Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Myladyn poika - Historiallinen romaani
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Myladyn poika - Historiallinen romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MYLADYN POIKA

Historiallinen romaani


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS



Ranskankielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1914.



SISÄLLYS:

     Johdanto.
  1. Richelieun haamu.
  2. Yöllinen kierros.
  3. Vanhat kiistakumppanukset.
  4. Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana.
  5. Gascognelainen ja italialainen.
  6. D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä.
  7. D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun.
  8. Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja
     kuoripoikaan.
  9. Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta
     hevosen lautasilla Planchetin takana.
 10. Abbé d'Herblay.
 11. Kaksi Gaspardia.
 12. Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.
 13. Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus
     ei tuo onnea.
 14. Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli
     sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa.
 15. Kaksi enkelinpäätä.
 16. Bragelonnen linna.
 17. Atoksen valtiotaito.
 18. Herra de Beaufort.
 19. Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa.
 20. Grimaud ryhtyy toimeensa.
 21. Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät.
 22. Muuan Marie Michonin seikkailu.
 23. Abbé Scarron.
 24. Saint-Denis.
 25. Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta.
 26. D'Artagnan saapuu parahiksi.
 27. Maantie.
 28. Tapaaminen.
 29. Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa.
 30. Place Royale.
 31. Oise-virran lautta.
 32. Kahakka.
 33. Munkki.
 34. Ripitys.
 35. Grimaud puhuu.
 36. Taistelun aatto.
 37. Päivällinen entiseen aikaan.
 38. Kaarlo I:n kirje.
 39. Cromwellin kirje.
 40. Mazarin ja madame Henriette.
 41. Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana.
 42. Setä ja veljenpoika.
 43. Isänsydän.
 44. Taaskin apua pyytävä kuningatar.
 45. Ensimmäinen vaikutelma on aina paras.
 46. Te Deum Lensin voiton johdosta.
 47. Saint-Eustachen kerjäläinen.
 48. Saint-Jacques-la-Boucherien torni.
 49. Mellakka.
 50. Mellakka yltyy kapinaksi.
 51. Vastoinkäyminen virkistää muistia.
 52. Puheillepääsy.
 53. Pako.
 54. Herra koadjutorin vaunut.
 55. D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja.
 56. Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta.
 57. Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa.
 58. Kostaja.
 59. Oliver Cromwell.
 60. Aatelismiehet.
 61. Herra armahda.
 62. Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä
     miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan.
 63. Tervehdys kukistuneelle majesteetille.
 64. D'Artagnan keksii suunnitelman.
 65. Peliseura.
 66. Lontoossa.
 67. Oikeudenkäynti.
 68. Whitehall.
 69. Työmiehet.
 70. Remember!
 71. Naamioitu mies.
 72. Cromwellin talo.
 73. Keskustelu.
 74. Priki "Salama."
 75. Portviini.
 76. Väistetty salahanke.
 77. Sallimus.
 78. Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti
     tulemaisillaan syödyksi.
 79. Kotoisella maaperällä.
 80. Paluu.
 81. Lähettiläät.
 82. Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia.
 83. Charentonin taistelu.
 84. Picardien tie
 85. Itävallan Annan kiitollisuus.
 86. Mazarinin kuninkuus.
 87. Varokeinoja.
 88. Tyytymättömät kumppanukset.
 89. D'Artagnan kuulee uutisia.
 90. Järki ja jännervoima.
 91. Jännervoima ja järki.
 92. Mazarinin salaluolat.
 93. Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu.
 94. Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin
     tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni.
 95. Odottamaton sanansaattaja.
 96. Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin
     miekalla ja uhrautuvaisuudella.
 97. Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa
     kuin poistua sieltä.
 98. Kahden rauhattoman loppu.
     Loppusanat.



JOHDANTO


Romaani "Myladyn poika" kuuluu sarjaan, jossa on edellä ilmestynyt
"Kolme muskettisoturia." Lukijalle, joka ei ole tutustunut
alkuromaaniin, saattaa lyhyt silmäys sen sisältöön olla suotava.

"Kolmen muskettisoturin" toiminta alkaa kuvauksella nuoresta
d'Artagnanista, maalaisaatelismiehen pojasta, joka 18-vuotiaana lähtee
Pariisiin onneansa tavoittamaan. Ranskan eteläisimmän maakunnan
Gascognen väki on yleensä tunnettu käytännöllisestä oveluudestaan ja
hätääntymättömyydestään, joten nuorukaisella sieltä kotoisin olevana
lähtiessään on älyllisten lahjojensa lisänä omaisuutta ainoastaan
kulunut puku, isän pitkä miekka, noin 45 markkaa rahaa, suosituskirje
isän vanhalle sotakumppanille herra de Trévillelle, josta on
kunnollisuutensa takia tullut kuninkaan muskettisoturi-joukon kapteeni,
ja vanha kaltainen hevosluuska. Tämän elukan takia hän joutuu ikävään
seikkailuun Meungin kauppalassa, poiketessaan Franc-Meunierin
ravintolaan virkistäytymään. Siellä nimittäin muuan ylhäiseltä näyttävä
keski-ikäinen pilkallinen aatelismies alkaa hänen kuultensa lasketella
saattolaisillensa leikkiä hevosen harvinaisesta karvasta. Köyhän ylpeys
leimahtaa tulisessa nuorukaisessa, hän pakottaa aatelismiehen
kaksintaisteluun kanssansa, mutta saattolaiset ja isäntä ryntäävät
väliin ja peittoavat hänet pahanpäiväiseksi, suuren kansanjoukon
rientäessä katselemaan katumeteliä.

Häväistysjuttua peläten käskee isäntä viinuriensa kantaa pyörtyneen
matkalaisen keittiöönsä, missä hänelle suodaan jonkun verran hoitoa.
Tällöin huomaa isäntä suosituskirjeen; hän kertoo havainnostaan
aatelismiehelle. Tällä on erityisiä kardinaalin asioita toimitettavana,
joten hän alkaa epäillä, että nuori tuulihattu onkin kenties herra de
Trévillen lähettämä hänen kiusoikseen, sillä hovijuonitteluissa toimii
kuninkaan muskettisoturien päällikkö Richelieun salaisia suunnitelmia
vastaan. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hän sieppaa tuon kirjeen ja
rientää tapaamaan odottamaansa naista, joka on kardinaalin kätyreitä.
Samassa virkoaa haavoittunut sen verran, että kykenee laahautumaan
keittiön ovelle. Hän näkee äskeisen vastustajansa puhuttelevan
vaunuissa istuvaa nuorta vaaleaveristä kaunotarta ja kuulee tämän
saavan määräyksen lähteä "hänen ylhäisyytensä" asioilla Englantiin.
Itse sanoo tuntematon aatelismies palaavansa Pariisiin; kaunotarta
hän nimittää "myladyksi", mikä on englantilaisen aatelisrouvan
puhuttelusana. Kaunotar virkkaa jotakin halventavaa "jolpista", jonka
kanssa sattuneesta kohtauksesta aatelismies on kertonut, ja tästä
hetkestä alkaen vihaa d'Artagnan noita molempia, vaikka hän ei vielä
tiedä, kuinka suuressa määrin he joutuvat vaikuttamaan hänen elämäänsä.

Nuori aatelismies yrittää uudestaan hyökätä vastustajaansa käsiksi,
mutta tällä ei ole asioiltaan aikaa jäädä hoitelemaan riitojansa.
Tuntematon karauttaa tiehensä, myladyn vaunujen kiitäessä toiselle
suunnalle. Sen arvaa, että gascognelaisemme vimmastuu täyteen raivoon,
kun huomaa tärkeän suosituskirjeensäkin kadonneeksi ja saa isännän
puheista pätevän aiheen epäillä vastustajaansa sen anastajaksi.

Pariisissa hän vuokraa itselleen ullakkokamarin Rue des
Fossoyeurs-kadun varrella ja lähtee seuraavana päivänä pyrkimään
herra de Trévillen puheille. Tämä on sen ajan olosuhteissa päässyt
varsin ylhäiseksi herraksi, ja tavaton kuhina vallitsee hänen
asuntopalatsissaan. Reippaiden muskettisoturien vilinässä tuntee
d'Artagnan itsensä kaikesta synnynnäisestä häikäilemättömyydestään
huolimatta ujoksi ja kömpelöksi. Erityisesti kohdistuu hänen huomionsa
kolmeen nuoreen soturiin, joilla puhuttelussa on ilmeiset salanimet
Atos, Portos ja Aramis. Atos on todellisuudessa hienoluonteinen ja
ylevä, mutta raskasmielisyyden painostama kreivi de la Fère, Portos on
hieman yksinkertainen ja turhamainen, keksityillä lempiseikkailuilla
kerskuva, mutta sydämeltään mitä kunnollisin ja voimiltaan peloittava
maalaisaatelinen du Vallon, ja Aramis hengelliseen säätyyn aikova,
mutta lueskelustaan lempiseikkailun takia toistaiseksi muskettiväkeen
siirtynyt sievistelevä d'Herblay, joka varovaisesti välttelee
lukuisien rakkausjuttujensa ilmituloa. Tämä kolmikko on keskenään
solminut lujan toveruuden. Muuan näiden herrasmiesten äskeinen
kahakka kardinaalin vartiosoturien kanssa tulee kerrotuksi d'Artagnanin
kuullen ja herättää hänessä rajatonta ihailua heidän uljuuttansa
kohtaan. Nuori gascognelainen saa suosituksenkin puutteessa asiansa
jotenkuten onnistumaan; herra de Tréville toimittaa hänelle pääsyn
kuninkaalliseen aatelismiesten harjoituskouluun, jolla tavoin hän
tulee kuulumaan kuninkaan väkeen, vaikka häneltä vaaditaan parin
vuoden kunnostautuminen, ennen kuin hän voi saada oikeuden kantaa
kuninkaallisen muskettisoturin kadehdittua univormua.

Tapoihin ja ympäristöön tottumattomana ei nuori gascognelainen tänä
ensimmäisenä päivänä kuitenkaan menesty sen paremmin kuin että
tulee tahtomattansa loukanneeksi kaikkia kolmea edellämainittua
muskettisoturia erikseen. Nämä haastavat hänet kukin kaksintaisteluun,
ja kun jokainen enemmittä selityksittä kutsuu molemmat toverinsa
todistajiksi, selviää vasta taistelupaikalla, millaisen urakan
lannistumaton maalaisnuorukainen on heti ottanut niskoilleen.
Hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa herättää kokeneempien
pukarien myötätuntoa, ja d'Artagnan pääseekin kumppanuuteen
neljänneksi. Tähän tulokseen vaikuttaa enimmin se seikka, että kesken
taistelupuuhien tulee paikalle herra de Jussacin johtama osasto
kardinaalin henkivartiota ja alkaa kovistella muskettisotureja
kaksintaistelukiellon rikkomisesta, jolloin kolmikko uhitellen
paljastaa miekkansa viittä häiritsijäänsä vastaan ja gascognelainen
päättäväisesti lyöttäytyy äskeisten haastajiensa puolelle. Verisestä
kahakasta he suoriutuvat voitollisina, ja kun kuningas ja kardinaali
keskenään kateellisina toistensa vartioväen kunnollisuudesta salavihkaa
kannattelevat näiden riitaisia kilvotteluja, herättää noiden neljän
urhon urotyö sekä kapteeni de Trévillen että kuninkaan suurta
mielihyvää.

Täten kohdistuu Ranskan molempien valtiaitten -- Ludvig XIII:n ja
Richelieun -- huomio näihin neljään tappelijaan, joskin hyvin erilaisin
tuntein. Vielä seuraavana päivänä onnistuneesti suoriuduttuaan
taistelusta erään kardinaalin väkeen kuuluvan soturin kanssa ja
aiheutettuaan uuden metelin saa varaton tulokas kuninkaan omasta
kädestä palkkiokseen kukkarollisen kultaa. Portos hankkii hänelle
palvelijaksi järkevän pikardialaisen Planchetin. Neljän ystävyksen
yhteisissä hommissa tullaan pian tuntemaan noiden kolmen muunkin
lakeijat. Portoksella on saattolaisenaan pyylevä ja hiukan
arkaluonteinen Mousqueton, umpimielisellä Atoksella tavattomaan
vaiteliaisuuteen kasvatettu ja enimmäkseen merkeillä puhuva, sokeasti
totteleva Grimaud, ja Aramiilla lakealuontoinen, hyvällä ruokahalulla
varustettu ja herransa mukaisesti kirkon palvelukseen ikävöitsevä
Bazin, joka käyttää joutohetkensä hartauskirjojen lueskeluun, mutta on
tarpeen mukaan mykkä, sokea, kuuro ja kuuliainen, niinkuin tuollaisen
kaksoisolennon palvelijan pitääkin. Jonkun ajan kuluttua hyväksytään
nuori gascognelainen ritari Desessartsin kaartilaiskomppaniaan. Mutta
kaikkiakin kumppanuksia hätyyttelee alituinen rahapula, vaikka kukin
käyttää kaikki mahdolliset keinot yhteisenä pidetyn kassan uudisteluun.

Englannin kuninkaan Kaarlo I:n kaikkivaltias suosikki, Buckinghamin
herttua George Villiers, on rakastunut Ranskan kuningattareen,
Itävallan Annaan. Toivottoman tunteensa kannustamana on uskalikko
rohjennut väärennetyn kirjelmän perusteella saapua vihollismaahan
tapaamaan kuningatarta, siis asialle, joka muutenkin on tietysti tuiki
vaarallinen yritys. Kardinaali se on juonen virittänyt kilpailijalleen
ja pitää lukemattomien palkattujen vakoojiensa avulla silmällä
hanketta; hänen vaikutusvallalleen on tärkeätä saada kuningatar
epäillyksi puolisonsa silmissä ja siepatuksi herttua valtoihinsa.
Kardinaalin ensimmäisenä keinona on ottaa kuningattaren käyttämä
välittäjä, sievä rouva Bonacieux vangiksi, jotta hänen katoamisensa
tärvelisi herttuan turvallisuudeksi noudatetut varokeinot. Rouvan
arvoisa puoliso on yksinkertainen, keski-ikäinen porvari, jonka talossa
d'Artagnan asuu. Rouvalla on ollut tapana tuolloin tällöin pistäytyä
hovista tervehtimässä miestänsä, ja joutuessaan ymmälle aviokumppaninsa
hukkaantumisesta pyytää talonisäntä neuvokkaan vuokralaisensa apua.
Kunnon porvari aavistelee valtiollista juonta ja epäilee miestä, jonka
on nähnyt väijyvän vaimoansa. Tuntomerkeistä huomaa gascognelainen tuon
miehen samaksi, joka toimitti hänet ikävään seikkailuun Meungissa.
Kerran jälkeenpäin on hän nähnyt tämän tuntemattoman kadulla ja
hyökännyt hänen peräänsä, mutta haipunut jäljiltä. Hän innostuu
selvittelemään juttua, tietäen toimivansa vihamiestään ja kardinaalia
vastaan. Onhan varakkaalta porvarilta sitäpaitsi saatavissa rahoja
homman tarpeisiin.

Gascognelainen ottaa luonnollisesti kolme kumppaniansa avukseen, mutta
hänen älykkyytensä se etupäässä tekee tyhjiksi kardinaalin juonet.
Rouva de Bonacieux, johon d'Artagnan ensi näkemällä tulisesti rakastuu,
pääsee saattamaan valepukuisen Buckinghamin herttuan kuningattaren luo
Louvreen. Uskalikko on kyllä saanut tietää, että kuningattaren nimessä
lähetetty sanoma on vihollisen ansa, mutta Englantiin palaamatta on hän
käyttänyt hyväkseen tilannetta ja antanut vakuuttaa Itävallan Annalle,
että hän ei matkusta pois ennenkuin on saanut tavata sydämensä
valtiattaren. Kuningatar ei olisi nainen, jos hän ei heltyisi näin
uljaasta ja hartaasta rakkaudesta ja laskisi henkensä kanssa
leikittelijää monien kieltojen jälkeen puheilleen, vakavasti
kehoittaakseen häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. Hallitsijatar on
silloin kauneutensa häikäisevimmässä kukkeudessa, herttua miehuutensa
komeimmassa loistossa; he ovat aikaisemmin kolmasti tavanneet toisensa,
ja englantilaisen ritarillinen kiihko on ehdottomasti jonkun verran
tehonnut hänen sydämensä kiehtojattareen. Tuntien väkisinkin
viehättyvänsä rakastamaan tätä uljasta ritaria suostuu kuningatar tämän
pyynnöstä antamaan hänelle muistoesineen, valiten siksi pienen
ruusupuisen lippaan, jossa on kuninkaan hänelle vastikään lahjoittamat
kaksitoista koristetimanttia.

Kardinaali saa kohtauksesta seikkaperäisen selvityksen
kätyriltään kreivi de Rochefortilta -- d'Artagnanin meungilaiselta
kiistakumppanilta, -- joka on käyttänyt vakoojana erästä hovinaista. On
liian myöhä yrittää ottaa Buckinghamin herttuaa enää kiinni; mutta
kardinaali saa ensiksikin Bonacieuxin suostutelluksi vakoilemaan omaa
puolisoansa, voidakseen edelleen paremmin pitää kuningatarta silmällä,
ja toisekseen hän lähettää myladylle Lontooseen määräyksen mennä
ensimmäisiin hovitanssiaisiin ja salavihkaa lähestyen leikata kaksi
noista timanteista, jotka Buckinghamin herttua epäilemättä kiinnittää
ihokkaaseensa.

Kardinaali herättää kuninkaan luulevaisuutta kuningatarta kohtaan,
huomauttaen Buckinghamin herttuan oleskelleen Pariisissa viisi päivää,
rohkenematta kuitenkaan paljastaa, missä määrin hän on vakoillut
kuningatarta. Mutta hän keksii ovelan keinon, esittäen kuninkaalle,
että tämä järjestäisi kuningattaren mieliksi suuret tanssiaiset ja
vaatisi tätä niissä käyttämään noita timantteja. Aavistaen
kardinaalilla olevan jotakin erityistä mielessä, suostuu kuningas
levottomasti. Myladylta tulee kardinaalille kirje salajuonen
onnistumisesta, mutta hän tarvitsee rahaa, tullakseen Lontoosta tuomaan
noita kahta sieppaamaansa timanttia. Kardinaali lähettää varat, laskee
tarkoin, milloin mylady kerkiää Pariisiin, ja neuvoo sitten
kuninkaalle, miksi päiväksi nuo päätetyt tanssiaiset lopullisesti
sovitetaan. Nyt vasta saa kuningatar puolisoltaan vaatimuksen, että
hänen on niissä käytettävä timanttikoristeitansa. Onneton kuningatar
luulee kaiken olevan hukassa; hänen kauhistuksensa herättää Ludvig
XIII:ssa mitä mustimpia aavistuksia. Onneksi Anna tulee keskustelun
lopulla huomanneeksi, että koko hanke onkin kardinaalin järjestämä;
kuningas ei siis vielä tiedäkään asian oikeata laitaa, mutta julma
kardinaali on saanut kuningattaren valtoihinsa, aikoinaan turhaan
yritettyään lähestyä häntä rakastajana.

Kuningatar tietää, että joku hänen hovinaisistaan on kavaltanut hänet,
ja että häntä vartioidaan tarkoin. Huomaten hänen epätoivonsa tarjoutuu
rouva Bonacieux auttajaksi. Hän arvaa kuningattaren salaisuuden ja
kehoittaa tätä lähettämään jonkun perimään pois timantteja Buckinghamin
herttualta. Epäröiden suostuu toivoton kuningatar kirjoittamaan siitä
lyhyen määräyksen, joka vääriin käsiin joutuneena tuhoaisi hänet
kerrassaan. Rouva Bonacieux aikoo käyttää lähetiksi miestänsä, esittää
hänelle jo matkustamista hyvin korkean henkilön puolesta Lontooseen
runsasta korvausta vastaan, mutta huomaa viime hetkessä, että mies
onkin kardinaalin viekoittelema puolelleen. Kuohuksissaan pidättyy
rouva-parka ilmaisemasta enempää, mutta kangaskauppias aavistelee jo
kylliksi, ja asiaa teeskennellen rientää hän ilmoittamaan kuulemastansa
Rochefortille. Rouva jää vielä huoneeseen tuskittelemaan, kun
d'Artagnan katon läpi kuunneltuaan huutaa tätä avaamaan eteisen oven;
gascognelainen on lattiaansa eräästä kohti ohentaneena saanut
tarkatuksi, mitä isännän huoneessa juteltiin.

D'Artagnan pääsee sisälle, kertoo kuulleensa miehen kehnouden ja
tarjoutuu kuningattaren lähetiksi. Rouvan on pakko luottaa hänen
kiihkeihin vakuutuksiinsa; matkakassaksi ojentaa hän nuorelle
muskettisoturille rahamassin, jonka hänen arvoisa miehensä on vastikään
tuonut palkintonaan kardinaalilta. Tämän omilla varoilla ruvetaan siis
kukistamaan hänen juoniaan. Samassa näkyy Bonacieux saapuvan
Rochefortin kanssa. Vaivoin pidättyy d'Artagnan hyökkäämästä
vihollisensa kimppuun, mikä vaarantaisi kaiken, ja pari pujahtaa
muskettisoturin huoneeseen. Siellä he kuulevat kardinaalin kätyrien
keskustelun, josta selviää kuningattaren pelastamisen vaikeus.

Gascognelainen hankkii itselleen ja kolmelle kumppanilleen lomaa,
katsoen parhaaksi ottaa nämä auttajikseen. Palvelijoineen lähtevät he
liikkeelle, noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, jossa yhteisen
kylmäverisyyden lisäksi d'Artagnanin neuvokkuus tulee kovaan
koetukseen. Chantillyn majatalossa saa muuan aatelismies Portoksen
sekaannutetuksi kaksintaisteluun, jolloin muiden on viivyttelemättä
jätettävä hänet jälkeensä; nähtävästi on riidanrakentaja luullut
voimamiestä joukkueen johtajaksi. Beauvaisin tuolla puolen joutuvat
matkalaiset rettelöön valepukuisten työmiesten kanssa; Mousqueton saa
luodin istumalihaksiinsa ja putoaa ratsailta, haavoittunut Aramis on
jätettävä palvelijan hoideltavaksi Crèvecoeuriin. "Kultaisen liljan"
majatalossa Amiensissa tahdotaan muu seurue vangita väärän rahan
kauppaajina, Atos asettuu Grimaudin kanssa vastarintaan ja huutaa
d'Artagnania rientämään eteenpäin.

Ihan lähellä Calaisin kaupunginporttia sortuu gascognelaiselta ja hänen
palvelijaltaan ratsu. He rientävät jalkaisin satamaan. Kardinaali on
antanut käskyn, että kukaan ei saa lähteä maasta hänen erityisettä
lupakirjattaan. D'Artagnan huomaa pölyttyneen aatelismiehen vaativan
pikaista pääsyä lähtöhommissa olevaan laivaan juuri sellaisen
lupakirjan perusteella. Se on kuitenkin tarkastutettava kuvernöörillä.
Aatelismiehen rientäessä kuvernöörin luo ärsyttää gascognelainen
matkalla hänet kaksintaisteluun, jättäen hänet virumaan verissään,
ottaa häneltä kreivi de Wardesin nimeen laaditun lupakirjan,
tarkastuttaa sen ja rientää laivaan hoitelemaan haavojaan, sen
lähtiessä merelle juuri ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisee koko
sataman suljetuksi.

Tulisella kiireellä matkustaa d'Artagnan Doverista Lontooseen.
Buckinghamin herttua ihailee muskettisoturien uljuutta. Kiireimmiten
etsii hän käsiinsä lippaan, mutta kauhistuu havaitessaan, että kaksi
timanttia puuttuu. Ainoastaan kreivitär Winter, jonka kanssa hän on
ollut epäsovussa ja joka jälleen lähenteli häntä äskeisissä
hovitanssiaisissa, on voinut varastaa ne, ollen kardinaalin kätyri.
Viiden vuorokauden kuluttua pidetään Pariisissa ne tanssiaiset, joissa
kuningattaren olisi käytettävä timanttejaan. Herttua pidättää
jalokivikauppiaansa hiomaan kaksi samanlaista timanttia valmiiksi
kahdessa päivässä ja julistaa Englannin satamat sulkutilaan. Kreivitär
-- mylady -- ei siten pääse lähtemään Pariisiin. Tämä katsotaan Ranskan
ja Englannin välillä puhkeavan sodan merkiksi. Niin paljon voi herttua
tehdä Itävallan Annan tähden; tämän pyynnöstä on hän jo pidättynyt
lähettämästä apua La Rochellen kapinallisille, piiritetyille
hugenoteille.

Timanttien hiominen onnistuu oivallisesti. D'Artagnanin paluuta
helpoittaa herttuan antama matkasuunnitelma, joka osoittaa herttualla
olevan kätyreitä ranskalaisten ravintolaisäntäin keskuudessa. Matkan
jouduttamiseksi saa hän tunnussanan avulla uudet ratsut upeine
varustuksineen neljässä vaihtopaikassa. Hän päätyy onnellisesti
perille, ja kuningatar suoriutuu voitollisesti kardinaalin ansasta.
Suuri Richelieu on kohdannut mitä pahimman nolauksen, ja hän tietää,
keiden ansiosta se on tapahtunut. Sellaiset miehet hänen pitäisi
voittaa puolelleen! on hänen ajatuksenaan mieluummin kuin katkeran
koston toimittaminen näille. D'Artagnan saa verhon takaa suudella
liikutetun kuningattaren kättä, joka jättää hänelle kallisarvoisen
sormuksen palkkioksi. Mutta vielä suurempana palkkiona on hänelle, että
rouva Bonacieux myöntää hänelle kohtauksen.

Urkkiva aviopuoliso saa kuitenkin siitä vihiä ja toimittaa rouvan
ryöstetyksi pois juuri ennen kuin d'Artagnan saapuu kohtauspaikalle.
Lohduttomalle rakastajalle selviää ainoastaan, että ryöstö on
tapahtunut Bonacieuxin toimesta ja "Meungin miehen" johdolla. Hänen
asemansa on sitä tukalampi, kun hänen on viipymättä lähdettävä etsimään
taipaleelle jääneitä kumppaneitaan.

Portos on haavoittunut kaksintaistelussaan, mutta hän ei kehtaa
tunnustaa sitä, selittäen vain kärsivänsä suonenvenähdyksestä ja
elellen ravintolanisännän kustannuksella, luokseen tulleen Mousquetonin
kanssa. Hänellä on kyllä rakastettunaan äveriään ja saidan
pariisilaisen prokuraattorin vanhanpuoleinen rouva, mutta tältä ei
heltinyt rahoja; Portos tietysti on ollut kirjoittelevinaan
rahanpyyntöjään jollekulle ylhäiselle nuorelle kaunottarelle. Aramiilla
on rakastettunaan kaunis, kevytmielinen rouva de Chevreuse,
kuningattaren entisiä seuranaisia, joka on karkoitettu Toursiin, mutta
käynyt sieltä viimeksi Buckinghamin herttuan matkaa järjestämässä
Pariisissa; hänelle kirjoittelee Aramis ompelijatar Marie Michonin
osoitteella, mutta ei ole pitkiin aikoihin kuullut hänestä mitään.
Tästä on hän johtunut synkkämielisyyteen ja antautunut Crèvecoeurissa
jumaluusopillisiin opintoihin, jotka d'Artagnan kuitenkin Bazinin
suureksi mielipahaksi väleen keskeyttää tuomalla hänelle Aramiin
pariisilaisesta asunnosta löytämänsä hieno tuoksuisen kirjeen.

Atos on palvelijansa kanssa kaiken aikaa pitänyt isäntänsä kellaria
hallussaan, tehden sen viini- ja ruokavarastolle hirvittävää tuhoa,
viranomaisten puuttumatta asiaan. D'Artagnanin tulo lopettaa rettelön.
Suunnattomien juominkiensa tuottamassa sielullisessa ärtymystilassa
tulee umpimielinen kreivi ystävälleen kertoneeksi elämänsä synkimmän
muiston; hän on ollut naimisissa viehättävän kuusitoistavuotiaan
kaunottaren kanssa ja äkkiä havainnut että tämän olkapäähän on pyövelin
poltinora painanut liljan merkinosoitukseksi siitä, että rangaistu on
joutunut kiinni varkaudesta. Pettäjättären veljenä esiintynyt pappi on
ollut hänen rakastajansa. Häpeästään ja rakkautensa katkerasta
pettämisestä vimmastuneena on Atos raivopäissään hirttänyt vaimonsa
metsään. Se karvastuttaa hänen elämäänsä ja saa aikaan, ettei hän
milloinkaan puhu naisista, vaan on liiankin luontuva hakemaan unohdusta
viinipikarista.

Muskettisoturit ovat piankin kaikki koolla Pariisissa, vaikka
Buckinghamin herttuan lahjoittamat ratsut varustuksineen menetetään
matkalla pelissä. Senvuoksi tulee kumppanuksille paha pula eteen, kun
he kuulevat kuninkaan lähtevän sotaretkelle La Rochellea vastaan, joten
heidän on kiireimmiten saatava kunnolliset ratsut ja muut varukset
itselleen ja palvelijoilleen; d'Artagnan on armollisesti otettu nyt
muskettiväkeen. Ylen vaikeasti ja kaikkea -- tosin verrattain vähäistä
-- viekkauttaan käyttäen saa Portos prokuraattorinrouvalta heltiämään
tarvitsemansa varat. Kesken omien tuumailujensa sattuu d'Artagnan
näkemään myladyn, jonka hän vaistomaisesti aavistelee voivan tietää
jotakin rouva Bonacieuxin yhä salaperäiseksi jääneestä katoamisesta,
koska mylady Meungissa puhutteli miestä, joka on ollut onnettoman
rouvan ryöstöön osallisena, d'Artagnan saa selvän myladyn asunnosta ja
huomaa hänen alottavan kirjeenvaihtoa kreivi de Wardesin kanssa.
Planchet pääsee nimittäin erehdyksestä myladyn kirjeen viejäksi,
gascognelainen avaa sen ja jättää sen toimittamatta perille, sillä
kilpailijaa ei hän nyt halua. D'Artagnan joutuu myladyn liikkeitä
tähyillessään kaksintaisteluun kaunottaren langon, englantilaisen
loordi Winterin kanssa. Tästä jupakasta koituu sellainen kohtaus, että
kaikki neljä muskettisoturia taistelevat neljää englantilaista
aatelismiestä vastaan. Ranskalaiset voittavat loistavasti, d'Artagnan
on loordi Winteria kohtaan niin jalomielinen, että heistä tulee
ystävykset, ja loordi esittelee hänet kälylleen. Siten pääsee
gascognelainen paremmin yrittämään ottaa selvää tästä salaperäisestä
englannittaresta.

Gascognelaiseen rakastuu myladyn herttainen kamarineitonen Kitty,
joutuen mitä vastahakoisimpiin tehtäviin, välittämään d'Artagnanin
juonia hänen emäntäänsä vastaan, vieläpä yöllisen lemmenkohtauksenkin,
jossa mylady luulee armastelevansa de Wardesia. Näin katalaan
vehkeeseen on d'Artagnanin houkutellut se seikka, että mylady on
tuntenut hänet Rochefortin vastustajaksi ja alkanut juonitella hänelle
kostoa, kuten Kittyn puheista selviää, samalla kun gascognelainen on
tuntenut myladyn kauneuden väkisinkin hullaannuttavaksi. Lisäksi kuulee
d'Artagnan, että myladylla tosiaan on vaikutusta viehkeän rouva
Bonacieuxin tuntemattomiin vaiheisiin.

Petollisessa lemmenkohtauksessa on d'Artagnan saanut myladylta
sormuksen, jonka Atos näkee kumppanillaan ja on tuntevinaan omakseen.
Se herättää hänessä pahoja aavistuksia, hän varoittaa ystäväänsä
antautumasta enempiin tekemisiin englannittaren kanssa. Mylady
kysyy uutta lemmenkohtausta; Kittyn välityksellä saaden hänen
kirjelmänsä vastaa d'Artagnan de Wardesin nimessä mitä loukkaavimmin.
Julmaluontoinen kaunotar alkaa heti houkutella gascognelaista
surmaamaan de Wardesin; tämä on suostuvinaan lemmenkohtauksen hinnasta,
ja ilmaisee sen lopulla ilkeän voitollisesti koko petoksensa.
Hurjistunut mylady yrittää tikarilla surmata petturin, rynnistyksessä
repeää hänen liinavaatteensa hartioilta ja -- pyövelin polttama lilja
tule näkyviin olkapäästä! Tämän salaisuutensa paljastuessa raivoaa
mylady kuin villipeto, ja järkytettynä pakenee d'Artagnan, tietäen
saavansa odottaa hirveitä kostonhankkeita. Onhan mylady joutunut vielä
kardinaalin epäsuosioon timanttihommansa raukeamisen tähden, ja
katkeroittaa myladya sekin, että d'Artagnan ei ole kaksintaistelussaan
surmannut loordi Winteria, jonka mylady tahtoisi periä, jäätyänsä
nuoremman veljen leskeksi, pikku poika sen liiton hedelmänä. Tästä
kaikesta gascognelainen on saanut tiedon Kittyltä, jonka hän on
sallinut antautua itselleen, ensin seurusteltuaan tyttöparan kanssa
vain rouva Bonacieuxin katoamista urkkiakseen.

Kitty karkaa d'Artagnanin mukana ja lähetetään rouva de Chevreusen
kamarineidoksi Toursiin; rouva on Aramiille lahjoittanut varat uusiin
varuksiin. D'Artagnan kertoo kamalan havaintonsa Atokselle, tuntomerkit
osoittavat englannittareksi tekeytyneen myladyn jokseenkin varmasti
samaksi ranskattareksi, jonka Atos on luullut surmanneensa. Molemmat
miehet tietävät nyt saavansa pelätä pahinta hänen taholtaan, sillä
gascognelaisen seurassa voi Atoskin tulla ilmi. Onneksi on lähtö La
Rochellen piiritykseen juuri käsillä. Myladyn antama sormus myydään,
rahat tasataan, ja Atos ja d'Artagnan saavat varustuksensa kuntoon.

Mylady on luonnollisesti heti vaatinut apua kostoonsa kardinaalilta.
Ennen kumppanusten lähtöä La Rochelleen kutsuu Richelieu d'Artagnanin
luoksensa. Epäröiden lähtee tämä, ystäviensä pitäessä vartiota
ulkopuolella. Kardinaali ilmaisee tietävänsä toverusten kaikki hommat
ja säästäneensä veikkosia sen johdosta, että he ovat osoittaneet niin
suurta urheutta, keinokkuutta ja uskollisuutta asialleen, että hänen
tekee mieli saada heidät puolelleen. Hän tarjoaa d'Artagnanille
loistavaa uraa; tämä kieltäytyy kierrellen, sanoen tahtovansa ensin
vielä kunnostautua La Rochellessa, jonne kardinaalikin on tulossa
ottamaan osaa piirityksen johtamiseen. Kardinaali varoittaa häntä
joutumasta epäsuosioonsa ja lupaa palata asiaan piirityksen päätyttyä.

La Rochellen luona muskettisoturit herättävät suurta huomiota
uskaliaisuudellaan. Kaksi myladyn palkkaamaa salamurhaajaa tekee
onnistumattoman yrityksen d'Artagnania vastaan. Gascognelaiselle
tarkoitettu myrkytetty viini niinikään tuottaa tuhon syrjäiselle
henkilölle. Muskettisoturit tutustuvat nyt kaikki lähemmin siihen
seikkaan, että kamala kostonhenki vaanii heidän ryhmäänsä. Sattumalta
joutuu kolme vanhempaa heistä kardinaalin saattolaisiksi, tämän
mennessä kohtaamaan myladya; Buckinghamin herttua on ryhtynyt
avustamaan piiritettyjä, ja kardinaali palkkaa myladyn hankkimaan
Englannissa salamurhaajan vihollistansa vastaan. Savutorven läpi
kuulevat muskettisoturit keskustelun. Atos tuntee äänestä myladyn
varmasti vaimokseen. Mylady tinkii itselleen oikeuden saada kostaa
d'Artagnanille ja saa kardinaalilta avoimen valtakirjan, joka oikeuttaa
sen näyttäjän pääsemään vapaaksi teosta, jonka hän tulee suorittaneeksi
"valtion hyväksi."

Atos osuttautuu sitten kahden kesken myladyn kanssa ja kovistaa
itselleen kamalassa kohtauksessa tuon valtuutuksen; ritarina ei hän voi
toimia raivottaren suhteen muuta. Mylady ei uskalla ilmoittaa
tapauksesta kardinaalille, peläten häpeällisen entisyytensä tulevan
ilmi. Hän lähtee Englantiin. Saadakseen rauhassa neuvotella kaikki
neljä kumppanusta lyövät vetoa siitä, että he syövät aamiaisensa
Saint-Gervaisin vallinsarvella, jonka piiritetyt ovat tilapäisesti
jättäneet tyhjilleen. Palvelijoista on ainoastaan Grimaud mukana, ja
kylläpä hänen housunsa väkisinkin tutisevat, sillä vihollinen tekee
hyökkäyksiä, jotka torjutaan mitä kylmäverisemmin. Välillä kumppanukset
aterioitsevat ja neuvottelevat. Kuningattaren vuoksi on koetettava
saada herttualle varoitus toimitetuksi. Aramis ottaa ilmoittaakseen
"Marie Michonille", jotta tämä antaisi kuningattarelle tiedon, mikä
vaara uhkaa hänen rakastajansa henkeä. Loordi Winterille, joka on
palannut Lontooseen, päätetään kirjeellisesti kertoa hänen kälynsä
entisyys, unohtamatta sitäkään Kittyn kautta ilmitullutta seikkaa, että
mylady tavoittelee lankonsa henkeä, niinkuin hän arvattavasti on
miehensäkin toimittanut päiviltä. Loordin on siis korjattava tuo
vaarallinen naarastiikeri talteen. Bazin ja Planchet valitaan
sanansaattajiksi; matkakulut on kumpaisellekin hankittava siten, että
d'Artagnan myy kuningattarelta saamansa sormuksen. Suunnattoman
riemastuksen tervehtiminä muskettisoturit palaavat tulikasteestaan ja
panevat päätöksensä täytäntöön.

Loordi Winter saa ajoissa tiedon, sillä myladyn laiva on viivästynyt
matkalla. Havaitessaan, että mylady edellisen naimisensa takia ei ole
ollut laillisessa avioliitossakaan hänen veljensä kanssa ja että
ranskatar on katala pahantekijä, loordi lähettää vaununsa satamaan
odottamaan myladya; tämä tuodaan hänen maalaislinnaansa ja pidätetään
sinne vangiksi. Kamala nainen raivoaa aluksi kuin mieletön; hänen
vartiotansa johtava nuori upseeri Felton osoittautuu horjumattomaksi
hänen suloilleen, ollen kiihkeän uskonnollisen herätyksen saanut
puritaani, ja moniaan päivän kuluttua aiotaan mylady lähettää
rangaistussiirtolaan valtameren taa. Ja kuitenkin onnistuu tämän
erinomaisen näyttelijän sitten uskottaa upseerille, Feltonille, että
hänkin on vainottu protestantti, jonka Buckinghamin herttua on pannut
kokemaan mitä törkeintä väkivaltaa, aikoen nyt lähettää hänet
maanpakoon, päästäkseen eroon oman rikollisuutensa todistajasta. Hän
yllyttää luutnantti Feltonin vimmastuksen katolilaista herttuaa vastaan
pyhäksi isänmaalliseksi hurmiotilaksi, jossa hän päättää vapauttaa
myladyn, surmata herttuan ja sitten paeta myladyn kanssa maasta.

Felton saa Wïnterilta toimekseen käydä noutamassa herttuan
allekirjoituksen myladyn karkoituskäskyyn. Sitä ennen hän järjestää
pettäjättärensä paon. Myladyn pitäisi odottaa purrella määrähetkeen
asti Feltonia ja tämän viipyessä lähteä Ranskaan siinä vakaumuksessa,
että uskonkiihkoinen luutnantti onkin joutunut vangiksi; mutta tosiaan
suoritettuaan tekonsa huomaa Felton mielenkarvaudekseen purren katoavan
ulapalle ennen määräaikaa, joten hänet on siis petetty. Felton on
nimittäin tällävälin mennyt Buckinghamin luo, ja jos hän on epäröinyt
verisessä aikeessaan, varmistuttaa hänet herttuan huolettomuus
karkoituskäskyn vahvistamisessa, kun Felton uskoo sen koskevan naista,
jolle herttua on tehnyt hirvittävää vääryyttä. Murhaajan tikari iskee
herttuaan kuolettavan haavan, juuri kun loordi Winter ehtii paikalle.
Samassa tulee myös Itävallan Annan varoittava sanoma. Liikutettuna
kuulee kuoleva ylimys, mitä kuningatar kirjoittaa. Kuningatar rakastaa
häntä. Herttuan pyynnöstä lähetetään kuningattarelle se lipas, jonka
kuoleva on Louvressa saanut, ja kuningattaren kaksi kirjettä sekä
tikari, joka on vienyt rakastajalta hengen.

Muskettisoturit kuulevat myladyn palanneen Ranskaan. D'Artagnan näkee
Rochefortin, ja aavistelee jotakin pahaa olevan tekeillä noiden kahden
juonittelijan kesken. Myladyn ensimmäisenä kostotoimena on tavoittaa
käsiinsä rouva Bonacieux, joka on eräässä luostarissa; hän tietää
d'Artagnanin olleen pääsyyllisenä viime kärsimyksiinsäkin ja tahtoo
siepata haltuunsa Rochefortin avulla nuoren naisen, jota tietää
gascognelaisen rakastavan ja joka on pakenemalla saanut kardinaalin
kätyreiltä tuon turvapaikan. Jäljille joutuneina pääsevät
muskettisoturit vehkeilijäin kintereille myladyn juuri tultua
luostariin. Kiireissään myrkyttää mylady herttaisen rouvan, joka kuolee
myöhästyneen rakastajansa syliin.

On selvää, että tuollaisen hirmuhengen ei ole enää sallittava elää.
Kostonhankkeissa on myöskin loordi Winter saapunut paikalle lähteneenä
Englannista ajamaan murhaajatarta takaa. -- Kaikki viisi vannovat
hellittämättömän tuomion. Mylady tavoitetaan; Atos pakottaa sillä
kardinaalin valtakirjalla, jonka on ottanut myladylta, Béthunen
pyövelin mukaansa teloittamaan rikollista. Pyöveli tuntee hänet
veljensä tuhoojaksi -- sen papin, joka on ollut myladyn mukana silloin
kun Atos on häneen tutustunut. Itse on hän polttanut varkaan leiman
rikolliseen naiseen ja saanut hänen tähtensä istua pitkät ajat
vankilassa.

Tällaisessa seurassa eivät mitkään myladyn keinot auta. Keskiyön
hetkenä katkaisee pyöveli häneltä miekalla kaulan Lys-virran rannalla.
Matkalla La Rochelleen kohtaa d'Artagnan meungilaisen kiistakumppaninsa
ja paljastaa heti miekkansa, mutta tämä esittelee itsensä de
Rochefortina ja näyttää hänelle kardinaalin vangitsemiskäskyn.
Gascognelainen tuodaan kardinaalin eteen. Kardinaali syyttää häntä
sekaantumisesta valtiosalaisuuksiin myladyn kantelun perusteella,
d'Artagnan rohkeasti paljastaa myladyn kaiken kataluuden ja kertoo tätä
kohdanneen tuomion. Kardinaali huomaa oikeastaan päässeensä eroon
kovin vaarallisesta kätyristä; hän huomauttaa jättävänsä asian
oikeudellisesti tutkittavaksi, jolloin d'Artagnan vastaa, että hänelle
on täydellinen anteeksianto kardinaalilta, vaikka hän luovuttaa sen
takaisin. Ja ihmeekseen saa Richelieu käteensä sen avoimen valtakirjan,
jonka hän on antanut myladylle. Nuoren miehen sankaruus ja
ritarillisuus tuottaakin hänelle muskettiluutnantin arvon; tuollaisia
miehiä tahtoo kardinaali vieläkin koettaa suostutella puolelleen.

Loppulauselmassa huomautetaan, että Rochefort ja d'Artagnan La
Rochellen antautumisen jälkeen olivat kolmasti kaksintaistelussa
kardinaalin yritettyä lepyttää heitä ystävyksiksi. Joka kerta
haavoittui Rochefort, mutta sitten he jo tekivätkin täydellisen
aselevon. Planchetista teki Rochefort kaartinkersantin. Portos nai
prokuraattorinlesken ja sai 800,000 livreä tämän mukana, eroten
sotapalveluksesta. Aramis siirtyi kuin siirtyikin hengelliseen säätyyn.
Atos muutti jollekulle perintötilalleen, palveltuansa vielä kolmisen
vuotta d'Artagnanin päällikkyyden alaisena. Bonacieux muistutteli
kardinaalille varomattomasti palveluksistaan ja pyysi jotakin
korvausta. Hänen ylhäisyytensä vakuutti, että hänestä kyllä pidetään
huolta ja kun Bonacieux lähti hyvillä mielin Louvreen, ei häntä sen
koommin kuulunutkaan takaisin. Arveltiin viisaan ja jalomielisen
Richelieun toimittaneen hänet valtion täysihoitoon johonkin
kuninkaalliseen säilöpaikkaan.

_Suomentaja_.



MYLADYN POIKA

ELI

KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA JÄLKEENPÄIN



ENSIMMÄINEN LUKU

Richelieun haamu


Eräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,[1] istui
päätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän
pöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.

Hänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet
murenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde
kirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat
haaraisen kynttiläjalan vahaliekit.

Kun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja
harkinnasta painostuneen otsan, -- kun tarkkasi tämän työhuoneen
yksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, -- kun kuuli
vartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla,
että kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.

Voi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska
heikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä
voimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, --
kaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.

Mutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että
punainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen,
joka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten
jo huomautimme, -- nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä
kaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen
ministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta
tunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen,
alituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin
tähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin
aseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita,
muskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä
itse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.

Tämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja
tunsi itsensä heikoksi. "Ulkomaalainen!" hän jupisi; "italialainen!
Siinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät
ja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne
murhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole
milloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden
kukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden
todellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu
kehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan
niille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla
pariisilaismurteella."

"Niin, niin", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen
viekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, "niin, napinanne sanoo
minulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän,
pitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen
suosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana
kuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen
sormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,[2] mutta tämä sormus on
siunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa
muserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun
yhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen
huikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön
parlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä,
prinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti..."

Kardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa
hänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.

"Niin, parlamentti ... saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin
suhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta
niiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa
huutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he
vihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman
jälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin
moneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei
kuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan
tieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee,
ja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja
kuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin
ranskalainen, jospa olisin aatelismies!"

Ja hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt
sen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä
rasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki
jäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että
sitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada
kärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että
laakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.[3] Kansa oli siis jo
aikaa sitten alkanut nurkua.

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee,
ei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja
aatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin
vastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin
valtakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin
kalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi
paikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä
vannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat
kaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku
heistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset
yhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.

Seuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.

Tammikuun 7 p:nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta
kokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää
talonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut
toimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa
tavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he
olivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta
tätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua
kuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli
kuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin
korjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä
ruhtinaitten tavallisin sanoin: "Saammehan nähdä."

Yhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet
kardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja
lujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli
hyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: "Saammehan
nähdä."

_Näkemistä_ varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan
raha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.

Tätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli
raha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla
vihattu, ja toisekseen syystä, että -- meidän on se myönnettävä -- hän
tosiaankin ansaitsi yrmeyttä.

Hän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli
vararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli
hänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt
hänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII:lle; tahtoen ylentää
suosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia
sanoja.

"Mainiota!" vastasi kuningas; "olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte
herra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli
sanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän
pakottavan minut ottamaan hänet."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta", vakuutti kardinaali. "Se
Particelli, josta puhutte, on hirtetty."

"Kas, sen parempi!" huudahti kuningas; "ei minua siis syyttä sanota
Ludvig Oikeamieliseksi."

Ja hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.

Samasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.

Hänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli
rientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että
hänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman
Parlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä
vaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät
verhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas
Le Camus, valtiosihteeri v:sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20
livreä[4] taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa
lapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen
livren korot.

D'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan
ehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki
nielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun
tapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen
ajattelemaan selkeästi.

Seuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä
presidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli
kaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin
herttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt
miehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa
tahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten
tavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät
eivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita
pystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat
ahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita,
jotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille,
jotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.

Ei siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p:nä lähtenyt
Notre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen
säännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin
kaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan
ollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä
polvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta
vartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar
kulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.

Iltapäivällä oli neuvosto jälleen kokoontunut, ja silloin oli päätetty
yrittää pitää voimassa kuninkaan arvovaltaa. Sen johdosta kutsuttiin
parlamentti koolle seuraavaksi päiväksi, kahdenneksitoista. Tämän
päivän illasta alotamme uuden kertomuksemme. Kuningas, joka oli silloin
kymmenen vuoden vanha ja vastikään päässyt rokosta, oli käyttänyt
verukkeena, että hän tahtoi Notre-Damessa lausua Kaitselmukselle
kiitoksensa tervehtymisestään, ja koonnut kaartilaisensa,
sveitsiläisensä ja muskettisoturinsa. Ne hän oli asettanut
Palais-Royalin ympärille, laiturille ja Pont-Neufille sekä messun
jälkeen lähtenyt parlamenttiin, missä hän hetkellisesti järjestetyssä
istunnossa ei ainoastaan ollut vahvistanut edellisiä määräyksiään,
vaan myöskin julkaissut viisi tai kuusi uutta, toinen toistaan
turmiollisempia, kuten kardinaali de Retz sanoo. Tämän johdosta olikin,
ensimmäinen presidentti, jonka mainitsimme edellisinä päivinä olleen
hovin puolella, nyt rohkeasti esiintynyt tuollaista tapaa vastaan, että
kuningas tuotiin Parlamenttitaloon yllättämään ja loukkaamaan
äänestysvapautta.

Mutta kiihkeimmin vastustivat uusia veromääräyksiä presidentti
Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel.

Näiden asetusten tultua julkaistuiksi lähti kuningas taas
Palais-Royaliin. Suuri väenpaljous näyttäysi hänen tiellään, mutta kun
tiedettiin hänen tulevan parlamentista eikä oltu selvillä, oliko hän
käynyt siellä antaakseen kansalle oikeutta vai yhätikö sortaakseen
sitä, ei hänen taipaleellaan kuulunut ainoatakaan ilohuutoa
onnittelemassa häntä paranemisestaan. Kaikkien kasvot olivat päin
vastoin synkkiä ja levottomia, jotkut uhkaaviakin.

Kuninkaan palattuakin jäivät sotaväen osastot asemilleen; pelättiin
mellakkaa kansan saadessa tietoonsa parlamentinistunnon tuloksen, -- ja
tosiaan oli huhu tuskin levinnyt, että kuningas rasitusten keventämisen
sijasta oli niitä lisännyt, kun väkeä alkoi parveilla ryhmiksi, ja
kuului voimakkaita huutoja: "Alas Mazarin! Eläköön Broussel! Eläköön
Blancmesnil!" sillä kansa oli saanut tietää, että molemmat jälkimmäiset
olivat puhuneet sen hyväksi, ja vaikka heidän kaunopuheisuutensa oli
mennyt hukkaan, oltiin siitä kuitenkin kiitollisia.

Koetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten
sellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot
saivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan
sekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät
ainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti
tunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin
palatsissa Pariisin pormestarin tulo.

Hänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei
kiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko
Pariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.

Neuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges
astui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään
huudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.

Niinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet
ilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja
alkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja
pidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi
käskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.[5] Sotamiehet olivat
laahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien
kohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä.
Kapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt
Rue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty
murskaksi.

Tämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin.
Comminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa
kanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli
tapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin,
useat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja
hänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.

Commingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu
vastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen
tietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu
laiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello
neljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin
lähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin
katupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin
ampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä
ja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali
Mazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali
Richelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan
nurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten
jumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.

Äkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin
päätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri
löi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu
pöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.

Seinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies
läheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.

"Bernouin", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti
vihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, "mitkä
muskettisoturit ovat vartiovuorolla?"

"Mustat muskettisoturit, monseigneur."

"Mikä komppania?"

"Trévillen komppania."

"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?"

"Luutnantti d'Artagnan."

"Lienee kelpo mies?"

"Kyllä, monseigneur."

"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan."

Kamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi
hetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.

Vaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua,
johon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä
asetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti
jokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:

"Käy kutsumassa herra d'Artagnan."

Tällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta
yhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä
varjoksi.

Yksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä
kuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen,
sorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis
hipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja
majesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta
hiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai
erityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili
hyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin
mitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat,
jotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä
silkkisormikkaat.

Samassa avautui ovi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti kamaripalvelija.

Upseeri astui sisälle.

Tulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen,
lyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta
tumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut
elämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän
on hyvin tummaverinen.

D'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän
tunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun
hän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa
soturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta
kardinaalin.

Hän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi
säätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella
ylhäisten herrain kanssa.

Kardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen,
tarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:

"Te olette herra d'Artagnan?"

"Niin olen, monseigneur", vastasi upseeri.

Kardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä
kasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus
tasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on
ennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.

"Hyvä herra", virkkoi kardinaali, "te seuraatte minua, tai oikeammin
minä teitä."

"Palvelukseksenne, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin;
luuletteko siitä olevan mitään vaaraa?"

"Vaaraako, monseigneur?" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, "ja mitä?"

"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa."

"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa,
monseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni
sata tuollaista tolvanaa pakosalle."

"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin."

"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä",
vastasi d'Artagnan.

"Toisin sanoen", huomautti kardinaali hymyillen, "ovat muskettimiehet
parempia sotureita kuin kaartilaiset."

"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur."

"Paitsi minä, monsieur", virkkoi Mazarin hymyillen, "sillä te näette,
että olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne."

"Hitto vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "sepä on
vaatimatonta. Minä puolestani voin sanoa, että jos minulla olisi teidän
ylhäisyytenne asu, tyytyisin varmasti siihen ja tarpeen tullen
sitoutuisin olemaan koskaan käyttämättä mitään muuta."

"Niin, mutta se ei kenties olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä
liikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!"

Kamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen
jokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:

"Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?"

"On, monseigneur."

"No, lähtekäämme."

"Montako miestä haluatte, monseigneur?"

"Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa
pakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa
kahdeksan."

"Kuten monseigneur haluaa."

"Minä seuraan teitä, tai mieluummin", muutti kardinaali, "ei, tätä
kautta. Valaise tietä, Bernouin."

Kamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen
kirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten
Palais-Royalin pihalla.



TOINEN LUKU

Yöllinen kierros


Kymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia
pitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli
rakennuttanut _Miramen_[6] näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin
enemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin
toimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.

Kaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia
väkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan
oli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua
uhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa
vaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin
tällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista
kortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja
silloin tällöin moikui äkkiä -- kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta
-- joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.

D'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon
mokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti
kadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa
eteenpäin, huolimatta sanoa: "varokaa!" Ja ikäänkuin joukko --
kapinallinen tai ei -- olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä,
hajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä
tyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti
sai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia
kunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle.
Barrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: "Ken siellä?"
D'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli
Ludvig ja Rocroy, ja sai lähetä.

Tämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de
Comminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin
upseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä
kumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.

"Siellä on herra de Comminges", ilmoitti d'Artagnan palatessaan
kardinaalin luo.

Kardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä
hevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän
ratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän,
että nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.

"Oikein, Guitaut!" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; "minä näen, että
neljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja
uskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?"

"Monseigneur", vastasi Guitaut, "huomautin hänelle, että me elämme
kummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan
melskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö,
ettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?"

"No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?"

"Monseigneur", tokaisi Comminges, "minä vastasin, että niiltä Liigan
perustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä,
nimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti
tehdäkään."

"Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun _fronden_", virkkoi
Guitaut.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.

"Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur."

"Ja mistä sellainen nimitys johtuu?"

"Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont
lausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat
koulupoikia, jotka lingoilla[7] sinkauttelevat kiviä vallihautoihin,
mutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa
uudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan
lennosta, kuten geusit[8] Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi.
Tänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat,
käsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!"

Samassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi
laulaa:

    "Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella,
    jo kardinaali
    tais luimistella'.
    Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella!"

"Sitä hävytöntä!" jupisi Guitaut.

"Monseigneur", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla
tuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, "sallitteko minun
lähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin
väärin?"

Ja hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.

"Ei, ei!" huudahti Mazarin. "_Diavolo_, paras ystävä, te pilaisitte
kaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen
ranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen;
kun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut
juuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti.
Tulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona
yhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla."

Hän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin
d'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään,
lähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa
taampana.

"Se on totta", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, "minä
unohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen."

Ratsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti
väkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan
tämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka
siten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin
Mazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin
vetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.

D'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin
olisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut
pakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet
kardinaalin, seurasivat äänettöminä.

Tultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin
vartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli
tekemään ilmoitusta.

"No?" kysäisi Guitaut.

"Herra kapteeni", kertoi upseeri, "kaikki on kunnossa tällä puolella,
jollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa."

Hän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin
rakennettiin Vaudeville-teatteri.

"Tuossa talossako?" sanoi Guitaut; "sehän on Hôtel de Rambouillet."

"Olkoon jos mikä", tuumasi upseeri, "mutta sen tiedän, että olen nähnyt
useita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne."

"Pyh!" vähitteli Guitaut ja nauroi makeasti; "ne ovat pelkkiä
runoilijoita."

"Hei, Guitaut", puuttui puheeseen Mazarin, "älkää puhuko noin
halventavasti niistä herroista. Ette siis tiedä, että minäkin olin
runoilija nuorina päivinäni ja sepittelin säkeitä samaan laatuun kuin
herra de Benserade."

"Te, monseigneur!"

"Niin, juuri minä. Tahdotteko, että lausuilen teille joitakuita
säkeitäni?"

"Se sopii, monseigneur; minä en ymmärrä italiankieltä."

"Ette, mutta ranskaa te ymmärrätte, niinhän, hyvä ja urhea Guitaut?"
jatkoi Mazarin ystävällisesti laskien kätensä hänen olalleen; "ja
toteutattehan minkä hyvänsä määräyksen saatte tällä kielellä?"

"Tietysti, monseigneur, kuten olen jo tehnyt, mikäli käsky tulee
kuningattarelta."

"Niin", sanoi Mazarin puraisten huultansa, "minä tiedän, että te olette
häneen täydellisesti kiintynyt."

"Olen nyt ollut runsaasti kaksikymmentä vuotta kapteenina hänen
henkivartiossaan."

"Eteenpäin, herra d'Artagnan!" virkkoi kardinaali, "kaikki on kunnossa
tällä taholla."

D'Artagnan asettui jälleen joukkueen etummaiseksi hiiskumatta sanaakaan
ja osoittaen sitä sokeata kuuliaisuutta, joka on vanhoille sotureille
ominainen piirre.

Hän suuntasi kulun Saint-Rochin ampumavallille, jonka juurella kolmas
vartiopaikka oli, ja ratsasti Richelieu- ja Villedot-katujen kautta.
Tämä oli yksinäinen vartioasema, sillä se sijaitsi ihan lähellä
kaupungin ulkomuuria, ja tienoo oli tällä puolella harvaan asuttua.

"Kenellä on täällä päällikkyys?" kysyi kardinaali.

"Villequierilla", vastasi Guitaut.

"Hitto!" tuumi Mazarin; "puhukaakin sitten yksinänne hänen kanssaan.
Tiedättehän, että me olemme huonossa sovussa siitä saakka kuin saitte
toimeksenne vangita Beaufortin herttuan; hän väitti, että sen kunnian
olisi pitänyt tulla hänelle kuninkaan henkivartion kapteenina."

"Sen tiedän hyvin, ja olen sataankin kertaan hokenut hänelle, että hän
oli väärässä; kuningas ei voinut antaa hänelle sitä käskyä, koska
hallitsijamme siihen aikaan oli tuskin neljää vuotta täyttänyt."

"Niin kyllä, mutta minäpä olisin voinut antaa sen hänelle, Guitaut;
mieluummin kuitenkin luovutin toimen teille."

Vastaamatta ratsasti Guitaut esille, ilmoittausi etuvartijalle ja pyysi
saada puhutella herra de Villequieria.

Tämä tuli ulos.

"Kas tekö siinä, Guitaut?" ärisi hän tapansa mukaan huonotuulisesti,
"mitä lempoa täältä haette?"

"Tulin kysymään teiltä, kuuluuko täällä päin mitään."

"Mitä sitten pitäisi kuulua? Hoilataan: 'Eläköön kuningas!' ja 'Alas
Mazarin!' Siinä ei ole mitään uutta; sellaisiin huutoihin olemme jo
jonkun aikaa olleet tottuneita."

"Ja te yhdytte niihin?" sanoi Guitaut nauraen.

"Niin, totta tosiaan, kyllä toisinaan tekee hyvin mieleni, ja minusta
tuntuu, että he menettelevät aivan oikein. Lahjoittaisin mielelläni
pois viiden vuoden palkan, jota minulle ei kuitenkaan makseta, jos vain
kuningas olisi viittä vuotta vanhempi."

"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta
vanhempi?"

"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä
antaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik
neljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta
minä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos
kuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä
tänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan,
vaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija."

"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!" sanoi Mazarin. "Olkaa huoletta, minä
mainitsen kiintymyksenne kuninkaalle."

Sitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: "Kas niin, hyvät
herrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin."

"Ahaa", virkkoi Villequier, "Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen
kauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te
toimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei
kenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä
kuitenkin."

Hän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista
säveltä.

Mazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän
oli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta,
vahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa
oli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein
hyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä
peräti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan
varokeinoista huolimatta.

Koko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli
kardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan
koettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli
osoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut
hymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle
pilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten
poikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin,
mutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.

D'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja
vaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, -- siis
seitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme
aikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, -- tuntui kardinaalista
kuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan
kunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana
jossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.

Tämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa
siitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut
pyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli
kardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta
italialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat
liian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he
sanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän
puutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka
sijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja
kiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin
pihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat
molemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut
portin, ja katosivat puutarhaan.

"Hyvä Guitaut", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan
kaartilaiskapteenin käsivarteen, "sanoitte äsken, että tulette olleeksi
jo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa."

"Niin, niille main", vastasi Guitaut.

"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut", pitkitti kardinaali, "että
teillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan
uskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti."

"Oletteko huomannut sen, monseigneur?" sanoi kapteeni; "hitto, sen
pahempi minulle!"

"Kuinka niin?"

"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa."

"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen
soturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik
neljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat
menneisyyteen."

"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne
ennustaaksenne kohtaloitani?"

"En", vastasi Mazarin nauraen, "tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille
muskettiluutnanttiamme."

"Herra d'Artagnania?"

"Niin."

"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan
tuntenut hänet."

"Mikä hän siis on miehiään?"

"Hm!" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; "hän on
gascognelainen."

"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi
luottaa."

"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de
Tréville kuningattaren hartaimpia ystäviä."

"Halusin tietää, onko häntä koeteltu."

"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata
kysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa
ja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin
velvollisuutensa."

"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein
tarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa
väkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut
johonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin
taitavasti?"

"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur", sanoi Guitaut, joka huomasi,
että kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, "niin minun täytyy sanoa
teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on
siitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut
vehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee
monseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se
niille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet."

Mazarin pudisti päätänsä.

"Voi", virkahti hän, "on olemassa -- kautta kunniani -- ylen onnellisia
ministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!"

"Monseigneur", huomautti Guitaut, "se johtuu siitä, että nämä eivät
punnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä
soturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin
juonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan
salaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä
haluatte, -- maksua vastaan tietysti."

"Hitto!" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin
tuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin
rahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa;
"pitäneehän maksaa -- jollei muu auta."

"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen
miehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?"

"_Per Baccho_!" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,
"enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin
rautakallo!"

"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän
tahtoo ilmaista tietonsa."

"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."

"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä
ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."

"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se
mies on..."

"Kreivi de Rochefort."

"Kreivi de Rochefort!"

"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja
minä en tiedä, mihin hän on joutunut."

"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.

"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken
tietämättömyyttänne?"

"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort..."

"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille
ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias
apureitansa kohtaan."

"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika
hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."

Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle,
jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi
upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.

Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.

"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla
huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."

D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui
tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet
liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti
paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.

D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään
maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen
automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.

Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.

"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin
ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte
vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia
huolellisesti."

D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti
kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin
silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella
äänellään:

"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"

Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja
hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.



KOLMAS LUKU

Vanhat kiistakumppanukset


D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.

Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin
asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.

Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli
oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki,
jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."

Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi
kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa
haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois
silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät
herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän
tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi
olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta
jälleen sijaansa hovissa.

Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin
kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat
asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja
Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.

Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan
ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti
hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua
pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..

"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy,
on kirjeen osoitteessa: _hyvin tärkeä_".

"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas
numero 256."

Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä
numerona.

D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä
suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä
ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä
vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.

Kuului kellon kilahdus.

"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua
kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra
d'Artagnan!"

"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan
itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; -- "minua
tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen
oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin
kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."

Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin.
Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän
kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta
d'Artagnania.

"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut
on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa
ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa
hyvä ja ottakaa hevoseni."

"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.

D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille,
nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei
ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:

"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."

Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä
ja heittäysi vangin kaulaan.

"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en
erehdy!"

"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.

"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään,
viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."

"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri
kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."

"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"

"Tahdotteko, että sanon teille toden?"

"Tietysti."

"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."

"Te epäilette minua, Rochefort?"

"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että
istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."

"Mistä niin?"

"Yöllisestä katuryöstöstä."

"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"

"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"

"Vaatii tosiaan."

"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet
juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli
Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita.
Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä
Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan
ajanviettona tullut suuresti muotiin."

"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"

"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin
keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien
henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme
pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta.
Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion
kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme
erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman
näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku
vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti
niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut
vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä
pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä
paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa
kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten
toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi
hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta
liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut
Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena
siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului,
vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin
kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut
siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta.
Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen
lautasilla Henrik neljännen takana?"

"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta
kyllähän saatte tietää aiheen."

"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne
minut viette."

"Kardinaalin luo."

"Mitä hän minusta tahtoo?"

"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."

"Mahdotonta. Te -- suosikki!"

"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain
halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun
tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten
muistatte. Oi, niin..."

Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.

"Tuotte kuitenkin määräyksen?"

