittolaistensa kautta oli perin mahtava, oli kiihoittunut
vaatimaan kostoa ja julisti vihollisekseen jokaisen, joka yritti tätä
kostontuumaa vastustaa.

Tarina ei kerro, suriko tämä perhe suuresti surmattua, eikä edes,
vuodatettiinko koko sukulaispiirissä ainoatakaan kyyneltä hänen
kuolemansa johdosta. Se kertoo vain, että heissä kaikissa paloi
himo saada surmaaja elävänä tai kuolleena käsiinsä. Kun tämä nyt
puki ylleen kapusiini-munkin kaapun, hän sovitti koko asian. Hän
täten ikäänkuin osoitti katumusta, otti päälleen rangaistuksen,
tunnusti epäsuoraan itsensä syylliseksi ja luopui kaikesta enemmästä
kiistasta; hän oli sanalla sanoen vihollinen, joka luopui aseistaan.
Vainajan sukulaiset saattoivat muuten, jos hyväksi näkivät, uskoa ja
kerskailla, että hän oli ruvennut munkiksi epätoivosta ja peläten
heidän vihaansa. Joka tapauksessa se seikka, että miehen oli pakko
luopua omaisuudestaan, ajaa paljaaksi päänsä, kulkea avojaloin,
nukkua oljilla ja elää almuista, saattoi mitä ärtyisimmästäkin
loukatusta tuntua riittävältä rangaistukselta.

Luostarinjohtaja ilmestyi vainajan veljen luo, esiintyen
teeskentelemättömän nöyrästi, vakuutti moneen kertaan kunnioitustaan
hänen ylhäistä perhettään kohtaan ja toivomustaan tehdä sille
mieliksi kaikessa, mitä suinkin oli mahdollista, puhui Lodovicon
katumuksesta ja päätöksestä, huomautti kohteliaasti, että vainajan
perhe saattoi siihen tyytyä ja viittasi sitten lempeästi tai
pikemmin ovelasti siihen, että miellytti asia häntä tai ei, se
ei ollut muutettavissa. Vainajan veli joutui vihan vimmaan, jota
kapusiinilais-munkki lievensi sanomalla silloin tällöin: -- Surunne
on täysin oikeutettu. Vainajan veli huomautti, että hänen perheensä
joka tapauksessa aikoi hankkia itselleen oikeutetun hyvityksen; ja
munkki, vaikka olikin toista mieltä, varoi häntä vastustamasta.
Viimein tuo veli vaati ja asetti ehdoksi, että hänen veljensä
surmaaja viipymättä lähtisi pois siitä kaupungista.

Luostarinjohtaja, joka jo aikaisemmin oli päättänyt, että näin
piti tapahtuman, sanoi niin menettelevänsä, antaen toisen luulla,
jos se häntä huvitti, että tämä tapahtui tottelevaisuudesta. Siten
kaikki sovittiin. Surmatun perhe oli tyytyväinen, että se kunnialla
erosi jutusta; munkit olivat tyytyväiset, he kun pelastivat miehen
ja etuoikeutensa, hankkimatta itselleen vihamiehiä; tyytyväisiä
olivat ritarillismieliset, jotka huomasivat riitajutun päättyvän
kunniakkaasti; tyytyväinen oli kansa, joka näki suosimansa miehen
suoriutuvan ikävästä selkkauksesta ja joka samalla ihaili tämän
miehen mielenmuutosta; tyytyväinen, ja tyytyväisempi kaikkia muita
oli lopuksi keskellä suruansa Lodovico, joka alkoi sovitukselle ja
nöyrälle palvelukselle omistettua uutta elämää, mikä saattoi, jos
ei kokonaan korvata, niin ainakin hyvittää hänen pahaa tekoansa
ja tylsyttää tunnontuskan sietämätöntä kärkeä. Jonkun aikaa
häntä suretti se epäluulo, että hän muka oli tehnyt päätöksensä
pelosta; mutta hän tyyntyi pian ajatellessaan, että tämä ihmisten
epäoikeutettu arvostelu vaan oli lisärangaistus hänelle ja lisäkeino
sovittamaan tekoaan. Näin hän kolmenkymmenvuotiaana pukeutui karkeaan
munkkikaapuun. Ja hänen kun tavanmukaisesti piti luopua nimestään ja
ottaa toinen, hän valitsi nimen, joka lakkaamatta muistutti hänelle,
mitä hänellä oli hyvitettävänä: hän otti nimekseen veli Cristoforo.

Heti kun munkkikaapuun pukeutumisen juhlallisuus oli ohi,
luostarinjohtaja ilmoitti hänelle, että hänen oli lähdettävä
------iin luostarinalokkaan koeaikaansa suorittamaan. Tämä luostari
oli kuudenkymmenen penikulman päässä, ja Lodovicon oli lähdettävä
matkaan jo seuraavana päivänä. Alokas kumarsi syvään ja pyysi erästä
armonosoitusta.

-- Sallikaa minun, isä, hän sanoi, ennen lähtöäni tästä kaupungista,
missä olen vuodattanut miehen veren, ja johon jätän julmasti
kärsineen perheen, ainakin lieventää tätä perhettä kohdannutta
loukkausta, osoittamalla mielipahaani siitä, etten voi korvata
vahinkoa, pyytämällä anteeksi surmatun veljeltä ja poistamalla hänen
sydämestään katkeruuden, jos Jumala sen sallii.

Luostarinjohtajan mielestä tällainen toimenpide, ollen jo itsessään
hyvä, lisäksi oli omansa saattamaan tuon aatelisperheen välit
luostariin sovinnollisemmiksi. Ja hän riensi joutuin surmatun
veljen luo esittämään veli Cristoforon pyynnön. Kuullessaan tämän
niin odottamattoman ehdotuksen tuo veli tunsi sekä ihmetystä että
suuttumusta ja siitä huolimatta joltistakin mielihyvää.

Hetkisen mietittyään hän virkkoi:

-- Hän tulkoon huomenna. -- Ja hän määräsi tunnin.

Luostarinjohtaja palasi viemään alokkaalle tiedon toivotusta
suostumuksesta.

Aatelismies ajatteli heti, että tämä sovintotilaisuus lisäisi sitä
enemmän hänen arvoaan kaikkien hänen sukulaistensa ja yleisön
silmissä, kuta juhlallisempi ja huomiotaherättävämpi se oli, ja että
siitä oli tuleva -- kuten uudenaikainen sievistelevä puhetapa kuuluu
-- kaunis lehti perheen historiaan. Kiireisesti hän lähetti sanan
kaikille sukulaisilleen, että he suvaitsisivat vaivata itseään --
tämä oli sen ajan kutsumuoto -- tulemaan seuraavana päivänä puolisen
aikaan hänen taloonsa saamaan yhteistä hyvitystä.

Päivällisaikaan palatsi vilisi kaikenikäisiä ja kummankin
sukupuolisia ylhäisiä herroja. Siinä häärittiin, siinä liehui
ja heilui sekaisin suuria vaippoja, korkeita höyhentöyhtöjä,
riippuvia miekkoja, siinä liiteli jäykkiä ja poimukkaita kauluksia,
kahisi kuviokuteisia laahustimia. Eteiset, piha ja katu vilisivät
palvelijoita, hovipoikia, palkkalaisrosvoja ja uteliaita. Veli
Cristoforo huomasi nämä valmistukset, arvasi niiden aiheen ja tunsi
sen johdosta hetkisen levottomuutta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
arveli:

-- Tämä on, niinkuin olla pitää: Surmasinhan hänet julkisesti, niin
monen hänen vihamiehensä läsnäollessa. Se oli ollut häväistys; tämä
oli hyvitys!

Kulkien katseet maahan luotuina, seuralaismunkin vieressä, hän astui
sisälle tämän talon portista, meni pihan poikki keskeltä väkijoukkoa,
joka seurasi häntä jotenkin tungettelevan uteliain katsein, kiipesi
ylös portaita kulkien ylhäissukuisen väkijoukon keskitse, joka
väistyi sivuille hänen edestään. Ja satojen katseiden seuraamana
hän saapui talon isännän eteen. Tämä seisoi lähimpien sukulaistensa
ympäröimänä keskellä salia, katse maata kohti, leuka pystyssä, vasen
käsi miekan kahvalla ja oikea käsi painaen vaipan kaulusta rintaa
vastaan.

On joskus miehen kasvoissa ja ryhdissä niin välitön ilme, tekisi
mieli sanoa sellainen sisäisen sieluntilan heijastus, että lukuisan
katsojakunnan mielipide tuosta sieluntilasta on yksi ainoa. Veli
Cristoforon kasvot ja ryhti ilmaisivat selvästi läsnäolijoille, ettei
hän ollut ruvennut munkiksi eikä hakenut tätä nöyryytystä pelosta
ihmisiä kohtaan. Ja tämä alkoi saada hänelle kaikki myötätuntoisiksi.

Nähdessään loukkaamansa aatelismiehen hän joudutti askeleitaan,
laskeutui polvilleen hänen jalkojensa juureen, pani kädet ristiin
rinnalleen ja sanoi kumartaen ajetun päänsä nämä sanat:

-- Olen teidän veljenne surmaaja. Jumala tietää, että tahtoisin antaa
hänet teille takaisin vaikka koko oman vereni hinnasta. Mutta en voi
muuta kuin teille esittää tehottoman ja myöhäisen anteeksipyyntöni,
jota Jumalan nimessä rukoilen teitä hyväksymään!

Kaikkien katseet olivat liikkumattomina kiintyneet munkinalokkaaseen
ja siihen henkilöön, jota hän puhutteli; kaikki kuuntelivat
tarkkaavaisesti, Veli Cristoforon vaiettua nousi koko salissa
hiljainen säälin ja kunnioituksen murina. Aatelismies, joka seisoi
siinä väkinäisen ylpeänä ja vihaansa tukahuttaen, heltyi näistä
sanoista ja kumartuen polvistuneen puoleen:

-- Nouskaa, hän sanoi värähtelevin äänin, loukkaus ... todella
tekonne ... mutta se puku, jota kannatte ... eikä ainoastaan
sentähden, vaan myös teidän itsenne vuoksi... Nouskaa, veljeni...
veli parkani ... enhän voi sitä kieltää ... oli ritari ... oli
mies ... hieman raju ... hieman kiivas... Mutta tapahtuuhan kaikki
Jumalan sallimuksesta. Älkäämme enää siitä puhuko... Mutta, veliseni,
älkää enää olko tuossa asennossa!

Ja tarttuen hänen käsivarteensa, hän nosti hänet pystyyn.

Seisoen, mutta pää kumarassa, veli Cristoforo vastasi:

-- Saatan siis toivoa, että te olette myöntynyt anteeksipyyntööni! Ja
jos olen saanut anteeksiantonne, keltä en sitten voisi sitä toivoa?
Oi, jos saisin kuulla teidän huuliltanne nämä sanat: Annan anteeksi!

-- Anteeksiantoni? virkkoi aatelismies. Ettehän enää sitä tarvitse.
Mutta kun sitä haluatte, niin tietysti, tietysti annan teille
sydämestäni anteeksi, kuten myöskin kaikki muut...

-- Kaikki, kaikki, läsnäolijat huusivat yhteen ääneen.

Luostariveljen kasvot kirkastuivat kiitollisuuden väikkeestä, jonka
alta kuitenkin vielä pilkoitti esiin nöyrä ja syvä tehdyn pahan
teon tietoisuus, mitä ei ihmisten anteeksianto voinut haihduttaa.
Aatelismies, tämän näyn hellyttämänä ja yleisen mielenliikutuksen
valtaamana kietoi käsivarsillaan Cristoforon kaulan, antoi hänelle ja
sai häneltä takaisin sovinnon suudelman.

Raikas hyvähuuto kajahti joka taholta salia. Kaikki lähtivät
liikkeelle ja tunkeutuivat munkin ympärille. Tällävälin saapui
palvelijoita tuoden runsaasti virvokkeita. Aatelismies lähestyi
Cristoforo ystäväämme, joka hankki lähtöä, ja sanoi hänelle:

-- Veliseni, nauttikaa jotain; antakaa minulle tämä ystävyydenosoitus.

Ja hän tarjosi hänelle ennen kuin kellekään toiselle; mutta munkki
vetäytyi syrjään osoittaen jonkunmoista sydämellistä vaatimattomuutta:

-- Tällaiset seikat, hän virkkoi, eivät enää ole minua varten, mutta
en suinkaan tahdo kieltäytyä vastaanottamasta antimianne. Olen juuri
matkaan lähdössä. Suvaitkaa käskeä, että minulle annetaan leipä,
jotta voin sanoa nauttineeni vieraanvaraisuuttanne, syöneeni teidän
leipäänne ja saaneeni todisteen anteeksiannostanne.

Liikutettuna aatelismies käski, että näin oli tehtävä. Ja kiireisesti
tuli juhlapukuinen palvelija kantaen hopeatarjottimella leipää,
jonka tarjosi munkille; tämä otti sen, kiitti ja pisti sen
koriinsa. Sitten hän pyysi saada poistua; ja uudelleen syleiltyään
talon isäntää ja kaikkia niitä, jotka ollen hänen läheisyydessään
hetkeksi saivat hänet valtoihinsa, hän vaivoin pääsi heistä erille.
Vielä eteisessäkin hänen oli vaikea tempautua irti palvelijoista
jopa palkkalaisrosvoista, jotka suutelivat hänen kaapunsa helmaa,
nuoravyötään ja päähinettään. Ja häntä saatettiin kadulle kuin
riemukulussa, ja kansanjoukko seurasi häntä kaupungin portille asti;
hän astui siitä ulos, alkaen jalkamatkansa alokkaantoimensa päämäärää
kohti.

Surmatun veli ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet saavansa
kokea sinä päivänä ylpeyden tuottamaa surullista tyydytystä,
olivat nyt päinvastoin täynnä anteeksiannon ja hyväntahtoisuuden
nostamaa selkeätä iloa. Koolla oleva seura jäi vielä hetkeksi
keskustelemaan, tehden sen hilpeämielisesti ja tavattoman
sydämellisesti sekä kosketellen aiheita, joita ei kukaan ollut
odottanut sinne tullessaan. Ei puhuttu saadusta hyvityksestä,
kostetusta solvauksesta, voitetuista vastuksista, vaan sen
sijaan luostarinalokkaan ylistäminen, sovinto ja leppeys
olivat puheenaiheina. Muuan läsnäolijoista, joka muuten olisi
viidennenkymmenennen kerran kertonut miten hänen isänsä, kreivi
Muzio, oli osannut tuossa kuuluisassa yhteentörmäyksessä saada
vaikenemaan tuon kaikkein tunteman suurkerskurin, markiisi
Stanislaon, puhui nyt sen asemesta erään useita vuosia sitten
kuolleen munkki Simonen katumuksenteoista ja kärsivällisyydestä.

Vieraiden lähdettyä isäntä, yhä vielä mielenliikutuksen valtaamana,
ihmetellen muisteli mitä oli kuullut ja mitä itse oli sanonut; ja hän
mutisi itsekseen:

-- Lempo vie, tuo munkki! (pidämme velvollisuutenamme tarkoin mainita
hänen sanansa), lempo vieköön! Jos hän olisi ollut vielä jonkun
hetken siinä polvillaan, niin vähällä olisin minä pyytänyt häneltä
anteeksi, että hän surmasi veljeni!

Historiallinen lähteemme huomauttaa nimenomaan että tuo aatelismies
tästä päivästä alkaen ei enää ollut niin raju, vaan että hän muuttui
sävyisämmäksi.

Isä Cristoforo astui edelleen, mielessään sellainen lohdutuksen
tunne, jota hän ei ollut kokenut tuon hirvittävän päivän jälkeen,
minkä hyvittämiselle koko hänen elämänsä oli oleva omistettu. Sitä
vaiteliaisuutta, mikä oli määrätty alokkaille, hän vaikeudetta
noudatti, hän kun oli kokonaan vajonnut miettimään niitä vaivoja,
puutteita ja nöyryyksiä, mitkä hänellä oli kärsittävänä hyvittäessään
rikostaan. Kun hän pysähtyi virkistymään ateriasta erään luostarinsa
hyväntekijän luona, hän söi, jonkunmoista hekkumaa tuntien,
anteeksiannon leipää. Mutta hän säästi siitä palan ja kätki sen
koriinsa, säilyttääkseen sitä ainaisena muistona.

Ei ole tarkotuksemme kirjoittaa hänen luostarielämänsä historiaa.
Mainitsemme ainoastaan että hän aina hyvin halukkaasti ja
huolellisesti täytti ne velvollisuudet, jotka hänelle tavallisesti
asetettiin, nimittäin saarnaamisen ja kuolevain lohduttamisen; mutta
sen ohella hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta täyttääkseen
kahta muuta velvollisuutta, jotka hän omasta aloitteestaan oli
ottanut täyttääkseen ja jotka olivat eripuraisuuksien sovittaminen
ja sorrettujen auttaminen. Tähän taipumukseen liittyi, osaksi ja
ilman että hän itse sitä huomasi, hänen vanha tapansa ja jäännös
sotaisaa uljuutta, joita nöyrtymys ja itsensähillitseminen eivät
olleet voineet täydelleen tukehuttaa. Hänen puheensa oli tavallisesti
nöyrää ja hiljaista. Mutta kun oli kysymys oikeuden ja totuuden
polkemisesta, hänessä oitis leimahti liekkiin entinen kiivaus, johon
sekaantui ja jota tasoitti saarnaamisesta johtunut mahtipontisuus ja
joka loi hänen puheeseensa erityisen leimansa. Koko hänen käytöksensä
ja ulkomuotonsa ilmaisi pitkällistä taistelua, joka hänessä tapahtui
hehkuvan ja herkän tunne-elämän välillä toiselta puolen ja vastaisen
tahdonvoiman välillä toiselta, mikä jälkimäinen tavallisesti oli
voitokas, alati varuillaan ja korkeampien vaikuttimien ja pyrkimysten
ohjaama.

Eräs hänen kanssaveljensä ja ystävänsä, joka hänet hyvin tunsi,
oli kerran verrannut häntä noihin luonnollisessa muodossaan liian
tunteenvoittoisiin sanoihin, joita muutamat hyvinkin kasvatetut
henkilöt, intohimon purkautuessa esiin, lausuvat typistämällä niitä
tai muuttamalla jonkun kirjaimen, sanoja, jotka näin muutettuinakin
muistuttavat alkuperäistä pontevuuttaan.

Jos joku tuntematon naisparka, ollen samanlaisessa surullisessa
asemassa kuin Lucia, olisi vedonnut isä Cristoforon apuun, tämä
olisi viipymättä rientänyt apuun. Kun nyt oli kysymys Luciasta, hän
kiiruhti askeleitaan kahta joutuisammin, hän kun tunsi ja ihaili
tämän naisen viattomuutta; ja hän oli jo väristen ajatellut Lucian
vaaroja, tuntien pyhää paheksumista sen häpeällisen vainon johdosta,
jonka alaiseksi tuo nainen oli joutunut. Tämän lisäksi hänen
mieleensä muistui, että hän oli Lucialle parhaana keinona suositellut
asian täydellistä salassapitämistä ja alallaanpysymistä, ja hän
pelkäsi nyt, että tuo neuvo oli voinut aiheuttaa jotain ikävää. Ja
hänen huolehtivaan armeliaisuuteensa, joka oli hänessä ikäänkuin
synnynnäinen, liittyi tässä tilaisuudessa tuollainen levoton
tunnollisuus, joka usein vaivaa hyviä ihmisiä.

Mutta kertoessamme isä Cristoforon kohtaloita, hän on saapunut
perille ja astunut kynnykselle. Ja molemmat naiset luopuivat
kerinpuiden kahvasta, joita he rämykkäästi olivat pyörittäneet,
nousivat istuimiltaan ja sanoivat yhteen ääneen:

-- Kas, isä Cristoforo! Olkaa siunattu!



VIIDES LUKU.


Isä Cristoforo pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Hän oli tuskin luonut
katseensa naisiin, kun aivan selvästi huomasi, etteivät hänen
aavistuksensa olleet häntä pettäneet. Hänen äänessään oli sellainen
kysymyksen levottomuus, joka odottaa surullista vastausta. Hän
kohotti partaansa, tehden kevyen päänliikkeen ja sanoi:

-- No miten ovat asiat?

Lucia vastasi purskahtamalla itkuun. Äiti alkoi pyytää anteeksi, että
oli uskaltanut... Mutta munkki lähestyi, istuutui kolmijalkaiselle
jakkaralle ja keskeytti kaikki anteeksipyynnöt virkkaen Lucialle:

-- Rauhoittukaa, tyttöparka!... Ja te, hän sitten sanoi Agneselle,
kertokaa minulle, mitä on tapahtunut.

Kunnon vaimon kertoessa tuota surullista tapausta niin hyvin kuin
osasi, munkin kasvojen väri vaihteli moneen kertaan; milloin hän
nosti katseensa taivasta kohti, milloin polki jalallaan. Kun kertomus
oli lopussa, hän peitti kasvonsa ja huudahti:

-- Taivaan Jumala! Kuinka pitkälle...

Mutta hän ei päättänyt lausettaan, vaan kääntyi uudelleen naisten
puoleen:

-- Ystäväparkani, hän sanoi, Jumala on teitä koetellut, Lucia raukka!

-- Ettehän meitä hylkää, isä? tämä sanoi nyyhkyttäen.

-- Minäkö teidät hylkäisin! hän vastasi. Minkä näköisenä saattaisin
Jumalalta anoa jotain, jos olisin teidät hylännyt? Jättää teidät
tässä tilassa! Teidät, jotka hän on minulle uskonut. Älkää menettäkö
rohkeuttanne: Hän on teitä auttava. Hän näkee kaiken! Hän saattaa
välikappaleenaan käyttää niinkin mitätöntä ihmistä kuin minä,
tehdäkseen tyhjäksi sellaisen aikeet... Katsokaamme, tuumikaamme mitä
voimme tehdä.

Näin sanottuaan hän nojasi vasemman kyynäspäänsä polveen, kumarsi
otsansa käden varaan ja siveli oikealla kädellä partaansa
ja leukaansa ikäänkuin kootakseen ja keskittääkseen kaikki
sielunvoimansa. Mutta kuta tarkkaavammin hän asiaa pohti, sitä
selvemmin hän huomasi kuinka kiireellistä toimintaa vaativa ja
sekava tämä tapaus oli, ja miten harvat, epävarmat ja vaaralliset
olivat vastustamiskeinot. Herättää don Abbondiossa häpeäntunnetta ja
saada hänet huomaamaan, kuinka suuresti hän rikkoi velvollisuuden
vaatimuksia? Häpeä ja velvollisuus eivät merkitse hänelle mitään,
jos pelko hänet valtaa. Mitä keinoja olisikaan minulla hänessä
herättää suurempaa pelkoa kuin pyssynluoti? Ilmoittaa kaikki
kardinaali-arkkipiispalle ja vedota hänen vaikutusvaltaansa? Mutta
se vaatisi aikaa. Ja odottaessa, ja sitten? Vaikka tämä naisparka
olisi naimisissakin, niin olisiko se esteenä tuon miehen aikeille?
Kuka tietää, miten pitkälle hän voisi mennä?... Entä jos häntä
vastustaisi? Miten? Mitähän, jos voisin saada tänne munkkiveljeni
luostaristani ja Milanosta minua avustamaan? Mutta eihän se ole
yleishyvää tarkoittava yritys; he tulisivat siitä kieltäytymään.
Tuo mies teeskentelee olevansa luostarimme ystävä, hän tahtoo muka
käydä kapusiinilais-munkkien ystävästä; ovathan hänen rosvonsa
monasti hakeneet turvaa meiltä. Jäisin yksin asiaa ajamaan. Minä
joutuisin vain hätikön, rettelöivän ja toraisen miehen kirjoihin; ja
mikä pahempi on, voisin vielä tehottoman yrityksen kautta saattaa
tyttöparan asian vielä arveluttavammaksi.

Kun hän oli punninnut syitä ja vastasyitä, hänestä tuntui
luotettavimmalta mennä suoraa päätä itse don Rodrigon puheille ja
koettaa rukoilemalla ja huomauttamalla toisen ja mahdollisesti myös
tämän elämän vaaroja saada hänet luopumaan häpeällisestä aikeestaan.
Pahimmassa tapauksessa saattoi tätä tietä ainakin päästä selvemmin
sen perille, miten itsepäisesti don Rodrigo koetti panna inhoittavaa
yritystänsä täytäntöön, saattoi paremmin paljastaa hänen aikeitaan ja
järjestää toimintansa sen mukaan.

Munkin näin ollessa vaipuneena mietteisiinsä Renzo, joka kaikkien
arvaamista syistä ei malttanut pysyä poissa tästä talosta, oli
ilmestynyt ovelle. Mutta huomattuaan munkin näin mietteisiin
vaipuneeksi ja naisten tekevän hänelle merkkejä, ettei hän häntä
häiritsisi, hän pysähtyi naisten kynnykselle. Nostaessaan päätään
ilmoittaakseen naisille tuumansa munkki huomasi Renzon ja tervehti
häntä tavallisella ystävällisyydellään, joka säälistä vielä oli
vahvistunut.

-- He ovat siis teille kertoneet ... isä? Renzo kysyi häneltä, ääni
värähdellen liikutuksesta.

-- Tarkalleen kaiken; ja sitä varten olen tullut tänne.

-- Mitä sanotte tuosta konnasta?...

-- Mitäpä hänestä sanoisin? Eihän hän ole täällä sitä kuulemassa:
mitä siis toimittaisivat sanani? Sanon sinulle, Renzo ystäväni, että
sinun pitää luottaa Jumalaan, ja että Jumala ei ole sinua hylkäävä.

-- Siunatut olkoot sananne! nuorukainen huudahti. -- Te ette ole
niitä, jotka aina sanovat köyhien olevan väärässä. Mutta tuo herra
pastori ja tuo herra tohtori...

-- Mitä hyödyttää muistojen palauttaminen, jotka ainoastaan
turhanpäiten mieltäsi kiihoittavat! Olenhan vain yksinkertainen
luostariveli. Mutta toistan sinulle mitä olen sanonut näille
naisille: voimani ovat vähäiset, mutta en tahdo teitä hyljätä, vaan
käyttää ne teidän hyväksenne.

-- Oh, te ette ole samanlainen kuin maailmanystävät! Nuo tositoimiin
kykenemättömät! Jos olisin luottanut niihin kauniisiin lupauksiin,
jotka he minulle ennen, hyvinä aikoina antoivat! He olivat valmiit
vuodattamaan vertansa minun edestäni; he olisivat puolustaneet minua
itse pirua vastaan. Jos minulla vain olisi ollut joku vihamies, niin
ei minun muka olisi tarvinnut muuta kuin antaa merkki, niin olisi tuo
mies jäänyt leivättömäksi. Ja nyt, jos näkisitte, miten he vetäytyvät
syrjään!...

Tällöin Renzo loi katseensa munkin kasvoihin ja huomasi että nämä
olivat kokonaan synkistyneet ja huomasi sanoneensa suuren tyhmyyden.
Mutta kun hän tahtoi korjata sen, hän takertui ja sekaantui kahta
pahemmin... Tahdoin sanoa ... tarkoitukseni ei ollut ... aikomukseni
oli tuota noin...

-- Mitä tahdoit sanoa? Hä? Sinä olit ruvennut pilaamaan minun
työtäni jo ennenkuin minä oli siihen ryhtynyt! Onneksi sinut
ajoissa nolattiin. Kuinka? Sinä etsit ystäviä ... ja millaisia
ystäviä! ... sellaisia, jotka eivät olisi kyenneet sinua auttamaan,
vaikka olisivat tahtoneetkin. Ja täten olit vähällä menettää sen
ainoan, joka voi ja tahtoo auttaa. Etkö tiedä, että Jumala on
ahdistettujen ystävä, jotka luottavat häneen? Etkö tiedä, ettei heikko
voita mitään näyttämällä hampaitaan? Ja jos voittaisikin...

Näin sanoen hän tarttui voimakkaasti Renzon käsivarteen. Hänen
kasvonsa kuvastivat äkkiä juhlallista alakuloisuutta, silti
menettämättä arvokkaisuuttaan, hänen katseensa suuntautuivat alas ja
ääni muuttui hitaaksi ja kajahti maanalaiselta:

-- Vaikka voittaisikin, niin se olisi kauhea voitto! Renzo! Tahdotko
luottaa minuun? Mitä sanonkaan, minuun, mitättömään ihmiseen, munkki
parkaan? Tahdotko luottaa Jumalaan?

-- Tahdonpa kyllä, Renzo vastasi. Hän on oikea Herra.

-- No hyvä; lupaa, ettet ketään hätyytä, ettet ketään yllytä, että
annat minun sinua ohjata.

-- Sen lupaan.

Lucia huokasi syvään, kuten se, joka vapautuu raskaasta taakasta. Ja
Agnese sanoi:

-- Hyvä, poikani!

-- Kuulkaa, lapsukaiseni, virkkoi veli Cristoforo. -- Minä lähden
tänään tuon miehen puheille. Jos Jumala liikuttaa hänen sydäntänsä
ja antaa voimaa minun sanoilleni, se on hyvä. Jollei, niin Hän
saa meidät löytämään jonkun toisen keinon. Pysykää te sillävälin
alallanne, kodeissanne, välttäkää joutumasta juorujen esineeksi,
pysykää piilossa. Tänä iltana tai viimeistään huomisaamuna näette
minut jälleen.

Näin sanoen hän keskeytti kaikki kiitokset ja siunaukset ja poistui.

Hän kulki luostariin, saapui ajoissa mennäkseen kirkon kuoroon
messuamaan, söi aamiaisen ja lähti nopeasti matkaan sen pedon luolaa
kohti, jonka toivoi kesyttävänsä. Don Rodrigon pieni palatsi kohosi
yksinäisenä, linnoituksen tavoin, ylimmällä huipulla, eräällä niistä
kallioista, joita siellä täällä pistää esiin tällä joen rantamalla.
Tähän huomautukseen kertomuksemme nimetön historioitsija lisää,
että tämä paikka (hän olisi suorastaan voinut mainita sen nimen)
oli hieman ylempänä kihlautuneiden pikku kylää, ehkä siitä noin
kolmen ja luostarista neljän virstan päässä. Rantakallion juurella,
eteläpuolella ja järveen päin oli pieni ryhmä majoja, joissa don
Rodrigon alustalaiset asuivat. Tämä oli ikäänkuin hänen pienen
valtakuntansa pääkaupunki. Riitti, että siellä käväisi saadakseen
käsityksen näiden asujanten oloista ja tavoista. Kun loi katseen
maan tasalla oleviin huoneisiin, missä ovi oli sattunut jäämään
auki, näki seinillä riippuvan sikin sokin pyssyjä, räikkiä, kuokkia,
haravia, olkihattuja, verkkoja ja ruutisarvia. Ne ihmiset, joita
siellä kohtasi, olivat rotevia ja karkeita, päässä suuri taaksepäin
pyyhkäisty ja verkonmuotoiseen päähineesen suljettu hiustupsu;
vanhuksia, jotka menetettyään hampaansa näyttivät olevan valmiit
paljastamaan ikeniään jokaiselle, joka vähänkin heitä ärsytti;
naisia, joilla oli miesmäiset kasvot ja jäntevät käsivarret ja jotka
tarvittaessa kykenivät hyvää kieliavustusta antamaan; jopa kadulla
leikittelevien lastenkin kasvoissa ja liikkeissä huomasi jotakin
rajua ja uhkamielistä.

Veli Cristoforo kulki kylän läpi, kiipesi ylös pientä mutkikasta
polkua ja saapui pienelle palatsin edessä olevalle tasaiselle
paikalle. Portti oli suljettu, mikä tiesi sitä, että isäntä paraikaa
oli ruoalla ja ettei hän kärsinyt häiritsijöitä. Harvojen ja
pienten ikkunain edessä, jotka olivat tielle päin, oli liitteistään
irtonaiset vanhat luukut ja lisäksi niitä suojelivat vahvat
rautakanget; alikerran ikkunat olivat niin korkealla, että niihin
tuskin olisi ylettynyt toisen hartioilla seisova mies.

Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ohikulkija olisi voinut
luulla, että tämä oli asujanten hylkäämä talo, ellei neljä olentoa
yhdenmukaisissa asennoissaan sen ulkopuolella olisi ilmaissut sen
olevan asutun. Kaksi suurta korppikotkaa, siivet levällä ja päät
riippuen, toinen höyhenettömänä ja puoleksi ajan hampaan kalvamana,
toinen vielä eheänä ja höyhenisenä, olivat naulittuina kumpikin
portin puoliskoon. Ja kaksi palkkalaisrosvoa, pitkänään kummallakin
puolen porttia olevalla penkillä, tekivät vartijan virkaa odottaen
kutsua syömään herransa aterian jätteitä. Munkki pysähtyi aikoen
asettua odottamaan; mutta toinen rosvoista nousi ja virkkoi hänelle:

-- Tulkaa vain lähemmäksi, isä! Täällä ei anneta
kapusiinilais-munkkien odottaa. Olemmehan luostarin ystäviä. Ja minä
olen ollut sen turvissa erityisinä hetkinä, jolloin ulkoilma ei ollut
minulle ollenkaan terveellinen. Ja jos minulta silloin olisi suljettu
ovi, olisi minun käynyt huonosti.

Näin sanoen hän iski kahdesti vasaralla oveen. Tähän ääneen vastasi
heti sisältä suurten koirain ulvonta ja rakkien vinkuminen. Ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi muristen vanha palvelija;
mutta huomattuaan munkin, hän kumarsi hänelle syvään, saattoi
kädenliikkeillä ja äänellään koirat vaikenemaan, vei vieraan ahtaalle
pihalle ja sulki jälkeensä oven. Sitten hän saattoi hänet pieneen
saliin, katseli häntä ihmetellen ja kunnioittaen ja virkkoi:

-- Ettekö ole ... isä Cristoforo Pescarenicosta?

-- Olenpa kyllä.

-- Te täällä?

-- Kuten näette, ystäväni.

-- Epäilemättä tehdäksenne jotain hyvää. Hyvää, näin hän jatkoi
mutisten hampaiden välillä ja lähtien taas liikkeelle, voi tehdä
kaikkialla!

He kulkivat parin tai kolmen pimeän huoneen läpi ja saapuivat
ruokasalin ovelle. Sieltä kuului kumeata melua, joka syntyi
haarukoista, veitsistä, laseista, lautasista ja ennen kaikkea
sekavista äänistä, jotka koettivat huutaa kukin toistaan kovemmin.
Munkki tahtoi vetäytyä pois ja rupesi oven takana sopimaan palvelijan
kanssa siitä, että hän jossakin syrjähuoneessa saisi odottaa, kunnes
ateria oli lopussa. Mutta samassa ovi aukeni. Muuan kreivi Attilio,
joka istui vastapäätä ovea (hän oli talon isännän serkku, ja olemme
jo maininneet hänet sanomatta hänen nimeään) huomasi ajetun pään ja
munkkikaapun sekä hyvän munkin vaatimattoman aikomuksen ja sanoi:

-- Seis, seis, on tarpeetonta paeta, arvon isä; sisälle, sisälle vain.

Don Rodrigo, joka ei suorastaan arvannut tämän käynnin aihetta,
aavisti kuitenkin epämääräisesti jotakin ja olisi kernaasti suonut,
että hänen serkkunsa olisi ollut munkkia kutsumatta. Mutta kun
ajattelematon Attilio oli noin äänekkäästi lausunut kutsunsa, ei
hänen sopinut olla siihen yhtymättä, vaan hän virkkoi:

-- Tulkaa, isä, tulkaa.

Munkki lähestyi, kumartaen isännälle ja vastaten molemmin käsin
pöytävierasten tervehdyksiin.

Tavallisesti kuvitellaan kunnon miestä häijyn edessä -- en kuitenkaan
väitä, että kaikki näin tekisivät -- esiintyvänä pää pystyssä,
katse varmana, rinta paisuneena ja kieli vapaana. Itse teossa
kuitenkin vaaditaan, jotta hän voisi esiintyä tuonryhtisenä, useita
asianhaaroja, jotka hyvin harvoin sattuvat samanaikuisesti. Älkää
siis ihmetelkö, että veli Cristoforo, vaikka hänen omatuntonsa
olikin hyvä, vaikka hänellä olikin mitä järkähtämättömin varmuus
sen asian oikeudesta, jota hän aikoi puolustaa, kuitenkin tunsi
kammon ja säälin sekaista tunnetta don Rodrigoa kohtaan ja että hän
oli joltisenkin arkana ja nöyränä siinä vastapäätä don Rodrigoa,
joka istui pöydän päässä, omassa talossaan, omassa valtakunnassaan,
ystävien, kunnianosoitusten, niin monen voimanmerkkinsä ympäröimänä,
sen näköisenä, että hän oli valmis tukahuttamaan rukouksen, ja kahta
kiivaammin ohjeen tai moitteen, liikkui se sitten kenen huulilla
tahansa.

Rodrigon oikealla kädellä istui tuo kreivi Attilio, hänen serkkunsa,
ja tuskin tarvinnee sitä huomauttaa, hänen toverinsa hekkumoimisessa
ja väkivaltaisuuksissa. Tämä oli tullut Milanosta viettämään muutaman
päivän maalla serkkunsa luona. Vasemmalla pöydän laidalla istui herra
pormestari, jonka kasvot kuvastivat suurta kunnioittavaisuutta, mitä
kuitenkin miedonsi jokunen määrä itsetietoisuutta. Hän oli se mies,
jonka tehtävä asetusten mukaisesti olisi ollut hankkia oikeutta Renzo
Tramaglinolle ja määrätä don Rodrigolle sellainen rangaistus, johon
yllä on viitattu. Vastapäätä pormestaria, kasvoilla mitä vilpittömin
kunnioituksen ilme, istui tuttavamme tohtori "Juonittelija", yllään
musta kaapu, ja nenä tavallistaan punoittavampana. Vastapäätä
serkuksia istui kaksi huomiota herättämätöntä vierasta, joista
lähdeteoksemme sanoo, että he vain söivät, nyökäyttivät päätään,
hymyilivät ja myönsivät kaiken, minkä joku muista vieraista sanoi ja
mitä ei kukaan muu ollut vastustanut.

-- Tehkää isälle tilaa, käski don Rodrigo.

Muuan palvelija toi tuolin, jolle isä Cristoforo istuutui, pyytäen
isännältä anteeksi, että oli tullut sopimattomaan aikaan.

-- Toivoisin saavani tärkeän asian johdosta puhua kahdenkesken
kanssanne, hän sitten kuiskasi nöyremmällä äänellä don Rodrigon
korvaan.

-- Hyvä, hyvä, saammehan sitten puhua, tämä vastasi. Mutta tuotakoon
ensin isälle jotakin juotavaa.

Munkki tahtoi kieltäytyä. Mutta don Rodrigo kohotti ääntänsä ja huusi
keskellä uudelleen alkanutta melua:

-- Ettehän toki, taivaan nimessä minua näin pahoita. Ei saa koskaan
tapahtua, että kapusiinilais-munkki poistuisi talostani ilman että on
maistanut viiniäni ja että julkea velkoja lähtisi täältä, ilman että
hänen selkänsä on tutustunut metsieni raippoihin.

Nämä sanat nostivat yleisen naurunremahduksen ja keskeyttivät
hetkeksi sen kysymyksen käsittelyn, jota vieraat paraikaa
intohimoisesti pohtivat. Palvelija toi tarjottimella viinipullon
ja korkean maljanmuotoisen lasin, jonka ojensi munkille. Tämä ei
tahtonut vastustaa sen miehen tekemää kiihkeää tarjousta, jonka
suosiollisuuden hän hartaasti tahtoi saavuttaa, minkä vuoksi hän
estelemättä kaatoi lasiinsa ja alkoi hitaasti sitä maistella.

-- Tasson arvokkaisuus ei ollenkaan tue väittämäänne, arvoisa herra
pormestari; se päinvastoin sitä vastustaa -- näin jatkoi kreivi
Attilio ulvovalla äänellä -- tuo oppinut, tuo suuri mies, joka
tunsi kuin viisi sormeansa kaikki ritarillisuuden säännöt, antaa
teoksessaan Arganten lähettilään, ennenkuin tämä vaatii kristityitä
ritareita taisteluun, ensin kysyä lupaa hurskaalta Gottfried
Bouillonilaiselta.

-- Mutta tämä on, huomautti pormestari yhtä ulvovalla äänellä,
tämähän on liioittelua, runollista kaunistelua, sillä onhan
lähettiläs virkansa puolesta ja kansainvälisen oikeuden nojalla
loukkaamaton. Eikä tarvitse mennä niin kauas perusteluja etsimään,
sanoohan jo sananlasku: lähettiläs ei ole rangaistuksen alainen. Ja
sananlaskut, herra kreivi, edustavat ihmiskunnan viisautta. Ja kun
nyt lähettiläs ei sanonut mitään omassa nimessään, vaan ainoastaan
toi esiin kirjallisen manauksen...

-- Mutta ettekö huomaa, että tuo lähettiläs oli julkea aasi, joka ei
tietänyt ensimäisiä...?

-- Jos herrat sallivat, keskeytti Don Rodrigo, joka ei tahtonut, että
kysymys olisi kehittynyt sen pitemmälle, -- niin lykätkäämme asia isä
Cristoforon arvosteltavaksi; ja alistukaamme hänen ratkaisuunsa.

-- Hyvä, erittäin hyvä, virkkoi kreivi Attilio, joka piti varsin
hullunkurisena, että kapusiinilais-munkki ratkaisisi ritarillisuutta
koskevan kysymyksen; sitävastoin pormestari, joka paljoa hehkuvammin
otti osaa kysymyksen käsittelyyn, ainoastaan vaivoin rauhoittui,
ja hänen kasvoissaan oli omituinen ilme, mikä näytti sanovan:
Lapsenloruja!

-- Mutta mikäli luulen ymmärtäneeni, sanoi munkki, ne eivät ole
seikkoja, joita minun pitäisi tuntea.

-- Tavallisia munkkien vaatimattomuuden aiheuttamia estelyjä, virkkoi
Don Rodrigo. Mutta älkää luulko, että minä teitä päästän. Oh,
tiedämmehän varsin hyvin, ettette Te ole tullut maailmaan munkinkaapu
yllä, ja että olette tuntenut maailmaa. No niin, asia on seuraava...

-- Tapaus oli seuraava, kreivi Attilio alkoi huutaa.

-- Antakaa minun puhua, serkku, minun, joka olen puolueeton,
huomautti Don Rodrigo. Juttu on seuraava. Eräs espanjalainen
aatelismies lähettää milanolaiselle aatelismiehelle
kaksintaistelu-vaatimuksen. Tämän tuoja ei tapaa miekkasille
vaadittua kotona, jättää vaadintakirjeen aatelismiehen veljelle. Tämä
lukee sen ja antaa vastaukseksi tuojalle muutaman kepinlyönnin. No
mitä asiasta arvelette...

-- Hyvin vastattu ja hyvin tehty! huusi kreivi Attilio. Olipa se
oikea haltioitunut innostus...

-- Pahan hengen nostama, pormestari lisäsi. Piestä lähettiä. Miestä,
jonka persoonaa ei saa loukata. Tekin, arvoisa isä, voitte sanoa,
onko tämä ritarillisesti menetelty.

-- Onpa kyllä, herraseni, huusi kreivi. Minä sen voin vakuuttaa,
minä, joka luullakseni tunnen ritarillisia tapoja. Oh, jos hän olisi
jaellut nyrkiniskuja, se olisi ollut vallan toista; mutta sauva ei
likaa kenenkään käsiä. Enpä ollenkaan saata ymmärtää, miksi niin
suuresti säälitte jätkän hartioita.

-- Kuka tässä on puhunut hartioista, hyvä herra kreivi? Te väitätte
minun sanoneen mielettömyyksiä, jotka eivät koskaan ole edes
johtuneet mieleeni. Minä olen puhunut miehen karaktääristä, enkä
hänen hartioistaan. Puhun ennen kaikkea kansainvälisestä oikeudesta.
Sanokaapas, tehkää niin hyvin, tokko ne airuet, joita muinaiset
roomalaiset lähettivät julistamaan sotaa toisille kansoille, pyysivät
lupaa esittääkseen asiaansa; ja mainitkaapa minulle joku kirjailija,
joka kertoisi, että tuollaista sota-airuetta koskaan olisi piesty.

-- Mitä liikuttavat meitä muinaisten roomalaisten sota-airuet. Ne
olivat henkilöitä, jotka menettelivät kursailematta ja jotka tässä
suhteessa olivat hyvin alkuperäisellä kannalla. Mutta nojaten
uudenaikaisen, ja ainoan oikean ritarillisuuden sääntöihin, sanon
ja väitän, että lähetti, joka rohkenee ojentaa aatelismiehelle
miekkasille vaatimusta, pyytämättä siihen lupaa, on julkea mies, joka
hyvin on loukattavissa, jopa mitä suurimmassa määrin loukattavissa,
että hän on selkäsaunan ansainnut, jopa runsaimmalla mitalla
ansainnut...

-- Selvittäkääpä hieman tätä päätelmäänne.

-- En ikinä!

-- Mutta kuulkaahan toki! Lyödä aseetonta on kuitenkin katala teko.
Koska lähetti oli aseeton, niin...

-- Rauhoittukaa toki, herra pormestari.

-- Kuinka, minunko pitää rauhoittua?

-- Rauhoittukaa, sanon vieläkin. Mitä loruja te laskettelettekaan?
Katala teko olisi takaapäin lyödä toista miekalla tai kiidättää
hänelle luoti selkään; ja tässäkin suhteessa saattaa olla eri
tapauksia, mutta pysykäämme asiassa. Myönnän, että tällaista yleensä
voisi sanoa katalaksi teoksi. Mutta kun antaa neljä kepinlyöntiä
jätkälle! Pitäisi kai tälle ensin virkkaa: -- Katso eteesi, aion
antaa sinulle selkäsaunan -- vallan kuin sanotaan aatelismiehelle: --
Miekka esiin! Ja te, arvoisa herra tohtori, sen sijaan että minulle
hymyilette osoittaaksenne, että olette samaa mieltä kuin minä,
voisitte ennemmin tukea perusteitani liukkaalla kielellänne ja auttaa
minua saattamaan tätä herraa järkiinsä.

-- Minä, vastasi tohtori, hieman joutuen hämilleen, minua huvittaa
kuunnella tätä väittelyä; ja kiitän sattumaa, joka on tarjonnut
tilaisuuden kuunnella näin henkevää aatekiistaa. Lisäksi, ei ole
minun tehtäväni ratkaista tätä kysymystä, Teidän ylhäisyytenne on jo
määrännyt ratkaisijan ... nimittäin läsnäolevan arvoisan isän...

-- Se on totta, sanoi Don Rodrigo; mutta miten luulette tuomarin
voivan puhua, kun riitaveljet eivät tahdo vaieta?

-- Minä vaikenen, virkkoi kreivi. Pormestari rypisti kokoon huulensa
ja kohotti kättänsä, ikäänkuin alistumisen merkkinä.

-- Oh, kiitos olkoon taivaan! Nyt on teidän vuoronne, isä, huomautti
Don Rodrigo, puoleksi ivallisen vakavasti.

-- Olenhan jo selitellyt kykenemättömyyttäni, vastasi veli
Cristoforo, antaen takaisin lasinsa palvelijalle.

-- Huonoa välttelyä, huusivat molemmat serkukset. Tahdomme kuulla
teidän ratkaisunne.

-- Jos asianlaita on näin, niin minun heikon ymmärrykseni mukaan ei
pitäisi olla miekkasille vaatimuksia, ei taistelujulistuksen tuojia,
eikä kepinlyöntejä.

Pöytävieraat katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

-- Onko kummempaa kuultu! tokaisi kreivi Attilio. Suokaa anteeksi,
isä, mutta tuo menee liian pitkälle. Huomaa, ettette tunne maailmaa.

-- Hänkö? sanoi Don Rodrigo. Hui, hai, hän tuntee sen yhtä hyvin kuin
te, serkkuseni! Isä? Sanokaapa, mikä kokemuksen koulu teilläkin on
ollut.

Munkki ei vastannut tähän kaikkea muuta kuin hyvää tarkoittavaan
huomautukseen, vaan lausui sen sijaan hiljaisessa mielessään
itselleen sanasen:

-- Tämä pistos oli sinuun tähdätty; mutta muista, ettet ole täällä
itsesi tähden, ja että kaikki mikä loukkaa sinua yksistään, ei ole
otettava lukuun.

-- Se on hyvin mahdollista, sanoi serkku; mutta isä ... mikä onkaan
isän nimi.

-- Isä Cristoforo, vastasivat monet.

-- Mutta korkeasti kunnioitettu isä Cristoforo, tuollaisine
periaatteinenne te käännätte maailman nurin. Ilman miekkasille
vaatimusta, ilman kepinlyöntejä! Hyvästi kaikki kunniantunto!
Jokainen jätkä olisi vapaa rangaistuksesta. Onneksi oletuksenne on
mahdoton!

-- No, herra tohtori, huudahti äkkiä Don Rodrigo, joka yhä koetti
siirtää pois kiistelyn kahdelta ensimäiseltä väittelijältä; nytpä on
teidän vuoronne, teidän, joka olette omanne perustelemaan kaikkien
asiat. Saammepa nähdä, millä tavoin tässä kohdin osaatte tukea isä
Cristoforon perusteita.

-- Totisesti, sanoi tohtori, heiluttaen haarukkaa ilmassa ja
kääntyen munkin puoleen, totisesti en ymmärrä, miten isä Cristoforo,
joka samalla on mallikelpoinen luostariveli ja maailmanmies, ei
ole ajatellut, että hänen periaatteensa, joka on hyvä, oivallinen
ja painava saarnatuolista julistettuna, ei ole minkäänarvoinen,
sanottakoon se täydellä kunnioituksella, ritarillisuutta koskevassa
väittelyssä. Mutta isä tietää paremmin kuin minä, että jokainen
seikka on hyvä oikealla paikallaan, ja luulen hänen tällä kertaa
pilan muodossa tahtoneen päästä pulmasta lausua tuomiopäätöstä.

Mitä olisikaan saattanut vastata näin vanhasta ja samalla alati
uudesta viisaudesta ammennettuun järkeilyyn? Ei mitään; ja näin
menetteli munkki.

Mutta Don Rodrigo tahtoi keskeyttää tämän asian ja otti sentähden
puheeksi toisen.

-- Kuulkaahan, hän virkkoi, huhutaan Milanossa tehtävän
sovitusyrityksiä.

Lukija tietää, että tuona vuonna taisteltiin Mantovan herttuakunnan
perimisestä. Vincenzo Gonzagan kuoltua, joka ei ollut jättänyt
miehisiä perillisiä, mainittu herttuakunta oli joutunut Nevers'in
herttuan, Gonzagan lähimmän sukulaisen haltuun. Ludvik XIII,
eli oikeammin kardinaali Richelieu, kannatti suosikkiaan ja
kansalaistunutta ranskalaista Nevers'in herttuata. Filip IV, tai
oikeammin kreivi Olivares, yleisesti mainittu kreivi-herttuaksi, ei
puolestaan kannattanut häntä vastikään mainittujen syiden nojalla,
ja oli julistanut sodan häntä vastaan. Mutta kun tämä herttuakunta
oli keisarikunnan läänitysmaa, molemmat puolueet koettivat
kaikenlaisilla juonilla, kehoituksilla ja uhkauksilla vaikuttaa
keisari Ferdinand II:seen; edellinen puolue yrittäen taivuttaa häntä
myöntämään läänitysoikeudet uudelle herttualle, jälkimäinen koettaen
saada keisaria tuota oikeutta kieltämään, jopa karkoittamaan hänet
herttuakunnasta.

-- Olenpa taipuvainen uskomaan, virkkoi kreivi Attilio, että tämä
asia voidaan rauhallisesti sovittaa. Minulla on erityiset osviittani.

-- Sitä en luule, herra kreivi, sitä en luule, pormestari keskeytti.
Minä, vaikka elänkin täällä syrjässä, kuitenkin tunnen hieman
maailman menoa; nähkääs, espanjalainen linnanherra, joka hyvyytensä
vaikutuksesta minullekin suo hieman hyvää, ja joka on erään
kreivi-herttuan suosikin poika ja siis tuntee kaiken, mikä tapahtuu...

-- Ja minulla taas, herraseni, on tilaisuus joka päivä Milanossa
puhua vallan toisenlaisten henkilöiden kanssa. Ja tiedän
luotettavasta lähteestä, että paavi, joka ennen kaikkea harrastaa
rauhaa, on tehnyt ehdoituksia...

-- Se on kuin olla pitää. Asia on oikealla tolalla. Hänen Pyhyytensä
täyttää velvollisuutensa: paavin tulee aina järjestää ruhtinasten
ja kristittyjen välit hyviksi. Mutta kreivi-herttualla on oma
politiikkansa, ja...

-- Saattaa niin olla; mutta tiedättekö, herraseni, mitä keisari
tällä hetkellä ajattelee? Luuletteko ettei maailmassa olekaan muuta
kuin Mantova? Onpa paljo seikkoja, joita pitää ajatella, herraseni.
Tiedättekö esimerkiksi missä määrin keisari saattaa tätä nykyä
luottaa Valdistanon eli Vallistain ruhtinaaseen, vai miten hänen
nimensä oikein kuulunee?...

-- Wallenstein on hänen oikea nimensä saksaksi, keskeytti pormestari
uudelleen, niin olen useammin kuin kerran kuullut espanjalaisen
linnaherramme tätä nimeä lausuvan. Mutta rauhoittukaa vaan, sillä...

-- Tahdotteko kenties ruveta minua neuvomaan? huudahti kreivi
kiivaasti. Mutta Don Rodrigo tuuppasi häntä polveen merkiksi,
että hän ystävyydestä häneen, isäntään, herkeäisi enemmästä
vastustelemisesta. Kreivi vaikeni, mutta pormestari, kuni laiva,
joka on vapautunut hiekkasärkältä, jatkoi pullistunein purjein
kaunopuheisuutensa kulkua:

-- Wallensteinistä minä en välitä tuon taivaallista, sillä
kreivi-herttua pitää silmällä joka seikkaa ja joka paikkaa. Ja jos
tuon Wallensteinin päähän pälkähtäisi noudattaa omia mielijohteita,
niin kreivi-herttua kyllä hyvällä tai pahalla saa hänet järkiinsä.
Hän pitää silmällä kaikkea, sanon vieläkin, ja hänellä on pitkät
kädet; ja jos hän on saanut päähänsä, niin kuin on saanutkin, ja
syystä, ettei Nevers'in herttua pääse kotiutumaan Mantovaan, niin
hän, tuo suuri poliitikko, empimättä estää Nevers'in herttuan sinne
kotiutumasta. Ja kardinaali Richelieu iskee miekallaan veteen.
Minua todella naurattaa, että herra kardinaali Richelieu ryhtyy
taistelemaan kreivi-herttuan veroisen miehen, Olivaresin, kanssa!
Tahtoisinpa totisesti palata maailmaan kahdensadan vuoden päästä
kuullakseni mitä meidän jälkeläisemme arvelevat niin ylvästelevästä
hankkeesta. Vaaditaanpa muutakin kuin pelkkää kateutta, vaaditaan
ennen kaikkea päätä. Ja sellaisia päitä kuin kreivi-herttuan on
vaan yksi koko maailmassa! Kreivi-herttua, hyvät herrat, jatkoi
pormestari, yhä kiitäen eteenpäin purjeet pulleina ja hieman
ihmetellen, ettei kohdannut ainoatakaan karia, kreivi-herttua on
kaikella kunnioituksella sanottu vanha kettu, joka osaa eksyttää
pois kenet tahansa jäljiltään; kun hän näyttää aikovan kääntyä
oikealle, hän livistääkin vasemmalle, mistä on seurauksena, ettei
kukaan voi kerskata tuntevansa hänen tuumiansa. Nekään, joiden tulee
nämä tuumat toteuttaa ja joiden tulee kirjoittaa tiedonannot, eivät
niistä ymmärrä yhtään mitään. Minä saatan puhua jonkunmoisella
asiantuntemuksella. Sillä tuo kunnon linnanherra suvaitsee jutella
kanssani jotenkin tuttavallisesti. Kreivi-herttua sitävastoin tuntee
tarkalleen mitä keitosta valmistetaan kaikkien hovien kattiloissa.
Ja kaikki nuo suuret politikoitsijat (joiden joukossa kieltämättä
on runsaasti taitavia) ovat tuskin hautoneet valmiiksi tuuman, kun
kreivi-herttua jo sen on arvannut, hyväpäisyydellään, salaisine
keinoineen ja kaikkialle pingoitettuine lankoineen. Tuo kardinaali
Richelieu parka yrittelee täällä, vainuilee toisaalla, hikoilee ja
vaivautuu. Mutta miten käykään lopulla? Kun hänen on onnistunut
kaivaa salakaivanto, niin hän aina kohtaa kreivi-herttuan taitavasti
luoman vastakaivannon.

Kuka tietää milloin pormestari olisi laskenut lorupurtensa maihin;
mutta Don Rodrigo huomasi sukulaisensa merkitsevät ilmeet, kääntyi
ikäänkuin äkillisen mielijohteen saatuaan palvelijan puoleen ja käski
hänen tuoda pöytään erään pullon.

-- Herra pormestari ja muut herraseni! hän sitten sanoi, juokaamme
kreivi-herttuan malja; ja sitten teidän tulee sanoa, onko viini
miehen veroista.

Pormestari vastasi nyökäyttäen päätään kasvoissa ilme, joka kuvasi
erityistä kiitollisuutta. Sillä kaiken, mikä tehtiin tai sanottiin
kreivi-herttuan kunniaksi, hän katsoi osaksi kohdistuvan itseensä.

-- Kauan eläköön Don Gasparo Guzman, Olivaresin kreivi, San Lucarin
herttua, kuningas Filip Suuren, hallitsijamme suuri suosikki! hän
huudahti kohottaen lasiaan.

-- Eläköön hän kauan, vastasivat kaikki.

-- Kaatakaa isälle viiniä, sanoi Don Rodrigo.

-- Oh, anteeksi, vastasi munkki, mutta olenpa jo tehnyt itseni
syypääksi kohtuuttomuuteen, enkä enää saata...

-- Kuinka? virkkoi Don Rodrigo. On juotava kreivi-herttuan malja.
Tahdotteko siis saattaa meidät siihen luuloon, että olette
Navarralaisten puolella?

Tämä soimanimi annettiin silloin Ranskalaisille Navarran prinssien
vuoksi, jotka Henrik IV:nnen kanssa olivat alkaneet heitä hallita.

Tällaisen kehoituksen jälkeen oli pakko juoda. Kaikki pöytävieraat
puhkesivat huudahduksiin sekä viinin ylistelyihin; lukuunottamatta
tohtoria, joka pää pystyssä, tuijottavin katsein ja suljetuin huulin
vaieten ilmaisi enemmän kuin sanoin.

-- No mitä sanotte, tohtori? kysyi Don Rodrigo.

Vetäen esiin lasista nenänsä, joka oli punaisempi ja loistavampi kuin
itse lasi, tohtori vastasi, koristaen teeskennellysti joka tavuuta:

-- Sanon, julistan ja arvelen, että tämä on viinien Olivares: censui,
et in eam ivi sententiam,[2] että tällaista juomaa ei löytäisi
herramme ja kuninkaamme kahdestakymmenestä kahdesta valtakunnasta;
Jumala häntä muuten suojelkoon. Väitän ja selitän, että jalosukuisen
Don Rodrigon ateriat voittavat Heliogabaluksen juhlat ja että
nälänhätä ja puute on ainaiseksi karkoitettu ja syrjäytetty tästä
palatsista, missä asustaa ja hallitsee loistava ylellisyys.

-- Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu! huusivat kuorona pöytävieraat.
Mutta tuo sana nälänhätä, jonka tohtori sattumalta oli julkilausunut,
palautti äkkiä kaikkien mieleen tämän surullisen aiheen, ja kaikki
rupesivat puhumaan nälänhädästä. Siitä puhuessaan he kaikki olivat
yhtä mieltä, ainakin pääasiassa. Mutta melu oli kenties vielä
suurempi kuin jos he olisivat olleet eri mieltä. Kaikki puhuivat yhtä
haavaa.

-- Ei ole mitään nälänhätää, sanoi joku; korkohinnan kiskurit ovat
syypäät...

-- Ja leipurit, huomautti toinen, jotka kätkevät viljan. He ovat
hirtettävät.

-- Todella hirtettävät, ja ilman sääliä!

-- Vedettäköön heidät oikeuteen, huusi pormestari.

-- Mitä, oikeuteen? huusi entistään äänekkäämmin kreivi Attilio.
Oikeutta summittain! Otettakoon kolme tai neljä tai viisi tai kuusi
niistä, jotka yleisen mielipiteen mukaan ovat kaikkein rikkaimmat ja
konnamaisimmat ja hirtettäköön ne muitta mutkitta!

-- On annettava varoittava esimerkki! Ilman esimerkkiä ei saada
mitään aikaan. Hirteen tuo väki, silloin satelee viljaa joka taholta.

Ken kulkiessaan markkinoilla on nauttinut siitä sopusoinnusta,
minkä ilveilijät matkaansaavat siten että eri laulujensa välillä
kukin heistä virittää soitintaan pannen sen ääntämään niin kovasti
kuin mahdollista, voidakseen kuulla oman soittimensa äänen
keskellä yleistä pärinää -- se saattaa kuvitella millainen oli
tuon keskustelun synnyttämä hälinä. Tällävälin täytettiin ahkeraan
laseja tuolla uudella viinillä, ja sitä ylistelevät huudahdukset
sekaantuivat, kuten odottaa sopi, valtiotaloudellisten pykäläin
tulkintaan. Ja näin ne sanat, jotka voimakkaimmin ja useimmin
kajahtivat, olivat: _Jumalien juomaa_ ja _hirteen._

Tämän kestäessä Don Rodrigo loi aika ajoin salaisen katseen munkkiin.
Hän näki tämän koko ajan istuvan tyynenä, ilmaisematta vähintäkään
levottomuutta tai kiirettä ja tekemättä ainoatakaan liikettä, joka
olisi osoittanut, että hän oli odottamassa. Mutta samalla hän huomasi
munkin olevan sen ilmeisen, ettei aikonut poistua, ennenkuin oli
kuultu hänen asiansa. Don Rodrigo olisi kernaasti antanut hänelle
matkapassin ja välttänyt tuon keskustelun. Mutta kapusiinilais-munkin
luota-lähettäminen, ilman että oli hänen asiaansa kuunnellut, ei
ollut Don Rodrigon valtiotaidon mukaista. Koska hän nyt siis ei
voinut välttää tuota ikävää kohtausta, päätti hän heti alistua
siihen ja mitä pikimmin siitä vapautua. Hän nousi pöydästä, ja hänen
mukanaan koko viinistä punoittava seura, joka ei silti herjennyt
ääneensä jupakoimasta. Pyydettyään vierailtaan poistumistaan anteeksi
Don Rodrigo lähestyi vakavan näköisenä munkkia, joka muiden kanssa
oli noussut, ja sanoi hänelle:

-- Olen valmis teitä kuuntelemaan.

Ja hän vei hänet toiseen huoneeseen.



KUUDES LUKU.


-- Miten voin teitä palvella? kysyi Don Rodrigo, pysähtyen keskelle
huonetta. Näin kuuluivat hänen sanansa. Mutta se äänenpaino, millä
ne lausuttiin, tiesi selvästi: Ota huomioon, kenen edessä seisot,
punnitse puheesi ja esitä asiasi lyhyesti.

Ei ollut varmempaa ja pikemmin vaikuttavaa keinoa rohkaista veli
Cristoforoa kuin ylpeä puhutteleminen. Hän, joka oli epäröinyt,
etsinyt sopivia sanoja ja pyörittänyt sormiensa välissä vyöstään
riippuvan rukousnauhan helmiä, ikäänkuin hän olisi toivonut
jostakin niistä löytävänsä puheensa alkusanat, tunsi tuon Don
Rodrigon kohtelun johdosta huulilleen tulvivan enemmän sanoja kuin
mitä tarvitsi. Mutta hoksaten, miten tärkeätä oli, ettei pilannut
asiaansa, tai oikeammin toisen asiaa, hän muutti ja lievensi ne
lauseet, jotka olivat johtuneet mieleensä, ja sanoi varovan nöyrästi:

-- Tulen ehdoittamaan teille oikeuden tekoa, rukoilemaan sääliväistä
avunantoanne. Muutamat pahantekijät ovat väärinkäyttäneet teidän
ylhäisyytenne nimeä peloittaakseen erästä pappiparkaa täyttämästä
velvollisuuttaan, täten syösten onnettomuuteen kaksi viatonta
ihmistä. Te voitte yhdellä ainoalla sanalla tehdä tyhjäksi noiden
henkilöiden tuumat, saattaa asian jälleen oikealle tolalle ja antaa
hyvitystä niille, joille on tapahtunut niin suuri vääryys. Te voitte
sen tehdä, ja koska voitte ... niin omatunto ... kunnia...

-- Teidän sopii puhua minulle minun omastatunnostani ainoastaan
silloin, kun katson hyväksi tulla luoksenne ripille. Mitä taas tulee
kunniaani, niin tietäkää, että minä, ja yksinomaan minä olen sen
vartija, ja että pidän julkeana loukkaajana jokaista, joka rohkenee
tuppautua tätä minun huoltani jakamaan.

Veli Cristoforo huomasi näistä sanoista että Don Rodrigo koetti antaa
hänen puheelleen mitä pahimman merkityksen ja muuttaa keskustelun
riidaksi, jotta Cristoforolla ei olisi ollut tilaisuutta päästä
itse asiaan. Tämän vuoksi munkki muutti esiintymisensä alistuvaksi,
päätti kärsivällisesti niellä mitä vaan tuo toinen suvaitsi sanoa, ja
vastasi nopeaan nöyrä sävy äänenpainossa:

-- Jos olen sanonut jotain sellaista, mikä ei teitä ole miellyttänyt,
on se aivan varmaan tapahtunut aikeettomasti. Oikaiskaa minua,
nuhdelkaa minua, jos en voi puhua niinkuin sopii; mutta suvaitkaa
minua kuunnella. Jumalan nimessä, jonka kasvojen eteen meidän
kaikkien kerta tulee astua ... -- ja näin sanoen hän otti käteensä ja
ojensi synkän kuuntelijansa silmien eteen rukousnauhaansa kiinnitetyn
pienen puisen pääkallon -- älkää itsepäisesti kieltäkö hankkimasta
ihmisparoille oikeutta, joka on niin helposti toteutettavissa, ja
jonka he täydelleen ansaitsevat. Ajatelkaa, että Jumala lakkaamatta
luo silmänsä näihin poloisiin, ja että heidän rukoilevat valituksensa
kuullaan tuolla ylhäällä. Viattomuus on voimakas oikeudes...

-- Seis, arvoisa isä! keskeytti äkkiä Don Rodrigo; se kunnioitus,
jota tunnen munkkikaapuanne kohtaan, on suuri. Mutta voisinpa
unhoittaa tämän kunnioituksen, jos näkisin tuon puvun henkilön yllä,
joka rohkenisi tunkeutua talooni urkkijana!

Tämä sana nosti punan munkin kasvoihin. Kuitenkin hän jatkoi sen
näköisenä kuin henkilö, joka nielee hyvin karvasta lääkettä:

-- Ettepä itsekään voi luulla, että tällainen lisänimi minuun
soveltuisi. Te tunnette sydämessänne, että toimenpiteeni täällä
ei ole halpamainen eikä halveksittava. Kuulkaa minua, arvoisa Don
Rodrigo; ja suokoon taivas, ettei se päivä valkenisi, jolloin
kadutte, ettette minua ole kuunnellut. Ettehän tahdo panna alttiiksi
kunniaanne ... ja minkälaista kunniaa, Don Rodrigo, ettehän tahdo
panna kunniaanne alttiiksi ihmisten silmissä, ettekä Jumalan
silmissä! Olettehan te hyvin mahtava täällä maan päällä, mutta...

-- Tietäkää, sanoi Don Rodrigo kiukkuisena, mutta kuitenkin hieman
väristen, tietäkää, että kun päähäni pälkähtää kuunnella saarnaa,
osaan vallan mainiosti mennä kirkkoon, kuten muutkin tekevät! Mutta
kotonani! Oh -- ja hän jatkoi hymyillen teeskennellyn ivallisesti
-- te osoitatte minulle suurempaa kunniaa kuin mitä minä ansaitsen.
Saarnamies minun kotonani! Se on yksinomaan ruhtinasten ylellisyyttä.

-- Ja Jumala, joka vaatii ruhtinaat tilille siitä sanasta, jota hän
kuuluttaa heille heidän omassa palatsissaan, Jumala, joka paraikaa
osoittaa teille armoaan, lähettämällä luoksenne palvelijansa,
arvottoman ja viheliäisen olennon, mutta joka tapauksessa
palvelijansa, taivuttamaan sydäntänne auttamaan viatonta...

-- Riittää jo, arvoisa isä, virkkoi Don Rodrigo, tehden liikkeen
poismennäkseen, en tiedä mitä oikeastaan tahdotte sanoa. Käsitän
ainoastaan, että on kysymys jostakin tyttö letukasta, jonka asioita
lämpimästi harrastatte. Menkää uskomaan harrastuksenne kelle tahansa,
mutta varokaa kauempaa häiritsemästä aatelismiestä.

Don Rodrigon lähtiessä liikkeelle, munkki astui hänkin pari askelta,
asettui kunnioittavasti hänen eteensä, kohotti kätensä ikäänkuin
samalla häntä rukoillakseen ja pidättääkseen ja virkkoi vielä:

-- Harrastan todella suuresti tuon tytön menestystä, mutta en enempää
kuin teidän menestystänne. Teidän molempien sielut ovat minulle
kallisarvoisemmat kuin oma henkeni. Don Rodrigo! En saata tehdä
mitään muuta teidän hyväksenne kuin rukoilla Jumalaa; mutta sen teen
sydämeni pohjasta. Älkää vastatko kieltäen. Älkää antako viattoman
tyttöparan kauempaa olla tuskan ja pelon valloissa. Teidän lausumanne
yksi ainoa sana kykenee järjestämään koko asian.

-- No hyvä, sanoi Don Rodrigo, koska luulette, että minä voin
tehdä paljon tuon naishenkilön hyväksi, ja koska niin lämpimästi
harrastatte hänen parastaan...

-- No niin? virkkoi levottomana veli Cristoforo, jota Don Rodrigon
ilme ja ryhti ei aiheuttanut antautumaan niihin toiveihin, joita nuo
sanat näyttivät lupaavan.

-- No hyvä, kehoittakaa tuota nuorta naista tulemaan tänne ja
asettumaan minun suojelukseni alaiseksi. Häneltä ei silloin ole
puuttuva mitään, eikä kukaan rohkene häntä hätyyttää, taikka minä en
ole mikään ritarillinen aatelismies!

Tällaisen ehdotuksen johdosta munkin närkästys, jota hän siihen
asti vaivoin oli pidättänyt, puhkesi ilmoille. Kaikki hänen kauniit
tarkoituksensa esiintyä varovaisesti ja kärsivällisesti haihtuivat.
Hänen vanha luontonsa heräsi ja liittyi uuteen; ja tällaisissa
tapauksissa veli Cristoforossa todella oli kaksi ihmistä.

-- Teidän suojeluksenne! hän huudahti, peräytyen pari askelta,
nojaten ylpeästi oikeaan jalkaansa, pani oikean käden lanteille,
nosti vasenta kättä, etusormi ojennettuna don Rodrigoa kohti ja loi
häneen kaksi tulista silmää: Teidän suojeluksenne! Onpa hyvä, että
olette puhunut näin, että olette tehnyt minulle tuon ehdoituksen. Nyt
on mittanne täysi, enkä minä teitä enää pelkää.

-- Mitä julkeat puhua, munkki?

-- Puhun, niinkuin sopii puhua sen kanssa, jonka Jumala on hylännyt,
ja joka ei enää voi herättää pelkoa. Teidän suojeluksenne! Tiesinhän,
että tuo tyttöparka on Jumalan suojeluksen alla. Mutta te panette
minut sen huomaamaan niin varmasti, ettei minun enää tarvitse
ollenkaan säästää sanojani siitä kanssanne puhuessani. Puhun
Luciasta: huomaatte miten mainitsen tämän nimen pää pystyssä ja
silmiäni räpäyttämättä.

-- Kuinka, täällä, tässä talossa!

-- Surkuttelen tätä taloa: kirous leijailee sen ylitse! Saattepa
nähdä, tuleeko jumalallinen oikeus välittämään neljästä kiviportaasta
ja neljästä rosvosta. Luuletteko, että Jumala on asettanut tänne
maailmaan kuvansa mukaan luodun olennon, antaakseen teille huvin sitä
kiusata! Olette kai luullut, ettei Jumala osaisi häntä puolustaa.
Olette halveksinut hänen viittaustaan, olette itse tuominnut itsenne!
Faraon sydän oli paatunut niinkuin teidän, ja Jumala sen musersi.
Lucia on turvissa vainoltanne, minä sen teille sanon, minä munkki
parka. Ja mitä teihin tulee, niin kuulkaa tarkoin mitä teille
ennustan: On tuleva se päivä...

Don Rodrigo oli tähän asti häälynyt raivon ja hämmästyksen välillä,
eikä ollut löytänyt sanoja. Mutta kun hän kuuli munkin suusta
ennustuksen ensi sanat, hänen raivoonsa sekaantui kaukainen ja
salaperäinen kauhu. Hän tarttui nopeasti nostettuun ja uhkaavaan
käteen, ja kohottaen äänensä katkaistakseen onnettomuuden-profeetan
puheen, hän huudahti:

-- Korjaa luusi, sinä julkea heittiö, munkkikaapuun puettu
tyhjäntoimittaja!

Nämä niin selvät sanat saattoivat silmänräpäyksessä isä Cristoforon
tyyntymään. Koetun huonon kohtelun ja solvauksen tietoisuuteen oli
jo hetki sitten yhtynyt alistumisen ja vaikenemisen tarpeellisuuden
tajuaminen, niin että hänessä, hänen tuota kohteliaisuutta
kuullessaan kaikki paheksuminen ja into lamautui ja ettei hän
katsonut soveliaaksi muuta menettelyä, kuin levollisesti kuunnella,
mitä Don Rodrigo suvaitsisi lisätä. Hän siis veti pois kätensä
aatelismiehen kourista, painoi alas päänsä ja jäi seisomaan
liikkumatta kuten, tuulen hieman hellittäessä myrskysääliä, vanha
tammi palauttaa oksansa entiseen asentoon ja sitten vastaanottaa
rakeet, miten vaan taivas suvaitsee ne alas lähettää.

-- Julkea nousukas! jatkoi Don Rodrigo. Kohtelet minua kuin
vertaistasi. Saat kiittää kaapua, mikä peittää jätkänhartioitasi ja
mikä säästää sinulta ne hyväilyt, joiden avulla sinun kaltaisiasi
opetetaan puhumaan. Korjaa tällä kertaa luusi omin koipinesi, muuten
saat nähdä!

Näin sanottuaan hän ilkkuvan käskevänä osoitti ovea, joka oli
vastapäätä sitä ovea, mistä olivat astuneet sisälle. Isä Cristoforo
painoi alas päänsä ja poistui, jättäen Don Rodrigon raivokkain
askelin mittailemaan taistelutannerta.

Suljettuaan oven jälkeensä munkki huomasi viereisessä huoneessa,
johon astui, erään miehen hiljaa hiipivän pois seinää pitkin,
ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että häntä olisi huomattu
viereisestä huoneesta, missä äskeinen keskustelu oli tapahtunut.
Munkki tunsi hänet samaksi vanhaksi palvelijaksi, joka oli
vastaanottanut hänet tielle johtavalla portilla. Tämä mies oli
palvellut talossa neljäkymmentä vuotta ja oli siis astunut toimeensa
ennen Don Rodrigon syntymää. Viimemainitun isä oli ollut vallan
toista maata. Isänsä kuoltua Don Rodrigo oli eroittanut kaikki vanhat
palvelijat ja pestannut uusia, kuitenkin jättäen tämän yhden taloon,
osaksi hänen korkean ikänsä vuoksi, osaksi sen nojalla, että hän,
vaikka olikin vakaumuksiltaan ja tavoiltaan aivan erilainen kuin
nuori isäntä, korvasi näitä vikojaan kahdella ominaisuudella; ensiksi
hän suuresti kunnioitti talon arvoa, ja toiseksi hän paremmin kuin
kukaan muu tunsi vanhat juhlalliset menot ynnä näiden pienimmätkin
yksityiskohdat. Isäntänsä edessä tämä vanhusparka ei koskaan olisi
rohjennut ilmeillä, vielä vähemmin sanoilla ilmaista paheksumistaan
siitä, mitä näki pitkin päivää. Nipin napin uskalsi hän joskus
päästää huudahduksen tai mutista partaansa muiden palvelijain
piirissä. Nämä nauroivat hänelle, jopa joskus huvikseen yllyttivät
häntä jatkamaan, viekoitellen häntä sanomaan enemmänkin kuin mitä
oli aikonut, jolloin saivat kuulla hänen uudelleen virittävän tämän
talon entisten elintapojen ylistysvirttä. Nämä nuhdesaarnat saapuivat
isännänkin korviin aina vaan höystettyinä kertomuksilla, miten
muut palvelijat olivat vanhusta ivanneet, joten ne Don Rodrigossa
vaan herättivät katkeruudesta vapaata ylenkatsetta. Mutta suurina
vastaanottopäivinä vanhus taas oli vakava ja perin tärkeä henkilö.

Isä Cristoforo katsahti tuohon palvelijaan ohikulkiessaan, tervehti
häntä ja kulki edelleen. Mutta vanhus astui salaperäisesti hänen
luokseen, painoi sormen huulilleen ja antoi sitten samalla sormella
merkin astumaan hänen kanssaan pimeään käytävään. Kun he olivat
saapuneet sinne, hän sanoi munkille matalalla äänellä:

-- Isä, olen kuullut kaiken, ja minun on tarve puhua kanssanne...

-- Nopeasti siis, ystäväni.

-- Ei täällä; hukka minut perii, jos Don Rodrigo tämän huomaa...
Mutta saatanpa tietää paljon asioita ja koetan tulla huomenna
luostariin.

-- Onko olemassa joku tuuma?

-- Epäilemättä on jotain tekeillä, sen olen jo saattanut huomata.
Mutta nyt aion olla varuillani, ja toivon saavani selville kaiken.
Antakaa minun vaan toimia. Minä saan nähdä ja kuulla seikkoja...!
Kauheita seikkoja! Olenpa talossa, missä...! Mutta tahtoisin pelastaa
sieluni.

-- Herra teitä siunatkoon! ja sanottuaan puoliääneen nämä sanat,
munkki laski kätensä palvelijan pään päälle; vanhus, vaikka häntä
paljoa iäkkäämpi, seisoi kumarassa hänen edessään, nöyrän lapsen
asennossa.

-- Herra on teitä palkitseva, jatkoi munkki; älkää jääkö tulematta
huomenna.

-- Tulen varmasti, vastasi vanhus; mutta menkää te joutuin
pois täältä ja, taivaan nimessä, älkää minua ilmaisko. Näin
sanoen ja katsellen ympärilleen hän poistui käytävän toisesta
päästä huoneeseen, josta ovi johti pihalle. Huomattuaan paikan
turvalliseksi, hän kutsui pihalle munkin, jonka kasvot vastasivat
palvelijan viime sanoihin paljoa selvemmin, kuin mitkään vakuutukset.
Palvelija näytti hänelle oven, ja munkki poistui mitään puhumatta.

Tuo mies oli kuunnellut isäntänsä ovella: oliko hän siinä tehnyt
oikein? Ja oliko veli Cristoforo menetellyt oikein häntä siitä
kiittäessään? Mitä tavallisimmat ja vakaantuneimmat elämänohjeet
sanovat sellaista hyvin rumaksi teoksi. Mutta saattoiko tuota
tapausta pitää poikkeuksena? Ja onko yleensä olemassa poikkeuksia
yleisesti tunnustetuista säännöistä? Tärkeitä kysymyksiä, jotka
lukija ratkaiskoon mielensä mukaan. Meidän tehtävämme ei ole
langettaa arvostelmia; rajoitumme tosiseikkojen kertomiseen.

Astuttuaan ulkoilmaan ja käännettyään selkänsä tälle kirotulle
asunnolle veli Cristoforo hengitti vapaammin ja astui kiireisin
askelin mäen rinnettä alas, kasvot hehkuen, mieli kuohuksissa ja
ajatukset ristiriitaisina, kuten jokainen saattaa kuvitella; olihan
se luonnollista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ja sanonut.
Mutta vanhuksen odottamaton avun tarjous oli ollut hänelle suuri
rohkaisu: hänestä tuntui kuin olisi taivas antanut hänelle selvän
merkin myöntämästään suojeluksesta.

-- Tässä on ohjauslanka, jonka kaitselmus laskee käteeni. Ja itse
tuossa talossa! Ja ilman että sitä edes tiesin hakea!

Vaipuneena näihin ajatuksiin hän nosti katseensa läntistä
taivaanrantaa kohti ja huomasi maillemenoon kallistuvan auringon jo
melkein hipaisevan vuoren huippua, ja ajatteli, että päivä jo oli
varsin vähissä. Vaikka hän tunsi jäsenensä väsyneiksi tämän päivän
monista vaivoista, hän kuitenkin joudutti askeleitaan, hän kun tahtoi
turvateilleen tuoda jotakin, vaikkapa vähäistäkin tietoa, sekä saapua
luostariin ennen yötä. Tämä näet oli kapusiinilaisten ankarimpia ja
mitä täsmällisimmin noudatettuja sääntöjä.

Tällävälin oli Lucian majassa keksitty ja punnittu tuumia, jotka
meidän on saattaminen lukijan tietoon. Munkin lähdettyä nuo kolme
henkilöä pysyivät hetken aikaa ääneti. Lucia valmisteli surullisena
päivällistä. Renzo yritti moneen kertaan lähteä pois ja päästä
näkemästä masentunutta lemmittyään, mutta ei kuitenkaan hennonnut
poistua; Agnese oli näennäisesti kokonaan kiinnittänyt huomionsa
vyyhdinpuuhun, jota pyöritti. Mutta itse teossa hän hautoi tuumaa;
kun se oli kypsynyt, hän keskeytti vaitiolon näillä sanoin:

-- Kuulkaapa lapset! Jos voitte olla tarpeeksi rohkeat ja taitavat,
jos teillä on luottamusta teidän äitiinne (tämä _teidän_ sana saattoi
Lucian vavahtamaan), niin minä otan pelastaakseni teidät tästä
pulasta ehkä paremmin ja pikemmin kuin isä Cristoforo, vaikka hän
onkin niin etevä mies.

Lucia pysähtyi ja loi äitiin katseen, joka ilmaisi enemmän
hämmästystä kuin luottamusta näin suuremmoiseen lupaukseen; ja Renzo
virkkoi nopeasti:

-- Rohkeutta? Taitavuutta? Sanokaa toki mitä pitää tehdä.

-- Eikö ole totta, jatkoi Agnese, että jos olisitte naimisissa, niin
olisi siten jo voitettu melkoisesti. Ja että kaikesta muusta sitten
helposti suoriuduttaisiin?

-- Kuka sitä epäilee? sanoi Renzo. Kunhan vaan olisimme olleet
vihillä, niin ... voihan sitä asua missä muualla maailmassa
tahansa, ja vallan lähellä, Bergamon seuduilla, silkin valmistajia
vastaanotetaan avosylin. Tiedättehän kuinka monasti serkkuni
Bortolo on kehoittanut minua tulemaan sinne hänen luoksensa asumaan
sanoen, että siellä saavuttaisin varallisuutta niinkuin hän itse.
En kuitenkaan koskaan ole noudattanut hänen kutsuaan, ja se on
tapahtunut -- miksi sitä salaisin? sentähden, että sydämeni on ollut
täällä. Kun olemme naimisissa, muutamme sinne kaikki, perustamme
siellä kodin ja elämme siellä pyhässä rauhassa, turvissa tuon
konnan kynsiltä ja kaukana koettelemuksesta yrittää jotain huonoa
pelastuskeinoa, Eikö niin, Lucia?

-- Niin, virkkoi Lucia; mutta miten...?

-- Kuten jo sanoin, vastasi äiti. Rohkeutta ja taitavuutta vaan, ja
asia on helppo.

-- Helppo! sanoivat molemmat nuoret henkilöt, joiden mielestä asia
oli tullut niin eriskummaisen ja surullisen vaikeaksi.

-- Helppo, jos oivaltaa oikean menettelytavan, huomautti Agnese.
Kuunnelkaa tarkoin, niin koetan sen teille selvittää. Olen kuullut
asiantuntijoiden sanovan, jopa itsekin olen siitä nähnyt esimerkin,
että nimittäin avioliiton solmimiseen vaaditaan luonnollisesti pappi,
mutta ettei hänen suostumisensa ole välttämätön; riittää, että hän
vaan on läsnä.

-- Miten tämä on ymmärrettävä? kysyi Renzo.

-- Kuulkaa, niin ymmärrätte. On tarpeellista hankkia kaksi
vierastamiestä, jotka ovat hyvin älykkäät ja yksimieliset. Mennään
papin luo. Pääasia on, että hänet äkkiä yllättää, niin ettei hän ehdi
pötkiä tiehensä. Mies sanoo: herra pastori, tämä on minun vaimoni;
tyttö sanoo: herra pastori, tämä on minun mieheni. Välttämätöntä
on, että pappi sen kuulee, ja että todistajat sen kuulevat, ja
silloin avio on solmittu ja yhtä pyhä kuin jos itse paavi olisi sen
vahvistanut. Niinpian kuin on lausuttu nuo sanat, pappi saa huutaa,
meluta, näyttää taivaanmerkit; se ei auta mitään, sillä te olette
aviomies ja -vaimo.

-- Onko se mahdollista? huudahti Lucia.

-- Kuinka? kysyi Agnese. Luuletteko ehkä että minä niinä
kolmenakymmenenä vuotena, jotka olen elänyt tässä maailmassa ennen
teitä, en ole mitään oppinut! Asianlaita on tarkalleen niin kuin
teille sanoin. Todisteena siitä on eräs ystävättäristäni, joka tahtoi
vastoin vanhempiensa tahtoa mennä miehelle ja joka tuota keinoa
käyttäen sai tuumansa toteutetuksi. Pappi, joka aavisti pahaa, oli
varuillaan; mutta nuo kaksi veitikkaa olivat niin viekkaita, että
yllättivät hänet sopivalla hetkellä, lausuivat sanansa, ja heistä
tuli mies ja vaimo; tosin vaimo parka kolmen päivän kuluttua katui
kauppojaan.

Asianlaita oli todella niin kuin Agnese oli kertonut. Avioliittoja,
jotka solmittiin mainitulla tavalla, pidettiin siihen aikaan,
jopa aina meidän päiviimme asti, täysin laillisina. Kuitenkaan ei
turvauduttu tällaiseen poikkeuskeinoon muulloin kuin esteiden ja
epäyksien esiinnyttyä, ja sentähden papit ponnistivat kaiken voimansa
välttääkseen tuollaista pakollista avioon-auttamista. Ja jos jonkun
tuollaisen parin ja sen todistajien kuitenkin oli onnistunut yllättää
pappi, tämä pani parastaan päästäkseen pälkähästä, vallan kuin
Proteus koetti vapautua niiden käsistä, jotka tahtoivat pakoittaa
häntä ennustamaan.

-- Jospa tuo olisi totta, Lucia! virkkoi Renzo katsoen häneen samalla
odottaen ja rukoillen.

-- Kuinka, jos se olisi totta! huomautti Agnese. Luuletteko tekin,
että minä teille kerron joutavia! Minä kiusaan itseäni ja vaivaan
päätäni teidän tähtenne, ja palkaksi vaivoistani ette minua usko.
No hyvä. Suoriutukaa pulastanne miten voitte. Minä puolestani pesen
käteni.

-- Älkäähän toki! Ette saa meitä hylätä, pyysi Renzo. Sanoinhan niin
vaan senvuoksi, että tuo tuuma tuntui minusta liian kauniilta. Olen
kokonaan teidän ohjattavananne; katson teitä vallan kuin omaksi
äidikseni.

Nämä sanat haihduttivat Agnesen kevyen vihastumisen ja saattoivat
hänet unhoittamaan päätöksen, joka itse teossa oli ollut pelkkää
puhetta.

-- Mutta miksi, äiti, sanoi Lucia kunnioittavan nöyränä kuten
tavallisesti, miksi tämä tuuma ei ole johtunut isä Cristoforon
mieleen?

-- Miksikä ei ole johtunut hänen mieleensä? sanoi Agnese. Varmaankin
se on johtunut hänen mieleensä, mutta hän ei ole tahtonut siitä puhua.

-- Minkä vuoksi? kysyivät molemmat nuoret samalla kertaa.

-- Sentähden ... no niin, koska tahdotte sen tietää, niin papit
sanovat, ettei tuon seikan laita ole oikein niin kuin olla pitäisi.

-- Kuinka on mahdollista, ettei tuon seikan laita ole niin kuin olla
pitää, koska sillä on lain voima, niin pian kuin se on tapahtunut.

-- Mitä pitää minun teille sanoa? vastasi Agnese. Toiset ovat
tehneet lain oman mielensä mukaan; ja me, ihmisparat, emme siitä
ymmärrä mitään. Ja kuinka paljo muita seikkoja onkaan... Nähkääs,
se on jotenkin samanlaista, kuin löisi joku kristittyä nyrkillä. Se
ei totisesti olisi mikään hyvä teko; mutta jos joku sellaisen saa
osakseen, ei edes paavi voi sitä ottaa häneltä pois.

-- Jos se ei ole mikään hyvä teko, on parasta olla sitä tekemättä,
sanoi Lucia.

-- Kuinka? huomautti Agnese, luuletko ehkä minun antaneen sinulle
neuvon, joka sotii jumalanpelkoa vastaan? Jos vastoin vanhempiesi
tahtoa aikoisit mennä naimisiin heittiön kanssa ... mutta minähän
olen tyytyväinen, ja sinä tahdot mennä tälle kelpo miehelle; ja
kaikkien vaikeuksien aiheuttaja on konna; ja herra pastori...

-- Sehän on päivänselvää, huomautti Renzo.

-- Ei ole tarpeellista puhua asiasta isä Cristoforolle, ennenkuin
se on tapahtunut, jatkoi Agnese, Mutta kun se on ohi ja hyvin
onnistunut, niin mitä luulet munkin sanovan: "Tyttöseni, olipa se
sangen ajattelematon teko, minkä teitte!" Hengellisten miesten tulee
puhua niin. Mutta voit olla varma siitä, että hänkin sydämensä
pohjasta on tyytyväinen.

Vaikka Lucia ei löytänyt perusteita vastatakseen tähän todisteluun,
ei hänen vakaumuksensa kuitenkaan ollut horjumaton. Mutta Renzo oli
täydelleen rohkaistunut ja virkkoi:

-- Jos niin on asianlaita, on se jo vallan kuin ratkaistu.

-- Maltahan, huomautti Agnese. Entä todistajat? Ja miten yllättää
pastori, joka jo kaksi päivää on pysynyt piilossa lukkojen
takana kodissaan. Miten saada hänet pysymään alallaan? Vaikka
hän luonnostaan onkin hidasliikkeinen, voin vakuuttaa että hän,
nähdessään teidän ilmestyvän tuota tarkoitusta varten, muuttuu
ketteräksi kuin kissa, pötkii tiehensä kuin piru vihkivedestä.

-- Olenpa keksinyt keinon, minä, virkkoi Renzo, lyöden nyrkkinsä
pöytään niin lujasti, että päivällistä varten siihen asetetut astiat
hypähtivät ilmaan. Ja hän teki selkoa tuumastaan, jonka Agnese kaikin
puolin hyväksyi.

-- Tämä asia on sekava, eikä tunnu suoralta peliltä, huomautti
Lucia. Tähän asti olemme menetelleet rehellisesti; jatkakaamme yhtä
vilpittömästi, niin Jumala on meitä auttava. Näin on isä Cristoforo
sanonut. Odottakaamme, kunnes kuulemme hänen mielipiteensä.

-- Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese
vakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?
Jumala sanoo: "Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!" Isä
Cristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.

-- Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole
tehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo
pitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt
päivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä
pulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä.
Poistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.

Ja tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden
yhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.

Hätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan
suoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut
tarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa
keksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle.
Tuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen
miehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä,
missä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä
piti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa
kädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista
sisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen
äiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai
neljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan
ja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos.
Mutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä
oleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella
työllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun
ja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun
himokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian
jälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten
kanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli
asetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta
pieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti
Renzolle:

-- Suvaitsetteko käydä ruoalle? -- kohteliaisuus, mitä ei
lombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka
osuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri
ruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli
viimeistä palaa.

-- Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa.
Ja jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä
aterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!

Tämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta
tervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa
aikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että
puurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein
vaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon
seurassa.

He saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken
täydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä
virkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo
saattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo
virkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:

-- Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä
sinulle suuren.

-- Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio
kaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun
edestäsi.

-- Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime
vuonna viljelemästäsi vuokramaasta.

-- Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi
rupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.

-- Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot,
hankkia sinulle keinon maksaa sen.

-- Puhutko tosissasi?

-- Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?

-- Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi,
että pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla
herra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten
saa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette
puhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän
saarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä
peloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä
nuo kaksikymmentä viisi liiraa! -- Hiisi vieköön nuo rahat! Ja
sitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja
vaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta...

-- Mutta, mutta -- jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin
saat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.

-- No sano pois asiasi!

-- Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.

-- Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti
Tonio. Tunnethan minut.

-- Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen
minun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen
mitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton
olevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa
ilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on
minun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?

-- Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?

-- Sitä juuri tahdon.

-- Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?

-- Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää
toinen todistaja.

-- Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka
tekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?

-- Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa
kanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.

-- Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että
minä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.

-- Siis huomenna.

-- Hyvä.

-- Illan suussa.

-- Sopii vallan mainiosti.

-- Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.

-- Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja
kohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa:
Sinä loukkaat minua.

-- Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa...

-- Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta
saatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai
jonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.

-- Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme
kaikesta tarkemmin.

Näin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien
sitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi
omalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.

Tällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan
taivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan
milloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli
huono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta
miksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?

Renzo astui sisälle voitonriemuisena, teki selkoa
aikaansaannoksestaan ja päätti selontekonsa sanalla _ahn_! --
milanolainen huudahdus, joka merkitsee: Enkö ole koko mies? Voiko
keksiä sen parempaa? Olisiko tämä johtunut teidän mieleenne? ... ja
lukemattomia muita samanlaisia seikkoja.

Lucia pudisti hiljaa päätänsä! mutta nuo kaksi muuta asiaan
innostunutta henkilöä eivät kiinnittäneet häneen sanottavaa huomiota,
kuten on tapana menetellä lapsen suhteen, jonka ei toivota käsittävän
jonkun seikan kaikkia perussyitä, mutta joka sitten pyyntöjen tai
mahtisanojen avulla saadaan menettelemään niinkuin tahdotaan.

-- Kaikki tämä on hyvällä tolalla, sanoi Agnese ... mutta ette ole
ajatellut kaikkea.

-- Mikä sitten vielä puuttuu, kysyi nuorukainen.

-- Entä Perpetua? Ettekö ole muistanut Perpetuaa. Tonion ja hänen
veljensä hän kyllä päästää sisälle: mutta teitä molempia... Ajatelkaa
toki, että hän on saanut käskyn pitää teitä pitemmän matkan päässä
kuin poikaviikaria päärynäpuusta, jossa on kypsät hedelmät.

-- Miten pääsemme tästä pulmasta? sanoi Renzo hieman miettiväisenä.

-- Olenpa ajatellut sitä, minä. Minä lähden mukaanne, ja sitten on
minulla varastossa salaisuus, jonka avulla houkuttelen ja viehätän
Perpetuaa, niin ettei hän huomaa teitä muita, ja siten pääsette
sisälle taloon. Minä kutsun hänet ulos ja koskettelen erityisiä
kieliä ... saattepa nähdä.

-- Olettepa kelpo nainen! huudahti Renzo; olenhan aina sanonut, että
te olette kaikessa meidän tukemme.

-- Mutta kaikki tämä ei hyödytä mitään, sanoi Agnese, ellemme saa
tuon tytön päähänpistoa karkoitetuksi, hän kun itsepintaisesti
väittää yritystä synniksi.

Renzo turvautui puolestaan koko kaunopuheisuuteensa; mutta Lucian
vakaumus ei silti horjunut.

-- En tiedä mitä vastata noihin teidän todisteluihinne. Sen
vaan älyän, että tuota tekoa tehdäkseen niin kuin te vaaditte,
täytyy ryhtyä salajuoniin, valheisiin ja vehkeisiin. Tahdon tulla
vaimoksenne -- eikä hän voinut lausua tätä sanaa eikä tulkita tuota
toivettaan punastumatta -- tahdon tulla puolisoksenne, mutta ilman
vilppiä, Jumalan pelossa, alttarin ääressä. Antakaamme Hänen tuolla
ylhäällä ohjata asiaamme. Ettekö luule Hänen löytävän keinoja
auttaakseen meitä ja parempia kuin ikinä me itse kaikkine juoninemme?
Ja miksi pidämme asian salassa isä Cristoforolta?

Kiistelyä jatkui, eikä se näyttänyt lähenevän loppuaan, kun kiireinen
sandaalien kolina ja viitan liehunta, muistuttaen tuulen toistuvasti
pudisteleman löysän purjeen läpäjämistä, ilmaisivat Isä Cristoforon
tuloa. Kaikki vaikenivat, ja Agnesella oli tuskin aikaa kuiskaista
Lucian korvaan:

-- Varo hänelle mitään sanomasta!



SEITSEMÄS LUKU.


Isä Cristoforo saapui samanlaisessa asemassa ollen kuin hyvä
sotapäällikkö, joka ilman omaa syytänsä menetettyään tärkeän
taistelun, alakuloisena, mutta ei epätoivoisena, mietteisiin
vaipuneena, mutta ei malttiaan menettäneenä, liikkeellä, mutta ei
pakosalla, suuntaa kulkunsa siihen paikkaan, missä hänen läsnäolonsa
on tarpeellinen, jotta hän tukisi uhattuja asemia, uudelleen
järjestäisi joukot ja antaisi uusia määräyksiä.

-- Jumalan rauha olkoon kanssanne, sanoi hän astuessaan sisälle.
-- Siltä mieheltä ei ole mitään odotettavissa; sitä lujemmin
tulee meidän luottaa Jumalaan. Ja onpa minulla jo takeita hänen
myöntämästään suojelemisesta.

Tosin ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut odottanut erityisiä
isä Cristoforon yrityksestä. Se, että mahtavampi henkilö ilman pakkoa
olisi pidättäytynyt väärästä teosta yksistään myöntyen voimattoman
pyyntöihin, ei olisi ollut ainoastaan jotain harvinaista, vaan
suorastaan uskomatonta. Kuitenkin tuo surullinen varmuus oli heille
kaikille kova isku. Naiset kumarsivat masentuneina päänsä alas;
mutta Renzon mielessä vihantunteet voittivat alakuloisuuden. Tämän
sanoman saapuessa hän jo oli täynnä monen tuskallisen pettymyksen ja
rauenneen yrityksen aiheuttamaa katkeruutta ja närkästystä ja lisäksi
vielä tällä hetkellä Lucian itsepäisen vastustuksen kiihoittama.

-- Tahtoisinpa tietää, hän huusi kiristäen hampaitansa ja koventaen
ääntänsä enemmän kuin koskaan ennen isä Cristoforon läsnäollessa,
-- tahtoisinpa tietää, mitä syitä tuo koira on tuonut esiin
todistaakseen ... todistaakseen, ettei minun morsiameni ole
morsiameni.

-- Renzo parka, virkkoi munkki, äänessä vakava ja sääliväinen väre
ja katse lempeästi rauhoittavana. -- Jos mahtavan miehen, joka aikoo
tehdä vääryyttä, aina olisi pakko mainita syitään, niin olisivat olot
tässä matoisessa maailmassa toisin.

-- Sanoiko tuo koira siis, ettei hän tahdo yksistään sentähden, ettei
tahdo.

-- Eipä hän edes sanonut sitä, Renzo parka. Olisihan siitäkin jo
jotain etua, jos henkilöiden, jotka aikovat tehdä pahan teon,
julkisesti täytyisi se tunnustaa.

-- Mutta jotakin hän kai kuitenkin sanoi, tuo kirottu piru!

-- Kuulin kyllä hänen sanansa, mutta en saata niitä sinulle toistaa.
Voimakkaan vääryydentekijän sanat kajahtavat korvaan, mutta haihtuvat
taas pois. Sellaisen henkilön on lupa suuttua, jos häntä epäilet,
mutta samalla antaa sinun huomata, että epäilylläsi on oikeutuksensa.
Hänen on lupa sinua loukata ja väittää itseään loukatuksi; hän sinua
solvaisee, ja vaatii sinulta hyvitystä, hän herättää sinussa kauhua,
mutta puhkeaa kuitenkin itse valituksiin, hän on hävytön, mutta
teeskentelee viatonta. Älä kysy sen enempää. Tuo mies ei maininnut
tämän viattoman tytön eikä sinun nimeä; hän ei edes ollut teitä
tuntevinaan, hän ei yleensä väittänyt yhtään mitään. Mutta ... mutta
siitä huolimatta sain sen vakaumuksen, että hän on järkähtämätön.
Luottakaamme kuitenkin Jumalaan! Te, naisparat, älkää menettäkö
rohkeuttanne; ja sinä Renzo... Voit olla varma siitä, että minä osaan
asettua sinun sijaasi ja että tiedän, mitä liikkuu sydämessäsi.
Mutta, kärsivällisyyttä! Onhan tämä köyhä ja katkera sana sille, joka
ei usko; mutta tahdot kai myöntää Jumalalle päivän tai pari, sanalla
sanoen sen ajan, jonka hän tarvitsee saada oikeuden voittoon. Hänen
on aika, ja hän on luvannut meille niin paljon. Antakaa Hänen toimia
hyväksenne, ja tiedä Renzo, ja tietäkää myös te muut, että minulla jo
on viittauksia, mihin tapaan minun tulee teitä auttaa. Tällä hetkellä
en saata sanoa teille enempää. Huomenna en voi tulla tänne. Minun
tulee pysyä luostarissa koko päivä, toimiakseni teidän hyväksenne.
Mutta sinä, Renzo, koeta tulla sinne. Mutta jos joku odottamaton
seikka estäisi sinut tulemasta, niin lähetä luokseni luotettava
henkilö, joku älykäs nuorukainen, jota myöten voin lähettää teille
sanan, mitä on tehtävissä. Tuleepa jo pimeä; minun täytyy rientää
luostariin. Luottamusta, rohkeutta, ja hyvää yötä.

Näin sanottuaan hän poistui kiireissään, astuen nopeasti ja
hypähdellen polveilevaa ja kivistä polkua, saapuakseen ajoissa
luostariin ja välttääkseen ankaraa nuhdetta tai hänen mielestään
vielä ankarampaa rangaistusta, nimittäin katumuksentekoa, joka olisi
seuraavana päivänä estänyt häntä vapaasti ja ripeästi toteuttamasta,
mitä turvattiensa asia saattoi vaatia.

-- Kuulitteko mitä hän puhui eräästä asiasta ... saamistaan
viittauksista meitä auttaakseen? kysyi Lucia. Täytyy luottaa häneen;
hän on mies, joka kerran luvattuaan...

-- Jos asiassa todella on perää! ... keskeytti Agnese ... niin olisi
hänen pitänyt selittää tarkemmin, tai ainakin viedä minut syrjään ja
sanoa, mistä on kysymys.

-- Joutavia loruja. Kyllä minä tästä kaikesta teen lopun, sen
vakuutan! keskeytti vuorostaan Renzo, kulkien raivoissaan
edestakaisin huoneessa, äänessä sellainen väre ja kasvoissa sellainen
ilme, ettei voinut epäillä hänen sanojensa merkitystä.

-- Voi, Renzo! huudahti Lucia.

-- Mitä tarkoitatte? huudahti Agnese.

-- Siitä ei kannata pitkältä puhua. Minä teen tästä kaikesta lopun.
Olkoonpa tuolla miehellä sata, olkoonpa tuhat pirua nahassaan, niin
onhan hän kuitenkin lihaa ja luita...

-- Ei, ei, taivaan nimessä! ... alkoi Lucia; mutta itku tukahutti
hänen äänensä.

-- Tuollaista ei pitäisi puhua edes pilan vuoksi.

-- Pilan vuoksi! huusi Renzo, pysähtyen seisomaan Agnesen eteen, joka
istui tuolilla, ja luoden häneen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Pilan
vuoksi! Saattepa nähdä, onko tässä kysymys pilasta!

-- Voi, Renzo! sai Lucia vaivoin sanotuksi, ääni nyyhkytyksien
tukahuttamana. Tuollaisena en vielä koskaan ole sinua nähnyt.

-- Älkää taivaan nimessä enää puhuko tuollaisia, huomautti Agnese
joutuisasti ja puoliääneen. Ettekö muista, kuinka monta käsivartta
tuolla miehellä on käytettävänänsä? Ja että, miten kävikään ...
köyhiä kohtaa aina ankara oikeus!

-- Minäpä aion panna oikeuden täytäntöön. Onpa jo aika sitä tehdä.
Se ei ole mikään helppo tehtävä, sen hyvin tiedän minäkin. Mutta
yhtäkaikki. Päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, ja hetki on
tuleva. Totisesti aion minä jaella oikeutta ja vapauttaa seudun sen
vitsauksesta. Kuinka moni minua siitä siunaa, ja sitten käpälämäkeen!

Näiden selvempien sanojen nostama kauhu ehkäisi Lucian itkun ja
antoi hänelle rohkeutta puhua. Nostaen kyynelten kastelemat kasvonsa
käsistään hän sanoi Renzolle haikeana mutta päättäväisenä:

-- Etkö siis enää huoli minua vaimoksesi? Olen lupautunut nuorelle
miehelle, jonka luulin pelkäävän Jumalaa; mutta mies, joka olisi
tehnyt... Olipa hän sitten turvissa kaikelta maalliselta oikeudelta
ja kostolta, olipa hän vaikka kuninkaan poika...

-- No hyvä! huusi Renzo kasvot synkempinä kuin koskaan ennen; minä en
tule sinua saamaan, mutta ei hänkään tule sinua saamaan. Minä jään
tänne maan päälle ilman sinua, ja hänet minä passitan helvettiin.

-- Älä puhu niin, minä rukoilen, älä katso minuun noin kamalasti.
En voi nähdä sinua tuollaisena, huudahti Lucia itkien, rukoillen ja
pannen kädet ristiin, kun sillävälin Agnese toistamiseen mainitsi
nuorta miestä nimeltä, silittäen hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja
käsiään häntä rauhoittaakseen.

Renzo seisoi hetken liikkumattomana ja miettiväisenä katsellen Lucian
rukoilevia kasvoja. Sitten hän äkkiä loi häneen synkän katseen, astui
pari askelta taapäin, ojensi käsivartensa ja etusormensa häntä kohti
ja huudahti:

-- Sinua, niin, sinua hän himoitsee. Sentähden hänen täytyy kuolla!

-- Ja minä, mitä pahaa olen minä sinulle tehnyt, että tahdot minunkin
kuolemaani? sanoi Lucia syöksyen polvilleen hänen eteensä.

-- Sinä, vastasi Renzo äänessä vihaa, tosin vallan toisenlaista,
mutta joka tapauksessa vihaa: sinä! Mitä hyvää sinä oikeastaan soisit
minulle? Mitä kiintymyksesi todistetta sinä minulle olet antanut?
Enkö ole pyytänyt, pyytänyt, pyytänyt? Ja sinä aina vaan estelet,
vastaat kieltävästi.

-- Olet oikeassa, sanoi Lucia äkkiä. Tulen kanssasi huomenna pastorin
luo, jos tahdot; nyt olen valmis tulemaan. Kunhan sinä vaan tulet
entisellesi, niin lähden mukaasi.

-- Lupaatko sen minulle? kysyi Renzo, ääni ja kasvot äkkiä
lempeämpinä.

-- Sen lupaan.

-- Pidän siis kiinni lupauksestasi.

-- Jumala olkoon kiitetty, huudahti Agnese ylen tyytyväisenä.

Olikohan Renzo keskellä tätä suurta vihanpuuskaustaan ajatellut
mitä hyötyä hänellä saattoi olla Lucian pelästyksestä? Ja oliko hän
kenties hieman teeskennellyt tuota pelästystä kiihoittaakseen ja
hyväksi käyttääkseen? Tekijämme vakuuttaa, ettei hän sitä tiedä;
ja luulen, ettei edes Renzo itse sitä oikein tietänyt. Itse teossa
hän oli raivoissaan Don Rodrigolle ja toivoi hartaasti Lucian
suostumusta. Ja kun kaksi suurta intohimoa samanaikuisesti riehuu
ihmissydämessä, ei kukaan, ei edes kärsivällinen ihminen, aina
selvästi saata eroittaa toisen ääntä toisesta, eikä varmasti sanoa,
kumpi niistä on voimakkaampi.

-- Olen antanut lupaukseni, virkkoi Lucia äänessä arkaa ja hellää
soimausta. Mutta sinäkin olet luvannut, ettet aiheuta pahennusta,
että neuvottelisit isä Cristoforon kanssa.

-- Kas vain, kenenkä vuoksi joudun raivoihini. Joko peräydyt näin
pian. Tahdotko siis, että teen väkivaltaisen teon?

-- Enhän toki, sanoi Lucia, uudelleen joutuen kauhun valtaan. Annoin
lupaukseni, enkä sitä riko. Mutta myönnäthän, millä tavoin sait minut
lupaamaan. Suokoon Jumala, ettei...

-- Miksi ennustat pahoja, Lucia? Jumala tietää, ettemme tee vääryyttä
kellekään.

-- Lupaa minulle ainakin, että tämä on oleva viimeinen.

-- Sen lupaan, kautta miehen kunniani.

-- Mutta pitäkää myös sananne, huomautti Agnese.

Tässä tekijä huomauttaa, että on vielä toinenkin seikka, jota ei
tiedä: oliko Lucia täydelleen ja joka suhteessa tyytymätön siihen,
että häntä oli pakoitettu suostumaan. Me jätämme, kuten hän, asian
epäilyksen alaiseksi.

Renzo olisi tahtonut jatkaa keskustelua ja yksityiskohtia myöten
sopia siitä, mitä oli tehtävä seuraavana päivänä. Mutta yö oli jo
käsissä, ja naiset sanoivat hänelle hyvää yötä. He eivät pitäneet
sopivana, että hän näin myöhään kauempaa oli talossa.

Yö oli näillä kolmella henkilöllä niin rauhallinen, kuin se
saattaa olla päivän jälkeen, joka on ollut täynnä levottomuutta ja
valituksia, ja huomista vasten, jolloin on määrä tapahtua jotain
tärkeätä ja onnistumiseltaan epävarmaa. Renzo tuli Agnesen majaan
varhain seuraavana aamuna; ja hän punnitsi naisten, tai oikeammin
Agnesen kanssa, illalla tapahtuvaa suurta yritystä. He vuoroin
huomasivat, vuoroin syrjäyttivät vaikeuksia, aavistivat vastuksia
ja toiste taas alkoivat kertoa tuota seikkaa, ikäänkuin se jo olisi
tapahtunut. Lucia kuunteli, ja kun ei voinut sanoin hyväksyä, mitä ei
sydämensä hyväksynyt, hän vaan lupasi tehdä parastansa.

-- Menettekö itse luostariin puhumaan isä Cristoforon kanssa, kuten
oli hänen kanssaan puhe eilisiltana? kysyi Agnese Renzolta.

-- Kaikkea muuta. Tiedätte itse, miten pirun tarkat silmät on
munkilla. Hän lukisi kasvoistani kuin kirjasta, että jotain on
tekeillä. Ja jos hän rupeaisi minulta kyselemään, tiedän, etten
kunnialla asiasta suoriutuisi. Sitäpaitsi minun täytyy jäädä tänne
asiaa järjestämään. On parasta, että te lähetätte jonkun toisen.

-- Lähetän Menicon.

-- Hyvä, virkkoi Renzo. Ja hän poistui asiaa järjestämään, kuten itse
oli sanonut.

Agnese meni naapuritaloon tapaamaan Menicoa, noin kahdentoista
vuotista poikaa, joka oli sangen älykäs ja joka tavallaan oli Agnesen
sukulainen, Agnese kyseli poikaa ja pyysi vanhemmilta saada ikäänkuin
palkata hänet siksi päiväksi erityistä palvelusta varten, kuten hän
sanoi. Kun poika oli tuotu hänen majaansa, hän vei hänet keittiöönsä,
tarjosi hänelle aamiaista ja antoi hänelle sitten toimeksi mennä
Pescarenicoon, pyytää päästä isä Cristoforon puheille, joka sitten
aikanansa oli lähettävä hänet takaisin vastausta tuomaan.

-- Isä Cristoforo, tuo kaunis vanhus, tiedäthän, jolla on valkoinen
parta, ja jota sanotaan pyhäksi...

-- Ymmärrän, sanoi Menico; hän, joka aina hyväilee lapsia ja joka
välistä antaa heille kauniita kuvia.

-- Aivan oikein, Menico. Ja jos hän käskee sinun odottaa jonkun
aikaa jossakin lähellä luostaria, niin älä poistu; älä juokse
toisten poikien kanssa järvelle katsomaan miten voileipiä heitetään,
kalastetaan, äläkä rupea leikittelemään kuivamaan pannuilla
verkoilla, tai...

-- Hui hai, täti! Enhän enää ole lapsi.

-- Hyvä, ole siis ymmärtäväinen. Ja kun palaat vastauksinesi, niin
katso, saat nämä kaksi uutta parpagliole-lanttia.[3]

-- Antakaa ne minulle nyt heti.

-- En toki. Voisit ruveta niillä leikittelemään. Mene, ja muista
tehdä täsmälleen niin kuin sanoin. Voitpa sitten saada enemmänkin.

Tämän pitkän aamun kuluessa esiintyi muutamia tapauksia, jotka
melkoisesti herättivät epäluuloja naisten jo ennestään levottomissa
mielissä. Muuan kerjäläinen, joka ei ollut nääntynyt eikä repaleinen,
kuten muut hänen kaltaisensa, ja jonka kasvoissa oli jotakin outoa
ja kolkkoa, astui sisälle almua anoen ja luoden ympärilleen urkkijan
katseita. Hänelle annettiin pala leipää, jonka hän vastaanotti
huonosti peittäen välinpitämättömyyttään. Sitten hän jotenkin
julkeasti rupesi puhelemaan tehden keskustellessaan epäröivästi
useita kysymyksiä, joihin Agnese joutuisasti vastasi sellaista, mikä
oli päinvastaista kuin todellinen asianlaita. Sitten hän teeskenteli
lähtöä ja oli erehtyvinänsä oven suhteen astuen ulos portaisiin
johtavasta ovesta ja katsahti taas siellä kiireisesti ympärilleen.
Emäntä huusi hänen jälkeensä: Hoi, mies, minne menette? Tässä on
ulko-ovi. Silloin hän palasi ja poistui hänelle osoitetusta ovesta
pyytäen anteeksi, teeskennellen nöyryyttä, joka huonosti sointui
yhteen hänen jylhiin kasvonpiirteisiinsä.