"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja
kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa.
Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä
asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."

"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee
jo paljon."

"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan
latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan
ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä
olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."

"Mazarin on siis vielä Mazarin?"

"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan
naimisissa kuningattaren kanssa."

"Naimisissa!"

"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti
kuningattaren rakastaja."

"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin
laiselle!"

"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.

"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"

"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin
naisia."

"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"

"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"

"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa
minua."

"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin
avustaa häntä."

"No, mitä sodasta?"

"Sen kyllä saamme."

"Espanjan kanssa?"

"Ei, Pariisin kanssa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"

"Kyllä; mitä sitten?"

"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan
pelierää."

"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"

"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja,
joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen..."

"On onnetonta, ettei ole vapaana."

"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa
teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin
onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua;
näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."

"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."

"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus..."

"Mikä siis?"

"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"

"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme
miekanpistoa!..."

"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."

"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte
minulle samaa."

"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte
siis minusta?"

"Sen teen, ja te?"

"Minä samaten."

"Mutta entä ystävänne -- puhunko heistäkin?"

"Mitkä ystävät?"

"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"

"Melkeinpä."

"Mihin ovat he joutuneet?"

"En ollenkaan tiedä."

"Onko se mahdollista?"

"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten
muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen
heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä
maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa
ystäväni, Rochefort!"

"Ja oiva ... mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein
Piemontin rykmenttiin kersantin?"

"Planchet?"

"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta.
Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina
Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että
siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt
kapteeniksi."

"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa
kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana
muuttuu kohtalonne."

"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

"Mitä teette?" kysyi Rochefort.

"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos
vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

"Olette oikeassa. Hyvästi!"

"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen
etunenässä.

Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi.
Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua,
kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan
teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen
katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta
koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut
vapaa."

"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua
olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä..."

D'Artagnan nyökkäsi.

-- Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi -- ihmetteli hän
itsekseen.

Ja hän ilmoittausi ministerille.

"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni
heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra
d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."

Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse
sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten
Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.

Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli
tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin
istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi
nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan _abbét_, arvoltaan
luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja
kauhtanansa olivat sinipunaiset.

Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia
ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.

Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin
siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa
johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on
toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat
suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää.
Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen
hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien
heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti
päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:

-- Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.

Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta
tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta
avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:

"Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de
Rochefort. Olette siis vankilassa?"

Rochefort hätkähti kysymyksestä.

"Minusta tuntui siltä", virkkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne tiesi
sen paremmin kuin kukaan."

"Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de
Richelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä."

"Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte,
koska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista
Bastiljiin."

"Niinkö arvelette?"

"Olen siitä varma."

"Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne
kieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?"

"Vai niin!" virkahti Rochefort; "siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä
olen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä
koskaan arvannut!"

"Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme
toisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä
Brysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään
siellä kardinaalin asialla?"

"Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan
asiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani
Brysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana
urkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin
jo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin
voinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut
kuningatarta, enkä hyödyttänyt."

"No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin
aivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne
pelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä
valittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella."

Rochefort hymyili halveksivasti.

"Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de
Richelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata,
monseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut
teitä koko maailmaa vastaan."

"Minuako, herra de Rochefort!" sanoi Mazarin. "Minäpä en herra de
Richelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään
ministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen
kuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai
tietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne
oivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten
hän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin."

"No niin, monseigneur", muistutti Rochefort, "minusta tuntuu, että jos
olen siellä erehdyksestä..."

"Aivan oikein", keskeytti Mazarin, "kaikki tuo voidaan tietysti laittaa
jälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran
ymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti."

"Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä
kohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa."

"Se on totta", virkkoi Mazarin, "kardinaali oli hyvin ovela. Se
ominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen
yksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito
ranskalainen vilpittömyyteni."

Rochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.

"Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia
palvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar
tarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä,
ymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias,
joka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta koskaan
tulekaan suurta miestä kuten hänestä, mutta sitä vastoin olen hyvä
ihminen, herra de Rochefort, ja minä toivon saavani teidät vakuutetuksi
siitä."

Rochefort tunsi tämän silkinpehmeän äänen, josta toisinaan lähti
jonkunlainen sähähdys, muistuttaen kyykäärmeen sihinää.

"Olen täydellisesti taipuisa uskomaan teitä, monseigneur", vastasi hän,
"vaikka minä puolestani olen saanut vähäisiä todistuksia siitä
suopeudesta, josta teidän ylhäisyytenne puhuu. Älkää unohtako,
monseigneur", jatkoi Rochefort nähdessään liikkeen, jota ministeri
yritti pidättää, "älkää unohtako, että minä olen viisi vuotta istunut
Bastiljissa ja että mikään ei niin pahasti hämmennä ajatuksia kuin
asiain katseleminen vankilan ristikon takaa."

"Voi, herra de Rochefort, olen jo sanonut teille, että minulla ei ole
pienintäkään osuutta vankeuteenne! Kuningatar ... kuka mahtaa mitään
naisen, valtiattaren suuttumukselle! Se menee kuten on tullutkin, ja
sitten ei sitä enää ajatella..."

"Ymmärrän kyllä, monseigneur, että hän ei sitä enää ajattele, hän joka
on viettänyt viisi vuottansa Palais-Royalissa, juhlien ja hovilaisten
keskellä; mutta minä, joka olen sen aikaa virunut Bastiljissa..."

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra de Rochefort, luuletteko siis, että
Palais-Royal on kovinkaan hauska olopaikka? Ei, eipä suinkaan.
Meilläkin on ollut suuria vaikeuksia, vakuutan teille. Mutta älkäämme
enää puhuko siitä. Minä pidän avointa peliä, nyt kuten aina. Sanokaahan
minulle, oletteko meikäläisiä, herra de Rochefort."

"Voitte helposti ymmärtää, monseigneur, että minä en pyydä sen
parempaa; mutta minä en nyt enää tunne asemia ja olosuhteita.
Bastiljissa ei puhuta valtiollisista asioista muiden kuin sotamiesten
ja vanginvartijain kanssa, ja te ette voi kuvitellakaan, monseigneur,
kuinka vähän nämä tietävät tapauksista. Minä olen aina herra de
Bassompierren puolella, minä... Kuuluuhan kai hän vielä seitsemäntoista
valtakunnanherran joukkoon?"

"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka
oli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat
harvinaisia."

"Sen uskon hiivatin hyvin!" tokaisi Rochefort. "Kun teillä on
sellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin."

"Mutta toiselta puolen", huomautti Mazarin, "mikä todistaa hartaan
kiintymyksen?"

"Toiminta", vastasi Rochefort.

"Niin, toiminta kyllä", toisti ministeri miettivästi; "mutta mistä
tapaa mitään toiminnan miehiä?"

Rochefort pudisti päätänsä.

"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur", vastasi hän; "te vain haette
huonosti."

"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort?
No, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon
tuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin
suuri mies!"

"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään
siveellisen säännön?"

"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa
kaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi."

"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs
sananlasku."

"Miten se kuuluu?" kysyi Mazarin.

"Näin, monseigneur. _Millainen isäntä_..."

"Tunnen sananlaskun: ... _sellainen renki_."

"Ei: sellainen _palvelija_. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset
miehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen."

"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?"

"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia
palvelijoita, ja kymmenittäin."

"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli
häneen tähdättyjä iskuja!"

"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin
vaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia,
oli hänellä kunnon ystäviäkin."

"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan."

"Minä tunsin henkilöitä", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken
tulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, "minä tunsin
henkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin
terävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa
ja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät
kruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa."

"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte", huomautti kardinaali itsekseen
hymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen,
mihin hän halusi vangin johtaa, "nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet
kardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan."

"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta
onnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle
te vastikään halusitte palvelijoita."

"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?"

"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni;
koska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon
pahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla
mitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä,
antoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas,
minkä sain samasta kädestä ... vanhan laskun kuittaus."

"Voi", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta,
"jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!"

"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota
te kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi."

"Kuka sitten?"

"Herra d'Artagnan."

"Tuo gascognelainen!" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen
kummastusta.

"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de
Richelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja
valtiotaidossa vain koulupoika häneen verraten."

"Tosiaanko?"

"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne."

"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort."

"Se on hyvin vaikeata, monseigneur", virkkoi aatelismies hymyillen.

"Sitten kertookin hän sen minulle itse."

"Sitäpä epäilen, monseigneur."

"Ja minkätähden?"

"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se
salaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle."

"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?"

"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää
auttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne."

"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?"

"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä
sykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!"

"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani
sanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?"

"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen
takaan, monseigneur."

"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista."

"Te siis tahdotte, monseigneur?" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin
hienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.

"Niin."

"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar ... mahtava
kuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar,
jolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli
aikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko,
monseigneur -- te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa
ennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi.
Saapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki
naiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä
tunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita,
varomattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei
sitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti
ministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa
tanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita
teille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen
joutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava
kuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa,
sillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta."

"Niinkö!" virkahti Mazarin.

"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä
eivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet
isoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli
miehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät
matkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä
tolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät
saivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui
satamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja
toi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni
määräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä
kukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?"

"Suurenmoista!" virkkoi Mazarin mietteissään.

"No niin, tiedän kymmenen samanlaista."

Mazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.

Kului viisi tai kuusi minuuttia.

"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?" kysyi Rochefort.

"Kyllä vielä -- sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista
neljästä?"

"Hän johti koko yritystä."

"Ja kutka olivat ne toiset?"

"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra
d'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä
yksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla
nimillään."

"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön
loppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia."

"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut
ja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää
kummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa,
tahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa."

"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette
Vincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette
häntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?"

"Te ehdotatte minulle mahdotonta", vastasi Rochefort pudistaen
päätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.

"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?"

"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen.
Oletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen
kuningattarelle?"

"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen."

"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas,
kuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi
vastaanottaa tarjoustanne."

"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei
tuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort."

"Ja toisekseen, monseigneur", pitkitti Rochefort. "Käsittänette, että
kun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain
vaihtaa vankilaa."

"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se
olisi teidän taholtanne vilpittömämpää."

"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun
ainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin
hyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa
minulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla
teillä, jos mahdollista!"

"Hyvä herra de Rochefort", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä
sävyllään, "intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori
mies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät.
Uskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!"

"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?"

"Päin vastoin, olen päättänyt."

Bernouin astui sisälle.

"Kutsukaa joku talonvartija", käski kardinaali, "ja jääkää luokseni",
hän lisäsi ihan hiljaa.

Talonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän
hänelle; sitten lausui hän nyökäten:

"Hyvästi, herra de Rochefort!"

Rochefort kumarsi kunnioittavasti.

"Minä näen, monseigneur", hän sanoi, "että minut viedään takaisin
Bastiljiin."

"Älykäs olettekin."

"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran,
että olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua."

"Teitä, vihollisteni ystävää!"

"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi."

"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa
minua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille."

"Sitä toivotan teille, monseigneur."

"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa
minulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa."

"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle", mutisi Rochefort
peräytyessään, "ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun
hetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen
tuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut
viedäänkään?"

Rochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä
eteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa
ja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.

-- Ahaa! -- tuumi Rochefort itsekseen; -- tämäpä muuttaakin asiaa
aikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin
koetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä
muuhunkin kuin vanginvartijaksi.

Ja hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta
viidenkolmatta ikäinen.



NELJÄS LUKU

Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana


Jäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin
mietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi.
Mazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille
säilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti
olla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin
kaikki vastustajansa kortit.

"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.

"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."

Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.

Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon;
sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä
Itävallan Annan luona.

Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän
siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen
rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen
kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV:n
kanssa rukouskammiossaan.

Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja
pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla
loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan
Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää;
hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja
rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.

Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset
esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.

Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali
Mazarinin.

Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin,
äitiinsä katsoen:

"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"

Itävallan Anna punehtui hiukan.

"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi
millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on
tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta
huomautuksia."

"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla
tavoin", intti järkähtämätön lapsi.

"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit
silloin liian nuori, tietääksesi sitä."

"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."

"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti
salaten tyytymättömyyttänsä.

"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka
vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää
koskaan kuulla mitään."

Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti
kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi
seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.

Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän
näytti pyytävän selitystä edelliseen.

Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti
varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla
nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen
vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut
kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin
tervehdyksen.

Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman
käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen
luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.

Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva
Beauvaisiin kääntyen:

"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."

Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin
poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa
ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa
ja kalpeni.

Seuraavana hetkenä tuli Laporte.

Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.

"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"

"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame;
osoitattehan minut pois."

"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole
vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa
haitata vointiasi."

"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut
Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin
katkerasti napisee."

"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle
käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"

"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän
lisäsi kovalla äänellä.

Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli
toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt
osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas
lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.

"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen
majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.

"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen
majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän
tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras
palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."

"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on
lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän
on teille."

Kardinaali hymyili.

"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian
vuoksi. Mitä on tekeillä?"

Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi
raskasmielisen näköisenä:

"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota,
jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että
seuraatte minua Italiaan."

"Miksi niin?" kysyi kuningatar.

"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:

    "'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"

"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin
määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.

"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä.
Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on
todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:

    "'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'

"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte
minut."

"Kardinaali!"

"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti
hymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi
teille!"

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on
loukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'"

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar..."

"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin
kehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä
aatelismiehestä!"

"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne,
jotka ovat teille vastenmielisiä."

"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali", vastasi kuningatar.

"Minulle?"

"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen
hallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?"

"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden
maalitauluna oli ensin herra de Richelieu."

"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin
kiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun
suojelukseni?"

"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te
syöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen
olisi siliä pappi, että hän on kardinaali."

"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?"

"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun
murhauttamisestani."

"Näette nyt, kardinaali", huomautti kuningatar, "että teidän
vihollisenne ovat minunkin."

"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla
minunkin."

"Minun ystävieni!" Kuningatar pudisti päätänsä. "Voi, sellaisia ei
minulla ole enää ainoatakaan!"

"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä
kuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?"

"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur;
syystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka
ensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat
kärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä,
kaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan
halveksi häntä."

"No niin", virkkoi Mazarin, "eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä?
Etsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne."

"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?"

"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!"

"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään
vaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria[9] johtaa nyt kuten aina hänen
suosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna
siksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de
Longueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin
ruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva
de Guémenée."

"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten
ystävienne joukosta."

"Entisten ystävieni?" kertasi kuningatar.

"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä
taistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä
voittamaan hänet."

-- Mihin hän sillä tähtää? -- ihmetteli kuningatar itsekseen,
levottomasti silmäillen kardinaalia.

"Niin", pitkitti jälkimmäinen, "erityisissä tilanteissa on teidän
majesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden
onnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne
avulla."

"Minä olen kärsinyt", sanoi kuningatar, "siinä kaikki."

"Niin", vastasi Mazarin, "niinkuin naiset kärsivät, -- kostaakseen.
Mutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?"

"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni", muistutti kuningatar, "vaan
päin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia
apureita. Luulin teidän tietävän sen."

"Tiedän sen niin hyvin", vastasi Mazarin, "että me olemme toimittaneet
hänet Bastiljiin."

"Onko hän päässyt ulos sieltä?" kysyi kuningatar.

"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain
johtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?" jatkoi
Mazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.

Itävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.

-- Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? -- jupisi hän itsekseen.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"D'Artagnaniako? Malttakaahan -- kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu
D'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta
poloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Mazarin.

Kuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.

"Mutta, monsieur", virkkoi hän, "luulenpa teidän tahtovan toimittaa
minun kanssani kuulustelun?"

"Jolloin te joka tapauksessa", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella
äänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, "vastaatte ainoastaan mielenne
mukaan."

"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan
valaisevampia vastauksia", pyysi kuningatar alkaen käydä
kärsimättömäksi.

"No niin, madame", sanoi Mazarin kumartaen, "minä toivoisin teidän
jakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät
osalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on
minulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä
voimakkaihin toimenpiteisiin."

"Taaskin!" sanoi kuningatar; "minä luulin, että asia oli ratkaistu
herra de Beaufortin poistamisella."

"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te
ette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku
tyynestä vedestä."

"Edelleen", pyysi kuningatar.

"No niin", jatkoi Mazarin, "minua häpäisevät joka päivä teidän
prinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka
eivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun
kärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua,
kun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että
me olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin
vaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä
prinssi..."

"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"

"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta _patienza_, kuten me
italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."

"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"

"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija,
joka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa
yllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon
hivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta
voitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka
tekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi,
kiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan
uskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät,
kun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan
setä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin
murhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee
voittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei
uhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra
de Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää
kuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja
kahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea."

Anna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.

"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne", pitkitti Mazarin
tyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; "minä tahdon, että kuningatarta
kunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien
silmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että
minä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko
maailman täytyy johtua käsittämään se."

"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?" kysyi Itävallan Anna tuon
hallitsevan äänen lannistamana.

"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten
nimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat
meren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän
majesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut
Buckinghamille."

Anna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin
ponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä
ja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan
varhaisempina vuosina.

"Te loukkaatte minua, monsieur!" hän sanoi.

"Minä tahdon", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli
kuohahduksellaan keskeyttänyt, "minä tahdon, että te tänään teette
puolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden."

"Taaskin se panettelu!" huudahti kuningatar. "Minä luulin sen toki
täydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut
siitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme
tilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun
saakka, ymmärrättekö?"

"Mutta, madame", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta
ihmetellen, "minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea."

"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki", vastasi Itävallan Anna.
"Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä
harrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa,
jotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani."

"Vai niin, te tunnustatte sen!" virkahti Mazarin.

"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein
etenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin,
asianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja
kuitenkin vannon..."

Kuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa;
hän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla
silatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:

"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia,
mutta Buckingham ei ollut rakastajani."

"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?"
tiedusti Mazarin hymyillen, "sillä huomautanpa teille, että minä
roomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä."

Kuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen
kardinaalille.

"Avatkaa, monsieur", hän sanoi, "ja katsokaa itse."

Kummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi
ainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä
veren tahrimaksi.

"Mitä tämä on?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur, mitä tämä on?" sanoi Itävallan Anna,
majesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka
oli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. "Sanon sen
teille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt
hänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa
kirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin."

Sen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti
Mazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva
Buckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt
kuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut
ruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt
valkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali
sen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.

"Hyvä, madame", hän sanoi, "minä uskon valaanne."

"Ei, ei, lukekaa!" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin;
"lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki
loppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta.
Luuletteko", hän lisäsi kamalasti hymyillen, "että minun tekee mieleni
availla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?"

Tämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti
ja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi
timantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut
perille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut
jätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että
hänet aiottiin murhata.

"Hyvä on, madame", virkkoi Mazarin, "siitä ei ole sen enempää
puhumista."

"Kyllä, monsieur", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä
sen päälle; "minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina
ollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja
tekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken
mainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin
käteni suudeltavaksi ja tämän timantin."

Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle
harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.

"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi
hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui
sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta
murhasta."

"D'Artagnan siis tiesi sen?"

"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle
tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra
Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen
takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se
siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen
mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."

"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."

"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä
mitään muuta kysyttävää minulta?"

"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon
ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni,
mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos
olen mustasukkainen menneisyydellekin."

Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.

"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää
minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä
tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."

Mazarin kumarsi.

"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla
takaisin?"

"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika
tointumiseeni."

Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja
lähti.

Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja
kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi
kädellään nukkuvaan lapseen.

Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi
huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti;
sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen
kamaripalvelijalle ainoastaan:

"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin
kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa
kiitollisuudenvelassa."



VIIDES LUKU

Gascognelainen ja italialainen


Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella
Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään
tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija
viittauksen poistua.

Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten
eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.

D'Artagnan ei hievahtanut.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.

D'Artagnan nukkui yhä.

Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä
sormenpäällä.

Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen
kuin aseissa oleva soturi.

"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"

"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan,
"mutta minä olin niin väsyksissä..."

"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette
uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."

D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.

-- Kas, kas! -- tuumi hän; -- pitääkö siis paikkansa se sananlasku,
että onni tulee nukkuessa?

"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.

-- Vai niin, -- päätteli d'Artagnan, -- Rochefort on siis pitänyt
sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?

Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta
Rochefortia ei näkynyt.

"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon
lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja
ritarilliselta mieheltä."

-- Paljon mahdollista, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta kylläpä hän on
viivytellyt sanomasta sitä minulle.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi
Mazarinin kohteliaisuuteen.

"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja
miehuutenne käyttämiseen."

Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui,
sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.

"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän
ylhäisyyttänne."

"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen
aikana suorittanut erityisiä urotöitä..."

"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne... On totta,
totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."

"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin,
"sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut
saavutuksenne."

D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.

"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"

"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä
saavutuksia tarkoitatte."

"Puhun tuosta seikkailusta ... oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."

"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.

"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren
timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."

-- Kas, kas! -- ajatteli gascognelainen, -- onkohan siinä ansa? Täytyy
olla varuillaan.

Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen,
että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät
näyttelijät.

"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä
suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte
hyväkseni?"

"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.

"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte
kuningattaren tähden?"

-- Varmastikin, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- tahtoo hän urkkia
minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta
ovelampi, hiisi vieköön!... "Kuningattaren tähden, monseigneur? En
ymmärrä."

"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"

"Mitä ystäviäni, monseigneur?"

"Kolmea entistä ystäväänne."

"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut
ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo
koko ihmiskuntaa ystäväkseen."

"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis
ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista
varovaisuutta."

"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden
puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."

"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana,
monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen
viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis
nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."

"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä
kertaa ollut teeskennelty.

"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen
nimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän
väittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta."

Mazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan
sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut
kuningattarelta.

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut
kuningattaren oma."

"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis,
esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että
asia koskee teidän onneanne."

"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän
ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"

"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä
ovat ystävänne?"

"Sitä en tiedä, monseigneur."

"Kuinka, ette tiedä?"

"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät
sotapalveluksen."

"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"

"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."

"Hyvä! Ehtonne?"

"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan
liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja
ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet
taipaleelle."

"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin,
herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole
rahaa?"

"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa
minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret
asiat."

"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."

-- Richelieu, -- ajatteli d'Artagnan, -- olisi jo antanut minulle
viisisataa pistolia käsirahoiksi.

"Lupaatte siis palvella minua?"

"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."

"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"

"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi
d'Artagnan päätänsä pudistaen.

"Lähtekää siis etsimään heitä."

"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän
ylhäisyyttänne?"

"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen
mukaan."

"Mitä saan luvata?"

"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan
tunnustustani suurenmoisesti."

"Mitä on meidän siis tehtävä?"

"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."

"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä
vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä
paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."

"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte
kuulla kaikki ajatukseni."

"Ja siihen asti?"

"Odotatte ja haette esille ystävänne."

"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on
luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä
muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."

"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte
kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei
salli suurtakaan varustelua."

"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on
maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani
säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt
ainoastaan velkoja."

Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan
ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla
lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin
kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen
d'Artagnanille:

"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."

-- Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, --
ajatteli d'Artagnan, -- niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja
keskenämme.

Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.

"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen,
"te lähdette matkoille..."

"Niin, monseigneur."

"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen
kulusta."

"Sitä en lyö laimin, monseigneur."

"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"

"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.

"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja
kenties saan kuulla jotakin."

"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka
oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé
d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."

Kardinaali hymyili.

"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä
yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä.
Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."

"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne
palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen,
että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi,
sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän
ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos
näette hyväksi."

"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein
italialaisia kerskunnassa."

"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin
kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."

Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;
Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.

Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja
vilkaisi kiireisesti massiin.

"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi,
Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle
onnettomuutta!"

Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.

"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen
saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut
kaksikymmentätuhatta écu'ta, -- puhumattakaan tästä timantista", lisäsi
hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt,
luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista,
joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."

Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä
illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti
sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä
kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin
riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin
tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli
kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.

Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui
la Chevrette-hotellissa.

Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli
tullut valinneeksi tämän asunnon.



KUUDES LUKU

D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä


Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä
asti, kun _Kolmen muskettisoturin_ romaanissa jätimme d'Artagnanin
Fossoyeurs-kadun n:o 12:een.

D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät
olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli
ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen
elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita,
joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle
arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos
d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin
hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä,
vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta;
sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja
lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja
kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin
liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä
saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua
eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan
miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle
osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.

D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen
johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei
ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin
perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen,
yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä;
hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen
itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli
rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun
runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa,
häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu
haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen
kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja
alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla
oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut
meidän päiviemme määritelmän mukaan _aito vanha huovi_ -- en tiedä,
mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.

D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä
suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai
ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti
sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen
aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen
haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän
ja niin edelleen.

Ja kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut
Tiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.

Hänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen
erinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai
kuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen,
joille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin
että d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet
kuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi,
salavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat
sekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä
kivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen
kuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan
visusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli
havainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä
jälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää
hullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän
esitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.

"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?
Ethän ole tosissasi!"

"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."

"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin
hirttämään meidät."

"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas
ja taitava!"

"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"

"Hylkäätte siis tarjoukseni?"

"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"

Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi
mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin:
luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!

Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki.
D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se
aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja
juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti.
D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain
tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.

Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei
milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä
ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet
tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty
nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin
mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo
helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat
kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa
ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat
korpraalit.

D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa.
Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä
hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään,
kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan
niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat
haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja
paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle
Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.

Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon
oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.

-- Hän on siis palannut, -- tuumi luutnantti; -- sen pahempi ja sen
parempi!

D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.

Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt
kävelylle.

"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.

"Ei, herran kanssa."

"Herra on siis tullut takaisin?"

"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.

"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin
tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni
neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista
mielikuvista."

Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä
tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella
vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:

"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"

D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän
Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen
käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että
hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan
Portos-ystävän.

-- Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Kas vain, hänpä
näyttää suuresti paisuneen!

Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.

Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti
heikosti.

Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi
ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.

Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.

"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti
hämmästyneenä.

"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään
hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.

Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä
tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.

"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.

Emäntä vastasi vain oihkauksilla.

"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.

"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden
hermotäristyksen lomassa.

"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"

"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.

"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että
te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että..."

"Ja että...?" kovisti sveitsiläinen.

"Ja että ... minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.

Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli
yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt
eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa
mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa
kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.

"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa
kuin alkaen vakavasti vihastua.

"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.

"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua",
huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin
pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.

"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän
tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi
etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni.
Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan
minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi
etsimään muuta majapaikkaa."

Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.

"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"

"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte.
Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."

Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä
ja repiä hiuksiansa.

D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.

"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.

"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa
käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga
minulle gävelyä ehdottaa!"

"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi
d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei
ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön.
Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu
ensimmäisenä takaisin."

D'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta
piittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden
jälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut
vastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä
avioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen
opetuksen.

Kiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren
vallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti
pyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään
sieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti
miekkansa.

"Siispä saattekin maata täällä", virkkoi d'Artagnan. "Se on kurja
yösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut."

Niin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.

Hän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen
notkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei
kertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi
miekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti
hänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.

"Kas niin!" puheli d'Artagnan; "mitä minä sanoin? Voititteko siitä nyt
mitään, niskuri! Onneksi paranette tuosta parissa viikossa. Jääkää
tänne, niin lähetän viinurin tuomaan vaatteenne. Näkemiin. Asettukaapa
muuten Montorgueil-kadulle 'Pelmuuttelevaan Kissaan'; siellä on mainio
ruoka, jos emäntä on vielä sama. Hyvästi!"

Ja sitten hän palasi reippaana asuntoonsa, lähettäen tosiaankin tavarat
sveitsiläiselle, jonka viinuri tapasi istumassa siinä, mihin d'Artagnan
oli hänet jättänyt, vieläkin ihan ällistyksissään vastustajansa
varmasta esiintymisestä.

Viinuri, emäntä ja koko huonekunta tunsivat d'Artagnania kohtaan samaa
kunnioitusta, jota herättäisi Herkules, jos hän palaisi maan päälle
uudestaan suorittamaan kaksitoista urotyötänsä.

Mutta jäätyään kahden kesken emännän kanssa huomautti hän:

"Nyt, sievä Madeleine, tiedät mitä eroa on sveitsiläisellä ja
aatelismiehellä; sinä olet käyttäytynyt kuin kapakoitsijatar. Sen
pahempi sinulle, sillä sellaisella menettelyllä menetät kunnioitukseni
ja seurani. Ajoin pois sveitsiläisen nöyryyttääkseni sinua, mutta minä
en enää asu täällä; en majaile paikassa, jota halveksin. Hei,
tarjoilija! Kantakaa reppuni 'Hymyävään Häränpäähän' Rue des
Bourdonnaisille. Hyvästi, rouva!"

Nämä sanat virkkaessaan näytti d'Artagnan sekä majesteetilliselta että
hellyttävältä. Emäntä heittäysi hänen jalkoihinsa, pyysi anteeksi ja
pidätteli häntä lempeällä väkivallalla. Tarvitseeko sanoa enempää?
Paistinvarrasta käänneltiin, uunissa räiskyi tuli, kaunis Madeleine
itki; d'Artagnan tunsi yhtaikaa nälkää, vilua ja uudestaan heräävää
rakkautta; hän antoi anteeksi ja jäi.

Siten asui nyt d'Artagnan edelleen Tiquetonne-kadun varrella
Chevrette-hotellissa.



SEITSEMÄS LUKU

D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun


D'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin
kardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka
oli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt
pääministerin sormessa välkkyvän.

-- Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, -- tuumiskeli hän, --
niin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni
linnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla
maa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista
puutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä,
jolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi
naimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä
tekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen
ravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis.
Totisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta
kovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune
minun hyväkseni timantista.

Mitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että
kuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?

Tiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen
väkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.

"Kas vain!" virkkoi hän itsekseen; "onko tuli valloillaan la
Chevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin
tullut takaisin?"

Kumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi
d'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan
naapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin
soihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita
univormuja.

Hän kysyi, mitä oli tekeillä.

Hänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä
johtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja,
mutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty
pakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon,
ja sitä nyt tutkittiin.

Nuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki
univormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä
into oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin
sata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan
tungoksessa.

Hän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.

Entiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin
hän tiesi aina kylliksi.

Hän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen
d'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän
touhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän
aavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän
suuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt
turvautua mihinkään sveitsiläiseen.

Hän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle,
mitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään
illallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.

Sievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin
tottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut
puhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.

D'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon
asumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä
huonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme
totuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä
räystästä ja ihan ulkokaton rajassa.

Tämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin
tahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun
vanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa
tietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin
kuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan
mennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.

Näin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan
d'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli
nälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle.
D'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja;
niinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä
virkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään
aikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina,
mutta aina nukkui hän yöt.

Hän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti
vuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.

-- Vuonna neljäkymmentäkolme, -- hän muisteli, -- noin kuusi kuukautta
ennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se
sattuikaan? Maltas ... niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan ...
minut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan
oikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin --
pienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun
tuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin
vilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle.
Mutta nuoruus on suurta hulluutta ... kun ihminen ei enää ole nuori.
Annoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen
espanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi
pitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää
Atoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.

-- Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle
maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan
isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen
minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi
Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin
poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun
siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta
1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen
täytyy löytyä tiluspapereistani.

D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen
sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista
sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin
käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean
käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa
arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.

D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi;
hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.

Siksi oli mainittu Vallon-linna.

Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli
hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli
antanut nimensä.

-- Hiiteen se turhamainen narri! -- sadatteli d'Artagnan; -- hän on
aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun
hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin
kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos
on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt
hartaudenharjoituksiinsa.

D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin
kuuluva jälkilisäys:

    "Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme
    hänen luostariinsa."

-- Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on
kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin
mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut
nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa
niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti
Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan
kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja
siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut
palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä
lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin,
naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin
hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi
kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle
kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin
nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista",
he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa.
Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta
ystävältä -- hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin.
Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?

D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat
vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648,
ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti
vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri
Aramiin kirje.

    Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan
    sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen
    kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa
    Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi
    vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin
    sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle
    ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.

    Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla
    oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen
    alla.

                                                  Veikkosi
                                                   Aramis.

Tässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan
yritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut
vastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla,
antanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt
Aramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena
jupakastaan.

"Kaikki kunnossa", oli Aramis sanonut. "Luullakseni surmasin sen
hävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun
olevan valmiin palvelemaan sinua."

Samassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.

Hän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua
Atoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin
pulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän
säpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään
tallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut
erehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle
ikkunasta.

"Sinua kurjaa!" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen
miestä varkaaksi.

"Hyvä herra", huusi mies, "Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin
huotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole
mikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman
talon omistaja. Nimeni on ... kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä
herra d'Artagnan?"

"Ja sinä olet Planchet!" huudahti luutnantti.

"Palvelukseksenne, herra luutnantti", sanoi Planchet ihastuksissaan,
"jos vielä pystyisin siihen."

"Kenties", vastasi d'Artagnan; "mutta mitä lempoa sinä juoksentelet
katoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?"

"Monsieur", sanoi Planchet, "teidän pitää tietää ... mutta ehkä teidän
oikeastaan ei sovikaan sitä tietää."

"Sanohan toki, mikä on hätänä", käski d'Artagnan. "Mutta aseta ensin
ruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin."

Planchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:

"No niin?"

"Sanokaa minulle ensin, monsieur", vastasi varovainen Planchet, "missä
väleissä te olette herra de Rochefortiin."

"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään
likeisimpiä ystäviäni?"

"Sitä parempi!"

"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella
huoneeseeni?"

"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra
de Rochefort on..."

Planchet epäröi.

"Hitto, sen tiedän hyvin!" sanoi d'Artagnan; "hän on Bastiljissa."

"On kyllä ollut, niin", muistutti Planchet.

"Mitä! Ollutko siellä?" kummeksui d'Artagnan; "olisiko hän onneksi
päässyt pakoon?"

"Voi, monsieur", huudahti Planchet vuorostaan, "jos sanotte sitä
onneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että
nähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista."

"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet
hakemassa."

"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos
olisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä,
monsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä
kohtaan..."

"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?"

"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut
Rue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset
tiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki
arveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi
apua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän
oli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että
vanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset
pysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä
avasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi
väkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli
paikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin
Tiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän
viereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan:
olin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki
minut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä
päivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin
jälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni
johonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon
sieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan
epätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa."

"Ei, päinvastoin", sanoi d'Artagnan; "minulle on hyvin hauskaa kuulla,
että Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos
joudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta."

"Hitto, kai minä sen tiedän!" vastasi Planchet. "Se minua juuri
huolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät;
sillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen
paremmin kuin te."

"Kyllä", virkkoi d'Artagnan, "tahdon kernaasti, vaikken pane siinä
vaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon,
että olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle."

"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni
panisin alttiiksi henkeni!"

"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan
ainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina.
Istuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun
katselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä."

"Niin, monsieur, sillä naapurin rouvan ruokakaappi oli kovin kehnosti
varustettu ravintoaineilla, ja minä en ole eilisestä puolipäivästä asti
syönyt muuta kuin leipäviipaleen, jolle oli sivelty marjahilloa, ja
joitakuita namusia. En halveksi makeita herkkuja, kun ne tulevat
oikeaan aikaan, mutta sen illallisen huomasin kuitenkin liian keveästi
sulavaksi."

"Poika-parka!" surkutteli d'Artagnan; "korvaa nyt vahinkosi."

"Voi, monsieur, te pelastatte henkeni kaksin tavoin!" kiitteli
Planchet.

Hän istuutui pöytään ja alkoi syödä yhtä ahneesti kuin vanhaan hyvään
aikaan Fossoyeurs-kadun varrella.

D'Artagnan asteli yhä edes takaisin; hän mietiskeli, mitä hyötyä olisi
nykyisissä olosuhteissa saatavana Planchetista. Tämä uurasti sillävälin
parhaansa mukaan voimiensa vahvistamiseksi.

Viimein pääsi häneltä se tyytyväinen huokaus, joka nälkäisellä
ilmaisee, että hän on laskenut vakavan perustan ja tarvitsee nyt hiukan
lepoa.

"Kuulehan!" virkkoi d'Artagnan, katsoen hetken tulleen tiedustelunsa
alottamiselle; "käykäämme asioihin järjestyksessä: tiedätkö, missä Atos
oleksii?"

"En, monsieur", vastasi Planchet.

"Perhana! Tiedätkö, missä on Portos!"

"Yhtä vähän."

"Perhanan perhana! Entä Aramis?"

"En sitäkään."

"Perhanan perhanan perhana!"

"Mutta", lisäsi Planchet ilkikurisen näköisenä, "minä tiedän, missä
Bazin on."

"Mitä! Sinä tiedät, missä Bazin on?"

"Niin, monsieur."

"Missä sitten?"

"Notre-Damessa."

"Mitä hän Notre-Damessa tekee?"

"Hän on pedellinä."

"Bazin kirkonvartijana! Oletko varma siitä?"

"Ihan varma; olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."

"Hänen täytyy tietää, missä hänen herransa asuu."

"Aivan epäilemättä."

D'Artagnan mietti tuokion; sitten hän otti viittansa ja miekkansa ja
teki lähtöä.

"Monsieur", surkeili Planchet, "hylkäättekö minut näin pikaisesti?
Ajatelkaa, että minulla ei ole muuta toivoa kuin te!"

"Mutta tänne ei tule kukaan sinua etsimään", vastasi d'Artagnan.

"Mutta jos tulisi", muistutti varovainen Planchet, "niin ajatelkaa,
monsieur, että talon väki katsoisi minut varkaaksi, kun minun ei ole
nähty tulevan sisälle."

"Olet oikeassa", myönsi d'Artagnan; "maltas, osaatko puhua mitään
maakuntamurretta?"

"Osaan parempaakin, monsieur", kehaisi Planchet; "puhun kokonaista
kieltä, flaaminkieltä."

"Mistä hitosta olet sen oppinut?"

"Artoisissa, missä oleskelin sotaretkellä kaksi vuotta. Kuulkaahan:
_Goeden morgen, mynheer, ik ben begeerd te weeten hoe moe gezondheyd
bestaed_."

"Mitä se merkitsee?"

"Hyvää päivää, hyvä herra, haluan tietää, miten voitte."

"Ja sekin on olevinaan kieltä! Mutta eipä väliä, se soveltuu
mainiosti."

D'Artagnan astui ovelle, huusi tarjoilijaa ja käski tämän kutsua sievän
Madeleinen.

"Mitä teettekään, monsieur?" hätäili Planchet; "tahdotte uskoa naiselle
salaisuutemme?"

"Ole huoletta, ei hän ilmaise siitä sanaakaan."

Samassa astui huoneeseen emäntä; hän tuli hymyhuulin, sillä hän toivoi
tapaavansa d'Artagnanin kahden kesken, mutta Planchetin nähdessään hän
hätkähti kummastuneena taaksepäin.

"Emäntäni", sanoi d'Artagnan, "saan esitellä sinulle veljesi, joka on
saapunut Flandriasta ja tulee muutamiksi päiviksi palvelukseeni."

"Veljenikö!" virkahti emäntä yhä enemmän ihmeissään.

"Sanokaa toki hyvää huomenta sisarellenne, master Peter."

"_Wilkom, zuster_!" toivotti Planchet.

"_Goeden day, broer_!" vastasi hämmästynyt emäntä.

"Asia on tosiaan niin", selitti d'Artagnan, "että vaikka sinä kenties
et tunne tätä herrasmiestä veljeksesi, tunnen minä hänet varsin hyvin;
hän tulee Amsterdamista. Poissaollessani toimitat sinä hänelle sopivat
vaatteet; kun tulen takaisin, noin tunnin kuluttua, esittelet sinä
hänet minulle, ja vaikka hän ei osaa sanaakaan ranskaa, otan minä hänet
kuitenkin sinun suosituksestasi palvelukseeni, koska minä en henno
evätä sinulta mitään, ymmärräthän?"

"Kyllä arvaan, mitä haluatte, ja sen enempää ei tarvitakaan", vastasi
Madeleine.

"Olet verraton nainen, kaunis emäntäni; luotan sinuun."

Annettuaan Planchetille salaisen viittauksen lähti d'Artagnan sitten
ulos, kiirehtiäkseen Notre-Dameen.



KAHDEKSAS LUKU

Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja
kuoripoikaan


D'Artagnan asteli Pont-Neufille, onnitellen itseään siitä, että oli
jälleen tavannut Planchetin, -- sillä vaikka hän oli tekevinään
siivolle miehelle palveluksen, oli oikeastaan Planchet ilmestynyt
d'Artagnanin avustajaksi. Eikä tänä hetkenä mikään voinutkaan sattua
hänelle paremmin kuin luotettavan ja ymmärtäväisen palvelijan saaminen.
Tosin ei Planchet kaiketikaan viipyisi kauan hänen palkoissaan, mutta
palatessaan entiseen yhteiskunnalliseen asemaansa Rue des Lombardsille
jäisi hän kuitenkin kiitollisuudenvelkaan d'Artagnanille, joka
piiloittamalla hänet luokseen oli kenties pelastanut hänen henkensä, ja
d'Artagnanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai ystäviä
porvariluokasta, eritoten nyt, kun tämä valmistausi sotaan hovia
vastaan. Se oli samaa kuin olla salaisessa ymmärryksessä vihollisleirin
kanssa, ja niin ovela mies kuin d'Artagnan saattoi johtaa
vähäisimmästäkin seikasta tärkeitä seurauksia.

Tällaisessa mielialassa siis d'Artagnan varsin tyytyväisenä sattumaan
ja itseensä saapui Notre-Dameen. Hän astui ylös portaita kirkkoon,
kääntyi puhuttelemaan suntiota, joka lakaisi sivukappelia, ja kysyi
tältä, tunsiko hän herra Bazinia.

"Pedelli Baziniako?" sanoi suntio.

"Häntä juuri."

"Hän palvelee tuolla messussa, Pyhän Neitsyen kappelissa."

D'Artagnan hätkähti ilosta; Planchetin ilmoituksesta huolimatta oli hän
tuskin rohjennut toivoa saavansa selkoa Bazinista, mutta nyt päästyänsä
käsiksi langan toiseen päähän uskoi hän varmasti tavoittavansa
toisenkin.

Hän astui esiin ja polvistui ihan kappelin edustalle, jottei menettäisi
miestänsä näkyvistään. Onneksi toimitettiin nyt pienempi messu, joka
päättyi pian. D'Artagnan, joka oli unohtanut rukouksensa eikä ollut
huomannut ottaa kirjaa mukaansa, käytti tätä lomahetkeä Bazinin
tarkasteluun.

Bazin kantoi pukuansa yhtä arvokkaasti kuin onnekkaan
itsetyytyväisestikin, se on tunnustettava. Näki heti, että hän oli
ainakin likipitäin saavuttanut kunnianhimonsa korkeimman päämäärän ja
että hänen pitelemänsä hopeahelainen valaanluu tuntui hänestä yhtä
kunniakkaalta kuin se komentosauva, jonka Condé Freiburgin taistelussa
viskasi tai jätti viskaamatta vihollisen riveihin. Hänen rakenteensa
oli, jos niin sopii sanoa, täydellisesti sopeutunut hänen asuunsa. Koko
hänen ruumiinsa oli pyöristynyt, joten hän näytti kunnianarvoisalta
rovastilta. Kasvojen ulkonevat piirteet näyttivät kadonneen. Tosin oli
hänellä vielä nenä jäljellä; mutta posket olivat käyneet niin
pulleiksi, että ne olivat kumpikin anastaneet siitä osan; leuka oli
painunut kaulaan; silmien ympärille oli noussut jotakin, mikä ei ollut
ihraa, vaan pikemmin paisumaa; otsaa peitti suora, papilliseen kuosiin
alaskammattu tukka, joka ulottui melkein kulmakarvojen rajaan. Meidän
ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että Bazinin otsa ei
siihenkään aikaan, jolloin hän harjasi tukkansa ylös, ollut
puoltatoista tuumaa korkeampi.

Virkaatoimittava pappi lopetti messun samassa kun d'Artagnan
tarkastuksensa; hän lausui päättäjäissanat ja astui pois, d'Artagnanin
suureksi kummastukseksi antaen kuulijoille siunauksensa, jonka kaikki
vastaanottivat polvillaan. Mutta d'Artagnanin ihmetys hälveni, kun hän
tunsi messuajan itse koadjutoriksi, kuuluisaksi Jean-Frarcis de
Gondyksi, joka tähän aikaan aavisteli, mitä osaa hän joutuisi
esittämään, ja alkoi tehdä itseänsä kansanomaiseksi almujen jakelulla.
Tämän suosionsa lisäämiseksi hän tuolloin tällöin luki näitä
aamumessujakin, joita ainoastaan rahvaalla on tapana kuunnella.

D'Artagnan polvistui kuten muutkin, sai osuutensa siunauksesta ja teki
ristinmerkin, mutta samassa kun Bazin vuorostaan lähestyi, silmät
suunnattuina korkeutta kohti ja nöyrästi astellen esimiehensä takana,
nykäisi d'Artagnan häntä kaavun liepeestä.

Bazin loi katseensa alas ja hypähti taaksepäin kuin käärmeen nähneenä.

"Herra d'Artagnan!" hän huudahti; "_vade retro, Satanas_!"

"Mitä ihmettä, hyvä Bazin!" virkkoi upseeri hymyillen; "sillä tavoinko
otat vastaan vanhan ystävän?"

"Monsieur", vastasi Bazin, "kristityn totisia ystäviä ovat ne, jotka
auttavat häntä hänen kuolemattoman sielunsa pelastusta koskevissa
asioissa, vaan eivät ne, jotka johdattavat hänet harhateille."

"En ymmärrä sinua, Bazin", pahoitteli d'Artagnan, "enkä käsitä, miten
minä voisin olla esteenä kuolemattoman sielusi pelastukselle."

"Te unohdatte, monsieur", selitti Bazin, "että te vastustelitte
herraparkani ikuista onnea ja että teidän vikanne ei ollut, jos hän ei
muskettisoturiksi jäämällä tuottanut itselleen iankaikkista tuomiota,
kun hän kuitenkin tunsi niin voimakasta kutsumusta kirkon
palvelijaksi."

"Hyvä Bazin", haastoi d'Artagnan, "paikasta, missä minut nyt kohtaat,
pitää sinun havaita, että minä olen kaikin puolin suuresti muuttunut.
Vuodet tuovat ymmärrystä, ja kun pidän varmana, että herrasi on hyvällä
tiellä sielunsa autuuden valmistelussa, tulin minä nyt tiedustelemaan,
missä hän on, jotta hän neuvoillaan voisi auttaa minuakin saman
harrastuksen saavuttamiseen."

"Sanokaa pikemmin houkutellaksenne hänet ulos maailmaan. Onneksi",
lisäsi Bazin, "olen tietämätön hänen olinpaikastaan, sillä kun nyt
olemme pyhässä paikassa, en uskaltaisi valhettakaan puhua."

"Mitä!" huudahti d'Artagnan pettyneenä; "etkö tiedä, missä Aramis on?"

"Ensiksikin", virkkoi Bazin, "oli Aramis kadotuksen sana: Aramiista
muodostuu Simara, joka on erään pahan hengen nimi; omaksi onnekseen on
hän ainiaaksi luopunut siitä nimestä."

"En minä Aramista etsikään, vaan abbé d'Herblayta", oikaisi d'Artagnan,
joka oli päättänyt olla kärsivällinen loppuun asti. "Ja sanohan minulla
nyt, hyvä Bazin, missä hän on."

"Ettekö kuullut, herra d'Artagnan, kun vastasin teille, että minä en
sitä tiedä?"

"Kyllähän, mutta siihen vastaan minä, että se on mahdotonta."

"Totta se kuitenkin on, monsieur, silkkaa totta, totta kuin Jumalan
pyhä sana."

D'Artagnan oivalsi, että hän ei saisi tietää mitään Bazinilta; oli
ilmeistä, että tämä puhui vastoin totuutta, mutta hän teki sen niin
innokkaasti ja vakaasti, että saattoi helposti havaita hänen
säilyttävän salaisuutensa.

"No niin, hyvä Bazin!" virkkoi d'Artagnan; "kosket tiedä, missä herrasi
on, niin älkäämme siitä sen enempää puhuko; erotkaamme hyvinä ystävinä,
ja otat tästä puoli pistolia, juodaksesi maljani."

"Minä en juo, monsieur", epäsi Bazin, arvokkaasti työntäen takaisin
upseerin käden; "sellainen saattaa sopia suruttomille."

-- Lahjomaton! -- mutisi d'Artagnan. -- Minulla on tosiaan huono onni!

Kun d'Artagnan hajamielisenä hellitti Bazinin kaavusta, käytti tämä
vapauttaan, peräytyäkseen nopeasti sakaristoon, missä hän ei luullut
olevansa turvallinen ennen kuin oli lukinnut oven perässään.

D'Artagnan seisoi liikkumattomana, mietteissään ja silmät tähdättyinä
oveen, joka oli hänen ja Bazinin väliseinänä, kun hän tunsi jonkun
keveästi koskettavan olkaansa sormenpäällä.

Hän käännähti katsomaan ja oli huudahtamaisillaan kummastuksesta, mutta
vaitiolon merkiksi laski nyt henkilö, jonka sormi oli häneen kajonnut,
tämän sormen huulilleen.

"Te täällä, hyvä Rochefort!" virkkoi hän puolikovaa.

"Hiljaa!" vastasi Rochefort. "Tiesittekö, että olin vapaalla jalalla?"

"Sain sen kuulla alkuperäisestä lähteestä."

"Keltä sitten?"

"Planchetilta."

"Kuinka? Planchetilta!"

"Niin juuri, hänhän teidät vapautti."

"Planchet!... Niin, olinpa tosiaan tuntevinanikin hänet, ja tapaus
osoittaa, ystäväni, että hyvä työ ei mene koskaan hukkaan."

"Mitä aiotte tehdä täällä?"

"Tulen kiittämään Jumalaa onnellisesta vapautumisestani", vastasi
Rochefort.

"Entä edelleen? Sillä arvattavasti ei tämä ole varsinaisena aiheena."

"Edelleen kuulustamaan ohjeita koadjutorilta ja katsomaan, emmekö voisi
tehdä Mazarinille mitään kiusallista kujetta."

"Siinäpä on rauhaton pää! Toimitatte itsenne kai piammiten jälleen
Bastiljiin."

"Oh, sitä minä kyllä varon, uskokaa minua! Kovin ihanaa on saada
hengittää vapaata ilmaa. Ja minä", jatkoi Rochefort syvään hengähtäen,
"aionkin käväistä maalla, tehdä pikku matkan maaseudulle."

"Vai niin?" sanoi d'Artagnan; "sellainen aikomus minullakin on."

"Voinko kysyä, olematta epäkohtelias, minne te lähdette?"

"Lähden etsimään ystäviäni."

"Mitä ystäviä?"

"Niitä, joita minulta eilen tiedustelitte."

"Atosta, Portosta ja Aramista? Heitä siis haette?"

"Niin."

"Kunniasanallanne?"

"Onko se siis niin kummeksittavaa?"

"Eipä suinkaan, mutta hiukan merkillistä sentään. Kenen puolesta
tavoitatte heitä?"

"Ettekö aavista?"

"Kyllä."

"Valitettavasti en tiedä, missä he ovat."

"Ja teillä ei ole mitään keinoa hankkiaksenne selvitystä siitä?
Odottakaa vain viikko, niin minä otan siitä teille selon."

"Viikko on liian paljon; kolmessa päivässä on minun saatava heistä
tieto."

"Kolme päivää on lyhyt aika", sanoi Rochefort, "Ranska on laaja."

"Ei auta, te tunnette sanan _täytyy_; sillä sanalla voidaan suorittaa
paljon."

"Milloin aloitatte etsinnän?"

"Olen jo aloittanut."

"Onnea vain yrityksellenne!"

"Ja minä toivotan teille onnellista matkaa."

"Kenties tapaamme taipaleella."

"Ei ole luultavaa."

"Eipä voi sanoa. Sattuma on niin oikullinen."

"Hyvästi!"

"Näkemiin! Jos muuten Mazarin puhuu minusta, niin sanokaa hänelle minun
pyytäneen teitä ilmoittamaan, että hän tulee ennen pitkää huomaamaan,
olenko minä liian vanha toimimaan, kuten hän väitti."

Rochefort poistui, huulillaan tuollainen pirullinen hymy, joka oli
entiseen aikaan usein värisyttänyt d'Artagnania. Mutta tällä kertaa
luutnantti katseli häntä ilman levottomuutta ja myhäilikin vuorostaan,
kasvoillaan kaihomielinen ilme, jonka kenties ainoastaan tämä muisto
kykeni niille antamaan.

"Mene, hornanhenki", jupisi hän, "ja tee mitä tahdot; vähänpä siitä
välitän, sillä koko maailmassa ei ole toista Constancea."

Kääntyessään toisaanne näki d'Artagnan Bazinin, joka oli riisunut
kirkollisen asunsa ja nyt seisoi pakisten suntion kanssa, saman, jota
d'Artagnan oli kirkkoon tullessaan puhutellut. Bazin näytti hyvin
innokkaalta ja viuhtoi lyhyillä ja paksuilla käsivarsillaan. D'Artagnan
arvasi hänen nähtävästi kehoittelevan suntiota olemaan peräti vaitelias
häntä kohtaan.

Noiden kahden kirkonpalvelijan keskustellessa käytti hän tilaisuutta,
hiipiäkseen ulos kirkosta ja asettuakseen väijyksiin Rue des Canettesin
kulmaan. Bazin ei voinut lähteä ulos d'Artagnanin havaitsematta häntä
piilopaikastaan.

Viiden minuutin kuluttua, jollaikaa d'Artagnan seisoi vartiopaikallaan,
näyttäysi Bazin kirkon edustalla. Hän vilkui joka taholle,
varmistuakseen siitä, että häntä ei vakoiltu; mutta hän ei voinut
huomata upseeriamme, jonka pää vain pistäysi esiin viidenkymmenen
askeleen päässä sijaitsevan rakennuksen nurkkauksesta. Tyyntyneenä, kun
ei nähnyt ketään, uskaltausi Bazin Notre-Dame-kadulle. D'Artagnan
kiirehti esiin kätköstään ja ehti parahiksi näkemään hänen kääntyvän
Rue de la Juiverielle ja sitten Rue de la Calandrella astuvan erääseen
siistinnäköiseen taloon. Upseerimme piti selvänä, että arvoisa pedelli
asui siinä.

D'Artagnan varoi menemästä tiedustelemaan; portinvartija, jos sellaista
olikaan, oli luultavasti jo saanut varoituksen, ja kenen puoleen
saattoi hän kääntyä, jollei talossa ollut portinvartijaa?

Hän pistäysi pieneen olutkellariin, joka sijaitsi Saint-Êloikadun ja
Rue de la Calandren kulmassa, ja tilasi _hypocras_-kippossn.[10] Tämän
juoman valmistaminen vaati runsaasti puoli tuntia; d'Artagnanilla oli
siten hyvää aikaa Bazinin väijymiseen epäluuloja herättämättä.

Hän huomasi krouvissa kahdestatoista viiteentoista vanhan, nokkelan
näköisen pojan, jonka luuli kaksikymmentä minuuttia sitten nähneensä
kuoripojan puvussa. Hän kysyi tätä, ja kun nuorella kirkonpalvelijalla
ei ollut mitään aihetta teeskentelyyn, kuuli d'Artagnan häneltä, että
hän kello kuudesta yhdeksään aamuisin toimi kuoripoikana ja kello
yhdeksästä puoliyöhön työskenteli tarjoilijana kapakassa.

Hänen jutellessaan pojan kanssa tuotiin hevonen sen talon portille,
johon Bazin oli mennyt. Hevonen oli satuloitu ja suitsitettu. Tovin
kuluttua tuli Bazin ulos.

"Kas", virkkoi poika, "tuolla on meidän pedellimme, joka aikoo
ratsastaa pois."

"Minne hän ratsastaa?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä en tiedä."

"Puoli pistolia", tarjosi d'Artagnan, "jos otat siitä selon."

"Minulle", huudahti poika säihkyvin silmin, "jos otan selville, minne
herra Bazin ratsastaa? Se ei ole vaikeata. Ettehän vain tee pilaa
minusta?"

"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon."

Ja hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä
hänelle.

"Minä kysyn häneltä."

"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää", neuvoi d'Artagnan; "odota
kunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain
haluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi." Ja hän
pisti rahan takaisin taskuunsa.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on
pariisilaispojalle niin ominainen; "no, pitänee varrota."

Ei tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti
Bazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa
iskuilla.

Bazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.

Tuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika
vainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.

D'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin
tullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi
kymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.

Siinä ajassa kerkisikin poika takaisin.

"No?" kysyi d'Artagnan.

"Niin", vastasi poika, "nyt sen tiedän."

"Minne hän siis ratsasti?"

"Saanko sen puoli pistolia?"

"Tietysti. Sano pois."

"Antakaa minun ensin katsella sitä! Lainatkaa se minulle nähdäkseni,
että se ei ole väärä."

"Tuossa on."

"Kuulkaas, isäntä", virkkoi poika, "herra tahtoo vaihtaa."

Isäntä seisoi tiskinsä takana; hän ojensi esiin pikkurahoja ja otti
vastaan kolikon.

Poika sujautti rahat taskuunsa.

"Sanopas nyt, minne hän meni", pyysi d'Artagnan, joka oli hymyillen
tarkannut hänen pikku temppujaan.

"Hänen määränään oli Noisy."

"Mistä sen tiedät?"

"Voi, hyväinen aika, sen tietämiseen ei tarvinnut olla kovinkaan
nokkela! Tunsin hevosen; sen omistaa teurastaja, joka toisinaan vuokraa
sen Bazinille. Ajattelinpa, että teurastaja ei anna käytettäväksi
hevostaan tahtomatta tietää, mikä on matkan määränä, vaikka hän ei
voikaan pelätä herra Bazinin pystyvän ratsastamaan hevosta
menehdyksiin."

"Ja hän vastasi sinulle, että määräpaikkana oli..."

"Noisy, niin. Se muuten näyttääkin olevan hänen tapanaan; hän ratsastaa
sinne pari kolme kertaa viikossa."

"Tunnetko Noisyn?"

"Kyllä vainkin; siellä asuu imettäjäni."

"Onko Noisyssa mitään luostaria?"

"On, ja komea, -- jesuiittaluostari."

"Hyvä", virkahti d'Artagnan; "ei epäilystäkään enää!"

"Olette siis tyytyväinen?"

"Peräti. Mikä on nimesi?"

"Friquet."

D'Artagnan otti muistikirjansa ja merkitsi siihen pojan nimen ja
viinituvan osoitteen.

"Sanokaa minulle, herra upseeri", jatkoi poika, "onko ansaittavissa
vielä lisää puolia pistoleja?"

"Ehkä", vastasi d'Artagnan.

Saatuaan nyt tarvitsemansa tiedon maksoi hän viinin, jota ei ollut
juonut, ja lähti kiireesti takaisin Tiquetonne-kadulle.



YHDEKSÄS LUKU

Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta
hevosen lautasilla Planchetin takana


Kotiin tullessaan näki d'Artagnan miehen istuvan liesinurkassa. Se oli
Planchet; niiden vanhojen vaatteiden avulla, joita emännän mies oli
palatessaan jättänyt jälkeensä, oli hän muuttanut ulkomuotoansa niin
suuresti, että d'Artagnaninkin oli vaikea tuntea häntä. Madeleine
esitteli hänet kaikkien tarjoilijain läsnäollessa. Planchet puhutteli
upseeria kauniilla flaamilaisella lauselmalla, upseeri vastasi muutamin
sanoin, jotka eivät olleet mitään kieltä, ja asia oli sovittu.
Madeleinen veli tuli d'Artagnanin palvelukseen.

D'Artagnan oli jo laatinut suunnitelmansa; peläten tulevansa tunnetuksi
ei hän tahtonut päiväs-aikaan lähteä taipaleelleen. Hänellä oli siten
runsaasti aikaa käytettävissään, kun Noisy sijaitsi ainoastaan kolmen
tai neljän lieuen[11] päässä Pariisista, Meauxin tien varrella.

Hän aloitti kunnollisella aamiaisella. Se on usein huono alku, kun
tahtoo työskennellä aivoillansa, mutta sitävastoin varsin viisas
toimenpide, kun on ruumiillinen toimellisuus tarpeen. Sitten hän
vaihtoi asuansa, jottei univormu herättäisi epäluuloja, otti kolmesta
säilästään isoimman ja parhaan, jota hän käytti ainoastaan tärkeissä
tilanteissa, antoi kello kahden tienoissa satuloida molemmat hevosensa
ja ratsasti Planchetin saattamana ulos la Villette-tullista. La
Chevrette-hotellin naapuritalossa toimiteltiin vielä mitä tyystimpiä
tutkimuksia Planchetin tavoittamiseksi.

Päästyään puolentoista lieuen päähän Pariisista huomasi d'Artagnan
maltittomuudessaan lähteneensä liikkeelle vieläkin liian aikaisin ja
pysähtyi lepuuttamaan hevosia. Majatalo oli täynnä hyvin epäiltävän
näköistä väkeä, jolla näytti olevan joku yöllinen retkeily mielessä.
Ovelle ilmestyi viittaan verhoutunut mies, mutta nähdessään muukalaisen
teki hän kädellään merkin, ja vieraista lähti kaksi ulos keskustelemaan
hänen kanssansa.

D'Artagnan lähestyi huolettomasti emäntää, ylisti hänen viiniänsä, joka
oli hyvin kehnoa Montreulin lajia, teki hänelle muutamia kysymyksiä
Noisysta ja kuuli, että koko kylässä oli ainoastaan kaksi isompaa
taloa. Toisen omisti hänen korkea-arvoisuutensa Pariisin arkkipiispa,
ja siinä asui nykyään hänen veljentyttärensä, Longuevillen herttuatar;
toinen oli jesuiittiluostari, tavallisuuden mukaan noiden hengenmiesten
omistama. Ei siis ollut sijaa erehdykselle.

Kello neljältä lähti d'Artagnan uudestaan matkaan ja ratsasti
käymäjalkaa, sillä hän ei tahtonut joutua perille ennen pimeäntuloa.
Kun talvisena päivänä ja pilvisellä säällä ratsastaa käyden halki
seudun, missä ei mitään tapahdu, ei ihminen juuri voi tehdä muutakaan
kuin mitä jänis Lafontainen mukaan tekee yösijallaan, nimittäin
uneksia; d'Artagnan siis uneksi, ja Planchet samaten. Mutta heidän
unelmansa olivat aivan erilaisia, kuten piankin ilmenee.

Muuan emännän virkkama sana oli erityisesti lyöttynyt d'Artagnanin
ajatuksiin, se sana oli rouva de Longueville.

Rouva de Longueville olikin kaikin puolin omiaan haaveitten aiheeksi;
hän oli valtakunnan ylhäisimpiä naisia ja hovin huomatuimpia
kaunottaria. Mentyään naimisiin Longuevillen vanhan herttuan kanssa,
jota hän ei rakastanut, kerrottiin hänen aluksi antautuneen
rakastajattareksi Colignylle, joka oli hänen tähtensä saanut
Place-Royalella kaksintaistelussa surmansa Guisen herttuan kädestä.
Sitten puheltiin hiukan liian likeisestä hellyydestä, jota hän muka oli
tuntenut veljeänsä, Condén prinssiä kohtaan, ja se ystävyys oli
herättänyt suurta pahennusta hovin hurskaitten silmissä. Edelleen
luultiin, että tätä ystävyyttä oli seurannut todellinen ja syvä viha,
ja Longuevillen herttuattarella oli nyt -- niin väitettiin --
valtiollinen suhde Marcillacin ruhtinaan kanssa, vanhan herttua de la
Rochefoucauldin vanhimman pojan, jota hänen kerrottiin parhaillaan
yrittävän taivutella veljensä, Condén prinssin viholliseksi.

D'Artagnan ajatteli näitä kaikkia olosuhteita. Hän muisti Louvressa
usein nähneensä kauniin rouva de Longuevillen säteilevänä ja
huikaisevana astuvan ohitseen. Hän ajatteli Aramista, joka hänen
arvoisenansakin oli muinoin päässyt rakastajaksi rouva de Chevreuselle,
tämän hoitaessa edellisessä hovissa samaa asemaa kuin rouva de
Longueville nykyisessä. Hän kummasteli itsekseen, miten maailmassa on
ihmisiä, jotka saavuttavat mitä vain haluavat, olipa vaikuttimena
kunnianhimo tai rakkaus, kun sitävastoin toiset pysähtyvät kaikissa
toiveissaan puolitiehen sattuman, huonon onnen tai luonnollisten
esteitten pidättäminä.

Hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että hän kaikesta järkevyydestään ja
taitavuudestaan huolimatta kuului kuitenkin jälkimmäisiin ja
luultavasti jäisikin ainiaaksi niiden joukkoon. Samassa lähestyi
Planchet ja virkkoi:

"Lyönpä vetoa, monsieur, että te ajattelette samaa seikkaa kuin
minäkin."

"Sitäpä epäilen, Planchet", vastasi d'Artagnan hymyillen; "mutta mitä
siis ajattelitkaan?"

"Ajattelin, monsieur, noita pahannäköisiä ihmisiä, jotka istuivat
ryypiskelemässä ravintolassa, kun poikkesimme sinne."

"Aina varovainen, hyvä Planchet."

"Se on vaistoa, monsieur."

"No, mitä ilmaisi sinulle vaisto tässä kohden?"

"Monsieur, vaistoni ilmoitti minulle, että nuo miehet olivat
kokoontuneet ravintolaan joissakin ilkeissä aikeissa. Minä ajattelin,
mitä vaistoni sanoi minulle tallin pimeimmässä nurkassa, kun sinne
astui muuan viittaan verhoutunut mies kahden muun saattamana."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan, joka huomasi Planchetin kertomuksen
pitävän yhtä omien havaintojensa kanssa; "no?"

"Toinen noista kahdesta sanoi:

"'Hän on varmasti Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana, sillä minä
tunsin hänen palvelijansa."

"'Oletko varma siitä?' kysyi viittaan verhoutunut mies.

"'Olen, prinssi.'"

"Prinssi?" keskeytti d'Artagnan.

"Niin, prinssi, hän sanoi. Mutta kuulkaa edelleen.

"'Jos hän on siellä, niin sanokaahan, miten hänen kanssaan
menettelemme?' kysyi toinen mies.

"'Mitenkö menettelette?' kertasi prinssi.

"'Niin; hän ei ole sellainen mies, joka antaa hevillä vangita itsensä;
hän tempaa miekkansa.'

"'No niin, teidän on tehtävä kuten hänkin ja kuitenkin yritettävä saada
hänet elävänä haltuunne. Onko teillä köysiä hänen sitomisekseen ja
kapula hänen suunsa tukkimiseksi?'

"'On, kaikki on.'

"'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut
seuramiehen tavoin.'

"'Kyllä, kyllä, monseigneur; olkaa huoletta.'

"'Minä muuten tulen saapuville ja opastan teitä.'

"'Te vastaatte siitä, että järjestysvalta...?'

"'Minä vastaan kaikesta', vakuutti prinssi.

"'Hyvä, me panemme parastamme.'

"Sitten he lähtivät tallista."

"No niin", huomautti d'Artagnan, "mitä se meihin kuuluu? Niillä on kai
mielessä joku sellainen kepponen, joita tapahtuu joka päivä."

"Oletteko varma siitä, että se ei kohdistu meitä vastaan?"

"Meitäkö vastaan! Ja miksi?"

"Hitto, ajatelkaahan heidän sanojaan: 'Olen tuntenut hänen
palvelijansa', virkkoi muuan, ja sehän voisi tarkoittaa minua."

"Entä vielä?"

"'Hän on Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana', sanoi toinen, ja se
voisi tarkoittaa teitä."

"Edelleen?"

"Edelleen huomautti prinssi: 'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän
arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin', mikä ei näytä enää
jättävän mitään sijaa epäilyksille, koska te olette siviiliasussa
ettekä upseerin univormussa. No niin, mitä sanotte tästä?"

"Voi, hyvä Planchet", vastasi d'Artagnan huoaten, "minä sanon, etten
valitettavasti elä aikana, jolloin prinssit tahtoisivat murhauttaa
minut. Sellaista sattui menneinä hyvinä päivinä! Ole siis levollinen;
nuo ihmiset eivät tahdo mitään meistä."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Sen takaan."

"Hyvä on sitten; ei puhuta siitä sen enempää."

Planchet asettui jälleen paikalleen d'Artagnanin taakse,
tyynnyttäjänään se ääretön luottamus, jota hän aina tunsi herraansa
kohtaan; sitä ei viidenkääntoista vuoden ero ollut kyennyt
horjuttamaan.

Siten ratsastettiin lieuen verran. Silloin lähestyi Planchet uudestaan
d'Artagnania.

"Monsieur", virkkoi hän.

"Mitä nyt?" kysyi toinen.

"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle", pitkitti Planchet;
"eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin
varjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää."

"Mahdotonta", väitti d'Artagnan; "maa on sateen liottama. Mutta kun
kohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin."

Ja hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.

"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa;
kuunnelkaahan vain."

D'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja
pimeyden.

"Siellä ovat nuo miehet", hän virkkoi; "he ovat lähteneet liikkeelle.
Mutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme."

He lähtivät jälleen matkaan.

Puolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen
kohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä
illalla.

Maalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei
näkynyt ainoatakaan valoa.

D'Artagnan ja Planchet pitkittivät ratsastustaan.

Molemmin puolin tietä kuvastuivat harmaata, synkkää taivasta vasten
talojen synkemmät katonharjat; toisinaan luskutti joku valpas koira
portin takana tai juoksi säikähtynyt kissa nopeasti keskikadulta
risuläjän kätköön, mistä sen kauhistuneet silmät kiiluivat kuin
kiiltokivet. Ne tuntuivat olevan kylän ainoat elolliset olennot.

Noin keskivaiheilla kylää kohosi tumma röykkiö, joka vallitsi päätoria,
sijaiten erillään kahden kujan välissä, tavattoman isojen lehmusten
ojennellessa paljaita oksiaan sen julkipuolella. D'Artagnan silmäili
rakennusta huomaavaisesti.

"Tämä on tietenkin arkkipiispan linna, kauniin rouva de Longuevillen
asunto", hän virkkoi Planchetille. "Mutta missä on luostari?"

"Luostari", selitti Planchet, "on kylän päässä; sen tunnen."

"No niin", jatkoi d'Artagnan, "nelistä sinä sinne, Planchet, sillaikaa
kun minä tiukennan ratsuni mahavyötä. Tule sitten ilmoittamaan minulle,
näkyykö jesuiiteilla yhtään valaistua ikkunaa."

Planchet totteli määräystä ja poistui pimeään, d'Artagnanin
laskeutuessa ratsailta ja ryhtyessä tiukentamaan mahavyötä. Viiden
minuutin kuluttua palasi Planchet.

"Monsieur", hän ilmoitti, "on vain yksi valaistu ikkuna sillä sivulla,
joka on kentälle päin."

"Hm", tuumi d'Artagnan; "jos olisin frondelainen, niin kolkuttaisin
portille täällä ja saisin silloin varmasti hyvän majapaikan; jos olisin
munkki, niin kolkuttaisin tuolla ja pääsisin varmasti kelpo illallisen
ääreen. Nyt sitävastoin on varsin luultavaa, että meitä ei oteta
vastaan linnassa eikä luostarissa ja että me saamme ottaa yösijamme
paljaalta maalta, nälkään ja janoon kuolemaisillamme."

"Niin", lisäsi Planchet, "kuten Buridanin kuuluisa aasi. Jos sentään
kolkuttaisin?"

"Hiljaa!" käski d'Artagnan; "ainoa ikkuna, joka oli valaistuna, on nyt
taas pimeänä."

"Kuuletteko, monsieur?" sanoi Planchet.

"Tosiaankin -- mitä melua se on?"

Kuulosti siltä kuin olisi viuhuva myrsky lähestynyt. Samassa ryntäsi
kumpaisestakin kujasta, jotka kahdelta puolen rajoittivat taloa, kaksi
kymmenmiehistä ratsujoukkoa. Ne piirittivät d'Artagnanin ja Planchetin
sulkien kaikki pääsytiet.

"Jopa jotakin!" virkkoi d'Artagnan sivaltaen miekkansa ja asettuen
hevosensa taakse suojaan, Planchetin tehdessä saman tempun; "olisitko
arvannut oikein? Meitäkö tosiaankin tavoiteltiin?"

"Tuossa hän on, jo saimme hänet!" huudahtivat ratsumiehet, hyökäten
d'Artagnanin kimppuun paljastetuin miekoin.

"Älkää päästäkö häntä", kuului kaikuva ääni.

"Emme, monseigneur; olkaa huoletta."

D'Artagnan arveli nyt hetken sopivaksi sekaantua keskusteluun.

"Kuulkaahan, hyvät herrat!" hän sanoi gascognelaisella murteellaan;
"mitä tahdotte, mitä aiotte?"

"Sen kyllä saat tietää", kiljuivat ratsumiehet yhteen suuhun.

"Seis, seis!" huusi se, jota oli puhuteltu monseigneuriksi; "malttakaa,
kautta päänne, -- se ei ole hänen äänensä!"

"Kas niin, hyvät herrat", kummeksui d'Artagnan, "ovatko ihmiset ihan
hulluja täällä Noisyssa? Mutta pitäkää varanne, sillä minä vakuutan,
että ensimmäinen, joka lähestyy miekkani mitan päähän, ja se onkin
jokseenkin pitkä, saa sisuksensa maalle."

Johtaja lähestyi.

"Mitä te täällä teette?" tiedusti hän korskealla ja ikäänkuin käskemään
tottuneella äänellä.

"Entä te?" kysyi d'Artagnan vuorostaan.

"Olkaa säädyllinen, tai teitä kuritetaan tuntuvasti, sillä vaikkei
tahdo mainita nimeänsä, tahtoo kuitenkin arvonsa mukaista
kunnioitusta."

"Te ette tahdo ilmaista nimeänne, koska olette päämiehenä jossakin
vehkeessä", huomautti d'Artagnan; "mutta minulla, joka matkustan
rauhallisesti lakeijani kanssa, ei ole samaa syytä omani salaamiseen."

"Riittää, riittää! Kuka olette?"

"Sanon teille nimeni, jotta tiedätte, missä voitte jälleen tavata
minut, monsieur, monseigneur tai prinssi, miksi tahansa haluattekaan
itseänne puhuteltavan", virkkoi gascognelaisemme, joka ei tahtonut
taipua uhkauksen tieltä. "Tunnetteko herra d'Artagnania?"

"Kuninkaan muskettisoturien luutnanttia?" lausui ääni.

"Häntä juuri."

"Tunnen kyllä."

"No niin", jatkoi gascognelainen, "silloin olette kai kuullut, että
hänellä on vankka ranne ja varma kalpa."

"Oletteko te herra d'Artagnan?"

"Sama mies."

"Tulitte tänne siis puolustamaan _häntä_?"

"_Häntäkö_! Ketä häntä?"

"Etsimäämme."

"Luulisinpä melkein", huomautti d'Artagnan, "joutuneeni arvoitusten
maahan sen sijaan että olisin Noisyssa, kuten oletin."

"No, vastatkaa!" vaati sama korskea ääni; "odotatteko häntä näiden
ikkunain alla? Tulitteko tänne puolustamaan häntä?"

"En odota ketään", sanoi d'Artagnan, joka alkoi käydä kärsimättömäksi;
"en aio puolustaa ketään muuta kuin itseäni, mutta puolustankin sitten
urheasti, sen vakuutan."

"Hyvä!" käski ääni; "lähtekää siis täältä ja jättäkää paikka meille."

"Lähtisinkö täältä!" sanoi d'Artagnan, jonka suunnitelmia tämä vaatimus
häiritsi; "se ei ole kovinkaan helppoa, kun minä ja ratsunikin olemme
menehtymäisillämme väsymykseen, ellette ole halukas tarjoamaan minulle
illallista ja yösijaa lähistöllä."

"Heittiö!"

"Hoi, herraseni!" virkkoi d'Artagnan; "säästäkää sanojanne, minä
pyydän, sillä jos vielä kerran virkatte mitään tuollaista, niin sullon
sen takaisin kurkkuunne, vaikka olisittekin markiisi, herttua, prinssi
tai kuningas, kuuletteko!"

"Kas, kas!" vastasi päällikkö; "eipä voi erehtyä, -- gascognelainen
siinä varmasti puhuu, eikä hän siis ole meidän etsimämme. Yrityksemme
on mennyt myttyyn täksi iltaa, poistukaamme. Me tapaamme jälleen, herra
d'Artagnan", jatkoi päällikkö ääntänsä koroittaen.

"Niin, mutta silloin ei teillä ole samoja etuja", sanoi gascognelainen
pilkallisesti, "sillä tavatessamme olette kenties yksinänne, ja
varmaankin on silloin päivä."

"Hyvä on, hyvä on!" lausui ääni; "matkalle, hyvät herrat!"

Ja nurkuen ja sadatellen katosi joukkue pimeään, palaten Pariisiin
päin.

D'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta
kun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.

"Nytpä näet, epatto", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, "että he
eivät tavoitelleet meitä."

"Mutta ketä sitten?" kysyi Planchet.

"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä
välitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja
menkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön,
eiväthän meitä toki syöne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.

Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen
hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.

"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"

D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin
hevosen selässä.

"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen
miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.

"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan
minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny
vasemmalle."

Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään,
kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin
haaveellista ja katkonaista unta.



KYMMENES LUKU

Abbé d'Herblay


Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja
pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti
kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas
nuoraportaat.

"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan
mitä mieluimmin."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi
tullaan?"

"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi
Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."

"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota
kieleltäsi hitto vieköön."

"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi
kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa
luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä
kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän
menekään ylös?"

"Käyhän edellä, kyllä tulen."

"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni
teille tietä, sire.'"

Aramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa
ikkunaan.

D'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä,
että hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen
ystävänsä.

"Suo anteeksi", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, "jos
olisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin
toimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä
riittäviä."

"Monsieur", muistutti Planchet nähdessään d'Artagnanin olevan jo
tulossa perille, "tuo käy tosin laatuun herra Aramiille ja vielä
teillekin, ja jos lujalle ottaa, niin ehkä viimein minullekin; mutta
hevosemme eivät voi kavuta ylös nuoraportaita."

"Vie ne vaunuvajaan, hyvä mies", neuvoi Aramis, osoittaen Planchetille
eräänlaista rakennusta, joka kohosi kentältä. "Siellä on olkia ja
kauroja hevosille."

"Entä mitä minulle?" kysyi Planchet.

"Sinä tulet takaisin tämän ikkunan alle ja taputat kolmasti käsiäsi,
niin laskemme alas elintarpeita sinulle. Älä ole huolissasi; saakeli,
ei tässä paikassa juuri nälkään kuolla!"

Aramis veti nuoraportaat ylös perässään ja sulki ikkunan.

D'Artagnan silmäili ympärilleen.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt huonetta yhtähaavaa niin sotilaalliseen
ja hienostuneeseen tapaan sisustettuna. Kaikissa nurkissa oli
voitonmerkkejä, jotka sekä silmälle että kädelle tarjosivat
kaikenlaatuisia miekkoja, ja neljä isoa taulua esitti taisteluasussa
Lotringin kardinaali de Richelieutä, kardinaali de Lavalettea ja
Bordeauxin arkkipiispaa. Muuten ei siellä tosin mikään ilmaissut abbén
asuntoa; seinäverhot olivat damastia, matot alençonilaisia, ja
varsinkin makuusija pitsikoristeineen ja kirjailtuine peitteineen
näytti pikemmin kuuluvan keimailevalle vallasnaiselle kuin miehelle,
joka oli tehnyt lupauksen tavoittaa taivaan armoa pidättyväisyydellä ja
lihan kuoletuksella.

"Tarkastelet kammiotani", virkkoi Aramis. "Voi veikkoseni, mikäs minun
auttaa! Asun kuten kartusiaanimunkki. Mutta mitä haet katseillasi?"

"Etsin sitä, joka heitti alas nuoraportaat; täällä ei näy ketään, ja
kuitenkaan eivät kai nuoraportaat laskeutuneet itsestään."

"Ei, apuna oli Bazin."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Aramis, "Bazinini on hyvin harjaannutettu miekkonen;
nähdessään, että minä en ollut yksinäni, hän poistui hienotuntoisesti.
Paina puuta, ystäväni, ja pakiskaamme."

Ja Aramis työnsi d'Artagnanin luo tilavan lepotuolin, johon tämä
heittäysi käsinojan varaan.

"Ensiksikin, sinä kai illastat kanssani?" kysyi Aramis.

"Kyllä, jos haluat", vastasi d'Artagnan, "ja tunnustankin tekeväni sen
mitä suurimmalla mielihyvällä; olen taipaleella saanut huikean
ruokahalun."

"Voi, veikkonen", pahoitteli Aramis, "saat tyytyä laihaan muonaan; en
odottanut sinua."

"Uhkaavatko minua Crèvecoeurin omeletit ja _theobromes_? Eikö se ollut
entiseen aikaan pinaatin nimenä?"

"Oh, meidän täytyy toivoa", vastasi Aramis, "että Jumalan ja Bazinin
avulla löydämme jotakin parempaa arvoisain jesuiittaisäin
ruokakomerosta. Bazin, hyvä ystävä", jatkoi hän, "tulehan tänne."

Ovi avautui, ja Bazin astui sisälle; mutta nähdessään d'Artagnanin hän
kiljahti kuin epätoivon valtaamana.

"Bazin hyvä", sanoi d'Artagnan, "minua ilahduttaa nähdä, kuinka
ihmeteltävän sujuvasti sinä valehtelet kirkossakin."

"Monsieur", selitti Bazin, "minä olen arvoisilta jesuiittaisiltä
oppinut, että valehteleminen on sallittua, kun se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa."

"Hyvä, hyvä, Bazin! D'Artagnan kuolee nälkään; tarjoa meille parastasi,
ja ennen kaikkea anna meille hyvää viiniä."

Bazin kumarsi kuuliaisuuden merkiksi, huokasi syvään ja astui ulos.

"Nyt kahden kesken ollessamme, hyvä Aramis", sanoi d'Artagnan kääntäen
katseensa huoneesta sen asukkaaseen ja pitkittäen tämän vaatteista
tarkastusta, jonka oli alottanut huonekaluista, "sanopas minulle, mistä
lemmosta tulit, kun hyppäsit ratsaille Planchetin taakse."

"Kas hitto", vastasi Aramis, "taivaastahan tietysti!"

"Taivaastako!" tuumi d'Artagnan päätänsä pudistaen; "näytät minusta
yhtä vähän tulevan sieltä kuin olevan sinne menossakaan."

"Hyvä ystävä", selitti Aramis, ja hänen kasvoillaan oli itserakas
ilme, jollaista d'Artagnan ei ollut niillä nähnyt hänen ollessaan
muskettisoturina, "jollen tullut taivaasta, niin ainakin paratiisista,
mikä on jokseenkin samaa."

"Hyvä! Silloin ovat tiedemiehet vihdoinkin päässeet varmuuteen siitä,
kohdasta", arveli d'Artagnan. "Tähän asti ei ole voitu sopia siitä,
missä paratiisi todella sijaitsi; toiset asettivat sen Ararat-vuorelle,
toiset Tigris- ja Eufrat-virtain väliin; sitä näkyy etsityn kovin
kaukaa, kun se olikin näin lähellä. Paratiisi on Noisy-le-Secissä,
sillä paikalla, missä Pariisin arkkipiispan linna kohoaa. Sieltä ei
tulla ulos oven kautta, vaan ikkunasta; ei astuta alas marmoriportaita
pylväseteiseen, vaan lehmuksen oksille, ja sen pääsykäytävää loimuavin
miekoin vartioitseva enkeli on vaihtanut Gabrielin taivaallisen nimen
maallisemmaksi Marcillacin ruhtinaaksi."

Aramis purskahti nauruun.

"Sinä olet aina iloinen toveri, veikkonen", sanoi hän; "sukkela
gascognelainen luonteesi ei ole hylännyt sinua. Niin, on kyllä rahtunen
totuutta tuossa kaikessa, mitä minulle sanot; mutta älä ainakaan luule,
että minä olen rouva de Longuevilleen rakastunut."

"Pentele, sitä minä kyllä varon!" vastasi d'Artagnan. "Oltuasi niin
kauan rakastunut rouva de Chevreuseen et toki olisi voinut lahjoittaa
sydäntäsi hänen pahimmalle viholliselleen."

"Se on totta", vastasi Aramis keveästi. "Niin, herttuatarparka, --
rakastin häntä entiseen aikaan suuresti, ja minun täytyy kohtuuden
mukaisesti myöntää, että hän oli meille peräti hyödyllinen. Mutta minkä
sille voi -- hänen täytyi poistua Ranskasta. Kirottu kardinaali oli
niin karkea vastustaja", pitkitti Aramis luoden silmäyksen entisen
ministerin muotokuvaan; "hän antoi käskyn vangita hänet ja viedä
Loches-linnaan. Hän olisi, kautta kunniani, katkaisuttanut
herttuattarelta kaulan, kuten saivat kohtalokseen Chalais, Montmorency
ja Cinq-Mars. Mieheksi pukeutuneena pakeni hän silloin kamarineitonsa,
Kitty-poloisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että hänelle tapahtui
jossakin kylässä, en tiedä missä, eriskummainen seikkailu papin kanssa,
jota tunnen yhtä vähän; hän pyysi tältä vieraanvaraisuutta, papilla ei
ollut enempää kuin yksi huone, ja kun hän piti tulijaa herrasmiehenä,
tarjoutui hän ottamaan anojan huonekumppanikseen. Se johtui siitä, että
viehkeä Marie käytti miehen pukua aivan uskomattoman hyvin. Tunnenkin
ainoastaan yhden naisen, joka esiintyy siinä asussa yhtä luontevasti.
Hänestä sepitettiinkin laulunpätkä:"

    Laboissière, kuules sie...

"Olet kai kuullut sen?"

"En; laulahan se minulle, hyvä ystävä."

Aramis alotti mitä raikkaimmalla äänellä:

    Laboissière, kuules sie,
    hyvinkö mieheks kelpaisin?
    -- Te ratsastatte, totta vie,
    paremmin meitä ainakin.
       Hän käy
    keskellä pertuskain
    nuoresta miehest' ain',
    ei muulta näy.

"_Bravo_!" huusi d'Artagnan. "Sinä laulat aina yhtä oivallisesti, hyvä
Aramis; minä huomaan, että messut eivät ole tärvelleet ääntäsi."

"Katsos, ystävä", selitti Aramis, "siihen aikaan, kun olin
muskettisoturi, tein niin vähän vartiopalvelusta kuin suinkin; nyt olen
abbé ja veisaan niin harvoja messuja kuin käy päinsä. Mutta palatkaamme
herttuatar-parkaan."

"Kumpaiseen? Chevreusen vai Longuevillen herttuattareen?"

"Hyvä ystävä, olen jo sanonut sinulle, että minun ja Longuevillen
herttuattaren välillä ei ole mitään; kenties rahtunen keimailua, mutta
siinä kaikki. Ei, minä puhun Chevreusen herttuattaresta. Näitkö häntä,
kun hän kuninkaan kuoltua palasi Brysselistä?"

"Kyllä; hän oli silloin vielä hyvinkin kaunis."

"Niin", puheli Aramis. "Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan;
annoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein
kaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli
kuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi
tuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian
ylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi
Beaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin
herttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen."

"Tiedäthän", huomautti d'Artagnan, "että hän on saanut luvan tulla
takaisin?"

"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas
johonkin hulluuteen."

"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi."

"Tällä kertaa", vastasi Aramis, "en ole nähnyt häntä jälleen; hän on
suuresti muuttunut."

"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä
entiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi,
naisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan
käsiä."

"Niin", myönsi Aramis, "se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta
huolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian
seitsemänneljättä vuotta."

"Kuulehan, veikkonen", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "koska nyt näemme
toisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle
iästämme."

"Kuinka niin?" oudoksui Aramis.

"No", jatkoi d'Artagnan, "ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta
nuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä."

"Tosiaanko?" sanoi Aramis. "Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä,
veikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun
laskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano
sitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua."

"Ole huoletta", takasi d'Artagnan, "minä en käy siellä."

"No, mutta", huudahti Aramis, "mitä se Bazinin tolvana tekeekään?
Bazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon."

Bazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo
kumpaisessakin.

"No", tiukkasi Aramis, "onko valmista, häh?"

"Kyllä, monsieur, heti paikalla", vastasi Bazin; "mutta minulta meni
aikaa voidakseni nostaa ylös kaikki..."

"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua",
keskeytti Aramis, "etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta
sanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin
kapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion
kaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä."

Kuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli
kädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja
esiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin
entiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.

Bazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin
monia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että
d'Artagnan ihan ällistyi.

"Mutta odotithan siis jotakuta?" kysyi upseeri.

"Hm", vastasi Aramis, "olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän
minua."

"Kuka sitä oli sanonut?"

"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja
riensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen
antautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin."

"Voi, monsieur!..." pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.

"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta.
Teet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän,
kananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin
ajan vimmatusti paukutellut käsiään."

Annettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut
ikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.

Bazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski
ne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti
niine hyvineen vaunuvajaan.

"Nyt illastakaamme", sanoi Aramis.

Ystävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen
herkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia,
peltopyitä ja kinkkuja.

"Hitto", huudahti d'Artagnan, "kelpaa sinun elellä!"

"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen
paastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni
perusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka
palveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä,
tiedäthän, -- tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta
noustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo,
että voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'"

"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn", huomautti
d'Artagnan hymyillen.

"Niin, minkäpä sille mahtaa", virkkoi Aramis alistuvasti; "kohtaloansa
ei voi paeta!"

"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen", sanoi
d'Artagnan.

"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme
kiellettyä."

"Olet siis rikastunut?"

"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa,
jotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha."

"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?" urkki d'Artagnan,
"runoillasiko?"

"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän
jonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä
kirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä."

"Mitä! Saarnojako?"

"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin
näyttää."

"Sinä paasaat niitä?"

"En, vaan myyn."

"Kelle?"

"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"

"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"

"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa
ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän
hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä;
sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin
paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran
Saint-Louis-kirkossa Maraisissa... Muuan herrasmies nauroi minulle päin
silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli
tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin
minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten
kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni,
luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."

"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?" kysyi d'Artagnan nauruun
pakahtumaisillaan.

"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen
Place-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?"

"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?"
kysyi d'Artagnan.

"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin."

"Kuoliko hän?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön _in articulo
mortis_. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta."

Bazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties
hyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen
lausumisessa ilmeni.

"Bazin, hyvä ystävä, sinä et huomaa, että minä näen sinut tästä
kuvastimesta; olenhan kerta kaikkiaan kieltänyt sinulta kaikki
hyväksymisen tai paheksumisen eleet. Ole siis hyvä ja tuo meille
espanjalaista viiniä, sitten lähdet tiehesi. D'Artagnan-ystävälläni on
sitäpaitsi jotakin salaista sanottavana minulle, eikö totta,
d'Artagnan?"

D'Artagnan nyökkäsi, ja Bazin vetäytyi pois, asetettuaan pöytään
espanjalaisen viinin.

Kahden kesken jäätyään istuivat ystävykset tuokion äänettöminä
vastatusten. Aramis näytti odottavan mieluisaa ruuansulatusta,
d'Artagnan valmisti johdantoaan. Kumpainenkin loi salavihkaa
syrjäsilmäyksiä toisiinsa.

Aramis keskeytti ensimmäisenä vaitiolon.



YHDESTOISTA LUKU

Kaksi Gaspardia


"Mitä mietiskelet, d'Artagnan?" kysyi hän; "ja mille ajatukselle
hymyilet?"

"Ajattelenhan vain, veikkonen, että sinä muskettisoturina ollessasi
aina muistutit abbéta, mutta nyt abbéna tunnut minusta kovin suuresti
muskettisoturin kaltaiselta."

"Se on totta", myönsi Aramis hymyillen. "Ihminen, kuten tiedät, hyvä
d'Artagnan, on ihmeellinen eläin, pelkistä vastakohdista muodostunut.
Siitä saakka kun minusta tuli abbé, unelmoin pelkkiä taisteluita."

"Se näkyy kapineistasikin; sinulla on kaikenlaisia kalpoja, jotka
voisivat tyydyttää mitä vaateliaintakin makua. Miekkailetko vielä yhtä
hyvin?"

"Kyllä, miekkailen kuten sinä entiseen aikaan, kenties vielä
paremminkin. En päivän mittaan mitään muuta teekään."

"Ja kenen kanssa?"

"Oivallisen miekkailunopettajan kanssa, joka meillä on täällä."

"Mitä! Täälläkö?"

"Niin, täällä luostarissa, veikkoseni. Jesuiittaluostarissa on
kaikkea."

"Olisit siis surmannut herra de Marcillacin, jos hän olisi yksinään
tullut ahdistamaan sinua eikä kahdenkymmenen miehen johtajana?"

"Ehdottomasti", vakuutti Aramis, "ja kahdenkymmenen miehensäkin
etunenässä, jos olisin voinut paljastaa miekkani tulematta tunnetuksi."

-- Herra armahtakoon, -- jupisi d'Artagnan hiljaa itsekseen, --
luulenpa hänen käyneen gascognelaisemmaksi kuin minä.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä Aramis, kysyit minulta, minkätähden etsin sinua?"

"Ei, en kysynyt sitä", vastasi Aramis viekkaan näköisenä, "vaan odotin
sinun sanovan sen."

"No niin, tavoitin sinua vain tarjotakseni sinulle keinon surmata herra
de Marcillacin, milloin vain haluat, niin ylhäinen kuin hän onkin."

"Kas, kas, kas!" innostui Aramis; "siinäpä vasta aatos!"

"Jota minä kehoitan sinua käyttämään hyväksesi, veikkonen. Sanopas,
oletko sinä rikas abbé-toimellasi, joka tuottaa sinulle tuhannen écuta,
ja niillä kahdellatoistatuhannella livrellä, jotka ansaitset saarnojen
myynnillä? Vastaathan vilpittömästi."

"Minäkö? Olen köyhä kuin Job; jos tutkisit sekä taskut että lippaat,
niin et luullakseni löytäisi täältä sataa pistoliakaan."

-- Hitto, sata pistolia! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- se on hänen
mielestään Jobin köyhyyttä! Jos minulla olisi aina sen verran varalla,
niin olisin mielestäni rikas kuin Kroisos. Ja hän lisäsi ääneen:

"Oletko kunnianhimoinen?"

"Kuin Enkelados."

"No niin, hyvä ystävä, minä tarjoan sinulle keinon rikastua ja tulla
mahtavaksi ja päästä elelemään mielesi mukaan."

Keveä pilvi vilahti Aramiin otsalla yhtä nopeasti kuin hattarat, jotka
elokuulla leijuvat kenttien yli; mutta niin pian kuin se häipyikin,
huomasi sen d'Artagnan.

"Puhu", pyysi Aramis.

"Ensin vielä kysymys. Harrastatko politiikkaa?"

Aramiin silmissä leimahti salama yhtä nopeana kuin varjo, joka oli
häilähtänyt hänen otsallaan, mutta senkin huomasi d'Artagnan.

"En", epäsi Aramis.

"Miellytkin siis kaikkiin ehdotuksiini, koska sinulla tällähaavaa ei
ole muuta herraa kuin Jumala", virkkoi gascognelainen hymyillen.

"Mahdollista kyllä."

"Oletko koskaan, hyvä Aramis, ajatellut nuoruutemme kauniita päiviä,
jotka vietimme remuten, ryyppien ja tapellen?"

"Olenpa totisesti, ja useinkin olen kaivannut niitä. Se oli onnellista
aikaa, _delectabile tempus_!"

"No niin, veikkoseni, nuo kauniit päivät voisimme elvyttää uudestaan,
tuo onnellinen aika saattaisi palata! Olen saanut toimekseni hakea
esiin kumppanini ja tahdoin alottaa sinusta, joka olit toveruutemme
sieluna."

Aramis kumarsi enemmän kohteliaasti kuin sydämellisesti.

"Minäkö sekaantuisin taas politiikkaan!" hän virkkoi hiljaisella
äänellään ja heittäysi takakenoon lepotuolissaan. "Voi, hyvä
d'Artagnan, näethän, kuinka säännöllisesti ja mukavasti minä elelen.
Olemme kokeneet isoisten kiittämättömyyttä, tiedäthän!"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan, "mutta isoiset kenties katuvat, että
ovat olleet kiittämättömiä."

"Siinä tapauksessa olisi asia toinen", sanoi Aramis. "Kaikille
synneille on anteeksianto varattu. Osaat muuten oikeaan eräässä
kohdassa, jos meidät nimittäin valtaisi uudestaan halu puuttua valtion
asioihin, niin olisi mielestäni nyt otollinen hetki."

"Mistä sinä sen tiedät, kun et harrasta politiikkaa?"

"Ka, hyväinen aika, vaikken itse siitä välitä, liikun kuitenkin
piireissä, jossa sitä harrastetaan. Runouttakin ja rakkautta hellien
olen kuitenkin tutustunut herra Saraziniin, joka on herra de Contin
puolta, herra Voitureen, joka on liittynyt koadjutoriin, ja herra
Bois-Robertiin, joka kardinaali Richelieun kuoltua ei nyt ole kenenkään
puoluelaisia tai on kaikkien puolella, miten sitä sanoisikaan.
Valtiolliset tapaukset eivät siten ole välttäneet huomiotani."

"Sitä aavistinkin", huomautti d'Artagnan.

"Älä muuten, hyvä ystävä", jatkoi Aramis, "käsitä nyt sanomaani muuksi
kuin luostariveljen puheiksi, -- miehen, joka pelkkänä kaikuna vain
toistaa, mitä on kuullut sanottavan. Minulle on kerrottu, että
kardinaali Mazarin on nykyään huolissaan asiain tilasta. Näyttää
tosiaan siltä, että hänen käskyjänsä ei pidetä samassa arvossa kuin
entiseen aikaan meidän kauhumme, kardinaali-vainajan, jonka muotokuvan
näet tuossa; sillä sanottakoon mitä tahansa, on kuitenkin myönnettävä,
että hän oli suuri mies."

"Sitä en suinkaan tahdo kieltää, hyvä Aramis; hän teki minusta
luutnantin."

"Alussa olin kokonaan taipuvainen kardinaalin puolelle. Ajattelin
itsekseni, että ministeri ei koskaan tule rakastetuksi, mutta että tämä
sillä nerolla, jota hänellä väitetään olevan, kuitenkin saisi lopulta
riemuita vihollistensa häviöstä ja tekisi itsensä pelätyksi, mikä minun
nähdäkseni on kenties vielä parempaa kuin tehdä itsensä rakastetuksi."

D'Artagnan ilmoitti nyökkäyksellä hyväksyvänsä täydellisesti tämän
epäiltävän periaatteen.

"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä", pitkitti Aramis; "mutta
kun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva
nöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden
mielipidettä. No niin, hyvä ystävä..."

"No niin, mitä?" kysyi d'Artagnan.

"No", jatkoi Aramis, "minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli
tunnustettava erehtyneeni."

"Tosiaanko?"

"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat
taipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat
vastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin
kuvitellut."

"Pyh!" virkahti d'Artagnan.

"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali
Bentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, --
nousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän
kerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki
apurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle,
muttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai
suurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei
muuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän
näyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu
temppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne."

"Hm", tuumi d'Artagnan, "sanoissasi on toki rahtunen totta."

"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen
yksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja
miehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä."

"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen
puolueestaan ja apukeinoistaan."

"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan."

"Se on sentään jotakin kaiketi."

"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas."

"Lapsi!"

"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua."

"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys."

"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan
parlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita,
jotka vastaavat miekkaa."

D'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että
toinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.

"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista
terävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen
kanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin
miehiä."

"Minäkö!" huudahti d'Artagnan, "kaukana siitä!"

"Puhuit saaneesi toimeksesi..."

"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain
itsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin,
heittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli
puhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä
uljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme
uudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan
olleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin
timantti."

"Olet aina oikeassa, d'Artagnan", vastasi Aramis, "ja todistuksena on
se, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on
erona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun
vilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana
liittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on
levinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja
ilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan
totuuden."

"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!" huudahti d'Artagnan.

"Ei, -- kuninkaan ystävä", vastasi Aramis, "huomaa se, -- kuninkaan
ystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon
aatelismies on velvollinen."

"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?"

"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, -- ulkonaisesti,
vaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat
lapsipoloiselle kuninkaan viholliset."

"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä
Aramis."

"Sotaa kuninkaan puolesta."

"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on
Mazarinin puolella?"

"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota
herra de Beaufort johtaa."

"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä."

"Sanoinko herra de Beaufort?" korjasi Aramis; "herra de Beaufort tai
joku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi."

"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin
puolelle."

"Eipä vainkaan", väitti Aramis, "heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia
keskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole
siihen, niin onhan herra de Gondy..."

"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään
kardinaalinhattua."

"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?" muistutti Aramis. "Onhan meillä
tässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä
hyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia."

"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!"

"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri
ontui ja että Hannibal oli silmäpuoli."

"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?"
kysyi d'Artagnan.

"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen."

"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako."

"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat."

"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin
kuningas eroitetuksi äidistään."

"Siihen kenties päästään."

"Ei koskaan!" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa.
"Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan
yhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että
hänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa
ja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana
ruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin
kuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan
hylkäämästä kardinaalia."

"Olet kenties oikeassa", myönsi Aramis miettiväisenä; "niinpä en
teekään sitoumusta."

"Heidän kanssaan", sanoi d'Artagnan, "mutta minun?"

"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan
kanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja,
-- sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat
selkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni.
Kaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti,
hyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin."

"No niin, veikkonen", tuumi d'Artagnan, "järkeilysi tarttuu tosiaan
minuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään.
Minulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, -- ja hän
vanhenee päivä päivältä, -- voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin
sievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen
mieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että
lähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen
hänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on
tiluksia?"

"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on
vuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista
Noyonin piispan kanssa."

-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- sitä juuri halusinkin
tietää. Portos on siis Picardiessa.

Hän lisäsi ääneen:

"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?"

"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on
totisesti ollut vapaaherrallinen kartano."

"Saammekin kai siis nähdä Portoksen vielä paroonina."

"Sitä en epäile; ja paroonitar Portoksesta tulee ihan verraton."

Ystävykset purskahtivat nauruun.

"Et siis tahdo siirtyä Mazarinin puolelle?" alotti jälleen d'Artagnan.

"Etkä sinä ruhtinaitten?"

"En. Älkäämme siis siirtykö kumpaiseenkaan; jääkäämme ystävyksiksi,
rupeamatta kardinaalilaisiksi tai frondelaisiksikaan."

"Niin", yhtyi Aramis, "olkaamme muskettisotureita."

"Papinkauluksessakin?" muistutti d'Artagnan.

"Papinkauluksessa ennen kaikkea!" huudahti Aramis; "se siinä juuri
hupaista onkin."

"Hyvästi sitten!" toivotti d'Artagnan.

"En tahdo pidätellä sinua, hyvä ystävä", vastasi Aramis, "olletikaan
kun en tiedä, mistä antaisin sinulle yösijan, ja kun en hevillä voi
esittää sinulle, että makaisit vaunuvajassa Planchetin kanssa."

"Olenhan tuskin kolmen lieuen päässä Pariisista. Hevoset ovat levänneet
kyllikseen ja vajaassa tunnissa olen kotona."

D'Artagnan täytti nyt viimeisen lasillisen viiniä.

"Entisten iloisten päiviemme malja!" esitti hän.

"Niin", pahoitteli Aramis, "valitettavasti on se aika mennyt; _fugit
irreparabile tempus_."

"Joutavia", tuumi d'Artagnan, "se kenties tulee jälleen. Kaiken
varalta, jos tarvitset minua, asun la Chevrette-hotellissa
Tiquetonne-kadun varrella."

"Ja minä jesuiittaluostarissa; kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan
illalla tullaan sisään ovesta, kello kahdeksasta illalla kello kuuteen
aamulla ikkunasta."

"Hyvästi, veikkonen!"

"Ei, tuolla tavoin en sinua jätä, anna minun saattaa sinua."

Ja hän otti miekkansa ja viittansa.

-- Hän tahtoo varmistua, ratsastanko tosiaankin pois, -- arveli
d'Artagnan itsekseen.

Aramis vihelsi Bazinia; mutta Bazin nukkui eteishuoneessa, pidettyään
huolen illallisen jäännöksistä, ja Aramiin oli pakko nykäistä häntä
korvasta, saadakseen hänet hereille.

Bazin ojensi käsivarsiaan, hieroi silmiänsä ja yritti nukahtaa
uudestaan.

"No, unikeko, pian noutamaan portaat!"

"Portaatko!" vastasi Bazin haukotellen niin makeasti, että leuat
olisivat voineet nyrjähtää sijoiltaan; "ikkunassa ne vielä ovat."

"Toiset, tarkoitan -- puutarhatikkaat. Etkö nähnyt, että herra
d'Artagnanin oli työläs kavuta, joten hänen olisi vielä tukalampi
laskeutua?"

D'Artagnan aikoi vakuuttaa Aramiille, että hänen oli varsin helppo
päästä alas, mutta hänen päähänsä pälkähtikin vaieta.

Bazin huokasi syvään ja meni ulos hakemaan tikkaita. Tovin kuluttua oli
mukavat ja lujat tikapuut kohotettu ikkunaa vasten.

"Kas noin", kiitti d'Artagnan, "näitä voi sanoa hyviksi kulkuneuvoiksi;
tällaisia tikapuita pääsisi nainenkin ylös."

Läpitunkevalla katseella näytti Aramis tahtovan tutkia ystävänsä
ajatuksia hänen sielunsa sisintä myöten, mutta d'Artagnan kesti
tarkastuksen mitä levollisimman näköisenä.

Hän laskikin nyt jalkansa tikkaiden ensimmäiselle askelmalle ja
pistäysi ulos.

Jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli hän alhaalla. Bazin jäi seisomaan
ikkunan ääreen.

"Pysy sinä paikoillasi", käski Aramis, "tulen takaisin."

He astelivat nyt vaunuvajaan päin. Heidän lähestyessään tuli sieltä
Planchet, taluttaen molempia hevosia suitsista.

"Kas", virkkoi Aramis, "siinäpä on vireä ja valpas palvelija; hän ei
ole kuten Bazinin laiskuri, josta ei ole mihinkään hänen jouduttuansa
kirkon palvelukseen. Seuraa meitä, Planchet; me kävelemme ja juttelemme
kylän päähän asti."

Ystävykset astelivat nyt koko kylän läpi, puhellen jokapäiväisistä
asioista; heidän tultuaan äärimmäisten talojen kohdalle sanoi Aramis:

"Menehän siis, kelpo veikkoseni! Edisty urallasi, Onnetar myhäilee
sinulle, älä anna hänen päästä käsistäsi. Muista, että hän on
keimailija, ja kohtele häntä sikäli. Minä puolestani jään nöyrään
asemaani ja toimettomaan elämääni. Hyvästi!"

"On siis kerrassaan päätettyä", kysyi d'Artagnan, "että sinä et suostu
tarjoukseeni!"

"Suostuisin siihen kyllä mielelläni", vastasi Aramis, "jos olisin kuten
muut; mutta sanon sinulle vielä kerran, että minä olen pelkistä
vastakohdista luotu, -- mitä tänään inhoan, siitä huomenna pidän, ja
päin vastoin. Huomaat siis, että minä en voi ottaa suoritettavakseni,
mitä sinä otat, sinä, jolla on määrätyt aatoksesi."

-- Valehtelet, kavala sielu! -- ajatteli d'Artagnan, -- olet
päinvastoin ainoa, joka tiedät asettaa itsellesi erityisen päämäärän ja
hiljaisuudessa pyrkiä perille.

"Hyvästi siis, ystävä!" jatkoi Aramis. "Kiitos hyvistä aikeistasi ja
varsinkin niistä mieluisista muistoista, joita näkemisesi on herättänyt
mielessäni."

He syleilivät toisiaan; Planchet istui jo satulassa. D'Artagnankin
nousi nyt ratsaille; sitten he vielä kerran pudistivat toistensa kättä.
Molemmat ratsastajat kannustivat hevosiaan ja etääntyivät Pariisiin
päin.

Aramis seisoi liikkumattomana keskellä katua, kunnes oli kadottanut
heidät näkyvistään.

Mutta heidän ratsastettuaan parisataa askelta pysähtyi d'Artagnan
äkkiä, hyppäsi maahan, heitti ohjakset Planchetin käsivarrelle, otti
pistoolit satulakotelosta ja pisti ne vyöhönsä.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Planchet säikähtyneenä.

"No", vastasi d'Artagnan, "niin ovela kuin hän onkin, en kuitenkaan
anna hänen eksyttää minua. Jää sinä tähän äläkä hievahda paikaltasi;
siirry vain tien sivuun ja odota, kunnes tulen takaisin."

Sitten loikkasi d'Artagnan ojan yli, joka reunusti maantietä, ja
oikaisi kentän poikki kiertääkseen kylän. Jesuiittaluostarin ja sen
talon välillä, jossa rouva de Longueville asui, oli hän nähnyt pelkällä
pensasaidalla suljetun aukion.

Tuntia varemmin olisi hänen kenties ollut vaikea keksiä tätä
pensasaitaa, mutta kuu oli vastikään noussut, ja vaikka se toisinaan
peittyi pilviin, eroitti sentään silloinkin kyllin selvästi tien.

D'Artagnan saapui siis pensasaidan luo ja piiloutui sen taakse.
Sivuuttaessaan talon, missä äskeinen kohtaus oli tapahtunut, hän
huomasi saman ikkunan jälleen olevan valaistuna; hän oli vakuutettu
siitä, että Aramis ei ollut vielä lähtenyt kotiin ja että hän ei
aikonut palata sinne yksin.

Hetkisen kuluttua hän kuulikin lähestyviä askelia ja ikäänkuin
ihmisäänten supatusta.

Pensasaidan alkupäässä taukosivat askeleet.

D'Artagnan lyyhistyi kumaraan ja etsi tiheintä paikkaa pensasaidasta
kätkökseen.

Hänen suureksi kummastuksekseen ilmestyi samassa näkyviin kaksi
herrasmiestä. Mutta pian lakkasi hän ihmettelemästä, sillä hän kuuli
pehmeän ja sulosointuisen äänen väräjävän; toinen siis olikin mieheksi
puettu vallasnainen.

"Olkaa huoletta, rakas René", tyynnytteli pehmeä ääni; "sitä ei enää
tapahdu. Olen keksinyt maanalaisen käytävän, joka kulkee kadun alitse,
ja meidän tarvitsee vain nostaa ylös muuan paasi portin edustalla
teidän pääsytieksenne."

"Minä vannon", virkkoi toinen ääni, josta d'Artagnan tunsi Aramiin,
"ruhtinattareni, että jollei hyvä maineemme vaatisi kaikkia näitä
varokeinoja ja jollen panisi vaaraan muuta kuin henkeni..."

"Niin, niin, minä tiedän, että te olette urhea ja uskalias
maailmanmiehenä; mutta te ette kuulu ainoastaan minulle, te kuulutte
koko puolueellemme. Olkaa siis varovainen, olkaa järkevä."

"Minä tottelen aina, madame", vakuutti Aramis, "kun minua käsketään
noin suloisella äänellä."

Hän suuteli hellästi toisen kättä.

"Voi!" huudahti pehmeä-ääninen herrasmies.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis.

"Ettekö näe, että tuuli on siepannut hattuni?"

Aramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti
tilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen
katseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen
asti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu
esille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan
Longuevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset
kiharat ja jalon pään.

Aramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat
pitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.

"Hyvä", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua
polvestaan; "nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de
Longuevillen rakastaja."



KAHDESTOISTA LUKU

Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds


Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli
d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa
mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia
käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.

Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen
Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.

Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä
Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen.
Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa
tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen
vasemmalle.

Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja
selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti,
kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä
pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla,
kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän
antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan;
mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu
siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen
olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa
suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi
sen.

Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut
asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä
alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin
saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.

Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.

Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen"
majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä
huomiseen.

Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita
viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina
luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn
kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti
ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon
mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän
aamiaiselle.

Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen
Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän
halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen
päässä Villers-Cotteretsista.

D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana
saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan
kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja
asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen
Kruununprinssiin."

Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux
sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei
ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin
piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen
tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän
ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin,
minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän
esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa
moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti
sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.

Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän
mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi
tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja
lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut
metsiä.

Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin
paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin
aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta.
D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää,
että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut
entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin
jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää
hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.

Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut
erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista
Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.

Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa,
kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat
esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni
päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja
vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten
ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko
varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka
elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan
ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä
yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa;
sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: -- Jos minä olisin
Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt
aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin
d'Artagnanille.

Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.

Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi
tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.

"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle
sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"

"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä
hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen
häntä."

"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä
Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de
Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että
koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."

Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen
huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua;
vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä
rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin
väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen
oli halkaissut ne tapparan iskuilla.

Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka
pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia
pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla
varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV:n
hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu
vapaaherrallisilla tuuliviireillä.

Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään
Portoksen asunto.

Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan
esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva
teikari Kaarlo VII:n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla.
D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla
vauhdilla.

Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista
säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle
portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan
keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna
kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen
kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti
kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä
tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

-- Ahaa, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- olisiko tuo herra du
Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on
kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä
Portokseksi!

"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä
d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi
jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."

"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle
herrasmiehelle."

Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden
palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen
kasvonpiirteet.

"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa
hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"

Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään
näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret
silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen
hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.

Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen
ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin
alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja
lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden
kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi
edellisen.

"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!" hoki paksuilla huulillaan
Mousqueton, joka hikosi ihastuksesta; "herra d'Artagnan! Mikä ilo
herralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de
Pierrefondsille!"

"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?"

"Te olette hänen maahovissaan."

"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja
kukoistavaksi!" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä
kaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin
nälkiintyneessä palvelijassa.

"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur", vastasi Mousqueton; "minä
jakselen varsin hyvin."

"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?"

"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?" huudahti
Mousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.

"Minä itse", vastasi Planchet yhä varovaisena; "tahdoin vain nähdä,
olitko ylpistynyt."

"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä
luullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia."

"No, sitä kelpaa kuulla!" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt
vuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. "Sinä et ole kuten se
Bazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia
vaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua."

Planchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä
liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että
Planchet oli joku valepukuinen herrasmies, -- niin täydellisesti
osasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.

"Ja nyt, monsieur", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin
syleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen
ystävänsä selän taa, "nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät,
sillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta
teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt
ketään edelleni."

"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta
hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut
minua?"

"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään
meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko
herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."

D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen,
kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä
eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.

"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi
d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista
kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen
tulonsa."

Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan
ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi
auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli
lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan
selkärangasta kuin sen koivista.

"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään
salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan
sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä
kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii
täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä
lehvien ja kukkasien."

"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani
mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia
asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka
erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun
piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän
nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"

"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos
todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin
onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja
yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi
tehottomaksi."



KOLMASTOISTA LUKU

Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus
ei tuo onnea


D'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän
laski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento.
Tahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän
ilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon
kookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle
rehellisestä ja rakkaasta ystävästä.

Hän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta
oli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta
nöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään;
miesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän
oli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.

Portos tarttui ystävänsä käsivarteen.

"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!"
rämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; "et siis
ole unohtanut minua?"

"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa
nuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja,
mitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, -- kun nyt näen sinut
jälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei
palaja ajatuksiini."

"Niin, niin", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä
keikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään
menettäneet, "niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme
kardinaali-poloiselle monia kiusoja."

Portos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.

"Joka tapauksessa", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, "olet
tervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni
palauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on
hyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita.
Minulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan
nopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan
kahdenkymmenen lieuen alalla."

Ja Portos huokasi jälleen.

-- Kas, -- ajatteli d'Artagnan, -- eikö kelpo ystäväni olisikaan niin
onnellinen kuin näyttää?

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä
muistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit
minulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä."

Portos huokasi nyt kolmannen kerran.

"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten", vastasi hän, "ja
olen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin
linnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin
ostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!" jatkoi Portos omaksuen
surullisen katsannon; "hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne,
mutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan
pikku mielitekoihini."

"Olet siis rikas ja riippumaton?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllähän", vastasi Portos, "olen leskimies ja saan neljäkymmentä
tuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos
haluat."

"Kernaasti", vastasi d'Artagnan; "aamuilma on antanut minulle riuskean
ruokahalun."

"Niin", vahvisti Portos, "ilmani on oivallinen."

He astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon
rajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit
samaten.

Pöytä oli katettu valmiiksi.

"Tässä näet arkiruokaani", virkkoi Portos.

"Hitto", vastasi d'Artagnan, "minä onnittelen sinua; itse
kuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää."

"Olen tosiaan kuullut sanottavan", mukasi Portos, "että herra de
Mazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä,
veli d'Artagnan; se on omista lampaistani."

"Sinulla on mureita lampaita", kiitti d'Artagnan, "kyllä sinun kelpaa."

"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan
oivallisia."

"Annas hiukan lisää."

"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä
kaniinitarhastani."

"Onpa sillä hieno maku!" huudahti d'Artagnan. "Ruokit siis jäniksiäsi
silkalla ajuruoholla?"

"Ja mitä sanot viinistäni?" kysyi Portos; "se menettelee, vai mitä?"

"Verratonta."

"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa."

"Mitä sanotkaan?"

"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle
kaksikymmentä aamia."

"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!"

Portos huokasi nyt neljännen kerran. D'Artagnan laski hänen
huokauksensa.

"Mutta", tiedusti d'Artagnan, jonka teki mieli tulkita tämä arvoitus,
"voisi tosiaan luulla, että sinua painaa joku mielenkarvaus,
veikkoseni. Etkö kenties voi hyvin?... Olisiko terveytesi...?"

"Se on mainio, hyvä ystävä, parempi kuin koskaan ennen; voisin
nyrkilläni iskeä kuoliaaksi härän."

"Onko sinulla perhehuolia?"

"Perhehuoliako? Onneksi olen yksin koko maailmassa."

"Mutta mitä sitten huokailet?"

"Kuulehan", vastasi Portos, "tahdon olla vilpitön sinua kohtaan; en ole
onnellinen."

"Sinäkö et onnellinen, Portos! Sinä, joka omistat linnan, niittyjä,
vuoria ja metsiä, -- sinä, jolla on neljänkymmenentuhannen livren
vuosikorot, etkö sinä ole onnellinen?"

"Tosin on minulla kaikki tuo, hyvä ystävä, mutta näine kaikkinenikin
olen yksinäinen."

"Ahaa, minä ymmärrän; ympärilläsi on pelkkää kituuttelijaväkeä, jonka
kanssa et voi seurustella itseäsi alentamatta."

Portos kalpeni hiukan ja tyhjensi ison lasillisen viiniänsä.

"Ei, päin vastoin", selitti hän; "seikka on sellainen, katsos, että
täällä on maalaisjunkkareita, joilla kaikilla on joku arvonimi, ja he
väittävät polveutuvansa Pharamondista, Kaarle Suuresta tai vähintään
Hugo Capetista. Alussa olin minä viimeksitullut; siispä oli minun
otettava ensimmäinen askel tutustumiseen, ja sen teinkin. Mutta sinä
tiedät, hyvä ystävä, madame du Vallon..."

Portoksen kurkkua tuntui kurovan.

"Madame du Vallon", hän jatkoi, "oli hyvin epäiltävää aatelia, hän oli
ollut ensimmäisessä avioliitossaan -- en luullakseni kerro sinulle
mitään uutta, hyvä d'Artagnan -- naimisissa prokuraattorin kanssa. Tätä
he pitivät tympäisevänä; niin, he uskalsivat tosiaan sanoa sitä
tympäiseväksi. Sinä arvaat, että sellaiset solvaukset voivat ärsyttää
ihmisen lyömään kuoliaaksi kolmekymmentätuhatta tuollaista junkkaria.
Tapoinkin kaksi; se kyllä tukki toisilta suun, mutta ei tehnyt minusta
heidän ystäväänsä. Sen johdosta, näetkös, olen ilman seuraa, elän
yksinäisyydessä ja kärsin kuolettavaa ikävää."

D'Artagnan hymyili; hän huomasi, mistä kenkä puristi, ja valmisteli
saartoliikettään.

"Mutta olethan itse kuitenkin aatelismies", huomautti hän, "ja vaimosi
ei voi riistää sinulta aateluuttasi."

"Totta kyllä; mutta käsitäthän, että kun minulla ei ole historiallista
nimeä, kuten Coucy-suvulla, jonka jäsenet tyytyivät olemaan _sires_,
tai Rohaneilla, jotka eivät tahtoneet olla herttuoita, niin on noilla,
jotka kaikki ovat joko varakreivejä tai kreivejä, kuitenkin etusija
minuun verraten kirkossa, juhlamenoissa, kaikkialla, ja minä en
merkitse mitään. Voi, jospa vain olisin..."

"Parooni, niinhän?" täydensi d'Artagnan ystävänsä lauseen.

"Voi", huudahti Portos kirkastuvin kasvoin, "voi jospa olisin parooni!"

-- Hyvä -- ajatteli d'Artagnan, -- täällä minua lykästää.

Ja hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä ystävä, haluamaasi arvonimeä juuri tulinkin nyt
tarjoamaan sinulle."

Portos poukkosi kohoksi ilmaan, niin että koko huone tutisi; pari kolme
pulloa menetti tasapainonsa ja kierähti pirstaleiksi lattialle.
Mousqueton ryntäsi esiin melun hälyttämänä, ja etäämpänä näkyi
Planchet, suu sullottuna täyteen ja ruokaliina kädessä.

"Huusiko monseigneur minua?" kysyi Mousqueton.

Portos viittasi kädellään Mousquetonia korjaamaan pois särkyneet
pullot.

"Näen hyvillä mielin", virkkoi d'Artagnan, "että sinulla on yhä tämä
siivo mies palveluksessasi."

"Hän on intendenttini", vastasi Portos, ja hän lisäsi äänekkäämmin:
"Kyllä näkee, että se lurjus jakselee hyvin, mutta", hän vielä jatkoi
hiljaa, "hän on minuun kiintynyt eikä mistään hinnasta suostuisi
hylkäämään minua."

-- Sitäpaitsi puhuttelee hän herraansa monseigneuriksi, -- ajatteli
d'Artagnan.

"Menehän, Mouston", käski Portos.

"Sanotko Mouston? Aivan oikein, se on lyhempi; Mousqueton oli liian
pitkä lausua."

"Niin", selitti Portos, "ja lisäksi kuului se liian
kasarmimaiselta.[12] Mutta me puhelimme vakavammista asioista, kun se
vintiö lyllersi sisälle", lisäsi hän.

"Niin teimme", virkkoi d'Artagnan, "mutta lykätkäämme se keskustelu
tuonnemmaksi. Palveluskunta voisi epäillä jotakin, ja tällä tienoolla
on kenties vakoojia. Ymmärtänethän, Portos, että kysymyksessä on mitä
tärkeimpiä asioita."

"Vai niin, hitossa!" huudahti Portos. "No, lähtekäämme kävelylle
puistoon ruuansulatuksen edistämiseksi."

"Se sopii."

Kun molemmat olivat nyt aterioineet tarpeekseen, siirtyivät he
kävelemään muhkeaan puistoon. Hevoskastanja- ja lehmuskujat saarsivat
vähintään kolmenkymmenen auranalan aluetta; jokaisen saran päässä --
niissä kaikissa olikin paljon näreikköä ja pensaita -- näkyi kaniineja
juoksentelemassa tammistoon tai pujahtelemassa korkean ruohikon
suojaan.

"Totisesti pitääkin puisto puoliansa kaiken muun rinnalla",
todisti d'Artagnan, "ja jos lammessa on yhtä runsaasti kalaa
kuin kaniinitarhoissasi jyrsijöitä, niin oletpa onnen poika,
Portos-veikkonen, -- jos nimittäin olet säilyttänyt metsästyshalusi
ja lisäksi innostunut kalastamaan."

"Hyvä ystävä", vastasi Portos, "kalastuksen luovutan Moustonille; se on
liian halpa-arvoinen huvike. Mutta metsästän minä kyllä toisinaan; kun
nimittäin olen ikävissäni, istuudun jollekulle näistä marmoripenkeistä,
annan tuoda tänne pyssyn ja suosikkikoirani Gredinetin ja ammuskelen
kaniineja."

"Mutta sehän on sangen hauskaa!" sanoi d'Artagnan.

"On", vastasi Portos huoaten, "sangen hauskaa."

D'Artagnan ei enää laskenut hänen huokauksiaan.

"Sitten", kertoi Portos, "Gredinet hakee kaniinit ja vie ne kokille; se
on harjaannutettu siihen."

"Sepä oivallinen elukka!" kehaisi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Portos, "jätämme nyt Gredinetin, jonka lahjoitan
sinulle, jos tahdot sen ottaa, sillä minä alan kyllästyä siihen;
palatkaamme asiaamme."

"Mielihyvällä", vastasi d'Artagnan; "tahdon vain ennakolta mainita
sinulle, ystävä, jottet syyttäisi minun toimineen petollisesti sinuun
nähden, että sinun on muutettava elämänlaatuasi."

"Kuinka niin?"

"No, sinun täytyy jälleen pukeutua varuksiisi, sitoa miekka vyöllesi,
lähteä seikkailuihin ja entisten aikojen tavoin jättää vertasi teille
ja poluille; tiedäthän, miten me vanhaan aikaan reudoimme."

"Ka, perhana!" huudahti Portos.

"Niin, minä ymmärrän, sinä olet joutunut hemmotelluksi, hyvä ystävä;
olet lihonut, ja ranteellasi ei ole enää samaa joustavuutta, josta
kardinaalin henkivartio sai niin monta todistetta."

"Hoo, mitä siihen tulee, niin vakuutan, että ranteeni on vielä yhtä
kunnollinen kuin ennenkin", sanoi Portos ja ojensi kätensä, joka
muistutti lampaanlapaa.

"Sen parempi!"

"Meidän on siis lähdettävä sotaan?"

"Niin, ei muukaan auta!"

"Ketä vastaan?"

"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?"

"Minäkö? En ollenkaan."

"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?"

"Minäkö? En kenenkään."

"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, --
sellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä
ystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla."

Näillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt
1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.

"Vai niin", kummeksui hän, "mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa
minusta?"

"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa."

"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?"

"Rochefort. Muistatko häntä?"

"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin
paljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän
eri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin."

"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?" sanoi
d'Artagnan.

"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?"

"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa."

Portos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija
muistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.

"Sanot siis", pitkitti Portos, "että kreivi de Rochefort on puhunut
kardinaalille minusta?"

"Niin, ja kuningatar myös."

"Mitä! Kuningatarko?"

"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle
tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät;
jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."

"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen
järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen
sinulle."

"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi:
kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja.
Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on
rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."

"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis
tällähaavaa kiintynyt...?"

"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt
takuuseen sinun kiintymyksestäsi."

"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"

"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on
rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"

Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.

"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame
du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri
liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan
päivästä päivään."

-- Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja -- ajatteli
d'Artagnan.

"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"

"Sen parempiko?" kertasi Portos.

"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, --
maata, rahoja ja arvonimiä."

"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.

"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää
hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano
tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset
vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta
ihmiseltä."

Portos huokasi.

"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren
koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta
siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, -- vai mitä?"

"Varsin totta", myönsi Portos.

"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me
emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun
taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa
uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat
siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä
auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan
sinne ja kuolen rauhassa."

"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."

"Se sinusta tulee."

"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?" kysyi Portos.

"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin."

"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?"

"Aramis", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen
ihastusta, "Aramis -- ajatteles, veikkonen! -- on heittäytynyt munkiksi
ja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja
ajatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä."

"Sepä vahinko", pahoitteli Portos; "hänellä oli terävä järki. Entä
Atos?"

"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä.
Tiedätkö, missä voin hänet tavata?"

"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en
tiedä miltä sukulaiselta."

"Ja talon nimi on?"

"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos -- hän, joka on
yhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin
arvonimellä siunatun kartanon, -- ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee
kaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de
Bragelonne!"

"Kun ei hänellä ole lapsiakaan", ihmetteli d'Artagnan.

"Hm", tuumi Portos, "olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut
kasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä."

"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko
tavannut häntä?"

"En."

"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen
pelkään, että hänen mieltymyksensä väkijuomiin on vanhennuttanut hänet
ennen aikojaan ja jouduttanut hänet rappiolle."

"Niin, olet oikeassa", sanoi Portos; "hän ryyppäsi kovasti."

"Ja hän oli vanhinkin meistä kaikista", jatkoi d'Artagnan.

"Siinä oli vain jonkun vuoden ero", huomautti Portos; "hänen vakava
sävynsä se sai hänet näyttämään paljoa vanhemmalta."

"Totta kyllä. Jos saamme Atoksen mukaamme, niin on hyvä; muussa
tapauksessa on meidän tultava toimeen hänettä. Me kaksi yhdessä
vastaamme kyllä kahtatoista muuta."

"Niin teemme", myönsi Portos hymyillen entisten urotöittensä muistolle;
"mutta me neljä olisimme vastanneet kolmeakymmentäkuutta, kuten oli
tarvittukin, sillä toimemme käy sanomastasi päättäen hyvinkin
työlääksi."

"Työlääksi kyllä alokkaille, vaan ei meille."

"Tuleeko siitä pitkällinenkin?"

"Hm, saattaa mennä kolme tai neljä vuotta."

"Joudummeko tappelemaan paljon?"

"Niin toivon."

"Sen parempi, ehdottomasti sen parempi!" huudahti Portos. "Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, miten niveleni nauskuvat siitä asti kun tulin
tänne. Kun sunnuntaisin palaan messusta, sattuu toisinaan, että
ratsastan naapurien pelloille ja niityille, saadakseni aikaan pikku
kiistan, sillä minä tunnen, että tarvitsen sellaista. Mutta mitä vielä,
veikkonen! Minua joko kunnioitetaan tai pelätään, -- jälkimmäinen on
paljoa luultavampaa; ainakaan ei piitata siitä, että koirani polkevat
kylvöheinää ja juoksentelevat kumoon ihmisiä, ja kotiin tullessani olen
entistä enemmän ikävissäni, siinä kaikki. Ainakin luulen, että
Pariisissa ei ole niin vaikea päästä tappeluun."

"Ei, mitä siihen tulee, ei voi toivoa parempaa, hyvä ystävä; nyt ei ole
mitään kaksintaistelukieltoja, ei mitään kardinaalin henkivartioita,
mitään Jussacia tai vainukoiria. Voi hyväinen, siellä tapellaan
katulyhdyn alla, ravintolassa, missä hyvänsä; on yhdentekevää, missä
tapaa frondelaisen: miekka lennähtää huotrasta, ja sillä on asia
ratkaistu. Herra de Guise surmasi Colignyn itse Place-Royalella, mutta
ei hän siitä mitään rangaistusta saanut."

"Kas sellaisesta minä pidän!" ihastui Portos.

"Sitäpaitsi", jatkoi d'Artagnan, "saammekin piakkoin oikeita
taisteluita, tykkien pauketta ja tulta; siitä tulee hyvää vaihtelua."

"Niinpä onkin päätökseni tehty."

"Saan siis lupauksesi?"

"Saat, ja sanasta miestä. Minä sohin ja hakkaan parhaani mukaan
Mazarinin puolesta. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta tekeehän hän minusta paroonin?"

"Totta hitossa!" vakuutti d'Artagnan; "se on jo sovittu asia! Olen
sanonut sen ja sanon vielä kerran, että minä vastaan parooniudestasi."

Portos, joka ei ollut koskaan epäillyt ystävänsä sanaa, lähti tämän
lupauksen jälkeen taas astelemaan linnaa kohti hänen kanssaan.



NELJÄSTOISTA LUKU

Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli
sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa


Linnaan palatessa tuudittausi Portos parooniuden unelmiin, ja
d'Artagnan mietiskeli heikon ihmisluonteen viheliäisyyttä -- miten
ihminen on aina tyytymätön saamaansa ja aina haluaa, mitä hänellä ei
ole. Portoksen sijassa olisi d'Artagnan pitänyt itseänsä maailman
onnellisimpana miehenä, mutta Portoksen onni oli vailla -- mitä?
Muutamia kirjaimia nimensä edestä ja pientä kruunua, joka olisi ollut
maalattava hänen vaunujensa oviin.

-- Minun on siis koko ikäni katseltava oikealle ja vasemmalle, -- tuumi
d'Artagnan itsekseen, -- näkemättä milloinkaan täydellisesti onnellista
ihmistä.

Tällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus
näytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan
keittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän.
Kelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta,
jollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin
pikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.