Tämän henkilön jälkeen ilmeni tuon tuostakin toisia omituisia
kulkijoita. Minkälaatuisia ihmisiä nämä olivat, ei ollut helppo
sanoa; mutta eipä heitä myöskään saattanut pitää kunniallisina
matkamiehinä, joista tahtoivat käydä. Yksi heistä tuli sisälle
muka asianaan tien kyseleminen; toiset taas kulkiessaan oven ohi
hiljensivät käyntinsä ja katsahtivat salavihkaa huoneeseen pihan
yli kuten se tekee, joka tahtoo nähdä, epäluuloa herättämättä.
Päivällisaikaan tämä kiusallinen kulkue vihdoinkin päättyi. Agnese
nousi tavan takaa, kulki pihan halki, hiipi ulko-oven taa, katseli
oikealle ja vasemmalle ja palasi sanoen:

-- Ei ketään... Sana, jonka Agnese lausui mielihyvällä ja jota Lucia
samoin kuunteli ilman että kumpikaan oikeastaan tiesi minkätähden.
Mutta kumpaankin kaikki tämä teki tuskallisen vaikutuksen, herätti
epämääräisen levottomuuden ja riisti heiltä, ja varsinkin tytöltä,
suuren määrän rohkeutta, jonka olivat varanneet illan yritystä varten.

On kuitenkin tärkeätä, että lukija tietää jotain lähempää näistä
salaperäisistä maantienkulkijoista. Ja noudattaaksemme järjestystä
näitä tietoja antaessamme, on meidän hieman mentävä taapäin ajassa
ja palattava Don Rodrigon luo, jonka eilen isä Cristoforon lähtiessä
jätimme yksikseen erääseen palatsin huoneeseen.

Don Rodrigo, kuten jo kerroimme, mitteli pitkin askelin tämän huoneen
lattiaa, jonka seinillä riippui perheen eri sukupolviin kuuluvien
jäsenten muotokuvia. Kun hän astui seinää kohti ja kääntyi, näki
hän edessään vastaisella seinällä erään esi-isistään, soturin,
joka oli ollut kuulu vihollistensa ja sotamiestensä kauhuna, ja
jolla oli tuima katse, lyhyet hiukset pystyssä otsalla, pitkät,
punotut ja suippokärkiset, poskista kauas etenevät viikset ja
esiin törröttävä leuka. Tämä sankari seisoi ylpeänä yllänsä
säärihaarniskat, rautapaita, haarniska, käsivarsien suojustimet ja
hansikkaat -- kaikki raudasta. Oikeata kättään hän nojasi lanteeseen
ja vasenta miekan kahvaan. Don Rodrigo tarkasti häntä, ja kun oli
saapunut vallan tämän muotokuvan eteen ja taas kääntyi, kiintyi
hänen huomionsa toiseen esi-isään, virkamieheen, käräjöivien ja
asianajajain kauhistukseen; tämä istui suuressa punaisella sametilla
päällystetyssä tuolissa, yllänsä avara musta kaapu. Hänen pukunsa oli
muuten vallan musta, jos ei ota lukuun leveätä valkoista kaulusta
ja suopelinnahkaista vuoria, joka oli senaattorien arvomerkki,
mitä he kantoivat ainoastaan talvisin, syy, miksi ei koskaan nähty
kesäpukuisen senaattorin kuvaa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
kulmakarvansa rypyssä; kädessään hän piti anomuskirjettä ja näytti
aikovan sanoa: saammehan nähdä. Tuossa riippui vanhanpuoleisen naisen
kuva, joka nainen oli ollut palvelijattariensa kauhu. Tuossa taas
munkkiensa suuresti pelkäämä luostarinjohtaja. Kaikki vaan siis
henkilöitä, jotka eläessään olivat herättäneet kauhistusta, ja jotka
vielä kuvistaankin samaista kauhua henkivät.

Näin ylhäisten sukumuistojen ympäröimänä Don Rodrigo raivostui
kahta ankarammin, tuntien nöyryytystä ja kiukkua siitä, että munkki
oli rohjennut pitää hänelle Nathanin nuhdesaarnaa. Hän keksi
kostontuuman, hylkäsi sen taas ja mietti miten voisi samanaikuisesti
tyydyttää intohimoaan ja sitä, mitä sanoi kunniaksi. Ja kuitenkin,
nähkääs, hän tuontuostakin kuullessaan korvissaan humisevan tuon
munkin ennustuksen alun, tunsi oitis kamalaa kauhua ja tuntui
epäröivän, jättäisikö sikseen molemmat kostonhankkeet. Lopultakin
jotain tehdäkseen hän huusi luokseen palvelijan ja käski tämän
pyytämään vierailta anteeksi isännän puolesta, jota muka tärkeä asia
pidätti. Palvelija palasi ja toi sen vastauksen, että vieraat olivat
poistuneet käskien kiittää ja tervehtiä.

-- Entä kreivi Attilio? kysyi Don Rodrigo, yhä vaan kulkien
edestakaisin.

-- Läksi toisten mukana, arvoisa herra.

-- Hyvä. Heti paikalla kuusi miestä seurueekseni. Miekkani, viittani
ja hattuni heti paikalla.

Palvelija riensi pois vastaten päännyökkäyksellä. Hetkisen kuluttua
hän palasi tuoden komean miekan, jonka isäntä sitoi vyölleen,
vaipan, jonka hän heitti hartioilleen ja isosulkaisen hatun, jonka
hän syvälle painaen ylpeästi pani päähänsä -- kaikki myrskysään
merkkejä. Don Rodrigo läksi ulos huoneesta ja tapasi ovella nuo
kuusi rosvoa, jotka olivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja
jotka olivat järjestyneet kahden puolen. He kumarsivat Don Rodrigon
ohi kulkiessa ja astuivat sitten hänen jäljessään. Hurjempana ja
ylpeämpänä tavallistaan hän läksi talosta ja suuntasi kulkunsa
Leccoon keskellä vastaantulevien talonpoikien hatunnostoja ja syviä
kumarruksia, joihin hän ei vastannut. Ollen häntä alhaisempia hänelle
kumarsivat sellaisetkin henkilöt, joita rahvas sanoi herroiksi; sillä
näillä seuduin ei ollut ainoatakaan, joka nimeltään, rikkauksiltaan,
kannattajiltaan ja häikäilemättömältä oman etunsa valvonnalta olisi
voinut kilpailla hänen kanssaan. Noille tervehtijöille hän vastasi
armollisesti ja jäykästi. Kun hän kohtasi espanjalaisen linnanherran,
mikä ei tapahtunut tuona päivänä, oli molemminpuoleinen kumarrus
yhtä syvä. Suhde oli samanlainen kuin kahden mahtavan henkilön
välinen, joilla ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä, mutta
jotka sovinnaisesti kunnioittavat toinen toisensa arvoa. Hieman
haihduttaakseen huonoa tuultansa ja syrjäyttääkseen mielestään munkin
kuvan, joka yhä vaan hallitsi hänen mielikuvitustaan, hankkimalla
vallan erilaisia vaikutelmia, Don Rodrigo tuona päivänä astui sisälle
taloon, mihin tavallisesti kokoontui paljo väkeä ja missä hänet
vastaanotettiin juhlallisen ja alttiin kohteliaasti kuten ainakin
henkilöitä, jotka saattavat itsensä joko suuresti rakastetuiksi, tai
suuresti pelätyiksi. Ja vasta yöllä hän palasi linnaansa. Kreivi
Attilio oli vastikään tullut kotia; tarjottiin illallista, jonka
kestäessä Don Rodrigo oli ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivan vähän.

Tuskin oli pöytä tyhjennetty ja palvelijat poistuneet, kun kreivi
Attilio virkkoi ilkamoiden:

-- Serkku, milloin maksatte minulle tuon vedon?

-- Pyhän Martin päivä ei vielä ole ohi.

-- Parasta on, että maksatte pois sen heti; sillä tulevatpa kulumaan
kaikki almanakan pyhimysten päivät, ennenkuin...

-- Saammepa nähdä...

-- Serkku, tahdotteko vetää minua nenästä, mutta minäpä olen kaiken
älynnyt, ja tiedän niin varmasti voittavani vedon, että olen valmis
lyömään toisen vedon.

-- Minkä? kysyi Don Rodrigo.

-- Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä
lieneekin, on teidät käännyttänyt.

-- Se on taas noita teidän hullutuksianne.

-- Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani
siitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan
lamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä
pöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada
joka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee
mainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle
lähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen
kuulevinani.

Nyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin
liikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:

-- Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en
tahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas
aatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä,
joka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli
iskenyt silmänsä erääseen...

-- Riittää, riittää, keskeytti Don Rodrigo, puoleksi hymyillen,
puoleksi kiukkuisena. Jos tahdotte toistamiseen lyödä vetoa, olen
valmis minäkin.

-- Piru vieköön! Oletteko te kenties käännyttänyt munkin?

-- Älkää puhuko minulle siitä miehestä. Ja Pyhän Martin päivä
ratkaiskoon vedon.

Kreivin uteliaisuus oli herännyt, hän ei säästänyt kysymyksiään.
Mutta Don Rodrigo osasi vältellä ne kaikki, aina viitaten
ratkaisupäivään, hän kun ei tahtonut vetotoverilleen ilmaista tuumia,
jotka eivät vielä olleet alkuunpantuja, eivätkä edes lopullisesti
päätettyjä.

Seuraavana aamuna Don Rodrigo heräsi vallan entisenä Don Rodrigona.
Se mielenahdistus, jonka hänessä olivat herättäneet nuo ennesanat:
"On tuleva päivä", oli haihtunut yön unien mukana. Ainoastaan
kiukku oli jäljellä, tuon ohimenevän heikkouden nostaman katumuksen
kiihoittamana. Hänen eilisen muhkean kävelynsä tuoreet muistot,
kumarrukset, juhlallinen vastaanotto, serkun ilkkuvat lorut olivat
melkoisesti olleet omiaan saattamaan hänen mielensä tavalliseen
tasapainoonsa.

Tuskin hän oli noussut vuoteesta, kun kutsutti luokseen Harmaan.

-- Tärkeitä asioita, mutisi itsekseen palvelija, jolle tämä käsky
oli annettu. Mies, joka kantoi mainittua liikanimeä, oli näet itse
palkkalaisrosvojen päällikkö; hänelle uskottiin kaikkein uskaliaimmat
yritykset, ja hän oli herransa uskotuin, kokonaan tämän valloissa ja
häneen täydelleen kiintynyt kiitollisuudesta ja itsekkäisyydestä.
Hän oli keskellä päivää julkisessa paikassa tehnyt murhan ja oli
mennyt Don Rodrigon luo anomaan tämän suojelusta. Ja Don Rodrigo oli
antanut hänen pukeutua livreaansa ja oli turvannut hänet kaikelta
oikeuden vaatimalta edesvastaukselta. Täten, ottamalla suorittaakseen
jokaisen rikoksen, joka vaan annettiin hänen toimekseen, hän oli
välttänyt rangaistuksen ensimäisestä rikoksestaan. Don Rodrigolle
tämän miehen palvelukseensa kiinnittäminen oli sangen tärkeä asia;
sillä Harmaa oli ehdottomasti uskaliain rosvoista ja lisäksi todiste
siitä, miten suurella menestyksellä Don Rodrigo oli rohjennut loukata
lakeja; tämän palvelijan kautta hänen mahtavuutensa kasvoi sekä
todellisuudessa että ihmisten silmissä.

-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, tässä tulee näkyviin mihin sinä
kykenet. Ennen huomispäivää tuon Lucian täytyy olla tässä palatsissa.

-- Ei tulla koskaan sanomaan, että Harmaa olisi vetäytynyt pois
arvoisan isäntänsä käskyä noudattamasta.

-- Ota mukaasi niin monta miestä kuin katsot tarvitsevasi; määrää ja
järjestä niinkuin parhaaksi näet, kunhan yritys vaan hyvin onnistuu.
Ja valvo ennen kaikkea, ettei Lucialle tehdä mitään pahaa.

-- Herra, hieman peloitusta, jotta hän ei nosta liian suurta
melua ... sitä ei voitane välttää...

-- Peloitusta, tietysti ... onhan se välttämätöntä. Mutta älköön
kajottako hänen hiuskarvaansakaan. Ja ennen kaikkea: osoitettakoon
hänelle mitä suurinta kunnioitusta. Oletko ymmärtänyt?

-- Herra, eihän voi katkaista kukkaa varrestaan ja tuoda sitä teidän
ylhäisyydellenne sitä ollenkaan hipaisematta. Mutta ei tehdä enempää
kuin mikä juuri on välttämätöntä.

-- Sinun oman turvallisuutesi uhalla... No, miten aiot menetellä?

-- Sitä tässä juuri ajattelin. Onneksi tuo maja on kylän sopukassa.
Meidän on tarpeen päästä johonkin piiloon. Ja juuri vähän matkan
päässä Lucian majasta on asumaton ja yksinäinen talo keskellä ketoa,
tuo talo... mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi tietää tuollaisia
asioita ... tuo talo, jossa muutama vuosi sitten oli tulipalo ja kun
ei ollut rahoja sitä uudestaan rakentaa, jättivät asukkaat sen. Nyt
noita-akat kokoontuvat sinne; mutta nyt kun ei ole lauantai, niin en
piittaa asiasta tuon taivaallista. Seudun asujamet, jotka ovat täynnä
taikauskoa, eivät viettäisi siellä ainoatakaan viikon yötä, vaikka
saisivat kaikki maailman aarteet. Voimme siis piiloittautua sinne
vallan rauhassa, eikä kukaan tule yritystämme häiritsemään.

-- Hyvä; entä sitten?

Nyt Harmaa toi esiin ehdotuksensa ja Don Rodrigo punnitsi
niitä, kunnes lopulta olivat samaa mieltä ja perinpohjin olivat
pohtineet miten panisivat yrityksen täytäntöön, ilman että sen
toimeenpanijoista näkyisi jälkeäkään. He punnitsivat lisäksi,
miten väärien merkkien avulla suuntaisivat epäilykset toisaalle,
saattaisivat Agnese paran vaikenemaan ja herättäisivät Renzossa
sellaisen kauhun, että hän unohtaisi surunsa, ajatuksen vedota
oikeuteen, jopa halun vaikeroida, y.m. konnantekoja, jotka olivat
tarpeelliset pääasiallisen konnantyön onnistumiselle. Jätämme
mainitsematta nämä sopimukset, ne kun eivät, kuten lukija tulee
huomaamaan, ole tärkeät seuraavien tapahtumien ymmärtämiselle. Ja
meistä on mieluista, ettei meidän tarvitse kauempaa antaa lukijain
kuunnella näiden kahden ilkeän konnan neuvottelua. Lisäämme
ainoastaan, että Don Rodrigo, Harmaan mentyä toimiin ryhtymään,
kutsui hänet takaisin ja sanoi:

-- Jos tuo julkea nuori mies tänä iltana sattumalta joutuisi
kynsiinne, niin ei haittaisi, että jo edeltäkäsin antaisitte hänelle
hyvän löylytyksen. Siten se käsky, joka hänelle huomenna annetaan,
nimittäin että hänen on pidettävä suunsa kiinni, on oleva kahta
tehokkaampi. Mutta älkää vasiten häntä hakeko, muuten tärvelette
toisen paljoa tärkeämmän asian. Ymmärrätkö?

-- Kyllä minä kaikki hyvin ymmärrän, vastasi Harmaa kumartaen
kunnioittavasti ja samalla kerskurimaisesti; sitten hän poistui.

Sen aamun rosvot käyttivät seudun urkkimiseen. Se valekerjäläinen,
joka ylläkerrotulla tavalla oli hiipinyt Agnesen majaan, oli
ollut itse Harmaa, joka omin silmin oli tahtonut tutustua taloon.
Vale-matkailijat olivat olleet hänen apuri-rosvojaan, joille riitti
pintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat
johtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä
halusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi
herättäneet liikaa epäluuloa.

Heidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen
retken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän
jakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua
ilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja
korvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä.
Tarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen
täältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain
salaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva
sinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein
yö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt
majoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.

Vanhusparka tiesi varsin hyvin miten vaarallista peliä pelasi ja
pelkäsi lisäksi tulevansa liian myöhään apuineen, mutta ei kuitenkaan
tahtonut rikkoa lupaustaan. Hän läksi ulos muka hieman raitista
ilmaa hengittämään ja riensi minkä jaksoi luostariin antamaan isä
Cristoforolle lupaamansa tiedot. Vähän senjälkeen muut rosvot
läksivät liikkeelle ja kulkivat yksitellen, jotta ei voitaisi huomata
heidän kuuluvan samaan seuraan. Harmaa kulki viimeisenä, ja taloon
jäi ainoastaan kantotuoli, joka vasta illan pimettyä vietiin tuohon
yksinäiseen taloon.

Heidän kaikkien kokoonnuttua sinne, Harmaa lähetti kolme kätyreistään
kylän ravintolaan; yhden heistä oli määrä pysytellä oven suussa
pitämässä silmällä maantietä ja valvomassa, milloin kaikki asukkaat
olivat vetäytyneet sisälle asuntoihinsa; kahden muun piti istua
sisällä kapakassa juoden ja pelaten, kuin ravintolavieraat ainakin,
mutta samalla urkkia, jos jotain oli urkittavaa. Harmaa pysyi
pääjoukon kanssa piilossa ja odotti väijyksissään.

Vanhusparka riensi yhä vaan edelleen; nuo kolme urkkijaa saapuivat
määräpaikkaansa. Aurinko laski paraikaa, kun Renzo astui naisten luo
ja sanoi:

-- Tonio ja Gervaso odottavat ulkona; menen heidän kanssaan
ravintolaan hieman ruokaa haukkaamaan, ja kun kellot soivat Ave
Mariaan, tulen teitä noutamaan. Rohkeutta siis vaan, Lucia, kaikki on
yhden ainoan hetken varassa.

Lucia huokasi ja vastasi:

-- Niin, rohkeutta. Mutta ääni ei ollut sopusoinnussa näiden sanojen
kanssa.

Kun Renzo ja hänen kaksi toveriansa saapuivat ravintolaan, he
kohtasivat siellä tuon yhden kätyreistä, joka seisoi vahtina,
täyttäen puolen oviaukkoa ja nojaten selin ovenpieleen, käsivarret
ristissä rinnalla, katsellen tarkkaavasti oikealle ja vasemmalle,
vilkuttaen vuoroin kotkansilmäinsä valkeaista ja mustaa terää.
Tummanpunainen samettihattu, vinosti päässä, peitti puoleksi hänen
hiustupsunsa, joka jakaantui kahtia tummalla otsalla, ja joka
taempana oli palmikoitu ja niskan kohdalla kamman koossapitämä.
Kädessä hänellä oli suuri nuija. Varsinaisia aseita ei hänellä ollut
näkyvissä. Mutta jos vaan näki hänen kasvonsa, lapsikin saattoi
kuvitella, että hän niitä vaatteisiinsa oli piiloittanut niin paljon
kuin suinkin oli voinut. Kun Renzo, joka kulki etumaisena, juuri
oli sisäänastumaisillaan, tuo ovenvartija ei liikkunut paikaltaan,
vaan tuijotti järkähtämättä häneen. Mutta Renzo tahtoi kaikin tavoin
välttää riitaa, kuten jokainen, jolla on tärkeää tehtävää, eikä hän
edes sanonut: väistykää toki hieman, vaan kulki, hiipaisten toista
pihtipieltä, sivuttain sisälle siitä pienestä oviaukosta, minkä
tuo ihmispylväs jätti vapaaksi. Samoin täytyi tehdä hänen kahden
kumppaninsa päästäkseen sisälle. Sisällä he näkivät nuo toiset,
joiden meluavat äänet jo olivat kuulleet, nimittäin nuo kaksi
rosvoa, jotka istuen pöydän ääressä pelasivat nuora-peliä, huutaen
molemmat yhtä haavaa -- se aiheutui tämän pelin laadusta -- ja
vuoroin kaataen toinen toiselleen viiniä suuresta edessään olevasta
pullosta. Nämäkin katsoivat uusiin tulijoihin. Ja varsinkin yksi
noista kolmesta rosvosta, joka ojensi kättään, hajoitti kolmea paksua
sormeaan, piti vielä auki suutaan, mistä juuri äsken oli kajahtanut
äänekäs "kuutonen" ja tähysteli Renzoa kiireestä kantapäähän; sitten
hän iski silmää pelitoverilleen sekä oven suussa olijalle, joka
vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Renzo, jossa heti heräsi epäluuloja
ja epävarmuutta, katsoi molempia vieraitaan, ikäänkuin olisi tahtonut
heidän kasvojenilmeistään löytää kaikkien noiden merkkien selityksen.
Mutta näiden kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin hyvää ruokahalua.
Ravintolan isäntä katsoi hänkin Renzoa, odottaen tilausta. Renzo vei
hänet viereiseen huoneeseen ja tilasi illallista.

-- Keitä ovat nuo vieraat? hän sitten kysyi isännältä puoliääneen,
sittenkuin tämä oli palannut tuoden kainalossaan karkeata pöytäliinaa
ja kädessään viinipulloa.

-- En heitä tunne, vastasi isäntä avaten liinaa.

-- Kuinka? Ettekö yhtään ainoata noista kolmesta?

-- Tiedätte hyvin, vastasi hän vielä levittäessään molemmin käsin
liinaa pöydälle, että meidän ammattimme ensimäinen sääntö on se,
ettemme saa sekaantua toisen asioihin; tästä on seurauksena, etteivät
edes vaimomme ole uteliaita. Olisipa muuten koko työ ottaa selville
mitä väkeä kaikki ne ihmiset ovat, jotka tulevat ja menevät.
Täällähän eletään joka päivä kuin meren satamassa -- tarkoitan kun
on hyvä vuosi. Mutta yhtäkaikki: eläköön ilo. Tuleehan se hyvä aika
taas kerran meillekin. Meille riittää, että ravintolavieraamme ovat
kunniallista väkeä; keitä muuten ovat, se ei meitä liikuta. Ja nyt
tuon teille vadillisen lihapalleroita, joiden vertaisia ette ikinä
ole syöneet.

-- Kuinka tiedätte...? kysäsi Renzo... Mutta isäntä oli jo kääntynyt
mennäkseen keittiöön, eikä ollut kuulevinaan kysymystä. Ja kun hän
siellä oli noutamassa yllä mainittuja lihapalleroita sisältävää
pannua, se rosvoista, joka oli tähystellyt Renzo ystäväämme, lähestyi
häntä ja kuiskasi:

-- Keitä ovat nämä miehet?

-- Kunnon ihmisiä tästä kylästä, vastasi isäntä asettaen
lihapalleroita lautaselle.

-- Hyvä. Mutta mitkä ovat heidän nimensä? Keitä ovat? uteli toinen
hieman julkeana.

-- Toisen nimi on Renzo, vastasi isäntä puoliääneen, kunnon nuori
mies, oiva työntekijä, silkinkehrääjä, joka hyvin osaa ammattinsa.
Toinen on maalainen, nimeltä Tonio, hyvä toveri ja aina iloinen.
Vahinko, ettei hänellä ole lihavampi kukkaro; hän kyllä muuten
tyhjentäisi sen monasti täällä minun luonani. Kolmas on hölmö, joka
halukkaasti syö, kun joku toinen hänelle tarjoaa. Anteeksi, mutta
täytyy mennä.

Ja silmänräpäyksessä hän pujahti lieden ja kanssapuhujansa välitse
pois ja meni viemään annosta tilaajalle.

-- Miten tiedätte, että nuo miehet ovat kunnon ihmisiä, ellette heitä
tunne? kysäsi uudelleen Renzo.

-- Heidän käytöstavastaan, ystäväni. Ihminen tunnetaan
käytöstavastaan. Ne, jotka juovat viiniä sitä arvostelematta,
jotka maksavat laskunsa tinkimättä, jotka eivät riitele toisten
ravintolavieraiden kanssa, jotka, aikoessaan iskeä tikarinsa
johonkuhun henkilöön, menevät ulos ja kauas ravintolasta häntä
odottamaan, niin ettei isäntäparan tarvitse sekaantua asiaan, -- ne
ovat kunnon ihmisiä. Jos kuitenkin voi tuntea toisensa yhtä hyvin
kuin me neljä, niin se tietysti on parempi. Mutta mitä hittoa te
tahdotte tietää niin paljon seikkoja, te kun olette sulhasmies ja
kun pitäisi olla pää täynnä kaikkea muuta? Ja kun teillä lisäksi on
edessänne tällaisia lihapalleroja, jotka voisivat herättää vainajan
kuolleista? -- Näin sanottuaan hän palasi keittiöön.

Tekijämme huomauttaa miten eri tavoin isäntä vastasi hänelle
tehtyihin kysymyksiin ja että hän oli sellainen ihminen, joka
puheissaan aina esiintyi kunnon ihmisten hartaana ystävänä yleensä,
mutta joka käytännössä kuitenkin kohteli paljoa ystävällisemmin niitä
henkilöitä, jotka olivat roistojen maineisia tai näköisiä. Hän oli,
kuten jokainen saattaa huomata, hyvin omituisen luonteinen mies.

Illallinen ei ollut varsin hupaisa. Molemmat pöytävieraat olisivat
tahtoneet nauttia siitä hitaasti ja mukavasti, mutta Renzo, heidän
kutsujansa, jolla oli mielessä lukijan tuntemat asiat, jolla oli
ikävä, ja joka outojen miesten omituisen käytöksen vuoksi oli
hieman levoton, ei malttanut kauan odottaa lähtöhetkeä. Noiden
outojen vierasten vuoksi he puhuivat keskenään kuiskaten, vaihtaen
katkonaisia ja ikävystyttäviä sanoja.

-- Onpa aika hyvä asia, puuttui Gervaso äkkiä puheeseen, että Renzon
on halu ja pakko ottaa itselleen vaimo.

Renzo katsoi häneen vakavan ankarasti.

-- Suu kiinni, tolvana! tiuskasi hänelle Tonio, vahvistaen tätä
kunnianimeä kyynäspään tuuppauksella.

Keskustelu kävi nyt yhä kankeammaksi, kunnes se viimein vallan
raukesi. Renzo, joka pöydän nautinnossa noudatti suurta kohtuutta,
kaatoi molemmille todistajilleen viiniä varovasti ja siten, että
lisäsi heidän rohkeuttaan heidän aivojansa huumaamatta. Kun ateria
oli lopussa ja kun sen oli maksanut se, joka vähimmin siitä oli
hyötynyt, täytyi heidän kaikkien kolmen kulkea noiden epäilyttävien
henkilöiden ohi, jotka kaikki kääntyivät tähystelemään Renzoa,
kuten ensi kerrallakin. Kun tämä oli astunut muutaman askeleen pois
ravintolasta hän katsahti taakseen ja huomasi, että ne kaksi, jotka
hänen poistuessaan olivat jääneet istumaan kyökkiin, seurasivat
häntä. Hän pysähtyi silloin tovereineen ikäänkuin olisi heille
sanonut:

-- Katsokaamme mitä nuo miehet aikovat minulle tehdä.

Mutta molemmat roistot pysähtyivät hekin, niin pian kuin näkivät,
että heidät oli huomattu, puhuivat hiljaa keskenään ja palasivat
ravintolaan. Jos Renzo olisi ollut tarpeeksi lähellä heitä
kuullakseen heidän puheensa, se olisi tuntunut hänestä perin
kummalliselta:

-- Olisipa se meille aika kunnia, lukuunottamatta juomarahoja, sanoi
toinen rosvoista, jos palattuamme linnaan voisimme kertoa että
olisimme häntä kelpo tavoin löylyttäneet ja ... aivan omin päin,
ilman herra Harmaan johtoa.

-- Ja siten saattaa pää-yrityksen vaaranalaiseksi! huomautti toinen.
Kas vaan! Hän on epäillyt jotain ja pysähtyy meitä katselemaan.
Hm. Jos olisi myöhäisempi! Palatkaamme vaan, jotta emme herättäisi
epäluuloa. Ja lisäksi paraikaa saapuu väkeä joka taholta. Antakaamme
kaikkien kanojen mennä kanakoppiin.

Alkoi todella kuulua tuollainen humu, tuollainen kumea häly, joka
syntyy kylässä illan suussa ja jota vähän myöhemmin seuraa yön
juhlallinen hiljaisuus. Naiset palasivat kedoilta kantaen pieniä
lapsiaan selässä ja taluttaen kädestä suurempia, joilla luetuttivat
iltarukouksia. Miehet palasivat lapio ja kuokka olalla. Oviaukoista
näki siellä täällä tuikkivan valkean, joka oli viritetty köyhän
illallisen valmistamista varten. Tien varrella kuuli vaihdettavan
tervehdyksiä ja lyhyitä keskusteluja, jotka koskivat sadon niukkuutta
ja huonoa vuodentuloa. Ja sanoja sointuvampana kajahtivat iltakellon
tahdikkaat lyönnit, jotka tiesivät päivän päättymistä.

Huomattuaan noiden molempien julkeiden miesten vetäytyneen takaisin,
Renzo jatkoi matkaansa yhä sakenevassa illanhämyssä muistuttaen
kuiskaten milloin toiselle, milloin taas toiselle veljeksistä milloin
mitäkin ohjetta. Kun he saapuivat Lucian majalle, oli jo vallan pimeä.

Aika, joka kuluu vakavan yrityksen ensi suunnittelun ja sen
toimeenpanon välillä (näin on sanonut eräs barbaari,[4] joka ei ollut
vailla nerollisuutta) on uni täynnä näkyjä ja kauhua. Lucia oli jo
tuntikausia ollut sellaisen unen aiheuttamiin tuskiin vaipuneena.
Ja Agnese, itse Agnese, tuuman alkuunpanija, oli miettiväinen ja
keksi vaivoin sanoja rohkaistakseen tytärtään. Mutta heräämisen
hetkenä, se on hetkenä, jolloin tuuma on toteutettava, on mieli
kokonaan muuttunut. Sitä pelkoa ja rohkeutta, jotka siinä juuri äsken
keskenään kamppailivat, seuraa toisellainen pelko ja rohkeus: yritys
kohoaa eteen uutena ilmestyksenä. Se, mikä alussa herätti enimmin
levottomuutta, näyttää joskus äkkiä muuttuneen kovin helpoksi. Toiste
sellainen este, jota tuskin on huomattu, kasvaa niin suunnattomasti,
että mielikuvitus kauhistuneena peräytyy, jäsenet kieltävät
palveluksensa ja sydän rikkoo mitä varmimmin antamansa lupauksen.
Renzon hiljainen kolkutus ovelle herätti Luciassa sellaisen kauhun,
että hän sinä hetkenä päätti ennemmin kärsiä kaikki, jopa ainaiseksi
erota hänestä, kuin toteuttaa tehdyn päätöksen. Mutta kun Renzo oli
näyttäytynyt ja sanonut: -- Tässä olen, lähtekäämme, -- kun kaikki
olivat valmiina lähtemään, epäröimättä ja kuin välttämätöntä seikkaa
ainakin toteuttamaan, ei Lucialla ollut aikaa eikä rohkeutta tuoda
esiin ainoatakaan estelyä. Ja ikäänkuin muiden edelleen laahaamana
hän vavisten tarttui äitinsä ja sulhonsa käsivarteen ja lähti
seikkailevan seurueen mukana liikkeelle.

Hiiskumatta halki pimeän, varovin askelin he astuivat ulos majasta ja
alkoivat kulkea kylästä johtavaa polkua. Lyhin tie olisi ollut mennä
kylän läpi suoraa päätä Don Abbondion asunnolle. Mutta he valitsivat
ulomman tien päästäkseen muiden huomaamatta perille. Pikku polkuja
pitkin, puutarhojen ja ketojen halki he saapuivat lähelle tuota
taloa. Siellä he hajaantuivat. Molemmat kihlautuneet piilottautuivat
pappilan nurkan taa. Agnese jäi heidän luokseen, mutta pysytteli
hieman edellä voidakseen ajoissa rientää Perpetuan luo ja kiinnittää
hänen huomionsa. Tonio ja hänen saamaton veljensä Gervaso, joka ei
omin päin kyennyt mihinkään, ja jota ilman tällä hetkellä ei olisi
voitu tulla toimeen, astuivat rohkeasti ovelle ja kolkuttivat.

-- Kuka siellä näin myöhään? huusi muuan ääni ikkunasta, joka heti
aukeni. Se oli Perpetuan ääni. Minun tietääkseni ei ole sairaita
kylässä. Onko joku onnettomuus tapahtunut?

-- Se olen minä, vastasi Tonio; se olen minä ja veljeni, joilla on
puhumista herra pastorin kanssa.

-- Onko tämä inhimillinen hetki? kysäsi Perpetua suuttuneena. Onpa
teillä kohteliaat tavat, totta totisesti. Tulkaa huomenna uudestaan.

-- Kuulkaapa! Ei ole sanottu, että enää voin palata. Olen tässä
ansainnut vähän rahoja ja tulin maksamaan tuon pienen velkani,
tiedättehän. Minulla on mukanani kaksikymmentä viisi kaunista ja
vallan uutta hopearahaa. Mutta jos ei sovi, niin kärsivällisyyttä.
Tiedän hyvin miten saan menemään nämä rahat, ja palaan, kun olen
saanut kokoon uusia.

-- Odottakaa, odottakaa. Pistäydyn sisällä ja palaan heti. Mutta
miksi tulette näin myöhään?

-- Sain ne juuri vastikään. Ja ajattelin, että jos säilytän ne yön
luonani, en tiedä mitä mieltä olen seuraavana aamuna. Mutta, jos
ei tämä aika teille sovi, niin se on minulle yhdentekevää. Minä
puolestani olen tullut tänne, ja jos ette rahoistani huoli, niin
menen tieheni.

-- Älkää toki. Odottakaa hetkinen; minä tuon pian vastauksen.

Näin sanottuaan hän sulki ikkunan. Samassa silmänräpäyksessä Agnese
poistui kihlautuneiden luota kuiskasi Lucialle: -- Rohkeutta, se
menee kädenkäänteessä, vallan kuin hampaan irtinykäiseminen. Sitten
hän liittyi molempiin veljiin oven suulla ja rupesi juttelemaan
Tonion kanssa, niin että Perpetua palatessaan ja nähdessään hänet
siinä luulisi hänen sattumalta osuneen siihen, ja että Tonio hetken
aikaa oli häntä pidättänyt.



KAHDEKSAS LUKU.


-- Carneades! Mikä mies se olikaan? mutisi itsekseen Don Abbondio
istuessaan suuressa nojatuolissaan yläkerrassa, pieni kirja auki
edessään, kun Perpetua tuli sisälle tuomaan hänelle sanan.

-- Carneades! Varmaankin olen lukenut tuon nimen jossakin muualla.
Epäilemättä hän oli oppinut mies, muinaisajan suuri kirjailija. Nimi
kuulostaa siltä. Mutta kuka pentele hän oli!

Näin vähän tuo miesparka aavisti mikä tuulen pyörre kokoontui hänen
päänsä päälle.

Don Abbondiolla oli näet tapana huvitella itseään lukemalla joka
ilta muutaman rivin. Muuan pappi, hänen naapurinsa, jolla oli pieni
kirjasto, lainasi hänelle nidoksen toisensa jälkeen, ensimäisen, mikä
osui käteensä. Se kirja, jonka johdosta Don Abbondio mietiskeli,
parannuttuaan pelon-kuumeestaan, jopa kuumeestaan tervehtyneempänä
kuin mitä antoi muiden tietää, -- se kirja sisälsi pyhän Kaarlen
ylistyspuheen, joka pari vuotta aikaisemmin oli hyvin juhlallisesti
pidetty Milanon tuomiokirkossa, ja jota suuresti ihaillen oli
kuunneltu. Mainittua pyhimystä oli siinä opinharrastuksensa puolesta
verrattu Arkimedekseen. Ja siihen asti Don Abbondio vaivatta saattoi
seurata; Arkimedes näet on aikaansaanut niin huomattavia seikkoja ja
hänestä on niin paljon puhuttu, ettei tarvitse omistaa varsin laajaa
oppineisuutta hänestä jotain tietääkseen. Mutta Arkimedeksen jälkeen
puhuja vertaili myöskin Carneadekseen; ja nyt lukija tietoineen
joutui karille. Samassa Perpetua ilmoitti Tonion tulon.

-- Näin myöhään! huudahti myöskin Don Abbondio, kuten luonnollista
oli.

-- Minkä sille nyt tekee! Näillä ihmisillä ei ole hienotunteisuutta.
Mutta jos ei ota tilaisuutta varteen...

-- Olette oikeassa. Jollen nyt käytä tilaisuutta hyväkseni, kuka
tietää, milloin toiste saan hänet käsiini. Tulkoon tänne ylös ...
Mutta, oletteko vallan varma siitä, että se todella on Tonio?

-- Hiisi vieköön! tiuskasi Perpetua. Ja hän astui alas portaita,
aukaisi oven ja sanoi: -- Missä olette?

Tonio astui esiin. Ja samassa ilmestyi Agnese, joka tervehti ja
mainitsi Perpetuaa nimeltä.

-- Iltaa, Agnese, sanoi Perpetua. Mistä tullaan näin myöhään?

-- Tulen ... ja hän mainitsi naapurikylän. Ja jospa tietäisitte ...
hän jatkoi, viivähdin siellä juuri teidän tähtenne.

-- No, mitenkä niin? kysyi Perpetua.

Ja kääntyen molempien veljesten puoleen hän virkkoi: -- Käykää
sisälle, tulen perässä.

-- Sentähden, sanoi Agnese, että muuan noista naisista, jotka
tuntematta asioita, kuitenkin aina tahtovat puhua ... uskoisitteko?
kivenkovaan väitti, ettette te ole mennyt naimisiin Beppo
Suolavecchion, ettekä Anselmo Lunghignan kanssa, sentähden muka,
etteivät he ole teistä huolineet. Minä puolestani väitin, että te
yksinkertaisesti annoitte rukkaset heille molemmille.

-- Tietysti. Oi tuota valehtelijaa, tuota pahuksen valehtelijaa! No,
kuka tuo nainen sitten on?

-- Älkää sitä minulta kysykö. Minä en kernaasti tahdo saada
pahennusta aikaan.

-- Sanokaa se minulle, minä tahdon sen välttämättömästi tietää. Tuo
pahuksen valehtelija!

-- Yhtä kaikki, kuka se oli. Mutta ette voi uskoa kuinka suuresti
minua pahoitti, etten tuntenut perinpohjin juttua, niin että olisin
voinut tukkia hänen suunsa.

-- Se on julkea valhe, sanoi Perpetua, mitä ilkein valhe. Mitä
Beppoon tulee, niin kaikki tietävät ja jokainen on voinut nähdä...
Hoi, Tonio, aukaiskaa ovi ja menkää yläkertaan, minä kyllä tulen
perässä.

Tonio vastasi sisältä:

-- Hyvä, hyvä.

Ja Perpetua vallan haltioituneena jatkoi kertomustaan. Don Abbondion
oven edustalla kulki kahden talon välissä kapea tie, joka ainoastaan
näiden talojen pituudelta oli suora, mutta joka sitten kääntyi
kedolle. Agnese vetäytyi sinnepäin, ikäänkuin olisi tahtonut mennä
hieman syrjään voidakseen vapaammin puhua, ja Perpetua seurasi häntä
sinne. Kun he olivat menneet nurkan taakse ja olivat paikassa, mistä
ei enää voinut nähdä mitään siitä, mikä tapahtui pappilan edustalla,
Agnese rykäsi äänekkäästi. Tämä oli merkki, josta aikaisemmin oli
sovittu. Renzo kuuli sen, rohkaisi Luciaa kädenpuristuksella ja
molemmat tulivat varpaillaan kulmansa takaa, hiipivät vallan hiljaa
seinäviertä, saapuivat ovelle, aukaisivat sen hyvin varovasti ja
kumarassa sekä vaieten he seuraavassa tuokiossa astuivat eteiseen,
missä molemmat veljekset odottivat. Renzo painoi hiljaa oven säppeä,
ja kaikki neljä alkoivat nousta portaita ylös kolisematta enempää
kuin kaksi. Saavuttuaan yläkertaan veljekset astuivat sisään huoneen
ovesta, joka oli portaiden syrjässä. Kihlautuneet painautuivat seinää
vasten.

-- _Deo gratias,_ sanoi Tonio vallan selvästi.

-- Se on kaiketi Tonio? Sisälle, kuului ääni sisältä.

Tämän kehoituksen kuultuaan Tonio aukaisi ovea juuri sen verran, että
itse ja veljensä perätysten mahtuivat sisälle astumaan. Valo, joka
oviaukosta äkkiä tulvasi eteisen pimeälle permannolle, pani Lucian
vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi huomattu. Kun veljekset olivat
astuneet sisälle, Tonio sulki jälleen oven. Kihlautuneet olivat
liikkumatta pimeässä, tarkasti kuunnellen ja henkeänsä pidättäen.
Ainoa melu, minkä olisi saattanut kuulla, oli Lucia paran raivokas
sydämen tykintä.

Don Abbondio istui, kuten jo sanoimme, vanhassa nojatuolissaan,
yllänsä kulunut kauhtana, päässä vanha myssy, joka kehyksen tavoin
reunusti pienen lampun valaisemia kasvoja. Kaksi tiheätä hiustöyhtöä,
jotka pistivät esiin myssyn alta, kaksi leveätä kulmakarva-kaarta,
paksut viikset, tiheä, lyhyt leukaparta -- kaikki vallan valkoiset
ja siroitettuina ruskeille ryppyisille kasvoille -- vivahtivat lumen
peittämiin pensaisiin, jotka kuutamossa törröttävät esiin kallion
rinteestä.

-- Kas, kas -- näin kuului hänen tervehdyksensä, sillävälin kuin otti
nenältä silmälasinsa ja laski ne pienelle kirjalle.

-- Herra pastori kai sanoo, että tulen kovin myöhään, sanoi Tonio
kumartaen. Myöskin Gervaso kumarsi, mutta kömpelömmin.

-- Tietysti on myöhään, joka suhteessa. Tiedättekö, että olen sairas?

-- Se on kovin ikävää!

-- Epäilemättä olette kuulleet puhuttavan, että olen sairas; enkä
tiedä, milloin saan ruveta liikkumaan ulkona... Mutta miksi olette
tuonut mukaanne tuon ... tuon nuorukaisen?

-- Muuten vaan, herra pastori. Seuran vuoksi.

-- No niin. Entä sitten?

-- Tässä olisi kaksikymmentä viisi vallan uutta hopearahaa,
sellaisia, joissa on hevosen selässä istuvan pyhän Ambrosiuksen kuva,
sanoi Tonio ottaen esiin taskustaan pienen mytyn.

-- Vai niin, virkkoi Don Abbondio. Hän pani jälleen lasit nenälle,
otti mytyn, kääri sen auki, otti esiin hopearahat, käänteli niitä
moneen kertaan, laski ne ja huomasi ne moitteettomiksi.

-- Nyt kaiketi herra pastori antaa minulle takaisin Teklani
kaulakoristeen?

-- Aivan oikein, kuului Don Abbondion vastaus. Hän meni kaapin luo,
otti avaimen taskustaan, katseli ympärilleen, ikäänkuin pitääkseen
katselijat matkan päässä, avasi kaappilaatikon toisen ovenpuoliskon,
peitti ruumiillaan tämän ahtaan aukon ja pisti siihen sisälle päänsä
katsellakseen ja käden ottaakseen esille pantti-esineen. Otettuaan
sen ulos kaapista, hän sulki tämän, aukaisi pienen mytyn ja sanoi:
-- Oletteko nyt tyytyväinen? kääri sen jälleen paperiin ja antoi
Toniolle.

-- Olkaa nyt niin hyvä, virkkoi tämä, ja pankaa vähän mustaa
valkealle.

-- Vieläkö sitäkin! huomautti Don Abbondio. Kaikki tähän maailman
aikaan vaativat kuittia. Jumalani, kuinka ihmiset ovat tulleet
epäluuloisiksi! Ettekö luota minuun?

-- Mitä, herra pastori! ettenkö luottaisi? Loukkaattepa minua, kun
sellaista epäilettekin. Mutta koska nimeni on suuressa kirjassanne
velkapuolella ... ja kun teillä kerta on ollut vaiva kirjoittaa,
niin ... kaikin mokomin...

-- Hyvä, hyvä, keskeytti Don Abbondio. Ja mutisten partaansa hän veti
luokseen erään pöydällä olevan lippaan, otti siitä paperia, kynän ja
mustetta ja alkoi kirjoittaa, toistaen ääneen sanat sitä myöten kuin
pudotti niitä kynästään.

Tällävälin Tonio, ja tämän annettua merkin, Gervaso asettuivat
seisomaan pöydän ääreen siten, että peittivät oven kirjoittajalta,
ja ikäänkuin kärsimättöminä odotuksesta he polkivat permantoon
täten antaen ulkona olijoille merkin astua sisälle ja samalla tällä
melulla peittääkseen sisäänastujien askeleiden kopinan. -- Don
Abbondio oli niin kiinni kirjoitustouhussaan, ettei huomannut mitään
muuta. Kuullessaan noiden neljän jalan kopinan Renzo tarttui Lucian
käsivarteen, puristi sitä häntä rohkaistakseen ja astui sisälle
vetäen häntä vallan vapisevana jälessään. He tulivat sisään aivan
hiljaa, varpaisillaan, tuskin hengittäen, ja asettuivat veljesten
taakse. Tällävälin Don Abbondio oli lopettanut kirjoituksensa ja luki
sen tarkoin uudelleen läpi nostamatta katseitaan paperista. Sitten
hän taittoi sen kokoon sanoen:

-- No oletteko nyt tyytyväinen?

Hän otti toisella kädellä pois lasit silmiltä ja ojensi toisella
paperin Toniolle, kääntäen ylös kasvonsa. Ojentaessaan kättään sitä
ottaakseen Tonio väistyi sivulle ja antoi merkin Gervasolle, joka
niinikään vetäytyi vastakkaiselle sivulle, ja ikäänkuin teatterin
pikamuutoksen kautta Renzo ja Lucia ilmestyivät heidän väliinsä.

Don Abbondio tirkisti ensin eteensä, huomasi sitten tulijat,
pelästyi, hämmästyi, suuttui, mietti, teki päätöksen. Kaiken tämän
hän teki sillä aikaa kuin Renzo oli lausunut nämä sanat:

-- Herra pastori, näiden todistajien läsnäollessa, tämä on minun
vaimoni.

Tuskin hän oli sulkenut huulensa, kun Don Abbondio jo oli pudottanut
kuitin, tarttunut lamppuun ja nostanut sen vasemmalla kädellään,
oikealla kädellä raivokkaasti tempaissut pöytäliinan, joka kaasi
permannolle kirjan, paperit, kirjoitusvehkeet ja hiekkakupin. Ja
hypähtäen nojatuolin ja pöydän väliin hän oli lähestynyt Luciaa.
Tyttö parka oli hennolla ja vallan vapisevalla äänellään ehtinyt
sanoa: Ja tämä ... kun don Abbondio raa'asti heitti hänen päänsä
ja kasvojensa yli pöytäliinan estääkseen häntä lausumasta loppuun
sanottavaansa. Sitten hän äkkiä pudotti alas lampun, jota piti
toisessa kädessään ja käytti tätä kokonaan peittääkseen tytön kasvot,
niin että vähällä oli hänet tukehuttaa, ja huusi samalla kertaa
täyttä kurkkua kuin haavoitettu sonni:

-- Perpetua! Perpetua! Petosta! Apuun! Permannolla sammuva lamppu
loi vaalean ja läähättävän valon Luciaan, joka ollen vallan
tyrmistyneenä ei edes koettanut irtaantua ja näytti saviselta
veistokuva-luonnokselta, minkä yli taiteilija on heittänyt
kostean liinan. Kun valo oli kokonaan sammunut, Don Abbondio
hellitti tyttöparan ja meni hapuillen etsimään ovea, joka johti
sisähuoneeseen, löysi sen, astui sinne sisälle ja huusi yhä:

-- Perpetua, petosta, apuun, ulos talostani, ulos talostani!

Toisessa huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto: Renzo koetti saada
papista kiinni hapuroiden käsillään sinne tänne pimeässä, ikäänkuin
olisi ollut sokkosilla; hän saapui viimein viereisen huoneen ovelle
ja kolkutti sille huutaen:

-- Avatkaa, avatkaa! Älkääkä pitäkö niin suurta melua! Lucia kutsui
Renzoa ääni tukehduksissa ja sanoi hänelle surkeasti ja rukoillen:

-- Menkäämme pois, Jumalan nimessä.

Tonio konttasi nelinryömin permannolla etsien kuittiansa. Gervaso
huusi ja hyppeli sinne tänne kuin riivattu ja etsien portaisiin
johtavaa ovea, päästäkseen tästä pälkähästä ja pötkiäkseen tiehensä.

Keskellä tätä epäjärjestystä emme malta olla hetkistä viivähtämättä
ja lausumatta erästä mietettä. Renzo, joka oli aiheuttanut koko
tämän mellakan öiseen aikaan toisen asunnossa, hän, joka oli sinne
tunkeutunut salaa ja joka nyt piti talon isäntää piirityksessä
eräässä hänen asuntonsa huoneessa, tuntuu vallan sortajalta. Ja
kuitenkin hän pohjaltaan oli sorrettu. Don Abbondio, joka oli
yllätetty, pelästytetty ja ajettu pakosalle keskellä rauhallisia
kotitoimiaan, saattaa näyttää uhrilta. Ja kuitenkin hän itse teossa
oli vääryyden tekijä. Näin käy usein tässä matoisessa maailmassa ...
tarkoitan seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kun piiritetty huomasi, ettei vihollinen aikonut peräytyä
taistelukentältä, hän aukaisi ikkunan, joka oli kirkolle päin ja
alkoi huutaa minkä jaksoi:

-- Avuksi, avuksi!

Oli mitä kaunein kuutamo-ilta. Kirkon ja siitä ulompana kellotapulin
pitkä ja suippo varjo levisivät mustina, liikkumattomina ja
selväpiirteisinä kirkonedustan kiiltävällä nurmikolla. Saattoi
eroittaa joka esineen melkein kuin keskellä päivää. Mutta
silmänkantamalta ei voinut nähdä merkkiäkään elävästä olennosta.
Kiinni kirkon sivumuurissa ja juuri vastapäätä pappilaa oli pieni
maja, viheliäinen koppi, missä suntio nukkui. Tämä oli herännyt
oudosta huudosta, keikahti pystyyn vuoteellaan, nousi kiireesti,
aukaisi pienen ikkunaluukkunsa, pisti ulos päänsä, silmät vielä
puoleksi ummessa ja sanoi:

-- Mikä on hätänä?

-- Joutukaa, Ambrogio! avuksi! talossani on rosvoja! huusi Don
Abbondio.

-- Tulen heti paikalla, vastasi toinen.

Hän veti päänsä takaisin sisään, sulki ikkunansa ja vaikka vielä oli
puoleksi unen pöpperössä ja enemmän kuin puoleksi pelästynyt, hän
oli kädenkäänteessä keksinyt hätäkeinon antaakseen apua enemmänkin
kuin mitä häneltä oli pyydetty, ilman että hänen tarvitsi panna
itseään alttiiksi tuolle mellakalle, oli se sitten millainen tahansa.
Hän tempasi kiireissään housunsa vuoteensa jalkopäästä, pisti ne
kainaloonsa kuin virkalakin, sitten hän nopeaan juoksi pieniä
puuportaita alas, riensi kellotapuliin; siellä oli kaksi kelloa, ja
hän tarttui suuremman nuoraan ja rupesi soittamaan kuin hätäkelloa
ainakin:

-- Piu, pau, piu, pau!

Kylän asukkaat ponnahtavat istumaan vuoteillaan. Ladoissa nukkuvat
palvelijat häristävät korviaan ja nousevat pystyyn.

-- Mitä! Hätäkello! Tuli on irti? Varkaita? Rosvoja? Monet vaimot
kehoittavat, rukoilevat miehiään pysymään alallaan ja antamaan
naapurin juosta. Toiset nousevat vuoteiltaan ja rientävät
ikkunan ääreen. Pelkurit ovat taipuvinaan naisten rukouksiin ja
piiloittautuvat peitteiden alle. Uteliaimmat ja rohkeimmat lähtevät
ulos, ottaen mikä heinähankonsa, mikä ampuma-aseensa, ja rientävät
sinne, mistä hälinä kuuluu. Toiset tyytyvät pelkkään katselemiseen.

Mutta paljoa aikaisemmin kuin kaikki nämä ihmiset olivat valmiina,
jopa ennenkuin he oikein olivat hereillä, oli melu saapunut toisten
henkilöiden korviin, jotka valvoivat lähistössä ollen jalkeillaan ja
hereillä, nimittäin palkkalais-rosvojen toisella puolen, Agnesen ja
Perpetuan toisella. Kerromme ensin lyhyesti mitä tekivät edelliset
alkaen siitä hetkestä, jolloin jätimme heistä toiset rappeutuneeseen
majaan, toiset kyläravintolaan. Nämä jälkimäiset lähtivät sieltä niin
pian kuin huomasivat kaikki ovet suljetuiksi sekä kadun ihmisistä
tyhjäksi, olivat menevinään kauas, mutta hiipivät itse teossa ympäri
kylää saadakseen varmuutta siitä, että kaikki asukkaat todella
olivat vetäytyneet taloihinsa. Eivätkä he kohdanneet ainoatakaan
elävää sielua eivätkä kuulleet vähintäkään melua. He kulkivat vielä
hiljemmin Agnesen majapahasen edustalle, joka oli muita hiljaisempi,
siellä kun ei enää ollut ketään sisällä. Sitten he menivät suoraa
päätä yksinäisen talon raunioon ja ilmaisivat pomolleen, Harmaalle,
urkintansa tulokset. Tämä laski heti päähänsä leveälierisen hatun,
heitti hartioilleen näkinkengänkuorilla peitetyn vahakankaisen mekon,
otti käteensä pyhissävaeltajan sauvan ja sanoi:

-- Matkaan: hiljaa ja käskyjäni tarkaten.

Ja hän lähti etumaisena liikkeelle, ja muut seurasivat. Näin he
vähässä ajassa saapuivat Agnesen majalle tietä pitkin, joka oli
vallan vastakkainen sille tielle, jota myöten joukkio oli poistunut
pappilaan, sekin kulkien retkeilylleen.

Harmaa pysäytti joukkonsa vähän matkan päähän majasta, meni yksin
urkkimaan lähempää, ja kun oli huomannut, että kaikki oli autiota
ja hiljaista majan ympärillä, hän kutsui esiin kaksi kätyreistään
ja käski heidän hiiskumatta kiivetä pienen pihan muurin yli ja
saavuttuaan alas pihalle kyyristyä piiloon aamulla huomaamansa hyvin
tuuhean viikunapuun peittämään nurkkaan. Kun tämä oli tapahtunut, hän
kolkutti hiljaa ovelle aikoen sanoa itseään eksyneeksi pyhiinvaeltaja
paraksi, joka pyysi suojaa aamuun asti. Ei kukaan vastaa. Hän
kolkuttaa hieman kovemmin; ei sittenkään vastausta. Silloin hän
kutsuu esiin kolmannen rosvon, käskee hänen kiivetä pienelle
pihalle samalla tavoin kuin kaksi edellistä ja lisäksi taitavasti
sisältä avata ovensalvan, niin että sisällepääsy ja poislähtö olisi
vapaa. Kaikki tämä pannaan toimeen tarpeellisen varovasti ja täysin
onnistuneesti. Sitten Harmaa noutaa saapuville toiset, astuu sisälle
heidän kanssaan, käskee heidän piiloittautua toisten luo, sulkee
oven vallan hiljaa, asettaa sen sisäpuolelle kaksi vartijaa ja menee
suoraa päätä alikerran ovelle. Sillekin hän kolkuttaa; hän odottaa;
turha on odotus. Hän aukaisee tämänkin oven mitä varovaisimmin. Ei
kukaan sisältä kysy: kuka siellä? Ei kuulu mitään ääntä; kaikki käy
vallan mainiosti. Siis: eteenpäin!

-- Pst! -- näin hän kutsuu viikunapuun takana olijoita ja astuu
heidän kanssaan sisälle matalaan huoneeseen, missä aamulla niin
vilpillisesti oli kerjännyt leipäpalaansa. Hän ottaa taskustaan
taulapalan, tulukset ja tulikivilankaa ja sytyttää pienen lyhtynsä,
astuu viereiseen huoneeseen nähdäkseen oliko siellä joku: ei ketään.
Hän palaa, kulkee portaille johtavalle ovelle, katselee, kuuntelee:
hiljaista ja autiota. Hän jättää alikertaan kaksi muuta vartijaa,
käskee seuraansa Grinapocon, Bergamon seuduilta kotoisin olevan
rosvon, jonka osana oli uhata, rauhoittaa, käskeä, sanalla sanoen
olla puhuja, jotta hänen murteensa saattaisi Agnesen luulemaan,
että retkikunta oli tullut sieltäpäin. Tämä mies kintereillään ja
toisten seuraamana Harmaa nousee portaita niin hitaasti kuin suinkin,
sydämessään kiroten jokaista ratisevaa porrasta, jokaista rosvojen
askelta, mikä synnyttää melua. Viimein hän on yläkerrassa. Siellä
epäilemättä saalis piilee.

Hän tuuppaa hiljaa ovea, joka johtaa ensimäiseen huoneeseen; ovi
aukenee. Hän raoittaa sitä ja kurkistaa sisälle. Pimeys siellä
sisällä on syvä. Hän kuuntelee, kuuluisiko sisältä kuorsausta,
hengitystä, liikuntoa: ei mitään. Siis: eteenpäin. Hän panee lyhdyn
nenänsä alle nähdäkseen ilman että häntä nähdään, aukaisee oven
selälleen ja huomaa suuren vuoteen. Hän hyökkää tämän vuoteen luo,
mutta näkee sen olevan vallan järjestetyn ja koskemattoman, peitteen
reunan huolellisesti käännetyn ja pielukselle lasketun. Hän kohottaa
hartioitaan, kääntyy tovereidensa puoleen, antaa heille merkin, että
aikoo mennä toiseen huoneeseen ja että heidän on häntä seuraaminen
hiiskumatta. Hän menee sinne, menettelee kuin edellä ja saavuttaa
saman kokemuksen. -- Mitä hittoa kaikki tämä merkitsee? hän sitten
sanoo ääneensä. Olisiko joku kirottu urkkija meidät ilmaissut?

Heti kaikki rupeavat paljoa vapaammin katselemaan ja tarkastamaan
joka soppea ja panevat talon mullin mallin. Näiden ollessa
kiintyneinä tähän hommaan, kaksi ulko-ovella valvovaa rosvoa
kuulee pienten jalkojen askeleita, jotka tulevat maaseudulta päin
kylään, jotka kääntyivät kylätielle, lähestyvät ja käyvät yhä
kiireellisemmiksi. Rosvot luulevat että tulija, oli hän sitten
kuka tahansa, kulkisi tietä edelleen. He eivät hiiskukaan, mutta
ovat kuitenkin varuillaan. Mutta nuo askeleet pysähtyvätkin vallan
oven eteen. Se oli Menico, joka isä Cristoforon lähettämänä tuli
juosten ilmoittamaan molemmille naisille, että heidän kaikin mokomin
oli paettava luostariin, sillä ... tiedätte jo miksi. Hän tarttuu
säppiin kolkuttaakseen ovelle, ja tuntee sen kädessään löysäksi, se
kun on temmattu irti ja taitettu poikki. -- Mitä tämä merkitsee?
hän ajattelee ja tuuppaa ovea vallan pelästyneenä. Ovi aukenee, hän
astuu askeleen eteenpäin hitaasti ja epäluuloisesti ja tuntee samassa
silmänräpäyksessä miten kaksi kättä tarttuu häneen ja kuulee kahden
kuiskaavan äänen, toisen oikealla ja toisen vasemmalla, sanovan
hänelle uhkaavasti:

-- Vaiti, tai olet kuoleman oma!

Poika päästää siitä huolimatta kimakan huudon. Silloin toinen
rosvoista painaa leveän kämmenensä hänen suutaan vasten ja toinen
heiluttaa suurta veistä, häntä peloittaakseen. Poika parka vapisee
kuin haavanlehti eikä enää yritäkään huutaa. Mutta äkkiä kajahtaa
toisaalta ja vallan toisenäänisenä ensimäinen kellon lyönti, jota
seuraa kokonainen kellonsoiton humina. Paha omatunto on pelkuri,
sanoo milanolainen sananlasku. Kumpikin rosvo luuli kuulevansa
noiden kellonlyöntien toistavan suku-, perhe- ja liikanimeänsä. He
hellittävät Menicon käsivarren, vetävät omat kätensä kiireisesti
pois, aukaisevat kädet ja suun levälleen, töllistävät toinen toistaan
ja syöksyvät sisälle taloon, missä pääjoukko on. Menico pötkii
silloin tiehensä ja juoksee minkä jaksaa katua pitkin kellotapuliin
päin, jossa varmasti arveli jonkun olevan.

Kellon kolkko ääni teki saman vaikutuksen toisiin roistoihin, jotka
myllersivät taloa ylösalasin. He joutuivat ymmälleen, hajaantuivat,
survaisivat kiireissä toisiaan, jokainen kun haki lyhintä tietä
ovelle. Ja kuitenkin nämä kaikki olivat kokeneita henkilöitä, jotka
olivat tottuneet vaaroja halveksimaan. Mutta heidän rohkeutensa
lamautui epämääräisestä, oudosta vaarasta, jota eivät olleet
voineet arvioida matkan päästä, ennenkuin se heidät yllätti.
Harmaan oli turvautuminen koko käskyvaltaansa, jotta ei heidän
poistumisensa olisi muuttunut hillittömäksi paoksi. Samoin kuin
koira, joka paimentelee sikalaumaa, juoksee sinne tänne kootakseen
hajaantuvia elukoita, tarttuen yhtä elukkaa korvasta ja palauttaen
sen laumaan, tuupaten toista kuonollaan, haukkuen kolmannelle, joka
samanaikuisesti etenee jonosta, -- samoin vale-pyhiinvaeltaja raastoi
tukasta yhtä rosvoista, joka jo oli lähellä kynnystä, ja veti hänet
takaisin, palautti samoin nuijallaan kaksi muuta rosvoa, jotka
niinikään lähestyivät kynnystä, kiroili toisille, jotka umpimähkään
juoksivat sinne tänne, ja näin hänen onnistui koota heidät kaikki
keskelle pientä pihaa.

-- Seis, seis! Pistoolit käteen, tikarit valmiina, kaikki kiinni
toisissaan, ja sitten lähdetään täältä liikkeelle. Kuka meille
mitään mahtaisi, kun kaikki olemme näin yhteen sulloutuneina, te
pöllöpäät! Mutta jos annamme pyydystellä itseämme yksitellen, niin
talonpojatkin saavat meidät kiinni. Mikä häpeä! Heti paikalla minun
taakseni, ja sulkekaa rivit! Tämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen hän
asettui heidän etunenäänsä ja astui ensimäisenä ulos. Maja oli, kuten
olemme sanoneet, kylän toisessa päässä, Harmaa lähti kulkemaan tietä,
joka johti lähiseutuun, ja kaikki toiset seurasivat häntä hyvin
järjestyneinä.

Antakaamme heidän poistua ja palatkaamme hieman taapäin ajassa,
mennäksemme Agnesen ja Perpetuan luo, jotka jätimme sinne pappilan
nurkan taakse. Agnese oli koettanut poistaa Perpetuaa Don Abbondion
asunnosta niin kauas kuin mahdollista; ja jonkun aikaa hänen
juonensa oli hyvin onnistunut. Mutta äkkiä papin palvelijatar
muisti jättäneensä oven auki ja tahtoi palata sinne. Eikä siinä
ollut vastaan sanomista. Välttääkseen epäluulon herättämistä
oli Agnesen täytynyt seurata hänen mukanaan, kuitenkin koettaen
pysäyttää häntä joka kerta kuin näki hänen innostuvan kertomaan
rauenneista avioliitoista. Hän teeskenteli kuuntelevansa Perpetuaa
hyvin tarkkaavaisesti ja virkkoi tuon tuostakin, osoittaakseen että
kuunteli mielenkiinnolla tai vilkastuttaakseen keskustelua: --
Tietysti! Oh, nyt minä ymmärrän! Juuri niin, sehän on päivänselvää.
Entä sitten, entä hän, entä te?

Mutta tämän ohella hän itsekseen piti vallan toista puhetta. -- Joko
he ovat tulleet ulos talosta, vai ovatko vielä sisällä? Olimmepa
aika hölmöjä kaikki kolme, kun emme sopineet jostakin merkistä, joka
ilmoittaisi minulle, milloin temppu on loppuun suoritettu. Totta
tosiaan, aika tyhmyys. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Parasta on
nyt pidättää tätä hupakkoa niin kauan kuin suinkin voin. Pahimmassa
tapauksessa se ei tuota muuta vahinkoa kuin hieman ajan hukkaa.

Täten, milloin pysähtyen, milloin astuen muutaman askeleen, nämä
molemmat naiset olivat vähitellen lähestyneet Don Abbondion taloa,
sitä kuitenkaan vielä näkemättä rakennuksen kulman vuoksi. Perpetua,
joka oli saapunut kertomuksensa tärkeään kohtaan, oli antanut
pysäyttää itsensä tekemättä vastustusta ja edes sitä huomaamatta, kun
äkkiä kuultiin ylhäältä ilmaa viiltävänä ja suurta yön hiljaisuutta
keskeyttävänä Don Abbondion ensimäinen hätähuuto: -- Avuksi! Avuksi!

-- Taivas armahda! Mitä on tapahtunut? huusi Perpetua.

Ja hän tahtoi juoksujalassa rientää paikalle.

-- Mitä? mitä? sanoi Agnese pidättäen häntä hameesta.

-- Taivas armahda! ettekö kuullut? virkkoi toinen irtaantuen.

-- Mitä? mitä? toisti Agnese tarttuen hänen käsivarteensa.

-- Kirottu nainen! huudahti Perpetua tuupaten häntä päästäkseen irti.
Ja sitten hän alkoi juosta.

Samana hetkenä, kauempana, kimakampana ja tiheämpänä, kajahti Menicon
korvia viiltävä huuto.

-- Taivas armahda! huusi vuorostaan Agnese. Ja samassa hän rupesi
juoksemaan toisen jälessä.

Tuskin olivat heidän tallukkansa liikkeellä, kun kirkonkello soi
kerran, kahdesti, kolmasti, ja sitten ehtimiseen. Nämä kellon äänet
olisivat olleet heille kannukseniskuja, jos sellaista enää olisivat
tarvinneet, Perpetua, joka on toisesta muutaman askeleen edellä,
saapuu ensin perille. Ja samassa kun hän aikoo syöksyä ovelle sitä
avatakseen, tämä avataankin sisältä selkoselälleen, ja kynnykselle
ilmaantuvat Tonio, Gervaso, Renzo ja Lucia, jotka löydettyään
pimeässä portaat paistikkaan ovat syöksyneet niitä alas ja jotka
kuullessaan hirvittävää kellonsoittoa täyttä vauhtia jo rientävät
tiehensä.

-- Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? kysyi Perpetua vallan
hengästyneenä molemmilta veljiltä, jotka vastasivat hänelle
tuuppauksella ja livistivät tiehensä.

-- Entä te? Kuinka? Mitä te täällä teette? hän sitten kysyi toiselta
parilta, huomattuaan keitä olivat. Mutta nämäkin menivät matkoihinsa
vastaamatta. Ja Perpetua, jolla oli kiire rientää sinne, missä hätä
oli suurin, ei ruvennut enempää kyselemään, vaan hyökkäsi eteiseen ja
juoksi hapuillen portaita kohti.

Nuori pari, joka yhä vaan ei ollut päässyt kihlausta pitemmälle,
pysähtyi vallan Agnesen eteen, joka saapui hengästyneenä ja kovin
levottomana.

-- Siinähän te olette! hän sai vaivoin sanotuksi. Miten tämä on
tapahtunut? Mitä tietää kirkonkello? Luulen kuulleeni...

-- Menkäämme pois, menkäämme kotia, sanoi Renzo, ennenkuin tulee
väkeä.

Ja he läksivät liikkeelle, kun samassa paikalle saapui täyttä
vauhtia juosten Menico, joka heidät tunsi ja asettui heidän eteensä,
ikäänkuin tukkiakseen heidän tiensä sekä sanoi, ääni puoleksi
tukahtuneena:

-- Minne menette! Takaisin! Tätä tietä, luostariin.

-- Sinäkö se...? alkoi Agnese kysyä.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Renzo.

Lucia, vallan tyrmistyneenä, vapisi ja oli ääneti.

-- Piru on talossanne, vastasi Menico yhä vielä hengästyneenä.
Minä heidät näin: he aikoivat minut tappaa; isä Cristoforo sen
minulle sanoi. Ja myöskin teidän, Renzo, niin hän sanoi, pitää mennä
luostariin heti paikalla. Minäpä heidät näin. Jumalan kiitos, että
tapaan teidät kaikki täällä. Kerron teille koko asian kun olemme
päässeet ulos kylästä.

Renzo, joka paremmin kuin toiset oli säilyttänyt kylmäverisyytensä,
ajatteli, että mitä tietä tahansa oli poistuttava täältä mitä
pikimmin, ennenkuin ihmisiä saapui, ja että varminta oli tehdä mitä
Menico neuvoi tai pikemmin käski, rajusti kuin pelästynyt ainakin.
Sittenhän saattoi matkalla ja ulkopuolella mellakkaa ja vaaraa
kysellä pojalta lähempää selitystä. -- Kulje sinä edellä, sanoi hän
pojalle. -- Seuratkaamme häntä, virkkoi hän naisille. He kääntyivät
päinvastaiseen suuntaan, kulkivat joutuin kirkolle päin, menivät
kirkkomaan halki, missä Jumalan kiitos ei vielä ollut elävää sielua,
poikkesivat kirkon ja Don Abbondion asunnon väliselle tielle,
kulkivat ensimäistä eteen sattunutta polkua, ja sitten joutuin pois
kylästä maaseutuun.

Tuskin he olivat kulkeneet viittäkymmentä askelta, kun jo
kylänasukkaita alkoi tulvia kirkon edustalle; ja joukko kasvoi
hetki hetkeltä. Kaikki nämä ihmiset katsoivat toisiaan silmiin.
Jokaisella oli kysymys tehtävänä, ei kellään vastausta annettavana.
Ensiksi saapuneet juoksivat kirkon ovelle; se oli suljettu. Sitten
he riensivät kellotapulille, ja muuan heistä pisti päänsä sisään
pienestä ikkuna-aukosta, jonkunmoisesta ampumakolosta, ja huusi
sisälle: Mikä hiidessä on hätänä? Kun Ambrogio kuuli tämän tutun
äänen, hän hellitti kellonköyden, hän kun alhaalla yhä lisääntyvästä
metelistä saattoi päättää, että jo oli saapunut hyvästi väkeä, ja
hän vastasi: -- Tulenpa aukaisemaan. Hän puki kiireessä yllensä
kainalossaan tuomansa vaatteet, juoksi sisäpuolelta kirkon ovelle ja
aukaisi sen.

-- Mitä tietää koko tämä meteli? -- Mikä on hätänä? Missä se on? Kuka
se on?

-- Kuinka, kukako se on? sanoi Ambrogio, pitäen toisella kädellä
kiinni oven puolikkaasta ja toisella pidellen kiireisesti ylleen
pukemaansa nuttua. Kuinka? Ettekö siis tiedä? Herra pastorin luo on
murtautunut rosvoja. Joutuin siis, lapsukaiseni, auttamaan!

Kaikki kääntyvät pappilaan päin, katselevat, lähestyvät sitä
joukottain, katsovat uudelleen ylös, kuuntelevat. Kaikki siellä on
hiljaista. Muutamat juoksevat tien puoleiselle ovelle: se on kiinni
ja sisästä teljetty. He katsovat vielä kerran ylös. Ei yksikään
ikkuna ole auki; ei kuulu vähintäkään ääntä.

-- Kuka on siellä sisällä? Hoi, ohoi! Herra pastori! -- Herra pastori!

Don Abbondio, joka huomattuaan sisääntungenneiden paon oli vetäytynys
pois ikkunasta ja sulkenut sen, ja joka paraikaa torui puoliääneen
Perpetuaa, joka oli jättänyt hänet yksin sellaisessa pulassa, kuuli
nyt väkijoukon huudot ja huomasi välttämättömäksi palata ikkunan
ääreen. Ja huomattuaan olevansa näin suurilukuisen auttajajoukon
ympäröimä, hän katui sitä kutsuneensa.

-- Mitä on tapahtunut? -- Mitä teille on tehty? -- Mitä ihmisiä ne
olivat? -- Missä he nyt ovat? -- huusi viisikymmentä ääntä yhtä
haavaa.

-- Täällä ei enää ole ketään. Suuri kiitos vaivastanne. Voitte palata
kotianne.

-- Mutta keitä ne olivat? Mitä tietä ne kulkivat? -- Mitä on
tapahtunut?

-- Huonoa väkeä, henkilöitä, jotka kuljeskelevat öisin. Mutta he ovat
paenneet. Palatkaa kotianne. Kaikki on jo ohi. Toisen kerran kerron
teille asian. Kiitän teitä sydämestäni.

Näin sanottuaan hän vetäytyi pois ja sulki ikkunan.

Tämän jälkeen muutamat alkoivat murista, toiset ilkkua, toiset
kiroilla. Toiset taas tyytyivät nostamaan hartioitaan ja aikoivat
lähteä tiehensä, kun äkkiä paikalle saapui muuan mies siihen määrin
hengästyneenä, että tuskin sai sanaa suustaan. Tämä henkilö, joka
asui melkein vastapäätä Agnesen majaa, oli herännyt melusta, oli
mennyt ikkunan ääreen ja oli nähnyt vastaisella pihalla tuon rosvojen
sekamelskan sinä hetkenä, kuin Harmaa ponnisteli kaikki voimansa
heitä kootakseen. Hieman toinnuttuaan hän huusi:

-- Mitä teette täällä, ystäväni? Eipä piru ole täällä, hän on
tuolla tien pohjukassa, Agnese Mondellan talossa. Siellä sisällä
on asestettuja miehiä, jotka näyttävät tahtovan tappaa erään
pyhiinvaeltajan. Kuka tietää mikä piru se lienee?

-- Mitä? -- Mitä? -- Mitä ihmeitä? -- ja nyt alkaa meluava neuvottelu.

-- Sinne täytyy mennä.

-- Täytyypä se nähdä.

-- Montako niitä on?

-- Montako meitä on?

-- Keitä ne ovat?

-- Vouti! -- Vouti!

-- Olen tässä, vastaa vouti keskeltä väkijoukkoa. -- Mutta teidän
täytyy minua auttaa, ja jokaisen täytyy minua totella. Joutuin. Missä
on suntio? Kelloja soittamaan siinä silmänräpäyksessä. Joutuin joku
Leccoon noutamaan apujoukkoja. Kaikki tänne...

Toiset rientävät hänen luokseen, toiset pujahtavat taitavasti pois
joukosta ja livistävät tiehensä. Melu oli jo suuri, kun saapui toinen
kyläläinen, joka oli nähnyt rosvojen pakenevan kiireisesti. Tämä mies
huusi vuorostaan:

-- Tulkaa heti, ystäväni. Varkaita tai rosvoja, jotka pakenevat
pyhiinvaeltaja mukanaan. He ovat jo ulkopuolella kylää. Joutuin heitä
takaa-ajamaan.

Tämän uuden tiedon johdosta väkijoukko, odottamatta johtajansa
määräyksiä, lähtee liikkeelle ja kaikki ryntäävät sekaisin suurta
kylätietä pitkin. Mikäli joukkio etenee, moni etumaisista harventaa
askeleensa, jää heistä jälelle ja sekaantuu pääjoukkoon; takimmaiset
taas kulkevat etunenään, ja viimein tämä järjestyksetön joukkio
saapuu osoitetulle paikalle. Sisäänmurtaumisen jäljet olivat vielä
tuoreet ja ilmeiset: tielle johtava ovi selko-selällään, salvat
irti temmattuina; mutta rosvojoukko oli kadonnut. Astutaan pihalle,
mennään majan ovelle; sekin on auki ja lukko murrettu. Kysytään: --
Missä on Agnese, missä Lucia, missä pyhiinvaeltaja? Niin, missä on
tuo pyhiinvaeltaja? Se oli Stefanon houreita koko tuo pyhiinvaeltaja.
-- Ei, ei, Calandrea näki hänet myös. -- Hoi, pyhiinvaeltaja! --
Agnese! Lucia! Ei kukaan vastaa. Heidät on ryöstetty, heidät on
ryöstetty.

Muutamat äänet kohosivat ehdottaen, että rosvoja lähdettäisiin
takaa-ajamaan; että tällainen oli julkeata, että olisi häpeä kylälle,
jos mikä roisto tahansa saattoi näin rankaisematta tulla ryöstämään
naisia, kuten haukka nuoria kanoja syrjäisestä ladosta. Uusi
neuvottelu, ja entistä melukkaampi. Mutta joku -- eikä saatu oikein
tietää kuka se oli -- levitti väkijoukkoon sen huhun, että Agnese
ja Lucia olivat hakeneet turvaa toisesta talosta. Tämä huhu levisi
nopeasti suusta suuhun, sitä uskottiin, eikä enää ollut puhettakaan
pakolaisten takaa-ajamisesta, väkijoukko hajaantui ja jokainen lähti
levollisesti kotiansa. Siinä oli humua, kohinaa, oville lyötiin
kolkuttimilla, saranat narisivat avattaessa, tuossa vilkkui lyhty,
tuossa se taas katosi, kaikkialla ikkunoista kyseleviä naisia, tieltä
vastaavia miehiä. Kun tie viimein oli jäänyt autioksi ja hiljaiseksi,
keskustelut jatkuivat sisällä taloissa ja sammuivat haukotuksiin,
alkaen sitten uudelleen seuraavana aamuna.

Ei sattunut mitään uutta tapausta, paitsi seuraavaa: Kun vouti
aamulla oli pellollaan, leuka nojaten käsiin, kädet lapion varteen,
joka oli puoleksi työnnetty maahan, sekä jalka nojaten lapion terään,
ja kun hän siinä märehti kuluneen yön salaperäisiä tapauksia ja kun
hän parhaallaan arvioi, mitä häneltä vaadittiin ja mikä oli hänen
velvollisuutensa tehdä, näki hän tulevan luokseen kaksi sangen
rotevaa miestä, pitkätukkaista kuin kaksi ensimäisen hallitsijapolven
frankkilaista kuningasta, ja muuten vallan niiden kahden henkilön
näköistä, jotka viisi päivää aikaisemmin olivat puhutelleet Don
Abbondiota, kunhan vaan eivät olleetkin juuri samat. Nämä henkilöt
käyttäytyivät vielä epäkohteliaammin ja teroittivat voudin mieleen
että hänen visusti piti varoa antamasta tietoa pormestarille kuluneen
yön tapahtumista ja sanomasta totuutta siinä tapauksessa, että
häneltä niitä tiedusteltaisiin. Lisäksi he käskivät hänen tarkoin
pitämään suunsa ja olemaan rohkaisematta talonpoikain laverteluja,
jos hänelle oli mieluista kuolla luonnollisella tavalla.

Pakolais-ystävämme astuivat jonkun aikaa ripeästi eteenpäin sanaakaan
lausumatta. Milloin toinen, milloin taas toinen kääntyi katsomaan,
seurasiko heitä kukaan. Kaikki he olivat paon, mielenliikutuksen ja
levottomuuden väsyttämät ja lamassa huonon onnensa aiheuttamasta
surusta ja uuden tuntemattoman vaaran aavistuksesta. Heidän
aavistustaan enensi vallan kuin heidän kintereillään soiva alituinen
kirkonkellon ääni, joka käyden yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi
kuta pitemmälle heidän matkansa kului, samalla tuntui muuttuvan
kolkommaksi ja synkemmäksi. Viimein se vallan taukosi. Kun he nyt
olivat seudussa, joka oli kaukana ihmisasunnoista ja kun eivät
ympärillään enää kuulleet mitään ääntä, he harvensivat askeleensa.
Agnese hengitti syvään ja katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden kysyen
Renzolta, miten tuo seikka oli tapahtunut, ja tiedustellen Menicolta,
minkä pirun hän oli nähnyt Agnesen majassa. Renzo kertoi muutamin
sanoin surkean tarinansa. Sitten he kaikki kolme kääntyivät pojan
puoleen, joka heille kertoi tarkemmin isä Cristoforon tiedonannon
sekä mitä itse oli nähnyt ja minkä vaaran alaisena oli ollut. Tämä
kaikki vaan vahvisti mainittua tiedonantoa. Kuuntelijat ymmärsivät
siitä enemmän kuin mitä Menico oli tietänyt heille kertoa. Tämä
uusi kokemus tuotti heille uuden kauhunväristyksen; kaikki kolme
pysähtyivät hetkeksi keskelle tietä ja vaihtoivat kammonkatseen.
Sitten he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta laskivat kätensä,
mikä pojan päälle, mikä leualle, mikä olalle, ikäänkuin häntä
hyväilläkseen ja ääneti kiittääkseen siitä, että hän heille oli
ollut suojelusenkeli, osoittaakseen hänelle tuntemaansa hellyyttä
ja melkein pyytääkseen häneltä anteeksi hänen kestämäänsä tuskaa ja
vaaraa, jonka alaisena oli ollut heidät pelastaakseen.

-- Palaa nyt kotia, jotta eivät vanhempasi kauempaa olisi huolissaan
sinun tähtesi, sanoi hänelle Agnese. Hän muisti samassa luvanneensa
pojalle pari kolikkoa; nyt hän otti esiin neljä, pani ne hänen
käteensä ja sanoi:

-- En tällä hetkellä voi antaa sinulle enempää; mutta rukoile hyvää
Jumalaa, että pian saamme toisemme jälleen tavata, ja silloin...

Renzo antoi hänelle vallan uuden hopearahan ja teroitti hänen
mieleensä, ettei hän mitään virkkaisi kellekään siitä tehtävästä,
jonka oli saanut kapusiinilais-munkilta. Lucia hyväili häntä
uudelleen, sanoi hänelle hyvästi liikutetuin äänin, poika kiitti
heitä heltyneenä ja palasi takaisin.

Nuo kolme vaeltaja parkaa jatkoivat matkaansa, naiset edellä, Renzo
heidän jälessään, ikäänkuin heidän turvavartionaan. Lucia painautui
vasten äitinsä käsivartta ja vältti taitavasti ja lempeästi sitä
apua, jota nuorukainen tarjosi hänelle tämän raivaamattoman tien
vaikeissa kohdissa. Ja keskellä tätä hätää kainosteli sitä, että oli
rohjennut olla niin kauan ja tuttavallisesti yksin hänen kanssaan,
vaikka olikin hetki hetkeltä odottanut tulevansa hänen puolisokseen.

Kun nyt tuo unelma niin tuskallisesti oli haihtunut, hän katui
menneensä liian pitkälle ja muiden huoliensa lisäksi hän tunsi
huolen väreitä siitä häveliäisyydestä, joka ei synny syyllisyyden
tietoisuudesta, vaan siitä siveydestä, joka on itsetiedoton ja lapsen
pelon kaltainen, mikä tuntee kauhua pimeässä, tietämättä mistä syystä.

-- Entä kotimme? virkkoi äkkiä Agnese.

Vaikka se huoli, joka hänestä puristi esiin tuon huudahduksen,
olikin täysin oikeutettu, eivät toiset vastanneet mitään siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan kyennyt antamaan hänelle
tyydyttävää vastausta. He jatkoivat vaellustaan vaieten, ja hetkeä
myöhemmin saapuivat pienelle luostarin kirkon edessä olevalle pihalle.

Renzo lähestyi kirkon ovea ja raoitti sitä hiljaa. Ovi aukeni
heti, ja raosta sisään pilkoittava kuu valaisi isä Cristoforon
kalpeat kasvot ja hopeaisen parran; hän seisoi siinä odottaen.
Huomattuaan ettei ketään kutsutuista puuttunut hän sanoi: --
Jumala olkoon kiitetty; ja hän viittasi heille tulemaan sisälle.
Hänen vieressään oli toinen kapusiinilais-munkki ja suntio, jonka
Cristoforo hartaasti pyytämällä ja pitkien selitysten avulla oli
saanut valvomaan kanssaan, jättämään kirkonoven auki ja ovella
odottamaan noita vainottuja raukkoja sekä päästämään heidät sisälle.
Munkin vaikutusvalta ja hurskauden maine tässä oli ollut tarpeen,
jotta suntio taipui tällaiseen sääntöjen vastaiseen tekoon, joka jo
itsessään oli hankala, ja lisäksi vaarallinen. Pakolaisten astuttua
sisälle isä Cristoforo sulki jälleen oven hiljaa. Silloin suntio ei
enää voinut itseään hillitä. Hän vei munkin syrjään ja mutisi:

-- Mutta arvoisa isä! yöllä, kirkossa naisten seurassa ... sulkea ...
säännöt ... mutta ... arvoisa isä! Ja hän pudisti päätään.

Sillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo
ajatteli:

-- Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta
rosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta
viatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä ... _Omnia
munda mundis_![5] hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion
puoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri
tuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo
olisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi
puuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut
päättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli
niin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui
suntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä
ratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:

-- Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.

-- Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin
edessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka
odottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi
heille:

-- Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta
vaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä...

Ja nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka
oli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei
aavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja
hän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa
levollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä
poistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi
salaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä.
Mutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.

-- Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni,
ettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta.
Ja kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä
siellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä
on koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen
tavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran
tulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu
tänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten.
Toivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä
tapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta.
Ja minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa
itseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan
minut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille
hädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien
naisten puoleen, voitte pysähtyä ------han. Siellä olette tarpeeksi
turvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana
omasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää
luostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille
toinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä
paeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de
Lodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan
luostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle
toiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena
palata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun
kohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan
päässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun
sanotte: -- Venhe, niin teiltä kysytään: -- Ketä varten? Vastatkaa
silloin: -- San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen,
ja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät
teidät suoraa päätä ------han.

Ken kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada
käytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi,
ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan
kykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät
pyhimyksenä.

Jäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden
talon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa
ne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle
mainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän
huokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä
olivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä
ihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.

-- Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä
Herraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen
kaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä
hän itse on tahtonut.

Näin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut
tekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet
hiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat
sanat:

-- Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta,
joka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi
sinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin;
tarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi
lohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me
saatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee
meille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota
onnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta
hänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä
hyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.

Sitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:

-- Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä
Jumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!

He lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka
ei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja
munkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:

-- Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.

Epäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista
sille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää?
Tuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.

Vastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti.
Matkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen
heille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut.
He kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä
näkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan.
Soutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten
hän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista
rantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili
tyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta,
ellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa
kuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata
loisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa,
joka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen
tahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa,
kohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen
uurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi
järvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta.
Hiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin
vuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat
tiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon
linna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen
niemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä,
joka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii
jotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän
siirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti
sen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean
latvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan.
Ja istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa,
ikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.

Hyvästi vuoret, jotka sukellatte esiin vedenpinnasta ja nostatte
taivasta kohti epätasaiset huippunne, niin tutut sille, joka on
varttunut teidän keskellänne; hän kantaa kuvaanne yhtä syvästi
mieleen painuneena kuin rakkaimpien ystävien piirteet. Hyvästi
kosket, joiden kohinan hän eroittaa ja tuntee yhtä hyvin kuin
kotoisten äänien kaiun. Hyvästi valkoiset ja sirot kylät,
siroitettuina vuorten rinteille kuin lammaslaumat vihreille
laitumille. Hyvästi! Kuinka sydäntä raateleva on ero sille, jonka
syntyneenä ja liikkuneena keskellänne on pakko teidät jättää!
Sekin, joka teistä poistuu vapaaehtoisesti, viehättyneenä siitä
varallisuudesta, jota toivoo muualla saavuttavansa, huomaa sinä
tuskallisena hetkenä kultaisten rikkausunelmiensa menettävän
loistavuuttaan. Hän ihmettelee itse että on hennonnut tehdä
lähtöpäätöksen ja olisi valmis palaamaan takaisin, ellei ajattelisi
mahdollisuutta kerran palata rikkaana. Kuta kauemmaksi hän astuu
tasankoa, sitä taajemmin hänen katseensa väsyneenä ja ikävystyneenä
kääntyy pois tästä äärettömästä yksitoikkoisuudesta. Ilma tuntuu
hänestä raskaalta ja tukehuttavalta. Hän kulkee synkkänä ja
hajamielisenä sisälle meluaviin kaupunkeihin; taloihin liittyvät
talot, uusiin katuihin päättyvät kadut tuntuvat estävän häneltä
hengityksen. Ja katsellessaan näitä taloja, jotka herättävät
muukalaisten ihailun, hän ajattelee rauhattoman kaihoavana pientä
kotikylänsä peltoa ja pientä taloa, johon jo aikoja sitten on
kääntänyt katseensa ja jonka toivoo omistavansa sinä päivänä kun
rikkaana palaa kotivuoristoonsa.

Mutta mitä sanoa henkilöstä, joka ei koskaan ole lähettänyt edes
haihtuvaa lähtöpyydettä noiden huippujen tuolle puolen, joka on
sijoittanut niiden kehystämän taivaanrannan sisäpuolelle kaikki
tulevaisuuden suunnitelmansa ja jonka äkkiä karkoittaa kauas niistä
häijyn irstas voima? -- Henkilöstä, joka yhtä haavaa temmattuna
pois kaikkein rakkaimmista tehtävistään ja häiriytyneenä kaikkein
viehkeimmissä toiveissaan, hylkää nämä vuoret mennäkseen tapaamaan
outoja ihmisiä, joita ei koskaan ole halunnut tuntea, ja joka ei
edes mielikuvituksessaan näe haamoittavan paluuhetkeä? Hyvästi,
pieni talo, hellä tyyssija, missä hän keskellä työn touhinaa,
sisäisesti salaisen ajatuksen ahdistamana oppi eroittamaan muiden
askelista sen henkilön askeleet, jota odotti ollen salaperäisen
mielenliikutuksen valloissa! Hyvästi talo, vielä tänä hetkenä vieras,
mutta jota on niin usein ohikulkiessaan salaa ja hieman punastuen
katsellut ja mihin hänen mielikuvituksensa sijoitti rauhallisen ja
pysyväisen puoliso-olopaikan! Hyvästi kirkko, missä hänen sielunsa
niin monasti oli virkistynyt hartauden harjoittamisesta, missä oli
päätetty toimeenpanna jo valmistettu tuleva pyhä meno, missä sydämen
salainen huokaus juhlallisesti oli siunattava ja missä lempi hänelle
oli määrättävä ja pyhäksi julistettava! Hyvästi! Mutta hän, joka
ihmiselle lahjoittaa niin paljon iloa, on kaikkialla, eikä koskaan
tuota lapsilleen surua muun vuoksi, kuin valmistaakseen heille
suurempaa ja varmempaa iloa.

Tämäntapaiset, elleivät vallan tällaiset, olivat Lucian ajatukset.
Ja jotenkin samanlaiset olivat kahden toisen pakolaisen ajatukset,
sillävälin kuin venhe kantoi heitä lähemmäksi Addan oikeata rantaa.



YHDEKSÄS LUKU.


Tärähdys, joka syntyi, kun venheen kokka syöksyi rantaan, herätti
Lucian surullisista mietteistään. Hän pyyhki salaa kyyneleensä, jotka
valelivat hänen kasvojaan ja nousi kuin vastikään unesta herännyt.
Renzo astui maihin ensimäisenä ja ojensi sitten kätensä Agneselle,
joka rannalle noustuaan vuorostaan ojensi kätensä tyttärelleen;
sitten kaikki kolme alakuloisina kiittivät soutajaa.

-- Ei kestä, olemmehan täällä matoisessa mailmassa auttaaksemme
toinen toistamme, hän virkkoi.

Ja hän veti pois kätensä melkein kammoten, ikäänkuin häntä olisi
kehoitettu varastamaan, kun Renzo koetti siihen pistää muutamia
niistä lanteista, jotka hänellä sattumalta oli mukanaan, hän kun
oli edellisenä iltana ottanut ne kotoaan siinä aikeessa, että
jalomielisesti olisi palkinnut Don Abbondion, sittenkuin tämä,
joskin vasten tahtoaan, olisi tehnyt hänelle toivotun palveluksen.
Rattaat olivat siinä odottamassa; ja heitä niinikään odottava ajuri
tervehti kolmea matkamiestämme, pyysi heitä nousemaan rattaille,
kehoitti eläintä lähtemään liikkeelle, läjähytti ruoskallaan, ja niin
lähdettiin matkaan.

Tekijämme ei kuvaa tätä yöllistä matkaa, jättää mainitsematta seudun,
jota kohti matkasi tämä pieni joukkue, jopa suorastaan selittää,
ettei tahdo sitä mainita. Ne tapahtumat, jotka seuraavat, paljastavat
meille pian tämän vaiteliaisuuden aiheen. Lucian kohtalo tässä
olopaikassa liittyy erään henkilön salaperäisiin elämänvaiheisiin;
tämä henkilö oli perheen jäsen, joka perhe, mikäli saattaa
arvostella, siihen aikaan, jolloin tekijä kirjoitti, oli hyvin
mahtava. Tehdäkseen selkoa tämän henkilön omituisesta menettelystä,
joka on yhteydessä tämän kertomuksen kohdan kanssa, on hän huomannut
tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa hänen aikaisemmat elämänvaiheensa;
ja tuon henkilön perheellä on niissä oleva osa, johon jokainen on
tutustuva jatkaessaan kertomuksemme lukemista. Mutta sen, minkä
tuon miesparan varovaisuus on tahtonut meiltä salata, on meidän
valppautemme onneksi saattanut meidät löytämään toisaalta.

Muuan milanolainen historioitsija,[6] jolla on ollut mainittavana
tuo henkilö, ei tosin tuo esiin mitään henkilön eikä seudun nimeä,
mutta sanoo viimemainitusta, että se oli vanha ja tunnettu kauppala,
jolta ei kaupungiksi puuttunut muuta kuin nimi. Toisessa kohdassa hän
sanoo, että sen läpi virtaa Lambro joki, ja vielä toisessa, että se
on arkkipiispan olopaikka. Näistä viittauksista päätimme, että tässä
epäilemättä tarkoitetaan Monzaa. Yhtä helppoa on meidän tehdä päteviä
johtopäätöksiä tuon henkilön perhenimen suhteen. Mutta vaikka tämä
suku, jota tarkoitamme, aikoja sitten on sammunut, jätämme kernaammin
sen nimen mainitsematta, me kun emme tahdo edes vainajia loukata, ja
kun lisäksi tahdomme jättää oppineille tutkimuksen aihetta.

Matkustajamme saapuivat Monzaan hieman auringonnousun jälkeen. Ajuri
pysäytti hevosen majatalon oven eteen, näytti tuntevan paikkakunnan
ja olevan isännän tuttava, Hän tilasi heille huoneen ja saattoi
heidät sinne sisälle. Kiitokset sanottuaan Renzo koetti saada ajurin
vastaanottamaan jotain maksua vaivoistaan. Mutta hänellä, samoin
kuin soutajalla, oli kaukaisempi ja runsaampi palkinto mielessä;
hänkin veti pois kätensä, ja ikäänkuin paeten hän juoksi hevostaan
hoitelemaan.

Kuvaamamme illan ja sellaisen yön jälkeen, jota jokainen voi
itselleen kuvitella ja jonka olivat viettäneet surullisten
ajatustensa hereillä pitäminä, yhä peläten kohtaavansa jotain ikävää
sattumaa ja samalla ollen syksyn tuultakin kylmemmän aamuviiman
henkäyksien alaisina ja epämukavien rattaiden tärisyttäminä, joiden
tiheät jätkähykset armottomasti herättivät matkustajat joka kerta
kun uni juuri alkoi heitä vallata -- kaiken tämän jälkeen heistä
tuntui sangen miellyttävältä viimeinkin päästä lepäämään penkille,
joka ei liikkunut, ja huoneeseen, vaikka kaikki tämän mukavuus olikin
vaatimatonta laatua. Siellä he söivät yhdessä sellaisen aterian,
jommoista kallis aika salli; heidän varansa olivat niukat, varsinkin
kun täytyi säästää epävarman tulevaisuuden varalle, ja heidän
ruokahalunsa oli vähäinen. Kaikki kolme, toinen toisensa jälkeen
muistivat sen juhla-aterian, jonka olivat aikoneet toimeenpanna pari
päivää aikaisemmin, ja jokainen päästi vuorostaan huokauksen. Renzo
olisi tahtonut viipyä siellä koko päivän nähdäkseen naisten olevan
turvissa sekä tehdäkseen heille ensi palvelukset. Mutta munkki oli
painanut näiden mieleen, että he heti kehoittaisivat Renzoa jatkamaan
matkaansa. He toivat siis esiin tämän kehoituksen sekä joukon muita
syitä: että nimittäin ihmiset alkaisivat juoruta, että ero olisi sitä
tuskallisempi, kuta pitemmälle se lykättäisiin, että hän saattoi pian
tulla tuomaan ja kuulemaan uutisia; kaiken tämän johdosta nuori mies
päätti lähteä matkaan. Jokainen kohdastaan teki kaikki tarpeelliset
sopimukset. Lucia ei salannut kyyneleitään; Renzo sai vaivoin
pidätetyksi omansa, ja puristaen vahvasti Agnesen kättä hän sanoi
tukahdetuin äänin:

-- Näkemiin!

Ja hän läksi matkaan.

Nuo molemmat naiset olisivat pian joutuneet neuvottomuuteen, ellei
heillä olisi ollut tuo hyvä ajuri, joka oli saanut tehtäväkseen
viedä heidät luostariin, antaa heille kaikki tiedot ja tarjota
heille kaikkea sitä apua, mitä saattoivat tarvita. Hänen
opastaminaan he siis kulkivat luostariin, joka, kuten jokainen
tietää, oli ulkopuolella Monzaa -- siis varsin lyhyt kävely. Heidän
saavuttuaan portille, ajuri veti kellonnuorasta ja kutsutti paikalle
luostarinjohtajan. Tämä ilmestyi ja vastaanotti kirjeen.

-- Kas, veli Cristoforo! hän virkkoi tunnettuaan käsialan. Hänen
äänensä väre ja kasvojensa ilme ilmaisivat selvästi, että hän siinä
lausui hyvän ystävän nimen. Luonnollisesti isä Cristoforo tuossa
kirjeessä oli mitä lämpimimmin suositellut noita kahta naista ja
hyvin tunnollisesti kertonut heidän asiansa, sillä johtaja antoi tuon
tuostakin hämmästyksen ja paheksumisen merkkejä. Ja kohottaessaan
katseensa kirjeestä hän loi ne naisiin ilmein, jotka samalla tiesivät
sääliä ja asianharrastusta. Luettuaan kirjeen hän oli hetken aikaa
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän virkkoi itsekseen:

-- Ei ole ketään muuta kuin aatelisneiti, jos hän tahtoo ottaa
suojelukseensa...

Tämän jälkeen hän vei Agnesen syrjään muutaman askeleen päähän
pienelle luostarin edessä olevalle pihalle ja kyseli häneltä muutamia
seikkoja, joihin sai vastaukset. Sitten hän palasi Lucian luo ja
sanoi:

-- Ystäväni, yritän ja toivon voivani hankkia teille varmemman
ja kunniallisemman tyyssijan siksi kunnes Jumala tehokkaammin on
huolehtinut turvallisuudestanne. Tahdotteko tulla kanssani?

Naiset ilmaisivat kunnioittavasti myöntyvänsä ja munkki jatkoi:

-- Tulkaa kanssani aatelisneiden luostariin. Pysytelkää kuitenkin
muutaman askeleen päässä minun takanani, sillä ihmiset ovat niin
valmiit juoruamaan, ja Herra tietää, mitä juttuja siitä syntyisi,
jos nähtäisiin luostarinjohtajan kulkevan kaduilla nuoren ja kauniin
tytön ... naisten seurassa piti sanomani.

Näin puhuttuaan hän läksi astumaan edelle. Lucia punastui; ajuri
hymyili katsellessaan Agnesea, jonka suu niinikään kääntyi salaiseen
hymyilyyn. Sitten nämä kolme henkilöä munkin päästyä vähän matkaa
heistä edelle, alkoivat hekin astua, pysytellen hänen jälessään noin
kymmenen askeleen päässä. Silloin naiset kysyivät ajurilta, mitä
eivät olleet rohjenneet kysyä luostarinjohtajalta, nimittäin kuka oli
aatelisneiti.

-- Aatelisneiti, näin hän vastasi, on nunna; mutta ei tavallinen
nunna. Ei hän silti ole mikään abbedissa; sillä sanotaanpa hänen
olevan erittäin nuoren; mutta hän on hyvin vanhaa aatelia, ja hänen
esivanhempansa olivat hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, Espanjasta
kotoisin, mistä kaikki maailman mahtavat tulevat. Ja sentähden häntä
sanotaan aatelisneideksi, millä tahdotaan osoittaa, että hän on
jalosukuinen nunna. Ja kaikki tällä seudulla mainitsevat häntä tällä
nimellä, he kun arvelevat, ettei tässä luostarissa koskaan ole ollut
niin ylhäistä henkilöä. Tämän naisen nykyiset sukulaiset, jotka
asuvat Milanossa, ovat hyvin vaikutusvaltaisia ja henkilöitä, jotka
aina väittävät olevansa oikeassa. Tuon nuoren nunnan isä on Monzassa
mahtavin mies, vaikka hän ei täällä asu. Tämän vuoksi tuo nainen saa
luostarissa elää ja määrätä oman tahtonsa mukaan. Jopa ulkopuolella
luostaria asuvat henkilöt pitävät häntä suuressa kunniassa. Ja jos
hän ottaa jonkun asian hommatakseen, hänen aina onnistuu viedä
tarkoituksensa perille. Jos siis tuon hyvän munkin onnistuu saada
teidät hänelle suositetuiksi, ja jos hän suostuu ottamaan teidät
suojelukseensa, vakuutan teille, että olette yhtä varmassa turvassa
kuin alttarin ääressä.

Saavuttuaan kauppalan portille, jonka pielessä siihen aikaan oli
vanha torni ja linnan rauniot, minkä ehkä jotkut lukijoistani vielä
muistavat nähneensä pystyssä, luostarin johtaja pysähtyi ja kääntyi
katsomaan, seurattiinko häntä. Sitten hän meni sisälle portista
ja astui luostaria kohti. Saavuttuaan sen edustalle, hän pysähtyi
uudelleen kynnykselle odottaen pientä saattojoukkoa. Nyt hän pyysi
ajuria luostariinsa kuulemaan vastausta; tämä lupasi tulla ja sanoi
hyvästi molemmille naisille, jotka häntä moneen kertaan kiittivät ja
lähettivät terveisiä ja tietoja isä Cristoforolle. Johtaja vei äidin
ja tyttären luostarin etupihalle ja sitten taloudenhoitajattaren
asuntoon, suosittaen heitä tälle henkilölle. Kulkiessaan toisen pihan
halki johtaja neuvoi molemmille naisille millä tavoin heidän tuli
käyttäytyä aatelis-nunnan edessä.

-- Hän on teille hyvin suosiollinen, hän sanoi, ja hän saattaa tehdä
teille paljon hyvää. Olkaa nöyrät ja kunnioittavaiset, vastatkaa
yksinkertaisesti niihin kysymyksiin, jotka hän suvaitsee teille
asettaa, ja kun hän ei teiltä kysy, antakaa silloin minun puhua.

He astuivat sisälle matalaan saliin, josta päästiin luostarin
vastaanottohuoneeseen. Ennenkuin meni sinne, johtaja osoitti heille
ovea ja sanoi puoliääneen naisille:

-- Hän on tuolla sisällä, ikäänkuin palauttaakseen heidän mieleensä
kaikki antamansa ohjeet. Lucia, joka ei koskaan ollut nähnyt
luostaria, katseli vastaanottohuoneeseen astuttuaan ympärilleen,
etsien aatelisneitosta, häntä tervehtiäkseen. Mutta kun ei nähnyt
ketään, hän joutui kovin hämilleen. Mutta kun munkki alkoi astua
huoneen soppea kohti ja kun Agnese häntä seurasi, hän katsahti
sinnepäin ja näki ikkunanpuoliskon kokoisen neliskulmaisen
seinäaukon, jonka sulki kaksi noin vaaksan matkan toisistaan
olevaa vankkaa rautaristikkoa; näiden takana seisoi nunna. Hänen
kasvonsa, jotka ilmaisivat kahdenkymmenen viiden vuoden ikää,
vaikuttivat ensi silmäykseltä kauniilta, mutta tämä kauneus oli
väsynyttä, lakastunutta, melkeinpä runneltua. Vaakasuorasti
päälaelle kiinnitetty musta harso riippui molemmin puolin hieman
uloten kasvoista. Harson alla oleva häikäisevän valkoinen liinaside
peitti puoleksi otsan, joka hohti toisenlaista, mutta ei vähempää
valkeutta. Toinen poimuissa oleva liinaside ympäröi kasvoja leukaan
asti, jonka ympäri se oli kierretty niin että sen päät riippuivat
rinnalla ylettyen mustan hameen yläreunaan. Mutta tämä otsa meni tuon
tuostakin ryppyihin, ikäänkuin tuskallisen tunteen vaikutuksesta;
silloin molemmat mustat kulmakarvat äkillisesti lähestyivät
toisiaan. Hänen samoin mustat silmänsä milloin kiintyivät ylpeän
tutkistelevina toisen kasvoihin, milloin taas loivat katseensa
kiireisesti alas, ikäänkuin peittääkseen salaisuuttaan. Erinäisinä
hetkinä tarkkaavainen havaitsija olisi kenties huomannut niiden
rukoilevan kiintymystä, ymmärtämystä, sääliä; toisina hetkinä hän
olisi voinut niissä huomata vanhan vihan äkillistä välkähdystä,
vihan, jota joku salainen intohimo hillitsi. Kun nuo silmät olivat
liikkumatta ja hajamieliset, olisi joku saattanut niissä välistä
nähdä ylpeän kyllästymisen ilmeen, toinen taas olisi voinut niissä
havaita salaisen ajatuksen työskentelyä, mieleen kotiutuneen huolen
valtaa, joka oli ympäröivien olioiden vaikutelmia voimakkaampi. Hänen
tavattoman kalpeat poskensa olivat hieman kaarevat, mutta hitaan
riutumisen laihduttamat ja muuttamat. Hänen huulensa, vaikkakin
tuskin vaalean punan värittämät, erosivat kuitenkin selvästi tästä
kalpeudesta; niiden liikkeet olivat, samoin kuin silmien, vilkkaat,
äkilliset, täynnä ilmehikkäisyyttä ja salaperäisyyttä. Hänen korkea
ja hyvin kehittynyt vartalonsa jäi varjoon ryhdin tavaksi tulleen
velttouden vuoksi, tai näytti joskus muodottomalta hänen tehdessään
muutamia äkillisiä ja säännöttömiä liikkeitä, jotka jo naiselle
olivat liian jyrkkiä, nunnalle sitä enemmän. Hänen puvussaankin
oli osaksi jotain tavatonta tai huolimatonta, mikä tiesi omituista
nunnaa; hänen vyönsä oli sidottu jonkunmoisella hienon maailman
taidokkaisuudella, ja otsasiteen alta pisti toisella ohimolla esiin
tumma kutri, mikä osoitti, että hän joko unhoitti tai halveksi
luostarisäädöstä, joka määräsi alati pitämään hiuksia hyvin lyhyinä,
hengellisen säädyn menojen mukaan leikattuina.

Kaikki tämä ei ollenkaan herättänyt noiden kahden naisen huomiota,
he kun eivät olleet tottuneet eroittamaan toista nunnaa toisesta. Ja
luostarinjohtaja, joka ei nähnyt aatelisneitosta ensi kertaa, oli
jo, kuten niin moni muu, tottunut siihen eriskummaiseen, mikä oli
havaittavissa tämän nunnan puvussa ja eleissä.

Hän seisoi tänä hetkenä, kuten jo mainitsimme, rautaristikon takana,
lievästi nojaten siihen toisella kädellä, pidellen kiinni kangista
valkoisilla sormillaan, kasvot hieman kumarassa, tässä asennossa
tarkastaen tulijoita.

-- Arvoisa sisar, ja jalosukuinen neiti, sanoi luostarinjohtaja
kumartaen ja ojentaen oikeata kättään povelleen. -- Tässä on se tyttö
parka, jolle olette luvannut voimakasta suojelustanne, ja tässä on
hänen äitinsä.

Täten esitetyt molemmat naiset kumarsivat syvään. Neiti viittasi
heille kädellään, että se riitti ja kääntyi munkin puoleen sanoen:

-- Olen hyvin onnellinen, että saatan tehdä jotain, mikä on mieluisaa
hyville ystävillemme, kapusiinilais-munkeille. Mutta -- jatkoi hän --
kertokaa minulle yksityiskohtaisemmin tämän nuoren tytön asia, jotta
paremmin voin ratkaista, mitä on tehtävissä hänen hyväkseen.

Lucia hulmahti vallan punaiseksi ja kumarsi päänsä povelleen.

-- Nähkääs, arvoisa sisar ... alkoi Agnese. Mutta silmäniskulla
luostarinesimies keskeytti hänen puheensa ja vastasi:

-- Tätä nuorta tyttöä, arvoisa neiti, on, kuten jo sanoin, minulle
suosittanut eräs uskonveljistäni. Tämän tytön täytyi salaa lähteä
kotiseudultaan paetakseen suuria vaaroja. Ja hän tarvitsee joksikin
aikaa tyyssijaa, missä voi elää tuntemattomana ja mihin ei kukaan
rohkene tulla häntä häiritsemään, olipa se sitten vaikka itse...

-- Mitkä ovat nuo vaarat? keskeytti neiti. Minä pyydän, arvoisa isä,
kertokaa minulle tämä asia noin pitkään verukehtimatta. Tiedättehän,
että me nunnat olemme uteliaita kuulemaan tarinoita kaikkine
yksityiskohtineen.

-- Ne ovat sellaisia vaaroja, vastasi luostarinjohtaja, joihin tuskin
on sallittu hienosti viitata arvoisan luostarisisaren siveiden
korvien kuullen.

-- Niin, luonnollisesti, ehätti sanomaan neiti, ohuesti punastuen.
Oliko se häveliäisyyttä? Ken olisi huomannut nopean ylenkatseellisen
harmin ilmeen, joka seurasi tuota punastumista, olisi saattanut
epäillä johtuiko se häveliäisyydestä, varsinkin jos olisi verrannut
tuota punaa siihen, mikä joka hetki purppuroi Lucian poskia.

-- Riittäköön kun sanon, jatkoi luostarinjohtaja, että muuan
häpeämätön aatelismies, väärinkäyttäen valtaansa -- kaikki
maailman mahtavat eivät käytä Jumalanlahjoja hänen kunniakseen
eivätkä lähimäisensä hyödyksi, kuten arvoisa neiti -- että
samainen aatelismies, kauan vainottuaan tätä ihmislasta julkeilla
houkutuksillaan ja huomattuaan ne tehottomiksi on rohjennut vainota
häntä julkisella väkivallalla, niin että tyttö paran on ollut pakko
paeta kotoaan.

-- Tulkaa lähemmäksi, nuori ystävä, sanoi neiti Lucialle, viitaten
hänelle sormellaan. Tiedän että totuus puhuu luostarinjohtajan suun
kautta; mutta ei kukaan tunne tuota asiaa paremmin kuin te. Teidän on
sanominen, oliko tuo aatelismies todella julkea ahdistaja.

Lähestymiskäskyä Lucia heti noudatti. Mutta vastaaminen ei käynyt
niinkään helposti. Tätä seikkaa koskeva kysymys, vaikka sen olisi
tehnyt hänen omaan säätyynsä kuuluva henkilö, olisi saattanut hänet
suuresti hämilleen. Kun sen hänelle teki aatelisneiti ja lisäksi
hieman ivallisen epäilevästi, se riisti Lucialta kaiken rohkeuden
vastata.

-- Neiti, arvoisa sisar ... sopersi hän; eikä hänellä näyttänyt
olevan mitään muuta sanottavaa.

Nyt Agnese, joka luonnollisesti Lucian jälkeen paraiten tunsi asian,
katsoi olevansa oikeutettu tulemaan tyttärensä avuksi.

-- Arvoisa sisar, hän virkkoi, saatanpa vakuuttaa ja todistaa,
että tyttäreni, jonka näette tässä edessänne, kammoksui tuota
aatelismiestä yhtä suuresti kuin paholainen vihkivettä; tarkoitan
että paholainen oli juuri tuo aatelismies. Mutta, suokaa minulle
anteeksi, että lausun ajatukseni huonosti, me kun olemme
yksinkertaista väkeä sellaista, joksi Jumala on meidät luonut. On
totinen tosi, että tämä rakas lapseni oli kihloissa meidän säätyisen
nuoren miehen kanssa, että hän on kasvatettu Jumalanpelvossa ja
muuten vakavalla pohjalla. Ja jos herra pastorissa olisi ollut
enemmän miestä, sellaista, mitä minä miehellä tarkoitan ... tiedän
että nyt puhun hengellisestä miehestä ... mutta isä Cristoforo, tämän
luostarinjohtajan ystävä, on hengellinen mies hänkin, mutta täynnä
ihmisrakkautta; ja jos hän olisi täällä, hän saattaisi todistaa...

-- Olettepa kovin kärkäs puhumaan, ilman että teiltä kysytään,
keskeytti neiti, ja hänen kasvonsa olivat ylpeän ja vihaisen
näköiset, mikä muutti ne melkein vallan oudoiksi. -- Vaiti, tiedän
varsin hyvin, että vanhemmilla on aina valmiina vastaus, kun on
kysymys heidän lapsistaan.

Agnese tyrmistyi ja loi Luciaan katseen, joka näytti sanovan:

-- Näet miten minun käy, kun et sinä osaa puolestasi puhua.
Luostarinjohtaja antoi hänkin katseellaan ja päännyökkäyksellä
nuorelle tytölle merkin, että hetki oli tullut rohkaista mielensä ja
päästää äiti parka pulasta.

-- Arvoisa neiti, sanoi Lucia, kaikki, minkä äitini on teille
sanonut, on sulaa totuutta. Sen nuoren miehen, joka minua kosi -- ja
tässä hän hulmahti purppuran punaiseksi -- otin vapaasta tahdosta
sulhasekseni. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin vapaasti;
mutta se tapahtuu sentähden, ettette ajattelisi pahaa äidistäni. Ja
mitä tulee tuohon aatelisherraan -- Jumala antakoon hänelle anteeksi
-- niin tahtoisin ennemmin kuolla kuin joutua hänen käsiinsä. Ja jos
te teette meille sen laupeudentyön, että tarjoatte meille turvallisen
olopaikan, me kun olemme siinä vaikeassa asemassa, että täytyy anoa
tyyssijaa ja häiritä kunnon ihmisiä -- mutta tapahtukoon Jumalan
tahto -- niin olkaa varma siitä, neiti, ette: kukaan ole täydemmästä
sydämestä rukoileva puolestanne kuin me, naisparat.