-- Kas siinä, mitä halusin tavata! -- virkkoi d'Artagnan itsekseen; --
mutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!

Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi
hänelle merkin lähestyä.

"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on
armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."

"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.

"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen
minut."

"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.

"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä
onnellisemmaksi."

"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen
mielelläni, mitä haluat."

"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."

"Annas kuulua sitten."

"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette
enää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi.
Sitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen
ottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa
minulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka
välttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle."

D'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.

"No niin, monsieur?" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.

"No kyllä, hyvä Mouston", taipui d'Artagnan, "ole huoletta. Minä en
unohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua."

"Voi!" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, "jos osoittaisitte minulle
sellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se
olisi liiaksi pyydettyä?"

-- Hohoi! -- tuumi d'Artagnan, -- se on varsin vähäinen korvaus niistä
aavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut
minut niin hyvin vastaan.

"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?" kysyi Mousqueton, jonka
kasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät
laajenevan kuin piooni.

"Lähden huomenna, hyvä ystävä", ilmoitti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", pahoitteli Mousqueton, "vain mielipahaako
tuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?"

"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton
nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.

D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä
olikin paljon kovettunut.

Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen
henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään
tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista
vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei
halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata
häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi
d'Artagnania, kun Portos palasi.

"Pöytään!" kutsui Portos.

"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"

"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."

"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei
huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."

"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin
juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi
sitten kun aloin ikävystyä."

D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt
jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin
hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän
parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.

Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin
ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia,
olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden
takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi
ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että
toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.

Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli
jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja
ystävykset jäivät kahden kesken.

"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"

"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."

Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn
muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.

"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan
nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut
kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."

"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen,
eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, -- niin lujasti on hän
kiintynyt minuun."

-- Voi sokeata itserakkautta! -- ajatteli d'Artagnan.

"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama
lakeija, -- hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen ... mikä hänen nimensä
onkaan?"

"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole
lakeija."

"Mikä hän sitten on?"

"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen
ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi
Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on
nyt sokerileipurina."

"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten
hän siis on sinun palveluksessasi?"

"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää
tutkimusta."

Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut
Planchetin.

"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että
Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä
hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä..."

"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu
olosuhteiden mukaan."

"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai
muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota
Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."

Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän
ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.

"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"

D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.

"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"

"Ka, hitto, varukseni!"

"Mitkä varuksenne?"

"Sotavarukseni."

"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."

"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä
on paras juoksijani?"

"Vulcanus."

"Ja sitkein?"

"Bayard."

"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"

"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen
sen kanssa oivallisesti toimeen."

"Se on vankka, vai mitä?"

"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja
voisi juosta yöt päivät."

"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista
tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja
kuvetapparalla."

"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.

D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta
rummutti nyt oikeata marssia.

"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.

"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti,
jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.

"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa
viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka
tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi
d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei
voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella
äänellä:

"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"

"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia
mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."

Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea
_entisyys_ teki _nykyisyyden_ niin mieluisaksi.

"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin
vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.

"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan;
"kohtalo..."

Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja
antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia
isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti
sulkea oven.

"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi
Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa
satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.

Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja
rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti
d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain,
Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia.
Molemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan
makuulle.

Seuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta
d'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse
Pariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei
kaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka
sijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.

"Mutta minusta tuntuu kuin ennen..." yritti Mousqueton arasti epäillä.

"Oh", vastasi d'Artagnan, "nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen.
Nyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta."

Mousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin
vahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa
saatuja vankeja uhkasi hirsipuu.

"Lempo!" tuumi Mousqueton, "luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen
piirityksestä."

Portos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi,
viinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle
vinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken
omaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla.
Sitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt
pakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.

"No, katsos, hyvä ystävä", haastoi lähetti, "minä tarvitsen neljä
päivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme
tai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua
taipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin
Tiquetonne-kadulle ja odota minua."

"Sovittu", virkkoi Portos.

"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo",
lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan
kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä
kohtaan."

"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi
mieltäni."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin,
mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."

"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla
tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."

"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.

Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti
Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.

-- En ainakaan jää yksikseni, -- tuumi d'Artagnan kääntyessään
Villers-Cotteretsia kohti. -- Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.
Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa
Aramiille, naismaailman pikku munkille.

Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:

    "Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän
    ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt
    Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa
    sen kaupungin lähistöllä."

Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin
kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.



VIIDESTOISTA LUKU

Kaksi enkelinpäätä


D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä
huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin
herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana
alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.

Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat
innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt
isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan
aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli
usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä
aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien
kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen
väen parissa.

Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä
sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä
kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan
toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.

Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen
seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän
pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita.
Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan
jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei
hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja
Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.

Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten
ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:

"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön,
mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa
yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."

"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.

"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.

"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet,
"ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur,
kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi,
kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi
vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni,
monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata
teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin.
Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa
ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin,
että hän oli aito ritari."

"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi;
mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit
ominaisuudet."

"Kyllä muistan", sanoi Planchet; "hän piti väkijuomista tai oikeammin
sanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät
ilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole
vaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani
hänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän
löikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei
osannut sitä temppua niin näppärästi."

"Niinpä niin", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, "ja mikä murheellinen
näytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea
ritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina
kummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän
on kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen.
Tapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä
himmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää,
Planchet", jatkoi d'Artagnan, "että minä pakenisin sitä surkeata näkyä,
jollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan
kreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä
niin suuresti."

Planchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että
hän yhtyi isäntänsä pelkoon.

"Ja sitten hänen raihnaisuutensa", aloitti d'Artagnan jälleen, "sillä
Atos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti
hutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään
mykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa ...
tiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea
ajattelen."

"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan
lallattaen", virkkoi Planchet säälitellen.

"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan", huomautti d'Artagnan, "että Atos
päihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala
sattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen
ensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki.
Selvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen."

"Joka tapauksessa, monsieur", sanoi Planchet, "pääsemmekin kai
piammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan
auringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit."

"Nähtävästi", arveli d'Artagnankin, "ja nuo huipukkaat veistellyt
kellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä,
muistuttavat mitä olen kuullut Chambordista."

"Ratsastammeko kaupunkiin?" kysyi Planchet.

"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja."

"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä
pienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan,
vaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat
paikalla nautittavia."

"Ka, miksei, -- ole huoletta, kyllä maistellaan!" vakuutti d'Artagnan.

Samassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit,
jollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren
satamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta
metsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat.
Vankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä
sauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.

"Hei, hyvä mies!" huusi Planchet ajajalle.

"Mitä herrat haluavat?" kysyi talonpoika sillä virheettömällä
puheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja
saattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun
kaupunkilais-kielenpuhdistajat.

"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa", vastasi d'Artagnan.
"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?"

Talonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: "Hyvät
herrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne
hänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan."

D'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli
vastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli
sanonut Planchetille.

-- _Linnaan_! -- virkkoi hän itsekseen; -- _linnaan_! Niin kyllä
ymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin
pakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja
nimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo
Atos, liiatenkin ryypättyänsä.

Härät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet
kävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät
kärsimättömiksi.

"Tämäkö siis on tienämme sinne?" kysyi d'Artagnan maalaiselta, "ja
voimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?"

"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä", vastasi mies; "voitte huoletta
lähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on
vain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei
se vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne,
vaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen
pyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun
rakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta
kummulta, -- se on herra de la Fèren linna."

"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä
lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."

"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin
teidän."

D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin
tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa
jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä
ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen
perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän
sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää
painuksissa eteenpäin.

Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään
saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei
Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa,
joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa
noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua.
Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen,
itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet
turvautumaan valepukuun.

Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna,
joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä
kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden
puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla
kukkanietoksilla.

D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala
herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, -- niin
voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet,
jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää
mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista
rakennusta.

Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui
veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.

Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha,
jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen
palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.

"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi
d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut,
ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä?
Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että
minulla ei ole siihen miehuutta."

Planchet hyppäsi maahan.

"Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen
aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos
olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."

Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti
kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta
suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.

"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.

"Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei
ollut livreijaa yllään.

"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"

"Aivan."

"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä
ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin
runsaasti takeita.

"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt
alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut
tottunut sellaisiin tiedustuksiin.

"Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me
etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa
minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni,
muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä
tervehtimään."

"Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.
"Mutta missä onkaan isäntänne?"

"Hän tulee ihan perässäni."

Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi
d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä
rajummin.

Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran
huoneesta:

"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"

Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään
tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi
joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan
valtiasta.

"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään
kynnykselle.

"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin
tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet,
tiedättehän..."

Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti
tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.

"Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"

"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein
hoiperrellen.

Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin
kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella
nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet
hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan
Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin...

Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja
vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki
nousivat seisaalle.

"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen
majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja
mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."

D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet,
vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi
lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt
keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.

Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä
olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista
ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin
koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta,
mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä
ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat,
pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja
Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät,
taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli
saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina
kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän
ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat
säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä
viehätystä hänen hymyilylleen.

Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta
kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden
kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella
hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren
maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli.
Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt
virkkoivat yhteen suuhun:

"Kas, Raoul sieltä palaa!"

Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä
uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän
kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut
vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun
kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin
aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen
pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.

D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman
henkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen
sielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa
tapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä.
Aatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän
uudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.

"Olet siis palannut, Raoul?" virkkoi kreivi.

"Niin, monsieur", vastasi nuori mies kunnioittavasti, "ja olen
toimittanut antamanne tehtävän."

"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?" lisäsi Atos levottomana; "olet kalpea
ja näytät järkkyneeltä."

"Se johtuu siitä, monsieur", vastasi nuori mies, "että pikku
naapurillemme sattui tapaturma."

"Mademoiselle[13] de la Vallièrelle?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Mitä on tapahtunut?" tiedustivat useat äänet.

"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan
halkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin
hevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas
puupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei
kyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa."

"Hyvä Jumala!" sanoi Atos; "tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de
Saint-Remy?"

"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin
herttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin
huonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur."

"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja
ratsasta sinne itse."

Raoul kumarsi.

"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.

"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo,
joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."

Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta,
lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla
kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan
likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti
katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi
kauniit silmänsä ja heti hymyili.

Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.

"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin
äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin
käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."

"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun
nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut
tapaturman.

"Minä vakuutan, monsieur..." sopersi Raoul.

"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä
madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette
takaisin."

Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen
kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka
kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat
hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan
ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja.
Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen
vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi
suuntautui.



KUUDESTOISTA LUKU

Bragelonnen linna


D'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja
melkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa,
että vain ällisteli ihmeissään.

Atos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.

"Illallistamme valmistettaessa", virkkoi Atos hymyillen, "ei sinulla
kai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan
selvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?"

"Se on totta, kreivi", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen
vähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla
kreivi oli häntä aina vallinnut.

Atos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.

"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan", hän sanoi, "ei täällä ole mitään
kreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan
esitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä
olit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja
ystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties
pidät minusta vähemmän?"

"En, Jumala varjelkoon!" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään
sointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.

"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin
vilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?"

"Niin, peräti."

"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois", lisäsi
Atos.

"Niin, sen tunnustan."

"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani
huolimatta? Olen vielä tunnettavissa?"

"Päin vastoin", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen
liioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut,
"sinua ei enää tunne lainkaan."

"Ah, minä ymmärrän", virkkoi Atos hiukan punehtuen; "kaikella on
loppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin."

"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman
mukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi."

"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin
sotapalveluksesta."

"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?"

Atos hymyili.

"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto", selitteli hän,
"kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja
ulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue
mukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään
ajokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä
koirien ylenpalttisuus", lisäsi Atos myhäillen, "ei kuitenkaan ole
minua varten."

"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle,
joka äsken oli tässä, Raoulille."

Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.

"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.

"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties
sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"

"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen
äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä
olen toimittanut hänelle kasvatuksen."

"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"

"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."

"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"

"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen
hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta
sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle
sittenkin on suurempi."

"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.

"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on
pistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät
juuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan
juurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen.
Ystäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta
tapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni
itselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta
esimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä,
d'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt
hyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul
on aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän
huonontunut aikakautemme kykenee luomaan."

D'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät
raikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui
muutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova
valaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan
säteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin
heijastui.

Myladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.

"Ja sinä olet onnellinen?" hän kysyi ystävältään.

Atoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti
tahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.

"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan
päällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä
et ole vielä lausunut sitä kokonaan."

"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata", vastasi
d'Artagnan. "No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne
erityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat..."

"Tunnonvaivoja?" pitkitti Atos; "lopetan lauseesi. Miten lienee. En
tunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi
rangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme
antaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta
sillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus
tehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän
korvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava."

"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos", sanoi d'Artagnan.

"Sillä naisellahan oli poika?"

"Niin oli."

"Oletko koskaan kuullut hänestä?"

"En milloinkaan."

"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen
usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."

"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"

Atos hymyili raskasmielisesti.

"Entä loordi Winter -- oletko hänestä kuullut?"

"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."

"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa
kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut
takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren.
Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"

"Mikä kuningatar?"

"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."

"Hän on Louvressa, kuten tiedät."

"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain
pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko
polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?"
lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee
vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua
joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei
häneltä olisi puuttunut mitään."

"Tunnetko hänet, Atos?"

"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että
äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"

"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."

"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta
ei aina tarjoudu."

"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti
d'Artagnan hymyillen.

"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman
turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä
jälleen?"

"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.

Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella
innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin
linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari
kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.

"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka
johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se
liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden
eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon
sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset
kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"

"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta
hiukan kylmäkiskoiselta."

"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan
tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken
ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."

"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.

"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman
kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."

"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen",
huomautti d'Artagnan.

Atos ei vastannut.

-- Hän ei ole utelias -- ajatteli d'Artagnan.

Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin
puheenaihetta.

"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että
he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että
olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."

"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui
d'Artagnan.

Samassa kuului kavioiden kopsetta.

"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja
tyttörukasta."

Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn
peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen
tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.

"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle,
"on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan,
Raoul."

"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin
edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät
esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään
ritarin."

Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi
sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja
sanoi:

"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota,
sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei
ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta
hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän
teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut
mieltäni."

Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi
kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan
tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun
oivaltavat niiden merkityksen.

-- Nyt, -- virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä
kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, -- nyt olen varma.

"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä
seurauksia."

"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua
mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin,
että joku jänne on vahingoittunut."

"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"

"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi,
monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."

Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika
ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.

Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän
ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta
puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.

D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä,
että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea
hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.

"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.

"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto
Cellinin mestariteoksia."

"Ja mitä taistelua se esittää?"

"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni
ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut
omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin
ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin -- sillä
kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut
Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta -- lahjoitti hänen
majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties
olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista
kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme
kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan,
d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka
tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."

Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka
puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.

"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi
herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän
viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin
avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi
arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa
sellaisen."

Charlot kumarsi ja lähti.

"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani
kahdeksantoista vuotta."

"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua
Planchetin puolesta, hyvä Atos."

Tämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän
ihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.

"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?"
virkkoi Atos hymyillen. "Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan,
kaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona
kardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten
hänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella
minua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina
sydäntäni."

"Se nimi oli kuuluisa", huomautti d'Artagnan, "ja sai eräänä päivänä
osakseen voittojuhlan kunnianosoitukset."

"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.

"En minäkään tiedä, totta tosiaan", virkkoi Atos.

"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan,
josta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla;
se on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori
mies."

Hän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin
Atos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.

Tätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan
sellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka
kuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.

"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul", jatkoi Atos
vuorostaan, "että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita.
Rautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, -- ne
asetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen,
kolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet
koeteltujen miesten kanssa kilpasilla."

"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?" kysyi nuori mies, jonka silmät
säihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan
seikkaperäistä selvitystä.

"Taisin surmata erään", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän
katseen. "Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, -- en oikein muista."

"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!"

"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta",
jatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa;
"äskettäinkin..."

Atoksen katse ummisti hänen suunsa.

"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka
luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi
tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka
vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa.
Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä;
pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin,
jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."

"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri
niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet
kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi
Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi
d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein
sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."

"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.

"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä
Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia
muita."

Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta
Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli
väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan,
mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul
vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona
niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan
sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua
noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä
kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Atoksen valtiotaito


D'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen
yksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja
kuullut.

Hänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän
tuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta
lujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä
sanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen
järkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka
hän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin
tunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen
ylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet
vähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja
sydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita
tehtävänsä menestymisestä.

Hän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä
suoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo
nuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti
hänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään
ja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut?
D'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli
näköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut
koskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut
edes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan
aihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta
tai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties
ennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.

Hän ei voinut olla ajattelematta Rochefortia ja mitä tämä oli hänelle
sanonut Notre-Damen kirkossa. Olikohan Rochefort käväissyt Atosta
tapaamassa ennenkuin hän oli itse ehtinyt paikalle?

D'Artagnanilla ei ollut aikaa antautua pitkällisiin tutkimuksiin. Hän
päätti jo seuraavana päivänä ryhtyä selvittelyyn. Se seikka, että Atos
osasi niin taitavasti peitellä köyhyyttään, ilmaisi halua esiintyä
huomattuna ja viittasi kunnianhimon rippeeseen, joka oli helposti
puhallettavissa täyteen leimuun. Atoksen vilkas luonne ja nopea äly
teki hänet vastaanottavaisemmaksi ulkoisille vaikutelmille kun ihmiset
enimmäkseen ovat. Hän varmaankin suostuisi ministerin suunnitelmiin
sitä mieluummin, kun hänen luontaista toimintahaluaan kannustaisi
jonkinlainen pakkokin.

Nämä mietteet pitivät d'Artagnania valveilla väsymyksestä huolimatta.
Hän laati hyökkäyssuunnitelmansa, ja vaikka hän tiesi, että Atos oli
voimakas vastustaja, päätti hän yhteenoton tapahtuvaksi huomenna heti
aamiaisen jälkeen.

Toiselta puolen oivalsi hän taasen, että hänen olisi pitänyt näin
oudolla maaperällä pyrkiä määränpäähän hyvin varovasti, usean päivän
mittaan tutkia Atoksen tuttavuuksia, hänen uusia elämäntapojaan, ja
teeskentelemättömältä nuorelta mieheltä joko miekkailuharjoituksissa
tai metsästysretkillä kuulustella tietoja, mitä häneltä puuttui
voidakseen oikein arvostella Atoksen muuttumista, -- ja tämän täytyi
olla varsin helppoa, koskapa opettaja luonnollisesti oli oppilaansa
sydämeen ja luonnonlaatuun painanut oman olemuksensa leiman. Mutta
d'Artagnanin järkevä oveluus älysi heti, minkä käänteen asia saisi, jos
joku ajattelemattomuus tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen
tottuneelle katseelle.

Meidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin
käyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta
vastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle
vilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis
ja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko
tunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos
sitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. --
Voi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? -- ajatteli
d'Artagnan; -- hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä
minä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?

Sillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli,
kuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat
jonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla,
vaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut
satakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja
nukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten
yksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen
makuukamarin olevan siellä.

-- Hän kävelee ja pohtii, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta mitä? Sitä
on mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.

Vihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu
lakkasi.

Hiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin
ummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.

D'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen
uutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli
hän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja
visusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia
varmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti
kävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat
kiharat.

Nuorukainen -- sillä se oli tosiaan hän -- avasi tallin oven, talutti
ulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut,
satuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi
kuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista
lehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi
polku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä.
Puutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin
nuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain,
kukkivien oksain alitse.

D'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei
Bloisiin.

-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen, -- tuossapa veitikka, jolla on jo
pikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista
sukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä
koiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän
piileksii. Mutta keltä...? minultako vai isältään...? sillä olenpa
varma siitä, että kreivi on hänen isänsä... Hitto, siitä asiasta pitää
minun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.

Tuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli
edellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen:
lintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin
kiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos
rannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä
ikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan
ovien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset
hiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät
takinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle
askelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti
etsivän jotakin.

"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!" virkkoi d'Artagnan.

"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?"

"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja
kohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti?
Oletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?"

"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein
muutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia
kauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita
kaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen
partaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella.
Puutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta
takaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne
antaneet sen polkea kukkalavaa."

D'Artagnan alkoi hymyillä.

"Vai niin sinä luulet?" sanoi hän.

Hän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan
painuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin
lavassa.

"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos", huomautti hän
välinpitämättömästi.

"Tosiaankin, ja ihan vereksiä."

"Niin, ihan vereksiä", kertasi d'Artagnan.

"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?" kummasteli Atos
itsekseen levottomana. "Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?"

"Se ei ole luultavaa", vastasi d'Artagnan, "sillä askeleet näyttävät
aivan täsmällisiltä."

"Missä on Raoul?" huudahti Atos; "ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt
häntä?"

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.

"Mitä nyt?" kysyi Atos.

D'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä
kasvoja.

"Ahaa, nyt arvaan", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään,
"poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin."

"Mitä hän siellä tekisi?"

"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren
vointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?"

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan epäröiden.

"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä", vastasi Atos. "Etkö
huomannut, että Raoul on rakastunut?"

"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?"

"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy
avautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen
rakkautensa on puolittain toista puolittain toista."

"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?"

"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on
kullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla
unelmoivat silmät."

"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?"

"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä
sydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen
lemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin
suloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko
luonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen
kuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme Henrik neljäs lahjoittanut
isälleni, ja luulin menettäväni järkeni surusta, kun minulle sanottiin,
että kertomus Pygmalionista[14] oli vain satua."

"Se tulee joutilaisuudesta. Sinä et anna Raoulille kylliksi toimintaa,
ja senvuoksi hankkii hän sitä itse."

"Juuri niin on asia. Aionkin lähettää hänet täältä pois."

"Siinä teet varsin oikein."

"Tietenkin; mutta se repii hänen sydäntään ja vihloo häntä yhtä
julmasti kuin olisi hän tosiaankin rakastunut. Kolmen tai neljän vuoden
aikana, -- ja alussa oli hän itse pelkkä lapsi, -- on hän tottunut
koristamaan ja ihailemaan tuota pikku epäjumalaa, jota hän viimein
kehittyisi palvomaan, jos saisi jäädä tänne. Tuo nuori pari haaveilee
päivät pitkät yhdessä ja puhelee kaikenlaisista vakavista asioista
niinkuin todelliset kaksikymmenvuotiaat rakastavaiset. Se on kauan
huvittanut tytön vanhempia, mutta nyt luulen, että he alkavat tajuta
asian vakavaksi."

"Mitä vielä, se on pelkkää lapsellisuutta! Mutta Raoul tarvitsee
jotakin huviketta; lähetä hänet pian pois täältä, muutoin et hiisi
vieköön ikinä saa hänestä miestä!"

"Toimittanenkin hänet Pariisiin", ilmoitti Atos.

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan.

Hän katsoi nyt hetken soveliaaksi hyökkäykselle.

"Jos tahdot", esitti hän, "niin me voimme kumpainenkin auttaa
onnellisen tulevaisuuden luomisessa nuorelle miehelle."

"Vai niin!" virkkoi nyt Atos vuorostaan.

"Aionkin juuri kysyä neuvoasi eräästä seikasta, joka on juolahtanut
mieleeni."

"Mistä sitten?"

"Etkö luule, että nyt on aika ryhtyä palvelukseen?"

"Mutta sinähän olet palveluksessa, d'Artagnan."

"Tarkoitan todellista retkeilemistä. Eikö sinusta tunnu, että meidän
entisessä elämänlaadussamme yhä on jotakin houkuttelevaa? Ja jos olisi
todellisia etuja voitettavana, niin etkö olisi halukas minun ja
Portos-ystävämme seurassa ryhtymään jälleen sellaisiin urotöihin, mitä
nuorina päivinämme toimittelimme?"

"Teet siis minulle vakavan esityksen?" sanoi Atos.

"Niin, nimenomaisen ehdotuksen."

"Tahdot, että me kävisimme jälleen sotimaan?"

"Niin."

"Ketä puoltamaan ja vastustamaan?" kysyi Atos pikaisesti, tähdäten
gascognelaiseen avoimen ja leppeän katseensa.

"Pentele, oletpa sinä innokas!"

"Mutta vielä enemmän tunnollinen. Kuulehan, d'Artagnan, on vain yksi
henkilö tai oikeammin asia, jota minunlaiseni mies voi palvella:
kuninkaan."

"Niin juuri", vahvisti muskettisoturi.

"Niin, mutta ymmärtäkäämme toisiamme", pitkitti Atos totisena; "jos
kuninkaan asia on mielestäsi kardinaali Mazarinin, niin emme ole yhtä
mieltä."

"En ihan sitäkään sano", vastasi gascognelainen hämillään.

"Kuules, d'Artagnan", jatkoi Atos, "älkäämme teeskennelkö toisillemme.
Epäröimisesi ja kiertelysi ilmaisevat minulle heti, kenen asialla olet
tullut. Ei kernaasti tunnusteta, että puolletaan sitä asiaa, ja kun
sille haetaan kannattajia, tehdään se hiljaisesti ja hämillään."

"Voi, hyvä Atos!" virkahti d'Artagnan.

"Tiedät hyvin", haastoi Atos, "että minä en puhu sinusta, joka olet
urheista ja säikkymättömistä miehistä parahin; puhun tuosta
pikkumaisesta, juonikkaasta italialaisesta, tuosta myyrästä, joka
yrittää asettaa päähänsä pieluksen alta varastamaansa kruunua, --
tuosta heittiöstä, joka nimittää puoluettansa kuninkaan puolueeksi ja
tahtoo asettaa täysveriset prinssit vankilaan, koska hän ei uskalla
surmata heitä, niinkuin teki _meidän_ kardinaalimme, suuri Richelieu,
-- koronkiskurista, joka punnitsee kultakolikkonsa ja kätkee
vajaapainoiset siinä pelossa, että hän väärinkin pelaten kuitenkin
menettäisi ne seuraavan päivän pelissä, -- sanalla sanoen tolvanasta,
jonka väitetään kohtelevan kuningatarta pahoin -- häntä muuten
surkuttelenkin -- ja joka aikoo kolmen kuukauden kuluessa sytyttää
kansalaissodan, saadakseen pitää monet palkkatulonsa. Häntäkö tahdot
saada minut palvelemaan, d'Artagnan? Ei, kiitos vain!"

"Sinä olet, Jumala armahtakoon, kiivaampi nyt kuin entiseen aikaan!"
vastasi d'Artagnan. "Vuodet ovat kiihdyttäneet vertasi eivätkä
jäähdyttäneet. Kuka sanoo, että hän on minun herrani ja että minä
tahdon tyrkyttää häntä sinulle?"

Ja itsekseen tuumi gascognelainen: -- Hitto, minun ei sovi kavaltaa
salaisuutta miehelle, jolla on tuollaiset ajatukset.

"Mutta sanohan siis", pyysi Atos, "mitä esityksiä sinulla oli."

"Ka, mikään ei ole yksinkertaisempaa. Sinä elelet maatilallasi ja olet
näköjään onnellinen kullatussa keskinkertaisuudessasi. Portoksella on
viiden- tai kuudenkymmenen tuhannen livren vuosikorot. Aramiilla on yhä
viisitoista herttuatartansa, jotka kiistelevät kirkkoruhtinaasta
niinkuin entiseen aikaan muskettisoturista; hänkin on onnen
helmalapsia. Toisin on minun laitani! Olen kaksikymmentä vuotta
kantanut költeriä ja rintahaarniskaa, kytkettynä tähän peräti alhaiseen
soturiarvoon, siirtymättä eteen- tai taaksepäin, varsinaisesti
elämättä, sillä minä olen enemmän kuollut kuin elävä. Ja kun nyt tulee
kysymykseen virota jälleen hiukan henkiin, tulette te kaikki ja
sanotte: hän on heittiö, tolvana, myyrä, kehno herra. Lempo soikoon,
minä olen samaa mieltä kuin te; mutta hankkikaa minulle siis parempi
herra tai vuosikorot."

Atos mietti kotvasen ja käsitti d'Artagnanin juonen; soturi oli aluksi
käynyt asiaan liian suoraan ja kiemurteli nyt salatakseen peliänsä.
Atos oivalsi selvästi, että hänelle tehty ehdotus oli lausuttu vakain
aikein, ja että sitä olisi selvitetty lähemmin, jos hän olisi vain
hiukankin ottanut sitä kuullakseen.

-- Hyvä, -- virkkoi hän itsekseen, d'Artagnan kuuluu Mazarinin
puolueeseen.

Tästä hetkestä alkaen hän noudatti äärimmäistä varovaisuutta
esiintymisessään.

Myöskin d'Artagnan oli puolestaan pidättelevämpi kuin tavallista.

"Mutta sinulla on joka tapauksessa joku aatos?" pitkitti Atos.

"Niinpä tietenkin. Tahdoin kysyä teiltä kaikilta neuvoa, keksiäkseni
tien johonkin yritykseen; sillä ilman toisiamme olemme kukin meistä
puutteellisia."

"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet
jälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?"

"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen
jotakin."

"Ja mitä toivottelee siis Portos?"

"Parooniutta."

"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!" virkkoi Atos hymyillen.

-- Se on totta? -- ajatteli d'Artagnan. -- Miten lienee hän saanut sen
tietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos
vain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!

Tähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi
lievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta,
että hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä
nuorukaista vaivasi.

"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?" tiedusti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", kertoi Raoul tuskansa vallassa, "hänen lankeamisensa
oli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan
mitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko
ikänsä."

"Se olisi kamalaa!" virkahti Atos.

D'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen
vilkkaan osanoton pidättyi hän.

"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur", pitkitti Raoul, "että
minä olin syypää tapaturmaan."

"Sinäkö, Raoul?" kysyi Atos.

"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä."

"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin
että sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa", virkkoi d'Artagnan.

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "te teette pilaa todellisesta
onnettomuudesta; se on kovin paha."

Raoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan
kyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin
aamiaistunnilla.

Ystävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He
aterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin
katsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin
maistoi mitään.

Aamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki
tarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä.
D'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin
terävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä
Aramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat
harjaantumatonta naisen kättä.

"Kuulehan", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan
jäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden
sisältöä, "pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin."

Nuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä
merkillä.

He menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui
nuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia,
sanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.

"No?" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.

"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos", vastasi d'Artagnan, "ja
jos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä."

Nuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut
d'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle
vähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.

Samassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä,
jonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.

Nyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.

D'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun
päästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:

"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet
tosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä
sotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule
toimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut."

"Lähdet siis takaisin Pariisiin?" kysyi Atos vilkkaasti.

"Niin, ei tässä muukaan auta", pahoitteli d'Artagnan; "mutta etkö
sinäkin tule sinne?"

Atos punehtui hiukan ja vastasi:

"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata
sinut siellä."

"Kuulehan, Planchet!" huusi d'Artagnan ovelta; "me lähdemme kymmenen
minuutin kuluttua, -- anna hevosille kauroja."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella
pahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata
kunnon Grimaudia."

"Grimaudia!" toisti Atos. "Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että
sinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni."

"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?" virkkoi d'Artagnan.

"Niin toivon", vastasi Atos.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi
Raoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä
häntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi
hänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui
jo satulassa.

"Ettekö tule mukaan?" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille;
"ratsastan Bloisin kautta."

Raoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla
merkillä.

"En, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä jään herra kreivin luo."

"Hyvästi siis, hyvät ystävät!" toivotti d'Artagnan, vielä kerran
puristaen heidän kättänsä; "Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun
erisimme kardinaali-vainajan aikana."

Atos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet
lähtivät taipaleelle.

Kreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän,
tämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat
kadonneet muurin taakse sanoi kreivi:

"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin."

"Mitä!" huudahti nuorukainen ja vaaleni.

"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.
Odotan sinua tänne kello seitsemäksi."

Nuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni
toimittamaan ratsuansa satuloiduksi.

D'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti
kirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:

    Palatkaa heti Pariisiin.

                       J.M...

"Kirje on nuiva", jupisi d'Artagnan, "ja jollei siihen liittyisi
jälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi
on tässä sellainenkin."

Hän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi
anteeksi kirjeen töykeyden:

    J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo;
    ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin
    saatte nostaa kaksisataa pistolia.

"Sellaisesta tekstistä minä pidän", tuumi d'Artagnan; "kardinaali
kirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet,
käykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten
lähdemme matkaan."

"Pariisiin, monsieur?"

"Sinne."

Ja hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Herra de Beaufort


Luokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että
d'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.

Eräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä
kuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet,
kuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, -- sen toinen ovi oli hänen
eteishuoneensa puolella, -- että siellä puheltiin äänekkäästi.
Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa,
kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle.
Sotamiehet haastelivat keskenään.

"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on
se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen
kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan
taikurikin."

"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet
hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."

"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."

"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun
kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian,
minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."

"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti
tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla
paljoa pahempi."

Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä
ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.

"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin
vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua,
että se ei käykään toteen."

"Ja minkätähden?"

"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle:
'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät.
Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen
ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että
kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."

"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja
näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt
sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että
ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että
Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei
kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."

Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui
heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.

"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa;
"että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"

"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin
vain, että hän pakenee."

"Kuka sitä sanoi?"

"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen,
kääntyen kertojaan.

"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille
herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta.
Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin,
karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."

"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä
hymyillen.

"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on
ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar
saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen
herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No
niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta
jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."

"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."

"Ei, monseigneur", sanoi kaartilainen, "mutta se hänestä kyllä tulee."

Mazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.
Sitten hän lisäsi:

"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?"

"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur", vastasi sotamies, "että
jos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin
kuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta
heti helluntain jälkeen olisi asia toinen."

Mikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo
epäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten
sanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.

"Sitä visukinttua!" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää
vasten; "hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent,
päästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän
huoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta."

Sen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo
palasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski
tämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä,
jonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet
heti tämän saavuttua.

Aavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan.
Niihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei
kuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen
pääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV:n
pojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli
vasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan
hänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai
kiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana,
kunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan
elämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole
elämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion
kaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta
aarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että
herra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä
hänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että
vanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta
kaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että
Mazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti
herttuan tavoittamaan Vincennesistä.

Tämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun
Bernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen
ensimmäisinä sanoinaan:

"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?"

"En luule, monseigneur", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei
koskaan järkkynyt; "mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä
La Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja
odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä."

"Avaa ovi ja päästä hänet tänne", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa
siten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.

Vankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja
rehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että
Mazarin joutui siitä levottomaksi.

"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä", jupisi hän.

Päällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.

"Tulkaa lähemmäksi, monsieur", käski Mazarin.

Päällysmies totteli.

"Tiedättekö, mitä täällä puhutaan?" jatkoi kardinaali.

"En, teidän ylhäisyytenne."

"No, sanotaan, että herra de Beaufort karkaa Vincennesistä, jollei jo
ole karannutkin."

Päällysmiehen kasvot ilmaisivat ääretöntä ällistystä. Hän avasi
yhtähaavaa pienet silmänsä ja ison suunsa ikäänkuin kyetäkseen paremmin
käsittämään pilan, jonka hänen ylhäisyytensä oli suvainnut lausua,
mutta pitkään aikaan ei hän voinut pysyä vakavana tuollaisen oletuksen
johdosta, vaan remahti niin rajuun nauruun, että hänen vankka ruhonsa
tutisi kuin ankarassa vilutaudissa.

Mazarin ihastui tästä niukkaa kunnioitusta noudattavasta hilpeydestä,
mutta jäi kuitenkin totiseksi.

Naurettuaan tarpeekseen ja kuivattuaan silmänsä katsoi La Ramée viimein
asiakseen puhua ja puolustautua iloisuutensa sopimattomuudesta.

"Karkaako, monseigneur", sanoi hän, "vai karkaa? Teidän ylhäisyytenne
ei siis tiedä, missä herra Beaufort on?"

"Kyllä, monseigneur, minä tiedän, että hän asustaa Vincennesin
linnantornissa."

"Niin, monseigneur, huoneessa, jonka kiviseinät ovat seitsemän jalan
vahvuisia, ja ikkunain rautaristikoissa ovat käsivarren paksuiset
kanget."

"Monsieur", huomautti Mazarin, "kärsivällisyydellä murretaan
paksuimmatkin muurit, ja kellon joustimella sahataan poikki
rautakanki."

"Mutta monseigneur ei siis tiedä, että häntä ympäröi kahdeksan
sotilasvartijaa, joista neljä oleksii hänen vierashuoneessaan ja neljä
makuuhuoneessaan, ja että he eivät koskaan jätä häntä yksikseen!"

"Mutta hän liikkuu ulkonakin, hän huvittelee keilanheitolla ja
pallonlyönnillä."

"Monseigneur, sellainen ajanvietto on vangeille sallittua. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne haluaa, kiellämme sen häneltä."

"Ei, ei", epäsi Mazarin, joka pelkäsi, että jos hän riistäisi vangilta
nämä huvikkeet, jättäisi tämä vankeutensa yhä katkeroittuneempana
kardinaalia vastaan siinä tapauksessa että joskus pääsisi pois
Vincennesistä. "Tahdon vain tietää, kenen kanssa hän urheilee."

"Monseigneur, hänen seuranaan on vartiovuorolla oleva upseeri, minä tai
vankikumppaneita."

"Mutta eikö hän kisaillessaan koskaan lähesty muureja?"

"Monseigneur, teidän ylhäisyytenne ei tuntene sikäläisiä muureja? Ne
ovat kuusikymmentä jalkaa korkeita, ja tuskinpa herra de Beaufort vielä
on niin väsynyt elämään, että maahan hyppäämällä tahtoisi panna
niskansa taittumisen vaaraan."

"Hm!" äännähti kardinaali, alkaen rauhoittua. "Sanotte siis hyvä herra
La Ramée..."

"Että jos herra de Beaufortin ei onnistu muuttua pikku linnuksi,
vastaan minä hänestä."

"Varokaa, te sitoudutte vaikeaan vastuuseen", pitkitti Mazarin. "Herra
de Beaufort virkkoi sotilasvartiolle, joka vei hänet Vincennesiin, että
hän oli usein ajatellut vangitsemisen mahdollisuutta ja siltä varalta
keksinyt neljäkymmentä eri pakotapaa."

"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään
pätevä", vastasi La Ramée, "niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana."

"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin", mutisi Mazarin.

"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin
kuvernöörinä", jatkoi La Ramée, "ja että hän ei ole herra de Beaufortin
ystäviä."

"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan."

"Hänen poistuessaan olen minä paikalla."

"Mutta kun te pistäydytte poissa?"

"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii
kuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen
takaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen
huomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin
kova vankia kohtaan."

"Kuka onkaan se Kerberos?" kysyi kardinaali.

"Muuan herra Grimaud, monseigneur."

"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?"

"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan
kuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä
luulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä
turvaan."

"Kuka on sitä miestä suositellut teille?"

"Grammontin herttuan intendentti."

"Luulette siis, että häneen voi luottaa?"

"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur."

"Eihän hän vain ole suupaltti?"

"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että
hän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan
siltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä
siihen."

"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée", virkkoi kardinaali, "että
jos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla
tapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka
tuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin
pistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan."

Mazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen
vastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän,
mutta toimi paljon.

Kardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen
ruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée
niin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten
rauhoittuneena.

Kun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli
itseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo
ilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar
pelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli
miltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana
sanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä
oli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän
puolikovaa:

"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen
ruhtinaamme kaitsijana!"

"Kärsivällisyyttä", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät
italialaiseen hymyyn, "kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan;
mutta sillävälin..."

"Mitä sillävälin?"

"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista."

Sitten hän kirjoitti d'Artagnanille, jouduttaakseen tämän paluuta



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa


Se vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka
pakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa
hänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.

Hän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt
kaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli
syytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt
sepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta
pian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi
säkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan
suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot,
sen ajan tilapäisrunoilija:

    Hän. taisteluissa loistain pauhaa,
    ja syystä häntä peljätään;
    mut kun hän haasteluun saa rauhaa,
    näät hanhen päässeen pärräämään.

    Gaston taas loistaa aimo lailla,
    kun järkeilyä tarvis on;
    Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,
    Gaston miks' käsivarreton?

Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja
sadatuksiin.

Beaufortin herttua oli Henrik IV:n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika,
yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti
gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig
XIII:n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna,
sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa
sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän
tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan,
vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin
saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän
kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että
kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei
ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan
häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin
hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta
kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.

Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun
ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan
vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi
kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja
oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita --
kuten kardinaali de Retz lausui -- nureksivia haaveilijoita, olisi hän
näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia.
Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen,
joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä
uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja,
jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.

Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti
hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja
kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt
antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän
alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä
vähintäkään epäilystä: "_Ritratto dell' illustrissimo facchino
Mazarini_". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan
luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään
muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone
täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien
tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka
itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.

Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de
Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa
ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan
todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään,
mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi
pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.

Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti
varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa
osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun
piirteen kardinaali Mazarinin elämästä.

Ensimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa
selkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.

Toisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio
de Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.

Kolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini
varastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo
luullessa saaneensa sen käsiinsä.

Lopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino
Mazarini kieltämässä Ludvig XIV:n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat
hurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa
liinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.

Kaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti
osoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin
piirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.

Mutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle
kylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille,
että jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta,
riistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort
vastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi
hän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua
Bayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai
Rafaeliksi.

Eräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla,
korjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja
tuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi
kelpaavaa esinettä.

Herra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin
jättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens,
marski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny,
että jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin
hänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort
ei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa
lämmittämättömänä.

Eikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin
piirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman
mitään taiteellisuuden merkkejä.

Silloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi
oli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra
de Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että
vanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin
se tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi
harjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin
ja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen
kamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla
vahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi.
Taidonnäytteet alkoivat.

Muurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian
poikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä
käskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen,
piteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten
tomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja
huojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan
käveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan
herra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.

Ymmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.

Näytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin
toiseen.

Koiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello
oli.

Herra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli
seitsemän.

Pistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen
seitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi
ja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin, sillä kuten
jokainen tietää, aurinkokello ei voi määrätä aikaa muulloin kuin
päivänpaisteella.

Sitten oli osoitettava seurueelle, kuka oli Ranskan kaikkien vankilain
taitavin vanginvartija.

Koira kiersi kolmasti vieraitten piirin ja laskeusi lopulta mitä
kunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.

Tämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille
makeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi
rypistellä silmäkulmiaan.

Vihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan
kysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.

Tällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt
kenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.

"Katsokaahan, hyvät herrat", virkkoi prinssi, "kun tämä
mielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se
tahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää
vastauksetta. Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua, "tulehan tänne."
Koira totteli. "Tunnetun maailman suurin varas", aloitti nyt prinssi,
"onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin
kaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?"

Koira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.

"Onko se", arvaili prinssi, "yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan
poikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot
ja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?"

Koira pudisti jälleen päätänsä.

"Eikö hänkään?" urkki prinssi. "Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko
se sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?"

Pistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen
kertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.

"Näette nyt, hyvät herrat", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille,
jotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, "että
illustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin
varas -- niin väittää ainakin Pistache."

Siirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.

"Hyvät herrat", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää
hiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. "Te
muistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat
hyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli
julistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei
ollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne
eivät osanneet tehdä mitään eroa" -- herra de Beaufortin piti sanoa
eroitusta -- "niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille
ei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi
siitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra
kuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle
keppiänne."

Herra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli
sitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.

"Pistache, veikkonen", hän sanoi, "olehan hyvä ja hyppää madame de
Montbazonille."

Kaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli
vangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.

Pistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.

"Mutta", huomautti herra de Chavigny, "minun nähdäkseni tekee Pistache
aivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de
Ponsille."

"Odottakaahan vain", vastasi prinssi. "Pistache ystäväiseni, hyppäähän
kuningattarelle."

Ja hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.

Koira hyppäsi kunnioittavasti yli.

"Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa
lisää, "hyppäys kuninkaalle!"

Koira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo
korkealla.

"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia", pitkitti herttua alentaen kepin melkein
lattiaan asti; "Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo
facchino Mazarini di Piscinalle!"

Koira käänsi takapuolensa keppiin päin.

"No, mitä nyt?" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran
hännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; "hypätkäähän
toki, herra Pistache."

Mutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi
takapuolensa keppiin päin.

Herra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta
nyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti
kiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki
hampaissaan.

Herra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin
totisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi
ja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla
hän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi
katsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.

Kolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.

Rikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi,
kuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi
hautapatsaan, muistokirjoituksena:

"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut
olemassa."

Tätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä
herra de Chavigny kyennyt estämään sitä.

Mutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan
oli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä
vastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle
valittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet
myrkyttänyt.

Tämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti.
Vincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de
Rambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski
Ornano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti
arseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi
nyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen
viiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La
Ramée koemaistelijaksi.

Herra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä
hävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de
Chavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun
pojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän
antoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti
tältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti
sallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat.
Herra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi
hänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle,
että hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että
vanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa.
Kaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä
pikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti
pallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että
siten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli
puutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa
vangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja.
Kuten jokainen tietää, tarvitsee parsa nykyään neljän vuoden kasvuajan,
mutta siihen aikaan oli puutarhanhoito paljon vähemmin kehittynyt,
joten siihen meni vähintään viisi vuotta. Tämä kohteliaisuus sai herra
de Beaufortin raivoihinsa.

Silloin katsoi herra de Beaufort hetken tulleen turvautuakseen
johonkuhun neljästäkymmenestä pakokeinostaan. Hän yritti
yksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli
ostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin
suuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita
lähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä
sijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti
vahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden
kolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten
teatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä
kintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.

Alussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi
hänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: "Tämä huvittaa
minua, tämä on hauskaannusta" -- tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten
tiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän:
"Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on
minulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen."

Mutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi
herra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan
kuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan,
nousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän
kuroa kulmiansa ja laskea päiviä.

Tämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä
katkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan
Mazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka
tiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä
syvemmälle päähänsä.

Eräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja
sananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti
hän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli
ennakolta valmistellut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme
Henrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan
(solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? _Ventre-saint-gris_, kuten
isoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa!
Minulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur.
Silloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan
rehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin
lähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin;
teistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi
ja annan teille hyviä palkkoja. _Ventre-saint-gris_! Eteenpäin mars!"

Mutta niin juhlallista kuin Henrik IV:n pojanpojan kaunopuheisuus
olikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei
hievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort
heidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.

Toisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen
tapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä
uhkailuun.

"Mitä tekisitte, monsieur", saattoi hän sanoa, "jos jonakuna päivänä
näkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa
aseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?"

"Monseigneur"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille,
"minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa
kolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan."

"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta,
valloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän
hirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua."

Prinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.

"Ja minä, monseigneur", kertoi herra de Chavigny, "näkisin heti
ensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli
tai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni
velvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun
erityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena
tai elävänä."

Hän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.

"Niin", jatkoi herttua puolestaan, "mutta kun ne kelpo ihmiset eivät
suinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio
Mazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte
mieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten
muutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on
vielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?"

Tätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia,
neljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi
aina seuraavasti:

Herra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:

"La Ramée, hoi!"

La Ramée astui sisälle.

"La Ramée", pitkitti herra de Chavigny, "minä suositan herra de
Beaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja
arvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään
näkyvistäsi."

Sitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen
kohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.

La Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen
vartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi
prinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin
kun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava
pallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de
Beaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli
lahjomaton.

Valitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti
jossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin
tärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV:n pojanpojan
kanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi
tuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.

Ihminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja
hyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän
nyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle
tämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan
toiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée
tunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista
luonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei
oivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena
jälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin
ja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he
kokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa
silloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme
syistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä,
marski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle
luotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de
Chavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä
vastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi
hänen tyytyväisyyttään.

Pidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai
henkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole
kokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän
muistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole
tapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä
vuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä
pidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa
jälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.

Mutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista
vuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi
luonnokseen.



KAHDESKYMMENES LUKU

Grimaud ryhtyy toimeensa


Grimaud esitti siis suotuisan ulkomuotonsa Vincennesin linnantornissa.
Herra de Chavigny ylpeili erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi
antaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de
Richelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri
valtiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja
katsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja
ulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui
Grimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan
neljällä.

"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut", virkkoi
sitten herra de Chavigny. "Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen
kanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin."

Grimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa
tyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että
herra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin
luonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.

Grimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella
apulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon
kysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La
Ramée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin
nimen luetteloon.

"Ohje?" kysyi Grimaud.

"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on
otettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä
antamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta
vartiosoturien kanssa."

"Siinä kaikki?" kysyi Grimaud.

"Niin, tällähaavaa", vastasi La Ramée. "Jos sattuu erityisiä seikkoja,
niin annetaan uusia ohjeita."

"Hyvä", sanoi Grimaud.

Ja hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.

Tämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten
tukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan,
näyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa
kuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut
torninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva
de Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut
olla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet
jälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.

Herra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli
hiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän
värjäsi sitä nyt kampaamisellaan.

Huoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut
pöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.

Herttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.

Olento pisti kamman taskuunsa.

"No, mitä nyt?" huudahti herttua; "mikä vintiö sinä olet?"

Grimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.

"Oletko mykkä?" ärjäisi herttua.

Grimaud teki kieltävän liikkeen.

"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!" tiuskasi herttua.

"Vahti", vastasi Grimaud.

"Vahti!" huudahti herttua; "kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui
kokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!"

La Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen
apulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, -- hän oli jo ollut pihalla, ja
kiipesi ylös hyvin nyreänä.

"Mikä hätänä, prinssi?" kysyi hän.

"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?" kysyi
herra de Beaufort.

"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä
pidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä
olen vakuutettu."

"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?"

"Tosiaankin", kysyi La Ramée, "minkätähden viet monseigneurilta
kamman?"

Grimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi
ainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:

"Pistävä."

"Se on totta", myönsi La Ramée.

"Mitä se tolvana sanoo?" kysyi herttua.

"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta."

"Mitä!" huudahti herttua; "oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän
annoitte minulle tuon kamman."

"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille
rikoin ohjesääntöäni."

Herttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut
kamman La Raméelle.

"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa",
jupisi hän.

Vankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten
elottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia;
rakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston
perusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi
silmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti
tuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita
hänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin
katsantokannan mukaan olivat vikoja.

Kuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella
vangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta,
vaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän
vartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin
ollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.

Prinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi
suurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi
päivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen
kauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi
vähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,[15] ja hän
saisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa,
odottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä
väittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.

Päivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein
hyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että
sen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti
tavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa,
joiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään
löysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui
tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi
hän langat nenäliinastaan.

Ainoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.

Seuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen
keskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.

La Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa
saavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät
häntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy nykyäänkin on
sotamiehen katsannon peruspiirteenä.

Grimaud astui huoneeseen juuri kun prinssi oli laskenut kädestään
lasipalasensa, vaikka hän ei ollut vielä saanut hirsipuun jalustaa
loppuun teroitetuksi; hän oli keskeyttänyt sen työn, kiinnittääkseen
toiseen päähän langan.

Herttua loi tulijaan katseen, jossa ilmeni rahtunen eilispäiväistä
äkää, mutta kun hän ennakolta tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi uuden
keksintönsä odotetusta tuloksesta, ei hän osoittanut häiritsijälle sen
enempää huomiota.

Vasta kun hän oli tehnyt lankansa toiseen päähän merimiessolmun ja
toiseen päähän juoksusilmukan sekä luonut silmäyksen krapuvatiin ja
siitä valinnut komeimman, vasta silloin kääntyi hän ottamaan
lasipalaansa, mutta tämä oli kadonnut.

"Kuka on vienyt lasipalani?" kysyi prinssi kulmakarvojansa rypistäen.

Grimaud ilmoittausi merkillä.

"Mitä! Taaskin sinä! Miksi sen veit?"

"Niin", kysyi La Ramée, "minkätähden otit lasipalasen hänen
korkeudeltaan?"

Grimaud, joka piteli lasipalaa kädessään, laski sormensa sen reunalle
ja sanoi:

"Terävä."

"Se on totta, monseigneur", huomasi La Ramée. "Hiisi, kuinka
verrattoman miehen olemmekaan hänestä saaneet!"

"Herra Grimaud!" sanoi prinssi, "oman hyvänne tähden pyydän teitä
pysyttelemään aina siksi loitolla minusta, etten ulotu teihin käsiksi."

Grimaud kumarsi kunnioittavasti ja peräytyi aivan seinään asti.

"Älkää huoliko, monseigneur", esitti La Ramée, "antakaa pikku
hirsipuunne tänne, niin minä teroitan sen veitselläni."

"Tekö!" virkahti herttua hymyillen.

"Niin, minä; ettekö sitä halunnut?"

"Halusin kyllä. No, olkoon menneeksi, siitä tulee sitä hauskempaa.
Tuossa, hyvä La Ramée."

La Ramée, joka ei voinut aavistaa prinssin tarkoitusta, teroitti nyt
hirsipuun kannan mitä näppärimmin.

"Kas noin", tuumi herttua, "kaivertakaa nyt pikku kolo lattiaan, minun
noutaessani pahantekijän."

La Ramée kyykistyi toisen polvensa varaan ja näversi lattiaan kuopan.

Sillävälin prinssi hirtti krapunsa lankaan.

Sitten hän pystytti hirsipuun keskilattialle ja puhkesi nauruun.

La Ramée nauroi myös sydämensä pohjasta, oikeastaan silti tietämättä,
mille hän nauroi, ja vartiosoturit säestivät hohotuksellaan.

Ainoastaan Grimaud ei nauranut. Hän lähestyi La Raméeta, viittasi
langassa roikkuvaan krapuun ja sanoi:

"Kardinaali!"

"Jonka ovat hirttäneet hänen korkeutensa Beaufortin herttua", pitkitti
prinssi nauraen vielä makeammin kuin koskaan, "ja kuninkaallisen
vankilan päällysmies Jacques Chrysostome La Ramée."

La Ramée huudahti kauhistuneena ja ryntäsi hirsipuun luo, jonka tempasi
ylös lattiasta ja heti särki, heittäen kappaleet ulos ikkunasta.
Silmittömässä suuttumuksessaan aikoi hän tehdä samaten kravulle, mutta
Grimaud otti sen hänen käsistään.

"Kelpaa syödä", hän sanoi ja sulloi sen taskuunsa.

Tällä kertaa oli herttua niin huvitettu kohtauksesta, että hän melkein
antoi anteeksi Grimaudille sen osan, jota tämä oli siinä esittänyt.
Mutta kun hän päivemmällä aprikoitsi, mitä hänen vartijallaan oli ollut
mielessä, ja koska tämän esiintyminen näytti hänestä pohjaltaan
häijyydeltä, tunsi hän vihansa miestä vastaan huomattavasti paisuvan.

La Raméen suureksi tuskaksi levisi krapujuttu sekä vankilassa että sen
ulkopuolellakin; herra de Chavigny, joka sydämessään inhosi
kardinaalia, kertoi kaskun kaikessa luottamuksessa muutamille hyville
ystäville, jotka heti toimittivat sen kiertämään.

Tämä tuotti herra de Beaufortille joitakuita iloisia päiviä.

Sitten huomasi herttua vartiosoturiensa joukossa erään jokseenkin
suopean näköisen ja alkoi nyt sitä enemmän mielistellä tätä, kun
Grimaud herätti hänessä yhä suurempaa mielenkarvautta. Eräänä aamuna
oli hän vienyt miehen syrjemmälle ja päässyt toviksi puhuttelemaan
häntä kahden kesken, kun Grimaud astui huoneeseen, näki kohtauksen,
lähestyi kunnioittavasti vartiosoturia ja prinssiä ja tarttui edellistä
käsivarteen.

"Mitä tahdot?" kysyi herttua töykeästi.

Grimaud vei sotamiehen neljän askeleen päähän ja näytti hänelle ovea.

"Mene!" hän sanoi.

Vartija totteli.

"Mutta sinähän olet sietämätön!" karjaisi prinssi; "minä kuritan
sinua!"

Grimaud kumarsi kunnioittavasti.

"Herra vakooja, lyön luusi mäsäksi!" huudahti prinssi katkeroituneena.

Grimaud kumarsi peräytyen.

"Herra vakooja", jatkoi herttua, "kuristan sinut omin käsin!"

Grimaud kumarsi yhä peräytyen.

"Ja se tapahtukoon nyt heti", pitkitti prinssi, katsoen parhaaksi
lopettaa asian.

Hän ojensi molemmat kouristuneesti harittavat kätensä vartijaa kohti,
joka juuri työnsi vartiosoturin ulos huoneesta ja sulki hänen jälkeensä
oven.

Samassa tunsi hän prinssin käsien tarttuvan olkapäihinsä kuin
rautapihtinä; mutta sen sijaan että olisi huutanut tai puolustautunut
kohotti hän hiljaa etusormensa huulien tasalle ja lausui puolikovaa
ainoastaan sanan, samalla kun antoi kasvoilleen herttaisimman hymyn,
mitä osasi omaksua:

"Hiljaa!"

Hänen taholtaan oli ele, hymy, sana niin harvinainen, että hänen
korkeutensa heti pidättyi ihan tyrmistyneenä.

Grimaud käytti tätä hetkeä ottaakseen liiviensä sisustasta pienen
viehättävän kirjeen, joka oli suljettu aatelisella sinetillä; sen
pitkällinen säilyminen Grimaudin vaatteissa ei ollut kuitenkaan
kokonaan riistänyt siltä alkuperäistä tuoksua. Sanaakaan hiiskumatta
ojensi hän sen herttualle.

Yhä enemmän ihmeissään hellitti herttua otteensa, sieppasi kirjeen ja
huudahti tuntiessaan käsialan:

"Madame de Montbazonilta!"

Grimaud nyökkäsi.

Herttua repäisi pikaisesti kotelon, varjosti silmiänsä kädellään
hämmästyksensä yllätyksessä ja luki:

    Hyvä herttua! Voitte täydellisesti luottaa siihen rehelliseen
    mieheen, joka antaa teille tämän kirjeen, sillä hän on lakeijana
    eräällä aatelismiehellä, joka meikäläisiin kuuluen on taannut
    hänet kahdenkymmenen vuoden uskollisuudella koetelluksi. Hän on
    suostunut menemään päällysmiehenne palvelukseen ja sulkeutumaan
    kanssanne Vincennesiin, valmistaakseen ja helpottaakseen pakoanne,
    jota me koetamme saada toimeen.

    Vapautuksen hetki lähenee; olkaa miehuullinen ja kärsivällinen
    sekä muistakaa, että kaikki ystävämne ovat ajasta ja erilläänolosta
    huolimatta säilyttäneet entiset tunteensa teitä kohtaan.

    Teihin sydämestään ja ainiaan kiintynyt

                                               Marie de Montbazot.

    J.K. -- Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian
    rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte
    alkukirjaimista.

Herttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän
turhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli
hänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän
olisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa
ihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta
loppuun.

"Voi, rakas Marie!" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, "hänet siis
tosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden
vuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa
ainoastaan _Astréi-romaanissa_!"

Sitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.

"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?"

Grimaud teki myöntävän merkin.

"Sinä olet tullut tänne sitä varten?"

Grimaud uudisti eleensä.

"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!" huudahti herttua.

Grimaud alkoi hymyillä.

"Odotahan", sanoi herttua.

Ja hän kopeloi taskuaan.

"Odotahan", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä
kerralla mennyt hukkaan, "ei saada sanoa, että sellainen kiintymys
Henrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta."

Beaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta
Vincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen
talteen vangeilta.

Nähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla
täytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.

"Tässä etsimänne", hän virkkoi.

Herttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan,
mutta Grimaud pudisti päätänsä.

"Kiitos, monseigneur", hän lisäsi peräytyen, "olen jo saanut maksun."

Herttua hämmästeli yhä enemmän.

Hän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä
kunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen
palvelijaansa.

"No", kysyi herttua, "mitä nyt teemme?"

"Kello on yksitoista aamupäivällä", selitti Grimaud. "Kello kahdelta
pyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö
joitakuita palloja vallin yli."

"No, entä sitten?"

"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa
työskentelevää miestä heittämään pallot takaisin."

"Kyllä ymmärrän", vastasi herttua.

Grimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen
totuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.

Hän teki lähtöä.

"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?" kysyi herttua.

"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan."

"Minkä? Sano!"

"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä
etummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta
vaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni
pulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu."

"Se on aivan kohtuullista", myöntyi herttua, "ja kunniasanallani lupaan
täyttää pyyntösi."

"Toisekseen", sanoi Grimaud, "on minun pyydettävä monseigneurilta
ainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne
niinkuin tähän asti."

"Kyllä yritän", vastasi herttua.

Ovelle koputettiin.

Herttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen.
Tiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä
kiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi
kardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.

La Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat
vastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän
sisäisestä tyytyväisyydestä.

Sitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:

"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa
paikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle
epämieluisia."

Grimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui,
kuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.

"No, monseigneur", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, "te
siis yhä vihoittelette mies-poloiselle?"

"Kas, tekö siinä, La Ramée?" sanoi herttua; "totisesti oli jo aikakin
teidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin,
jotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin
kuristamaan tuota Grimaudin roistoa."

"En toki usko", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa
vaiteliaisuuteen, "että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän
korkeudellenne."

"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä
vakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, -- ihan kaipasin
teitä."

"Monseigneur on liian armollinen", sanoi La Ramée kohteliaisuuden
imartelemana.

"Niin, toden totta", jatkoi herttua, "tunnen itseni tänään niin
saamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?"

"Pelaammekin siis otteen palloa", vastasi La Ramée koneellisesti.

"Jos viitsitte."

"Olen monseigneurin käskettävissä."

"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies", mielisteli herttua,
"ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa
elämääni teidän seurallanne."

"Monseigneur", huomautti La Ramée, "luullakseni täyttyykin
toivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista."

"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?"

"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa."

"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?"

"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te
olette hänen painajaisensa."

Herttua hymyili karvaasti.

"Voi", virkahti hän, "jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!"

"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän
toki, että te ette siinä menettele järkevästi."

"La Ramée, olen sanonut teille ja toistan sen vielä kerran, että minä
loisin onnenne."

"Millä? Tuskin olisitte päässyt vankilasta, kun teidän omaisuutenne
otettaisiin takavarikkoon."

"Tuskin olisin päässyt vankilasta, kun jo olisin Pariisin herrana."

"Hiljaa, hiljaa toki! No niin ... mutta sopiiko minun kuunnella
sellaista? Kaunista puhetta kuninkaan virkamiehelle! Minä näen,
monseigneur, että minun on hankittava toinenkin Grimaud."

"No, älkäämme enää puhuko siitä. On siis ollut kysymys minusta
keskustelussanne kardinaalin kanssa? La Ramée, teidän pitäisi joskus
hänen kutsuessaan teitä puheilleen antaa minun pukeutua vaatteisiinne.
Minä menisin teidän sijastanne, kuristaisin hänet, ja kunniasanallani
vakuutan, että jos se olisi ehtona, tulisin vapaaehtoisesti takaisin
vankilaan."

"Monseigneur, minä huomaan, että minun on kutsuttava tänne Grimaud."

"Olen väärässä. Ja mitä teille sanoi se naali?"

"Sallinpa teille sen lyhennyksen, monseigneur", virkkoi La Ramée ovelan
näköisenä, "vaikka muut sanovat kardinaali. Mitäkö hän minulle sanoi?
Käski pitää teitä silmällä."

"Ja minkätähden pitää silmällä?" kysyi herttua rauhattomana.

"Koska joku tähdistälukija on ennustanut teidän karkaavan."

"Vai on joku tähdistälukija ennustanut sellaista?" tokaisi herttua
vasten tahtoansakin hätkähtäen.

"Voi, hyvä Jumala, niin on! Kaikkea ne totisesti keksivätkin
rehellisten ihmisten kiusaksi, mokomat taikurien tyhmyrit."

"Ja mitä vastasitte te hänen korkealle ylhäisyydelleen?"

"Että jos se tähdistälukija laatisi allakoita, en neuvoisi häntä
ostamaan niitä."

"Minkätähden?"

"Koska teidän pitäisi paetaksenne muuttua joko peipposeksi tai
hippiäiseksi."

"Valitettavasti olette oikeassa. Lähtekäämme nyt lyömään palloa, La
Ramée."

"Monseigneur, pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi, mutta minun täytyy
saada puolisen tuntia aikaa."

"Ja miksi?"

"Syystä että monseigneur Mazarin on ylpeämpi kuin te, joskaan hän ei
ole aivan niin korkeata syntyperää: hän unohti tarjota minulle
aamiaista."

"No, saanko minä haettaa teille tänne suuruksen?"

"Ei, kiitos, monseigneur! Minun on sanottava teille, että
piirakkaleipuri, joka asui vastapäätä linnaa ja jota sanottiin ukko
Marteauksi..."

"No?"

"No, hän on kahdeksan päivää sitten myynyt liikkeensä eräälle
pariisilaiselle piirakkaleipurille, jolle lääkärit kuuluvat määränneen
maalaisilmaa."

"Mutta mitä se minuun kuuluu?"

"Malttakaahan, monseigneur! Seikka on sellainen, että tuolla
piirakkaleipurin pahuksella on myymälänsä ikkunassa joukko herkkuja,
jotka heruttavat veden kielelle."

"Vatsanpalvelija!"

"Voi, taivasten tekijä, monseigneur", pitkitti La Ramée, "eihän ihminen
sillä ole vatsanpalvelija, jos hän pitääkin hyvästä syötävästä.
Inhimilliseen luontoon kuuluu, että hän etsii täydellisyyttä
piirakoissa kuten muussakin. Minun on sanottava teille, monseigneur,
että kun tuo leipojan vätys näki minun pysähtyvän ikkunansa edustalle,
tuli hän liehitellen vastaani ja sanoi: 'Monsieur La Ramée, teidän
pitää hankkia linnantornin vangit liiketuttavikseni. Ostin tämän
myymälän edeltäjältäni, koska hän vakuutti minulle olevansa linnan
tavaranhankkija, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, monsieur La
Ramée, että niinä kahdeksana päivänä, jotka olen jo pitänyt liikettä,
ei herra de Chavigny ole ostanut minulta edes ainoatakaan leivosta.'

"'Se johtuu luultavasti siitä', vastasin hänelle, 'että herra de
Chavigny ei usko piirakoltanne hyviksi'.

"'Minunko piirakkani eivät olisi hyviä! No, monsieur La Ramée, otankin
teidät arvostelijaksi, ja heti paikalla.'

"'En voi', minä vastasin, 'minun on välttämättömästi palattava
linnaan'.

"'No niin', hän sanoi, 'menkäähän siis asioillenne, koska teillä
näyttää olevan kiire, mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua'.

"'Puolen tunnin kuluttua?'

"'Niin. Oletteko murkinoinut?'

"'En, totta tosiaan'.

"'No niin, täällä odottaa teitä siis piirakka ja pullollinen vanhaa
burgundia...'

"Ja te käsittänette, monseigneur, että kun olen nälissäni, tahtoisin
teidän korkeutenne luvalla..."

Ja La Ramée kumarsi.

"Menkää siis, ahmatti", sanoi herttua, "mutta muistakaakin, että
myönnän teille vain puoli tuntia aikaa."

"Saanko luvata teidän suosiollisuutenne isä Marteaun seuraajalle,
monseigneur?"

"Kyllä, kunhan hän ei pane herkkusieniä leivoksiinsa. Tiedättehän",
lisäsi prinssi, "että Vincennes-metsän herkkusienet ovat minun
suvulleni kuolettavia."

La Ramée lähti olematta ymmärtävinään viittausta, ja viiden minuutin
kuluttua astui sisälle päivystävä upseeri muka prinssin seuraksi, mutta
toden teolla täyttämään kardinaalin määräyksen, joka velvoitti olemaan
päästämättä vankia näkyvistä, kuten jo olemme maininneet.

Mutta ollessaan nuo viisi minuuttia yksikään oli herttua kerinnyt
uudestaan lukea madame de Montbazonin kirjelapun, joka osoitti
vangille, että ystävät eivät olleet häntä unohtaneet ja että he
työskentelivät hänen vapauttamisekseen. Millä tavoin? Hän ei vielä
tiennyt sitä, mutta päätti taivuttaa Grimaudin puhumaan kaikesta
vaiteliaisuudestaan huolimatta, sillä tähän kaitsijaansa luotti hän nyt
sitä paremmin, kun kykeni selittämään miehen koko käyttäytymisen ja
oivalsi, että tämä oli keksinyt kaikki pikku ilkeytensä vankia vastaan
ainoastaan estääkseen vartijoita ollenkaan epäilemästä salaista
ymmärrystä näiden kesken vallitsevaksi.

Tämä viekkaus antoi herttualle korkean käsityksen Grimaudin
älykkyydestä, ja hän päätti täydellisesti turvautua tähän mieheen.



YHDESKOLMATTA LUKU

Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät


Puolen tunnin kuluttua palasi La Ramée hilpeänä ja vilkkaana kuin mies,
joka on syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli havainnut piirakat
oivallisiksi ja viinin erinomaiseksi.

Kaunis sää suosi aiottua pelierää. Vincennesissä oli pallorata, toisin
sanoen lyötiin palloa taivasalla; mikään ei siis ollut herttualle
helpompaa kuin menetellä Grimaudin kehoituksen mukaan, nimittäin
heitellä palloja kaivantoon.

Ennen kello kahta ei herttua pelannut kovinkaan huonosti, sillä
määräaika oli kello kaksi. Kuitenkin menetti hän peliotteet, ja se
antoi hänelle verukkeen närkästyä ja siitä johtuvan tavallisen
seuraamuksen mukaisesti hutiloida virheestä toiseen.

Kun kello löi kaksi, alkoivatkin pallot suuntautua kaivantoon La Raméen
suureksi mielihyväksi, hän kun merkitsi viisitoista pistettä joka
kerrasta, kun prinssi sinkautti pallonsa muurin yli.

Tämä uudistui niin usein, että palloista tuli pian puute. Silloin
ehdotti La Ramée, että lähetettäisiin joku hakemaan ne kaivannosta.
Mutta herttua muistutti varsin järkevästi, että se olisi ajanhukkaa;
hän lähestyi muuria, joka päällysmiehen ilmoituksen mukaan oli tässä
kohden vähintään viisikymmentä jalkaa korkea, ja huomasi erään miehen
työskentelevän pienessä puutarhassa, jollaisia talonpojat olivat
muokanneet useita vallihaudan vastapäiselle rinteelle.

"Hoi, hyvä ystävä!" huusi herttua.

Mies kohotti päätänsä, ja herttua oli vähällä huudahtaa kummastuksesta.
Tämä mies, tämä talonpoika, tämä puutarhatyöläinen oli Rochefort, jonka
prinssi luuli istuvan Bastiljissa.

"No, mikä on hätänä siellä ylhäällä?" kysyi mies.

"Olkaa hyvä ja viskatkaa ylös meidän pallomme", pyysi herttua.

Puutarhatyöläinen nyökkäsi ja alkoi heitellä ylös palloja, joita La
Ramée ja vartiosoturit ottivat vastaan. Muuan pallo sinkosi herttuan
jalkoihin, ja kun tämä oli ilmeisesti aiottu hänelle, sujautti hän sen
taskuunsa.

Kiitettyään talonpoikaa hän pitkitti peliä.

Mutta herttualla oli kerrassaan huono onni. Pallot lentelivät
alituiseen kedolle päin, pysymättä pelille määrätyissä rajoissa; pari
kolme putosi taas kaivantoon, mutta kun maalainen ei ollut saapuvilla
ottamassa niitä talteen, jäivät ne sille tielle. Herttua sanoi nyt
häpeävänsä taitamattomuuttaan eikä tahtonut enää jatkaa peliä.

La Ramée oli ihastuksissaan siitä, että sai niin täydellisen voiton
täysverisestä prinssistä.

Prinssi lähti sisälle ja heittäysi vuoteelle, missä hänellä oli tapana
viettää melkein koko päivänsä siitä saakka kun häneltä oli otettu pois
kirjat.

La Ramée otti prinssin vaatteet muka harjattaviksi, koska ne olivat
tomuisia, mutta oikeastaan vain ollakseen varma siitä, että prinssi ei
voisi lähteä ulos. La Ramée oli hyvin varovainen mies.

Onneksi oli prinssi ehtinyt kätkeä pallon pieluksensa alle.

Heti kun ovi oli jälleen suljettu, repi herttua hampaillaan rikki
pallon päällyksen, sillä hänelle ei ollut jätetty mitään terävää
kapinetta; aterioidessaan hän käytti hopeateräisiä veitsiä, jotka eivät
kelvanneet leikkaamiseen.

Päällyksen alla oli kirje, joka sisälsi seuraavat rivit:

    Monseigneur, teidän ystävänne valvovat, ja vapautuksenne
    hetki lähenee. Pyytäkää ylihuomenna saada piirakka uudelta
    piirakkaleipurilta, joka on edelliseltä ostanut myymälän eikä
    ole kukaan muu kuin teidän hovimestarinne Noirmont; älkääkä
    avatko piirakkaa ennen kuin olette jäänyt yksin. Toivoakseni
    herättää sen sisältö tyytyväisyyttänne.

    Teidän korkeutenne aina harras palvelija sekä Bastiljissa
    että muualla,

                                           Kreivi de Rochefort.

    J.K. -- Teidän korkeutenne voi kaikin puolin uskoa itsenne
    Grimaudin huostaan; hän on hyvin älykäs palvelija ja meihin
    täydellisesti kiintynyt.

Beaufortin herttua, jonka huonetta jälleen lämmitettiin hänen
luovuttuaan opiskelemasta maalaustaidetta, poltti kirjeen, kuten hän
oli vielä suurempaa kaipuuta tuntien menetellyt madame de Montbazonin
sanoman suhteen, ja hän oli polttamaisillaan pallonkin, mutta hänen
mieleensä juolahti, että sitä saattoi käyttää vastauksen lähettämiseen
Rochefortille.

Hän oli hyvin vartioitu, sillä hänen tekemästään liikkeestä astui
huoneeseen La Ramée.

"Tarvitseeko monseigneur jotakin?" hän kysyi.

"Minua vilutti", vastasi herttua, "ja kohensin tulta, jotta se
lämmittäisi paremmin. Tiedättehän, hyvä ystävä, että Vincennes-tornin
huoneet ovat tunnettuja viileydestään. Täällä voisi säilyttää jäätä, ja
tänne erittyy salpietaria. Ne huoneet, joissa Puylaurens, marski Ornano
ja enoni suurpriori kuolivat, vastaavat ihan täydellisesti
arseniikkiannosta, kuten madame Rambouillet huomautti."

Ja herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle.
La Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka
oli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi
joutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset
onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea
henkilöä, olivat eittämättömiä.

"Monseigneur", hän sanoi, "ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin.
Tuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari."

"Hyvä ystävä", vastasi herttua, "te olette lohdullinen; jos minäkin,
kuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun
seuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua."

"On kyllä totinen tosi, monseigneur", myönsi La Ramée, "että hänen
piirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista."

"Joka tapauksessa", virkkoi herttua, "on hänen kellarinsa ja keittiönsä
helppo voittaa herra de Chavignyn varastot."

"No, niin, monseigneur", huomautti La Ramée ansaan mennen, "mikä estää
teitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te
rupeatte hänen ostajakseen."

"Olette oikeassa", sanoi herttua. "Jos minun täytyy ainiaan virua
täällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on
minun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, -- minun on
lyöttäydyttävä herkuttelijaksi."

"Monseigneur", esitti La Ramée, "noudattakaa hyvää neuvoa: älkää
lykätkö sitä vanhuuteenne asti."

-- Hyvä! -- tuumi Beaufortin herttua itsekseen; -- ruumiin ja sielun
tärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut
seitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen
miekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä Ramée, ylihuomenna on juhlapäivä."

"Niin, monseigneur, helluntai."

"Annatteko minulle ylihuomenna opetustunnin?"

"Missä?"

"Herkuttelussa."

"Mielelläni, monseigneur."

"Mutta kahdenkeskisen. Me lähetämme vartiosoturit syömään päivällistä
herra de Chavignyn kapakkaan ja nautimme täällä illallisen, jonka
huolehtimisen jätän teidän haltuunne."

"Hm!" äännähti La Ramée.

Ehdotus oli viekoitteleva, mutta niin epäsuotuisia ajatuksia kuin
kardinaali oli saanutkin La Raméen hänet ensin nähdessään, oli
päällysmies vanha kettu, joka tiesi varsin hyvin, mitä ansoja vanki voi
viritellä. Herra de Beaufortilla oli, kuten hän nyt itsekseen
muistutti, neljäkymmentä pakokeinoa varalla. Eikö tuohon illalliseen
saattanut kätkeytyä jotakin kavaluutta?

Hän mietti tuokion, mutta pohdinnan tulokseksi jäi, että kun hän sai
tilata ruuan ja viinin, ei tarvinnut pelätä mitään jauhetta
piristettävän ruokaan tai mitään nestettä sekoitettavan viiniin. Hänen
juottamisensa humalaan ei toki voinut olla herttuan aikomuksena; hän
hymyili sille ajatuksellekin. Sitten pälkähti hänen päähänsä aatos,
mikä pelasti hänet kaikesta pulasta.

Herttua tarkkaili levottomasti La Raméen tuumittelua sikäli kuin hänen
kasvojensa ilme paljasti sen suuntaa; mutta vihdoin kirkastuivat
päällysmiehen kasvonpiirteet.

"No", kysyi herttua, "käykö se laatuun?"

"Kyllä, monseigneur, yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla?"

"Että Grimaud tarjoilee pöydässä."

Mikään ei voinut sattua prinssille paremmin.

Kuitenkin oli hänellä kylliksi malttia antaakseen kasvoilleen hyvin
nureksivan sävyn.

"Hornaan se Grimaud!" huudahti hän; "hän pilaa koko juhlan."

"Minä käsken hänen seistä teidän korkeutenne tuolin takana, ja kun hän
ei hiisku halaistua sanaa, ei teidän korkeutenne näe eikä kuule häntä
ja voi vähällä vaivalla kuvitella, että hän on sadan lieuen päässä."

"Hyvä ystävä", virkkoi herttua, "tiedättekö, mitä minä näen tuossa
selvimmin? Että te epäilette minua."

"Monseigneur, ylihuomenna on helluntai."

"No, mitä minuun kuuluu helluntai? Pelkäättekö, että Pyhä Henki
laskeutuu viileskeltynä kielenä alas avaamaan vankilani ovet?"

"En, monseigneur; mutta olenhan kertonut teille, mitä tuo taikurin
vietävä on ennustanut..."

"Mitä ennustanut?"

"Että ennen helluntaipäivän loppua teidän korkeutenne jättää
Vincennesin."

"Uskotteko siis taikureita, senkin houkkio?"

"Minä", vakuutti La Ramée, "minä en mokomista piittaa tämän enempää",
ja hän näpsäytti sormiaan. "Mutta monseigneur Giulio välittää heistä;
italialaisena hän on taikauskoinen."

Herttua kohautti olkapäitänsä.

"No, olkoon menneeksi", hän sanoi hyvin näytellen alistuvaisuutta,
"tulkoon sitten Grimaud, sillä muutoin emme saisi loppua jupakasta.
Mutta minä en tahdo ketään muuta hänen lisäkseen; te otatte huoleksenne
kaikki. Te tilaatte illallisen sellaiseksi kuin haluatte; ainoa
ruokalaji, mitä minä pyydän, on tuollainen piirakka, joista olette
puhunut. Te tilaatte sen minua varten, jotta ukko Marteaun seuraaja
panisi parastaan ja lupaatte hänelle, että minä en rupea hänen
ostajakseen ainoastaan siksi aikaa, minkä olen vankilassa, vaan täältä
lähdettyänikin."

"Uskotte siis yhä vielä pääsevänne pois?" kysyi La Ramée.

"Ehdottomasti", vastasi prinssi, "vaikkei se tapahtuisi ennen kuin
Mazarinin kuoltua; olen viittätoista vuotta nuorempi kuin hän. On
sentään totta", lisäsi hän hymyillen, "että täällä Vincennesissä
eletään joutuisammin."

"Monseigneur!" huudahti La Ramée, "monseigneur!"

"Tai kuollaan pikemmin", jatkoi Beaufortin herttua, "mikä on samaa."

"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "minä menen nyt tilaamaan illallisen."

"Ja te luulette saavanne tehdyksi oppilaastanne jotakin?"

"Niin toivon, monseigneur", vastasi La Ramée.

"Jos hän vain jättää sinulle aikaa siihen", jupisi herttua.

"Mitä sanoo monseigneur?" kysyi La Ramée.

"Monseigneur sanoo, että teidän ei sovi säästää kardinaalin kukkaroa,
koska hän on suosiollisesti ottanut huolehtiakseen elatuksestamme."

La Ramée pysähtyi ovelle.

"Kenet käskee monseigneur minun lähettää tänne sisälle?"

"Tulkoon kuka hyvänsä, kun ei vain Grimaud."

"Päivystävä upseeri siis?"

"Shakkipelineen."

"Kyllä."

Ja La Ramée meni ulos.

Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen vartiovuorolla oleva upseeri.
Beaufortin herttua näytti pian syventyneen nerokkaihin laskelmiin
shakista ja matista.

Ajatuselämä on peräti ihmeellistä; mitä muutoksia voikaan siinä tuottaa
merkki, sana, toive! Herttua oli viettänyt viisi vuotta vankeudessa,
mutta hänen tällähaavaa silmätessään menneisyyteen, tuntui hänestä
kuitenkin, että nämä ylen vitkallisestikin kuluneet viisi vuotta olivat
sentään lyhempi aika kuin ne kaksi vuorokautta, ne kahdeksanviidettä
tuntia, jotka vielä eroittivat hänet paolleen määrätystä hetkestä.

Muuten jännitti hänen mieltänsä erityisesti yksi seikka, nimittäin
millä tavoin karkaaminen tapahtuisi. Tosin oli hänet saatu
toivehikkaaksi tuloksesta, mutta hänelle ei ilmaistu, mitä salaperäinen
piirakka sisältäisi. Mitkä ystävät odottivat häntä? Vielä viiden vuoden
vankeuden jälkeen oli hänellä siis ystäviä? Olihan hän siis varsin
onnellisen osan saanut prinssi.

Hän unohti, että ystävien lisäksi oli eräs nainenkin muistanut häntä,
mikä oli paljoa harvinaisempaa; mahdollisesti ei tämä ollut pysynyt
hänelle aivan tunnollisen uskollisena, mutta hän ei ollut kuitenkaan
unohtanut entistä rakastajaansa, ja se oli jo paljon.

Siinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten
äsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja
upseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.

Mutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin
ollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti
illalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana
uni.

Niin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen
jumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se
itseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien
kyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan.
Vihdoin hän vaipui uneen.

Päivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia.
Hänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti
koetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen
päästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet
taittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen
otsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa.
Jälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne
olivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä
nimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen --
karkaamiseen -- suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä
aiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen
käytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän
käytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen
soukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi
tie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi.
Seinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä.
Hän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle
mahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin
lyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä
avukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet
tukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi
ainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä
lähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää
mitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa
liitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä
tuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La
Raméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen
olalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja
vietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano,
Puylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa
kohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna,
odottaen ruumista.

Jälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen
valveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan
näki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko
herttua sairas.

"Tosiaankin", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut
huoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta,
"monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän
unessaan huutanut apua."

"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?" kysyi La Ramée.

"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta
eilen panitte pääni pyörälle", vastasi herttua, "ja saitte siten
aikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani."

La Ramée puhkesi nauramaan.

"Näettehän, monseigneur", hän sanoi, "että se oli varoitus
taivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin
varomattomuuksiin muutoin kuin unessa."

"Olette oikeassa, hyvä La Ramée", myönsi herttua kuivatessaan
hikihelmiä, joita hänen vielä valveillakin ollessaan kihoili otsalle;
"tästälähtein tahdon ajatella ainoastaan syömistä ja juomista."

"Hiljaa!" sanoi La Ramée.

Jollakin tekosyyllä lähetti hän nyt vartiosoturit perätysten pois.

"No?" kysyi herttua heidän jäätyänsä kahden kesken.

"No niin", ilmoitti La Ramée, "illallisenne on tilattu."

"Vai niin", vastasi prinssi; "ja mitä kaikkea saankaan? Antakaa kuulua,
hyvä hovimestarini."

"Monseigneur lupasi jättää sen kaiken minun huolekseni."

"Mutta piirakka siihen kai ainakin kuuluu?"

"Kyllä vain, -- iso kuin torni."

"Ukko Marteaun seuraajan leipoma?"

"Häneltä tilattu."

"Ja te huomautitte, että se tulee minulle?"

"Sen sanoin hänelle."

"Mitä hän vastasi?"

"Vakuutti tekevänsä parhaansa teidän korkeutenne tyydyttämiseksi."

"Sepä hyvä!" virkkoi hän käsiään hykertäen.

"Hitto, monseigneur", tokaisi La Ramée, "johan teistä tuleekin
herkuttelija! En ole näinä viitenä vuonna nähnyt teitä niin hyvällä
tuulella kuin tänä hetkenä."

Herttua huomasi, että hän ei ollut kylliksi hillinnyt itseään; mutta
samassa saapui Grimaud ikäänkuin hän olisi kuunnellut ovella ja
havainnut välttämättömäksi johtaa La Raméen ajatukset toisaanne.
Merkillä ilmaisi hän jälkimmäiselle, että hänellä oli tälle jotakin
puhuttavaa.

La Ramée lähestyi kuuntelemaan Grimaudin supatusta.

Sillävälin tointui herttua.

"Olenhan jo kieltänyt tuota miestä", hän ärähti, "tunkeutumasta tänne
minun luvattani."

"Monseigneur", puolusti La Ramée, "teidän tulee antaa hänelle anteeksi,
sillä minä kutsuin hänet tänne."

"Mutta minkätähden sen teitte, kun tiedätte, että minä en häntä siedä?"

"Monseigneur muistaa sopimuksemme", huomautti La Ramée, "että hän
tarjoilee herkullisella illallisellamme. Onko monseigneur unohtanut
illallisen?"

"En, mutta Grimaudin minä unohdin."

"Monseigneur tietää, että illallinen ei käy laatuun hänettä."

"No niin, tehkää mielenne mukaan?"

"Lähestyhän, hyvä mies", käski La Ramée, "ja kuuntele, mitä sinulle
sanon."

Grimaud läheni peräti yrmeän näköisenä.

La Ramée pitkitti:

"Monseigneur kunnioittaa minua kutsumalla minut huomiseksi illaksi
kahden kesken."

Grimaud teki merkin, joka ilmaisi, että hän ei käsittänyt, mitä se asia
häneen kuului.

"Kyllä vain", jatkoi La Ramée, "asia koskee tosiaan sinuakin, sillä
sinä saat kunnian palvella pöydässä, puhumattakaan siitä edusta, että
olimmepa miten nälkäisiä ja janoisia hyvänsä, jää toki jotakin
tähteiksi kulhoihin ja pulloihin; ja sen saat sinä pitää hyvänäsi."

Grimaud kumarsi kiitokseksi.

"Ja nyt, monseigneur", sanoi La Ramée, "on minun pyydettävä teidän
korkeudeltanne anteeksi poistumistani, mutta herra de Chavigny näkyy
matkustavan jonnekin muutamiksi päiviksi ja on ilmoittanut minulle,
että hänellä on sitä ennen joitakuita käskyjä annettavana."

Herttua yritti vaihtaa katsetta Grimaudin kanssa, mutta tämän silmä oli
ilmeetön.

"Menkäähän siis", virkkoi herttua La Raméelle, "ja tulkaa takaisin
niinpian kuin mahdollista."

"Tahtooko monseigneur siis saada hyvitystä eilisestä pallonlyönnistä?"

Grimaud nyökkäsi huomaamattomasti.

"Kyllä tekee mieleni", vastasi herttua; "mutta pitäkää varanne hyvä La
Ramée, päivät seuraavat toisiansa aina erilaisina, joten olenkin tänään
vuorostani varma voitosta."

La Ramée lähti. Grimaud seurasi häntä katseellaan, hievahtamatta
paikaltaan; mutta nähdessään oven sulkeutuneen sieppasi hän nopeasti
taskustaan lyijykynän ja paperilapun.

"Kirjoittakaa, monseigneur", pyysi hän.

"Mitä minun pitää kirjoittaa?"

Grimaud kohotti sormensa ja saneli:

    "Kaikki on valmista huomisillaksi; olkaa vartiopaikallanne
    kello seitsemästä yhdeksään, pitäkää kaksi ratsuhevosta
    varalla, me laskeudumme lehterin ensimmäisestä ikkunasta."

"Edelleen?" tiedusti herttua.

"Edelleenkö, monseigneur?" kertasi Grimaud kummastuen. "Edelleen
allekirjoituksenne!"

"Siinäkö kaikki?"

"Mitäs muutakaan, monseigneur?" tuumi Grimaud, joka piti
ytimekkyydestä.

Herttua kirjoitti nimensä.

"Onko monseigneur hukannut pallon?" kysyi Grimaud.

"Minkä pallon?"

"Missä kirje oli."

"En, minä ajattelin, että siitä voisi olla meille vielä hyötyä. Tässä
se on."

Ja herttua otti pallon päänalusensa alta, näyttäen sitä apurilleen.
Grimaud myhäili niin herttaisesti kuin suinkin osasi.

"No, mitä vielä?" kysyi herttua.

"Monseigneur", selitti Grimaud, "minä neulon paperin palloon, ja
pelatessanne te lyötte pallon kaivantoon."

"Mutta kenties se joutuu hukkaan?"

"Ei hätää, monseigneur; kyllä siellä on ottajia."

"Puutarhuri?" kysyi herttua.

Grimaud teki myöntävän eleen.

"Sama kuin eilen?"

Grimaud uudisti merkkinsä.

"Kreivi de Rochefort siis?"

Grimaud nyökkäsi kolmasti.

"Mutta kuulehan", pyysi herttua, "selitä minulle toki joitakuita
piirteitä siitä tavasta, millä pakenemme."

"Se on minulta kiellettyä", vastasi Grimaud, "ennen kuin toimeenpanon
hetki tulee."

"Keitä ne ovat, jotka silloin odottavat minua vallikaivannon toisella
puolella?"

"En tiedä, monseigneur."

"Mutta sano minulle ainakin, mitä se mainio piirakka sisältää, jollet
tahdo tehdä minua hulluksi."

"Monseigneur", vastasi Grimaud, "siihen pannaan kaksi tikaria,
solmuköysi ja hätäpäärynä."[16]

"Hyvä, minä ymmärrän."

"Ja monseigneur näkee, että se pätee koko maailmaa vastaan."

"Me otamme osallemme tikarit ja köyden", sanoi herttua.

"Ja päärynän syötämme La Raméelle", lisäsi Grimaud.

"Hyvä Grimaud", kiitti herttua, "sinä et puhu usein, mutta kun puhut,
ovat sanasi kultaisia, se on tunnustettava."



KAHDESKOLMATTA LUKU

Muuan Marie Michonin seikkailu


Samaan aikaan, kun näitä pakosuunnitelmia pohdittiin Beaufortin
herttuan ja Grimaudin kesken, saapui Pariisiin Saint-Marcelin
etukaupungin kautta kaksi ratsumiestä, joita muutaman askeleen päässä
saattoi lakeija. Nämä kaksi miestä olivat kreivi de la Fère ja
varakreivi de Bragelonne.

Ensi kertaa oli nuorukainen tulossa Pariisiin, ja Atos ei toiminut
suosiollisesti vanhaa ystäväänsä pääkaupunkia kohtaan, kun hän osoitti
Raoulille siitä ensin tämän puolen. Tourainen kehnoinkin kylä oli
totisesti mieluisampaa katseltavaa kuin Pariisi Bloisin puoliselta
sivulta nähtynä. Ja meidän täytyykin ylistellyn kaupungin häpeäksi
mainita, että se nuorukaiseen teki hyvin keskinkertaisen vaikutuksen.

Atoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.

Heidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa
oppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille,
sitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja
Vaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä
myöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja
virkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä
rakennusta:

"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni
seitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta."

Nuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus
suojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Olemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan
keskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin
vanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja
on helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt
kykeni rakastamaan.

Molemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla "Vihreän
Ketun" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin
sata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta
kahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon
muutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.

Ratsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat
jaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla
niille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja
koipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet
kahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten
hevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he
kaksi huonetta itselleen.

"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul", sanoi Atos; "minä esittelen sinut
eräälle."

"Tänään, monsieur?" kysyi nuorukainen.

"Puolen tunnin kuluttua."

Nuorukainen kumarsi.

Vähemmän väsymättömänä kuin Atos, joka tuntui olevan rautaa, olisi
hän kenties mieluummin ottanut kylvyn Seine-virrassa, josta hän oli
kuullut paljon puhuttavan ja jonka hän arveli huomaavansa Loirea
mitättömämmäksi, ja sitten laskeutunut levolle. Mutta kreivi de la Fère
oli puhunut, ja hän totteli sokeasti.

"Siistiydykin muuten huolellisesti, Raoul", kehoitti Atos; "tahdon,
että sinut havaitaan kauniiksi."

"Toivoakseni ei ole kysymys naimisesta, monsieur", virkkoi nuori mies
hymyillen. "Te tiedätte suhteeni Louiseen."

Atos hymyili vuorostaan.

"Ei, ole huoletta", hän vastasi, "vaikka aionkin esitellä sinut
naiselle."

"Naiselle?" toisti Raoul.

"Niin, ja haluanpa vielä, että rakastaisit häntä."

Nuorukainen katseli kreiviä hieman rauhattomasti, mutta kun Atos
hymyili, tyyntyi hän pian.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi varakreivi de Bragelonne.

"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan", huomautti Atos, "että
sellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen
kasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa."

"Ja onko hän kaunis?"

"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana
ranskattarena, vaan viehkeimpänäkin."

Tämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut
olla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty
Ranskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.

Hän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua,
joka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen
määräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi
se kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.

Nuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä
hymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta
Raoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.

Atos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin
kolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli
sievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin,
ja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille;
harmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä
hatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden
ja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan
kymmenvuotiaalle lapselle.

"Kas niin", jupisi Atos; "jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi
hänestä, niin hän on kovin vaatelias."

Kello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille.
Molemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des
Rosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean
hotellin[17] edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta
koristi Luynes-suvun vaakuna.

"Olemme perillä", sanoi Atos.

Hän astui hotelliin sellaisin lujin ja varmoin askelin, jotka
ovenvartijalle ilmaisivat, että tulijalla on oikeus siihen. Hän nousi
ylös portaita, kysyi komeaan livreijaan puetulta lakeijalta, ottiko
Chevreusen herttuatar vastaan, ja pyysi tätä ilmoittamaan kreivi de la
Fèren.

Hetkisen kuluttua tuli lakeija takaisin ja vastasi, että Chevreusen
herttuatar ei tosin ollut saanut kunniaa tutustua herra kreivi de la
Fèreen, mutta pyysi tätä kuitenkin tulemaan.

Atos seurasi lakeijaa, joka vei hänet pitkän huonerivin läpi ja viimein
pysähtyi suljetun oven eteen. Oltiin salissa. Atos viittasi varakreivi
de Bragelonnea jäämään tänne.

Lakeija avasi ja ilmoitti kreivi de la Fèren.

Madame de Chevreuse, josta olemme niin usein puhuneet "Kolmen
muskettisoturin" kertomuksessa, saamatta tilaisuutta esittää häntä
näyttämöllä, pidettiin vielä erinomaisen kauniina naisena. Vaikka hän
tähän aikaan oli jo neljän- tai viidenviidettä vanha, näytti hän tuskin
kahdeksan- tai yhdeksänneljättä ikäiseltä. Hänellä oli vielä kauniit
vaaleat hiuksensa, suuret vilkkaat ja älykkäät silmänsä, jotka
juoniminen oli niin usein avannut ja rakkaus niin usein ummistanut;
hänellä oli vielä se keijukaista muistuttava vartalo, joka sai aikaan,
että hän takaapäin katsellen näytti yhä nuorelta tytöltä, samalta, joka
Itävallan Annan kanssa hyppäsi ojan yli Tuileriein palatsin luona, niin
että Ranskan kruunu v. 1623 menetti perillisen.

Hän oli muuten yhäti sama hupakko, jonka lempiseikkailuilla oli
sellainen omintakeisuuden leima, että ne ovat melkein tuottaneet
loistoa hänen suvulleen.

Hän oli pienessä korukammiossa, jonka ikkunat olivat puutarhan
puolella. Tämän korukammion seinät oli verhottu eräänlaisella
punakukkaisella ja kultalehtisellä sinisellä damastilla sen
kuosin mukaan, jonka madame de Rambouillet oli saanut muotiin,
rakennuttaessaan oman hotellinsa. Madame de Chevreusen ikäinen nainen
osoitti suurta keimailua, ottaessaan vastaan vieraskäyntejä sellaisessa
korukammiossa ja etenkin nykyisessä asennossaan, maaten leposohvalla,
pää seinään nojattuna.

Hän piteli kädessään puoliavointa kirjaa, pielus kyynäspään tukena.

Lakeijan ilmoittaessa kreivin kohottausi hän hiukan ja kurotti
uteliaana päätänsä.

Atos ilmestyi esiin. Hän oli pukeutunut sinipunaiseen samettiin, joka
oli koristeltu samanvärisillä nauhapunoksilla; silmukset olivat
kullattua hopeaa, viitta oli kultakirjailua vailla, ja mustassa hatussa
oli yksinkertainen sinipunainen töyhtö.

Jalassa oli hänellä mustat saappaat, ja kiilloitetussa hankkiluksessa
riippui se uhkea säilä, jota Portos oli niin usein ihaillut Férou-kadun
varrella, Atoksen milloinkaan suostumatta lainaamaan sitä hänelle.
Alaskäännettynä paidankauluksena oli kalliita kudoksia, ja sellaisia
myös riippui hänen saappaittensa reunan yli.

Henkilö, joka oli vastikään ilmoitettu madame de Chevreuselle tuiki
tuntemattomalla nimellä, esiintyi niin ylvään ryhdikkäänä, että
herttuatar heti nousi puolittain ja armollisesti antoi hänelle merkin
istuutua viereensä.

Atos kumarsi ja totteli. Lakeija aikoi poistua, mutta Atos viittasi
häntä pysähtymään.

"Madame", hän sanoi herttuattarelle, "olen rohjennut saapua hotelliinne
tuntemattomana; tämä rohkeus on onnistunut, koska olette suvainnut
ottaa minut vastaan. Nyt rohkenen pyytää teiltä puolen tunnin puhelua."

"Minä myönnän sen teille, monsieur", vastasi madame de Chevreuse mitä
leppoisimmin hymyillen.

"Mutta siinä ei ole vielä kaikki, madame. Voi, tiedän olevani kovin
vaatelias. Sen keskustelun, jota pyydän, tulee tapahtua kahden kesken,
ja mitä hartaimmin haluan, että sitä ei keskeytettäisi."

"En ole kotona kellekään", huomautti herttuatar lakeijalle. "Mene!"

Lakeija poistui.

Syntyi tovin äänettömyys; nämä kaksi henkilöä, jotka heti ensi
katseella olivat havainneet toisensa ylhäiseen sukuun kuuluviksi,
silmäilivät toisiansa sillävälin ilman vähäisintäkään hämiä.

Chevreusin herttuatar keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.

"No niin, monsieur", hän sanoi hymyillen, "ettekö näe, että odotan
kärsimättömästi?"

"Ja minä, madame", vastasi Atos, "katselen teitä ihaillen."

"Monsieur", jatkoi madame de Chevreuse, "suokaa anteeksi, että kaipaan
saada tietää, kenen kanssa puhun. Te olette hovimies, se on
epäilemätöntä, ja kuitenkaan en ole koskaan nähnyt teitä hovissa.
Tuletteko kenties Bastiljista?"

"En, madame", vastasi Atos hymyillen, "mutta olen kenties tiellä, joka
vie sinne."

"Niinkö! Siinä tapauksessa sanokaa minulle heti, kuka olette, ja menkää
matkaanne", virkahti herttuatar hilpeään tapaansa, joka oli hänellä
peräti viehättävä, "sillä minä olen jo kyllin huonoissa kirjoissa,
tarvitakseni lisää epäsuosiota."

"Kukako olen, madame? Teille on sanottu nimeni: kreivi de la Fère. Tätä
nimeä ette kaiketi ole koskaan kuullut mainittavan. Minulla oli ennen
toinenkin, jonka kenties tunsitte, mutta olette luultavasti unohtanut."

"Sanokaa se kuitenkin, monsieur."

"Entiseen aikaan", jatkoi kreivi de la Fère, "oli nimenäni Atos."

Madame de Chevreusen silmät suurenivat. Kuten kreivi oli sanonut,
näytti ilmeiseltä, että tämä nimi ei ollut tyyten häipynyt hänen
muististaan, vaikka se kenties oli sekaantunut muihin nimiin.

"Atos?" toisti hän, "malttakaahan..."

Hän laski molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin pakottaakseen sen
sisäpuolella risteileviä monia erilaisia ajatuksia hetkiseksi
pysähtymään, jotta hän voisi selkeästi katsella niiden loistavaa ja
kirjavaa liutaa.

"Tahdotteko, että autan teitä, madame?" kysyi Atos hymyillen.

"Mielelläni", vastasi herttuatar jo väsyneenä hapuiluun; "tekisitte
minulle silloin palveluksen."

"Tuo Atos oli likeisessä ystävyyssuhteessa kolmeen nuoreen
muskettisoturiin, jotka olivat nimeltään d'Artagnan, Portos ja..."

Atos pysähtyi.

"Ja Aramis", täydensi herttuatar vilkkaasti.

"Aramis, niin juuri", pitkitti Atos; "ette ole siis kokonaan unohtanut
sitä nimeä?"

"En", vastasi herttuatar, "en; Aramis-parka! Hän oli miellyttävä
aatelismies, hieno, tarkkatuntoinen ja sievien säkeiden sepittelijä;
hän taisi joutua huonoille teille."

"Mitä huonoimmille: hänestä tuli abbé."

"Voi, sepä vahinko!" sanoi madame de Chevreuse huolettomasti leikkien
viuhkallaan. "Toden totta, monsieur, minä kiitän teitä."

"Mistä madame?"

"Tuon muiston herättämisestä, joka on nuoruuteni päivien mieluisimpia."

"Sallitteko minun herättää toisenkin?" kysyi Atos.

"Onko sillä mitään yhteyttä edellisen kanssa?"

"On ja ei."

"Totta tosiaan", myöntyi madame de Chevreuse, "sanokaahan toki;
teidänlaisenne miehen seurassa uskallan kaikkea."

Atos kumarsi.

"Aramiilla", hän jatkoi, "oli suhde erääseen nuoreen Toursin
ompelijattareen."

"Nuoreen Toursin ompelijattareen?" toisti, madame de Chevreuse.

"Niin, ompelijatar oli Aramiin serkku ja nimeltään Marie Michon."

"Kas, minä tunnenkin hänet!" huudahti madame de Chevreuse; "hänelle
Aramis kirjoitti La Rochellen piirityksen aikana, ilmoittaakseen
hänelle Buckingham-parkaa vastaan suunnitellusta murhayrityksestä."

"Aivan", vahvisti Atos; "sallitteko minun puhua siitä
ompelijattaresta?"

Madame de Chevreuse silmäili Atosta.

"Kyllä", hän vastasi, "kunhan ette puhu hänestä liian pahaa."

"Silloin olisin kiittämätön", sanoi Atos, "ja kiittämättömyyttä minä en
pidä virheenä tai rikoksena, vaan paheena, mikä on raskauttavampaa."

"Tekö kiittämätön Marie Michonia kohtaan, monsieur?" kummeksui madame
de Chevreuse, yrittäen lukea Atoksen silmistä. "Miten voisitte siihen
vikaan joutua? Ettehän ole koskaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti?"

"Kah, kuka tietää, madame?" sanoi Atos; "vanha sananlasku väittää,
että ainoastaan vuoret eivät voi tavata toisiaan, ja vanhoissa
sananlaskuissa on toisinaan paljon perää."

"Jatkakaa, monsieur, jatkakaa", pyysi madame de Chevreuse vilkkaasti,
"sillä te ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä keskustelu
herättää mielenkiintoani."

"Te rohkaisette minua", vastasi Atos; "tahdon siis pitkittää. Tuolla
Aramiin serkulla, tuolla Marie Michonilla, ompelijattarella, oli
alhaisesta säädystä huolimatta mitä ylhäisimpiä tuttavia; hänen
ystäviinsä kuului hovin loistavimpia naisia, ja häntä sanoi sisarekseen
kuningatar, vaikka hän itävaltalaisprinsessana ja espanjattarena on
kaksin verroin korskea."

"Voi", huoahti madame de Chevreuse keveästi kohauttaen silmäkulmiaan,
kuten hänellä oli tapana, "siitä saakka ovat asiat suuresti
muuttuneet!"

"Ja kuningatar oli oikeassa", jatkoi Atos, "sillä ompelijatar oli
häneen sydämestään kiintynyt, siinä määrin, että hän toimi välittäjänä
hallitsijattaren ja tämän veljen -- Espanjan kuninkaan -- kesken."

"Mitä nykyään katsotaan hänelle suureksi rikokseksi", huomautti
herttuatar.

"Niin kiintynyt", pitkitti Atos, "että kardinaali -- todellinen
kardinaali, se toinen -- eräänä päivänä päätti vangituttaa Marie
Michon-poloisen ja lähettää hänet Lochesin linnaan. Onneksi ei hanketta
voitu ajaa niin salassa, ettei se olisi tullut tunnetuksi; tapaus oli
otettu ennakolta lukuun: jos Marie Michonia uhkasi vaara, lähettäisi
kuningatar hänelle vihreään samettiin sidotun rukouskirjan."

"Aivan oikein, monsieur! Te olette saanut tarkkoja tietoja."

"Eräänä aamuna saapui vihreä kirja, sen toi hänelle Marcillacin
ruhtinas. Ei ollut aikaa menetettävänä. Onneksi soveltui Marie
Michonille ja hänen Kitty-nimiselle kamarineidolleen erittäin hyvin
miehinen asu. Ruhtinas hankki Marie Michonille herrasmiehen puvun, ja
Kitty sai lakeijan livreijan. Kahden kelpo ratsun selässä jättivät
pakolaiset pikaisesti Toursin, suuntasivat kulkunsa Espanjan rajaa
kohti, vapisivat vähäisimmästäkin melusta, ratsastivat ainoastaan
sivuteitä, kun eivät uskaltaneet käyttää valtamaantietä, ja turvausivat
vieraanvaraisuuteen, kun eivät tavanneet ravintolaa."

"Niin, tosiaan, juuri niin oli asian laita!" huudahti herttuatar lyöden
kätensä yhteen. "Olisi totisesti ihmeellistä..."

Hän pidättyi.

"Jos minä seuraisin molempia pakolaisia heidän matkansa päähän asti?"
tokaisi Atos. "Ei, madame, siinä määrin en tahdo tuhlata aikaanne; me
saatamme heitä ainoastaan pieneen limousinilaiseen kylään, joka
sijaitsee Tullen ja Angoulêmen välillä, pieneen kylään nimeltä
Roche-l'Abeille."

Madame de Chevreuse huudahti kummastuksesta ja katseli Atosta niin
hämmästelevin ilmein, että vanhan muskettisoturin täytyi hymyillä.

"Odottakaahan, madame", jatkoi Atos, "sillä minulla on vielä
merkillisempää kerrottavaa teille kuin olen jo virkkanut."

"Monsieur", sanoi madame de Chevreuse, "ehdottomasti olette taikuri;
olen valmistautunut kaikkeen, mutta jatkakaahan toki."

"Tällä kertaa oli heillä ollut pitkällinen ja vaivaloinen päivämatka;
oli hyvin kylmä, yhdestoista lokakuuta. Kylässä ei ollut majataloa eikä
linnaa; maalaistalot olivat köyhiä ja epäsiistejä. Marie Michon oli
hyvin ylimyksellinen nainen; kuningatar-siskonsa tavoin oli hän
tottunut hajuvesiin ja hienoihin liinavaatteisiin. Hän päätti senvuoksi
pyytää yösijaa pappilasta."

Atos pysähtyi.

"Jatkakaa", pyysi herttuatar, "olenhan sanonut teille valmistuneeni
kaikkeen."

"Matkalaiset koputtivat ovelle. Oli myöhä; pappi, joka oli jo käynyt
levolle, huusi heitä astumaan sisälle. He tekivät niin, sillä ovi oli
lukitsematon, -- maalaiskylissä vallitsee luottamus ihmisten
rehellisyyteen. Lamppu paloi huoneessa, jossa pappi makasi. Marie
Michon, joka esiintyi mitä sievimpänä herrasmiehenä, työnsi oven auki,
pisti sisälle päänsä ja pyysi vieraanvaraisuutta.

"'Mielelläni, nuori herra', vastasi pappi, 'jos tahdotte tyytyä
illalliseni jäännökseen ja puoleen huonettani'.

"Matkustavaiset neuvottelivat hetkisen. Pappi kuuli heidän purskahtavan
nauruun; sitten sanoi herrasmies eli oikeammin vallasnainen: 'Kiitos,
herra pastori, se sopii'.

"'No, istuutukaa siis pöytään, mutta olkaa niin hiljaisina kuin
mahdollista', vastasi pappi, 'sillä minäkin olen matkustanut koko
päivän enkä olisi pahoillani, jos saisin nukkua yöni'."

Madame de Chevreuse joutui silminnähtävästi yllätyksestä hämmästykseen,
hämmästyksestä tyrmistykseen. Hänen katsellessaan Atosta saivat hänen
kasvonsa ilmeen, jota on mahdoton kuvata; selvästikin olisi hän
tahtonut virkkaa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin siinä pelossa, että
menettäisi kertojan sanoista ainoankaan.

"Edelleen?" hän virkahti.

"Edelleen?" toisti Atos. "Niin, nyt tuleekin vaikein."

"Sanokaa kuitenkin. Minulle voi kertoa kaikki. Eihän se muuten
koskekaan minua, vaan ainoastaan mademoiselle Marie Michonia."

"Se on totta", vastasi Atos. "No niin, Marie Michon illasti
saattolaisensa kanssa ja astui saamansa luvan mukaan sitten huoneeseen,
jossa hänen isäntänsä makasi, Kittyn heittäytyessä lepotuoliin
eteishuoneessa, siinä nimittäin, missä he olivat aterioineet."

"Totisesti, monsieur", virkkoi madame de Chevreuse, "jollette ole itse
paholainen, niin en ymmärrä, kuinka voitte tietää kaikkia noita
seikkoja."

"Tämä Marie Michon oli viehättävä nainen", jatkoi Atos, "tuollainen
iloinen olento, joilla mitä kummallisimmat aatokset alituiseen liehuvat
mielessä, tuollainen tenhotar, joita maailmaan tulee syöksemään meitä
kaikkia lankeemukseen. Ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli pappi,
sai keimailijatar sen päähänpiston, että hänelle vanhoina päivinään
jäisi hauskaksi muistoksi kaikkien jo saatujen hauskain muistojen
joukkoon abbénkin vietteleminen."

"Kreivi", sanoi herttuatar, "te peloitatte minua, kautta kunniani!"

"Voi!" jatkoi Atos; "abbé-parka ei ollut mikään pyhä Ambrosius, ja
sanon vielä kerran, että Marie Michon oli viehkeä olento."

"Monsieur", huudahti herttuatar tarttuen Atoksen molempiin käsiin,
"sanokaa minulle heti, kuinka voitte tietää kaiken tuon; muutoin
lähetän hakemaan munkkia augustinilaisluostarista ja manautan teidät
pahana henkenä."

Atos naurahti.

"Mikään ei ole helpompaa, madame. Muuan herrasmies, joka oli itse
saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, vetosi tuntia aikaisemmin
pappilan vieraanvaraisuuteen, ja samassa kutsuttiin pappi erään
kuolevan luo, joten hän poistui talostaan ja kylästäkin koko yöksi.
Hengenmies luotti rajattomasti vieraaseensa, joka muuten oli
aatelismies, luovuttaen hänelle talonsa, ateriansa ja huoneensa. Kelpo
abbén vieraalta siis, eikä abbélta itseltään, oli Marie Michon pyytänyt
yösijaa."

"Ja tuo herrasmies, tuo vieras, ritari, joka oli tullut hänen
edellään...?"

"Olin minä, kreivi de la Fère", ilmoitti Atos nousten seisaalle ja
kunnioittavasti kumartaen Chevreusen herttuattarelle.

Herttuatar hämmästyi ja puhkesi sitten äkkiä nauramaan.

"Onpa tuo tosiaan peräti hullunkurista", hän sanoi, "ja Marie Michonin
hupakko tapasi parempaa kuin toivoikaan. Istuutukaa, hyvä kreivi, ja
lopettakaa kertomuksenne."

"Minun on enää vain syytettävä itseäni, madame. Olen jo sanonut, että
matkustin kiireellisellä asialla; päivän sarastaessa menin hiljaa ulos
huoneesta ja jätin viehkeän seuralaiseni suloiseen uinailuun.
Eteishuoneessa nukkui hänen saattolaisensa, pää nojautuneena lepotuolin
selkämykseen, kaikin puolin emäntänsä arvoisena. Hänen sievät
kasvonpiirteensä herättivät huomiotani; lähestyessäni tunsin pikku
Kittyn, jonka Aramis-ystävämme oli toimittanut hänen palvelukseensa.
Sillä tavoin sain tietää, että kaunis matkalainen oli..."

"Marie Michon", tokaisi de madame Chevreuse.

"Aivan ... Marie Michon", jatkoi Atos. "Lähdin sitten talosta,
menin alas talliin, tapasin hevoseni satuloittuna ja lakejani
varustautuneena; me ratsastimme pois."

"Ja te ette ole sen koommin käynyt siinä kylässä?" kysyi madame de
Chevreuse vilkkaasti.

"Vuotta myöhemmin, madame."

"No niin?"

"No, minä halusin jälleen tavata kelpo pastoria. Huomasin hänen
aprikoivan tapausta, jota hän ei käsittänyt. Kahdeksaa päivää
aikaisemmin oli hänelle lähetetty kätkyessä pienoinen viehättävä kolmen
kuukauden vanha poikanen, kultarahoilla täytetty kukkaro ja kirje, joka
sisälsi ainoastaan sanat: 'Lokakuun 11 p. 1633.'"

"Sinä päivänähän tuo kummallinen seikkailu oli tapahtunut", huomautti
madame de Chevreuse.

"Niin, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, paitsi että hän oli sen
yön viettänyt kuolevan luona, sillä myöskin Marie Michon oli lähtenyt
pappilasta ennen hänen paluutansa."

"Tietäkää, monsieur, että Marie Michon v. 1643 päästessään takaisin
Ranskaan pyysi heti tietoja lapsesta, sillä maanpaossaan ei hän ollut
voinut pitää sitä. Pariisiin tultuaan tahtoi hän kasvattaa pienokaisen
lähellään."

"Mitä vastasi hänelle silloin abbé?" kysyi Atos vuorostaan.

"Että muuan herrasmies, jota hän ei tuntenut, oli ottanut
huolehtiakseen lapsesta, mennyt takuuseen sen tulevaisuudesta ja vienyt
sen mukanaan."

"Se oli totta."

"Ah, nyt ymmärrän! Se herrasmies olitte te, se oli hänen isänsä!"

"Hiljaa, älkää puhuko niin kovaa, madame! Hän on ulkopuolella."

"Hänkö täällä!" huudahti madame Chevreuse pikaisesti nousten; "hän on
täällä, poikani, Marie Michonin poika! Tahdon heti nähdä hänet."

"Muistakaa, madame, että hän ei tiedä isäänsä eikä äitiänsä", keskeytti
Atos.

"Te olette säilyttänyt salaisuuden, ja nyt tuotte hänet luokseni,
tehdäksenne minut hyvin onnelliseksi. Oi, kiitos, kiitos, monsieur!"
huudahti madame de Chevreuse, tarttuen hänen käteensä ja tahtoen nostaa
sen huulilleen; "kiitos! Teillä on jalo sydän."

"Minä tuon hänet luoksenne", sanoi Atos vetäen kätensä takaisin, "jotta
tekin vuorostanne voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, madame. Aina
tähän asti olen minä valvonut hänen kasvatustaan, ja luulen luoneeni
hänestä täydellisen aatelismiehen; mutta se hetki on tullut, jolloin
näen pakolliseksi palata puoluemielien harhailevaan ja vaaralliseen
elämään. Huomispäivästä alkaen heittäydyn epätietoiseen selkkaukseen,
jossa voin menettää henkeni; silloin on hänellä ainoastaan teidät
suojelijakseen tässä maailmassa, missä hänellä on oikeus kunnolliseen
sijaan."

"Voi, olkaa huoletta!" huudahti herttuatar. "Valitettavasti on minulla
nykyään vain vähän vaikutusvaltaa, mutta se tähde kuuluu hänelle. Mitä
varallisuuteen ja arvonimeen tulee..."

"Älkää olko siitä levoton, madame; olen tehnyt hänet Bragelonnen
kartanon perilliseksi, itse saatuani sen perintönä; se antaa hänelle
varakreivin arvonimen ja kymmenen tuhannen livren vuosikorot."

"Kautta sieluni, monsieur", sanoi herttuatar, "te olette todellinen
aatelismies! Mutta ikävöitsen näkyviini nuorta varakreiviämme. Missä
hän onkaan?"

"Tuolla salissa; kutsun hänet, jos haluatte."

Atos liikahti ovea kohti. Madame de Chevreuse pysähdytti hänet.

"Onko hän kaunis?" hän kysyi.

Atos hymyili.

"Hän muistuttaa äitiänsä", hän vastasi.

Samassa hän avasi oven ja viittasi nuorukaiselle, joka heti ilmestyi
kynnykselle.

Madame de Chevreuse ei voinut olla ihastuneesti huudahtamatta, kun näki
herttaisen nuorukaisen, joka voitti kaikki toiveet, mitä hänen
ylpeytensä olisi koskaan kyennyt kuvittelemaan.

"Tulkaa lähemmäksi, varakreivi", sanoi Atos; "Chevreusen herttuatar
sallii teidän suudella kättänsä."

Nuorukainen lähestyi viehättävästi hymyillen; paljastetuin päin painui
hän toisen polvensa varaan ja suuteli madame de Chevreusen kättä.

"Herra kreivi", hän virkkoi Atokseen kääntyen, "ettekö sanonutkin vain
ujouttani säästelläksenne, että madame oli Chevreusen herttuatar, ja
eikö hän pikemmin ole kuningatar?"

"Ei, varakreivi", vastasi madame de Chevreuse, nyt vuorostaan tarttuen
hänen käteensä, antaen hänen istuutua viereensä ja tarkastaen häntä
ilosta sädehtivin silmin; "ei, valitettavasti en ole kuningatar, sillä
jos se olisin, niin tekisin teidän hyväksenne heti kaikki mitä
ansaitsette. Mutta vaikka niin ei ole asian laita", lisäsi hän tuskin
kyeten pidättymään painamasta huuliansa hänen kauniille otsalleen,
"pyydän teitä kuitenkin sanomaan minulle, mille uralle haluatte."

Seisomaan jääneenä silmäili Atos heitä sanomattoman auvoisin ilmein.

"Madame", sanoi nuori mies vienolla ja silti soinnukkaalla äänellään,
"minun nähdäkseni tarjoutuu aatelismiehelle vain yksi ura: soturin.
Kreivi lienee vasiten kasvattanutkin minua sotilaalliseen kutsumukseen,
ja hän on antanut minun toivoa, että hän esittelee minut Pariisissa
jollekulle, joka kenties voisi suositella minua hänen korkeudelleen
prinssille."

"Niin, minä ymmärrän, että teidänlaisenne nuori sotilas tahtoisi
mielellään palvella tuollaisen kenraalin alaisena; mutta
malttakaahan ... itse en ole hyvissä väleissä hänen kanssaan sen
johdosta, että anoppini, madame de Montbazon, on joutunut epäsopuun
madame de Longuevillen kanssa; mutta Marcillacin ruhtinaan
välityksellä ... tosiaan, kreivi, sitä tietä se käykin päinsä.
Marcillacin ruhtinas on vanha ystäväni; hän suosittelee nuorta
ystäväämme madame de Longuevillelle, ja tämä antaa hänen viedäkseen
suosituskirjeen veljelleen, joka rakastaa sisartaan niin hellästi, että
ehdottomasti tekee heti kaikki, mitä tämä häneltä pyytää."

"No sehän käy oivallisesti", huomautti kreivi. "Rohkenisinko minäkin
nyt pyytää teitä noudattamaan mitä suurinta nopeutta? Minulla on
erityisiä syitä toivomukseen, että varakreivi ei huomisiltana enää ole
Pariisissa."

"Tahdotteko toimittaa tietoon, herra kreivi, että te harrastatte hänen
menestystään?"

"Hänen tulevaisuudelleen olisi kenties parempi, jos ei saataisi koskaan
tietää, että hän on minua tuntenutkaan."

"Voi, monsieur!" huudahti nuori mies.

"Te tiedätte, Bragelonne", huomautti kreivi, "että minä en milloinkaan
toimi aiheettomasti."

"Kyllä, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä tiedän, että teitä johtaa
mitä suurin viisaus, ja minä tottelen teitä, niinkuin olen tottunut
tekemään."

"No niin, kreivi, luovuttakaa hänet minulle", sanoi herttuatar;
"lähetän kutsun Marcillacin ruhtinaalle, joka onneksi parhaillaan
oleskelee Pariisissa, ja minä en päästä häntä ennen kuin asia on
päätetty."

"Hyvä on, herttuatar, kiitän tuhannesti. Minulla on itselläni useita
käyntejä tehtävänä tänään, ja tullessani takaisin noin kuudeksi illalla
odotan varakreiviä hotellissa."

"Mitä teette illemmalla?"

"Me pistäydymme abbé Scarronin luo, jolle minulla on kirje vietävänä ja
jonka luona tapaan erään ystäväni."

"Hyvä on", virkkoi Chevreusen herttuatar, "minäkin poikkean sinne
hetkiseksi; älkää siis lähtekö hänen salongistaan, ennen kuin olette
nähnyt minut."

Atos kumarsi madame de Chevreuselle ja aikoi poistua.

"No, herra kreivi", sanoi herttuatar nauraen, "noin juhlallisestiko
erotaan vanhoista ystävistä?"

"Voi", jupisi Atos suudellessaan hänen kättänsä, "jospa olisin ennen
tiennyt, että Marie Michon oli niin viehättävä olento!..."

Ja hän lähti huoaten.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Abbé Scarron


Rue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin
kantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään
ylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan
pelattu, tuskin tanssittiinkaan.

Kuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin
hienosto.

Siinä talossa asui pikku Scarron.

Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin
alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja
muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi
mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi
ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia
lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina
tervetulleita.

Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että
hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen
säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin
kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä
karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää
kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa
voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä
hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs
olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä
ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi
ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas
sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen
pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä
pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka
taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin
heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron
oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle
rampautui hän täydellisesti.

Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin
raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta,
että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan
paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa
neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti
itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä
päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona,
kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut
itselleen mitään arvonimeä.

"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti
haluaisin itselleni", vastasi Scarron.

"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.

Scarron nimitettiin nyt _kuningattaren potilaaksi_, viidentoistasadan
livren eläkkeellä.

Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla
huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan
soun.

Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että
hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.

"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"

"Onhan toki!"

"Herttainen mies?"

"Vääjäämättömästi."

"Sukkela?"

"Valitettavasti liiaksikin sukkela."

"No niin", vastasi Scarron, "miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin
vastaanottamasta sellaista miestä?"

"Koska hän ajattelee pahoin."

"Niinkö? Ja kenestä?"

"Kardinaalista."

"Kuinka!" ihmetteli Scarron; "otanhan vastaan yhäti herra Gilles
Despreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä
kieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän
ajattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!"

Keskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron
tästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.

Sen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen
maksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden
mukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä
kuitilla; mutta miehelle oli vastattu:

"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille."

Kun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla
Longuevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin
sen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela
luuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että
koko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon.
Oli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin
joukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä
katkerimmin.

Atos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei
tuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten
hänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja
sanoi hänelle:

"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanut
Scarron-paralta eläkkeen!"

"Menee tosiaan liian pitkälle", vastasi Atos tervehtien molempia
ratsumiehiä.

"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur", virkkoi sama
herrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; "tuo Mazarin on
tosiaankin maan vitsaus."

"Voi, monsieur", vastasi Atos, "sanokaapas muuta!" Ja he erosivat monin
kohteliaisuuksin.

"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana",
virkkoi Atos varakreiville; "saamme silloin lausua myötätuntomme
miesparalle."

"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?"
kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"

"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen.
"Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on
tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt
joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."

"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul
teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."

"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja;
mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou
on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen
yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."

"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.

"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen
käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu
ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain
kuuntelemaan."

"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.

"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa,
abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."

"Kyllä muistan, monsieur."

"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta
älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät
tungettelijoista."

"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."

Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello
seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli
kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi
itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen
hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan
lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori
ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin
leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä
silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä
oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja
kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.

Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja
vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen
ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet,
joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat
yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja
harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.

Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä
ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan
yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden
varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut
odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa
miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla
kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet
esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama
pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.

Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai
yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti
mademoiselle Pauletin.

Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.

"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen
henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet
murhattiin."

Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle
joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä
nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut
Henrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.

Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä
tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava;
hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan
Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo
kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän
oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren
lisänimen.

Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta
nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten
he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä
heimottarestaan, neiti Pauletista.

Hän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta
hänen saapuessaan.

"No, hyvä abbé", hän virkkoi levollisella äänellään, "te olette siis
nyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de
Rambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi."

"Niin, mutta valtio on nyt rikas", vastasi Scarron; "tulee uhrautua
isänmaan hyväksi."

"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän
hiusvoiteita ja hajuvesiä", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos
tunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.

"Mutta mitä sanoo Runotar", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella
äänellään, "Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä,
nähkääs:

    "Si Virqilio puer aut tolerabile desit
    hospitium, caderent omnes a crinibus hydri."

"Kas", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, "jos
minulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin
leijonattareni."

Kaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen
onnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli
ihastuksesta.

Neiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui
loi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko
seurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.

Atos hymyili.

"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä.
Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä
huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."

Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut
niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.

Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen
neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen
nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut
luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.

"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.

"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi
väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."

Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi
sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin
kuuluisaksi.

Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain
nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja
likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun
paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää
vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli
hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.

Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan;
neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.

"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut
ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"

Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa
hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen
sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään
vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.

"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.

"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.

"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos
tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi
Notre-Dameen."

"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti
katselluksi."

"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."

"Minä lainaan kuningattarelta."

"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis;
"häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."

Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle
ystävällisen merkin.

"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä
ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."

"Mikä sitten?" kysyi Aramis.

"Hattunauha."

Kaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen
näköisen silkkinauhan.

"Kah", sanoi Scarron, "sehän on _fronde_ (linko)!"

"Niinpä kyllä", vastasi koadjutori; "nyt tehdään kaikki frondelaista.
Mademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay,
tarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja
teille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton,
-- hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä."

Aramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi,
ja lakeija huusi kaikuvasti: "Rouva herttuatar de Chevreuse!"

Nimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi
nojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi
Aramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.

Niiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen
tuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai
jotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät;
hän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa
ja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.

"Sivumennen sanoen", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia,
jotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, "miten jaksaa
Voiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?"

"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?" kysyi se herrasmies, joka oli
Saint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; "mikä hänellä nyt taas on?"

"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia
liinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan",
kertoi koadjutori.

"Missä sitten?"

"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että
Voiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea
päivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin
arkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan.
Kovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa
neuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos
Brousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin
istumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa
hänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa,
että hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan.
Luynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin
vastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa
écu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen
enää siitä nousematta."

"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?" kysyi Aramis
puolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.

"Voi, on vainkin", vastasi herra Ménage; "hän on kovin sairaana, ja
suuri mies kenties menee pois meiltä, _deseret orbem_".

"Joutavia!" tokaisi neiti Paulet katkerasti; "hänkö kuolisi! Ei, sitä
hän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen.
Madame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot
lämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de
Rambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua."

"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine", huomautti Scarron nauraen.

"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin
vähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan
puolesta."

"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi", virkkoi madame de Chevreuse
paikaltaan; "te purette kovasti."

"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame", rohkeni
Raoul virkkaa.

"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette
maaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan
nähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa
mitaltaan."

"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies,
jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis
Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan
paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt
runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."

"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.

"Herra de Scudéry."

"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"

"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka
parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra
Scarronia."

Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat
saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset
kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen
silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit
kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä
suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot,
oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän
ulkomuoto.

Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut
samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen
ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään
huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La
Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi
häipynyt hänen ajatuksistaan.

Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle
muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt
pidättymään hätkähdyksestä.

"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään
silmällä."

Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka
ympärille oli liittynyt iso piiri.

Aramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten
kuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen
ikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin
välinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja
oikealle ja vasemmalle.

Heti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet
säestivät.

Raoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.

"Herra abbé", sanoi Atos kovalla äänellä, "lausuilee minulle erästä
herra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta."

Raoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame
de Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt
toiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.

"Mutta minä", haastoi koadjutori, "otan vapauden olla kokonaan
yhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin
sitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään
runoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla."

"No niin?" kysyi Atos.

"Huomenna", vastasi Aramis pikaisesti.

"Mihin aikaan?"

"Kello kuusi."

"Missä?"

"Saint-Mandéssa."

"Kuka on sinulle sanonut?"

"Kreivi de Rochefort."

Joku lähestyi nyt.

"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu
Voiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan
runoilija."

"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton", arveli Ménage, "ja
jälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä
ainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta
vapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden."

"Kuolettanut, se on ihan oikea sana", lisäsi de Scudéry.

"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!" kiitti madame de
Chevreuse.

"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari", myönsi neiti de
Scudéry.

"Se on totta", vahvisti neiti Paulet, "mutta ainoastaan silloin kun hän
laskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on
viheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy
teidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti."

"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan
mahdoton, tavoitella."

"Kyllähän", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; "minusta vain
tuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen
pilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje
hauelle'."

"Sitäpaitsi", huomautti Ménage, "hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel de
Rambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée."

"Minä puolestani", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti
kumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella
hymyllä, "minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti
kohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan,
marski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin
vastaan."

"Kuinka -- kuningatartakinko vastaan?" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin
oikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; "hitto, sitä en tiennyt!
Ja miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?"

"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?"

"Ei", vastasi madame de Chevreuse.

"Ei", vastasi neiti de Scudéry.

"Ei", vastasi neiti Paulet.

"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille
henkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä."

"Ja te muistatte sen?"

"Luulen sen jääneen mieleeni."

"Antakaahan kuulla", pyysivät kaikki.

"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin",
kertoi Aramis. "Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa,
kun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle
Fontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta
kuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei
osunutkaan harhaan.

"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.

"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen
luultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:

    "'On kohtalo -- ma aattelin --
    aiheetta ollut vainoojanne,
    mut viimein syystä kuitenkin
    loistonne saitte, kunnianne;
    ja sentään teille likeisempi
    ol' aikaan vanhaan -- jatkoin heti --
    niin, suoraan enhän lausuis:
    lempi ... mut loppusointu siihen veti!'"

Scudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.

"Malttakaahan", sanoi Aramis, "säkeistöjä on kolme."

"Sanokaa pikemmin kupletteja", virkkoi neiti de Scudéry, "jolloin se
korkeintaan voi saada laulelman nimen."

    "'Ma aattelin: teit' Amor ain'
    aseillaan auttaa tahtoi kovin,
    nyt häädettynä piilee vain,
    ei tähtäämään käy luokse hovin.
    Ja mitä kostunkaan mä siitä,
    ett' aattelen ma vierellänne,
    kun pahoin kohtelette niitä,
    jotk' ovat olleet ystävänne?'"

"Mitä viime säkeisiin tulee", huomautti madame de Chevreuse, "niin en
tiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada
todistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät
minuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista
puhumattakaan."

"Jatkakaa vain", sanoi Scarron, "se ei enää kuulu minuun; aamusta
saakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa."

"Ja viimenen kupletti", sanoi neiti de Scudéry, "lausukaa viimeinen
kupletti."

"Se kuuluu näin", aloitti jälleen Aramis, "sen etuna on ainakin nimien
maininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.

    "'Ma aattelin, Marie: mik' ois,
    nyt ollessanne tällä päällä,
    tahtonne ratkaisu, jos vois
    eteemme ilmestyä täällä Buckingham
    elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi --
    Vincentkö väistyis, isä pyhä,[18]
    vai herttuako matkustaisi?'"

Tämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden
paheksumista.

"Mutta", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, "minulla
puolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo
säkeet."

Samaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:

"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka
on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta
vastaan."

"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän
mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."

Raoul punehtui taas.

"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin
kauniina."

"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain
kesken ei sellaista sanota."

"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn
teiltä..."

"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."

"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut
siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"

"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä
kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi!
Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, -- kun
sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen
tapaan."

"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja
suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte
kauniiksi intiaanittareksi."

"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselle
Françoise d'Aubigné".[19]

"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?"

"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi
sanon häntä kauniiksi intiaanittareksi."

Raoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen
silmät; tämä hymyili.

Puheltiin yhä Voituresta.

"Monsieur", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin
ikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin
kanssa, "ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he
ylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen,
toinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden,
viides itsenäisyyden, kuudes... Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he
hänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!"

Scarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse
kummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen
teeskentelemättömän sävynsä.

"Kuinka älykäs nainen!" virkahti Raoul.

Atos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä
halveksivasti myhäillen.

"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère", sanoi madame de Chevreuse
koadjutorille, "minulla on hänelle hiukan asiaa."

"Ja minun", esteli koadjutori, "täytyy välttää, että minun nähdään
puhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä,
sillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin
muutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin
ylihuomenna."

"Miksi juuri ylihuomenna?" kysyi madame de Chevreuse.

"Sen saatte tietää huomenillalla", vastasi koadjutori nauraen.

"Tosiaankin, hyvä Gondy", huomautti herttuatar, "te puhutte ihan kuin
Ilmestyskirja. Herra d'Herblay", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen,
"tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?"

"Mielelläni, herttuatar", vastasi Aramis, "tänä iltana, huomenna, aina;
käskekää!"

"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä."

Aramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.

"Herra kreivi", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, "tässä on
se, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton."

"Madame", vastasi Atos, "hän on hyvin onnellinen, kun joutuu
kiitollisuuden velkaan teille."

"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä
minun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan", vastasi
veitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja
Atosta Marie Michonista.

Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet
oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.

"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen
herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi,
ja kiitä häntä sitten siitä."

Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.

"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.

"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra
Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle
huomenna."

"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.

"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.

"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."

Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi
katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.

Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että
jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti
keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti
olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta
kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt
voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli
virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren
potilas.

Raoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan
niihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin
valtasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet
niin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui
nopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.

"Varakreivi", hän sanoi, "tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma
teille onnea!"

Sitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel
de Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä
kerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään
jälleen ylös portaita.

Atos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.

"Tulehan nyt, varakreivi", hän sanoi, "sinun on aika poistua. Lähdet
huomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän
viimeisen yösi yksityishenkilönä."

"Minusta tulee siis sotilas?" ihastui nuori mies. "Voi, monsieur,
kiitän teitä sydämeni pohjasta!"

"Hyvästi, hyvä herra kreivi!" toivotti abbé d'Herblay; "lähden taas
luostariini."

"Hyvästi, hyvä abbé!" sanoi koadjutori; "minä saarnaan huomenna, ja
täksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä."

"Hyvästi, hyvät herrat!" lausui kreivi; "minä laskeudun nyt
neljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni
väsymykseen."

Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä
viimeisen katseen keskenään.

Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.

"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän
apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat
aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen
minulle takaisin eläkkeeni!... He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan,
he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain
kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules,
Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut
vuoteelleni... Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"

Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des
Tournellesin varrelta.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Saint-Denis


Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen
tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä
jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön
unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen
tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin
hidasta ja epäröivää.

Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti
voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti
hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva
hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.

Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen
louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia -- se oli kotoa tullut
lakeija nimeltään -- ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena
matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee
sotaretkelle lähtiessään.

Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka
johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.

Auringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen
Raoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas
kaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen
käsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista
otsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin
väsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan
asentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän
maatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla
hänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli
äärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa
ja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin
haaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen
oma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine
muistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin
todellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä
rotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se
kiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon,
pimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki,
jotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko
ensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka
valtaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla
peräti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse
oli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi
olla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni
kostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.

Samassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta
väsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun
eloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen
kasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen
sydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin
rakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti
sanomatonta hellyyttä.

"Tekö täällä, monsieur?" hän sanoi kunnioittavasti.

"Niin, Raoul, tässä olen", vastasi kreivi. "Ja te ette herättänyt
minua?"

"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi,
ystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota
jatkui niin pitkälle yöhön."

"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!" huudahti Raoul.

Atos hymyili.

"Miten jaksat?" hän kysyi.

"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni
reippaaksi ja virkuksi."

"Sinä kasvat vielä", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä
ja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, "ja sentähden
tuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä."

"Voi, suokaa anteeksi, monsieur", pyysi Raoul ihan hämillään tästä
suuresta huomaavaisuudesta, "olen tuotapikaa vaatteissa."

Atos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos
sotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa,
olikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.

"Sullo nyt tavarani", sanoi nuorukainen lakeijalle.

"Se on jo tehty, Raoul", ilmoitti Atos. "Olen toimittanut matkareppusi
kuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan
ovat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni."

"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan", vastasi Olivain,
"ja hevoset odottavat."

"Ja minä kun nukuin", huudahti Raoul, "teidän ystävällisesti
huolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte
minulle aivan liikanaista suosiollisuutta."

"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?" virkkoi Atos melkein
liikutetulla äänellä.

"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden
ilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että
oli tukehtumaisillaan, "Jumala on todistajani, että minä rakastan ja
kunnioitan teitä."

"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään", sanoi Atos, ollen hänkin
tarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.

"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur", vastasi Raoul.

Lakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle
hiljaa:

"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun
eilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään."

"Hyvä", vastasi Atos, "se jää minun huolekseni."

Raoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki
silmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei
ollut millänsäkään.

Ulos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.

"Kas, monsieur", hän huudahti säihkyvin silmin, "te siis saatatte
minua!"

"Seuraan sinua kappaleen matkaa", vastasi Atos.

Ilo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.

Atos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia
sanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi
ravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin
seurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.

Molemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli,
seurasivat laitureita eli oikeammin silloista "Pepinin juottopaikkaa"
ja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat
Saint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.

Taipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni;
kreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista
asioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen
katseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen
virkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta.
Tuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja
hänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.

Ratsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua les
Recolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.

"Sinun tulee varoa, Raoul", neuvoi hän, "sinulla on raskas käsi; olen
jo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on
suuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa
jo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista.
Sinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta;
ajattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen
pelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on
muistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile
hevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä."

Sitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian
murheellista tärkeyttä:

"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena
peltopyyn pyyntiin!"

Nuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää
hienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.

"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan", aloitti taas Atos. "Pistoolilla
ampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys
tärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme
ohi maalin."

"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte", vastasi Raoul
hymyillen.

"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä
kyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?"

"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa
noudattaen, ja onnistunut täydellisesti."

"Johtuu mieleeni", pitkitti Atos, "että sinä miekkaillessasi ahdistat
vastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun
ikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan
syrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen
vastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä
askeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla
survaisullakin."

"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole
teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."

"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona
talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, -- ja niinhän käy,
sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta
ruudinsavusta -- niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan
ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu,
etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin,
mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän
sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan
kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen -- se temppu on pari kolme kertaa
pelastanut henkeni."

"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."

"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä?
Niin, totisesti!... Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut
taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin
voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on
ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se
kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa,
jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa;
me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.

"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.

"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.

He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle
kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:

"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."

Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat
huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.

"Mistä sen näette?" hän kysyi.

"Hänen ryhdistään, monsieur", vastasi vahtisotilas. "Hänellä muuten on
se ikäkin. Hän on toinen tänään."

"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?" kysyi
Raoul.

"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa;
näytti olevan hyvää sukuperää."

"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur", huomautti Raoul
pitkittäessään kulkuansa; "mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan
sitä, jonka menetän!"

"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa
sinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että
se aatelismies saa liiaksi etumatkaa."

"Kuten suvaitsette, monsieur."

Siten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta
olivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa
pidettiin aamumessua.

"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul", sanoi Atos. "Pitele sinä,
Olivain, hevosiamme ja anna minulle miekka."

Atos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat
herrasmiehet astuivat kirkkoon.

Atos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin
määrin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.

Nuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos
virkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi
ja astui eteenpäin hautakuoria kohti.

"Tule, Raoul", sanoi Atos, "seuratkaamme tätä miestä."

Kirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi
ylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä
hautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman
kohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna
leveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista
ommeltuun paarivaatteeseen.

Nuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä
majesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui
verkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin
päin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja
ei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut
hänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan
inhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:

"Maallinen tomu, minä odotan sinua!" Syntyi tovin äänettömyys.

Atos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.

"Tässä tilapäisessä haudassa", hän haastoi, "on nyt heikko mies ilman
suuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä
tärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan
ympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo
ruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen
kuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi
sielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme
yksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu
kunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän
oli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies
tekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden
suureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan,
joka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa,
Raoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti
pelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka
hän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä
repisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin
kun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan
katsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä
itsekin -- niin sokeita ovat aikalaiset -- vastustin toisinaan tuon
suuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen
ummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti
sitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja
ystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa
sinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus;
kuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet
kahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä
ulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on
kaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin
havainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen
näkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se
tulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri
ilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis
palvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on
hirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein
harhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita
kuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan
päällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin
majesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme
yhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten
viimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen
olennon valtaistuimen juurella."

"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur", vakuutti Raoul, "ja kunnioittaa
kuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään
henkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt
teitä oikein?"

Atos hymyili.

"Sinulla on jalo mielenlaatu", hän sanoi; "tuosta saat miekkasi."

Raoul vaipui toisen polvensa varaan.

"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja
usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos
käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen
parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia
pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."

"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun
on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja,
mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."

Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

"Hyvä on", sanoi Atos. "Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme
toisiamme."

Raoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.

"Hyvästi!" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, "hyvästi, ja
ajattele joskus minua."

"Oi, ikuisesti, ikuisesti!" huudahti nuori mies. "Sen vannon, monsieur,
ja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne
viimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi."

Liikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi
kirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin
askelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli
hevosineen.

"Olivain", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, "tiukenna tuota,
sillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra
varakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet.
Ymmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja
älykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi."

"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.

"Ratsaille siis, jotta saan nähdä sinut taipaleellasi!"

Raoul totteli.

"Hyvästi, Raoul!" sanoi kreivi; "hyvästi, rakas lapsonen!"

"Hyvästi, monsieur!" sanoi Raoul; "hyvästi, hartaasti rakastettu
hyväntekijäni!"

Atos teki merkin kädellään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Raoul
poistui avopäin.

Atos seisoi liikkumattomana ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän
katosi kadunkulman taakse. Silloin heitti kreivi ohjakset eräälle
talonpojalle, astui vitkaan ylös portaita, lähti takaisin kirkkoon,
polvistui sen pimeimpään soppeen ja rukoili.



VIIDESKOLMATTA LUKU

Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta


Sillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät
hänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin.
Aivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät
vaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee,
näytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut
sananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen
toimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä
ikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati
vastaisen varalle, -- on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat
hyvin hämäriä ja epämääräisiä, -- sisältyi hänen pakoonsa jo alku
kostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä
juttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten
kiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla
Mazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten
vääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde
niiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille
ja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.

Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema
Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli
syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän
vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun
ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin:
"Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili
herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan
ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa,
puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan
kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"

Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa
neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen
pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien
naureskelevan tai ryyppivän.

Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, --
niin vaihteleva on ihmismieli, -- oli Grimaudin yrmeä naama, nuo
kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt
kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä
Antinoukselta.

Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen
mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös
säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä
uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo
maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de
Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.

Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku
illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli
herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi.
Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan
kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän
hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka
pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de
Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista,
ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden
neljästä suuresta juhlasta.

La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin
herttuakin.

Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen
ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä
oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista
ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla;
piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja
kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin
muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja
jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä
tyytyväisesti.

Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La
Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman
päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.

Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.

Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen
kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin
silmällä, mitä tapahtui.

Grimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin
illalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli
jokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita
muulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden
johdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.

Oli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle.
Kuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina
mukanaan.

Heidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti
istuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin
ulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää
siihen kohtaan.

Tämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli
luonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.

Pelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi
voinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin
tahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.

Neljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili
palloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä
La Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta
he toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.

Vahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta
vasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä
hommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla,
halusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.

Jos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi
varmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen
kaitsijansa nyt sovitti.

Vihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta
seitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä
pöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja
se näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää
kullankeltaisesta kuoresta.

Muu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.

Kaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée
istuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.

Ainoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi
voinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta
ajatellen.

Oli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi
itseltään, eikö kaikki ollut unta, -- oliko tuo marmorikuva tosiaan
palvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.

La Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin
maljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet
taskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän
tahtonut sanoa:

"Milloin monseigneur suvaitsee."

Prinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli
neljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi.
Oli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.

Neljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli
suuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun
loppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma
kirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun
päivällinen jo oli tarjolla.

Se oli Caesarin "Gallialaissota", jonka La Ramée itse oli vastoin herra
de Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.

La Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.

Odottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.

Kello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:

"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies."

"Siltäkö tuntuu, monseigneur?" virkkoi La Ramée.

"Niin."

"Kas vain! Minä puolestani", tuumi La Ramée, "pidän enemmän
Hannibalista."

"Ja miksi, hyvä La Ramée?" kysyi herttua.

"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia",
vastasi La Ramée leveästi irvistäen.

Herttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle
paikan vastapäätä.

Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Ei ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän
istuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen
kasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä
vastaanotti liemilautasen.

Herttua katseli häntä myhäillen.

"_Ventre-saint-gris_, La Ramée", hän huudahti, "tiedättekö, että jos
minulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi
mies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!"

"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur", tunnusti La
Ramée. "Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä
kuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi", jatkoi La Ramée,
"siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte
kyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon
kaksinkertaiseksi."

Prinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin
kasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.

"Hyvä herra La Ramée", sanoi herttua, "tosiaankaan ei kukaan osaa
lausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te."

"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä
sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä
tavoita."

"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.

"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän
korkeutenne jättäisi Vincennesin."

"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi
sanoa: mieltymyksenne.)

"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos
pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi
teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin.
Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin
herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta
herra du Tremblay on toki pahempi."

"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja
hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui
tuskastuttavan vitkallisesti.

"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun
kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni,
että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille
hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää
kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."

"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée,
huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois
täältä."

"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La
Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella
sellaista tosissaan."

"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen
kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."

"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne,
monseigneur?"

"Niinpä tietenkin."

"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi,
niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän
korkeutenne keksimästä keinosta."

"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."

"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin
nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen
sen sisältöä valoon päin.

Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla
seitsemän.

Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen
veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että
kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille
teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.

"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.

"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"

"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, -- jota olin
päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"

"No, se juuri", vastasi La Ramée.

"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja
toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani
kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."

"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"

"Niin, siitä onnittelen itseäni."

La Ramée kumarsi.

"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La
Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni
välityksellä, -- sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle
suosiolliseksi, -- saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen
henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni
valmistelusta."

"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."

"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua
jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, -- ritarin, joka itse oli
vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee
olla."

"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko
valtiollisiin asioihin."

"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi
kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi
teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."

"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"

"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi
pallopelissä."

"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin
kuunnella herttuan selvitystä.

"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä
mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että
heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin,
heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä
tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."

"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte
oikein siinä, että sanoitte sen minulle, -- pidänpä valppaasti silmällä
sitä, joka poimii kaivannosta pallot."

Herttua hymyili.

"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon
väline?"

"Sekin on mielestäni paljon."

"Vaan ei kylliksi."

"Suokaa anteeksi -- minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa
sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle
puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."

"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla
hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä..."

"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset
tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino
laskeutuakseni alas sieltä."

"Mikä sitten?"

"Nuoraportaat."

"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa",
muistutti La Ramée yrittäen nauraa.

"Ne voivat tulla jossakin muussa."

"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"

"Vaikkapa piirakassa."

"Piirakassa?" kertasi La Ramée.

"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa
esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun
myymälän..."

"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.

"No niin, -- La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan,
huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin
maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee
piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa
lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan
Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on
ystävä toimittanut, -- juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa
väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin.
Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on
muutamaa minuuttia vailla seitsemän..."

"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän..." toisti La Ramée,
jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.

"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua,
sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä
löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan
La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä
ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."

Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan.
Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa
vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt
vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.

Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen
tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.

La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät
näkyviin.

"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa
olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan
nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"

"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."

"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."

"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."

"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"

"Olen, kautta taivaan!"

"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"

"Ette, -- tänä iltana tahdon olla vapaana."

"Mutta jos puolustaudun, -- jos huudan, jos kiljun?"

"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"

Samassa löi kello.

"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan.

"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo
myöhästelevän."

La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.

Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka
hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.

"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."

"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.

"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."

"Mikä? Puhukaa pian!"

"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."

"Miksi teidät sitoisimme?"

"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."

"Kädet!" määräsi Grimaud.

"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"

"Mutta millä?" kysyi herttua.

"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.

Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta
kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.

"Jalat!" käski Grimaud.

La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen
kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.

"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."

Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti
kaitsijansa toivomuksen.

"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin
joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun,
monseigneur, työntäkää suuhun!"

Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä
liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.

"Puhukaa", käski herttua.

"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle
teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä
lasta."

"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud."
Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen
lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud
otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi
ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen
jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin
lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja
suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa
kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona,
vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.

Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme
ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille
merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.

Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan
nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka
oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta
auki.

"Mene alas!" käski herttua.

"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.

"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni,
vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."

"Se on totta", myönsi Grimaud.

Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen
laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan.
Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä
petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.

Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan
voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän
jäi virumaan paikalle.

Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin
kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.

"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi
kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä
on pehmeätä."

Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä
hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava
käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo
sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen;
vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli
ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli
sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi
jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.

Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi
Rochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.
Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.

"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta
tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis,
taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"

Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin
ja huusi sanomattoman riemastuneesti:

"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"



KUUDESKOLMATTA LUKU

D'Artagnan saapuu parahiksi


D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti
halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa
hänelle vastaisista palveluksistaan.

Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka.
D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa
iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän
tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli
lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille
vuorokautta aikaisemmin.

Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista;
d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.

"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on
mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."

"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko
vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää
myymälässäsi?"

"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen
elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama
uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt
todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään
mieluisampaa kuin tyyni elämä."

"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta
näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka
ja poikkipiena!"

Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille.
Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa
kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan
kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä
Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi
hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen
keittiön.

Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la
Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen,
hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että
leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat
jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta
aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja
nuoruuteensa.

D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun
Portos jo tunsi heidät.

"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä
tuletkin!"

"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.

Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin
tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka
puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys
ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti
tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän,
kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.

Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.

"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan
hevosillani täällä!"

"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani
noiden jalojen elukkain tähden."

"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja
jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä
huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää
leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."

Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti
taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen,
sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja
loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:

"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida
verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa
toimitan sinulle pian hengittääksesi."

"Milloin sitten?"

"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."

"Hei, sepä hyvä!"

Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka
kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan,
näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja
tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.

"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä
hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä
saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.

"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.

"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti
d'Artagnan.

"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia
lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen
korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille.
Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden
totta on se peräti niukka sisällöltään."

"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei
minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."

Hän vei Portoksen syrjään.

"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu
hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."

"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.

"Niin, veikkonen."

"Esittelyyn?"

"Peloittaako sinua?"

"Ei, mutta hämilleni joudun."

"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen
kardinaalin kanssa -- tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."

"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan -- hovi!"

"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."

"Kuningatar!"

"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä
emme joudu näkemään."

"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"

"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."

"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."

"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."

"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"

"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla
sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."

"Kuinka niin!"

"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."

"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."

"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"

"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme
kohteliaisuusvierailulle."

"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis
kysymyksessä vain vierailu?"

"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken
varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi
panostettuina."

Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja,
joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.

"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan
lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan -- Mouston
riittää kyllä, Mouston on komea katsella."

D'Artagnan hymyili.

"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"

"En, minä jään tällaiseksi."

"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat
siistimättömät?"

"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan
kardinaalin määräystä."

Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan
hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.

"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani..."

"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa,
jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."

"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."

"Minkätähden?"

"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."

"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.

"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti
palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan,
jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."

"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä
pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos
olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme
tansseissa ja laulajaisissa."

"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä
kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."

He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin
palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä
väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita
kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään
hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi
hän tullut suoraan taistelukentältä.

Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don
Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut,
että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut
sijalle kaksi.

Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien
keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt
vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti
kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin
hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä
luo.

D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä
vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:

"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile -- usko minua,
kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan
kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin
vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se
antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."

"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.

Päivystäjä ilmestyi takaisin.

"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä
odottaa teitä."

Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman
monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta.
Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja
vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän
ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.

"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt,
ja se on hyvä; tervetuloa."

"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä,
samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa
verhona Portoksen nimi."

Portos kumarsi kardinaalille.

"Komea ritari!" kiitti Mazarin.

Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta
tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.

"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja
sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä
sanoillaan vahvistaa."

Portos kumarsi d'Artagnanille.

Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin
sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä
käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin
olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus
lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että
vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.

"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.

Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa
jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.

"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin
myöhemmällä."

Mazarin yskäisi.

"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään
palvelukseen?" hän kysyi.

"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux
on rikas."

"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti
tavatonta kunnioitusta herättävältä.

"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.

Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.

"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä
vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"

"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi
d'Artagnan.

"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat
kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.

"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi
ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin
luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa
täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."

"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa
todisteen lopuksi?"

"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon
Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän
haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin
paroonikunnaksi."

"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun
hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä
kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."

"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.

"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet
kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."

"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä
vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut
luutnantiksi."

"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä
kapteenin?"

D'Artagnan kumarsi.

"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme
nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä
palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"

Portos avasi suunsa vastatakseen.

"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni
siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta,
sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai
mahdottomiksi."

Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä
asiaa.

"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne,
pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa.
Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.

Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui
työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra
kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet
tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja
Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.

"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin
kauppahalliin?"

"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin
heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri,
Vincennesistä."

Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen
tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle
viittauksen väistyä lähetin tieltä.

D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.

"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"

"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannut
Vincennesin linnasta."

Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein
musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.

"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"

"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."

"Ja te ette ampunut?"

"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."

"Mutta herra de Chavigny -- mitä siis hän teki?"

"Hän oli poissa."

"Entä La Ramée?"

"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa,
kapula suussa ja tikari ihan lähellään."

"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"

"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."

Mazarin huokasi.

"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.

"No?" kysyi Mazarin.

"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."

"Kuinka niin?"

"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet
vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on
kuudenkymmenen lieuen taival."

"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.

"Minä totisesti!"

"Ja te vangitsisitte hänet?"

"Miksi en?"

"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut
taisteluun?"

"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä
tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."

"Minä myös", sanoi Portos.

"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta
herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."

"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten!
Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"

"Otteluun!" virkkoi Portos.

"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"

"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."

"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä
ja kiirehtikää."

"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"

"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin
ja kyhäten joitakuita rivejä.

"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä
taipaleella tapaamme."

"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa,
rientäkää!"

"Hyvä on, monseigneur!"

"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin
herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä
herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin
elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."

"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.

"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.

Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa
kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"

Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.

D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja
toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.

"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.

"Matkaan!" virkahti Portos.

He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen
vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.

"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että
pidän sanani."

"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.

He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin
hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana
nelistivät kaartilaiset.

Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet
koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.

Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen,
mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin
kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat
senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.

Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme
nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Maantie


Siten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä
päähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin
ulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.

Hevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet
alkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa
kupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä;
Mousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat
eri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.

Eräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella
puolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa.
Hän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja
siltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille,
kaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.

Kaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he
katselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan
kahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat
korkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli
ällistyneen näköisiä vahtisotilaita.

Muuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä
herttua oli noussut ratsaille.

D'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.

"Herra upseeri", sanoi kersantti, "tähän ei saa kukaan pysähtyä."

"Se kielto ei koske minua", vastasi d'Artagnan. "Onko karkureita
lähdetty ajamaan takaa?"

"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset."

"Kuinka monta heitä on?"

"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa
loukkaantuneena."

"Neljä!" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. "Kuulitko, parooni?
Heitä on ainoastaan neljä!"

Iloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.

"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?"

"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri."

"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme
saaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?"

Portos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen
hevospoloisiaan.

"Varsin hyvä", virkkoi d'Artagnan; "sanokaa nyt, mille suunnalle he
livistivät."

"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri."

D'Artagnan otti paperin taskustaan.

"Tässä on kuninkaan käsky", hän sanoi.

"Puhukaa siis kuvernöörille."

"Ja missä on kuvernööri?"

"Maalla."

Suuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja
poskensa hehkuivat.

"Sinua heittiötä!" ärjäsi hän kersantille; "luulenpa tekeväsi minusta
pilaa. Maltahan!"

Hän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille
ja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.

"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!
Mitä kautta he ratsastivat?"

Kersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.

"Vendômois-tietä", hän vastasi.

"Ja mistä portista he menivät?"

"Saint-Maurin portista."

"Jos petät minua, vintiö", uhkasi d'Artagnan, "niin sinut hirtetään
huomenna!"

"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään",
jupisi kersantti.

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti
ratsuaan.

"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!" hän huusi, suunnaten kulkunsa
vastamainitulle puiston portille.

Mutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä
portin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan
niinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen
minuuttia hukkaan.

Viimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan
vauhtiin kuin äskenkin.

Mutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat
eivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme
pysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.

D'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos
ilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.

"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille", sanoi d'Artagnan, "niin ei
muuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä."

"Se on totta", myönsi Portos.

Ja hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.

Kahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet
kahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä
vaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän
alusvaatteittensa läpi.

"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää", esitti
Portos.

"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme
perille!" vastasi d'Artagnan. "Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut
neljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä."

Tiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.

He pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui
Mousquetonin hevonen.

"Kas niin", sanoi Portos, "nyt on Phoebus pakahtunut!"

"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia."

"Oh", vastasi Portos, "en ole sen puutteessa."

"Matkaan siis, neliä!"

"Kyllä, jos voimme."

D'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei
enää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen
sijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.

"Voi hiisi", äännähti Portos, "nyt tuli loppu Vulcanuksesta!"

"Lempo!" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; "meidän täytyy siis
pysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?"

"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun", vastasi Portos, "tai oikeastaan
menehtyy Bayard."

D'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin
voimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri
pursusi elukan sieraimista.

"Se oli kolmas!" hän sanoi. "Nyt on kaikki mennyttä!"

Samassa kuului hirnahdus.

"Hiljaa!" sanoi d'Artagnan.

"Mitä nyt?"

"Kuulen hevosen."

"Se on jonkun lähenevän kumppanimme."

"Ei", väitti d'Artagnan, "ääni tuli edestäpäin."

"Sepä on toinen asia", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli
korviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.

"Monsieur", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle
ja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, "monsieur, Phoebus ei jaksanut
pitemmälle, ja..."

"Vaiti siinä", käski Portos.

Samassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.

"Se on viidensadan askeleen päässä täältä", arvioitsi d'Artagnan.

"Tosiaankin, monsieur", vahvisti Mousqueton, "ja viidensadan askeleen
päässä täältä on pikku metsästystupa."

"Mousqueton, ota pistoolisi", käski d'Artagnan.

"Minulla on ne kädessäni, monsieur."

"Ota omasi koteloista, Portos."

"Tässä ovat."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa;
"käsittänethän tehtävämme, Portos?"

"En aivan."

"Me toimimme kuninkaan palveluksessa."

"No niin?"

"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia."

"Olet oikeassa", myönsi Portos.

"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!"

Kaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.
Syrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.

"Tuolla on talo", supatti d'Artagnan. "Anna minun toimia, Portos, ja
tee kuten minä."

He hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän
talosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat
vaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä
ratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.

D'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan
pysyttelemään muutaman askeleen päässä.

"Minä ostan nämä hevoset", hän sanoi palvelijalle.

Tämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.

"Etkö kuullut, hölmö?" aloitti taas d'Artagnan.

"Kyllä", vastasi palvelija.

"Mikset siis vastaa?"

"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan."

"Sitten minä otan ne", uhkasi d'Artagnan.

Hän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat
saattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.

"Mutta, hyvät herrat", huudahti palvelija, "ne ovat vastikään juosseet
kuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia,
kun vapautimme ne satuloistaan."

"Puolen tunnin lepo riittää", sanoi d'Artagnan, "ja ne käyvät sitten
vain yhä innokkaimmiksi."

Tallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun
d'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.

Isännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.

"Ystäväiseni", varoitti d'Artagnan, "jos virkatte sanankaan, niin tukin
teiltä kurkun."

Ja hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa,
täydentääkseen hommansa.

"Mutta, monsieur", intti isännöitsijä, "tiedättekö, että nämä hevoset
ovat herra de Montbazonin?"

"Sen parempi!" vastasi d'Artagnan; "sitten ne varmasti ovatkin hyviä
ratsuja."

"Monsieur", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin
ja yrittäen lähestyä ovea, "minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että
huudan tänne väkeni."

"Ja minäkin huudan saapuville omani", vastasi d'Artagnan. "Olen
kuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista
saattueenani; kuunnelkaahan vain -- kuuletteko, kuinka ne nelistävät?
Saammepa nähdä!"

Mitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.

"Oletko valmis, Portos?" kysyi d'Artagnan.

"Valmis olen."

"Entä te, Mouston?"

"Samaten."

"Ratsaille siis ja taipaleelle!"

Kaikki kolme hyppäsivät satulaan.

"Tänne!" huusi isännöitsijä; "apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!"

"Eteenpäin!" käski d'Artagnan; "tässä tulee kuumat paikat."

Ja he porhalsivat tielle kuin tuulena.

"Tänne!" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen
rakennukseen.

"Varokaa surmaamasta hevosianne!" huusi d'Artagnan nauraen.

"Ampukaa!" vastasi isännöitsijä.

Salaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat
kuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.

"He ampuvat kuin palvelijat", morkkasi Portos; "paremmin paukuteltiin
kardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä,
Mouston?"

"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella."

"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?" kysyi
Portos.

"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?"

"Mitä niin?"

"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin."

"Entä sitten?"

"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies."

"Vaikkapa vain."

"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar."

"Ahaa, nyt ymmärrän!" sanoi Portos; "rouva oli järjestänyt hevosten
vaihdon."

"Aivan."

"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken
käyttänyt."

"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki", vastasi
d'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.

"Hm, niinpä luulisin", sanoi Portos.

Kokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina
vaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.

"Kas, mitä näenkään tuolla?" virkahti d'Artagnan.

"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä", sanoi
Portos.

"Kipinöitä."

"Näin ne minäkin", vahvisti Mousqueton.

"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?"

"Kuollut hevonen -- hyvä!" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa
tämän tekemästä syrjähyppäyksestä; "eivät näy heidänkään elukkansa
jaksavan pitemmälle."

"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä", huomautti Portos kurkoittaen
päätään hevosensa harjan yli.

"Mahdotonta!"

"Heitä on monta."

"Se muuttaa asian."

"Taaskin hevonen!" virkahti Portos.

"Kuollutko?"

"Ei, henkitoreissaan."

"Satuloittu vai riisuttuko?"

"Satuloittu."

"Sitten se on heidän."

"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme."

"Mutta jos heitä on monta", muistutti Mousqueton, "eivät he ole meidän
käsissämme, vaan me heidän."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "he luulevat meidän olevan voimakkaampia,
koska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat."

"Niin, se on varmaa", arveli Portoskin.

"Kas, näetkö nyt?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt", vastasi Portos.

"Eteenpäin, eteenpäin!" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; "viiden
minuutin kuluttua saamme nauraa."

He ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta
hurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi
häämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Tapaaminen


Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.

Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät,
suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."

"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.

"Ken siellä?" huusi karski ääni.

Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä
vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden
kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.

"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.

Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta
pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.

"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai
olette kuoleman oma!"

"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen
ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin
olemme nähneet!"

Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa
kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.

"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"

Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat
niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat
vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin
ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin
kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen
askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi
ahdistajansa miekan survaisun.

"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.

Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut
takaa-ajon.

"Miten kävi?" kysyi Portos.

"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"

"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan..."

Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa
käskyn.

"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet
ensimmäisen erän."

"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"

Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti
lähenevän sulkemaan jälleen tien.

Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.

"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"

"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.

"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.

Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli
lävistänyt naurajan säilällään.

Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja
hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.

D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.

"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"

"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.

"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi
valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani
vaivaa?"

"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.

D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se
korahtaen kaatui kyljelleen.

Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman
luodin.

D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut
revetä.

"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.

"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.

"Tässä on", sanoi Mousqueton.

"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli
d'Artagnan hypätessään toisen selkään.

"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla
hyötyä, joten otin ne mukaan."

Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.

"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"

"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.

Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.

"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas
ratsailta, nousee nyt ylös."

"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"

"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."

Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.

"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!
Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla
Amiensiin."

Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen
ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin
se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä
päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan
nuijasta.

Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa
haava ei sallinut hänen istua satulassa.

Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut
pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui
ratsupyssykin.

"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"

"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.

"Se sopii!" suostui Portos.

He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.

Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.

"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"

"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka
tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan
kiehtomana.

"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi
d'Artagnan.

"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.

Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin
luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei
viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan
hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.

"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.

"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.

"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."

D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut
aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan
saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti
osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja
harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.

"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni
"tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme
miekkamme, monsieur -- miekkasille!"

Ja hän hyppäsi alas ratsailta.

"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."

Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan
kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa.
Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi
terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.

Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli
henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.

D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan
ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut
miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti
kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen
vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan
terssitemppuihin.

Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta,
kipinäin singotessa säilänteristä.

Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta
kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin
salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä
vastustamattomana.

Työntäisy torjuttiin.

"_Mordious_!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.

Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi
esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin
kasvonpiirteitä.

D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.

"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä
kaksi pistooliani panostettuina."

"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.

Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.

Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset
taistelukumppanukset.

"Atos!" oudostui d'Artagnan.

"D'Artagnan!" kummeksui Atos.

Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.

"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"

"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.

Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.

Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.

"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.

Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania,
tahtoessaan ilmaista hellyyttä.

"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat
häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai
kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"

"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on
välttämätön kunniallesi."

"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies,
joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri
sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"

"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko
taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata
miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan
keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari
d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin
viidellekymmenelle."

"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin
tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja
Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.

"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.

"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi
herttua.

D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti
saarrettuina ratsujoukon keskelle.

"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen
luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin
kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja
haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain
olikin."

"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen
veroista, kuten itse sanoitte."

"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.

"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä
emme koskaan luovuta!"

"Emme koskaan!" vahvisti Portos.

Jotkut ratsumiehet liikahtivat.

"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"

Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle
hiljaa pari sanaa.

"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa
kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne.
Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan
ja du Vallon, te olette vapaita."

Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa
laajan kehän keskuksena.

"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."

Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa
d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.

"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet
vertamme?"

"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme
vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, --
sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin
kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"

"Taivasten tekijä, ei, -- nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.

"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.

"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta
mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on
heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta
menneet prinssien puolelle."

"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi
koskaan uskonut sitä!"

D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.

Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.

"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee
niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on
tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet
toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen
viimeinen kohtaus on välttämätön."

"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.

"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.

Portos nyökkäsi myöntymykseksi.

"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava",
jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme
ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota
meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."

"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.

"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.

"Täydellisesti."

"No niin, mikä paikaksi?"

"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.

"Pariisissa?"

"Niin."

Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.

"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.

"Ja milloin?"

"Huomen-illalla, jos haluatte."

"Kerkiättekö siksi takaisin?"

"Kyllä."

"Mihin aikaan tulemme?"

"Kello kymmenen illalla -- sopiiko se teille?"

"Erinomaisesti."

"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta
kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."

"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"

"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua
kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin
ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet
säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen
päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule,
Aramis!"

"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan
kardinaalille häpeämme."

"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en
ole vielä liian vanha toimimaan."

D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.

"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.

"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."

"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua
toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse
Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."

Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa
jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään
niinkuin melukin avaruuteen.

D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka
piteli kahta varahevosta.

He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.

"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"

"Grimaud!" kummeksui Portos.

Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.

"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.

"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.

"Herra kreivi de la Fère."

"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä
olet todellinen aatelismies!"

"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan
jalkaisin."

Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.

"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät
herrasi?"

"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo
Flandriassa toimivaan armeijaan."

He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin
päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.

"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.

"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.

"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka
kohosi tien viereltä.

Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.

"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.

"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.

"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen
haavoittunut."

"Et siis kykene ratsastamaan?"

"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"

"Pääsetkö kävelemään?"

"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."

"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi
palattava Pariisiin.

"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.

"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.

Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle
ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein
kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus
vai haavan tuottama kipuko.

D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.

Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn
peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille
kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa
Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.

Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen,
jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä
kuolettavaan sotaan häntä vastaan.

Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen
kokoon ja pisti taskuunsa.

"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä",
hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo
gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua
kömpelyyksilläänkin."

Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin
Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen
vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa


"No niin", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun
d'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista,
"hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?"

"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt,
Portos?"

"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen.
Tee sinä samaten!"

"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!"

Näin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja
d'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.

"Miten siis kävi?"

"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä
astuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja
sanoin:

"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'

"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'

"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut
kertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät
tuhoon."

"Perhana!"

"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.

"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen
kuullut', vastasi hän.

"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.

"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.

"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.

"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi
kardinaali.

"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'

"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.

"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän
sanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin
puolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte
saanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'."

"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta", virkahti Portos.

"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa,
millä mikin sanotaan. On uskomatonta", keskeytti d'Artagnan puheensa,
"kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin
sieniä. Gimblou, toinen pullo."

Tilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka
suurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän
pitkitti:

"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin."

"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.

"'Niin, monseigneur'.

"'Mitä ne maksavat?'"

"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä", tokaisi Portos.

"'Tuhannen pistolia', minä vastasin."

"Tuhannen pistolia!" toisti Portos; "he-hei, sepä oli paljon! Jos hän
tuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä."

"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän
hätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin
hän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin
maksuosoituksia."

"Tuhannen pistolin arvosta?"

"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei
rahtuakaan enempää."

"Ja sinulla on ne nyt?"

"Tässä näet."

"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa
kohtelua", arveli Portos.

"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet
nahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?"

"Minkä suuren palveluksen?" kysyi Portos.

"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen."

"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin
hautuumaan kulmassa?"

"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille
kiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu
toipuvan, ollakseen uutena haittana."

"No, pentele!" tokaisi Portos; "ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi
rynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee."

"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin."

"Mutta", intti Portos, "kun hän ei kunnolleen rusentunut..."

"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta
parlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko
maksoivat elukkasi, Portos?"

"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän
ilmoittaisi summan pennilleen."

"Sanoinhan sentään suunnilleen."

"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan
pistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen
sataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi."

"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia" virkkoi d'Artagnan
jokseenkin tyytyväisenä.

"Niin", vastasi Portos, "mutta tamineet..."

"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?"

"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi..."

"Olkoon menneeksi sata pistolia", myöntyi d'Artagnan. "Jäännöksenä on
siis kolmesataaviisikymmentä pistolia."

Portos nyökkäsi.

"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä", ehdotti
d'Artagnan, "ja tasatkaamme loput kolmesataa."

"Se käy laatuun", vastasi Portos.

"Kehno apaja!" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.

"Hm", tuumi puolestaan Portos, "lähtipä sentään jotakin. Mutta
kuulehan!"

"Mitä niin?"

"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?"

"Kas, tosiaan!" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa
ystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä
virkkanut halaistua sanaa, "tosiaan, hän huomautti..."

"Huomautti mitä?" uteli Portos.

"Maltas hiukan -- koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti:
'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta
kääntää kylkeänsä.'"

"Ahaa!" ihastui Portos; "se merkitsee päivänselvästi, että hän on
vakaasti päättänyt parooniudestani."

Samassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.

"Kas, niin oikein!" virkkoi Portos; "kello on nyt yhdeksän, ja
muistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella."

"Vaiti, Portos!" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. "Älä
muistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä
eilisestä saakka. En mene sinne."

"Mistä syystä?" kysyi Portos.

"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka
tärvelivät yrityksemme."

"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä",
huomautti Portos. "Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja
te seisoitte miekkasilla vastakkain."

"Niin", tuumi d'Artagnan, "mutta jos siinä tapaamisessa piilee
jotakin..."

"Oh", tokaisi Portos, "ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!"

Se oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen
kykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä
kohtaukseen.

"Lähdettävä sinne on", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, "muutoin he
luulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata
viisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place
Royalelle tapaamaan kahta ystävää."

"Niinpä kyllä", myönsi d'Artagnan; "mutta he ovat liittyneet prinssin
puolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet
minun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon
heidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?"

"Epäilet heitä siis tosiaankin?" kysyi Portos.

"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo
meidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan
vastenmielisesti nitistäisi meitä."

"Ka, Aramiin laita onkin toinen", myönsi Portos, "eikä se minua
ollenkaan ihmetyttäisi."

"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän
pidättämistämme."

"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään!
Olkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet
mukaan ratsupyssyinensä."

"Planchet on frondelainen", muistutti d'Artagnan.

"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!" sadatti Portos; "nykyään ei
voi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa
Mousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua
milloinkaan hylkää."

"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni,
kansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se,
että me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden
iloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin
kehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä
olet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti
aseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän.
Planchet, hoi!"

Planchet ilmestyi paikalle.

"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi."

"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!"

"Emme ketään vastaan", vastasi d'Artagnan; "se on vain varokeino, koska
meitä voitaisiin ahdistaa."

"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvos
Broussel, kansan isä?"

"Mitä ihmettä?" kummeksui d'Artagnan.

"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin
takaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen
talossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet
koadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse
ja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän
vain nyt haluaa..."

"No niin, milloin hän vain haluaa..."

Planchet alkoi laulaa:

    "Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella,
    jo kardinaali
    tais luimistella.
    Nous fronde-tuuli
    nyt aamusella!"

"Minua ei kummastuta", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, "että
Mazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan
parlamenttineuvoksensa."

"Ymmärrättehän, monsieur", jatkoi Planchet, "että jos pyytäisitte minua
ottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra
Brousselia vastaan hankittiin..."

"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?"

"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle."

"Friquet?" toisti d'Artagnan. "Sen nimen tunnen."

"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka
kyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan."

"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?" kysyi d'Artagnan.

"On kyllä, Bazinin hoivassa."

"Kas, nytpä tiedänkin", sanoi d'Artagnan. "Ja hän toimi sarkkapoikana
Rue de la Calandren viinituvassa?"

"Aivan."

"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?" tiedusti Portos.

"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja", vastasi d'Artagnan,
"tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää."

"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?"

"Kuka hänelle sen sanoisi?"

"Olet oikeassa."

Samaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen
esikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja
jouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin
saattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan
Mousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de
Bragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.

"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon", sanoi Atos
"pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja
miekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa."

"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista
mieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni."

"Mutta miksi?"

"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen."

"Mitä tarkoitat Aramis?"

"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta."

"Mitä! Ystävämme..."

"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua,
meidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä."

"Oh, hyvä d'Herblay!"

"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän
syyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi
sanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän
vangitsemiseksemme?"

"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, että
Portos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?"

"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa;
mutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta."

Atos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.

"Mikäs auttaa, Atos!" pitkitti Aramis; "sellaisia ovat ihmiset, he
eivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme
julmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee
d'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän
tuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa
kenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi
meidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää,
eikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta
kohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!"

"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!"

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei
käy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta
ja olemme kapinoitsijoita!"

"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että
meidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi,
Aramis, Aramis", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä,
"kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä
riistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut
ystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että
se reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä
ainakin lähden aseettomana."

"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi
yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan
kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."

"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos
alakuloisena.

Ja he pitkittivät kulkunsa.

Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion
ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun
päässä huomasivat kolme ratsumiestä.

D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta
näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli
Planchet, musketti kupeellaan.

Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja
Portoksen.

Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei
jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin.
Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.

Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan
toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.

"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi
useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut
kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä
säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place
Royalen äärellä.

"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat
pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä
yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä
viihdymme mainiosti."

D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi
pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia
sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.

"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos
ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."

"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa
hankituksi avaimen."

Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin
ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti
ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät
liikkumattomiksi paikalleen.

Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän
ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:

"Vannottehan sen, monsieur?"

"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.

"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi
portinvartija päätänsä pudistaen.

"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille
ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."

"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos
kylmäkiskoisesti.

D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.

"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.

"Mitä niin?"

"Että hän ei tahtonut vannoa."

"Vannoa mitä?"

"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa
taistelemaan Place Royalelle."

"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"

"Ei."

"Valppautta siis!"

Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin
ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle.
Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa
portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin
paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin
kuun säteet heijastuivat.

"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen
olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi
vyössään.

"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.

Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin
takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät
erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.



KOLMASKYMMENES LUKU

Place Royale


Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi
esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli
helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle,
missä oli tummempaa varjoa.

Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo
neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos
ja Aramis jäivät seisomaan.

Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista
oli aloittaa selittely.

"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on
todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois;
kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."

"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme
toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse,
käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."

"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin
aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé
d'Herblayta vastaan?"

"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut
Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin
käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten
ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta
ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan
teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."

"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.

"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen
nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen
samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin
samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."

"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään
minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit
minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli
heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös
kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta?
Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt
prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin
hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä
saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut
puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen?
Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, -- se
osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."

"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta,
että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista
menettelytapasi."

"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.

Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja
vastasi:

"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."

Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä
seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.

D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen
miekkaansa.

Atos pidätti hänet.

"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä
raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että
sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys
kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut
itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä
todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen
rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."

Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa
d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen
ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen
vuoksi Atokselle:

"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle
Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen
viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos
minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt
seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut
vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos
olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita
d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat
käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."

"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän
pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de
Longuevillen seuralaisena.

"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni,
ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun
kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen
muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka
tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän
lisäsi Portokseen kääntyen.

Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä
ainoalla sanalla ja liikkeellä.

Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.

Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi,
valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.

Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä
vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti
hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä
terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."

Aramis epäröitsi.

"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä
äänellä: "Minä tahdon."

Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen
voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten
käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli
tulossa.

Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei
vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.

"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta
kohti, "ei koskaan, -- sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan
edessä, joka näkee ja kuulee meidät, -- ei koskaan saa miekkani iskeä
teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta
teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme
eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti
vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että
kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on
välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme
tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei
ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan
kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut
sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet
vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis
on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina
rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme
voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä
merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun
kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että
eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi
Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä -- minä
vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta
ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he
sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi
vanhoista ystävistämme."

Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.

"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan
vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta
mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa
niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun
kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu
rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse
ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."

Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.

"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena
tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat
hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö,
sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni
viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen,
ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet,
Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."

Ja hän syöksähti Atoksen syliin.

"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.

"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi
vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että
vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole
ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."

Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.

"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin
kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon
vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt,
jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi,
d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka
taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme
kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin
virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me -- jäämmekö me
jäljelle? Niin aavistelen."

"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja
pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven
ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."

"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus -- mitä
se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme
kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät
toverimme raton hetkinä!"

"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos,
"ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja
ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"

"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.

"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti
verrempi meitä."

Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.

"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne!
Oletteko hieman kristityitä?"

"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.

"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoi
Aramis.

"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti
Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen
koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"

Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.

"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.

Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin
aivan valmistautumattomina sellaiseen.

Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan
sovitettuna riippui hänen kaulassaan.

"Tässä on", hän sanoi.

"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka
aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla
ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan
meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän
valan?"

"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet
pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Oise-virran lautta


Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa,
jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.

Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt
kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen,
kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen,
osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen
kasvonpiirteitään.

Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat
hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta
mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, -- ja
tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan
kärsineet mistään riippuvaisuudesta, -- kultasi Raoulin silmissä sekä
taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen
näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.

Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa,
että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja
kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina
hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin
voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta,
seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.

Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin
tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan,
joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän
oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli
hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli
kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten
esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka
järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin
tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen
rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi
nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt
Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut
hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti,
jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen
saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni
tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti
hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien
luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties
olikin jättänyt heidät ainiaaksi.

Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä
hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen
musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat.
Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan
kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski
Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta
siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.

Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul
istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää
harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt
vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita
lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.

Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia
haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki
punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki
päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.

"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan
samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs
nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen
kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden
puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä
hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa,
söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa
macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi
meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos
vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin..."

"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta
tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain
peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä
tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin
piirakasta."

"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan
ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."

"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti
tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin
kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt
heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.

Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja
kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.

Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin
väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla
niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.

"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä
Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään
muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."

"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.
Hän menetti sen toissapäivänä."

Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat,
jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta
aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.

Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:

    Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn
    kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki,
    ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni
    puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne
    ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti
    ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä
    kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä
    teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani
    liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä
    teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan
    teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin
    olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle,
    josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä
    minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada
    tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani
    pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas
    tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.

    Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin
    tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku
    ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys
    meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan
    huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita
    ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä
    vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette
    minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku
    ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta
    ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni
    teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli
    onni elää lähellänne.

Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi
tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman
paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen
sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.

Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa;
hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän
luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen
postiin Senlisissä.

Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa
pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja
nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli
nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta
hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija,
jolla hän piti vinhan vauhdin.

"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän
on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan
matkakumppanin."

Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi
siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta
aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul,
pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja
sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.

"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.

"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa,
että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme.
Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa
matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi
päivämatkaksi."

"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni
prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi
Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme
Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat
levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."

Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi
nurkuen.

"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa
pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival
kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää
viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä
lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."

Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin
koulussa.

Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan;
Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja
kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista,
joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo
raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli
hänessä aina herättänyt suurta ihailua.

Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä
huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän
seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja
lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu.
Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä
ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei
epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi,
mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka
hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli
notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi
uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista
kohti.

Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun
matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.

Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi
sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat
laskeutuvan auringon säteet:

"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"

Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.

"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta
painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."

"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle
virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä
on hevonen ja ratsastaja."

"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.

Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että
onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän
hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun
kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi
aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen
ympärilleen vaahtoavia laineita.

"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"

Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli
arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen
melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut
virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen
silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa
häntä sellaisiin koetuksiin.

"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan
kreivi, jos näkisi teidät nyt?"

"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan
hevostaan.

"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena
ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"

"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.

Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä
taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:

"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"

Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan
takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana
karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:

"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"

Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana
ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.

Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin
hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli
rynnistettävä vastavirtaan.

Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta
sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään,
vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden
pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan,
kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin
kaikki olisi ollut lopussa.

"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"

"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"

Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.

Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan.
Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle
aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti
sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti
kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut.
Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen
hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla
kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan,
puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata
vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen
elvyttää sitä maiskutuksilla.

Äkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.

"Pelastettu!" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan
pohjan.

"Pelastettu!" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi
irtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.

Raoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi
sinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi
hänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.

Hetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.

Monet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle,
ja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla
sattumalta olleen seipään avulla.

Raoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa,
palasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä,
jotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat
pelastajaansa.

"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin
kuollut, moneen kertaan kuollut."

"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me
pääsimme kaikin jutusta kylvyllä."

"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan
teille!" huudahti harmaatukkainen mies.

"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai
mitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette
opettanut minua paremmin uimaan?"

"Voi, herra kreivi", vastasi vanhus, "jos onnettomuus olisi teitä
kohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille."

"Mutta miten se oikeastaan sattui?" kysyi Raoul.

"No, mitä yksinkertaisimmin", selitti kreiviksi puhuteltu. "Olimme
kulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi.
Lautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni
hyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä
virtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä,
vaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi
vetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme
tästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa."

"Monsieur", vastasi Raoul kumartaen, "olen valmis palvelemaan teitä,
sen vakuutan."

"Minä olen kreivi de Guiche", jatkoi nuori mies, "isäni on marski de
Grammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla
myöskin teidän nimenne."

"Olen varakreivi de Bragelonne", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut
ilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.

"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua
puoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme
toisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne."

"Monsieur", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, "pidän
teistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua
uskollisiin ystäviinne."

"Minne olette nyt menossa varakreivi?" kysyi de Guiche.

"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi."

"Sinne minäkin!" huudahti nuori mies ilahtuen. "Sitä parempi, saamme
siis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen."

"Oikein! Rakastakaa toisianne!" haastoi kasvattaja; "te olette nuoria
molemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on
täytynyt yhtyä toisiinne."

Molemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.

"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne", jatkoi kasvattaja;
"lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo
varmaan saapuneet majataloon, -- liinavaatteenne ja viini ovat
lämpiämässä, tulkaa."

Tätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he
sitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen
toisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas
ritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot
kasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön,
miellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta
tuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.

Sisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat
hevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon,
toinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään,
ihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut
hänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä
suojelijansa saattaisi iloita.

Olivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon
urotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien,
että jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä
vaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta
ja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Kahakka


Noyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä
sikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa,
mutta tätäpä ei kuulunut.

Hevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin
häiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin.
Kreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli
toivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello
kuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.

Nuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän
kuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet
oli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja
hovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä
olikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista
seikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän
oli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja
kasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan
Scarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli
siellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti
d'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän
lasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti
pelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de
Chevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää
myötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa
kiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää
kuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä
hartaammin mieltymään kumppaniinsa.

Puhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli
Bragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi
senvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista
seikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä
salaisuus kuten hänelläkin.

Kuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi
kaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la
Fèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos
oli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki
uutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä,
ja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame
de Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta
kaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse
ollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan
herttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa,
jota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi
ottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä
rippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin
seikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin
myöhemmin nimitykseksi _la grande Mademoiselle_, ennen kuin hän oli
tullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin
kanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai
osansa leikistä.

Päivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen
maailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti
Raoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan
leikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen
puolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.

Hevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat
pysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä
sotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä
kaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät
yöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.

Ranskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin
saakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin
sanottiin oleskelevan Béthunessa.

Vihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti
kaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti
yksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin,
saadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.

Puheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi
koetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti
tehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt
vihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä
siitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.

He illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä
solmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he
tunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää
koskaan eritä.

Ilta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän
aseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja
aamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat
nähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen
ottamaan osaa taisteluun.

Aamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta
peräytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin
varusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa,
päättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin
kun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.

Kreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti
senvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja
Béthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia
varten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.

Kello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.

De Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:

"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin
aseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka."

"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa", vastasi Raoul, "mutta
hän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita."

"Niin, oikein", pitkitti de Guiche, "ja minä olen vakuuttunut siitä,
että hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi
taattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on
siis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka
lukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin
meidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?"

"Totta kai", arveli varakreivi.

"Seis, nuoret herrat, seis!" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. "Jopa te
olette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi?
Unohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja
turvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan
päästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti
täytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja
käännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin."

De Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi
jokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä
maalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa
edellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina
selässään.

Seikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt
vahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja
oleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin
taaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa
tunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen
rannalle.

Seutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin
tällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi
väijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä
jonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet
edustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella
ja silmä valppaasti vaanivana.

Jokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla.
Sadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra
d'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi
lakeijaa edeltäpäin liikkeelle.

Nämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja
seurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana.
Olivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä
pamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua,
nuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin
lakeijain palaavan täyttä neliä.

Maltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat
nuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.

"Onko teidät pysäytetty?" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.

"Ei", vastasivat lakeijat. "Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes
nähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin
tiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita."

"Minun neuvonani", sanoi herra d'Arminges, "ja tarpeen tullen
vaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla
väijytys tekeillä."

"Ettekö siis ole nähneet mitään?" kysyi kreivi lakeijoilta.

"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen
rannalla", vastasi toinen.

"Siinäpä se", virkkoi kasvattaja, "me olemme osuneet espanjalaisen
joukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!"

Nuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului
pistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.

Vieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä
siitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan
jo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin
huutaessa: "Seuraa minua, Olivain!" samalla kun kreivi de Guiche käski:
"Mukaan, Urbain ja Blanchet!"

Ennenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet
metsään.

Ratsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet
pistoolin käteensä.

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui
tulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.

"Hiljaa!" varoitti de Guiche, "ratsumiehiä."

"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta."

"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?"

"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut."

"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa", arveli de Guiche.

"He ovat kuitenkin sotureita", huomautti de Bragelonne.

"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja."

"Eteenpäin!" sanoi Raoul.

"Eteenpäin!" toisti de Guiche.

"Hyvät herrat", huusi kasvattaja-parka, "Luojan tähden, hyvät,
herrat..."

Mutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja
kasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.

Ratsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan,
kolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään
huomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan
maassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.

Kymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan.
Raoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi
vasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän
askeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa,
ojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi
takaisin ja vei hänet mukanaan.

Samassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan
vastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama
pakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus
pamahti.

Hevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa
silmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.

Espanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä
musertaakseen Raoulilta pään.

Asennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa
huotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän
heilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa
karautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja
asetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.

"Antautukaa", hän sanoi, "tai olette kuoleman oma!"

Musketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.

De Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa
vangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon
yritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.

"Tosiaankin, hyvä ystävä", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen
kalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, "sinäpä
olet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle.
Ilman sinua", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, "olisin kuollut,
moneen kertaan kuollut."

"Minun viholliseni kapaisi pakoon", selitti de Guiche, "joten minun oli
peräti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko
vaarallisesti haavoittunut -- sinusta näkyy vuotavan verta?"

"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni", vastasi Raoul. "Auta minut
vain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä
pitkittämästä matkaamme."

Herra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja
kohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai
vedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen
heti seisaalle.

"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?" kysyi de Guiche.

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Raoul. "Mutta miten kävi niiden
onnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?"

"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja
paenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen
vieressä."

"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa
mitään apua", sanoi Raoul. "Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta,
mutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta
itsellesi ja anna minulle hevosesi."

He lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Munkki


Kaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen
luodin lävistämänä ja verissään -- hän oli hengetön.

Toisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän
kohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä.
Häneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.

Molemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat
kummastuneina toisiinsa.

"Hän on pappi", virkkoi de Bragelonne, "hänen kiireensä on ajeltu. Haa,
niitä roistoja -- Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?"

"Tulkaa tänne, monsieur", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut
kaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, "tulkaa tänne! Sille toiselle
ei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa."

Haavoitettu hymyili surumielisesti.

"Minäkö pelastettavissa!" sanoi hän. "Ei, voitte ainoastaan auttaa
minua kuolemaan."

"Oletteko pappi?" kysyi Raoul.

"En, monsieur."

"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä", jatkoi Raoul.

"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan
säilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen
korkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset
tunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen
sissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei
kukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä
mukaan."

"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!"

"Messieurs", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, "tuskani ovat
tuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon."

"Jotta teitä voitaisiin auttaa?"

"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni."

"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin
luulette?" arveli Raoul.

"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur", vakuutti haavoittunut. "Tässä ei
ole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja
tunkeutunut sisuksiin."

"Oletteko lääkäri?" kysyi de Guiche.

"En", vastasi kuoleva, "mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun
haavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin,
missä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne
hengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni
on pelastettava, sillä ruumiini on hukassa."

"Kuolla hyväntyön hetkenä -- mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä."

"Taivaan nimessä, messieurs", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki
voimansa ikäänkuin noustakseen ylös, "älkäämme tuhlatko kallista aikaa
hyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa
minulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin,
ensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta",
lisäsi hän epätoivoisesti, "kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne,
kun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen
ilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" tuskitteli hän niin
kauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, "sitähän ette
toki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!"

"Rauhoittukaa, monsieur", tyynnytti de Guiche; "minä vannon, että
teidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on
joku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme
noutaa papin."

"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien
varrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä.
Ratsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin
käykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo
oikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori,
sillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan
synninpäästön antamiseen _in articulo mortis_."

"Herra d'Arminges", sanoi de Guiche, "jääkää te tämän onnettoman luo ja
pitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin
mahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki
viittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas
pysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi
ja minä noudamme papin."

"Tehkää niin, herra kreivi", myöntyi kasvattaja, "mutta Luojan tähden,
älkää antautuko vaaraan!"

"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan
sananparren: _Non bis in idem_."

"Miehuutta, monsieur!" virkkoi Raoul haavoittuneelle; "me lähdemme
täyttämään toivomustanne."

"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!" vastasi kuoleva sanomattoman
kiitollisena.

Nuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen
kasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.

Kymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä
majatalon.

Ratsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle,
että majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin
laittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen,
nimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan
sanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan
lääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.

Havaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua
herrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja
nähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen
liikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.

He olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän
ensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään
ympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla
ratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja
harmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin
veljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he
hakivat. He ratsastivat munkin luo.

Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään
päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten
voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää
kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka
riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään
ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät
näyttivät tyyten ilmeettömiltä.

"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti,
"kuulutteko hengelliseen säätyyn?"

"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän
välinpitämättömästi.

"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.

Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.

De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä
tien.

"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti,
ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."

"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen,
kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua
kuulustella."

De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin
kurittamiseksi.

"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole
uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen
kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston
vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua.
Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan
minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin
varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte
olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."

Munkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän
hymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä
silmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.

"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja", virkahti hän
kouraisten pistoolinsa perää.

Salaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.

"No niin, monsieur", tiukkasi de Guiche, "suvaitsetteko vastata?"

"Olen pappi, messieurs", ilmoitti nuori mies.

Hänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.

"Siinä tapauksessa, arvoisa isä", sanoi Raoul, pistäen tuppeen
pistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei
kuitenkaan tullut sydämestä, "jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden
harjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme
vastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään
majataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat
häntä."

"Lähden sinne", vastasi munkki.

Ja hän kannusti taas muuliansa korollaan.

"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur", lisäsi de Guiche, "niin
olkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme
muulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä
ja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin
päättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä."

Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti
huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.

"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."

"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.

Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat
vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman
päässä.

Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä
silmällä.

"Näetkös, -- oikein teimme!" sanoi Raoul.

"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.

"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka,
synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan..."

"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut
kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de
Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot --
mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot
kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja
heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka
ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."

"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta
taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin
hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan
toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."

"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen
kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä,
kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen
ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on
toisinaan osoitettu sellaisia."

"Niin kolkko kuin tuo?"

"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."

"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin
käsissä!"

"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan
Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin
mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin
tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä
näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut
kiusausta rusentaa häneltä pään."

"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua,
että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua.
Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"

"En koskaan", vastasi de Guiche.

"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä
muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua
sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä
vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin
lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère..."

"Isäsi?" kysyi de Guiche.

"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.

"Vai niin."

"Aina siihen hetkeen saakka", pitkitti Raoul, "jolloin kreivi de la
Fère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin
käärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui
pyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon
kokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän
sanoi: _Miksi sitä kysytte_? ja silmäili minua."

"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit
käärmeelle?"

"Niinpä melkein", myönsi Raoul.

Tällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja
sen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra
d'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen
taluttaessa hevosia.

Nuoret miehet kannustivat ratsujaan.

"Tuolla tuodaankin haavoitettua", virkkoi de Guiche ratsastaessaan
augustinilaismunkin ohi; "suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki."

Raoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien
toiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten
käänsi pois kasvonsa.

Nuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat
häntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle
ilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle,
näki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin
kantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.

"Nyt", huomauttivat nuorukaiset, "olemme tehneet hyväksenne kaiken
voitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän
pitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun
olevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään
myöhästyneinä."

"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat", vastasi haavoittunut; "Jumala teitä
sääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte,
tehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä
kerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!"

"Monsieur", huomautti de Guiche kasvattajalleen, "me ratsastamme
edeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä."

Isäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset
haavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin,
lähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.

"Hyvä", sanoi isäntä, "me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö
te jää sidottamaan vammaanne?" lisäsi hän de Bragelonneen päin
kääntyen.

"Ka, haavani on vähäpätöinen", vastasi varakreivi. "Lähimmässä
pysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette
ratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa
nuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette
minut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä
päivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun
palveluksessani."

"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa
hänelle omanne?" ehdotti isäntä.

"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa", arveli Raoul. "Olen
varakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud."

Samassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta.
Molemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille;
munkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin
riisumatta siltä satulaa.

"Herra munkki", virkkoi de Guiche, "ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo
mies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on
maksettu."

"Kiitos, monsieur!" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli
värisyttänyt de Bragelonnea.

"Tule, kreivi", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän
sietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; "tule, voin täällä pahoin."

"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat", sanoi haavoitettu,
"älkääkä unohtako minua rukouksissanne."

"Emme suinkaan", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen
de Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.

Tällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä
ja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla.
Onneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei
hän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.

Valjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti
käsivarteen.

"No, mitä nyt?" kysyi jälkimmäinen. "Käännytkö sairaaksi?"

"En, mutta katsohan", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.

"Niin", myönsi mies, "hänen tilansa näyttää pahalta."

"Sitä en aikonut sanoa", jatkoi vaimo vapisten; "kysyn etkö tunne
häntä."

"Tuota miestäkö? Maltas..."

"Voi, nyt näen, että tunnet hänet", sanoi vaimo, "sillä sinäkin
kalpenet."

"Oikeassa olet", huudahti isäntä; "voi taloani! Hän on Béthunen entinen
pyöveli."

"Béthunen entinen pyöveli!" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin,
kasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.

Ovelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.

"Herra munkki", hän sanoi, "jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli,
niin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus,
jota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi."

Munkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran
huoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.

Nähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat
palvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä
kahden kesken.

D'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille
ja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul
oli kadonnut matkakumppaninsa keralla.

Juuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät
näkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.

"Mitä herra haluaa?" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana
äskeisestä havainnostaan.

Matkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan,
viittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.

"Hitto", tuumi isäntä itsekseen, "tuo näyttää olevan mykkä! Missä
sitten tahdotte juoda?" hän kysyi.

"Täällä", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.

"Minä erehdyin", oikaisi isäntä arveluaan, "hän ei ole aivan mykkä."