-- Teitä uskon kernaasti, sanoi aatelisneitonen ääni leppeämpänä.
Mutta tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken. En senvuoksi,
että tarvitsisin enempiä tietoja tai muita syitä hyväksyäkseni
luostarinjohtajan suositukset, hän heti lisäsi kääntyen tämän puoleen
teeskennellyn kohteliaasti. Olenhan jo ajatellut asiaa, ja tällä
hetkellä tuntuu minusta seuraava tuuma sopivimmalta. Luostarin
taloudenhoitajatar naitti joku aika sitten tyttärensä. Nämä naiset
voivat asua tuossa vapaaksi jääneessä huoneessa ja toimittaa niitä
pieniä askareita, joita hän teki luostarille. Totta puhuakseni ... ja
tässä hän viittasi luostarinjohtajalle lähestymään rautaristikkoa,
sitten hän jatkoi kuiskaten: -- Totta puhuakseni näinä kalliina
aikoina ei ole vielä ajateltu hankkia ketään tuon nuoren naimisiin
menneen naisen sijalle. Mutta minä aion itse puhua abbedissalle, ja
minun kehoituksestani sekä teidän suosituksestanne ... no niin, pidän
asiaa vallan ratkaistuna.

Luostarinjohtaja alkoi kiitellä, mutta neitonen keskeytti:

-- Jättäkäämme kaikki juhlallisuudet. Minäkin, tarpeen vaatiessa,
aion turvautua kapusiinilais-veljien apuun. Ja pohjalta, näin hän
jatkoi hymyillen puoleksi ivallisesti ja katkerasti, pohjalta me
kaikki olemme veljiä ja sisaria.

Näin sanottuaan hän kutsui palvelija-nunnaa -- kaksi tällaista
oli erityisenä suosionosoituksena alati hänen yksityisessä
palveluksessaan -- ja käski hänen ilmoittamaan asian abbedissalle
sekä sitten kutsumaan taloudenhoitajattaren luostarin portille sekä
ryhtymään Agnesen ja hänen kanssaan tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Neiti käski Agnesen poistua, tervehti luostarinjohtajaa ja pyysi
Luciaa jäämään. Johtaja saattoi Agnesen portille saakka antaen
matkalla hänelle uusia ohjeita. Sitten hän meni kirjoittamaan uutisia
tästä asiasta ystävälleen Cristoforolle.

-- Mikä omituinen ihminen tuo aatelisneitonen, hän ajatteli itsekseen
poistuessaan. Hyvin eriskummainen, totta tosiaan! Mutta ken osaa
ottaa hänet oikealta kannalta, saa hänet tekemään mitä tahansa. Hyvä
ystäväni Cristoforo ei varmaankaan saata kuvitella, että olen niin
pian ja niin hyvin hänen asiansa toimittanut. Tuo kunnon mies! Hän
ei koskaan voi olla hankkimatta itselleen jotain vaikeaa tehtävää
niskoilleen. Mutta hän tekee sen aina jonkun hyvän asian vuoksi.
Onneksi hän tällä kertaa on löytänyt ystävän, joka melua nostamatta,
ilman monia mutkia ja vaikeuksia noin vaan kädenkäänteessä on
selvittänyt asian. Tuleepa hän aika iloiseksi, tuo kelpo Cristoforo!
Ja lisäksi hän huomaa, että mekin täällä johonkin kelpaamme.

Aatelisneiti, joka vanhan kapusiinilaisen edessä oli laskenut kaikki
liikkeensä ja sanansa, ei nyt enää jäätyään kahdenkesken nuoren
kokemattoman maalaisnaisen kanssa huolinut itseään pidättää. Ja
hänen puheensa kävivät niin omituisiksi, ettemme niitä mainitse,
vaan katsomme luontevammaksi lyhyesti kertoa tämän onnettoman naisen
edelliset vaiheet, s.o. kaiken sen, mikä on tarpeellista selittämään
hänessä huomaamamme tavattomat ja salaperäiset ominaisuudet ja
saattamaan meille ymmärrettäviksi hänen menettelynsä aiheet alempana
kertomissamme olosuhteissa.

Hän oli mahtavan milanolaisen ylimyksen, ruhtinas ------n nuorin
tytär; isä oli epäilemättä kaupungin varakkaimpia henkilöitä. Mutta
koska hän pani niin suunnatonta arvoa ylhäiseen nimeensä, hän piti
omaisuuttaan vähäisenä, jopa tuiki riittämättömänä loisteliaasti sen
mainetta ylläpitääkseen. Kaikki hänen toimensa tähtäsivät sentähden
yhteen ainoaan päämäärään, nimittäin varojensa säilyttämiseen
vähentymättöminä, ja mikäli hänestä riippui, yhden ainoan käden
hoidon alaisina. Montako lasta hänellä oli? Tämä ei tarkoin selviä
lähdekertomuksestamme. Ainoa siitä ilmenevä seikka on se, että
hän oli päättänyt panna luostariin kaikki nuoremmat lapsensa
kumpaakin sukua, jättääkseen omaisuutensa jakamattomana vanhimmalle
pojalleen, jonka oli määrä jatkaa sukua, s.o. siittää lapsia, itseään
kiusatakseen ja heitä kiusatakseen samalla tavoin kuin isänsäkin.
Puheena oleva onneton nainen piili vielä äitinsä kohdussa, kun
hänen kohtalonsa jo peruuttamatta oli määrätty. Epätietoista oli
ainoastaan, oliko tuosta poloisesta tuleva munkki vai nunna; mutta
tämän seikan oli lapsen syntymishetki ratkaiseva. Kun tyttönen oli
syntynyt, hänen isänsä, ruhtinas, tahtoi antaa hänelle nimen, joka
ehdottomasti johtaisi hänen mieleensä luostarin, ja jota oli kantanut
kuuluisa pyhimys, ja tämän vuoksi hän kastatti hänet Gertrudeksi.
Nunniksi puetut nuket olivat ensimäiset lelut, jotka hänelle
annettiin käteen; sen lisäksi hän sai nunnankuvia. Ja näitä lahjoja
seurasi aina kehoitus pitämään niitä hyvin kuin arvokkaita esineitä
ainakin, sekä myöntävää vastausta odottava kysymys:

-- Eivätkö ne ole kauniita?

Kun ruhtinas ja ruhtinatar tai pikku ruhtinas, ainoa kodissa
kasvatettu poikalapsi, tahtoivat kiittää pikku tytön edullista
ulkomuotoa, eivät he näyttäneet löytävän sopivampaa muotoa sitä
ilmaistaksensa, kuin tämän:

-- Kuinka kaunis abbedissa sinusta tulisi! Kuitenkaan ei kukaan
koskaan hänelle avoimesti sanonut:

-- Sinusta pitää tulla nunna.

Se oli kuitenkin noiden sanojen alla piilevä tarkoitus, johon
ohimennen viitattiin jokaisessa keskustelussa, mikä kosketteli hänen
tulevaisuuttaan. Jos pieni Gertrude joskus oli hieman julkea ja
komenteleva, mikä muuten oli hänen luonteelleen ominaista, sanottiin:

-- Olet vielä lapsi, eikä tuollainen käytös sinulle sovi. Kun sinusta
tulee abbedissa, silloin sauvallasi komennat ihmisiä ja voit tehdä
mitä ikinä tahdot.

Toiste nuhdellessaan häntä hänen liian vapaasta ja huolettomasta
käytöksestään, mihin hän samoin kernaasti antautui, ruhtinas sanoi:

-- Mitä, onko tuo käytöstä, joka sopii sinun säätyisellesi
henkilölle? Jos tahdot, että sinulle kerta osoitetaan vaatimaasi
kunnioitusta, niin opi tästä hetkestä alkaen paremmin itseäsi
hillitsemään. Muista, että sinun kaikessa tulee olla luostarin
ensimäinen henkilö. Sillä jalosyntyisen verensä vie mukaansa
kaikkialle.

Kaikki nämä puheet painoivat pikkutytön mieleen vähitellen sen
käsityksen, että hänestä kerran oli tuleva nunna; kaikkein
enimmin vaikuttivat häneen hänen isänsä viittaukset. Hänen isänsä
menettelytapa oli tavallisesti ankaran talonisännän komentoa;
mutta kun nousi kysymys hänen lastensa tulevaisuudesta, hänen
kasvojensa ilme ja jokainen hänen sanansa ilmaisivat päätöksen
järkähtämättömyyttä, ja synkän epäluuloista käskijänhimoa, joka tiesi
kohtalonomaista välttämättömyyttä.

Kuusivuotiaana Gertrude pantiin kasvatettavaksi ja vielä enemmän
valmistettavaksi tulevaan kutsumukseensa sen luostarin turviin,
missä juuri olemme hänet tavanneet. Tämän luostarin valinta ei
ollut satunnainen. Molempien naisten ajuri kertoi, kuten muistamme,
että luostarineitosen isä oli Monzan mahtavin henkilö. Kun liitämme
tämän väitöksen, oli se sitten minkä arvoinen tahansa, muihin
viittauksiin, jotka tekijämme huomaamattaan tuontuostakin antaa,
saatamme puolestamme täydellä syyllä väittää, että hän oli tuon
kaupungin lääniherra. Miten olikaan, niin hän siellä oli hyvin
vaikutusvaltainen, ja hän arveli, että hänen tytärtään siellä
paremmin kuin missään muualla kohdeltaisiin noudattaen kaikkea
sitä kunnioitusta ja niitä suosionosoituksia, jotka yhä enemmän
saattaisivat häntä valitsemaan luostarin ainaiseksi asunnokseen. Eikä
hän erehtynyt. Silloinen abbedissa ja muutamat muut juonittelevat
nunnat, joilla alati oli ohjat käsissään, olivat parhaillaan kateuden
riidoissa toiseen luostariin ja muutamiin seudun perheisiin,
minkä vuoksi he suuresti ihastuivat saadessaan niin vahvan tuen,
vastaanottaen ylen kiitollisina heille osoitetun kunnian, ja he
suostuivat täydesti niihin tarkoitusperiin, joihin ruhtinas oli
viitannut valitessaan heidän luostarinsa tyttärensä ainaiseksi
olopaikaksi; nämä tarkoitusperät olivat muuten heidän omien etujensa
kanssa täydellisessä sopusoinnussa.

Tuskin oli Gertrude asettunut luostariin, kun häntä, syrjäyttämällä
hänen nimensä, ruvettiin sanomaan aatelisneitoseksi. Hän sai
erityisen kunniasijan ruokasalissa ja makuuhuoneessa; hänen
käytöstään suositettiin toveriensa malliksi. Makeisia ja
hyväilyjä hänelle jaettiin ylen määrin, tuollaista kunnioittavaa
tuttavallisuutta osoittamalla, mikä niin suuresti miellyttää lapsia,
varsinkin kun huomaavat saavansa sitä osakseen sellaisten henkilöiden
puolelta, jotka tavallisesti kohtelevat heidän pieniä tovereitaan
käskijän ylemmyydellä. Kuitenkaan ei kaikkia nunnia oltu värvätty
salaliittoon, jonka tarkoituksena oli saattaa tyttö parka ansaan.
Heidän joukossaan oli useita mieleltään teeskentelemättömiä ja
kaikille juonille outoja, jotka olisivat kammoksuneet nuoren tytön
uhraamista itsekkäille pyyteille. Mutta nämä nunnat olivat kokonaan
kiinni erityisissä hommissaan; toiset heistä eivät tarkoin huomanneet
kaikkia näitä juonia, toiset eivät oikein eroittaneet sitä, mikä
niissä oli rikollista, toiset pidättäytyivät niitä tutkimasta,
toiset olivat vaiti, välttääkseen turhia rettelöitä. Muutamat
taas muistivat, että heidät samanlaisilla juonilla oli houkuteltu
antautumaan kutsumukseen, jota myöhemmin olivat katuneet; nämä
tunsivat sääliä pientä viatonta tyttöparkaa kohtaan, ja ilmaisivat
tätä tunnetta hellillä ja surumielisillä hyväilyillä, joissa
pienokainen ei ollenkaan aavistanut piilevän mitään salaperäistä,
ja näin yritys edistyi. Se olisi ehkä täten edistynyt päämääräänsä
asti, jos Gertrude olisi ollut ainoa luostarissa kasvatettavana
oleva nuori tyttö. Mutta hänen kasvatuskumppaniensa joukossa oli
muutamia, jotka tiesivät, että heidän oli määrä joutua naimisiin.
Pikku Gertrude, johon oli istutettu ylhäisen säätynsä tietoisuutta,
puhui ylpeästi tulevasta abbedissan, luostarinruhtinattaren
kutsumuksestaan ja tahtoi kaikin mokomin olla toisten kateuden
esineenä, mutta huomasi ihmetellen ja närkästyen, etteivät monetkaan
heistä kateutta tunteneet. Vastakohtana niille majesteetillisille,
mutta kylmille ja rajoitetuille kuville, jotka luostarinjohtajattaren
toimi voi herättää, he loihtivat esiin vaihtelevia ja häikäiseviä
kuvia: puolisoita, juhlia, ilta-kemuja, maalla-oloa, turnajaisia,
kulkueita, muotipukuja, ajoneuvoja. Nämä kuvat vaikuttivat Gertruden
aivoissa sellaista liikettä ja kuohuntaa kuin äsken poimituilla
kukilla täytetty kori mehiläispesän edessä. Hänen vanhempansa ja
opettajattarensa olivat ravinneet ja kehittäneet hänen luontaista
turhamaisuuttaan totuttaakseen häntä pitämään luostarista. Mutta
kun tätä himoa eräänä päivänä rupesivat järkyttämään toiset hänen
luonteelleen olennaisemmat tunteet ja mietteet, hän antautui
niihin kahta innokkaammin, ne kun olivat välittömämpiä. Gertrude
ei tahtonut olla noita tovereitaan huonompi, ja tyydyttääkseen
uusia harrastuksiaan hän vastasi, ettei lopulta kukaan voinut
painaa hänen päähänsä nunnanhuntua ilman hänen suostumustaan, että
hänkin saattoi mennä naimisiin, vieläpä paremmin kuin he kaikki,
asua palatsissa ja nauttia maailmasta, että hän saattoi sen hyvin
tehdä, kunhan vaan tahtoi, että hän niin oli tekevä, että hän
tahtoi sen tehdä. Ja todella hän tahtoikin. Se ajatus, että hänen
oma suostuntansa oli välttämätön, oli tähän asti ollut hänelle
outo; mutta nyt se heräsi ja näyttäytyi sangen voimakkaaksi. Hän
turvautui siihen joka kerta kun antautui haaveellisiin tulevaisuuden
unelmiinsa, mutta tämän ajatuksen ohella sukelti aina mielestä esiin
säännöllisesti toinen ajatus, nimittäin että hänen oli kieltäminen
tuo suostuntansa isältään, ruhtinaalta, joka sitä jo piti tai
teeskenteli pitävänsä annettuna. Ja tällöin nuoren tytön mieli oli
kaukana siitä varmuudentunteesta, josta hän puheissaan kerskaili.
Silloin hän itsekseen vertaili itseään niihin tovereistaan, jotka
paljon suuremmassa määrin kuin hän olivat varmat tulevaisuudestaan,
ja nyt hän kipeästi tunsi heitä kohtaan sellaista kateutta, jota oli
luullut voivansa heissä herättää. Kadehtiessaan heidän kohtaloaan
hän heitä vihasi; joskus tämä viha puhkesi esiin ylenkatseellisina,
epäkohteliaina, jopa loukkaavina puheina; toiste taas pyyteiden ja
toiveiden yhtäläisyys lauhdutti tuon vihan ja synnytti näennäistä ja
ohimenevää toverillista tuttavallisuutta. Joskus, kun hän paremman
puutteessa tahtoi nauttia jostakin todellisesta ja nykyhetkellisestä,
hän iloitsi hänelle luostarissa myönnetyistä eduista ja antoi toisten
saada tuntea tätä ylemmyyttään. Mutta joskus taas hän ei voinut
sietää ajatusta, että oli yksin pelkoineen ja toiveineen, ja silloin
hän aivan leppoisena haki heidän seuraansa, ikäänkuin rukoillen
heidän hyväntahtoisuuttaan, heidän neuvojaan ja rohkaisujaan.

Keskellä näitä surkuteltavia pieniä taisteluja itsensä ja toisten
kanssa, hän oli jättänyt taakseen lapsuuden ja saavutti tuon niin
tähdellisen iän, jolloin sielu näyttää olevan salaperäisen voiman
valloissa, joka ylentää, jalostaa ja vahvistaa kaikki taipumukset,
kaikki ajatukset, ja joka välistä muuttaa ne ja antaa niille vallan
odottamattoman suunnan. Se, mitä Gertrude siihen asti enimmin oli
haaveillut tulevaisuudenunelmissaan, oli ulkonainen komeus ja loisto;
se pehmeä ja hellä tunne, joka alussa oli epämääräisenä sukeltanut
esiin hänen mielensä kätköistä kuin ohut sumu, alkoi nyt selvetä
hänen mielikuvituksessaan ja saamaan siinä vallitsevan sijan.
Henkensä salaisimpaan soppeen hän oli luonut itselleen ikäänkuin
loisteliaan syrjäistyyssijan; siitä hän sai turvapaikan nykyhetken
kylmältä todellisuudelta. Siellä hän vastaanotti muutamia yksilöitä,
jotka eriskummaisesti olivat kokoonpantuja lapsuuden sekavista
muistoista, heikoista ulkomaailman vaikutelmista ja siitä, mitä
hän tuosta maailmasta oli kuullut toveriensa keskustellessa. Hän
puheli niiden kanssa, asetti niille kysymyksiä, joihin itse niiden
nimessä vastasi. Siellä hän oli valtijatar, siellä hän vastaanotti
kaikenlaisia kunnianosoituksia. Aika ajoin uskonnolliset mietteet
häiritsivät näitä loistavia juhlahetkiä, jotka mielikuvitus niin
vaivaloisesti oli luonut. Mutta uskonto, sellaisena kuin sitä
oli opetettu tyttöparalle ja kuin hän sitä oli ymmärtänyt, ei
tuominnut ylpeyttä; kaukana siitä. Päinvastoin hän piti sitä täysin
oikeutettuna ja hänestä se oli keino saavuttaa maallinen onni. Täten
vailla oikeata olemustaan se ei enää ollut uskontoa, vaan turha aave
kuten niin moni muu seikka maailmassa. Niinä hetkinä, jolloin tämä
aave hallitsi itsevaltiaana Gertruden mielikuvituksessa, tuo poloinen
epämääräisen pelon ja himmeän velvollisuudentunteen valtaamana
koetti itselleen vakuuttaa, että hänen vastenmielisyytensä luostaria
kohtaan ja vastahakoisuutensa vanhempiensa hänelle määräämään
kutsumukseen nähden oli rikollinen, ja silloin hän sydämensä pohjassa
itselleen lupasi sovittaa tuon rikoksen vapaaehtoisesti sulkeutumalla
luostariin.

Oli olemassa sellainen määräys, ettei nuorta tyttöä saanut
vastaanottaa nunnaksi, ellei hengellinen mies, jota sanottiin nunnien
apulaispapiksi, tai joku toinen tämän tehtäväkseen saanut henkilö,
ensin ollut häntä kuulustellut; täten tahdottiin saada varmuutta
siitä, että hän vapaasta tahdosta antautui tähän kutsumukseen.
Tämä kuulustelu ei saattanut tapahtua ennenkuin vuosi sen jälkeen,
kuin kysymyksessä oleva henkilö oli kirjallisesti apulaispapille
jättänyt hakemuksensa. Ne nunnista, jotka olivat ottaneet synkäksi
tehtäväkseen virittää Gertrudelle ansaa ja saattaa hänet ainaiseksi
lupautumaan luostariin siten että hän niin vähän kuin suinkin
ymmärsi tekonsa merkitystä, käyttivät hyväkseen erästä kuvaamaamme
hetkeä taivuttaakseen hänet kopioimaan ja allekirjoittamaan tuon
hakemuksen. Ja saadakseen hänet helpommin taipumaan, he viisaasti
kyllä toistamiseen hänelle huomauttivat, että tämä hakemus oli
pelkkä muodollisuus, jolla saattoi olla ainoastaan se merkitys,
minkä sille antoivat myöhäisemmät toimenpiteet, joihin ryhtyminen
kokonaan riippui hänen tahdostaan. Huolimatta tästä kaikesta tuo
hakemus tuskin oli saapunut määräpaikkaansa, kun Gertrude jo katui
että oli sen kirjoittanut. Sitten hän katui katumustaan, viettäen
päiviä ja kuukausia näin häälyen vastakkaisten tahdonilmaustensa
välillä. Hän piti kauan tätä tekoansa tovereiltaan salassa; milloin
hän näet pelkäsi panna heidän vastaväitteilleen alttiiksi tuota
päätöstään, jota itse piti hyvänä, milloin taas häpesi heille
tunnustaa muka tekemäänsä tyhmyyttä. Tarve keventää sydäntään, saada
neuvoja ja karkaista rohkeuttaan sai viimein hänen epäilyksistään
voiton. Oli olemassa toinen laki, joka sääti, ettei nuori neitonen
päässyt apulaispapin kuulusteltavaksi, ellei ollut sitä ennen
oleskellut ainakin kuukauden päivät poissa luostarista, missä oli
ollut kasvatettavana. Vuosi oli jo melkein loppuun kulunut hakemuksen
lähettämisen jälkeen, ja Gertrudelle oli huomautettu, että hänen pian
oli lähdettävä luostarista kotiansa siellä viettämään tuota kuukautta
ja ryhtyäkseen kaikkiin niihin valmistaviin toimenpiteisiin, joita
vaadittiin sen teon toteuttamiseksi, jonka hän jo itse teossa oli
pannut alkuun. Ruhtinas ja muut perheen jäsenet pitivät asiaa jo
niin varmana, kuin olisi se jo tapahtunut. Mutta nuorella neitosella
oli itsellään kaikkea muuta päässä. Sen sijaan että olisi ryhtynyt
muihin valmistaviin toimenpiteisiin, hän vaan tuumi keinoa tehdäkseen
ensimäisen tehottomaksi. Tässä hädässään hän päätti avata sydämensä
yhdelle tovereistaan, joka oli kaikista avomielisin ja aina valmis
antamaan pontevia neuvoja. Tämä toveri neuvoi Gertrudelle, että
hän kirjoittaisi isälleen muuttaneensa vakaumustaan, hän kun ei
kuitenkaan tuntenut itsessään tarpeeksi rohkeutta vaadittaessa
sanoa hänelle suoraan vasten kasvoja muitta mutkitta: -- en tahdo.
Ovathan maksuttomat hyvät neuvot tässä maailmassa hyvin harvinaisia,
ja neuvojatar antoi Gertruden maksaa tämän saamansa ohjeen siten,
että kelpo lailla ivasi hänen pelkurimaisuuttaan. Kirje kyhättiin
kolmen tai neljän ystävättären yhteisvoimin, kirjoitettiin salaa
ja lähetettiin hyvin viekkaiden juonien avulla määräpaikkaansa.
Gertrude oli suuren ahdistuksen alaisena odottaessaan vastausta,
joka ei koskaan saapunut. Mutta muutaman päivän kuluttua abbedissa
vei hänet syrjään, muuttui salaperäisen näköiseksi, kylmäksi ja
surkuttelevaksi, lausui muutamia epäselviä sanoja ruhtinaan suuresta
närkästyksestä, jostakin hairahduksesta, johon hän, Gertrude
varmaankin oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta viittasi kuitenkin
samalla siihen, että Gertrude hyvin käyttäymällä saattoi toivoa
kaiken tämän vielä joutuvan unhoituksiin. Neitonen ymmärsi, eikä
rohjennut siitä kysyä enempää.

Viimein saapui tuo niin pelätty ja niin toivottu päivä. Vaikka
Gertrude tiesi lähtevänsä taisteluun, niin kuitenkin pääsö
luostarista, poistuminen sen muurien sisältä, minne oli ollut
suljettuna kahdeksan vuotta, se ajatus, että sai vapaasti vaunuissa
ajaa maaseudulla, että sai jälleen nähdä kaupungin, kodin, kaikki
tämä herätti hänessä raivoisan ilon tunteita. Taistelun varalle
hän oli jo, uskottujensa tukemana, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin, eli kuten tätä nykyä sanotaan, tehnyt suunnitelmansa.

-- Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä
panen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta
kieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen
myöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut
lempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä;
tulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo
muuta, kuin ettei minua uhrata!

Mutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan
toteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan
muu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja
ilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten
muodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat,
surulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi.
Saattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena,
arvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen
päätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen
liittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta
hän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi
vanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön
puheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi
vielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei
kukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman
sanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä,
niin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi
ainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei
enää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun
hän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella
perheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta,
niin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta
silti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin
sanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino
jälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä
huolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä
ja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä,
joita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden
kohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden
varjon peittämänä.

Näin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille
hymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet
Gertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili.
Hän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä
kodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista
uneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä
oli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä
suljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa
ei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta
johti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin
tilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.

Hänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa
kuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa,
Gertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen
palvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin,
joka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään
ja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa
mukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi,
olisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat
antaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen
niitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja
kahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen
välinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta
osoittaen.

Näin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori
kamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle
vallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän
nuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen
mielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen
menettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen
huomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta
ja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia,
sellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain
mieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa
toisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän
tuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet
hetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen
olisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi
muutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se
siirtyi ruhtinaan käsiin.

Gertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata
kertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan
hän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta
nähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä
ja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin
turvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut
vajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi.
Rangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet
suljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka
oli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista
järjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa,
että häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä
pelättävämpi rangaistus.

Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta.
Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos
hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen.
Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi
juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen
muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla.
Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei
ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan
pahoinvoipana.

Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja
tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi
hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä
nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko
epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää
ja säilyttää vaarallista salaisuutta.

Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta
aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä
ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen.
Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus?
Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden
hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä
hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin,
että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena,
ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka
kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä
olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon
onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen
hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut
vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje
oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli
saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin
luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui
vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen
alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä;
ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden
muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien
henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää
tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata
noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä
ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen
poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä
pois.

Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien
unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian
päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille.
Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja
kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari,
silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua.
Sellainen päätös -- sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt
kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä
muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko
hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta
ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan
muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun
ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä
paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin
lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan;
nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja
haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi
ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista
Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti
peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani
hänet häpeämään hairahdustaan.

Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän
muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää
kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden
toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli
yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä -- tämä alituinen toivo tuli
niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka
seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.

Neljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä
aamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa
tavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja
jäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen.
Silloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla
toisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä,
perhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas
heistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada
heidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa.
Tätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa
katuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen
tahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan
ennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi
ja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja
kirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta,
surumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja
osoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja
ikinä suvaitsi vaatia.



KYMMENES LUKU.


On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa,
että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken,
mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen
kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on
valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen
ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti
kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja
tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.

Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ------ huomasi heti oven auenneeksi
vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea
luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana
takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen
lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:

-- Anteeksi!

Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän
oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi
toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja
luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta;
anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan
hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.

Ruhtinas -- sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle
isän nimeä -- ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti
Gertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä
kuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen,
että jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin
aikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää,
niin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen.
Sillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota
aatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut
sellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut.
Silloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi
lisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä
sääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino
oli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta
sattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä
ulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle...

-- Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän
valmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.

-- Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa.
No hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua.
Olet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää
oli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja
luontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle
kaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on
asettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat
sinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.

Näin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään
astuvalle palvelijalle:

-- Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!

Sitten hän jatkoi Gertrudelle:

-- Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat
kohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut
isällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.

Nämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli
miten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja
tuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa
niiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta
ja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa
niin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka
olisi voinut niitä häiritä.

Muutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas
oli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä
suoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas
virkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille
samanlaista:

-- Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana,
joka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt
edessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse
neuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin
vapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle
päättäneensä...

Tämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan
katseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi
järkähtämättä:

-- Pukea yllensä nunnan-hunnun.

-- Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen
toisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä
ystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi.
Silloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi
tehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä
kunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi
luostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin
ruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä
salli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen
asti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.

Ruhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja
suosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.

-- Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan
jättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä
tulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna
arvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin ... ja miksi
emme lähtisi sinne jo tänään?

-- Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.

-- Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.

-- Mutta ... huomautti nöyrästi Gertrude.

-- No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä
päättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä,
ehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai
huomenna?

-- Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä
voittavansa jotain, voittamalla aikaa.

-- Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt,
että lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo
pyytämään määräpäivää tutkinnoksi.

Tuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti -- se ei ollut mikään
pieni alentuminen -- mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että
tutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.

Koko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään
lepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista
mielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja
selvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia,
mitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka
tuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta
siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa,
toinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun
jälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet
puki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti.
Tätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin
ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä
kumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen
parantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä
sukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan
kunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta
tapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.

Nuorella morsiamella -- tämä nimi annettiin luostariin aikoville
nuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä
nimellä hänen näyttäydyttyään -- nuorella morsiamella oli koko
työ vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli
joka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan
oli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata
eri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude
nousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet
kutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin
Marina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan
anastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan
virkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon
Gertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat;
ja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka
henkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään
oli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi
äkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:

-- Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille
turhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät
maallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen
vaunuissa paratiisiin.

Iltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas
portaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti.
Tuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat
täyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. "Nuori
morsian" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.

Jokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä,
että tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia,
mikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan
nunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui
laveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva
Gertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä
lähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti
hetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä
täyttämistä.

Vähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja
Gertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.

-- Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni
kohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa,
että hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut,
ettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja
ylläpitää perheen kunniaa.

Illallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain
voitaisiin olla valmiina.

Gertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä
kaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen,
minkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan
isänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa,
paitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää
tätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä
intohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren
vastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti
hänen kohteluaan.

-- Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle
tarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan
sellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun,
että sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni,
johon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka
hänelle on vastenmielinen.

Näin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi
palvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan
hyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä
verrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin
hänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä
etenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä
nyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä
olisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä
kykyjä ei ollut.

Se naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo
vanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar,
oli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä
nuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken
kohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken
kunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä
yhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja
Gertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon
onnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista
hänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet
hyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen
suvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot,
olivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella
luostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita,
joissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä
vaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli
saava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren
puolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli
tuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin,
vaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut
tätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo
makasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa.
Nuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton,
täynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön
terävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan
Monzaan lähtöä varten.

-- Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin
olette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar
nousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista
aikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa,
on palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän
on ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen
hän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä
olenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä
matkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain
luonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja
melukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen
luonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta.
Sillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä
tuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään
muusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas;
tapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin,
joutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä
hetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.

Kuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut
ajatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen
päähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän
totteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui
saliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä
pyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia.
Tämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan
pukeutuminen.

Kun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei
tyttärensä syrjään ja sanoi:

-- Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun
kunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä
luostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä
etevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä
päivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua
odotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt.
Arvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta
kysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata,
että haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua
niin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon
ystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat
sanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on
opetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret
eivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus,
jonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta
ja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä
suvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista
samalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan
ole sinua ylempänä.

Odottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar
ja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja
seuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat
hankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin
mitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat
puheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli
neuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli
vastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen
kouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin
herroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja
lausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku
hitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden
kylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä
hetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin
eteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas
ajoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät
esiintunkemasta.

Kaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä
joka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut
yhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä
silmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta
pelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo
silmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä,
ikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.

Kuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja
siinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä
nunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien
ympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista
muutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat
jakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku
pieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat
ja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja
piiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla
saada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin.
Tästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren
heiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle;
Gertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu,
kysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude
halusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään
kieltää.

-- Olen tullut tänne, -- alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen
piti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti
ratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen
edessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden
noista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja
ivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

-- Kas oletko sentään mennyt ansaan!

Tämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki
hänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen
hänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain
vastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun
hän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan,
hän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa
kärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä
nopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:

-- Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea
ylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on
kasvatettu.

Abbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä
tilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa
heti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä
äänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset
tunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata,
mikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti -- tämän hän lisäsi -- eivät
mitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta
ilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.

Silloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti
kannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin
ensin "nuorelle morsiamelle" ja sitten vanhemmille. Sillävälin
kuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset
onnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi
ruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä
hän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja
nähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:

-- Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä ... täyttääkseni
välttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa ...
kuitenkin minun on pakko sanoa Teille ... että joka kerta kun nuori
tyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun ... on abbedissan, joka
minä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille ...
että ... jos sattumalta ... pakoittavat tytärtään ... heidät
julistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.

-- Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän
tunnollisuuttanne ... onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai
epäile...

-- Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas ... sanoinhan vaan
täyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan...

-- Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.

Vaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja
poistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä
keskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle,
toinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.

-- Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi
tilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta.
Täksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.

Näin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä
jäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja
niin lähdettiin matkaan.

Paluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä
ottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään
ja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi
vastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen
lupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa
oli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät
voineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun
hän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä
kasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin
ilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui
hänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä
vallan tyytyväiseksi.

Kotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä;
sitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu
ja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen
kysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle,
joka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi
ja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä
luostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa
rakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen
kaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta
nuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen
tarkoin selvitti mistä luopui.

-- Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien
apulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja
kohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat
luostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.

Lausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja
tämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi
sanoa:

-- Olisihan esimerkiksi...

Mutta ruhtinas keskeytti sanoen:

-- Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea
miellyttää "nuorta morsianta". Ja vaikka yleinen tapa myöntää
kummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo
arvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että
hänen suhteensa tehdään poikkeus.

Tällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka
ilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:

-- Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana
tervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme
tyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada
osakseen valintamme. Valitse siis itse.

Gertrude älysi kyllä, että valitseminen oli samaa kuin uusi
suostuminen. Mutta ehdoitus oli tehty niin juhlallisesti, että
kieltäyminen olisi voinut näyttää halveksimiselta, tai ainakin
kiittämättömyydeltä tai oikullisuudelta. Hän teki nyt siis vielä
tämänkin myönnytyksen ja mainitsi sen naisen, joka sinä iltana
oli ollut hänelle miellyttävin, nimittäin sen, joka häntä enimmin
oli hyväillyt ja imarrellut ja joka oli häntä kohdellut osoittaen
sellaista tuttavallisuutta, hellyyttä ja herttaisuutta, mikä
luo vanhan ystävyyden valon ainoastaan muutaman hetken vanhaan
tuttavuuteen.

-- Etpä olisi voinut sen paremmin valita! huudahti ruhtinas, joka
oli halunnut ja odottanut juuri tätä valinnan tulosta. Oliko tämä
laskettua vai satunnaista, on epätietoista, mutta tässä oli käynyt
samoin kuin silmänkääntäjän, joka osoittaa korttipakan eri kortteja
ja käskee ajattelemaan yhtä, minkä hän sitten arvaa; mutta hän on
näyttänyt niitä sillä tavoin, että silmän on täytynyt pysähtyä yhteen
ainoaan. Tuo nainen oli siihen määrin häärinyt Gertruden ympärillä
koko illan, hän oli siihen määrin kääntänyt Gertruden huomion
itseensä, että nuoren neitosen olisi tarvinnut suuresti ponnistella
mielikuvitustaan ajatellakseen toista. Tällainen huomaavaisuus ei
muuten ollut vailla erityistä syytänsä. Tuo nainen oli jo aikoja
sitten iskenyt silmänsä nuoreen ruhtinaaseen tehdäkseen hänet
vävykseen. Hän katsoi sentähden tämän talon asioita vallan omikseen.
Ja on aivan luonnollista, että hän harrasti tämän rakkaan Gertruden
asioita yhtä suurella mielenkiinnolla kuin viimemainitun lähimmät
sukulaiset.

Seuraavana päivänä Gertrude heräsi ajatellen tutkijamunkkia, jonka
oli määrä tulla; ja hänen hautoessaan mielessään voisiko käyttää
hyväkseen tätä niin ratkaisevaa tilaisuutta peräytyäkseen, sekä
mitenkä se oli käyvä päinsä, ruhtinas kutsutti hänet luoksensa.

-- Kas niin, tyttäreni, hän sanoi. Tähän asti olet käyttäytynyt
mallikelpoisesti. Tänään tulee sinun kruunata tekosi. Kaikki,
mikä on tapahtunut tähänasti, on johtunut vapaasta tahdostasi.
Jos sinulle tällävälin olisi johtunut mieleen joku epäilys, joku
pieni katumus, nuoruuden oikuista johtunut, olisi sinun pitänyt
se ilmaista; mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei enää
ole aikaa lapsellisuuksiin. Tuo kunnon mies, jonka on määrä tulla
tänä aamuna, on tekevä sinulle ylen monta kysymystä tulevan
kutsumuksesi suhteen. Hän tulee kysymään, rupeatko nunnaksi vallan
vapaaehtoisesti, lisäksi minkätähden, miten, ja Herra tiesi mitä
kaikkea. Jos epäröit vastatessasi, hän tulee sinua pitämään
jännityksessä vaikka kuinka kauan. Tämä tuottaisi sinulle paljon
ikävyyttä ja väsyttäisi suuresti. Mutta siitä voisi johtua vielä
ikävämpi seuraus. Kaikkien jo tapahtuneiden julkisten selitysten
jälkeen, sinun osoittamasi pieninkin epäröiminen panisi alttiiksi
minun kunniani ja voisi saattaa luulemaan, että minä olen katsonut
sinun ajattelemattomuuttasi varmaksi päätökseksi, että olen toiminut
hätäisesti, että minä ... niin mitä kaikkea voitaisiinkaan luulla!
Tässä tapauksessa minun olisi pakko valita jompikumpi kahdesta
yhtä tuskallisesta hätäkeinosta: joko antaa ihmisten muodostaa
itselleen hyvin epäedullisen käsityksen minun menettelystäni -- mikä
ei mitenkään olisi sopusoinnussa niiden vaatimusten kanssa, jotka
velvollisuudet itseäni kohtaan minulle asettavat -- tai paljastaa
päätöksesi oikea syy ja...

Mutta kun hän tänä hetkenä huomasi, että Gertruden kasvot
punoittivat, että hänen silmänsä paisuivat ja että hänen kasvonsa
vetäytyivät kokoon kuin kukan terälehdet rajuilman edellä puhaltavan
kuuman tuulen vaikutuksesta, hän keskeytti puheensa, lauhtui
lempeämmän näköiseksi ja sanoi:

-- No no, kaikki riippuu sinusta, sinun älykkaisyydestäsi. Tiedän,
että sinulla sitä on runsaasti, ja ettet ole kyllin lapsellinen
lopulla tärvelemään hyvin aloitettua asiaa. Mutta minun tietysti
varovaisuudesta on täytynyt kaikkea ajatella. Älkäämme siis enää
siitä puhuko ja sopikaamme, että vastaat suorasti, niin ettet herätä
epäilystä tuon kunnon miehen aivoissa. Siten sinäkin paljoa pikemmin
suoriudut koko asiasta.

Ja huomautettuaan miten hänen oli vastattava todennäköisimpiin
kysymyksiin, hän taas palasi tavalliseen puheaiheeseensa, nimittäin
niihin hauskuuksiin ja nautintoihin, jotka luostari oli Gertrudelle
tarjoava. Ja hän jatkoi tätä puhettansa kunnes palvelija tuli
ilmoittamaan luostarin apulaispapin tuloa. Toisteltuaan kiireisesti
tärkeimmät ohjeensa ruhtinas jätti tyttärensä kahdenkesken papin
kanssa, kuten säädökset määräsivät.

Tuo hengenmies saapui jo melkein varmana siitä, että Gertrudella
oli suuri harrastus luostariin, sillä siihen suuntaan oli ruhtinas
viittaillut käydessään häntä kutsumassa. Kuitenkin tuo kunnon pappi
tiesi, että epäluulo oli yksi hänen ammattinsa tärkeimpiä avuja,
minkä vuoksi hänen periaatteenaan oli tyystin pidättäytyä hätäillen
luottamasta moisiin vakuutuksiin ja pysyä varuillaan ennakkoluuloihin
nähden. Mutta harvoin sattuu niin, että vaikutusvaltaisen henkilön
vakuuttavat ja varmat sanat, oli hän sitten kuka tahansa, eivät loisi
väritystään siihen henkilöön, joka niitä kuuntelee...

Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet, pappi virkkoi:

-- Neitiseni, tulen luoksenne näyttelemään pahan hengen osaa. Tulen
asettamaan epäilyksen alaiseksi sitä, minkä hakemuksessanne olette
maininnut varmana. Tulen asettamaan silmienne eteen vaikeudet ja
saamaan varmuutta siitä, että olette niitä oikein punninnut. Sallikaa
minun tehdä teille muutamia kysymyksiä.

-- Puhukaa vaan, sanoi Gertrude.

Kunnon pappi alkoi silloin häneltä kysellä säädöksien määräämässä
muodossa:

-- Tunnetteko sydämessänne vapaata, pakotonta päätöstä ruveta
nunnaksi? Eikö teihin ole vaikutettu uhkauksien eikä imartelevien
houkutuksien muodossa? Eikö ole turvauduttu mihinkään pakolliseen
vaikutusvaltaan, jotta taipuisitte tähän päätökseenne? Puhukaa
avomielisesti, peittelemättä miehelle, jonka velvollisuus on
saada selville oikea tahtonne, jotta hän estäisi kaikkea pakkoa
tapahtumasta.

Oikea vastaus tällaiseen kysymykseen ilmeni äkkiä Gertruden mieleen
hirvittävän selvänä. Mutta antaakseen sen, täytyi hänen tehdä
selityksiä, mainita kuka oli häntä uhannut, kertoa kokonainen tarina.
Tuo poloinen pakeni pelästyneenä tätä ajatusta ja haki kiireisesti
toista vastausta, ja löysi yhden ainoan, joka nopeasti ja varmasti
saattoi vapauttaa hänet tästä kidutuksesta.

-- Rupean nunnaksi, hän virkkoi, peittäen mielenliikutustaan, vallan
omasta vapaasta tahdostani.

-- Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä ajatus on teissä syntynyt?
kysyi pappi.

-- Se on minulla aina ollut, vastasi Gertrude, joka tuon ensi
askeleen jälkeen oli tullut rohkeammaksi valhettelemaan vastoin
parempaa tietämystään.

-- Mutta mikä on päävaikutin, joka saattaa teidät nunnaksi rupeamaan?

Kunnon pappi ei tietänyt, mitä herkkää kieltä kosketteli. Ja Gertrude
ponnisti kaikki voimansa, jotta ei hänen kasvoissaan olisi näkynyt
näiden sanojen hänen sieluunsa tekemä vaikutus.

-- Vaikutin on se, että tahdon palvella Jumalaa ja paeta maailman
asettamia vaaroja.

-- Olisikohan joku suru ... joku ... suokaa anteeksi, joku oikku...?
Joskus hetkellinen syy saattaa tehdä vaikutuksen, joka näyttää
ainaisesti pysyvän. Kun sitten tuo syy raukeaa ja mieli muuttuu, niin
silloin...

-- Ei, ei, vastasi joutuisasti Gertrude: syy on yksistään se, jonka
teille mainitsin.

Enemmän halusta täydelleen suorittaa tehtävänsä kuin tietoisena sen
välttämättömyydestä pappi jatkoi kuulusteluaan. Mutta Gertrude oli
päättänyt loppuun asti teeskennellä. Se ajatus, että tuo vakava
ja kelpo pappi ei vähääkään näyttänyt mitään sellaista hänestä
epäilevän, herätti hänessä vastenmielisyyttä. Ja tyttö parka
ajatteli lisäksi, että pappi tosin saattoi estää häntä tulemasta
nunnaksi. Mutta siihen päättyikin hänen vaikutusvaltansa ja
suojeluksensa Gertrudeen nähden. Kun pappi olisi lähtenyt pois, jäisi
Gertrude yksikseen ruhtinaan luo. Ja mitä hänellä senjälkeen olisi
kärsittävänä tässä talossa, siitä kunnon pappi ei tietäisi mitään,
ja jos tietäisikin, niin ei parhaallakaan tahdolla voisi tehdä muuta
kuin tuntea sääliä Gertrudea kohtaan, tuota levollista ja maltillista
sääliä, mikä yleensä omistetaan sille, joka omasta syystään joutuu
kärsimään.

Kuulustelija väsyi pikemmin kyselemiseensä, kuin tyttö parka
teeskentelemiseen. Ja huomattuaan hänen vastauksensa alati
samanlaisiksi ja kun ei hänellä ollut mitään syytä epäillä niiden
vilpittömyyttä, pappi muutti lopulta puheensa, iloitsi hänen
päätöksestään ja lausui kaikkea, mikä oli omansa tätä hyvää päätöstä
tukemaan, ja sanoi hänelle hyvästi.

Kulkiessaan huoneuston läpi, hän äkkiä kohtasi ruhtinaan, joka näytti
kulkevan siitä ikäänkuin sattumalta. Ja pappi onnitteli häntä sen
hyvän mielialan johdosta, minkä oli havainnut hänen tyttäressään.
Ruhtinas oli siihen asti ollut hyvin tuskallisen levottomuuden
valloissa. Tämän kuullessaan hän hengitti helpommin. Ja unhoittaen
tavallisen vakavan jäykkyytensä hän melkein juosten riensi Gertruden
luo, jakeli hänelle tuhlaillen ylistystä, hyväilyjä ja lupauksia, ja
ilmaisi peittelemättä iloansa ja hellyyttään, joka suureksi osaksi
oli vilpitön. Tämänlaatuinen on tuo ristiriitainen sekaolio, jota
sanomme ihmissydämeksi.

Emme seuraa Gertrudea tuohon keskeymättömään näytäntöjen ja
huvitusten pyörteeseen; emme liioin rupea kuvaamaan järjestyksessä ja
yksityiskohtaisesti hänen sieluntilaansa tuona aikana. Siitä tulisi
liian yksitoikkoinen alakuloisuuden ja tahdonhäälymisen kuvaus, sekä
sellaisten seikkojen taistelua, jotka jo on kerrottu. Paikkojen
kauneus, esineiden vaihtelu, mielihyvä, minkä tuotti vapaassa
ulkoilmassa retkeileminen, kaikki tämä vaan saattoi Gertrudelle kahta
vihatummaksi sen paikan kuvittelemisen, minne hänen oli määrä lopulta
astua vaunuista viimeinen kerta, ainiaaksi. Vielä masentavampia
olivat ne vaikutelmat, jotka hän sai seurapiireistä ja pidoista.
Nähdessään nuoria naisia, joita mainittiin "morsiameksi" tämän
sanan luonnollisimmassa ja tavallisimmassa merkityksessä, hän tunsi
kateutta ja sietämättömän kalvavaa tunnetta. Joskus myös jonkun muun
henkilön näkeminen pani hänet ajattelemaan, että tuon henkilön aseman
omistaminen kaiketi tiesi inhimillisen onnen huippua.

Toisin ajoin palatsien upeus, koristeiden loisteliaisuus, juhlien
hälinä ja iloine humu herättivät hänessä sellaisen huumauksen ja
sellaisen halun elää iloisena, että hän lupasi itselleen peruuttaa
lupauksensa ja ennemmin kärsiä mitä tahansa kuin palata luostarin
kylmään ja kammottavaan varjoon. Mutta kaikki nämä päätökset
haihtuivat, kun hän tyynesti punnitsi vaikeuksia ja kun hän vaan loi
katseensa ruhtinaaseen.

Toisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä
nautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen
nautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena
ja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri
vaivoin saattaa hänelle myöntää.

Tällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen
todistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa
varten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten
saattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka
säädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin
otettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä,
pyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut
ketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.

Hänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu
luostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.

Alokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt
kaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden
oli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin,
odottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa,
jonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli
nunnaksi ainiaaksi.

Kristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky
jakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli
hän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on
autettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo
sopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi.
Jos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa
sananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se
neuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu.
Se taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista,
mikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka
oli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko
pyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen
innon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta
tai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien
edetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua
varmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä
ja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden
vallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen
päinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta
raskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.

Lakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien
toiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt
toteutuman -- tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa.
Hän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän
katkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet
nykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla
oli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia
omavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.

Hän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan,
joka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä
hetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen
tahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan
vapaasti saattoi nauttia noista eduista.

Niiden nunnien näkeminen, jotka olivat myötävaikuttaneet hänen
luostariin tuloonsa, herätti hänessä vihaa. Hän muisti heidän
käyttämiään juonia ja vehkeitä, ja hän kosti heille epäkohteliaalla
käytöksellä, oikullisuudella, jopa suoranaisilla soimauksilla.
Useimmiten täytyi näiden kärsiä kaikki tämä ja vaieta. Ruhtinas
tosin oli hirmuvaltiaana kohdellut tytärtään, pakoittaakseen hänet
vetäytymään luostariin. Mutta kun tämä tarkoitusperä oli saavutettu,
hän ei olisi kärsinyt, että toiset olisivat ankarasti kohdelleet
hänen tytärtään. Ja pieninkin valitus tämän puolelta olisi voinut
riistää heiltä tuon mahtavan suojeluksen, jopa muuttaa suojelijan
vihamieheksi.

Luulisi Gertruden tunteneen jonkunmoista kiintymystä toisiin
luostarisisariin, jotka eivät olleet ottaneet osaa noihin juoniin, ja
jotka eivät olleet toivoneet häntä toverikseen, mutta jotka kuitenkin
hänestä toverina pitivät; nämä lisäksi, hurskaita, toimeliaita ja
iloisia kun olivat, osoittivat hänelle esimerkillään, miten tässä
laitoksessa saattoi, ei ainoastaan elää, vaan myös olla onnellinen.
Mutta nämäkin nostivat hänessä vihantunteita toisesta syystä. Heidän
hurskautta ja tyytyväisyyttä ilmaiseva ulkomuotonsa ilmeni hänelle
soimauksena hänen omasta levottomasta mielenlaadustaan ja oudosta
käytöstavastaan. Eikä Gertrude laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta
heitä seläntakana ilkkuakseen, soimaten heitä umpiuskoisiksi, tai
pistelläkseen heitä mainiten heitä ulkokullatuiksi. Ehkä hän olisi
ollut heille vähemmin nurja, jos olisi tietänyt tai arvannut, että
juuri nämä nunnat olivat laskeneet ne muutamat mustat palloset, jotka
oli löydetty kohtalonomaisesta äänestysmaljasta.

Joskus hän näytti nauttivan jonkunmoista tyydytystä komentelemisesta,
siitä, että häntä luostarissa liehakoitiin, että joku ulkoa tuli
häntä imarrellen tervehtimään, siitä, että onnistui jossakin
tehtäväkseen ottamassaan yrityksessä, että jakeli suosiollista
suojelustaan, että kuuli itseään mainittavan "armolliseksi
neideksi". Mutta mikä olikaan tämä tyydytys! Sydän, joka tunsi sen
riittämättömyyden, olisi tahtonut aika ajoin siihen liittää uskonnon
tuottaman lohdutuksen; mutta tämä myönnetään ainoastaan niille, jotka
luopuvat muusta, samoin kuin haaksirikkoisen, jos tahtoo tarttua
lautaan, mikä vahingoittumattomana voi johtaa hänet rantaan, tulee
avata kämmenensä ja hellittää kaislat, joihin vaistomaisesti on
takertunut.

Vähän senjälkeen kuin Gertrude oli tehnyt luostarivalansa, hän oli
nimitetty luostarikasvattien opettajattareksi. Saattaa kuvitella,
miten nämä nuoret tytöt menestyivät tällaisen johdon alaisina. Hänen
entiset toverinsa olivat kaikki jo lähteneet luostarista, Gertrude
yksin oli jälellä, ja lisäksi hän oli täynnä sen ajan intohimoja, ja
tavalla tai toisella täytyi hänen oppilaidensa tuntea sen painoa. Kun
hän ajatteli, että useita heistä odotti senlaatuinen elämä, josta
hän oli menettänyt kaiken toivon, tunsi hän heitä kohtaan salavihaa,
jopa kostonhalua. Hän heitä kovisti, kuritti ja pani heidät
edeltäpäin maksamaan ne ilot, joita kerran tulisivat nauttimaan. Ken
olisi kuullut, miten närkästyneen koulumestarin tavoin hän heille
tiuskasi jokaisesta pikkuviasta, olisi luullut häntä mitä ankarimman
uskonnolliseksi henkilöksi. Toisinaan taas hänen luostaria, säädöksiä
ja kuuliaisuutta kohtaan tuntemansa vastenmielisyys purkautui esiin
vallan päinvastaisena mielenpuuskauksena. Silloin hän ei ainoastaan
sietänyt oppilastensa meluavaa vallattomuutta, vaan suorastaan heitä
siihen kiihoitti; hän otti osaa heidän leikkeihinsä ja saattoi ne
kahta hillittömämmiksi. Hän otti osaa heidän puheisiinsa ja ohjasi
nämä paljoa kauemmas, kuin mitä itse olivat tarkoittaneet. Jos joku
heistä sattumalta viittasi abbedissan laverteluhaluun, niin Gertrude
rupesi tätä perinpohjin matkimaan, pannen toimeen koko ilveilyn.
Lisäksi hän jäljitteli erään nunnan ilmeitä, toisen käyntiä. Tällöin
hän nauroi täyttä kurkkua. Mutta tämä nauru ei lähtenyt sydämestä,
eikä tehnyt iloiseksi.

Näin hän oli elänyt muutaman vuoden, sillä hänellä ei ollut keinoja
eikä tilaisuutta muuhun ryhtyä, kun hänen onnettomuudekseen tällainen
tarjoutui.

Muiden etujen ja oikeuksien joukossa, jotka hänelle oli myönnetty
korvaukseksi siitä, ettei hän vielä voinut päästä abbedissaksi,
oli se, että hän sai asua erityisessä luostarin syrjähuoneustossa.
Tämä rakennuksen osa oli kiinni talossa, missä asui nuori mies,
pahantekijä ammatiltaan, yksi noita tänä aikana niin lukuisia
ilkiöitä, jotka palkkalaisrosvojensa ja muiden pahantekijäin
avustamina jossakin määrin saattoivat halveksia järjestysvaltaa ja
lakeja. Lähdekirjoituksemme mainitsee häntä nimellä Egidio, sanomatta
sukunimeä.

Tämä heittiö oli luostaripihan yläpuolella olevasta ikkunasta joskus
nähnyt Gertruden joutilaisuudessaan kävelevän pihalla, ja sen sijaan
että suunnitelmansa jumalaton yritys häntä olisi pelästyttänyt tai
tuntunut hänestä vaaralliselta, se häntä viehätti, ja eräänä päivänä
hän rohkeni puhutella Gertrudea. Tämä onneton nainen vastasi.

Ensi hetkinä hän tunsi tyydytystä, tosin ei puhdasta, mutta sitä
eloisampaa. Täten oli hänen sielunsa autioon elämään hiipinyt
voimakas ja jatkuva askaroiminen, vahva elämänpyrkimys. Mutta tämä
tyydytys oli sen vahvistavan juoman kaltainen, jonka muinaiskansat
kekseliäässä julmuudessaan antoivat kuolemaan tuomitun juoda,
jotta hän voimakkaampana jaksaisi kestää marttyriuttaan. Samaan
aikaan ilmeni jotain erityistä ja uutta koko hänen käytöksessään.
Hän muuttui äkkiä säännöllisemmäksi, levollisemmaksi. Hän
herkesi ivastaan ja nurkumisestaan, jopa kävi mairittelevaksi.
Luostarisisaret iloitsivat keskenään tästä onnellisesta
muutoksesta, he kun eivät vähääkään aavistaneet asian oikeata syytä
eivätkä älynneet, ettei tämä uusi hyveellisyys ollut muuta kuin
ulkokultaisuutta, joka verhosi vanhoja vikoja. Kuitenkaan ei tämä
näennäinen hyvänsävyisyys, tämä jonkunlainen ulkonainen kiilloitus
ollut pitkäaikainen, ei ainakaan yhtä jatkuvana ja tasaisena.
Kohta näyttäytyivät taas entinen ylenkatseellisuus ja tavallinen
oikullisuus; uudelleen toistui iva ja nurkuminen luostarivankilaa
kohtaan, ja se lausuttiin tähän paikkaan ja lausujaan nähden oudolla
kielellä. Mutta tällaisia puuskauksia seurasi katumus ja melkoinen
pyrkimys rakastettavaisuudella saattaa ne unhoituksiin.

Kaikkea tätä oikullista vaihtelevaisuutta sisaret sietivät niin hyvin
kuin taisivat, selittäen sitä johtuvaksi aatelisneiden haaveellisesta
ja vilkkaasta luonteesta.

Vastaiseksi eivät nunnat näyttäneet ajattelevan sen pitemmälle.
Mutta eräänä päivänä Gertrude joutui pikkuseikan vuoksi sanakiistaan
palvelijanunnan kanssa ja parjasi häntä ylenmäärin ja loppumattomiin.
Palvelijanunna kärsi tätä kauan ja puri huuliaan jonkun aikaa
vaieten, mutta viimein hän menetti kärsivällisyytensä, teki
salaviittauksia, sanoi tietävänsä jotakin ja aikanansa tuovansa
sen ilmi. Tästä hetkestä alkaen aatelisnunnalla ei ollut enää
rauhaa. Jonkun aikaa senjälkeen eräänä aamuna tuota palvelijanunnaa
odotettiin turhaan tavallisiin askareihinsa. Mentiin hakemaan häntä
hänen kopistaan, mutta ei sieltä löydetty. Häntä kutsuttiin ääneen,
mutta hän ei vastannut. Etsittiin tarkoin sieltä ja täältä, ullakolta
aina kellariin asti, mutta ei löydetty mistään. Ja Herra tiesi mitä
olisikaan arvailtu, ellei etsittäessä kaikkialta olisi huomattu
puutarhan muurissa suurta aukkoa; tämä seikka pani ajattelemaan, että
hän oli paennut sitä tietä. Nyt pantiin liikkeelle joka taholle hänen
jälkeensä pikalähettejä häntä kiinni ottamaan. Lisäksi tiedusteltiin
häntä monella tavoin lähistössä. Mutta hänestä ei koskaan saatu
vähintäkään tietoa. Kenties olisi saatu asiasta selvä, jos sen
sijaan, että etsittiin kaukaa, olisi kaivettu läheltä. Kun oltiin
paljo ihmetelty, sillä ei kukaan olisi voinut uskoa tuon naisen
kykenevän sellaiseen, ja kun oltiin paljo arvailtu sinne ja tänne,
tehtiin lopulta se johtopäätös, että hän epäilemättä oli paennut
kauas, hyvin kauas. Ja kun eräs luostarisisarista kerran oli sanonut:
Hän on aivan varmaan paennut Hollantiin, niin pidettiin luostarissa
varmana, että hän oli paennut Hollantiin.

Aatelisnunna ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä.
Hän ei tosin ilmaissut epäilystään eikä vastustanut yleistä
mielipidettä erityisillä perusteilla. Jos hänellä tällaisia oli,
niin ei varmaankaan koskaan niitä ole mestarillisemmin salattu.
Eikä hän mitään välttänyt huolellisemmin kuin palaamista tuohon
puheenaiheeseen, eikä ollut mitään seikkaa, jonka salaisuuden
perille hän vähemmin olisi halunnut päästä. Mutta kuta vähemmin
Gertrude siitä puhui, sitä enemmän hän sitä ajatteli. Kuinka monta
kertaa päivän kuluessa tuon naisen kuva äkkiarvaamatta ilmaantuikaan
hänen mieleensä, takertui siihen, tahtomatta siitä luopua! Kuinka
monasti hän halusi nähdä hänet edessään todellisena ja elävänä
ennemmin kuin tuntea hänen takertuneen mieleen, ja öin ja päivin
kärsiä tämän tyhjän, hirvittävän ja tunteista vapaan aaveen seuraa.
Kuinka monasti hän olisi tahtonut kuulla tuon naisen todellista
ääntä, hänen soimaustaan, uhkauksiaan, vaikka nämä olisivat olleet
kuinka hirvittäviä, sen sijaan että hänellä nyt lakkaamatta oli
henkensä korvissa tuon samaisen äänen kumea humina ja että kuuli
sen toistelevan sanoja, joihin turhaan yritti vastata, ja jotka
toistettiin niin itsepintaisesti ja väsymättömästi, kuin ei elävä
ihminen koskaan saata tehdä.

Oli kulunut suunnilleen vuosi tästä tapahtumasta, kun Lucia
esitettiin aatelisneidelle ja kun heillä oli tuo keskustelu, jonka
keskeytti kertomuksemme. Neiti kyseli ylen tarkoin Don Rodrigon
vainoyrityksiä; ja hän tiedusteli muutamia yksityiskohtia, niin
rohkeasti, että se pakostakin tuntui Luciasta hyvin omituiselta, hän
kun ei koskaan ollut ajatellut nunnien uteliaisuuden voivan kohdistua
sellaisiin seikkoihin.

Ne arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa,
tai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia.
Tuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia
aina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko
tuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi
melkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä
olisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.

Ja tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja
senlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn
alaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.

Huomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja,
Gertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä
laverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta
epämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli
jäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä.
Mutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen
epäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.

-- Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan
maailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei
tuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä
enemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä --
ovat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin
kun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan
kuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko
miten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka
sanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon
taivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän
tulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan
ja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala
antaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa,
niin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea,
lapseni, sen vakuutan.

Halu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne
saada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä
tavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne
Luciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle,
auttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut
aatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten
kohtalon.

Hänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon
nojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä
olevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin
kuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär
iloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja
kunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä
muun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään
helppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa
mies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja
jonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus
siitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.

Mutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme
sen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.



YHDESTOISTA LUKU.


Kuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat
lurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo,
samoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don
Rodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran
suuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin.
Silloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden
ikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan
yrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten
seurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä
mahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui
ajatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi
mitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.

-- Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis
välitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä
tänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei!
Tulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan
hyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja
äiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle!
Pormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa
tällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka
edes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä
maan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu
mihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan
pitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos
tästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus -- eihän sitä voi tietää
-- joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta... Mutta voihan
Attilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun
kunnia.

Mutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun
siitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle
intohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla
hurmata, voittaakseen hänet itselleen.

-- Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä
näitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot
täällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen
minuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee...

Moisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan
ääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. -- Ne ne sieltä tulevat.

-- Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi,
kahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta
kantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata
tästä!

Kun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen
nurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan
vaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä
hetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle
tiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen
tulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:

-- No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra "Kyllä minä
sen toimitan"!

-- On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on
raskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun
on koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!

-- Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo.
Ja hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden
hänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei
ollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt
korjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen
epäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä
haavaa vallitsi hänen aivoissaan.

-- Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo.
Olethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon
alla joku urkkija?... Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet
ilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet
tilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan
iäisyyteen.

-- Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen
epäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari
saadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun
käsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen
yö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt
sen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä
hetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän
kaikesta.

-- Eihän teitä ainakaan tunnettu?

Harmaa vastasi toivovansa, ettei oltu tunnettu. Ja tämän keskustelun
lopputulos oli, että Don Rodrigo seuraavaksi päiväksi määräsi
Harmaalle kolme tehtävää, jotka tämä vallan itsestäänkin olisi
suorittanut. Don Rodrigo käski hänen varhain seuraavana aamuna
lähettää kylävoudin luo kaksi miestä ja antaa hänelle se määräys,
josta jo olemme puhuneet; lähettää kaksi muuta miestä tuohon
yksinäiseen rappeutuneeseen majaan; näiden oli määrä samoilla sen
ympärillä ja pitää loitolla siitä jokainen kuljeksiva joutilas ja
piiloittaa kaikilta katseilta kantotuoli aina seuraavaan yöhön asti,
jolloin sitä lähetettäisiin noutamaan. Vastaiseksi näet ei ollut
sopivaa ryhtyä huomiota herättäviin toimiin. Viimein tuli Harmaan
itsensä lähteä urkkimisretkelle ja lähettää muitakin, nimittäin
kaikkein pirteimpiä ja älykkäimpiä sekaantumaan kansanjoukkoon ja
näin saamaan jotain tietoa kuluneen yön metelistä. Annettuaan nämä
määräykset, Don Rodrigo meni levolle, ja antoi myös Harmaan panna
maata, hänen mennessään ladellen hänelle runsaasti kiitoksia, joista
selvästi ilmeni pyrkimys tuottaa hänelle hyvitystä tervetuliaisina
lausutuista parjauksista.

-- Mene levolle, Harmaa parka, sillä levon tarpeessa sinä epäilemättä
olet. Toimessa koko päivän ja puoli yötä, lukuunottamatta vaaraa
joutua kyläläisten kynsiin, ja niiden monien palkintojen lisäksi,
jotka on luvattu päästäsi, vielä vetää yllesi yksi "kunniallisen
naisen ryöstöstä", ja päälle päätteeksi saada osakseen sellaiset
tervetuliaiset! Mutta tällainen on usein maailman palkka. Kuitenkin
olet tässä tilaisuudessa oppinut, että joskus saamme palkkamme
ansiomme mukaisesti, että laskumme suoritetaan jo tässä matoisessa
maailmassa. Mene nyt nukkumaan. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tulet
meille hankkimaan tästä seikasta toisen ja huomattavamman todisteen.

Seuraavana aamuna Harmaa jo oli jalkeilla ja uudestaan täydessä
touhussa, kun Don Rodrigo nousi vuoteeltaan. Tämä meni oitis kreivi
Attilion luo, joka hänet huomatessaan heti kasvoiltaan ja elkeiltään
kävi ivalliseksi ja huudahti:

-- Pyhän Martin päivä!

-- En todellakaan tiedä, mitä vastata, virkkoi Don Rodrigo,
lähestyessään häntä, Minun on maksettava veto, mutta tämä ei minua
pahimmin harmita. En teille aikaisemmin sanonut mitään, sillä myönnän
toivoneeni tänä aamuna saattaa teidät hämmästymään. Mutta ... no niin
nyt kerron teille kaikki.

-- Tässä on tuo munkki ollut juonittelemassa, sanoi serkku,
kuunneltuaan kaikkea tarkkaavaisesti, hämmästyen ja vakavammin, kuin
mitä olisi voinut odottaa niin itsepäiseltä henkilöltä. Tuota munkkia
liukastelijan-naamareineen, mielettömine huomautuksineen minä pidän
veijarina ja lurjuksena. Ja te ette koskaan ole antanut minulle
luottamustanne, ettekä ole sanonut minulle suoraan, mitä valheita hän
teille tässä eräänä päivänä syötti.

Don Rodrigo kertoi tuon keskustelun sisällyksen.

-- Ja tuon kaiken te saatoitte kärsiä! huudahti kreivi. Ja päästitte
hänet menemään samoin kuin hän tulikin!

-- Enhän voinut vetää niskoilleni kaikkien Italian
kapusiinilais-munkkien vihaa.

-- En tiedä olisinko minä tuona hetkenä muistanut, että maailmassa
on olemassa muita kapusiinilaisia kuin tuo julkea lurjus. Mutta eikö
sitten noudattamalla varovaisuuden vaatimuksia, ole keinoja saada
hyvitystä kapusiini-munkista? Tarvitseehan esimerkiksi ainoastaan
osata sopivana aikana lisätä jalomielisyyttään koko veljeskuntaa
kohtaan, ja silloin voi rangaistusta pelkäämättä antaa selkäsaunan
yhdelle sen jäsenelle. No niin, hän vältti rangaistuksen, joka olisi
hänelle paremmin sopinut. Mutta minäpä aion ottaa siipieni suojaan
tuon munkin, ja suurta mielihyvää on minulle tuottava tilaisuus
opettaa hänelle, miten meikäläisen kanssa tulee puhua.

-- Älkää vaan tuottako minulle vielä suurempia ikävyyksiä.

-- Luottakaa minuun tämä kerta, ja minä autan teitä sukulaisena ja
ystävänä.

-- Mitä aiotte tehdä?

-- Sitä en vielä tiedä. Mutta aivan varmaan otan tuon munkin
löylyttääkseni. Harkitsen asiaa ... ja salaiseen neuvoskuntaan
kuuluva kreivi setä tulee minua auttamaan. Tuo rakas kreivi setä!
Kuinka iloinen olen joka kerta, kun minulla on tilaisuus antaa joku
asiani ajettavaksi näin taitavalle politikoitsijalle. Ylihuomenna
olen taas Milanossa, ja tavalla tai toisella on munkki saapa
palkkansa.

Aamiainen, jonka ääreen nyt istuttiin, ei keskeyttänyt näin tärkeätä
kysymystä. Kreivi Attilio puhui siitä laajasti ja vapaasti. Ja
vaikka hän osoitti asiaa kohtaan sitä myötätuntoisuutta, jota
ystävyys serkkuun ja yhteisen nimen kunnia vaati, luonnollisesti sen
käsityksen mukaisesti, mikä hänellä oli ystävyydestä ja kunniasta,
ei hän kuitenkaan voinut pidättäytyä silloin tällöin salavihkaa
nauramasta sukulaisensa ja ystävänsä epäonnistumiselle. Mutta Don
Rodrigo, jonka oma asia oli kysymyksessä, ja joka oli luullut
salassa saavansa aimo saaliin, mikä kuitenkin oli luiskahtanut hänen
käsistään, oli raivokkaampien intohimojen valtaama ja tuskallisempien
ajatusten häiritsemä.

-- Kylläpä siitä tulevat nostamaan kauniita juoruja kaikki lähiseudun
heittiöt. Mutta vähät minä siitä välitän! Mitä taas oikeuteen tulee,
niin annan sille palttua. Eihän ole mitään todistuksia; jos niitä
olisikin, antaisin niillekin palttua. Joka sattuman varalle lähetin
tänä aamuna sanan kylävoudille, että hänen visusti on varottava asiaa
ilmiantamasta. Tosin siitä ei olisi mitään seurauksia, mutta juorut,
kun ne jatkuvat, saattavat minut hermostumaan. Se jo riittää, että
minua näin pahasti on vedetty nenästä.

-- Siinä teitte viisaasti, vastasi kreivi Attilio. Tuo teidän
pormestarinne on aika visapää, hölmö ja tuskastuttava mies -- mutta
siitä huolimatta kunnon mies, joka tuntee velvollisuutensa. Mutta
juuri kun on tekemisissä tuollaisten henkilöiden kanssa, tulee
varoa saattamasta heitä pulmalliseen tilaan. Jos joku taulapäinen
kylänvouti tekee ilmiantonsa, niin täytyyhän pormestarin, oli hän
sitten kuinka hyväaikeinen tahansa...

-- Te, keskeytti suuttuneena Don Rodrigo, pilaatte asiani ainaisilla
vastaväitteillänne. Aina te puhuessanne pormestarin kanssa tokaisette
hänelle sanaa vastaan, niin pian kuin hän suunsa on avannut, jopa
tilaisuuden tarjoutuessa hänestä laskette pilaa. Eikö hiidessä
pormestarilla ole oikeus olla aasi ja visapää, jos hän pohjaltaan on
kunnon mies!

-- Tiedättekö, serkku, virkkoi kreivi Attilio, kiinnittäen häneen
ilkkuvan ja ihmettelevän katseen, tiedättekö että alan luulla
teidän olevan hieman peloissanne. Luuletteko minun todella ottavan
pormestaria vakavalta kannalta?

-- Kas, kas, sanoittehan itse, että sellaisten henkilöiden suhteen
tulee olla varuillaan.

-- Sen sanoin. Ja kun on kyseessä vakava asia, osoitan teille, etten
ole lapsi. Tiedättekö mitä kykenen tekemään hyväksenne? Olen valmis
itse menemään herra pormestarin puheille. Hän tulee epäilemättä
olemaan ylpeä kunniasta! Ja minulla on kärsivällisyyttä antaa hänen
puolen tuntia puhua espanjalaisesta linnanherrastamme ja myöntää
hänen olevan oikeassa kaikessa, vaikka hän sanoisi maailman suurimmat
tyhmyydet. Mainitsen sitten puheen lomassa jonkun sanan salaneuvoston
kreivi sedästä, ja te tiedätte minkä vaikutuksen senkaltaiset sanat
tekevät herra pormestarin korvaan. Päällepäätteeksi hän tarvitsee
enemmän meidän suojelustamme kuin te hänen alttiuttaan. Tämän kaiken
minä parhaiten järjestän, menen hänen luokseen ja saatan hänet teille
mitä edullisimpaan mielentilaan.

Tätä ja tämäntapaista lasketeltuaan kreivi Attilio läksi metsälle, ja
Don Rodrigo jäi levottomana odottamaan Harmaan paluuta. Viimein tämä
saapui tiedonantoineen päivällisaikaan.

Kuluneen yön meteli oli ollut niin raju, kolmen kylän asukkaan
katoaminen oli niin merkillinen tapahtuma, että sekä osanoton
että uteliaisuuden aiheuttamat tiedustelut luonnollisesti olivat
monilukuiset ja uutterat. Toiselta puolen oli liiaksi henkilöitä,
joilla oli eri tavoin vihiä asiasta, jotta olisivat malttaneet olla
siitä vaiti.

Perpetua ei voinut astua yli kynnyksen, ilman että hänen
kimppuunsa hyökkäsi joku tiedustellen, kuka oli ollut niin pahasti
pelästyttämässä hänen isäntäänsä. Perpetua, palauttaessaan mieleensä
kaikki tuon tapahtuman yksityiskohdat ja huomatessaan, kuinka
suuresti Agnese oli vetänyt häntä nenästä, tunsi niin suurta
paheksumista sellaisesta viekkaudesta, että hänellä todella oli tarve
hieman keventää sydäntään.

Tosin hän ei kenellekään hiiskunut sanaakaan niistä juonista, joiden
avulla häntä oli petkutettu. Tämän asian suhteen hän oli ehdottomasti
vaitelias. Mutta isännälleen tehtyä kepposta hän ei voinut täydelleen
jättää koskettelematta, varsinkin kun sen olivat suunnitelleet ja
sitä yrittäneet tuo kunnon nuori mies, tuo kelpo leski ja tuo pikku
lempeä pyhimys.

Turhaan Don Abbondio mitä jäntevimmin käski, mitä sydämellisimmin
pyysi häntä olemaan vaiti, ja turhaan Perpetua hänelle toisti, ettei
tarvinnut häneen teroittaa niin selvää ja luonnollista asiaa. Näin
suuri salaisuus piili tuon naisparan sydämessä vallan kuin hyvin
nuori viini vanhassa ja huonovanteisessa tynnyrissä; se näet käy
poristen, ja ellei se saa tappia ponnahtamaan irti, se työskentelee
sen ympärillä ja pirskuu vaahtona, pihkuu esiin laitalautojen
välitse, ja pisartelee ilmoille sieltä ja täältä, niin että sitä voi
maistella ja osapuilleen sanoa, minkälaista viiniä siinä on.

Gervaso, joka oli vallan suunniltaan ihastuksesta sen johdosta, että
kerran elämässään tiesi jotain paremmin kuin muut, josta tuntui perin
kunniakkaalta se, että oli ollut suuren vaaran alaisena, ja joka
otettuaan osaa rikollisuuden rajalla olevaan tekoon luuli tulleensa
muiden ihmisten kaltaiseksi, oli vähällä pakahtua kerskailun
halusta. Ja vaikka Tonio, joka huolestuneena ajatteli tutkisteluja
ja mahdollisia oikeudenkäyntejä ja tilintekoa, häntä nyrkkiä
heiluttaen varoitti sanaakaan hiiskumasta, oli kuitenkin mahdotonta
tukahuttaa joka sanaa hänen huuliltaan. Eikä Toniokaan, joka tuona
yönä tavattomaan aikaan oli ollut poissa kotoaan ja joka oli palannut
omituisin askelin ja ilmein ja ollen kiihoituksen alaisena, mikä
saattoi hänet avomieliseksi, voinut salata tuota tapausta vaimoltaan;
eikä tämä pysynyt vaiteliaana.

Kaikkein vähimmin puhui Menico. Tuskin hän näet oli kertonut
vanhemmilleen retkensä tarinan ja tarkoituksen, kun nämä niin pahasti
pelästyivät kuullessaan lapsensa ottaneen osaa hommaan, jonka
tarkoituksena oli ollut tyhjäksi tehdä Don Rodrigon yritys, että
vaivoin antoivat poikasen lopettaa kertomuksensa. Sitten he heti
mitä pontevimmin ja uhkaavimmin kielsivät häntä siitä hiiskumasta
sanaakaan. Ja kun eivät seuraavana aamuna katsoneet olevan tarpeeksi
varmat hänen suhteensa, päättivät pitää häntä huoneeseen suljettuna
sen päivän, jopa vielä seuraavatkin päivät.

Mutta kuinka olikaan, niin he itse jutellessaan väestön kanssa,
joskaan eivät tahtoneet näyttää tietävänsä asiasta enempää kuin
muut, kuitenkin puhuttaessa tuosta kolmen onnettoman ystävämme
salaperäisestä paosta, sen syistä, miten se oli tapahtunut ja minne
olivat paenneet, lisäsivät ikäänkuin tunnettuna seikkana, että
pakolaiset olivat lähteneet Pescarenicoon. Siten tämäkin seikka
joutui yleisen keskustelun esineeksi.

Kun kaikki nämä uutiskatkelmat oli yhteenommeltu ja kun niihin oli
liitetty tavanmukainen reunaripsu, syntyi siitä niin varma ja selvä
tarina, että arvostelultaan mitä ankarinkin älyniekka saattoi siihen
olla tyytyväinen. Mutta tuo bravojen hyökkäysretki, joka oli liian
vakava ja liian suurta melua herättänyt tapaus, jotta se olisi voinut
jäädä huomioon ottamatta, ja josta ei kellään ollut suoranaista
tietoa, oli omansa tekemään koko tarinan himmeäksi ja sekavaksi.

Kuiskaillen mainittiin Don Rodrigon nimeä; siinä kohdin olivat
kaikki yhtä mieltä. Mutta kaiken muun suhteen vallitsi epäselvyys ja
erilaiset arvailut. Puhuttiin paljo noista kahdesta rosvosta, jotka
oli nähty edellisen illan suussa tiellä, ja kolmannesta, joka oli
seisonut ravintolan ovella. Mutta mitä valoa saatiinkaan tällaisesta
yksityisseikasta! Tosin kysyttiin ravintolan isännältä, keitä
henkilöitä oli ollut edellisenä iltana hänen luonaan. Mutta isäntä ei
edes muistanut, oliko hänen ravintolassaan tuona iltana ollut ketään.
Ja lopuksi hän aina sanoi, että ravintola on kuin meren satama ikään.
Enimmin sekoitti ajatuksen juoksua ja eksytti arveluja tuo Stefanon
ja Carlandrean näkemä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet
tappaa ja joka oli poistunut heidän kanssaan tai jonka he olivat
vieneet mukanaan.

Missä tarkoituksessa hän oli tänne tullut? Joku sanoi, että se oli
ollut kiirastulen henki, joka oli ilmestynyt auttamaan molempia
naisia; toiset väittivät, että se oli ollut paha henki, jonkun
häijyn ja kavalan pyhiinvaeltajan henki, joka aina öisin palasi maan
päälle ottamaan osaa rosvoukseen, mitä oli eläessään ammattinaan
harjoittanut. Vielä sanottiin, että se oli ollut oikea ja elävä
pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa, hän kun oli
ollut aikeissa huutaa ja herättää kylän asukkaat, Muuan keksi, --
kaikkea ihmiset tulevatkin ajatelleeksi -- että joku rosvoista oli
pukeutunut pyhiinvaeltajaksi. Arvailtiin sinne ja tänne ja tuotiin
esiin niin paljo olettamuksia, ettei Harmaa, niin tarkkanäköinen ja
kokenut kuin olikin, ikinä olisi saanut selville, kuka tuo henkilö
oli ollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä johtopäätöksensä toisten
puheiden mukaan.

Mutta kuten lukija tietää, se mikä tämän kaiken saattoi muille
salaperäiseksi, saattoi sen hänelle mitä selvimmäksi. Käyttämällä
sitä avaimena selvitelläkseen muita joko itsensä tai kätyriensä
kokoamia tietoja, hän saattoi kaikesta Don Rodrigolle saada kokoon
riittävän selvän selonteon.

Hän sulkeutui heti Don Rodrigon kanssa tämän huoneeseen ja kertoi
hänelle, miten kihlautuneet olivat yrittäneet tehdä kepposen pastorin
luona, mikä luonnollisesti selitti sen, että Agnesen maja oli ollut
tyhjä ja mitä kirkonkellojen soitto oli merkinnyt. Täten ei tarvinnut
olettaa Don Rodrigon talossa piilevän petturia, kuten näiden kunnon
miesten sanat kuuluivat. Harmaa kertoi sitten ystäviemme paosta,
jonka syyt niinikään helposti olivat huomattavissa: kihlautuneiden
pelko, jotka oli tavattu verekseltä, yöllisestä hyökkäyksestä
saamansa tieto, niin pian kuin se oli tapahtunut, ja kylässä
vallinnut suuri liike ja kuohunta.

Lopuksi Harmaa kertoi, että he olivat paenneet Pescarenicoon. Mutta
siihen päättyivätkin hänen tietonsa. Don Rodrigo oli hyvin mielissään
siitä varmasta tiedosta, ettei kukaan ilmiantaja tässä ollut salaista
peliään pitänyt ja ettei hänen yrityksestään ollut jälkiäkään. Mutta
tämä oli kuitenkin ohimenevä ja varsin vähäinen tyydytys.

-- Yhdessä paenneet, hän huusi, yhdessä! Ja tuo munkki pahus, tuo
munkki!

Ja hänen sanansa lähtivät käheinä kulkusta ja typistyivät hampaisiin,
jotka pureksivat sormea. Hänen näkönsä oli yhtä iljettävä kuin
intohimonsakin.

-- Tuo munkki saa kalliisti maksaa julkeutensa, Harmaa, nimeni ei ole
Rodrigo, jollen saa tietää, jollen löydä ... ja vielä tänä iltana
tahdon tietää, missä he ovat. Sitä ennen en saa rauhaa. Pescarenicoon
heti paikalla, ottamaan selville, näkemään, löytämään. Neljä scudoa
saat heti paikalla ja suojelukseni ainaiseksi. Jo tänä iltana tahdon
sen tietää. Ja tuo konna, tuo munkki!

Harmaa lähtee siis jälleen löytöretkelle. Ja saman päivän iltana
hänellä oli tilaisuus arvoisalle isännälleen antaa toivotut tiedot.
Mainittakoon miten tämä oli mahdollista.

Tämän elämän suurimpia lohdutuksia tarjoaa ystävyys; ja ystävyyden
tuottamia suurimpia etuja on se, että on joku, jolle voi uskoa
salaisuutensa. Nyt eivät ystävät elele parittain kuten aviopuolisot.
Jokaisella yleensä on useampi kuin yksi ystävä. Täten syntyy
loppumaton ystäväketju. Kun joku ystävä hankkii itselleen sen
tyydytyksen, että laskee salaisuutensa jonkun toisen syliin, hän
samalla herättää hänessä halun saada samanlaisen tyydytyksen. Tosin
hän häntä pyytää olemaan siitä kellekään hiiskumatta. Ja jos tuo
ystävä tunnollisesti noudattaisi tätä ehtoa, niin hän heti paikalla
katkaisisi tyydytysten sarjan. Mutta yleiseksi tavaksi on tullut,
että tuo ehto velvoittaa uskomaan salaisuuden ainoastaan yhtä
luotettavalle ystävälle ja hänelle määräämään saman ehdon. Näin
luotettavasta ystävästä toiseen luotettavaan ystävään salaisuus
kiertää kautta äärettömän ketjun, kunnes se saapuu sen tai niiden
korviin, joihin salaisuuden ensimäinen uskoja ei koskaan olisi
suonut sen saapuvan. Kuitenkin viipyisi se kauan tiellä, jos joka
ihmisellä olisi ainoastaan kaksi ystävää, nimittäin se, joka
hänelle uskoo salaisuuden ja se, jolle hän puolestaan sen ilmaisee,
kehoittaen sitä pitämään salassa. Mutta onpa olemassa ystävyyden
suhteen etuoikeutettuja, joiden ystäväluku nousee satoihin. Kun siis
salaisuus joutuu yhdenkin tietoon, tulee kiertokulku niin laveaksi,
ettei enää ole mahdollista sen jälkiä seurata.

Tekijämme ei ole voinut saada selvyyttä siitä, kuinka monen suun
kautta oli kulkenut se salaisuus, joka Harmaan oli määrä ottaa
selville. Oli miten oli, varmaa on ainakin, että tuo kunnon mies,
joka oli vienyt Agnesen ja Lucian Monzaan, palatessaan illan suussa
rattaineen Pescarenicoon kohtasi ennenkuin saapui kotikynnykselle
taatun ystävän, jolle salassapitämisen ehdolla kertoi tekemänsä
hyvän työn sekä muut asianhaarat. Ja varmaa on niinikään, että
Harmaa saattoi kaksi tuntia myöhemmin rientää Don Rodrigon linnaan
kertomaan, että Lucia ja hänen äitinsä olivat paenneet erääseen
Monzan luostariin ja että Renzo oli jatkanut matkaansa Milanoon
saakka...

Don Rodrigo koki pirullista iloa tämän eron johdosta ja tunsi
itsessään heräävän hieman tuota rikollista toivoa päästä pyyteidensä
perille. Hän mietti sopivia keinoja suuren osan yötä ja nousi äkkiä
vuoteeltaan keksittyään kaksi tuumaa, joista toinen oli valmis,
toinen pelkkänä luonnoksena. Ensimäinen oli se, että Harmaan heti
paikalla oli lähdettävä Monzaan saamaan selvempiä tietoja Luciasta ja
ottamaan selville, voisiko yrittää jotakin. Hän kutsutti siis heti
uskollisen kätyrinsä, laski hänen käteensä nuo luvatut neljä scudoa,
ylisti uudelleen sitä taitavuutta, millä Harmaa oli nämä rahat
ansainnut, ja antoi hänelle harkitsemansa määräykset.

-- Herra ... sanoi Harmaa epäröiden.

-- Kuinka! Eikö puheeni ole ollut tarpeeksi selvää?

-- Jospa voisitte lähettää jonkun toisen...

-- Kuinka?

-- Arvoisa herra, panenhan alttiiksi nahkani isäntäni edestä; se
on velvollisuuteni. Mutta tiedän myös, ettette liiaksi tahdo panna
alamaistenne henkeä vaaran alaiseksi.

-- No, mitä tarkoitat?

-- Teidän armonne tietää varsin hyvin, mitkä palkinnot on määrätty
minun päästäni, ja ... täällä olen teidän ylhäisyytenne suojeluksen
alla. Täällä on meitä monta. Pormestari on tämän talon ystävä.
Oikeudenpalvelijat minua kunnioittavat, ja minä -- tämä tosin ei
tuota varsin suurta kunniaa, mutta rauhan vuoksi -- kohtelen heitä
ystävinä, Milanossa on teidän ylhäisyytenne livrea tunnettu, mutta
Monzassa ... siellä minä päinvastoin olen tunnettu. Ja tietääkö
teidän ylhäisyytenne ... tätä en sano kehuakseni ... että se, joka
voisi saattaa minut oikeuden käsiin tai sille tuoda pääni, saisi
oivan saaliin? Sata scudoa pöytään ja oikeuden vapauttaa kaksi
pahantekijää.

-- Mitä hittoa! huusi Don Rodrigo. Tunnut minusta nyt oljilla
loikovalta koiralta, joka tuskin rohkenee puraista jaloista
ohikulkijoita, joka yhä katsoo taakseen, auttaako talonväki häntä, ja
joka ei rohkene lähteä askeltakaan taloa kauemmaksi.

-- Luulenpa, arvoisa herra isäntä, tarpeeksi todistaneeni...

-- No mitä sitten?

-- No, jatkoi rohkeasti Harmaa, jota näin oli koeteltu äärimäisiin
asti, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne olettaa, etten ole puhunut
mitään. Minulla on oleva jalopeuran sydän, ja jäniksen koivet, ja
heti matkaan.

-- Enhän muuten ole sanonut, että sinun pitäisi mennä yksin. Ota
mukaasi pari parasta rosvoa ... Naarmunaama ja Tarkk'ampuja. Mene
siis rohkein mielin ja näytä, että vielä olet entinen Harmaa! Kun
kolme teidän kaltaistanne miestä kulkee levollisina ohi, niin
kenenpä tekisi mieli teitä ahdistaa! Monzan oikeudenpalvelijain
pitäisi olla hyvin kyllästyneitä elämäänsä, pannakseen henkensä
alttiiksi sadan scudon vuoksi. Muuten en luule, että minä siellä
olisin niin tuntematon, ettei minun palvelijoitani siellä pidettäisi
minkäänarvoisina.

Näin saatettuaan Harmaan hieman häpeämään, antoi hän hänelle enempiä
ja tarkempia määräyksiä.

Harmaa läksi matkaan kahden toverinsa seurassa iloisen ja
päättäväisen näköisenä, sydämessään kuitenkin kiroten Monzaa,
oikeutta, naisia ja korkeiden herrojen oikkuja. Hän kulki kuin susi,
joka nälän kiihoittamana, vatsa kokoon kutistuneena ja kylkiluut
näkyen harmaan nahan alta niin selvästi, että ne saattaisi lukea,
astuu alas vuoriltaan, joita kauttaaltaan peittää lumi, etenee
varovaisesti tasangolle, pysähtyy tavan takaa, käpälä pakoon
valmiina, heiluttaen karvaista häntäänsä ja

    Nostavi kuonon, tuulen henkeä tunnustellen.

saadakseen varmuutta siitä, tietääkö se jonkun aseellisen ihmisen
lähestymistä. Se höristää suippoja korviaan ja mulkoilee veristynein
silmin, joissa kiiluu samalla saaliinhimo ja takaa-ajon kauhu.

Jos joku haluaisi tietää, mistä tämä kaunis säe on kotoisin, niin
saatan mainita, että se on lainattu vielä julkaisemattomasta
ristiretkiä ja lombardilaisia kuvaavasta värikkäästä runoelmasta,
joka pian julkaistaan ja joka varmaankin tulee herättämään
huomiota.[7] Käytin sitä, se kun tarjoutui minulle juuri sopivaan
aikaan. Ja mainitsin, mistä olin sen saanut, jotta minua ei
syytettäisi koreilemisesta toisen höyhenissä. Älköön kukaan
kuitenkaan luulko, että tämä on minun puoleltani juoni, jonka avulla
tahtoisin tiettäväksi tehdä, että tuon runoelman tekijä ja minä
olemme kuin kaksi veljeä ja että minä mielin määrin saan penkoa hänen
käsikirjoituksiaan.

Toinen Don Rodrigon pääpyyteistä oli keksiä keino, miten saada Renzo
ainaiseksi eroitetuksi Luciasta ja estetyksi palaamasta kotikyläänsä.
Ja tätä tarkoitusta varten hän aikoi levittää huhuja uhkauksista ja
väijytyksistä; jonkun ystävän kautta nämä saapuisivat Renzon korviin
ja riistäisivät häneltä halun palata kotiseudulleen. Varmimpana
keinona hän kuitenkin piti sitä, jos voitaisiin saada Renzo
karkoitetuksi ulkopuolelle maan rajoja. Hänestä tuntui kuin voisi
häntä tässä kohdin paremmin auttaa oikeus kuin väkivalta.

Saattoihan esim. Renzon pastorin talossa tekemälle yritykselle antaa
erityisen värityksen, selittää sitä hyökkäykseksi, kapinalliseksi
hankkeeksi, ja tohtorin välityksellä huomauttaa pormestarille,
että tämä tapaus välttämättömästi vaati Renzolle määrättäväksi
vankilarangaistusta. Mutta Don Rodrigo älysi samalla, ettei ollut
viisasta hänen itsensä näkyä tässä likaisessa jutussa. Hän ei
sentähden ruvennut sen enempää päätänsä vaivaamaan, vaan päätti
uskoa salaisuuttaan tohtori Juonittelijalle sen verran kuin oli
tarpeellista, jotta tämä älyäisi hänen toivomuksensa.

-- Asetuksia on niin paljo, eikä tohtori ole mikään hölmö;
epäilemättä hän pian löytää jotain, millä saan tuon konnan kiinni.
Muuten annan tohtorille toisen nimen!

Mutta -- miten kummallisesti käy joskus tässä maailmassa --
sillävälin kun Don Rodrigo ajatteli tohtoria taitavimmaksi
henkilöksi tätä asiaa ajamaan, toinen henkilö, jota ei kukaan
tulisi ajatelleeksi, nimittäin Renzo itse, työskenteli innokkaasti
edistääkseen hänen tuumiaan paljoa varmemmin ja nopeammin kuin mitä
tohtori koskaan olisi kyennyt kuvittelemaan.

Olen nähnyt monasti erään kiltin poikasen, joka totta puhuen oli
tarpeellista vilkkaampi, mutta josta kaikista merkeistä päättäen
kerran tulee kelpo mies, olen nähnyt tämän poikasen monasti illan
suussa kovasti puuhailevan ajaessaan katokseen laumaa pieniä
marsuja, joiden oli päivän kuluessa antanut juoksennella pienessä
puutarhassa. Hän olisi tahtonut ajaa ne sisälle kaikki yhtähaavaa,
mutta tämä oli turha vaiva. Yksi näistä karkasi oikealle, ja sillä
välin kun pieni paimen juoksi ajamaan sitä takaisin jonoon, toinen,
kaksi, kolme livisti siitä vasemmalle. Viimein pienokaiselta loppui
kärsivällisyys, ja hänen täytyi lopulta mukautua pikku eläinten
oikkuihin ja tuuppia sisälle koppiin ensin ne, jotka olivat lähinnä
aukkoa ja sitten mennä noutamaan toisia, yksi, kaksi ja kolme
erällänsä, miten sattui. Samalla tavoin on meidän meneteltävä
kertomuksemme henkilöiden suhteen. Johdettuamme Lucian turviin,
riensimme Don Rodrigon luo, ja nyt on meidän hylättävä hänet
kääntääksemme huomiomme Renzoon.

Sen tuskallisen eronhetken jälkeen, jonka olemme kuvanneet, hän
kulki Monzasta Milanoa kohti sellaisessa mielentilassa, jota kukin
saattaa helposti kuvitella. Hylätä talonsa, jopa kotikylänsä, ja mikä
oli kaikkea muuta pahempi, poistua Lucian luota; kulkea maantietä,
tietämättä minne kallistaa päätään levolle; ja kaikki tämä tuon
konnan vuoksi! Kun tämä ajatus sukelsi esiin Renzon mielessä, joutui
hän kiivaan raivon valtoihin ja tunsi rajua kostonhalua. Mutta sitten
hänen mieleensä muistui tuo rukous, jonka hänkin kunnon munkin kanssa
oli rukoillut Pescarenicon kirkossa, ja hän tunsi katumusta. Viha
valtasi hänet uudelleen, mutta nähdessään pyhän kuvan muurissa hän
nosti lakkiaan ja pysähtyi hetkeksi uudelleen rukoilemaan. Näin hän
tällä matkallaan mielestään karkoitti ja siihen jälleen palautti Don
Rodrigon ainakin parikymmentä kertaa.

Tie kulki tähän aikaan kokonaan piilottautuneena kahden korkean
sivupenkeren väliin; se oli täynnä lokaa ja kiviä sekä syvien
raiteiden uurtama, jotka kovan sateen jälkeen olivat muuttuneet
puroiksi. Ja muutamissa notkelmissa nämä laajenivat lätäköiksi,
joilla olisi voinut soudella. Näissä kohdin osoitti sivupengermiin
porrasmaisesti muodostettu pieni polku, että toiset vaeltajat olivat
poikenneet viereiselle kentälle kulkemaan. Renzo kiipesi eräälle
tällaiselle polulle ja saapui sivupenkeren huipulle, mistä katseli
eteensä ja näki tuon suunnattoman suuren tuomiokirkko-möhkäleen
kohoavan yksinään tasangolta, ikäänkuin se ei olisi noussut keskeltä
kaupunkia, vaan erämaasta. Hän pysähtyi unhoittaen kaikki surunsa
katselemaan tätä kahdeksatta ihmettä, josta oli lapsuudestaan asti
kuullut niin paljon puhuttavan. Mutta kääntyessään muutaman hetken
kuluttua, hän huomasi taivaanrannalla tuon sahalaitaisen vuorijonon,
eroitti siitä vallan selvänä ja korkeana Resegone'nsa, tunsi verensä
kiihkeästi kuohahtavan, pysähtyi hetkeksi surullisena katsomaan
sinnepäin ja kääntyi sitte yhtä surullisena vaellustaan jatkamaan.
Vähitellen hän sitten alkoi eroittaa kellotapuleja, torneja,
kupukattoja ja taloja. Hän astui takaisin alas leveälle tielle, kulki
vielä jonkun aikaa ja kun huomasi olevansa vallan lähellä kaupunkia,
kääntyi ohikulkijan puoleen, kumarsi tälle niin kohteliaasti kuin
suinkin saattoi ja virkkoi:

-- Anteeksi, herraseni!

-- Mitä tahdotte, kelpo nuorukainen?

-- Voisitteko neuvoa minulle lyhimmän tien siihen
kapusiinilais-luostariin, missä isä Bonaventura asuu?

Henkilö, jonka puoleen Renzo oli kääntynyt, oli lähiseudun varakas
asujan, joka sinä aamuna oli lähtenyt Milanoon asioille, ja joka
tyhjin toimin kiireessä palasi kotia, hän kun tahtoi saapua perille
niin pian kuin suinkin, joten tämä keskeytys ei ollut hänelle
tervetullut. Siitä huolimatta hän osoittamatta kärsimättömyyttä
vastasi hyvin kohteliaasti:

-- Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle
tarkemmin, mitä luostaria haette.

Renzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti
tuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen "Itäinen portti", tämä
antoi sen hänelle takaisin sanoen:

-- Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole
kaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on
oikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan
rakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän
kaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä
astuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla
laidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo
luostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.

Ja säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä,
hän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen
ystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että
juuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat
mekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle
portille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia
mainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä
kuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama
maantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi,
keskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti
sisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden
reunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti;
puutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja
vasemmalla puolen etukaupungin katua -- kaikesta tästä ei noihin
aikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.

Kun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin
edustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja
kapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden
yläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja;
portin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet
olivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli
sattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua
saattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa
Tosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen
muutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun
ikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat
joko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa,
missä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski
lokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria
huuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi
risti, "San Dionigi'n" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli
pensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa
etupäässä asui pesijöitä.

Renzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista
liikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne
harvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä
Milanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista
ja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille
tulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut
kaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut
astuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.

Jatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan
ajatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia.
Mutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä
tavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa
tutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.

-- Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun
Jumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu
luuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden
kaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä
maalaisparkoja.

Mutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään
juurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla
oli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos
ne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä
muuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään,
sillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.

-- Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen,
lähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä.
Totta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista
Renzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.

-- Leipää tosiaankin! hän virkkoi ääneensä, niin suuri oli hänen
hämmästyksensä. Näinkö sitä tuhlaillaan tässä maassa ja tähän aikaan?
Eikä kukaan edes hievahda poimiakseen niitä ylös. Olemmeko siis
yltäkylläisyyden onnelassa!

Kymmenpenikulmaisen matkan jälkeen tämä leipä raittiissa aamuilmassa
ja ihmettelyn yhteydessä kiihoitti hänen ruokahaluansa.

-- Otanko tämän? -- näin hän punnitsi itsekseen. -- Hui hai! ovathan
jättäneet ne koirien syödä; voineehan kristitty ihminenkin niistä
saada osansa. Ja jos niiden omistaja lopulta ilmestyy, niin maksan
hänelle.

Näin ajatellen hän pisti taskuunsa kädessään olevan leivän, otti
toisen ja pisti sen toiseen taskuun; kolmannenkin hän otti ja
alkoi sitä syödä. Ja hän jatkoi vaellustaan, ollen entistään
epävarmempi ja ylen halukas tietämään, mitä tämä kaikki merkitsi.
Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen kun näki sisäkaupungilta
päin tulevan ihmisiä, ja käänsi tarkkaavaisen huomionsa ensin
tulijoihin. Nämä olivat mies, vaimo ja muutaman askeleen päässä
heidän takanaan nuori poika, kaikki kolme taakan kyyristäminä, joka
näytti käyvän yli heidän voimainsa; ja he olivat kaikki kolme hyvin
kummallisen näköisiä. Vaatteensa, tai oikeammin ryysynsä jauhojen
ryvettämät, samoin kasvot jauhojen peitossa ja lisäksi vääntyneinä
ja hehkuen; käyntinsä ei ainoastaan ollut raskas taakan vuoksi, vaan
laahusteleva, ikäänkuin jäsenet olisivat olleet ruhjoutuneet ja
murtuneet. Mies kantoi hartioillaan suunnattoman suurta jauhosäkkiä,
jossa siellä täällä oli reikä, niin että siitä joka horjahduksella
ja harha-askeleella valui ulos kahmalollinen jauhoja. Mutta vielä
eriskummaisempi oli naisen ulkomuoto: paksu, suhdaton vartalo,
kaksi levitettyä käsivartta, jotka vaivoin näyttivät sitä tukevan
ja jotka vahvasti vivahtivat vesisangon korviin. Ja tämän kookkaan
ruumiin alaosasta pisti kaksi yläpuolelta polvea paljasta jalkaa,
jotka hoiperrellen liikkuivat eteenpäin. Renzo katseli tarkemmin ja
huomasi että tuo paksu ruumis olikin hame, jonka helmat vaimo oli
nostanut ylös ja täyttänyt jauhoilla niin runsaasti kuin suinkin
mahtui, jopa enemmänkin, niin että joka hetki niitä hieman pyrytteli
oikealle ja vasemmalle. Poikanen piteli molemmin käsin päänsä päällä
leivillä täytettyä koria; mutta hänellä kun oli lyhyemmät jalat kuin
vanhemmillaan, jäi hän vähitellen heistä jälelle ja koetti silloin
tällöin jouduttaa askeleitaan, jolloin kori monasti menetti asentonsa
ja jokunen leipä tipahti maahan.

-- Pudotappas vielä yksi, kelvoton nulikka, sanoi äiti kiristäen
hampaitaan pienokaiselle.

-- Enhän minä niitä pudottele, ne putoavat itsestään, vastasi poika.
Mitä minä sille mahdan?

-- Kiitä onneasi, että käteni ovat kiinni, virkkoi nainen pudistaen
nyrkkejään, ikäänkuin olisi kelpo lailla lyönyt pienokaisparkaa.

Ja tällä liikkeellä hän lennätti ilmaan enemmän jauhoja kuin mitä
olisi tarvittu pojan pudottaman kahden leivän leipomiseen.

-- Joutukaa, joutukaa, sanoi mies, palaamme sitten niitä ylös
noukkimaan, tai noukkikoon ne joku toinen. Tässä on jo niin kauan
ollut hampaat naulassa; kun nyt pääsemme hieman runsaammille
leiville, niin nauttikaamme siitä rauhassa.

Tällävälin saapui muuta väkeä portista; ja muuan tulijoista lähestyi
vaimoa ja kysyi:

-- Mistä saa noutaa leipää?

-- Tuolta kauempaa, vastasi vaimo. Ja kun olivat poistuneet kymmenen
askelta puhuttelijasta vaimo lisäsi mutisten:

-- Nuo maalaisheittiöt tulevat tyhjentämään puti puhtaiksi kaikki
leivinuunit ja aitat, niin ettei meille enää jää mitään.

-- Vähän jokaiselle, suupaltti eukko, sanoi mies. Muistakaamme
yltäkylläisyyttämme!

Tästä ja muista näkemistään ja kuulemistaan seikoista Renzo alkoi
älytä, että oli saapunut kapinanalaiseen kaupunkiin ja että tämä oli
anastuspäivä, s.o. päivä, jolloin kukin riisti itselleen sen verran
kuin tahtoa ja voimia riitti, suorittaen maksun nyrkiniskuilla.
Vaikka suuresti haluammekin esittää vuoristolais-ystäväämme
edullisessa valossa, velvoittaa historiallinen totuudellisuus meitä
tunnustamaan, että hänen ensimäinen tunteensa oli tyydytyksen
tunne. Hänellä oli niin vähän aihetta olla tyytyväinen olevien
olojen tilaan, että oli hyvin taipuvainen hyväksymään kaiken, mikä
vaan saattoi sitä muuttaa millä tavoin tahansa. Muuten Renzo ei
suinkaan ollut vuosisadastaan edellä, vaan eli hänkin siinä yleisessä
intohimoisessa vakaumuksessa, että leivän niukkuus oli korkohinnan
kiskurien ja leipurien aiheuttama. Ja hän piti oikeana jokaista
keinoa riistää näiden käsistä ne elintarpeet, jotka he, yleisen
mielipiteen mukaan, kielsivät kokonaiselta nälistyneeltä kansalta.
Kuitenkin hän päätti pysyä erillä mellakoista ja oli mielissään
siitä, että oli saanut suosituksen kapusiinilaisen luo, joka oli
antava hänelle tyyssijan ja isällistä ohjausta. Näitä ajatellessaan
ja katsellen katua pitkin lähestyviä uusia saalistaan kantavia
valloittajia, hän kulki loppumatkansa luostariin.

Siinä, missä nykyään kohoaa tuo kaunis palatsi korkeine
pylväskäytävineen, oli ainoastaan muutama vuosi sitten pieni tori ja
sen taustassa kirkko ja kapusiinilais-luostari, neljä suurta jalavaa
edustalla. Iloitsemme, emmekä ilman kateutta, niiden lukijoidemme
kanssa, jotka eivät ole nähneet tuota kaupunginosaa siinä tilassa;
nämä lukijat näet ovat nuoria ihmisiä, joilla ei vielä ole ollut
aikaa tehdä paljon tyhmyyksiä.

Renzo meni suoraa päätä portille, pisti poveensa jäljellä olevan
leivänpuolikkaan, otti esiin ja piti valmiina suosituskirjeen ja veti
kellonnuorasta. Aukeni rautaristikolla varustettu kurkistusikkuna,
johon ilmestyivät ovenvartija-munkin kasvot. Tämä kysyi:

-- Ken siellä?

-- Maalainen, joka tuo kiireellisen kirjeen isä Bonaventuralle isä
Cristoforolta.

-- Antakaa tänne, sanoi ovenvartija, ojentaen esiin kättään aukosta.

-- Ei toki, sanoi Renzo, minun on määrä jättää se hänen omiin
käsiinsä.

-- Hän ei ole kotona luostarissa!

-- Päästäkää minut sisälle häntä odottamaan.

-- Noudattakaa neuvoani, vastasi munkki. Menkää odottamaan kirkkoon,
niin voitte siellä samalla rukoilla. Tällä hetkellä ei päästetä
ketään luostariin.

Näin sanottuaan hän sulki oviaukon.

Renzo jäi siihen seisomaan hölmistyneenä, kirje kädessä. Hän kulki
muutaman askeleen kirkkoa kohti seuraten ovenvartijan neuvoa; mutta
sitten hänen mieleensä johtui lähteä hieman katsomaan mellakoita. Hän
kulki torin poikki, pysähtyi, kädet ristissä rinnalla, kadun laidalle
katselemaan vasemmalle sisäkaupunkiin päin, missä väkitunko oli
tihein ja melukkain.

Tuo pyörre veti katsojaa puoleensa.

-- Lähdenpä tästä lähemmäksi katsomaan, hän ajatteli itsekseen, otti
taas esille leivänpuolikkaansa ja läksi haukaten palan toisen jälkeen
kulkemaan sinnepäin.

Hänen astuessaan me kerromme niin lyhyesti kuin mahdollista tämän
mellakan syyt ja alun.



KAHDESTOISTA LUKU.


Tämä oli jo toinen niukan sadon vuosi. Edellisten vuosien säästöt
olivat jossakin määrin lieventäneet edellisen vuoden hätää. Ja
väestö oli elänyt, ei ravittuna, ei myös aivan nälistyneenä, mutta
kieltämättä vallan tyhjennetyin viljavarastoin elonkorjuuseen asti
vuonna 1628, jona vuonna kertomuksemme tapahtumat liikkuvat. Tämä
niin toivottu sato oli vielä kurjempi edellistä, osaksi epäsuotuisan
vuodenajan -- ei ainoastaan Milanon alueella vaan melkoisen laajalti
lähiseuduilla -- osaksi myös itse väestön vuoksi.

Sodan aiheuttamat vauriot ja hävitykset, tuon oivan sodan, jota
yllä olemme kosketelleet, olivat niin melkoiset, että sodan
tapahtumapaikan lähimmillä alueilla maatilat tavallista enemmän
jäivät viljelemättömiksi, talonpojat kun hylkäsivät ne; nämä eivät
työllään hankkineet itselleen eivätkä toisille leipää, joten heidän
oli pakko kerjätä sitä ihmisten armolahjana. Sanoin tavallista
enemmän, sillä ylen rasittavat verot, joita kiskottiin yhtä
saaliinhimoisesti kuin mielettömästi; paikkakunnalle sijoitetun
sotaväen rauhankin aikana tavallinen menettely, jota tämän ajan
surulliset asiakirjat vertaavat maahan tunkevan vihollisen
mielivaltaan; vielä toisetkin asianhaarat, joita ei ole sovelias
tässä mainita, olivat jo jonkun aikaa hitaasti valmistelleet tuota
surkeata tilaa koko Milanon alueella. Ne erityiset ilmiöt, joista nyt
puhumme, olivat ikäänkuin pitkällisen taudin äkillinen paheneminen.
Kurjanlainen elonkorjuu ei vielä ollut loppuunsuoritettu, kun
muonitus armeijaa varten ja siihen tavallisesti liittyvä tuhlailu
tekivät viljavarastoihin niin tuntuvia aukkoja, että heti ilmaantui
leivän puute ja sen mukana tuo tuskallinen, mutta terveellinen ja
niin sanoaksemme välttämätön seuraus: kallis aika.

Mutta kun tämä kallis aika on saavuttanut määrärajansa, syntyy
aina -- tai ainakin on tähänasti syntynyt; ja jos näin on laita,
ja niinhän väittävät niin monet pätevät kirjailijat, niin saattaa
kuvitella, miten oli noina aikoina -- syntyy, sanon minä, aina
useiden mielessä se vakaumus, ettei se ole syntynyt viljan
vähyydestä. Unhoitetaan, että sitä on pelätty ja ennustettu;
oletetaan äkkiä, että on olemassa riittävästi viljaa ja että koko
onnettomuus johtuu siitä, ettei sitä tahdota riittävästi laskea
kauppaan nälkäisten tarpeiksi; olettamuksia, jotka ovat täydelleen
perättömiä, mutta jotka kiihoittavat sekä vihan- että toivontunteita.

Viljan ostomiehiä, olivat he sitten todellisia tai kuviteltuja,
maatilanomistajia, jotka eivät yhtenä päivänä myyneet kaikkea
omistamaansa viljaa, leipureita, jotka sitä myivät, sanalla sanoen
kaikkia, joilla luultiin olevan viljaa enemmän tai vähemmän,
pidettiin puutteen ja kalliiden hintojen aiheuttajina, he olivat
yleisten valitusten esineinä ja heitä sekä varakkaat että varattomat
inhosivat. Ihmiset vakuuttivat toisilleen varmasti tietävänsä, missä
oli jyväaittoja ja vajoja niin täyteen sullottuina viljaa, että niitä
joka taholta täytyi pöngittää. Mainittiinpa jyväsäkkien suunnattoman
suuri luku ja puhuttiin varmuutena äärettömästä viljan paljoudesta,
mikä salaa lähetettiin toisille seuduille; näissä seuduin luultavasti
yhtä varmasti ja paheksuvasti puhuttiin sieltä muka Milanoon
lähetetyistä viljamääristä.

Rukoiltiin viranomaisilta sellaisia toimenpiteitä, jotka aina
näyttävät tai ainakin tähän asti ovat näyttäneet rahvaasta niin
oikeilta, yksinkertaisilta ja sopivilta tuomaan päivän valoon
viljan, joka heidän puheensa mukaan on piiloitettu, sisään muurattu,
maahan kaivettu, sekä palauttamaan yltäkylläisyyden. Muutamiin
toimenpiteisiin ryhdyttiinkin; määrättiin esim. eräiden elintarpeiden
korkein hinta, säädettiin rangaistuksia niille, jotka kieltäytyivät
myymästä, ja muuta senkaltaista. Mutta kun eivät ihmisponnistukset,
olkoot kuinka voimakkaat tahansa, kykene vähentämään ravinnon
tarvetta eivätkä kasvattamaan viljaa tavattomana vuodenaikana, ja
kun eivät mainitsemamme toimenpiteet voineet tuottaa paikkakunnalle
elintarpeita sieltä, missä niitä mahdollisesti olisi voinut olla
runsaasti, niin onnetonta tilaa jatkui ja se huononi päivä päivältä.
Kansa johti tämän tuloksen parannuskeinojen riittämättömyydestä ja
heikkoudesta ja vaati äänekkäästi voimakkaampia ja perinpohjaisia. Ja
onnettomuudekseen se löysi mieleisensä miehen.

Kuvernööri Don Gonzalo Fernandez de Cordovan poissaollessa, joka oli
leiriytynyt Casale del Monferratan edustalle, oli hänen sijaisenaan
Milanossa suurkansleri Antonio Ferrer, espanjalainen hänkin. Tämä
älysi -- ja kuka ei olisi älynnyt -- että leivän kohtuullinen hinta
itsessään on hyvin toivottava seikka. Ja hän ajatteli -- siinä oli
hänen erehdyksensä, että hänen antamansa määräys riittäisi sellaista
aikaansaamaan. Hän määräsi _metan_ -- tämä on Milanossa ruokatavarain
hintaluettelon nimenä -- siten, että karpion hinta, joka ennen
oli ollut kahdeksankymmentä liraa, nyt aleni kolmeenkymmeneen
kolmeen liraan. Suurkansleri menetteli siinä kuin nainen, joka
aikoinaan on ollut nuori, ja joka luulee nuorentuvansa muuttamalla
ristimätodistuksensa päivämäärän.

Vähemmän mielettömät ja väärät määräykset olivat useammin kuin
kerran itse asianhaarojen pakosta jääneet noudattamatta. Juuri
mainitun säädöksen noudattamista sitävastoin valvoi rahvas, joka
huomaten toivomuksensa viimeinkin muuttuneen laiksi, ei kärsinyt,
että se olisi tapahtunut pilan vuoksi. Rahvas riensi heti joukottain
leipomoihin ostamaan leipää määrähinnasta; ja se vaati sitä sellaista
päättäväisyyttä ja uhkamielisyyttä osoittaen, joka saa tukea yhdessä
intohimosta, vallasta ja asetuksista. On ilmeisen selvää, että
leipurit panivat jyrkän vastalauseen. Sekoittaa jauhoja, hämmentää,
panna uuniin, ottaa uunista -- kaikkea tätä lakkaamatta! Rahvas
näet, jolla tosin oli epäselvä tietoisuus siitä, että tämä menettely
oli väkivaltainen, piiritti yhtenään leipomoja, käyttäen hyväkseen
tätä ohimenevää etua. Nähdä vaivaa ja hikoilla tavallista enemmän,
myydäkseen tappiolla -- jokainen käsittää, millaista huvia se oli.
Mutta toiselta puolen virkamiehet säätivät rangaistuksia, toiselta
puolen kansa tuskaantui ja napisi, jos joku leipuri hiemankin
viivytteli sen pyyteiden täyttämistä, ja se uhkasi toimeenpanna
tuollaista omankäden oikeutta, mikä on pahinta tässä maailmassa. Ei
siis ollut muuta neuvoa kuin leipoa, paistaa ja myydä.

Mutta jotta tätä menoa olisi saatu jatkumaan, ei riittänyt, että
heitä oli pakoittamassa ankarat säädökset ja pelko. Oli myös
tarpeen, että heidän voimansa siihen riittivät. Ja jos tätä tilaa
olisi kestänyt hieman kauemmin, he eivät enää olisi voineet. He
selittivät virkamiehille hartioilleen lasketun taakan kohtuuttomuutta
ja mahdottomuutta, uhkasivat heittää uuniin leivinlapion ja lähteä
tiehensä. Siitä huolimatta he jatkoivat entistä menoa, yhä toivoen,
että suurkansleri viimeinkin tulisi järkiinsä. Mutta Antonio Ferrer,
joka oli, kuten tätä nykyä sanottaisiin, lujaluonteinen mies,
vastasi, että leipurit aikaisemmin olivat suuresti hyötyneet, ja
että taas parempien aikojen saavuttua tulisivat suuresti hyötymään.
Saataisiinhan nähdä, ehkäpä heille voitaisiin antaa valtion
puolesta jotain vahingonkorvausta; mutta siihen asti tuli heidän
jatkaa entiseen tapaan. Oliko hän varma toisille mainitsemiensa
syiden pätevyydestä, vai tahtoiko, tuntien tuloksista säädöksensä
ylläpitämisen mahdottomuuden, jättää toisten tehtäväksi uudistaa sen
aiheuttamaa vihamielisyyttä -- sitä on vaikea nyt enää ratkaista,
kun ei tunne Antonio Ferrerin ajatuksia. Tosiseikka on se, ettei hän
hiukkaakaan väistynyt julistamastaan määräyksestä.

Viimein dekurionit -- aatelisten muodostama kaupunkilainen
virkakunta, joka oli voimassa aina vuoteen 96 kulunutta vuosisataa
-- selvittivät maaherralle kirjallisesti asiain tilaa. Keksiköön
hän, näin kuuluivat heidän sanansa, jonkun lievennyskeinon tukalille
oloille.

Don Gonzalo, jonka harrastukset täydelleen olivat kiintyneet
sodan asioihin, teki, minkä lukija epäilemättä on arvannut:
hän nimitti julkisen tuomioistuimen ja myönsi sille oikeuden
määrätä leivälle soveliaan hinnan, toimenpide, jonka määränä oli
tyydyttää molempia puolia. Edusmiehet kokoontuivat, tai, kuten
sen ajan espanjanvoittoisella kansliakielellä sanottiin, yhtyivät
neuvoskunnaksi. Ja monen monituisten kumarrusten, kohteliaisuuksien,
huokausten, keskeytysten, tehottomien ehdotusten, epäröimisten
jälkeen he kaikki huomasivat välttämättömäksi neuvotella; ja vaikka
hyvin tiesivät, että oli käsiteltävänä erittäin tähdellinen kysymys,
oli heillä se vakaumus, etteivät voineet menetellä toisin, ja
senvuoksi he päättivät korottaa leivän hinnan.

Leipurit päästivät helpotuksen huokauksen; mutta rahvas raivostui.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Renzo saapui Milanoon, kadut
ja torit vilisivät ihmisiä, jotka tuntien tai tuntematta toisiaan,
yhteisen raivon, saman ajatuksen valtaamina, yhtyivät ryhmiin
vallan epätahallisesti ja melkein sitä huomaamattaan, kuten samalle
kaltevuudelle siroitetut vesipisarat. Jokainen puhe kiihoitti niin
hyvin kuulijain kuin puhujan vakaumusta ja intohimoisuutta. Näiden
monilukuisten intoilijain joukossa oli muutamia kylmäverisempiä,
jotka mielissään katselivat, miten vesi sameni. Ja he päättivät
samentaa sitä vielä enemmän noilla puheilla ja jutuilla, joita
konnat osaavat keksiä, ja joita kiihoittuneet mielet uskovat. Ja he
päättivät, ettei tuo vesi saisi asettua, ilman että he siinä hieman
kalastelivat.

Tuhannet henkilöt menivät levolle epämääräisesti aavistaen, että
jotain olisi pitänyt tehdä, ja että jotain oli tekeillä.

Ennen päivännousua kadut olivat uudelleen täynnä ihmisryhmiä:
lapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, työväkeä, köyhiä; he kokoontuivat
sattumalta; täällä kuului useiden äänien kumea kuiskina; tuolla
joku puhui, ja toiset paukuttivat käsiään. Mikä kysyi lähimmältä
vieruskumppaniltaan samaa, mitä häneltä itseltään oli kysytty;
mikä toisteli huudahdusta, jonka oli kuullut kaikuvan korvaansa.
Kaikkialla valituksia, uhkauksia, ihmettelyä. Vaan pieni luku sanoja
muodosti niin monen puheen sisällyksen.

Puuttui ainoastaan tilaisuutta, joku sysäys, joku tilapäinen aihe,
jotta sanat olisivat muuttuneet teoiksi; eikä niitä kauan tarvinnut
odottaa. Päivän koittaessa leipurien myymälöistä läksivät liikkeelle
pojat, jotka kantoivat leipäkoreja viedäkseen leipää määrätaloihin.
Ensimäisen tällaisen poloisen nuorukaisen saapuminen väenryhmän
kohdalle oli kuin palava räjähdyspommi ruutikellarissa.

-- Kas tuossahan on leipää! huusivat sadat äänet yhdessä.

-- Niin, tiranneille, jotka uiskentelevat yltäkylläisyydessä ja
tahtovat näännyttää meidät nälkään, sanoi eräs.

Sitten tämä lähestyy poikaa, kuroittaa kätensä leipäkorin laidalle,
vetäsee siitä rajusti ja sanoo:

-- Näytäppäs.

Poikanen hulmahtaa punaiseksi, käy sitten kalpeaksi, vapisee,
tahtoisi sanoa:

-- Anna minun mennä.

Mutta sanat takertuvat hänen kurkkuunsa. Hän hellittää koria ja
koettaa nopeasti irroittaa kätensä kantohihnoista.

-- Alas tuo kori, huudetaan nyt.

Monet kädet tarttuvat siihen kiinni yhtä haavaa: nyt se on maassa.
Temmataan ilmaan sitä peittävä liina, ja lämmin, hyvä leiväntuoksu
leviää ympäristöön.

-- Olemmepa mekin kristittyjä: täytyypä meidänkin syödä leipää,
virkkaa edellinen.

Hän tarttuu leipään, kohottaa sen ylös, näyttäen sitä väkijoukolle,
purasee siitä aimo palan.

Kädet tarttuvat leipiin, leivät kohoavat ilmoille, ja kädenkäänteessä
on kori tyhjennetty. Ne, joille ei ollut riittänyt mitään, suuttuivat
nähdessään toisten saaliin, innostuivat yrityksen helppoudesta
ja läksivät joukottain hakemaan toisia leipäkoreja. Missä vain
kohdattiin kori, se oitis tyhjennettiin. Eikä edes tarvinnut
ahdistaa kantajia. Ne leivänkantajat, jotka onnettomuudekseen
olivat liikkeellä, panivat, huomatessaan, mistä päin tuuli puhalsi,
korinsa vapaaehtoisesti maahan ja pötkivät tiehensä. Kuitenkin
ne, jotka jäivät ilman, olivat verrattomasti lukuisammat; eivätkä
valloittajatkaan tyytyneet niin vähäisiin saaliisiin, ja nämä,
sekaantuen milloin mihinkin ryhmään, juuri olivat toivoneet paljoa
suuremman epäjärjestyksen syntyvän.

-- Leipomoon! Leipomoon! huudetaan.

Corsia de' Servi kadun varrella oli, ja on vieläkin leipomo, jolla
yhä vielä on sama nimi; tämä nimi merkitsee Toscanan murteella
"Kainalosauvaleipomo", ja Milanon murteella se on kokoonpantu niin
oudoista, eriskummaisista ja raakalaisista äänteistä, ettei kielen
aakkosissa ole riittäviä merkkejä niitä ilmituomaan.[8] Sinnepäin
tulvi rahvas. Tämän leipomon leipurit paraikaa kuulustelivat ilman
koria palannutta poikaa, joka vallan säikähtyneenä ja hämmentyneenä
soperrellen kertoi surkeata seikkailuaan. Tällöin kuului yhtä haavaa
jalkojen kopinaa ja kirkunaa. Se kasvaa ja lähestyy, joukkion
etumaiset tulevat näkyviin.

-- Sulkekaa, sulkekaa; heti, heti!

Yksi heistä juoksee noutamaan avuksi kapteenia; toiset sulkevat
kiireisesti myymälän ja työntävät ovisalvat eteen. Joukko ulkona
alkaa käydä sankemmaksi ja huutaa:

-- Leipää! leipää! Aukaiskaa! aukaiskaa!

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua saapuu kapteeni mukanaan joukko
tapparakeihäsmiehiä.

-- Tilaa, tilaa, ystäväni; menkää toki kotianne; tilaa kapteenille,
hän ja keihäsmiehet huutavat.

Tungos ei vielä ollut liian suuri, ja väki väistyi hieman, niin
että keihäsmiehet pääsivät esille ja saattoivat asettua, jolleivät
järjestykseen, niin ainakin yhteen ryhmään myymälän oven eteen.

-- Mutta ystäväni, varoitteli sitä kapteeni, mitä teette tässä?
Palatkaa toki kotianne. Missä on Jumalanpelko? Mitä on sanova
kuningas, meidän herramme? Emme tahdo tehdä teille pahaa; mutta
menkää kotia. Tulkaa järkiinne! Mitä, hiidessä, teette täällä näin
yhteen sulloutuneina? Siitä ei koidu mitään hyvää sielullenne eikä
ruumiillenne. Kotia, kotia!

Vaikka ne, jotka näkivät puhujan kasvot ja kuulivat hänen puheensa,
olisivatkin tahtoneet totella, niin eivät olisi voineet, heitä kun
työnsivät ja tuuppasivat takana olijat, samoin kuin aalto ajaa toista
aaltoa, ja näin oli aina väkijoukon uloimpaan laitaan asti, mikä
joukko taajeni taajenemistaan. Kapteeni rupesi jo hengästymään.

-- Koettakaa saada heidät peräytymään, niin että saatan hieman
hengittää, sanoi kapteeni keihäsmiehille; mutta älkää tehkö pahaa
kellekään. Koettakaamme päästä sisään myymälään, kolkuttakaa. Pankaa
heidät väistymään taaksepäin.

-- Väistykää, väistykää! huutavat keihäsmiehet, rynnäten kaikki
yhdessä etumaisia vastaan ja työntäen heitä taapäin keihäidensä
varsilla.

Nämä päästävät valitushuutoja, väistyvät niin paljon kuin voivat, ja
tuuppaavat takanaan olijoita, mikä selällä rintaan, mikä kyynäspäällä
vatsaan; mikä astuu korkoineen toisen varpaille. Syntyi sellainen
tuuppailu ja tungos, että keskellä olijat kernaasti olisivat
maksaneet, kunhan olisivat päässeet tästä pälkähästä. Tällävälin
syntyi vähän tilaa oven edessä. Kapteni kolkuttaa kerran, kolkuttaa
toistamiseen ja huutaa, että avattaisiin; sisällä olijat huomaavat
hänet ikkunasta, rientävät alas ovelle ja aukaisevat. Kapteeni karkaa
sisälle, kutsuu keihäsmiehiä jälkeensä, ja nämä pujahtavat sisälle
toinen toisensa jälkeen, takimaiset pidättäen rahvasta keihäidensä
varsilla. Kun kaikki ovat sisällä, pannaan ovelle jälleen vahvat
salvat ja pöngät. Kapteeni rientää ylös ja asettuu ikkunan ääreen.
Hui mikä suunnaton väkijoukko!

-- Ystäväni, hän huutaa.

Ja monet katsovat ylös ikkunaan.

-- Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka
heti palaa kotia.

-- Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä
hirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti
vastaukseksi.

-- Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa.
Menkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea
keino. No! ... no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea
vastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa,
teette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No
pois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka
hyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa,
olettehan aina olleet kunnon ih ... senkin konnat!

Tämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi
noista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle
vasenta silmää.

-- Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti
ikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi
huutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat
hajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua.
Ja siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja
rautakangein -- edelliset oli saatu käteen matkalla -- ja niitä
lennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja
rautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.

Tällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen
ikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä -- he olivat
todennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen -- huusivat,
tekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen
heitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää
niitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat
nakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin
sankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut
maahan.

-- Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka
annatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme,
ulvottiin alhaalla.

Varsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen
paikkaan.

Raivo lisäsi joukon voimia. Ovet pirstottiin, rautasalvat
katkottiin, ja tuhoava joukko tulvi sisälle joka aukosta. Sisällä
olijat huomaavat uhkaavan vaaran ja pakenevat ullakolle. Kapteeni,
keihäsmiehet ja muutamat talon asujamista piiloittautuivat sinne
katonharjan alle; toiset pujahtivat ylisen luukuista katolle, missä
hiipivät kuin kissat.

Saaliin näkeminen saattoi voittajat unhoittamaan veriset
kostontuumansa. He hyökkäävät leipähyllyjen kimppuun. Leivällä on
hyvä menekki. Eräs syöksyy kassan luo, murtaa lukon, käy käsiksi
rahaan, anastaa sitä täysin kourin, täyttää taskunsa ja poistuu
runsain saaliin, seuraavassa tuokiossa palatakseen ryöstämään
leipää, jos sitä enää on jälellä. Väentulva virtaa sisempiin
varastohuoneisiin.

Käydään käsiksi säkkeihin, niitä laahaillaan esiin; muuan kaataa
yhden, aukaisee sen suun ja kaataa siitä pois osan jauhoista,
saadakseen sen tarpeeksi kevyeksi kantaa. Siihen osuu toinen ja
huutaa:

-- Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja
lakkia kootakseen tämän jumalanviljan.

Toinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin
taikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka
taholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa
ilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita
tuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu
valkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki
kuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista
virtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset
tulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.

Silläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin
muista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas
ei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena
rohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat
koonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla,
missä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan
hieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle
kokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä.
Ja he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet
tyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja
oikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä
"Kainalosauvaleipomosta" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän
väkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.

Näin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon
ensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät
ja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli
enemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme,
juuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen
portin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan
polttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon
viivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti
tästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja
asioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville
jotenkin seuraavaa:

-- Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos,
jotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa.
Nyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella.
Eläköön yltäkylläisyys!

-- Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen.
Tässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti
saa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan
sekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset.
Johan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet
keskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä,
olenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään
tuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.

-- Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa,
sanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua
sotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti
hänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.

-- Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan
perheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.

Näin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta
jauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.

-- Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä
tästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset
jutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua,
tulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan
vavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia,
jotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse
teossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun
kaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata
teoistaan.

-- Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen
puoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.

-- He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.

-- Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.

Viljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet
dekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun
neuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.

Tällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista
jäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen
valtion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä
virassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken
pahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei
olisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.

-- Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin
menetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin
olevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon
huutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri
häkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja
lustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.

-- Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti.
Kaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä
sateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin
jaksan tästä lähteä kotiin.

Tällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän
hämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta
voimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli
siitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi
katsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä
ja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan,
ovi murrettu.

-- Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki
leipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan
leipää? Kaivoissako?

Tuontuostakin astui ulos leipomorakennuksesta henkilö kantaen arkun,
taikinapytyn tai seulan palasia, mikä hamppuloukun vartta, rahia,
koria, tilikirjaa, sanalla sanoen jotain tuohon leipomoparkaan
kuuluvaa. Ja huutaen: tilaa, tilaa! kuljettiin läpi väkijoukon.
Kaikki nämä henkilöt riensivät samaan suuntaan, ja sovittuun
paikkaan, sen saattoi selvästi huomata.

-- Mitähän tämä taas merkinnee? ajatteli Renzo; ja rupesi kulkemaan
erään henkilön jälessä, joka sitoi yhteen silvottuja lautoja ja
nosti tämän taakan selkäänsä, alkaen kulkea muiden mukana sitä katua
pitkin, joka pohjoispuolelta sivuuttaa tuomiokirkon ja joka on saanut
nimensä[9] portaista, jotka olivat siinä silloin, mutta jotka joku
aika sitten ovat siitä kadonneet.

Halu seurata tapahtumien kehitystä ei voinut pidättää
vuoristolais-ystäväämme saavuttuaan tuomiokirkon kohdalle
pysähtymästä sen eteen, sitä suu auki katselemaan. Sitten hän
joudutti askeleitaan saavuttaakseen sen henkilön, jonka oli valinnut
oppaakseen. Kuljettuaan kulman ohi hän loi katseen tuomiokirkon
etusivullekin, joka siihen aikaan enimmäkseen oli järeämuotoinen
ja sangen keskeneräinen. Renzo seurasi yhä lautataakan kantajaa,
joka kulki keskelle kirkkotoria. Kuta kauemmaksi he tulivat, sitä
tiheämmäksi kävi tungos; mutta kantajalle tehtiin tilaa; tämä halkoi
väentulvaa, ja Renzo, joka yhä pysyi hänen kintereillään, saapui
hänen mukanaan väkijoukon keskustaan. Siinä oli tyhjä paikka ja sen
keskellä tuli, hehkuva rovio tehty yllämainituista työkaluista.
Yltympäri paukutettiin käsiä, koputettiin jalkoja ja päästettiin
ilmoille voitonhuutoja ja kirouksia.

Kantaja paiskaa laudanpätkänsä hiilustaan; toinen kohentelee tulta
puoleksi hiiltyneen hiilihangon varrella, nostellen hiiliä sivuilta.
Savu kasvaa ja sakenee, liekki leimahtaa jälleen ilmoille ja sen
mukaan huudot kiihtyvät rajummiksi:

-- Eläköön yltäkylläisyys. Kuolkoot nälkään näännyttäjät. Kirottu
olkoon nälänhätä. Alas muonavoudit, alas oikeus! Eläköön leipä!

Totta puhuen ei jauhohinkalojen ja taikinapunttujen hävittäminen,
leipomojen ryöstäminen ja leipurien häviöön saattaminen ole soveliain
keino kartuttaa leipää. Mutta tämähän on niitä metafysillisiä
ongelmia, jotka eivät mahdu rahvaan päähän. Olematta suuri
metafysikko syrjäinen usein itsestään tulee tällaista ajatelleeksi;
vasta kun on kyseessä olevasta asiasta paljon puhunut ja paljon
kuullut puhuttavan hän hämmästyy niin, ettei sitä käsitä. Tällainen
järkevä ajatus oli heti johtunut Renzon mieleen ja se palasi
tuontuostakin. Mutta hän ei sitä lausunut julki; sillä noiden monien
kasvojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt tahtovan
sanoa:

-- Veliseni, jos teen väärin, oikaise minua, ja minä olen sinulle
siitä kiitollinen.

Jo oli rovion liekki uudelleen sammunut; ei näyttänyt enää kukaan
tulevan saapuville tuomaan uusia polttoaineita, ja rahvas alkoi
ikävystyä. Silloin levisi huhu, että Cordusiolla, läheisellä pienellä
torilla, joka sijaitsi useiden katujen risteyksessä, juuri oli alettu
rynnätä erään leipomon kimppuun. Usein tällaisissa tilaisuuksissa
jonkun tapauksen ilmoittaminen riittää itse tuon tapauksen
syntymiseen. Samaan aikaan kuin tämä sanoma levisi, heräsi rahvaassa
halu lähteä sinne.

-- Menenpä sinne. Tuletko mukaan? Menkäämme sinne -- kuultiin joka
taholta. Väkitunko hajaantuu ... se muuttuu jonoksi.

Renzo jäi takimaisten pariin ja liikkui ainoastaan mikäli väenvirta
veti häntä mukanaan. Hän neuvotteli sillävälin itsekseen, pitikö
hänen väistyä syrjään tungoksesta ja palata luostariin tapaamaan
isä Bonaventuraa, vaiko katsella vielä tätä uutta mellakkaa. Nytkin
voitti uteliaisuus.

Hän päätti kuitenkin pysyä syrjässä tiheimmästä tunkeilusta, missä
voisi saada ruhjotuksi luunsa tai joutua vielä pahempaankin pulaan,
ja sensijaan pysytellä jonkun matkan päässä katselijana. Huomatessaan
jo olevansa väljemmillä tiloilla, hän otti esiin taskustaan toisen
leivän, puri siitä palasen ja alkoi astua meluavan jonon jälkeen.

Tämä oli jo torilta saapunut ahtaalle ja vanhalle Kalastajakadulle
ja sieltä vinokattoisen holviportin kautta Kauppiaiden torille. Kun
kuljettiin sen seinänsyvennyksen ohi, joka keskeyttää silloisen
Tohtorienkoulu-rakennuksen pylväskäytävän, oli niitä varsin harvoja,
mitkä eivät luoneet katsetta suureen, siinä kohoavaan vakavan,
äreän, synkän näköisen Filip toisen kuvapatsaaseen, joka marmoriin
veistettynäkin herätti epämääräistä kunnioituksen ja pelon tunnetta
ja joka käsivarsi ojennettuna näytti huutavan:

-- Tässä olen, kirottu roskaväki!

Tämä kuvapatsas katosi omituisella tavalla. Noin sata
seitsemänkymmentä vuotta niiden tapahtumien jälkeen, joita
paraikaa kerromme, asetettiin tälle kuvapatsaalle toinen pää,
sen kädestä poistettiin valtikka ja pantiin sijalle tikari. Ja
kuvapatsaalle annettiin nimeksi Marcus Brutus. Näin muutettuna se
oli pystyssä parisen vuotta. Mutta eräänä aamuna muutamat henkilöt,
jotka varmaankaan eivät pitäneet Marcus Brutuksesta, vaan joilla
päinvastoin oli häneen jotain salaista kaunaa, viskasivat kuvapatsaan
ympärille nuoran, kaatoivat sen kumoon ja ilkkuivat sitä monella
muotoa. Kun he sitten olivat sitä typistelleet ja saattaneet sen
muodottomaksi möhkäleeksi, he sitä laahasivat pitkin katuja, tehden
sen seitsemän ilvettä. Ja kun olivat vallan väsyksissä, he heittivät
sen Herra ties minne.

Jospa joku olisi tätä ennustanut Andrea Biffille, kun hän sitä
veisteli!

Kauppiaiden torilta meluava joukkio samoili Parkkuminkutojain kadulle
ja sieltä Cordusio-torille.

Saavuttuaan tälle pikkutorille jokainen heti kääntyi leipomoon
päin, jonka huhu oli maininnut. Mutta ystäväjoukon asemesta, joita
odotettiin nähtävän siellä täydessä ryöstötyössä, huomattiin vaan
muutamia henkilöitä, jotka epäröivinä seisoivat jonkun matkan päässä
leipomosta; tämä oli suljettu ja sen ikkunoiden ääressä seisoi
asestettuja ihmisiä, joilla näytti olevan aikomus tarvittaessa
puolustautua.

Tätä nähdessään mitkä jäivät ihmettelemään, mitkä kiroilivat, mitkä
nauroivat, mitkä kääntyivät, mitkä tahtoivat palata. Toiset sanoivat:

-- Eteenpäin, eteenpäin.

Siinä syntyi kuin virta ja vastavirta, kysymysten ja selitysten
risteilyä, sitten epäröimistä ja viimein täydellinen pysähdys, jota
säesti kumea neuvottelun kohina.

Kesken kaikkea kuuluu joukosta kirottu ääni:

-- Tässä on lähellä viljavoudin talo. Menkäämme noutamaan itsellemme
oikeutta ja ryöstämään se puti puhtaaksi.

Tämä tuntui pikemmin jo tehdyn sopimuksen yleiseltä
mieleenpalauttamiselta, kuin odottamattomalta ehdoitukselta.

-- Viljavoudin luo! Viljavoudin luo! oli ainoa huuto, minkä saattoi
eroittaa.

Joukko lähtee liikkeelle yhteisen raivon kiihottamana kulkien sitä
katua kohti, missä niin onnettomana hetkenä mainittu talo sijaitsi.



KOLMASTOISTA LUKU.


Onneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian,
johon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän
myrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin
raskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.

Joku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle
ilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.

Palvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat
tyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan
tietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti
riennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii
pakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako
on liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He
pöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan
kuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.

Kiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa
tyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa
ja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja
ovea vasten.

-- Viljavouti! Viljavouti!

-- Tiranni! Näännyttäjä!

-- Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.

Tuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta
huoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja
kehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään
hänelle jonkun pakokeinon.

Mutta miten ja minne paeta?

Hän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena
alas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita
ihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja
entistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen
kaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä
soppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli
hieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän
pauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä
tiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän
tukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi
kokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja
puristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan...

Mitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.
Täytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.

Tällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon
viemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.

Kuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä
kiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut
aivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä
tilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan
selvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen
kuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien
alaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli
viheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä
tuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta,
oli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti
päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä
aikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota
monella tavoin koetettiin murtaa.

Mitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen;
mitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä
tarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä
kivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja
kynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja
tehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon.
Ne, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön,
kiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä
tunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin
runsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä,
kiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin
valitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin,
että kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.

Viranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät
heti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi
oli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian
sotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin,
soturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli
jo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi
pysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei
tiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet,
ei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja
molemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua
ja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla;
eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui
upseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut
vähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa.
Eikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut
raivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja
vasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät;
mutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.

Kuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä
ja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta,
vaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan
mielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä
ja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö,
peloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät
tuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan
tahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat
ärsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin
edempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta;
hävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana
pyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät
herjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.

Näiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan
pahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta
näkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään,
liikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä
inhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää
ja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni
ovenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.

-- Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja
nähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja
kenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka
mykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.

-- Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata
kristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me
teemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä
leipää!

-- Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan
pirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli
saattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.

-- Odota, odota.

-- Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.
Hän on urkkija.

-- Ottakaa se mies kiinni!

-- Antakaa hänelle aimo löylytys!

Sadat äänet kuuluvat ympäristöstä:

-- Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?

-- Viljavoudin palvelija.

-- Vakoilija!

-- Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.

-- Missä hän on? Missä hän on?

-- Käsiksi siihen mieheen.

Renzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi
pujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet
piiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo
vihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti
vallan läheltä kuuluva huuto:

-- Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!

Mitä se oli?

Se oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat
nostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen
tunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi
saattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.

Kantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse
portaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka
askeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi
sivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi.
Toisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten
irtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia.
Saattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja
käsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan,
kömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:

-- Eteenpäin vaan!

Sysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset
kiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan
kääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat
hajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä
uutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi
sitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä
paikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen
tarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä
kertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.

Äkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää
keskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:

-- Ferrer! Ferrer!

Hämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot
kohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä
toistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä
puolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.

-- Tuossa tulee Ferrer!

-- Se ei ole totta, ei ole totta!

-- Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!

-- Ei, ei!

-- Tuossa hän on, vaunuissa!

-- Mitä siitä on väliä.

-- Mitä hänellä täällä on tekemistä!

-- Me emme tarvitse ketään.

-- Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.

-- Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.

-- Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.

-- Takaisin, takaisin!

-- Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!

-- Vankilaan viljavouti!

Ja kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä
odotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat
varpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat
pysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat
varpailleen.

Todellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan
vastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio
Ferrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että
ajattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut
syynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä
rauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta.
Sanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla
tavalla saavuttamaansa kansansuosiota.

Rahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia
henkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta
vakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta
toimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa
pakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat
kaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se
uhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole
liikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta
näiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä,
jotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan
päinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä
kiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta
kuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua.
Taivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden
yhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa,
vaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.

Mellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki,
josta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein
liittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman
kuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen
oikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän
halukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin
sääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu
tuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan
ja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan
jakelemaan tai ulvomaan jollekin.

-- Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat
heidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei
kyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse
tuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo
henkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat
vuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen
eri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää
lausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään,
kun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan
monet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:

-- Menkäämme tiehemme.

Sitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:

-- Mitä oikeastaan on tapahtunut?

Mutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa
enemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista
toimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen
puolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka
taistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen
ja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka
osaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan
intohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen
hyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai
asettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa
päästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja
mahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön
pyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.

Tämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että
niiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat
ylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon
nähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä
tuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet
alakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat
menettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.

Ferreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä
viljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen
sankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä
kumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin
suosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta,
jota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli
keskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.

Erinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka
itse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan
raivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä
olisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan
ja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta
tyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun
heitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä,
jotka valtasivat useiden mielet.

Rauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä
monella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen
suosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla
saada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset
paukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja
tai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen
sanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen
näitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.

-- Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!

-- Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?

-- Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi
huudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi.
Vankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.

Ja kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi,
laimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät
enää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin
estämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat
näitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät
raivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta
verenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:

-- Vankilaan, oikeutta, Ferrer!

Lyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset
ottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä
että valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä
kutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut),
ilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät
viljavoudin pysymään valmiina, "jotta hän heti lähtisi vankilaan --
hm, ymmärrättekö?"

-- Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä
uudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat
_Vidit Ferrer_, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle
painettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen
korvaansa.

-- Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.

-- Hän on kunnon mies, eikö totta?

-- Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta
nuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan
viljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.

Turhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi
heti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta
voimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta
onnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon
vallan vaunujen viereen.

Nämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne
pysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen
esteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin
toisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta
uhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus
olisi tullut Filip IV:nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli
suorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän
lisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen
kaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen
korviin.

Hänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi
sormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten
hajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle
ja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä
vastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas
ikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen
hiljaisuutta.

Kun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat
lähimmät hänen sanansa.

-- Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa,
minä pyydän.

Lopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta,
niin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin
monesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti
poskensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:

-- _Par mi vida, que de gente_![10]

-- Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää,
leipää!

-- Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä
lupaan.

Ja hän laski kätensä sydämelle.

-- Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. -- Tulen
noutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen.
Ja hän lisäsi puoliääneen:

-- _Si está culpable_.[11]

Kumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:

-- _Adelante, Petro, si puedes_.[12]

Ajuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut
ylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan
oikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman
väistymään.

-- Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen
verran vaan, että pääsemme kulkemaan -- sanoi hänkin.

Tällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen
niin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat
saivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä
heidän povelleen ja työntäen varovasti:

-- Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!

Toiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät
kulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin.
Nämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille
henkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren
vaaran alaiseksi.

Renzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta,
joka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja
jota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista,
ja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti
auttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut
yrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa,
eikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä
kuja.

-- Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen
syrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.

-- _Adelante, presto, con juicio_,[13] sanoi ajurille isäntäkin.

Ja vaunut kulkivat edelleen.

Niiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli
yleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä,
jotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli
Renzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli
suurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi
kyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta
nuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio
Ferrerin ystäväksi.

Niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti
kulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä
esteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama.
Mutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta
matkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin
Ferrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle
ja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka
etenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi
kuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.

Ferrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki
vilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin,
voidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan
aikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa,
joka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties,
mitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut
suurkanslerin virastoa.

Silloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin
saapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin
pamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer
itse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi
umpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä
joku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui
pitkin tietä:

-- Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan.
Hän on saapa rangaistuksensa ... _si está culpable_. Niin, niin,
minäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. _Asi es_ -- niin on, piti
sanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein
uskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. _Ox, ox, guardas_,[14]
älkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. _Petro; adelante, con
juicio_. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän.
Leipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi
eräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään
vaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota.
Mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No
mitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut
hänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja
vastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta
murisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti
tukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle,
etupäässä hyvien avustajiensa tukemana.

Toiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat,
olivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat
käyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia.
Työntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla
voimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko
kahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin,
että portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin
edelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen
mukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka
muodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon
tulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista
näistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä
kaikki.

Ferrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan
vapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa
kuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen
irti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat
halkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos
vääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti
niitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen
ja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi
sen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten
pystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen,
astui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.

Väki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli
lukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja
tarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä
pysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen
rahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden
sydämelleen ja huusi:

-- Leipää ja oikeutta.

Sitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena
astui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.

Tällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin
lopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt
haa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti
kaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.

-- Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen
sisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö
sitä jälkeeni ... taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa
varten. No, no, ystäväni, -- näin hän sanoi sisällä olijoille --
varokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi,
kylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei!
vaippani, vaippani!

Todella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer
kiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa
luikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet
olivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä,
pöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat
ruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen,
käsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen
Herraa jouduttamaan sisälle mennyttä.

-- Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille,
jotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:

-- Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!
Voi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!

-- Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?

Viljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja
kantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän
päästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän
tunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen
poskilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:

-- Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä
täältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.

-- _Venga con migo, usted_,[15] ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven
edessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä
rohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:

-- _Aqui está el busilis! Dios nos valga_![16]

Ovi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon
kutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten
lapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa
väestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten
muodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti
viljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin
vaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee
vaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi,
älysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä
hyvähuutoja ja kirouksia.

Saattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut
kaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi
lausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen;
ja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa,
olivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet
pitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa
vapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin
nämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen
takana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.

Heti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia
pysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin
olemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin
sitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön
koko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana,
hän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli
yhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin
hän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka
kaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:

-- Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen,
minun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän
ei pääse käsistäni. _Por ablondarlos_.[17] Se on vallan kohtuullista.
Tulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän
parastanne. Ankara rangaistus. _Esto lo digo por su bien_.[18] Oikeat
hinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää
hieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan
ystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän
on roisto. _Perdone, usted_.[19] Hänellä ei totisesti tule olemaan
hauskaa ... _si es culpable_.[20] Niin, kyllä me tulemme opettamaan
leipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen
kaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! _Animo; estamos ya
quasi afuera_.[21]

Todella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri
pääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi
hieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen
apujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se
kun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia
palaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille
vapaana ulospääsyn.

Vaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa
suurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun
upseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan
oikean käden liikkeellä:

-- _Beso a usted las manos_.[22]

Nämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli,
nimittäin:

-- Olettepa antanut minulle aimo apua.

Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi
hyvin sopinut sanoa: _Cedant arma togae_.[23]

-- Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit.
Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä
upseeri ei osannut latinaa.

Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien
kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän
povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli
ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois
tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin
kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.

-- _Levantese, levantese; estamos ya afuera_[24] sanoi Ferrer
viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen
nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki
ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan
loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa,
jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja
huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: -- _Que dirá de esto
sua excellenda_.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella
tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? -- _Que dirá
el conde duque_,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti
kahisee tavallista enemmän? -- _Que dirá el rey, nuestro senor_,[27]
sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen
korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? -- _Dios lo sabe_.[28]

-- Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi
viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne
käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle,
elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä
murhajoukosta.

-- _Usted_ on tekevä, mikä on soveliainta _por el servicio de su
Magestad_,[29] vastasi vakavana suurkansleri.

-- Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi
viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.

Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei
mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää
hänestä mainitse mitään.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Paikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja
vasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia
hommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin
ja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin
tunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan
jutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni
samoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi,
että Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista
saattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla
niin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja,
jotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään
tulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen
toinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi
he tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen
mahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa
nämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään
läksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan
vapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät
siihen talon ja kadun vartijoiksi.

Mutta läheisillä kaduilla ja toreilla oli siellä täällä ihmisryhmiä.
Missä seisoi pari tai kolme henkilöä, siihen kokoontui kolme,
neljä, kaksikymmentä. Jos joku siitä poistui, tuli toisia sijaan.
Ne muistuttivat noita pilvenhattaroita, jotka hajalla liitelevät
taivaalla ukkosilman jälkeen, ja joita katsellessaan ihmiset sanovat:

-- Rajuilma ei vielä oikein ole asettunut.

Saattaa kuvitella, miten sekavat puheet siinä liikkuivat.

Mikä kertoi mahtipontisesti näkemiään erikoistapauksia; toinen
selosteli omia urotöitään; mikä iloitsi jupakan onnellisesta
päätöksestä, ylistäen Ferreriä ja ennustaen viljavoudille kovia
päiviä. Joku hymähti ivallisena:

-- Älkää pelätkö, että he hänet surmaavat. Susi ei syö suden lihaa.

Muuan mutisi kiukustuneena, ettei oltu tehty, mitä olisi pitänyt
tehdä, että tämä oli pelkkää petkutusta ja että oli ollut
houkkiomaista nostaa niin suurta melua ja sitten antaa vetää itseään
niin pahasti nenästä.

Tällävälin aurinko oli mennyt mailleen, ja esineet vaipuivat kaikki
harmaaseen hämyyn. Monet väsyneinä päivän vaivoista ja kyllästyneinä
lörpöttelemään hämärässä, alkoivat astua kotia päin.

Renzo ystävämme oli tukenut vaunujen kulkua, niin kauas kuin se oli
ollut tarpeellista, ja oli niiden jälessä hänkin kuin riemukulussa
astunut kahden sotilasrivin välitse, ja iloitsi nähdessään
ajoneuvojen rientävän edelleen vapaina kaikesta vaarasta. Hän kulki
vielä kappaleen matkaa joukon mukana ja pujottautui siitä ulos ensi
sivukadun kohdalla, vuorostaan hengittääkseen vapaammin.

Astuttuaan muutaman askeleen vapaana tungoksesta, ollen niin monen
tunteen, niin monen vaikutelman ja tuoreen ja sekavan muiston
valtaamana, hän tunsi nälkää ja levon tarvetta. Senvuoksi hän alkoi
katsella ylös pitkin talojen seiniä, etsien jonkun ravintolan
kylttiä; sillä oli liian myöhäistä mennä kapusiinilais-luostariin.
Kulkiessaan näin pää pystyssä hän osui erään väkiryhmän kohdalle. Hän
pysähtyi ja kuuli, että siinä keskusteltiin tuumista ja yrityksistä
seuraavan päivän varalle. Hän kuunteli kotvan aikaa, mutta ei sitten
voinut pidättäytyä tokaisemasta joukkoon muutamaa sanaa, arvellen,
että mies, joka oli tehnyt niin kovaa työtä kuin hän, olematta
itserakas saattoi lausua julki mielipiteensä. Hän oli muuten sen
päivän kokemuksistaan saanut sen vakaumuksen, että jos vastedes
tahtoi ajaa perille jonkun pyyteensä, piti vaan saattaa se kadulla
kuljeskelevan rahvaan suosioon.

-- Hyvät herrat! hän huudahti saarnanuotilla. Saanko minäkin lausua
vaatimattoman mielipiteeni? Minun vaatimaton mielipiteeni on tämä:
ettei tehdä vääryyttä ainoastaan silloin, kun leipä on kyseessä:
ja koska tänään olemme selvästi nähneet, että saavuttaa oikeutta,
kunhan vaan kohottaa äänensä kuuluviin, niin tulee meidän jatkaa
vaan tähän tapaan, kunnes on keksitty keinot kaikkia heidän muita
konnamaisuuksiaan vastaan ja kunnes maailmassa pääsee vallitsemaan
vähän kristillisemmät olot. Eikö ole totta, hyvät herrat, että on
olemassa lauma tiranneja, jotka toimivat vallan vastoin kymmentä
käskyä, jotka etsiskelevät rauhallisia ihmisiä, mitkä eivät edes
heitä ajattele, tehdäkseen näille ihmisparoille pahaa, ja nuo
tirannit ovat vielä lisäksi aina oikeassa. Ja tehtyään tavallista
ilkeämmän konnantyön he kulkevat pää vielä pystymmässä, niin
että voisi luulla heille tehdyn vääryyttä. Varmasti tuollaisista
henkilöistä Milanollakin on osansa.

-- Liiaksikin, huusi muuan ääni.

-- Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme
niistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta
puolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita
tarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on
siellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa
minulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen
herrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on,
(ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että
on painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia.
Eivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia,
ettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta
prikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty
rangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen
tai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan
tohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat
teille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin
paavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä
kunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja
hänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille;
mutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä
liittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo,
sillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin
nähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa,
kuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja
miten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä
Ferrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani
voisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin
nähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja
se oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli
jokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli
Ferrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein
minun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle
oikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa
oli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle
asetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua
hulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki
nämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei
ainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma
jatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja
täytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta
siitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei
heidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos
ylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan
me auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että
hänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki
konnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki!
Hänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa,
vaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara
prosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja
missä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja
missä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella
kalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava,
että täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot
matkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän
me aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että
heidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko
oikeassa, hyvät herrat?

Renzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet
ympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä
kuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi
sekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:

-- Hyvä!

-- Tietysti!

-- Hän on oikeassa!

-- Se on aivan totta!

Näin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut
arvostelijoita.

-- Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia;
ne ovat kaikki viisastelijoita. -- Ja hän meni tiehensä.

-- Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan
neuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää
halvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.

Renzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä
puristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.

-- Hyvästi, huomiseen.

-- Minne?

-- Tuomiokirkon edustalle.

-- Hyvä.

-- Hyvä.

-- Ja mitä sitten teemme?

-- Sitten jotain tehdään.

-- Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan,
missä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen
nuorukainen ainakin? sanoi Renzo.

-- Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi
eräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei
vielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii
teille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.

-- Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.

-- Ei vallan kaukana.

Väki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia
Renzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa,
kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.

-- Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat
pesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.

Ja matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.

-- En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin
väsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?

-- Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.

-- Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?

-- Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.

-- Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia
kokea.

-- Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman
varovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani.
Mutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. -- Näenpä tuossa ravintolan
kyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.

-- Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää
vaan lyhyt matka, virkkoi opas. -- Tässä teidän ei olisi hyvä olla.

-- On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori
herra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun
pantavaa ja kupo olkia -- siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein
tärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin.
Jumalan nimessä.

Ja hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella
riippui "Täysikuun" ravintolan kyltti.

-- No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja
hän seurasi Renzoa sisälle.

-- Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin,
näin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan
kanssani lasin viiniä.

-- Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin
paikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan
poikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle
kumppaninsa kanssa.

Huonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta
katto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki
täydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää
pöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla,
missä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas
lyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin
taas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä
berlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet
puhua, varmaankin olisivat sanoneet:

-- Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan
katsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset
asiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.

Melu oli suuri.

Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan
palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti.
Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti
kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli
tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti
tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän
nousi ja astui tulijoita vastaan.

Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:

-- Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin
sinut hiiteen!

Luotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:

-- Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa,
olet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin
sinut kyllä tunnen.

Tämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän
kasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva --
pyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät
kirkkaat ja pistelevät.

-- Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.

-- Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain
haukattavaa.

Näin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi
soinnukkaan huokauksen: -- ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

-- Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja
täydessä touhussa.

Mutta samassa johtui hänen mieleensä se rahi ja pöytä, missä viimeksi
oli istunut Lucian ja Agnesen kanssa. Ja hän huokasi syvään. Sitten
hän pudisti päätään, ikäänkuin karkoittaakseen tämän ajatuksen. Ja
samassa hän näki isännän tulevan viinipullo kädessä.

Opas oli istuutunut vastapäätä Renzoa. Tämä kaatoi hänelle heti
viiniä ja sanoi:

-- Huulten kostukkeeksi.

Ja täytettyään toisen lasin, hän tyhjensi sen yhtenä siemauksena.

-- Mitä annatte minun syödä? hän sitten kysyi isännältä.

-- Kappaleen patapaistia, ehdoitti tämä.

-- Olkoon menneeksi, patapaistia.

-- Heti paikalla, virkkoi isäntä Renzolle.

Tarjoilijalle hän sanoi:

-- Kata pöytä vieraalle.

Sitten isäntä palasi uunin ääreen.

-- Mutta ... sanoi hän kääntyen Renzon puoleen, leipää ei minulla
tänään ole tarjottavana.

-- Mitä leipään tulee, sanoi Renzo ääneensä ja nauraen, niin on
Kaitselmus pitänyt siitä huolen.

Ja vedettyään esiin kolmannen ja viimeisen niistä leivistä, jotka oli
noukkinut San Dionigin ristipylvään juurelta, hän kohotti sitä ilmaan
ja huudahti:

-- Kas tässä Kaitselmuksen leipä!

Tätä kuullessaan monet kääntyivät; ja yksi heistä huusi nähdessään
voitonmerkkinä ylös kohotetun leivän:

-- Eläköön halpahintainen leipä!

-- Halpahintainen! toisti Renzo. Ilmaiseksi sen on ihmisrakkaus
tarjonnut.

-- Sen parempi, sen parempi!

-- Mutta, lisäsi heti Renzo, en tahtoisi että nämä herrat
ajattelisivat minusta pahaa. En minä ole, kuten sanotaan,
näpistellyt. Löysin sen maasta, ja jos tapaisin omistajan, olisin
valmis maksamaan.

-- Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään
nauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori
mies oli puhunut tosissaan.

-- He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella
niinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä
leipää käsissään hän virkkoi:

-- Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin
pannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli
ohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.

Hän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne
alas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:

-- Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei
koskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!

-- Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas;
hänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.

-- Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen
pöytää.

-- Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode;
kunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta
tottunut puhtauteen.

-- Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.

Hän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä
mustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.

-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Renzo; nielaisten palan tarjoilijan
tuomaa patapaistia.

Sitten hän hymyili ihmetellen:

-- Ovatko nämä nyt teidän puhtaat vuodeliinanne?

Isäntä ei vastannut, vaan asetti pöydälle mustepullon ja paperin,
nojasi pöytään vasenta käsivartta ja oikeata kyynäspäätä, piti
sojossa kynää, katsoi Renzoon ja virkkoi:

-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle suku- ja ristimänimenne sekä
synnyinseutunne.

-- Mitä? kysäsi Renzo. Mitä on kaikella tällä tekemistä vuoteen
kanssa?

-- Täytän velvollisuuteni, sanoi isäntä, katsoen opasta silmiin.
Meidän on tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä, jotka
poikkeavat asumaan taloomme; _suku- ja ristimänimi ja kansallisuus;
missä hommissa liikkuu, onko matkustajalla aseita ... kauanko viipyy
tässä kaupungissa_, näin kuuluvat asetuksen selvät sanat.

Ennenkuin vastasi Renzo tyhjensi uuden lasin; se oli jo kolmas. Ja
pelkäämme, ettemme tämän jälkeen enää voi niitä laskea.

Hän virkkoi sitten:

-- Kas, kas! Onko teillä asetus! Minäpä kuvittelen olevani
lakitieteen tohtori. Ja silloin tiedän oitis, missä arvossa asetuksia
sopii pitää.

-- Puhun tosissani, sanoi isäntä, yhä katsellen Renzon äänetöntä
seuralaista. Hän meni uudelleen kaapin luo, otti siitä esiin suuren
plakaatin, joka sisälsi täydellisen asetuksen, ja kääri sen auki
Renzon eteen.

-- Vai siinä se nyt on! huusi tämä, kohottaen toisella kädellä
uudelleen täytettyä lasia, jonka heti tyhjensi, ja ojentaen toista
kättä ja osoittaen sen etusormella asetusta. Siinä tuo erinomainen
rukouskirjan lehti. Se minua suuresti ilahuttaa! Tunnen hyvin
tuon vaakunan; tiedän mitä merkitsee tuo jumalankieltäjän pää
nuora kaulassa. (Siihen aikaan painettiin asetusten ylälaitaan
maaherran vaakuna; ja Don Gonzalo Fernandez de Cordovan vaakunassa
oli kuvattuna maurilainen kuningas kahleet kaulassa.) Nämä kasvot
merkitsevät: käskeköön, ken voi, ja totelkoon ken haluaa. Kun tämä
kuva on lähettänyt kalerilaiva-orjuuteen Don ... no niin ...
tiedänhän itse, ketä tarkoitan; ... sen mukaisesti kuin tuntemani
toinen tuonlainen asetus määrää; kun se on auttanut kunniallista
nuorta miestä naimaan kunniallisen nuoren naisen, joka tahtoo tulla
hänen vaimokseen, niin silloin sanon nimeni noille kasvoille.
Annanpa niille vielä suukkosen kaupanpäällisiksi, Saattaapa minulla
olla hyvät syyni olla mainitsematta nimeäni. Entä jos suuri roisto,
jolla on käytettävänään lauma muita roistoja -- sillä jos hän olisi
yksin ... tässä Renzo lopetti lauseen merkitsevällä kädenliikkeellä.
Katsokaas, jos ehkä suuri roisto tahtoisi tietää, missä olen,
tehdäkseen minulle jonkun ruman kepposen, niin luuletteko, että
nuo kasvot minua auttaisivat? Minunko pitäisi ilmaista yksityiset
asiani! Olisipa se kaunista. Olettakaamme, että olen tullut Milanoon
ripille. Mutta aion antaa kapusiinilais-munkin itseäni ripittää, enkä
hotellinisännän.

Isäntä oli vaiti ja katsoi edelleen oppaaseen, joka pysyi
järkähtämättömästi asemillaan sanaakaan sanomatta. Renzo --
ikäväksemme on meidän se mainitseminen -- tyhjensi uuden lasillisen
viiniä ja jatkoi:

-- Sanonpa sinulle syyn, isäntä hyvä, syyn, jota tulet pitämään
pätevänä. Jos eivät ne asetukset, jotka puolustavat hyvien
kristittyjen oikeuksia, ole minkäänarvoisia, niin sitä suuremmalla
syyllä huonot asetukset ovat vallan mitättömiä. Korjaa siis pois
kaikki nämä joutavat vehkeet, ja tuo minulle sijaan toinen pullo;
sillä tämä on halki.

Näin sanoen hän kolautti sitä varovasti rystöillään ja lisäsi:

-- Kuuletko, kuinka se kaikuu haljenneelta?

Renzon puheet olivat tälläkin kertaa vetäneet kapakkayleisön huomion
puoleensa. Ja kun hän oli lopettanut, nousi yleinen mieltymyksen
murina.

-- Mitä on minun tekeminen? kysyi isäntä tuolta tuntemattomalta, joka
tosin hänelle ei ollut outo.

-- Pois, pois vehkeet, huusivat useat äänet; tuo nuorukainen on
oikeassa! kaikki tuo on pelkkää petkutusta ja kiusantekoa. Nyt on
uusi laki, uusi laki.

Keskellä näitä huutoja outo mies loi isäntään soimaavan katseen tästä
liiaksi paljastavasta vetoamisesta häneen ja virkkoi:

-- Antakaa hänen saada tahtonsa perille, älkääkä nostako riitaa.

-- Olen tehnyt velvollisuuteni, sanoi isäntä ääneensä, ja hän lisäsi
itsekseen:

-- Nyt pesen käteni.

Hän otti paperin, kynän, mustepullon ja asetuksen sekä tyhjän pullon,
jonka ojensi tarjoilijalle.

-- Tuokaa samaa lajia, sanoi Renzo. Se on oivallista viiniä. Ja
sitten lähetämme sen uuden pullon nukkumaan toisen kera, kysymättä
sen suku- tai ristimänimeä, millä asioilla se kulkee tai kuinka kauan
viipyy tässä kaupungissa.

-- Samaa lajia, sanoi isäntä tarjoilijalle, ojentaen hänelle tyhjän
pullon. Ja hän palasi istumaan uuninlaen alle.

-- Tuon toisen otus näyt olevan, hän ajatteli ja alkoi piirtää
kuvioita hiekkaan. Oletpa joutunut kelpo käsiin. Typerä aasi! Koska
kerran tahdot joutua kiikkiin, niin olkoon menneeksi. "Täysikuun"
ravintolan isäntä ei aio myydä nahkaansa sinun tähtesi.

Renzo kiitti opastaan ja kaikkia niitä, jotka olivat olleet hänen
puolellaan.

-- Kelpo ystävät, hän sanoi; nyt näen selvästi, että kunnon miehet
ojentavat toisilleen kättä ja tukevat toinen toistaan.

Sitten hän ojensi kättään pöydän yli ja otti uudelleen puhujan
asennon:

-- Eikö ole hullunkurista, hän huusi, että kaikki vallanpitäjät joka
tilaisuudessa vetävät esiin paperia, kynän ja mustepullon? Aina
kynä valmiina hyökkäykseen. Onpa noilla herroilla todellinen kiihko
tarttua kynään.

-- Kuulkaapas maalaisystäväni, tahdotteko tietää mikä siihen on
syynä? sanoi yksi pelaajista, joka yhtenään voitti.

-- No, antaa kuulua, virkkoi Renzo.

-- Syy on tämä, selitteli edellinen: nuo herrat syövät niin paljon
hanhenpaistia, ja kun he siten saavat äärettömän paljon sulkia,
täytyy heidän käyttää niitä johonkin.

Kaikki remahtivat nauruun, paitsi se peluri, joka hävisi.

-- Kas, sanoi Renzo, tuo mies on runoilija. Täälläkin siis näyttää
olevan runoilijoita. Mutta onhan niitä kaikkialla. Minussakin
on hieman runoilijan vikaa, ... joskus laskettelen minäkin aika
hullutuksia ... se tahtoo sanoa, kun asiat ovat hyvällä kannalla.

Käsittääksemme tätä Renzo paran lörpötystä tulee tietää, että sana
runoilija Milanon rahvaan ja vielä enemmän maalaisväestön keskuudessa
ei merkitse samaa kuin kaikilla sivistyneillä, nimittäin etevää
henkeä, Pindus vuorella asustajaa, runottarien suosikkia; se näet
merkitsee hieman hassuttelevaa henkilöä, jonka puheissa ja teoissa
on enempi sukkeluutta ja kokkapuheisuutta kuin järkevyyttä. Näin
rohkeasti rahvas sekoittelee sanoja, antaen niille alkuperäisestä
merkityksestä sangen kaukaisen käsitteen. Sillä, rohkenenpa kysyä,
mitä runoilijalla on yhteistä hassuttelijan kanssa?

-- Oikean syyn minä kohtsillään sanon teille, jatkoi Renzo. Nuo
herrat ne pitelevät kynää; ja näin heidän lausumansa sanat haihtuvat
ilmaan ja katoavat; sitävastoin he tarkoin kuuntelevat sanoja, jotka
lähtevät köyhän miesparan suusta, ja yks kaks he ne sieppaavat
kiinni lennosta tuolla kynällään ja naulaavat ne kiinni paperille,
käyttääkseen niitä hyväkseen sopivassa tilaisuudessa. Vielä heillä on
muitakin vehkeitä: kun tahtovat hämmentää pois nuorukaisparan, joka
ei ole lukenut mies, mutta jolla on vähän ... kuinka sanoisin ... (ja
kuvatakseen ajatustaan hän etusormensa päällä takoi otsaansa); ja
jos huomaavat, että hän alkaa ymmärtää heidän sekamelskaansa, niin
muitta mutkitta lykkäävät puheeseensa latinalaisia sanoja, jotta
hän joutuisi pois oikealta tolalta ja joutuisi päästään sekaisin.
Sanalla sanoen: nämä epäkohdat ovat poistettavat! Tänään on kaikki
toimeenpantu kursailematta, ilman paperia, kynää ja mustepulloa. Ja
huomenna, jos ihmiset vaan osaavat hillitä itseään, saadaan vielä
suurempia aikaan; ja ilman että kajotaan yhteenkään hiuskarvaan;
kaikki vaan oikeuden tietä.

Tällävälin muutamat kapakkavieraista olivat uudelleen alkaneet
pelata, toiset syödä, toiset räyhätä. Muutamat läksivät pois, toisia
tuli sijaan. Isäntä piti kaikkia silmällä -- kaikki seikkoja, jotka
eivät oikeastaan kuulu kertomukseemme. Renzon outo opas ei vaan
näyttänyt hankkivan lähtöä; hänellä ei kuitenkaan, mikäli saattoi
huomata, ollut mitään tehtävää täällä; mutta hän ei vaan tahtonut
lähteä ennenkuin oli hieman puhunut yksityisesti Renzon kanssa.
Hän kääntyi siis jälkimäisen puoleen ja käänsi uudelleen puheen
leipä-kysymykseen. Ja toistettuaan muutamia noita lauseita, jotka jo
jonkun aikaa olivat kierrelleet suusta suuhun, hän toi esiin oman
mielipiteensä:

-- Jospa minulla olisi valta käsissä, hän virkkoi, niin varmaankin
osaisin saada asiat oikealle tolalle.

-- Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat
tavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan,
ikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.

-- Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää
kaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.

-- No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.

-- Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita
kaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien
luvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka
tahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä
voivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä.
Täytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä
päinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun
mukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta.
Minulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio
Fusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki
leivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin
ja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta
kaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun
nähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu ... mikä
onkaan nimenne?

-- Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän
tuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui
paperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten
kaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.

-- No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?

-- Pitäisihän minulla ... lapsia, ei ... ei vielä ... mutta vaimo ...
jos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.

-- Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän
annoksen.

-- Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon ... ja Jumalan
avulla... No niin, kun minullakin kerta on vaimo?

-- Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin
sanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.

-- Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän
jatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä
tällaista lakia?

-- Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä
ja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat
minua odottaneet.

-- Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti
täyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui
poistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin
takaisin istumaan.

-- Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.

Mutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan
kokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:

-- Hyvää yötä.

Ja hän meni tiehensä.

Mies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän
ponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri
oli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän
viittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle
jotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja
juhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti:

-- Katsokaapas, olin täyttänyt tämän lasin tuota kunnon miestä
varten; näette että se on reunojaan myöten täysi, aivan ystävän
mitalla kaadettu. Mutta hän ei siitä huolinut. Ihmisillä on välistä
kummalliset päähänpistonsa. Syy ei ole minun. Hän saattoi huomata,
että tarjosin sitä hyvästä sydämestä. Mutta koska se, mikä on tehty,
on tehty, ei pidä antaa hyvien humalain mennä hukkaan.

Näin sanottuaan hän tarttui lasiin ja tyhjensi sen yhdessä
siemauksessa.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi tarjoilija ja poistui.

-- Vai ymmärrätte tekin, virkkoi Renzo. Se on siis oikein. Kunhan
syyt ovat oikeat...

Tässä on tarpeen koko totuudenrakkautemme, voidaksemme uskollisesti
jatkaa kuvausta, joka tuottaa niin vähän kunniaa niin tärkeälle
henkilölle, jopa voisi sanoa kertomuksemme päähenkilölle. Samalla on
meidän, ollaksemme puolueeton, huomauttaminen, että tämä oli ensi
kerta, jolloin Renzolle tapahtui tämänkaltaista. Ja juuri hänen
tottumattomuutensa juopotteluun oli suureksi osaksi syynä siihen,
että tämä ensimäinen hutikka oli seurauksiltaan niin onneton. Nämä
harvat lasilliset viiniä, jotka hän aluksi oli juonut toisen toisensa
jälkeen ja vastoin tottumustaan, osaksi sammuttaakseen kurkkunsa
polttoa, osaksi mielensä kuohunnan vaikutuksesta, mikä ei sallinut
hänen tehdä mitään maltillisesti, nousivat hänelle päähän. Hiemankin
tottunut juomari olisi niillä ainoastaan sammuttanut janonsa. Tässä
kohdin lähdekirjoituksessamme tehdään huomautus, jonka mainitsemme,
vastaamatta sen oikeudesta. Kohtuulliseen ja kunnialliseen elintapaan
liittyy -- näin siinä sanotaan -- myös se etu, että sen noudattaja,
kuta enemmän se on häneen juurtunut, sitä helpommin siitä vähänkin
sattumalta luopuessaan heti kokee hairahduksensa tuottamia epäkohtia,
niin että hän sitten muistaa nämä hyvän aikaa. Ja näin hairahduskin
voi olla hänelle opetuksena.

Oli asianlaita miten tahansa, tosiseikka on, että nämä ensi
viinihöyryt nousivat nuoren miehen päähän, minkä jälkeen viini ja
sanat jatkoivat, edellinen vatsaan valumistaan, jälkimäiset suuhun
kohoamistaan, kaikki vaan tolkuttomasti ja määrättömästi. Ja sinä
hetkenä, johon olimme häntä äsken seuranneet, oli hänen tilansa
jo niin ja näin. Hän tunsi suurta tarvetta puhua. Kuulijoita
ei puuttunut, tai ainakaan ei läsnäolijoita, joita hän saattoi
kuulijoinaan pitää. Jonkun aikaa hän oli jotakuinkin vapaasti saanut
sanansa esille, jopa niissä oli ollut jonkunverran järkeäkin.
Mutta vähitellen lauseidensa päättäminen rupesi tuottamaan hänelle
melkoisia vaikeuksia. Ajatus, joka aluksi ilmeni hänen mielessään
jotenkin selvänä, kääriytyi pian usviin ja haihtui äkkiä kokonaan; ja
sana, joka oli viipynyt kotvan aikaa, ei ottanut oikein vastatakseen
ajatusta. Tässä pulassa ollen hän sen vaiston pakoittamana, joka
niin useissa tapauksissa saattaa ihmisen perikatoon, turvautui pullo
ystäväänsä. Mutta miten pullo tällaisessa tilaisuudessa saattoi häntä
auttaa, sen tietää jokainen, jolla on vähänkin tervettä järkeä.

Tuomme esille ainoastaan muutamia näytteitä Renzon tuona onnettomana
iltana laskettelemasta sanatulvasta. Se, minkä jätämme mainitsematta,
ja mikä on monta vertaa runsaampaa, olisi liian sekavaa. Siinä ei
ole järkeä, eikä edes järjen varjoa; ja tämähän on välttämätön ehto
painetussa kirjassa.

-- Hoi, isäntä, isäntä! hän jälleen alkoi, seuraten tätä katseineen
joko pöydän ääreen tai uuninlaen alle, joskus luoden ne sinnekin,
missä isäntä ei ollutkaan, ja puhuen lakkaamatta keskellä
kapakkavieraiden hälinää. -- Oletpa aika isäntä, sinä! Enpä saata
niellä tuota juontasi suku-, ristimäniminesi ja ammattinesi.
Kunnon miehelle, joka minä olen! Et totisesti ole käyttäytynyt
hyvin. Mitä tyydytystä, rohkenenpa kysyä, mitä hyötyä, mitä
iloa ... noin vaan panna nuori miesparka paperille? Enkö ole oikeassa,
sanokaapa te muut? Ravintolanisäntien tulisi pitää kelpo miesten
puolia... Kuulehan, kuulehan toki, isäntä, tahdonpa sanoa sinulle
vertauksen, ... totta puhuen ... kas noita kun nauravat! Olen
tosin hieman päissäni, mutta perusteeni ovat silti oikeat. Sanohan
minulle, isäntä, kuka se on, joka kannattaa tätä liikettäsi?
Juuri me ihmisparat. Enkö ole oikeassa? Tokko nuo asetusten
allekirjoittaja-herrat koskaan tulevat kapakkaan huuliaan kastelemaan?

-- Ne ovat pelkkiä vesipoikia, sanoi Renzon vieruskumppani.

-- He tahtovat pysyä selväpäisinä, lisäsi toinen, voidakseen
taitavammin lasketella valheitaan.

-- Kas, huudahti Renzo. Nyt puhui runoilija. Tekin siis ymmärrätte
tarkoitukseni. No, vastaahan nyt minulle, isäntä hyvä: Onko Ferrer,
joka kuitenkin on paras heistä kaikista, koskaan käynyt täällä
laseja kilistämässä ja tuottamassa sinulle äyrinkään tuloa! Ja
tuo koira, tuo murhaaja Don... No niin, en sano enempää, sillä
pääni on vähän sekaisin. Ferrer ja isä Crrrr ... tiedän itse ketä
tarkoitan ... ne ovat kunnon miehiä. Mutta sellaisia on ani harvassa.
Vanhat ovat nuoria pahemmat ... ja nuoret vanhoja vielä pahemmat.
Kuitenkin olen tyytyväinen, ettei vuodatettu verta. Sellaiset
julmuudet kuuluvat pyövelin virkaan. Leipää, niin se on luonnollista.
Sainpa aika kolhauksia. Mutta annoinpa niitä toisillekin. Tilaa!
Yltäkylläisyyttä! Eläköön!... Ja kuitenkin Ferrerkin!... Muutaman
sanan latinaksi... _Sies baraos trapolorum_... Kirottu tapa! Eläköön
oikeus, leipä! Se on oikeaa puhetta. Sitähän nuo kunnon miehet juuri
olisivat tahtoneet ... kun alkoi soida tuo kirottu kirkonkello: piu
pau, piu pau. Silloin ei totisesti olisi pitänyt pötkiä tiehensä.
Olisi vaan pitänyt pakoittaa tuota herra pastoria ... tiedänpä minä
hyvin, mitä tarkoitan!

Viime sanat lausuttuaan hän painoi alas päänsä, ja näytti muutaman
hetken miettivän jotain. Sitten hän huokasi syvään, nosti kasvonsa
silmät kosteina, ja ilme niin haikean surullisena, että parasta
oli kun ei niiden aihe ollut niitä näkemässä. Mutta nuo raa'at
kapakkavieraat, jotka jo olivat ruvenneet ilkkumaan Renzon kuumeista
ja sekavaa kaunopuheisuutta, nauroivat kahta enemmän hänen surullista
ilmettään. Lähimmät sanoivat: -- Katsokaapa! -- ja kaikki kääntyivät
Renzoon päin. Pian hän oli koko seuran ilkunnan esineenä. Tosin eivät
nämä muutkaan kapakkavieraat olleet vallan selvällä päällä; mutta ei
kukaan ollut juopotellut niin vahvasti kuin Renzo parka; ja lisäksi
tämä oli maalainen. He alkoivat vuoroonsa kiusata häntä typerillä ja
raa'oilla kysymyksillään ja ilkamoivilla elkeillään.

Renzo näytti milloin siitä suuttuvan, milloin otti koko kohtauksen
leikin kannalta, milloin oli välittämättä heidän puheistaan, puhui
itse vallan muusta, milloin kysyen, milloin vastaten, aina vaan
katkonaisesti ja umpimähkään.

Onneksi hänellä keskellä tätä hulluttelua oli kuitenkin jälellä
vaistomainen varovaisuus, joka saattoi hänet välttämään nimien
mainitsemista, niin että ei edes lausunut sitäkään nimeä, joka
epäilemättä oli syvimmin painunut hänen muistiinsa. Meistäkin olisi
tuntunut kovin tuskalliselta jos tuota nimeä, jota kohtaan mekin
tunnemme hieman rakkautta ja kunnioitusta, olisivat häväisseet ja
ivanneet noiden raakalaisten rivot kielet.



VIIDESTOISTA LUKU.


Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän
lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään
hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja
vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä
vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.

Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa,
tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman
selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan
ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen.
Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet
jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli
pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa
meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki
päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti
kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella
kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.

Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän
välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti
toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan
jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei
hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta,
niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän
siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan
jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.

-- Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten
häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli
vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös,
ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle
määrätty.

Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään
hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina,
milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa
tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti
nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja
kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.

-- Kelpo isäntä -- sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että
kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen
poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet
kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä
päähän...

Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää
ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen
nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan
enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen
käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.

-- Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä.
Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne.
Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä
totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät
rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän
tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta.
Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas
niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle
nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.

-- Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat
noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.

-- Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.

Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:

-- Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä
sinut opetan.

Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

-- Toverit, isäntä kuuluu samaan liit...

-- Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen
Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän
pilalla?

-- Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla ... niin,
eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.

Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.

-- No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja
kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun
Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen
taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja
hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli
suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja
että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei
voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen
ainakin tämän asian.

-- Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?

-- Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä
haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut
auki.

-- No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä
huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni...

-- Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon
mies... Mutta rahani... Missä ovat rahani?

-- Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan,
kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada
lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.

-- Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan
itsekin, että uni minua kovasti painaa.

Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä
levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:

-- Hyvää yötä.

Mutta toinen jo kuorsasi.

Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa
meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin
miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä,
mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman
vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin
harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen
valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä
Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa
piirteitä.

-- Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa
itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka
hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa
kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen
itsenne ja muut pulaan.

Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen
äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.

Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset
palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen
asemestaan valvoa kapakkaliikettä.

-- Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka
hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän
lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen.
Sitten hän lisäsi:

-- Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä
kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka
osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat
kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi...

-- Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.
Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa...

-- No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia
noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä,
dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita
samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa
heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos
ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada
ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein
karkeimmat puheet... No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet
jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja
sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa
palata kotia niin pian kuin suinkin voin.

Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita
ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen
nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti
naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli
toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos.
Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen
nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja
hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:

-- Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!

Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli
kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen
murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.

-- Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan
ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti
sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa
ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin
taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut
yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää
sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja
päällepäätteeksi urkkijan seurassa.

Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin
tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla.
Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän
kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen
soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään
ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:

-- Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä
mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi
muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja
tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti.
Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö,
kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani.
Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä
selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut
tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi
Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä
kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada
maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on
olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin
uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy
tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä,
joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa
kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat
tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa
julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin
majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi
selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen
asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja
kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla."
Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava
esiin kukkarosta ... "niistä on maksettava kaksi kolmannesta
kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle."
Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla,
tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen
Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!

Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.

Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire.
Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta
ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet
ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa
niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään.
Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä;
kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä
ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan
leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan
viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka
oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja
hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja
hyvillä sanoilla.

Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten
sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon
avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin
kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi.
Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin
ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla.
Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla,
ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten
ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten
oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä,
niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille
ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai
seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli
hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä
rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten,
että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt
mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa
päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä
juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.

Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen
suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän
olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui
kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi.
Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen,
että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta
ollenkaan mainita nimeään.

-- Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian,
sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me
tiesimme jo asian.

-- Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika
taidokkaisuutta!

-- Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.

-- Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville,
ajatteli isäntä.

-- Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan
kaikkea asiaankuuluvaa.

-- Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?

-- Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi
ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla
anastettua leipää.

-- Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä
hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin
vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.

-- Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja
puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat
kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli
rehellisellä tavalla hankittu?

-- Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä
täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.

-- Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne
on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea
sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.

-- Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani,
koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne,
joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin
teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut
kysyä hänen nimeään.

-- Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia
puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut
pahaa melua, huutoa ja rähinää.

-- Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi
kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa
rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa
etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että
sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät
kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja...

-- No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna
saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä
arvelette?

-- Minä en arvele mitään.

-- Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?

-- Kaikkea muuta!

-- Saammehan nähdä.

-- Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on
saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä
paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on
valta käsissänne, ja teitä asia koskee.

-- Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?

-- On koko joukko.

-- Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän
meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?

-- Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on
mennyt levolle.

-- Talossanne on siis vielä paljon väkeä? -- No hyvä, katsokaa
tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.

-- Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa?
ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.

-- Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.

-- Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää,
onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.

-- Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt
valtaansa.

-- Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan
ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.

-- Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta
sanottavaa.

-- Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.

-- Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia
myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat
tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.

-- Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin
riittää älyni omien asioitteni hoitoon.

-- Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.

-- Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että
olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän
Ylhäisyytenne käsiä.

Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja
miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä
saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja
ääni, joka jalkopuolesta huusi:

-- Lorenzo Tramaglino!

Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät
levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun
miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta.
Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja
edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan
tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni
oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen
hereille.

-- Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen
mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. --
Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.

-- Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte
minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?

-- Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen
vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen
käsivarteensa.

-- Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.
Hoi, isäntä!

-- Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija,
kääntyen notaarion puoleen.

-- Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette
heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.

-- Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.

-- Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.

-- Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa,
ja ihmettelen...

-- Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä
vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.

-- Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä
oikeuden kanssa.

-- Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.

-- Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.

-- Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.

-- Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?

-- Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.

Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.

-- Älkää kajotko rehelliseen mieheen, ... osaanpa minä tässä itsekin
pukeutua..

-- Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.

-- Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.

Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa,
kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä
ylleen hän vielä jatkoi:

-- Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei
ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti
näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet
minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle
kiitollisuuden velassa.

-- Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi
notaario.

Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista
ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.

Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta
oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia,
vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat
toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt
notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi
korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.

Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän
olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen
kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma
siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä
vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat
mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän
koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.

Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi
muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen,
että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän;
mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä
oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi
että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä,
joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät
suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli
kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan
silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota
mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä
arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa
yrittääkseen jotain juonta kysäsi:

-- Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys
suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman
iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin
petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on
mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin
tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen
nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin
nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?

-- Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen
ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua,
joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet
muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta.
Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään
vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut,
enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis
ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette ...
ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne ... antakaa minun vaan
järjestää asia... No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.

-- Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi
pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun
nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.

-- Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.

-- Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte
vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä,
että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka
olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.

-- Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti
veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen
aikaa, niin voisi noin vaan _extra formam_, akateemillisesti,
ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet
tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan
valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen
miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! -- Ei, ei
tästä niin helpolla päästä -- hän ajatteli edelleen, kuunnellen
ja kääntäen päätä taapäin -- tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä
pahemmaksi.

Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta
melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa
luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä,
joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat
hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat.
Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä
valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon
uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö
hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden
kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo
ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.

-- Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan,
että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa
annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös
kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!

Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen
vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin,
etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:

-- No ystäväni, joutukaa nyt.

Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein
pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä,
tunnustellen toisella taskuja.

-- Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä
taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!

-- Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä
muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt
matkaan.

-- En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä
tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta
tahdon omaisuuteni takaisin.

-- Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja
joutukaa nyt.

Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet
ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan
paikkaan ja mutisi:

-- Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette
hieman oppineet heidän ammattiansa.

Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi
heidät katseellaan ja ajatteli:

-- Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa
minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!

Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa,
notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä
portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin,
ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas
ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:

-- Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?

Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat
toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti
kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen
kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset:
(meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia,
jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys
sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen
ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin
ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen
väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän
vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan
ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia.
Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo
ponnisteli vastaan ja huusi:

-- Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle...! Mutta notaario,
jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja,
virkkoi:

-- Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä
sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa
kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi
mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te.
Olkaa siis kärsivällinen!

Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia
kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee
suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:

-- Kärsivällisyyttä!

-- Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa
helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen
myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks
vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun
mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin
neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut
näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta
ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso
teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne
pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin
paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää
teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne... Ja näin pääsette
palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut
oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä
kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun
suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa,
että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään
vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan
huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka
kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen
kulmakarvojaan lisäsi:

-- Ymmärrättekö!

Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä
taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme
ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:

-- Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko
ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.

Ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut
ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin
kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen
kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa:
kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo
kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi
hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään
ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat
karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta
ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla
oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi
ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään
suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.

Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja
vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän
oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka
näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä
suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa
mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista
johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon
muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi
suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle
epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä
ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa
mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku
toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä
pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden
muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat
samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he
tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon
hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti
saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän
toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön
pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla
ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä
huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät
ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat
pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti,
taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee
heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa.
Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä,
huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas
kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka
kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä
edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se,
etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.

Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda
katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi
päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta
tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti
saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin
kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.

-- Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa
kunniaanne, ystäväni!

Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat
ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta,
piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille
silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat
kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät
niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun
kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi,
kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne -- näin
notaario lasketteli edelleen.

Mutta Renzo teki vielä kummempia.

Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä
viisaasti -- me kaikki saatamme erehtyä -- he kiristivät
rannekahleita.

-- Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.

Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka
taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.

-- Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. -- Se on varas,
joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden
palvelijat kulkemaan.

Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän
valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:

-- Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.

Ja äkkiä hän kohotti äänensä:

-- Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin:
Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies;
auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!

Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä
suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten
ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään
tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä
kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet
eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden
huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin;
mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia.
Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi
kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan
pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä
kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa
näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi
joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten
erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut,
hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:

-- Mikä jupakka tämä on?

-- Kirottu korppi! vastasi mies.

Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi
omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa,
mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä
ahdingosta.

-- Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko,
tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.

Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä
alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt
toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja
oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui
ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan
rajoja.

-- Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan,
miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja
sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi
näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli
päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.

-- Jos voin olla metsälintu -- näin hän lisäksi oli ajatellut, -- en
tahdo olla häkkilintu.

Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon
paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten
lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin
asettumaan sinne asumaan.

Mutta miten löytää tie, siinä pulma.

Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei
edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä;
ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi
tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä
vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia
omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia
tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen
isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista
tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen
yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä;
tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei
kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän
sanoi vapauttajilleen:

-- Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!

Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa,
hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta
katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin
eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi
poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt
epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta
herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.

Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään
epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat
olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet
pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä
tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi
tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen
näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka
seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana,
vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki
milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen
aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta
lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan
sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka
kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan
näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun
tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista
kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin
veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi
neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä
kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva
seikka tuottaa uutta pulaa.

Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli
että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli
vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän
lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli
suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?

-- Bergamoon? Itäisestä portista.

-- Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?

-- Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette
Tuomiokirkon torille, sitten...

-- Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.

Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.

Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään
toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti
itsekseen:

-- Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen
sellaisen hänelle tehdä.

Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja
sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen
jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän
kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon"
puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen
seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja
saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle
torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:

-- Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua
odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.

Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin
päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla
paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa
oli vähän kiihoittunut -- tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin
varsin luonnollista, -- ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää
tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä
turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän
suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä
hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:

-- Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka
minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua
eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.

Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin.
Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi
häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää
jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt
vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan
hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.

Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna
joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli
kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään
pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina
rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo,
välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan,
puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että
kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti.
Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille
välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan
katsomatta taakseen.

Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi
kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja
toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi.
Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi
milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli
ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen
mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella -- joukko
sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys.
Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa
ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen
puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä.
Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan,
jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli
sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille
hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia
palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain
urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.

Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan
mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi
tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut
muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut
hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla
matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä.
Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa
valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja
rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän
tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä
täydellisen sekasotkun kanssa.

Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti
muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet
tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.

Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä
tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään,
hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui
kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin
siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai
loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin
oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä
vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta
herättäviltä, ja niin hän tekikin.

-- Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja
mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti
Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli
kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun
suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä
sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti
sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi
suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme
kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten
tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi
ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä
polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut
kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin
kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa
hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa
kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän
mietti jotain toista keinoa.

Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen
seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä
tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa
varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui
viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.

Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä,
hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella
riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta
virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä
saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui
sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella
ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo
hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi
juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan,
sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja
istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä
olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata
matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin
tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi
hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä
vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi
minne hänen oli matka.

-- Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle
jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä,
lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai
kauppalassa... Mikä onkaan sen nimi?... Joku sellainenhan siellä on,
ajatteli hän itsekseen.

-- Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.

-- Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin
painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä?
hän sitten lisäsi.

-- En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa.
Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.

-- Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja
pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua?
Eihän pitkään aikaan ole satanut!

-- Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä,
minne saavutte kulkemalla oikealle.

Ja hän mainitsi sen kylän nimen.

-- Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.

Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä
niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä
edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta,
maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei
matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi
kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon
laskua.

Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen
hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut
hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa
väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä.
Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä,
taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti
aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.

Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan
ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja
jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon
ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran
juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli
kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta
tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli
päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja
sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla,
mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään
majatalo.

Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan
kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi
aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja
aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä
viini hänessä oli herättänyt.

-- Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas
lähteminen matkaan.

Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi,
vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä
sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja
ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!

Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja
tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle
ovea.

Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka
olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon
uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten
siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset
enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta:
kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt
voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis
katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi
noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä,
tuliko hän Milanosta.

-- Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä
vastausta.

-- Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.

Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä
Renzo virkkoi:

-- Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka,
minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.

-- Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä
tungettelevammin.

-- Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.

-- Ettekö siis tule Milanosta?

-- Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä
välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, -- hän
ei siis valhetellut -- sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli
kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä,
joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli
kulkea Gorgonzolaan.

-- Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä
Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?

-- On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi
vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.

Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui
merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja
hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.

-- Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen,
teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo
aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.

-- Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.

-- Tuota noin, niin, Adda joelle.

-- Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?

-- Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.

-- Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä
kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata
teoistaan.

-- Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?

-- Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian
peninkulmaa.

-- Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi
Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen
välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita
joen ylimenopaikkoja?

-- Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän
uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta
ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen
eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut
pöydälle, hän kysäsi:

-- Onko viini väärentämätöntä?

-- Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön
väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin
sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.

-- Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.
Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!

Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla
tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen
tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö
ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli
ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain
joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että
poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä
joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.

-- Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät
tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä
jotain kuulla.

-- Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.

-- Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja
tähän yhtyi vielä pari muuta.

-- Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo
Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä
lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä
herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat
kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.

-- Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin
sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti,
väitteensä kun oli jotenkin rohkea -- ja kun asia kerran pääsee
vauhtiin... Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.

-- Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa -- näin alkoi toinen
joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän
hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan
tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen
kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi
Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina
hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.

Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen
jalustimeen.

-- Terve tuloa!

-- Hauska tavata teidät.

-- Miten onnistui matka?

-- Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?

-- Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?

-- Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen
selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.

-- Muuten, hän jatkoi -- astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien
muiden seuraamana, -- tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo
uutiset paremmin kuin minä.

-- Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen
kättä sydämelle.

-- Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla
kauniita juttuja ... tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko
tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen
illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä
huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te,
hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä
Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, -- ettekö te siis tiedä mitään
noista eilisistä pirunvehkeistä?

-- Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.

-- No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin
itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita
sitten tarkoin tiedustelette...

-- Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?

-- Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?

-- Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.

-- Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille
mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!

Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä,
nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli
kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:

-- Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä
kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että
olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki
matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.

-- No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.

-- Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa
kuulla.

Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi
syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän
ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan
kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan
muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.

-- Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen
tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin --
luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin
valmistettua -- he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä
katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy
samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän
lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat
joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin
asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt
ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä
inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita.
Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet
hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun
myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis
tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo
saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi.
Hyi niitä kasvoja! _Via Crucis_-kadun juutalaiset eivät ole mitään
niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat
heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi
ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän
oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta ... ja
tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä
nenännipukalle.

-- Mutta? ... sanoivat kaikki kuuntelijat.

-- Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä
ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin
espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää
vasten. Kun roskaväki näki valmistukset ... niin mitähän te olisitte
tehneet?

-- Kaikki käpälämäkeen.

-- Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse
paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät _Cordusiolle_, näkivät
tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti
puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille
leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia,
valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot -- heillä oli piru
nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia -- syöksyvät hurjina
sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset,
leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit,
rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin
mallin.

-- Entä espanjalaiset sotamiehet?

-- Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi
laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui
silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin
pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin
että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja
jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä,
toisia suurempi lurjus, ... niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä
oli?

-- No mikä sitten?

-- Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää
tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen...

-- Ja todellako pistivät sen palamaan?

-- Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston.
Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi
sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä
kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin
Kristuksen kuvaa.

Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa,
Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä.
Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka
ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta
kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi
heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.

Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit
kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen
kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen
saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin
hengenmiehet:

-- Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin
annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää
halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus
siitä on naulattu kadunkulmiin.

-- Oliko se totta?

-- Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat
papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?

-- Ja mitä teki kansa?

-- Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea,
näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin
leipä!

-- Mikä onni!

-- Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö,
paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun?
Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena
kuukautena.

-- Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?

-- Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin
kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille
tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En
vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.

-- No mitä sitten vielä on?

-- Nähkääs -- en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä
aamuna -- poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti
saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä
huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä
tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin
Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.

-- Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?

-- Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.

-- Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.

-- Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin
suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo
roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä,
jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten
ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken
tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta,
nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä
sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut
heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin
vuoro, ja niin edespäin... Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset
koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin
vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa,
oli sangen ikävä ajatus.

-- Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.

-- Todellakin, toistivat toiset kuorona.

-- Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys
oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto,
nähkääs.

-- Oliko salaliitto?

-- Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon
ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen
nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä
vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä
jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin,
että Milanossa piilee kuninkaan voima.

-- Hiisi vieköön!

-- Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat
muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei
koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen,
joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta
saanut käsiinsä yhden heistä...

Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan,
tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin
ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei
kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt
kertomuksensa lankaa, jatkoi:

-- Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli
kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta
varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä
hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt,
vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat
tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos
kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt
silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin
suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen
toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle
ja pelastivat tuon heittiön.

-- Ja minne hän sitten joutui?

-- Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut
jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia,
ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja
piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja
tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein
vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta.
Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat
oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja
sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi
heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat
tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen
tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa
on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on
hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa
korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja
jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos
ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä
vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on
tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita
täysin kourin.

Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän
pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana
tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa
hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. -- Mutta pelko, että
voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen
painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi
hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo
lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti
heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.

-- Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten
käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole
hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen
jäänyt kotia.

-- Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?

-- Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä
Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian
tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja
totta puhuen minä en pidä mellakoista.

Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa,
lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.

Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi
mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen
vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui
yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan
suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen
astumaan päinvastaiselle taholle.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä;
helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa
valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli
jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve
piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat
äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.

Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin
tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta
oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa,
ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä,
majataloissa ja teillä!

Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi
oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi
otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa
kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni
kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa
herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita
ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti
kauhua.

Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui _Ave
Mariaan_ ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen
vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti
poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen
suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun
jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään,
ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.

-- Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka
poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät
kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet
näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje
Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne
saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle
sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän
jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle
rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin
varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.

Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän
tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi
epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon
askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:

-- Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut
tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja
puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen
summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella
puolen Addaa -- milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu
joki -- totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä
perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit
uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin:
tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin
olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka
teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut
pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty
ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä
annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne,
jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa
kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!... Tosin
sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin
lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä
koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä
on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen
tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä
utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on... Yksi
ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi
opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen,
jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän
partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje
on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies
hänkin!... Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni.
Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä
lähimäisenne.

Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset
täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan
kaikki hengenvoimat.

Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni,
mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei
nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat
saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.

Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys,
kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan
miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo
samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi
vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman
askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta
tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan
hapuileva etsintä.

Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin
hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta
hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin
ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua
ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan
kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta
turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi
ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla
valittavana ja uhkaavana.

Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja
raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan
miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti
häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei
ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.

-- Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. -- Mitä haluatte tähän
vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö
ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa
tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku
pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi,
varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin
minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin
varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella,
että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku
ylhäinen herra vaunuissaan.

Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen
toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä
yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.

Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty
seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä
tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin
jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän
syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman
askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.

Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei
enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä,
ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet
tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen.
Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja,
noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti
karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.

Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria
tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin
ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin
halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen
puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa
sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä
sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka
vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi
metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka
seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat
hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa
huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla
polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina,
joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon
vastenmieliseltä.

Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne
tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi
vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi
sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä
ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen
viimeisenkin voiman virkeyden.

Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen
kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut,
kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan
masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin
mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä
taas pysymään vallassa.

Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi
miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta
kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta
viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija,
vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana,
kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun
kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan
häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän
kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:

-- Se on Adda!

Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.

Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi
veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan.
Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa
epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää
epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan
suuntaan.

Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän
rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän
pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun
hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla
avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä
niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se
oli Bergamo.

Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja
käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli
alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen
loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.

Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi
heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin
tuttavallisia suhteita.

Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä
oli tehtävä.

Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä
saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän
vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen
kangistuisi.

Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen
ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi
liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet
enemmän kuin velvollisuutensa.

Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa
tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja
oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä
käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä
viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat
autioina.

Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin,
kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun
saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä
kohti.

Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä
salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan
ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan
riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne.
Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi
jotakuinkin mukavasti nukahtaa.

Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus
oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä
työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä
hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi
hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä
iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata
kuin koira, tai pahemminkin.

-- Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään
olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut
tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.

Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen
tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen
itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän
peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen,
jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.

Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai
mielikuvituksessaan -- minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa --
alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton
jono, että uni kokonaan pakeni.

Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja,
ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko
katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä,
jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.

Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista
muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä;
ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen
liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen
parta.

Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden
muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta.
Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa
häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli
noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti
mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi.
Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.

Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea,
joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä
yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut
Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää
kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.

Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran
se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta
uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli
karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana
tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri
kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.

Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö.
Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä
huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!

-- Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin
ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; --
tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan
meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia
on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan
pitkään kärsiä!

Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta
puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli
pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän
huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien
hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän
tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen,
että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton
ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen
korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen
tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen
perille tuoma viesti.

Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka
ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän
kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista
hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti
jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen
jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin
toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven.
Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko
siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan
edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä
astumaan.

Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja
säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä
harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen
vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni
taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia,
joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten
laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi
kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset
yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät
lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian
taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin
rauhaisa.

Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi
nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti
erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta
hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä
nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.

Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja
syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen
häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama
tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle,
hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen
kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli
lähellä rantaa.

Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse,
ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä
hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi
kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän
rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan.
Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja
taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan
rantaan.

Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein
vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:

-- Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta,
että soudatte minut toiselle rannalle?

Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa
kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui
siihen.

-- Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten
taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä
käyttämään, hän lisäsi:

-- Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.

-- Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin
mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.

Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen
sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen
vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut
soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas,
niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi
milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä
vinosuuntaisesti toiselle rannalle.

Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa
esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse
toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu
Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko
se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä
voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli
siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota
valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti
hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:

-- Onko tuo Bergamo?

-- Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.

-- Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?

-- Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.

-- Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.

Kalastaja ei sanonut mitään.

Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin
hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen
hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin
nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi
sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle
rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti
hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi
etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä
katseella, ja virkkoi:

-- Onnea matkalle.

Sitten hän kääntyi pois.

Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon
henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän
huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät
usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä
harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion
vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut
saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista.
Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä,
etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet.
Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla
heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen
tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten
henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.

Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota
maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen
anturoitaan.

-- Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi
ajatuksensa.

-- Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa,
hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden
luo, jotka hän oli jättänyt sinne.

Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi
katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:

-- Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.

Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon
siltaa. -- Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon
Jumalan tahto.

Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua,
ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun,
kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien.
Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi
vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui.
Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä
vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.

Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia,
hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi
osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista
puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä
ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat
eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja
joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä
oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja
kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen
huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja
lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.

-- Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena,
kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten
edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo
parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin
monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja
sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva
vastedeskin.

Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt,
kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan
kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta
tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille
asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa
eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle:
Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta,
kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku,
eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti
kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle
pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli
maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.

Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että
vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa;
toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti
sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten
toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat.
Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä
todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli
melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat
kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja
virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää
olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?

-- Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään
kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet
kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.

Ateria ja hyvä teko -- onhan meissä ruumis ja sielu -- olivat
virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin
lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta
tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen
kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden
onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt
muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei
itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota
oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt
niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?

Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin
mitä minun sanani ilmaisevat.

Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä
selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää.
Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli
tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli
kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen.
Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä
toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.

-- Niin viimein siis koittavat paremmat ajat -- näin Renzo jatkoi
mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat
koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat
aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet
korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä,
sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse
tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan
pieni sievä talo ... ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille,
että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan
pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme
täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat
rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten
hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä!
Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän
naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan,
jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta
tähystelin venettä.

Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle,
tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä
useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän
tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla
äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä
muuan Bortolo Castagneri.

-- Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.

-- Herra! -- se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa
ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka
virkkaa:

-- Tässä nyt olen.

Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat
käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten
jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois
koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:

-- Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika
velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan
ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.

-- Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi
Renzo.

Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren
mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.

-- Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka!
Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta,
ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää
palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä
menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on
minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan
sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua:
hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää
taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi,
totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka!
Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina
kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi...
Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon
kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.

-- Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.

-- Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä
tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani
noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee
kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä
hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!...
Ja toisesta toiseen ... onko sinun nälkä?

-- Söin vähän aikaa sitten matkalla.

-- Entä miten on varojen laita?

Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen
kevyesti.

-- Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja.
Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on
sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän
säästöönkin.

-- Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.

-- Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut
minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä
sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?

-- Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo,
sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.

-- Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita.
Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin
oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin
kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon
toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon
tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut
kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta.
Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän
tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi.
Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat:
-- Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät
Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka
osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin
eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi.
Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka
painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti
annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä
ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille
suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu
maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs,
Veneziassa -- kunnon mies hänkin! -- huomautti senaatille, että
maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta
karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos
leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle
varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut
hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän
on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta
sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota
tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi... Lisäksi hän osaa
panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta
työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä
seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?

-- No miksi?

-- Meitä sanotaan hölmöiksi.

-- Eipä juuri mikään kaunis nimi.

-- Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää
Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän
seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä
hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän
Ylhäisyytenne".

-- Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä
vastaanottamaan.

-- Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka
suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä
elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos
oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta
kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka
hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä
miestappoa omallatunnollaan?

-- Entä Milanolainen, jolla on hieman ... ja Renzo koputti sormella
otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan
Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?

-- Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä
sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: -- Tuo
hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla
olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.

-- Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin
me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän
teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö
he siis voi muuttaa tapojaan?

-- Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties
tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset
ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä
luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni,
vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat
rakkaat kotiseutulaisemme.

-- Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa...

-- No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän
luo, ja rohkeutta...

Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että
pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.

Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä
määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Samana päivänä, nimittäin marraskuun 13:ntena, saapui Leccon
pormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden
kapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin
mahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville
saamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino,
silkinkehrääjä, joka oli paennut _praedicti egregii domini
Capitanei_ (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut
_palam vel clam_, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, _ignotum_
(tuntematonta), mikä se oikeastaan on, _verum in territorio Leuci:
quod si compertum fuerit sic esse_, (mutta Leccon alueella: ja jos
huomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon
_quanta maxima diligentia fieri poterit_ (niin uutterasti kuin
suinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti
sidottuna, _videlicet_ (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska
kokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan
yksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön
siellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin
häntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä
toteutettavissa tai ei, _accedatis ad domum praedicti Laurentii
Tramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum
fuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et
complicibus, sumatis_; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon
asuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa
mukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa
selvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja
kanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan
ja ei huomata, _diligenter referatis_ (tehkää joutuin ilmoitus).

Niinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti
ottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut
kotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän
opastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana
osoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan
sen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan
säädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä
valloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää
heti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin;
tämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta,
saadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta.
Mutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja
ristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle,
jolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.

Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin
kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan.
Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta.
Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on
paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on
kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen,
minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla.
Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan
paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan,
että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon
toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon
kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja
tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.

Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden
avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään
osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi
siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän
siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion
kanssa.

Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti,
tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä
syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun
oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän
oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui
rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun
hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että
niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan
voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen
rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden
puolesta kostajaksi.

Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky
ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että
asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot,
jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi
Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään
lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan;
itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin
vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle
kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti
edesauttamaan.

Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui
Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin
oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja
siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän
siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut
nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa
kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä
aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain
hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti
olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.

Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai
oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään
piilleen himon.

Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä
enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen,
raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen
intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa -- tämähän
saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi
hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa
ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi
nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa
munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan
kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este,
joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille
asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.

Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär,
oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka
hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä,
ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä
viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli
aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan,
sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää
huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten
avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta
nämä ystävät -- siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan
löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä
kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä
surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea
ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.

Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja
silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut,
oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen
-- hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä
oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten
siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki
olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni
oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä
toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa,
ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi
raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut
kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka
hetki pitää käsi miekankahvalla.

Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä,
puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä
muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä
samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen
vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa,
keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:

-- Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!

Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on
leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on
vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa,
vaikka se johtaakin mäkeä alas.

Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä,
mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään
keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin
ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat
usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai
pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen
ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä
painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea;
sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä
tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen
kuin kapteeni.

Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä
tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan
kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan
aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin
kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista.
Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje,
joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat
Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen.
Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese
oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.

Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.

Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun
Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta;
ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja,
joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka
asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin,
ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.

-- On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän.
Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon"
edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu.
No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin
Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti
tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä,
tunnetteko hänet.

Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri
tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman
levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän
kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:

-- Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin
teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino.
Tunnetteko hänet?

Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä
työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin,
että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut
häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka,
joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin,
saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä
kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi,
mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun
oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko
varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.

-- Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä,
On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta
saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin
rauhallinen nuori miehenne...

Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi
pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi
päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen
epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä,
kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden
tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen
merkitystä.

Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen
Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka
tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä
Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan
luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan
heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja
kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän,
munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata
joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää
heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista
samanlaista.

Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja
ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat
käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta
samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat
epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen
Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus -- sitä tuskin tarvitsee
mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen
kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä
purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat
kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.

Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa
ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti
tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki
häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle
kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan)
omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä
oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen
huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen
riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan
hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen
käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin
puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta,
ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan
ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut
silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen
levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut
hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli
vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka
kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta
tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että
viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja
vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli
voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta,
salavehkeitä, kärsimystä -- kaikki kammottavia ja surullisia
asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui
kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi
ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään
kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta -- rakkaus!

Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta
kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo
kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin
herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta
syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka
palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:

-- Tälle ainakin teen hyvää.

Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä
keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle
melkoista huojennusta.

Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän
pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi
mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka
surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään
neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati
hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita
seikkoja!

Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä
Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä,
mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa.
Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui
täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen
toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle
oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut
nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli
käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä
kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.

Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei
yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan,
kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja
ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia
tuskallisia epäilyksiä.

Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun
sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä
täytäntöön.

Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea.
Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja
toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa
oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa.
Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä
lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea
siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen
pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.

Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut
lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko
edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta
mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa
nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän
jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja
tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää
tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.

Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.

He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa.
Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat
varhain Pescarenicoon.

Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi
matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala
palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan
tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa;
veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.

-- Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!

-- Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.

-- Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.

-- Kestääkö kauan kunnes hän palaa?

-- Kuka tietää! ... sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen
kerityn päänsä kaapuun.

-- Minne hän on lähtenyt?

-- Riminiin.

-- Minne?

-- Riminiin.

-- Missä päin se on?

-- No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa
kohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.

-- Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?

-- Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.

-- Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin
paljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.

-- Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten
kävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?

-- Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.

-- Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu
hyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus
tarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin
esimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja
sen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies
epäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo,
joka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.

-- Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?

-- Toissapäivänä.

-- Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä
aikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?

-- Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes
hänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut
siipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo
istuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on
luostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo
Riminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs,
pidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki
täällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on
huolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita.
Nyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin
seutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään ... niin kuka
sen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien
armeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.

-- Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää
minun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta
meistä. Tämä on meidän tuhomme.

-- Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten
parhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja
älykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä
kuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon?
Taikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä
mies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen
riutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta
partapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan,
sillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon
antajaksi ei paremmasta väliä.

-- Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista
kiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa
tarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli
jotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne
on sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää
ole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin
valmistuksiin meitä auttaakseen.

-- Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.

-- Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos
päätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että
luostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä
kokoomaan.

-- Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä
kohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin
sokea raukka, joka on hukannut sauvansa.

Me, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme
nyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.

Niinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli
luvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä,
salaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin
kolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä,
joilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai
vaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä,
siviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista
vaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin
neuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.

Kaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä
lausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina
antaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia
kohteliaisuuden vaatimuksia -- kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa
ja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän
sanoi: -- Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus
oli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla,
ettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen
vallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat,
joita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on
arapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään,
mutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän
vaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut,
joskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut
jättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä
matkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin,
missä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen
itsensä kertovan.

Mainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut
häntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa,
ja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän
kerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä
hän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään
ikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli
kaikkein suurin kuninkaan alueilla.

Tervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle
serkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän
tarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:

-- Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon
luottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen
puutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur...

-- Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.

-- Totuuden nimessä voin vakuuttaa, ettei Don Rodrigossa tällä kertaa
ole syytä. Mutta hänen asiansa on hyvin arveluttava ja, kuten jo
sanoin, ei kukaan muu kuin arvoisa setä voi...

-- No, no, saammehan nähdä.

-- Siellä on muuan kapusiinilais-munkki, joka on ahdistanut
serkkuani; ja asia on nyt sillä kannalla, että...

-- Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut teille molemmille, että
täytyy antaa munkkien olla omilla aloillaan. On jo kylliksi niistä
kaikista selkkauksista ja huolista, joita nuo ihmiset tuottavat
sille, jonka velvollisuus on, joka on saanut tehtäväkseen...

Ja tässä hän päästi pullistetuista poskistaan aimo puhalluksen.

-- Mutta te saatatte välttää heitä.

-- Setä hyvä, tässä on velvollisuuteni teille huomauttaa, että
Rodrigo olisi häntä välttänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Munkki
pitää hänelle vihaa ja on yrittänyt häntä kaikin tavoin ärsyttää.

-- Mitä hiidessä siis tuolla munkilla on veljenpoikaani vastaan?

-- Ennen kaikkea tämä munkki on raju mies, ja sellaisena tunnettukin,
ja on ottanut oikein urakalleen hakea riitaa aatelisten kanssa.
Tämä munkki suojelee, ohjaa -- tai miten oikein sanoisin -- erästä
sikäläistä maalaisnaista, ja tätä olentoa kohtaan hän tuntee
rakkautta ... enpä suorastaan tahdo väittää itsekästä, mutta hyvin
mustasukkaista, epäluuloista, hyvin herkkää...

-- Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan
tomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli
verhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden
välkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.

-- No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen
on juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia
tarkoituksia tähän tyttöön nähden...

-- Saanut päähänsä, saanut päähänsä... Tunnenpa minäkin hänet, tuon
arvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa,
kuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.

-- Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan,
että Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet
kerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole
kapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita
ei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki
on ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa
yllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan...

-- Entä toiset munkit?

-- He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan
huimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen
tällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa,
sillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja...

-- Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani...

-- Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin
villitsee.

-- Kuinka? Kuinka?

-- Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don
Rodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on
luonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä
hyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja
että Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja...

-- Kirotun uskalias munkki! Mikä onkaan hänen nimensä?

-- Veli Cristoforo, kotoisin ------sta, sanoi Attilio.

Ja kreivi-setä, puhkuen ja puhaltaen, otti esiin laatikosta pienen
muistiinpanokirjan ja kirjoitti siihen tuon nimi-paran. Tällävälin
Attilio jatkoi:

-- Tuo munkki on aina ollut tuollainen levoton mies. Hänen
elämäkertansa on tunnettu. Hän oli alhaista sukua, hänellä oli
muutamia kolikoita taskussa, ja sentähden hän muka tahtoi kilpailla
kotiseutunsa jalosukuisten kanssa. Ja kun hänen ei onnistunut vetää
vertoja heille, hän raivoissaan tappoi yhden heistä. Välttääkseen
hirsipuun hän sitten rupesi munkiksi.

-- Hyvä! Mainiota! Saammehan nähdä, saammehan nähdä, sanoi kreivi,
yhä edelleen äänekkäästi huohotellen.

-- Ja nyt, jatkoi Attilio, hän on entistään raivostuneempi, muuan
rakas tuumansa kun on rauennut. Ja tästä arvoisa setä saattaa saada
oikean käsityksen siitä, mikä oikeastaan on tuo mies. Hän tahtoi
naittaa suosikkinsa. Johtuiko tämä siitä, että hän tahtoi suojella
häntä maailman vaaroilta, ymmärrättehän, vai jostakin toisesta
syystä, mutta kaikin mokomin hän hänet tahtoi naittaa. Ja hän oli
löytänyt sopivan miehen ... toisen suosikin, henkilön, jonka nimen
mahdollisesti ja varmastikin setä tuntee, sillä oletan, että salainen
neuvosto on käsitellyt tämän arvoisan yksilön asiaa.

-- Kuka hän on?

-- Silkinkehrääjä, Lorenzo Tramaglino, hän joka...

-- Lorenzo Tramaglino! huudahti kreivi-setä. Yhä parempaa ja
parempaa. Hyvä, arvoisa luostariveli. Todellakin ... epäilemättä ...
hänellä kirje eräälle ... on vahinko, ettei ... mutta vähät siitä.
Kaikki käy hyvin. Ja minkätähden Don Rodrigo ei virka minulle mitään
kaikesta tästä, miksi antaa hän asioiden mennä näin pitkälle ja miksi
ei hän käänny sen puoleen, joka voi ja tahtoo ohjata ja tukea?

-- Sanon teille totuuden tässäkin suhteessa. Toiselta puolen tietäen
kuinka paljon ikävyyksiä ja asioita sedällä on päässä ... (tämä
huohotti ja siveli kädellään päätään ikäänkuin osoittaakseen,
miten suuri vaiva hänellä oli niitä kaikkia siinä säilyttää) hän
ei ole hennonnut, jatkoi Attilio, tuottaa teille lisähuolta. Ja
sanonpa teille kaiken: mikäli olen saattanut ymmärtää, hän on niin
kiusaantunut, niin pois suunniltaan tuon munkin konnankujeista, että
häntä paljon enemmän haluttaa hankkia itselleen oikeutta omalla
kädellään, yhdellä iskulla, kuin saavuttaa sitä säännöllisellä
tavalla, varovaisuuden tai arvoisan sedän käden avulla. Minä olen
koettanut heittää vettä tuleen. Mutta huomattuani asian saavan pahan
käänteen, katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tämän kaiken sedälle,
joka kuitenkin on suvun pää ja tuki...

-- Olisi ollut parempi, jos olisit puhunut aikaisemmin.

-- Se on totta. Mutta toivoin yhä, että asia olisi itsestään
rauennut, ja että munkki lopulta tulisi järkiinsä, tai että hän
poistuisi luostarista, kuten usein on kapusiinilaisten laita, jotka
milloin ovat siellä milloin täällä. Ja silloinhan kaikki olisi ollut
lopussa. Mutta...

-- Nyt tämän asian järjestäminen jää minun toimekseni.

-- Niin minäkin olen ajatellut. Sanoin itsekseni: setä, joka on
niin teräväpäinen, niin vaikutusvaltainen, epäilemättä osaa häätää
skandaalin ja samalla pelastaa Rodrigon, ja pohjaltaan myös oman
kunniansa. Tuo munkki, ajattelen, kömpii aina Pyhän Fransiskuksen
köyden turviin, mutta tuota köyttä ei ehdottomasti sopivimmin
tarvitse sitoa vatsan ympärille. Arvoisalla sedällä on tuhat keinoa,
joita minä en tunne. Tiedän, että luostaripiirin esimies tuntee, ja
syystä, suurta kunnioitusta teitä kohtaan! Ja jos setä katsoo tässä
asiassa parhaaksi keinoksi antaa tuon munkin vaihtaa ilmanalaa, niin
parilla sanalla...

-- Jättäkää, herraseni, huoli tämän asian pohtimisesta sille, jolle
se kuuluu, sanoi hieman äreästi kreivi-setä.

-- Niin, se on totta! huudahti Attilio, pudistaen kevyesti päätään
ja säälivästi hymyillen itselleen. Olenko minä todella mies antamaan
neuvoja sedälle. Mutta lämmin huoleni perheen kunniasta panee minut
lörpöttelemään. Ja pelkäänpä tehneeni toisenkin tyhmyyden, hän
lisäsi miettiväisen näköisenä: pelkään että olen saattanut Rodrigon
epäedulliseen valoon sedän silmissä. En saisi rauhaa, jos olisin
saattanut teidät luulemaan, ettei muka Don Rodrigo tuntisi teitä
kohtaan kaikkea sitä luottamusta, kaikkea sitä alistuvaisuutta, jota
on velvollinen tuntemaan. Suvaitkaa uskoa arvoisa setä, että hän
tässä suhteessa suorastaan...

-- No, no. Miten voisittekaan te kaksi tehdä toisillenne väärin.
Pysyttehän ystävinä, kunnes jompikumpi teistä tulee järkeväksi.
Te huimapäät, aina te teette jotain ajattelematonta, ja minun
tehtäväkseni jää sitä korjata! Kykenettepä saattamaan minutkin
ajattelemattomaan tekoon ... niin te kaksi tuotatte minulle enemmän
huolta -- saattaa kuvitella miten täysin poskin hän tässä henkeään
puhalteli ulos -- kuin kaikki nämä siunatut valtion asiat.

Attilio toi vielä esiin jonkun anteeksipyynnön, lupauksen,
kohteliaisuuden, sanoi hyvästi ja meni.

-- Koettakaa olla hieman järkeviä, näin kuului kreivi-sedän
tavallinen jäähyväislause veljenpojilleen.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Ken nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin,
kuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko
se kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun
siihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan
löytämättä ratkaisua.

Samoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua
luostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana
katkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se
siihen johtunut Attilion viittauksesta.

Varmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa.
Ja vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli
nostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin
oli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä,
osoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta
puolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen
viittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa
hänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys
siitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi
hänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä
oli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa,
mikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen
veljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut
tautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi
mitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi
käskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti
ei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut
taistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä
peräytymistä luostarin tieltä.

Käskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset
olivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden.
Luostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta
maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan
käsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on
tosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet
muuta historiaa kuin tämän teoksemme.

Kaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se,
että poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide
täytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka
mielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.

Luostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin
olivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli
tapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja
tuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla
toimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun
yksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä
yksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii
ainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä
ainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja
etua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa
sadalta eri taholta.

Perinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä
kutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle
ylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden
joukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin
nimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja
jotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja
suojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat
tuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä
nimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa
käsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös
jokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen
ystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä
henkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen,
tehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko
ruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat
he saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut
miten menetellä, kun piti sanoa ei.

Kun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun
Madridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31]
Madridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta,
ministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä
viimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut
sellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä
Escurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi
tehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan
suosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko
pöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti
häntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä
kertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja
vieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä
antoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi
muutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin,
arvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli
kapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.

Lopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan
kuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin
henkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan.
Vähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä
tulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.

Kaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta
oli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen
korkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:

-- Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen
katsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian,
joka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden
kesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat...
Sentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä
on kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta
sovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki
Cristoforo, kotoisin ------sta?

Luostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.

-- Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle
vilpittömästi, hyvän ystävän tavoin ... tuota henkilöä ... tuota
munkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon
kapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria,
varovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä,
aina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa
perheessä ... on aina joku yksilö, joku pää ... ja tuo veli
Cristoforo ... tiedän varmalta taholta, että hän on mies ... joka
melkoisesti pitää riitaisuuksista ... joka ei ole vallan niin
varovainen, niin kunnioittavainen... Lyönpä vetoa, että hän on
useammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne
päänvaivaa.

-- Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen,
ajatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun
pitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on
matkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa
jättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan
maalaisluostariin.

-- Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että
Teidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä
mikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja
myös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.

-- Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo
velvollisuudekseen... Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä
ystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää;
ja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta
velvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia ...
mahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo
suojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä... Epäilemättä Teidän
Korkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin
suurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona
kauheana Pyhän Martin päivänä tekoja ... oh tekoja! ... tarkoitan
Lorenzo Tramaglinoa.

-- Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen
puhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin
hyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että
haemme eksyneitä palauttaaksemme heidät...

-- Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden
suojeleminen!... Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.

Ja tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut
ulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon
kuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:

-- Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän
neuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain ...
en oikein tiedä miten sanoisin...

-- Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin
on minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta
lähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon
miehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen
parempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.

-- Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö
hän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.

-- Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka
maallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon
puvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli
Cristoforo on kantanut tuota pukua...

-- Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin
sen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä
tee munkkia.

Tämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi
oli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen
aivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.

-- Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.

-- Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella
tietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen -- saatammehan
me kaikki erehtyä -- niin teette minulle erityisen palveluksen
ilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni
on juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.

-- No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli
Cristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön,
liittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi... Mutta
me molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo
samainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani
Don Rodrigo ------n kanssa.

-- Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!

-- Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole
tottunut siihen, että häntä yllytetään...

-- On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta.
Kuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne -- ja pitkällisen
ihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä
tiedätte nämä asiat paremmin kuin minä -- me kaikki olemme lihaa
ja verta, kaikki alttiina erehtymiselle ... niin hyvin toinen kuin
toinenkin -- ja jos veli Cristoforo on hairahtunut...

-- Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken
mainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden
kesken, haudata ne täällä unhoitukseen ... sillä jos sellaisia
seikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi.
Teidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa
käy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä
seikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat... Ja
jos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä
kahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee
satoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan
katkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai
katkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli
olen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen
taipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien
taakka -- liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? -- on meidän
velvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän
hullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole
herättänyt melua; saatamme vielä sanoa _principiis obsta_. Täytyy
poistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei
ole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy
vallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii,
minne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin,
että hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että
nämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet
johonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta
kaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin
sanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Tätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. -- Hyvä,
hyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin:
niinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa,
tai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen
täytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai
oikeassa.

Ja kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä
oli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:

-- Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta
ennenkuin otan tämän askeleen...

-- Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen
ja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja
nopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista
onnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään
äärimäisiin tekoihin ... ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä.
Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa
täällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla
iskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy
salassa ... silloin ei ainoastaan veljenpoikani... Me herätämme
ampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa
sukua, meillä on sukulaisuussuhteita...

-- Ylen ylhäisiä...

-- Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa,
ja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä
kysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia ... ja silloin sekin,
joka on rauhaa rakastava... Voi, se olisi todella sydäntä särkevää
minulle ... jos minun olisi pakko ... minun, joka olen aina niin
lämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!... Tehdäksenne
hyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te
luostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista
ja olla sovussa niiden kanssa, jotka... Ja lisäksi heillä on
maallikkosukulaisia ... ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä
vaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä
puolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka
velvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen
Ylhäisyytensä ... herrat virkaveljeni ... varsinkin kun ottaa huomioon
tuon toisen asianhaaran ... niin siitä tulee koko säädyn yhteinen
asia... Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.

-- On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja,
ja että minä jo hieman olin ajatellut ... minulta juuri kysytään
saarnamiestä... Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa
se voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa
tutkintoa...

-- Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan
varovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen
tuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat...
Luulen jo selvittäneeni mielipiteeni.

-- Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten
käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se
kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta,
ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia,
eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka
voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä
suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja
huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja
minulla erityisesti esimiehenä -- tosin arvottomana -- on
erityinen velvollisuus... Munkkikaavun kunnia ... siitä olen
vastuunalainen ... se ei ole minun omaisuuttani ... se on hoitooni
uskottu ja minä olen velvollinen... Teidän herra veljenpoikanne, jos
hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi,
voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi
ja ... miten sanoisinkaan ... siitä kerskailla, riemuita, mutta...

-- Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani
on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu ... säätynsä
ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja
tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi:
veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa
meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me
hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä
unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä,
luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.

-- Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat
sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan
toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka
ymmärrämme ... jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea ... me, joiden
velvollisuus on ... meidän ei tarvitse huolia juoruista...

-- Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne
näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen,
jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan ... ei
meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.

-- Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista... Mutta se on
tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee
ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä
taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän
tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä
tapauksessa ... jotain erikoisempaa ... sehän on vallan kohtuullista.
Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani...
Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta
hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en
tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja
mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se
täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin
kaukaisen seudun ... jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken
tilaisuuden.

-- Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman
mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni...

-- Mainiota, mainiota! Ja milloin?

-- Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.

-- Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna.
Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni
jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.

-- Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi
luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle
voittajansa jälessä.

-- Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän,
joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien
kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.

Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi
välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle
toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.

Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden
käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella
tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli
Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin -- totisesti aika
sievonen kävelyretki.

Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan
kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä
on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä
hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen
teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee
hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää
kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla
hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta
seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle
määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja
vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin
kanssa.

Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia,
Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin
sanoaksemme, sisällänsä:

-- Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole
täällä!

Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään
siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään
välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet
ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka
sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon
tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.

Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen
rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi
vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen,
jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi
vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa
kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.

Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten
päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä
peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-,
suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta
niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä
on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein
painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan
samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi
ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja
tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin
tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.

Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa
puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi
rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää.
"Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa
Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää
hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä
latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä
eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja
joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä
rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia
virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä
rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää.
Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa
maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään
edellä."

Seuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta
lainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja
valaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän
esitystä; tämän johtamana jatkamme siis.

Lakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin
tai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman
muuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena
pitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet
toisia hallitsemaan -- tällaiset olivat alati olleet tämän miehen
pääintohimot.

Nuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista
väkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin
monia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden
sekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei
laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti
sellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien
kanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai
mitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko
tuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen
ystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä
myöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken
kilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen;
tosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti,
riippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä
ja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli
noille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät
koskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin
tukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt
hänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen
hän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin
moniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä,
sukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä
suojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten
paheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua
valtakunnasta.

Luulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan
Ripamontin kertoma huomattava piirre: "Kun tuon miehen kerta
täytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista
salaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki
kaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi
jälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi
vartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä."

Poissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä
katkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka
olivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin
lauseen: "muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten
salaisen liittokunnan". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin
ylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu
historioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: "Jopa oli muutamia
ulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan
jotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi
hänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa."

Viimein -- ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua --
joko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan
välittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui
takaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa,
minkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen
läänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue
kuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän
siitä lähin päätti asua. "Tämä talo -- siteeraan vielä Ripamontia
-- oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita,
joiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli
päiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi
olla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä
höyryävät kädet." Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli,
kuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli
sijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien
valtioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati
valmiina häntä tottelemaan.

Kaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko
minkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin
ystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka
olivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin
epäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä
edes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut
pysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.

Äkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja
siitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä
ja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä
vastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli
alistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella
pakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa
tai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa
kuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia
oli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas,
joiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen
näin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen
luokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä
riippuvaisiksi.

Joskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi
ja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon
heikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan,
korvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään.
Ja jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet
vallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita
oli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä
pikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa
tuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä
tuota -- en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten
millainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa
miltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin
kuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui
häijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen
palvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina
saman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä,
mitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä
-- noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten
pyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.

Tavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen
alueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja
voimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä
olivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut
huolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta
tuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen
kaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena
kansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta,
eriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla
oli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen
persoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin
pelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa
sellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen
liittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä
epävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi.
Ja joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja
tavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman
rikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä
arvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän
kirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on
pakko mainita _Nimittämättömäksi_.

Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin
seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli
tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen
näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista
harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen
kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut
hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli
tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen -- lähdekirjoituksemme
ei sano sen enempää -- ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen
lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin
huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut
mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.

Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan
mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä.
Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn
elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen
täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä
vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä
oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan
hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun
vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin
käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys
tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen,
kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa
toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.

Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista
salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka
vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada
puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa
jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla
on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo
toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen
nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.

Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän
asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui
hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi
kulkunsa Nimittämättömän linnaan.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Tämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja
synkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin
jylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon
yhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen
ja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman
sokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan
laaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli
jotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla
laitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson
pohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai
rajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä
tapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat
vuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat
nekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa
korkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita
ja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina
ja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat
halkeamissa ja pistävät esiin huipuista.

Tästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi
isäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka
saattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen
kaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän
yksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin
johtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään
linnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan
ikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti
laskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen
aseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan
pitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa
polulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi
saapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä
väleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon,
saati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä
seuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka
yllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä,
jotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä
olivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista
muistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei
elävää, eikä kuollutta.

Sellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta;
nimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen
meidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta,
mainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä
keskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun
lähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi
voinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille,
joka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko.
Mutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee
mainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi
tuolle krouville yksinomaan nimen "Paha-Yö".

Lähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle
poikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan
tulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle
rosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja
tiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui
kynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don
Rodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi,
oliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen
oli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui
alas hevosen selästä ja antoi suitset "Tarkk'ampujan", erään
seuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi
sen "Vuorimiehelle", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen
tarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä
ylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta
kukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia
hopearahoja ja antoi ne "Luolansuulle", sanoen:

-- Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman
hauskaa näiden kelpo miesten kanssa.

Lopuksi hän otti esille muutaman kultarahan ja painoi ne
vahtipäällikön käteen, kehoittaen häntä pitämään niistä puolen ja
jakamaan toisen puolen miehistölleen. Viimein hän Harmaan seurassa,
joka niinikään oli luopunut pyssystään, alkoi jalan kiivetä polkua
ylös.

Nuo kolme yllämainittua palkkalaisrosvoa ja "Järkyttäjä" -- somia,
huolellisesti meille säilytettyjä nimiä totta tosiaan! -- jäivät
Nimittämättömän kolmen rosvon ja tuon hirsipuuta varten kasvatetun
poikaviikarin seuraan pelaamaan, ryypiskelemään ja kertomaan
toisilleen urotöitään.

Eräs toinen Nimittämättömän roistoista, joka niinikään oli lähtenyt
kiipeämään huipulle, saapui perille hieman Don Rodrigon jälkeen; hän
katsoi tähän, tunsi hänet ja yhtyi hänen seuraansa. Täten hän säästi
häneltä ikävän vaivan mainita nimeänsä ja tehdä selkoa itsestään
jokaiselle vastaantulijalle, joka ei olisi häntä tuntenut. Kun
Don Rodrigo oli saapunut ylös linnaan, jätettiin Harmaa portille,
mutta Don Rodrigoa johdettiin synkkiä käytäväsokkeloita pitkin ja
useiden salien läpi, joiden seinillä riippui pyssyjä, miekkoja ja
tappurakeihäitä. Jokaisessa näistä saleista oli vartijana muutama
palkkalaisrosvo.

Odotettuaan jonkun aikaa, hänet päästettiin sisälle siihen
huoneeseen, missä Nimittämätön oli.

Tämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli
tulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein
vaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja
enimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä
kasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä
olevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä
melkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin
vastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden
silmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat
ruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi
ollut jotain tavatonta.

Don Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi
lisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut
luopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei
koskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa
rikollisesta ja sekavasta juonestaan.

Nimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti,
kuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen
harrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä
vihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien
julkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.

Don Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten
liioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys,
luostari, aatelisnunna!... Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön,
ikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä,
sanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan
Lucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:

-- Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.

Jos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan
kiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut,
niin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän
kaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden
tämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun
hän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi
siitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi
tuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki
ne rikokset, jotka olivat kokoontuneet -- jos eivät varsinaisesti
hänen omaantuntoonsa -- kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä
esiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat
mieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo
ennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen
vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään,
mutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein
kokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta
noina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen
ja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen
mielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin
tulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään
tuskallisemmassa valossa.

-- Vanheta! kuolla! ja sitten?

Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran
uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut
tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa,
tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti
suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen
mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että
toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut
torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli
vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla
kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka
hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota
ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.

Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja
niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä
hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon
hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi
kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus,
esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus,
että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli
jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus
hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut
puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut
tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut
yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui
nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan
hänen sisällään:

-- Olen kuitenkin olemassa!

Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli
kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan
vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän,
vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä.
Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan
puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti
vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä
itseltään tai sitä tukehuttaa.

Kaihoten niitä aikoja -- hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä
unhoittaa -- jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja
tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti
kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai
jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän,
järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä
vielä oli sama mies.

Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don
Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta
tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon
päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi
lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat
häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään
noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä.
Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun
hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman
rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion
välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen
viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan,
tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää
häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.

Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli
odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti
toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän
heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden
mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse
lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan
Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi
kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman
mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.

Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta
ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei
hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa
sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan
esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään
keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä
suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi.
Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt
tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei
tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla
ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän
käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati
nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka
oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.

Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.

Lucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman
Gertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta,
tuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä
rikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa
uudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja
välttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita,
paitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli
hänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota
voitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä
pidättäytyy.

Tällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.

Määräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli
vetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili
häntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja
vastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa
pelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden
alla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle
isäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.

-- Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte
sen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta
minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin
tärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti
paikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät
tänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei
kukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään
muuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.

Lucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta
salaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen
toi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi
pitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania,
yksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla... Mutta Gertrude,
joka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin
suurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi
näin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin
ylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin
turhina:

-- Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama
päivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei
olisi sitä koskaan nähnyt!...

Hän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä
kiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:

-- No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?

-- Menkää kapusiinilais-luostariin -- ja hän neuvoi hänelle uudelleen
tien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti
paikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä
olen lähettänyt häntä kutsumaan.

-- Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei
koskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä
kysyy, minne lähden?

-- Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu,
niin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.

Uusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti
tekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti
miten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa
kiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta
ja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:

-- No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.

Ja hän lähti matkaan.

Kun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin
katsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin
vastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja
huudahti: -- Kuulkaa, Lucia!

Tämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus,
ajatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas
voittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä
tahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle
uudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:

-- Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa
sitten heti.

Lucia poistui.

Hän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki
katseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa
ohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja
kulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän
poikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien.
Tämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman
penkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat
ylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.

Ruvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution,
tunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan
kappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen
pysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven
edessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin
etsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä
sanovan:

-- Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.

Ja todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama
matkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti,
kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

-- Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?

-- Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. --
Monza on tuolla ... ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan,
jolloin toinen matkatoveri -- se oli Haukka -- äkkiä tarttui häneen
vyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää
päänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin.
Kolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena,
käy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee
itseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä
olevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa,
tukehuttaen hänen huutonsa.

Tällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin
ja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka
teki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle,
luo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa
ketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu
ylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli,
syventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa
tietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka
mahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies
oli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin
läheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin
pannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt
oikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.

Ken saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon
poloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan
tilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti
taas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo
kamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta
hänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa
ja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta
piti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta
raudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa
huutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme
hornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin
oli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.

-- Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.

Muutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän;
hänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin
luomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat
kamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri
hirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen,
joita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.

-- No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat
kaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä
hetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa
lohdutusta.

-- Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä,
jos hän todella olisi kuollut!

-- Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen.
Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen
maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.

-- Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko
muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina;
sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna
piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan
selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan
kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän
todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin
varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna
merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu
poikki: antakaa minun puhua.

Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen,
olivat saapuneet metsään.

Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään,
ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän
aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä
kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan.
Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi
hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä
ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata
sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän
päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja
virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:

-- No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me
emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me
saamme teidät vaikenemaan.

-- Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi
olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!

-- Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja
teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö
älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä
olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.

-- Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.

-- Mutta me teidät hyvin tunnemme.

-- Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette?
Minkätähden olette minut vanginneet?

-- Niin on meidän käsketty tehdä.

-- Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?

-- Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme
me ole velvolliset vastaamaan.

Lucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta
huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui
rukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä,
ääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.

-- Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa
minun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka
ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle
tehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa
puolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa
kuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa,
että meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä
toivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun
menemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle
tielle.

-- Sitä emme voi.

-- Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä?
Minkätähden?...

-- Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä
teille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.

Tyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa
nähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi
Hänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka
mielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui
syvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin
rinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti
esiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja
hartaammin kuin koskaan ennen elämässään.

Silloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja
kääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen,
mutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas
palasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta
sen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan
kuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan
perille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on
kestettävä toisia tuskan tuntia.

Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.

Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä.
Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen
ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan
ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä
suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon
hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa,
tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden,
katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa
korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä
laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät
hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten
innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä
hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne
leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi
heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään
rajummin sykkivän.

-- Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän
jatkoi itsekseen:

-- Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta
päästä hänestä!

Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän
kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot
toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta
ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään,
sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa
joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta
odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai
kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon
palvelijattarista.

Tämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä
oli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli
aikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen
mieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta.
Ja pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja
esimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos
he saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon
hyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen
ihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti
kunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja
oli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan
herraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä
tavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi
alussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden
tunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä
joka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas
ja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen
oikeus.

Elettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon
palvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle,
jätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen
kosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti
vaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta,
että oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani
harvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää
jäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä
täällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena
mitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen,
milloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen
painajaisenaan.

Milloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin
kiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin
retkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten
käskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita
sanoja. Vanha eukko -- tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet
-- joku sellainen seurasi aina mukana -- vaihtelivat asianhaarojen
ja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen
laiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin,
mitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein
tiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa
pääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin
yllyttäjien puheissa.

-- Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.

-- Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja
mulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne
esiin kuopista.

-- Pane heti paikalla kuntoon kantotuoli, nouse siihen ja anna
kantaa itses mitä pikimmin "Pahaan-Yöhön". Sinun tulee olla siellä
ennenkuin nuo vaunut ovat sinne saapuneet. Eivätpä ne muuten etene
ruumissaattoa nopeammin. Noissa vaunuissa on ... pitäisi olla
nuori nainen. Jos hän siinä on, niin sano Haukalle minun käskevän
hänen siirtää tuon naisen kantotuoliin ja että hän viipymättä
saapuu luokseni. Sinun tulee nousta kantotuoliin tuon ... nuoren
naisen viereen; ja kun olette saapuneet tänne ylös, niin viet hänet
asuntoosi. Jos hän sinulta kysyy, minne hänet viet, kenen on tämä
linna niin varo...

-- Oh, sanoi eukko.

-- Mutta, jatkoi Nimittämätön, rohkaise hänen mieltään, rauhoita
häntä.

-- Mitä pitää minun hänelle sanoa?

-- Mitä sinun pitää sanoa? Rohkaise hänen mieltänsä, sanon minä.
Oletko elänyt näin vanhaksi tietämättä, miten pitää rohkaista
jotain olentoa, kun tahtoo? Etkö koskaan itse ole tuntenut sydämen
ahdistusta? Etkö tiedä, minkälaiset sanat sellaisina hetkinä
tuottavat huojennusta? No niin, sano hänelle sellaisia sanoja. Keksi
sellaisia ja mene joutuin hiiteen!

Vanhan vaimon poistuttua, hän jäi hetkeksi ikkunan ääreen, tuijottaen
noihin vaunuihin, jotka jo näyttivät paljon suuremmilta. Sitten hän
kohotti katseensa aurinkoon, joka tuona hetkenä vaipui vuoren taakse;
nyt hän katseli sen yläpuolelle ryhmittyneitä hajanaisia pilviä,
mitkä ruskeista silmänräpäyksessä vaihtuivat hehkuviksi kuin tuli.

Hän vetäytyi pois, sulki ikkunan ja alkoi astuskella edestakaisin
huoneessa kiireisen vaeltajan tavoin.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Vanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse
vuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen
kautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat
ketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
kenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi
ollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.

Eukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen
tuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista,
viittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan
Haukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.

Vaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta.
Hän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja
silmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja
vanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:

-- Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle
on annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä
rohkaista.

Kuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi
rauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui
vielä syvemmän pelon valtoihin.

-- Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen
vanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.

-- Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.

Haukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja
tavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran
tarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa
sorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen.
Ja vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät
sallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen
huutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin
nenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta
vastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi
siihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa
suojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä
ylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.

-- Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta
ja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty
seuraanne? Missä olen? Minne minua viette?

-- Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko;
suuren her... Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää!
Todella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski
minun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen
teitä rohkaissut?

-- Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu
hänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa
näille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut
johonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian
nimessä!...

Tämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen
oli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut
avuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen
mieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten
valon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan
sokeaksi tulleeseen vanhukseen.

Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja
näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten
äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä
väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut
kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:

-- Tule tänne!

Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan
huoneeseen.

-- No miten on? hän sanoi pysähtyen.

-- Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. -- Sana
ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla,
yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä
mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta ... puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni
määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen
puhuvan, katsomatta häntä silmiin.

-- Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?

-- Tahdon sanoa ... että koko tuona aikana, joka tuntui niin
pitkältä ... hän todella minua liiaksi säälitti.

-- Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?

-- En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin
laita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette
enää ole mies.

-- No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit
sääliä?

-- Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! ... niin kauan aikaa ...
itkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin ... ja sitten käydä
kalpeaksi, kuolonkalpeaksi! ... sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla,
ja sanoa sanoja, jotka...

-- En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen
Nimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen
luvannut ... luvannut. Kun hän on kaukana täältä... Ja hän nosti
Haukkaan katseensa käskevän näköisenä.

-- Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota
mukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes
olet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän
heti paikalla lähettää ... mutta heti, sillä muuten...

Mutta toinen _ei_ värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin
ensimäinen ja esti häntä lopettamasta.

-- Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin
alistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. -- Ei; mene
levolle; ja huomisaamuna ... teet, minkä sinulle käsken.

-- Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki,
hän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta,
käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon
kohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet
kuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo
jakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin
pikkuosastoihin.

Hänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:

-- Haukka tunsi sääliä!... Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä
tuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää
puhuttako; ja ... -- hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana
kuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen,
ettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan -- älköönkä häntä sitten
edes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua
vaivaamaan kiitoksillaan, sillä ... en enää tahdo kuulla puhuttavan
tästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan
sentähden, ... että olen luvannut. Ja lupasin ... sillä se on
kohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on
varma...

Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle,
ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen
ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!

-- Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän
jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. -- Ei toki,
mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.

Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille,
kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja
potkaisi sitä.

-- Ken siellä?

-- Aukaise.

Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä
riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi
liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle
ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki
Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä
ovesta.

-- Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä
poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.

-- Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä.
Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään;
hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula
mahdottomuus.

-- Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.

Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään
ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen
sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun
valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin
peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.

-- Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa ... vaan päinvastoin tehdä
teille hyvää, toisti herra... Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni,
kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että
toteltiin.

Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan;
hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän
kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas
alas ja huudahti:

-- Tässä olen: surmatkaa minut!

-- Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti
Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun
hämmentämiä kasvoja.

-- Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille
itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa...

-- Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon
väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon
aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan
tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?

-- Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa...

-- Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,
väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?
Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?
Jumalan nimessä...

-- Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä,
jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina
tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä
siis väitätte tuon Jumalanne avulla?... Tehdäkö minulle?...

Mutta hänen lauseensa jäi kesken.

-- Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä
väittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te
olisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi
armahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun
mennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä,
että pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte
käskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla
tuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon
kanssa ja antakaa viedä minut ------aan, missä on äitini. Oi, Pyhä
Neitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana
täältä ... näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin
kauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen
puolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan
sanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa
sana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan
laupeudentyön tähden!

-- Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat
minut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista,
jotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän
naisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan...

-- Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi
hehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen
sortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän
armonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki
lopussa; mutta te?... Kerran kenties tekin... Ei, ei: minä tulen aina
rukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä
siis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä
tuntuu kärsiä tällaista kidutusta!

-- No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että
hämmästytti vanhaa vaimoa. -- Olenko tehnyt teille mitään pahaa?
Olenko teitä uhannut?

-- Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte
tätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa
enemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen
sijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa
laupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.

-- Huomisaamuna...

-- Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti...

-- Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti,
rauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös
syödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.

-- Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan
kuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva
askeleenne.

-- Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän
sanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen
apukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista,
rauhoittaakseen naikkosta.

-- Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita
häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos
hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä
yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja
katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.

Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi
hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.

-- Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja
kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui
jälleen soppeensa.

-- Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä
nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä
rukoilen, kuka on tuo herra ... hän joka juuri puhui kanssani?

-- Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille
sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että
hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada
tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää
sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että
suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja
kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten
hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon
kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!

Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa
uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön
yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:

-- No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis
itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa
teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte
kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin
hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun
pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän ... siitä
tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki
tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata ... ja jätättehän
minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.

-- En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää
tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.

-- No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen
tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia
katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä,
ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän
napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan
illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei
huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän
koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin
kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.

Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot
säikähtyneinä, hän huudahti:

-- Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!

-- Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo
ruokaa.

-- Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.

-- No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.

Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti
menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta
olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle
kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä
tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi
huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:

-- Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus
saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä
itse juo ystäviensä seurassa ... kun näitä tulee käymään ... ja kun
he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!

Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän
sanoi:

-- Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna
sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta
syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi
teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.

Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.

Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja
kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja
panemaan maata.

-- Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla
äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:

-- Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?

Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi
eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen
siitä varmuutta.

Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui
toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä
ja sanoi:

-- Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt
tyytyväinen?

-- Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas
painautuen nurkkaansa. -- Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.

-- Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira?
Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle
tarjotaan?

-- Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.

-- No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan,
minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän
tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette.
Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.

Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten
kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa
sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin
peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan
nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää
vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen
selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli
ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän
salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä
joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä
synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden
pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään
ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme
nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi
jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui
pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän
vivahti todelliseen uneen.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa.
Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita
ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen
korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä
ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan.
Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa
ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin
sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas
pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä
olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän
eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian
veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä
eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja
epätäydellisesti.

Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa:
kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden
kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus,
joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen
lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin
kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru,
että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä
kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä
ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen.
Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli
rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän
ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.

Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen
rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin,
jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen
mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut
rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta
tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista;
tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti
uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan
ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa
taivasta kohti ja sanoi:

-- Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut
ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut!
Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette
niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden
raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä
vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata
äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä
neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh ... tuosta poloisesta onnettomasta
miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.

Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan
kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla
suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka
jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle
ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen
luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman:
_huomisaamuna_, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin
pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin
pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä
hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa,
suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan
uneen.

Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi
tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään
Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan
määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa
mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva
mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli
kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen,
ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten
riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt
oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui
tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.

-- Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään?
Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies... Minäkö
en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä
uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät
ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä
vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten
poraavan?

Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti
hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät
rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan
yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön.
Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta,
mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan
karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin
kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin
eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä
tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään
kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.

-- Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on
täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon
ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan,
saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi ... antakaa minulle
anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?... No niin,
ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää,
tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni,
niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen
lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää
ole mies!... Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle
kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä
alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. -- Joutavia kaikki tämä.
Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki
edellinenkin.

Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain
tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä
täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa.
Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa
valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan,
ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo,
joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi,
kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja,
vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden
täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia --
vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä
-- mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo
suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.

Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta,
tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään
sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta,
joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen
päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa,
eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi.
Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän
keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi,
se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta
huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain
toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan
ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden
onnettomalle vangilleen.

-- Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa.
Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää,
lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon... Entä lupaukseni? Entä
sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?... Mutta mikä hän sitten on, tuo Don
Rodrigo?

Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille
saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän
kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka
hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti
kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen
entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä,
joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut
sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin
suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan
halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että
hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat
kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä
ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös,
joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli
pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli
vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden
seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui,
selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko
elämäänsä.

Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta
sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin
jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle
arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat
hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen
teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt
hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet
sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään,
kokonaan hänen aikaansaannostaan.

Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen
tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi
vähitellen epätoivoksi.

Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä
kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia
vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja ... juuri kun
aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan,
hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan
tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa
maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän
kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan,
joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon
mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka
seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän
itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne
tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät,
niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät
linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa.
Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa
jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui,
että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä,
niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi
kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi
ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus
johtui hänen mieleensä.

-- Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin
lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma
asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien
keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin
väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta...
Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!...

Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan
hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin,
josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen,
sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten,
vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään
sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat
kajahtaneet hänen korvaansa:

-- Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!

Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa,
kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen
kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet
ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti
henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt
häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin
sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan
päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen
hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli
näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.

-- Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen
ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden
kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!

Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki
jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin.
Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle
seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta
hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle.
Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen
rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista
ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa,
joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena;
milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi
pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.

Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen
kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana
istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen,
joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan
ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen
kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin
kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman
hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten
toisen vielä lähempää.

-- Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?
Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?

Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti
hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret
olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä,
vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin
saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa
olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti
edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki
kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta
kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.

-- Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla
näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?

Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan
bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä.
Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta
että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan
katselemaan tätä vilkasta näkyä.

Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin,
kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen,
joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen
tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he
astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä
ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa.
Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat
kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai
kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja
korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.

Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas
uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään
saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle
samaa innostusta.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon
arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä
saapunut ------aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä
koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana
levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli
väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että
kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua
paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson
pohjukkaan entistään miettiväisempänä.

-- Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan
nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista
ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta
ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei
varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä
on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset
niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä
täällä... Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon
almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat...
Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa!
Jos!... Miksi en menisi minäkin?... Miksi en?... Ja minä lähdenkin.
Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon
puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä
sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä... Näenhän muuten
sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!

Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti
pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain
sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti
sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti
toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki
tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka
oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen
nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein
ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt
Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja
kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois
vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan.
Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi
Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.

-- Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen
makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?

-- Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei
ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.

-- Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun
hän herää... Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee
lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa.
Kun hän herää ... niin sano hänelle, että minä ... että isäntä
on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että
palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.

Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:

-- Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?

Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti
Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa
palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian
huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi
linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.

Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli
linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule
sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä
emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta
kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme
lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen
Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran
ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka
aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko
tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.

Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät
kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku
käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa
jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin
nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin
loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.

Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti
suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat,
jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen
epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan
hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen,
joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana
kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle.
Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon.
Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko
aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä
näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali
oli.

-- Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti
hänelle, missä se oli.

Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon
pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon
sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään
olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut
joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen
pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat
katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä
hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen
ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen
kanssaan.

-- Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta
kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui
ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa
kuiskasi virkaveljelleen:

-- Se on hän! Se on tuo kuuluisa!... Mitä tuolla on täällä tekemistä?
Varokaamme häntä!...

Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä
yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi
Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana
katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli
muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:

-- En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa ... tänä hetkenä ...
tav ... saattaako hän... Mutta voinhan mennä katsomaan.

Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen
huoneeseen, missä kardinaali oli.

Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä,
samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta
halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin
puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.

Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto,
milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat
suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella.
Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen
surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen!
Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle
mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli
niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän
saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.

Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina
harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren
omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja
hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.

Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin
kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa
kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä
vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja
loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja
nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä,
oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin,
jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta
sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa.
Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin,
otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi.
Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka
niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus
samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja
hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka
johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän
määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille,
vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta
jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten
voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen
soveliaaksi.

Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti
hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo
silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän
astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun,
joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti
harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta
aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin
opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille
rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden
palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen
sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa,
saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa;
ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä
avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja
sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka
omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia
etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet
hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän
niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin
oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin
yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja
elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut
velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat
muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun
valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.

Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa
kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat
asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman
esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet
näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat
aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen
tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään
ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita
varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat
varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella
keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat
tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet,
ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden
houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin
alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä
tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.

Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja
nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä
kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen,
kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman,
pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen
serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei
tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo,
joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja
neuvojaansa.

Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine,
useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja
suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma
nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli
liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki
minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin,
liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun
pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa
ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden,
ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti
niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi
tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat
elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen
vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin
arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen
palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle
tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui
vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.

Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen
määräykseen.

Tällainen menettely -- kuka sitä ei tietäisi? -- ei ole vaikeata
eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista
noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se
naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen
tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja
sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman
petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati
kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on
seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.

Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti
ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen
koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein
välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset
tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä
tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että
laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa
kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli
vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon -- tähän aikaan
sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa
ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino -- hän määräsi että
vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen
summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että,
niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä
tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti
niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt
käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen
aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän
näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi
tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä
samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen
mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan
määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi
tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä
ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.

Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen,
kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi
mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön
kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi
yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli
niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon
niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että
hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki
suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja
käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä,
oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää
ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista,
Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.

Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta
kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti
kirjastoon tohtorien neuvoskunnan -- näitä oppineita oli alussa
yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen
kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää
riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin
kahteen. -- Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen
haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista
muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli
julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli
määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä
sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan,
latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon
kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin
tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä
vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen
yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa,
persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja
veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta
varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää
jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee,
olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja
käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä
siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä,
niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä
paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta.
Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi
kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka,
josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen
ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa
jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota
unhoituksen helmaan.

Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja
hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen,
mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa
monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti
voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi
kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein
oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut
tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin
kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen
huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat
heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä
kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen
käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys
epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta
asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen;
mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään
Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman
jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan
korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin
tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö
oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat
kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi
jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa
työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta
niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä
hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat
kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa,
joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion
nojalla -- näin kertoo historioitsijamme -- kun nämä suvaitsivat
niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen
tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin
oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat
yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita
on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen
viljelyksen.

Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon
perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen
vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon
muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri
tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen
se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja
asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan
edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja
uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa
tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota
toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä
huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! -- Olisipa
ollut muuta ajateltavaa! -- Kaunis keksintö! -- Tämä vaan puuttui!
ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat
kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku
nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi
omasta kukkarostaan.

Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen
miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi
luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville,
sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että
tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita
ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu
oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa
muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen
elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä
kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa
meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat,
mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan
tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista
esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle
niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.

Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja
uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla
oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen
tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean
vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta
scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi
säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi
hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä
anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta,
ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin
oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa
paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.

Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein
saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin
vapaata vallitsevista ennakkoluuloista -- kullakin ajalla on omansa
-- ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä,
joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren
naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.

Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen
tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti
jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä
kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan
alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa
vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai
väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena
oli _ne quid nimis_ -- ei mitään liioittelua --, jotka kernaasti
olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse
noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää
vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja
heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan
mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja
säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian
likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut,
ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan
tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan
näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa
ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat
henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille
huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu
tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.

Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin
hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän
lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen
onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus
tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.

Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui
tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta,
huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat
ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski
hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut
iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän
oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille
alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.

Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi
aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka
kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle
niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen
vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman
äänensä ja koko puolueensa äänet -- tuota puolue sanaa valitettavasti
käytettiin -- Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin
selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä
tuumansa ja kääntyä toisaalle.

Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta
hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein
tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön
valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen
sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin;
silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä
kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä,
kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat
toteuttaa hyvää, kuten Federigo.

Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä
sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti
olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa
yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista
tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön
toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt,
hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset
ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen
tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle.
Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen
aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.

Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti
omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä,
jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin
epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.

Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan
valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen,
että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä.
Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen
erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta
kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti
tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se
ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin
monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme
edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa,
ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä
suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin
meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.

Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku
heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri
ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt
jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia
on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka
häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja
italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita
säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia
tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja
maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun
inhimillisen tietämyksen alalla.

-- Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet
teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin
vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä,
että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla
oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin
syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja
kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta
muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä,
tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan
huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä
eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä,
jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä
eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen
nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?

-- Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi
hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat
haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista;
ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun
samanlaisen ilmiön selittämiseen.

Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja
sitten ... jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat
hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa
jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa
tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman
kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta
toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina
joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi
ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat
suurta levottomuutta.

-- Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän
Kunnian-arvoisuutenne.

-- Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.

-- Ei kukaan muu kuin ... vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin
merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on
mahdoton lausua lukijoillemme. -- Hän on omassa persoonassaan tuolla
odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää,
kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.

-- Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti
sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:

-- Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!

-- Mutta ... -- huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän
Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän
on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!...

-- Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut
halu tulla hänen puheilleen?

-- Mutta ... intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua
erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä
taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu,
että on velvollisuus... Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne,
tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni
pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä...

-- Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.

-- Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen,
joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja
että hän voi olla lähetetty...

-- Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo
hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.

Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:

-- Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt
vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet
heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.

Kappalainen poistui sanoen itsekseen: -- Minkä heille teet! Kaikki
nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä...

Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit
olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen
toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta
salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen
vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla
hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta
jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto
saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että
ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa
hänelle ... mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi
häntä ja sanoi lopulta:

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää
hyvin ja seuratkaa minua.

Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi
tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja
vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:

-- Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman
päänsä mukaan.

He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen
huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon,
kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen
kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet
eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan.
Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.

Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin
tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän
ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn
aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen
intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve,
vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille
tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan
siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka
tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä.
Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta
kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi,
miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä
samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi
uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja
tukahutti.

Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä
ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan
vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen.
Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen
silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli
kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa,
pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti
kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden
kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä
aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi.
Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän
elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman
toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein
vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.

Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden
Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä
harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan.
Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä
selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota
käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:

-- Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen
tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin
soimaus!

-- Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo
joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi
alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että
kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten
mikä tahansa.

-- Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen
antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja
minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.

-- Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille
sanottu minun nimeni?

-- Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko
kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta
nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi
pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja
valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka
olette se lapsistani -- jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat
ja joita rakastan sydämeni pohjasta -- se, sanon minä, jota kaikkein
kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin
voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä
suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja
laiminlyöntiä.

Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta
värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat
sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä
lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana,
mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.

-- No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; -- teillä on hyvä uutinen
minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.

-- Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö
voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen
tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies
sellainen kuin minä?

-- Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa
teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.

-- Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!
Missä hän on, tuo Jumala?

-- Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen
läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä
ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille
viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät
aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee
olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte
ja sitä itsellenne rukoilette?

-- Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua
painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!... Jos hän on olemassa,
tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette
hänen voivan tehdä minusta?

Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.

Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän
haltioitumisen valloissa:

-- Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä!
Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen
kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo
niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet
äänet teidän tekojanne...

Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan
hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi
siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin
eräänlaista lohdutusta.

-- Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle?
-- Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat
itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö
muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä,
kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen
tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun
te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään,
silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi
teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille
nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä?
mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta
horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi,
rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette
te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut
keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä
Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala
voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa
teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja
hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja
kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena
kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta
harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten
antaisin -- Jumala on siitä todistajani -- nämä harvat päivät, jotka
minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja
kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa
herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa
on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa
ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin
rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!

Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa,
katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä.
Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet,
suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja
tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki
hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä,
jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet,
paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti
kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen
viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.

-- Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä
ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä
hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän
armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä
näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen.
-- Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää
saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä
kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.

-- Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti,
antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta
vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on
lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana,
rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.

-- Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut,
teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko
kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja,
niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran
nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette ... millaisen
henkilön kanssa!

-- Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi
kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo,
joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät,
kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin
nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka
syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt
meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän
sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa
heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee -- armonteko, jonka
esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.

Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän
kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta
myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili
vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan
hänen olkaansa vastaan.

Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle
purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita
jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja
petoksen aseita.

Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä
kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:

-- Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni,
ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun
itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko
kauheassa elämässäni ole kokenut!

-- Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät
tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen
teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin
paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.

-- Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka
äärettömän paljon seikkoja ... enhän koskaan saata mitään muuta tehdä
kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat
alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa.
Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä,
korjata.

Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti,
mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me
itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen
kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen
kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan
herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan...

-- Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen
säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan
anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi
sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala
teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin
on tuo vainottu naisparka?

Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.

-- Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali... Jumala olkoon
kiitetty! Ja luultavasti...

Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa.
Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja
hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään
nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän
katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta
huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin
tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja
jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt
häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien
joukossa joku kotoisin ------sta.

-- On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.

-- Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen
kanssaan tämän kirkon pastoria.

Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo
papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien
katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä
vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen,
hän huudahti:

-- Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei
muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti
sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa,
ja lisäsi:

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja
------n seurakunnan pastoria.

Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului
keskeltä pappien joukkoa: -- _Minäkö?_ mikä lausuttiin ihmetyksen
aiheuttamalla äänen venytyksellä.

-- Ettekö te ole ------n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.

-- Olenpa kyllä, mutta...

-- Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.

-- Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi
tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:

-- Miten se voi tarkoittaa minua?

Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don
Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja
nyrpeänä.

Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:

-- No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?

Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen
ja johti heidät sisälle.

Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan
siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi
luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin,
mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun
kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan
Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo,
kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja
lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat
sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen
kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon
hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se
annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään
uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori
vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän
suorittaa; ja hän läksi matkaan.

Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa
matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.

Kappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.

Tämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin
tuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien
alta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään
saadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui
askeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:

-- Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa
kanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla
on teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin
suloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota
epäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen
löydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni,
jonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran
ja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on
lähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne
rakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.

Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä
harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen
ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa
vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta
nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen
merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän
kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen,
joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: _Parcere
subjectis_.[33]

Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.

-- Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei
ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.

-- Onko tämä kotonaan?

-- On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.

-- Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian
palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin
pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän
seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon,
pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun
ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.

-- Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.

-- Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi
kardinaali.

-- Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio,
valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on
hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee
ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä
peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.

-- Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,
että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.
Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.
Ja hän olisi tahtonut lisätä:

-- Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä
tutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin
monen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä
epävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.

Mutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen
henkilön läsnäollessa.

Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio
jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut
hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä
tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla
piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä
helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua
hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis
poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana
viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä
ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi
tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle,
jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää,
ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.

Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista
itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle
ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:

-- Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne
tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän
arvoisan papin seurassa?

-- Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua
tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen.
Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä
tarvitsen teitä!

Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:

-- Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se
ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan.
Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja
kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi
hedelmää.

Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas
lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa,
suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka
on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun
tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä,
hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää,
ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene
sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle
hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua,
jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: -- Oi, jospa
olisin kotonani!

Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja
vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä
vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen
hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi
katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin
kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi
hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:

-- Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme
majassa; mutta tämä ... _perierat et inventus est_.[34]

-- Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen
syvään molemmille samanaikuisesti.

Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi
selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina
kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin
kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden
molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä
mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat
kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän
kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken
syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä
pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys.
Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli
tuota Esaian lausetta: _Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella;
jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia_.

Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt
huomiota.

Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija
astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen
täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja
molemmat muulit olivat valmiina -- hän sanoi -- ja odotettiin enää
sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali
sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion
kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän
käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:

-- Odotan teitä.

Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi
astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi
järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken
saliin.

Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni,
odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan
kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä
hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä
iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta,
mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää
jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien
alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä
sanottavaa hänelle.

-- Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. --
Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen
mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä,
viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi
kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin
tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: _iloitsen suuresti_
saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että
hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa
vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin
saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun
lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava
seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa
tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa
neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään
tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta!
Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin
riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut
sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää
meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun!
Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle
miehelle! --

Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:

-- En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin
kunnioitettavaan seuraan...

Ja jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle
paikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut
ja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen,
kuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio
suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa
kiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:

-- Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan
sanoakseni, olen huono ratsumies.

-- Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä
muuli on sihteerin, joka on kirjailija.

-- No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: -- Olkoon
taivas minulle armollinen!

Linnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle.
Saavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt
jälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt
saapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja
pyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan
edellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.

Mutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi
uutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän
näki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella
kädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen
nahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen
olalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.

-- Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla
hirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa
kääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan
oikun! Oi mikä retki, mikä retki!...

Jos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset
liikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä
olisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus
ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä
ainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:

-- Minä en luota teihin, herraseni.

Saavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina
odottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki
hänelle osoitti.

-- Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don
Abbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.

-- Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.

Don Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi
auttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.

Kantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi
muulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta
poistui matkalleen.

Oli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli
mentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä,
osaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta,
sellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri
uutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin
tuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja
inhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen
esineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina,
melkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa
antamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.

Kantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven
edessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin
harjaan asti, satojen äänien huutaessa:

-- Jumala teitä siunatkoon!

Don Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki
itsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä
rintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta,
sellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että
vaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.

Mutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu
keskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät
ihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä
ei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut
katseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin
huonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava,
eikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin
jonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia
katsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta
tämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän
tuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin
matkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio
halusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan,
hänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen
suosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän
menetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä.
Ja tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan
kestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä
paisuisi kokonainen kirja.

-- Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin
lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse
levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna
liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman
tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään,
joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä,
minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja
elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä
puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi
pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien
lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa,
ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän
voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen
tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä
naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa.
Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan
hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?...

Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että _tämä_ olisi
voinut lukea hänen ajatuksensa.

-- Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa
sitä kääntymyksellään ... jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä.
Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!... Kun nuo
tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen
esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua.
Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten
esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi,
temmeltää kuin itse paholainen... Jumala minua poloista auttakoon! ...
ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen
katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa
kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa
ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen
Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja
kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin
kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen
tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta
mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista
sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista
takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan
nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan
pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara
varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin
sopia pyhyyteen... Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää
ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään,
sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa
yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö
tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista!
Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään
tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don
Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on,
niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen
tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle,
jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että
minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko
panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä
kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon
tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan
hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja
lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on
tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja
suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka
tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia
paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää,
kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun
onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen
tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä
arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin
taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin,
taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni
tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme,
Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan
seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän
auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja
synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut
Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja
nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän
kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden
ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen
taakan alle.

Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat
korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat
vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet,
vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden
kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli
kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään,
synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se
ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi
kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri
hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan.
Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli
poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi
samalla merkin kiirehtimiseen.

Astuttiin laakson alueelle.

Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa
laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia
ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia
pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia
miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki
ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka
tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä;
mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset
pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä
Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:

-- Pane tuo pappi kovalle!

Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen
kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:

-- Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin
ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.

Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen
avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen
liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna
kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut
olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.

Kuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat
herransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa
ja kantotuoliin.

Nämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin
aikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta.
Hänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista
mukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja
mitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi
olla tuo palvelijan virkapuku?

He katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan,
sillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.

Kiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.

Ne rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät
oikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun.
Nimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan.
Hän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa
ja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä
sisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan
viittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä
satulasta ja sanoo tälle:

-- Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.

Hän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää
kantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot,
ja virkkaa hänelle puoliääneen:

-- Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän
on vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä
palkitseva.

Hän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä
alas.

Sitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina,
jommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan
niitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko
viimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä
auttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään
puoliääneen:

-- Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun
tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja
tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!...

Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän
päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen
sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana
kuin suinkin saattaa kuvitella:

-- Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta ... mutta...

Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin
taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.

Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien
ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan
ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen
oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän
jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki
kolme vaieten alkoivat kiivetä.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli
käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen,
eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean
todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti
kuumesairaan synkkiä houreita.

Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä
nöyräksi hän oli sanonut hänelle:

-- Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa;
sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.

Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan,
puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:

-- Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen
näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun _hän_ palaa
kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!

-- Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen
lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?

-- Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten
tekevänsä, mitä tahdotte.

-- Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini
luo.

Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja
seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja
kysyy: kuka siellä on?

-- Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.

Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa
sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don
Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää
sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli
lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.

Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen
herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka
hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin
muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee,
näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo
tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don
Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna.
Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee
häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin
häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:

-- Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.

-- Kuka te olette? kysyy Lucia.

Mutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion
puoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan
osaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:

-- Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on
vallan hämmennyksissä!

-- Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa
mielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen
todella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain...

Ikäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia
silmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti
katseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:

-- Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!

-- Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.

-- Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen
ääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. -- Entä kaikki
nämä ihmiset? ... hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen
pelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!... Tuo mies! Hän oli minulle
varmasti luvannut...

-- Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten
meidän kanssamme, selitti Don Abbondio. -- Hän odottaa tuolla ulkona.
Lähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!

Silloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja
lähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä,
joka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta
kuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän
ääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti,
pidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa
hänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä
iltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka
nyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja
nälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan
Lucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti
paikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei
ollut sanonut, huudahti:

-- Se on totta; antakaa minulle anteeksi!

-- Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen.
Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä
anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.

-- Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko
lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don
Abbondio.

Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon
otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi,
hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne
ja hän huudahti:

-- Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!

-- Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä
sananne minulle tekevät.

Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.

Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.
Don Abbondio kulki takimaisena.

He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle
pienelle ovelle.

Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo,
aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta -- kaksi
uutta ominaisuutta hänellä -- käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen
nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä
otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan
muulin selkään.

-- Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.

Ja hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.

Kulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli
noussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn.
Hänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne
palkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä
hänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen
merkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen
enempää.

Tänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä
tapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä
olisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.

Kunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten
hän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa
sanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun
hän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten
aiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät
tyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi
hänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään
hänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli
kotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.

-- Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan
lähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini,
äitini!

-- Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei
tietänyt, että se jo oli tehty.

-- Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon... Ja te, kuka te
olette? Miten tulitte...?

-- Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra -- Jumala
on liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty --
tuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä
pyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana -- ja
tuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä.
Ja hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan,
nimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa
pelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan
minulle maininnut.

Lucia kohotti katseensa taivasta kohti.

-- Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki;
herra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori
nainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi
kirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun
luokseni...

-- Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!

-- Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski
minun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää
teille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut...

-- Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.

-- Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on
teille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on
osoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen
puolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se
saattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.

Lucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin
mitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä
sanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.

-- Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. -- Ja kun teidänkin pastorinne
oli meidän kylässämme -- niitä nyt on siellä paraikaa niin monta
kaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä
täydellistä juhlamessua kirkossa -- niin katsoi herra kardinaali
sopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on
ollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän
on jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut
nähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.

-- Ja tuo mies ... kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi ...
kuka hän on?

-- Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi
hänen nimensä.

-- Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.

Kuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä
niissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin
toisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän
ajatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa
tämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena,
ajatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta
pelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat
tuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten
nöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan
takaa:

-- Oi, mikä armo!

-- Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri
helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka
monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten
minulle sanoi teidän kirkkoherranne ... ja eihän tarvitse muuta kuin
katsoa häntä kasvoihin ... hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan
sen näkee heti hänen teoistaankin.

Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista
uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta,
jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi
totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että
hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen
jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta,
ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa
kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä
rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.

-- Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.

-- En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.

-- Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.

-- Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.

-- Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun
pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.

Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan,
ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen
lepoaan.

Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin
äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka.
Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli
tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi
hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin
siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso
puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta
sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi
kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta,
ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden
tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen
matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin
paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä
laaksoon.

Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani
muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat
häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa
kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana,
keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen
tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän
kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän
kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta
niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie
kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen
tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti
kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein
kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli,
pohjattoman kuilun.

-- Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo
kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä.
Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle
puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon
raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi.
Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua,
nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.

-- Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä
sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin
kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää,
mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että
minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua
poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!

Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan
saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. -- Pitääkseen noita
julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme
on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri
minun joutua moisten ihmisten keskelle!

Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi
pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don
Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin
päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta
ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan
toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena
nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa
haamoittavia vaaroja.

-- Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin
pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää -- eiköhän
tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein
pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan
minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun
hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi
hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin
kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen
kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle,
niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky
hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun
yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä
ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti
kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää
on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa
kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa,
jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman
vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt
hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut
näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee
minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä
on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen
samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset
ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan
olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he
sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi,
eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta
ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä
ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava
häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle
huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin
käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi
siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö
puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se
minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena
kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se
kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna
toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta,
ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti
saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen
kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni;
ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa
päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin
suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään
rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän
pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko
tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja
jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!... No, kävi nyt
miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla
jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan
kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä
tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten,
entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin
onnen hetkeä!

Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten
mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui
entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset
hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille,
jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon
talolle.

Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas
muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa
Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin
edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata
seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan -- näin hän mainitsi
sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.

Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.

Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja
alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella
ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita
Lucia tavan takaa toisti.

Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle,
jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän
sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo
oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle.
Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään
virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että
kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti
sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.

-- Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen
juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat
leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he
tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta.
Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja
vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon,
kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin
saatte vahvempaa ruokaa.

Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja
kattamaan pöytää talonväelle.

Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen
mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan
ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa;
hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen
joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle
ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat
rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän
loi siihen katseensa -- ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi
hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet
ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat,
heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen
sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen
lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin
viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona
hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen
ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset
sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:

-- Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!

Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä
pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat,
sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli
ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen
täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän
nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan,
tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta
Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen
uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia,
joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta.
Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen
ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä
vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti
rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että
häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka
eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi
kärsimään.

Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään
paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin
katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli
antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten;
ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta
toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama
Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että
Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi... Mutta tuskin olivat
nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä
myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas
oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen,
vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta
erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin
voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei
tappamansa vihollisen.

Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli
pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen
astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan
Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen
ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten,
ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo
vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: -- Hiljaa, hiljaa!

Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen
into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli
kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen
kertaan lukenut _Pyhimysten legendakokoelman_ ja teoksen _I reali
di Francia_[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta
miehestä -- maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi
omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa
suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän
kyllä niin monen muun asemesta... Muuten hän oli miesten parhaita.
Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan
ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut
siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se
olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset
juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin
saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät
tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua
tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka
pelastettu ja turvissa.

Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: -- Katsoppas! osottaen
Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella
anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti
ystävällisin elein huudahtaen: -- Terve tuloa, terve tuloa!... Te
olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni
teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte
turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi
alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen
teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada
ihmeen!

Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi
selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja
lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä
muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon
lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.

Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti
kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:

-- Onko kaikki onnistunut hyvin?

-- Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.

-- Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.

Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi
häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti
salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui
sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat
uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään.
Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti
kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän
ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi
paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä
kuuntelijoina.

Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan
tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli
häneen tehnyt kardinaalin saarna.

-- Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen
henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.

-- Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä ... sanoi eräs
pikkutytöistä.

-- Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin
oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita
ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes
Milanossa ... kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita
sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät...

-- Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.

-- Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?

-- Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.

-- Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä
täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja
tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette
kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin
eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta
saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei
kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin
käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten
kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki
koko kirkossa koolla oleva seurakunta.

-- Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. -- Mutta
miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?

-- Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi
hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää
Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen
toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että
kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo
suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin
elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen
nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä
paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen
kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää
niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi
hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat
velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä
välttämättömästi tarvitsevat.

Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus
olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia
ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle,
tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:

-- Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja
lisäsi:

-- Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän
sitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin
puhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä
puhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet
särje astiaa.

Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi
hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä
lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi
voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista,
noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja
ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan
innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi
itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen
suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan
menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja
juhlallinen ilontunne.

Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa
kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle,
että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä,
sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen
vaimoaan.

Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja
hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen
kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.

-- Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.

-- Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut
arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan
Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan,
joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän
tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien
tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva
lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti
aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka,
jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli
asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata
äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt
selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi
päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi
itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.

Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan
lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen
vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti
häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla
kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus,
jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä
selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta
kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi
käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:

-- Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita
kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti
syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan
ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui
edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin
puolelta kuului huudahdus:

-- Kah!...

Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja
molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don
Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin
silmin oli nähnyt.

Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin
sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti
vapaasti.

Sitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa
Agneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan
edessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja
hänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen,
ettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä... Mutta Agnese
huomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta
ja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes
mitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan
toista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.

Viimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen.
Lucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle,
ja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.

Räätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa,
rohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän
kanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät
yksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista
heille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja
että muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla
kuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.

Kun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi
tietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä
kertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan
täydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki
selittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen
sattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä
hetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä
äiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä
edes lähentelemättä.

Tämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan
kumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat
ajattelivat Don Rodrigoa.

-- Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä
kerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen
ansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu...

-- Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä,
älkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys
merkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme
ennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala
hänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle,
joka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.

Lucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin
muistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään
kertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut
jatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi
kertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi
hänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun
hänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi
häntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin
aviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon
ohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä
lisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin,
vaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten
levittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi
voittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä
hetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä
kosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat
sen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen
itsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän
tyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä
enää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle
paikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!

-- Entä Renzo? sanoi Agnese.

-- Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.

-- Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen
päässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei
kukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja.
Luultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.

-- Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja
hän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi
odottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.

Palattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan
Nimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt
aterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen
pappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen
saattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli
vapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta
alhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen
silloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista
oli hänestä ollut.

Aterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken
vetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä
paljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä,
jolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen
pastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.

-- Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko
itseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne,
myöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin,
jos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän
Kunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.

-- Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan
heti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori,
muuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt,
että kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta,
viattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun
esimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja
mukautui hänen tahtoonsa.

Niin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle,
kaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa
silmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän
sivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.

Pastori kehoitteli lakkaamatta:

-- No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!

Mutta Federigo sanoi hänelle:

-- Antakaa heidän vaan olla.

Ja hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen
väkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia,
jotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.

Näin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi
kasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin,
joka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki,
tietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan,
että kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän
tunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja
toistamiseen huutaen:

-- Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!

Ja hän astui sisälle.

Agnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää.
Arvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan
selkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa
astuvan sisään.

-- Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan
myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka
samoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä
ja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme,
Federigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet
heitä molempia.

-- Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan
koettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole
silmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on
pelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt
teitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren
armon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta
taakasta.

Nyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli
rientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö
astui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita
alas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan
räätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun
olevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat
kunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti
jatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden
lohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista,
voisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.

-- Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne
kaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä
olisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki
ikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja
ystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio,
aina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen
tyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun
harvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.

-- Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa
vapaasti.

-- Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt
velvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.

Mutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin
sanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu,
missä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut,
varsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta,
tekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut
vihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta
esimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut -- tuo kunnon
Agnese! -- ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten
he saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.

-- Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra
pastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja
jos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä
lähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään
olisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on
käynyt, niin kuin on käynyt.

-- Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.

-- Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en
ole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies.
Jos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.

Mutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:

-- Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian
onnistua.

-- Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi
Federigo.

Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia
vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti
sanoen:

-- Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.

-- Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin
kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä
kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on
saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!

Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla --
Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa -- että sulho oli
pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli
syytä.

Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.

-- Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi
kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin
saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?

-- Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni
varmana.

-- Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi
Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin.
Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän
tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.

-- Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin
tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon
ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi
aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin
Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli
hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes
kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.

Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti
lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli
lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman
päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille
lähettänyt.

-- Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä
värähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä
laiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena
tällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä
tilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta.
Hän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti
tarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä
ja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia
ja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo
tavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi
suunsa ja virkahti:

-- Ajatelkaapas!...

Sen parempaa hän ei saanut sanotuksi.

Tämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan
sinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen
muisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli
tuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä
ikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat
olleet paremmat kuin tuo typerä: "Ajatelkaapas". Onhan aina helppoa
jälestäpäin keksiä sopivat sanat.

Kardinaali poistui sanoen:

-- Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.

Illalla hän kysyi kirkkoherralta miten saattaisi sopivalla
tavalla korvata tuolle miehelle, joka arvatenkaan ei ollut rikas,
vieraanvaraisuutensa tuottamat kulut, ajat kun olivat kalliit.
Kirkkoherra vastasi, että todellakaan eivät ammatin tuottamat tulot
eivätkä kunnon räätälin omistaman pienen maatilkun antimet olisi
sallineet sinä vuonna olla antelias toisille. Mutta hän kun oli
tehnyt hieman säästöjä edellisinä vuosina, hän tällä haavaa oli
seudun varakkaimpia henkilöitä ja saattoi ilman erityistä rasitusta
harjoittaa hieman anteliaisuutta, minkä epäilemättä tekikin
kernaasti; muuten hän varmasti pitäisi loukkauksena, jos hänelle
tarjottaisiin korvausta rahan muodossa.

-- Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa
vaatevelkojaan.

-- Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat
maksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime
vuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla
välttämättömintä.

-- No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo
velat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte
häneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen
suorittaaksenne.

-- Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.

-- Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin
varattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.

-- Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia
näinä vaikeina aikoina!

-- Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja
maksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen
meno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu
varkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.

Emme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti
kertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.

Tällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään
laaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt
hämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille
bravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin
kaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.

Kaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina,
mutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan
saattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille
niinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle
etupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä
hän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun
merkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat
kuulla, riensivät saapuville.

Silmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot
noudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka
kaikki kiinnittivät katseensa isäntään.

-- Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi.
Ja ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten
hän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten
sinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti
siellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle,
jättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla
kolmenkymmenen vaiheilla.

Nimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota
hiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut,
nosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:

-- Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy.
Lapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa
helvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen
kaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa,
mitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt
minut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut;
tapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää
varmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla,
kuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta
teistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä
enemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja
katsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa
minun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla
tahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin
itseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman
ruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla
leivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu
palkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt
enää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa
elämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin.
Tuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen
antamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä.
Nyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on
osoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän
päätöksen.

Tässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Kuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän
hurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He
olivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei
sopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto
oli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt
jäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi
vastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata
kuin muille ihmisille.

He näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena
pyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi
pelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita
olivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä;
he tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen
läsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein
raaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat
tunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon
miehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän
kuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän
järjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat
niitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan
senvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka
olisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun
he nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin
isäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän
tai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut
tämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat
kuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla
nähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen
Nimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja
kauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet.
Siitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat
katselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi
osaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn,
epäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin
entisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina
siis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.

He olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin
itseään.

Mikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään
turvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä
päätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen
liikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas
ei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman
varaan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua
leipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa
aikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön
lopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen
heille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma,
kulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja
asettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän
hajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten
ylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat,
käytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki
oli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.

Niin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.

Vaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä
seikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata
selvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka
edellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät
suinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään
paljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä
nukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli
toimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella
huolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä
rohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli
pannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän
sokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän
orjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut
luottamaan -- kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt.
Toiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien
sokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja
epävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.

Hän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä
edellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui
vuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta
ja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena
lukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan
olivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa
jälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään
liikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden
aikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli
kaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu
muodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään
tilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta,
johon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon,
joka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut
hänelle niin monta todistetta.

Noustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.

Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli
kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi
mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme
kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo
kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa
ainaiseksi.

Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä
on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä
meidän kirjaamme.

Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi
kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun
himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?

Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella
ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä,
arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli
kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä
tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta:
tarkoitamme Don Rodrigoa.

Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta
nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut
välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat
toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä.
Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat;
sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa
voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin,
pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin
sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt
tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä
tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi
niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa
heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen
persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus
luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna
Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät,
mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että
se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän
uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti.
Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä;
ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki
saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen
puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan
kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja
ympärillään.

Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin
ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä
olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille;
mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei
ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori
Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja
vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita
ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin
mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa
pysyä poissa julkisista paikoista.

Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen
jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin
lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää
sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa
ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina,
hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt
sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen
tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet
pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi
kulkunsa näillekin seuduille.

Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä
kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut,
että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt
huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana.
Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun.
Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta
yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen
tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen
ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta
Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin
Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana.
Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän
läksi pakolaisen tavoin, kuin -- sallittakoon meidän hieman kohottaa
henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin -- kuin Catilina Roomasta,
uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä
toimeenpanemaan kostoansa.

Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta
Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin
hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo
oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän
rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu
kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty
oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen
oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon
etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui
vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä
kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu,
jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.

Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia
jääneet -- vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia -- hekin
läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don
Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa,
sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä
ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen
päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että
naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä
tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.

Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka
keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta
tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden
yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava
kappalainen kantoi.

Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä
eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme
tai neljä kertaa:

-- Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?

Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:

-- Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.

Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja
jäi sinne odottamaan.

Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä
ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta
pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet
valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä
ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli,
tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa
alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon,
oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli
ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet
olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta
eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja
väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten
hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin.
Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen
yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi
kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon
ovelta aina pääalttarin eteen.

Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla
piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää
sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina
tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.

Tähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja
siellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille
pienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän
menestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän
jumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden
keskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä
oli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle
oli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen
pakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää,
miten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista
häntä syytettiin.

-- Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin
luuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan
kotonaan?

-- Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja
jäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi,
sillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati
olisi täällä tai lähistössä.

-- Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on
aikomukseni saattaa hänet turviin.

Ja heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin
turvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.

Don Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli
puhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille
vihkimisen kiellosta.

-- Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt
suunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta
annanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.

Tuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä
kysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen
kanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin
antoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.

Mutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli
turha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli
tapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.

Niinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää
räätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista,
kumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt
työtä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli,
piiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese
osaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä
seurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta
samalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän
karitsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten
oli tämä ero päättyvä?

Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.

Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun
mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut
tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos
hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos -- ja miksi sellaista
edes epäillä -- hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi
siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa
puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän
tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa
hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä
vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä
pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri
epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään.
Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai
oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan
antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää
puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin
lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa,
paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen
ilmestyivät sanojen asemesta.

-- Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese;
sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan
kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita ... ja jos ...
kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä!
silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.

Lucia syleili äitiään ja itki.

Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön
ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin
ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että
jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet
erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan
ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä
hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai
erämaan erakoista.

Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta;
Don Ferrante ja Donna Prassede -- sukunimi on tässäkin kohdin, kuten
tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva
Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään:
epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka
voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä
hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita
kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä
intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita
useinkin on niin ja näin.

Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan
soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli
harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt.
Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia;
ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui
sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan
hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen
päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi
keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita
samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle,
parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja
sangen usein kaikki samalla kertaa.

Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken
mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede
tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan
uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli
vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta
ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli
ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet
tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli
kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä
olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut
loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin
moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä,
olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei,
että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken
muun lisäksi oli hurskas nainen -- sanalla sanoen niin paljon, että
Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä
perusteita toistamalla:

-- Epäilemättä, epäilemättä!

Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät
erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti;
hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä
ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset
puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala,
että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea
itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta,
minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa
he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna
Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen
Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä
edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen
taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin
ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä
tiedon kardinaalille.

Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi,
Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin,
kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa
oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun
oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut
sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin
tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle,
välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. -- Sano minulle kenen
kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. -- Lucian käynti oli
Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä
tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla
moittimisenkin varaa.

Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni
rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin
pakosta -- kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä;
mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata,
että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen
punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset ... ja sitten nuo suuret
silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän
piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta,
että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus
hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus
kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena
näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein
mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa
taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia
aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta
aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi
hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää,
useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise
yhtään mitään.

Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin
oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä,
varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä
heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin
taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan
toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset
kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka
tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa
ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi
kardinaalille.

Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti
tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija,
mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä
tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don
Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa
kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen
tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja,
jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi
mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.

Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali
lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.

Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli
kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu
määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi
näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä
pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista
lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa
esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti
hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun
se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä
sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin
ympärillä.

-- Kaikki tämä -- näin hänellä oli tapana sanoa muille talon
henkilöille -- kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen
liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.

Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut
hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:

-- Niin, herra, ja: ei, herra!

Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa
seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta,
kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan
kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta
ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen
osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti
jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.

Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi
kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon
kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:

-- Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa
Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset
herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.

-- Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille
mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon
perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu
hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa
väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli
Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään
varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka
hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme
sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa
muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.

-- Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa
olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu,
ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää
niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo,
on parasta teille.

Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi
uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.

Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko
ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä
odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset
kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi
mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois
seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen
tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän
seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren:
Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä
keneltäkään.

Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat
vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää,
haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä
tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan
tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja
nähdessään kunkin esineen.

Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen
alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia
palanneille naisille uusi voittokulku.

Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt
katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi,
sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa
huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.

-- Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka
pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra
pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen
sulhastansa?

-- Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi,
ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan
niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli
niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän
Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että
tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen
jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies,
toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä
mitään.

-- Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia
noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä,
silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja
lisäksi miksi olette kieltäytynyt?

-- Todellakin ... jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi ... mitä
uhkauksia ... mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta...

Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei
ollut hienotunteista kysellä enempää.

-- Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana:
Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne
tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten
mukaisesti oli velvollisuutenne.

-- Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä
tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa...
Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin
vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen
penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin... Tiedän, ettei Teidän
Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa.
Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla
kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina... Mutta kun
käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.

-- Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.

Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti
mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen
herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä
pulmallinen tila salli.

-- Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don
Abbondion lopetettua.

-- Mutta ... kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda
esiin ... huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin
tuota vihkimistä toimeenpanemasta.

-- Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää
velvollisuuttanne?

-- Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se
on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä...

-- Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä
vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen
hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne
virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista,
kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä
vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut
teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä
teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa
väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä
teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille
oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme
mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan
maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä
turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa
ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman
päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden
täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää
synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä
häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa,
jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden
ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään
olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli,
ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi
kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten
olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia
julistaen?

Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän
selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan
kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään
outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän
sanoi pakollisen alistuvana:

-- Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä.
Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta
kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on
valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä,
niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo
aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä
hänen käsistään vapautua.

-- Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän
voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä
silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille?
Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla?
Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut
hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta
eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko
käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut,
täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset
ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.

-- Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don
Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille
kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi
kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta
hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta,
tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.

Hän siis vastasi:

-- Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut
erehtyä... Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.

-- Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka
velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan?
Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä,
että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut,
teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne,
on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä
rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä
luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat
elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri
alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana
näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset,
morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se
oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte
heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista
vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella
olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena -- ja
kuinka ette olisi sitä tehnyt -- olette rakastanut laumaanne, jos
olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden
olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No
niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän
hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne,
nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi,
totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne
tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän
tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se
kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa
sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus;
ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt
kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi
kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli
mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran... Mitä on pelko ja
rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä
keinoja olette keksinyt?

Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata
jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata.
Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme,
kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä
muuta kuin lukijoidemme arvostelua -- mekin tunnemme jonkunmoista
vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta
näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita
rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen
menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.

Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä
teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.

-- Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne
tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin
voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin
kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte
vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille
sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään
teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa
niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän
ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen
valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän
laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte
velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt
pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne
suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean
syyn?

Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.

-- Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don
Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi
puhua.

Kardinaali siis jatkoi;

-- Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista,
mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja
epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi ... niin täytynee minun
se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua
teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani.
Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut -- laupias Jumala,
äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne -- tuo huolenpitonne
maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se
on saattanut teidät -- vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne
tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos
eivät ole vääriä -- se on saattanut teidät pettämään voimattomia,
valhettelemaan turvateillenne.

-- Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen
Don Abbondio. Tuolle saatanalle -- hän tarkoitti Nimittämätöntä
-- hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen
valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni
nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä,
ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki
käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:

-- Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?

-- Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö
minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja
rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin
voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä;
olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat
eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä
palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi
vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa
tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata
seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!... Puuttuivatko siis
teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan
pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne,
punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon
vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun
jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja
valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut,
että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa
oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän
itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä?
Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea
väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?

-- Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka
mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina
mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo
eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava
kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka
tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat
hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä
pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen
ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä
se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei
miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.

-- Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä
syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin
olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut
heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni,
jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen
omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan
hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut
turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut
varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö
minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla
olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan
miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että
hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä,
tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt
teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni?
Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin
mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä
rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa
omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?

-- Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don
Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja
Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä
olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.

-- Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen,
ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne;
mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi
laiminlöitte kaiken muun!

-- Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot,
puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän
Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut
pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi
antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi
itsekseen:

-- Nyt alkaa ropista rakeita!

Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi
tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut
ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta
ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.

-- Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja
hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä,
jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita,
oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa
tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi
minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden
mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä
opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen
tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi
kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani
ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein
tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte,
että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen
laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä,
ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin
tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani
saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun
sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen
voiman täyttämään, mitä ne määräävät.

-- Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli
Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia,
vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.

Sitten hän sanoi ääneensä.

-- Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi
Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä
intoa?

Itsekseen hän lisäsi:

-- Liiaksikin!

-- En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä
Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua
masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme
nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen.
Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen
menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille
laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.

-- Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta
eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta,
kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut,
aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.

-- Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja
minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa,
että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte
syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on
saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin
kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet
tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä
suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa,
jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä
auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän
ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette
närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden
jälkeen -- mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan
ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän
sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat
maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä
etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä
kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut
Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy -- ja teillä
on niitä niin monta muuta -- rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat
teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä
puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi
suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana!
Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet --
tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa -- kehoittaisin teitä
rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat
kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne,
he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun
saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän
rukouksensa.

Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä
pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin,
jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat,
joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi
toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja
kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko
aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä
vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä
omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää -- sillä tuo
hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan
virkaa -- hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään
liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin,
hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä
vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä
suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä
ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin
vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja
olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don
Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä,
niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla
vaikutustaan.

-- Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä
pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana,
ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on
päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä
ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme
saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta
kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista!
Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista,
tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.

-- Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen
varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä
tuntui lähtevän sydämestä.

-- Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi
sydämellisen arvokkaasti:

-- Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan
toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani,
että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua
harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi
ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä
tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin
lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko
käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua.
Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille
siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin
surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö
on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi
sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme,
jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa
menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa,
itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi,
jota tarvitsemme.

Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.

Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu
näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine,
mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi
kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole
mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin
toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään
hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja
vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden,
perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä
tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa
useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti
muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin
joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla
hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.

Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen
mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan
kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet
lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita
kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä
kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen,
tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää
paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen
helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät
olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen
perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa,
joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi
tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan
surullisemmat jäähyväiset.

Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa;
silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän
linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran
lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä
vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi
myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi
parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai
missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan
heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen
olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni.
Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota
vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi
hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.

-- Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän
Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta
älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin
on kaikenlaisia... Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei
Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta ...
ymmärrättehän!

Hän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi
kääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen
yhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties
ei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä
sitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen
kääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai
soluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan
jonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn,
minkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen.
Loppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja
kaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä,
voimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka
hänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki
unta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen
huvilaan, missä Lucia asui.

Vaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut
vähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja
ilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli
oleva viimeinen.

Tuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot
vallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut
joku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:

-- Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.

Ja hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.

-- Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te
siis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.

-- Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin
paljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta
kuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin
Renzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana
poikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut
onnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa.
Mutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä
puolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet
synnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne
tuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi
niin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan,
ja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo
kun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan
teitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni
muuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis
nyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla
ja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon.
Mutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo
on keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä
elää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan
Milanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä
mokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi
ja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä
matkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun
sukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen,
ei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen
kanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no ... kuuletko?

Mutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan
yhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese
keskeytti puheensa ja virkkoi:

-- Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?

-- Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa
ja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.

-- Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.

-- Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia
kohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole
ollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.

-- Mutta puhu toki!

-- En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.

-- Kuinka? Kuinka?

Pää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta,
kertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä
lupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään
anteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän
pyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä
täyttämään hänen lupaustaan.

Agnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään
tuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen
vakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä
menettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan
soimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota
yötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä
oli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.

Ja kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen
johtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita
itsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta
johtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä
hetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:

-- Ja mitä nyt aiot tehdä?

-- Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä
Neitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti
minua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun... Se armo,
jota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen
jälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän
on minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana
päivänä ... noissa vaunuissa... Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!... Nuo
miehet! ... kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut
miehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?

-- Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese
osoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.

-- Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta ... ja mitä
olisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?

-- Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.

-- Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota
poloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu... Näkeehän
vallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa.
Ja kuka tietää? ... mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä
vaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.

-- Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut
ainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin
olisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.

-- Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi
ollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki
kävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!

Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.

Kuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui
ajatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä
ja virkkoi:

-- Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin
sydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin
rukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten ...
täytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää
minulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun
saatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle
kirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle ... niin juuri
serkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan
hän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille.
Pyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen
ollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että
hän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään
oma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan,
että olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen
tehnyt lupauksen Neitsyt Marialle ... onhan hän aina ollut Jumalaa
pelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle
sana, että hän on terve; ja sitten ... ei teidän enää tarvitse antaa
minulle hänestä mitään tietoa.

Syvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli
tapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.

-- Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei
tuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen
olisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla;
häneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken,
mitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo
onneton, tiedätte mitä varten ... ja meillä on niin paljon rahoja!
Oi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa,
ja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne ... niin
omana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli
hänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa
löytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle
nuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!

-- No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen.
Poika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin?
No niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti
lähetän ne hänelle, hänkin ... no niin, tiedän mitä tarkoitan;
epäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä
rahat eivät tule häntä lihoittamaan.

Lucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja
osoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä
silloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen
sydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse
uskoi.

-- Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese,
vuorostaan hänkin itkien.

-- Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana
Milanossa... Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten
sallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden
kuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä
aikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille.
Jättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan
pyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle
tarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän
sen antaa minulle lahjana.

Puhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan
moneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen
sanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden
säilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen
toisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten
toinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana
syksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen
olisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina
on tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.

Kului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta.
Häneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja
lähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella,
voinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.

Eikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.

Kardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille
aikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti
kirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan
Milanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä
olevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa
oli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut
aihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä
tuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan
saattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja,
kuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille
Välimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että
oli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että
alati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa
kuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.

Myöhemmin nämä ja tämänkaltaiset huhut levisivät Lecconkin alueelle
ja tulivat luonnollisesti Agnesenkin korviin. Vaimoparka ponnisti
kaikki voimansa saadakseen selville, mikä näistä huhuista oli oikea
ja tunkeakseen niiden lähteille, mutta hänen ei koskaan onnistunut
löytää enempää kuin tuota: _niin sanotaan_, joka vielä tänään usein
saa riittää takaamaan monen seikan todenperäisyyttä. Joskus hänelle
tuskin oli kerrottu joku seikka, kun jo tuli toinen sanomaan, ettei
siinä ollut ollenkaan perää; sen sijaan tämä korvaukseksi kertoi
toisen yhtä oudon tarinan.

Kaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri,
Italian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli
tehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle
siitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen
toimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden
käsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että
tällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon
alueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki
tuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä
selvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.

Veneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten
silkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja
siis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja
ennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin
turvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan
aihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä
Bortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä,
epätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä
seudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen
tehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi
yskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian
serkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen
silkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista
Italian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä
isännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon
vanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt
vastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies
suositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin
hyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen.
Alussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman
hajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä "Antonio", hän useinkaan
ei vastannut.

Vähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle
sävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko
hänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö.
Päällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi
haluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui
Milanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don
Gonzalo Fernandez di Cordovalle.

Eipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää,
miksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli
lähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:

-- Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein
itsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois
oikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista,
mitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina
seikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään
varmuuden takeita.

Mutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että
tämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen
tapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön
käskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän
katsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli
kyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli
eri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.

Älköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi
persoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan;
ei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon
osoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka
Renzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta,
minkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että
hän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä
pakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi
sallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli
Hannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä
asioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon
asioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt,
se johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo
nuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja
näkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden
tapahtumien yhteyteen.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan
raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen
johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että
emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia.
Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä
tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen,
joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä
syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan
tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä
asianomaisille on välttämätöntä.

Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin
sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman,
Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti
Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan
yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä
seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus,
joka kaikin mokomin tahtoi -- tämänkin olemme sanoneet -- sulkea
pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se
tarvitsi jotain syytä -- sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti
sotisivat vastoin oikeutta -- oli selittänyt puoltavansa sitä
oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua
väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi
itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin
herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don
Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo
ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa
Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin
lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia
ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin
herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon
ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle
suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili
helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen
osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun
nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista
varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli
valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt
vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt,
että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset
maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa
omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.

Siihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.

Hänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian
herrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus
VIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La
Rochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi
pidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun
erityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua,
tarjosi ainoastaan hyviä toiveita.

Venezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa
ainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat
salaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin
ja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat,
kehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan.
Paavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen
sovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta
sotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan.

Näin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat
ryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut
Monferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt
piirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä
tyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella,
että sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle
hänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein
välttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi -- hän nimittäin
anastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan
alueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta
hän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele,
joka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs
liittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi
Ranskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä,
puida nyrkkiä taskussa ja vaieta.

Piiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus
vallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja
päättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden
tähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä
monien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden
paikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli
näin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla
syynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui
raajarikoksi ja, _ceteris paribus_, että Casalen katot vähemmin
vahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon
kapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.

Siellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa
Renzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt,
jotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään
kertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.

Tämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.

Vallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa
oli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä
alussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen
piirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä
kovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon
tapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen
pelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu.
Syvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla
herroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista
tilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei
hän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka
suoraan sanoo: "En pelkää", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on
tekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti
oli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan
hänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään --
pankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa
--, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin,
joka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja
sitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää
huolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli
loppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui
hänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli
pää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten
silkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan,
palauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt
varjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen
mielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän
siirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.

Mutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy
olettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä,
ei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta,
kuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa
oli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia
heiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli
se, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei
osannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten
muistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan,
vastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua;
asianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun
siihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli
toisin.

Hänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa,
arkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää
ja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti
löydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia.
Toinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki
niille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään
sen oikeisiin käsiin -- kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea
tavata yhtyneinä samassa henkilössä.

Viimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti
kirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko
naiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän
piti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa
oli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin
kirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen
toimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä
lähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita
suosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle
määräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu
kirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei
koskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti
toisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen
eräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki
toista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui
määräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja
selitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli
hänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille.
Keksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa;
tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä
kerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen.
Sanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin
ei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva,
vaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.

Mutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto,
tulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja
miten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei
mitään tai melkein mitään ole muuttunut.

Maalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi
kirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito,
valiten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko
epäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle
niin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää
hänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen
osaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun
neuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: "Jättäkää se vaan minun
toimekseni", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille
toisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa,
lieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan,
jos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä
tahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei
voi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on
nähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä
hieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan
aina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee
kirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin,
jotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.

Kun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään
ole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen
oppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä
syntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin
tosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen
lukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen
kokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy
osaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen
tehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin
edellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan
alaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman
arkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei
tahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua,
jos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla
siinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa
molemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin
muinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet
entelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä
voisinpa siitä saada pahan iskun.

Kirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin
juuri olemme maininneet.

Ensimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon
seikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi,
mutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on
antanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja
hänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen
käsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen
muutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin
turvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät
olleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa
kirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi
lisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian
seikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä
Renzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja
kaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia
ja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään
kärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan
kuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää
Renzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli
hänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt,
mitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta,
mitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan
sihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen
arvoituksen selitetyksi.

Tässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä
epäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa
-- näin kuuluivat hänen sanansa -- ja sitten hän selitti noiden
viidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian
lupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin
sanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.

Renzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi,
kauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että
siitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän
luetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä
paremmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä,
mikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon
valloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi
vastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja
kauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:

-- Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en
nyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun
kaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että
kätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen
pitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta;
että olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien
asioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta
että hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään -- sitä en koskaan
ole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä
rahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä
haavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska,
joka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai
sittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme
tapaan.

Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin,
ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän
oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää
toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai,
sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan
sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja
yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään
aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon
kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi
rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti
ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli
huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.

Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan
voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa
hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt.
Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka
paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus
haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan
sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis
Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha
yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä
harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut;
se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin
sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka
hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka
sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui
Renzosta niin usein kuin suinkin.

-- Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!

-- Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.

Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja
huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän
laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:

-- Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön -- ja sellaisiin he parhaasta
päästä kiintyvät -- eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset
kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman
sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat;
mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.

Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan
ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon
ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian
tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt
kotiseudullaankin.

Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta,
jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa
sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja
vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut
antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi
hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut
läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.

Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja
tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä
oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti
häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman
velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme
sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen
rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia
todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä
vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata
sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka
vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin
Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka
siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana;
pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys
ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja
raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja
kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään
liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti
pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu
siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten
oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet
kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.

Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan
juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet
häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui
parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa
joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja
rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä
kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa
kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi
nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita
höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta
makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla
hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista,
jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin,
hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen,
joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin
hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen
kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän
jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen
aikaisemman tasapainonsa.

Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää.
Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein.
Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan -- kaikki päitä,
joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta;
olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa
palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä,
ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä
oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta
he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat
siellä asuneet.

Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi
luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi
perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin
tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien
ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja
nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa.
Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa,
määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta.
Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää
hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen
tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat
pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän
kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä
vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille
hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa
paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä
vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja
kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea,
jonka laita oli vallan erikoinen.

Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin
totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon
asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut;
mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti.
Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle
kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti;
mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se,
mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa
hänen vakaumuksensa kanssa.

-- Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon
itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.

Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä,
mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen
häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan,
oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.

Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä
oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat
pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri
aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt.
Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä
harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä
tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset,
aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan
kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä,
suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja
vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen
varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta
hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut
Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka
pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan
piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti
tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut
kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin,
kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista
paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi
todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti
toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut
tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.

Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista;
ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta.
Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka
oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin
valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut
valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole
vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen
kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien
ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia
hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten
sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan
poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle
kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle _De Subtilitate_ ja
muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen
nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä,
niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen _De
restitutione temporum et motuum coelestium_ sekä teoksen _Duodecim
genitararum_, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen;
tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi
henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt
filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten,
vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä
peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi
tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti,
että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät
olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.

Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen
esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat
teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin
hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä
alalla ja oli selaillut Portan teosta _Magia naturale_, Cardanuksen
kirjoittamia _Kivien, Eläinten ja Kasvien_ historioita, Albert
Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä
muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa
osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden
lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista
ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn,
yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla
tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on
voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva
tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren
sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli
vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja
muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.

Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun
olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja
tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja
helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä
hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin
perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse
olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja
nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni
vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja
vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin
lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin
turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.

Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian,
varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen
lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza,
sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.

-- Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana
sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään
opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet
menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi
verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen
kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille
kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten
nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino,
Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä
alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita
hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta
koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli
kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" -- tosin
veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli
tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama
"Valtion järki"; -- kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla
teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa
oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden
voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante;
se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki
häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi
niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta
kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos
"Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi
sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät
ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä
kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti
mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja
Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan,
edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan
Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan;
tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali
Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen;
tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman
tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina,
kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi
arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että
hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme
ensimäisenä kirjailijana".

Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt
kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi
tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen:
nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan
puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna
riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun
ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa,
päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden
teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio,
Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen _Forno_;
viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän
osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin"
paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden
kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli
meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein
yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui
Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän
kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don
Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon
arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla,
ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla
-- ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen
jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.

Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten
harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko
lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme
pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen
liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta
ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä
tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä
hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden
koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä
aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme
kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt
hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun;
teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival
kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja
vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden
kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä
kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n
syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas
pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme,
ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä
onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten
syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa.
Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja
tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi
toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään
huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet,
yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin
asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin
ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti
puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa
kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa
piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet
lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne
mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.

Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä
kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin
annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista
tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


Tuon kuuluisan Pyhän Martin päivän ja sen jälkeisen päivän mellakan
jälkeen näytti siltä kuin yltäkylläisyys ikäänkuin ihmeen kautta
olisi palannut Milanoon. Leipurien myymälät olivat täynnä leipää;
leivän hinta oli sama kuin kaikkein satoisimpina vuosina; jauhojen
hinta oli suhteellisesti sama. Niillä, jotka noina kahtena päivänä
olivat panneet parastaan kirkuakseen, jopa tehdäkseen enempääkin, oli
nyt -- lukuunottamatta muutamia kapinallisia, jotka oli vangittu,
syytä onnitella itseään, eikä pidä luulla että he, vangitsemisien
tuottaman ensi kauhun asetuttua, olisivat sitä laiminlyöneet.
Toreilla, katujen kulmissa, kapakoissa, iloittiin julkisesti,
onniteltiin, jopa puoliääneen kerskailtiin siitä, että oli keksitty
keino saada leivän hinta halvemmaksi. Mutta keskellä juhlimista
ja itseluottamuksen temmellystä, pilkoitti kuitenkin -- ja kuinka
olisikaan voinut olla muuten -- esiin levottomuutta, aavistusta
siitä, ettei näin voinut kauan jatkua.

Piiritettiin leipomot ja jauhomyymälät, kuten oli tehty tuon toisen
keinotekoisen ja lyhytaikaisen yltäkylläisyyden aikana, jonka oli
synnyttänyt Antonio Ferrerin ensimäinen jauhohinnan alennus. Ne,
joilla oli tallella pieniä rahasäästöjä, vaihtoivat ne leipään
ja jauhoihin. Kirstuja, tynnyreitä ja kattiloita käytettiin
jauhosäiliöinä. Täten kaikki kilvan käyttivät hyväkseen hetken
tarjoamia etuja, ja elleivät suorastaan saattaneet näiden pitkällistä
jatkumista mahdottomaksi, sillä olihan se jo itsestään mahdoton,
tekivät yhä vaikeammaksi sen hetkellisenkin pysymisen.

Sentähden Antonio Ferrer marraskuun 15 päivänä _De orden de su
Excelencia_[37] julkaisi asetuksen, mikä kielsi jokaista, jolla
oli leipää tai jauhoja talossaan, sitä enempää keltään ostamasta;
ja jokaista kiellettiin ostamasta suurempaa leipämäärää, kuin mitä
tarvitsi kahdeksi päiväksi; tämä kielto tapahtui rahasakkojen
ja ruumiillisen kurituksen uhalla, mikä oli riippuvainen Hänen
ylhäisyytensä mielivallasta. Asetus määräsi lisäksi viranomaisille ja
kaikille muille kansalaisille, että ilmiantaisivat tämän asetuksen
rikkojat, ja tuomareille, että toimeenpanisivat tarkastuksia heille
osotetuissa taloissa. Mutta samalla se uudelleen sääti leipureille,
että hyvin varustaisivat myymälänsä leivällä, uhaten heille
päinvastaisessa tapauksessa viiden vuoden laivaorjan vankeutta, jopa
pitempääkin, riippuen niinikään Hänen Ylhäisyytensä mielivallasta.

Ken kuvittelee, että tätä asetusta noudatettiin, erehtyy pahasti;
ja jos kaikki näihin aikoihin julkaistut asetukset olisi pantu
täytäntöön, olisi varmaankin Milanon herttuakunnalla ollut merellä
ainakin yhtä paljon väkeä kuin mitä Suur-Britannialla tätä nykyä on
laivastossaan. Oli miten oli, kävi tarpeelliseksi pitää huolta siitä,
ettei heiltä puuttunut leivänvalmistusaineita, kun heidän käskettiin
leipoa niin paljon leipää. Samoin kuin aina nälänhädän aikana, nytkin
heräsi harrastus käyttämään leivänvalmistukseen ravintoaineita, joita
muuten syödään toisenmuotoisina, ja niin keksittiin se temppu, että
sekoitettiin riisiä leipätaikinaan. Marraskuun 23:ntena päivänä vaati
muudan julistus luovuttamaan puolet omistamastaan riisivarastosta
yleisiin aittoihin ja uhkasi niitä, jotka sitä käyttäisivät
vastoin viranomaisten määräystä, mainitun viljalajin takavarikkoon
ottamisella ja kolmen scudon sakolla tynnyriltä. Tämä säädös oli,
kuten jokainen huomaa, kaikista kohtuullisin.

Mutta täytyipä tämän riisinkin maksaa, ja sen hinta oli vallan
suhdaton leivänhintaan nähden. Tämän suunnattoman eroituksen
tasoittaminen annettiin kaupungin toimeksi; ja toimeenpanijoiden,
dekurionien neuvosto piti kokousta tuona samana marraskuun 23:ntena
päivänä ja päätti huomauttaa kuvernöörille, että oli mahdotonta
kauempaa kestää sellaista taakkaa. Ja kuvernööri määräsi asetuksella
joulukuun 7:nneltä päivältä mainitun riisin hinnan kahdeksitoista
liraksi tynnyriltä, uhaten jokaista, joka kieltäytyisi myymästä tästä
hinnasta, tavaran menettämisellä ja samanarvoisella rahasakolla,
_jopa suuremmallakin sakolla ja ruumiin kurituksella, riippuen Hänen
Ylhäisyytensä mielivallasta ja tapauksen laadusta ynnä henkilöiden
luonteesta_.

Jo ennen kapinaa oli puhdistetulle riisille määrätty hinta, samoin
kuin luultavasti muillekin viljalajeille, ja tämä tapahtui toisten
asetusten muodossa, joita meidän ei ole ollut mahdollista löytää.

Kun täten leivän ja jauhojen hintaa Milanossa pidettiin halpana,
oli siitä seurauksena, että ympäristön väestö joukottain riensi
sinne ostamaan. Poistaakseen tämän seikan, jota sanoi epäkohdaksi,
Don Gonzalo uudessa asetuksessa joulukuun 7:nneltä päivältä kielsi
kuljettamasta ulos kaupungista kahtakymmentä soldoa kalliimpaa
leipämäärää, määräten asetuksen rikkojalle sakoksi tuon leipämäärän
menettämisen ja kaksikymmentä viisi scudoa; ja _varojen puutteessa
pari köydenkiristystä julkisessa paikassa, jopa kovempaakin
kuritusta_, yhä vaan _Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan_. Saman
kuun 22:na päivänä -- ei tiedetä miksi niin myöhään -- hän julkaisi
jauhoja ja ryynejä koskevan samanlaisen asetuksen.

Rahvas oli tahtonut hankkia itselleen yltäkylläisyyttä ryöstämällä ja
polttamalla; hallitus tahtoi sitä pitää yllä orjalaivojen ja köyden
avulla. Keinot olivat täydelleen sopusuhtaiset keskenään; mutta missä
määrin ne vastasivat tarkoitusperäänsä, saattaa lukija helposti
arvostella; ja millä tavoin ne kelpasivat sitä toteuttamaan, sen saa
lukija heti nähdä. Onpa muuten helppo huomata ja varsin tähellistä
panna merkille, kuinka läheisessä ja välttämättömässä yhteydessä
toisiinsa nämä molemmat menettelytavat olivat. Kumpikin niistä oli
välttämätön seuraus edellisestä toimenpiteestä, joka oli määrännyt
leivän hinnan niin paljoa huokeammaksi tosiolojen mukaista, eli sitä
hintaa, joka luonnollisesti olisi johtunut tarpeen ja paljouden
välisestä suhteesta. Tällainen keino on aina näyttänyt rahvaasta sekä
kohtuudenmukaiselta että yksinkertaiselta ja helpolta toteuttaa;
on siis hyvin luonnollista että ahtaina aikoina ja katovuosina se
sitä halajaa, rukoilee, ja jos voi, pakoittaa sitä käyttämään.
Mutta mikäli sittemmin seuraukset ilmenevät, käy välttämättömäksi,
että viranomaiset ehkäisevät jokaisen niistä lailla, joka kieltää
ihmisiä tekemästä sitä, johon edellinen laki heitä oikeutti.
Sallittakoon meidän tässä ohimennen huomauttaa omituista sattumaa.
Maassa ja aikana, joka on hyvin lähellä meitä,[38] uudenajan
historian melukkaimpana ja merkillisimpänä aikana, on samanlaisten
asianhaarojen vallitessa käytetty samanlaisia keinoja -- voisipa
melkein sanoa vallan samoja, eroten suhtien puolesta, mutta
noudattaen jotenkin samaa järjestystä; niitä käytettiin huolimatta
siitä, että ajat olivat muuttuneet, ja tuo seikka johtui etupäässä
siitä, että rahvaan suuret joukot, joihin nuo tiedot eivät olleet
juurtuneet, pitkäksi aikaa voi saattaa voimaan käsityksensä, ja
käyttääksemme siellä tavallista puhetapaa, pakoittaen ohjata
lainsäätäjäin käsiä.

Palataksemme siis omiin asioihimme, oli kapinalla ollut kaksi
seurausta: toiselta puolen elintarpeiden varsinainen tuhlaus ja hukka
itse kapinan aikana, ja toiselta puolen, halvan leipähinnan aikana
tapahtuva, ylen runsas, ylimielinen, rajaton kulutus sen vähäisen
viljamäärän kustannuksella, jonka olisi pitänyt riittää seuraavaan
elonkorjuuseen asti. Näihin yleisiin seurauksiin liittyi se seikka,
että neljä rahvaan miestä tuomittiin kuolemaan mellakan johtajina;
kaksi heistä hirtettiin Kainalosauva-leipomon edustalla, ja kaksi sen
kadun suulla, jonka varrella viljavoudin talo oli.

Muuten ovat historialliset tiedot tästä ajankohdasta niin
puutteellisesti merkityt, ettei niissä ollenkaan mainita miten ja
milloin tämä mielivaltainen hinta lakkasi. Jos meidän varmojen
tietojen puutteessa on sallittu tuoda esiin olettamia, olemme
taipuvaiset luulemaan, että tuon hinnan lakkauttaminen tapahtui
joulukuun 24:nnen päivän, kuolemantuomion toimeenpanemispäivän
vaiheilla. Mainitsemamme 22:nnen päivän jälkeisiä viljahintaa
koskevia asetuksia emme ole tavanneet; joko ne ovat joutuneet
hukkaan, pysyneet piilossa tutkimuksiltamme, tai lienee hallitus,
keinojensa tehottomuuden lamauttamana ja pettyneenä niiden huonojen
tuloksien johdosta jättänyt ne hävitykselle alttiiksi.

Kuitenkin tapaamme useilla historioitsijoilla -- jotka aina
kernaammin kuvaavat suuria tapahtumia kuin niiden alkujuurta ja
kehitystä -- kuvauksen maasta ja varsinkin kaupungista sellaisena
kuin ne esiintyivät kevättalven ja kevään aikana, jolloin
pahan alkusyy, viljamäärän ja tarpeen välinen epäsuhtaisuus ei
suinkaan ollut herjennyt, vaan päinvastoin lisääntynyt niistä
parannuskeinoista, jotka jonkun aikaa olivat viivyttäneet seurauksia;
eikä tuota epäkohtaa oltu voitu poistaa tarpeellisen ulkoa tuodun
viljamäärän avulla, jota tuontia vaikeutti yleisten ja yksityisten
varojen riittämättömyys, ympäristön asukkaiden köyhyys, liikenteen
hitaus ja esteet, jopa itse lait, jotka koettivat aikaansaada ja
ylläpitää luonnottoman halpaa hintaa. Lisäksi nälänhädän oikea syy,
tai paremmin sanoen, itse nälänhätä vaikutti tuhoten hillitsemättä ja
täydellä voimallaan.

Tässä seuraa tuon surkean kuvauksen kopia.

Joka askeleella kohtasi suljettuja myymälöitä; tehtaat suureksi
osaksi autioina; kaduilla sanomattoman surkeita näkyjä,
kurjuuden lakkaamatonta vilinää, tuskien alituisia tyyssijoja.
Ammattikerjäläisten, joiden luku oli kuivunut varsin vähiin ja jotka
olivat sekaantuneet ja eksyneet uuteen väen paljouteen, oli nyt pakko
riidellä almusta niiden henkilöiden kanssa, joilta parempina aikoina
olivat almuja vastaanottaneet. Siinä oli isäntiensä eroittamia
tarjoilijoita ja puotipalvelijoita, joiden jokapäiväiset tulot olivat
vähentyneet tai kokonaan lakanneet, ja jotka elivät vaivaloisesti
säästöistään ja pääomastaan; liikkeen omistajiakin, joille liikkeensä
pysähtyminen oli tuottanut vararikon ja turmion; kaikenlaisia
käsityöläisiä, mitä karkeimpien ja hienoimpien, mitä tärkeimpien ja
mitä ylellisimpien ammattien harjoittajia, harhaillen ovelta ovelle,
kadulta kadulle, nojaten talojen kulmiin, loikoen kivityksellä,
talojen ja kirkkojen ääressä, valittaen anoen almua ja epäröiden
tarpeen ja vielä polkemattoman häveliäisyyden välillä, laihtuneina,
voimattomina, väristen vilusta ja nälästä, yllään kuluneet ja vähät
vaatteet, jotka useilla kuitenkin vielä olivat entisen varallisuuden
merkkinä; samoin keskellä toimettomuutta ja alennustilaa ilmeni
jonkunlaisia miehekkäisyyden ja uutteruuden merkkejä.

Sekaantuneina tähän viheliäiseen joukkoon, ja muodostaen siitä
melkoisen osan, liikkui palvelijoita, mitkä olivat isäntiensä
eroittamat, nämä kun olivat vaatimattomasta varallisuudentilasta
joutuneet ahdinkoon tai oltuaan sitä ennen mahtavia ja rikkaita,
eivät sellaisena vuotena kyenneet ylläpitämään lukuisan
palvelijakunnan ylellisyyttä. Ja kaikkiin näihin erilaisiin
puutteenalaisiin liittyi joukko toisia, jotka olivat tottuneet osaksi
elämään heidän tuloistaan: lapsia, naisia, vanhuksia, ryhmittyneinä
entisten ylläpitäjiensä ympärille tai hajaantuneina toisaalle
kerjäämään.

Saattoipa muiden joukosta tuntea useita bravoja heidän
pörristetyistä hiustupsuistaan, repaleiksi käyneistä komeista
vaatteistaan, omituisista eleistään ja esiintymistavoistaan ja
siitä leimasta, jonka elintapojen tottumus painaa kasvoihin ja joka
on sitä enemmän silmäänpistävä ja selvä, kuta enemmän se eroaa
tavallisuudesta. Nämä bravot olivat vallitsevan yleisen kohtalon
vuoksi menettäneet rikollisella tavalla ansaitun leipänsä, anoen
sitä nyt armahtavaisilta ihmisiltä. Nälän masentamina, kilpaillen
toistensa kanssa ainoastaan valitushuudoissa, he pelokkaina ja
arkoina harhailivat kaduilla, joita niin kauan olivat kulkeneet pää
pystyssä, katse epäluuloisena ja julmana, puettuna komeisiin ja
omituisiin virkapukuihin, varustettuina rikkailla aseilla, suljilla
koristettuina, hajuvesillä valeltuina ja tukka käherrettynä. Ja
he ojensivat nöyrinä kättä, jota niin monesti julkeasti olivat
kohottaneet uhkausta tai salakavalaa iskua varten.

Mutta kenties viheliäisimmän ja surkuteltavimman näyn tarjosivat
maalaiset; he saapuivat yksitellen, kaksittain, koko perheinä, miehet
ja vaimot kantaen pikkulapsiaan käsivarrella tai selässä, taluttaen
suurempia lapsia kädestä, vanhukset kulkien jälessä. Muutamat, joiden
talot majoitettu tai seudun kautta kulkeva sotaväki oli anastanut ja
ryöstänyt, olivat epätoivoisina lähteneet pakoon. Näiden joukossa
oli eräitä, jotka herättääkseen suurempaa sääliä tai saattaakseen
silminnähtäväksi surkeutensa näyttivät mustelmiaan ja haavojaan,
mitkä olivat saaneet iskuista puolustaessaan omaisuutensa kurjia
jäännöksiä tai ponnistaessaan paetakseen sokeata ja hillitöntä
raakuutta. Toiset olivat säästyneet tältä erityiseltä vitsaukselta,
mutta heidät karkoitti taas tuo toinen painajainen, joka ei säästänyt
yhtään tämän maakunnan soppea, nimittäin kasvuttomuus ja verotaakat,
mitkä olivat paisuneet suuremmiksi kuin koskaan, muka sodantarpeiden
vaatimuksesta. Näitä henkilöitä saapui lakkaamatta kaupunkiin, kuin
rikkauden ja anteliaisuuden pesäpaikkaan ainakin.

Saattoi eroittaa äsken tulleet sekä heidän epävarmasta käynnistään
ja tottumattoman ilmeestään, että vielä enemmän hämmästyksestä ja
paheksumisesta, joka kuvastui heidän kasvoissaan, he kun kohtasivat
niin runsaita kilpailevia onnettomuuden tovereita matkansa
päämäärässä, missä olivat luulleet esiintyvänsä erityisinä säälin
esineinä ja vetävänsä puoleensa katseet ja avuliaisuuden. Toiset,
jotka jo jonkun aikaa olivat kuljeksineet ja asustaneet kaupungin
kaduilla ja jotka ylläpitivät henkeään sattumalta saamillaan
antimilla -- näin suuri oli ristiriita tarpeen ja avunannon välillä
-- kantoivat kasvoillaan synkemmän ja toivottomamman alakuloisuuden
leimaa. Erilaiset olivat heidän pukunsa, jos yleensä saattoi
puvuista puhua! Kasvot näivettyneet laakson asukkailla, ruskeat
tasangon ja kumpujen asujamilla ja verenpunaiset vuoristolaisilla,
kaikki laihtuneet ja hivuneet, silmät syvällä kuopissaan, katseet
tuijottavina, ilmaisten puoleksi synkeyttä, puoleksi mielettömyyttä;
hiukset pörröisinä, parrat karheina; kovassa työssä varttuneet ja
karaistuneet ruumiit nyt puutteen näännyttäminä; iho kurtistuneena
kuihtuneilla käsivarsilla ja luisevilla säärillä ja ryntäillä, jotka
pilkistivät esiin repaleiden lomista.

Erilaisen mutta vallan yhtä surkean kuvan kuin tämä masentunut
jäntevyys, tarjosivat sukupuoleltaan ja iältään heikoimmat, joiden
luonto helpommin oli voitettu ja joiden raukeemus ja masennus oli
toivottomampi.

Siellä täällä kaduilla, vallan talojen seinien vierustassa, oli
pieninä kasoina ruumenien ja likaisten vaateriepujen sekaisia
poljettuja olkia. Ja nämä tunkiot olivat kuitenkin huolehtivan
ihmisrakkauden antimia: ne olivat vuoteita, jotka olivat valmistettu
sitä varten, että muutamat noista poloisista olisivat voineet niille
yöksi päänsä lepoon kallistaa. Aika ajoin päivälläkin näki niillä
nukkuvan tai loikovan jonkun onnettoman, jolta väsymys tai nälkä oli
uuvuttanut voimat ja jäykistänyt jalat. Joskus tällaisella kurjalla
vuoteella lepäsi kuollut ruumis; joskus väsynyt raukka äkkiä kaatui
hengettömänä alas kivitykselle.

Monen tällaisen maahan kaatuneen yli näki joskus kumartuvan
ohikulkijan tai naapurin, äkillisen säälin valtaamana. Muutamissa
paikoin liikkui kauemmaksi tähtäävällä huolenpidolla järjestetty
avuliaisuus, joka oli apuneuvoiltaan rikkaan ja suuremmoiseen
anteliaisuuteen tottuneen käden liikkeelle panema, nimittäin tuon
hyvän kardinaali Federigon. Hän oli valinnut kuusi pappia, joiden
hehkuvaa ja uupumatonta ihmisrakkautta tuki vankka ruumiinrakenne.
Nämä hän oli jakanut kolmeen pariin, joista kunkin oli määrä kulkea
läpi kolmanneksen kaupunkia, jälessään kantajia, joilla oli mukanaan
erilaisia ravintoaineita sekä muita vaikuttavampia vahvistusaineita,
ynnä vaatteita. Joka aamu nämä kolme paria läksivät liikkeelle
kulkien eri suuntiin, lähestyivät niitä, joiden näkivät makaavan
maassa ja jakelivat jokaiselle tarpeen vaatimaa apua. Se, joka
jo kamppaili kuoleman kanssa eikä enää kyennyt nauttimaan mitään
ravintoa, vastaanotti uskonnon viimeistä apua ja lohdutusta. Niille,
joita ravinto vielä saattoi virkistää, antoivat he lientä, munia,
leipää ja viiniä; toisille, joita pitkäaikainen nälkä oli kiduttanut,
he ojensivat väkilientä, mehua, jalompaa viiniä, virkistäen
heitä sitä ennen, jos oli tarpeellista, lääkkeillä ja etikalla.
Samanaikuisesti he jakelivat vaatteita, peittääkseen säädyttömintä ja
huutavinta alastomuutta.

Eikä heidän avunantonsa pysähtynyt vielä tähän. Hyvä sielunpaimen
oli niin määrännyt, että siellä, missä se oli toteutettavissa,
jaettaisiin tehokasta, eikä hetkellistä apua. Ne poloiset, joille
tämä ensi apu oli antanut tarpeeksi voimia pysymään pystyssä ja
astumaan, saivat noilta samoilta papeilta vähän rahaa, jotta ei
jälleen ilmaantuva tarve ja uuden avun puute uudelleen syöksisi
heitä siihen tilaan, josta heidät oli pelastettu; toisille he
koettivat hankkia tyyssijaa lähimmistä taloista. Varakkaissa taloissa
myönnettiin useimmiten vieraanvaraisuutta pelkästä ihmisrakkaudesta
ja kardinaalin suosituksen nojalla; niissä taloissa taas, missä
hyvältä tahdolta puuttuivat välikappaleet, nuo hengelliset miehet
pyysivät ottamaan noita onnettomia täysihoitoon, sopivat maksusta ja
suorittivat siitä heti osan käteisellä rahalla. He antoivat sitten
kaikista näistä onnettomista täysihoitolaisista luettelon kaupungin
papeille, jotta nämä olisivat käyneet heitä katsomassa, ja palasivat
itsekin usein heitä tervehtimään.

Tuskin tarvinnee mainita, ettei Federigo supistanut huolenpitoaan
näihin äärimäisiin kärsimyksiin ja ettei hän ollut odottanut
tätä kurjuuden huippua heltyäkseen. Tämä hänen hehkuva ja valpas
ihmisrakkautensa tunsi kaiken, kajosi kaikkeen, riensi auttamaan
siinä, missä ei ollut voinut onnettomuutta häätää, ja pukeutui yhtä
moneen ja vaihtelevaan muotoon kuin itse huutava tarve. Ja todella
kokoamalla kaikki varansa, tekemällä säästäväisyytensä entistään
vielä ankarammaksi, käyttämällä säästöjä, jotka olivat määrätyt
toisiin, tähän aikaan toisarvoisiksi käyneisiin tarpeisiin, hän
kaikin tavoin oli haalinut kokoon rahoja, käyttääkseen ne kokonaan
nälänhätää kärsiväin tuskien lieventämiseksi.

Hän oli ostanut suuria viljavarastoja ja lähettänyt siitä melkoisen
osan hiippakuntansa enimmin tarvitseviin osiin; ja kun tämä tarjottu
apu ei läheskään vastannut tarvetta, hän lähetti lisäksi suoloja,
"joiden avulla -- näin sanoo Ripamonti mainitessaan tätä seikkaa[39]
-- niityn yrtit ja puiden kaarna muuttuivat ravinto-aineiksi". Viljaa
ja rahoja hän oli jakanut kaupungin papeille. Itse hän samoili
kaupungilla korttelista kortteliin, jaellen almuja; salassa hän
auttoi useita köyhiä perheitä. Arkkipiispan palatsissa, kuten lääkäri
Alessandro Tadino Milanon ruton kuvauksessaan kertoo, johon myöhemmin
usein tulemme viittaamaan, jaettiin joka aamu kaksituhatta maljaa
riisilientä.

Mutta nämä armeliaan anteliaisuuden ponnistukset, joita totisesti
voimme sanoa suuremmoisiksi, kun ottaa huomioon, että ne olivat
yhden ainoan miehen toimeenpanemat -- sillä Federigo ei koskaan
jaellut toisten laupeuden antimia -- olivat vallan riittämättömät
tyydyttämään tarvetta. Ja kuitenkin niihin yhtyi toisten
yksityishenkilöiden tarjoama, joskaan ei yhtä hedelmällinen,
niin silti sangen runsas anteliaisuus sekä dekurionien neuvoston
myöntämä avustus, jonka toimeenpanon se oli uskonut viljavaraston
hoitolautakunnalle. Kardinaalin huolenpidon avulla saatiin muutamien
lähellä nälkäkuolemaa olevien vuoristolaisten henki pidennetyksi;
mutta sitävastoin toiset joutuivat äärimäisen nälänhädän alaisiksi;
edelliset joutuivat tähän samaan surkeaan tilaan kulutettuaan nuo
niukat apuneuvot; toisilla seuduin, joita armeliaisuus, minkä oli
pakko valita, ei ollut unhoittanut, mutta jotka se hetkeksi vähemmin
tarvitsevina oli sivuuttanut, hätä kasvoi ja kävi kuolettavaksi; joka
taholla kuoli ihmisiä, joka taholta tulvi ihmisiä kaupunkiin.

Jos parin tuhannen nälkääkärsivän -- tavallisesti rotevimmat ja
taitavimmat voittamaan kilpailussa ja raivaamaan itselleen tietä --
oli onnistunut saada syödäkseen liemiruokaa, niin että juuri töin
tuskin sinä päivänä pelastuivat nälkään kuolemasta, niin kuinka monta
tuhatta muita poloisia jäi jälelle, kadehtien noiden muiden muka
onnellisempien kohtaloa, vaikkapa noiden jälelle jääneiden joukossa
useinkin oli heidän puolisojaan, lapsiaan, vanhempiaan! Ja sillä
aikaa kuin eräissä paikoin kaupunkia muutamat noista hyljätyimmistä
ja äärimäisen hädän kanssa kamppailevista virkistyneinä ja joksikin
aikaa ravittuina saattoivat nousta ylös maasta, toisissa paikoin
toiset kaatuivat, nääntyivät, jopa päästivät viimeisen henkäyksensä
saamatta apua ja lohdutusta.

Koko päivän kuuli kaduilla rukoilevien äänten kumeata huminaa;
yöllä huokausten kohinaa, jota silloin talloin keskeyttivät
äänekkäät valitukset, korvia viiltävät vaikeroimiset ja liikuttavat
avunrukoukset, mitkä päättyivät räikeään kirkunaan.

On merkille pantavaa, ettei näin ylenmääräisten kärsimysten
vallitessa, keskellä niin monenlaisia valituksia, havaittu
ainoatakaan yritystä eikä huutoa, joka olisi tähdännyt kapinaan;
ainakaan ei siitä missään tapaa jälkeäkään. Ja kuitenkin niiden
joukossa, jotka elivät ja kuolivat tällä tavoin, oli sangen monta,
jotka olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin kärsimiseen; heidän
joukossaan oli sadottain niitä henkilöitä, jotka Pyhän Martin päivänä
olivat pitäneet niin suurta melua.

Ei saata olettaa, että noiden neljän kuolemaan tuomitun tarjoama
esimerkki, jotka olivat saaneet kärsiä kaikkien muiden tähden, nyt
olisi pitänyt heitä kaikkia aisoissa. Mitä olisikaan voinut vaikuttaa
noiden onnettomien pelkkä muisto, jotka eivät olleet silminnähtävinä
edessä, kuljeskelevaan joukkoon, mikä näki olevansa tuomittu
hitaaseen perikatoon, ja mikä jo oli sen hävitystyön alaisena. Mutta
me ihmiset olemme yleensä niin luodut, että täynnä paheksumista ja
raivoa kapinoimme keskinkertaisia kärsimyksiä vastaan, mutta että
luhistumme vaieten äärimäisten tuskien alle. Kestämme tylsyneinä,
emmekä alistuvina, niiden onnettomuuksien ylenmääräisyyttä, joita
alussa pidimme sietämättöminä.

Ne aukot, jonka kuolevaisuus joka päivä aukaisi tähän surkuteltavaan
joukkoon, kävivät joka päivä yhä ammottavammiksi. Väen tulviminen
kaupunkiin oli loppumaton, lähinnä lähikylistä, sitten koko
ympäröivältä maaseudulta, sitten herttuakunnan eri kaupungeista ja
lopuksi muualtakin. Ja sillävälin Milanostakin joka päivä läksi
pois sen vanhoja asukkaita; toiset sen tekivät paetakseen niin
suuren kurjuuden näkemistä; toiset taas näkivät itsensä uusien
monilukuisten kerjuukumppaneidensa syrjäyttämiksi, väistyivät
heidän edestään ja poistuivat epätoivoisina yrittämään viimeistä
ponnistusta, nimittäin avun etsintää muualta, mistä hyvänsä, missä
ei olisi ollut niin tiheään sullottuna väkeä eikä kerjäläisten
kilpailu niin suuri. Vastakkaisilla matkoillaan menijät ja tulijat
kohtasivat toisensa tarjoten toisilleen sydäntä kouristavan näyn,
surullisen todisteen ja synkän enteen siitä matkan päämäärästä, jota
kohti niin hyvin toiset kuin toiset taivaltivat. Siitä huolimatta
kaikki jatkoivat vaellustaan, joskaan eivät toivoneet voivansa
muuttaa kohtaloaan, niin ainakin välttääkseen näkemästä taivasta,
joka oli käynyt vihatuksi ja palaamasta seuduille, jotka olivat
olleet heidän tuskiensa ja epätoivonsa todistajina. Mutta moni
näistä onnettomista nälän ja uupumuksen murtamina kaatui tielle ja
heitti siinä henkensä; ja kuolleet ruumiit tarjosivat onnettomuuden
tovereille vielä synkemmän näyn ja herättivät kauhua, kenties
tunnonvaivojakin toisissa ohikulkijoissa. "Näin itse -- kirjoittaa
Ripamonti -- vallien viereisellä tiellä naisen ruumiin... Hänen
suustaan pisti esiin puoleksi pureskeltua ruohoa, ja tahraiset
huulet näyttivät ikäänkuin vielä yrittävän viimeistä epätoivoista
ponnistusta... Hänellä oli pieni mytty hartioilla ja kapalovöillä
ryntäilleen kiinnitettynä lapsipahainen, joka itkien pyysi rintoja...
Ja sääliväisiä ihmisiä oli saapunut paikalle, he nostivat pienokaisen
ylös maasta, veivät sen mukaansa, tehden sille pakottavinta
äidinpalvelusta."

Tuo komeiden pukujen ja repaleiden, yltäkylläisyyden ja kurjuuden
vastakohta, niin tavallinen tavallisina aikoina, oli silloin
täydelleen lakannut olemasta. Repaleet ja kurjuus vallitsivat melkein
kaikkialla, ja mikä siitä erosi, oli ainoastaan vaatimattoman
keskitilan ilmaus. Nähtiin aatelisten kulkevan yksinkertaisissa
ja vaatimattomissa vaatteissa, jopa kuluneissa ja huonoissakin.
Toisilla tämä johtui siitä, että kurjuuden yleiset syyt olivat
siihen määrin muuttaneet heidän varallisuussuhteensa tai antaneet
kuoliniskun heidän jo ennestään kituvalle taloudelliselle tilalleen;
toiset joko pelkäsivät, että komeudellaan olisivat kiihoittaneet
kansan vihaa tai häpesivät yleisen kurjuuden pilkkaamista. Nämä
vihatut ja pelätyt mahtavat henkilöt, jotka olivat tottuneet
liikkumaan seurueenaan parvi julkeita palkkalaisrosvoja, kulkivat
nyt melkein yksin, pää kumarassa ja kasvoissa ilme, joka näytti
tarjoavan ja anovan sovinnollista rauhaa. Toiset, joilla onnellisina
aikoina oli ollut inhimillisemmät tunteet ja lempeämpi käytöstapa,
näyttivät hekin olevan vallan ymmällään ja neuvottomina alituisen
kurjuuden näkemisestä, se kun tuntui käyvän yli ei ainoastaan kaiken
auttamismahdollisuuden, mutta myös niin sanoakseni säälimisvoimien.
Sen, jolla oli tilaisuus jaella jonkun verran almuja, täytyi
kuitenkin tehdä ero nälän ja nälän, kurjuuden ja kurjuuden välillä.
Ja heti kun armelias käsi lähestyi onnettoman kättä, riensi läheltä
saapuville toisten onnettomien kilpaileva lauma, ja ne, joille
oli säästynyt vähän enemmän voimia, tunkeutuivat esille toistaen
pyyntöjään vielä hellittämättömämmin; uupuneet vanhukset, lapset
ojensivat esiin laihtuneita käsiään. Äidit kohottivat ja näyttivät
kaukaa itkeviä lapsiaan, jotka olivat repaleisilla kapalovöillä
kurjasti verhotut ja jotka väsymyksestä vaipuivat kokoon heidän
käsissään.

Näin kului talvi ja kevät; ja jo joku aika sitten terveyslautakunta
oli huomauttanut muonavarojen lautakunnalle tartunnan vaaraa, mikä
joka taholla kasaantuneen kärsimyksen vuoksi uhkasi kaupunkia; ja
senvuoksi se ehdoitti, että kuljeksivat kerjäläiset oli koottava
eri sairaaloihin. Sillävälin kun punnittiin tätä ehdotusta, kun se
hyväksyttiin, kun neuvoteltiin sopivimmista toteuttamiskeinoista,
-tavoista ja -paikoista, kasaantui kadulle ruumiita joka päivä
yhä enempi ja sen mukaan lisääntyi myös päivä päivältä inho,
alakuloisuus ja vaara. Muonavarojen lautakunnassa katsottiin silloin
helpoimmaksi ja tarkoitusta vastaavimmaksi toista menettelyä,
nimittäin, että koottiin kaikki kerjäläiset, sekä terveet että
sairaat yhteen paikkaan, sairaalaan, missä heitä oli ylläpidettävä
ja hoidettava kaupungin varoilla, ja näin päätettiin tehdä
vastoin terveyslautakunnan lausuntoa, joka huomautti, että niin
runsaslukuisessa ihmisjoukossa vaan oli lisääntyvä se vaara, jota
tahdottiin poistaa.

Milanon sairaala -- jos tämä kertomus sattumalta joutuisi jonkun
käsiin, joka ei tätä laitosta tuntisi näkemältä tai lukemastaan
kuvauksesta -- on melkein neliönmuotoinen rakennus ulkopuolella
kaupunkia, vasemmalla niin sanotusta Itäisestä portista, ja sen
eroittaa kaupungin ulkomuurista ympärystie ja itse muurin juurta
kiertelevä vallihauta. Molemmat pitemmät sivut ovat noin viidensadan
jalan pituiset, molemmat toiset sivut ehkä viisitoista jalkaa
lyhyemmät. Ulkoseinän puolelta jokainen niistä on jaettu lukuisiin
pikkuhuoneisiin, jotka täyttävät ainoastaan pohjakerroksen. Kolmen
sivun sisäpuolella kulkee ohuiden pylväiden kannattama yhtämittainen
holvikäytävä. Noita pikkuhuoneita oli silloin sadan kahdeksankymmenen
kahdeksan vaiheilla; meidän päivinämme on keskelle tehty suuri aukko
ja valtatien puolelle avattu pieni aukko, joten huoneiden luku
jossakin määrin on vähentynyt. Kertomuksemme aikana oli ainoastaan
kaksi käytävää, toinen kaupunginvallien vastaisella puolella,
toinen vastapäätä, toisella puolella. Keskellä sisäpihaa oli, ja on
vieläkin, pieni kahdeksankulmainen kirkko.

Tämän sairaalan rakentaminen oli alettu vuonna 1489 yksityishenkilön
jälkisäädännön määräämillä rahoilla, sitä oli sitten jatkettu
yleisillä varoilla sekä muiden testamenttaajien ja lahjoittajien
raha-avustuksilla, ja sen alkuperäinen tarkoitus oli tarpeen
vaatiessa vastaanottaa ruttosairaita; tämä vitsaus oli jo paljon
varhemmin tätä aikaa ja paljon myöhemminkin ilmestynyt, pari, neljä,
kuusi, kahdeksan kertaa vuosisadan kuluessa, milloin missäkin seuduin
Europpaa, vallaten joskus suuren osan mannermaata, jopa joskus
raivoten koko sen pituudelta toisesta päästä toiseen. Puheena olevana
aikana ei tätä sairaalaa käytetty muuna kuin ruttosulun alaisten
muonavarojen säilytyspaikkana.

Jotta se nyt olisi saatu kuntoon uutta tarkoitusta varten, poikettiin
tavallisista terveyshoidon säädöksistä; ja sittenkuin kiireisesti oli
toimeenpantu säädetty puhdistus ja tarkastus, luovutettiin kaikki
muonavarat yhtä haavaa pois. Levitettiin olkia jokaiseen koppiin ja
koottiin senlaatuisia ja niin runsaita muonavaroja kuin asianhaarat
sallivat; ja julkisella kuulutuksella kutsuttiin kaikkia kerjäläisiä
saapumaan sinne.

Monet riensivät halukkaasti saapuville; ne, jotka sairaina loikoivat
kaduilla ja toreilla, kannettiin sinne; muutamassa päivässä oli sinne
koottu yli kolmetuhatta henkeä. Mutta paljoa lukuisammat olivat ne,
jotka jäivät jälelle.

Tämä johtui siitä, että jokainen heistä odotti näkevänsä toisten
poistuvan ja jäävänsä vähälukuiseen joukkoon hyväkseen käyttämään
kaupungin almuja, tai oli syynä tuo luonnollinen vastenmielisyys,
jonka synnytti ajatus joutua sisäänsuljetuksi tai tuo epäluulo, jota
köyhät yleensä tuntevat kaikkea sitä kohtaan, minkä rikkauden ja
vallan omistajat heille tarjoavat -- epäluulo, jonka määrä vaihtelee
niiden tiedottomuuden mukaan, jotka sitä kokevat ja jotka sitä
aiheuttavat, köyhien lukumäärän ja vähäisen laintuntemuksen mukaan.
-- Saattoipa syynä olla sekin, että tiedettiin, miten itse teossa
oli osoitetun hyvänteon laita, tai kaikki tämä yhteensä ja vielä
jokin muu seikka. Oli miten oli, suurin osa ei ollenkaan välittänyt
kutsusta, vaan laahusteli, entisessä kurjuudessaan pysyen, katuja
pitkin. Kun tämä huomattiin, pidettiin parhaana vaihtaa kutsu
väkivaltaan.

Lähetettiin kiertelemään oikeudenpalvelijoita, joiden oli määrä
koota kerjäläiset sairaalaan ja tuoda sinne vastahakoiset
sidottuina. Viimemainittujen kuljetuspalkaksi määrättiin kymmenen
soldoa hengestä. Vaikka hätä on ylimmillään, riittää kuitenkin
aina yleisiä varoja nurinkurisiin menoihin. Ja vaikka -- kuten oli
oletettu ja muonavarojen lautakunta nimenomaan oli tarkoittanut --
joukko kerjäläisiä oli paennut kaupungista, lähteäkseen elämään tai
kuolemaan muualle, ainakin vapaudessa, onnistui tämä ajometsästys
niin hyvin, että sairaalan hoidokkaiden, sekä vapaaehtoisten että
vangittujen, luku läheni kymmentä tuhatta.

Oletamme, että naiset ja lapset sijoitettiin eri osastoon, vaikka
siitä ei aikakirjoissa mainita mitään. Varmaankaan ei puuttunut
sääntöjä ja toimenpiteitä hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi. Mutta
jokainen saattaa kuvitella, millaista järjestystä voi toimeenpanna
ja ylläpitää varsinkin noina aikoina ja sellaisten olosuhteiden
vallitessa, niin monilukuisen ja kokoonpanoltaan erilaisen
ihmisjoukon keskuudessa, missä pakollisia oli vapaaehtoisten seassa.
Lisäksi siellä oli henkilöitä, joille kerjuu oli pakko, tuska, häpeä
ja taas toisia, joilla se oli ammatti; monet heistä olivat kasvaneet
maaseudun ja kauppa-alan kunniallisessa toimeliaisuudessa, monet
taas kadulla, kapakassa, ylhäisten palveluksessa, toimettomuudessa,
petkutuksen, ylimielisyyden ja väkivallan teoissa.

Millainen oli kaikkien näiden yhteensullottujen ihmisten asunto ja
ravinto, saattaisi surullisesti kyllä ilman määrättyjä tietojakin
kuvitella; mutta tuollaisia tietoja onkin olemassa. He makasivat
pari- tai kolmekymmentä yhteen sullottuina jokaisessa näistä
kammioista, tai myös kokoonkyyristyneinä pylväskäytävissä, leväten
mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla tai paljaalla maalla. Tosin oli
määrätty, että oljet olisivat tuoreet ja että niitä olisi riittämiin,
kuin myös, että niitä usein vaihdettaisiin; mutta kuitenkin ne
olivat mädänneitä, niitä oli niukasti, eikä niitä vaihdettu. Samoin
oli määrätty, että leivän piti olla hyvää; sillä kuka virallinen
hallintomies olisi koskaan sanonut, että tulee tehdä ja jakaa huonoja
muonavaroja? Mutta mitenkä olisi voinut näin suurelle väenpaljoudelle
ja tällaisten olojen vallitessa aikaansaada sellaista, mitä ei edes
tavallisissa oloissa ja pienemmälle joukolle olisi voitu hankkia?
Silloin huhuttiin, kuten huomaamme ajantiedoista, että tuon sairaalan
leipä väärennettiin raskaasti sulavilla ja ravitsemattomilla
aineilla; ja valitettavasti on todennäköistä, ettei se ollut
mikään ilmasta temmattu huhu. Vettäkin oli niukasti, nimittäin
raitista ja terveellistä vettä. Yhteisenä vedenlähde-paikkana
käytettiin kaupungin muurin juurta kiertävää ojaa, joka oli matala
ja hidasvirtainen, paikoittain lokainen ja silloin muuttunut
sellaiseksi, miksi sen välttämättömästi saattoi niin suuren ja
sellaisen väenpaljouden läheisyys.

Kaikkiin näihin kuolevaisuuden syihin, jotka olivat kahta
tehoisammat, ne kun vaikuttivat jo sairaisiin tai sairastumaisillaan
oleviin ruumiisiin kahta tehoisammin, tuli lisäksi erityisen
epäsuotuisa vuodenaika: pitkälliset sateet, joita seurasi
vielä pitkällisempi kuivuus, ja tämän mukana ennenaikainen ja
ylenmääräinen kuumuus. Ruumiillisiin kärsimyksiin liittyi itse
kärsimyksen tietoisuus, vankeuden tuottama ikävä ja kärsimättömyys,
entisten tottumusten muisto, rakkaiden omaisten menettämisen
suru, se huolestuttava tieto, että rakkaat omaiset olivat poissa,
sairaalahoidokkaiden keskuudessa syntyneet riitaisuudet ja
vastenmielisyyttä synnyttävät vihamielisyydet, niin monet muut
intohimoiset alakuloisuuden tai raivon tunteet, jotka he olivat
tuoneet mukanaan, tai jotka olivat siellä syntyneet, ja lopuksi
kuoleman alituinen pelko ja näky, kuoleman, joka niin monien syiden
vuoksi kävi varsin usein ilmaantuvaksi vieraaksi, näin lisäten
entisten vitsausten taakkaa. Ei siis ole syytä ihmetellä, että
kuolevaisuus kasvoi ja vallitsi tässä suljetussa laitoksessa siihen
määrin, että toiset sitä luulivat ja useat suorastaan mainitsivat
rutoksi. Joko kaikkien näiden syiden yhtyminen ja lisääntyminen
ainoastaan kiihdytti puhtaasti kulkutaudinluonteista vaikutusta;
joko -- kuten näyttää käyvän helpomman ja lyhyemmänkin nälänhädän
aikana -- todella oli olemassa tartunta, joka kurjuuden ja huonon
ravinnon, säädyttömyyden, epäpuhtauden, kärsimysten ja epätoivon
heikontamissa ja valmistamissa ruumiissa sai niin sanoakseni
hedelmällisen maaperän, sanalla sanoen otolliset olosuhteet
puhkeamiseen, varttumiseen ja lisääntymiseen -- jos yleensä asiaan
perehtymättömän on sallittu tässä suhteessa tuoda esiin mielipiteitä,
jotka muuten ovat yhtäpitäviä sen olettamuksen kanssa, minkä muutamat
lääkärit ovat lausuneet ja minkä viime aikoina on toistanut suurta
älykkäisyyttä, mutta myös suurta varovaisuutta osoittaen eräs
yhtä uuttera kuin nerollinen mies[40] --; joko tartunta puhkesi
aluksi itse sairaalassa, kuten päättäen sekavasta ja epätarkasta
tiedonannosta lääkärit näyttävät arvelleen; tai oli se olemassa jo
paljoa ennen sitä -- mikä tuntuu kenties todennäköisemmältä, jos
ottaa huomioon, kuinka vanha ja yleinen tämä kurjuus jo oli ja kuinka
yleinen kuolevaisuus -- ja siirtyneenä tämän paikoillaan olevan
väenpaljouden keskelle se levisi hirvittävän nopeasti. Oli miten oli,
tosiseikka on se, että sairaalan kuolleiden luku lyhyen ajan kuluessa
päivässä nousi yli sadan.

Sillä aikaa kuin sairaalan eloon jääneissä vallitsi tauti, tuskat,
kauhistus, valitukset ja raivo, muonavarojen lautakunnassa
oli vallitsevana häpeä, hämmästys, epäröiminen. Kysyttiin
terveyslautakunnan mielipidettä ja neuvoa; ei ollut muu neuvona
kuin jälleen lakkauttaa kaikki, minkä niin muhkeasti, niin suuria
kuluja vaatien ja ihmisiä niin pahasti kiusaamalla oli saatu aikaan.
Sairaalan ovet avattiin, päästettiin menemään kaikki köyhät,
jotka vielä jalkeilleen kykenivät, ja jotka hurjasti iloiten
riensivät pois. Kaupunki kaikui taas entisistä valituksista,
mitkä nyt kuitenkin olivat heikommat ja harvemmin toistuvat. Se
näki vielä kerran tämän kurjan joukon, harvenneena, mutta vielä
surkuteltavampana, näin huomauttaa Ripamonti, ajatellen minkä vuoksi
se oli näin kokoon kuivunut. Sairaat siirrettiin Santa Maria della
Stellaan, joka silloin oli köyhien sairaala, missä suurin osa heistä
kuoli.

Tällävälin siunatut kentät alkoivat kellastua. Mailta tulleet
kerjäläiset läksivät kaupungista poistuen kukin taholleen niin
hartaasti odottamaansa elonkorjuuta toimittamaan. Jalo Federigo
hyvästeli heitä tehden viimeisen ponnistuksen heitä auttaakseen.
Jokaiselle maalaiselle, joka ilmestyi arkkipiispan asuntoon, hän
käski antaa giulion[41] ja sirpin.

Elonkorjuu teki viimein nälänhädästä lopun; kuolevaisuus, joko
kulkutaudeista tai tartunnasta aiheutunut, väheni päivä päivältä,
mutta jatkui kuitenkin syksyyn asti. Se oli loppumaisillaan, kun uusi
vitsaus äkkiä ilmestyi.

Tällävälin oli sattunut paljon sellaisia tärkeitä tapahtumia,
joita erityisesti sanotaan historiallisiksi. Kardinaali Richelieu
oli, kuten jo mainitsimme, valloittanut La Rochellen ja tehnyt
jonkunmoisen sopimuksen Englannin kanssa; voimakkaalla sanallaan
hän Ranskan hallintoneuvostossa oli ehdottanut ja ajanut läpi
päätöksen, että Neversin herttuata tehokkaasti autettaisiin; jopa
hän samalla oli taivuttanut kuninkaan omassa persoonassaan lähtemään
tälle sotaretkelle. Valmistuksia tehtäessä, Nassaun kreivi,
keisarin valtuuttamana läksi Mantovaan ja kehoitti uutta herttuata
luovuttamaan valtakuntansa Ferdinandin käsiin, uhaten, että tämä
muuten oli lähettävä sotajoukon niitä valloittamaan. Herttua,
joka epätoivoisempienkin olosuhteiden vallitessa oli kieltäytynyt
suostumasta niin koviin ja huonosti perusteltuihin ehtoihin, hylkäsi
ne nyt kahta pontevammin, häntä kun nyt rohkaisi Ranskan läheinen
apu. Hän teki sen kuitenkin sanamuodossa, mikä mahdollisuuden
mukaan verhosi ja salasi kiellon, jopa hän lupasi alistumistakin,
mikä tapahtui sitä auliimmin, hän kun ei katsonut tarpeelliseksi
tätä lupaustaan pitää. Keisarin asiamies oli lähtenyt pois,
pannen vastalauseensa ja uhaten aseiden väkivaltaa. Maaliskuulla
kardinaali Richelieu kuninkaan kanssa sotajoukon etunenässä todella
tuli saapuville. Hän oli pyytänyt Savoijin herttualta läpikulun
lupaa; sopimuksia hierottiin, mutta ei tultu päätökseen. Ottelun
jälkeen, josta Ranska oli eronnut edukkaampana, oli ryhdytty uusiin
keskusteluihin ja oli tehty sopimus, jossa herttua muun muassa
oli tehnyt sen välipuheen, että Don Gonzalon tuli lakata Casalea
piirittämästä, ja että hän, herttua, Gonzalon kieltäytyessä sitoutui
liittoutuneena ranskalaisiin hyökkäämään Milanon herttuakuntaan, Don
Gonzalo katsoi tilaisuuden otolliseksi päästäkseen helpolla tästä
pälkähästä ja herkesi Casalen piirityksestä, minne heti oli marssinut
sisälle ranskalaista sotaväkeä linnaväkeä vahvistamaan.

Tässä tilaisuudessa Achillini omisti kuninkaalle kuuluisan sonettinsa:

Sudate, o fochi, a preparar metalli.[42]

Toisenkin sonetin hän kirjoitti, ja se kehoitti kuningasta heti
lähtemään Pyhää maata vapauttamaan. Mutta kohtalo tuntuu määränneen,
ettei runoilijain neuvoja kuunnella; ja jos historiassa joskus
kohtaatte tapauksia, jotka vastaavat jotain heidän neuvoistaan,
saatatte peittelemättä väittää, että ne olivat jo edeltäpäin
määrättyjä seikkoja. Kardinaali Richelieu oli sensijaan päättänyt
palata Ranskaan asioiden vuoksi, joita piti tärkeämpinä. Vaikka
Venezian lähetti, Girolamo Soranzo, teki minkä voi vastustaakseen
tätä päätöstä, eivät kardinaali ja kuningas ottaneet enempää huomioon
hänen proosaansa kuin Achillinin runoja ja palasivat pääarmeijan
kanssa, jättäen ainoastaan kuusi tuhatta miestä Susaan vartioimaan
vuorisolaa ja valvomaan sopimuksen noudattamista.

Tämän sotajoukon poistuessa toista tietä, Ferdinandin sotajoukko
kreivi Collalton komentamana lähestyi toista tietä. Jälkimäinen
sotajoukko oli vallannut Grigioni-alueen ja Valtellinan ja
valmistautui juuri laskeutumaan alas Milanon alueelle. Tieto
tällaisen retken lähestymisestä luonnollisesti herätti kauhua,
ja lisäksi tuo surullinen huhu liikkui, jopa varmat tiedotkin,
että tässä sotajoukossa raivosi rutto, josta aina joku siemen iti
saksalaisissa sotajoukoissa, kuten Varchi huomauttaa puhuessaan
siitä rutosta, jonka saksalaiset soturit vuosisataa aikaisemmin
olivat tuoneet Firenzeen. Alessandro Tadino, yksi terveyslautakunnan
jäsenistä -- heitä oli kuusi paitsi puheenjohtajaa: neljä
virkamiestä ja kaksi lääkäriä -- sai toimekseen, kuten hän itse
kertoo edellämainitussa teoksessaan, huomauttaa maaherralle sitä
kammoittavaa vaaraa, joka uhkasi maata, jos tuo sotajoukko sai
läpikulkuluvan mennäkseen Mantovaan, niinkuin huhu tiesi kertoa.
Kaikista Don Gonzalon teoista päättäen hänellä oli ylen harras
halu saada huomattava nimi historiassa, joka ei olekaan voinut
jättää huomioon ottamatta hänen tekojaan. Mutta, kuten usein
sattuu, historia ei tuntenut tai ei piirtänyt lehdilleen sitä
hänen teoistaan, joka enimmin ansaitsi muistamista ja huomiota,
nimittäin sitä vastausta, jonka hän tässä tilaisuudessa antoi tohtori
Tadinolle. Hän nimittäin vastasi, ettei tiennyt, mitä oli tehtävä,
että ne edut ja kunniannäkökohdat, jotka olivat saattaneet tuon
sotajoukon liikkeelle, olivat painavammat kuin hänelle kuvailtu
vaara; mutta että koetettaisiin sitä mikäli mahdollista vastustaa ja
että tulisi luottaa Kaitselmukseen.

Jotta sitä siis mikäli mahdollista olisi vastustettu,
terveyslautakunnan molemmat lääkärit -- yllämainittu Tadino ja
senaattori Settala, kuuluisan Lodovicon poika -- ehdoittivat
lautakunnalle, että mitä ankarimpien rangaistusten uhalla
kiellettäisiin ostamasta minkäänlaista tavaraa noilta maan
läpi kulkevilta sotureilta; mutta oli vallan mahdotonta saada
puheenjohtajaa ymmärtämään sellaisen määräyksen tärkeyttä;
"tämä mies", sanoo Tadino, "luonteeltaan perin hyvä, ei voinut
käsittää että niin monta tuhatta henkeä voisi saada kuolintaudin
seurustelemalla näiden henkilöiden kanssa ja ostamalla heiltä
tavaroita".

Mainitsemme tämän piirteen yhtenä tämän ajan eriskummaisimpana; sillä
niin kauan kuin on ollut olemassa terveyslautakuntia ei koskaan
liene sattunut, että niiden puheenjohtaja olisi tuonut esiin moisia
järkisyitä, jos niitä siksi voi sanoa.

Mitä tulee Don Gonzaloon, tuo hänen vastauksensa oli yksi hänen
viimeisiä toimenpiteitään Milanon hallinnossa; sillä tämän sodan
epäonnistuminen, joka suureksi osaksi oli hänen aiheuttamansa ja
johtamansa, oli syynä siihen, että hänet kesän kuluessa kutsuttiin
pois toimestaan täällä. Hänen lähtiessään kaupungista, hänelle sattui
tapaus, jonka eräs senaikuinen kirjailija on merkinnyt laatuaan
ensimäiseksi, mikä tässä kaupungissa on tapahtunut näin ylhäiselle
herralle, Kun hän vaunuissa ajoi ulos kaupungin hallintopalatsista,
monilukuisen aatelisseurueen saattamana, kohtasi häntä suuri parvi
rahvasta, joka astuen edellä ja tukkien häneltä tien tai seuraten
jälessä, äänekkäästi häntä ilkkui, huusi hänen syykseen kärsimäänsä
nälkää ja soimasi häntä siitä, että oli antanut luvan viedä pois
kaupungista riisiä ja viljaa. Sitten he syytivät hänen vaunujansa
vastaan pahempaa kuin sanoja, nimittäin kiviä, tiiliä, kaalinkantoja
ja kaikennäköisiä kuoria -- noita tavallisia ampuma-aseita
tällaisissa tilaisuuksissa. Vartijain ahdistamina he peräytyivät;
mutta matkalla heidän joukkonsa lisääntyi ja he asettuivat odottamaan
Ticinon portille, mistä vaunujen oli määrä poistua kaupungista. Kun
nämä useiden toisten saattamina saapuivat, he heittelivät niitä
kaikkia sekä käsin että linkojen avulla kivillä, joita vallan sateli
joka taholta. Sen enempää ei siitä kuitenkaan tullut.

Don Gonzalon sijaan lähetettiin tänne markiisi Ambrogio Spinola,
jonka nimi jo Flanderin sodissa oli saanut tuon sotilaallisen
loiston, joka vielä nytkin sitä ympäröi.

Tällävälin oli saksalainen sotajoukko saanut käskyn marssia Mantovaa
vastaan; ja syyskuulla se astui sisälle Milanon herttuakuntaan.

Sotaväki oli näihin aikoihin vielä suureksi osaksi kokoonpantu
seikkailijoista, jotka värväsi ammatti-päällikkö jonkun ruhtinaan
kehoituksesta, mutta myös omasta puolestaan siinä tarkoituksessa,
että sitten myi itsensä yhdessä heidän kanssaan. Enemmän kuin palkka
houkutteli näitä henkilöitä tuohon ammattiin toivo saada ryöstää ja
antautua kaikennäköisiin hillittömiin tekoihin. Pysyvää sotakuria
ei silloin ollut; eikä se olisi voinut soveltua eri päällikköjen
riippumattomaan mahtivaltaan. Nämä toiselta puolen eivät kuriin
nähden olleet varsin tarkkoja, ja jos olisivatkin tahtoneet, olisi
heidän ollut perin vaikea saada sitä noudatetuksi. Sillä tuollaiset
soturit olisivat epäilemättä nousseet kapinaan uudistuksia vaativaa
päällikköä vastaan, joka olisi saanut päähänsä kieltää ryöstämisen.
Tai ainakin olisivat he antaneet hänen yksin vartioida lippujansa.
Lisäksi ruhtinaat, jotka ottivat palvelukseensa tuollaista sotaväkeä,
enemmän kiinnittivät huomiota sotureiden lukuun, ollakseen varmat
yrityksensä onnistumisesta, kuin sotilasluvun suhtautumiseen heidän
maksukykyynsä, joka enimmästi oli varsin vähäinen; sentähden palkat
suoritettiin useimmiten myöhään, pienissä erissä ja vähennettyinä,
ja niiden paikkakuntien ryöstäminen, joilla joukot liikkuivat, kävi
ikäänkuin korvaukseksi, josta kaikessa hiljaisuudessa sovittiin.

Melkein yhtä kuuluisa kuin Wallensteinin nimi on tämä hänen
lauselmansa: "On helpompi ylläpitää sadantuhannen miehen suuruista
sotajoukkoa, kuin kymmenentuhannen suuruista." Kyseessä oleva
sotajoukko oli suureksi osaksi kokoonpantu samoista sotureista,
jotka hänen johdollaan olivat hävittäneet Saksanmaata, tuossa
sekä itsessään että seurauksiltaan ylen kuuluisassa sodassa, mikä
sittemmin kestäväisyytensä mukaan sai Kolmikymmenvuotisen sodan
nimen, ja minkä yhdestoista vuosi parhaillaan oli kulumassa. Jopa
Wallensteinin oma rykmentti yhden hänen alipäällikkönsä komentamana
oli mukana; muista päälliköistä suurin osa oli taistellut hänen
johtonsa alla, ja heidän joukossaan oli useampia, jotka neljä vuotta
myöhemmin olivat mukana tuottamassa hänelle kaikkien tunteman
surullisen lopun.

Tässä sotajoukossa oli kaksikymmentätuhatta jalkasoturia ja
seitsemäntuhatta ratsumiestä. He läksivät liikkeelle Valtellinasta
mennäkseen Mantovaan, joten heidän oli seuraaminen melkein koko
Addan juoksua, ensin kaksihaaraisen järven rantoja ja sitten sen
virratessa edelleen pelkkänä jokena aina siihen kohtaan, missä se
yhtyy Po-jokeen; sitten oli heillä vielä hyvä matka kuljettavana sen
äyräitä pitkin. Kaikkiaan oli heillä kahdeksan päivämatkaa Milanon
herttuakuntaan.

Suuri osa asukkaista pakeni vuoristoon vieden mukaansa arvokkaimman
omaisuutensa ja ajaen sinne karjansa. Toiset jäivät, kun eivät
tahtoneet hylätä potilasta, tai suojellakseen taloa tulipalolta tai
valvoakseen arvokkaita esineitä, jotka olivat kätkeneet maahan;
toiset taas, heillä kun ei ollut mitään menetettävää; muutamat
heittiöt taas toivoivat jotain voivansa anastaa. Kun etujoukko
oli saapunut perille, se oitis hajaantui lähiseuduille ja -kyliin
ja alkoi heti niitä ryöstää; se, minkä saattoi nauttia tai viedä
mukanaan, katosi; muun he joko tärvelivät tai hävittivät; huonekaluja
käytettiin polttopuina, huoneita talleina, lyöntejä jaeltiin,
haavoja iskettiin, naisia raiskattiin. Kaikki kekseliäisyys ja
neuvokkaisuus omaisuuden pelastamiseksi epäonnistui enimmästi, jopa
se joskus aiheutti vielä suurempaa vahinkoa. Sotilaat, jotka olivat
paljoa taitavammat tämänkinlaisissa sotajuonissa, penkoivat talon
salaisimpiakin sopukoita, murtivat ja kaatoivat seiniä; helposti
he tunsivat puutarhoissa äsken lapioidun mullan, jopa samoilivat
vuoristoon varastamaan karjaa. He pujahtivat luoliin, jonkun seudun
konnan opastamina, nuuskimaan esille jonkun rikkaan, joka oli
saattanut sinne piiloutua. He ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa,
laahasivat hänet kotiansa ja pakoittivat hänet uhkauksilla ja
lyönneillä ilmaisemaan salatun aarteensa.

Vihdoin he läksivät tiehensä, olivat poissa, ja etäisyydessä kuuli
hälvenevän rumpujen ja torvien äänen. Seurasi muutamia levottomuutta
uhkuvia hiljaisuuden hetkiä; sitten uusi kirottu rummun pärinä, uusi
kirottu torvien toitotus ilmoitti uuden sotilasosaston tuloa. Kun
eivät nämä enää löytäneet saalista, kävivät he kahta raivokkaammin
käsiksi siihen, mikä oli jäänyt jälelle, polttivat huonekalut,
ovet, hirret, ammeet, jopa itse talotkin; vielä hurjemmin he
rääkkäsivät asukkaita, ja näin yhä pahemmin menetellen mellastettiin
kaksikymmentä päivää; sillä niin moneen osastoon oli sotajoukko
jaettu.

Colico oli ensimäinen herttuakunnan alue, minne nämä ilkiöt
hyökkäsivät. Sitten he samosivat Bellanoon, sieltä kulkivat ja
hajaantuivat Valsassinaan, mistä vihdoin siirtyivät Leccon alueelle.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


Näiden pelästyneiden ihmisparkojen joukossa tapaamme tuttaviamme.

Ken ei nähnyt Don Abbondiota sinä päivänä, jolloin yhtä haavaa
levisivät kaikki nuo uutiset armeijan tulosta, sen lähestymisestä,
sen hankkeista, ei saata kuvitella mitä on pelästys ja kauhistus.
-- He siis tulevat; heitä on kolmekymmentä, neljäkymmentä,
viisikymmentä tuhatta; he ovat paholaisia, ariaaneja, antikristuksia;
he ovat ryöstäneet Cortenuovaa; he ovat sytyttäneet ilmiliekkeihin
Primalunan; he hävittävät Intrabbiota, Pasturoa, Barsiota; heidät on
nähty Balabbiossa; huomenna he ovat täällä -- tällaiset olivat huhut,
jotka liikkuivat miehestä mieheen. Samaan aikaan mikä juoksi sinne,
mikä tänne. Kaikkialla kysyttiin ja annettiin neuvoja, epäröitiin,
pitikö paeta vai jäädä; naiset kokoontuivat parviin; epätoivoisia
kohtauksia; hiuksien raastamista.

Don Abbondio, joka ennen kaikkia muita ja enemmän kuin kaikki muut
oli päättänyt paeta, näki voittamattomia esteitä ja hirvittäviä
vaaroja jokaisessa pakotavassa, jokaisessa turvapaikassa.

-- Mitä tehdä! hän huudahti. Minne mennä?

Vuoret, lukuunottamatta matkan vaikeuksia, eivät olleet varmat:
oltiinhan jo kuultu, että peitsimiehet siellä kiiveskelivät kuin
kissat, jos heillä oli pieninkin tieto tai toivo saaliista. Järvi
oli laaja; puhalsi raju tuuli; sitäpaitsi enimmät soutajat, peläten,
että heidät pakotettaisiin kuljettamaan sotamiehiä tai kuormastoa,
olivat veneineen paenneet päinvastaiselle rannalle; ne harvat,
jotka olivat jääneet, olivat heti jälessä nekin lähteneet matkaan,
veneet täpötäynnä väkeä. Ja rusahdellen painonsa alla sekä myrskyn
heittelemänä, niin sanottiin, veneet joka hetki olivat alttiina
äärimäiselle vaaralle. Etenemistä varten siltä tieltä, jota
sotajoukon oli määrä kulkea, ei voinut saada ajoneuvoja, ei hevosta
eikä mitään muuta kuljetuskeinoa. Jalan Don Abbondio ei olisi voinut
kulkea pitkälle, ja lisäksi hän pelkäsi, että hänet matkalla olisi
saavutettu. Bergamon alue tosin ei ollut niin kaukana, etteivät
hänen jalkansa olisi jaksaneet kantaa häntä sinne yhtä menoa; mutta
jo oli levinnyt huhu, että parvi ratsuväkeä oli kiireesti lähetetty
Bergamosta suojelemaan rajaa ja pitämään peitsimiehiä kurissa;
mutta edelliset olivat yhtä ilmettyjä paholaisia kuin jälkimäiset
ja tekivät puolestaan niin paljon pahaa kuin suinkin saattoivat.
Miesparka juoksenteli talossaan kuin mieletön, silmät mulkoillen
päässä; hän kulki Perpetuan jälessä sopiakseen hänen kanssaan
oikeasta menettelystä. Mutta Perpetua, jolla oli yllin kyllin työtä
kootessaan arvokkaimpia esineitä ja piiloittaessaan niitä harjahirren
alle tai kaikkein salaisimpiin soppiin, kiiti edelleen joutuisasti,
hengästyneenä, hommaansa kiintyneenä, kädet ja käsivarret täynnä, ja
vastasi:

-- Ensin piiloitan nämä varmaan paikkaan; sitten teemme me, niinkuin
muutkin.

Don Abbondio tahtoi häntä pidättää ja yhdessä hänen kanssaan punnita
eri menettelytapoja; mutta vanha palvelijatar oli siihen määrin
kiinni hommassaan ja kiireissään, ja toiselta puolen hänkin pelon
valloissa ja raivoissaan siitä, että isäntänsä oli häntä vielä
pelästyneempi, minkä vuoksi hän sillä hetkellä oli tavallistaan
paljoa äreämpi.

-- Toiset panevat parastaan; niin mekin. Anteeksi, mutta te olette
aina vaan toisten tiellä. Ettekö luule, että toisillakin on nahka
pelastettavana? Luulisipa melkein, että nuo soturit tulevat sotimaan
teitä vastaan. Tekisittepä paremmin, jos auttaisitte minua tällaisina
hetkinä, sen sijaan että tulette vallan jalkoihini häiritsevine
kysymyksinenne ja valituksinenne.

Näillä ja tämänkaltaisilla vastauksilla Perpetua tiuskaten toimitti
pastorin tiehensä, hän kun jo oli päättänyt, niin pian kuin oli
saapa loppuun suoritetuksi tämän meluisan tehtävänsä, tarttua hänen
käsivarteensa kuin lapsen ainakin, ja viedä hänet vuoristoon.

Jätettynä näin omiin hoteisiinsa, Don Abbondio asettui ikkunan
ääreen, katseli ja kuunteli, ja kun näki jonkun kulkevan ohi, hän
huusi, ääni puoleksi itkevänä, puoleksi toruvana:

-- Olkaa niin laupias kirkkoherraparallenne, että haette hänelle
jostakin hevosen, muulin tai aasin. Onko mahdollista, ettei kukaan
tahdo minua auttaa? Oi, millaisia ihmisiä! Odottakaa minua ainakin,
odottakaa kunnes ehdin luoksenne; odottakaa, kunnes teitä on koolla
viisitoista tai kaksikymmentä henkeä, jotta en olisi niin hylätty!
Tahdotteko siis jättää minut noiden koirien kynsiin? Ettekö siis
tiedä, että he melkein kaikki ovat luterilaisia, ja että papin
tappaminen heidän mielestään on ansiokas teko? Tahdotteko jättää
minut tänne martiirana kuolemaan? Oi, millaisia ihmisiä, millaisia
ihmisiä!

Mutta kenelle hän sanoi kaikkea tätä? Henkilöille, jotka kulkivat ohi
kyyristyneinä kurjia tavaroitaan sisältävien myttyjen alle ja sen
ajatuksen kiusaamina, että kotiaan vielä jättivät sellaista, mikä
oli alttiina ryöstölle. Mikä heistä ajoi edellään lehmäänsä, mikä
laahasi jälessään lapsiaan, nämäkin kantaen niin suurta taakkaa kuin
jaksoivat; vaimo kantoi sylissään niitä, jotka eivät vielä osanneet
kävellä. Muutamat jatkoivat matkaansa mitään vastaamatta ja päätään
edes nostamatta. Toiset sanoivat: No, hyvä herra, koettakaa tekin
suoriutua pulasta niin hyvin kuin voitte. Olettehan niin onnellinen,
ettei teillä ole perhettä, jota pitäisi ajatella; auttakaa itse
itseänne parhaan taitonne mukaan.

-- Oi minua poloista! huudahti Don Abbondio. Voi, mitä ihmisiä, mitä
sydämiä! Ei tässä maailmassa ole lähimäisen rakkautta: jokainen
ajattelee ainoastaan itseään, eikä kukaan tahdo ajatella minua.

Ja taas hän läksi etsimään Perpetuaa.

-- Kas, tulettepa juuri hyvään aikaan, sanoi tämä. Entä rahat?

-- Mitä teemme?

-- Antakaa ne minulle; menen piiloittamaan ne tuonne puutarhaan
yhdessä pöytäastioiden kanssa.

-- Mutta...

-- Mutta, mutta; pian tänne; pitäkää muutama kolikko tarpeen varalle;
ja jättäkää sitten muu minun toimekseni.

Don Abbondio totteli; hän nouti arkustaan aarteensa ja antoi sen
Perpetualle.

-- Menen kaivamaan sen maahan kyökkitarhaan, viikunapuun juurelle,
Perpetua virkkoi. Ja hän poistui.

Hetkeä myöhemmin hän palasi kantaen ruokavaroja sisältävää koria ja
pientä tyhjää selkäkoppaa, jonka pohjalle kiireessä asetti vähän
liinavaatteita itselleen ja isännälleen sanoen:

-- Kannattehan te itse ainakin rukouskirjaa?

-- Mutta minne lähdemme?

-- Minne kaikki muutkin. Ennen kaikkea lähdemme ulos tielle ja siellä
saamme kuulla ja nähdä, mitä on sopiva tehdä.

Tällävälin astui sisälle Agnese, hänkin kantaen selässään pientä
koria ja sennäköisenä kuin henkilö, jolla on tärkeä ehdotus
mielessään.

Agnesekin oli päättänyt olla odottamatta tämänlaatuisia vieraita,
yksin kun oli kotonaan ja vielä omisti vähän niitä kultarahoja,
mitkä Nimittämätön oli antanut, ja oli jonkun aikaa tuuminut, mistä
löytäisi itselleen turvapaikan. Loput näistä kultarahoista, jotka
nälänhädän kuukausina olivat olleet hänelle niin suurena apuna,
olivat juuri hänen levottomuutensa ja epäröimisensä pääaiheena, hän
kun oli kuullut, että sotaväen valtaamalla alueella ne, joilla oli
rahoja, olivat joutuneet hirvittävämpään tilaan kuin muut, ollen
samalla kertaa alttiina muukalaisten väkivallalle ja kyläläisten
väijytyksille. Tosin hän ei ollut kenellekään uskonut, että
hänellä oli nuo rahat, jotka olivat hänelle ikäänkuin tipahtaneet
taivaasta, paitsi Don Abbondiolle, jonka luo silloin tällöin oli
mennyt särkemään yhtä noista kultarahoista, aina jättäen hänelle
jonkun rovon jaettavaksi niille, jotka olivat köyhemmät kuin hän
itse. Mutta salassa säilytetty raha, varsinkin mitä tulee henkilöön,
joka ei ole tottunut sitä runsaasti omistamaan, panee omistajansa
alati epäilemään toisia ihmisiä. Miettiessään, kuten toiset, minne
parhaiten piiloittaisi mitä ei voinut ottaa mukaansa ja ajatellessaan
kultarahoja, jotka oli ommellut hameeseensa, hän muisti, että
Nimittämätön, samalla kuin lähetti nuo rahat, oli käskenyt tarjota
hänelle rajatonta palvelevaisuuttaan; hänen mieleensä muistui
niinikään, mitä oli kuullut puhuttavan hänen linnastaan, joka
sijaitsi niin turvallisessa paikassa, että ainoastaan linnut sinne
pääsivät ilman isännän lupaa; ja hän päätti mennä sinne turvaa
anomaan. Tuumiessaan, miten saattaisi tuon herran häntä jälleen
tuntemaan, hänen mieleensä johtui Don Abbondio, joka kuuluisan
keskustelunsa jälkeen arkkipiispan kanssa aina oli erityisesti
osoittanut hänelle suosiollisuuttaan, mikä oli sitä sydämellisempi,
kun hän voi sitä osoittaa saattamatta itseään epäilyttävään valoon
ja kun molemmat nuoret kihlautuneet olivat etäällä, samoin etäällä
se mahdollisuus, että häneltä olisi tultu pyytämään palvelusta, joka
olisi pannut hänen hyväntahtoisuutensa kovalle koetukselle. Agnese
ymmärsi, että tämmöisen hämmennystilan vallitessa tuo miesparka
epäilemättä oli vielä enemmän pois suunniltaan ja pelästynyt kuin hän
itse, minkä vuoksi tuo ehdotus hänestäkin voisi näyttää sopivalta; ja
hän tuli hänen luokseen sitä esille tuomaan. Hän tapasi kirkkoherran
Perpetuan seurassa ja mainitsi molemmille ehdotuksensa.

-- Mitä te siitä sanotte, Perpetua? kysäsi Don Abbondio.

-- Sanon että taivas on sen tuuman hänen mieleensä johdattanut, ja
ettemme saa hukata aikaa, vaan että meidän heti on livistettävä
tiehemme.

-- Ja sitten...

-- Ja sitten, kun olemme siellä, tulemme olemaan hyvin tyytyväisiä.
Kaikki tietävät, ettei tuolla herralla nyt ole muuta pyydettä kuin
palvella lähimäistään, ja varsin mielellään hän tulee myöntämään
meille turvapaikan. Sinne, niin lähelle rajaa ja niin korkealle ei
suinkaan tule mitään sotureita. Ja sitten, ja sitten siellä saamme
syödäksemmekin, kun sitävastoin vuoristossa, kun nämä vähäiset
Jumalan lahjat ovat lopussa -- ja näin sanoen hän järjesteli koriin
ruokavaroja liinavaatteiden päälle -- olisi hätä meidät perinyt.

-- Onhan hän toki kääntynyt? Oikein todenteolla kääntynyt?

-- Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen mitä siitä tiedetään,
minkä itsekin olette nähnyt?

-- Entä jos menisimme ansaan?

-- Mihin ansaan? Anteeksi, mutta teidän jankutuksinenne ei koskaan
pääsisi mihinkään päätökseen. Kelpo Agnese! olettepa todella saanut
oivan tuuman.

Ja asetettuaan korinsa pienelle pöydälle, hän pujoitti käsivartensa
sen kantohihna-silmukkoihin ja nosti sen hartioilleen.

-- Eikö voisi löytää jotain miestä, virkkoi Don Abbondio, joka
tulisi kanssamme turvaamaan kirkkoherransa matkaa? Jos sattuisimme
kohtaamaan jonkun ilkiön, ja niitähän valitettavasti liiaksikin
kuljeksii teillä, niin mitä apua olisi minulla teistä molemmista?

-- Taaskin joutavia loruja ajanhukaksi! huudahti Perpetua.
Koettakaapa mennä etsimään sellaista miestä nyt kun jokainen tuskin
riittää omiin hommiinsa! Kas niin, menkää noutamaan rukouskirjanne ja
hattunne, ja sitten matkaan.

Don Abbondio meni ja palasi heti rukouskirja kainalossa, hattu
päässä ja matkasauva kädessä. He astuivat kaikki kolme ulos pienestä
portista, joka johti kirkon edustalle. Perpetua sulki oitis
portin, enemmän muodon vuoksi kuin luottaen tuohon lukkoon, noihin
portinpuoliskoihin, ja pisti avaimen taskuunsa. Don Abbondio loi
ohimennen katseen kirkkoon ja mutisi:

-- Seurakuntalaisten tulee sitä valvoa, sillä he sitä tarvitsevat.
Jos heillä on vähänkin sydäntä, niin tulevat sitä vartioimaan; mutta
jos heillä ei ole sydäntä, niin oma vahinko.

He alkoivat astua kentän halki kulkevaa polkua, sanaakaan
hiiskumatta, kukin ajatellen omaa kohtaloaan, ja katsellen
ympärilleen, varsinkin Don Abbondio, näkyisikö jotain epäilyttävää,
jotain, mitä piti varoa. Mutta ei kohdattu yhtään elävää sielua.
Kaikki olivat joko taloissaan niitä vartioimassa tai tekemässä
myttyjään, keksimässä piilopaikkoja, tai vaeltamassa suoraa päätä
vuoristoon johtavilla teillä.

Huoattuaan moneen kertaan ja päästettyään ilmoille muutamia
huudahduksia Don Abbondio alkoi jupista jatkuvammin. Hän syytteli
Neversin herttuata, joka varsin hyvin olisi voinut jäädä Ranskaan
viettämään onnellista elämää, näyttelemään ruhtinaan osaa, mutta joka
kaikin mokomin tahtoi olla Mantovan herttua, vastoin koko maailman
tahtoa. Hän napisi keisaria vastaan, jolla olisi pitänyt olla järkeä
muidenkin edestä, antaa veden juosta kaltevuutta alas eikä niin
ottaa itseensä mokomia vähäpätöisyyksiä; sillä olisihan hän joka
tapauksessa ollut keisari, oli nyt sitten Paavo tai Pekka Mantovan
herttuana. Ennenkaikkea hän oli vihainen maaherralle, jonka olisi
pitänyt tehdä kaikki, mikä ikinä olisi ollut mahdollista poistaakseen
tuon vitsauksen maasta, kun hän sitävastoin nyt juuri houkutteli sitä
saapuville; ja kaikki tämä johtui tuosta kirotusta sotimishalusta.

-- Pitäisipä noiden herrasmiesten olla meidän asemassamme nähdäkseen,
nauttiakseen, mitä iloa se on. Saavatpa he vielä totisesti tehdä
ankarat tilit! Mutta sillävälin viattomat saavat kärsiä syyllisten
tähden.

-- Jättäkääpäs kaikki nuo ihmiset rauhaan: he eivät kuitenkaan
hievahdakkaan meitä auttaakseen, sanoi Perpetua. Aina vaan,
luvallanne, noita teidän ijänikuisia jankutuksianne, joista ei tule
hullua hurskaammaksi. Minua enemmän vaivaa se...

-- No mikä nyt vielä?

Perpetua, joka astuessaan mukavasti oli itsekseen palauttanut
mieleensä piiloittamis-hommiaan, jotka oli täytynyt niin kiireisesti
tehdä, alkoi valitella, että oli unhoittanut jonkun esineen, että oli
huonosti piiloittanut toisen, että tässä oli jättänyt merkkejä, jotka
saattoivat johtaa rosvot jäljille, että tuossa...

-- Mainiota, sanoi Don Abbondio, jo tarpeeksi rauhoittuneena henkensä
suhteen voidakseen kiusata itseään omien asioidensa tähden. Mainiota!
Vai niin te olette tehnyt! Mutta missä olikaan päänne?

-- Kuinka! huudahti Perpetua äkkiä pysähtyen ja painaen nyrkkejään
lanteisiin mikäli selässä oleva kantokori sitä salli. Kuinka!
tekö rohkenette nyt minua tuolla tavoin soimata, te kun juuri
saatoitte pääni pyörälle, sen sijaan että olisitte minua auttanut ja
rohkaissut! Olenpa kenties ajatellut enemmän talon kuin omia asioita;
minulla ei ollut yhtään auttavaa kättä; minun täytyi ahertaa monen
edestä, tehdä työtä kuin Martta ja Magdalena yksin toimittaakseni
kaikki; jos jokin seikka käy pahoin, ei se ole minun syyni. Minä olen
tehnyt enemmän kuin velvollisuuteni.

Agnese keskeytti tämän jupakan hänkin tuoden esiin surunsa. Eikä
hän niin suuresti surrut nykyhetken vaivoja eikä tulevia vahinkoja
kuin sitä, että näki raukeavan toivon pian saada syleillä Luciaa.
Sillä, kuten ehkä muistanette, he olivat toivoneet juuri sinä syksynä
jälleen näkevänsä toisensa. Eikä nyt saattanut olettaa, että Donna
Prassede olisi tahtonut tulla näille seuduille mokomien olojen
vallitessa. Jos hän olisi siellä asustanut, olisi hän heti lähtenyt
sieltä pois, kuten kaikki muu maalle muuttanut herrasväki teki.

Näiden seutujen näkeminen saattoi Agnesen ajatukset vielä
vilkkaammiksi ja hänen kaihonsa katkerammaksi.

Jätettyään taakseen kenttäpolut he olivat poikenneet valtatielle,
samalle, jota vaimoparka oli kulkenut tulomatkallaan, saattaakseen
kotia tytärtään olonsa jälkeen räätälin perheessä.

-- Poikkeammehan hieman tervehtimään noita kunnon ihmisiä, virkkoi
Agnese.

-- Ja lepäämään siellä kotvan; sillä alanpa jo saada tarpeekseni
tästä korista; eikä palanen ruokaakaan tee pahaa, huomautti Perpetua.

-- Sillä ehdolla, ettei hukata aikaa, sillä emme suinkaan ole
huviretkellä, lisäsi Don Abbondio.

Heidät vastaanotettiin avosylin, ja he olivat kovin tervetulleet:
heidän näkemisensä palautti mieleen hyvän teon. Kuta suurempi on
niiden ihmisten luku, joille olette tehneet hyvää -- näin huomauttaa
lähde-kirjailijamme -- sitä useammin tulette kohtaamaan ystävällisiä
kasvoja, jotka ilahuttavat sydäntänne.

Syleillessään kunnon vaimoa, Agnese puhkesi kyyneltulviin, jotka
häntä suuresti huojensivat; ja nyyhkyttäen hän vastasi niihin
kysymyksiin, jotka vaimo ja hänen miehensä tekivät Luciaan nähden.

-- Hän on meitä onnellisempi, sanoi Don Abbondio; hän on Milanossa,
turvissa vaaralta, kaukana kaikista näistä paholaisen vehkeistä.

-- Herra pastori ja nämä naiset kai ovat pakoretkellä, eikö niin?
kysäsi räätäli.

-- Tietysti, vastasivat yhtä haavaa isäntä ja palvelijatar.

-- Säälin teitä.

-- Me kuljemme ------n linnaan.

-- Se on oiva tuuma, tulette olemaan siellä yhtä hyvässä turvassa
kuin paratiisissa.

-- Entä te, ettekö te täällä pelkää? kysyi Don Abbondio.

-- Herra pastori, sanonpa teille kuin kestiystävälle ainakin, en
luule noiden ihmisten tulevan tänne; olemmehan Jumalan kiitos liian
loitolla heidän tiestään. Korkeintaan tuollainen pieni polvi, jonka
Herra estäköön; mutta joka tapauksessa meillä on aikaa. Ensin meidän
tulee kuulla uutisia toisilta poloisilta seuduilta, minne he todella
poikkeavat oleskelemaan.

Päätettiin levähtää täällä kotvan aikaa. Ja kun juuri oli
päivällisaika, sanoi räätäli:

-- Herra pastori ja seuralaisensa suvaitkoot kunnioittaa köyhää
pöytääni. Kunhan vaan pidätte hyvänänne; joskin päivällinen on
yksinkertainen, tulee ainakin hyvä mieliala sitä höystämään.

Perpetua huomautti, että hänelläkin oli hieman suuhun pantavaa
mukana. Kun sitten molemmin puolin oli hieman kursailtu, sovittiin
siten, että yhteiset ruokavarat pantaisiin pöydälle, ja että kaikki
aterioisivat yhdessä.

Juhlatuulisina olivat lapset ryhmittyneet vanhan ystävättärensä
Agnesen ympärille. Joutuin räätäli käski yhden pikkutytöistä --
saman, joka tuonoin oli vienyt tuon armeliaan ruoka-antimen Maria
leskelle, jos lukija sitä enää muistaa -- mennä kuorimaan muutamia
varhain kypsyneitä kastanjoita, jotka oli pantu säilöön, ja panna ne
paistumaan.

-- Ja sinä, hän sanoi toiselle pikkutytölle, mene puutarhaan ja
ravistele persikkapuuta, niin että muutama persikka putoo maahan, ja
tuo ne tänne, kaikki, kuuletko. Ja sinä, hän virkkoi pikkupojalle,
kiipeä viikunapuuhun ja poimi siitä muutamia kaikkein kypsyneimpiä.
Tämän ammatin te liiankin hyvin osaatte.

Isäntä itse meni aukaisemaan viinitynnyriä, hänen vaimonsa meni
yläkertaan noutamaan valkoista pöytäliinaa, ja Perpetua otti
esille ruokavaransa. Pöytä katettiin: asetettiin lautasliina ja
fajanssilautanen kunniasijalle Don Abbondiota varten, ja sen viereen
veitsi ja haarukka, jotka Perpetua otti koristaan. Ruoka kannettiin
pöytään, kaikki kävivät aterialle ja söivät päivällistään, jolleivät
suorastaan iloisina, ainakin niin hyvän tuulen vallitessa, kuin mitä
yksikään pöytätovereista olisi sinä päivänä odottanut.

-- Ja mitä te, herra pastori, arvelette sellaisesta mullistuksesta?
kysyi räätäli. Minusta tuntuu kuin lukisin historiaa maurilaisten
vaiheista Ranskassa.

-- Mitäpä minä siitä sanoisin! Pitipä vielä tämän onnettomuuden
romahtaa niskoilleni.

-- Olette joka tapauksessa valinnut hyvän turvapaikan. Kukapa
rohkenisi yrittää päästä sinne ylös pakolla? Ja tapaattepa siellä
lukuisaa seuraa; sillä sanotaan, että sinne jo on paennut paljon
väkeä, ja että uutta yhä saapuu.

-- Toivon, että meidät siellä hyvin vastaanotetaan. Tunnenhan
tuon kelpo herran; ja kun minulla tuonnoin oli kunnia olla hänen
seurassaan, hän oli kovin kohtelias!

-- Ja minulle hän hänen Kunnian-arvoisuuttaan myöten lähetti sanan,
että kun vaan jotain tarvitsisin, ainoastaan kääntyisin hänen
puoleensa.

-- Hyvin suuri ja kaunis kääntymys! jatkoi Don Abbondio. Ja se on
pysyvää laatua, eikö niin, pysyvää laatua?

Räätäli rupesi perinpohjin kertomaan Nimittämättömän pyhää elämää
ja miten hän oltuaan kaikkien lähiseutujen vitsauksena, nyt oli
muuttunut niiden esikuvaksi ja hyväntekijäksi.

-- Entä kaikki nuo henkilöt, jotka hänellä oli ympärillään ... tuo
rosvojoukko? ... jatkoi Don Abbondio, joka jo oli kuullut siitä
jotain puhuttavan, mutta joka ei koskaan ollut tarpeeksi rauhoittunut.

-- Useimmat ovat pötkineet tiehensä, vastasi räätäli; ja ne, jotka
ovat jääneet, ovat muuttaneet elämänsä, ja vallan perinpohjin!...
Sanalla sanoen tuosta linnasta on tullut todellinen Thebais-erämaa:
tunteehan kirkkoherra nuo asiat.

Sitten alkoi hän Agnesen kanssa muistella kardinaalin käyntiä.

-- Suuri mies! hän sanoi, suuri mies! Vahinko vaan, että hänellä
täällä käydessään oli niin kiire ja etten edes voinut osoittaa
hänelle kunniaa. Kuinka iloinen olisin jos toiste voisin puhua hänen
kanssaan hieman laveammin.

Kun oltiin noustu aterialta hän osoitti kirkkoherralle
kuparipiirrosta, joka esitti kardinaalia, ja jonka oli kiinnittänyt
oven lautoihin kunnioittaakseen henkilöä sekä myös voidakseen sanoa
jokaiselle kävijälle, ettei tämä muotokuva ollut näköinen, ja
että hän sen asian tarkalleen tiesi, hän kun oli voinut katsella
kardinaalia läheltä pitkän aikaa juuri siinä samassa huoneessa.

-- Tuonko muka pitäisi olla kardinaali? huomautti Agnese.
Vaatteiltaan se kyllä on hänen näköisensä, mutta...

-- Niin todella, eiväthän kasvot ole hänen näköisensä, sanoi räätäli.
Olenhan aina sitä sanonut; mutta vaikka siinä ei olekaan muuta, niin
onhan siinä ainakin hänen nimensä alla; se on ainakin muisto.

Don Abbondio joudutti lähtöä. Räätäli otti hankkiakseen rattaat
viemään heitä kukkulan juurelle asti; heti hän meni niitä hakemaan ja
palasi hetken kuluttua ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa ja
saapui. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen ja sanoi:

-- Herra pastori, jos haluatte ottaa mukaanne ylös linnaan kirjan
ajanvietteeksenne, niin, vaikka olen köyhä mies, voin teille
sellaisen hankkia, sillä minäkin, nähkääs, hieman huvittelen itseäni
lukemisella. Tosin ne eivät ole teidän arvoisianne kirjoja, ne ovat
vaan kansankielellä kirjoitettuja, mutta...

-- Suuri kiitos, suuri kiitos, vastasi Don Abbondio; mutta
tällaisissa oloissa tuskin päämme riittää kaikkein tärkeimpään.

Sillävälin kuin jaellaan ja torjutaan kiitoksia, kuin vaihdetaan
osanoton ilmauksia ja onnellisen matkan toivotuksia, pyydetään
paluumatkalla uudelleen poikkeamaan taloon ja luvataan pyyntöön
suostua, on hevonen rattaineen saapunut oven eteen. Niihin asetetaan
korit, pakolaiset nousevat niihin istumaan ja alkavat hieman
mukavammin ja rauhallisempina matkansa jälkipuolen.

Se, minkä räätäli oli sanonut Don Abbondiolle Nimittämättömän
suhteen, oli totta. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänet jätimme,
hän lakkaamatta oli tehnyt mitä oli päättänyt tehdä, nimittäin: oli
korvannut vahinkoja, sopinut niiden kanssa, joita oli loukannut,
auttanut onnettomia, tehnyt kaikkea hyvää, mitä tilaisuus oli
sallinut. Sitä suurta rohkeutta, jota hän ennen oli osoittanut
hyökätessään ja puolustautuessaan, hän nyt osoitti pidättäytymällä
kummastakin. Hän oli luopunut kaikista aseista ja liikkui aina yksin,
aina valmiina kestämään monien väkivallantekojensa mahdollisia
seurauksia, ja varmana siitä, että olisi uusi väkivallanteko jos
käyttäisi voimaa sellaisen henkilön puolustamiseksi, joka oli niin
paljon velkaa monelle, varmana siitäkin, että kaikki paha, mikä
hänelle voitaisiin tehdä, olisi solvaus Jumalaa kohtaan, mutta
hänelle ansaittu rangaistus, ja että hän vähemmin kuin kukaan muu
saattoi esiintyä solvauksien rankaisijana. Kaikesta tästä huolimatta
hänen turvallisuutensa oli yhtä taattu kuin silloin, kun hän sitä
varten piti asestettuina monta käsivartta ja omaansa.

Muisto hänen entisestä julmuudestaan epäilemättä oli ylläpitänyt
hyvin useissa kostonhimoa, mutta kun nähtiin hänen nykyinen
lempeytensä, tämä oli omansa sitä haihduttamaan, ja nämä molemmat
seikat yhdessä tuottivat hänelle ihailua, joka oli hänen paras
turvansa. Nyt oli edessä mies, jota ei kukaan ollut voinut
nöyryyttää, ja joka nyt itse itsensä nöyryytti. Salaviha, jota ennen
oli kiihoittanut hänen ylenkatseensa ja muissa ihmisissä herättämänsä
pelko, katosi nyt hänen uuden nöyryytensä edessä.

Loukatut olivat saaneet vallan odottamatta ja vaaratta hyvityksen,
jota eivät koskaan olisi voineet toivoa onnistuneimmaltakaan
kostolta, nimittäin sen tyydytyksen, että näkivät sellaisen
miehen katuvan vääryydentekojaan ja ikäänkuin ottavan osaa heidän
paheksumiseensa.

Hyvin moni, jonka kipein ja katkerin tuska vuosikausina oli ollut
se, ettei koskaan nähnyt saavansa tilaisuutta häntä vahvempana
kostaa jotain hänen harjoittamaansa suurta solvausta, ei sitten
kohdatessaan hänet yksin, aseettomana ja sennäköisenä, ettei aikonut
tehdä vastarintaa, ollut tuntenut sisällään muuta tunnetta, kuin
tarvetta osoittaa hänelle kunnioitustaan. Tässä vapaaehtoisessa
nöyrtymistilassa hänen ilmeensä ja ryhtinsä oli hänen huomaamattaan
saanut jotain arvokasta ja jalompaa, niissä kun ilmeni entistä
enemmän pelon halveksimista.

Mitä raain ja piintynein viha lauhtui ja vaihtui kunnioitukseksi
yleisestä ihailusta, jota herätti tämä katuvainen ja ihmisrakkautta
uhkuva mies. Tämä kunnioitus oli niin voimakas, että hän itse usein
oli pulassa koettaessaan välttää hänelle jaeltuja kunnianosoituksia
ja yrittäessään mikäli mahdollista salata ilmeissään ja
ryhdissään kuvastuvaa sydämenmurtumistaan ja pidättää liiallista
alentuvaisuutta, jotta häntä ei olisi liiaksi ylennetty. Kirkossa hän
oli valinnut itselleen viimeisen paikan, eikä kukaan koskaan mennyt
sille istumaan ennen häntä; se olisi ollut kunniasijan anastamista.

Jokainen solvaus tätä miestä kohtaan, tai ainoastaan se seikka,
että häntä olisi kohdeltu puuttuvalla kunnioituksella, saattoi
käydä ei ainoastaan rikoksesta ja raukkamaisuudesta, vaan myös
pyhyydenloukkauksesta. Ja nekin, joille tuo yleinen tunne saattoi
olla sitovana esteenä, omaksuivat sen lopulta eri määrin itsekin.

Nämä ja vielä muut syyt poistivat hänestä samoin järjestysvallan
kostavan rangaistuksen ja tuottivat hänelle tältäkin taholta sitä
turvallisuutta, josta hän muuten ei ollenkaan huolehtinut.

Säätyarvo ja sukulaisuus, jotka aina olivat häntä jossakin määrin
tukeneet, olivat nyt vaikutukseltaan kahta voimakkaammat, kun
tuohon jo ennestään kuuluisaan ja surullisella tavalla huomiota
herättäneeseen nimeen liittyi persoonallinen suositus, nimittäin
kääntymyksen tuottama kunnia.

Virkamiehet ja ylhäiset olivat julkisesti iloinneet tästä
onnellisesta tapahtumasta, samoin kuin kansakin; ja kummalliselta
olisi tuntunut osoittaa vihamielisyyttä miehelle, joka oli niin
suuren tyydytyksen aiheuttaja. Tämän lisäksi hallitus, joka oli
takertunut alituiseen ja usein onnettomaan sotaan niin monta
äkäistä ja yhä lisääntyvää kapinoitsijaa vastaan, saattoi pitää
itseään onnellisena kun oli vapautunut kaikkein hillittömimmästä ja
tuskallisimmasta, niin ettei se parempaa halunnut; tuottihan tämä
kääntymys sitäpaitsi hyvitystä ja korvausta, jota ei hallitus ollut
tottunut hankkimaan eikä edes tavoittelemaan.

Toiselta puolen pyhän miehen ahdistaminen ei tuntunut sopivalta
keinolta poistaa sitä häpeää, ettei oltu voitu masentaa rikollista;
ja jos häntä olisi rangaistu, olisi siitä vaan seurannut, että hänen
kaltaisensa olisivat vuorostaan saaneet syytä olla parantamatta
elämäänsä. On myös todennäköistä, että se osa, joka kardinaali
Federigolla oli ollut hänen kääntymyksessään, ja että hänen nimeänsä
mainittiin kääntyneen nimen rinnalla, muodosti jälkimäiselle pyhän
kilven, Silloisten olojen ja mielipiteiden vallitessa, jolloin
kirkollinen ja maallinen valta omituisesti suhtautuivat toisiinsa,
ne kun niin usein taistelivat toistaan vastaan, tahtomatta toisiaan
hävittää ja keskellä vihamielisyyksiä toisilleen ilmaisten
tunnustusta ja kunnioitusta ja sangen usein, tosin rauhaa solmimatta,
yhdessä tavoitellen samaa päämäärää -- tällaisten olojen vallitessa,
sanon minä, saattoi eräässä suhteessa näyttää siltä, kuin olisi
kirkon tuolle suurelle rikolliselle myöntämä anteeksiantamus
myöntänyt unhoituksen, ellei suorastaan synninpäästöä tuolle toiselle
rikolliselle, nimittäin maalliselle vallalle, varsinkin kun kirkko
oli ponnistanut kaikki voimansa aikaansaadakseen tulosta, jota
molemmat toivoivat.

Näin tämä mies, jonka kimppuun ylhäiset ja alhaiset kilvan olisivat
käyneet polkien hänet jalkoihinsa, jos hän olisi kukistunut, nyt
vapaaehtoisesti heittäydyttyään maahan oli kaikkien säästämä ja
useimpien kunnioittama.

Totta puhuen oli paljon sellaisiakin ihmisiä, joissa tämä kuuluisa
kääntymys epäilemättä herätti kaikkea muuta kuin iloa; nämä olivat
kaikki hänen rikostoverinsa, jotka täten menettivät niin tehoisan
vallan, mihin olivat tottuneet luottamaan, ja jotka huomasivat
yhdellä iskulla katkaistuksi jo kauan kudotun verkon langat,
kenties hetkenä, jolloin parhaillaan odottivat uutista apajansa
onnistumisesta.

Olemme jo nähneet mitä erilaisia tunteita tämä kääntymys herätti
palkkalaisrosvoissa, jotka tuona hetkenä olivat herransa ympärillä
ja jotka kuulivat tuon sanoman hänen omilta huuliltaan; hämmästystä,
surua, masennusta, mieliharmia; vähän kaikkea, paitsi ylenkatsetta
ja vihaa. Samoin oli toisten bravojen laita, jotka hän oli jakanut
eri asemiin, kuten myös hänen suurisuuntaisten rikostoveriensa, kun
kuulivat tuon hirvittävän uutisen; ja kaikissa se johtui samoista
syistä.

Paljon vihaa lankesi kardinaali Federigon osalle, kuten olen
lukenut tuossa jo mainitsemassani Ripamontin teoksen kohdassa. Nuo
pahantekijät pitivät häntä henkilönä, joka oli sekaantunut heidän
asioihinsa niitä tärvellen. Olihan Nimittämätön vaan tahtonut
pelastaa sielunsa, eikä kukaan voinut sitä valittaa.

Vähitellen sittemmin suurin osa noista kätyreistä, jotka eivät
voineet mukautua uusiin oloihin eivätkä katsoneet mahdolliseksi, että
ne muuttuisivat, oli lähtenyt tiehensä. Mikä haki itselleen uutta
isäntää ja löysi sellaisen jättämänsä herran entisistä ystävistä;
mikä taas värväytyi suureen espanjalaiseen tai mantovalaiseen
rykmenttiin tai johonkin toiseen sotaa käyvään joukkoon; mikä lähti
kuljeksimaan valtateille, siellä harjoittaen rosvoilemista omana
ammattinaan; joku taas vapaasti kuljeskellen teki konnantöitä, Samaa
lienevät harjoittaneet muutkin, jotka ennen eri maissa olivat olleet
Nimittämättömän käskynalaisia.

Ne taas, jotka olivat voineet tottua uuteen elintapaan tai jotka
vapaaehtoisesti olivat sen omaksuneet, ja joista enimmät olivat
kotoisin laaksosta, olivat palanneet maantöihin tai ammatteihin,
mitkä olivat nuoruudessaan oppineet ja mitkä sittemmin olivat
jättäneet antautuessaan rosvouralle. Muukalaiset olivat jääneet
linnaan kotoisiin toimiinsa. Kaikki nämä, kääntyneinä samaan aikaan
kuin herransa, elivät hänen tapaansa tekemättä pahaa kellekään, ja
ilman että heille tehtiin pahaa, vaikka heillä ei ollut aseita, sillä
heitäkin kunnioitettiin.

Mutta kun saksalaisten sotilasjoukkojen saapuessa muutamat lähistön
pakolaiset tai uhatut henkilöt ilmestyivät linnaan tyyssijaa
anomaan, Nimittämätön oli vallan ihastuksissaan siitä, että hänen
linnamuurejaan hakivat turvapaikakseen avuttomat, jotka pitkän aikaa
kaukaa olivat katselleet niitä hirvittävänä peloituksena, ja hän
vastaanotti nämä onnettomat osoittaen heille pikemmin kiitollisuutta
kuin kohteliaisuutta. Hän levitytti sen tiedon, että hänen talonsa
oli avoinna jokaiselle, joka sieltä tahtoi etsiä suojaa, ja heti
hänen mieleensä johtui saattaa sekä linna että koko laaksoalue
suojelustilaan sen varalle, että peitsi- tai ratsumiehet saisivat
päähänsä poiketa sinne elämöimään. Hän kokosi luokseen jääneet
palvelijat, harvat luvultaan, mutta suuriarvoiset kuten Tortin runot;
hän piti heille puheen siitä hyvästä tilaisuudesta, jonka Jumala
lähetti heille ja hänelle, käyttääkseen kerran voimiaan lähimäisensä
hyväksi, jota niin usein olivat sortaneet ja peloittaneet; ja
käyttäen tuota vanhaa käskevää äänenpainoa, joka ilmaisi varmuutta
siitä, että toteltaisiin, hän yleisesti huomautti heille miten heidän
tuli käyttäytyä, jotta turvaa etsivät henkilöt pitäisivät heitä
pelkkinä ystävinä ja puolustajina.

Sitten hän käski noutaa ullakolta ampuma-aseita, miekkoja ja
keihäitä, mitkä siellä olivat olleet kauan kasattuina, ja jakoi ne
heille. Laaksossa asuville alustalaisilleen ja vuokramiehilleen hän
lähetti sanan että kaikki mieshenkilöt vapaaehtoisesti asestettuina
tulisivat linnaan. Hän käski antaa aseita niille, jotka olivat ilman;
muutamat heistä hän valitsi ikäänkuin upseereiksi toisia komentamaan.
Hän osoitti heille eri asemansa aukkopaikoissa ja eri kohdissa
laaksoa, pitkin kukkulan rinnettä ja linnan porttien edustalla. Hän
määräsi hetket, jolloin ja tavan, miten he olivat vaihdettavat,
ikäänkuin leirissä, tai kuten oli näillä samoilla paikoilla menetelty
hänen entisen epätoivoisen elämänsä aikana.

Yhdessä tuon ullakkohuoneen sopessa olivat, erillä muista, ne aseet,
joita hän yksin oli kantanut, hänen kuuluisa karabiini-pyssynsä,
muskettinsa, miekkansa, keihäänsä, pistoolinsa, veitsensä, tikarinsa,
mitkä permannolla, mitkä seinällä riippumassa. Ei yksikään
palvelijoista niihin kajonnut, mutta kilvan kysyivät he isännältään,
mitkä heidän piti hänelle noutaa.

-- Ei ainoatakaan, hän vastasi; ja johtuiko lupauksesta vai tehdystä
päätöksestä: hän pysyi alati aseettomana tämän varusväen tapaisen
joukon johdossa.

Samanaikuisesti hän oli pannut liikkeelle toisia talonsa mies- ja
naispalvelijoita tai alustalaisiaan, käskien heidän saattaa
linnan kuntoon majoittamaan niin paljon ihmisiä kuin suinkin oli
mahdollista; heidän tuli varustaa vuoteita, valmistaa patjoja ja
olkisäkkejä noihin saleihin, jotka täten muuttuivat makuuhuoneiksi.
Niinikään oli hän käskenyt noutaa linnaan runsaita ruokavaroja omalla
kustannuksellaan ylläpitääkseen niitä vieraita, jotka Jumala hänelle
oli lähettävä ja joiden luku todella päivä päivältä kasvoi.

Itse hän tällävälin ei pysynyt hetkeäkään toimettomana; alinomaa hän
oli milloin sisällä, milloin ulkopuolella linnaa, milloin astuen
alas, milloin kiiveten ylös rinnettä, siellä täällä, laaksossa
järjestämässä, vahvistamassa, tutkimassa asemia, näkemässä ja
näyttäytymässä, järjestämässä kaikkea ja ylläpitämässä kaikkea
hyvässä järjestyksessä, tehden sen sanoillaan, katseellaan,
läsnäolollaan. Linnassa ja pitkin tietä hän ystävällisesti
vastaanotti kaikki kohtaamansa tulijat; ja kaikki, olivatpa hänet
jo ennen nähneet tai näkivät nyt ensi kertaa, katselivat häntä
haltioituneina, unhoittaen hetkeksi ne onnettomuudet ja pelontunteet,
mitkä olivat johtaneet heidät tänne. Ja he kääntyivät häntä katsomaan
vielä silloin, kun hän erottuaan heistä jatkoi matkaansa.



KOLMASKYMMENES LUKU.


Vaikka suurin väentulva ei tapahtunut siltä puolen, mistä nuo
kolme pakolaista lähestyivät laaksoa, he kuitenkin tällä matkansa
loppupuolella alkoivat kohdata matka- ja onnettomuus-kumppaneita,
jotka poikkiteiltä ja pikkupoluilta jo olivat saapuneet tai
paraillaan saapuivat valtatielle. Tällaisten asianhaarojen vallitessa
kaikki, jotka toisensa kohtaavat, ovat melkein kuin tuttavia. Joka
kerta kuin rattaat olivat tulleet jonkun jalkalaisen kohdalle,
vaihdettiin kysymyksiä ja vastauksia. Joku oli lähtenyt pakoon, kuten
ystävämme, odottamatta sotilasten tuloa; toinen oli kuullut rumpujen
pärinää; kolmas oli nähnyt itse sotilaat ja kuvasi heitä niin kuin
jokaisen pelästyneen ihmisen on tapana kuvata.

-- Onpa meillä sentään ollut onnea, sanoivat molemmat naiset.
Kiittäkäämme siitä taivasta. Menkööt tavaramme hukkaan; olemmehan
kuitenkin itse pelastuneet.

Mutta Don Abbondion mielestä ei ollut syytä niin suureen
tyytyväisyyteen; kaikkea muuta. Tuo ihmistulva, jonka näki ja enemmän
se vielä runsaampi, jonka kerrottiin liikkuvan toisella laakson
suulla, alkoivat herättää hänessä melkoista levottomuutta.

-- Oh, mikä ikävä juttu! hän mutisi molemmille naisille hetkenä,
jolloin ei kukaan ollut kuultavissa. Oh, mikä juttu! Ettekö älyä,
että näin suuren ihmispaljouden kokoaminen yhteen paikkaan näyttää
siltä, kuin väkisin tahtoisi vetää sinne noita sotureita? Kaikki
piiloittavat, kaikki vievät mukaansa tavaransa; taloihin ei jää
mitään. Epäilemättä nuo roistot luulevat, että tuolla ylhäällä on
aarteita. Aivan varmaan he sinne tulevat... Oi minua poloista! Mihin
kiipeliin olenkaan joutunut!

-- Onpa heillä muuta tehtävää kuin kiivetä tuonne ylös; heidänkin
tulee kulkea omia teitään. Ja muuten olen kuullut sanottavan, että
vaaran uhatessa on parempi olla monta yhdessä.

-- Monta yhdessä? Monta yhdessä? toisti Don Abbondio. Oi sinua
naisparkaa! Etkö tiedä, että yksi peitsimies tuhoaa sata tuollaista
henkilöä. Ja jos he sitten saavat päähänsä tehdä tyhmyyksiä, niin
olisikohan kenties hauskaa joutua keskelle taistelua? Oi, minua
onnetonta. Olisi ollut vähemmän vaarallista paeta vuoristoon. Pitääkö
siis kaikkien sulloutua yhteen samaan paikkaan!... Tuskastuttavaa
väkeä ... hän sitten mutisi matalammalla äänellä; kaikki ne
lakkaamatta kulkevat toinen toisensa jälessä kuin järjettömät
nautaeläimet.

-- Samaan tapaan, huomautti Agnese, he voisivat sanoa meistä.

-- Vaiti, vaiti, virkkoi Don Abbondio, joutavat puheet eivät tässä
hyödytä mitään. Mikä on tehty, se on tehty. Kun kerta on tänne tultu,
niin on täällä oltava. Tulee käymään niinkuin Kaitselmus sallii.
Taivas meitä suojelkoon!

Mutta pahemmaksi kävi tila kun hän laakson suulla huomasi vahvan
aseellisen joukon, toisia erään talon kynnyksellä, toisia alikerran
huoneissa. Salaa hän katsahti heihin. Tosin ne eivät olleet niitä
samoja kasvoja, jotka oli kohdannut edellisellä ja tuskallisella
matkallaan; tai jos niitä olikin joukossa, ne olivat suuresti
muuttuneet. Mutta siitä huolimatta on vaikea kuvailla sitä
vastenmielistä tunnetta, minkä tämä näky hänessä herätti.

-- Oi minua onnetonta! hän ajatteli. Näkeehän sen nyt jo, että he
aikovat tehdä mielettömyyksiä! Mutta eihän voinutkaan olla toisin;
olisihan minun pitänyt odottaakin sitä sellaisen miehen puolelta.
Mutta mitä hän aikoo tehdä? Aikooko hän ryhtyä sotaan? Tahtooko
hän näytellä kuningasta? Oi minua miesparkaa! Tällaisissa oloissa,
jolloin jokainen tahtoisi piiloittautua maan alle, hän päinvastoin
hakee kaikkia keinoja tulla huomatuksi, pistää silmään; näyttääpä hän
oikein tahtovan heitä yllyttää.

-- Katsokaa nyt, herra isäntä, sanoi hänelle Perpetua, eikö täällä
ole kelpo väkeä, joka kykenee meitä puolustamaan, Tulkootpa vaan
nyt nuo sotilaat! Nämä ovat toisenlaisia miehiä kuin meidän kylämme
pelkurit, jotka eivät kykene muuhun kuin käpälämäkeen.

-- Vaiti, vastasi Don Abbondio puoliääneen, mutta vihaisena; vaiti,
sanon minä, sinä et tiedä mitä puhut. Rukoile Jumalaa, että noiden
sotilaiden olisi kiire, tai että eivät saa tietää mitä täällä tehdään
tai miten tätä seutua varustetaan puolustustilaan kuin linnoitusta.
Etkö tiedä, että soturien ammatti on linnoitusten valloittaminen? He
eivät muuta hartaammin toivo. Ryntäys linnoituksen kimppuun on heistä
yhtä hauskaa huvia kuin häihin meneminen, sillä kaikki, minkä sieltä
saavat käsiinsä, on heidän omaansa. He paljastavat miekkansa ja
tappavat jokikisen voitetuista. Oi minua onnetonta! No niin, saanpa
nähdä, enkö löydä jotain keinoa paeta turviin jollekin kalliolle.
Taistelun tuoksinasta he eivät ainakaan minua tavoita, sen takaan.

-- Jos pelkäätte sitäkin, että teitä suojellaan ja autetaan ... alkoi
jälleen Perpetua...

Mutta Don Abbondio keskeytti hänet ankarasti, kuitenkin yhä vaan
puoliääneen:

-- Suu kiinni, ja varo visusti lavertelemasta toisille mitä tässä
olemme puhuneet. Voi muuten sinuas poloista. Muista, että tällaisessa
paikassa aina täytyy näyttää tyytyväiseltä ja hyväksyä kaikki, minkä
näkee.

"Pahan-yön" kohdalla he näkivät toisen asestetun joukon, joille Don
Abbondio nosti lakkia, itsekseen ajatellen:

-- Voi, voi, olenpa totisesti joutunut keskelle sotaleiriä!

Siihen pysähtyivät rattaat, ja he astuivat alas. Don Abbondio maksoi
kiireisesti ja päästi kyyditsijän menemään. Sitten hän molempien
seuralaistensa kanssa alkoi kiivetä rinnettä ylös, sanaakaan
hiiskumatta. Näiden paikkojen näkeminen herätti joka askeleella
hänen mielikuvituksessaan nykyhetken levottomuuden sekaisena ensi
kerralla täällä kokemansa ahdistuksen, Agnese, joka ei koskaan ollut
näitä paikkoja nähnyt ja joka mielessään niistä oli muodostanut
eriskummaisen kuvan, mikä palasi joka kerta kuin hän ajatteli Lucian
kammoittavaa matkaa, näki ne nyt sellaisina kuin ne todella olivat ja
tunsi ikäänkuin uudelleen ja vilkkaammin noita tuskallisia muistoja.

-- Oi, herra pastori! hän huudahti, kun ajattelen, että Lucia parkani
on kulkenut tätä tietä.

-- Olkaa toki vaiti, varomaton nainen! Don Abbondio huusi hänen
korvaansa. Ovatko nuo sopivia puheita täällä? Ettekö tiedä, että nyt
olemme hänen talossaan? Onneksi ei kukaan teitä kuullut; mutta jos
vielä puhutte tuohon tapaan...

-- No, no, mitä siihen tulee, minä kyllä asian ymmärrän. Luuletteko,
etten minä ollenkaan ole oppinut sopivaa käytöstapaa?

-- Sopiva käytöstapa on siinä, ettei sano seikkoja, jotka voivat
olla epämiellyttäviä varsinkin sille, joka ei ole tottunut sellaisia
kuulemaan. Ja painakaa se hyvin mieleenne, te molemmat, ettei
tämä ole sopiva paikka laverteluihin, ja ettei täällä saa sanoa
kaikkea, mikä päähän pälkähtää. Tämä on ylhäisen herran talo, sen
hyvin tiedätte; näette, kuinka paljon väkeä hänellä on ympärillään.
Tänne saapuu kaikenlaisia ihmisiä. Siis, varovaisuutta, jos se on
mahdollista. Punnitkaa sananne, ja ennenkaikkea puhukaa vähän ja
ainoastaan silloin, kun se on ehdottomasti tärkeätä. Ken on vaiti, ei
sano mitään tyhmyyksiä.

-- Vielä pahemmin teette te itse, kaikkine ... alkoi puhua Perpetua.

Mutta Don Abbondio tiuskasi puoli-ääneen:

-- Suu kiinni. Ja samassa hän joutuin nosti lakkiaan ja kumarsi
syvään. Sillä nostaessaan päätään, hän oli huomannut Nimittämättömän,
joka astui heitä vastaan. Tämäkin oli huomannut ja tuntenut Don
Abbondion, ja riensi häntä vastaanottamaan.

-- Herra pastori, hän virkkoi tultuaan lähelle, olisin tahtonut
tarjota teille taloani hauskemmassa tilaisuudessa. Mutta joka
tapauksessa iloitsen suuresti siitä, että voin teitä jollakin tavoin
hyödyttää.

-- Luottaen Teidän Ylhäisyytenne suureen hyvyyteen, vastasi Don
Abbondio, olen rohjennut näissä surullisissa oloissa tulla Teitä
häiritsemään, ja kuten Teidän Ylhäisyytenne näkee, olen niinikään
rohjennut tuoda seuraa mukaani. Tämä on taloudenhoitajattareni...

-- Hän on tervetullut, virkkoi Nimittämätön.

-- Ja tämä, jatkoi Don Abbondio, on vaimo, jolle Teidän Ylhäisyytenne
jo on tehnyt hyvää: tuon, tuon tyt ... äiti...

-- Lucian äiti, sanoi Agnese.

-- Lucian äiti, huudahti Nimittämätön kääntyen allapäin Agnesen
puoleen. -- Minäkö tehnyt hyvää, taivaan Herra! Te päinvastoin teette
minulle hyvää tulemalla tänne ... luokseni ... tähän taloon. Olkaa
tervetullut. Te tuotte tänne taivaan siunauksen.

-- No mitä vielä! sanoi Agnese. Tulenhan vaan teitä häiritsemään. Ja
lisäksi, hän jatkoi lähestyen Nimittämättömän korvaa, minun tulee
kiittää Teitä...

Nimittämätön keskeytti tämän puheen kysyen häneltä harrastavasti
tietoja Luciasta. Ja niitä kuultuaan hän kääntyi saattamaan linnaan
viimeksi tulleita vieraitaan, minkä teki huolimatta heidän monista
estelyistään. Agnese loi kirkkoherraan katseen, joka näytti sanovan:
-- Siinä näette, onko tarpeellista, että te astutte meidän molempien
väliin antamaan neuvoja, miten tulee käyttäytyä.

-- Ovatko he jo saapuneet teidän seurakuntanne alueelle? kysyi
Nimittämätön.

-- Eivät vielä, vastasi Don Abbondio. Minä en tahtonut jäädä
odottamaan noita paholaisia. Taivas tietää olisinko elävänä päässyt
heidän käsistään ja voinut tulla Teidän Ylhäisyyttänne häiritsemään.

-- No niin, olkaa huoleti, sanoi Nimittämätön; nyt olette täydelleen
turvissa. Tänne he eivät tule; ja jos heidän mielensä tekisi yrittää,
olemme valmiit heitä vastaanottamaan.

-- Toivokaamme, etteivät tule, huomautti Don Abbondio. Mutta olen
kuullut kerrottavan, hän lisäsi osoittaen sormellaan vastapäisiä
laaksoa reunustavia vuoria, olen kuullut kerrottavan, että tuollakin
taholla samoilee toinen parvi, mutta ... mutta...

-- Se on totta, virkkoi siihen Nimittämätön. Mutta älkää pelätkö
mitään. Heidänkin suhteensa olemme valmiit.

-- Kahden tulen välissä, ajatteli Don Abbondio, totisesti kahden
tulen välissä. Mihin olenkaan antanut noiden lörppäkielien itseni
houkutella! Ja tämä herra näyttää olevan tyytyväinen täällä, kuin
kala vedessä. Onpa kaikenlaisia ihmisiä tässä maailmassa!

Kun he olivat astuneet sisälle linnaan, isäntä käski johtaa Agnesen
ja Perpetuan erääseen naisille määrätyn linnahuoneuston suojaan; tämä
huoneusto täytti toisen pihan kolme siipeä, rakennuksen takaosassa,
jonka perustana oli erikseen oleva ja syvän kuilun reunalla esiin
pistävä kallionkieleke. Miehet asuivat oikeassa ja vasemmassa sekä
puistikon puoleisessa siipirakennuksessa. Keskustaa, joka oli
molempien pihojen välillä, mitkä yhdisti leveä holviportti, sijaiten
vastapäätä pääporttia, käytettiin osaksi ruokavarojen varastoaittoina
sekä myös niiden tavaroiden säilytyspaikkana, jotka pakolaiset
tahtoivat piiloittaa linnaan. Miesten huoneustossa oli pieni osasto
varattuna papeille, jotka mahdollisesti ilmestyivät. Nimittämätön
saattoi sinne Don Abbondion, joka oli ensimäinen vieras siinä.

Pakolaisemme viipyivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä
päivää linnassa, keskellä alituista hyörinää, monilukuisessa
seurassa, joka ensi päivinä kasvamistaan kasvoi, mutta ilman, että
mitään erinomaista tapahtui. Kuitenkaan tuskin kului päivääkään,
jolloin ei olisi tartuttu aseisiin. -- Peitsimiehiä tulee tuolla!
-- Ratsuväkeä on nähty täällä. Joka huhun saapuessa Nimittämätön
lähetti miehiä vakoilemaan. Ja jos katsoi tarpeelliseksi, hän otti
mukaansa väkeä, jota yhä piti valmiina tähän tarkoitukseen, ja läksi
ulos laaksosta sinnepäin, mistä oli kerrottu vaaran uhkaavan, Ja oli
omituista nähdä kiireestä kantapäähän asestettujen miesten, hyvin
järjestettyinä kuin soturien, kulkevan aseettoman miehen johtamina.
Useimmiten nuo viholliset olivat muonavarojen hankkijoita tai
hajanaisia ryöstöretkeläisiä, jotka pakenivat ennenkuin heitä oli
yllätetty.

Mutta ajaessaan eräänä päivänä takaa tuollaista väkeä, opettaakseen
heille, ettei enää ollut hyvä tulla näille seuduille, Nimittämätön
sai tietää, että erääseen läheiseen pikkukylään oli hyökätty
ja että sitä paraikaa ryöstettiin. Ne olivat eri joukkoihin
kuuluvia peitsimiehiä, jotka jäätyään jälelle ryöstelemään, olivat
muodostaneet joukkion ja äkkiä karkasivat sen alueen lähiseudulle,
minne sotajoukko oli pysähtynyt. He ryöstivät asukkaiden omaisuutta,
jopa ottivat heiltä pakkoveroa.

Nimittämätön piti lyhyen puheen miehilleen ja marssitti heidät tuohon
kylään.

He saapuivat sinne odottamattomina. Rosvot, jotka olivat luulleet
häiriintymättä saavansa ryöstää, näkivätkin nyt lähestyvän
järjestyneitä joukkoja, valmiina hyökkäämään, jättivät ryöstönsä
kesken ja pakenivat kiireisesti, toisiaan odottamatta, sille taholle,
mistä olivat tulleetkin. Nimittämätön ajoi heitä takaa jonkun matkaa.
Sitten hän pysäytti joukkonsa ja viipyi hetken aikaa odottaen,
sattuisiko jotain uutta. Viimein hän läksi paluumatkalle. Kulkiessaan
sen pienen kylän läpi, jonka juuri oli pelastanut, luonnollisesti
joukko ja sen päällikkö vastaanotettiin raikuvin suosio- ja
siunaushuudoin.

Tuon väenpaljouden keskuudessa linnassa, vaikka se oli kokoontunut
niin monelta eri taholta, vaikka se oli erilaista asemaltaan,
tavoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään, ei koskaan syntynyt mitään
mainittavaa epäjärjestystä. Nimittämätön oli asettanut eri paikkoihin
vartijoita, jotka kaikki koettivat ehkäistä mahdollisia ikävyyksiä,
tehden sen tunnollisesti kuten aina, kun heidän oli toimistaan
tehtävä tili isännälle.

Lisäksi tämä oli pyytänyt linnaan paenneita pappeja ja arvokkaimpia
henkilöitä pakolaisten joukossa käymään linnan eri osissa ja
valvomaan, mitä siellä tapahtui. Niin usein kuin suinkin mahdollista
hän itsekin liikkui näyttäen itseään kaikkialla; mutta hänen
poissaollessaankin ainoastaan se seikka, että muistettiin kenen luona
oltiin, riitti pitämään aisoissa niitäkin, jotka olisivat voineet
olla sen tarpeessa. Muuten he olivat kaikki pakolaisia ja senvuoksi
yleensä rauhallista väkeä. Huoli kodistaan ja omaisuudestaan,
muutamilla niinikään huoli keskelle vaaraa jätettyjen omaisten ja
ystävien suhteen, ulkoa saapuneet tiedot, jotka lamauttivat heidän
mieltänsä, ylläpitivät ja lisäsivät tätä heidän taipumustaan.

Olipa siellä kuitenkin huolettomiakin ihmisiä, vahvempiluontoisia
ja rohkeampia henkilöitä, jotka koettivat viettää näitä päiviä
iloisesti. He olivat hylänneet talonsa, kun eivät olleet tunteneet
itseään tarpeeksi voimakkaiksi niitä puolustamaan. Mutta heitä
ei miellyttänyt itkeminen ja huokaileminen asian vuoksi, joka ei
ollut autettavissa eikä sen vahingon kuvitteleminen, minkä tiesivät
tarpeeksikin tulevansa näkemään jälestäpäin omin silmin.

Tutut perheet olivat yhdessä lähteneet linnaan tai olivat siellä
kohdanneet toisensa. Uusia ystävyyksiä oli siellä solmittu; ja
siellä oltiin ryhmitytty eri luonteiden ja elintapojen mukaan. Ne,
joilla oli rahaa ja hienotunteisuutta menivät aterioimaan alas
laaksoon, missä tilaisuutta varten kaikessa kiireessä oli järjestetty
pieniä juomaloita ja ruokatarjoiluja. Toisissa niistä suupalat
vaihtelivat huokausten kanssa, eikä ollut lupa puhua muusta kuin
onnettomuuksista; toisissa mainittiin onnettomuuksia ainoastaan kun
huomautettiin, ettei niitä saanut ajatella.

Niille, jotka eivät voineet tai eivät tahtoneet maksaa ravinnostaan,
jaettiin linnassa leipää, liemiruokaa ja viiniä. Sitäpaitsi siellä
joka päivä katettiin pöytiä erittäin niille, jotka isäntä oli
vieraikseen kutsunut; ja meidän kolme ystäväämme kuuluivat niihin.

Agnese ja Perpetua eivät tahtoneet ilmaiseksi syödä vieraan leipää,
minkä vuoksi olivat pyytäneet saada ottaa osaa siihen palvelukseen,
jota vaati näin suuri vieraanvaraisuus. Ja tähän kului heiltä
suuri osa päivää, ja loput pakinoihin muutamien täällä saamiensa
ystävättärien ja Don Abbondio paran kanssa. Tällä ei ollut mitään
tehtävää; kuitenkaan hänellä ei ollut ikävä; pelko oli hänen
kumppaninaan. Varsinaisen hyökkäyksen pelko luullakseni oli hänestä
haihtunut, tai jos sitä olikin jälellä, se hänelle tuotti kaikkein
vähemmin levottomuutta. Sillä joka kerta kun hän sitä hetkenkin
ajatteli, havaitsi hän, kuinka vähän sellaiseen oli aihetta. Mutta
se kuva, jonka tarjosi ympäröivä seutu, mitä joka taholla tulvana
peittivät soturit; aseet ja asestetut, joiden alinomaa näki olevan
liikkeellä, linna, se ajatus, miten paljon seikkoja joka hetki
odottamatta saattoi sattua: kaikki yhdessä piti häntä epämääräisen,
yleisen, alinomaisen pelon valloissa, lukuunottamatta surua, minkä
hänessä herätti talopahaisensa muisteleminen.

Koko ajalla, minkä viipyi tässä tyyssijassa, hän ei hetkeksikään
poistunut siitä pyssyn laukausta kauemmaksi, eikä koskaan pannut
jalkaansa rinteelle. Hänen ainoa kävelynsä oli siinä, että meni
puistikkoon sekä milloin toiselle, milloin toiselle puolelle linnaa
katselemaan alas kallionseinää pitkin kuiluihin, nähdäkseen, eikö
olisi jotain hiemankin kulkukelpoista polkua, jota myöten suuren
vaaran tullessa olisi voinut mennä etsimään jotain piilopaikkaa.
Hän tervehti syvin kumarruksin kaikkia pakolaistovereitaan, mutta
seurusteli aniharvojen kanssa. Useimmiten hän keskusteli noiden
molempien naisten kanssa, kuten jo mainitsimme: heidän luokseen hän
meni keventämään sydäntään, vaikka sai pitää hyvänään, että Perpetua
hänelle tiuskaisi ja Agnesekin sai hänet nolostumaan. Ruokapöydän
ääressä hän viipyi vähän aikaa ja puhui niinikään vähän, ja silloin
hän kuunteli uutisia hirvittävästä sotaväen läpikulusta, jommoisia
saapui joka päivä, joko siirtyen kylästä kylään tai siten, että
joku, joka oli tahtonut jäädä taloonsa, mutta jonka lopulla voimatta
mitään pelastaa, jopa pahoinpideltynäkin oli täytynyt paeta,
toi ne ylös linnaan. Joka päivä kerrottiin uusi tarina jostain
onnettomuudesta. Muutamat, jotka ammattinaan harjoittivat uutisten
urkkimista, kokosivat huolellisesti kaikki huhut, järjestelivät
kaikki kertomukset ja tarjosivat sitten ydinmehun niistä toisille.
Väiteltiin siitä, mitkä olivat kaikkein pirullisimmat rykmentit;
oliko jalka- vai ratsuväki pahinta. Toistettiin niin hyvin kuin
osattiin muutamia päällikköjen nimiä; kerrottiin muutamien näiden
päällikköjen urotyöt, osoitettiin tarkalleen heidän pysähdyspaikkansa
ja marssinsa. Tänään sen ja sen rykmentin piti samota määrättyihin
kyliin, huomenna toisiin, ja sillävälin joku toinen rykmentti
mellasteli piruakin pahemmin. Etenkin koetettiin saada tietoon ja
ottaa lukuun ne rykmentit, jotka järjestään kulkivat yli Leccon
sillan, sillä niitä saattoi pitää ohikulkeneina ja varsinaisesti
seudulta poistuneina.

Nyt kulkee Wallensteinin ratsuväki; nyt Marradasin jalkaväki, nyt
Anhaltin ratsuväki, Brandenburgin jalkaväki, sitten Montecuccolin
ja Ferrarin ratsuväkeläiset; nyt on Altringerin vuoro, sitten
Fürstenbergin, Colloredon. Seuraavat Kroatilaiset, Torquato
Conti, ja sitten vielä monet muut. Jumalan kiitos, Galassokin on
jo tiehensä mennyt, ja hän oli viimeinen. Viimein Venezialaisten
lentävät ratsuparvetkin olivat poistuneet, ja koko seutu, oikealla
ja vasemmalla oli vihollisista vapaa. Jo olivat ensiksi uhattujen ja
hylättyjen alueiden asukkaat alkaneet poistua linnasta, ja joka päivä
sieltä läksi pois uusia vieraita, samoin kuin syksyisen rajuilman
jälkeen näkee kaikkialta tuuhean puun lehvistä hyrähtävän lentoon
lintuja, jotka sieltä ovat hakeneet turvaa.

Luulen, että kolme ystäväämme olivat viimeiset lähtijät, Tämä johtui
siitä, että Don Abbondio pelkäsi kiireisesti kotia palattaessa
vielä voitavan tavata teillä joitakin armeijasta jälelle jääneitä
sotilasrosvoja, Turhaan Perpetua huomautti, että kuta enemmän
viivyttiin, sitä enemmän tilaisuutta annettiin seudun roskaväelle
tunkeutua pappilaan ja anastamaan mitä oli jälellä. Kun oli
kysymyksessä oman nahan pelastaminen, pääsi Don Abbondio aina
voitolle väittelyssä, ellei läheltä uhkaava vaara saattanut hänen
päätään vallan pyörälle.

Lähtöä varten määrättynä päivänä Nimittämätön käski pitää valmiina
"Pahan-Yön" kohdalla vaunuja, joihin oli antanut panna varaston
liinavaatteita Agnesea varten. Sitten hän vei Agnesen syrjään ja
sai hänet vastaanottamaan määrän kultarahoja niiden vahinkojen
korvaamiseksi, mitkä hän oli tapaava talossaan, vaikka Agnese lyöden
rintoihinsa yhä toisti, että hänellä vielä oli entisiäkin jälellä.

-- Milloinka näette jälleen tuon hyvän Lucianne? ... hän sanoi
lopuksi. Olenhan jo varma siitä, että hän rukoilee minun puolestani,
minä kun olen tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Sanokaa siis hänelle,
että häntä kiitän, ja että uskon Jumalan suovan hänen rukouksensa
tuottavan hänelle itselleenkin taivaan siunauksen.

Hän tahtoi sitten saattaa kolmea vierastaan vaunuihin saakka.
Lukija voi kuvitella Don Abbondion nöyriä ja alamaisia kiitoksia ja
Perpetuan kohteliaisuutta.

He läksivät matkaan; sopimuksen mukaan he poikkesivat hetkeksi, mutta
niin kiireisesti, etteivät edes malttaneet istahtaa, räätälin taloon,
missä kuulivat kerrottavan monen monituisia juttuja sotaväen kulusta:
aina vaan samoja tarinoita rosvoamisesta, väkivallasta, hävityksestä,
raiskauksesta; mutta heillä onneksi ei oltu nähty peitsimiehiä.

-- Oh! herra pastori, sanoi räätäli, auttaen häntä käsivarresta
nousemaan vaunuihin, onpa yllin kyllin aihetta painattamaan kirjoja
mokomasta hävitystyöstä.

Kuljettuaan hieman eteenpäin, alkoivat matkustajamme omin
silmin nähdä sitä, mitä olivat kuulleet kuvattavan. Hävitettyjä
viinitarhoja, ei korjuun kautta, vaan kuin rakeiden ja rajumyrskyn
kautta, jotka yhdessä olisivat niitä etsiskelleet; viiniköynnökset
katkottuina, hajalla, poljettuina, tukiseipäät irtitemmattuina,
koko maa-alue poljettuna ja täynnä lastuja, vesoja ja lehtiä, puut
silvottuina, katkottuine latvoineen; pensasaidat täynnä aukkoja,
ristikkoaidat poistettuina.

Kylissä ovet murrettuina, ikkunoiden edessä repaleista kangasta;
lantaa, ryysyjä, kaikenlaista romua joko kasoina tai hajalla tiellä;
painostava ilma ja vielä pahempi löyhkä, mikä syöksähti ulos
taloista. Väestö osaksi tonkimassa esiin ja heittämässä ulos likaisia
esineitä tai, mikäli mahdollista oli, korjaamassa oviaan. Toiset
kokoontuneina parviin ja puhjeten valituksiin. Vaunujen ohikulkiessa
käsiä ojennettiin vaunun ikkunoihin almua anoen.

Nämä näyt milloin silmiensä edessä, milloin mielessään, ja odottaen
saavansa nähdä samanlaista kotonaan, he saapuivat sinne ja tapasivat
todella mitä olivat odottaneet.

Agnese käski laskea myttynsä yhteen pienen pihansa soppeen, mikä
oli pysynyt talon puhtaimpana paikkana; sitten hän alkoi sitä
lakaista, ruveten kokoamaan ja puhdistamaan niitä harvoja esineitä,
mitkä hänelle oli jätetty. Hän kutsui puusepän ja lukkosepän ovia
korjaamaan. Ja käärien auki Nimittämättömän antamat liinavaatteet ja
uudet kultarahansa, hän huudahti itsekseen:

-- Olenpa sentään onnen lapsi, kiitos olkoon Jumalan ja Neitsyt
Marian ja tuon hyvän herran. Niin, olenpa sentään onnen lapsi!

Don Abbondio ja Perpetua menevät sisälle pappilaan tarvitsematta
käyttää avaimia. Joka askeleella, jonka astuvat eteenpäin eteisessä,
he tuntevat kasvavan löyhkän, saastaisen hajun, mikä saattaa heidät
peräytymään. Tukkien kädellään nenänsä he menevät kyökin ovelle;
varpaisillaan he astuvat sinne sisälle, katsoen minne jalkansa
asettaisivat, he kun tahtovat välttää sontaisten pahnojen peittämän
permannon likaisimpia kohtia, ja he luovat katseen ympärilleen.
Siellä ei ollut mitään ehjää; mutta siellä täällä katkelmia ja
pirstaleita entisistä esineistä; Perpetuan kanojen siipiä ja
höyheniä, liinavaatteiden repaleita, Don Abbondion kalenterien
lehtiä, astioiden palasia: ja kaikki tämä kasoissa tai hajalla.

Ainoastaan pesässä näki suuren hävitystyön merkkejä yhteen
sullottuina, ikäänkuin joukon ajatuksia, joihin taitava puhuja
yhdessä ainoassa lauseessa viittaa. Siinä oli kokonainen rovio
sammuneita kekäleitä, jotka tunsi entisiksi tuolin käsinojiksi,
pöydänjaloiksi, kaapin oveksi, vuoteen katostelineiksi, sen
tynnyrin laitalaudoiksi, joka oli sisältänyt Don Abbondion
vatsaparannus-viiniä.

Muu oli tuhkaa ja hiiliä. Ja näillä hiilillä olivat hävittäjät
huvikseen piirustelleet seinät täyteen irvikuvia, koettaen kuvaamalla
leveälierisiä hattuja, kaljupäitä ja leveitä naamoja esittää pappeja,
ja pannen parastaan tehdäkseen ne niin hirveiksi ja naurettaviksi
kuin suinkin. Eikä tämä voinut epäonnistua noin eteviltä
taiteilijoilta.

-- Nuo siat! huudahti Perpetua.

-- Nuo roistot! huudahti Don Abbondio.

Ja ikäänkuin paeten he läksivät ulos toisesta ovesta, joka johti
puutarhaan. He hengittivät taas vapaammin. Suoraa päätä he menivät
viikunapuun luo. Mutta jo ennenkuin saapuivat sinne, he huomasivat
mullan sen juurella verekseltä kaivetuksi ja päästivät molemmat yhtä
haavaa huudon, ja saavuttuaan paikalle he näkivät maahan kätketyn
aarteen asemesta tyhjän kuopan.

Tästä nousi paha riita.

Don Abbondio alkoi torua Perpetuaa siitä, ettei hän ollut sitä
piiloittanut tarpeeksi huolellisesti. Lukija saattaa kuvitella,
pysyikö Perpetua ääneti. Kun molemmat olivat kyllikseen huutaneet,
he palasivat ojennetuin käsivarsin ja etusormi sojossa kuoppaa
kohti, yhä vaan molemmat rupattaen. Ja kaikkialla he luonnollisesti
kohtasivat jotenkin samanlaista. Kesti kauan, ennenkuin saivat talon
taudinsiemenistä vapaaksi ja puhdistetuksi, varsinkin, kun noina
päivinä oli hyvin vaikea saada apua. Ja kukapa tietää kuinka kauan
heidän täytyi asustaa kuin leirissä ikään, tullen toimeen niin
hyvin kuin asianhaarat sallivat sekä vähitellen korjauttaen ovet,
huonekalut, astiat, Agnesen lainaamilla rahoilla.

Tätä onnetonta tapausta seurasi sitten joksikin aikaa jälkisato
toisia ylen tuskallisia kysymyksiä, sillä kyselemällä, urkkimalla ja
vainuamalla sai Perpetua varmasti tietää, että useat hänen isäntänsä
omistamista esineistä, joita oli luultu sotamiesten varastamiksi tai
hävittämiksi, sen sijaan vallan vahingoittumattomina olivat seudun
väestön kodeissa. Ja hän kiusasi isäntäänsä ilmoittautumaan ja
vaatimaan takaisin omaisuuttaan.

Sen tuskallisempia kieliä ei Don Abbondiossa voinut kosketella, kun
nuo esineet olivat konnien, nimittäin sellaisten ihmisten käsissä,
joiden kanssa hän kernaimmiten tahtoi elää sovinnossa.

-- Mutta olenhan jo sanonut, etten tahdo kuulla puhuttavan noista
seikoista, hän tiuskasi. Kuinka monta kertaa tulee minun sinulle
toistaa, että se mikä on menetetty, on menetetty? Pitääkö minun vielä
lisäksi joutua piinapenkkiin sen vuoksi, että taloni on ryöstetty
putipuhtaaksi?

-- Olenhan jo sanonut, huomautti Perpetua, että te antaisitte kaivaa
esiin silmät päästänne. On synti varastaa toisilta; mutta olisi
synti, jos ei teiltä varastaisi.

-- No, no, onko nyt lupa puhua tuollaisia mielettömyyksiä, virkkoi
Don Abbondio. Pidä nyt jo suusi!

Perpetua vaikeni, ei tosin aivan heti. Mutta kaikesta hän otti
aihetta alkaakseen uudelleen, niin että miesparka lopulta ei enää
vähääkään valittanut sen tai sen esineen menettämistä hetkenä,
jolloin sitä juuri olisi tarvinnut, sillä useammin kuin kerran hän
oli kuullut sanottavan:

-- Menkää noutamaan se siltä ja siltä, joka ei olisi sitä pitänyt
näin kauan, ellei olisi ollut tekemisessä noin leväperäisen miehen
kanssa.

Toista ja rajumpaa levottomuutta herätti hänessä se sanoma, että
joka päivä edelleen kulki joukosta eronneita rosvosotureita, kuten
hän itse aivan oikein oli olettanut. Hän oli siis alituisen pelon
alaisena, että joku niistä, tai kokonainen pieni parvi äkkiä
ilmestyisi hänen ovelleen, jonka joutuin ja kaikkein ensiksi oli
korjauttanut ja jota mitä huolellisimmin pöngitti. Mutta kiitos
taivaan, tämä ei koskaan tapahtunut.

Mutta tuskin olivat nämä pelonaiheet ohi, kun jo toinen ilmaantui.

Mutta tässä jätämme tuon miesparan. Nyt on kysymys vallan muusta,
kuin yksityishenkilön pelosta, kuin muutaman kylän onnettomuudesta,
ohimenevästä vastoinkäymisestä.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Rutto, jonka terveyslautakunta oli pelännyt siirtyvän Milanon
alueelle saksalaisten sotalaumojen mukana, oli todella tullut sinne,
kuten on tunnettua. Tiedetään myös, ettei se pysähtynyt tähän
maakuntaan, vaan että se valtasi ja tuhosi suuren osan Italiaa.
Seuraten kertomuksemme johtolankaa käymme nyt esittämään tämän
suuren onnettomuuden tärkeimpiä tapahtumia. Rajoitumme Milanon
alueeseen, luonnollisesti, ja melkein yksinomaan Milanon kaupunkiin;
sillä aikakirjat puhuvat ainoastaan itse kaupungista, minkä huomaa
tapahtuvan, joko hyvistä tai huonoista syistä, melkein aina ja
kaikkialla. Ryhtyessämme tähän kuvaukseen, ei ainoa tarkoituksemme
ole, totta puhuaksemme, esittää sitä asioiden tilaa, jossa henkilömme
tulevat liikkumaan, vaan samalla tehdä tunnetuksi, mikäli tämä on
lyhykäisyydessä ja meidän voimiemme mukaan mahdollista, isänmaan
historian kohta, joka on kuuluisampi kuin mitä se on tunnettu.

Silloisista ajankertomuksista ei yksikään riitä sellaisenaan antamaan
tästä asiasta hieman selvää ja seikkaperäistä käsitystä. Mutta
jokainen niistä on omansa osaksi sellaista käsitystä muodostamaan.
Jokaisessa, lukuunottamatta Ripamontin teosta,[43] joka kuitenkin
jättää kauas taaksensa kaikki muut tosiseikkojen runsauteen ja
valikoimaan, mutta vielä enemmän siihen järkevään tapaan nähden,
millä hän niitä arvostelee; jokaisessa on jätetty lukuunottamatta
olennaisia seikkoja, jotka ovat mainittuina toisissa; jokaisessa
on asiallisia erehdyksiä, jotka helposti saattaa huomata ja
oikaista joko jonkun toisen teoksen tai noiden muutamien jälelle
jääneiden yleispätevien asiakirjojen avulla, jotka ovat painettuja
tai julkaisemattomia; usein toisessa niistä tapaa ne syyt, joiden
seuraukset oli toisessa huomannut ikäänkuin haamoittaen ilmassa.
Sitäpaitsi vallitsee niissä kaikissa omituinen ajan ja asioiden
sekaannus; niissä esiintyy alituista menemistä ja tulemista,
ikäänkuin umpimähkään, ilman mitään yleistä suunnitelmaa, ilman
mitään yksityiskohtien metodillista järjestelyä. Kaikki nämä ovat
muuten seikkoja, mitkä muodostavat tämän ajan ja varsinkin Italiassa
kansankielellä kirjoitettujen teosten yleisimmän ja selvimmän
luonteen. Onko täten laita muuallakin Europassa, sen tietävät
oppineet; me puolestamme luulemme, että niin on.

Ei yksikään myöhäisemmän ajan kirjailija ole ryhtynyt tutkimaan ja
vertailemaan näitä ajantieto-teoksia, niistä noutaakseen sarjan
yhtenäisiä tapahtumia, tämän ruton historian; täten se käsitys,
joka siitä on yleinen, pakostakin on hyvin epävarma ja hieman
sekava; kuvitellaan epämääräisesti suuria kärsimyksiä ja suuria
erehdyksiä -- ja todella esiintyi molempia runsaammin kuin mitä ikinä
saattaa kuvailla -- tuo käsitys perustuu enemmän olettamisiin kuin
tosiseikkoihin, mitkä usein ovat vailla kuvaavimpia tunnusmerkkejään
ja ilman päivämäärää, sanalla sanoen vailla kaikkea syyn ja
seurausten, yhtenäisyyden ja kehityksen tuntemusta. Tutkimalla ja
vertaamalla, ainakin hyvin huolellisesti kaikkia painettuja ja useita
julkaisemattomia tiedonantoja, useita harvoista säilyneistä n.s.
virallisista asiakirjoista, olemme koettaneet kyhätä tutkielman,
joka ei tosin täytä kaikkia vaatimuksia, mutta jota ei ennen ole
suoritettu. Tarkoituksemme ei ole viitata kaikkiin julkisiin
toimenpiteisiin, eikä mainita kaikkia jossakin suhteessa muistamista
ansaitsevia tapahtumia. Vielä vähemmin tahdomme tiedonhaluisilta
kieltää alkuperäisten asiakirjojen lukemista, sillä liiankin
hyvin tiedämme miten paljon sellaiset teokset sisältävät eloisaa,
omintakeista ja niin sanoaksemme muille jakamatonta voimaa, millainen
muuten lieneekin niiden suunnittelu ja tyyli. Olemme vaan koettaneet
eroittaa ja todeta yleisimmät ja huomattavimmat tosiseikat, saattaa
ne oikeaan järjestykseen, mikäli niiden tärkeys ja luonne sitä
vaatii, tuoda esiin niiden keskinäiset syy- ja seuraussuhteet
ja täten antaa, odottaessamme toiselta parempaa, lyhyen, mutta
yhtenäisen ja teeskentelemättömän kuvauksen tästä suuresta
onnettomuudesta.

Pitkin sitä aluetta, mistä saksalainen sotajoukko oli kulkenut, oli
löydetty ruumiita taloista, ja muutamia teiltä. Vähän myöhemmin
alkoivat siellä täällä, eri kylissä, muutamat henkilöt, jopa koko
perheet kuolla rajuista ja omituisista tuskista, joita seurasivat
useimmille elossa oleville oudot tunnusmerkit. Ainoastaan muutamat
muistivat niitä kerran ennen nähneensä; nämä olivat niitä harvoja,
jotka vielä saattoivat muistaa sen ruton, mikä viisikymmentäkolme
vuotta aikaisemmin jo oli tuhonnut suuren osan Italiaa ja varsinkin
Milanon aluetta, missä sitä silloin sanottiin ja vieläkin sanotaan
Pyhän Kaarlon rutoksi.