Hän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti
harvasanaisen vieraansa eteen.

"Haluaako herra mitään muuta?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi matkustavainen.

"Mitä herra haluaa?"

"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan
tästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana."

"Varakreivi de Bragelonnen?" tiedusti isäntä.

"Aivan."

"Te olette siis herra Grimaud?"

Matkustavainen nyökkäsi.

"No niin", jatkoi isäntä, "nuori herranne oli täällä vasta
neljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy
yöksi Cambriniin."

"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?"

"Puolenkolmatta lieuen verran."

"Kiitos!"

Tietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt
tyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä,
tyhjentäen sen äänettömänä.

Hän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen
toistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki
ja kuoleva olivat.

Grimaud kavahti seisaalle.

"Mitä tuo on?" hän kysyi; "mistä kuului huuto?"

"Haavoitetun kamarista", vastasi isäntä.

"Minkä haavoitetun?" tiedusti Grimaud.

"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin.
Hänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli;
pahasti haavoittunut hän näytti olevan."

"Béthunen entinen pyöveli", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan.
"Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera,
tummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?"

"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.
Tunnetteko hänet?" kysyi isäntä.

"Olen kerran nähnyt hänet", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan
synkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.

Vapiseva emäntä riensi paikalle.

"Kuulitko sinä?" hän kysyi mieheltään.

"Kuulin", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.

Samassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä
seurasi pitkällinen voihkaus.

Kaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.

"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä", virkkoi Grimaud.

"Voisi luulla miestä siellä murhattavan", murisi isäntä.

"Jeesus!" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.

Jos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän
toimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti,
mutta se oli lukittu sisäpuolelta.

"Avatkaa", kirkui isäntä, "avatkaa, herra munkki, heti!"

Ei vastausta.

"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!" huusi Grimaud.

Sama hiljaisuus.

Grimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli
sattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä
aseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen
aikomustansa vastaan.

Lattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää
puhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.

"Munkki? Missä on munkki?" huusi isäntä.

Grimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.

"Hän on paennut tästä", huudahti Grimaud.

"Niinkö luulette?" sanoi tyrmistynyt isäntä.

"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa."

"Ei ole muulia siellä!" huusi mies, jolle käsky oli annettu.

Grimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla
huoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.

Grimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä
kasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.

Vaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi
viimein:

"Ei enää epäilystäkään; hän se on."

"Elääkö hän vielä?" kysyi isäntä.

Vastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö
sydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat
taaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.

Tikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle
puolelle.

"Kiirehtikää hankkimaan apua", sanoi Grimaud; "minä jään hänen
luokseen."

Isäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut
kuullessaan miehensä huudahduksen.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ripitys


Tapahtunut oli seuraavaa:

Olemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin
vastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella
tavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties
yrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista;
mutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa,
joka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut
toimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet
munkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään
rippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut
haavoittuneen päänalusen ääreen.

Ihmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi
ei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella
katseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen
hengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:

"Te olette hyvin nuori, isä."

"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää", vastasi
munkki kuivakiskoisesti.

"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!" pyysi haavoittunut; "tarvitsen
ystävää viimeisinä hetkinäni."

"Teillä on suuret tuskat?" kysyi munkki.

"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini."

"Me pelastamme sielunne", vakuutti nuori mies. "Mutta oletteko tosiaan
Béthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?"

"Kyllähän olen ollut", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi,
että pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, "mutta
en ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen.
Olen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa
toimituksiin -- oi, en, en!"

"Kammoatte siis ammattianne?"

Pyöveli huokasi raskaasti.

"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä",
selitti hän, "salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun
minulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti,
jolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin
miekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi ... siitä saakka..."

Pyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.

"Puhukaa", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja
näytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin
kummallisesti.

"Voi!" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty
tuska, "ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden
hurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt
sielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen;
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi,
pelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita
ihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä
hyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut
köyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat
minua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle
anteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen,
että Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto
vainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen
haamun kohoavan eteeni."

"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!" huudahti munkki.

"Tekin", voihkaisi pyöveli, "tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan
kaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut --
olen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!"

Hän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi
hänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti
vilkkaasti:

"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne,
tuomitsemme Jumala ja minä asiassanne."

"Voi, hyvä isä!" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän
olisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; "etenkin pimeässä
ja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy
kaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi
kuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja
kaikki luonnon äänet -- puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske
-- yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa
minulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!"

"Hän hourii!" mutisi munkki päätänsä pudistaen.

Pyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja
tarttui häntä käsivarteen.

"Hourin", hän toisti, "hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä
heitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee
minulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden
välikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi."

"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!" käski munkki.

"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen
määräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua.
He veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin
oikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä.
Ratsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä,
tuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin
ikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat
minulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'"

"Hirveätä!" huudahti munkki. "Ja te tottelitte käskyä?"

"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen
toisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt
mukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt
kilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä
epäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut
kuninkaan suosikin."

"Buckinghamin?" huudahti munkki.

"Niin, Buckingham oli hänen nimensä."

"Se nainen oli siis englannitar?"

"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa."

Munkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli
tulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.

"Ei, ei tässä minä olen", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen
luokseen. "Jatkakaa, -- keitä olivat ne miehet?"

"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat
ranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua."

"Heidän nimensä?" kysyi munkki.

"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä
puhuttelivat englantilaista mylordiksi."

"Oliko hän kaunis, tuo nainen?"

"Oli, nuori ja kaunis, -- voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun
hän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili
jalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka
hennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään."

Munkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka
jäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.

Viimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:

"Mikä oli se nainen nimeltään?"

"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti
naimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa."

"Hän oli nuori, sanotte?"

"Viidenkolmatta vanha."

"Kaunis?"

"Viehättävä."

"Vaaleaverinen?"

"Niin."

"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?"

"Niin oli."

"Silmissä ihailtava ilme?"

"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!"

"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?"

"Kuinka te sen tiedätte?"

Pyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa
munkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.

"Ja te surmasitte hänet!" sanoi munkki; "te antausitte välikappaleeksi
noille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä
ei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te
tapoitte sen naisen!"

"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä", puolustausi pyöveli, "että
siinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja
nähdessäni hänet, -- muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut
minulle itselleni..."

"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!"

"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli
houkutellut veljeni karkaamaan luostarista."

"Kanssansako?"

"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni
kuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi,
olenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle
anteeksi?"

Munkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.

"Kyllä, kyllä", hän vastasi, "annan teille anteeksi, jos sanotte
kaikki."

"Kyllä", huudahti pyöveli, "kaikki, kaikki, kaikki!"

"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne ... sanoittehan
hänen vietelleen?"

"Niin."

"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman ... sanoittehan niin tapahtuneen?"

"Sanoin", toisti pyöveli.

"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikersi pyöveli; "luulen kuolevani
tähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!"

"Sanokaa minulle hänen nimensä", tiukkasi munkki, "niin annan sen
teille."

"Hänen nimensä oli ... laupias taivas, armahda minua!" mutisi pyöveli
vaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä
hetkeänsä lähenevä.

"Hänen nimensä!" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin
pakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; "hänen
nimensä? ... Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!"

Kuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.

"Anne de Bueil", jupisi haavoittunut.

"Anne de Bueil!" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen
kätensä taivasta kohti; "Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?"

"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö,
sillä minä kuolen!"

"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?" huudahti munkki, ja hänen
ivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; "vai synninpäästön!
En ole mikään pappi."

"Ettekö olekaan pappi!" kauhistui pyöveli; "kuka te sitten olette?"

"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!"

"Voi, taivasten tekijä!"

"Olen John Francis Winter."

"En tunne teitä", voihkaisi pyöveli.

"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis
Winter", hän toisti, "ja se nainen..."

"No, se nainen?"

"Oli äitini!"

Silloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala
kirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.

"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi", vaikeroi hän, "jollette
Jumalan, niin ainakin omassa nimessänne, -- jollette pappina, niin toki
poikana!"

"Sinulleko anteeksi!" huudahti munkiksi tekeytynyt; "vai niin! Jumala
kenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä."

"Armeliaisuudesta!" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.

"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias!
Kuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!" Hän
sieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. "Tuossa", hän
sanoi, "tuossa synninpäästösi!"

Silloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi
pitkällinen korina.

Pyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin
vuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo,
avasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi
talliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti
lähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti
matkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin
lähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja
pitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Grimaud puhuu


Grimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua,
ja hänen vaimonsa rukoili.

Tovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.

"Apua!" voihki hän; "apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa
voi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai
kuolemaan?"

Vaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.

"Haa!" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota
jälleen alas.

"Miehuutta!" rohkaisi Grimaud; "apua on menty hakemaan."

"Kuka te olette?" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen
viihdyttelijäänsä.

"Vanha tuttava", vastasi Grimaud.

"Te?"

Haavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.

"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?" tiedusti hän.

"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut
teidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin."

"Jo tunnenkin", sanoi pyöveli; "te olitte niiden neljän palvelijan
joukossa."

"Niin."

"Mistä tulette?"

"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani.
Minulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti
haavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon
jälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki."

"Entä munkki?" kysyi pyöveli; "oletteko nähnyt munkkia?"

"Mitä munkkia?"

"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni."

"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta
ikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?"

"Niin", vastasi pyöveli.

Grimaud liikahti lähteäkseen ulos.

"Mitä aiotte tehdä?" hätääntyi haavoittunut.

"Meidän täytyy ajaa häntä takaa."

"Ei, varokaa sitä!"

"Minkätähden?"

"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan
minulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni."

"Selittäkää lähemmin", kehoitti Grimaud.

"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan..."

"Mylady?"

"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte..."

"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?"

Grimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella
silmäyksellä.

"Sen miehen äitikö?" hän kertasi.

"Niin, hänen äitinsä."

"Hän siis tietää sen salaisuuden?"

"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni."

"Onneton!" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä
pelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua;
"onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?"

"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä
tyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän
tietää setänsä kuuluneen tuomareihin."

Hän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi
kätensä tikarin vartta kohden.

"Älkää koskeko minuun", kielsi pyöveli, "jos vetäisitte ulos tikarin,
niin kuolisin heti."

Grimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.

"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani
on hukassa."

"Rientäkää, rientäkää!" huudahti pyöveli; "varoittakaa häntä, jos hän
vielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon:
minun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna."

"Minne hän lähti?" kysyi Grimaud.

"Pariisiin."

"Kuka hänet teidän luoksenne toi?"

"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli
varakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä
siksi."

"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?"

"Niin."

Grimaud loi katseensa ylöspäin.

"Se oli siis Jumalan tahto!" hän sanoi.

"Epäilemättä", vahvisti haavoitettu.

"Se olisi kamalaa", mutisi Grimaud; "ja kuitenkin oli tuo nainen
ansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?"

"Kuoleman hetkellä", vastasi pyöveli, "ihminen huomaa muiden rikokset
omiensa rinnalla vähäpätöisiksi."

Ja hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.

Sääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun
taasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la
Fèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua
käytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään
haavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.

Uteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä
harvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.

Haavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.

"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan", hän sanoi
merkitsevästi pudistaen päätänsä.

Grimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois
kasvonsa.

Haavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti
rinnan.

Tikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme
maininneet.

Haavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria
avautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua
kokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa
vaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta
valumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa
kuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin
kumeaan korinaan.

Silloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui
lattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin
anteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi
jälleen ratsaille.

Grimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli
ajatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa
tuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen
päässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno
että paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi
hevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi
ratsailta Mazingarben ainoan ravintolan "Seppelöidyn muulin" edustalla.

Jo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän
selville, että etsitty oleskeli siellä.

Raoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa,
mutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille
otsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan
kasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään
tuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.

Äkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä,
onnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.

"Grimaud, kelpo Grimaud", huudahti Raoul, "vihdoinkin olet täällä!
Suokaa anteeksi, messieurs, -- hän ei ole palkollinen, vaan ystävä."

Hän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.

"Kuinka jaksaa kreivi?" pitkitti Raoul; "kaipaako hän minua joskus?
Oletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, --
minulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut
monia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan!
Verta! Mistä tuo veri?"

"Niin, se on tosiaan verta", sanoi kreivi nousten.

"Oletko haavoittunut, hyvä mies?"

"En, monsieur", vastasi Grimaud; "se ei ole minun vertani."

"Kenen sitten?" kysyi Raoul.

"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini."

"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?"

"Kyllä", vastasi Grimaud.

"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli."

"Sen tiedän."

"Sinä tunsit hänet?"

"Niin, tunsin."

"Ja hän on kuollut?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.

"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!" huomautti d'Arminges; "se on
kaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin.
Päättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen
ajatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia."

Munkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.

"Käykäämme nyt jälleen pöytään", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan
miesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään
mitään tunnepurkauksia aterian aikana.

"Niin, te olette oikeassa, monsieur", myönsi Raoul. "Pyydä sinäkin
ruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme
puhella."

"Ei, herra varakreivi, ei", epäsi Grimaud, "minä en voi viipyä
hetkeäkään -- minun on heti palattava Pariisiin."

"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä
jäät."

"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille
sen."

"Mutta mistä tämä muutos?"

"Sitä en voi teille mainita."

"Selitä toki."

"En voi selittää."

"Mutta mitä pilantekoa tämä on?"

"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä."

"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä
jäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin
käskyn mukaan."

"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi."

"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?"

"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu."

"Pysyt siis itsepintaisena?"

"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!"

Grimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena
että levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä
käsivarteen.

"Grimaud", huudahti Raoul, "pysähdy, minä tahdon!"

"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin", sanoi Grimaud.

Hän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.

"Grimaud, hyvä mies", huusi varakreivi, "noin et saa mennä; sinä et saa
jättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan
tähden, puhu!"

Raoul horjui ja vaipui nojatuoliin.

"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei
ole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään
munkin?"

"Niin."

Molemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.

"Veitte hänet haavoittuneen luo?"

"Niin."

"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?"

"Oli kyllä."

"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?"

"Kyllä, sen vannon", vastasi Raoul.

"Minä myös", vakuutti de Guiche.

"No niin", jatkoi Grimaud, "jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se
missä hyvänsä, -- maantiellä, kadulla, kirkossa, -- kaikkialla, missä
hän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta
ja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa
hänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin
kauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä."

Sen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa
kummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.

"Kas, kreivi", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, "enkö sanonut sinulle,
että munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?"

Kahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul
kiirehti ikkunaan.

Grimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti
hän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.

Kerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa:
ensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä
pitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos
Grimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.

Ensimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa
rahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taistelun aatto


Raoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti
huoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen:
"Espanjalaiset, espanjalaiset!"

Se hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden
tieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä
tietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin
ja Béthunen kautta.

Herra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita
parhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon
korkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja
näkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon
jalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue,
vaan kokonainen armeija.

Ei siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra
d'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.

Nuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo
satulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen
lakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä
varten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.

Pikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin
olevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä
illasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä
että väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran
yli Estairen kohdalta.

Tämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa
marssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la
Venthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa
koko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut
pöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen
vieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa
tiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia
kerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa,
ja sitä ei tuntunut enää olevankaan.

Vihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin
tyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön
ja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti
marski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.

Grammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.

Prinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat
herkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten
häiritsevänsä hänen mietiskelyään.

Äkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi
kätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin
tuttu; se oli kanuunain pauketta.

Kaikki nousivat ylös kuten hänkin.

Samassa avautui ovi.

"Monseigneur", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, "salliiko
teidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen
matkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja
vihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?"

"Mitä", huudahti prinssi vilkkaasti, "sallinko muka! En ainoastaan
salli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle."

Marski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat
prinssin edessä.

"Puhukaa, messieurs", kehoitti prinssi tervehtien heitä, "puhukaa
ensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille
on nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee."

Kreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei
ainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi
jo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta
prinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.

Hän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben
majatalossa.

Sillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut
peräti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.

Bourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli
lyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään
_monsieur le prince_, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen
nuori mies. Hänellä oli kotkan katse, _a gl'occhi grifani_, kuten Dante
sanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen,
mutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki
ominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja
uskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin
loistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli
toimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa,
oli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa,
joiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään
_petitsmaitres_ eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina
olivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.

Heti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen
kanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli
ilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt
Lensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen
ranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy
toisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia,
jotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.

Mutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota
hairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen
armeija?

Tämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen
mahdoton vastata.

Kun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä
halunnut täsmällisen selvityksen.

Raoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä
väkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:

"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa
muutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?"

Prinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä
käsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili
havaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.

"Kyllä, monsieur, puhukaa vain", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä
ja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.

"Monseigneur", ehdotti Raoul punastuen, "voisi kuulustaa espanjalaista
vankia."

"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?" huudahti prinssi.

"Olemme, monseigneur."

"Se on totta!" virkahti de Guiche; "sen unohdin."

"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin", huomautti
Raoul hymyillen.

Vanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen
suodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:

"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne."

Sillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä
tavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.

"Monsieur", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, "minä tiedän,
että teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta
huomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla
minulle hyvän neuvon."

"Monseigneur", vastasi Raoul punastuen, "en tahtonut keskeyttää teidän
korkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa.
Mutta tässä on kirje."

"Hyvä", virkkoi prinssi, "sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa
tulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään."

Samassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan
käytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja
kuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni
jouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty,
mihin kansallisuuteen hän kuului.

Prinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.

"Mikä sinä olet miehiäsi?" hän kysyi.

Vanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.

"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä,
de Grammont?"

"Hyvin vähän, monseigneur",

"Ja minä en ollenkaan", ilmoitti prinssi nauraen. "Messieurs", hän
lisäsi ympäristöönsä kääntyen, "onko joukossanne ketään, joka puhuu
espanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?"

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Kas, te puhutte espanjaa?"

"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään
teidän korkeutenne käskyn."

Kaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän
ei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.

"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne", virkkoi nuori mies mitä
puhtaimmalla kastilialaisella murteella.

"Ich bin ein deutscher"_, vastasi vanki.

"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?" kummeksui prinssi; "mitä uutta
mongerrusta se on?"

"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur", selitti Raoul, "mutta
sitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein."

"Puhutte siis saksaakin?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Raoul.

"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?"

"Kyllä, monseigneur."

"No, kuulustakaa häntä siis."

Raoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian
oikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle
sanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin
vastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat
toisiinsa.

Vaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta
kuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.

"_Non siete spagnuolo_", hän väitti, "_non siete tedesco, siete
italiano_."

Vanki säpsähti ja puri huultansa.

"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin", tokaisi Condén prinssi, "ja
koska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse.
Kiitoksia, herra varakreivi", jatkoi prinssi nauraen; "nimitän teidät
tästä hetkestä alkaen tulkikseni."

Mutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan
kielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä
hän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden
nimiä tai armeijan aikeita.

"Vai niin", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen;
"mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut
pelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois
ja ampukaa."

Vanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle,
tarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle
päin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen
antamansa määräyksen.

Kynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat
sotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.

"Malttakaa!" sanoi vanki ranskaksi, "olen valmis puhumaan,
monseigneur."

"Kas, kas", nauroi prinssi, "arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän
ihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä,
messieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys."

"Mutta sillä ehdolla", pitkitti vanki, "että teidän korkeutenne vannoo
säästävänsä henkeni."

"Siitä annan aatelismiehen sanan", vakuutti prinssi.

"Kysykää minulta siis, monseigneur."

"Missä meni armeija Lysin yli?"

"Saint-Venantin ja Airen välillä."

"Kuka johtaa sitä?"

"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua."

"Kuinka suuri se on?"

"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä
kanuunaa."

"Minne se marssii?"

"Lensiin."

"Kuuletteko sitä, messieurs?" virkkoi prinssi voitonriemuisesti
kääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.

"Kyllä, monseigneur", vastasi marski; "te olitte arvannut kaikki, mitä
oli ihmisjärjen oivallettavissa."

"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac", käski
prinssi. "Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella,
jotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme
vihollisen kimppuun huomenna."

"Mutta, monseigneur", huomautti marski de Grammont, "muistakaa, että
jos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä
kuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä."

"Herra marski", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se
ihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, "juuri pienillä
armeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita."

Sitten hän kääntyi vankiin.

"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä
riippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat
tosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet
ammutaan."

Vanki korjattiin talteen.

"Kreivi de Guiche", pitkitti prinssi, "siitä on pitkä aika, kun
tapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur", hän jatkoi Raouliin
kääntyen, "ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua."

"Maailman ääriin asti, monseigneur", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata
kiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti
ansainneen loistavan maineensa.

Prinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa
innostusta suuressa arvossa.

"Hyvä on, monsieur", hän virkkoi; "te olette taitava neuvonantaja, sen
olemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte
ottelussa."

"Entä minä, monseigneur", kysyi marski, "mitä on minun tehtävä?"

"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne
tai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en
tarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen
selässä."

"Se on kovin vähän", huomautti marski.

"Se riittää", vakuutti prinssi. "Onko teillä hyvä hevonen, herra de
Bragelonne?"

"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän
palvelijani ratsua."

"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei
mitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte
kenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna."

Raoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin
prinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja
vastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi
andalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos
oli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia
kellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi
ratsaille.

"Nyt, monsieur", hän virkkoi Raoulille, "jättänette minulle tuomanne
kirjeen."

Raoul ojensi prinssille lähetyksensä.

"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur", käski prinssi.

Hän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset
satulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää
kätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti
pitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki,
samalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat
eri suunnille.

Prinssi luki ratsastaessaan.

"Monsieur", hän sanoi tuokion kuluttua, "teistä puhutaan hyvin
suotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja
kuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä
lausutaan."

Raoul kumarsi.

Mitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat
kanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin
petolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne
puitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä
rajoittamassa.

Prinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun
hengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.

Vihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti
eivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien
käänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.

Talonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten
julmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat
jo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.

Prinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.

"Voi, monseigneur", hän sanoi, "tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo
kurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?"

"Tulen", vastasi prinssi, "jos sinä rupeat oppaakseni."

"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua
näyttämään teille tietä?"

"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen."

"Sepä onkin sitten helposti tehty."

"Voinhan luottaa sinuun -- olethan kunnon ranskalainen?"

"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur."

"Kas tuossa", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, "tuossa
Rocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?"

"Kävellen, monsieur, kävellen, -- olen aina palvellut jalkaväessä. Aion
muuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on
pakostakin laskeuduttava ratsailta."

"Tulehan siis", sanoi prinssi, "älkäämme hukatko aikaa."

Talonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä
kylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon.
Puolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat
jymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti
kuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä
suoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi
prinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään
ajutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään,
ollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän
alkoi kavuta ylös polkua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä
sijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin
neljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin
edustalla koko vihollisarmeija.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka
levittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä
laati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana
päivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan.
Hän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:

    Hyvä marski!

    Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään
    minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin,
    järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin
    Lensin ja hajoitamme vihollisen.

Sitten hän sanoi Raouliin kääntyen:

"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra
de Grammontille."

Raoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa
selkään ja karautti taipaleelle.

Neljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.

Osa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de
Grammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja
ratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään
Châtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden
kanssa perästäpäin.

Koko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se
aloittikin marssin.

Kello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä
prinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens
melkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan.
Kanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen
kaikille.

Varrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin
kutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai
toitottamasta torviaan.

Kello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä
hämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.

Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari
kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka
ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.

Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa
vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti
keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla.
Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan
edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä
alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.

Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen
illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista
tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.

Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta
siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti
eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta
ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa,
säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.

Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.

Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.

Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de
Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön
yhdessä, ja se myönnettiin heille.

Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa.
Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen
tarvetta.

Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja
juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt
olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä
näytelmässä!

Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa
oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee
vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.

Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku
hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.

Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin
sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin
eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.

Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen
hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret
miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta;
nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat
toisilleen sanojen välityksettä.

Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen
koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin
ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja
vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.

"Jos joku onnettomuus sattuu minulle..." virkahti de Bragelonne.

"Jos kaadun..." sanoi de Guiche.

"Ole huoletta", takasivat molemmat.

He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja
vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille,
kukkasille ja lapsille.



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Päivällinen entiseen aikaan


Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen
ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys
tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja
juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja
kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko
Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä,
ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän
ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja
tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa
entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.

Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi
hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli
vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja
herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä,
kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta
ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia
hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja
Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien
mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset
ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan
rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.

Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä
saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja
puhdas ystävyys.

Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja
että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään
kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella,
l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin
seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.

Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti
määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta
hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt
ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun
varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle.
He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla,
Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des
Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.

Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen
teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja
käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi.
Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan,
Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän
hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti
häivyttääkseen sen.

Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät
käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.

Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut,
vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.

Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan
reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin
aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja
Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä
pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire
huuhtoa salatut ajatuksensa alas.

Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt
vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä
pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat
kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä
mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis -- ihmeellistä sanoa -- avasi kaksi
nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki
omansa.

Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa
miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin
tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet
nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.

"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi
kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi
puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"

"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan
juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."

"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi
päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle
kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan
kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli
vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati
kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti
sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät
miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä
kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."

"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, -- hänen
ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"

"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi
häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän
tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää
koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."

"Mitä teki Mazarin?"

"Hän kai pahastui?" arveli Atos.

"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.

"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.

"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.

Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi
paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.

Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.

Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.

"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on
siihen hyvä halu."

"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään
ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt
askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.

"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.

"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on
hauska", vastasi Atos.

"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran
erään _monsieur le princen_ ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli
Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan
herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden
kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla _suominut_ herra de Chavignyä,
koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.

"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä
suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen
korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat
alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä
kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta
epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa
kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin
_suomia_ itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.

"'Kuka sanoo, että prinssi on _suominut_ minua?' kysyi de Chavigny.

"'Prinssi itse', vastasi ystävä.

"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi
on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta
hän toistaa ja vahvistaa sen.

"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään
käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin
kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi
todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut
_suomineensa_ herra de Chavignyä.

"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä
se on silkkaa totta'.

"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista,
'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle
annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin.
Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita
säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan
heitä ruumiillisella rangaistuksella.'

"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut
kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'

"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne...'

"'Ketä?'

"'Herra de Chavignyä.'

"'Minäkö?'

"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne
mukaan, monseigneur?'

"'Kyllä.'

"'No niin, hän kieltää sen.'

"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut
häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra
de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan
kykenevän:

"-- Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle
mokomalle kuin tuolle Mazarinille.

"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te
tahdoitte sanoa _soimanneenne_ häntä.'

"'_Soimannut_ tai _suominut_, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi
prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin
tyystiä jokaisesta äänestä!'"

Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon
naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla
puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein
ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, -- d'Artagnanin
ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla,
että Atos ja Aramis saisivat _suomia_ Mazarinia.

"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä
onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että
hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."

"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni,
niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään
tuttavuutta hänen kanssaan."

"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän
tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin
pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."

"Kenen välityksellä?"

"Minun."

"Mitä! Sinullako se on toimena?"

"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko
minulla mitään tietoja."

"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"

"Niin."

"Ja mitä vastasit hänelle?"

"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä
päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle
tietoja."

"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen
levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"

"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."

"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"

"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."

"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.

"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen
takia."

"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.

"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä
taistelussaan."

"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.

"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee
kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt
täällä."

"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä
toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se
tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus
sattuisi, niin...."

Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.

"No?" kysyi Aramis.

"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."

"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."

"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella
sitä asiaa, Atos, -- mennyttä ei kutsu takaisin."

"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.

"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.

"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady..."

"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."

Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.

"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.

"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."

"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"

"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.

"Entä sinun Aramis?"

"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena
omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."

"Ja sinun, d'Artagnan?"

"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en
muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän,
"olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan
tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."

Atos pudisti epäilevästi päätänsä.

"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi
jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman
tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta.
Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."

"Entä vapaa tahto, Aramis?"

"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee
pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin
hän mestaa tunnonvaivoitta."

"Pyöveli..." mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.

"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon,
että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita,
espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan
tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet
ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet
miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti,
silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen
naisen kuolemaan."

"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, -- sitten kun sinä, Atos
muistutit sitä minulle, -- koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin
itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" -- Atos kalpeni --
"minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, -- kupeellani oli miekka
terävä kuin damaskolainen säilä, -- senhän muistanetkin, Aramis,
sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille
kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut
siellä... Béthunestahan hänet tuotiin? ... niin, hitto, Béthunesta
varmastikin! ... olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä
katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli
kunnoton nainen."

"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis
huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa
kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin
kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se
toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se
rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta
kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli
nainen!"

"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt
mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.

"Hänellä oli poika", muistutti Atos.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle
sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen
heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä,
Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä
tuominnut pojan kuten äidinkin."

"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa
tehnyt."

"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.

"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli
d'Artagnan väittää..."

Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut
palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän
synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle
koputettiin.

"Sisälle", sanoi Atos.

"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää
saada puhutella erästä teistä."

"Ketä?" kysyivät ystävykset.

"Kreivi de la Fèreä."

"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"

"Grimaud."

"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis
tapahtunut Bragelonnelle!"

"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."

Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt
huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.

Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen
odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen
hiestyminen, vaatteitten pölyisyys -- kaikki ilmaisi, että hänellä oli
joku tärkeä ja kamala viesti.

"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, -- lapsesta on
tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, -- tiikeri on jäljillä. Se
etsii teitä, pitäkää varanne!"

Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili
kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja
d'Artagnan kavahti seisaalle.

"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.

"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, -- että hän on Ranskassa,
tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."

"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.

"Varma olen", vakuutti Grimaud.

Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin
hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.

Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.

"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee
Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."

"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa
miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"

"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.

Grimaud nousi.

"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt?
Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen
pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän
synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on
vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä
tuntia, kun se vedettiin haavasta."

Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin
haavaan.

D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman
tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.

Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.

"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"

"Niin, augustinilaismunkiksi."

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, -- laiha,
kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."

"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.

"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei
hänet kuolinvuoteen ääreen."

Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan
ottamaan miekkansa.

"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me
käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää
räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me
vapisemme nyt lapsen takia!"

"Niin", väitti Atos, "mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä."

Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Kaarlo I:n kirje


Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli,
Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.

Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään
päättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.

Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin -- toinen
leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, -- ovat palanneet kirkosta
kammioonsa.

Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle;
muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja
itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että
kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja
kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan
neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.

"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni,
poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"

"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"

"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa,
Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole
äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä;
koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."

Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan
vallan nyyhkytyksilleen.

"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.

"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten
päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele
meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin
veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän
ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen
pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet
maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta
häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran
tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta
Jumalalta."

"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori
tyttö.

"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen;
toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."

"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko,
että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"

"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte
kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, -- että hän itse kärsii
kaiken puutetta."

"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.

Ja hän polvistui äitinsä viereen.

Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla
olivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.

He lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa
koputti kammion ovelle.

"Tulkaa sisälle, sisar", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja
kuivaten kyyneleensä.

Nunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.

"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen
hartauttanne", hän lausui, "mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras
herrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa
teidän majesteetillenne kirjeen."

"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi!
Kuuletko, Henriette?"

"Kyllä, minä kuulen ja toivon."

"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?"

"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies."

"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?"

"Loordi Winter."

"Loordi Winter!" huudahti kuningatar; "mieheni ystävä! Voi, antakaa
hänen tulla, antakaa hänen tulla!"

Kuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen
käteensä.

Kammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle
kirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.

"Voi, mylord", huudahti kuningatar, "te tuotte meille kolme lahjaa,
jollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän
ja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!"

Winter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt
vastaamaan.

"Mylord", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, "oivallattehan, että
olen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?"

"Minä vetäydyn syrjään, madame", vastasi Winter.

"Ei, jääkää tänne", pyysi kuningatar; "me luemme sen teidän
läsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä
tehtävänä teille?"

Winter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.

Äiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin
käsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan
kirjeen:

    Madame ja rakastettu puoliso!

    Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on
    vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä,
    mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan
    kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen
    taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos
    häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa
    -- voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut
    kaikkeen! -- aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja
    tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka
    antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen
    häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne
    olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame,
    mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen
    tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä.
    Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja
    tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu
    puoliso.

Kirjeen allekirjoituksena ei ollut: "Kaarlo, kuningas", vaan "Kaarlo,
vielä kuningas."

Tämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren
kasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.

"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas", huudahti uskollinen puoliso,
"tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän
vain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen
paikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle
kaikki, mylord", jatkoi kuningatar, "älkää salatko minulta mitään.
Miten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen
kuin hän itse luulee?"

"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa.
Hänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää
vihaa, -- niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on
vallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä
vaimennettavissa."

"Mutta loordi Montrose?" pitkitti kuningatar. "Olen kuullut kerrottavan
suurista ja nopeista menestyksistä, -- Inverlochyn, Auldearnin,
Alfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut
sanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa."

"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla
yli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi
hylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen
täytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena
lähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa."

"Jumala häntä suojelkoon!" toivotti kuningatar. "On ainakin lohdutus
tietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi
meidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan
aseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa
minulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti
ilmoitettavaksenne."

"No niin, madame", vastasi Winter, "kuningas haluaa, että yritätte
tiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen
suhteensa."

"Voi", huokasi kuningatar, "tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi,
että kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki
kaikessa."

"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell
Englannissa?"

"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi
ajatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin
Cromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut
taistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren."

"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta,
jota parlamentti vainoaa."

Peräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.

"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord", hän
sanoi, "niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä
vastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen
hänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä
enemmän. Mylord", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, "sitä on
surkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet
talven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja
usein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta."

"Kauheata!" huudahti Winter. "Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan
puoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?"

"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen
ministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää."

"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja
Orleansin prinsessan kihlauksesta", sanoi Winter.

"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa,
ja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta
joutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli
alussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä
tyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord",
pitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, "parempi
on silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten
hänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä."

"Rohkeutta, madame!" kehoitti Winter, "rohkeutta! Älkää antautuko
epätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti
uhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin
on valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi."

"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?"
kysyi kuningatar epäilevästi.

"Kuka sen olisi tehnyt?" tiedusti Winter.

"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell."

"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali
lyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa."

"Mutta mitä on hän itsekään?" kysyi madame Henriette.

"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi..."

"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi",
vastasi madame Henriette. "Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia,
mylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle
kätenne, ja käykäämme ministerin puheilla."

"Madame", sanoi Winter kumartuen, "tulen ihan hämilleni tästä
kunniasta."

"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi
taistelun!" huudahti madame Henriette.

"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut
hänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan."

"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista
luotettavaa auttajaa kuin te olette?"

"Kovaksi onneksi ei, madame", vastasi Winter, "mutta me olemme ottaneet
lukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan
liittolaisia."

"Liittolaisia!" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.

"Madame", jatkoi Winter, "jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni,
niin vastaan kaikesta."

"No, niin, mylord", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily
kuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, "kuulkoon teitä
Jumala!"

Kuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti
Winter vaununoven vieressä.



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Cromwellin kirje


Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti
karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan
ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja
ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali
Mazarinille.

Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä
useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli
helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea
suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen
ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen
Bernouin, -- ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään
sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut
kultaakin.

Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen,
joka anoi tai vaati puheillepääsyä.

Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös
pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin
kääntyen:

"Herra kardinaali Mazarin?"

"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan,
toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki
sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan
virka.

Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit
ja palvelijat.

Vieras uudisti kysymyksensä.

"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti
muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.

"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."

"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.

Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.

Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt
tämän oven takana ja kuullut kaikki.

"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen
ylhäisyydelleen?"

"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten,
tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."

Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille
erikoinen.

Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui
Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan
tervehdyksen.

"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä
lajia miestä se on?"

"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin
punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän
harmaat kuin siniset, -- muuten korskea ja jäykkä."

"Pyydä häntä jättämään kirje."

"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan
työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.

"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori
mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen,
katsokaa tätä!"

Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan
kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.

"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen
sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."

Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen
kuluttua.

"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.

Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen
järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen
mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan
aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan
yhteyteen hänen kanssaan.

Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua
toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.

Mazarin nousi seisaalle.

"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.

"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.

Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:

    Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän
    esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille
    Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen
    hänen ylhäisyydelleen.

"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin
kirje ja istuutukaa."

Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja
istuutui.

Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja
käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin
tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle
kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että
harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa
kuulusteli ja tähysti heitä.

"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan
lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet
menestyvät huonosti."

"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne
erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla
ei ole teidän viisauttanne."

"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."

"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet
kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."

"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te
olette köyhä, niinhän?"

Ja itsekseen hän lisäsi:

Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.

"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi,
mutta se omaisuus on riistetty minulta."

"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.

"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin
sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin
loistavimpia."

"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.

"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.

Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.

Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä
huomaavaisemmin.

Nuori mies pysyi hievahtamattomana.

"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin
marmoripatsaita."

Sitten hän lisäsi kovaa:

"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"

"Kyllä, on yksi, monseigneur."

"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"

"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja
kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi
näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin
ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis
tunne syntyperäänne?"

"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."

"Ja sitä ennen..."

"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."

"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"

"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni
luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut
tänään."

"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.

"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella
äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.

"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.

"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun
ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen
nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."

"Mihin sitten jouduitte?"

"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan
pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle
kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua
sukututkimuksissani."

"Ja ne tutkimukset..."

"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."

"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"

"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä
avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen
oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."

"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte
kuningasta."

"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.

Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen
kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia
kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.

"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän
vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän
kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja
tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."

"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet,
jotta hän pian etsii esille saaliin."

"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että
puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin
ympäristöstä ystävän.

"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."

"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"

"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."

"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"

"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."

Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä
leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi
pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.

Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi
kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen
ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö
Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa
välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen
olkapäitänsä:

-- Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka
samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje
sisältää.

Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:

      Hänen ylhäisyydelleen
      monseigneur kardinaali Mazarinille.

    Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin
    nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin
    likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän
    asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki
    englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja
    hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen
    asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan
    arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun
    taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien
    koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki
    tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole
    enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei
    hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan
    pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja.
    Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja --
    luultavasti tahtomattaan -- pitänyt vireillä kansalaissodan
    liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen
    kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus
    häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska
    vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten
    avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä
    määrin Englantia, -- olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo
    itselleen antaa, -- että sellainen tapaus olisi samaa kuin
    julkisten vihollisuuksien aloittaminen.

Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin
jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.

Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.

Mazarin pitkitti lukemistansa.

    On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää,
    mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain
    edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä
    toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa
    voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee
    tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen.
    Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä,
    jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin
    saavuttamaisillamme.

    Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa,
    jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan
    uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil
    ja parlamenttineuvos Broussel, -- sanalla sanoen valtioruumiin
    kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät
    levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta,
    sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti
    liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä
    yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen
    kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin
    toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin
    tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin
    uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä
    puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan
    Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta
    hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.

    Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen
    tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen
    voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta
    riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi
    ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin
    saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen
    punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta
    syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi
    hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.

    Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa
    vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.

                                              Oliver Cromwell.

"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin
havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi
kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että
kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi
Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo
huomenna varhain."

"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää
antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"

"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä
matkallenne."

Mordaunt kumarsi.

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin.
"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra
Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä
lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"

Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri
avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui
kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:

"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin
erään englantilaisen ylimyksen saattamana."

Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto
pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.

"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin
Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat
oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia
mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä
kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan
ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata
oleskelunne Pariisissa."

"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea,
josta oli tullutkin.

"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa
hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En
tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."

Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja
jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen
oli mentävä ulos.

Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen
kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.



NELJÄSKYMMENES LUKU

Mazarin ja madame Henriette


Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin
kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli
lähinnä työhuonetta.

Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja
loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa
moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.

Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik
IV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.

-- Kas, -- tuumi Mazarin itsekseen, -- onpa hän omaksunut herttaisen
sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?

Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi
sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan
kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen
ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin
Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä
kierrettiin.

Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän
arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun
kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan
hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.

"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni,
kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne,
mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan
kuuluvat miehille."

"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän
majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."

-- Hän on kovin kohtelias, -- ajatteli kuningatar; -- olisikohan hän
arvannut aikomukseni?

Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta
istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:

"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne
kunnioittavimmalle."

"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut
käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin
rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."

"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.

"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni
käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että
Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi
hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä
ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."

"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla
keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista
kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja
kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"

"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille,
että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan
taisteluun. Jos siinä tulee häviö" -- Mazarin liikahti -- "niin, kaikki
on otettava lukuun ... jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta
Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä
ehdotuksesta?"

Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen
ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama
petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren
lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:

"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana
kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan
mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig
neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista
painoa?"

"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee",
keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että
puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis,
että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä,
monsieur?"

"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan,
keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän
asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään
ja kunniakkaan kuninkaan..."

"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään
vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa,
että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi
minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta
ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen
veljentyttärensä."

"_Peccato_!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä.
"Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni,
luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti
ranskankielellä."

"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei
Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne
lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas
Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän
varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua
häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen
suvulleen."

Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.

"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi
Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta,
"että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta
onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle
oman taloni, -- mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset
sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski
d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut
mitään muuta kuin Ranskan parasta."

"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.

Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja
säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.

"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar
kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"

"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän
majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä
rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä
teidän majesteettinne voi toivoa minulta."

"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen
neuvon täytyy olla hyvä."

"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."

"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen
kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on
käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan
vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle...?"

"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani... Tiedän hyvin,
kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne ...
mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan.
Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin
hänen asiansa on hukassa."

"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin
tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle
toki hiukan apua -- miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää
mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni
viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, --
tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään
koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt
kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."

"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä,
mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka,
jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen
valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää
mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."

"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan
kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina
pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen!
Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö
hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko
hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"

"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä
teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi
siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan
noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten
ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän
palvelemisessanne."

Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti
lepotuolissaan.

"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"

"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme
asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."

"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte
Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali,
riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa
tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä
parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen --
suuresti ihailemanne hallitsijan -- tytär sai ainoan avun, joka esti
häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."

Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta
pahastusta.

Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.

"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"

Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan
lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen
ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse,
jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään
huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen
astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin
käteen, -- kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen
johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain
yksi ainoa käsivarsi tukenaan!

"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä
juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut
mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on
kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos
hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"

Bernouin ilmestyi esille.

"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit
luokseni, vielä täällä palatsissa."

Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan
kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi
ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel
hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.

Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.

"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä,
jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja
silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin
kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi
kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen
nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta;
mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"

"Mitä varten?"

"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen
majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."

"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."

Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta
tavoittamaan kardinaalia.

Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt
kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen
lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren
puhuttelun päättymistä.

Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin
taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen
silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut
luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet
vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti
nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään
epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.

Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä
vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi
Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää
kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa
Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia,
odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille
linnanpihalta.

Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi
Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui
odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se
raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa
selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen
hänen majesteettinsa kanssa.

Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle
vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt
karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa,
jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden,
että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä
yhä painostavammalta.

Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään
holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa,
ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien
keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.

Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.



ENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU

Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana


"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois
palvelijansa.

"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."

"Hän kieltäytyy?"

"Sitähän jo sanoin ennakolta."

"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää
onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu
sellaista, madame."

"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes
ole ranskalainen."

"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?"

"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä;
"kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on
antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen
hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä
palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi
ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan
kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö
sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten
siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin?
Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"

"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta
kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin
matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla
puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani
kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen
muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi
odottamatta teidän majesteettinne vastausta."

"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että
minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä
enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää
ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka
nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen
persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana
kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."

"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa
miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."

"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa
muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette
kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin
luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"

"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän
majesteettinne kanssa neljästä miehestä."

"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"

"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy
paljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat
siihen aikaan suuria toimeen."

"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"

"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen
vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa,
milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."

"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"

"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen.
En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä
hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."

"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"

"Niin, ainakin luulen."

"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä
mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."

"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."

"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien
luutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä
pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."

"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin
tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."

"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen
toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset,
mylord?"

"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin
nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he
meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen
tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun
totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."

"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä
uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat
aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."

"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään.
Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette
kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta
vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"

"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin
herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."

"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen
säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä,
on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka
hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."

"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin
kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin,
että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"

"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta
ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta;
neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä
vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa
häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei
kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan
hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin
sanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain
tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta
tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."

"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät,
jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä
päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan
ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan
ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan
teitä."

"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin
heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne,
että kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?"

"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.

Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä
ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti
kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria
vaihtamaan puheenainetta.

Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren
prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi
kuningattareen kääntyen:

"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"

Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.

"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden
edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni
puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."

Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:

"Mitä tahdot, Henriette?"

"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen
ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa.
Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille,
-- se on marski de Grammontilta, luullakseni."

"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia
ystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on
palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"

"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."

"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.

"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin
kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."

Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen
oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.

Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen
polvensa varaan.

"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen
ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla
palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen
syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."

Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille
punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.

"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?"
muistutti kuningatar.

"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.

"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin
marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen
haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de
Guiche hänen käsikirjurinansa."

"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.

"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi
Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen
kuningattarelle.

Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun
kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki
sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen
poskiltaan.

Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä
varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:

"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de
Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme,
kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."

"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä
loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että
hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."

Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli
viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain
ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.

"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.

"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän
kirjoitti isänsä nimessä."

"Aivan, monsieur."

Kuningatar mursi sinetin ja luki:

    Madame ja korkea kuningatar!

    Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi
    itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani,
    kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi
    palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että
    me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä
    voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja
    kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan.
    Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa
    neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen
    hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de
    Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani
    ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen
    henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi
    täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää
    minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.

    Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.

                                            marski de Gramont.

Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville,
ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen
prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta
kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär
rakasti hänen ystäväänsä.

"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar.
"Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de
Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään
suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties
vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi
kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan
sen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai
kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."

"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin
tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä
vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän
majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."

"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.
"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"

"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni
on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä
kannan."

"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis
nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on
nimeltään?"

"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.

Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.

Winter ei ollut uskoa korviaan.

"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä
minulle?"

"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs
aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja
saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"

"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."

"Ja hän palveli salanimellä?"

"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen
ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."

"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on
Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa
kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii
meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä
urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa
minulle se."

"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren
hotellissa."

"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle
ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään
häntä."

"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen
majesteettinsa sallii minun poistua."

"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja
olkaa varma suosiollisuudestamme."

Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti
Winteria ja poistui huoneesta.

Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä,
jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli
tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.

Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:

"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain
äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain
puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin
vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot;
mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai
hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden.
Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne
empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi,
niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman
palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä
ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa
minulle tämän rintatähden ja ristin."

"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies.
Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta,
joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä
entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut
takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä
kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren
luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."

Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti
suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:

"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen
isänsä puolesta?"

Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.

Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa
aatelismiehelle.

"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän
kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai
köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."

"Siitä olen varma, madame", vastasi Winter, huulillaan koskettaen
Henrietten otsaa.

Sitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja
pimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei
viisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään,
nähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.



TOINENVIIDETTÄ LUKU

Setä ja veljenpoika


Loordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja
tuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää
julkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen
ikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä;
hän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos
Palais-Royalista.

Loordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli
myös ratsastajaa levottomasti.

"Tony!" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.

"Tässä olen, mylord."

Ja lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.

"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?"

"Kyllä, mylord."

"Kuka hän on?"

"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä
Palais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes
teidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin
saattamaan teitä."

-- Joku kardinaalin kätyri, -- virkkoi Winter itsekseen; -- enpä ole
huomaavinanikaan hänen vakoiluansa.

Hän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka
johtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa;
kun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän
luonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.

Tuntematon hoputti hevosensa laukkaan.

Winter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa,
päättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski
sormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän
kuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.

Hän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.

Winter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan
oviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi
ilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.

Kotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.

"Monsieur", aloitti sitten Winter, "minä luulin jo antaneeni teidän
ymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, -- muutoin
huudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole
setänne, en tunne teitä."

"Te erehdytte, setä", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. "Tällä
kertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja
ennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin
kahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten
tietämätön."

"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?" sanoi Winter.

"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian
olette kyllä tekin samaa mieltä", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai
puhutellun värähtämään. "Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa
tahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla
tulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä
kamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille
niinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel,
sinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun
äitini?"

Hänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.

"Äitinne?" hän sanoi.

"Niin, äitini, mylord!" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.

Winter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli
mieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:

"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä
hornasta, -- kenties sieltä vastataan teille."

Nuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi
Winterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.

"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä", vastasi Mordaunt kumealla
äänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, "ja Béthunen
pyöveli vastasi minulle."

Winter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.

"Niin, eikö totta?" jatkoi nuori mies; "se sana selittää kaikki, se
avain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te
murhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te
riistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta
omaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua
sukulaiseksenne, -- että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei
ole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää
äidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi."

Näillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli
odottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi
tyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen
hehkuvan katseen.

"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?" lausui Winter.
"No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta
nyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden
mukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata
minutkin, -- siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?"

"Minä sanon, että hän oli äitini!"

"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa
nuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa
teitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin
teosta on minulla todistukset."

"Hän oli äitini!" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.

"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana,
mutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta
sortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin,
vaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään
vahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli
nostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, -- ja se pyöveli, jonka te
olette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se
pyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan
tuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen
turmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja
myrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden
kansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan,
kuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!"

Mordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi
hänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän
puristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan
otsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:

"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan,
paheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että
viisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan,
murhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien
tavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te
muiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: _Hänen
täytyy kuolla_! Sanon teille senvuoksi, -- ja kuunnelkaa tarkoin
sanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta,
joka on riistänyt minulta kaikki, -- murhasta, joka on tehnyt minusta
nimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn,
leppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja
sitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon."

Silmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen
astahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen
Winteria kohti.

Tämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on
kolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.

"Tahdotteko surmata minut?" hän ivasi. "Silloin tunnustan teidät
veljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö."

"En", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa
kaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen,
"en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi
keksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin
Béthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, -- ja
hän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista."

Näin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin
rauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Alimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi
kaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen
luokseen.

Mutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä
heristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa
vaipui hän lepotuoliin ja huokasi:

"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin
minut!"



KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Isänsydän


Tämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos
huoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden
varassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle
matkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.

Aatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea,
toisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia;
viehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli
ylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän
unohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää.
Olisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut
hänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi,
onnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.

"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun,
Bragelonne?" kysyi entinen muskettisoturi.

"Niin, kreivi."

"Ja se oli tuima, sanot?"

"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa."

"Hän on suuri soturi, Bragelonne."

"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni.
Voi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella
nimeänsä!"

"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?"

"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me
ryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty
ampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka
olivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen
askeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat,
teidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä
sitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt
niin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä
sanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa
torviin!'"

"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai
mitä?"

"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja
hurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme
kaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä
aurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!'
sanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'."

"Peloittiko sinua, Raoul?" kysyi kreivi.

"Kyllä, kreivi", vastasi nuori mies avomielisesti, "tunsin ikäänkuin
hyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti
espanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä."

"Oikeinko totta, Raoul?" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.

"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut
luulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä,
tunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten
ollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa,
silvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin
vain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin
vihollisten keskellä."

"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?"

"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra
de Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon
taistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi
prinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon.
Siihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita
rakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de
Longuevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän
lähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen", lisäsi Raoul katsoen
kreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, "sillä
minä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen."

Atos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi
nuorukainen ollut tyttönen.

"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul", hän lausui; "sinulla on
herttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen
prinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt
kahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle."

"Oi, kreivi", huomautti Raoul pikaisesti, "te johdatte mieleeni seikan,
jonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen
majesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen,
joka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja
ilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja
aikoo tulla luoksenne."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin
sujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän
oli englantilainen."

"Vai niin!" äännähti Atos.

Hän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen
katsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi
puoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.

"Loordi Winter!" huudahti kreivi.

"Atos, hyvä ystävä!"

Ystävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin
käsiin ja sanoi häntä tähystellen:

"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen
iloinen."

"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne
lisää pelkoani."

Winter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä
kahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli
joitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.

"Nyt, kun olemme yksiksemme", virkkoi Atos, "puhukaamme teistä."

"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä", vastasi Winter. "Hän on
täällä."

"Kuka?"

"Myladyn poika."

Jälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen
kaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja
sanoi sitten tyynesti:

"Tiedän sen jo."

"Tiedättekö sen?"

"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne
ilmoittamaan minulle hänen tulostaan."

"Grimaud siis tunsi hänet!"

"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi."

"Béthunen pyöveliä!" huudahti Winter.

"Te siis tiedätte sen?" kummeksui Atos vuorostaan..

"Mies lähti luotani vastikään", kertoi Winter; "hän ilmaisi minulle
kaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet
häntä lapsena äitinsä kanssa!"

Kaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä
vaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille
toiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa
muuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.

"Mitä pelkäätte?" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa
vaistomaista säikkyä; "emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies
ammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa
purkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa
talttunut."

Winter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.

"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?" hän sanoi.

"Joutavia!" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; "se on toisessa
polvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut
meitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin
varrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten
jo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?"

"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan
hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan
kuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä:
minä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne
pidän aina arvossa -- kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen
kannattajiin!"

"Herra d'Artagnan on palveluksessa", vastasi Atos, "hän on soturi,
hänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen
on elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet,
mylord, ovat harvinaisia Ranskassa."

"Voi", huudahti Winter, "minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin
hän! Mutta palatkaamme teihin."

"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen
kertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord."

Winter nousi seisaalle ja syleili Atosta.

"Kiitos, kreivi!" hän sanoi; "kiitos tästä riemullisesta tiedosta!
Näette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole
mazarinilainen -- sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta
sallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?"

"Mitä tarkoitatte vapaalla?"

"Ettehän liene naimisissa?"

"En, en suinkaan", vastasi Atos hymyillen.

"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja
miellyttävä..."

"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä."

"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo."

"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?"

"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?"

"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä,
toisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on
kysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai
frondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi."

"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?" kysyi loordi Winter.

"Ei", vastasi Atos, "herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä
käsityksiini."

"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan
ystävänne kanssa?"

"Kyllä, milloin vain haluatte."

"Onko hän yhtään muuttunut?"

"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki."

"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet
luopumaan kaikista suurista yrityksistä?"

"Päinvastoin", kertoi Atos hymyillen, "hän ei ole koskaan ollut enempää
muskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen
Galaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?"

"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla.
Mutta kun luulette voivanne vastata hänestä..."

"Kyllä, niinkuin itsestäni."

"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen
Louvre-sillalle?"

"Ahaa", huomautti Atos hymyillen, "teillä on kaksintaistelu?"

"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin
ottavan osaa."

"Minne lähdemme, mylord?"

"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt
minua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi."

"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?"

"Minä tunnen teidät, minä."

"Arvoitus kerrassaan!" virkkoi Atos; "mutta mitäpä siitä, -- koska te
tiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko
illastaa kanssani, mylord?"

"Ei, kiitos, kreivi!" kieltäysi Winter; "tunnustan, että tuon nuoren
miehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin.
Mikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän
tänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies
kammoksuttaa minua, kreivi, -- hän ennustaa meille veristä
tulevaisuutta."

"Mitä hän Englannissa hommailee?"

"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia."

"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen
äitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia."

"Hän vihaa kuningasta."

"Kuningastako?"

"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut
häneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä."

"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?"

"Mordaunt."

"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään
Ranskassa."

"Munkin valepuvussa, sanotte?"

"Niin, ettekö sitä tiedä?"

"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi."

"Siitä syystä ja sattumalta -- Jumala minulle antakoon anteeksi, jos
tulen puhuneeksi syntisesti -- hän joutui ripittämään Béthunen
pyöveliä."

"Silloin arvaankin kaikki -- hän on Cromwellin lähettämä."

"Kenen luo?"

"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty --
kaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!"

"Mutta yö on hyvin pimeä", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan
levottomamman kuin tämä halusi ilmaista, "ja teillä ei kenties ole
lakeijoita saattueenanne?"

"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen"

"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois -- ottakaa muskettinne ja
kutsukaa tänne varakreivi."

Blaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain
talonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli
ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle
nimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.

Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.

"Varakreivi", sanoi Atos, "sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä
salli kenenkään lähestyä häntä."

"Voi, kreivi", sanoi Winter, "miksi luulettekaan minua?"

"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia", vastasi Atos, "ja
jolle varakreivi saa näyttää tietä."

Winter puristi hänen kättänsä.

"Grimaud", käski Atos, "asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia."

Grimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan
kaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.

"Huomiseen, kreivi", sanoi Winter.

"Niin, mylord."

Pikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia
vapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin
miehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony
vilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan
siitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.

Winter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.

Grimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu
toisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle,
kolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.

He palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät
keksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän
Guénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla
nähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa.
Hän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli
varjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena
tunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä,
ja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.

Seuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä,
kun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli
vastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.

"Jo jalkeilla, Raoul?" sanoi kreivi.

"Niin, kreivi", vastasi nuori mies hieman empien. "En ole nukkunut
hyvin."

"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?"
kysyi Atos.

"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää
teidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta..."

"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?"

"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan
nyt lähteä."

Atos hymyili.

"Minne siis -- ellei se ole salaisuus, varakreivi?" hän tiedusti. "Sinä
olet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja
niillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle
mitään sanomatta."

"En koskaan, kreivi", vastasi Raoul; "niin kauan kuin minulla on onni
pitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta,
joka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän
Bloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?"

"En suinkaan", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; "en, minä en
naura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on
aivan luonnollista."

"Sallitte sen siis?" huudahti Raoul ilahtuneena.

"Tietysti, Raoul."

"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?"

"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa
sinulle iloa?"

"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!" huudahti nuori mies, ja hän
liikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.

Atos avasi hänelle sylinsä.

"Saan siis lähteä heti?"

"Milloin tahdot, Raoul."

Raoul astui kolme askelta ovelle päin.

"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi", virkkoi hän sitten pysähtyen,
"nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille
tuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin
suopea minua kohtaan."

"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä,
Raoul?"

"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää."

"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako
herttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda
säädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin."

"Molemmatko, kreivi?" kummeksui Raoul.

Toisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.

Atos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen
huutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.

"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut", hän ajatteli päätänsä
pudistaen; "mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen
luonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta
tyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä
on muuta rakkautta?"

Ja Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun
näin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä
ajatellessaan unohti kaiken muun.

Kello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.

Kun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame
de Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi
de la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen
suuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.

"Sanokaa herttuattarelle", vastasi Atos, "että herra varakreivi juuri
nyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin."

Annettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään
Raoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.

Tarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan
hullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.



NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Taaskin apua pyytävä kuningatar


Heti aamulla oli Atos lähettänyt kirjeen Aramiille hänen
valmistautuakseen, viejänä Blaisois, ainoa hänen käytettäväkseen jäänyt
palvelija. Blaisois tapasi Bazinin juuri kun tämä veti ylleen
pedellinkaapua, sillä hänellä oli sinä päivänä palvelusvuoro
Notre-Damessa.

Atos oli käskenyt Blaisoisin yrittää päästä itse Aramiin puheille.
Yksinkertainen palvelija oli sokeasti totellut saamaansa määräystä ja
siis kysynyt abbé d'Herblayta, ja vaikka Bazin oli vakuutellut, että
hänen herransa ei ollut kotona, oli tavoittelija pysynyt niin
itsepintaisena, että Bazin kerrassaan ärtyi. Blaisois, joka näki
Bazinin kirkollisessa asussa, ei ollut millänsäkään tämän kiertelystä
ja pyrki kaikin mokomin sisälle, koska hän arveli, että hänen
puhuttelemallaan henkilöllä oli kaikki asuun kuuluvat hyveet, etenkin
kärsivällisyyttä ja kristillistä rakkautta.

Mutta Bazin oli aina muskettisoturin lakeija, kun hänen isot silmänsä
tulistuivat. Hän sieppasi luudan ja hosui tunkeutujaa sen varrella,
hokien:

"Sinä olet häväissyt kirkkoa, mies, olet häväissyt kirkkoa,"

Harvinainen melu sai Aramiin varovasti raottamaan makuuhuoneensa ovea.

Bazin asetti silloin kunnioittavasti luudan ylösalaisin pystyyn
niinkuin oli nähnyt Notre-Damessa sveitsiläissoturin menettelevän
piilukeihäällä, ja luoden nuhtelevan silmäyksen tähän kerberokseen otti
Blaisois kirjeen taskustaan ja ojensi sen Aramiille.

"Kreivi de la Fèreltä?" sanoi Aramis; "hyvä on."

Sitten hän vetäysi huoneeseensa edes kysymättä metelin syytä.

Blaisois palasi nolona Kaarle Suuren ravintolaan. Atos tiedusti
häneltä, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja Blaisois kertoi
silloin seikkailunsa.

"Sinua nautaa", sanoi Atos nauraen, "et siis ilmoittanut tulleesi minun
lähettämänäni?"

"En, monsieur."

"No, mitä sanoi Bazin kuullessaan, että olit minun palveluksessani?"

"Ka, monsieur, hän pyyteli kaikin tavoin anteeksi ja pakotti minut
juomaan kaksi lasillista peräti hyvää muskattiviiniä, johon sain kastaa
kolme tai neljä oivallista korppua; mutta hiivatin raju hän kuitenkin
on. Sellainen pedelli! Hyi sentään!"

-- Hyvä, -- ajatteli Atos, -- kun Aramis kerran on saanut kirjeeni,
saapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.

Ainiaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän
tapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.

He odottivat kymmenisen minuuttia.

Loordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.

"Kärsivällisyyttä", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin;
"kärsivällisyyttä -- tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja
tervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis."

Hän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen
pitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka
heti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen
askeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista
rippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis
häntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.

Ja pian ilmestyi hän odottajien luo.

On arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä
sydämellisimmin.

"Minne menemme?" tiedusti Aramis; "onko kysymys tappelemisesta, hitto
vieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan
haetuksi kotoa."

"Ei", vastasi Winter, "me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin
kuningattaren puheille."

"Kas, sepä hauskaa!" virkkoi Aramis; "ja mikä on tämän käynnin
tarkoituksena?" kuiskasi hän Atokselle.

"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään
meiltä jotakin todistusta."

"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?" tuumi Aramis. "Siinä
tapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin
saisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään
sellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä."

"Jos niin olisi asian laita", huomautti Atos, "niin ei loordi Winter
olisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä
osansa; olihan hän mukana."

"Se on totta. Menkäämme siis."

Heidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla
olikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen
itse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen
asunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle
kuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet
seinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä
kultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea
ja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei
henkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, -- kaikki tuo oudostutti
heti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion,
survaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle
tätä kurjuutta.

"Mazarin asuu mukavammin", sanoi Aramis.

"Mazarin on melkein kuningas", virkkoi Atos, "ja madame Henriette ei
melkein enää ole kuningatar."

"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos", kehaisi Aramis,
"niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra
Voiture-paran."

Atos hymyili.

Kuningatar näytti odottavan kärsimättömästi, sillä heti kun hän kuuli
liikettä suojamasta makuuhuoneensa ulkopuolelta, näyttäysi hän
kynnyksellä, ottaakseen vastaan hovilaiset, jotka muistivat häntä
onnettomuudessa.

"Astukaa sisälle ja olkaa tervetulleita, hyvät herrat", hän tervehti.

Aatelismiehet astuivat huoneeseen ja jäivät seisomaan, mutta kun
kuningatar viittasi heitä istuutumaan, antoi Atos muille esimerkin
tottelevaisuudesta. Hän oli tyyni ja vakava, mutta Aramis
kuohuksissaan; tämä kuninkaallinen viheliäisyys katkeroitti häntä, ja
hänen katseensa kiintyi jokaiseen uuteen laiminlyönnin merkkiin, mitä
hän huomasi.

"Tarkastelette loistoani?" virkkoi madame Henriette luoden suruisen
silmäyksen ympärilleen.

"Madame", vastasi Aramis, "pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi,
mutta minä en voi salata pahastustani, kun näen, millä tavoin Ranskan
hovissa kohdellaan Henrik neljännen tytärtä."

"Tämä herrasmies ei ole soturi!" sanoi kuningatar loordi Winterille.

"Hän on abbé d'Herblay", vastasi Winter.

Aramis punastui.

"Madame", hän selitti, "olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole
milloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani
on vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen
muskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa
joutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet,
mutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi
palvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä."

"Chevalier d'Herblay", pitkitti Winter, "on niitä kuningas Ludvig
kolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut
teidän majesteetillenne."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on
teidän majesteetillenne niin tuttu."

"Hyvät herrat!" lausui kuningatar, "minulla oli joitakuita vuosia
sitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni
viittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa
ympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni
pelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi
Winter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi,
messieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni."

"Siinä on kylliksi, madame", vastasi Atos kumartaen syvään, "mikäli
kolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne."

"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua", jatkoi hän. "Minä en
ainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä
onnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin
herttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina
kunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni,
kuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon
teille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa
toivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän
lähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!"

Atos ja Aramis estelivät.

"Lukekaa", toisti kuningatar.

Atos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi,
suotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.

"No niin?" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.

"Hän on kieltäytynyt", sanoi kuningatar.

Ystävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.

"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?" kysyi Atos.

"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?" sanoi
kuningatar liikuttuneena.

"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra
d'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit."

"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!" huudahti kuningatar
kiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan
hänelle: "Enkö mennyt takuuseen heistä?"

"Mutta te, monsieur?" virkkoi kuningatar Aramiille.

"Madame", vastasi tämä, "kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa
kuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava
teidän majesteettianne", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken
nuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, "silloin riennän kreivin
edelle."

"No niin, messieurs", puheli kuningatar, "koska todellakin tahdotte
omistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle
valtiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on
muutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää
menettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee,
vaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen
luotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon,
kenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään:
lähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen,
suojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä
kotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa
vaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen
hyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi
teistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä
kaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon
kautta taivaan!"

Ja kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta
kohti.

"Madame", sanoi Atos, "milloin lähdemme?"

"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.

"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee
liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli
sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme
niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me
kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."

"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on
ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen
vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi
rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille
hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle
ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette
pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä
jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että
kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää
odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä
hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne,
pitää minunkin vuorostani palvella teitä."