Näin voimakas on ihmisrakkaus!

Niin monien, vaihtelevien ja juhlallisten muistojen joukosta,
jotka ovat säilyneet tästä yleisestä onnettomuudesta, tämä sama
ihmisrakkaus saattaa nostaa esiin yhden miehen muiston, se kun
on tässä miehessä herättänyt tunteita ja tekoja, jotka ovat
huomattavampia kuin itse nuo kärsimykset. Se saattaa painaa hänen
muistonsa ihmismieliin, ikäänkuin kaikkien noiden tapahtumien
keskipisteenä, se kun on saattanut hänet keskelle niitä ja antanut
hänen näytellä valistuneen oppaan ja väsymättömän auttajan osaa,
rohkaista esimerkillään ja jalostaa vapaaehtoisella kieltäymyksellä
ja uhrautumisella; se saattaa yhteisen onnettomuuden tuon yhden
ainoan miehen urhokkaan yrityksen esineeksi ja antaa sille hänen
nimensä, ikäänkuin hänen saavutuksensa tai havaitsemisensa
sisällyksenä.

Ylilääkäri Lodovico Settala, joka ei ainoastaan ollut omin silmin
nähnyt tätä ruttoa, mutta joka oli ollut yksi sen toimeliaimpia ja
pelottomimpia parantajia, oli, vaikka silloin vielä hyvin nuori,
kuitenkin saavuttanut maineen yhtenä tämän ruton taitavimpana
hoitajana. Hän urkki ja kokoili valppaasti tietoja ja saattoi
20:ntenä päivänä lokakuuta ilmoittaa terveyslautakunnalle, että rutto
epäilemättömästi oli puhjennut Chiuson kylässä, joka oli uloin Leccon
alueella lähellä Bergamon rajaa. Tämän ilmoituksen johdosta ei tehty
mitään toimenpiteisiin johtavaa päätöstä, kuten käy selville Tadinon
tiedonannosta.

Mutta samallaisia sanomia saapui Leccosta ja Bellanosta. Lautakunta
ryhtyi silloin toimiin ja tyytyi lähettämään asiamiehen, jonka
oli määrä matkalla yhtyä Comon lääkäriin ja hänen kanssaan lähteä
mainittuja paikkakuntia tarkastamaan. "Joko tietämättömyydestä
tai jostakin muusta vaikuttimesta molemmat antoivat erään vanhan
ja typerän Bellanon parturin vakuuttaa heille, ettei tämä tauti
ollenkaan ollut ruttoa",[44] vaan että se muutamilla seuduin oli
tavallinen seuraus soiden syksyisistä höyryistä, ja kaikkialla
muualla seuraus saksalaisten retken aikana kestetyistä puutteista ja
kärsimyksistä.

Tätä vakuutettiin terveyslautakunnalle, joka, mikäli näyttää, siihen
tyytyi.

Mutta kun lakkaamatta ja eri tahoilta saapui uusia tietoja
epäilyttävistä kuolemantapauksista, lähetettiin kaksi valtuusmiestä,
yllämainittu Tadino ja eräs terveyslautakunnan jäsen, ottamaan
asiasta selvää ja ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Näiden
saapuessa oli onnettomuus jo siihen määrin levinnyt, että todisteet
siitä tarjoutuivat itsestään, ilman että niitä tarvitsi ruveta
hakemaan. He kulkivat Leccon alueen, Valsassinan, Como järven rannat,
Monte di Brianzan ja Gera d'Addan alueet, ja kaikkialla kohtasivat
teljettyjä ovia ja kokonaisia autioita kyliä, joiden asukkaat olivat
asettuneet keskelle ketoa tai hajaantuneet. "Ja he näyttivät meistä
-- sanoo Tadino -- villeiltä olennoilta, pitäen kädessään minttua,
ruutukasvia, rosmarinia ja etikkapulloa".[45]

He tiedustelivat kuolleiden lukua; se oli hirvittävä. He kävivät
tarkastamassa sairaita ja ruumiita, ja kaikkialla näkivät inhoittavia
rutonmerkkejä. Heti he kirjeessä antoivat nämä synkät tiedot
terveyslautakunnalle, joka vastaanottaessaan ne, mikä tapahtui 30
päivä lokakuuta, huomauttaa Tadino, "valmistautui kyhäämään passien
sanamuotoa, estääkseen tunkeumasta kaupunkiin niitä henkilöitä,
jotka saapuivat ruton saastuttamilta seuduilta, ja sillä aikaa kuin
asetusta sommiteltiin",[46] annettiin etukäteen muutamia yleisiä
määräyksiä tullivirkamiehille.

Sillävälin valtuusmiehet kiireimmittäin ryhtyivät niihin
toimenpiteisiin, jotka heistä tuntuivat parhailta. Ja he palasivat
retkeltään se surullinen tietoisuus mielessään, etteivät nämä
toimenpiteet riittäneet parantamaan ja ehkäisemään jo niin
kehittynyttä ja laajalle levinnyttä pahaa.

Palattuaan Milanoon marraskuun 14 päivänä he tekivät suullisesti ja
toistamiseen kirjallisesti selkoa toimistaan terveyslautakunnalle
ja saivat tältä tehtäväksi mennä maaherran luo ja hänelle esittää
asioiden tilan. He kävivät siellä ja saivat häneltä sen vastauksen,
että häntä suuresti olivat pahoittaneet nämä uutiset, ja että ne
syvästi olivat häntä liikuttaneet; mutta että sodanhuolet olivat
hänelle tärkeämmät: _Sed belli graviores esse curas_. Näin kuuluvat
Ripamontin sanat,[47] joka oli käynyt läpi terveyslautakunnan
luettelot ja neuvoitellut Tadinon kanssa, jonka erityisenä toimena
tämä lähetystö oli ollut; se oli, jos lukija muistaa, jo toinen
tämänkaltainen lähetystö, joka toimeenpantiin samaa tarkoitusta
varten ja samalla tuloksella. Pari kolme päivää myöhemmin, marraskuun
18 päivänä, mainittu maaherra julkaisi säädöksen, jossa määräsi
pidettäväksi julkisia huveja kuningas Filip IV:nnen esikoisen,
prinssi Kaarlen syntymän johdosta, epäilemättä tai lukuunottamatta
vaaraa, mikä voisi syntyä suuren kansanjoukon kokoontumisesta
sellaisessa tilaisuudessa; kaikki kävi kuin tavallisten olojen
vallitessa, ikäänkuin hänelle ei olisi puhuttu mistään.

Tämä mies oli, kuten yllä on mainittu, kuuluisa Ambrogio Spinola,
joka varsinaisesti oli lähetetty saattamaan tätä sotaa paremmalle
tolalle, korjaamaan Don Gonzalon erehdyksiä ja satunnaisesti
hallitsemaan herttuakuntaa. Mekin saatamme satunnaisesti mainita
tässä, että hän kuoli muutaman kuukauden kuluttua, tämän saman
sodan kestäessä, joka oli niin suuresti hänen sydämenasianaan; ja
että hän kuoli, ei suinkaan sotakentällä saamistaan haavoista,
vaan vuoteessaan, surusta ja mieliharmista, mitä hänessä olivat
herättäneet juuri sen ruhtinaan moitteet, väärä kohtelu ja
kaikenlaiset solvaukset, jota hän palveli. Historia on valittanut
hänen kohtaloansa ja ruoskinut kiittämättömyyttä, jonka uhriksi
hän joutui; se on hyvin huolellisesti kuvannut hänen sotilaallisia
ja valtiollisia urotöitään, kiittänyt hänen huolenpitäväisyyttään,
toimeliaisuuttaan ja väsymätöntä intoaan. Se olisi niinikään voinut
tarkastaa miten hän käytti kaikkea tätä, kun rutto uhkasi ja valtasi
koko kansakunnan, joka oli uskottu hänen huolenpitoonsa tai oikeammin
hänen mielivaltaansa.

Mutta seikka, joka lieventämättä tätä moitetta vähentää tämän hänen
menettelynsä herättämää ihmettelyä, mutta joka herättää vielä
suurempaa ihmetystä, on itse rahvaan menettely, tarkoitan sen, joka
ei vielä ollut ruton tartuttama ja jolla oli niin suuri syy sitä
pelätä.

Kun saapui uutisia kauheasti ruton saastuttamista kylistä, jotka
muodostavat melkein puoliympyrän kaupungin ympärille, ollen
muutamissa kohdin siitä ainoastaan kahdenkymmenen tai kahdeksantoista
Italian peninkulman päässä, niin jokainen olisi luullut niiden
herättävän asukkaissa yleistä mielenliikutusta, heidän tavoittelevan
soveliaita tai epäonnistuneita varokeinoja, tai ainakin matkaansaavan
heissä tehotonta levottomuutta. Ja kuitenkin ainakin siinä kohdin
ajantiedot ovat yhtäpitäviä, ettei mitään sellaista tapahtunut.
Edellisen vuoden nälänhätä, sotamiesten harjoittama sorto,
sieluntuskat näyttivät riittävästi selittävän kuolevaisuutta. Ken
kaduilla, myymälöissä, taloissa tuli lausuneeksi sanankin uhkaavasta
vaarasta, ken mainitsi ruttoa, vastaanotettiin ivasanoin, epäilevin
hymyin, ylenkatseellisesti, jopa vihanpurkauksin. Sama epäileväisyys,
tai oikeammin sokeus, sama itsepäisyys vallitsi senaatissakin,
dekurionien neuvostossa, joka virkakunnassa.

Olen lukenut, että kardinaali Federigo heti ensimäisten
ruttotartunnan tapausten tultua tunnetuiksi, määräsi paimenkirjeessä
papeille muun muassa teroittamaan kansaan tärkeyttä ja velvollisuutta
ilmoittamaan jokaista senlaatuista tapausta ja heti luovuttamaan
kaikki saastutetut tai epäiltävät esineet.[48] Tämänkin voi mainita
hänen kiitosta ansaitsevien tekojensa joukossa.

Terveyslautakunta kehoitti ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin,
yhteistyöhön; mutta kaikki sen kehoitukset olivat melkein turhat.
Itse terveyslautakunnankaan keskuudessa harrastus ei likimainkaan
vastannut aseman tähellisyyttä. Siinä ei ollut, kuten Tadino
vakuuttaa moneen kertaan ja kuten selviää hänen esityksensä
kokonaisuudesta, ei ollut, sanon minä, useampia kuin nuo kaksi
lääkäriä, jotka ollen varmat uhkaavan vaaran vakavuudesta,
kehoituksillaan vaikuttivat lautakuntaan, jonka sitten piti vaikuttaa
muihin.

Olemme jo nähneet miten ensi ruttosanomien saapuessa tämä
terveyslautakunta oli osoittautunut kylmäksi sekä toimimisen että
tarpeellisten tietojen hankinnan suhteen. Tässä toinen saamattoman
hitauden ilmiö, joka ei ole vähemmin hämmästyttävä, ellei se ole
ollut pakollinen ja ellei se saa puolustustaan ylempien virkamiesten
asettamilta esteiltä. Passeja koskeva asetus, joka periaatteellisesti
oli hyväksytty lokakuun 30 päivä, vahvistettiin vasta seuraavan kuun
23 päivänä ja julkaistiin vasta 29 päivä.

Rutto oli jo hiipinyt sisälle Milanoon.

Tadino ja Ripamonti tahtoivat panna kirjaan sen henkilön nimen, joka
sen sinne ensimäisenä toi, kuin myös muita hänen persoonaansa ja itse
tapahtumaa koskevia yksityisseikkoja. Ja todella, kun tarkastaa niin
laajan ihmistuhon alkua, missä uhreja ei voi eroittaa nimeltä, eikä
edes tuhansissa arvioida luvultaan, tuntee jonkinlaista harrastusta
saada tietää nuo harvat ensi nimet, jotka on voitu merkitä ja
pelastaa unhoitukselta. Tämänkaltainen eroitteleminen, se kunnia,
että on ollut ensimäisiä uhreja, panee meidät pitämään heitä ja
kaikkien vähäpätöisimpiä yksityisseikkoja kohtalonomaisina ja muistoa
ansaitsevina.

Eri historioitsijat väittävät, että tuo poloinen oli Espanjan
palveluksessa oleva italialainen sotamies; muun, nimenkään suhteen
he eivät ole yksimielisiä. Tadinon mukaan hän oli muudan Pietro
Antonio Lovato, kotoisin Leccon alueelta; Ripamontin mukaan taas
eräs Pier Paolo Locati, kotoisin Chiavennasta. Eri mieltä he ovat
niinikään hänen tulopäivänsä suhteen Milanoon, minkä edellinen sanoo
lokakuun 22:ksi, toinen seuraavan kuun samaksi päiväksi. Mutta
kumpaankaan ei voi luottaa. Nämä päivämäärät ovat ristiriidassa
toisten, paljoa todennäköisempien kanssa. Ja kuitenkin Ripamontilla,
joka kirjoitti dekurionien yleisneuvoston määräyksestä, olisi
pitänyt olla käytettävänään runsaasti keinoja hankkiakseen itselleen
tarpeellisia tietoja; ja Tadino, virkansa nojalla, saattoi paremmin
kuin kukaan muu, tuntea tällaisen seikan. Muuten olemme verranneet
eri päivämääriä, jotka kuten mainitsimme, näyttävät meistä
uskottavammilta, ja siitä seuraa, että tuo tapaus sattui ennen
passeja koskevan asetuksen julkaisemista. Ja jos asia olisi niin
tärkeä, voisimme todistaa tai likimaille todistaa, että se sattui
marraskuun ensi päivinä. Mutta epäilemättä lukija meidät siitä
vapauttaa.

Oli miten tahansa, tämä jalkasoturi ja poloinen onnettomuudentuoja
tuli Milanoon mukanaan mytty vaatteita, jotka olivat joko ostetut
tai varastetut saksalaisilta sotamiehiltä. Hän poikkesi majailemaan
taloon, jossa asui muutamia sukulaisiaan, Itäisen portin läheiseen
kaupunginosaan, lähelle kapusiinilaisten luostaria. Tuskin hän oli
saapunut, kun sairastui; hänet siirrettiin sairaalaan. Ajos, joka
huomattiin hänen kainalokuopassaan, pani heti hoitavan lääkärin
epäilemään hänen tautinsa luonnetta; neljäntenä päivänä hän kuoli.

Terveyslautakunta eristytti ja suljetutti hänen perheensä taloonsa;
hänen vaatteensa ja vuode, jolla hän oli levännyt sairaalassa,
poltettiin. Kaksi palvelijaa, jotka häntä siellä olivat hoitaneet,
ja muudan hyvä munkki, joka häntä viime hetkinään oli auttanut,
sairastuivat vuorostaan ruttoon muutaman päivän kuluttua. Se epäilys,
mikä siellä heti alusta oli herännyt taudin laadun suhteen ja ne
varokeinot, joihin sentähden oli ryhdytty, vaikuttivat, ettei
tartunta siellä levinnyt.

Mutta soturivainaja oli jättänyt sen siemeniä toisaalle, ja
ne alkoivat ennen pitkää itää. Ensimäinen, joka sai kokea sen
vaikutusta, oli sen talon isäntä, missä sotilas oli asunut,
eräs Carlo Colonna, luutunsoittaja. Silloin kaikki tämän talon
vuokralaiset terveyslautakunnan määräyksestä siirrettiin sairaalaan,
missä useimmat sairastuivat ja muutamat kohta kuolivat ilmeisesti
ruttoon.

Kaupungille tämän ruton myrkyllisiä siemeniä jo oli levinnyt näiden
henkilöiden seurustelun kautta sekä heidän vaatteistaan ja muista
esineistään, jotka sukulaiset, naapurit tai palvelijat olivat salaa
pelastaneet tarkastukselta ja liekeiltä. Lisäksi noita siemeniä
levisi joka päivä määräyksien puutteellisuuden, niiden toteuttamisen
laiminlyömisen ja niiden välttämisessä käytetyn viekkauden vuoksi,
ja niin ne salaa ja hitaasti, mutta jatkuvasti itivät koko tämän
loppuvuoden ja ensi kuukausina vuotta 1630. Aika ajoin, milloin
toisessa, milloin toisessa kaupunginkorttelissa muutamat ihmiset
siihen sairastuivat ja kuolivat. Mutta näiden tapausten harvinaisuus
poisti kaiken epäilyksen rutosta ja vahvisti yhä enemmän tuota
väestön typerää ja onnetonta luuloa, ettei ruttoa ollut olemassa,
ja ettei sitä koskaan ollut täällä ollut. Oli paljon lääkäreitäkin,
jotka toistivat kansan ääntä -- oliko se tässäkin tapauksessa Jumalan
ääni? -- ja ivasivat muutamien virkaveljiensä synkkiä ennustuksia
ja uhkaavia varoituksia. Ja heillä oli vallan valmiina yleisten
tautien nimiä merkitäkseen jokaista ruton lajia, joita heidän oli
määrä hoitaa, mitkä tahansa olivatkaan ne tunnusmerkit, jotka niissä
ilmenivät. Kun näiden tapausten tieto saapui terveyslautakuntaan,
mikä ei aina tapahtunut, se tuli useimmiten perille hyvin myöhään
ja hyvin epävarmana. Eristämisen ja sairaalan kammoksuminen
teroitti kekseliästä viekkautta; sairaat piiloitettiin, lahjottiin
haudankaivajat ja tarkastajat; jopa itse mainitun lautakunnan
alijäseniltä, jotka olivat sen valtuuttamat tarkastamaan ruumiita,
rahalla saatiin vääriä todistuksia.

Mutta kun terveyslautakunta jokaisen tiedon johdosta, minkä oli
onnistunut saamaan, käski polttaa vaatteet, eristi talot, lähetytti
perheet sairaaloihin, on helppo käsittää, miten suuresti sitä
vihasivat ja vastustivat kansa, "aatelisto, kauppiaat ja rahvas",[49]
he näet kaikki olivat täynnä sitä vakaumusta, että kaikki tuo oli
pelkkää mielivaltaista kiusantekoa, vailla aihetta ja tarkoitusta.
Vihan raskain taakka lankesi kahden lääkärin, jo mainitsemamme
Tadinon ja senaattori Settalan, ylilääkärin pojan niskoille.
Tämä viha meni niin pitkälle, että he eivät enää voineet kulkea
torin halki ilman että heitä ahdistettiin karkein sanoin, jopa
kivenheitoillakin. Ja epäilemättä eriskummainen ja mainitsemista
ansaitseva on se asema, missä nämä kaksi miestä olivat, jotka
huomasivat tämän hirvittävän vitsauksen jättiläisaskelin etenevän,
jotka kaikilla mahdollisilla keinoilla koettivat sitä ehkäistä, ja
jotka paitsi itse yrityksen vaikeutta joka taholla kohtasivat yleisen
vastahakoisuuden asettamia esteitä ja jotka lisäksi olivat kaikkien
valitusten ja kirousten maalitauluna ja saivat kuulla, että muka
olivat isänmaan vihollisia: _pro patriae hostibus_, sanoo Ripamonti.

Tämä mieletön viha kohtasi osaksi toisiakin lääkäreitä, jotka
hekin olivat varmat siitä, että rutontartunta oli olemassa, ja
jotka suosittelivat varokeinoja ja koettivat kaikille levittää
kolkkoa vakaumustaan. Sävyisimmät pitivät heitä herkkäluuloisina
ja itsepäisinä; kaikkien muiden mielestä se oli ilmeistä
petkutusta ja juoni, jonka avulla tahdottiin omiin tarkoituksiin
käyttää yleistä pelontilaa. Kuuluisa lääkäri Lodovico Settala,
lähes kahdeksankymmenvuotinen vanhus, entinen Pavian yliopiston
lääketieteen professori, sittemmin moralifilosofian professori
Milanossa, useiden silloin kuuluisien teosten kirjoittaja, mainehikas
siitä, että häntä oli kutsuttu useiden muiden yliopistojen
opettajaksi, nimittäin Ingolstadtin, Pisan, Bolognan ja Padovan
yliopistojen, kuuluisa niinikään siitä epäitsekkäisyydestä, millä
aina oli hylännyt nämä kutsut, oli epäilemättä yksi aikansa
vaikutusvaltaisimpia ja enimmin kunnioitettuja henkilöitä. Hänen
laajojen tietojensa tuottamaan kunniaan liittyi jalon elämänsä maine,
ja häntä ympäröivään ihailuun yhtyi siitä aiheutunut kiintymys, että
hän jalona ihmisystävänä hoiti ja auttoi köyhiä. Näiden etevien
ominaisuuksien meissä herättämää kunnioitusta himmentää seikka, mikä
päinvastoin noina aikoina epäilemättä oli omansa sitä kohottamaan,
nimittäin että miesparka yhtyi aikalaistensa yleisimpiin ja
turmiollisimpiin ennakkoluuloihin. Tosin hän oli edellä rahvaasta,
mutta hän ei siitä edentynyt, mikä aiheuttaa onnettomuutta ja usein
tekee tyhjäksi vaikutusvallan, joka on parhaiden avujen tuottama.
Mutta ei edes hänen nauttimansa yleissuosio voinut voittaa yleistä
mielipidettä ruttoon nähden, eikä se edes voinut suojella häntä
tuon rahvaanaineksen vihalta ja loukkauksilta, joka mitä helpoimmin
tunteistaan siirtyy kouraantuntuviin todistuksiin ja tekoihin.

Kun hän eräänä päivänä kantotuolissa kulki potilaitaan tarkastamassa,
rahvas alkoi kokoontua hänen ympärilleen, huutaen, että hän muka
oli niiden johtaja, jotka kaikin mokomin väittivät ruton olevan
liikkeellä, että hän synkällä naamallaan ja inhoittavalla suurella
parrallaan herätti kaupungilla kauhistusta, tehden tämän kaiken,
hankkiakseen lääkäreille työtä. Väenpaljous ja raivo kasvamistaan
kasvoivat, niin että kantajien, nähdessään uhkaavan vaaran, oli pakko
joutuin viedä herransa turviin tuttavien luo, joiden talo onneksi
oli vallan lähellä. Tämä hänelle tapahtui sentähden, että hän oli
selväkatseinen, että oli sanonut totuuden, että oli tahtonut pelastaa
rutosta tuhansia ihmisiä. Mutta kun hän kerran surkuteltavalla
neuvollaan oli puolestaan melkoisesti aiheuttanut sen, että köyhää
tyttöparkaa kidutettiin ja että hänet noitana elävänä poltettiin
sentähden, että hänen isännällään oli kova vatsakipu, ja että toinen
mies, jonka talossa hän aikaisemmin oli palvellut, kuolettavasti
oli häneen rakastunut,[50] hän silloin epäilemättä saavutti yleistä
hyväksymistä, julkisesti varmaankin hänen tietojaan uudelleen
ylisteltiin ja kaiketi hän tämän johdosta sai uuden kunnianimen ylen
ansiokkaana kansalaisena, mitä suorastaan inhoittaa ajatella.

Mutta maaliskuun lopulla alkoivat ensin Itäisen portin
korttelissa, sitten kaikissa muissakin kaupunginosissa lisääntyä
taudintapaukset ja kuolleiden luku, ja taudeissa tuli ilmi omituisia
kouristuskohtauksia, sydämentykytyksiä, horrostiloja, hourailuja ja
noita kammoittavia täpliä ja ajoksia; kuolema seurasi useimmiten
nopeasti, rajuna, usein äkkiarvaamatta, ilman mitään edellä
näyttäytynyttä taudin merkkiä. Ne lääkärit, jotka siihen asti olivat
vastustaneet sitä, että tauti olisi aiheutunut tartunnasta, eivät
nyt tahtoneet tunnustaa, mitä olivat pilkanneet, mutta kun heidän
oli pakko antaa erityinen nimi uudelle taudille, joka oli tullut
liian yleiseksi ja huomattavaksi, jotta se olisi voinut mennä ilman
nimeä, he keksivät nimen paha kuume, _rutonkaltainen_ kuume; kurjaa
väistelyä ja häpeällistä sanapetosta, mikä oli omansa suurta tuhoa
matkaansaamaan; sillä samalla kun he näyttivät lähentelevän totuutta,
he täten kuitenkin sivuuttivat sen, mikä olisi ollut kaikkein
tärkeintä ottaa huomioon, nimittäin, että tauti levisi tartunnan
kautta. Virkamiehet, ikäänkuin heräten sikeästä unesta, alkoivat
hieman enemmän kallistaa korvaansa terveyslautakunnan vaatimuksille
ja neuvoille, panna täytäntöön sen määräyksiä, talojen eristämisiä ja
saastutettujen esineiden takavarikkoon ottamisia.

Terveyslautakunta pyysi lakkaamatta varoja suorittaakseen
jokapäiväisiä ja päivä päivältä yhä kasvavia menoja sairaalassa
ja muussa sairaanhoidossa; ja se pyysi niitä dekurioneilta,
odottaessaan, että päätettäisiin -- jos sitä yleensä koskaan
päätettiin -- pitikö näiden menojen juosta kaupungin vai
kuninkaallisen rahaston varoista. Dekurioneja ahdisti suurkansleri ja
samoin maaherra, joka uudelleen oli ryhtynyt Casalea piirittämään;
niinikään heitä kiusasi senaatti, joka kehoitti heitä hankkimaan
kaupungille muonavaroja ennenkuin siltä kiellettäisiin yhteys toisten
maakuntien kanssa, siinä tapauksessa, että rutontartunta siellä
kävisi yleiseksi, sekä ylläpitämään suurta osaa asukkaista, joilta
työ oli loppunut. Dekurionit koettivat hankkia rahoja lainaamalla ja
säätämällä uusia veroja; ja siitä, minkä saivat kokoon, he antoivat
vähän terveyslautakunnalle ja vähän köyhille. He ostivat vähän viljaa
ja tyydyttivät ainoastaan osaksi puutetta.

Ja suuren ahdistuksen päivät eivät vielä olleet saapuneet.

Sairaalassa, missä hoidokkaiden luku huolimatta jokapäiväisistä
kuolemantapauksista päivä päivältä kasvamistaan kasvoi, ilmestyi
toinen suuri vaikeus. Täytyi siellä vakaannuttaa palvelus ja
kuri, valvoa määrätyn eristämisen noudattamista, saattaa voimaan
terveyslautakunnan säätämä järjestys. Sillä alusta alkaen siellä
oli vallinnut täydellinen sekasorto, mikä johtui useiden sairaalaan
suljettujen hillittömyydestä ja itse virkamiesten huolimattomuudesta
ja keskinäisistä salaisista sopimuksista. Kun eivät dekurionit ja
terveyslautakunta tietäneet mitä tehdä, johtui heidän mieleensä
tuuma kääntyä kapusiinilaisten puoleen. Ja he vetosivat pyyntöineen
maakunnan luostari-asiamieheen, joksi häntä sanottiin, ja joka hoiti
vähää ennen kuolleen luostaripiirin esimiehen tointa, anoen,
että hän antaisi heille sopivan miehen hallitsemaan tätä kolkkoa
valtakuntaa. Luostari-asiamies ehdoitti tuollaiseksi johtajaksi
luostariveljeä, nimeltä Felice Casati, joka oli ikämies, ylen kuuluisa
ihmisrakkaudestaan, toimeliaisuudestaan, lempeydestään, mutta samalla
luonteenlujuudestaan -- mikä kuuluisuus, kuten myöhemmin selviää, oli
hyvin ansaittu. Hänelle annettiin toveriksi ja samalla avustajaksi
luostariveli Michele Pozzobonelli, vielä nuori mies, mutta vakava ja
ankara mielipiteiltään ja ulkomuodoltaan. Molemmat vastaanotettiin
erittäin halukkaasti; ja maaliskuun 30 päivänä he astuivat
sairashuoneeseen. Terveyslautakunnan puheenjohtaja itse saattoi heidät
sinne ja teki heidän kanssaan siellä kierroksen, ikäänkuin jättääkseen
sen heidän huostaansa. Ja kutsuttuaan koolle palvelijat ja
kaikenasteiset virkamiehet, hän heidän läsnäollessaan julisti Felicen
tämän laitoksen yksinvaltiaaksi esimieheksi. Sitä myöten kuin
sittemmin tuo kurja joukko siellä kasvoi, toisia kapusiinimunkkeja
riensi sinne; ja he toimivat siellä tarkastajina, rippi-isinä,
taloudenhoitajina, sairaanhoitajina, keittäjinä ja pesijöinä, sanalla
sanoen jokaisessa tarpeellisessa toimessa.

Veli Felice oli aina touhussa ja täynnä intoa ja kulki yöt päivät
pylväskäytävissä, avaralla pihalla, huoneissa, joskus tapparakeihäs
kädessä, toiste ainoastaan yllänsä jouhinen kidutuspaita. Hän
rohkaisi ja järjesti kaikkea, otti huomioon valitukset, uhkasi,
rankaisi, nuhteli, lohdutti, kuivasi ja vuodatti kyyneleitä. Heti
alussa hän sairastui ruttoon, parani siitä ja ryhtyi uuden hehkuvan
innon valtaamana entisiin tehtäviinsä. Hänen virkaveljistään useimmat
tehtäviään suorittaessaan heittivät henkensä, ja kaikki sen tekivät
iloisesti alistuvin mielin.

Tämäntapainen ehdoton käskyvalta oli epäilemättä omituinen keino;
omituinen kuin itse onnettomuus ja tämä aika. Ja jollei meillä olisi
muita todistuksia, tämä yksin riittäisi osoittamaan ja todistamaan,
miten raaka ja huonosti järjestetty silloinen yhteiskunta oli.
Mutta näiden munkkien urhous, kärsimykset ja harras uhrautuminen
ansaitsevat silti, että niitä mainitaan kunnioittaen, heltyen ja
tuollaista kiitollisuutta tuntien, mikä aina herää, kun ihminen
toiselle ihmiselle tekee suurta palvelusta. Ken kuolee hyvää
tehdäkseen, se omistaa minä aikana ja millaisten olojen vallitessa
tahansa ylevän ja ihailua ansaitsevan hyveen. "Sillä, jos nuo
luostariveljet eivät olisi olleet siellä", sanoo Tadino, "olisi koko
kaupunki varmasti joutunut tuhon omaksi; ja oli todella ihmeellistä,
että nuo munkit saattoivat niin lyhyessä ajassa tehdä niin paljon
yleishyvää varten; ja että he, saamatta kaupungilta mitään, tai
jos saivat, hyvin vähän apua, omalla yritteliäisyydellään ja
älykkäisyydellään ovat voineet ylläpitää sairaalassa niin monta
tuhatta köyhää".[51]

Tuo itsepäisyys kieltää ruton olemassaoloa luonnollisesti heikkeni
ja katosi päivä päivältä rahvaassakin, mikäli tämä vitsaus kasvoi
ja leveni -- olisikin täytynyt sulkea silmänsä, jos olisi tahtonut
olla sitä näkemättä -- mikä tapahtui kosketuksen ja seurustelun
kautta. Tämän huomasi varsinkin kun rutto, pysyteltyään jonkun aikaa
yksinomaan köyhien keskuudessa, alkoi etsiskellä huomattavimpia
henkilöitä. Ylilääkäri Settala oli näiden joukossa; ja kun hän
silloin oli merkillisimpiä ihmisiä, hän ansaitsee, että häntä nyt
erityisesti mainitaan. Sanottiinko ainakin: tuo vanhusparka oli
oikeassa? Ken sen tietää?

Miten olikaan, rutto tarttui häneen, hänen vaimoonsa, kahteen
poikaansa ja seitsemään palvelijaansa. Hän itse ja yksi pojistaan
paranivat; kaikki muut kuolivat. "Tällaiset kaupungissa sattuneet
tapaukset", sanoo Tadino, "panivat aateliston ja rahvaan
ajattelemaan; ja epäuskoiset lääkärit ja tietämätön ja ylimielinen
kansa alkoivat sulkea suunsa, kiristää hampaitaan ja rypistää
kulmakarvojaan".[52]

Mutta piintyneestä itsepäisyydestä johtuva vastahakoisuus, kostonhimo
on joskus niin hirvittävä että melkein tekisi mieli toivoa, että
se loppuun asti olisi pysynyt järkähtämättömänä ja voittamattomana
vastoin järjen ja ilmeisen selvyyden vaatimuksia; ja kyseessä oleva
tapaus epäilemättä oli sellaisia, joihin viittaamme. Ne, jotka
niin itsepintaisesti ja niin kauan olivat kieltäneet keskellään ja
läheisyydessään piilevän tartunnan siementen olemassaolon, mitkä
saattoivat luonnollisella tavalla levitä ja tehdä tuhoja, olivat
tästälähin kykenemättömät kieltämään tartunnan levenemistä, mutta
eivät silti tahtoneet myöntää, että tuo tartunta oli tapahtunut
luonnollisella tavalla -- samallahan he olisivat myöntäneet olevansa
hyvin tietämättömiä ja syyllisiä -- ja sentähden he olivat erittäin
taipuvaiset johtamaan sitä jostakin muusta syystä, pitämään
hyväksyttävänä mitä muuta syytä tahansa, mikä vaan keksittäisiin.
Pahaksi onneksi oli yksi sellainen vallan valmiina sen ajan yleisessä
katsanto- ja perintötavassa, mikä ei ollut laita yksin Italiassa,
vaan myös kaikkialla Europassa, nimittäin myrkynsekoittaja-temput,
pirulliset vehkeet, joita harjoittivat salaa liittoutuneet,
levittääkseen tartuttavien myrkkyjen ja noitumisen avulla ruttoa.
Sellaisia ja senkaltaisia seikkoja oli oletettu ja uskottu monen muun
tarttuvan taudin aikana ja erittäin sen kulkutaudin kestäessä, joka
oli raivonnut Milanossa puolta vuosisataa aikaisemmin. Tämän lisäksi
edellisenä vuotena oli maaherralle saapunut kuningas Filip IV:nnen
allekirjoittama kirje, missä hänelle ilmoitettiin, että Madridista
oli paennut neljä ranskalaista, joita oli ajettu takaa epäiltyinä
myrkyllisten ja ruttoa synnyttävien voiteiden levittämisestä;
että maaherran siis tuli olla varuillaan ja ottaa selvä, olivatko
he sattumalta tulleet Milanoon. Maaherra oli ilmoittanut kirjeen
sisällyksen senaatille ja terveyslautakunnalle. Mutta nämä eivät
silloin näy siihen kiinnittäneen erityistä huomiota. Mutta kun
rutto oli puhjennut esiin, kun sen olemassaolo oli tunnustettu,
tämän tiedonannon muistaminen oli omansa vahvistamaan epämääräistä
aavistusta, että tässä piili rikollinen ilkivaltaisuus, jopa se
saattoi olla tilaisuus sellaisen syntymiseen.

Mutta kaksi seikkaa, joista toinen johtui sokeasta ja mielettömästä
pelosta, ja toinen jonkinlaisesta luonnottomasta ilkeydestä,
muutti tuon mahdollisen rikoksen epämääräisen epäilemisen varmaksi
epäluuloksi ja useissa varmaksi vakaumukseksi, että todella oli
olemassa rikollinen hanke ja varsinainen salaliitto kansan henkeä
vastaan.

Muutamat luulivat toukokuun 17:nnen päivän illalla nähneensä eräiden
henkilöiden tuomiokirkossa voitelevan välilaipiota, joka eroitti eri
sukupuolisten kirkkopenkit toisistaan, ja nämä näkijät kuljetuttivat
yöllä pois kirkosta tuon laipion ja kaikki sen viereiset penkit.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja neljän lautakunnan jäsenen seurassa
riensi saapuville ottamaan selvän asianlaidasta, mutta tarkastettuaan
laipion, penkit ja vihkivesimaljan pilarin ei hän löytänyt mitään,
mikä olisi antanut aihetta tuohon typerään myrkyttämisen epäluuloon;
kuitenkin hän tahtoi tyydyttää näiden hourivien ihmisten oikkua
ja huomautti -- _enemmän noudattaakseen tuhlailevaa varovaisuutta
kuin tarpeen vaatimusta_ -- että riitti, jos vedellä huuhteli
laipiota. Tämä lauta- ja penkkikasa herätti suunnatonta pelkoa
rahvaanjoukossa, jolle pieninkin esine niin helposti muuttuu
todistuskappaleeksi. Väitettiin ja uskottiin yleisesti, että
tuntemattomat henkilöt olivat myrkyllisillä voiteilla sivelleet
kaikki penkit, seinät; jopa tuomiokirkon kellojen köydetkin. Eikä
tämä ollut tuollainen ohimenevä, hetken mielenliikutuksen synnyttämä
huhu; kaikki silloisten kirjailijain ajankuvaukset -- muutamat useita
vuosia myöhemminkin kirjoitetut -- mainitessaan tämän tapauksen
väittävät yhtä varmasti sen todenperäisyyttä. Olisipa pakko arvailla
todellista asianlaitaa, ellei se selviäisi eräästä terveyslautakunnan
maaherralle kirjoittamasta kirjelmästä, jota säilytetään San Fedelen
arkistossa, jonka sieltä olemme löytäneet ja josta lainaamamme kohdat
olemme painattaneet kursiivilla.

Seuraavana aamuna uusi, eriskummaisempi ja merkitsevämpi
näky kiihoitti asujanten katseita ja mieliä. Kaikissa
kaupunginkortteleissa näki laajoilla alueilla ovet ja talojen
etusivut tahratun jonkinlaisella vaaleankeltaisella likaisella
töherryksellä, joka tuntui olevan niihin painettu pesusienellä.
Joko tämä johtui rikollisesta halusta synnyttää yleisempää ja
melukkaampaa kauhua, tai vielä rikollisemmasta pyrkimyksestä lisätä
yleistä sekasortoa ja hämmennystilaa tai vielä jostakin toisesta
vaikuttimesta. Tämä tapaus on muuten niin selvästi todistettu,
että tuntuisi järjettömämmältä olettaa sen nojaavan sairaaloisen
mielikuvituksen unikuviin kuin johtuvan ilkivaltaisuudesta, sillä
eihän tämä suinkaan ollut ensimäinen, eikä liioin viimeinen
senlaatuinen ilmiö. Ripamonti, joka usein puhuessaan tällaisista
voiteluista, useimmiten ivaa yleistä herkkäluuloisuutta, vakuuttaa
nähneensä tämän töhräyksen ja kuvaa sitä.

Yllämainitussa kirjeessä terveyslautakunnan jäsenet kertovat asian
samaan tapaan; he puhuvat tällä aineella koiriin nähden tehdyistä
kokeista, joilla ei ollut mitään pahoja seurauksia; he lisäävät,
että _tämä uhkateko pikemmin johtui julkeasta vallattomuudesta
kuin rikollisesta tarkoituksesta_. Tämä vakaumus osoittaa, että he
vastaiseksi olivat tarpeeksi levollisia, niin että tasapuolisesti
saattoivat asioita arvostella. Muut ajantiedot -- emme puhu näiden
antamista itse tapahtuman todistuksista -- vakuuttavat samalla että
alussa oli useimpien vakaumus se, ettei tuo teko voinut johtua muusta
kuin huonosta pilasta, ilkeästä päähänpistosta. Ei yksikään mainitse
henkilöitä, jotka olisivat vastustaneet tätä selitystä. Ja varmaankin
he olisivat niitä maininneet, jos sellaisia olisi ollut, vaikkapa
vaan huomauttaakseen heidän nurinkurisuuttaan.

En luulisi aiheettomaksi tässä koota ja esittää kuuluisan houru-tilan
yksityiskohtia, ne kun ovat suureksi osaksi epäselviä tai osaksi
vallan tuntemattomia. Sillä erehdyksissä ja eritoten suuren
joukon erehdyksissä minusta tuntuu mieltäkiinnittävimmältä ja
hyödyllisimmältä tutkia juuri niiden kehityskulkua, niitä muotoja,
joihin ne ovat verhoutuneet ja tapaa, miten ne ovat saattaneet
tarttua mieliin ja lopulta vallata ne.

Kaupunki, joka oli suuren levottomuuden alaisena, joutui nyt
täydelliseen sekasortoon. Talojen omistajat kärvensivät palavilla
oljilla kaikki talojensa tahratut paikat; ohikulkijat pysähtyivät,
kauhistuivat, värisivät. Muukalaiset yksistään tämän ominaisuutensa
vuoksi joutuivat epäluulon alaisiksi, ja kun heidät helposti tunsi
puvuistaan, rahvas vangitsi heidät kadulla ja sulki vankilaan.
Vangituita kyseltiin ja tutkittiin, samoin vangitsijoita ja
todistajia; ei löydetty ainoatakaan syyllistä. Mielet olivat
vielä tarpeeksi selvät voidakseen epäillä, punnita ja käsittää.
Terveyslautakunta julkaisi asetuksen, mikä lupasi palkinnon
ja rankaisemattomuuden sille, joka voisi antaa selviä tietoja
teon toimeenpanijoista. _Koska meistä joka tapauksessa ei näytä
sopivalta_, näin sanovat nuo herrat mainitussa kirjoitelmassa, joka
on päivätty toukokuun 21 päivä, mutta joka ilmeisesti oli kirjoitettu
jo 19, mikä esiintyy painetun asetuksen alalaidassa, _että tämä
rikos missään suhteessa voisi jäädä rankaisematta, varsinkin näin
vaarallisina ja epäluulonalaisina aikoina, niin olemme, kansan
tyydytykseksi ja rauhoittamiseksi ja saadaksemme ilmi tietoja tästä
teosta, tänä päivänä tämän asetuksen julkisuuteen saattaneet_,
j.n.e. Itse asetuksessa ei kuitenkaan sanallakaan, ei ainakaan
suoranaisesti, mainittu tuota viisasta ja rauhoittavaa olettamusta,
jonka olivat saattaneet maaherran tietoon, ja tämä vaiteliaisuus
osoittaa, miten hurja oli kansan harhaluulo ja miten moitittava oli
lautakunnan myöntyväisyys, sitä rikollisempi, kun se seurauksiltaan
saattoi olla varsin turmiollinen.

Sillävälin kuin terveyslautakunta tiedusteli, olivat monet kansan
keskuudessa, kuten usein sattuu, jo löytäneet. Niistä, jotka varmasti
luulivat tuota töhräysainetta myrkylliseksi voiteeksi, toiset
väittivät, että se oli Gonzalo Fernandez de Cordovan toimeenpanemaa
kostoa niiden solvausten johdosta, jotka hänen lähtiessään olivat
tulleet hänen osakseen; toiset taas, että se oli kardinaali
Richelieun juoni, minkä tarkoituksena muka oli tehdä Milano tyhjäksi
asukkaista ja sitten helposti anastaa se. Toiset, minkä nojalla
lienevätkin sen tehneet, väittivät ilkityön toimeenpanijoiksi kreivi
Collaltoa, Wallensteinia tai jotain milanolaista aatelismiestä, jopa
muitakin henkilöitä. Eikä puuttunut niitä, kuten jo mainitsimme,
jotka pitivät tekoa pelkkänä ilkeänä kepposena, sanoen sen
toimeenpanijoiksi koululaisia, nuoria herroja ja upseereja, jotka
ikävystyivät Casalea piirittäessään. Mutta sittemmin, kun ei nähty,
niin kuin alussa oli pelätty, siitä syntyvän mitään tartuntaa eikä
yleistä tuhoa, tämä luultavasti oli syynä siihen, että tämä ensi
kauhu hetkeksi tyyntyi, ja että koko juttu oli tai näytti olevan
vaipunut unhoitukseen.

Oli olemassa muutamia henkilöitä, jotka eivät vielä uskoneet ruton
puhkeamiseen. Ja kun sekä sairaalassa että kaupungilla siellä
täällä joku potilas parani, "rahvas ja monet asiasta tiedon saaneet
lääkäritkin -- ilmeisen selvyyden voittaman mielipiteen viime
todisteluissa on aina jotain mieltäkiinnittävää -- väittivät, ettei
tuo tauti ollutkaan oikeata ruttoa, muutenhan kaikki olisivat siihen
kuolleet".[53] Poistaakseen kaikki epäilykset terveyslautakunta keksi
asianhaarojen mukaisen keinon, silminnähtävän todistuksen, jommoista
tämä aika vaati tai saattoi johdattaa mieleen.

Eräänä helluntain juhlapäivänä oli kaupungin asukkailla tapana
joukoittain lähteä San Gregorion hautausmaalle, joka sijaitsi Itäisen
portin edustalla, rukoilemaan edelliseen ruttoon kuolleiden ja sinne
haudattujen puolesta. Kun tämä uskonnollinen tapa vähitellen oli
huonontunut huvitus- ja komeilutilaisuudeksi, jokainen lähti sinne
yllään parhaat vaatteensa. Samana päivänä oli muiden uhrien joukossa
kokonainen perhe kuollut ruttoon. Suurimman väentulvan kestäessä,
keskellä vaunuja ja jalkalaisia kuljetettiin tämän perheen jäsenten
ruumiita, terveyslautakunnan määräyksestä, mainitulle kirkkomaalle;
ne olivat avoimissa ruumisvaunuissa vallan alastomina, jotta kansa
saattoi nähdä niissä ruton selvät merkit ja inhoittavan leiman.

Kauhunhuuto kohosi kaikkialla, mistä nuo ruumisvaunut kulkivat ohi;
pitkällinen murina kuului niiden jälessä, liikkui niiden edellä.
Siitäperin alettiin yleisemmin uskoa ruttoon; mutta se itsekin päivä
päivältä voitti yhä enemmän alaa. Ja tämä lukuisasti koolle tullut
väenpaljous epäilemättä melkoisesti edisti sen levenemistä.

Alussa siis ei mitään ruttoa, ei ollenkaan mitään; olipa kielletty
sen nimeäkin mainitsemasta. Sitten seurasi rutontapaista kuumetta;
käsite pääsi voimaan, mutta epäsuorasti laatusanan muodossa. Vähän
myöhemmin ei vieläkään oikeata ruttoa, toisin sanoen, oikeastaan
ruttoa, mutta erityisellä tavalla käsitettynä; ei oikeata ruttoa,
mutta jotain, jolle ei keksitä toista nimeä. Lopuksi ruttoa, ilman
epäilystä ja vastustusta. Mutta siihen liittyy jo toinen käsite,
nimittäin myrkytys ja ilkiteko, mikä muuttaa ja sekoittaa pois tuon
sanan ilmaisemaa käsitettä, jota ei enää voida välttää.

Luullakseni ei tarvitse olla kovin perehtynyt käsitteiden ja sanojen
kehityshistoriaan, huomatakseen, että monet niistä ovat kulkeneet
samaa tietä. Kiitos taivaan, ei niitä ole monta tämänlaatuista ja
näin tärkeätä, jotka ovat selvinneet tällä hinnalla ja joihin on
liittynyt tämänluontoisia lisäntöjä.

Olisi kuitenkin mahdollista, sekä suurissa että pienissä asioissa,
suureksi osaksi välttää tuota pitkää ja mutkikasta tietä, jos
noudattaisi jo ammoisista ajoista suositeltua menettelytapaa,
nimittäin havaitsemista, kuuntelemista, vertailua ja mietintöä ennen
puhumista.

Mutta tämä seikka yksinään, nimittäin puhuminen, on siihen määrään
helpompi ja yksinkertaisempi kuin nuo kaikki muut yhteensä, että
meitä, jotka viehätymme puhumaan, sopinee hieman lempeämmin tuomita.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen
asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä
dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja
apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin
sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut
äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat
jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka
taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista
vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa
maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti
ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista
aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että
vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte,
oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut
kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella
kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää
seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että
kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli
annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta;
että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja
tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään
ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei
voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman
kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että
arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt
elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka
tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin
pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon,
mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä
kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja
vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi
saavutettu vakavia päätöksiä.

Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi
avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri
Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää
kaikki huomionsa sodan asioihin.

Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen,
nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi
juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen
ruumista.

Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei
miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen
hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä
oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54]
Lisäksi hän pelkäsi, että _jos todella oli olemassa myrkyttäjiä,
joista puhuttiin_, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän
rikoksilleen; ja että _jos niitä ei ollut_, niin suuri väenpaljous
itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara
oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että
myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika
sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.

Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten
portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi.
Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy
varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki
saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän
niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta
itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon,
sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on
huomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava
ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi,
jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei
saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.

Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky --
siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta
ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia.
Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä,
ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta,
mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella
kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan
noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi,
mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen
vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä
myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut
vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito
oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi
tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi
tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi
kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana,
itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla
oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion,
kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka
suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä
vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin
melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat
tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.

Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.

Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei
hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä
esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli
nähnyt.

Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista
juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan
polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn
pois penkiltä.

-- Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat
naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.

Kirkossa -- niin todella kirkossa! -- oleva väki hyökkäsi vanhuksen
kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin
nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta
puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. --
"Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten
tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta
en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan
muutaman hetken".

Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen,
vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija,
maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä
ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä
tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti
katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin
piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita
nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat
muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen
varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat
käsiään.

Muuta ei tarvittu.

Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi,
heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä
vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä
suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin
vapaiksi.

Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli
levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat
syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan
hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon
henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa
herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos
silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin
ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin
kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin
vankilaan.

Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.

Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut
riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus
melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja
koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli
kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan
aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia.
Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että
ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen
tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä
kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot
perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät
perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta
myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta -- sellaiset kysymykset
kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin,
että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku
erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta
syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista
harvoista valioihmisistä -- ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli
niitä -- joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti
ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta
minkäänlaista ajallista etua.

Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin
pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän
suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen
maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi
nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.

En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut
viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta
tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia
varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että
sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät
kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden
määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin
se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta
ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten
naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme
uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan
noin viisisataa.[56]

Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka
oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti
liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa,
enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran
mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa
puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset
veljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri
munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen
kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän
ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean
verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä
komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat.
Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin,
puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa
ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä
entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja
jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen
eläessään.

Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo
Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme,
kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa,
kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi
hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat
virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset
upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon
juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta
tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri
vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.

Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut,
kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille
loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu
naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta,
missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui
maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja,
muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla
paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta
eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien
rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta
aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa
tai kiipesivät katoille -- ja näiden joukossa nähtiin nunniakin --
voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua,
kulkuetta, jotakin.

Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä
ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen
suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi _carrobi_, ja joita
tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku
laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli
pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton
aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen
kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.

Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo
ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue
ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku
kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin
suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen
huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana
tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja
surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta
niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja
lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden
syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille
suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.

Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan
saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun
tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta
aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle
levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta
epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan
voide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän
seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli
vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja
tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita
oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja
että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän
jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina.
"Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] "tuo
sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden,
vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta
sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa
harhaluulojen kanssa.

Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat.
Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei
olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku,
yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta
kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki
kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun
4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan
jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden
lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa
ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli
tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme
uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen
viidensadan.

Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit,
joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta
ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa.
Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä
yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin
sanotut _monatti_; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla
nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina
suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä,
että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että
kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät
potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja
esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään
varoittajat (_apparitori_), joiden erityisenä tehtävänä oli astua
kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita
väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (_commissari_), joiden
tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät
terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli
pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja,
lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita;
olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.

Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja
sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin
kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen
mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin
rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin.
Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi.
Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.

Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan
epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä
tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin.
Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että
laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät
ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli
suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon.
Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille
pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä
varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa",
sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille,
joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön
raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman
herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei
mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä
ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella
sotamiehiä".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin
ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja
päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!

Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa,
oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa
kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan
kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet
käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa,
etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on
tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut
tavaton apu.

Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni
kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta,
jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi
hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja
kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei
ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin
tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.

Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten
seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut
hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia.
Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun
ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa
maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja
kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan
ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran
sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita
palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun
ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi.
Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä
nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin
ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten,
ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi
yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja
sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen
alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja,
jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa
ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun
herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa,
joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka
alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti
pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina
rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota
kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.

Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien
vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin
hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa
koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina
tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon
kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon
kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat,
liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä
asianhaarat vaativat.

Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin
yhdeksästä kahdeksan.

Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä
oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli
kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta,
häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa
lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa
vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän
hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen
saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan
hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä
kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka
ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin
ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa
vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa
Kristukselle".[59]

Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät
panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä
kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla
hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan,
silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille
alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli
lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä,
jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin
paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy
oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän
kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän
hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka
oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden
alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan
lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle
ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä
pelastunut vahingoittumattomana.

Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen
häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia
tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta
samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen
häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka
rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä
hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä
uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden
varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan
harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa
huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat
vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun
voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden
toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen
vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan
kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty,
heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi
tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa
korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta
kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia
noudatettiin.

Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta
kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla
kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat
kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot,
mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä
he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään
ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton
vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla
saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia,
vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin,
elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa.
Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta
pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet
määräsummaansa. Väitettiin -- ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten
rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi
-- väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot
ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton
saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka
heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.

Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten
nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä
merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat
taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja.
Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan
oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät
vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat
yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa
pahempaakin.

Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki
vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien
hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat
pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan
vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä
seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme
nähneet, rikollisuudeksi.

Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän
kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo
Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä
ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi
hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa,
nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys
ja hirvittävä suunnattomuus... Eipä epäilty ainoastaan naapuria,
ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet,
aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua.
Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin
ansoina, myrkytyspesinä".[61]

Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu
salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja
järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa
oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat
yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja
pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät
tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä.
Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä,
mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne
panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet
vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat
tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet
myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että
omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen
kirjailijan vakuutuksia.

Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana
syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät
tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku
käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka
tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet.
Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan
toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat
sitä voivansa toteuttaa.

Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista,
ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja
levenemistä.

Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin -- sillä olisihan se kovin
tavatonta taruun nähden -- mutta vähäisin toisinnoin, että joku
eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden
hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä
komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli
tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti
kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut
olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin,
eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot
olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne
tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt
miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä
puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä
aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria
raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin
paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen
voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta
kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas
olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.

Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet
viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se
kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin
vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali
Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja,
joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että
ne olivat pelkkiä unenhoureita.

Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat
yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien
enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä
Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa
Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n
kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. _Mortales parat morbos,
miranda videntur_".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja
alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa,
jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse
ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa
ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat
kirjoja -- ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta -- etsien
esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He
viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja
Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat
kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista
kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja
muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti
olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista:
näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio,
Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava
Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden
maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai
pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet
hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän
Delrion teos "Magian tutkimukset" -- yhteenveto kaikesta siitä, mitä
ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta
-- oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja
oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten
kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.

Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä
soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton
rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa
mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen
mielettömyyden varasto.

Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen
olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli
sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä,
joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että
se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli
levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten
tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi
ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo
Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut
hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä
myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä
mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti
kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä
yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan
hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut
myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän
henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta
että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen
alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä
elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi
ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta
sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei
kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee
useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen
kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä
ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä
tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino
oli aikansa kuuluisimpia miehiä.

Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut,
että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta.
Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle
muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä
tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa
enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko
hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen
kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella,
kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä;
myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi
osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta
ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että
kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli
jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään
hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä
käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi
lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että
näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja
niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja,
joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."

Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat
sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta.
Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei
yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan
vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle.
Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka
ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona,
erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun
alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet
tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista.
"Olen tavannut Milanossa -- näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa
kohdassa -- viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet
järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet
todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa
salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus;
tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä
mielipidettä.

Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja
joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja
päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa
löytäneensä varsin monta heistä.

Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan
olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina
lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan
mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä
kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530,
sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v.
1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana
vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin
kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset
henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien
näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.

Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein
kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin
se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt
seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä
mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan
hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen
historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja
tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä,
kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei
ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole
tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi.
Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten
kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä
olisi esitykseemme lisättävää.

Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme
viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen
loppua hylkää.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


Eräänä yönä elokuun loppupuolella, ruton raivotessa ylimmillään,
Don Rodrigo palasi Milanossa kotiinsa. Hänen seurassaan oli
uskollinen Harmaa, yksi niistä kolmesta tai neljästä, jotka koko
hänen palvelijakunnastaan olivat jääneet eloon. Hän palasi ystävien
seurasta, joilla oli tapana kokoontua mässäämään ja hekkumoimaan
siten haihduttaakseen tämän ajan synnyttämää alakuloisuutta. Joka
kerta oli uusia juomakumppaneita, joka kerta kaivattiin vanhoja.
Tuona iltana Don Rodrigo oli ollut kaikkein iloisimpia. Ja muun
muassa hän oli saattanut seuran makeasti nauramaan pitämällä
jonkunmoisen ylistelevän ruumispuheen kreivi Attiliosta, jonka rutto
oli manalle korjannut pari päivää aikaisemmin.

Mutta astuessaan hän tunsi pahoinvointia, alakuloisuutta ja
uupumusta jaloissa, hengenahdistusta, sisäistä kuumetta, minkä
syyksi kernaasti tahtoi luulla viiniä, valvontaa ja vuodenaikaa.
Matkalla hän ei puhunut sanaakaan. Ensimäinen sana, minkä lausui
kotia saavuttuaan oli käsky Harmaalle valaisemaan kynttilällä hänen
tietänsä makuuhuoneeseen. Kun he olivat astuneet sinne sisälle,
Harmaa tarkasti isäntänsä kasvoja, ja huomasi ne vääntyneiksi,
punoittaviksi, ja silmät pullistuneiksi ja tavattoman kiiluviksi.
Ja hän pysyi hänestä matkan päässä. Sillä näissä oloissa oli joka
hölmönkin täytynyt, kuten sanotaan, oppia näkemään lääkärin silmällä.

-- Voin hyvin, näethän, sanoi Don Rodrigo, joka Harmaan ilmeistä
huomasi, mikä ajatus liikkui hänen mielessään. -- Voin oikein hyvin,
mutta olen kenties juonut vähän liiaksi. Se oli tuota voimakasta
valkoviiniä!... Mutta hyvä uni haihduttaa kaiken. Olenkin kovin
uninen!... Siirrä hieman syrjään tuo kynttilä, joka minua häikäisee,
joka minua häiritsee!...

-- Niin todella nuo ovat tuon valkoviinin seurauksia, sanoi Harmaa,
yhä pysyen syrjässä. Mutta menkää heti levolle, uni tulee tekemään
teille hyvää.

-- Olet oikeassa; jos vaan saan unta... Muuten voin hyvin. Aseta joka
tapauksessa tähän viereeni kello, jos kenties tänä yönä tarvitsisin
jotain. Ja ole hyvin varuillasi, että kuulet, jos soitan. Mutta enhän
tule tarvitsemaan mitään... Vie heti pois tuo kirottu kynttilä, hän
lisäsi Harmaan asettaessa kelloa, jolloin tämä pysyi niin etäällä
kuin suinkin oli mahdollista. -- Miten hiidessä se minua siihen
määrin vaivaa!

Harmaa otti kynttilän; ja toivotettuaan hyvää yötä hän poistui
kiireissään, isäntänsä pujahtaessa peitteiden alle.

Mutta peitteet tuntuivat hänestä vuorelta. Hän heitti ne kauas
pois ja lyytistyi nukkuakseen. Mutta tuskin hän oli silmänsä
ummistanut, kun taas kavahti ylös, ikäänkuin joku äkeissään olisi
häntä tuupannut. Ja hän tunsi sisäisen kuumuuden ja ahdistuksen
kiihtyneen. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla valkoviiniä,
kesän paahtavaa kuumuutta ja irstailua; hän olisi tahtonut panna
kaiken niiden syyksi. Mutta näihin ajatuksiin sekaantui yhä toinen,
nimittäin se, joka siihen aikaan aina yhtyi joka ajatukseen, joka
siirtyi mieleen niin sanoaksemme joka aistin kautta, joka oli
hiipinyt iloisen seuran kaikkiin puheisiin, kun oli helpompi sitä
ivata kuin sitä jättää mainitsematta, ja se oli: rutto.

Kauan käännyttyään toiselta kyljeltä toiselle, hän viimein nukahti.
Mutta hän alkoi nähdä mitä kamalimpia ja sekavimpia unia. Yhtämittaa
siirtyen toisesta toiseen hän unissa näki olevansa suunnattoman
suuressa kirkossa aivan etumaisena suuren kansanjoukon ympäröimänä,
ilman että tiesi, miten oli joutunut siihen ja miten edes oli
tullut sellaista ajatelleeksi tuollaisina hetkinä. Ja hän tunsi
siitä suurta mieliharmia. Hän katseli ympärillä olevia. Kaikilla
oli kuolonkalpeat kasvot, tylsinä tuijottavat himmeät silmät,
riippuvat huulet. Heidän vaatteensa putoilivat repaleina ja niiden
lomista pilkoitti esiin pilkkuja ja ruttopaiseita. Tilaa senkin
roskaväki! hän tuntui huutavan, luoden katseen ovelle, joka oli
hyvin kaukana, ja säestäen tätä huutoa uhkaavin ilmein, mutta
paikaltaan hievahtamatta ja tehden itsensä niin pieneksi kuin
suinkin välttääkseen noiden saastaisten ruumisten koskettelemista,
jotka jo liiaksikin tunkivat häneen kiinni joka taholta. Mutta ei
yksikään näistä mielettömistä näyttänyt tahtovan liikahtaa eikä ottaa
kuunnellakseen häntä; päinvastoin ne tunkeutuivat vielä lähemmäksi
häntä ja varsinkin hänestä tuntui kuin joku heistä kyynäspäällään
tai jollakin muulla olisi painanut häntä vasempaan kylkeen sydämen
ja kainalon väliin, missä tunsi kipeätä ja raskasta tuskaa. Kun hän
väänteli itseään, vapautuakseen tästä painajaisesta, tuli heti uusi
hätyyttäjä häntä samasta paikasta ahdistamaan. Hän raivostui ja
tahtoi tarttua miekkaansa, ja hänestä tuntui kuin tämä väkijoukon
tunkeilemisesta olisi kohonnut ylös pitkin hänen kylkeään ja kuin sen
kahva häntä niin kovasti olisi painanut tuohon kohtaan. Mutta kun
hän kädellään sitä tunnusteli, ei hän siinä huomannut miekkaa, mutta
hänen kätensä kosketus synnytti vielä kipeämpää tuskaa. Huohottaen
ja ollen suunniltaan hän tahtoi huutaa vielä kovemmin, kun kaikki
nuo kasvot näyttivät kääntyvän samannepäin. Hän alkoi itsekin katsoa
sinnepäin ja huomasi saarnatuolin ja siitä kohoavan jotain pyöreätä,
sileätä, kiiltävää; sitten tuli selvästi näkyviin ajettu pää,
silmät, kasvot, pitkä valkoinen parta, seisovassa asennossa oleva
munkki, kohoten saarnatuolista vyötäisiin asti: veli Cristoforo. Don
Rodrigosta näytti kuin olisi tämä nopeasti luonut katseensa koko
ympäröivään kuulijakuntaan ja sitten pysäyttänyt sen häneen, samalla
nostaen kättään juuri samassa asennossa ollen kuin eräänä päivänä
eräässä hänen linnansa huoneessa. Raivostuneena Don Rodrigokin
kohotti kätensä, hyökätäkseen tuota toista ojennettua kättä
pidättämään. Kumea ja tukahutettu ääni, joka jo jonkun hetken oli
korissut hänen kurkussansa, puhkesi äkkiä hirvittäväksi ulvonnaksi;
ja hän heräsi. Hän antoi jälleen vaipua kätensä, jonka todella
oli kohottanut ilmaan; hän sai hetken ponnistella täydellisesti
tullakseen tajuihinsa ja avatakseen silmänsä, sillä jo selkeä
päivänvalo häiritsi häntä yhtä paljon kuin yöllä kynttilä. Hän tunsi
vuoteensa ja huoneensa; hän älysi että kaikki oli ollut unennäköä.
Kirkko, kansa, munkki, kaikki oli kadonnut; kaikki, paitsi tuo kipu
vasemmassa kyljessä. Samalla hän tunsi sydämessä nopeaa, ahdistavaa
tykintää, korvissa surinaa, sisäistä kuumuutta, raukeutta kaikissa
jäsenissään ja pahempaa väsymystä kuin levolle pannessaan. Kauan hän
epäröi, ennenkuin tarkasti kipeätä kohtaa kyljessä; viimein hän sen
löysi, hän loi siihen pelokkaan katseen ja näki inhoittavan tumman
punasinervän ruttopaiseen.

Hän katsoi olevansa mennyttä miestä. Kuoleman kauhu valtasi hänet ja
samalla ehkä vielä voimakkaampi pelko joutua monattojen saaliiksi,
lykätyksi sairaalaan. Ja tuumiessaan keinoja välttääkseen tätä
kauheata kohtaloa, hän tunsi ajatustensa sekaantuvan ja pimenevän,
tunsi sen hetken lähenevän, jolloin hänellä ei tulisi olemaan
muuta tajua, kuin mikä riitti antautumaan epätoivon valtoihin. Hän
tarttui kelloon ja pudisti sitä rajusti. Harmaa, joka oli ollut
lähellä tarkkaamassa, ilmestyi heti. Hän pysähtyi määrämatkan päähän
vuoteesta, katseli tarkoin isäntäänsä ja sai varmuuden siitä, mitä
edellisenä iltana oli aavistanut.

-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, kohoten vaivaloisesti istumaan. -- Olet
alati ollut minulle uskollinen.

-- Olen kyllä, herra.

-- Olen aina tehnyt sinulle hyvää.

-- Hyvyytenne on aina ollut suuri.

-- Voinhan luottaa sinuun?...

-- Hiisi vieköön, totta kai!

-- Voin pahoin, Harmaa.

-- Sen olen huomannut.

-- Jos paranen, teen sinulle vielä enemmän hyvää kuin koskaan ennen.

Harmaa ei vastannut mitään, vaan odotti, mihin johti tämä
valmisteleva esipuhe.

-- En tahdo uskoa itseäni kenellekään muulle kuin sinulle, jatkoi Don
Rodrigo. Tee minulle mieliteko.

-- Käskekää, tämä virkkoi, vastaten kuten tavallisesti isäntänsä
tavattoman muotoiseen tahdonilmaukseen.

-- Tiedätkö, missä asuu haavalääkäri Chiodo?

-- Aivan hyvin.

-- Hän on kunnon mies, joka pitää salassa sairaat, kun hänelle maksaa
hyvin. Mene häntä noutamaan; sano hänelle, että annan hänelle neljä,
jopa kuusi scudoa käynniltä, enemmänkin, jos hän niin vaatii. Mutta
tulkoon tänne heti paikalla. Ja toimita asia taitavasti, niin ettei
kukaan sitä huomaa.

-- Mainio tuuma, sanoi Harmaa; menen ja palaan heti.

-- Kuule, Harmaa, anna minulle ensin vähän vettä. Minun on niin
kuuma, etten enää jaksa sitä kestää.

-- Ei, hyvä herra, vastasi Harmaa; ei mitään ilman lääkärin
määräystä. Tuo on eriskummaista tautia, jota tulee hoitaa erityisellä
tavalla; eikä sovi hukata aikaa. Mutta olkaa huoleti, kädenkäänteessä
olen taas täällä herra Chiodon seurassa.

Näin sanottuaan hän poistui ja sulki oven jälkeensä.

Don Rodrigo paneutui jälleen pitkäkseen vuoteeseen ja seurasi
hengissä mukana Chiodon talolle, laski askeleet, laski hetket.
Silloin tällöin hän kääntyi katselemaan ruttopaisettansa; mutta
käänsi siitä heti inhoten pois katseensa. Kotvan kuluttua hän alkoi
kuunnella, joko haavalääkäri saapui; ja tämä tarkkaavaisuuden
ponnistus keskeytti kivuntuntemuksen ja selvitti hänen ajatuksiaan.
Äkkiä hän kuuli kaukaisen kellon kilahduksen, joka tuntui kuuluvan
hänen asuntonsa sisähuoneista, eikä kadulta. Hän kuuntelee
tarkkaavaisesti ja kuulee sen lähempää, toistuvan ja askeleiden
hiipimisen yhteydessä. Hirvittävä epäluulo viiltää hänen mieltänsä.
Hän kavahtaa istumaan ja kuuntelee vielä tarkemmin. Hän kuulee
viereisestä huoneesta kumeata kolinaa, joka tuntuu syntyvän jonkun
raskaan esineen varovaisesta maahan laskemisesta. Hän keikahuttaa
jalkansa ulos vuoteesta, ikäänkuin noustakseen, tuijottaa oveen,
näkee sen aukenevan, näkee ilmestyvän ja lähestyvän kahden likaisen
ja repaleisen punavaipan, kahden roistonaaman, sanalla sanoen, kahden
monatton. Hän näkee puoleksi Harmaan kasvot, joka piiloittuneena
raoitetun oven taa seisoo väijytyksissä.

-- Kirottu petturi!... Pois täältä senkin lurjukset! Biondino!
Carlotto! Avuksi! Minua murhataan! huutaa Don Rodrigo. Hän pistää
kätensä pieluksen alle etsien pistoolia; tarttuu siihen ja vetää
sen esille; mutta jo hänen lausuessaan ensi sanan, olivat monattot
hyökänneet vuodetta kohti. Nopeampi heistä on jo karannut hänen
kimppuunsa, ennenkuin hän on ehtinyt tehdä mitään; hän tempaa
pistoolin hänen kädestään, ja viskaa sen kauas, pakoittaa hänet
jälleen panemaan pitkäkseen, ja pitää häntä siinä asennossa ja täynnä
raivoa ja ivaa hän huutaa:

-- Konna! Monattoja vastaan; terveyslautakunnan palvelijoita, niitä
vastaan, jotka tekevät laupeuden tekoja.

-- Pidä hänestä lujasti kiinni, kunnes olemme saaneet hänet ulos
täältä, sanoi toinen kumppani lähestyen erästä kirstua. Samassa
Harmaa astui sisään ja rupesi yhdessä toisen kanssa murtamaan kirstun
lukkoa.

-- Sinä katala! ulvoi Don Rodrigo, katsoen häntä sen monatton alitse,
joka piti häntä kiinni, ja väännellen itseään ja ponnistellen
vapautuakseen hänen jäntevien käsivarsiensa kouristuksesta.

-- Antakaa minun ensin tappaa tuo katala mies, hän sanoi monattoille,
ja tehkää minulle sitten mitä tahdotte.

Sitten hän kaikin voimin alkoi kutsua toisia palvelijoitaan, mutta se
oli turhaa vaivaa, sillä tuo inhoittava Harmaa oli lähettänyt heidät
kauas, muka toimittamaan isännän määräyksiä, ja sitten hän oli mennyt
ehdoittamaan monattoille, että tulisivat tälle retkelle ja jakamaan
saalista.

-- Pysy alallasi, pysy alallasi, sanoi onnettomalle Don Rodrigolle
tuo roisto, joka piti häntä kuin naulittuna kiinni vuoteeseen. Sitten
hän kääntyi molempien saaliinryöstäjien puoleen ja virkkoi:

-- Teette kai tehtävänne rehellisesti!

-- Sinä, sinä, mylvi Don Rodrigo Harmaaseen päin, jonka näki olevan
täydessä touhussa arkkua murtaessaan, rahaa ja vaatteita penkoessaan
ja niitä jakaessaan. -- Sinä sittenkin... Haa, sinä hornanhenki!
Saatan vielä parantua!

Harmaa ei hiiskunut sanaakaan, eikä edes, mikäli saattoi, kääntynyt
sinnepäin, mistä nämä sanat lähtivät.

-- Pidä häntä lujasti, sanoi toinen monatto; hän on vallan
raivoissaan.

Ja niin oli todella laita. Hän kirkui vielä kerran kovasti ja yritti
viimeisen kerran rajusti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta
kaatui äkkiä uupuneena ja tupertuneena alas. Hän tuijotti kuitenkin
vielä kuin lumottu eteensä, ja tavan takaa hän vavahti tai vaikeroi.

Monattot tarttuivat häneen, toinen jaloista ja toinen hartioista,
ja laskivat hänet paareille, jotka olivat jättäneet viereiseen
huoneeseen. Toinen heistä palasi sitten noutamaan saalista. Lopuksi
he rupesivat kantamaan surkeata taakkaa ja veivät sen pois.

Harmaa jäi joutuisasti kokoomaan mitä vielä saattoi hänelle soveltua.
Hän teki kaikesta mytyn ja läksi tiehensä. Hän oli visusti varonut
koskemasta monattoihin ja antamasta heidän häntä koskettaa; mutta
kun hän lopuksi vallan raivoissaan nuuski esille kaikkea, hän oli
ottanut vuoteen vierestä isäntänsä vaatteet ja oli niitä ravistanut,
ajattelematta sen enempää, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Mutta
seuraavana päivänä tämä seikka pakostakin johtui hänen mieleensä.
Sillä juopotellessaan kapakassa, hänet äkkiä valtasi väristys,
hänen silmänsä himmenivät, hänen voimansa uupuivat, ja hän luhistui
alas. Juomatovereidensa hylkäämänä hän lankesi monattojen käsiin,
jotka ryöstivät häneltä kaiken, mikä hänellä oli kelpaavaa, ja
heittivät hänet rattaille, missä hän heitti henkensä ennenkuin saapui
sairaalaan, jonne hänen isäntänsä oli viety. Meidän on nyt jättäminen
Don Rodrigo tähän tuskien olopaikkaan ja mentävä etsimään toista
henkilöä, jonka tarina ei enää koskaan olisi yhtynyt Don Rodrigon
vaiheisiin, ellei hän itse sitä olisi kaikin voimin tahtonut.
Tarkoitan Renzoa, jonka olemme jättäneet uuteen kehruulaitokseen
Antonio Rivoltan nimisenä.

Renzo oli toiminut siinä viisi tai kuusi kuukautta, ellen pahasti
erehdy. Senjälkeen oli ilmaantunut vihamielisyys Venezian tasavallan
ja Espanjan kuninkaan välillä, ja se oli poistanut kaiken pelon, että
edellinen tehdäkseen mieliksi jälkimäiselle olisi tiedustellut Renzon
olopaikkaa. Bortolo oli siis rientänyt häntä noutamaan, ensiksi
sentähden, että piti hänestä paljon, ja toiseksi sentähden, että
Renzo, luonnostaan hyvin älykkäänä ja kovin taitavana ammatissaan,
tehtaassa melkoisesti hyödytti henkilöä, joka kuten Bortolo, siellä
oli kaikki kaikessa, joskaan Renzo itse ei voinut toivoa koskaan
siksi pääsevänsä, hän kun oli tuiki taitamaton kynää pitelemään.

Kun tämä vaikutin jossakin määrin oli määrännyt Bortolon menettelyn,
olen tahtonut sen mainita. Lukija kenties kuvittelee Bortoloa
ihanteellisemmaksi. En oikeastaan tiedä mitä siihen sanoisin.
Muovailkoon häntä mielikuvituksessaan millaiseksi tahtoo. Mutta
todellisuudessa Bortolo oli sellainen.

Renzo oli sittemmin jäänyt töihin Bortolon läheisyyteen. Useammin
kuin kerran, ja varsinkin saatuaan jonkun tuollaisen tervetulleen
kirjeen Agneselta, hänen päähänsä pälkähti tuuma ruveta sotamieheksi
ja tehdä tästä loppu. Tilaisuutta siihen ei suinkaan puuttunut.
Sillä juuri tällävälin tasavallan oli ollut tarve lisätä väkeään.
Renzon kiusaus oli ollut sitäkin suurempi, kun oli ollut kysymys
hyökkäyksestä itse Milanon alueelle. Ja luonnollisesti hänestä olisi
tuntunut erinomaiselta palata voittajan hahmossa kotia, jälleen
nähdä Lucia ja kerrankin täydelleen selvittää välinsä häneen. Mutta
Bortolo oli aina sopivalla tavalla osannut saada hänet tästä aikeesta
luopumaan.

-- Jos sinne todella on mentävä, hän sanoi, niin voivat he mennä
sinne ilman sinuakin, ja jälestäpäin voit sinä sinne lähteä vallan
mukavasti. Ja jos he sieltä palaavat päät puhki, niin eikö ole
parempi, että olet pysynyt kotona? Huimapäistä, jotka halusta
lähtevät maailmaa kiertelemään, ei ole puutetta. Ja ennenkuin
pääsevät astumaan yli rajan! -- -- -- Minä puolestani olen hyvin
epäilevällä kannalla. Nämä venezialaiset tosin pitävät suurta melua,
mutta Milanon valtio ei ole suupala, jonka niinkään helposti voi
nielaista. Tässä on kysymys Espanjasta, poikaseni. Tiedätköhän sinä,
mitä Espanja tahtoo sanoa? Pyhä Markus on voimakas kotonaan; mutta
tähän vaaditaan jotain muuta. Ole kärsivällinen: eikö sinun ole hyvä
olla täällä?... Tiedän, mitä tahdot minulle sanoa, mutta jos tuolla
ylhäällä on päätetty, että asian pitää onnistua, niin se epäilemättä
onnistuu vielä paremmin, ilman että tehdään tyhmyyksiä. Joku pyhimys
tulee sinua auttamaan. Usko minua; sotilasammatti ei ole sinua
varten. Luuletko sopivaksi jättää silkinkehruu ja lähteä lähimäistään
tappamaan? Miten tulisit sinä toimeen tuonrotuisten ihmisten parissa?
Sitä varten täytyy olla vallan erityisesti luotu.

Toiste Renzo aikoi lähteä salaa ja valepukuisena ja ottaen väärän
nimen. Mutta senkin tuuman osasi Bortolo aina karkoittaa hänen
päästään, tehden sen perusteilla, jotka helposti saattaa arvata.

Kun sitten rutto oli ilmaantunut Milanon alueelle ja juuri, kuten
olemme kertoneet, lähelle Bergamon alueen rajoja, ei kestänyt kauan,
ennenkuin se siirtyi niiden toiselle puolelle; ja ... rauhoittukaa,
en aio antaa teille lisäksi kuvausta tästä. Ken sitä haluaa, niin
on sellainen olemassa, ja sen on kirjoittanut hallituksen käskystä
eräs Lorenzo Ghirardelli. Tämä kirja on tosin harvinainen ja varsin
vähän tunnettu, vaikka se kenties sisältää enemmän kuin kaikki muut
kuuluisat rutonkuvaukset yhteensä. Niin monesta seikasta riippuu
kirjojen kuuluisuus! Sen verran mainitsen vaan, että Renzokin
sairastui ruttoon, hoiti itseään, nimittäin ei tehnyt mitään; hän oli
jo kuoleman kielissä, mutta hänen voimakas nuori ruumiinsa voitti
tämän raivokkaan taudin. Muutaman päivän kuluttua hän oli vapaa
kaikesta vaarasta. Elinvoimien palatessa heräsivät hänen mielessään
vaativaisempina muistot, halut, toiveet, tuumat: se tahtoo sanoa, hän
ajatteli entistään enemmän Luciaa. Miten olikaan tämän käynyt näinä
aikoina, jolloin eloon jääminen oli poikkeus? Olla näin lähellä,
eikä tietää hänestä mitään! Ja jäädä, Herra tiesi, kuinka pitkäksi
aikaa tällaiseen epävarmuuteen! Ja jos tämä epävarmuus haihtuisikin,
jos vaara olisi kokonaan ohi, jos saisi kuulla, että Lucia vielä oli
elossa, niin olisi kuitenkin yhä jälellä tuo toinen salaperäinen
seikka, tuo lupaus.

-- Lähdenpä, lähden totisesti kerrankin hankkimaan itselleni täyttä
selvyyttä kaikesta tästä, hän kerran sanoi itsekseen, ja sen hän
sanoi, ennenkuin vielä jaksoi seisoa jaloillaan. Kunhan hän vaan
on elossa! Jos hän vaan on löydettävissä, niin minä hänet kyllä
löydän. Ja saanpa kerrankin häneltä selvään kuulla, mitä tuo lupaus
oikeastaan tietää. Selitän hänelle, ettei se voi olla voimassa.
Ja sitten tuon hänet tänne mukaani, hänet ja tuon hyvän Agnesen,
jos hän on elossa, sillä onhan hän aina suonut minulle hyvää, ja
olen varma siitä, että hän vieläkin suo. Entä vangitseminen...
Joutavia! Niillä, jotka vielä ovat elossa, on muuta ajattelemista.
Kuljeskeleehan täälläkin eräänlaista väkeä, jolla varmaankin on oma
syntiluettelonsa. Totta kai muutkin, kuin konnat, pääsevät passitta
liikkumaan. Ja Milanossa sanovat kaikki olevan suuren sekasorron,
jopa pahempaakin. Jos päästän käsistäni näin hyvän tilaisuuden, --
nimittäin ruton; huomaatte mihin sanojen väärinkäytökseen joskus
saattaa meidät houkutella tuo siunattu vaisto alistaa kaikki
persoonallisen etumme alle -- ei koskaan enää palaa samanlainen!

Hyvä on elää toivossa, rakas Renzo.

Tuskin hän kykeni jalkeilleen, kun laahasi itsensä Bortolon asuntoon.
Tämän oli siihen asti onnistunut välttää ruttoa, ja hän oli hyvin
varuillaan. Renzo ei käynyt sisälle hänen taloonsa, vaan kutsui häntä
ulkoa ja pyysi puhumaan ikkunasta.

-- Kas vaan! sanoi Bortolo. Oletpa päässyt siitä pälkähästä. Onneksi
olkoon!

-- Jalkani ovat vielä hieman epävarmat, kuten huomaat; mutta vaara on
jo ohitse.

-- Tahtoisinpa minä seisoa sinun jaloillasi. Kun ennen sanottiin:
Voin hyvin, niin luultiin, että se oli kaikki. Mutta tätänykyä se ei
todista juuri mitään. Kenellä on syytä sanoa: Voin paremmin, se vasta
sanoo jotakin!

Rohkaistuaan serkkuaan toivottamalla hänelle kaikkea hyvää, Renzo
ilmaisi hänelle tuumansa.

-- Nyt voit minun puolestani lähteä; taivaan siunaus sinua
seuratkoon, vastasi Bortolo. Koeta välttää oikeuden kouria, kuten
minä koetan välttää tartuntaa, ja jos Jumala suo, että meidän
molempien käy hyvin, niin tulemme näkemään toisemme.

-- Varmasti minä tänne palaan. Ja jospa minun ei tarvitsisi palata
yksin. No niin, toivon ainakin parasta.

-- Niin, koeta palata seurassa; ja jos Herra niin sallii, niin
tulee työtä riittämään meille kaikille ja tulemme hyvin viihtymään
toistemme seurassa. Kunhan sinä sitten enää minua tapaat, ja tämä
kirottu tartunta olisi lopussa!

-- Tulemme toisemme jälleen näkemään, varmasti sen tulemme tekemään.

-- Vielä kerran: Jumala sen suokoon.

Muutaman päivän kuluessa Renzo teki ruumiinliikkeitä, koetellakseen
voimiaan ja niitä lisätäkseen, ja tuskin hän tunsi itsensä kyllin
vahvaksi, kun valmistautui matkalle. Hän sitoi vaatteidensa alle
vyön, missä säilytti noita viittäkymmentä kultarahaa, joihin ei
ollut koskenut ja joista ei koskaan ollut puhunut kellekään, ei
edes Bortololle. Hän otti mukaansa toisenkin vähemmän rahasumman,
jonka oli koonnut ropo rovolta, päivä päivältä, noudattamalla mitä
ankarinta säästäväisyyttä. Kainaloonsa hän pisti vaatemytyn ja
taskuunsa hyvän työtodistuksen, joka oli kirjoitettu Antonio Rivoltan
nimelle ja jonka sattuman varalle oli hankkinut itselleen toiselta
isännältään. Housujensa taskuun hän pani veitsen, pienimmän aseen,
mitä kunnon mies siihen aikaan saattoi kantaa. Ja hän läksi matkaan
elokuun loppupuolella, kolme päivää senjälkeen, kuin Don Rodrigo oli
viety sairaalaan.

Hän suuntasi kulkunsa Leccoa kohti, kun ei heti rohjennut mennä
Milanoon, vaan tahtoi ensin kulkea kotikylänsä kautta, missä toivoi
kohtaavansa Agnesen elossa ja aluksi saavansa häneltä tietää jotain
niistä lukemattomista seikoista, jotka häntä niin rajusti kiusasivat.

Ne muutamat henkilöt, jotka olivat säästyneet rutolta, tuntuivat
muun väestön keskellä olevan etuoikeutettu luokka. Suurin osa
väestöstä oli sairaana tai kuolemaisillaan; ja ne, joihin rutto ei
vielä ollut iskenyt kynsiään, elivät alituisen pelon alaisina; he
astuivat varovasti ja ympärilleen katsoen, määrämittaisin askelin,
epäilevin katsein, kiireisesti ja samalla epäröiden; sillä saattoihan
kaikki olla heille kuolettava ase. Toiset taas, jotka olivat varmat
tai melkein varmat kohtalostaan -- sillä kahdesti joutuminen
ruttosairaaksi ei ollut ainoastaan harvinainen, vaan suorastaan
suunnaton tapaus -- kulkivat ruttosairaiden keskellä varmoina ja
päättäväisinä, samoin kuin keskiajan ritarit, jotka puettuina
kauttaaltaan teräkseen ja istuen hevosten selässä, mitkä mikäli
mahdollista olivat samalla tavoin varustetut -- mistä ovat saaneet
tuon kuuluisan nimen: vaeltavat ritarit -- kiersivät maailmaa ja
liikkuivat keskellä kurjia porvari- ja talonpoikaisjoukkoja, jotka
saattoivat vastaanottaa ja väistää iskuja ainoastaan ryysyillänsä.

Mikä erinomainen ja ylevä ammatti, joka totisesti ansaitsee etusijan
tutkimusesineenä kansantaloudellisessa teoksessa.

Mielessään yhtä suuri varmuus, jota kuitenkin lauhensi levottomuus,
minkä lukija tuntee, ja johon sekoitti surumielisyyttä yleisen
kurjuuden alituinen näkeminen ja ajatteleminen, Renzo astui
kotikyläänsä kohti, yllänsä kaunis taivas, ympärillään ihana seutu.
Mutta kun hän kuljettuaan pitkät taipaleet mitä surullisimmassa
yksinäisyydessä kohtasi jonkun olennon, oli se pikemmin harhaileva
varjo, kuin elävä ihminen, tai ruumis, joka vietiin hautaan ilman
saattoa, ilman hautajaisvirsiä.

Päivällisaikaan hän pysähtyi pieneen metsikköön syömään leipää
ja särvintä, mitkä oli ottanut eväiksi. Hedelmiä hänellä oli
käytettävänään pitkin tiensä vartta, enempi kuin mitä tarvitsi:
viikunoita, persikoita, luumuja, omenia. Hänen tarvitsi vaan poiketa
kedolle niitä poimimaan tai kokoamaan niitä puiden juurelta, missä
niitä oli kuin alas rapisseita rakeita; sillä vuosi oli tavattoman
runsassatoinen, varsinkin hedelmiin nähden, ja tuskin kukaan niistä
välitti. Viinirypäleetkin niin sanoakseni kokonaan peittivät
köynnöksen lehdet ja olivat alttiina kenelle tahansa.

Illan suussa hän näki kotikylänsä.

Vaikka hän olikin valmistautunut tähän näkyyn, se kuitenkin herätti
hänessä voimakasta mielenliikutusta. Yhtä haavaa hänet valtasi
joukko tuskallisia muistoja ja surullisia aavistuksia. Hänestä
tuntui kuin olisivat hänen korvissaan yhä vielä kaikuneet nuo synkät
kirkonkellon äänet, jotka olivat ikäänkuin saattaneet, ajaneet takaa
häntä hänen paetessaan kotiseudultaan; ja samalla hän havaitsi
kuolemanhiljaisuuden vallitsevan yltympäri.

Vielä rajummin sykki hänen sydämensä kun hän astui kirkon edustalle.
Ja vielä pahempaa hän odotti kokevansa matkansa päämäärässä,
nimittäin seuraavassa pysäyspaikassaan, siinä pikku talossa, jota
ennen oli tottunut sanomaan Lucian taloksi. Nyt se ei voinut olla
muuta kuin korkeintaan Agnesen talo; ja ainoa armo, jota taivaalta
anoi, oli se, että tapaisi hänet siellä elossa ja terveenä. Ja sieltä
hän aikoi pyytää itselleen yömajaa; sillä hän oletti, että oma
talonsa nyt enää oli ainoastaan rottien ja näätien asuntona.

Hän ei tahtonut näyttäytyä ja poikkesi sentähden syrjäiselle polulle,
samalle, jota tuona kuuluisana iltana oli kulkenut hyvässä seurassa,
mennessään yllättämään Don Abbondiota. Noin puolitiessä oli toisella
puolella viinitarha ja toisella hänen majansa; hän saattoi siis
ohikulkiessaan käväistä kummassakin ja hieman ottaa selkoa oloistaan.

Kulkiessaan edelleen hän katseli eteensä, sekä toivoen että peläten
näkevänsä jonkun. Ja astuttuaan muutaman askeleen hän todella näki
miehen paitasillaan istuvan maassa, selkä nojaten zhasmiiniaitausta
vastaan ja näyttäen hullulta. Tästä sekä kasvoista hän luuli
tuntevansa tylsämielisen Gervaso paran, joka oli ollut toisena
todistajana tuolla onnettomalla käynnillä kirkkoherran luona. Mutta
tultuaan lähemmäksi, hän huomasi, että se olikin Tonio, tuo ovela
ja älykäs Tonio, joka silloin oli ottanut tuon veljen mukaansa.
Rutto oli häneltä samalla riistänyt ruumiin ja sielun virkeyden
ja oli hänen kasvoissaan ja liikkeissään kehittänyt sitä vähäistä
näköisyyttä, joka muistutti hänen heikkomielistä veljeään.

-- Kas, Tonio! sanoi hänelle Renzo, pysähtyen hänen eteensä; sinäkö
se olet?

Tonio kohotti katseensa, päätään liikuttamatta;

-- Tonio, etkö minua tunne?

-- Kun on vuoronne, vuoronne, vastasi Tonio, jääden sitten suu auki
töllistelemään.

-- Sinuunkin se siis on tarttunut, Tonio parka. Mutta etkö enää minua
tunne?

-- Kun on vuoronne, vuoronne, toisteli tämä, huulilla mielettömän
hymy.

Kun Renzo huomasi, ettei saisi hänestä enempää esille, jatkoi
matkaansa yhä suruisempana.

Silloin tuli äkkiä kulman takaa esille ja lähestyi jotain mustaa,
minkä Renzo heti tunsi Don Abbondioksi. Tämä astui aivan hitaasti ja
käytti sauvaa kuin henkilö ainakin, joka tarvitsee sitä tuekseen.
Ja mikäli hän lähestyi, saattoi huomata hänen kalpeista ja
laihtuneista kasvoistaan ja koko hänen ryhdistään, että hänelläkin
oli ollut myrskynsä kestettävänään. Hänkin katsoi tarkoin; hän luuli
vastaantulijaa tutuksi, mutta sitten taas oudoksi. Hän huomasi jotain
vierasta puvussa; ja se oli juuri tuo bergamolaisille omituinen
vieras sävy.

-- Hän se sittenkin on! hän sanoi itsekseen, ja nosti kätensä
taivaaseen tehden hämmästystä ja tyytymättömyyttä ilmaisevan
liikkeen. Hänen tässä asennossa ollessaan, sauvansa heilui
ilmassa oikean käden varassa, ja näki hänen käsivartensa tutista
hepsahtelevan hihoissa, joihin ne ennen niukuin naukuin olivat
mahtuneet. Renzo riensi kiireisin askelin hänen luokseen ja kumarsi.
Sillä vaikka he olivat eronneet epäsovussa, kuten lukija muistanee,
niin olihan se kuitenkin hänen kirkkoherransa.

-- Kuinka te olette täällä? huudahti Don Abbondio.

-- Täällä olen, kuten näette. Tiedetäänkö mitään Luciasta?

-- Mitäpä hänestä tiedettäisiin? Ei tiedetä yhtään mitään. Hän on
Milanossa, jos hän yleensä enää vaeltaa täällä maan päällä. Mutta
te...

-- Entä Agnese, vieläkö hän on elossa?

-- Se on mahdollista. Mutta kukapa sitä tietäisi. Hän ei ole täällä.
Mutta...

-- Missä hän on?

-- Hän on lähtenyt asumaan Valsassinaan, noiden Pasturossa elävien
sukulaistensa luo, te tiedätte. Sillä sanotaan, ettei rutto niillä
seuduin tee niin suuria tuhoja kuin täällä. Mutta te, sanon minä...

-- Tuo on kovin ikävää. Entä veli Cristoforo?

-- Hän läksi pois jo aikoja sitten. Mutta...

-- Sen tiedän; niin minulle kirjoitettiin. Kysynhän vaan, eikö hän
sattumalta taas ole palannut näille tienoille.

-- Eipä mitä. Hänestä ei enää ole kuultu puhuttavan. Mutta te...

-- Ikävä seikka sekin.

-- Mutta, kuulkaahan toki, mitä te teette täällä, taivaan
nimessä? Ettekö siis ollenkaan tiedä, että tuollainen miellyttävä
vangitsemismääräys?...

-- Vähät siitä! Heillä on nyt muuta ajattelemista. Tahdoinpa minäkin
kerran tulla katsomaan, millä kannalla ovat asiani. Eikö siis
todellakaan tiedetä?...

-- Mitä tahdottekaan täällä nähdä? Kohtsillään täällä ei ole niin
henkeä, ei yhtään mitään. Ja lisäksi huolimatta tuosta mukamas
vähäpätöisestä vangitsemismääräyksestä tulette tänne, suoraa päätä
suden kitaan! Onko se nyt viisaasti tehty? Noudattakaa vanhuksen
neuvoa, jolla pakostakin on enempi älyä kuin teillä, ja joka puhuu
sulasta rakkaudesta teihin. Sitokaa lujalle kengännauhanne ja
palatkaa sinne, mistä läksitte, ennenkuin kukaan teitä näkee. Ja jos
joku jo on teidät nähnyt, palatkaa kahta nopeammin. Luuletteko, että
tämä on sopiva olopaikka teille? Ettekö siis tiedä, että he tulivat
teitä hakemaan, että nuuskivat, penkoivat, heittelivät kaikki mullin
mallin?...

-- Sen tiedän liiankin hyvin, nuo roistot!

-- Entä sitten?...

-- Johan teille sanoin, etten siitä vähääkään välitä. Ja tuo konna,
vieläkö hän elää, onko hän täällä?

-- Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään; sanon teille, ettei
teidän pidä huolehtia täkäläisistä asioista; sanon teille, että...

-- Kysyn teiltä, onko tuo mies täällä.

-- Oi, armias taivas! Puhukaa toisin. Onko mahdollista, että teillä
veressänne yhä vielä on jälellä tuo kiivauden hehku kaiken jälkeen,
mikä on tapahtunut?

-- Onko hän täällä, vai eikö ole?

-- Ei ole täällä. Mutta rutto, poikaseni, rutto! Onpa rohkeata
tällaisina aikoina kierrellä maailmaa.

-- Jospa ei olisi muuta vitsausta tässä maailmassa kuin rutto ...
mitä minuun tulee: minulla se jo on ollut, ja olen siitä vapaa.

-- No niin! No niin! Eikö tuo ole selvä viittaus? Kun on päässyt
tuollaisesta vaarasta, niin mielestäni pitäisi kiittää taivasta, ja...

-- Luonnollisesti sitä kiitänkin.

-- Eikä mennä hankkimaan toista, sanon minä. Seuratkaa minun
neuvoani...

-- Teilläkin se on ollut, herra pastori, ellen erehdy.

-- Ja millainen vielä lisäksi! Mitä kauheinta lajia! Ihmeen kautta
olen parantunut ja nyt tässä. En sano muuta, kuin että se minua
kouristi kelpo lailla, ja että se minua piteli tavalla, jonka
seuraukset näette. Nyt paraikaa tarvitsin hieman lepoa, jälleen
tointuakseni ja todella aloinkin jo voida vähän paremmin... Taivaan
nimessä, mitä varten te tulette tänne? Lähtekää heti takaisin..

-- Teillä ei ole muuta sanottavaa minulle, kuin että lähtisin
takaisin. Jos olisi ollut kysymys ainoastaan siitä, olisi ollut
parempi kokonaan jäädä tulematta. Sanotte minulle: mitä varten tulen.
Tuhat tulimaista, minäkin tulen kotiani.

-- Kotianne?

-- Sanokaa minulle, onko täällä kuollut monta?

-- Oh, oh! huudahti Don Abbondio; ja alkaen Perpetuasta hän luetteli
koko sarjan henkilöitä ja koko perheitä. Renzo oli odottanut jotain
senkaltaista. Mutta kuullessaan niin monen tuttavan, ystävän ja
sukulaisen nimeä mainittavan, hän kävi kovin surulliseksi, painoi
alas päänsä ja huudahti vähän päästä:

-- Miesparka, vaimoparka, ihmisparat!

-- Siinä näette, jatkoi Don Abbondio. Eikä se vielä pääty tähän. Jos
ne, jotka vielä ovat säästyneet, eivät ole järkeviä tällä kertaa,
eivätkä karkoita kaikkia hulluja ajatuksia päästään, niin ei ole muu
edessä kuin maailman loppu.

-- Älkää pelätkö, en minä aio jäädä tänne.

-- Oi, olkoon taivas kiitetty, että olette tullut järkiinne. Tietysti
te siis aiotte palata Bergamon alueelle?

-- Älkää te siitä huolehtiko.

-- Mitä! Ettehän vaan aio tehdä mitään suurempaa mielettömyyttä, kuin
minkä jo olette tehnyt?

-- Älkää te siitä olko huolissanne, johan sen sanoin. Se on minun
asiani. En enää ole mikään lapsi. Toivon joka tapauksessa, ettette
mainitse kellekään nähneenne minua. Te olette sielunpaimen, minä olen
yksi laumastanne: ettehän tahdo minua ilmiantaa.

-- Ymmärrän, sanoi Don Abbondio, huoaten vihoissaan: ymmärrän. Te
tahdotte syöstä turmioon itsenne ja minut. Teille ei vielä riitä
kaikki se, mitä olette saanut kärsiä, teille ei riitä, mitä minä olen
saanut kärsiä. Minä ymmärrän, minä ymmärrän.

Ja yhä mutisten itsekseen näitä viime sanoja hän jatkoi matkaansa.

Renzo jäi siihen allapäin ja tyytymättömänä, ajatellen mistä lähtisi
etsimään yömajaa. Siinä vainajien luettelossa, jonka Don Abbondio
oli maininnut, oli muudan maalaisperhe, jonka rutto oli kokonaan
korjannut manalle, paitsi erästä melkein Renzon ikäistä nuorta
miestä, joka oli ollut hänen toverinsa lapsuudesta asti. Sinne Renzo
aikoi lähteä maja-ystävyyttä pyytämään.

Kulkiessaan hän tuli viinitarhansa kohdalle; jo ulkoa hän saattoi
huomata missä tilassa se oli. Aitausmuurin yli ei pistänyt esiin
ainoatakaan latvaa tai lehteä hänen jättämistään puista. Jos siellä
näki jotain kasvullisuutta, se oli versonnut hänen poissaollessaan.
Hän astui aukolle. Portista ei ollut jälkiäkään -- hän katseli
ympärillensä; oi viinitarhaparkaa! Kahtena talvena perätysten seudun
väestö oli käynyt hakkaamassa polttopuita "tuon poikaparan maalla"
kuten sanoivat. Viinipuut, silkkiäispuut, kaikenlaiset hedelmäpuut
oli silvottu tai hakattu poikki juuresta. Oli kuitenkin vielä
nähtävissä muutamia jälkiä entisestä viljelyksestä: nimittäin nuoria
viinivesoja keskeytetyissä riveissä, jotka kuitenkin osoittivat
hävitettyjen köynnösrivien suuntaa. Siellä täällä nälkäoksia ja
silkkiäis-, viikuna-, persikka-, kirsikka- ja luumupuiden vesoja.
Mutta kaikki tämäkin oli hajalla ja ikäänkuin tukahtuneena keskellä
uutta, laajasti rehoittavaa ja tuuheaa kasvullisuutta, joka oli
versonut ja kehittynyt ilman järjestävän ihmiskäden apua.

Siinä oli viljalti nokkosia, sanajalkoja, lusteita, suolavehnää,
hukkakauraa, vihreitä samettikukkia, metsäsikuria, suolakkaita,
metsähirssiä ja muita samanlaisia kasvia: yleensä sellaisia, joista
jokainen maanviljelijä on muodostanut oman omituisen kasviluokan,
mille on antanut nimen: rikkaruohoa. Siinä oli sekaisin sotkeutuneina
varsia, joista toiset kohosivat ilmaan yli toisten, toiset ryömivät
maassa toisten ohi, sanalla sanoen kaikin tavoin koettaen anastaa
toinen toiselta tilaa. Sikin sokin oli lehtiä, kukkia, kaikenvärisiä,
-muotoisia ja -kokoisia hedelmiä: pieniä tähkiä, puikeloita,
terttuja, kimppuja, pieniä valkoisia, punaisia, keltaisia ja sinisiä
nuppuja. Yläpuolelle tätä pienoista kasvimaailmaa kohosi muutamia
korkeampia ja silmäänpistävämpiä kasveja, joista ainakaan useimmat
eivät olleet sen arvokkaampia. Ylinnä kaikista kermes-kasvi punervine
levällä olevine oksineen, tummanvihreine komeine lehtineen, joista jo
muutamat olivat purppuranreunaiset, alasriippuvine rypäleterttuineen,
koristettuina alhaalla punasinervillä, ylempänä purppuranpunaisilla,
sitten vihreillä marjoilla ja huipussa pienillä valkoisilla kukilla.
Toisaalla pisti silmään tulikukka, suuret pumpulipeitteiset lehdet
levällä maassa, varsi suorana ja solakkana nousten ylös ja pitkät
keltaiset kukkatähkät säteinä ryhmittyneinä ympäri vartta. Runsaasti
oli ohdakkeita, oksat, lehdet, kuvut täynnä okaita, kukkakimput
valkeat tai punaiset; tuulen kantamina niistä lenteli ilmaan pieniä
keveitä hopeanvärisiä untuvatöyhtöjä.

Tuolla oli runsaasti kiertoruohoja kiivennyt ylös ja kääriytynyt
silkkiäispuun nuorten vesojen ympärille, jotka ne olivat kokonaan
peittäneet riippuvilla lehdillään, ja ne heiluttivat pehmeitä ja
valkoisia kellosiaan. Täällä taas punamarjainen koirannauris oli
kietonut viinipuun nuoret haarat, jotka turhaan haettuaan vahvempaa
tukea, vuorostaan olivat käärineet köynnöksensä niiden ympäri.
Ja näin kietoen yhteen heikot vartensa ja lehtensä nuo molemmat
painoivat toisiaan maahan, kuten usein tapahtuu heikoille, jotka
ottavat toinen toisensa tuekseen. Sinivatukoita oli kaikkialla; ne
kulkivat kasvista toiseen, kiipesivät taas alas, käärien kokoon tai
aukaisten varsiaan, riippuen siitä, mitä kohtasivat tiellään. Jopa
porttiaukon kynnykselle niitä oli kasvanut, ikäänkuin asettuneina
siihen kieltämään isännältä sisäänpääsyn.

Mutta eipä tämä ollenkaan halunnut astua sisälle sellaiseen
puutarhaan, ja kenties ei hän jäänyt sitä edes katselemaan niin
pitkäksi aikaa, kuin mikä meiltä on kulunut tähän lyhyeen kuvaukseen.
Hän kääntyi pois. Vallan lähellä oli hänen majansa. Hän kulki
vihannestarhan läpi, polkien rikkaruohoa, joka rehoitti täällä,
kuten viinitarhassakin. Hän astui toisen alikerran pikkuhuoneen
kynnykselle. Hänen askeleidensa kolinasta ja ilmaantumisestaan
läksi rottaparvi hillittömästi karkuun ja katosi paksun sontaisen
pahnakerroksen alle, joka peitti permannon: tämä oli jälelle jäänyt
peitsimiesten vuode. Hän katseli seiniä; niihin oli kaapittu täyteen
halkeamia, ne olivat likaiset ja savuttuneet. Hän nosti katseensa
kattoon: se oli yhtenä hämähäkinverkkona. Tämä oli kaikki, minkä hän
omisti. Sieltäkin hän poistui, puistellen käsillään tukkaansa. Hän
palasi vihannestarhan kautta kulkien samaa polkua, jonka itse äsken
oli polkenut. Astuttuaan muutaman askeleen hän poikkesi vasemmalle,
toiselle pienelle polulle, joka johti kedolle, ja näkemättä ja
kuulematta elävää olentoa hän saapui lähelle sitä pikkutaloa, minne
oli päättänyt yöpyä.

Ilta alkoi jo pimetä.

Hänen ystävänsä istui ulkona, oven edessä puurahilla, käsivarret
ristissä rinnalla, katse tuijottaen taivasta kohti, kuin
ainakin mies, joka on tylsynyt onnettomuuksista ja metsittynyt
yksinäisyydestä.

Kuullessaan askeleiden äänen, hän kääntyi katsomaan kuka se oli, ja
kun luuli hämärässä oksien ja lehtien lomitse näkevänsä jotain, hän
huusi äänekkäästi, nousten seisomaan ja kohottaen käsiään.

-- Eikö siis ole muita kuin minä? Enkö eilen tehnyt tarpeeksi?
Jättäkää minut vähäksi aikaa rauhaan, onhan sekin säälinteko.

Renzo, joka ei tietänyt, mitä tämä merkitsi, vastasi mainiten häntä
nimeltä.

-- Renzo! ... virkkoi toinen hämmästyneenä ja kysyvänä.

-- Juuri minä, sanoi Renzo; ja molemmat riensivät toistensa luo.

-- Sinäkö se todella olet! kysyi ystävä, kun olivat vallan lähellä.
Olenpa kovin iloinen sinut nähdessäni! Kuka olisi sitä ajatellut?
Luulin sinua haudankaivaja Paoliniksi, joka aina tulee kiusaamaan
minua, että lähtisin ruumiita hautaamaan. Tiedätkö, että olen jäänyt
vallan yksikseni, yksinäiseksi kuin erakko?

-- Tiedänpä sen liiankin hyvin, vastasi Renzo.

Ja vaihtaen kiireessä tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia he
kävivät molemmat sisälle majaan. Keskeyttämättä keskustelua ystävä
rupesi häärimään toimittaakseen vieraalleen hieman kestitystä,
mikäli tämä kävi päinsä vieraan tultua näin odottamatta ja näinä
aikoina. Hän pani vettä kiehumaan, keittääkseen polenta-puuroa. Mutta
hämmennys-kauhan hän sitten antoi Renzon hoidettavaksi ja poistui
sanoen:

-- Olen jäänyt yksin, vallan yksin!

Hän palasi tuoden mukaansa pienen maitokiulun, hieman suolattua
lihaa, kaksi vuohenjuustopalaa, viikunoita ja persikoita. Kun kaikki
oli valmista ja puuro kaadettu vatiin, molemmat kävivät ruualle,
lausuen toisilleen kiitoksia, toinen tulosta, toinen hyvästä
vastaanotosta. Ja lähes kaksivuotisen poissaolon jälkeen he äkkiä
huomasivat olevansa läheisempiä ystäviä kuin siihen aikaan, jolloin
näkivät toisensa melkein joka päivä; ja tämä johtui siitä, huomauttaa
käsikirjoituksemme, että molemmille oli sattunut tapahtumia, jotka
panevat tuntemaan, mikä palsami on mielelle hyväntahtoisuus, sekä se,
jota tunnemme toisia kohtaan, että se, jota toiset meille osoittavat.

Tosin ei kukaan voinut Renzolle korvata Agnesea, eikä lohduttaa
tämän poissaolon suhteen, ei ainoastaan tuon vanhan ja erityisen
kiintymyksen vuoksi, jota Agnese häneen tunsi, vaan myös senkin
tähden, että Agnesella yksin oli sen salaisuuden avain, jonka perille
Renzo kaikkein kernaimmiten tahtoi päästä. Hetken hän epäröi, pitikö
hänen jatkaa matkaansa vai ensin lähteä hakemaan Agnesea, tämä kun
asui verrattain lähellä; mutta kun ajatteli, ettei äiti voinut tietää
mitään Lucian terveydestä, hän pysyi ensi päätöksessään mennä suoraa
päätä haihduttamaan tuota suurta epäilyä, saada Lucialta selvitystä
kaikkeen ja sitten tuoda tiedot Agneselle.

Ystävältäänkin hän kuitenkin sai tietää paljon seikkoja, joita
ei tuntenut ja selityksiä toisiin, joita tunsi ainoastaan
puutteellisesti, kuten Lucian kohtaloon ja vainoamiseen nähden ja
kuinka Don Rodrigo oli häpeissään luikkinut tiehensä, häntä jalkojen
välissä, eikä enää ollut näyttäytynyt näillä seuduilla; sanalla
sanoen, hän sai selvitystä koko tähän sekavuuteen. Hän oppi niinikään
-- eikä se suinkaan Renzolle ollut mikään vähäpätöinen seikka --
oikein lausumaan Don Ferranten sukunimen. Tosin oli Agnese antanut
kirjurinsa panna sen paperille, mutta taivas tietää, miten hän sen
lienee kirjoittanut. Ja bergamolainen kirjeen tulkitsija oli siitä
tehnyt sellaisen nimen, että, jos Renzo sitä mainiten Milanossa olisi
etsinyt tuon talon osoitetta, hän luultavasti ei olisi löytänyt
ketään, joka olisi arvannut, ketä hän tarkoitti. Ja kuitenkin se oli
ainoa johtolanka, kun hän läksi Luciaa etsimään. Mitä tulee oikeuden
puolelta uhkaavaan vaaraan, hän yhä enemmän vakautui siinä luulossa,
että se oli tarpeeksi kaukainen, ettei hänen siitä tarvinnut olla
huolissaan. Herra pormestari oli kuollut ruttoon; kuka tiesi, milloin
nimitettiin hänen seuraajansa. Oikeudenpalvelijoistakin suurin osa
oli muuttanut manalle. Niillä, jotka olivat jääneet eloon, oli
kaikkea muuta ajattelemista kuin vanhoja juttuja.

Renzokin kertoi ystävälleen omia seikkailujaan ja sai puolestaan
kuulla koko joukon tarinoita sotajoukon kulusta, rutosta,
voitelijoista ja ihmeistä.

-- Nuo ovat kauheita asioita, sanoi ystävä Renzolle, saattaessaan
häntä huoneeseen, jonka rutto oli tyhjentänyt asujamista, -- asioita,
joita ei koskaan olisi uskonut saavansa nähdä, ja jotka voivat
riistää ilon koko elinajaksi. Mutta kun ystävien kanssa niistä puhuu,
se tuottaa jonkunlaista lievennystä.

Päivän sarastaessa he olivat molemmat alikerrassa, Renzo
matkatamineissa, vyö piilossa mekon alla, veitsi taskussa; muuten hän
oli kaikista tavaroista vapaa, hän kun jätti myttynsä isäntänsä luo
talteen.

-- Jos minun käy hyvin, hän virkkoi, jos tapaan Lucian elossa,
jos ... no niin ... palaan tätä tietä; riennän Pasturoon viemään
Agnese paralle noita hyviä uutisia, ja sitten... Mutta jos taas kävisi
niin onnettomasti, että ... Jumala siitä varjelkoon ... silloin en
tiedä mitä teen, en tiedä minne menen; mutta varmaankaan ei minua enää
jälleen nähdä näillä seuduilla.

Näin puhuen hän seisoi kedolle johtavan oven kynnyksellä ja katseli
heltyneenä ja samalla sydän kouristuksissa kotiseutunsa aamuruskoa,
jota ei niin pitkään aikaan ollut nähnyt. Ystävänsä rohkaisi häntä,
kehoittaen, kuten on tapana, pysymään hyvässä toivossa, pyysi häntä
ottamaan mukaansa vähän eväitä, saattoi häntä kappaleen matkaa ja
erosi hänestä uudelleen, toivotettuaan onnea matkalle.

Renzo jatkoi vaellustaan erityisesti kiiruhtamatta, hänellä kun
oli määränä sinä päivänä saapua ainoastaan Milanon läheisyyteen,
voidakseen varhain seuraavana päivänä astua sisälle kaupunkiin
ja heti alkaa etsintäänsä. Hänen matkansa kului ilman erityisiä
tapauksia ja ilman että mikään olisi suunnannut toisaalle hänen
ajatuksiansa, paitsi tavallinen kurjuus ja surkeus. Kuten oli tehnyt
edellisenä päivänä, hän nytkin määräajan kuluttua pysähtyi metsikköön
syömään eväitään ja lepäämään. Kulkiessaan Monzan kautta hän tuli
avoimen leipomon kohdalle, missä oli pantu nähtäviin leipiä, ja osti
niistä kaksi tulevien tarpeiden varalle. Leipuri viittasi hänelle
jäämään ulkopuolelle ja ojensi hänelle pienen lapion päässä olevaa
etikkamaljaa, pyytäen häntä pudottamaan rahat siihen. Kun näin oli
tapahtunut, hän eräänlaisilla pihdeillä perätysten antoi hänelle
kaksi leipää, jotka Renzo pisti taskuihinsa.

Illan suussa hän saapui Grecoon, kuitenkaan tietämättä sen nimeä.
Mutta edelliseltä matkaltaan hän hieman muisti näitä paikkoja ja
arvioi Monzasta kulkemansa matkan, joten tuli siihen johtopäätökseen,
että oli vallan lähellä kaupunkia. Sentähden hän poistui valtatieltä,
poiketen ketoa kulkemaan, löytääkseen jonkun karjatalon ja siitä
yömajaa. Sillä ravintoloihin hän ei katsonut turvalliseksi yöpyä.
Hän löysi parempaakin; hän huomasi suuren aukon pensasaidassa, joka
ympäröi lypsymajaa; hän astui umpimähkää sisälle.

Siellä ei ollut ketään. Hänen katseensa kohtasivat suurta latoa,
johon oli koottu runsaasti heiniä, ja ladon seinän nojassa olevia
tikapuita. Hän loi vielä ympärilleen tutkivan katseen, kiipesi ylös
onnen nojaan, varusti itselleen ylhäällä makuusijan, vaipui uneen ja
heräsi vasta aamun valjetessa. Herättyään hän ryömi lavean vuoteensa
laidalle ja pisti päänsä ulos luhdinaukosta; ja kun ei nytkään nähnyt
ainoatakaan elävää olentoa, hän kiipesi alas samaa tietä, mitä
oli noussutkin, astui ulos samasta oviaukosta, ja läksi astumaan
syrjäpolkuja, pitäen tuomiokirkkoa johtotähtenään. Kuljettuaan aivan
lyhyen matkan, hän saapui Milanon muurien juurelle, Itäisen ja Uuden
portin välille, kuitenkin paljoa lähemmäksi jälkimäistä.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn
suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät
kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut
terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä
hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja
hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita.
Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista
käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset,
jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi.
Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen
tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja
miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa
tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään
kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.

Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi
portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia,
hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen
portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta
porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.

Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan
ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä,
ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta
eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt
muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta
kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista,
lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua
ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi
laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan
harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton
saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita
sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin
muuria.

Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai
tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen,
lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja
kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja
nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo
yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät
uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen
ajatuksensa synkemmiksi.

Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään
astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota
ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa.
Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka
herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia
ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen
kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli
pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka
väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä.
Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi
muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä
olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta
juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi
monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli
tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.

Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli
poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä
otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies
huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.

Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen
puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli
ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti
puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa
maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän
mutisi:

-- Pujahda nopeasti sisälle.

Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki
paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen,
ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta
astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon,
joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut
kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. --
Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän
kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun
häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän
kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin
tiedusteli heidän asioitaan.

Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä
kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin
pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat
asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa
katua, kohosi risti, _Pyhän Eusebiuksen_ risti. Kuinka tarkasti
Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän
ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun
puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi
_Pyhän Teresan_ kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä
häntä kohti. -- Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen.
Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun
tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa,
ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi,
kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan
että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle,
Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin,
pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun
alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti
silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka
päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:

-- Pois tieltä, pois tieltä!

-- No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä.
Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan
mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä
tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.

Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen
ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa,
hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja
lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla
ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia -- hän ei varmasti tietänyt
kumpi -- kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin
suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan
matkan päässä.

-- Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin
lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt
minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä
paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut
väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon
lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet
hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen
pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi.
Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla
heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän
puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen
tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!

Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina
puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:

-- Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan
sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!

Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän
vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista
kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon
hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin
järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.

-- Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä
Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy
onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti
valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla ... jos
löydän ... jos minun onnistuu löytää ... niin hui hai! ei tämä kaikki
merkitse mitään.

Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen
kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan
eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa.
Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen
pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien --
silloin vielä harvempien -- talojen ja kadun välillä. Astuttuaan
tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan
häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan
kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo
huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään.
Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:

-- Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin
armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on
unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden,
että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja
eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin
moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan
kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä
viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.

-- Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän
niistä veti esiin nuo kaksi leipää:

-- Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne
teille ylös.

-- Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo
nainen.

Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin
hän sitten tekikin.

Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään
Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:

-- Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut
oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.

-- Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo,
hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä
mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen
täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos
kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja
inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä
hänelle.

Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun
nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.

-- Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle
palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä
häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten
täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ------n perhe?

-- Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta
enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin
kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa.
Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.

-- Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.

Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli
alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja
hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin
tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.

Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.

Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän
Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen
pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä.
Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi
kammoittavaksi kidutuskoneeksi.

Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen,
vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka
kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä
mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää,
kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat
taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka
eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli
noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen
tuhlaillen käytettiin.

Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli
asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän
ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa
kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka
ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti
pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen
tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä
täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä
ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.

Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt
repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin
yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki
kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai
tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan
ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan,
neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille,
täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky
saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.

Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja
rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä
kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.

-- Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla...
Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta
ajatuksesta!

Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni
halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle,
ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli
poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon
sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli
hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän
yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada
haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä
ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää
kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo
näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.

Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli
ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:

-- Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole
hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta,
täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa
maailmassa!

Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli
hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen
päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi
puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa,
ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen
kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin
suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi
täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella
tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita,
niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja
vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua,
jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.

-- Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi
Renzo.

Ja kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:

-- Vielä toinen armeliaisuuden työ.

Ja hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.

Hyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden
tarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa
seikan asianomaisille ja kulki edelleen.

Renzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä
hän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei
hänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa
kuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin
suuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan
mielenliikutuksen tähden.

Tuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan
tuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei
voinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi
voinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin... Tuo hieman selvempi
ajatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren
epäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai:
hän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että
hän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken
suhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli
käsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:

-- Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten
sitten käy?

Näin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen
kaupunkiin.

Millaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna
silloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut
edellisen vuoden nälänhädän kautta?

Sattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka
oli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä
katuristeyttä, jolla silloin oli nimenä _Carrobio di Porta Nuova_.
Siinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen
kohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha
Pyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto
ja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen
eloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä
yksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään
synkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin
yhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama
kamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten
mieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä
ja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi
oli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan,
jota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen
olopaikka, ja millaisia eläviä!

Epäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina,
paitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden,
että kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että
ne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa
kiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia
tai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä
ristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia
ruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun
vuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan
asiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä
toimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki
kaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja
siteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja;
joskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen
kunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä
ruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista.
Siihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli
raaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja
yhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.

Kaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden
melu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden
pakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu
kuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden
vaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän
valjetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin
erityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän
kutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä
ihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan.
Saattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti
surumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen
tunne.

Tuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut
manalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai
lähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein
mitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei
olisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan,
jossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei
olisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien
henkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat
siihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun;
papitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli
yleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla
liepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai -- mitä kaikkein
enimmin pelättiin -- tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille.
Paitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin
vaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja
huolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät
ja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen
lamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin
siitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin
muudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka
kuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla
jokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut
yleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.

Useimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin,
uhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle;
toisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai
puupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä;
näitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien
alla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän
elohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään
kaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen
kertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset
eivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan,
vaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia
ruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla,
he tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja
kiirettä ilmaisevia merkkejä.

Jokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja
kuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen
sullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain
pahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista
päälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein
viskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten
itse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.

Näin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta
noudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja
herätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten
pelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli
syrjäyttänyt.

Tässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin
kammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden
kaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja
ajatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava
lukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka
laahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia.
Tämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi
pitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja
jälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin,
että elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.

Keskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan
matkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle
aikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä
kuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.

Tultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki
neljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten
tulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen
vilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat
niistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille.
Toisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman
tätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit,
nimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita
nuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota
yleistä surua.

Milloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:

-- Tänne, monattot!

Ja vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:

-- Heti paikalla, heti paikalla!

Kuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja
näihin vastasivat monattot kirouksilla.

Poikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti
olla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli
välttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi
erityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti
mieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.

Erään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen,
jonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä
nuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys
ja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt,
mutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja
majesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä.
Hän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät
eivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti
vuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä
ilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä
alistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa
seikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen
myötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin
niin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin
yhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli
hyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan
hameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja
sitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä
makaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten
rintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi,
valkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen,
ja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla -- sanoin
äidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi
tätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa
vielä kuvastui tunne-elämä.

Inhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen
hänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta
kunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari
askelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata
paheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:

-- Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille
rattaille. Ottakaa tästä.

Näin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen
monatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:

-- Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että
estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen
tällaisena.

Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja
melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta,
joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta,
vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle.
Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti
sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä
viimeiset jäähyväissanat:

-- Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin
tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän
puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.

Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:

-- Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan
minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.

Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin
hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli
nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä
kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta
hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin
saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi
tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja
laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä
elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän
viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.

-- Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet
luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet;
niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!

Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan
mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen
seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän
kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia
käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.

Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää
ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon
lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi.
Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin
kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan
että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin
rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun.
Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta,
vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia
lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko
kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä
huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä
kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan
vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja
loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan
häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties --
mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus -- heidän
äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut
kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada
kuolla rauhassa!

Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden
ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien,
puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä
lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset,
vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia
siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä
kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin
paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.

Keskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä,
yksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen.
Tuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa
joukossa... Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli
haihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja
kysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.

-- Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.

Renzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta
huomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon
päässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä
samaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:

-- Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.

Sydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies
kulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti
etsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän
lähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää
sitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun,
joka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.

Viimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.

Muutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa
siitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi
tahtonut sanoa:

-- Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?

-- Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana.
-- Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?

-- Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen
sulkea ikkunan.

-- Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän
sitten on?

-- Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.

-- Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?

-- Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.

-- Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka
pitkä aika on siitä kuin...?

Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.

-- Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden
vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu.
Hoi!

Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.

Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo
tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi
ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen,
mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän
kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut
saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen
ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen
askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa,
kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla
tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen
täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia
luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä
ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin
olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä,
että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä
hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen
kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka
yllätetään verekseltä.

-- Mitä perhanaa...? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista
kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon
vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:

-- Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!

-- Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.

Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen
hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen
kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi
paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut
laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin,
mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden
miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen
äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi
taholtansa:

-- Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän
on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan
sivelemässä kunnon ihmisten ovia!

Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon
noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle
ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin
hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien.
Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja
saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten
hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki
ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla
hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta
selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän
hirvittävän huudon:

-- Kiinni, kiinni myrkyttäjä!

Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen
vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi.
Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta,
pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat
ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen
käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:

-- Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet
tosiaankin voitelen!

Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi,
että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän
näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään
kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana
oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi -- mitä ankara
mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä --
rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia
ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko
ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun
ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen.
Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen
johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi
olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään
tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään,
alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten
vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan.
Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän
seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen
ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.

-- Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista
muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla,
toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta
pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.

-- Hyvä! Mainiosti osattu!

-- Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa
olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla
olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.

Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet,
ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:

-- Kiinni myrkyttäjä!

Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja
kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi
heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.

-- Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto;
ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän
kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä,
hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita
itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:

-- Odottakaapas, konnat!

Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon.
Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat
ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.

Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus,
jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.

-- Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle
tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.

-- Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni
pelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.

-- Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet
kelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele,
hävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset.
Palkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja
sanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki
tyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen
pitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään
ja iloa pitämään.

-- Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja
ehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja
pidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo
kulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:

-- Juo meidän terveydeksemme.

-- Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta
minun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.

-- Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä
oikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.

-- Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.

-- Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan
rattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen
sen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä
sievää seuraa ... tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.

Ja kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia
rattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa
vakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi
sinnepäin ja virkkoi:

-- Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän
kellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein
helpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin
viedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne
ylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä.
Mutta monatto paroilla on hyvä vatsa.

Ja keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti
sitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä
suoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:

-- Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin
nuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän
totisesti sinua kauniisti auttanut!

Ja uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon
huulilleen.

-- Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta
rattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin
suuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä
toisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan,
pyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi
katukivitykseen, huutaen:

-- Eläköön rutto!

Näin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan.
Hänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet.
Tämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina
ja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti
taloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten
sydämiä.

Mutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen?
Mikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara
oli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja
elävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo,
mikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä
puoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan
sydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin
suuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili
Herraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan
hän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen
sopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille
tilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi
voinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.

Äkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi
tarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö
missä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota
pitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti
poistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä
johtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen
sattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli
tiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta
ja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja
vastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta
lisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi
Renzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.

Renzo sanoi toiselle:

-- Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä
palkitkoon.

Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.

-- Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan
puhdista Milanoa asukkaista.

Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.

Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin
vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa
sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin,
tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee
sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen
eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin
muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja,
vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.

Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä
kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava,
monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista,
seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat
sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman
tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet
laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan
lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset
sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen
vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään
poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri
kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin
olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta
tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli
äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta
joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut
äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä,
tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi
äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä
paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä
istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta
kohti.

Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista
sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja
kaukaa kuuli äänien huutavan:

-- Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!

Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän
suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea
ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt
tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja
joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa,
käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun.
Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi
tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.

Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden
näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli
löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta,
kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli
kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi
hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


Lukija kuvitelkoon sairaalan sisäosaa, missä asusti
kuusitoistatuhatta ruttosairasta. Sisäpiha täynnä kojuja, telttoja,
rattaita ja ihmisiä. Nuo molemmat loppumattomat pylväskäytävä-rivit
oikealla ja vasemmalla täyteen sullottuina sairaita tai ruumiita,
jotka lepäsivät patjoilla tai oljilla. Ja yläpuolella tätä ääretöntä
kurjuuden pesää liikkui kohina, kuin aaltojen pauhina; ja kaikkialla
häärivät edestakaisin, pysähtyivät, juoksivat, kumartuivat,
nousivat pystyyn toipuvat, raivokkaat, hoitajat. Tällainen oli se
näky, joka ensi katseella kohtasi Renzon ja joka pysäytti hänet
tyrmistyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana. Mutta aikomuksemme
ei ole yksityiskohtaisesti kuvata tätä näkyä, eikä lukija sitä
halunne; seuraamme ainoastaan nuorta ystäväämme hänen tuskalliselle
kiertokävelylleen, pysähdymme minne hän pysähtyy, ja kaikesta, minkä
hän sattuu näkemään, kerromme mikä on tarpeellista selittämään mitä
hän teki ja mikä hänelle tapahtui.

Alkaen portilta, johon Renzo oli pysähtynyt aina keskellä olevaan
kappeliin asti ja siitä vastapäätä olevalle portille kulki ikäänkuin
tie vapaana kojuista ja muista paikallaan olevista esteistä.
Luodessaan sinnepäin toisen silmäyksen Renzo näki uutteraa häärinää
ja miten kuljetettiin syrjään rattaita ja muuta tiellä olevaa
tavaraa; hän näki kapusiini-munkkeja ja virkamiehiä, jotka ohjasivat
tätä toimitusta ja jotka käskivät poistumaan jokaisen, jolla ei
täällä ollut mitään tekemistä. Peläten, että hänetkin samalla tavalla
lähetettäisiin tiehensä, hän tunkeutui suoraa päätä kojujen väliin
sinnepäin, minne sattumalta oli kääntynyt, nimittäin oikealle.

Hän kulki eteenpäin pujoitellen kojujen välillä, katsoen mistä löysi
kylliksi tilaa astumiselle, katsahti sisälle joka kojuun ja tarkasti
ulkopuolella olevat vuoteet, silmäili kärsimyksen lamauttamia,
tuskien vääntelemiä tai kuoleman jähmetyttämiä kasvoja, tuskallisen
levottomana kohtaisiko ne kasvot, jotka toivoi ja pelkäsi tapaavansa.
Mutta hän oli jo kulkenut kappaleen matkaa ja moneen kertaan
toistanut tuon surullisen tarkastuksensa, näkemättä ainoatakaan
naista, mikä pani hänet ajattelemaan, että naiset varmaankin olivat
eri osastolla. Ja hän olikin arvannut oikein; mutta missä tuo osasto
oli, siihen hänellä ei ollut mitään ohjetta eikä viittausta.

Tuontuostakin hän kohtasi sairaalan virkamiehiä, yhtä erilaisia
ulkonäöltään, tavoiltaan ja puvuiltaan, kuin olivat erilaiset ja
päinvastaiset ne vaikuttimet, jotka tuottivat niin hyvin toisille
kuin toisille yhtäläisen voiman täyttämään näitä vaikeita tehtäviä:
toisissa kaiken lähimäisrakkauden surkastuminen, toisissa taas
yli-inhimillinen ihmisrakkaus.

Mutta hän ei halunnut edellisiltä eikä jälkimäisiltä kysyä tietoja,
peläten, että senkautta voisi saada vaikeuksia. Ja päätti yhä vaan
kulkea edelleen, kunnes oli löytävä naisia. Kulkiessaan hän tarkasti
tähysteli ympärilleen; mutta aika ajoin hänen täytyi kääntää pois
niin runsaan kurjuuden väsyttämät ja ikäänkuin sokaisemat katseensa.

Mutta minne niitä kääntää, missä niitä lepuuttaa muuten, kuin uusia
kärsimyksiä näkemällä.

Ilma ja taivas vielä enensivät, jos mahdollista, näiden näkyjen
kauhistusta. Usva oli vähitellen tiivistynyt ja ryhmittynyt raskaiksi
pilviksi, jotka pimenemistään pimeten ennustivat yöksi rajuilmaa.
Ainoastaan keskeltä tuota synkkää ja matalalla kiitävien pilvien
peittämää taivasta pilkoitti esiin kuin paksun harson takaa auringon
kehä, vaaleana, levittäen ympärilleen himmeätä ja heikkenevää valoa,
samalla vuodattaen ikäänkuin kuollutta ja raskasta lämpöä.

Tavantakaa kuuli keskellä tästä sekavasta joukosta nousevaa
alinomaista kohinaa, kumeita jyrähdyksiä, katkonaisia, epämääräisiä;
tarkkaamallakaan ei olisi voinut eroittaa, mistäpäin ne tulivat.
Tai olisi voinut luulla niitä kaukaiseksi rattaiden räminäksi,
jotka äkkiä pysähtyivät. Ympäröivällä seudulla ei nähnyt ainoankaan
puunoksan huojuvan, eikä ainoankaan linnun istahtavan oksalle tai
siltä poistuvan. Ainoastaan pääsky näyttäytyi äkkiä sairaalan
katolta päin, liiteli alas ojennetuin siivin, ikäänkuin kiitääkseen
maanpintaa pitkin; mutta pelästyneenä tästä kohinasta, se kohosi
jälleen ylös ja pakeni.

Oli tuollainen ilma, jonka vallitessa ei yksikään yhdessä
kulkevista matkustajista keskeytä hiljaisuutta; ja metsämies astuu
ajatuksiinsa vaipuneena, katse maassa; ja talonpoikaistyttö, joka
raataa pellolla, lakkaa huomaamattaan laulamasta. Se oli tuollainen
ukkosen edellä käypä ilma, jolloin luonto ikäänkuin liikkumattomana
ulospäin, on sisäisen työn ahdistamana ja näyttää rasittavan
jokaista elävää olentoa ja lisää epämääräistä raukeutta jokaiseen
toimeen, lepoon, koko olemassaoloon. Mutta varsinkin tässä paikassa,
joka erityisesti oli omistettu kärsimykselle ja kuolemalle, näki
ihmisen kamppaillessaan kurjuutensa kanssa kukistuvan tämän uuden
ahdistuksentaakan alle. Monet sadat potilaat näyttivät äkkiä
huononevan; ja samalla viimeinen taistelu oli tuskallisempi, ja
kärsimysten kasvaessa huokaukset tukahtuneempia. Tuskin tämän
kurjuuden tyyssijan yli koskaan ennen oli kulkenut näin kammoittava
hetki.

Nuori ystävämme oli jo kauan ja turhaan kulkenut keskellä tuota
koju-sokkeloa, kun keskellä erilaisia valituksia ja kumeaa pauhinaa
alkoi eroittaa omituista vaikeroimisen ja parkumisen sekoitusta. Hän
saapui heti raokkaan ja puoleksi hajaantuneen lauta-aidan ääreen,
jonka takaa kuului tuo omituinen ääni. Hän asetti silmänsä kahden
laudan välissä olevaan leveään rakoon, ja näki suljetun pihan, missä
oli hajalla kojuja, joissa, kuten myös tuolla pienellä pihalla ei
nähnyt tavallista sairaalan menoa, vaan pikkulapsia makaamassa
patjoilla, pieluksilla, peitteillä, levitetyillä vuodeliinoilla
tai vaatekaistaleilla. Imettäjiä ja muita naisia hääri ympärillä.
Enimmin kiinnittivät hänen huomiotaan naisten joukossa olevat vuohet,
jotka olivat ikäänkuin heidän avustajiaan. Tämä oli nuorten lasten
sairaala, sellainen, jonka aika ja paikka saattoi tarjota. Omituista
oli nähdä muutamien näiden eläinten seisovan tuollaisen pikkuolennon
yli ja tarjoavan sille nisiään; toinen taas riensi saapuville lapsen
parkumisen kuultuaan, ikäänkuin äidintunteen johtamana, pysähtyi
pienokaisen kohdalle ja koettaen asettua niin hyvin kuin saattoi
seisomaan sen ylitse, se menetteli, kuin olisi se pyytänyt apua
molemmille.

Siellä täällä istui imettäjiä lapset rinnoilla; muutamat heistä
olivat niin hellännäköiset, että heitä katsellessaan oli
epätietoinen, olivatko he saapuneet tänne raha-ansion houkuttelemina
vai eivätkö pikemmin tuon vaistomaisen hellyydentunteen
johtamina, joka hakee tarvitsevia ja kärsiviä. Yksi heistä, jonka
kasvoissa kuvastui surua, irroitti uupuneilta rinnoiltaan itkevän
pienokaisparan ja läksi alakuloisena etsimään vuohta, joka saattoi
vuorotella hänen kanssaan. Toinen katsoi sääliväisenä lasta, joka
oli nukahtanut hänen rinnoilleen; ja painettuaan hellän suudelman
sen otsalle, hän laski sen kojussa olevalle patjalle. Mutta kolmas
tarjosi rintojaan tuntemattomalle pienokaiselle, eikä näyttänyt
välinpitämättömältä, vaan surullisen miettiväiseltä, tuijottaen
taivasta kohti. Mitähän hän ajattelikaan siinä istuessaan ja
tuijottaessaan, ellei oman kohtunsa hedelmää, joka kenties vähää
aikaisemmin oli imenyt noita rintoja ja kenties siinä päästänyt
viimeisen henkäyksensä.

Toiset, iäkkäämmät naiset tekivät toisenlaista palvelusta.

Yksi riensi saapuville nälistyneen pienokaisen huutoihin, otti sen
syliinsä ja vei sen vuohen luo, joka paraikaa söi tuoretta ruohoa, ja
tarjosi sille eläimen nisää, hyväillen ja rohkaisten eläintä, jotta
se, tottumaton kun oli, myöntyisi tehtäväänsä. Toinen nainen juoksi
nopeasti vetämään sivulle toista vuohta, joka polki pienokaisparkaa,
samalla ollen täydessä touhussa imettäessään toista. Kolmas kuljetti
hoidokastaan, tuuditellen sitä käsivarsillaan, koettaen milloin
nukuttaa sitä lauluillaan, milloin viihdyttää sitä lempeillä
sanoilla, mainiten sitä omalla keksimällään hyväilynimellä. Nyt
saapui kapusiini-munkki, jolla oli pitkä lumivalkea parta, kantaen
kahta kovasti parkuvaa lasta, yksi kummallakin käsivarrella; hän
oli nostanut ne ylös niiden juuri kuolleiden äitien vierestä.
Muudan nainen riensi niitä vastaanottamaan ja haki tovereistaan
ja vuohilaumasta sellaisia, jotka heti saattoivat korvata niiden
äitivainajia.

Monesti nuori mies oli, ensimäisen ja voimakkaimman huolensa
pakoittamana vetäytynyt pois raon äärestä poistuakseen; mutta sitten
hän oli palannut sen ääreen uudelleen hetkeksi katsomaan.

Poistuttuaan viimein, hän astui pitkin lauta-aitaa, kunnes siinä
kiinni oleva pieni kojuryhmä pakoitti hänet tekemään kierroksen. Hän
kulki silloin kojujen ympäri, aikoen toiselta puolen palata aidan
luo, kulkea sen päähän asti ja löytää jotain uutta. Kun hän katseli
eteensä tutkiakseen tietänsä, äkillinen, ohimenevä ilmiö kohtasi
hänen katseensa ja saattoi hänet vallan pois suunniltaan. Hän näki
noin sadan askeleen päässä ilmaantuvan ja taas äkkiä katoavan kojujen
väliin kapusiini-munkin, joka niin kaukaa ja hätäisestikin katsoen
oli kokonaan isä Cristoforon muotoinen ja ryhtinen.

Ollen sellaisen mielenliikutuksen valloissa, jota helposti saattaa
kuvitella, hän riensi sinnepäin ja saavuttuaan siihen paikkaan alkoi
kulkea joka taholle, eteenpäin, taaksepäin, sisälle, ulos, kautta
polkujen sokkeloa, kunnes vihdoin levottomuutensa veroisesti iloiten
taas näki tuon hahmon, itse tuon munkin. Hän näki hänet lyhyen matkan
päässä sinä hetkenä, jolloin hän poistuen padan äärestä, ruokakuppi
kädessä kulki erästä kojua kohti. Sitten näki hän hänen istuutuvan
sen ovelle ja tekevän ristinmerkin kädessään olevan ruokakupin yli,
ja yhä katsoen ympärilleen, kuin henkilön ainakin, joka alati on
valppaana, rupeavan syömään.

Se oli todella isä Cristoforo.

Hänen tarinansa, siitä alkaen kun menetimme hänet näkyvistä, aina
tähän kohtaamiseen asti, on kerrottu parilla sanalla. Hän ei ollut
ollenkaan poistunut Riministä, eikä ollut ajatellut sieltä poistua,
ennenkuin Milanossa puhjennut rutto tarjosi hänelle tilaisuuden
tehdä, mitä aina oli toivonut, nimittäin uhrata henkensä lähimäisensä
edestä.

Hartaasti hän oli anonut lupaa päästä ruttotautisia auttamaan.
Kreivi-setä oli kuollut; ja siihen aikaan tarvittiin enempi
sairaanhoitajia kuin politikoitsijoita. Näin ollen hänen pyyntöönsä
helposti suostuttiin. Hän tuli heti Milanoon, astui sisälle
sairaalaan ja oli siellä ollut jo kolme kuukautta.

Mutta Renzon ilo jälleen nähdä hyvä luostariveljensä ei hetkeäkään
ollut täydellinen. Samassa kuin sai sen varmuuden, että tuo mies
todella oli Cristoforo, hänen pakostakin täytyi huomata, miten
muuttunut hän oli: vartalo kumarassa ja vaivojen painama; kasvot
kalpeat ja kuihtuneet, ja koko hänen olemuksessaan havaitsi uupunutta
luontoa, väsähtäneitä ja murtuneita ruumiinvoimia, jotka joka hetki
koettivat pysyä yllä hengenponnistuksen avulla.

Isä Cristoforokin tuijotti nuoreen mieheen, joka lähestyi häntä, ja
joka kädenliikkeellä, rohkeamatta sitä puheella tehdä, koetti saattaa
itsensä tunnetuksi.

-- Oi, isä Cristoforo, hän virkkoi, tultuaan tarpeeksi lähelle, jotta
hänet saattoi kuulla, ilman että hänen tarvitsi huutaa.

-- Sinä täällä! sanoi munkki, asettaen ruokakupin maahan ja nousten.

-- Miten voitte, isä, miten voitte?

-- Paremmin kuin niin monet poloiset, jotka näet täällä, vastasi
munkki.

Ja hänen äänensä oli raukea, kumea ja muuttunut, kuten kaikki muu.
Ainoastaan hänen silmänsä oli sama kuin ennen, jopa siinä oli
entistään vilkkaampi ja loistavampi välke. Kenties ihmisrakkaus,
yleväksi käyneenä pyrkimyksensä huipun saavutettuaan ja riemuiten
siitä, että lähestyi alkujuurtansa, oli noihin silmiin luonut
puhtaamman hehkun kuin se, jota ruumiin raihnaisuus hetki hetkeltä
siinä sammutti.

-- Mutta sinä, munkki jatkoi, kuinka olet täällä? Miten tulet noin
uhmailemaan ruttoa?

-- Minulla se jo on ollut, taivas olkoon kiitetty. Tulen tänne ...
etsimään ... Luciaa.

-- Luciaa! Onko Lucia täällä?

-- Hän on täällä; ainakin luotan Jumalaan, että hän vielä on täällä.

-- Onko hän jo vaimosi?

-- Oi, rakas isä, ei, ei hän ole vaimoni. Ettekö tiedä mitään siitä,
mikä on tapahtunut?

-- En, poikaseni. Sittenkuin Jumala poisti minut luotanne, en ole
saanut tietää teistä mitään. Mutta nyt, kun Hän on lähettänyt sinut
luokseni, en salaa, että olen hyvin halukas sitä kuulemaan. Mutta ...
vangitsemis-uhka?

-- Tiedätte siis, mitä kaikkea minulle siellä tekivät?

-- Mutta sinä, mitä sinä sitten olit tehnyt?

-- Kuulkaa; jos väittäisin tuona päivänä olleeni järkevä Milanossa,
valehtelisin. Mutta mitään pahaa en ole tehnyt.

-- Sen uskon, ja uskoin sen jo aikaisemminkin.

-- Voinko nyt siis kertoa teille kaiken?

-- Odota, sanoi munkki.

Ja poistuttuaan muutaman askeleen kojusta hän kutsui:

-- Isä Vittore.

Kotvan kuluttua ilmestyi nuori kapusiini-munkki, jolle hän sanoi:

-- Olkaa niin ystävällinen, isä Vittorio, ja valvokaa minunkin
puolestani potilasparkojamme, sillä aikaa kuin minä vetäydyn hieman
syrjään. Mutta jos joku minua tarvitsisi, niin kutsukaa minua.
Varsinkin tuo yksi! Jos hän näyttää vähintäkin tajun merkkiä, antakaa
minulle heti tieto, minä pyydän.

-- Olkaa huoleti, vastasi nuori munkki.

Ja vanhus palasi Renzon luo ja sanoi hänelle:

-- Menkäämme tänne sisälle. Mutta ... hän äkkiä lisäsi, pysähtyen ...
näytätpä hyvin uupuneelta, varmaankin tarvitset syödä.

-- Se on totta, sanoi Renzo; nyt kun minulle sitä muistutatte,
huomaan, etten vielä tänään ole syönyt.

-- Odota, sanoi munkki.

Hän otti toisen kupin ja täytti sen suuresta padasta. Palattuaan
hän ojensi sen ynnä lusikan Renzolle. Hän pyysi häntä istumaan
olkisäkille, jota käytti vuoteenaan. Sitten hän meni nurkassa olevan
tynnyrin luo ja laski siitä viiniä lasiin, minkä asetti vieraansa
edessä olevalle pienelle pöydälle. Hän tarttui sitten jälleen omaan
ruokakuppiinsa ja istuutui hänen viereensä.

-- Voi sentään, isä Cristoforo; teidänkö pitää tehdä tällaista. Mutta
olettehan te aina sama. Kiitän teitä sydämeni pohjasta.

-- Minua sinun ei pidä kiittää; tämä on köyhien omaisuutta, mutta
sinäkin olet tänä hetkenä tarvitsevainen. Mutta kerro nyt minulle,
mitä en tiedä, puhu minulle Lucia parasta; koeta puhua lyhyesti;
sillä aika on täperä ja on paljon tehtävää, kuten näet.

Nielauksien lomassa Renzo alkoi kertoa Lucian tarinaa: kuinka hän
oli otettu Monzan luostarin turviin, kuinka oli sieltä ryöstetty.
Kuullessaan mainittavan niin suuria kärsimyksiä ja vaaroja,
ajatellessaan, että hän itse oli ollut se, joka neuvoi viemään
viattoman tyttöparan tuohon luostariin, munkki vallan hengästyi;
mutta hän hengitti taas vapaammin kuullessaan, miten Lucia
ihmeellisesti oli pelastunut, palautettu äitinsä luo ja uskottu Donna
Prasseden huostaan.

-- Nyt aion puhua teille itsestäni, jatkoi Renzo.

Ja hän kertoi lyhyesti tuon kuuluisan päivän Milanossa ja pakonsa,
ja miten hän senjälkeen lakkaamatta oli ollut poissa kotoaan ja
miten hän nyt, kun kaikki oli mullin mallin, oli uskaliaasti kyllä
päättänyt palata; kuinka ei ollut tavannut Agnesea kotiseudullaan;
kuinka Milanossa oli saanut kuulla, että Lucia oli sairaalassa.

-- Ja nyt, näin hän päätti, olen täällä häntä etsimässä,
tiedustelemassa, vieläkö hän elää, ja ... huoliiko hän enää
minusta ... sillä joskus...

-- Mutta onko sinulla jotain viittauksia, minne hän sijoitettiin, kun
saapui tänne?

-- Ei ainoatakaan, rakas isä; ei muuta, kuin että hän on täällä, jos
yleensä on, minkä Jumala suokoon!

-- Voi, lapsiparka. Mutta millä tavoin olet täällä asiaasi
tiedustellut?

-- Olen kulkenut sinne tänne umpimähkään, mutta en ole nähnyt
juuri muuta kuin mieshenkilöitä. Olen kyllä ajatellut, että naiset
varmaankin ovat erityisessä paikassa, mutta en vielä ole voinut sitä
löytää. Jos niin on laita, niin neuvokaa se minulle.

-- Etkö tiedä, poikaseni, että pääsy sinne on kielletty miehiltä,
ellei heillä ole siellä vallan erityistä tehtävää?

-- No, mutta mitä sitten voi tapahtua?

-- Asetus on oikea ja pyhä, poikaseni. Ja jos kärsimysten paljous
ja ankaruus ei aina salli, että sitä tarpeellisen johdonmukaisesti
sovellutetaan, niin oikeuttaako tämä kunnon miestä sitä rikkomaan?

-- Mutta, isä Cristoforo. Lucian pitäisi olla vaimoni. Te tiedätte,
miten meidät on eroitettu; olen jo kärsinyt kaksikymmentä kuukautta,
ja olen kaiken tämän kestänyt kärsivällisesti. Olen tullut tänne
saakka, panemalla itseni alttiiksi niin monelle vaaralle, joista
toinen on ollut toistaan pahempi, ja nyt...

-- En tiedä, mitä sanoa, virkkoi munkki, vastaten enemmän omiin
ajatuksiinsa kuin nuorukaisen sanoihin. -- Tarkoituksesi on hyvä; ja
suokoon Jumala, että kaikki, joilla on vapaa pääsy tähän laitokseen,
käyttäytyisivät, kuten toivon sinun täällä käyttäytyvän. Jumala, joka
epäilemättä siunaa tuon sinun tunteesi järkähtämättömyyden, tuon
uskollisuuden, jota osoitat kaihotessasi ja etsiessäsi sitä henkilöä,
jonka Hän oli sinulle määrännyt, Jumala, joka on ihmisiä ankarampi,
mutta myös lempeämpi, ei ottane huomioon sitä, mikä saattaa olla
säännöistä poikkeavaa tuossa etsinnässäsi. Muista ainoastaan, että
käytöstavastasi täällä on meidän molempien tehtävä tili, luultavasti
ei ihmisille, mutta varmasti Jumalalle. Tule siis.

Näin sanottuaan hän nousi, ja Renzo lähti hänen mukanaan. Tämä
myönsi kyllä munkin puheen oikeaksi, mutta päätti nyt itsekseen olla
mainitsematta tuota Lucian lupausta, josta aikaisemmin oli aikonut
puhua.

-- Jos saa kuulla vielä senkin, oli Renzo ajatellut, hän varmaankin
vielä tekee muita estelyjä. Jos hänet löydän, ehdin aina puhua siitä;
tai ... ja siinä tapauksessa, mitä se hyödyttää?

Vietyään hänet kojun ovelle, joka oli pohjoiseen päin, munkki virkkoi:

-- Kuulehan: isämme Felice, joka on tämän sairaalan esimies,
johdattaa tänään tarkastuksenalaiseen eristyspaikkaan toisaalle ne
harvat, jotka täällä ovat parantuneet. Näet tuon keskellä olevan
kirkon ... ja nostaen luisevan ja vapisevan kätensä, hän viittasi
vasemmalle, missä synkässä autereessa haamoitti kappelin kupukatto,
joka pisti esiin yläpuolelle kurjia kojuja. Ja hän jatkoi:

-- Tuon ympärille he nyt kokoutuvat lähteäkseen kulkueena pois siitä
portista, josta sinä epäilemättä olet käynyt sisälle.

-- Kas! Sitä varten siis raivattiin tie vapaaksi.

-- Aivan oikein; ja luultavasti kuulit pari kellonsoittoa kappelista?

-- Kuulin yhden.

-- Se oli toinen. Kun kolmas kajahtaa, he ovat kaikki koolla. Isä
Felice pitää heille pienen puheen ja sitten hän lähtee matkaan
heidän kanssaan. Kun kuulet tuon kellonsoiton, mene sinne; asetu
tuon jonon taakse tielle, missä ketään häiritsemättä ja joutumatta
huomionesineeksi voit nähdä heidän kulkevan ohi; ja katso, katso
tarkkaan, onko Lucia joukossa. Jos Jumala ei ole sallinut, että
hän siinä on, niin tuolla puolella -- hän kohotti jälleen kätensä,
osoittaen sitä rakennuksen osaa, joka oli vastapäätä heitä -- tuo osa
rakennusta ja osa pihaa, joka on sen edessä, on naisten olopaikka.
Näet aitauksen, joka eroittaa tämän puolen siitä, mutta se on
paikoittain katkaistu ja toisin paikoin auki, niin ettei sinun ole
vaikea päästä sisälle. Jos kerran olet sisällä, etkä tee mitään,
mikä herättäisi epäluuloa, ei kukaan luultavasti tule sanomaan
sinulle mitään. Mutta jos sattumalta tehtäisiin estelyjä, sano että
isä Cristoforo ------sta sinut tuntee ja että hän vastaa sinusta.
Sieltä sinun on häntä etsiminen; ja etsi häntä louttamuksella
ja ... nöyrästi alistuen kohtaloosi; sillä muista, ettet ole tullut
tänne vähäistä etsimään, tiedustelet elävää ihmistä sairashuoneesta!
Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen nähnyt tämän poloisen
joukon vaihtuvan! Kuinka monta olen nähnyt kuljetettavan pois,
kuinka harvojen omin voimin lähtevän pois!... Mene, ja ole valmis
vastaanottamaan vaikeintakin...

-- Käsitänpä minäkin, keskeytti Renzo, kääntäen pois katseensa ja
vallan muuttuen kasvoiltaan: käsitän! Menen, etsin kaikki paikat
ympäri koko sairaalaa, ja ellen häntä löydä...

-- Ellet häntä löydä? sanoi munkki vakavan ja odottavan näköisenä ja
katse ankarana.

Mutta Renzo, jonka tuosta epäilyksestä uudelleen kiihtynyt viha
verhosi silmien valon, toisti ja jatkoi:

-- Ellen häntä löydä, niin ainakin tulen löytämään erään toisen. Joko
Milanosta, hänen kirotusta palatsistaan tai maailman ääristä, tai
helvetistä tulen löytämään tuon konnan, joka meidät on eroittanut.
Ilman tuota roistoa, olisi Lucia jo kaksikymmentä kuukautta ollut
vaimonani; ja jos meidät olisi määrätty kuolemaan, olisimme ainakin
kuolleet yhdessä. Jos tuo kirottu mies vielä on elossa, niin
totisesti minä hänet löydän...

-- Renzo! sanoi munkki, tarttuen häntä käsivarresta ja katsoen häneen
vielä ankarammin.

-- Ja jos löydän hänet, jatkoi nuori mies täydelleen vihansa
sokaisemana, ja ellei rutto jo ole hänelle antanut ansaittua
tuomiota... Ei enää ole se aika, jolloin raukkamainen mies rosvojensa
ympäröimänä voi saattaa ihmisiä epätoivoon ja sille nauraa. Nyt on
tullut se aika, jolloin ihmiset kohtaavat toisensa, katsoen toisiinsa
kasvoista kasvoihin: ja minä tulen totisesti jakamaan oikeutta.

-- Sinä onneton, huudahti isä Cristoforo, äänessä kokonaan entinen
täyteläs ja soinnukas kaiku. -- Sinä onneton!

Ja hänen rinnalle kallistunut päänsä oli kohonnut pystyyn, posket
punoittivat kuten ennen ja silmien liikunto oli omituisen hirvittävä.
-- Katso, onneton.

Ja puristaessaan ja heiluttaessaan rajusti Renzon käsivartta toisella
kädellään, hän heilutti toista edessään, osoittaen, mikäli saattoi,
ympärillään avautuvaa surkeata näkyä.

-- Katso, kuka on Se, joka rankaisee, kuka tuomitsee, eikä itse ole
tuomittu, kuka kurittaa ja antaa anteeksi! Mutta sinä, maan matonen,
tahdot jaella oikeutta! Tiedätkö sinä edes, mitä oikeus tahtoo sanoa?
Mene, onneton, mene! Toivoin, niin toivoin todella, että Jumala ennen
kuolemaani olisi antanut minulle sen lohdutuksen, että Lucia parkani
olisi elossa, että hänet näkisin ja että kuulisin hänen lupaavan
lähettävänsä rukouksen kohti hautaa, jossa tulen lepäämään. Mene,
sinä olet riistänyt minulta tämän toivon. Jumala ei suinkaan ole
jättänyt häntä tänne maan päälle sinua varten, eikä sinulla kai ole
julkeutta luulla ansaitsevasi Jumalalta lohdutusta. Hän on ajatellut
Luciaa, sillä hän on niitä sieluja, joille on varattu ijäinen
lohdutus. Mene, minulla ei ole aikaa sinua kauempaa kuunnella!

Ja näin sanottuaan hän työnsi luotaan Renzon käsivarren ja läksi
kulkemaan erästä sairaan kojua kohti.

-- Voi, isä! sanoi Renzo, seuraten häntä rukoilevan näköisenä;
tahdotteko syöstä minut luotanne tällä tavalla?

-- Kuinka! vastasi kapusiinilainen, ääni yhtä ankarana. Julkeatko
vaatia, että minä riistäisin aikaa noilta ahdistuneilta, jotka
odottavat, että puhuisin heille Jumalan anteeksiannosta,
kuunnellakseni sinun raivonpurkauksiasi, kostontuumiasi? Kuuntelin
sinua, kun pyysit lohdutusta ja neuvoa; olen jättänyt toisen
rakkaudentyön toisen vuoksi. Mutta nyt, kun sydämesi uhkuu
kostonhalua, mitä minusta tahdot? Mene tiehesi! Olen nähnyt täällä
kuolevan loukattujen, jotka antoivat anteeksi, sortajien, jotka
vaikeroivat, kun eivät voineet nöyrtyä loukattujen edessä. Olen
itkenyt sekä edellisten, että jälkimäisten kanssa. Mutta mitä voin
tehdä sinun kanssasi?

-- Oi, annan hänelle anteeksi! Annan todella hänelle anteeksi ja
ainaiseksi, huudahti nuori mies.

-- Renzo, sanoi munkki jo hieman lempeämpänä. Ajattelehan vähän, ja
sano minulle, kuinka monta kertaa jo olet antanut hänelle anteeksi?

Ja odotettuaan hetken saamatta vastausta, hän painoi äkkiä alas
päänsä ja jatkoi, ääni vielä lauhtuneempana:

-- Tiedät, miksi kannan tätä pukua?

-- Sen tiedän, vastasi Renzo.

-- Minäkin olen vihannut, minä, joka olen sinua soimannut sanasta,
ajatuksesta; sen miehen, jota vihasin, jota vihasin sydämeni pohjasta
ja kauan, sen miehen minä tapoin.

-- Niin, mutta hän oli tuollainen pöyhkeä julmuri, tuollainen...

-- Vaiti, keskeytti munkki; luuletko, että, jos olisi olemassa
pätevää syytä, minä en olisi sitä kolmenkymmenen vuoden ajalla
löytänyt? Oi, jospa voisin siirtää sinun sydämeesi sen tunteen, jota
senjälkeen alati olen kokenut, ja yhä vielä koen tuohon mieheen
nähden, jota vihasin. Jospa sen voisin! Mutta Jumala sen voi, Hän
sen tehköön!... Kuule, Renzo. Hän tahtoo suoda sinulle enemmän
hyvää, kuin mitä itse itsellesi suot. Sinä olet voinut tuumia
kostoa, mutta Hänellä on tarpeeksi sääliä sinua siitä estääkseen.
Hän osoittaa sinulle armoa, jota eräs toinen ei ole ansainnut.
Sinä tiedät ja olet monesti sanonut, että hän voi hillitä sortajan
käden; mutta tiedä myös, että hän voi pysäyttää kostonhimoisenkin
käden. Ja luuletko sinä, että kun olet köyhä, kun sinua on loukattu,
luuletko ettei Hän silti voi sinulta puolustaa ihmistä, joka on
luotu Hänen kuvansa mukaan? Luuletko, että Hän antaisi sinun tehdä
kaikkea, mitä ikinä haluat? Ei, sanon minä. Mutta tiedätkö, mitä voit
tehdä? Saatat vihata ja syöstä itsesi turmioon. Saatat huonoilla
tunteillasi itsestäsi poistaa kaiken siunauksen. Sillä miten asiasi
onnistunevatkin, mikä onni saattaneekin sinulle hymyillä, niin ole
varma siitä, että kaikki on kääntyvä sinulle rangaistukseksi, kunnes
olet antanut anteeksi ja antanut anteeksi niin perinpohjin, ettet
enää voi toistaa: tulen antamaan hänelle anteeksi.

-- Niin, niin, sanoi Renzo liikutettuna ja vallan hämillään.
Ymmärrän, etten koskaan todella ole antanut hänelle anteeksi.
Ymmärrän, että olen puhunut kuin järjetön elukka, enkä kuin kristitty
ihminen. Mutta nyt, armollisen Jumalan avulla annan hänelle anteeksi
oikein sydämeni pohjasta.

-- Entä jos hänet näkisit?

-- Rukoilisin Jumalaa antamaan minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä
ja liikuttamaan hänen sydäntänsä.

-- Etkö muistaisi, ettei Herra ole käskenyt meidän ainoastaan
antaa anteeksi vihamiehillemme, vaan on myös käskenyt meidän heitä
rakastaa? Muistaisitko, että Jumala on rakastanut tuotakin miestä,
niin että on hänenkin edestään kärsinyt ristinkuoleman?

-- Muistaisin, Hänen avullaan.

-- No hyvä, seuraa minua. Sanoit: tulen hänet löytämään, ja todella
olet hänet löytävä. Tule, niin saat nähdä, ketä kohtaan olet
saattanut säilyttää vihaa sydämessäsi, kelle olet voinut toivoa
pahaa, kelle sitä tahdoit tehdä, mitä elämää sinä herrana tahdoit
vallita ja määrätä.

Ja tartuttuaan Renzon käsivarteen ja puristettuaan sitä niin vahvasti
kuin vahva nuori henkilö, hän läksi liikkeelle. Ja rohkenematta
mitään kysyä, Renzo seurasi häntä.

Ensimäinen, mitä katse sisään astuttaessa kohtasi, oli taustalla
oljilla istuva potilas, mutta se ei ollut arveluttavan sairas, jopa
se saattoi olla lähellä toipumistakin. Nähdessään isä Cristoforon,
hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: ei.

Munkki painoi alas päänsä surullisen ja alistuvan näköisenä.

Tällävälin Renzo antoi katseensa uteliaana ja levottomana
kiertää muihin kojussa oleviin, näki kolme tai neljä potilasta,
eroitti niistä yhden, joka makasi patjalla käärittynä komeaan
aatelisvaippaan, kuin peitteeseen. Hän tähysti häntä, tunsi Don
Rodrigon ja peräytyi. Mutta munkki antoi hänen uudelleen tuta kätensä
kovaa puristusta, veti hänet tuon vuoteen ääreen, ja ojentaen kättään
sen yli osoitti sormellaan siinä makaavaa miestä.

Tuo poloinen mies loikoi siinä liikkumattomana, silmät levällään,
mutta katse tylsänä; kasvot kelmeät, täynnä mustia pilkkuja, huulet
mustat ja turvonneet. Olisi luullut niitä kuolleen kasvoiksi,
ellei raivokas vavahteleminen olisi ilmaissut sitkeätä elinvoimaa.
Rinta kohoili tavan takaa vaivaloisesti hengittäen; ja oikea
käsi, joka pisti esiin vaipan alta, puristi tätä sydämen kohdalta
suonenvedon-tapaisesti sormilla, jotka olivat kuolon kalpeat ja
päistään tummat.

-- Nyt näet, sanoi munkki matalalla ja vakavalla äänellä. Se voi olla
rangaistusta, mutta myös armoa, Sama tunne, mikä sinulla nyt on tuota
miestä kohtaan, joka sinua on loukannut, on oleva eräänä päivänä
sinua kohtaan Jumalalla, jota sinä olet loukannut. Siunaa häntä,
ja sinä olet oleva siunattu. Neljä päivää hän jo on ollut täällä
tajuihinsa tulematta. Ehkä Herra on valmis suomaan hänelle katumuksen
hetken, mutta on kenties tahtonut, että sinä sitä rukoilisit. Ehkä
Hän tahtoo, että sinä sitä rukoilisit tuon viattoman naisen kanssa.
Kenties Hän myöntää armon yksistään sinun, ahdistuneen ja nöyrästi
alistuvan miehen rukoukselle. Kenties tuon miehen ja sinun pelastus
tänä hetkenä riippuu sinusta, anteeksiantamuksen tunteesta,
säälistä ... rakkaudesta!

Hän vaikeni; ja pannen kätensä ristiin, hän kumarsi päänsä niiden yli
ja rukoili...

Renzo teki samoin.

He olivat jonkun hetken olleet tässä asennossa, kun kolmas
kellonsoitto kajahti. Molemmat läksivät liikkeelle, ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta, ja astuivat ulos kojusta. Toinen ei
kysellyt, toinen ei vakuuttanut; heidän kasvonsa puhuivat.

-- Mene nyt, virkkoi munkki, mene valmiina vastaanottamaan mitä ikinä
saattaa tulla, joko vastaanottamaan armoa tai uhrausta ja ylistämään
Jumalaa, mikä lieneekin etsintäsi tulos. Ja miten käyneekin, tule
tuomaan minulle siitä tietoa: sitten me yhdessä kiitämme Herraa.

Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli
tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa
kauempana.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että
kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina
hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don
Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo
sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita
toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun
kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean
sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon
tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä
hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen
hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut
tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.

Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan
korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä
rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja
pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli
kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen
kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa
kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli
kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty
alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein
jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen
tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu;
mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa
rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.

Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen
ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan
kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien
kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo
hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.

Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän,
kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli
hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta
huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja
päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä.
Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen
hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä
eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne
kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta
nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä
tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli
tämän osan tuota juhlallista puhetta:

-- Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat
poistuneet tuosta.

Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa
San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan
oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. -- Luokaamme ympärillemme
säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta
jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on
määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen
joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu!
Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa,
siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on
tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt,
ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on
ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta,
ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien
elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin,
kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden,
että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja
avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa
olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme
ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja
varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan,
tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat
poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä
meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä
meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet
tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että
poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä
heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin
täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän
poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme,
jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään
elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat
saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen
käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette
jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset
ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä
ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.

Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli
kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan
panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän
hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli
sanottavaa.

-- Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta,
jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään
etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän
teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet
tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet
meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan
kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen
kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä
ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte,
on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos
vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille
on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala
antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.

Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.

Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme
ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta
hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies,
joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli
todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää
arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin
todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se
vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet
noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen
heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen
miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa
näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin,
kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa -- nämä ihmiset, sanon minä,
luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin!
Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin,
nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän
laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti
teki tilaa, kulki sen etunenään.

Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi
niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi
syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi
piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään,
sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen
luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä
hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.

Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen
edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta.
Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö,
joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka
noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään
noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja
vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset,
suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat
pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen
kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden
äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme
olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä
olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka
riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono
kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa
toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina
vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan
joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää
jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta
kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen
ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä
poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi
tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon
jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä
toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon
osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että
Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan
häneltä jäi näkemättä.

Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin
edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin
asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki,
vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.

Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen
avustajaksi sairaalan johdossa.

Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei
ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten
useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan.
Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian
sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi
levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja
heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki
siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle
hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan
puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja,
huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen
tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun
ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä
kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä
ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata
myötätuntoisuutta.

Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin
ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt,
ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki
oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja
se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut.
Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten
osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen
kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna;
vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui,
että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua
varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko
joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä
ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman
vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä.
Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi
vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä
kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita
kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja
autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin
uudenlaista sääliä ja kauhua.

Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun
kuuli takanaan huudettavan: -- Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan.
Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään
todella viittasi hänelle huutaen:

-- Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty
puhdasta.

Renzo älysi heti, keneksi häntä luultiin ja että kulkunen oli
väärinkäsityksen aiheuttaja. Hän oli harmissaan siitä, että oli
yksinomaan ajatellut niitä ikävyyksiä, jotka tämän merkin avulla oli
välttävä, eikä niitä, jotka sen kautta oli kohtaava. Ja heti hän
mietti keinoa mitä pikimmin päästä pakoon tuolta henkilöltä. Hän
nyökäytti hänelle moneen kertaan ja kiireisesti päätään, ikäänkuin
huomauttaakseen hänelle, että oli ymmärtänyt ja että aikoi totella.
Ja hän väistyi pois hänen näkyvistään, pujahtaen kojujen väliin.

Kun luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän päätti heti vapautua
esineestä, joka oli saattanut hänet pulaan. Ja tehdäkseen tämän
tempun ilman että häntä huomattiin, hän meni pieneen solaan, joka
jäi kahden, niin sanoakseni selin toisiinsa olevan kojun väliin. Hän
kumartui hihnaa irroittamaan ja kun hän näin nojasi päätään toisen
kojun olkiseinään, sisältä kuuluva ääni kajahti hänen korvaansa...

-- Oi taivas, onko se mahdollista. Koko hänen sielunsa on siirtynyt
hänen korvaansa, hänen hengityksensä keskeytyy: -- Niin, niin, se on
tuo ääni!...

-- Mitä pelkäisimme? sanoi tämä suloisen lempeä ääni; olemmehan
kestäneet paljon pahempaa kuin ukonilmaa. Hän, joka on suojellut
meitä tähänasti, tulee meitä nytkin suojelemaan.

Se, ettei Renzo nyt ääneensä huudahtanut, ei johtunut pelosta
joutua huomatuksi, vaan siitä, että hän oli vallan hengästynyt.
Hänen polvensa huojuivat hervottomina, hänen silmänsä himmenivät.
Mutta tätä kesti ainoastaan hetken. Seuraavassa tuokiossa hän oli
jalkeillaan, entistään vilkkaampana ja virkeämpänä. Kädenkäänteessä
hän kiersi kojun, saapui sen ovelle, näki sen, joka äsken oli
puhunut, näki hänet kumartuneena vuodepahaisen yli. Tämä nainen
kääntyy melua kuullessaan, katsoo ja luulee näkevänsä edessään
harhanäyn; hän katsoo tarkemmin ja huutaa:

-- Oi, laupias Jumala!

-- Lucia, olen sinut löytänyt. Sinähän se todella olet! olet elossa!
huudahti Renzo, lähestyen vallan vapisevana.

-- Oi, laupias Jumala! toisti vielä ankarammin vavisten Lucia. Sinä?
Mitä tämä merkitsee? Millä tavoin? ... miksi?... Rutto!

-- Minulla se on ollut. Entä sinulla?

-- Minulla myöskin. Ja äitini?...

-- En ole häntä nähnyt, hän kun on Pasturossa; luulen kuitenkin,
että hän voi hyvin. Mutta sinä ... kuinka vielä olet kalpea! Kuinka
näytät heikolta! Mutta olet kuitenkin parantunut, eikö totta, olethan
parantunut?

-- Herra on tahtonut vielä jättää minut tänne maailmaan. Mutta voi,
Renzo, miksi olet sinä täällä?

-- Miksi? sanoi Renzo yhä enemmän lähestyen. Kysyt minulta: miksi.
Miksi minun siis on täytynyt tänne tulla? Tarvitseeko minun sitä
sinulle sanoa? Ketä toista maailmassa minä voisin ajatella kuin
sinua? Eikö nimeni enää ole Renzo? Etkö sinä enää ole Lucia?

-- Oi, mitä sanot!... Mutta eikö äitini ole kirjoituttanut sinulle?

-- On, onpa hän todella minulle kirjoituttanut. Kauniita asioita
totisesti kurjalle ahdistuneelle, pakolaiselle, joka ei ainakaan
koskaan ole sinulle tehnyt mitään pahaa.

-- Mutta Renzo! Renzo! kun tiesit ... miksi tulit, miksi?

-- Miksikö tulin? Oi, Lucia! miksi tulin, sanot minulle. Niin monet
lupaukset annettuamme. Emmekö siis enää ole samat kuin ennen? Etkö
siis enää muista? Mikä vielä puuttui?

-- Oi, Herra! huudahti suruisena Lucia, pannen kädet ristiin ja
luoden katseet taivaaseen; miksi et ole osoittanut minulle sitä
armoa, että olisit korjannut minut luoksesi!... Oi, Renzo! Mitä
oletkaan tehnyt? Olinhan jo alkanut toivoa, että aikaa voittaen
olisit minut unhoittanut...

-- Kaunis toivo! Kauniita seikkoja, jotka lausut minulle noin vasten
kasvoja!

-- Oi, mitä olet tehnyt! Ja tässä paikassa! keskellä tätä kurjuutta!
keskellä näitä näkyjä! Täällä, missä kuolema on alituisena vieraana,
täällä olet voinut!...

-- Niiden puolesta, jotka kuolevat, tulee rukoilla Jumalaa ja toivoa,
että he menevät autuuden asuntoihin. Mutta ei ole silti oikein, että
niiden, jotka elävät, täytyisi elää epätoivoisina...

-- Mutta Renzo! Renzo! Et ajattele, mitä sanot. Lupaus Neitsyt
Marialle!... Pyhä lupaus!

-- Ja minä, minä sanon sinulle, että ne ovat lupauksia, joilla ei ole
mitään pätevyyttä.

-- Oi, taivaan Herra! Mitä sanot? Missä olet ollut tällä aikaa? Kenen
kanssa olet seurustellut? Kuinka puhut?

-- Puhun kuin hyvä kristitty ainakin. Ja Pyhästä Neitsyestä minulla
on ollut parempi käsitys kuin sinulla; sillä uskon, ettei hän huoli
lupauksista, jotka syöksevät lähimäisen turmioon. Jospa Neitsyt
olisi puhunut, silloin olisi toisin. Mutta mitä tämä kaikki on ollut
muuta kuin sinun mielijohteesi? Tiedätkö, mitä sinun pitäisi Neitsyt
Marialle luvata? Sinun tulee luvata, että ensimäisen tyttäremme
nimeksi panemme: Maria. Sellaista lupausta olen minäkin heti valmis
tekemään. Tällaiset seikat tuottavat ainakin paljon enemmän kunniaa
Pyhälle Neitsyelle; nämä ovat sellaisia hartauden ilmauksia, joissa
on järkeä ja jotka eivät vahingoita ketään.

-- Ei, ei; älä puhu noin. Sinä et tiedä, mitä puhut. Et tiedä mitä
pyhän lupauksen antaminen tietää. Sinä et ole ollut sellaisessa
tilassa, sinä et ole sitä kokenut. Mene, mene, taivaan nimessä!

Ja hän pakeni rajusti hänen luotaan, palaten viheliäisen vuoteen luo.

-- Lucia! sanoi Renzo, paikaltaan liikkumatta: sano minulle ainakin,
sanohan: ellei olisi tuota syytä, olisitko sama minulle?

-- Sinä sydämetön mies! vastasi Lucia, kääntyen pois ja vaivoin
pidättäen kyyneleitä. Jos saisit minut lausumaan turhia sanoja,
sanoja, jotka minulle tekisivät pahaa, sanoja, jotka kenties olisivat
syntejä, olisitko silloin tyytyväinen? Mene, mene pois, unhoita
minut; näkeehän selvästi, ettei meitä oltu suotu toisillemme! Tuolla
ylhäällä näemme toisemme jälleen. Emmehän enää niin kauan viivy tässä
maailmassa. Mene: koeta saattaa äitini tietoon, että olen parantunut,
että olen kohdannut hyväsydämisen ihmisen, tämän kunnon vaimon,
joka on minulle äidin sijaisena. Sano hänelle, että toivon hänen
säästyvän tästä pahasta, ja että näemme toisemme milloin ja miten
Jumala tahtoo. Mene, taivaan nimessä, äläkä enää ajattele minua ...
muulloin, kuin Jumalaa rukoillessasi.

Ja kuten henkilö, jolla ei enää ole muuta sanottavaa ja joka ei tahdo
enää mitään kuulla, kuten henkilö, joka tahtoo paeta vaaraa, hän
vetäytyi vielä lähemmäksi vuodetta, missä oli tuo vaimo, josta oli
puhunut.

-- Kuule minua, Lucia, kuule! sanoi Renzo, kuitenkaan lähestymättä.

-- En, en; poistu, minä rukoilen.

-- Kuule; isä Cristoforo...

-- Mitä?

-- On täällä.

-- Täällä? Missä? Miten sen tiedät?

-- Puhuin hänen kanssaan juuri äsken. Olinpa kauankin hänen
seurassaan. Ja hänenkaltaisensa hengenmies tuntuu minusta...

-- Hän on täällä? Varmaankin auttamassa potilasparkoja. Mutta onko
hänellä ollut rutto?

-- Oi, Lucia, minä sitä suuresti pelkään.

Ja sillävälin kuin Renzo epäröi lausua tuota hänelle niin tuskallista
sanaa, joka varmasti oli koskeva yhtä kipeästi Luciaan, tämä oli
uudelleen poistunut vuoteen äärestä ja lähestyi Renzoa, joka virkkoi:

-- Pelkään, että hänellä se on paraikaa.

-- Oi tuota pyhää miesparkaa! Mutta mitä sanon, me olemme päinvastoin
surkuteltavia. Miten on hänen laitansa? Onko hän vuoteessa?
Hoidetaanko häntä?

-- Hän on ylhäällä, kulkee ympärillä ja auttaa toisia. Mutta jos
hänet näkisit, miten kalpea hän on, miten vaivaloisesti hän pysyy
pystyssä. Niitä on jo nähnyt niin paljon, ettei ollenkaan voi
erehtyä...

-- Oi Jumalani. Ja hän on täällä?

-- Täällä, ja varsin lähellä; vähän pitemmän matkan päässä kuin sinun
kodistasi minun majalleni ... jos muistat.

-- Oi, Pyhä Neitsyt...

-- No niin, vähän kauempana. Ja voit ajatella, että olemme puhuneet
sinusta! Hän sanoi minulle paljon asioita... Ja jos tietäisit, mitä
hän minulle näytti. Mutta ensin tahdon sanoa sinulle, mitä hän aluksi
sanoi minulle, aivan itsestään. Hän sanoi minun tekevän oikein siinä,
että tulin sinua etsimään, ja Herralle olevan hyvin mieluista, että
nuori mies menettelee sillä tavoin, sekä tahtovansa kernaasti auttaa
minua löytämään sinut; kuten todella on tapahtunutkin. Mutta onhan
hän pyhä mies. Siinä siis näet!

-- Mutta jos hän on puhunut niin, johtuu se siitä, ettei hän tiedä...

-- Mitäpä hän voisi tietää seikoista, jotka sinä olet tehnyt omasta
päästäsi, ilman ohjetta ja kysymättä kenenkään neuvoa. Kunnon mies,
järkevä mies kuin hän ei ikinä tule ajatelleeksi mokomia seikkoja.
Mutta mitä hän minulle näyttikään!...

Ja nyt hän kertoi käyntinsä tuossa kojussa. Vaikka Lucian aistit
ja henki tässä olopaikassa olivatkin pakosta tottuneet mitä
voimakkaimpiin mielenliikutuksiin, hän kuitenkin oli kokonaan kauhun
ja säälin valtaama.

-- Ja siinäkin tilaisuudessa hän puhui kuin pyhä mies ainakin, jatkoi
Renzo. Hän sanoi, että Herra kenties on päättänyt armahtaa tuota
onnetonta... -- nyt en voi antaa hänelle muuta nimeä -- mutta tahtoo,
että me yhdessä rukoilemme hänen puolestaan... Yhdessä! Kuulitko?

-- Niin, niin; tietysti rukoilemme, siellä, minne Herra tahtoo että
kummankin tulee asettua. Rukouksemme Hän kyllä osaa yhdistää.

-- Mutta mainitsenhan sinulle hänen omat sanansa...

-- Mutta Renzo, hän ei tiedä...

-- Mutta etkö käsitä, että kun pyhä mies puhuu, se merkitsee, että
Herra panee hänet puhumaan, ja ettei hän olisi puhunut niin, ellei
asianlaita todella olisi siten... Ja tuon onnettoman sielu? Olenhan
minä rukoillut ja tulen vielä rukoilemaan hänen puolestaan; täydestä
sydämestä olen rukoillut, vallan kuin hän olisi ollut veljeni. Mutta
millainen tuleekaan olemaan hänen tilansa toisessa maailmassa, ellei
tässä maailmassa selvitetä sitä seikkaa, korjata sitä pahaa, jonka
hän on tehnyt? Jos sinä tulet järkiisi, on kaikki oleva entisellään.
Mikä on ollut, se on ollutta; hän on saanut rangaistuksensa jo täällä
alhaalla...

-- Ei, Renzo, ei. Jumala ei tahdo, että me tekisimme pahaa,
antaaksemme Hänelle tilaisuuden osoittaa armoa; jätä tämä Hänen
toimeksensa. Meidän tehtävämme on Häntä rukoilla. Jos olisin kuollut
tuona kauheana yönä, eikö Jumala voisikaan hänelle antaa anteeksi?
Mutta en olekaan kuollut, olen pelastettu...

-- Entä äitisi, tuo Agnese parka, joka on aina suonut minulle niin
hyvää, ja jolla oli yksi ainoa toive, nimittäin nähdä meidät miehenä
ja vaimona, eikö hänkin sinulle sanonut, että tuo on nurinkurinen
päähänpisto? Hän, joka on saanut sinut järkeväksi toistekin, hän kun
muutamissa seikoissa ajattelee oikeammin kuin sinä.

-- Äitini! Tahdotko, että äitini neuvoisi minua rikkomaan pyhän
lupaukseni? Mutta Renzo, olet vallan suunniltasi.

-- Voi, mitä minun pitää sinulle enää sanoa? Te naiset, tällaisia
asioita te ette kykene ymmärtämään. Isä Cristoforo pyysi minua
palaamaan luokseen kertomaan, olenko löytänyt sinut. Menen sinne,
niin saamme kuulla, mitä hän sanoo...

-- Niin, niin; mene tuon pyhän miehen luo; sano, että rukoilen hänen
puolestaan, ja että hän rukoilisi minun puolestani, minä kun sitä
niin suuresti tarvitsen. Mutta taivaan rakkauden nimessä, sieluni
autuuden nimessä, älä enää tule tänne, tekemään minulle pahaa,
minua ... kiusaamaan. Isä Cristoforo osaa sinulle selittää asiat
ja saattaa sinut jälleen järkiisi; hän on rauhoittava sydämesi.

-- Rauhoittava sydämeni! Mitä siihen tulee, niin karkoita kokonaan
se ajatus mielestäsi. Johan kirjoitutit minulle tuon kamalan sanan;
ja minä itse parhaiten tiedän, kuinka suuresti se on saattanut
minut kärsimään. Ja nyt vielä sinulla on sydäntä sitä minulle
sanoa! Mutta minä sanon sinulle päinvastoin, ettei minun sydämeni
koskaan tule rauhoittumaan. Sinä tahdot unhoittaa minut; mutta
minä en tahdo koskaan unhoittaa sinua. Ja minä sinulle vakuutan,
että jos sinä saatat minut mielettömäksi, en enää koskaan saa
järkeäni takaisin. Hiiteen silloin ammatti, hiiteen siivo elämä!
Sinä tahdot pakoittaa minut elämään raivopäänä koko elinikäni, ja
raivokkaana minä totisesti tulen elämään... Ja tuo onneton miesparka!
Jumala tietää, olenko siinä tapauksessa antanut hänelle anteeksi
sydämeni pohjasta; mutta sinä... Tahdotko siis saattaa minut ikäni
ajattelemaan, että ellei häntä olisi ollut... Lucia, sanoit, että
minun täytyy sinut unhoittaa! Mutta mitä on minun tekeminen? Ketä
luulet minun ajatelleen koko tämän ajan?... Ja niin monen seikan,
niin monen lupauksen jälkeen. Mitä olen sinulle tehnyt, sittenkuin
erosimme? Senkö vuoksi, että olen paljon kärsinyt, sinä minua näin
kohtelet? Senkö tähden, että minulla on ollut onnettomuuksia, että
maailma on minua vainonnut, että olen oleskellut niin kauan poissa
synnyinseuduiltani, suruissani, kaukana luotasi? Senkö vuoksi, että
ensi hetkenä, kun olen voinut, olen tullut sinua etsimään?

Kun itku salli Lucian puhua, hän huudahti uudelleen pannen kätensä
ristiin ja kohottaen taivasta kohti kyynelten peittämät silmänsä.

-- Oi kaikkein pyhin Neitsyt, tule avukseni! Tiedät, etten tuon
kamalan yön jälkeen ole viettänyt tällaista hetkeä. Autoit minua
silloin, auta minua nytkin!

-- Niin, Lucia; teet oikein avuksihuutaessasi pyhää Neitsyttä. Mutta
miksi luulet, että hän, joka on niin hyvä, joka on armeliaisuuden
äiti, voisi tuntea tyydytystä siitä, että sallisi meidän kärsiä? Minä
ainakin luulisin ... sananko vuoksi, jonka tulit lausuneeksi hetkenä,
jolloin et tietänyt, mitä sanoit? Luuletko, että hän silloin auttoi
sinua, jättääkseen meidät sittemmin pulaan?... Jos tämä nyt vaan on
sinun puoleltasi veruke; jos minä sittemmin mahdollisesti olen käynyt
sinulle vastenmieliseksi ... niin sano se minulle ... puhu suoraan.

-- Armahda, Renzo, sääli minua, rakkaiden vainajien nimessä,
lopeta jo; älä surmaa minua... Se ei olisi sopiva hetki. Mene isä
Cristoforon luo, pyydä häntä sulkemaan minut rukouksiinsa ... äläkä
enää palaa tänne, älä enää palaa tänne...

-- Menen, mutta älä luule, etten palaisi. Vaikka olisit maailman
äärissä, niin palaan sittenkin.

Ja hän katosi.

Lucia meni istumaan, tai oikeammin vajosi maahan, vuoteen viereen; ja
nojaten siihen päänsä, hän yhä edelleen itki katkerasti.

Vaimo, joka siihenasti oli ollut korvat ja silmät auki, kuitenkaan
sanaakaan hiiskumatta, kysyi nyt, mikä oli tuo ilmestys, mitä
merkitsivät tuo kiistely ja nuo kyynelet.

Mutta kenties lukija puolestaan kysyy, kuka oli tämä nainen.
Tyydyttääksemme tätä toivomusta ei meidän tarvitse tuhlata monta
sanaa.

Hän oli varakas kauppiaan vaimo, noin kolmenkymmenvuotias.

Muutaman päivän kuluessa hän oli nähnyt kodissaan kuolevan miehensä
ja kaikki lapsensa. Saatuaan vuorostaan ruton kotvan aikaa myöhemmin,
hänet oli siirretty sairaalaan ja viety asustamaan tuohon kojuun
samaan aikaan kuin Lucia, joka voitettuaan huomaamattaan taudin
ankarimman puuskan ja vaihdettuaan, niinikään huomaamattaan, moneen
kertaan seuraa, alkoi parantua ja jälleen tulla tajuihinsa; sillä
taudin alusta, vielä ollessaan Don Ferranten talossa, hän oli
kokonaan menettänyt tajunsa. Tuohon pieneen majaan ei mahtunut muuta
kuin kaksi asujaa. Ja näiden kahden suruisen, hylätyn, niin suuren
joukon keskellä eristetyn olennon välillä oli syntynyt läheinen
ystävyys ja kiintymys, joka tuskin olisi voinut syntyä pitkällisestä
seurustelusta.

Lyhyen ajan kuluttua Lucialla oli tilaisuus hoitaa toveriaan, joka
oli mitä surkeimmassa tilassa. Nyt, kun tämäkin oli voittanut
vaaran, he pitivät toisilleen seuraa, rohkaisivat toinen toistaan ja
valvoivat toinen toisensa tarpeita. He olivat toisilleen luvanneet,
että ainoastaan yhdessä läksisivät pois sairaalasta, jopa olivat
sopineet, etteivät sittenkään enää koskaan eroaisi. Kauppiaan leski,
joka oli jättänyt veljensä, terveyslautakunnan tarkastajan, haltuun
talonsa, myymälänsä ja rahansa, mitkä kaikki olivat hyvässä kunnossa,
oli jäävä yksin ja alakuloisena omistava enempää, kuin mitä tarvitsi
mukavasti elääkseen, minkä vuoksi tahtoi luokseen Luciaa, tyttärenä
tai sisarena. Saattaa kuvitella kuinka kiitollisena tälle vaimolle
ja Kaitselmukselle Lucia oli suostunut tähän ehdoitukseen. Mutta
ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kunnes oli saapa tietoja äidiltään ja
kuulla, kuten toivoi, hänen mielipiteensä asiasta.

Muuten hän, harvapuheinen kun oli, ei koskaan ollut leskelle puhunut
sanaakaan aviolupauksestaan, eikä muista omituisista seikkailuistaan.
Mutta nyt, ollen näin suuren mielenliikutuksen alaisena, hän tunsi
ainakin yhtä paljon tarvetta avata sydäntään, kuin mitä toinen tunsi
halua kuulla hänen tunnustuksiaan. Ja puristaen molemmin käsin
toverinsa kättä, hän heti ryhtyi tyydyttämään toisen pyyntöä, ilman
muuta estettä, kuin minkä nyyhkytykset silloin tällöin asettivat
hänen kertomukselleen.

Tällävälin Renzo täyttä vauhtia juoksi Cristoforon olopaikkaa kohti.
Hieman tarkattuaan ja vähän juostuaan eksyksiin, hän viimein saapui
sinne. Hän löysi kojun, mutta ei tavannut sieltä munkkia. Mutta
samoillessaan sinne tänne ja tähysteltyään eri tahoille, hän näki
hänet kojussa, kumartuneena melkein maahan asti, antamassa viimeistä
lohdutusta kuolevalle. Renzo pysähtyi ja odotti ääneti. Kotvan
senjälkeen hän näki hänen sulkevan tuon poloisen silmät, sitten
polvistuvan, rukoilevan hetken ja nousevan.

Silloin Renzo meni hänen luokseen.

-- Kas, sanoi munkki, nähdessään hänen tulevan. No miten on?

-- Hän on siellä; olen löytänyt hänet!

-- Missä tilassa hän on?

-- Parantunut, tai ainakin ylhäällä vuoteesta.

-- Jumala olkoon kiitetty.

-- Mutta ... sanoi Renzo, tultuaan häntä tarpeeksi lähelle,
voidakseen puhua puoliääneen: on olemassa toinen vaikeus.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan että... Tiedättehän miten hyvä tuo tyttöparka on; mutta
joskus hän on hieman itsepäinen. Niin monen lupauksen jälkeen,
kaiken sen jälkeen, minkä tekin tiedätte, hän nyt sanoo, ettei voi
tulla vaimokseni, hän kun sanoo, nähkääs, että hän tuona kuuluisana
kauhunyönä sai päänsä pyörälle, ja on, nähkääs, niin sanoakseni
pyhittänyt itsensä Neitsyt Marialle. Seikkoja, joissa ei ole tervettä
järkeä, eikö totta? Seikkoja, jotka voivat olla hyviä, jos niitä
oikein ymmärtää tehdä; mutta meille, yksinkertaisille ihmisille,
jotka emme tiedä, miten ne oikein ovat tehtävät ... eikö totta, ne
ovat järjettömiä.

-- Sanoppas, onko hän kaukana täältä?

-- Ei suinkaan; muutaman askeleen päässä kappelin tuolla puolen.

-- Odota minua tässä hetkinen, sanoi munkki, ja sitten menemme sinne
yhdessä.

-- Varmaankin sitten saatte hänet järkiinsä...

-- En tiedä mitään, poikaseni; minun täytyy kuulla, mitä hänellä
itsellä on minulle sanottavaa.

-- Ymmärrän, sanoi Renzo.

Ja katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen
miettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä
kuin edellä.

Munkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä
vieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi
sieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:

-- Menkäämme.

Ja hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää
aikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni
sinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:

-- Ei mitään! Rukoilkaamme.

Sitten hän virkkoi:

-- Opasta sinä nyt minua.

Ja muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.

Ilma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja
varmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti
maille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja
pylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia
huippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää
paukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki
etumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta,
vastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa
voimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa
painamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti,
tavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen
hengittää vapaammin.

Niinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi
ja sanoi ääni värähdellen:

-- Se on tässä.

He astuvat sisälle...

-- Tuossa he ovat! huudahtaa vaimo vuoteelta.

Lucia kääntyy, nousee äkkiä, menee vanhusta vastaan ja huudahtaa:

-- Oi, mitä näen! Isä Cristoforo!

-- No niin, Lucia! Kuinka monesta tuskasta Herra onkaan sinut
vapauttanut? Varmaankin olet hyvin onnellinen siitä, että aina olet
luottanut Häneen!

-- Olen, luonnollisesti. Mutta te, isäni? Voi minua, kuinka te olette
muuttunut! Miten voitte? Sanokaa, miten voitte.

-- Kuten Jumala tahtoo, ja kuten hänen armonsa nojalla, minäkin
tahdon, vastasi munkki selkeän näköisenä.

Ja vedettyään hänet syrjään, hän sanoi:

-- Kuule, en voi jäädä tänne kuin muutamaksi hetkeksi. Oletko valmis
uskomaan itsesi minulle kuten ennen?

-- Oi, olettehan te yhä isäni?

-- No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?

-- Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä
naimattomana.

-- Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen
sitoma?

-- Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä
ajatellut.

-- Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme
niitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta
ethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut
sitovan lupauksesi.

-- Olenko tehnyt pahoin?

-- Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa
päinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen
sydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun
puolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt
keneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?

-- En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä
vähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei
tarvitse muille kertoa.

-- Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?

-- Tuota noin ... mitä minuun tulee ... niin mikä muu syy?... En voi
sanoa ... mutta ei ole muuta syytä ... jatkoi Lucia epäröiden, mikä
osoitti kaikkea muuta kuin ajatuksen epävarmuutta. Ja hänen kasvonsa,
jotka vielä olivat taudin vaalentamat, hulmahtivat äkkiä vallan
punaisiksi.

-- Uskotko, virkkoi munkki, luoden alas katseensa, että Kirkolla on
oikeus pidättää ja päästää, riippuen siitä, jos seuraa suurempi hyvä,
ne velat ja velvoitukset, joihin ihmiset ovat voineet sitoutua?

-- Sen uskon.

-- Tiedä siis, että meillä, joille on uskottu sielujen hoito tässä
olopaikassa, kaikkia niitä varten, jotka meihin vetoavat, on mitä
laajin valtuus kirkon puolelta, ja että minä siis voin, jos sinä sitä
haluat, päästää sinut jokaisesta sitoumuksesta, oli se mikä tahansa,
johon tämä lupaus sinua velvoittaa.

-- Mutta eikö ole synti peruuttaa, katua Pyhälle Neitsyelle tehtyä
lupausta? Silloin tein sen oikein sydämeni pohjasta ... sanoi Lucia,
ollen rajun mielenliikutuksen kiihoittamana niin odottamattoman
yllätyksen, tai oikeammin toivon johdosta, ja samalla pelosta, jota
vahvistivat kauan hänen mielensä täyttäneet ajatukset.

-- Synti, lapseni? sanoi isä. Onko synti turvautua Kirkkoon, ja
pyytää sen palvelijalta, että hän käyttäisi valtaa, jonka hän siltä
on saanut, jonka hän Jumalalta on saanut? Minä olen itse ollut
näkemässä, millä tavoin te olette johtuneet yhteen liittymään; ja
totisesti, jos ikinä minusta on näyttänyt, että Jumala on suonut
kahden ihmisen liittyä toisiinsa, niin olette te sellaisia. En saata
käsittää, miksi Jumala nyt tahtoisi teitä eroittaa. Ja minä siunaan
häntä siitä, että Hän minulle, arvoton kun olen, on antanut vallan
puhua Hänen nimessään, ja päästää sinut vapaaksi lupauksestasi. Ja
jos sinä pyydät minua julistamaan sinut vapaaksi lupauksestasi, en
suinkaan estele sitä tekemästä. Jopa haluan, että sitä pyytäisit.

-- Siis ... siis! ... minä sitä pyydän, sanoi Lucia, kasvoissa ilme,
jota ainoastaan häveliäisyys himmensi.

Munkki viittasi Renzoa lähestymään; tämä seisoi etäisimmässä
sopessa, tarkasti kuunnellen -- eihän hän voinut muuta tehdä -- tätä
vuoropuhelua, joka niin suoranaisesti, niin mieskohtaisesti koski
häntä; ja kun hän oli astunut lähemmäksi, munkki lausui, kohottaen
ääntään, Lucialle:

-- Kirkolta saamani vallan nojalla, julistan minä sinut vapaaksi
neitseellisyyden lupauksesta, julistan kaiken sen, minkä sinä teit
ajattelemattomasti, kumotuksi ja vapautan sinut kaikesta siitä
velvoituksesta, jonka sen kautta olet voinut päällesi ottaa.

Lukija käsittää, millaista musiikkia nämä sanat olivat Renzon
korvissa. Silmillään hän mitä hartaimmin kiitti niiden lausujaa; ja
hän haki, vaikka turhaan, oitis Lucian katseita.

-- Palaa hyvässä turvassa ja täydessä luottamuksessa entisiin
vakaumuksiisi, jatkoi kapusiinilainen. Ano uudelleen Herralta sitä
armoa, jota ennen häneltä anoit, tullaksesi hyväksi puolisoksi.
Ja ole varma siitä, että hän sen on myöntävä entistä runsaampana
näin monien kärsimysten jälkeen. -- Ja sinä, hän sanoi kääntyen
Renzon puoleen, muista, poikani, että Kirkko antaessaan sinulle
tämän toverin, ei suinkaan tarjoa sinulle ajallista ja maallista
lohdutusta, joka, joskin se olisi eheä ja vapaa kaikesta surusta,
kuitenkin välttämättömästi loppuisi suureen suruun eronne hetkenä;
vaan että se sen tekee, johdattaakseen teidät molemmat sille
lohduttavan ilon polulle, jolla ei loppua ole. Rakastakaa toisianne
kuin matkakumppanit ainakin, ajatellen, että teidän on eroaminen
toisistanne täällä alhaalla, mutta toivoen tapaavanne toisenne tuolla
ylhäällä ainiaaksi. Ylistäkää taivasta, joka on saattanut teidät
tähän tilaan, ei rajujen ja haihtuvien ilojen, vaan kärsimyksen ja
kurjuuden kautta, valmistaakseen teitä vastaanottamaan rauhallista ja
hillittyä onnea. Jos Jumala lahjoittaa teille lapsia, niin pitäkää
silmämääränänne kasvattaa heidät Häntä varten, herättää heissä
rakkautta Häneen ja kaikkiin ihmisiin. Ja silloin olette varmat, että
ohjaatte heitä hyvin kaikessa muussa. -- Lucia! onko hän sinulle
sanonut -- ja hän osoitti Renzoa -- kenet hän näki täällä?

-- Oi, isäni, hän sen kyllä sanoi.

-- Rukoilkaa hänen puolestaan. Älkää siihen väsykö. Ja rukoilkaa myös
minunkin puolestani... Lapsukaiset, haluan, että teillä olisi muisto
munkkiparalta.

Ja nyt hän otti esiin kopastaan karkeasta puusta tehdyn lippaan,
joka oli höylätty ja koristettu kapusiinilaisen huolella ja hienolla
aistilla. Hän jatkoi:

-- Tässä sisällä on jäännös tuosta leivästä ... ensimäisestä, jota
armon-antimena olen pyytänyt; se on tuo leipä, josta olette kuulleet
puhuttavan! Minä luovutan sen teille: säilyttäkää sitä. Näyttäkää
sitä lapsillenne! He tulevat surulliseen maailmaan, surullisiin
aikoihin, keskelle ylvästelijöitä ja kiihoittajia. Sanokaa heille,
että heidän aina tulee antaa anteeksi, aina ja kaikki, kaikki! ja
että hekin rukoilevat munkkiparan sielun puolesta.

Ja hän ojensi lipasta Lucialle, joka vastaanotti sen kunnioittavasti,
kuin olisi se ollut pyhänjäännös. Sitten munkki virkkoi ääni
levollisempana:

-- Sano nyt minulle, mitä turvaa ja tukea sinulla on Milanossa, Minne
aiot mennä asumaan täältä lähdettyäsi? Ja kuka vie sinut äitisi luo,
jonka Jumala toivoaksemme on suojellut terveenä?

-- Tämä hyvä rouva on tällä aikaa vallan äitini sijassa. Me lähdemme
täältä yhdessä, ja hän on pitävä huolen kaikesta.

-- Jumala häntä siunatkoon! sanoi munkki, lähestyen vuodetta.

-- Minäkin teitä kiitän, sanoi leski, siitä onnesta, minkä olette
tuottanut näille ihmisparoille, vaikka toivoni olikin aina saada
pitää luonani tätä rakasta Luciaa. Mutta vastaiseksi pidän häntä
talossani; saatan itse hänet hänen kotikyläänsä ja luovutan hänet
äitinsä haltuun. Ja -- näin hän jatkoi puoliääneen, -- tahdonpa antaa
hänelle myötäjäiset. Minulla on liiaksi omaisuutta, sillä niistä,
joiden olisi määrä siitä kanssani nauttia, ei enää ole ainoatakaan
elossa.

-- Täten voitte te, vastasi munkki, tehdä mieluisen teon Herralle,
ja samalla hyvän teon lähimäisellenne. En enempää suosita teille
tätä nuorta naista, sillä näen jo, että hän on kuin oma lapsenne.
Ei enää voi muuta kuin kiittää Herraa, joka osaa näyttäytyä isäksi
vitsaustensakin ahdistaessa, ja joka johtamalla teidät yhteen, on
antanut niin selvän merkin rakkaudestaan teihin molempiin. -- Siis
matkaan, hän sitten virkkoi kääntyen Renzon puoleen ja tarttuen hänen
käteensä. Meillä molemmilla ei enää ole mitään tehtävää täällä.
Olemmepa jo viipyneet täällä liiankin kauan. Lähtekäämme.

-- Oi, isä, sanoi Lucia: saanko vielä nähdä teidät? Minä olen
parantunut, minä, joka en tee mitään hyvää tässä maailmassa, ja te!...

-- Olen jo aikoja sitten, vastasi vanhus vakavasti ja lempeästi,
aikoja sitten anonut Herralta armoa, suurta armoa, nimittäin saada
päättää päiväni lähimäiseni palveluksessa. Jos hän nyt tahtoo myöntää
sen minulle, on minulle tarpeellista, että kaikki, jotka minua
rakastavat ja säälivät, auttavat minua häntä kiittämään. No niin,
lähtekäämme. Sanokaa Renzolle, mitä tahdotte saattaa äitinne tietoon.

-- Kerro hänelle kaikki, mitä olet nähnyt, sanoi Lucia sulhaselleen:
että täällä olen tavannut toisen äidin; että palaan hänen luokseen
niin pian kuin suinkin, ja että hartaasti toivon tapaavani hänet
terveenä.

-- Jos tarvitset rahoja, sanoi Renzo, on minulla tässä kaikki ne
rahat, jotka lähetitte, ja...

-- Ei, ei suinkaan, keskeytti leski; minulla on niitä enempi, kuin
mitä tarvitsen.

-- Lähtekäämme, toisti munkki.

-- Näkemiin, Lucia!... Jääkää hyvästi tekin, hyvä rouva, virkkoi
Renzo, joka ei löytänyt sanoja ilmaistakseen, mitä tunsi.

-- Kuka tietää, eikö Herra suo meille sitä armoa, että vielä kaikki
kerran näemme toisemme jälleen? huudahti Lucia.

-- Olkoon Hän aina kanssanne, ja siunatkoon Hän teitä, sanoi
molemmille ystävättärille isä Cristoforo.

Ja hän poistui majasta Renzon kanssa.

Ilta oli vallan lähellä, ja rajuilman puhkeaminen näytti yhä lähempää
uhkaavan. Munkki tarjosi uudelleen Renzolle yömajaa kojussaan.

-- En saata pitää sinulle seuraa, hän lisäsi, mutta sinulla on
ainakin katto pääsi päällä.

Mutta Renzo tunsi vastustamatonta tarvetta lähteä liikkeelle, eikä
ollut halukas kauempaa viipymään moisessa paikassa, varsinkaan, kun
hänellä ei olisi ollut lupa tavata Luciaa ja kun ei edes olisi voinut
hieman seurustella kelpo munkin kanssa. Mitä tuli vuorokauden aikaan
ja ilmaan, saattaa sanoa, että yö ja päivä, auringonpaiste ja sade,
länsi- ja pohjatuuli olivat hänestä sinä hetkenä vallan yhdentekeviä.

Hän siis kiitti munkkia, selittäen tahtovansa mitä pikimmin lähteä
Agnesea etsimään.

Kun olivat keskimäisellä tiellä, munkki puristi hänen kättänsä ja
sanoi:

-- Jos tapaat, minkä Jumala suokoon, tuon hyvän Agnesen, niin sano
hänelle terveisiä minultakin. Ja hänelle, ja kaikille muille, jotka
ovat elossa ja muistavat veli Cristoforoa, sano, että rukoilevat
hänen puolestaan. Jumala seuratkoon askeleitasi, ja siunatkoon sinua
alati.

-- Oi, rakas isä!... Näemmekö toisemme jälleen? Näemmeköhän toisemme
jälleen?

-- Tuolla ylhäällä, niin toivon.

Ja näin sanottuaan hän erosi Renzosta, joka jäi katsomaan häntä,
kunnes hän oli kadonnut näkyvistä. Sitten Renzo kiireisesti kulki
portille, luoden oikealle ja vasemmalle viimeisen säälin silmäyksen
tähän tuskien tyyssijaan. Siellä oli paraikaa tavaton liike;
monattot juoksentelivat edestakaisin, tavaroita kokoiltiin, kojujen
kangasseiniä kohenneltiin ja potilaat kulkivat horjuen ja hapuillen
joko kojuihin tai pylväskäytäviin hakemaan suojaa uhkaavalta
rajuilmalta.



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja
poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut
kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja
suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle,
ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta
pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen;
ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin
saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi,
vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä
raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien
kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat
kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon
virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa
kohtalossaan tapahtunutta muutosta.

Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän
olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin,
että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen
päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä,
jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että
viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja
että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja
että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka
jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!

Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne
ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan
oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä,
tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut
kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä
matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan
kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden,
kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen
hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa
hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira,
joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän
tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin
eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset,
jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja
kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut
karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä
niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!

-- Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan
hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin
kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui
kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen
hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa
siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut
roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä
meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä
palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut
ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä
nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto
sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin
odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet
jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja
kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha
Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti
kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa,
sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella
onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan
Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon
terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.

Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan
herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli
niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa
tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä
vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut
hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin
kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin
löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi
leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia
muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi
syödä; ja eteenpäin!

Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui
löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta
tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa
kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki
hetkeltä joutui.

Ollen -- samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla
maininneet -- kahden multapenkereen välissä, melkein kuin
virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan
joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia,
niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen
tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin
saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa
surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin
olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala
niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka,
jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.

Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin
kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia.
Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi
kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut
sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut
menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi.
Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa:
Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden
kertomista ja koko heidän elämäänsä.

Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen
perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean
tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en
saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin
liian laveasti, kuin liian lyhyesti -- ja kaikki antaa aihetta
uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut
hänen itsensä sitä kertovan -- sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut
tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli
miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.

Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli
sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui
hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet
pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa
harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman.
Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei
ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo
läheinen _Resegone_, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen
omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa
omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan
odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta
vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru,
vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei
peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut
nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan,
hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä
vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties
oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys,
yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan
enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan
eteenpäin.

Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun,
kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan
yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian
ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella
katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka
niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena,
ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään.
Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin
tyytyväisenä.

-- Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka
kävi?

-- Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.

-- Terve?

-- Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä
kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä
asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.

-- Mutta missä kunnossa oletkaan!

-- Oivassa kunnossa, eikö totta?

-- Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.
Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.

-- Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti
sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa,
niin kuin minulla omani.

Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski
toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen
hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo
oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan
ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut
riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka
huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen
pöydälle ja sanoi:

-- Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää
vettä, Jumalan kiitos... Mutta eipä paljoa puuttunut, ... no niin,
kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.

-- Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo
pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee
minun saada kuivat vaatteet ylle...

Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:

-- Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole
sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa...!

-- Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä
riitti hampaan koloon.

-- No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä
pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:

-- Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on
kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä
aikaa mukavasti vaatteita.

Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut
märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni;
hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.

Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi
istumaan ja odottamaan.

-- Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika
jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle
kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä
nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein
itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu
oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo
kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan.
Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten
kaiken tämän... Ja _hän_ on siellä, hän tulee tänne ja tulee
vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai
ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.

Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi
hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun
sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta,
osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku
tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta
ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa
avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä,
jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan
voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä
ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.

Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.

Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen
herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan
Pasturoa kohti.

Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri
kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän
tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli
terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese
asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen
kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä
seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja
mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:

-- Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille
terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille
kerrottavaa.

Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta
ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi
huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän
unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään
ja sanoi:

-- Tulen avaamaan sinulle oven.

-- Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut,
luulemma?

-- Ei minulla. Entä sinulla?

-- Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla
varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut
rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut
vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä
tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut
teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta
on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme
kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin
ainakin minä.

-- Mutta ... alkoi Agnese.

-- No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään _mutta_ enää tepsi. Tiedän
hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään _mutta_
enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä
voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.

Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä
menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat
siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa
alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä,
että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi
voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta
keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä,
selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia,
tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi
tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet
tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi
huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna
paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella
ja löytämättä mitään uutta seikkaa -- tämä luullaksemme ei ollenkaan
lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita
asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki
yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla
jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu
päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta
asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata
kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava.
Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa
anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä
saattoi tapahtua.

Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:

-- Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä
tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin
kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt
tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan
siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.

-- Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni
enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan
niitä pesän perustamiseen.

Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus,
että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä
päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana
päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle
asuinseudulle.

Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten
terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot
sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat
enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen
kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita
raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika
ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin
tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi.
Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa
luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.

Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten
hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten
silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli
ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi
-- kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia -- serkulleen
jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle
asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi
itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä
kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla
taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan
tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja
halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.

Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa
muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä
Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa
milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä
mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä
paikat.

Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei
malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä
leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.

-- Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas
luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä,
hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt
hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt
minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon.
Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä
nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset
kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat
meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla
oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet
tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä
jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet
-- kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian
myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään,
hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."

Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin
ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän
hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan
kulumaan.

Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä
päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin.
Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä,
että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä;
milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa,
joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa
viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli
liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon
enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää
kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon
hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni,
mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä
saamaansa rahasummaa.

Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta
Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.
Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä
itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.

Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita?
Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä
ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna
sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä
ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan
raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista
lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan
julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen
salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät
tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin
pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään
vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta,
millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on
rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön
panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.

Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit
Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he
huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi
saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja
sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi
eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta
puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt
olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun
ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan
levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla
laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse
laverteli Agnesen kanssa.

-- Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.

-- Toivon niin, vastasi toinen.

Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman
kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat
kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli
kulunut.

Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä,
kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa
läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen
ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon.
Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen,
johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun
ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa
veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin.
Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille
ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä
lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä
ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen
niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden
sivuuttamisesta.

Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle
seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin
kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja
kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan
luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät
hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä
surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä,
että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli
kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että
hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli
nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä
oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan
olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla
hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän
surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta,
johon toisaalla olemme viitanneet.[68]

Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä
Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut
sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä
tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.

Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut
tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää
velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi
hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki
perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta
sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan
Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on
katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme
toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.

Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don
Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän
järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän
ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein,
joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.

-- _In rerum natura_, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja,
nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei
rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä
ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat
todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua.
Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys,
jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua.
Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt
ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän
voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä
tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä
pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se
kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se
polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi
nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin
sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on
nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se
ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat,
että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän
keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan
mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi
sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään
mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen
selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta
oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että
rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan,
joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi
siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä
perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua
kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!

-- Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen
kuulijoistaan.

-- Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani
tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää.
Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät
näppylät, tummat äkämät -- kaikki nuo ovat huomioonotettavia
sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän,
ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa
kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin.
Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.

Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin
hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli
kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia
korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen
vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja,
joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän
koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että
väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että
se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä,
silloin hän -- puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla
rutosta puhuttavankaan -- alttiiden korvien asemesta kohtasi
vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda
esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.

-- Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka
puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se
oikeaksi... Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa
Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että
tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo
herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties
kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää,
että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn
pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden
herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin
turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin
sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko
tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten
esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä
vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä,
ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa
Saturnuksen?

_His fretus_, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei
ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen,
paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion
sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on
kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.


Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.

-- Se on varmaankin hän!

Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.

Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.

Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään,
yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä
viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään,
lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä
laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:

-- Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään
räpäyttämättä.

Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian
kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin
selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin
sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois
kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat
suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten
oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen
Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.

-- Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa,
joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä
hetkellä.

-- Rakas isä Cristoforomme! ... sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa
puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa
tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.

-- Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.

Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun
kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui
hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat,
pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista,
milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan,
ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen
tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat
tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.

Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti,
ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei
Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen
ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät
ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa
nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten
hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan
enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa
vilkkaammiksi.

Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan
vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen
ivallisena, puoleksi kunnioittaen:

-- Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka
sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika.
Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä
ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman
kiirehtimään.

Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä
verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa
itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon
vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua
muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.

-- Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota
päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.

Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja
huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien
parissa.

-- Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.

-- Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä
kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin ... painavia syitä. Mutta muuten,
nähkääs ... niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa
hän pa... Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut
lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja ... ellei
hartioilleni laskeudu uusia suruja ... no niin, saatan toivoa vielä
vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten
jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.

Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin
mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi
seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:

-- Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta
en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain
epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä
entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että
jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua
jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen
pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja
vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.

-- Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset
lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin.
Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän
todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen,
jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas,
sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa,
silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa
Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota
järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä
siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.

Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi
ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän
sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi
heille syömään päivällistä.

Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui,
sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan,
neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja
viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.

-- Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta
näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut
Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle.
Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän
tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat
hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista.
Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin
ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen
johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle.
Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä
puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä
se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa.
Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin
verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.

-- Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky.
Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä
jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun
hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla
keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin
kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun
molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus
muuttaa pois kotiseudultaan -- eikä minulla ole siihen mitään
sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla -- minusta tuntuu
että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun
vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio
saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja
ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa
silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi -- se
panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan,
mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä
itse, punnitkaa te muutkin asiaa.

Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä
perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina.
Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo,
astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän
virkkoi:

-- Herra markiisi ------ on saapunut.

-- Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.

-- Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra
markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei
sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos
tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman.
Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään _Pater
nostereja_ ja nyt tulen lukemaan _De profundis_-rukouksia. Tuo herra
markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.

-- Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo
herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen
mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että...

-- Luotatteko suntioon?

-- Kuinka niin?

-- Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin
siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten,
kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi
kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli
sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän
isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri
sitävarten odottaa tuolla alhaalla.

-- No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.

Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta
loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken
epäilyksen ja poistui.

-- Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle!
huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta
korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri
asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä
voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se
oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt,
lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki
heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se,
jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui
pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä
on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä
kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla,
tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella
ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa
ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää
ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään
noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille
kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.

-- Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.

-- Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta
saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä
vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte
tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät
avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin,
tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta
ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista,
joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin
on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen
syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut
oloja! Niin että, jos tahdotte ... meillä on tänään torstai ... ensi
sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä
tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se
onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.

-- Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.

-- No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti
antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.

-- Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.

-- Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän
Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.

-- Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen
tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä
arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan,
kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut
syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja
että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän
Korkea-arvoisuudeksi".

-- Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että
häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota
Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että
kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä
vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että
arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien
ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin
huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa
ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää
se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia,
tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt
entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä
pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys"
piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee
rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät
ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit...

-- Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.

-- Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää
kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän
arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti.
Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka
ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan
samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat
hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä
löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva
paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta
palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät.
Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme
vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on
kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan
vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi
sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi ... kolme, paitsi
teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä,
millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää
ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli
hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada
kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?

-- Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani
viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.

-- No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla
sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö
teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?

-- Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.

-- Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin,
nähkääs, Agnesekin...

-- Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.

-- Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin
olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta,
nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä
täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta
onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä
aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha
mies... Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien
taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan:
_senectus ipsa morbus_.[69]

-- Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.
Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.

-- Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä
minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa
varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle:
"Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?

-- Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo
latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa,
kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta.
Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka
keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt
olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää
minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri
tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että
tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!

-- Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos
meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi
meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut
kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle
teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa
viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta
pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä.
Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin
hyvin.

Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut
Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka
leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli
puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten
oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä
tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen
kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä
pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen
hupaisia lorujaan.

Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä
käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen
miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin
vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen,
kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka
kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.

-- Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa
Arkkipiispan terveisiä.

-- Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!

-- Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka
tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta
tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja
jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden.
Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja
ovatko heidän asiansa järjestyneet?

-- Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen
Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia...

-- Ovatko he täällä?

-- Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee
mies ja vaimo.

-- No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille
tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin
tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne
kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen
saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo
aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden
sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle
todellisen palveluksen.

-- Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia
kuin te... No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden
turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa
ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus,
jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset
ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa
vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy,
mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon
muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot,
mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin
Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten
köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se
joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo
kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten
saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja
tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään
ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä
jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi
voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät
heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa.
Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten
seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin.
Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse
parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.

Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi
häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta
hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti
yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli
tavattavissa.

Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa
kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.

-- Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille
ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla
nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen
maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena
mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin
hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa
tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta,
ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene.
Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen
varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen
-- kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan
noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita -- kuulla tuon nuoren
miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne
siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan
häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä
valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee
muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on
aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta
ylimyksestä ja suuresta miehestä ... ei, ei, antakaa minun vaan
puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne
henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan
tuomiopäätöksen.

-- Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä
vastaan?

-- Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti
alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä
muodollisuus.

-- Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen
tehtäväkseni.

-- Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan
suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin
tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä
kaikki muut siitä puhuvat; ja _vox populi, vox Dei_.[70]

Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella,
minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat
ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin
tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun,
puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen
avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi
puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don
Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut
ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt,
että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja
vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan,
suunnattoman suuren ostosumman.

Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja
ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi.
Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki
puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille
linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.

-- Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto
aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi
todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä
tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin;
kunhan vaan siitä paranisi, tietysti...

Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo
siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet
läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don
Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja
vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät
tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he
ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle
tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.

Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen,
milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä
Cristoforo parka siitä puuttui.

-- Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi
kuin me.

Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan.
Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea
ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja
ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion
kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen,
jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään
mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman
pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en
minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän
oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän
tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan
alentunut heidän vertaisekseen.

Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs
tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä,
nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa.
Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni
selitys paikallaan.

Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä
Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi
tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka
näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka
on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin
siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo
yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon
viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja
perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.

Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli
täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten
tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä,
joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat
korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan
liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi
kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat
maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi
kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus
oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei
saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin,
olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja
niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla
astuu paremmin kuin yhdellä.

Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle
lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski
Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat
monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta,
Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle
vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset
Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat
aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo
kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen
tunteita.

Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan
synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että
he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla.
Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä
olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun
nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa.
Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään
kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen
mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille,
mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja
elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt
hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset
muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää.
Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa
kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa
käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla
ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi
on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä,
vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla
koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä
kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien,
mutta joka tapauksessa se poistuu.

Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin
saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo
valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria
häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.

Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa
ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä
äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana
ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta
ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä -- kaikki
tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta
naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen
on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta
esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä.
Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei
ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta
suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota
edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat,
jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen
tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja
Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää
nenäänsä ja sanoa:

-- Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien
puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt
on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on
kaikkialla!

Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä
toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä
suorastaan rumana.

Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja
näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat
hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne
tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.

Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä
niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:

-- Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko
minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle
siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä
nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että
toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä
katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!

Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon
koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä
seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin
iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi
ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen
olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä
sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta
kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä
oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi
arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi
päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:

-- No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin
häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen
ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut
vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta
keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.

Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut
järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut
manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan
silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota
koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi
siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta
hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten
tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.

Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan;
hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että
oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen
vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet.
Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi
kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he
panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi
Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden
alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät
kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen
tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki
arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli,
että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön,
joka on saapunut seudullemme?"

Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.

Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla
kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis
toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja
ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat
vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia
sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.

Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut
mitään ikävyyksiä. Ihminen -- näin huomauttaa käsikirjoituksemme,
ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen
maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka
luultavasti tulee olemaan viimeinen -- ihminen, niin kauan kuin
vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan
epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti
hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja
kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu
vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen,
kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa,
tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua
samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän
pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten
meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. -- Tuo ajatelma on tosin
hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli
tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin
hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme
kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut.
Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta
ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä
kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.

Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia
työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten
vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka
rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta
oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän
kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman
järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista
Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi
onnen potkaus.

Ennen ensimäisen aviovuoden loppua, syntyi maailmaan kaunis
olento. Ja ikäänkuin vasiten sitävarten, että Renzo olisi saanut
tilaisuuden täyttää tuon jalomielisen lupauksensa, se oli tyttö; ja
luonnollisesti se sai nimekseen Maria. Aikaa myöten seurasi sitten,
en oikein tiedä kuinka monta pienokaista kumpaakin sukupuolta. Ja
Agnesella oli täysi työ kävelyttää niitä toista toisensa jälkeen,
ja hän sanoi niitä pieniksi tyhjäntoimittajiksi, ja painoi niiden
poskille aimo suudelmia, jotka joksikin aikaa jättivät jälkeensä
valkoisen merkin. Nämä lapset olivat kaikki hyvänluonteisia; ja Renzo
tahtoi, että heidän kaikkien tuli oppia lukemaan ja kirjoittamaan;
sillä, sanoi hän, kun kerta nuo peijakkaan juonet olivat olemassa,
tuli heidän niitä osata käyttää hyväkseen samoin kuin toistenkin.

Hauskaa oli kuulla hänen kertovan seikkailujansa. Lopuksi hän aina
mainitsi ne suuret opetukset, jotka niistä oli koonnut, paremmin
käyttäytyäkseen tulevaisuudessa.

-- Olenpa oppinut, hän sanoi, pysymään loitolla mellakoista; olen
oppinut välttämään saarnaamista julkisilla paikoilla; olen oppinut
ryyppäämisessä pysymään kohtuuden rajojen sisällä; olen oppinut,
ettei tule pitää kädessään vasaraa ovien ääressä, missä on hourupäitä
lähellä; olen oppinut, ettei pidä sitoa kulkusta jalkaansa, ennenkuin
on ajatellut, mitä siitä voi seurata.

Ja lukemattomia muita seikkoja.

Lucia ei suorastaan pitänyt tätä oppisääntöä itsessään vääränä, mutta
ei myöskään ollut siihen täysin tyytyväinen. Kuultuaan samaa monesti
toistettavan ja ajateltuaan sitä moneen kertaan, hän eräänä päivänä
virkkoi siveydensaarnaajalleen:

-- Entä mitähän minä olenkaan oppinut? Minä en puolestani ole mennyt
onnettomuuksia hakemaan, ne ovat tulleet minua hakemaan. Ellet väitä
-- näin hän vienosti hymyillen lisäsi, -- että rikkomukseni oli se,
että sinua niin suuresti rakastin, ja että lupauduin sinulle.

Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja
tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet
kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta,
mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi
niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä,
luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi
parempaa elämää varten.

Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti
meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen
tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.

Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki
ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen
muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi,
usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.

_Loppu_.



Alessandro Manzoni.

Elämäkerrallinen luonnos.


Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785.
Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro
Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare
Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon
imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio
dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta
uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä
Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan
Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa.
Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka
tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro
usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni
siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei
kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi
Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja
kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan
muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran
eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää
kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti
nuoren Manzonin peli-intohimosta.

Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa
syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden
perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen
aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt
ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä
ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli
hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin
Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin,
ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet
kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui
filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin
häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija
Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa
Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806.
Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta
puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan
nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka
luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja
nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa
oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin,
minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi
liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla
Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua
alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija
ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä
tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa,
milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla
Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa
ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä.
Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen,
luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen
yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma _Trionfo
della Libertà_ (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja
italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden
runoja on myöskin idylli _Adda_ (1803) ja kolme satiiria _Sermoni_
(1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä _Inni sacri_
hymniänsä, v. 1819 teos _Osservazioni sulla Morale Cattolica_ ja
vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä _Conte Carmagnola_ (1816-20),
ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi.
Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä _Adelchi_.
Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä
isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin
kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen
klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden
kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821
Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni _Il cinque Maggio_.
Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa _Promessi Sposi_
(Kihlautuneet, 1827).

Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset
aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus -- siinä
hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei
ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim.
myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla.
Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa
uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).

       *       *       *       *       *

Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista
tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma
verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu
herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in,
tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa
meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli
talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa,
ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin
sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten
ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin
äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on
tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär
Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana
ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli
tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä,
mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in
kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut
eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa
vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska,
rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella
viehättävä koti."

"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli
Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita
hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun
eivät tavallisesti siinä seurustelleet. -- -- -- Manzoni puolisot
eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät
niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis,
Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)

Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso
Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan
ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin
krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni
tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän
runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.

Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut
mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä
maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota,
joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.

1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä
huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet)
saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi
hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui
mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi
Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin
kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin
Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti
tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V.
1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan,
jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi
karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa
hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian
vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta
vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä
avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin
onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa
muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa.
Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin.
Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin
että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen
taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta
yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos
(1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen
kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista
tuhannen liiran vuotuinen eläke.

Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen
kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden
runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä
ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut
tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli
nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän
siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä
pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran
äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.

Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille
ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti
päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin
joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä
kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen
elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille:
"Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta,
niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä
toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.

Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt
kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa,
kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja
omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta
noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe
Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.



Viiteselitykset:


[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan.
Suoment. huom.

[2] Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.

[3] Parpagliole on noin 15 penniä vastaava ital. raha. Suom. muist.

[4] Tekijä tarkoittaa Shakespearea. Suom. huom.

[5] Kaikki on puhdasta puhdasmieliselle.

[6] Josephi Ripamontii. _Historiae Patriae_, Dedicadis V, Lib. VI,
Cap. III, pag. 358 et seq.

[7] Manzoni tarkoittaa tässä ystävänsä Tommaso Grossin runoelmaa "I
Lombardi". Suoment. huom.

[8] El prestin di scansc.

[9] Via degli Scalini.

[10] Kautta henkeni, kuinka paljo väkeä!

[11] Jos hän on syyllinen.

[12] Eteenpäin, Petro, jos suinkin mahdollista.

[13] Eteenpäin, nopeasti, mutta varovasti.

[14] Oh, oh, varovasti.

[15] Tulkaa kanssani, ystäväni.

[16] Nyt on vaikein hetki! Jumala meitä auttakoon!

[17] Tehdäkseni heille mieliksi.

[18] Sanon tämän teitä hyödyttääkseni.

[19] Anteeksi, ystäväni.

[20] Jos on syyllinen.

[21] Rohkeutta; olemme jo melkein ulkona tungoksesta.

[22] Suutelen Teidän käsiänne, arvoisa herra.

[23] Aseet väistykööt vaipan edestä.

[24] Nouskaa, nouskaa; olemme jo poissa tungoksesta.

[25] Mitä on tästä sanova Hänen Ylhäisyytensä?

[26] Mitä on sanova kreivi-herttua?

[27] Mitä on sanova kuningas, meidän herramme?

[28] Jumala sen tietää.

[29] Hänen Majesteettinsa palvelukselle.

[30] Italiassa alettiin ennen laskea vuorokausi kello 6:sta i.p. Kun
Trezzon tornikello löi 11 lyöntiä, oli siis kello 5 aamulla. Suoment.
huom.

[31] Tämä muoto on Italiassa tuolla tunnetulla sananparrella: Kaikki
tiet johtavat Roomaan. Suom. huom.

[32] Tämä mielenmuutos on Kaikkein Korkeimman oikean käden tekoa.

[33] Sääliä nöyriä.

[34] Oli joutumaisillaan turmioon, ja on jälleen löydetty.

[35] "Ranskan kuningassuvut", ritariromaani, joka ensi kerta
julkaistiin Italiassa v. 1491, ja jota tämän kertomuksen kuvaamana
aikana vielä yleisesti luettiin. Suom. huom.

[36] Teoksessa "I Reali di Francia" esiintyvä kuuluisa vaeltava
ritari. Suom. muist.

[37] Hänen ylhäisyytensä käskystä.

[38] Ranskassa vv. 1788-89.

[39] Historia Patria: Decadis V, lib. VI, pag. 386.

[40] Lääkäri F. Enrico Acerbi.

[41] Noin 30:tä penniä vastaava italial. raha, joka oli saanut
nimensä paavi Julius II:sen mukaan. Suom. huom.

[42] Hikoilkaa, oi liekit, valmistaaksenne metalleja.

[43] Josephii Ripamontii, canonici Scalensis, chronistae urbis
Mediolani. De peste quae fuit anno 1630, Libri V. Mediolani, 1640,
apud Malatestas.

[44] Tadino, s. 24.

[45] Tadino, s. 26.

[46] Tadino, s. 27.

[47] Tadino, s. 245.

[48] Vita di Federigo Borromeo, compilata da Francesco Rivola,
Milano, 1666, s. 582.

[49] Tadino, s. 73.

[50] Storia di Milano del Conte Pietro Verri; Milano, 1825, IV, s.
155.

[51] Tadino, s. 98.

[52] Tadino, s. 96.

[53] Tadino, s. 93.

[54] D. Pio la Croce, Memoria delle cose notabili successe in Milano
intorno al mal contagioso, l'anno 1630, etc. Milano, 1730. Tämä teos
on ilmeisesti käyttänyt lähteenään erään tuon ruton aikana eläneen
kirjailijan julkaisematonta teosta; se on kenties pikemmin vaan
yksinkertainen painos siitä, kuin uusi muodostelma.

[55] P. Verri, Osservazione sulla tortura; Scrittori italiani di
economia politica, parte moderna, XVII, s. 205.

[56] Alleggiamento dello Stato di Milano, etc, di C.G. Cavatio della
Somaglia, Milano, 1653, s. 248.

[57] Agostino Lampugnano, La pestilenza seguita in Milano, l'anno
1630. Milano, 1634, s. 44.

[58] Tadino, s. 117.

[59] Ripamonti, s. 164.

[60] Tadino, s. 102.

[61] Ripamonti, s. 81.

[62] Ripamonti, s. 77.

[63] Tadino, s. 56.

[64] Tadino, ss. 123-124.

[65] Muratori, Del governo della peste, Modena, 1714, s. 117; P.
Verri, yllämainittu teos, s. 261.

[66] P. Verri.

[67] Tämä teos ilmestyi vasta v. 1840 nimeltä "Storia della colonna
infame". Suoment. huom.

[68] Ripamonti, Hist. Patr., Dec. V, libr. VI, cap. VI.

[69] Vanhuus on itsessään tauti.

[70] Kansan ääni on Jumalan ääni.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kihlautuneet - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.