"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän
majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."

"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta
palveltavaa kuin teidän majesteettinne."

Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti
hiljaa Winterille:

"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa
teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne
jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta
livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon
näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten
kuninkaita."

Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa
käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut
Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille,
jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että
sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.

Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.

"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme
herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla
Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin
pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran
kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."

Aatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti
Saint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.

"No niin", virkkoi nyt Aramis, "mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?"

"Tukala, hyvin tukala asia", vastasi Atos.

"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?"

"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä
d'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin
avulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita.
Tukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme
itseämme."

"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa", sanoi Aramis.
"Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki
oluenjuojat."

"Olisiko siis parempi jäädä tänne", muistutti Atos, "ja joutua
kyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme
avustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua,
Aramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme
sankareina; valinta on helppo."

"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka
tiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi,
veikkonen: onko sinulla rahoja?"

"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää
ennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä
viitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa
mukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen
pistolin vaiheille. Entä sinulla?"

"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen
kaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on
loordi Winter rikas."

"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen
tulonsa."

"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa", toivotti Aramis.

"Nyt kaipaan d'Artagnania", sanoi Atos.

"Niin pullea massi!"

"Niin osuva säilä!"

"Houkutelkaamme heidät mukaan!"

"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa
ketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme,
jos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko
siitä."

"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi
hommaa."

"Ovatko ne mahdollisia lykätä?"

"Hitto, täytyyhän!"

"Mitä puuhia ne ovat?"

"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla
madame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan
kummallisen sävyn."

"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten
välillä!"

"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten.
Hän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa
tuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt
omaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori --
niin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni
ikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on
rettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu
siitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku
porvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman
näyttämään toiselta."

"Ja minä luulen, hyvä Aramis", huomautti Atos tyynesti, "että se saisi
vain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä
mieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan
itsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän
frondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet,
ei ole edellistä tärkeämpi..."

"Kyllä se on hyvin tärkeä."

"Suoriudu siitä siis heti."

"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä
hyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla."

"Ymmärrän", sanoi Atos hymyillen, "keskiyöllä."

"Jokseenkin."

"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi,
ja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä
puolustus esitettävänä."

"Niin, jos palaan."

"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan?
Ole toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää
kaksikymmenvuotias, veikkonen."

"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa
olisinkin!"

"Niin", sanoi Atos, "silloin sinä kait hulluttelisit peräti
teikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on
pari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua
kahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua
illalliselle kello seitsemäksi?"

"Se käy laatuun; minulla taasen", vastasi Aramis, "on kaksikymmentä
vieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä."

Niin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de
Vendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen
käyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:

    Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle.
    Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei
    minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni
    sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.

    Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä
    häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet
    kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla
    osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää
    pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä
    sinulle.

    Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin
    asti tai kenties ainiaaksi!

Blaisois sai viedäkseen kirjeen.

Aramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan
vanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli
nyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.

"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti", sanoi hän, "että me teemme
väärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan
hyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille."

"Se on jo suoritettu, veikkonen", vastasi Atos. "Olen pitänyt huolta
siitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta."

"Sinä olet ihailtava, kreiviseni", kiitti Aramis; "ajattelet kaikkea."

"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?"

"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin
siitä, että tulen poistuneeksi Pariisista."

"Minä samaten", virkkoi Atos. "Olen vain pahoillani, että sain
ainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on
niin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme."

Illallisen loppupuolella palasi Blaisois.

"Monsieur", hän ilmoitti, "tässä on vastaus herra d'Artagnanilta."

"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!"
ärähti Atos.

"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut
takaisin ja antoi minulle tämän."

Ja hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja
helisi käsissä.

Atos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului
seuraavasti:

    Hyvä kreivi!

    Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi,
    ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme
    ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen
    saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan
    pahoin, minä pyydän.

    Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme,
    niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi
    suoriutuu kaikesta.

    Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.

    On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa
    poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole
    sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa
    säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin
    sellaisesta pojasta.

                                          Veikkosi d'Artagnan.

    J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria
    sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.

Atos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta
hän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen,
Mazarinin puoluelaisenakin.

"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan", sanoi Aramis
tyhjentäen pöydälle kukkaron, "kaikki Ludvig kolmannentoista
rintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö
ne vai lähetätkö takaisin?"

"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä
hyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava
vastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle."

"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No,
lähdemmekö nyt matkalle?"

"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?"

"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi,
niinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta."

"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun
minulla jo on Grimaud."

"Oivallista", vastasi Aramis.

Samassa ilmestyi Grimaud ovelle.

"Valmista", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.

"Taipaleelle siis", sanoi Atos.

Hevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja
lakeijat noudattivat esimerkkiä.

Laiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä
vastaan.

"Voi, monsieur", huohotti Bazin. "Jumalan kiitos, että ehdin perille
ajoissa!"

"Mikä on hätänä?"

"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen
olevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen
lähtöänne."

"Hyvä!" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; "mitä tämä
merkitsee?"

"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje."

"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin
ritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä."

"Kuinka voit nyt lukea?" kysyi Atos. "Onhan pimeä kuin säkissä."

"Odottakaa hiukan", sanoi Bazin.

Ja hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana
sytyttää kynttilöitänsä.

Vahapuikon loimussa luki Aramis:

    Hyvä d'Herblay!

    Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi
    de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen
    kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi
    lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia,
    vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi
    takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos
    tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin
    linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta
    livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi,
    että sinä et huolisi suuremmasta erästä.

    Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère
    väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka
    pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä
    tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.

    Minä olen, kuten toivoakseni et epäile, uskollinen ystäväsi

                            Du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.

"No, mitäs tästä sanot?" kysyi Aramis.

"Sanon, hyvä d'Herblay, että olisi melkein jumalatonta epäillä
kaitselmusta, kun ihmisellä on sellaisia ystäviä."

"Siis?"

"Siis jaamme Portoksen pistolit, niinkuin jo tasasimme d'Artagnanin
louisdorit."

Jako toimitettiin Bazinin vahapuikon hohteessa, ja ystävykset lähtivät
ratsastamaan.

Neljännestunnin kuluttua he olivat Saint-Denisin tulliportilla, missä
Winter odotti heitä.



VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ensimmäinen vaikutelma on aina paras


Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti
Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä
nuoruudenseikkailujaan.

"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle,
missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa,
"niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan,
Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"

"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin
värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio,
jolla luulin loppuni tulleen."

Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä
vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän
olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän
lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:

"Makkaroita."

Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt
yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna
jostakusta muusta.

Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana
ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio
kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei
vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.

Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:

"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme
epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon,
jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä
odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen
ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja
tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on
lähtövalmiina."

Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä
myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun
molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan
askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.

Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat
söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka
olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin
satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa.
Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli
aikapäiviä ollut tarpeeton.

Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.

Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee
matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien
ohikulkijain huomiota.

He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi
panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin
saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes
takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän
puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova
halu puhutella heitä.

Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen,
että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri
värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen
ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti
heilahteleva pitkä miekka.

Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku
venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu
ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.

"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.

"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla
ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan
nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska
viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."

"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."

Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan
kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria
mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään
liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua
pelkästä sattumasta.

"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti,
"suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai
ainakin olevanne vieraita Boulognessa."

"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä
kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"

"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle,
onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"

"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.

"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että
puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana
saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten
avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."

"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.

"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."

"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.

"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.

"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."

"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"

"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi
kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."

"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja..."

"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de
Richelieun aikoina, -- hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti
satamat."

"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis,
seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.

"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin
lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen
mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"

"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli
sinua."

"Tehdä riitaa?" sanoi Atos.

"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?"

"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö
saattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun
tunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään
sitä nuorta miestä ihan läheltä."

"Minkätähden?"

"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa
asiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi."

"No?"

"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?"

"Rumuuden vai kauneuden puolesta?" kysyi Aramis nauraen.

"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista."

"Hiisi vieköön!" huudahti Aramis; "sinä saat minut ajattelemaan sitä.
Ei, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja
miettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet
ja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan
tottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä ... hän on joku myladyn
heimoa."

"Sinä naurat, Aramis?"

"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä
vastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen
tielläni."

"Kas, tuolla tulee Winter!" huudahti Atos.

"Hyvä", sanoi Aramis; "nyt puuttuisi vain, että joutuisimme
odottelemaan lakeijoitamme."

"Ei", huomautti Atos, "minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen
päässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista
Grimaudin. Tony kantaa muskettejamme."

"Lähdemme siis merelle tänä iltana?" kysyi Aramis, luoden silmäyksen
länttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt
jälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.

"Luultavasti", vastasi Atos.

"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta
vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä
vaaruminen ... tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta
mieluisampi."

Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka
ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.

Aramis kääntyi mukaan.

"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten
kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he
katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee
taaksensa?"

Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja
lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.

"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin
hengästyksissä?"

"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi
tullessani..."

Ja hän kääntyi taas katsomaan.

Atos katsoi kumppaniinsa.

"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja
tuolla on purtemme ankkurissa -- näettekö sen täältä? Soisinpa jo
olevani ulapalla."

Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.

"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"

"Ei, olen vain hajamielinen."

"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.

Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi
lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen,
ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.

Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa
yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä,
ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta,
tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.

Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren
miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- oliko hän todellakin vakooja ja
aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?

Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras
sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti
menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten
näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.

-- Meitä hän varmasti tavoittelee, -- tuumi Atos, -- mutta menkäämme
kuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.

Atos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan
miehen soutamana.

Nuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen
edellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman
satamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse.
Hänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen
yläpuolella, tämän soluessa ohitse.

"Mutta, hitto vieköön", sanoi Aramis Atokselle, "tuo nuori mies on
selvästi vakooja!"

"Mikä nuori mies se on?" kysyi Winter kääntyen katsomaan.

"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä,
odottaen nyt tuolla -- katsokaa!"

Winter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa
pikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies
seisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.

"Hän se on", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, "hän
se on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt."

"Kuka hän?" kysyi Aramis.

"Myladyn poika", vastasi Atos.

"Munkki?" huudahti Grimaud.

Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä
alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä
reunalta.

"Niin, minä se olen, setä, -- minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin
kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."

Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei
kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni,
sävy ja asento.

Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen
otsallaan.

"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika,
kuten hän itse sanoi!"

"Voi, niin!" mutisi Winter.

"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.

Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti
Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka
seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.

"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.

Atos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.

"Hiisi sinut vieköön!" huudahti Aramis. "Olin saanut niin varman
tähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa."

"Se riittää, että olemme surmanneet äidin", huomautti Atos kumeasti.

"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, -- meille
tai niille, jotka olivat meille rakkaita."

"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään."

Grimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui
nyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.

Nuori mies puhkesi ivanauruun.

"Vai niin, te siellä olettekin", huusi hän, "te tosiaan, ja nyt tunnen
teidät."

Tuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas
ulapalle.

Aramis värähti.

"Ole levollinen", sanoi Atos. "Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!"

"Kyllä", vastasi Aramis, "mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen
sedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta
veljenpojastaan."

Winter vastasi vain huokauksella.

"Kaikki olisi silloin ollut selvänä", jatkoi Aramis. "Voi, pelkään
toden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään
tyhmästi!"

Atos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.

"Milloin astumme maihin Englannissa?" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä
ei kuullut eikä vastannut.

"Kuulehan, Atos", esitti Aramis, "kenties olisi vielä aika. Katso, hän
seisoo yhä samalla paikalla."

Atos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle
ilmeisesti kiusallinen.

Kostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin
sädekehän hänen ympärilleen.

"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä
etsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.

"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä
kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien
ajatustensa kanssa.

"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen
täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin
vastoin tullut tänne edellämme."

"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä
kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista
voimaa vastaan.

"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en
antanut sinun toimia."

"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos
siihen kykenisin."

Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.

Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi,
ja vene asettui aluksen kupeelle.

Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella.
Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja
tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti,
missä aiottiin nousta maihin.

Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen
kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.

Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän
viimeisen uhkauksen:

"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!"



KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Te Deum Lensin voiton johdosta


Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan
aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun
hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti
esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli
sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin
kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja
espanjalaisilta.

Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin
kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset,
joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian
puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että
vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta
saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa
tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina
viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu
taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin
hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, --
voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, -- että nuori
kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:

"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"

Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka
ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana
iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie
ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin
vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.

Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että
seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin
vastasaadun voiton johdosta.

Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon;
kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen
tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se
teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa
juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon
tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden
täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet
juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona
porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen
tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.

Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä
nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota
vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen
katselemisestaan.

Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa
ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja
ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin
kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen.
Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään
uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.

Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin
ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle
rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten
välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista
Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset
katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa
ja näkemään loistavia univormuja.

Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli
pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko
päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut
sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.

Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin
siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle
päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun
toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen
katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli
frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin
pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan,
olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka
Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi
evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli
Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin
nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt
kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet
paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla
pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin
katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti
päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.

Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme
kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista
päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig
XIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä,
parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle
valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai
samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita
värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun
mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea
ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja
tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.

Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo,
saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena
ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui
hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja
siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä
suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä
hyvän jäljittelyn harrastajilta.

Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti,
ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja
komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen
Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka
varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut
murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa
toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin
harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen
aamiaisensa.

Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä
parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä
tuli avaamaan.

"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole
Notre-Damessa?"

"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä
sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto,
ja herra Bazinin luvalla -- tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti
Nanette? -- tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."

"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"

"Tahdon puhutella häntä itseään."

"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."

"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä
paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.

Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti
perässä.

"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"

"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko
kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut
kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan,
tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."

Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän
erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä
hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.

"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on
kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä?
Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että
kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"

Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä
välissä.

"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte
kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan
luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko
pahaksenne."

"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi.
Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville
lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli
tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."

"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän
ihan erityisesti aprikooseista."

Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli
kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu
oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua,
kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen
ympärillä.

Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian
muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta
kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta
käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos
olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja
tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen
aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa
koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian
kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen
oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä.
Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä
ihaillenkin.

Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti
sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan
tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili
kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät
kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa.
Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset,
arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.

"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.

Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä
jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään
tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.

Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen
Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui
hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.

Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla
koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan
tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat
saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon
raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi
kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti
sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.

Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että
kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja.
Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon
kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan
reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan,
kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin
olisi hän itse ollut sitä avustamassa.

Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan
Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille
antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:

"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi
Saint-Christophe-kadulle.

Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä
huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa
päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.

Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä,
virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut
Brousselin ulko-ovelle.

Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen
edustalle.

Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.

"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.

"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet
omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen
osaa erinomaisesti käyttää.

"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.

"Kyllä, monsieur."

"Missä huonekerrassa hän asuu?"

"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."

"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"

"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee
ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä
kello on kaksitoista."

"Hyvä!" sanoi Comminges.

Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että
herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä.
Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.

Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen
puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa
päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut
ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de
Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.

Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata
oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä
perhepiiriä.

Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä
tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.

Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten
kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti
kärsimättömästi selitystä upseerilta.

"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."

"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"

Hän ojensi kätensä.

"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti
Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun
neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan
seuraatte minua heti."

Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti
kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa
järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli
kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières
liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla
huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti
katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt
malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys,
niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.

"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on
toteltava."

"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä
tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."

"Mahdotonta", epäsi Comminges; "määräys on selvä ja heti
toimeenpantava."

"Mahdotontako!" huudahti Louvières; "varokaa ahdistamasta meitä
epätoivoon, monsieur!"

"Mahdotontako!" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.

Comminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat
silmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.

"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena", sanoi Broussel, "minä pyydän."

"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, -- köyhän kansan
tuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin...
Menettekö tiehenne?" hän tiuskasi Commingesille.

Comminges hymyili.

"Kuulkaa nyt, monsieur", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, "vaientakaa
tuo nainen ja seuratkaa minua."

"Minutko vaiennettaisiin! minut!" ärjyi Nanette; "jopa jotakin! Siihen
tarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen!
Saattepa nähdä."

Ja muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla
äänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:

"Apua! Isäntäni vangitaan -- parlamenttineuvos Broussel vangitaan!
Apua!"

"Monsieur", tiukkasi Comminges, "selittäkää heti kantanne: totteletteko
vai aiotteko vastustaa kuningasta?"

"Tottelen, tottelen, monsieur", huudahti Broussel yrittäen irroittautua
tyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli
hädin hallittavissa.

"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa", vaati Comminges.

"Vai akka!" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin,
pidellen kiinni ikkunan puitteista:

"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana!
Auttakaa!"

Comminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet
taamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa
luikkausta:

"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra
Broussel kuristetaan!"

Se oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori
Nanette uusin voimin säestää häntä.

Ikkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä
riensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana
parvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu.
Friquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.

"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!" huikkasi hän; "vaunuissa on
kaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa."

Väkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista,
jotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi,
kaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.

"Näettekö niitä?" kirkui Friquet; "näettekö niitä? Siinä ne ovat!"

Ajaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti
kivusta.

"Sinua ajajan paholaista!" ärjäisi Friquet; "sekaannutko sinäkin
jupakkaan! Maltahan!"

Ja hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa
kaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.

Kaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen
johdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia.
Kaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten
survaisuilla.

Meteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta
tulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten
peloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet
työnnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he
olivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten.
Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa:
"kuninkaan nimessä!" -- mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa
väenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta
huutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään
sotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden
odottamatonta apua kaartilaisille.

Ratsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja
hän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten
kaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa
vasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista
pistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella
lyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.

Kymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon
yrityksiä.

Silloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.

"Särkekäämme vaunut!" kiljuttiin väkijoukosta.

"Apua!" kirkui vanha palkoillinen.

"Murhaa!" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella
heltiävällä.

"Kuninkaan nimessä!" karjui Comminges.

"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!" uhkasi Raoul;
tuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa
kärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet
kuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.

Raoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen
mukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut
pikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka
johtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun
lähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan:
"kuninkaan nimessä!" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: "palvele
kuningasta" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka
kaartilaisia rääkättiin.

Comminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen
perässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti
Commingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges
kohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat
kasvot toisen huonekerran ikkunassa.

"Hyvä on, monsieur", äännähti Comminges, "saatte kuulla minusta!"

"Samoin te, monsieur", vastasi Louvières, "ja silloin näemme, kumpiko
puhuu äänekkäämmin."

Friquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan
päihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.

"Kuolema upseereille! kuolema!" karjui väkijoukko.

Syntyi raju sekasorto.

"Vielä askel", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta
vaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa
vasten, "vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda
hänet elävänä tai kuolleena -- vien hänet kuolleena, siinä kaikki!"

Kajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä
rukoilevasti metelöitsijöitä kohti.

Väkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen
upseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta
vetäydyttiin pois tieltä.

Comminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja
käski toisten sulkea vaununovet.

"Aja palatsiin", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin
elävä.

Tämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta
rantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi,
tukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin,
sillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi
jakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien
reunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala
ja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä
väenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti
joitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku
kuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin
ääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy
esille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: "kuolema, kuolema
kaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!" pauhasivat yli kaiken tämän
melun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin
kasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että
tajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän
näki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan
häneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges
raivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään,
kun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli
hukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla
revityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti
pitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon
survaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi
ja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet
syliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.

"Taivaan vallat!" huudahti upseeri; "ovatko ne murhanneet hänet? Siinä
tapauksessa heidät paha perii!"

Ja hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena
ja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli
pakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.

"Herra d'Artagnan!" mutisi Raoul.

"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle,
kuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!" huusi hän
kohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä
että eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät
olleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. "Muistakaakin
lakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon!
Tähdätkää..."

Se käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että
d'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.

"Kiitos, d'Artagnan!" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos
kumoutuneiden vaunujen ovesta; "kiitos, nuori aatelismies! Nimenne,
ilmoittaakseni sen kuningattarelle?"

Raoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen
korvansa lähelle.

"Vaikene", hän neuvoi, "ja anna minun vastata."

Sitten hän kääntyi Commingesiin.

"Älkää menettäkö aikaa, Comminges", hän sanoi; "astukaa ulos vaunuista,
jos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot."

"Mutta mitkä?"

"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat
luullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan
palvelukseen."

"Hm", arveli Comminges, "ties hänet."

"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin
kuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne
vapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut."

Ja jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:

"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!"

Nuori mies katseli häntä ihmeissään.

"Hyvä, minä juoksen", päätti Comminges, "ja jos he palaavat, niin
ampukaa."

"Ei, ei", vastasi d'Artagnan; "päin vastoin, älköön ainoakaan
hievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian
kalliisti maksettava."

Comminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja
kiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan
ulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.

Mutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista
toisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen,
puhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.

"Lähtekää!" käski d'Artagnan. "Ottakaa kymmenen muskettisoturia
saattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi;
lähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de
Commingesin matkaan!"

Määrätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti
liikkeelle.

Vaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen
tuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset
kadut.

Pamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.

"Eteenpäin!" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja
pureskellen viiksiään.

Ja hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä
väenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa
mies jäi paikalleen, musketti kädessä.

"Haa!" huudahti mies; "sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet!
Maltahan!"

Ja hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni
häntä.

D'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti
katkaisi hänen hatustaan töyhdön.

Esiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli
yksinään yrittänyt pidättää myrskyä.

D'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa
pitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka
oli ratsastanut nurin.

"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään
hänet Cocatrix-kadulla, "säästäkää häntä -- hän on vangitun poika!"

D'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.

"Kas, vai hänen poikansa!" hän sanoi; "se muuttaa asian."

"Monsieur, minä antaudun", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun
muskettinsa upseerille.

"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin,
ja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen."

Tätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen
kaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.

"Kautta sieluni", sanoi d'Artagnan Raoulille, "jopa olikin aika sinun
pysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti
katunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli."

"Voi, monsieur", vastasi Raoul, "sallikaa minun kiittää teitä sekä
nuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä
kuolemaa teidän tullessanne."

"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella." Hän
otti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista
viiniä. "Juo tästä pari kulausta", hän sanoi.

Raoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.

"Ystäväiseni", esti d'Artagnan, "siitä asiasta puhumme toisella
kertaa."

Nähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin
Pont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo
tulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat
kulkuaan.

Muskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta
puolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut
Commingesille.

"Hoi!" huusi d'Artagnan näille; "onko mitään uutta tapahtunut?"

"Ka, monsieur", vastasi kersantti, "niiltä meni vaunut vielä kerran
hajalle; ihan se on kirottu peli."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Niitä patuksia!" sanoi hän; "vaunuja valitessa on katsottava, että ne
ovat tukevat -- sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia
vankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä."

"Mitä käskette, herra luutnantti?"

"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin."

"Te siis lähdette kotiin yksin?"

"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?"

"Mutta..."

"Menkää!"

Muskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken
Raoulin kanssa.

"Tunnetko kipua?" hän kysyi tältä.

"Kyllä tunnen, monsieur -- päätäni jumottaa ja kuumottaa."

"Mikä siis onkaan päähän tullut?" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua.
"Kas vain, ruhjevamma!"

"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni."

"Senkin riiviöt!" tuumi d'Artagnan. "Mutta sinulla on kannukset --
tulitko siis ratsain?"

"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja
hevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!"

Samassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet,
joka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja
luikaten:

"Broussel! Broussel!"

"Hei! Seis, vintiö!" huusi d'Artagnan; "tänne se hevonen!"

Friquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti
pitkittää ratsastustansa.

D'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta
hän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi
sieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.

Friquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin
liikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.

"Kas, tekö siinä, herra upseeri!" hän huudahti lähestyen d'Artagnania;
"olipa hyvä, että tapasin teidät."

D'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku
tarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.

"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli", hän virkkoi; "tules tänne."

"Niin, minä se olen, herra upseeri", vastasi Friquet mielistelevästi.

"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai
tarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?"

"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!" huudahti Friquet. "Hain
aatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, -- komeata nuorta ritaria,
urhoollista kuin Caesar..."

Nyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.

"Hei, mutta ellen erehdy", hän jatkoi, "hän onkin tuossa! Monsieur,
ettehän unohda poikaa?"

Raoul pisti käden taskuunsa.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi d'Artagnan.

"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle", vastasi Raoul ottaen taskustaan
kultarahan.

"Kymmenen potkua hän ansaitsee", sanoi d'Artagnan. "Tiehesi, lurjus,
äläkä unohda, että minulla on osoitteesi!"

Friquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi
yhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi
sinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen
suuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin
suojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.

Pitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta
kun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen
ripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina
tieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä
vastaan.

Seikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.

Sievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja
tuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin
poistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.

D'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun
ei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.

"No, tuokaa viiniä!" käski d'Artagnan.

Viinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan
silmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:

"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?"

"Olen toki", vastasi Raoul; "nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni.
Enkö ole puoltanut kuningasta?"

"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?"

"No, kreivi de la Fère itse."

"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta,
vaan Mazarinia, mikä on aivan toista."

"Mutta, monsieur..."

"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin,
jotka eivät sinuun kuuluneet."

"Kuitenkin te itse..."

"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä.
Sinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, --
sinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka
tekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä
toki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi."

"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?"

"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä
olethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan;
usko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni",
lisäsi d'Artagnan, "etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut."

"En käsitä teitä, monsieur", sanoi Raoul.

D'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja
ojensi sen Raoulille.

Nuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.

"Voi, hyvä Jumala", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit,
kyynelten kostuttamat silmänsä, "kreivi on siis lähtenyt Pariisista
minua tapaamatta?"

"Hän matkusti neljä päivää sitten", ilmoitti d'Artagnan.

"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu
hengenvaaraan."

"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa
liikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole
vastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?"

"Oi, en, herra d'Artagnan", vakuutti Raoul; "te olette niin urhea
aatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!"

"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua,
kunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein
innokkaaksi."

"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?"

"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de
Longuevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista
niin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi
herra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille."

"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään."

"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas", jatkoi d'Artagnan kääntyen
avautuvaa ovea kohti, "tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin
vaattein."

"Niin kyllä", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, "mutta vastavuoroon
olen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää
minulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!" pitkitti jättiläinen
rauhallisesti: "mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden
nupilla... Tilkka viiniä, d'Artagnan!"

"Sen sinusta kyllä uskon", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen
lasin reunoja myöten; "mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi."

Portos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja
pyyhittyään viiksensä hän kysyi:

"Mistä niin?"

"No, katsohan", selitti d'Artagnan, "tässä on herra de Bragelonne, joka
tahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain
hänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!"

"Hiisi vieköön!" virkkoi Portos; "mitä sanoisikaan sen kuullessaan
holhooja?"

"Siinä kuulet!" keskeytti d'Artagnan; "frondeile, ystäväiseni,
frondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi."

Ja hän helisytti kukkaroansa.

Sitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:

"Tuletko mukaan, Portos?"

"Minne sitten?" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen
viiniä.

"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille."

Portos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin
ensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi
d'Artagnania.

Raoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt
häntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan
laannut.



SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Saint-Eustachen kerjäläinen


D'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt
Palais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne
edellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia
d'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren
puolueelle.

Heidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui
heille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän
kuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan
kapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.

D'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä
hän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään:
niinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi
varsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän
ei tahtonut masentaa.

Ystävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan
häntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta,
jos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät
senvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä,
revittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.

"Nuo puvut", hän virkkoi, "ovat arvokkaampia kuin useimpien
hoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat
taisteluasuja."

D'Artagnan ja Portos tottelivat.

Itävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan
espanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin.
Broussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti
kaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli
Blancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli
merkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.

Comminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä
yrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun
hän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.

"Kas, madame", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, "tässä on mies,
joka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on
pelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena
kalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä
kuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!"

Muskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties,
satakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut
vielä koskaan puhutellut häntä.

"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te
vaikenette?" sanoi Itävallan Anna.

"Madame", vastasi d'Artagnan, "minulla ei ole mitään sanottavana,
paitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä
en ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän
puolestanne."

"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen", virkkoi kuningatar, "ja jo pitkältä
ajalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen
tunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani."

"Sallikaa minun, madame", huomautti d'Artagnan, "siirtää siitä osa
ystävälleni, -- entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten
minäkin --" hän korosti näitä sanoja --, "joka on tehnyt ihmeitä."

"Hänen nimensä?" kysyi kuningatar.

"Muskettiväessä", vastasi d'Artagnan, "hänet tunnettiin Portoksena", --
kuningatar säpsähti --, "mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du
Vallon."

"De Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Portos.

"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain
ensimmäisen", sanoi kuningatar armollisesti.

Portos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.

Samassa ilmoitettiin koadjutori.

Kuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka
koadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin
suuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin
arkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin
ilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa
letkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.

Notre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli
tapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien
kanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut
peräytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin
koadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota
arkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta
kansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan
kuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi
nyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta,
ennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli
hänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.

Koadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui
vastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko
voitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.

Koadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin
kaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä
pilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat
hyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään.
Hän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon
kykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.

Koadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä,
mutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa
aihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi
silmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän
haltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri
Nogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen,
saadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat
nauramaan.

Kreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään
pelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita
vastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan
liikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.

Marski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja
herra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että
mylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria
kuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.

Tämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt
musertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja
totisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään
lisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.

"Kyllä, madame", vastasi koadjutori; "pyydän teitä ajattelemaan
kahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa."

Kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa.
Koadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan
kardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima,
että se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen
sodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:

"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti
ulos, vai mitä?"

"Kyllä, monseigneur", takasi d'Artagnan.

Sitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:

"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken."

Gondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden
itselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin
polvistumaan eteensä.

"Ah", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, "kiittämätön,
kavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa
äänilajissa!"

Mutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista
iloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut
aikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, -- järkevänä miehenä,
jolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti
koadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn
ja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.

Kotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut
hänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja
säpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut
Louvièresiksi.

Hän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika,
vielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen
kanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli
jättänyt muskettinsa erään ystävän luo.

Koadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti
häntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.

"Hyvä herra Louvières", virkkoi koadjutori, "olkaa vakuutettu siitä,
että minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen."

"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?" kysyi Louvières.

"Sydämeni pohjasta", vastasi Gondy.

"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja
toiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on
kolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua
kardinaali."

Koadjutori hätkähti.

"Ka, puhukaamme avomielisesti", jatkoi Louvières, "ja kääntäkäämme
kortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina,
kuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään
kristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian
kaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista:
olettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani
vihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille
papisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan
teille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on
Pariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra
koadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta."

Koadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.

"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle
suorastaan kansalaissotaa?"

"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy
nyt olla teille tervetullut."

"Vaikka vain", sanoi koadjutori, "mutta käsittänette kuitenkin, että
tämä vaatii mietintää?"

"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?"

"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?"

"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä."

"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua."

"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur."

"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières."

Yksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän
oli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut
asuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja
siis levottomimmista seurakunnista.

Gondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja
toisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien
kokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.

"Seikka on selvä", vastasi koadjutori. "Te vallitsette omiatuntoja --
no niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen
viheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on
tyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet
johtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan.
Aloittakaa työnne tänään, -- niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa
odotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa
minulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni."

Kolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen
seurakuntien. Toiset poistuivat.

"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin
virkaveljenne?" kysyi Gondy.

"Niin toivomme", vastasivat papit.

"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori."

"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä
suurinta hyötyä."

"Kuka se on?"

"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta
seudun pikku elinkeinolaisiin."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten,
mutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän."

"Ja voitteko te saada hänestä selon?"

"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa
rippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää."

"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin
tuokaa hänet minun luokseni."

"Mihin aikaan, monseigneur?"

"Kello kuudelta, jos teille sopii."

"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur."

"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!"

Pappi lähti.

"Entä te, monsieur?" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.

"Minä, monseigneur", vastasi tämä, "tunnen miehen, joka on tehnyt
suuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi
erinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne."

"Kuka se mies on?"

"Kreivi de Rochefort."

"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa."

"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella."

"Mistä saakka?"

"Jo kolmatta päivää."

"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?"

"Hänelle oli sanottu ... monseigneur suonee minulle anteeksi..."

"Tietysti, puhukaa."

"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa."

Gondy puraisi huultansa.

"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra
pastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!"

Toinen pappi kumarsi ja lähti.

"Nyt on teidän vuoronne, monsieur", virkkoi koadjutori kääntyen
viimeiseen vieraaseensa. "Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle
kuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä
viimeksi?"

"Parempaa, monseigneur."

"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen
tarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin -- teillä kai siis on prinssi
varalla?"

"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur."

"Niin, aivan", virkahti Gondy miettivästi, "olette oikeassa, herra
pastori -- jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin
risteyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan
koko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut."

"Juuri sellaisen miehen tunnen."

"Hyvä! Ja kuka se on?"

"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden
ajan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon
portailla."

"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?"

"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet
yhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia
vastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja
jota johtelee päällikkö!?"

"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan", vastasi koadjutori.

"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää."

"Ja mitä tiedätte hänestä?"

"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan
tunnonvaivoja."

"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?"

"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla
sielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman;
viimeksi luin sen eilen."

"Ja häntä nimitetään?"

"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen
nimensä."

"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?"

"Varmasti."

"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on
sellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen."

Gondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen
hatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa
kannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.

Edetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan
talolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa
tutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta
näytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua,
ja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei
joukoille saataisi johtajia.

Heidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon
edustaa kohti.

"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan", hän virkkoi.

Gondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui
tuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku
allas ja kädessään pirskoitushuiska.

"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?" kysyi Gondy.

"Ei, monseigneur", vastasi pappi; "hän on edeltäjältään ostanut tämän
vihkivesi-jakopaikan."

"Ostanut?"

"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata
pistolia tästä edusta."

"Se heittiö on siis varakas?"

"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-,
viisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin
yli."

"Hm", tuumi Gondy nauraen, "enpä luullut tallettavani almujani niin
hyvin."

He olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin
laskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen
seisaalle ja ojensi huiskansa.

Hän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta
kahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat.
Kasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, -- häijyn
luonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.

Nähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli
tätä hämmästyneenä.

Pastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät
ristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu
portaille.

"Maillard", sanoi pastori, "monsieur ja minä olemme tulleet
haastelemaan hetkisen sinun kanssasi."

"Minun kanssani?" vastasi kerjäläinen; "se on liian suuri kunnia
köyhälle vihkiveden jakelijalle."

Kerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan
pidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.

"Niin", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn,
"tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista
ja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä."

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne
kohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat
tyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei
kukaan."

"Selittäkää käskystänne, hyvä mies", pyysi koadjutori.

"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki
sadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei
iske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä."

"Ystäväiseni", sanoi Gondy, "te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä.
Olisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos
sellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos
sellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka
teillä on tovereihinne?"

"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi
johtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen."

"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä.
Mitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin
arkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin
koadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä
kääntymään hänen puoleensa."

"Muista, Maillard", sanoi pastori, "että minä olen suositellut sinua
tälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen
sinusta."

"Minä tiedän, herra pastori", vastasi kerjäläinen, "että te olette aina
ollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani
hyvin halukas tekemään mieliksenne."

"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen
ammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken
vakuutti?"

"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa", vastasi kerjäläinen
ylpeästi; "he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille
toimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen."

"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä
tyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan
Palais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin
Jerikon muurit sortuivat?"

"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä
kuin se", vastasi kerjäläinen.

"Vai niin!" sanoi Gondy. "Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne
yhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?"

"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä."

"Kautta taivaan", huudahti Gondy, "te puhutte miellyttävän varmasti, ja
koska herra pastori vastaa teistä..."

"Kyllä vastaan", vahvisti pastori.

"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää
kaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana
kello kymmenen."

"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään
kaikkiin Pariisin osiin."

"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien
kappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?"
esitti pastori.

"Se sopii", vastasi kerjäläinen.

"Illalla kello kymmenen siis", lopetti koadjutori; "ja jos olen teihin
tyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää."

Kerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.

"Tänä iltana, monsieur", hän vastasi, "tulee kaikki kuntoon."

Hän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja
pirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta
ikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.



KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Saint-Jacques-la-Boucherien torni


Neljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja
palannut arkkipiispalaan.

Kello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.

Koadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi
toinen mies.

"Tulkoot sisälle", hän sanoi.

Pastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.

"Monseigneur", aloitti Saint-Merrin pastori, "tässä on se henkilö,
josta minulla on ollut kunnia puhua teille."

Planchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut
säätyläisperheissä.

"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?" kysyi Gondy.

"Olen kuin olenkin", vastasi Planchet; "olen frondelainen kaikesta
sydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur."

"Mistä syystä?"

"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä
takaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta."

"Kuka hän olikaan?"

"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort."

"Kas, tosiaankin!" huudahti koadjutori; "olen kuullut siitä
tapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?"

"Melkeinpä", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.

"Ja te olette ammatiltanne...?"

"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella."

"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja
tulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!"

"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt
vastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset
saappaissa?"

"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!" huudahti Gondy
hymyillen, "mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta
olen aina pitänyt asetoimista."

"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä
kolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen
kahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana."

"Muskettisoturien luutnantin?" kysyi Gondy.

"Saman, monseigneur."

"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?"

"Hm..." rykäisi Planchet.

"Mitä tahdotte sanoa?"

"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra
d'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä
palkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia,
joka rosvoaa meitä."

"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?"

"Luulin", vastasi Planchet, "että herra pastori on mennyt teille
takuuseen minusta."

"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne."

"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin
nostattamisesta kaupungissa."

"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?"

"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa."

"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin
meillä on huomenna melkoinen armeija."

"Niinpä kyllä."

"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?"

"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon
hänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne."

"Mainiota!"

"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?"

"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa."

"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje."

"Tarvitsetteko rahoja?"

"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur.
Jollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat
luistavat sitä joutuisammin ja paremmin."

Gondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.

"Tässä on viisisataa pistolia", hän sanoi; "ja jos asiat menestyvät
hyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää."

"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista", vastasi
Planchet pistäen massin kainaloonsa.

"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne."

"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä."

Planchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.

"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?" hän kysyi.

"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta."

"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut."

"Sepä oivallista."

Pastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen
minuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.

Heti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli
kreivi de Rochefort.

"Tekö siinä, hyvä kreivi!" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.

"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?" sanoi
Rochefort.

"En ole kahden vaiheilla ollutkaan", vastasi Gondy.

"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.
Toimitamme siis tanssit Mazarinille?"

"Niinpä toivon."

"Ja milloin alkaa karkelo?"

"Kutsu on annettu täksi yöksi", selitti koadjutori, "mutta viulut
alkavat vinkua vasta huomisaamuna."

"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier
d'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen."

"Viisikymmentä soturia?"

"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle -- jos puuttuu
joitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle."

"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi."

"Mitä puuttuu?" kysyi Rochefort hymyillen.

"Herra de Beaufort -- minne olette hänet sijoittanut?"

"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet
takaisin Pariisiin."

"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika."

"Olette siis varma asiastanne?"

"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin
väestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen
prinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin
hän huomaa paikkansa otetuksi."

"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?"

"Kyllä, kernaasti."

"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?"

"Sanokaa vain."

"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?"

"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee..."

"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa."

"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani."

"Te pidätte siitä vielä kiinni?"

"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei
minulle sovellu", vastasi Gondy, "niin olkoon se hattu ainakin
punainen."

"Ei käy kiistäminen makuasioista", arveli Rochefort nauraen; "vastaan
hänen suostumuksestaan."

"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?"

"Teen paremminkin, -- lähetän sanansaattajan."

"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?"

"Viiden päivän."

"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi."

"Niin toivon."

"Minä takaan sen."

"Ja edelleen?"

"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina."

"Mihin?"

"Kaikkeen."

"Onko mitään puoluemerkkiä?"

"Keltainen nauharuusuke hatussa."

"Hyvä. Näkemiin, monseigneur."

"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort."

"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!" virkkoi Rochefort vetäen
mukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän
keskusteluun; "nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!"

Kello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia
ehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.

Koadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti
kynttilä.

-- Hyvä on, -- hän tuumi, -- kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.

Hän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi
hänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi
pieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori
lähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.

Vaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.

"Sisälle!" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.

De Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden
jakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.

Nähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.

Kello löi kymmenen.

"No niin", kysyi Gondy, "oletko pitänyt sanasi?"

"En aivan tarkoin", vastasi kerjäläinen.

"Kuinka niin?"

"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?"

"Niin, entä sitten?"

"No, saatte kaksituhatta."

"Ethän vain kersku?"

"Tahdotteko todisteen?"

"Kyllä."

Kolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja
Saint-Denis-kadun puolella.

Mies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi
ne sammuksiin.

Koadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä
säteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun,
koristaen niiden reunoja hopearipsuilla.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi koadjutori.

"Olen antanut merkin."

"Mihin?"

"Katusulkujen rakentajille."

"Ahaa!"

"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta
ette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan
kuoppaan."

"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.
Muista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään."

"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä."

Mies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen
kopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.

"Kas, kas!" virkkoi koadjutori; "sinä, veijari, oletkin ahnas!"

Kerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.

"Pysynkö siis ainiaan samana!" hän huudahti; "enkö ikinä saa
riisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!"

"Otat sen kuitenkin."

"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen
hyväntekeväisyyteen."

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä
taistelua.

"Kummallinen mies!" mutisi Gondy.

Ja hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki
tiellään kerjäläisen.

Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin
pahaa.

Mutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja
polvistuvan.

"Monseigneur", pyysi kerjäläinen, "ennen kuin lähdette täältä, rukoilen
siunaustanne."

"Monseigneur!" huudahti Gondy. "Hyvä mies, sinä otaksut minut
joksikuksi toiseksi."

"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti
ensi silmäyksellä."

Gondy hymyili.

"Ja sinä tahdot siunaustani?" hän virkkoi.

"Niin, tarvitsen sitä."

Kerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan
katuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle
siunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.

"Nyt on meidän välillämme yhdysside", lausui koadjutori. "Olen
siunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin
sinulle. Annahan kuulla, -- oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka
maallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?"

Kerjäläinen pudisti päätänsä.

"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan,
ja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua
useasti samaten kuin äsken."

"Kuulehan, ole vilpitön", kehoitti koadjutori; "sinä et ole koko ikääsi
ollut nykyisessä ammatissasi?"

"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut."

"Missä olit sitä ennen?"

"Bastiljissa."

"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?"

"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette
kuunnella rippiäni."

"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen
valmis myöntämään sinulle synninpäästön."

"Kiitos, monseigneur", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; "mutta
vielä en ole valmis vastaanottamaan sitä."

"Sovittu siis. Hyvästi."

"Hyvästi, monseigneur", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen
kirkkoruhtinaalle.

Koadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä
mietteissä.



YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Mellakka


Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta
Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan
tekeillä.

Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät
varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät
kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat
niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat
menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön
ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä,
Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat
seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.

Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä
ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut
kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin
palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän
valmis tekemään ristinmerkin.

Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la
Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet
juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan
lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä
kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan
miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he
olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa
oleville.

Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla
-- miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla
sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa
tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.

Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi
liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli
kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä
käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta
pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.

Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan
mies lähestyi häntä ja kysyi:

"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."

"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi
koadjutori kohottaen hattuaan.

Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.

Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä
hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi
voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet
valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he
perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut
heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja
katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.

Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että
häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän
astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.

"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö
ampuma-aseilla."

Rochefort tunsi äänen.

"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.

"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"

"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka
on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita
varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."

"Ja te lähdette...?"

"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa
marmoritarpeet työpajaansa."

"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.

Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten
salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.

Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa
ja kumartui kuuntelemaan.

Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi
oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla
kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin
jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta
mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa:
olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli
ennustelemassa maanjäristystä.

Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan
tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut
luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin
katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat,
patrullit, pidätykset ja rankaisutkin -- sellaisia kohtasi vaeltaja
joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla
komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas
Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia,
syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että
halua siihen ei puuttunut.

Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons
Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta
Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli
asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista
etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin
vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän
ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki
heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan,
sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita,
kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat:
_Katsokaa kansan kurjuutta_! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki,
siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin
paljon, että kaikkialla karjuttiin.

Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään,
kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat
edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja
kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan
vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille
avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.

Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä
rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana
työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti
kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin,
raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen
marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta
miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo _pila_ merkitsi.

Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut
mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti
kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi
saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia
Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän
viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin
viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun
avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.

Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa
marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla,
samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme
miestä.

Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja
tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän
tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta
harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin
Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa,
jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.

Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi
Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut
ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra
Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän
oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa
meteliä.

Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi
murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta
sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän
muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä
marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa,
kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä
muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les
Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la
Monnaien kulmaan.

Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.

Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua
paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi
kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat
tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella
rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn
tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan,
musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen
oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein
suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin
säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien
kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de
l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy
ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten
keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan
yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan
kulkuetta.

Kaikki polvistuivat.

Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.

"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa
leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"

Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.

"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien,
jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan
pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista.
Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.

"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin
huokealla."

Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.

"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"

Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen
läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen
kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat
lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.

Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen
katusulut; marski pureskeli kynsiään.

Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku
yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania,
mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä,
kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin
kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän
Portoksensa saattamana.

"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali,
"ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa
nyt hommataankaan?"

"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan
päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään
kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on
teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani
huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!'
ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä
kovisteltiin?"

"Sanokaa, sanokaa."

"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"

Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.

"Ja te huusitte?" hän sanoi.

"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur..."

"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.

"Katsokaa hattuani ja levättiäni."

Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan.
Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja
pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.

"_Diavolo_!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän
ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"

Samassa kuului meteli yhä lähempää.

Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua
ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.

"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.

D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.

"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie
on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa
siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään... Ka,
mutta ... mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"

"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos
se lähestyy Palais-Royalia."

"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.

"Meillä on ristikkoportit."

"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti,
väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!... Älkää hitossa ampuko!"
huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.

Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan,
pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala
kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen,
muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi
kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.

"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"

"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan,
"älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että
tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta,
venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."

"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.

"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä
lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole
mihinkään."

"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"

"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.

"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan
asiasta kuningattarelle."

Hän pysähtyi käytävän päässä.

"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.

"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme
luvanneet sen teille, -- käskekää, me tottelemme."

"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."

Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.



VIIDESKYMMENES LUKU

Mellakka yltyy kapinaksi


Kamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan
oviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi.
Niiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku
raosta sai sinne katselluksikin.

Kuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni
kuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut
vähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges,
Villequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.

Hänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä
vuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että
hänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli
paennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut,
hävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen
peittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja
hänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri,
hurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet
kammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja
ripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis
kuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat
hänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja
jättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut
talon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli
täytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli,
näiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.

Tämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa
hiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.

"No", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, "mitä ajattelette tuosta?"

"Pidän asemaa varsin vakavana, madame."

"Mutta mitä neuvotte?"

"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en
uskalla."

"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur", sanoi kuningatar katkerasti
hymyilleni "olette te enemmänkin uskaltanut."

Kansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.

"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta", sanoi
kuningatar. "Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana
minulle; mikä se on!"

"Madame", vastasi kansleri epäröiden, "esittäisin vapautettavaksi
Brousselin."

Vaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi
vieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.

"Vapauttaisinko Brousselin!" hän huudahti; "en koskaan!"

Samassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi
marski de la Meilleraie kynnyksellä.

"Ah, teko siellä, marski!" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. "Te olette
toivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?"

"Madame", vastasi marski, "jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä
kauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän
palatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon
mukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin
kuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun
käynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua
pinteestä."

"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä
mäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen", virkahti kuningatar.

"Madame", sanoi la Meilleraie nauraen, "älkää puhuko hänestä liian
pahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä
muistissa."

"Hyvä on", vastasi kuningatar; "olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan
kuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut
eheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan
tervetullut, vaan kunnialla palannut."

"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä
ehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon."

"Tahdon!" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. "Kas vain,
herra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun
olette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!"

Näiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.

"Suokaa anteeksi, madame", selitti marski, "minä en ole asianajaja.
Olen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen
merkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan _toivomuksesta_ eikä
tahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut,
niin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut."

Kuningatar hymyili.

"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui
minulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa
kahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin
otteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison
mieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin
uhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua
tänne asti, ties mistä keräytyneinä."

"Mainiota!" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; "hyvin vastattu."

"No niin", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten
katsellessa toisiansa ihmeissään, "mikä on se kansani toivomus?"

"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame", vastasi marski.

"Ei koskaan", epäsi kuningatar, "ei koskaan!"

"Teidän majesteettinne on valtiatar", sanoi la Meilleraie kumartuen ja
peräytyen askeleen.

"Minne menette, marski?" kysyi kuningatar.

"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä
odottavat."

"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten
kanssa."

"Madame, olen antanut sanani", vastasi marski.

"Mitä se merkitsee?..."

"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua."

Itävallan Annan silmät salamoitsivat.

"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur", virkkoi hän, "niin olen
pidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!"

Mazarin kiirehti esiin.

"Madame", hän sanoi, "jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille
neuvon..."

"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä
tapauksessa on teidän turha vaivautua."

"Ei", vastasi Mazarin, "vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin
mikään muukaan."

"Mitä siis esitätte?"

"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori."

"Koadjutori!" huudahti kuningatar; "tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän
se on saanut toimeen koko tämän kapinan."

"Sitä suurempi syy", arveli Mazarin; "jos hän on toimeenpanija, niin
hän kykenee sen lopettamaankin."

"Kas, madame", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta
hän silmäili ulos, "tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän
parhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla."

Kuningatar riensi ikkunan luo.

"Se on totta", hän sanoi; "katsokaa sitä teeskentelijää!"

"Minä näen", sanoi Mazarin, "että kaikki polvistuvat hänen edessään,
vaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin
minut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen
vuoksi, madame, _toivomuksessani_" -- Mazarin korosti tämän sanan --
"että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin."

"Ja miksette tekin puhu _tahdostanne_?" vastasi kuningatar hiljaa.

Mazarin vain kumarsi.

Kuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja
sanoi:

"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori."

"Ja mitä saan sanoa kansalle?" kysyi marski.

"Että sen on oltava kärsivällinen", vastasi Itävallan Anna; "niinhän
totisesti olen minäkin!"

Ylpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut
mitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.

D'Artagnan kääntyi Portokseen.

"Kuinkahan tämä päättyy?" virkkoi hän.

"Saammehan nähdä", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.

Sillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan
hiljaa.

Mazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.

Muu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui
jälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.

"Tässä, madame", hän sanoi, "tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan
teidän majesteettinne määräyksiä."

Kuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi
kylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti
työntyneenä eteenpäin.

Gondy kumarsi kunnioittavasti.

"No, monsieur", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä mellakasta?"

"Että se ei enää ole mellakkaa, madame", vastasi koadjutori, "vaan
kapinaa."

"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani
pystyy kapinoimaan!" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään
koadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin
aiheuttajaksi. "Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten
ovat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä
kuninkuus sen tasaannuttaa."

"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti,
"teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?"

"Ei, hyvä koadjutori", tokaisi Mazarin, "me tahdoimme pyytää neuvoanne
siinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme."

"Onko totta", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, "että teidän
majesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?"

"Kyllä", vastasi kuningatar, "sitä on minulta tahdottu."

Koadjutori kumarsi.

"Teidän majesteettinne haluaa siis...?"

"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan", kiirehti
Mazarin vastaamaan.

Koadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.

"Hänen majesteettinsa sijassa", sanoi Gondy jäykästi, "minä en
epäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin."

"Ja jos en sitä tee", huudahti kuningatar, "niin mitä luulette
tapahtuvan?"

"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa",
huomautti marski.

"Teiltä en kysynyt", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes
kääntymättä, "vaan herra de Gondyltä."

"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta", vastasi koadjutori yhä yhtä
tyynesti, "niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla."

Kuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä
näyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita
kaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja
vapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka
kuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin
kohtauksiin.

"Vapauttaisinko Brousselin!" huudahti hän kamalasti hymyillen; "kaunis
neuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!"

Gondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen
ohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu
keräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen.
Kylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia,
jotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.

Tapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.

"He, he!" sanoi hän; "se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin
hänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena,
ja silloin olisi kaikki lopussa."

"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa
kuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte."

"Sanoinko elävänä tai kuolleena?" huomautti Mazarin; "se oli vain
puheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun
te sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti,
mosjöö koadjutori."

"Siinä on oikein valtioneuvottelu", sanoi d'Artagnan Portokselle;
"mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin
kanssa."

"Saint-Gervaisin vallinsarvella", sanoi Portos.

"Siellä ja muualla."

Koadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä
säilyttäen:

"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen
alistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi
noudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa
viisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia
pitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa
vallankumoukseen."

"Teidän mielipiteenne on siis", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen,
samalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, "että eilispäivän
mellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua
vallankumoukselliseksi?"

"Niin, madame", vastasi koadjutori vakavasti.

"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan
hillittömäksi?"

"Tämä vuosi on nurja kuninkaille", sanoi Gondy päätänsä pudistaen;
"katsokaa Englantia, madame."

"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia",
vastasi kuningatar.

"Kuka tietää?" sanoi Gondy; "sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä
ei tiedä ennen kuin iskevät."

Jokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.

Sillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli
ilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.

"Portos", kuiskasi d'Artagnan, "katso tarkkaan tuota pappia."

"Niin, kyllä näen", vastasi Portos. "Entä sitten?"

"No, siinä on mies!"

Portos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei
oikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.

"Teidän majesteettinne", pitkitti koadjutori säälimättömästi, "ryhtyy
siis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen
ennakolta, että niistä tulee hirveitä, -- sellaisia, että ne vain yhä
ärsyttävät kapinallisia."

"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri
vaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme", sanoi kuningatar
ivallisesti, "silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille
siunauksianne."

"Kenties on silloin myöhäistä", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti;
"kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun
sitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän
majesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden
rangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen
liekkiin."

"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?" huudahti kuningatar.

"Jos on, niin käyttäkää sitä", vastasi Gondy.

"Hiisi vieköön", sanoi d'Artagnan Portokselle, "siinä on luonne,
jollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen
d'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia!
Tuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!"

"Niin", vastasi Portos.

Kädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.
Gondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.

"Jääkää, monsieur!" virkkoi kuningatar.

-- Ähä, -- sanoi Gondy itsekseen, -- hän aikoo myöntyä.

"Hän aikoo kai surmauttaa miehen", sanoi d'Artagnan Portokselle, "mutta
olipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu.
Päinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä
ahdistajien kimppuun."

"Minä myös", yhtyi Portos.

"Kas niin", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, "nyt saamme kuulla
jotakin uutta."

Kuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut
oven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti
kaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan,
haisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin
istui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä
levottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli
rintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja
varmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn
espanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.

"Kuulkaahan", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, "nyt kun olemme
yksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori."

"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa
julkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana,
päästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle."

"Voi", huudahti Itävallan Anna, "alentaisinko siinä määrin itseni!
Olenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai
eikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen,
kuten kuningatar Katarina vannoi", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä
omilla sanoillaan, "mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon
kurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!"

Ja kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä
hetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.

Gondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen
kasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren
raivoisan silmäyksen kuin miekka.

"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu
sisälle tällä hetkellä", sanoi gascognelainen. "Mutta ennen kuin hän
pääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen
Vitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän
kiitollinen."

"Hiljaa", sanoi Portos, "kuunnelkaamme!"

"Madame", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet
takaisin, "mitä teettekään, madame?"

Sitten hän lisäsi espanjaksi:

"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin
porvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin
hahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen
loukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua
ole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit
osoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun;
imartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen."

Jo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan
Portoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin
vaiettua hän sanoi hiljaa:

"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän
espanjankieltä, -- muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten."

"Hyvä", vastasi Portos.

Tämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli
tapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan
menettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan
kasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana
ihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin
yksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.

Ankarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin
sanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan
suuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi
kyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:

"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden
johtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni
heikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus;
kuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn
ensimmäisestä vastustelusta."

"Madame", vastasi Gondy kumartaen, "teidän majesteettinne erehtyy
katsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän
majesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia.
Kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia,
siinä kaikki, -- tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän
majesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa
sille Brousselin", lisäsi Gondy hymyillen.

Kuullessaan sanat _kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa_ oli
Mazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori
ottaisi puheeksi huudot: "Alas Mazarin!" Hän oli hyvillään Gondyn
pidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen
kasvonsa maireimpaan hymyynsä:

"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia
valtiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää
olevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten."

-- Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! --
mietti Gondy.

"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan
tappaa?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee
hattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo
huomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana,
kunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin
kultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!"

"Entä minä?" virkkoi Portos.

"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei
tällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa."

"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?"
sanoi kuningatar.

"Ihan vakavasti, madame", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut
vielä päässyt pitemmälle; "minä pelkään, että tulvavirta patonsa
särjettyään tuottaa suuria tuhoja."

"Ja minä", vastasi kuningatar, "luulen siinä tapauksessa
välttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin
kyllä asiaa."

Gondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta,
puhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin
edustalta.

Gondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni
huomattavasti.

"Mitä nyt taas?" jupisi hän.

Comminges säntäsi huoneeseen.

"Suokaa anteeksi, madame", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle,
"mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja
murtaa nyt portteja. Mitä käskette?"

"Kuunnelkaa, madame", sanoi Gondy.

Aaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään
niiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.

"Mitäkö käsken?" toisti kuningatar.

"Niin, hetki on täpärä."

"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!"

"Kuusisataa."

"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa
pois tuo roskalauma."

"Madame", sanoi Mazarin, "mitä teettekään?"

"Menkää!" käski kuningatar.

Comminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.

Silloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.

"Voi, madame", surkeili Mazarin, "te syöksette turmioon meidät kaikki,
kuninkaan, itsenne ja minut!"

Itävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi
kardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin
Commingesin.

"Se on myöhäistä!" hätäili Mazarin tukkaansa repien; "se on myöhäistä!"

Portti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.
D'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.

"Pelastakaa kuningatar!" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.

Gondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin
kolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.

"Ei askeltakaan pitemmälle!" hän huikkasi; "kuningatar kirjoittaa
alle."

"Mitä sanottekaan?" huudahti kuningatar.

"Totta, madame", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; "se
täytyy tehdä." Sitten hän lisäsi: "Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän,
minä tahdon!"

Kuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.

Louvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se
kamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi
entisellään.

Kuningatar kirjoitti:

"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos
Brousselin." Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.

Koadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti
paperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi
heiluttaen sitä kädessään:

"Tässä on määräys!"

Koko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten
kajahteli: "Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!"

"Eläköön kuningatar!" lisäsi koadjutori.

Jotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties
oli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan
Annan tuntemaan valtansa vähäisyyden.

"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte", virkkoi hän, "menkää, herra de
Gondy!"

"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua", sanoi koadjutori kumartaen,
"tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä."

Kuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.

"Sinua kirottua pappia!" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri
sulkeutunutta ovea kohti; "panen sinut vielä tyhjentämään lopun
kalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni."

Mazarin tahtoi lähestyä häntä.

"Jättäkää minut!" kivahti kuningatar, "te ette ole mies!"

Ja hän poistui huoneesta.

"Sinä se et ole nainen", mutisi Mazarin.

Sitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen
piti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti
kulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli
tyhjä.

Kuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut
Portoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.

Mazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä
siellä.

"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?" kysyi
Mazarin.

"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua", vastasi d'Artagnan,
"ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin."

"Olette siis olleet täällä...?"

"Noin neljännestunnin", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja
ilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.

Mazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli
nähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.

"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja
voitte luottaa minuun kuten ystävännekin."

Sitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti
rauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli
meteli tauonnut kuin loihdittuna.



YHDESKUUDETTA LUKU

Vastoinkäyminen virkistää muistia


Itävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.

"Mitä!" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, "mitä! Kansa on
nähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen
prinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen
hallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen
pojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun
häväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä!
Mutta jonkun Brousselin vuoksi ... hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut
kuninkuus!"

Ajattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut
virkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin
vuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi
vaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.

Sillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin
katsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan
sirpaleina.

"Hm", hän sanoi, "ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me
saamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä
nimi eikä mikään asia."

Niin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä
kertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.

Niinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa
vaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet,
ryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: "Eläköön
Broussel! Eläköön isämme!" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon
sanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja
kuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä,
mutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti
hautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta.
Ministeri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan
Annan itsenäisiä aikeita.

Koadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin
kuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa
perusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita
laskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että
tarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien
katusulkujen rakentamiseen.

Planchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen.
Planchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu
siitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa
hänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.

Rochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier
d'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli
sydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään
vahingonkorvauksesta.

Kerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle,
yhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella;
kukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet
murtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.

Louvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut
Mazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä
vapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu
Palais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun
tämä oli taas päässyt perheensä pariin:

"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän
antaisi sen minulle?"

D'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota
hänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun
tämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman
puolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli
puhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt
vieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin
armeijaan.

Ainoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän
oli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa,
tavatakseen Pariisin rauhallisena.

Hän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut
ilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy
mietti tuokion ja vastasi:

"Antakaa hänen vain tulla."

"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?" kysyi Rochefort.

"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa."

"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?"

"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo
jäädä häviölle."

"Onko hänellä siis jotakin mielessään?"

"Toivoakseni."

"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?"

"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä
kiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa."

"Kas, kas!" sanoi Rochefort; "te olette oikeassa, herra de Beaufortin
on tultava."

Samana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen
korkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.

Tieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti
kuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen
virkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli
prinssin luottamus, -- tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan
hellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.

Ne viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren
taholta.

Ja samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja
korttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:

"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon?
On väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat
hänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra
koadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi
rakastamaan kansaansa."

Kaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen
harmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja
kerjäläisjoukot.

Kuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen
korkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu
kuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden
tienoissa aamulla.

Kello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos
kuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin
kardinaali jo noussut jalkeille.

Hän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut
kymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.

-- Pyh, -- sanoi hän itsekseen, -- olen kyllä antanut hänen hiukan
odottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen
merkitsee, suodakseen minulle anteeksi.

Hän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta,
kun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin.
Ainoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi
ja meni avaamaan.

Kuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle
erinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti
Itävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän
vain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se
loiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.

"Mitä on tekeillä, madame?" kysyi Mazarin levottomasti; "sävynne on
kovin ylpeä?"

"Niin, Giulio", vastasi hän, "olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen
keksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön."

"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni", sanoi Mazarin;
"sallikaa minunkin kuulla se keino."

Ja hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen
papereihinsa.

"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?" kysyi
kuningatar.

"Voi, kyllä! Ja minut hirttää."

"He eivät saa kuningasta."

"Eivätkä hirtä minua, _benone_."

"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät.
Tahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain
kulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen
henkilön tietämättä."

"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?"

"Hänen korkeutensa prinssi."

"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin."

"Niin on, eilen illalla."

"Ja te olette tavannut hänet?"

"Erkanin hänestä vastikään."

"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?"

"Hän antoi sen neuvon itse."

"Ja Pariisi?"

"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille."

"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen
toteuttamisessa vain yksi vastus."

"Mikä sitten?"

"Mahdottomuus."

"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta."

"Ehdottaa, ei."

"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?"

"Hiukan", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna
turvautuisi hänen kukkaroonsa.

"Onko meillä sotaväkeä?"

"Viisi- tai kuusituhatta miestä."

"Onko meillä rohkeutta?"

"Paljon."

"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä
vihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja
kuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana
turvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen
koadjutorinsa."

"Erinomaista, erinomaista!" huudahti Mazarin; "minä käsitän
vaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen."

"Sen kyllä keksin minä!"

"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä,
leppymätöntä."

"Niin, niin, sotaa", vastasi Itävallan Anna; "niin, minä tahdon
hävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa
tulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi,
minä vihaan, inhoan sinua!"

"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me
emme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette
vaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko."

"Laskette leikkiä."

"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa
vastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa
pinteessä."

"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar."

"Sitä pahempi, _per Baccho_, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne
ranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia
vähemmin."

"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?"

"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi."

"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle."

"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en
milloinkaan lähde ... ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin
ennenkään."

"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?"

"Kyllä koetan."

"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään
tapahtuvan?"

"Monia seikkoja."

"Millaisia?"

Mazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme,
synkistyivät.

"Anna", hän sanoi, "te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä
mielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua
pelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en
pyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet
tahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin
myrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä,
sillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni:
vähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette
saavuta mitään. Puhutte paosta!" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui
kuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. "Katsokaa!"

"No niin?" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.

"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla
porvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla
varustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä
ikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos
nostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan;
mitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne.
Jokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin,
näkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne
ovat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La
Ramée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä
linnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä."

"Hän livahti kuitenkin."

"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?"

"Olen siis vankina?"

"_Parbleu_!" virkahti Mazarin; "tunnin ajan olen teille sitä
todistellut."

Ja tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta,
johon se oli keskeytynyt.

Suuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna
työhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.

Huoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.

Sitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.

-- Olen pelastettu, -- hän sanoi nousten ylös. -- Oi, niin, niin, --
tunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka
olen unohtanut liian pitkäksi aikaa.

Ja mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän
lisäsi:

-- Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi
unohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski.
Anoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille,
joka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan
marskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen
jalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!

Hän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi
kirjoittaa.



KAHDESKUUDETTA LUKU

Puheillepääsy


Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat
levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä
oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.

D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen
keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli
hattuansa räystään alla.

Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut
kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.

Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen
d'Artagnanille.

"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.

"Kuningattarelta", vastasi palvelija.

"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"

D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian
kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki
kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja
uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.

"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle
kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä
kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"

Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä
seuraavat sanat:

    "Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän
    seuratkoon kirjeen tuojaa."

"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."

"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua
kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä
mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä
kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen
muistissaan!"

"Se on totta", myönsi Portos.

"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi
kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta
ennen huomispäivää; ja _hiljaa_ kuin muuri!"

"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin
eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen
tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.

"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan;
ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä
Gascognesta kotoisin."

Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.

Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin
ovelle toistamiseen.

"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.

Toinen palvelija ilmestyi esille.

"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.

D'Artagnan katsoi Portokseen.

"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"

"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä
kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."

"Hyvä!"

"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen
ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttu