Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kertomuksia
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KERTOMUKSIA

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomentaneet Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen



WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

 Arne.
 Synnöve Päivänkumpu.
 Rautatie ja hautausmaa.
 Pieniä kertomuksia:
   Voikko.
   Trond.
   Isä.
   Kotkanpesä.
   Uskollisuutta.
   Elämän arvoitus.
   Uusi reitti huvimatkailijoille.
   Karhuntappaja.
   Vaarallinen kosintaretki.
 Iloinen poika.
 Kalastajatyttö.
 Morsiusmarssi.



ARNE.



ENSIMÄINEN LUKU.


Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana,
yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni
molemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin
likellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle
asti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä,
mutta ei päässyt sinne eikä tänne.

-- Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä
päivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin
kaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli
puhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin
raskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli
tunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui
raskaana, viluisena kuilun päällä; -- entä jos rupeaisimme puettamaan
tunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.

-- _Me_ sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi
partaansa ja vilkaisi koivuun; -- mitä sinä arvelet?

Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana
hänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.

-- Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät
ne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.

Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja
yritti mennä kanervan ohitse.

-- Ei, ei, sanoi honka, -- ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli
kiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.

-- Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.

Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne
pisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja
pian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti
perässä ja samoin koivu.

-- Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.

Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta
ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti
se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes
löysi kanervan.

-- Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin
pieni! sanoi puro.

Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro
alatse ja eteenpäin.

-- Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin
pieni.

Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt
sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt
se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.

-- Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin
pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi
kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta
koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.

-- Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.

-- Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.

-- Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja
koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta
oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut
vetänyt suutaan hymyyn.

Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti
niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.

-- Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.

Kataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui
kurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi
liikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.

-- Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.

Honka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne
ehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka
niinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli
kulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti
mennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi
kaatunut. -- Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi
siistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja
molemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.

-- Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste
kimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä
kirkaisten meni piiloon.

Vihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä
nousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.

-- Oijoijoi! sanoi kanerva -- ja sen tiensä se meni.

-- Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin
tunturinsyrjän yläpuolelle. -- Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.

-- Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita
auringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.

-- Oi!

Oksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi
kapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.

-- Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti
liepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä
tunturinsyrjän yläpuolelle.

-- Oo-oo! -- täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia
ja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät
värisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.

-- Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.



TOINEN LUKU.


Kampenissa Arne syntyi. Hänen äitinsä nimi oli Margit ja hän oli
Kampenin torpan ainoa lapsi. Kahdeksantoistavuotiaana hän kerran oli
viipynyt tansseissa liian kauvan: hänen seuralaisensa olivat jättäneet
hänet ja niin ollen hän arveli, että tie pysyy yhtä pitkänä jos hän
viipyy tämän tanssin ajan tai ei. Ja niin tapahtui, että Margit vielä
oli tanssitalossa, kun pelimanni, Niilo räätäli, pani käsistään
viulun, kuten hänen tapansa oli, kun juoma nousi päähän, antoi muiden
rallattaa, koppasi koreimman tytön, siirteli jalkaa varmasti kuin
laulussa tahtia ja nosti saappaansa korolla hatun korkeimmasta päästä.

-- Hoi! sanoi Niilo räätäli.

Kun Margit sinä iltana meni kotiin, kimmelteli kuutamo niin
ihmeellisen ihanasti hangella. Päästyään luhtiin, missä hänen piti
nukkua, täytyi hänen vielä kerran katsahtaa ulos. Hän riisui liivinsä,
mutta jäi seisomaan, liivi kädessä. Samassa hän tunsi, että häntä
paleli, rupesi kiireesti riisuutumaan ja pujahti syvälle vällyjen
alle. Sinä yönä näki Margit unta, että suuri, punainen lehmä oli
päässyt peltoon. Hänen piti ajaa se pois, mutta vaikka hän kuinka
olisi koettanut, ei hän päässyt paikalta; lehmä söi levollisesti, se
kävi ihan pyöreäksi ja kylläiseksi ja kääntyi silloin tällöin
katsomaan häneen suurin, raskain silmin.

Kun kylässä seuraavalla kerralla oli tanssit, oli Margit mukana; mutta
häntä ei sinä iltana haluttanut tanssia, hän istui kuuntelemassa
soittoa ja ihmetteli, ettei se huvittanut muita. Myöhemmällä nousi
pelimanni ja tahtoi, tanssia. Hän tuli suoraa päätä Margit Kampenin
luo ja tuskin tyttö itsekään tiesi mitä teki; mutta Niilo räätälin
kanssa hän tanssi!

Pian tulivat ilmat lämpöisemmiksi eikä enään tanssittu. Sinä keväänä
suri Margit pientä karitsaa, joka oli tullut kipeäksi, niin kovasti,
että se äidin mielestä oli melkein liikaa.

-- Eihän se ole kuin karitsa, sanoi äiti.

-- Mutta se on kipeä, sanoi Margit.

Hän ei moniin aikoihin ollut käynyt kirkossa; hän selitti antaneensa
äidin mennä, ja täytyihän jonkun olla kotona. Eräänä kesäisenä
sunnuntaina oli ilma niin kaunis, että äiti arveli heinien voivan
kuivaa vuorokauden lisää ja ehdotti, että he molemmat menisivät.
Margit ei voinut sanoa siihen mitään ja pukeutui; mutta kun he olivat
päässeet niin kauvas, että he saattoivat kuulla kirkonkellot,
purskahti hän itkuun. Äiti kävi kalman kalpeaksi; he jatkoivat
matkaansa, äiti edellä, tytär perässä, kuulivat saarnan, veisasivat
virret viimeiseen asti, kuulivat siunauksen ja läksivät vasta kun oli
soitettu pois kirkosta. Mutta kun he taasen olivat päässeet
kotipirttiin, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi:

-- Älä, lapseni, salaa minulta mitään.

Taas tuli talvi; sinä talvena ei Margit tanssinut. Mutta Niilo räätäli
soitti, joi entistä enemmän ja kieputti aina lopuksi kauneinta tyttöä.
Siihen aikaan kerrottiin varmana, että hän saattoi ottaa talon
hienoimmista tytöistä minkä vaan halusi, ja toiset lisäsivät, että Eli
Böen itse oli kosinut tyttärensä, Birgitin puolesta, joka rakasti
häntä niin että oli kipeänä.

Mutta juuri niihin aikoihin vietiin Kampenin tyttären lapsi ristille;
sen nimeksi pantiin Arne ja sen isäksi sanottiin Niilo räätäliä.

Samana iltana oli Niilo suurissa häissä ja joi itsensä humalaan. Hän
ei tahtonut soittaa, mutta tanssi lakkaamatta eikä kärsinyt lattialla
keitään muita. Mutta kun hän tuli pyytämään Birgit Böeniä tanssiin,
kieltäytyi tämä. Niilo räätäli naurahti, kiepahti ympäri ja tarttui
ensimäiseen tyttöön, mikä eteen sattui. Tämäkin tyttö pani vastaan.
Niilo katsahti häneen: se oli pieni musta tyttö, se oli istunut
tuijottamassa häneen ja nyt se oli ihan kalpea. Niilo kumartui hänen
puoleensa ja kuiskasi.

-- Etkö sinä tanssi _minun_ kanssani, Karen? Tyttö ei vastannut. Niilo
kysyi toisen kerran.

Silloin hän kuiskaten vastasi kuiskattuun kysymykseen:

-- Se tanssi voisi viedä kauvemmakuin minä tahdon.

Niilo peräytyi hitaasti, mutta päästyään keskelle permantoa, kiepahti
hän ympäri ja tanssi hyppytanssin yksinään. Kukaan muu ei tanssinut;
kaikki katselivat ääneti.

Sitte hän läksi latoon, heittäytyi pitkäkseen ja itki.

Margit istui kotona pienen pojan kanssa. Hän kuuli huhut Niilosta,
joka kulki tansseista tansseihin, katseli poikaa ja itki ja katseli
häntä uudelleen ja iloitsi. Kaikista ensinnä opetti hän poikaa
sanomaan "isä"; mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä äidin -- tai
isoäitihän hän tästäpuoleen oli -- ollessa likellä. Seuraukseksi tuli,
että poika sanoi isoäitiä isäksi. Margitilla oli aika työ vieroittaa
häntä pois siitä tavasta ja se taas vaikutti, että hän aikaiseen tuli
kehittäneeksi pojan ymmärrystä. Tämä ei ollut suurikaan, kun hän
tiesi, että Niilo räätäli oli hänen isänsä ja päästyään siihen ikään,
jolloin seikkailut alkavat maistua, sai hän niinikään tietää mikä mies
Niilo räätäli oli. Isoäiti oli ankarasti kieltänyt mainitsemasta hänen
nimeäänkään. Hänen päähuolenaan oli saada Kampen itsenäiseksi taloksi,
jotta tytär poikineen voisi elää huolettomasti. Hän käytti hyväkseen
talon omistajan köyhyyttä, osti paikan, lyhensi joka vuosi velkaa ja
johti töitä kuin mies; sillä hän oli neljätoista vuotta ollut leskenä.
Kampen oli suuri ja laajeni nyt niin, että siellä elätettiin neljä
lehmää ja kuusitoista lammasta. Sitäpaitsi se omisti puolen hevosta.

Niilo räätäli kierteli kylillä; hänen ansionsa oli vähentynyt, osaksi
sentähden, ettei hän enään viitsinyt hoitaa tehtäviään, osaksi
sentähden, ettei hän enään ollut sama kuin ennen. Hän rupesi silloin
enemmän harjottamaan viulunsoittoa ja siitä johtui usein juominkeja,
tappeluja ja pahaa elämää. Oli kuultu hänen valittavankin.

Arne oli ehkä kuuden vuoden vanha, kun hän eräänä talvipäivänä peuhasi
sängyssään, jonka peitteen hän oli nostanut purjeeksi, ja piti perää
kauhalla. Isoäiti istui huoneessa ja kehräsi, hän ajatteli omia
asioitaan ja nyökytti silloin tällöin päätään ajatustensa
vahvistukseksi. Silloin tiesi poika ettei häntä huomattu ja silloin
hän lauloi laulun Niilo räätälistä, jonka oli oppinut, niin raakana ja
villinä kuin se oli:

    Koko kylä, ihan imeväisetkin ties,
    Että Niilo räätäli on huikea mies.

    Koko kylä vielä muistaa sen tuuterintuulin,
    Jolla paiskasi kerran hän itse Suuri-Nuutin.

    Luvan katolle nokkas hän Olli Kvisten:
    "Toiste tarvitset eväspussin myös, jumalisten!"

    Oli Buggen Hannu väkimiehistä se,
    Jonka maine kulki tunturikylille.

    "Mihin tahdot sa räätäli makuusijan;
    Minä sylkäsen kouraani jo -- sano pian!"

    -- "Tules lähemmä, veikkonen, vastaan mä väleen,
    Tule, veikkonen, tästä saa pääkoppas päreen!"

    Niin puskivat kiukkuisesti he yhteen,
    Kun takkiset sotkeutuivat he vyhteen.

    Uus kerta ja Hannulta lipesi jalka:
    "Hei Bugge, nyt tanssisi vasta se alkaa!"

    Makas' äkkiä maassa hän verisin päin --
    "Vai vertako syletkin?" -- "Piru kun kävi näin!"

Enempää ei poika laulanut; kahta viime värssyä ei äiti ollut hänelle
opettanut:

    Ja näitkö konsa niityn min lumi valkasee?
    Ja Niilon neitoselle kun hellin hymyilee?

    On paras pakoon juosta pian, pian neidon sen --
    Jo hetken pienen päästä on ijäks myöhäinen!

Nämä värssyt osasi isoäiti ja hän huomasi ne nyt entistä paremmin, kun
ei niitä laulettu. Pojalle ei hän virkkanut mitään, mutta äidille hän
sanoi:

-- Neuvo vaan pojalle oma häpeäsi; älä unohda viimeisiä värssyjä!

Juominen oli riuduttanut Niilo räätäliä niin ettei hän enään ollut
entisellään. Toiset jo arvelivat hänen olevan mennyttä miestä.

Silloin sattui seudulle kaksi amerikkalaista ja he kuulivat, että
jossakin oli häät ja tahtoivat heti nähdä ne, tutustuakseen tapoihin.
Niilo oli pelimannina häissä. Vieraat antoivat kukin taalarinsa
pelirahaa ja pyysivät soittamaan hyppytanssin, mutta kukaan ei mennyt
sitä tanssimaan, vaikka kuinka olisi pyydetty. Ruvettiin kehoittamaan
Niiloa tanssimaan, "hän sen kuitenkin parhaiten tanssii". Hän kielsi,
sitä innokkaammin pyydettiin, vihdoin viimein pyysivät kaikki
yksimielisesti ja juuri sitä Niilo tahtoi. Hän antoi viulun toiselle,
riisui takkinsa ja lakkinsa, astui piiriin ja hymyili. Entinen huomio
seurasi häntä ja se antoi hänelle entisen voiman. Ihmiset tunkivat
niin likelle kuin suinkin, takimmat nousivat pöydille ja penkeille,
muutamat tytöt seisoivat muita ylinnä, ensimäisen niistä -- hän oli
korkeakasvuinen, tukka ruskeahtavan vaalea, silmät syvällä voimakkaan
otsan alla, suu pitkähkö ja usein hymyssä, varsinkin toisesta pielestä
-- oli Birgit Böen. Niilo näki hänet katsahtaessaan kattoon. Soitto
alkoi, huoneessa tuli hiiskumaton hiljaisuus ja Niilo läksi
liikkeelle. Hän nakkautui ulomma, tanssi sivuttain viulun tahtiin,
keinutteli ruumistaan, säväytti silloin tällöin jalat ristiin allensa,
kimmahti siitä taasen pystyyn, otti ikäänkuin hyppäysasennon ja meni
taasen sivuttain kuten äskenkin. Viulu oli kykenevissä käsissä, soitto
tulistui tulistumistaan, Niilon pää painui taaksepäin ja äkkiä kolahti
saappaankorko kattoon, jotta tomu tuiskusi heidän päälleen. Hänen
ympärillään naurettiin ja huudettiin, tytöt tuskin saivat vedetyksi
henkeään. Soitto sojahti heidän joukkoonsa, jouhet kiihoittuivat
kiihoittumistaan. Hän ei vastustanutkaan, otti etukumaran asennon,
juoksi pientä hyppyä soiton tahtiin, näytti yrittävän hypätä ylös,
mutta narrasi vaan, loikkaili kuten äskenkin, eteenpäin ja juuri kun
näytti siltä, ettei hän enään yritäkkään hypätä, jymähti saappaan
korko kattoon, uudelleen ja uudelleen, kieppaus eteenpäin, kieppaus
taaksepäin ja joka kerta tuli hän suorana jaloilleen. Häntä ei enää
haluttanut. Jouhi soitti muutamia ääniä kokonaan sävelen ulkopuolella,
päästi syvän äänen, heiketä värisi ja päättyi pitkään, yksinäiseen
bassosivellykseen. Joukko hajautui, hiljaisuuden asemasta kuului
äänekästä puhetta, huudahduksia ja huutoja. Niilo seisoi seinän
vieressä; silloin tulivat amerikkalaiset tuikkineen hänen luokseen ja
kumpikin antoi hänelle viisi taalaria. Taasen oli hiljaista.

Amerikkalaiset puhuivat hiukkasen tulkin kanssa; sitte kysyi tulkki
Niilolta, eikö hän tahtoisi seurata heitä heidän palvelijanaan; hän
kyllä saisi mitä vaan tahtoisi.

-- Mihin? kysyi Niilo; kansaa tunki niin likelle heitä kuin
mahdollista.

-- Maailmalle, kuului vastaus.

-- Koska? kysyi Niilo, katsahti ympärilleen loistavin kasvoin, kohtasi
Birgit Böenin kasvot eikä enään päästänyt niitä näkyvistään.

-- Viikon perästä, kun he palaavat, kuului vastaus.

-- Ehkäpä minä olen valmis, vastasi Niilo, punniten käsissään
viidentaalarin rahojaan.

Hän oli laskenut toisen kätensä nojaamaan likellä seisovan miehen
olkapäälle ja se vapisi niin, että mies koetti toimittaa häntä
penkille.

-- Ei ole mitään hätää, vastasi Niilo, astui ensin hoippuvin, mutta
sitte varmoin askelin ulomma permannolle, kääntyi ja pyysi
kieppupolskaa.

Kaikki tytöt olivat asettuneet näkyviin. Niilo tarkasti parvea
hitaasti ja kauvan, vihdoin hän reippaasti astui mustapukuisen tytön
luo ja se oli Birgit Böen. Niilo tarjosi kätensä ja tyttö ojensi
molemmat kätensä, samassa Niilo naurahti, kääntyi poispäin, otti tytön
Birgitin rinnalta ja läksi ylenannettuna menemään. Veri nousi Birgitin
kaulalle ja kasvoille. Hänen takanaan seisoi pitkä, lempeäkasvoinen
mies -- tämä tarttui Birgitin käteen ja läksi viemään häntä. Niilon
perässä. Niilo näki sen ja, ehkäpä epähuomiossa, tanssi niin tuimasti
heitä vastaan, että Birgit tanssitovereineen meni pahasti nurin.
Ympärillä nousi nauru ja rähinä. Birgit pääsi vihdoin ylös, meni pois
ja itki kiihkeästi.

Lempeäkasvoinen mies nousi hitaammin pystyyn ja meni suoraa päätä
Niilon luo, joka vielä tanssi.

-- Pysähdyppäs vähäisen, virkkoi mies.

Niilo ei kuullut. Silloin tarttui mies hänen käsivarteensa, Niilo
tempautui irti ja katsoi häneen.

-- Minä en tunne sinua, sanoi hän hymyillen.

-- Et, mutta nyt opit tuntemaan, sanoi lempeäkasvoinen mies, ja hänen
nyrkkinsä sattui suoraan Niilon toisen silmän yläpuolelle.

Niilo, joka ei sellaista odottanut, kaatui raskaasti terävää
muurinkorvaa vastaan, yritti paikalla pystyyn, mutta ei voinut nousta;
hänen selkänsä oli taittunut.

Kampenissa oli tapahtunut muutos. Isoäiti oli viime aikoina
sairastellut ja heti kun sairasteleminen alkoi, oli hänelle tullut
entistä kovempi kiire koota rahaa talon lopulliseen lunastamiseen.

-- Niin on sitte sinulla ja pojalla missä olette. Ja jos sinä päästät
jonkun sitä teiltä hävittämään, niin minä käännyn haudassani.

Syksymmällä hän olikin saanut kammertaa entiseen päätaloon viemään
velan viimeistä jäännöstä ja iloissaan hän oli, kun sitte istui
penkillä ja sai sanoa:

-- Nyt se on tehty.

Mutta samassa hän saikin kuolintautinsa; hän pyrki paikalla vuoteeseen
eikä enään noussut. Tytär hautasi hänet kirkkotarhaan, missä vaan
sattui tilaa olemaan ja kauniin ristin hän sai, siihen oli kirjoitettu
hänen nimensä ja ikänsä sekä virren värssy. Kaksi viikkoa hautajaisten
jälkeen oli hänen mustasta pyhälenningistään jo tehty pojalle vaatteet
ja niissä ollessaan kävi poika niin totiseksi kuin jos isoäiti olisi
tullut kummittelemaan. Ihan itsestään meni poika suuripränttisen
hakakirjan luo, josta isoäiti joka sunnuntai oli lukenut ja laulanut;
hän avasi kirjan ja kirjan sisässä olivat isoäidin silmälasit. Niihin
ei poika koskaan hänen eläessään ollut saanut kajota; peloissaan hän
nyt niihin kajosi, pani ne nenälleen ja katseli kirjaan niiden läpi.
Kaikki sumeni. Kummallista! ajatteli poika. Niistä isoäiti luki
Jumalan sanaa. Hän nosti ne korkealle tulta vastaan, nähdäkseen mikä
oli vikana -- ja samassa olivat silmälasit permannolla!

Poika pelästyi suuresti ja kun ovi samassa avautui, tuntui hänestä
siltä kuin isoäiti olisi astunut huoneeseen; mutta se olikin äiti ja
hänen perässään kuusi miestä; suurella melulla ja kolinalla kantoivat
ne välissään paareja, jotka laskivat keskelle lattiaa. Ovi jäi
pitkäksi aikaa auki heidän perässään, niin että huoneessa tuli ihan
kylmä.

Paareilla lepäsi tummatukkainen, kalpea mies, äiti asteli itkien
huoneessa.

-- Pankaa hänet varovaisesti vuoteeseen, pyysi hän ja auttoi itsekin.

Mutta miesten nostellessa ja muutellessa kuului heidän jalkojensa alta
ritinää.

-- Isoäidin silmälasit ne vaan ratisevat, ajatteli poika; mutta hän ei
sitä sanonut.



KOLMAS LUKU.


Tämä tapahtui, kuten edellä on sanottu, syksyllä. Viikkoa myöhemmin
kuin Niilo räätäli oli kannettu Margit Kampenin kotiin, tuli
amerikkalaisilta sana, että hän olisi valmiina. Hän vääntelihe
paraikaa kovissa tuskissa, ja huusi hampaitaan kiristellen:

-- Menkööt helvettiin!

Margit jäi sanattomana seisomaan. Niilo huomasi sen ja toisti hetkisen
perästä hitaasti ja väsyneenä:

-- Menkööt matkaansa!

Talvemmalla parani hän senverran, että saattoi nousta istumaan, vaikka
terveys olikin murtunut elämän ajaksi. Kun hän ensi kerran oli
istumassa oikein vaatteissaan, otti hän viulunsa ja viritti sen, mutta
joutui niin mielenliikutuksen valtaan, että hänen täytyi mennä
takaisin sänkyyn. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta hyväntahtoinen
hoitaa ja myöhemmin opetti hän poikaa lukemaan ja rupesi tekemään
kotitöitä. Kylään ei hän lähtenyt eikä hän puhunut niiden kanssa,
jotka tulivat häntä tervehtimään. Alussa toi Margit hänelle uutisia
kylästä; sen perästä kävi hän aina synkäksi; silloin lakkasi Margit
tuomasta.

Kevätpuoleen istui hän ja Margit kerran tavallista kauvemmin
puhelemassa ehtoollisen jälkeen. Poika ajettiin nukkumaan. Vähän
myöhemmin keväällä kuulutettiin heidät kirkossa ja sitte he kaikessa
hiljaisuudessa menivät naimisiin.

Niilo teki maatyötä ja järjesteli kaikki tasaisesti ja
ymmärtäväisesti. Margit sanoi pojalle:

-- Hänestä on sekä iloa että hyötyä. Ole nyt kiltti ja tottelevainen,
että olet hänelle mieleen.

Margit oli surustaan huolimatta säilynyt hyvin; hän oli punakka
kasvoiltaan ja hänen suuret silmänsä näyttivät vielä suuremmilta sen
kautta että niiden ympärillä lepäsi kehä. Hänen huulensa olivat
mehevät, kasvot pyöreähköt ja hän näytti terveeltä ja reippaalta,
vaikkei hänellä ollutkaan paljon voimia. Hän oli näihin aikoihin
kauniimpi kuin koskaan ja hän lauloi lakkaamatta, kuten hänen tapansa
oli työtä tehdessä.

Kerran sunnuntai-iltapäivänä läksivät isä ja poika katsomaan miltä
vainiot sinä vuonna näyttivät. Arne juoksenteli isän ympärillä ja
ampui kaaripyssyllään, jonka isä itse oli hänelle tehnyt. He menivät
suoraan ylös tietä, joka johti kirkolta ja pappilasta niinsanotulle
lakeusseudulle. Niilo istuutui kivelle tiepuoleen ja vaipui
ajatuksiin, poika juoksi tielle päin ja haki nuolta; he olivat menossa
kirkkoa päin.

-- Ei liian kauvas, sanoi isä.

Äkkiä pysähtyi poika keskellä juoksuaan, ikäänkuin hän olisi kuullut
jotakin.

-- Isä, minä kuulen soittoa.

Isäkin kuunteli, saattoi kuulla viulunsoittoa, toisinaan voittivat
huudot ja villi melu soiton; morsiussaatto palasi kirkolta.

-- Tule tänne, poika! huusi isä ja Arne kuuli äänestä, että hänen piti
juosta. Isä oli kiireesti noussut ja piiloutui suuren puun taakse.
Poika perässä. -- Ei tänne, vaan tuonne!

Poika pensaan taakse. Rattaiden jono kiersi jo koivumetsän, ne tulivat
hurjaa karkua, hevoset valkeina vaahdosta, humalaiset huusivat ja
hoilottivat; isä ja poika laskivat rattaat; niitä oli kaikkiaan
neljätoista. Ensimäisissä istui kaksi pelimannia ja soitto helisi
kirkkaassa ilmassa; poika seisoi takana ajaen hevosta. Perässä tuli
kruunupää morsian, suorana, auringossa paistaen; hän hymyili ja toinen
suupieli vetäytyi alaspäin; hänen rinnallaan istui lempeäkasvoinen
mies sinisissä vaatteissa. Saatto seurasi, miehet istuivat naisten
sylissä, takana pikku poikia; humalaiset miehet ajoivat, kuusi saman
hevosen rattailla, viimeisillä rattailla tuli kyökkimestari,
viina-ankkuri sylissä. Huutaen ja laulaen menivät he menojaan,
suinpäin alas mäkeä; viulunsoitto, huuto ja rattaiden räminä jäi
hetkiseksi tomupilveen, joku yksityinen huuto kajahti vielä ilmassa,
sitte kuului vaan kumeaa melua, eikä vihdoin enään mitään. Niilo
seisoi yhä liikkumattomana, hänen takanaan kohisi, poika ryömi esiin.

-- Kuka se oli, isä?

Mutta poika säpsähti, sillä isä oli niin pahan näköinen. Arne viipyi
vastausta odotellen, sitte hän viipyi sentähden ettei hän saanut
vastausta. Vihdoin kävi hän kärsimättömäksi ja uskalsi taasen kysyä:

-- Jokos me lähdetään?

Niilo katseli vielä ikäänkuin hääsaaton jälkiä, kokosi sitte tahtonsa
ja läksi. Arne perässä. Hän pani nuolen jouseen, laukaisi ja läksi
juoksemaan.

-- Älä tallaa niittyä, sanoi Niilo lyhyesti.

Poika jätti nuolen sikseen ja palasi. Hetken perästä oli hän unohtanut
asian ja isän jäädessä seisomaan, paneutui hän maahan ja rupesi
heittämään kuperkeikkaa.

-- Älä tallaa niittyä, sanon minä.

Isä tarttui hänen käsivarteensa ja nosti niin, että käsivarsi oli
menemäisillään sijoiltaan. Sitte poika hiljaa asteli perässä.

Ovessa odotti Margit; hän tuli juuri navetasta, missä hän varmaan oli
ollut kovassa työssä; sillä hänen hiuksensa olivat pörröiset, paita
likaantunut ja vaatteet niinikään; mutta hymysuin seisoi hän ovessa.

-- Pari lehmää oli päässyt irti ja mennyt pahantekoon; nyt ne taas
ovat kiinni.

-- Saisit sinä vähän siistitä itseäsi sunnuntaina, sanoi Niilo
astellessaan hänen ohitsensa tupaan.

-- Nyt sitä sopiikin ruveta siistiymään, kun työ on tehty, sanoi
Margit ja meni hänen perässään.

Hän ryhtyi paikalla puuhaan ja lauloi pukeutuessaan. Tällä kertaa
lauloi Margit kauniisti, mutta usein oli hänen kurkkunsa hiukan käheä.

-- Älä siinä mourua! sanoi Niilo, joka oli heittäytynyt sänkyyn
pitkäkseen.

Margit vaikeni. Samassa tulla tuiskusi poika sisään:

-- Täällä on suuri, musta koira, joka on niin pahan näköinen --!

-- Suu kiinni, poika! sanoi Niilo sängystä ja potkaisi toisen jalkansa
laidan yli, polkeaksensa sitä maahan. -- Perkeleen rymyä se poika aina
pitää, mutisi hän vielä ja veti jalan takaisin.

Äiti torumaan poikaa.

-- Näethän sinä, ettei isä ole hyvällä päällä, puheli hän. -- Etkö
sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia sanoi hän hyvitellen
Niilolle.

Isoäiti oli pitänyt siitä juomasta ja monet muut. Niilo ei siitä
pitänyt, mutta hän oli juonut sitä, kun muut olivat juoneet.

-- Etkö sinä ottaisi vähän väkevää siirappikahvia? toisti Margit, kun
ei Niilo ollut vastannut ensimäiseen kysymykseen.

Niilo nousi molempien kyynärpäittensä varaan ja huusi:

-- Luuletko sinä, että minä viitsin särpiä sitä moskaa?

Margit ällistyi, otti pojan mukaansa ja läksi ulos.

Heillä oli siellä kaikellaista hommaa eivätkä he tulleet sisään
ennenkuin illalliselle. Silloin oli Niilo poissa. Arne lähetettiin
häntä huutelemaan, mutta ei löytänyt häntä mistään. He odottivat
kunnes ruoka oli miltei kylmää, sitte he söivät, mutta Niiloa vaan ei
kuulunut. Margit kävi levottomaksi, lähetti pojan nukkumaan ja
istuutui odottamaan. Vähän jälkeen keskiyön tuli Niilo.

-- Hyvä ystävä, missä sinä olet ollut? kysyi hän.

-- Se ei kuulu sinuun, vastasi Niilo ja istuutui hiljalleen penkille.

Hän oli humalassa.

Sittemmin oli Niilo usein kylällä ja tuli aina kotiin humalassa.

-- Minä en jaksa olla täällä kotona sinun kanssasi, sanoi hän kerran
tullessaan.

Margit koetti lempeästi puolustautua ja silloin polki hän jalkaa ja
käski häntä pitämään suun kiinni; kun hän oli humalassa, oli se vaimon
syy; kun hän oli häijy oli sekin vaimon syy; hän oli raajarikko ja
elinajakseen onneton ihminen ja se oli sekin Margitin ja sen helvetin
pojan syy, joka hänellä oli.

-- Mitä sinä aina kuljit minun perässäni? sanoi hän ja itki. -- Mitä
pahaa minä olin tehnyt, kun et sinä antanut minun olla rauhassa?

-- Mutta herra siunaa ja varjele, sanoi Margit, -- minäkö kuljin sinun
perässäsi?

-- Sinä juuri!

Niilo nousi ja huusi ja jatkoi itkien:

-- Sinä olet vihdoinkin päässyt tahtosi perille! Minä kuljen täällä
puita myöten ja katselen joka päivä omaa hautaani. Mutta minä olisin
voinut elää loistossa kylän pulskimman talontyttären rinnalla, minä
olisin voinut matkustaa niin kauvas kuin aurinko -- jollet sinä ja
sinun kirottu poikasi olisi joutuneet tielleni.

Margit koetti taasen puolustautua.

-- Eihän se toki sentään ollut pojan syy.

-- Jollet sinä vaikene, niin minä lyön sinua!

Ja hän löi.

Seuraavana päivänä, kun hän oli selvinnyt humalastaan, oli hän
näpeillään ja varsinkin pojalle hyvin kiltti. Mutta pian hän taasen
oli humalassa ja löi äitiä; vihdoin löi hän häntä miltei aina
humalassa ollessaan; poika itki ja vaikeroi; silloin hän löi häntäkin.
Välistä katui hän niin kovasti, että hänen täytyi lähteä ulos. Silloin
pääsi hän taasen tanssin makuun, soitti entiseen tapaansa ja otti
pojan mukaansa kantamaan laatikkoa. Niillä retkillä näki poika paljon.
Äiti itki sitä että hänet otettiin mukaan, mutta ei uskaltanut sanoa
isälle.

-- Riipu kiinni Jumalassa äläkä opi mitään pahaa, rukoili hän ja
hyväili poikaa.

Mutta tansseissa oli kovin hauskaa eikä täällä kotona äidin luona
ollut hauskaa. Poika kääntyi kääntymistään pois äidistä ja isään. Äiti
sen kyllä huomasi ja vaikeni. Poika oli tansseissa oppinut
kaikellaisia lauluja ja niitä hän sitte lauloi isälle; se huvitti isää
ja joskus sai poika hänet nauramaan. Mutta tämä mairitteli poikaa
niin, että hän sitte koetti oppia niin paljon lauluja kuin
mahdollista; pian hän huomasi mistä lauluista isä eninten piti ja
mitkä asiat häntä naurattivat. Kun ei lauluissa ollut sellaisia,
rupesi poika parautensa mukaan liittämään niihin omiaan ja senkautta
hän varhain harjaantui panemaan kokoon sanoja säveleeseen. Isä piti
eninten pilkkalauluista ja rumista viisuista, joita oli tehty
mahtavuuteen ja rikkauteen nousseista ihmisistä, ja niitä poika
lauloi.

Vihdoin rupesi äiti tahtomaan häntä illoin kanssaan navettaan;
kaikellaisia keinoja keksi hän siitä päästäkseen; mutta kun ei mikään
auttanut ja hänen täytyi mennä, puhui äiti hänelle Jumalasta ja
hyvyydestä ja päätti tavallisesti puheensa kiihkeään itkuun, painoi
häntä vastaansa, kerjäsi ja rukoili, ettei hänestä tulisi huonoa
ihmistä.

Äiti opetti häntä lukemaan ja poika oli tavattoman opinhaluinen. Isä
ylpeili siitä suuresti ja kertoi hänelle, varsinkin humalapäissään,
että hänellä oli isän pää.

Tansseissa rupesi isä, kun juoma alkoi nousta päähän, kehoittamaan
Arnea laulamaan kansalle. Poika lauloi laulun toisensa perästä, melun
ja naurun vallitessa; suosio riemustutti häntä miltei enemmän kuin
isää eikä hänen lauluistaan enään tahtonut tulla loppua. Huolestuneet
äidit, jotka kuulivat ne, menivät itse äidin luo kertomaan asiasta,
siksi ettei laulujen sisältö ollut säädyllinen, Äiti otti pojan
erikseen ja kielsi häntä Jumalan ja kaiken hyvän nimessä laulamasta
sellaisia lauluja, ja nyt rupesi pojasta tuntumaan, että äiti vastusti
kaikkea mikä tuotti hänelle huvia. Ensi kerran kertoi hän isälle mitä
äiti oli sanonut. Silloin sai äiti siitä paljon kärsiä, kun isä oli
humalassa; hän piti nimittäin siihen asti kaikki takanaan. Mutta
silloin pojalle selvisikin, mitä hän oli tehnyt ja hengissä pyysi hän
sekä Jumalalta että äidiltään anteeksi, kun ei hän saanut sitä
tehdyksi julkisesti. Äiti oli hänelle yhtä ystävällinen ja se vihloi
hänen sydäntään.

Kerran hän sen kuitenkin unohti. Hänellä oli se taito että hän osasi
matkia kaikkia ihmisiä, nimittäin hän osasi puhua ja laulaa kuten he.
Yhtenä iltana tuli äiti sisään juuri kun poika tällä tavalla huvitti
isää ja äidin mentyä keksi isä, että poika matkisi äidinkin laulua.
Alussa poika pani vastaan; mutta isä, joka makasi sängyssä ja nauroi
niin että hytki, tahtoi tahtomistaan, että hän matkisi äidin laulua.
Hän on poissa, ajatteli poika, eikä kuule, ja hän lauloi kuten äiti
joskus lauloi, kun oli käheänä ja itku kurkussa. Isä nauroi niin, että
poikaa miltei peloitti ja hän vaikeni itsestään. Silloin astui äiti
sisään keittiöstä, katsahti poikaan pitkään ja raskaalla mielin, nouti
hyllyltä maitopunkan ja vei sen ulos.

Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut
kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos,
viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei
saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen
takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle.
Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa
häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt
ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi
häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn
helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

-- Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan.
Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin
koskaan ennen oli itkenyt. -- Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi
olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.

-- Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.

-- Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.

Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:

-- Äiti -- laula minulle jotakin!

-- Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.

-- Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, -- muuten en usko, että
koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.

Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.

-- Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, -- taikka minä
menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.

Ja neljäntoistavuotias poika makasi polvillaan, pää äidin helmassa ja
äiti rupesi laulamaan hänelle:

    Herra kaitse kädelläs
    Rannan leikkivää lasta.
    Suojaa pyhällä hengelläs
    Turmioon joutumasta.
    Syvä on vesi ja liukas maa,
    Vaan ketä henkesi johdattaa,
    Sen elo kons' ei pääty,
    Ennenkuin taivaass' on säätty.

    Äiti lastansa kaipailee:
    Missä viipynee vieno?
    Kulkee, katsoo, huhuilee,
    Kuulu ei kotiin pieno.
    Miettii: missä mun lapseni lie,
    Siellä käy myös sun henkesi tie,
    Jeesus, sen valpas veikko,
    Tuo kotiin lapseni heikko.

Hän veisasi monta värssyä; Arne pysyi liikkumattomana; hänen mieleensä
laskeutui siunattu rauha ja siinä rauhassa tunsi hän raukeavansa
virkistävään väsymykseen. Viimeinen, jonka hän eroitti, oli
Jeesuksesta; se siirtyi hänen kanssaan suureen valoon ja tuntui siltä
kuin laulajia olisi ollut kaksitoista tai kolmetoista, mutta äidin
ääni kaikui yli kaikkien muiden. Niin kaunista ääntä ei hän koskaan
ollut kuullut, hän rukoili, että saisi laulaa niin. Hänestä tuntui,
että jos hän laulaa oikein hiljaa, niin hän osaa oikeaan, ja nyt hän
lauloi hiljaa ja yhä hiljemmin ja hurjemmin, ja hänestä rupesi miltei
jo tuntumaan autuaalliselta, kun hän siinä ilossaan kävi kiinni
voimakkain äänin ja kaikki katosi. Hän heräsi, katsahti ympärilleen ja
kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kosken ikuisen, väkevän kohinan
ja samalla lirinän pienestä purosta, joka juoksi ihan ladon alla ja
alituiseen piti hiljaista sorinaansa. Äiti oli poissa; hän oli pannut
pojan pään alle puolivalmiin paidan ja röijynsä.



NELJÄS LUKU.


Kun sitte oli tullut aika, jolloin karjaa piti käyttää metsässä,
tahtoi Arne paimeneen. Isä pani vastaan; eihän hän koskaan ennen ollut
käynyt paimenessa ja olihan hän nyt viidennellätoista ikävuodellaan.
Mutta poika piti niin hyvin puoliaan, että sai tahtonsa perille ja
koko sen kevään, kesän ja syksyn kävi hän kotona vain nukkumassa;
muuten oli hän metsässä oman itsensä kanssa koko päivän umpeensa.

Sinne ylös luoksensa vei hän kirjansa. Hän luki ja veisteli kirjaimia
puunkuoreen; hän kulki ajatuksissaan, ikävöi ja lauleli, mutta kunhan
illoin tuli kotiin, oli isä usein humalassa, löi äitiä, kirosi hänet
ja koko seudun ja kehui, että hän aikoinaan olisi voinut matkata
kauvaskin. Silloin tarttui matkustuksenhalu poikaankin. Täällä oli
paha, ja kirjat viekoittelivat maailmalle ja tuntui ilmakin
viekoittelevan ulos, yli korkeiden tunturien.

Juhannuksen aikaan tapasi hän kerran Kristianin, kapteenin vanhimman
pojan, joka renkipojan kanssa oli menossa metsään noutamaan hevosia,
saadakseen ratsastaa kotiin. Hän oli pari vuotta vanhempi Arnea,
iloinen, huikentelevainen velikulta, mutta silti luja päätöksissään.
Hän puhui nopeasti ja katkonaisesti, mielellään kahdesta asiasta
yhtaikaa, ratsasti ilman satulaa, ampui linnun lennosta, kalasti
kärpäsillä ja oli Arnen mielestä täydellisyyden esikuva. Hän oli
hänkin matkustushaluinen ja kertoi Arnelle vieraista maista, niin että
heidän ympärillään loisti ja säteili; hän huomasi Arnen lukuhalun ja
kantoi hänelle samat kirjat, jotka itse oli lukenut; sitä myöten kuin
Arne luki loppuun, sai hän uusia; Kristian istui itse sunnuntaisin
opettamassa häntä selviytymään maantiedossa ja kartan käyttämisessä ja
koko sen kesän ja syksyn luki Arne niin, että kävi sekä kalpeaksi että
laihaksi.

Talvella sai hän lukea kotona, osaksi sentähden että hänen ensi vuonna
piti mennä rippikouluun, osaksi sentähden, että hän aina osasi
seurustella isän kanssa. Hän rupesi käymään koulua, mutta koulussa oli
hänestä hauskinta kun sai sulkea silmät ja kuvitella olevansa kotona
kirjojen seurassa; hänen toverinaan ei enään ollutkaan ainoatakaan
talonpoikaispoikaa.

Vuosi vuodelta piteli isä äitiä pahemmin ja samassa määrin kasvoi
hänen juoppoutensa ja ruumiilliset tuskansa. Ja kun Arnen siitä
huolimatta piti istua häntä hauskuttamassa, hankkiakseen äidille edes
sen hetkisen verran rauhaa ja hän silloin usein tuli sanoneeksi
asioita, joita hän sydämestään inhosi, rupesi hän vihaamaan isää. Hän
kätki tämän syvälle sydämeensä, kuten rakkautensa äitiin. Kun hän
Kristianin tapasi, siirtyi puhe paikalla suuriin matkustuksiin ja
kirjoihin, hän ei Kristianillekaan ilmaissut millä kannalla asiat
kotona olivat. Mutta monasti, kun hän palasi laajalentoisista
keskusteluista ja yksinään asteli kotia kohti, mielessä kaikki mikä
mahdollisesti siellä on häntä vastassa, itki hän ja rukoili
tähtitaivaitten Jumalaa pian auttamaan häntä matkalle.

Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti
senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän
lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa -- ja läksi.

Nyt oli Arne yksin.

Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei
enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät
kipunsa.

Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä
laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän
enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin -- eikä
hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan
-- eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.

Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian
raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät
myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin;
äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut
levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan
etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.

Arne sai oven auki ja katsahti häneen.

-- Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi
pystyyn!

Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi
viululaatikon ja sulki oven.

-- Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea;
tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä -- sinulle sanon, että --
älä koskaan juo viinaa; se on ... perkele, maailma ja meidän oma
lihamme -- --, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon
-- -- Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.

Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan:

    Jeesus auttaja armias
    Kuule kurjinta laumastas;
    Synnin kahleissa kuin jos lien,
    Tiedät, Jeesus, pelastustien!

Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta
sano sana vain... Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot
käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla
ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli
oppinut: -- Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta
minua! -- Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten
leipää ja heittää penikoille. -- Mutta hän sanoi: totta, herra,
penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä
putoavat.

Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.

Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa
päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän
kyynärpäittensä varaan katsomaan.

Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:

-- Vai nouset sinäkin katsomaan -- tahdot kai tietää mimmoiseksi olet
minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen!
-- -- -- Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. -- Älä
sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden
eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. -- Kutti, kutti! sanoi
hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.

-- Isä! sanoi Arne.

-- Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä
paljoa tarvita. Kutti, kutti!

Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä,
ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.

-- Isä, sanoi Arne.

-- Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin
vääntelee! Kutti, kutti!

-- Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.

-- Kutti, sanon minä!

Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.

-- Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.

-- Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin
kauhea halu. Kutti, kutti!

-- Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin
naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi
vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.

-- Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.

Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän
odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin
sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin
vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen
ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.

-- Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä,
sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli
siteistään.

-- Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.

-- Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla
äänellä. -- Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden
ruumiin päälle.

Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.

-- Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui
seisoaltaan.

-- Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi
kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.

Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat
likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta
eivät olleet kyenneet.

-- Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee
sänkyyn.

Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja
suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.

Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä
ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos
piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut
lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.

Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes
päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui
viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa
päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen,
palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.

-- Mutta olihan minulla toki muutamia hyviäkin päiviä, sanoi hän
itkien, ikäänkuin olisi katunut äskeistä kiitostaan ja laski lopuksi
suurimman syyn omille niskoilleen: hänhän rakkaudessaan oli tehnyt
Jumalan tahtoa vastaan, hänhän oli ollut tottelematon äidilleen ja
juuri sentähden saanut rangaistuksen syntisestä rakkaudestaan.

Arne istuutui vastapäätä äitiään. Äiti katsahti sänkyyn päin:

-- Muista, Arne, että minä sinun tähtesi olen tämän kaiken kärsinyt.

Ja hän itki, ikävöiden rakkauden sanaa puolustukseksi itsesyytöksiään
vastaan ja lohdutukseksi tulevien aikojen varalta. Poika vapisi eikä
voinut vastata.

-- Älä koskaan heitä minua, nyyhki äiti.

Silloin selveni pojalle mitä äiti koko tänä surkeuden aikana oli
hänelle ollut ja miten kauhean hyljätyksi hän tänne jäisi, jos poika
palkitsisi hänen suuren uskollisuutensa jättämällä hänet.

-- En koskaan, en koskaan! kuiskasi hän ja häntä veti äidin luo, mutta
hän ei päässyt paikaltaan. He jäivät istumaan ja heidän kyyneleensä
valuivat vuolaina. Äiti rukoili ääneen, milloin kuolleen puolesta,
milloin itsensä ja pojan puolesta, ja he itkivät ja hän rukoili taasen
ja taasen he itkivät.

-- Arne, virkkoi hän vihdoin, -- sinulla on niin kaunis ääni, istu
tuonne veisaamaan isällesi.

Ja poika tunsi heti saavansa voimaa siihen. Hän nousi ja läksi
noutamaan virsikirjaa, sytytti päreen ja istuutui, toisessa kädessä
päre, toisessa virsikirja, kuolleen pääpuoleen ja veisasi kirkkaalla
äänellä Kingon virren 127:

    Vihasi hirmusta meidät, Herra, päästä,
    Vitsasi pidätä, säästä lapses, säästä!
    Kovin Herra koetat, kun käymme synnin teitä --
                Armahda meitä!



VIIDES LUKU.


Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki
lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja
eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki;
mutta se olikin hänen ainoa työnsä.

Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran,
"jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne
ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa
ajaessaan, teki tämän laulun:

    Puku pukki, vuonasen'!
    Tie on käydä koluinen,
    Vaan kun kello kalkkaa,
    Tule juoksujalkaa!

    Puku pukki, vuonasen'!
    Varo vuotas valkonen:
    Äiti vällyt tekee
    Siitä kirkkorekeen!

    Puku pukki, vuonasen'!
    Höysty, kasva välehen,
    Niin oot pukinpiltti
    Paistinakin kiltti!

Yhtenä päivänä -- hän oli silloin kahdennellakymmenennellä
ikävuodellaan -- joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä
ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta,
joka oli heillä yhteinen.

-- Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.

-- Mokomakin heittiö, toinen vastasi, -- hänen mielestään kai hevosen
pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.

Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.

Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että
äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut
paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?

Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei
koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan
puhui?

Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea
saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli
itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa
oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun
talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta
ei hän tullut sitä tehneeksi.

Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.

Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin
metsää ja sepitti laulua:

    Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;
    On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,
    On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,
    Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!

    Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,
    Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,
    Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään --
    Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.

    Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;
    Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.
    Ja susi ketun kaappas -- sai kumman kuolema,
    Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.

    Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;
    Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.
    Näin unissa ma pojan -- isänsä-murhaajan,
    Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!

Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan
paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan
taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän
rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää
ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.

Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin
tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä
syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän
luopui tästä tuumasta.

Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin
paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he
muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei
tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän
luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.

Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota
sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän
lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui
Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.

-- En, vastasi mies.

Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan,
kysyi Arne:

-- Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?

-- Ka satuin oppimaan, sanoi mies.

Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti
itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei
ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän
tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi
pysähtyä.

-- Miksi sinä itket, äiti?

Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden
tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen
liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran:

-- Miksi sinä itket, äiti?

-- Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.

Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.

-- Sinä itket jonkun syyn tähden.

Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen,
vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.

-- Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: --
olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.

Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui
katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.

-- Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan
kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:

    Oli Inkeri kaunis impyinen,
    Mutta kultia, hopeita
    Ei hänellä ollut arkussa,
    Tanu vain oli villainen.

    Vain kirjava myssynen villasta --
    Ei pitsejä, vuoriakaan,
    Vaan mikä on maammon antamaa,
    Se on kuni kullasta!

    Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,
    Vain ettei kulua vois!
    "Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,
    Kun astun ma vihillen!"

    Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,
    Ei tahraantuvan sen sois!
    "Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,
    Kun astun ma vihillen!"

    Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,
    Yhä muisteli äitiään:
    "Tanukultani nyt jo nään,
    En käy minä vihille, en!"

    Hän arkulle astui murheissaan,
    Ja sydän se paisui niin;
    Sitä tanua ollut ei siin'
    Enää jäljellä rihmaakaan!

Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa
nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.

-- Onko sinulla äitiä? kysyi hän.

-- Ei.

-- Entä isää?

-- Ei isääkään.

-- Onko sitte kauvan kun he kuolivat?

-- On siitä kauvan aikaa.

-- Ei sinulla taida olla montakaan ystävää?

-- Ei ole monta.

-- Onko täällä ketään?

-- Ei, ei täällä.

-- Entä kotipuolessa?

-- Ei sielläkään.

-- Eikö sinulla ole ketään, joka sinusta pitää?

-- Ei, ei ole.

Arne läksi hänen luotaan ja hän rakasti äitiään niin, että sydän oli
pakahtumaisillaan ja pään päällä oli kuin kirkastus. Taivaan Jumala,
ajatteli hän, sinä olet antanut minulle hänet ja hänen mukanaan niin
äärettömän paljon rakkautta ja minä työnnän sen luotani -- ja entä
jollei häntä silloin enään ole, jos minä joskus tahtoisin tarttua
siihen!

Hänet valtasi halu rientää hänen luokseen, jollei muun tähden, niin
vain nähdäkseen hänet. Mutta matkalla lensi äkkiä hänen päähänsä:
"ehkä sinun hyvin pian pitää kadottaa hänet rangaistukseksi siitä
ettet hänestä välitä!" Hän jäi paikoilleen seisomaan. "Kaikkivaltias
Jumala, mihin minä silloin joutuisin?"

Hänestä tuntui siltä kuin kotona olisi tapahtunut onnettomuus; hän
läksi juoksujalan taloon päin, kylmä hiki oli otsalla ja tuskinpa
jalat koskettivat maata. Hän riuhtasi auki porstuan oven; mutta
sisäpuolella tuntui heti ilmassakin rauha. Hiljaa avasi hän tuvan
oven. Äiti oli pannut levolle, kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa;
hän nukkui kuin lapsi.



KUUDES LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin päättivät äiti ja poika, jotka viime aikoina
olivat enemmän seurustelleet keskenään, lähteä sukulaisiin häihin,
naapuritaloon. Äiti ei ollut sitte kuin tyttönä ollut mukana
tansseissa.

Kumpikaan ei tuntenut siellä kuin harvoja ihmisiä paitsi nimeltä ja
Arnesta varsinkin teki kummallisen vaikutuksen, että he aina
katselivat häneen, missä hän vaan liikkui.

Kerran oli hänelle porstuassa huudettu jotakin; ei hän ollut siitä
varma; mutta hän luuli sen kuulleensa ja joka veripisara nousi
hänessä, kun hän vaan sitä ajatteli.

Sitä miestä, joka hänelle oli huutanut, piti hän nyt yhtä mittaa
silmällä, vihdoin asettui hän hänen viereensä. Mutta päästyään pöydän
ääreen tuntui hänestä siltä kuin puhe olisi saanut toisen käänteen.

-- Mutta nyt minä kerron jutun, joka osoittaa, ettei mitään haudata
niin syvään yöhön, ettei se pääsisi päivänvaloon, puhui mies ja
Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi katsonut häneen.

Se oli ilkeän näköinen mies, ohuet, punaiset hiukset kaarsivat suurta,
pyöreää otsaa. Ylhäältä otsan alta katselivat hyvin pienet silmät ja
pieni potaattinenä, mutta suu oli hyvin suuri, huulet kääntyivät
ulospäin ja pysyivät aina valkoisina. Hymyillessä näkyivät molemmat
ikenet. Hänen kätensä lepäsivät pöydällä: ne olivat hyvin raskaat ja
karkeat, mutta ranne oli hinterä. Hänen katseensa oli terävä ja hän
puhui nopeasti, mutta hyvin työläästi; häntä sanottiin "Suurisuuksi"
ja Arne tiesi Niilo räätälin ennen muinoin pahoin pidelleen häntä.

-- Tässä maailmassa on paljon syntiä, se on meitä likempänä kuin
luulemmekaan -- --. Mutta vähät inistä, nyt minä kerron teille pahan
työn. Vanhat kyllä muistavat Alfin, Reppu-Alfin.

"Kyllä minä tulen takaisin!" sanoi Alf; sen sanantavan hän on jättänyt
jälkeensä; sillä kun hän oli tehnyt kaupat -- ja se mies osasi tehdä
kauppaa! -- läiskäytti hän repun selkään. "Kyllä minä tulen takaisin!"
sanoi Alf. Pirun poika, potra poika, kelpo poika se Alf, Reppu-Alf --.

Entäs sitte hän ja Suurkuhnuri. Suurkuhnurin -- tunsittehan te hänet?
-- Suuri hän oli ja kuhnuri hän kanssa oli. Hän mielistyi pikimustaan
hevoseen, jota Reppu-Alf ajoi ja äksierasi niin, että se hyppi kuin
heinäsirkka. Ja ennenkuin Suurkuhnuri itsekään tiesi, oli hän tullut
antaneeksi kaakista viisikymmentä taalaria! Suurkuhnuri koipeliini
rattaille kuskaamaan herroja viidenkymmenen taalarin hevosella; mutta
hän sai huutaa ja ruoskia pihan pölyä täyteen, -- hevonen karkasi päin
kaikkia ovia ja seiniä; sillä se oli umpisokea.

Sitte ne molemmat tappelivat siitä hevosesta kuin mitkäkin rakit.
Suurkuhnuri vaati takaisin rahojaan, mutta lieneekö saanut kahtakaan
Tanskan killinkiä. Reppu-Alf tumpuloi häntä niin, että haivenet
lensivät. "Kyllä minä tulen takaisin", sanoi Alf. Pirun poika, potra
poika, kunnon poika se Alf, Reppu-Alf!

Muutamaan vuoteen häntä sitte ei ensinkään kuulunut takaisin.

Noin viiden vuoden perästä häntä kuulutettiin saarnastuolista; sillä
hän oli saanut tavattoman suuren perinnön. Suurkuhnuri oli läsnä.
"Tiesinhän minä", sanoi hän, "että rahat ne Reppu-Alfia kuuluttavat
eivätkä ihmiset". --

Sitte puhuttiin Alfista sinne ja tänne; ja niin paljon siinä jututtiin
että saatiin kokoon, että hän viimeksi oli ollut tällä puolen
somermäkeä eikä tuolla puolen. Muistattehan te tien, vanhan tien
somermäen yläpuolella.

Mutta Suurkuhnuri oli joku aika sitte päässyt suureen valtaan ja
kunniaan, saanut sekä talot että tavarat. Sitäpaitsi oli hän ruvennut
jumaliseksi ja sen tiesivät kaikki, ettei hän ilmaiseksi ruvennut
jumaliseksi -- hän enempää kuin muutkaan. Näistä asioista rupesivat
ihmiset puhumaan.

Siihen aikaan piti tie somermäen yli siirrettämän; ennen vanhaan
tahtoivat ihmiset päästä suoraan eteenpäin ja siksi mentiin suoraan
somermäen poikki, mutta me tahdomme sileitä teitä ja sentähden kulkee
tie nyt joen rantaa pitkin. Siellä sitä sitte porattiin ja reistattiin
niin että olisi luullut aiottavan pois koko soramäkeä. Kaikellaista
esivaltaa siellä kulki, mutta useinten amtmanni, kuvernööri; sillä hän
saa kaksinkertaisen vapaan kyydin. Yhtenä päivänä kun siellä taas
soraa kaivettiin, piti jonkun käydä kiinni kiveen, mutta saikin
kouraansa käden, joka pisti esiin sorasta ja se käsi oli niin vahva,
että se joka sen sai, meni nurin sen kanssa. Mutta sen sai
Suurkuhnuri. -- Nimismies oli kulkemassa niillä paikkeilla; hänet
noudettiin ja kokonaisen miehen luut kaivettiin esiin. Tohtori
noudettiin niinikään! Hän liitti kaikki yhteen niin taitavasti, ettei
puuttunut kuin lihaa. Mutta ihmiset puhuivat, että se luuranko oli
juuri saman kokoinen kuin Reppu-Alf. "Kyllä minä tulen takaisin",
sanoi Reppu-Alf.

Oli se sekä yhden että toisen mielestä ihmeellistä, että kuollut käsi
saattoi lyödä kumoon sellaisen miehen kuin Suurkuhnurin, vaikkei se
ensinkään lyönyt. Nimismies kävi hänen kimppuunsa siitä asiasta --
tietenkin niin ettei ketään ollut kuulemassa. Mutta silloin kirosi
Suurkuhnuri niin että nimismiehen silmissä musteni. "No niin", sanoi
nimismies, "jollet sinä ole sitä tehnyt, niin kai sinä tämän yön nukut
tuon luurangon kanssa".-- "Nukun kyllä", vastasi Suurkuhnuri. Ja
tohtori liitti sen nivelet yhteen ja laski sen parakin toiseen
sänkyyn. Toisessa piti Suurkuhnurin nukkua; mutta nimismies meni
huppuun takkiinsa ja asettui ihan seinän viereen. -- Kun tuli pimeä ja
Suurkuhnurin piti lähteä yökumppaninsa luo, tuntui ihan siltä kuin ovi
itsestään olisi sulkeutunut ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Mutta
Suurkuhnuri rupesi veisaamaan virsiä; sillä hänellä oli hyvä ääni.
"Miksi sinä veisaat?" kysyi nimismies seinän takaa. "En tiedä onko
hänellä ollut lukkaria", vastasi Suurkuhnuri. Sitte hän rupesi
rukoilemaan minkä jaksoi. "Miksi sinä rukoilet?" kysyi nimismies
seinän takaa. "Hän on varmaan ollut suuri syntinen", vastasi
Suurkuhnuri. Vihdoin viimein oli kaikki niin hiljaa, että nimismies
oli nukkumaisillaan. Silloin kuului sisältä sellainen huuto, että
hökkeli tärisi: "kyllä minä tulen takaisin!" -- Nousi helvetin ryty ja
melu; "tuo tänne viisikymmentä taalariani!" mylvi Suurkuhnuri ja sitte
huudettiin ja jyryttiin taas; nimismies sai oven auki, ihmisiä juoksi
seipäin ja asein apuun, mutta Suurkuhnuri oli pitkänään keskellä
lattiaa ja luuranko hänen päällään.

Pöydän ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Vihdoin viimein virkkaa
muuan, joka juuri oli sytyttämässä savupiippuaan:

-- Tuliko hän hulluksi sen päivän perästä?

-- Tuli.

Arne tunsi, että he katsoivat häneen ja sentähden ei hän saanut auki
silmiään.

-- Sanon minkä jo sanoin, puuttui ensimäinen mies taas puhumaan, --
ettei mitään kätketä niin syvälle yöhön, ettei se pääsisi päivän
valoon.

-- Mutta minäpäs kerron pojasta, joka löi omaa isäänsä, virkkoi
vaaleanverinen, lihava, pyöreäkasvoinen mies. Arne ei tietänyt istuiko
vai seisoi.

-- Oli suurisukuinen tappelupukari tuolla Hardangerissa; hän hakkasi
pilalle paljon ihmisiä. Isä ja hän olivat riidoissa muonasta ja siitä
se johtui, ettei sillä miehellä ollut rauhaa kotona eikä kylässä.

Hänen sisunsa kovettui kovettumistaan ja isä ahdisti häntä. "Minä en
huoli kenenkään tuomiosta", sanoi poika. "Minun tuomioni sinä saat
huolia niin kauvan kuin elän", sanoi isä. -- "Jollet sinä pidä suutasi
kiinni, niin minä lyön sinua!" sanoi poika ja nousi. -- "Koeta vaan,
jos uskallat; hyvin ei sinun koskaan maailmassa käy", vastasi isä ja
nousi hänkin. -- "Niinkö luulet?" -- ja poika karkasi hänen kimppuunsa
ja kaasi hänet maahan. Mutta isä ei tehnyt vastarintaa, vaan laski
kädet rinnalle ristiin ja antoi pojan tehdä mitä tahtoi.

Poika löi häntä ja veti hänet ovelle: "Minä tahdon kotirauhaa!" Mutta
kun he tulivat ovelle, kohotti isä päätään. "Ei etemmä kuin ovelle",
sanoi hän, "sillä niin kauvas vedin minä isäni!" Poika ei välittänyt,
vaan veti pään kynnyksen yli. "Ei etemmä kuin ovelle, sanon minä!"
Vanhus nousi pystyyn, kaatoi pojan jalkainsa eteen ja kuritti häntä
kuin lasta.

-- Se oli rumaa, sanoivat useat. -- Ei sentään lyönyt isäänsä, luuli
Arne kuulleensa jonkun sanoneen; mutta ei hän ollut siitä varma.

-- Nyt minä kerron _teille_ jotakin, sanoi Arne, nousi kalman kalpeana
eikä itsekään tiennyt mitä aikoi sanoa. Hän näki vaan sanojen suurina
lumihiutaleina lentelevän. -- Käyn kiinni umpimähkään! ja hän alkoi.

"Noita tapasi kerran tiellä pojan, joka itki. 'Ketä sinä eninten
pelkäät', sanoi noita, 'itseäsi vaiko muita'. Mutta poika itki siksi
että hän yöllä oli nähnyt unta, että oli täytynyt tappaa paha isänsä,
ja sentähden hän vastasi: 'minä pelkään eninten itseäni'. -- 'Nyt saat
rauhasi itsestäsi äläkä enään koskaan itke; sillä tästäpuoleen tulet
olemaan riidassa vaan muiden kanssa.' Ja noita läksi tiehensä. Mutta
ensimäinen, jonka poika tapasi, nauroi häntä ja sentähden täytyi
pojankin nauraa häntä. Toinen, jonka hän tapasi, löi häntä; pojan
täytyi puolustautua ja lyödä takaisin. Kolmas, joka tuli vastaan,
aikoi tappaa hänet ja sentähden täytyi pojan tappaa hänet. Mutta
kaikki ihmiset puhuivat pahaa hänestä ja sentähden ei hänkään tietänyt
puhua ihmisistä muuta kuin pahaa. He lukitsivat häneltä kaappinsa ja
ovensa niin että hänen täytyi varastaa tarpeensa; hänen täytyi varkain
ottaa yönsä rauha. Kun hän ei saanut tehdä hyvää, täytyi hänen tehdä
paljasta pahaa. Kyläläiset puhuivat: 'se poika meidän täytyy toimittaa
pois; se on niin paha', ja eräänä päivänä toimittivat he hänet pois
tieltä. Mutta poika ei tiennyt tehneensä mitään pahaa ja sentähden hän
kuoleman jälkeen joutui suoraa päätä Jumalan luo. Siellä oli penkillä
istumassa isä, jota hän ei laisinkaan ollut tappanut ja toisella
penkillä vastapäätä kaikki ne, jotka olivat pakoittaneet hänet
tekemään pahaa. 'Mitä penkkiä sinä pelkäät?' kysyi Jumala, ja poika
osoitti pitkää. 'Istuudu sitte isäsi viereen', sanoi Jumala ja poika
yritti istuutua. Silloin putosi isä penkiltä, niskassa suuri haava.
Hänen sijalleen tuli pojan oma kuva, kasvoissa katumus ja kuolonkalpea
ilme; ja toinen kuva, jonka kasvot olivat humalaiset ja ruumis
hyllyvä; ja kolmas kuva, jonka kasvot olivat mielettömät, vaatteet
risoissa ja nauru hirmuinen. 'Noin olisi sinunkin voinut käydä', sanoi
Jumala. -- 'Olisikohan!' sanoi poika ja kävi kiinni Jumalan vaatteen
liepeeseen. Samassa romahtivat molemmat penkit alas taivaasta ja poika
seisoi taas hymyillen Jumalan luona. 'Muista tämä, kun heräät', sanoi
Jumala, -- ja samassa heräsi poika. Mutta poika, joka näki tämän unen,
olen minä, ja ne, jotka ärsyttävät häntä uskomalla hänestä pahaa,
olette te. En enää pelkää itseäni, mutta minä pelkään teitä. Älkää
usuttako pahaa minuun; sillä en tiedä saisinko _minä_ kiinni Jumalan
vaatteen liepeestä."

Hän karkasi ulos, mutta miehet jäivät toisiinsa katselemaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana päivänä saman talon ladossa Arne oli ensi kertaa eläessään
juonut itsensä humalaan, tullut siitä kipeäksi ja kohta koko
vuorokauden maannut ladossa. Nyt hän istui pää kyynärpäiden varassa ja
piti pientä pakinaa itsensä kanssa:

-- -- -- Kaikki mihin minä katson, käy raukkamaiseksi. Se oli
raukkamaisuutta, etten minä poikana juossut tieheni; raukkamaisuutta,
että kuuntelin isää enemmän kuin äitiä; raukkamaisuutta, että minä
lauloin hänelle niitä rumia lauluja. Minä menin paimeneen -- sekin oli
raukkamaisuutta; -- rupesin lukemaan -- niin, niin, raukkamaisuudesta
tein senkin: minä tahdoin mennä piiloon itseäni. Suurenakaan poikana
en auttanut äitiä isää vastaan -- raukkamaisuuttani; en sinäkään yönä
-- hui! -- raukkamaisuuttani! ehkäpä minä olisin odottanut kunnes hän
oli surmattu; -- -- senjälkeen en saattanut pysyä kotona --
raukkamaisuutta! en myöskään lähtenyt tieheni -- raukkamaisuutta; en
tehnyt mitään, kävin paimenessa -- raukkamaisuutta. Olin tosin
luvannut äidille jäädä kotiin; mutta minä olisin ollut kyllin
raukkamainen rikkomaan lupauksen, jollen olisi pelännyt joutua
ihmisten joukkoon. Sillä minä pelkään ihmisiä eninten sentähden, että
luulen heidän näkevän kuinka olen paha. Mutta siksi että heitä
pelkään, puhun heistä pahaa -- kirottua raukkamaisuutta! Minä teen
laulujakin raukkamaisuuttani. En uskalla ajatella omia asioitani
pohjaa myöten, sentähden sekaannun toisten asioihin -- ja se on
runoilemista.

Minun pitäisi itkeä niin että vuoret tulisivat vedeksi, niin minun
pitäisi tehdä; mutta minä sanon: "tuu, tuu!" ja rupean tuudittamaan.
Ja minun laulunikin ovat raukkamaiset; sillä jos ne olisivat rohkeat,
niin ne tulisivat paremmiksi. Minä pelkään voimakkaita ajatuksia,
pelkään kaikkea voimakasta; kun minä siihen pääsen, on se raivoa, ja
raivo on raukkamaisuutta. Minä olen viisaampi, osaavampi ja tekevämpi
kuin mitä minä näytän; minä olen parempi kuin sanon olevani; mutta
raukkamaisuuttani en uskalla olla sellainen kuin olen. Hyi, viinaa
join raukkamaisuuttani, piti tappaa tuska! Hyi! pahaa se teki, mutta
minä join silti, join silti; join isäni sydänverta, ja join kuitenkin!
Minun raukkamaisuuteni on nimittäin ihan ilman määrää; mutta
raukkamaisinta on kuitenkin se, että istun tässä ja sanon itselleni
kaiken tämän.

... Lopettaa itseni! Mitä vielä! Siihen olen liian raukka. Ja sittehän
minä uskon Jumalaan -- niin, minä uskon Jumalaan. Minun tekee mieleni
hänen luokseen, mutta raukkamaisuus pitelee minua etäällä hänestä.
Suuri muutos, ja sen edessä pelkuri ihminen vääntelee. Jos minä
koettaisin voimieni mukaan? Kaikkivaltias! Jos minä koettaisin? Minun
pitäisi ryhtyä niin koviin parannuskeinoihin kuin maitoluontoni ikinä
sallisi; sillä minussa ei enään ole luuta eikä edes rustoakaan, vaan
jotakin valuvaa vatkua. -- Jos minä koettaisin -- lukea hyviä,
lempeitä kirjoja -- karttaa voimakkaita --; lukea kauniita satuja ja
tarinoita ja kaikkea lauhaa; -- ja joka sunnuntai saarnan ja joka ilta
rukouksen? Ja olla säännöllisessä työssä, että uskonto saisi maaperää,
se ei juurru uneliaisuudessa. Jos minä koettaisin; rakas, hyvä
lapsuuteni Jumala, jos minä koettaisin!

Mutta joku avasi ladon oven, karkasi permannon poikki kasvoiltaan
kalman kalpeana, vaikka hiki pisaroi alas, ja se oli äiti. Toista
päivää etsi hän nyt poikaansa. Hän huusi hänen nimeään, mutta ei
pysähtynyt kuuntelemaan, vaan huusi huutamistaan ja karkasi eteenpäin,
kunnes poika vastasi heinäkasasta, missä makasi. Silloin pääsi äidiltä
suuri huuto ja hän hypähti heinäkasalle kepeänä kuin mikäkin poika ja
heittäytyi Arnen luo:

-- Arne, Arne, täälläkö sinä olet! Minä löysin sinut siis kumminkin;
eilisestä olen etsinyt; koko yön olen etsinyt! Arne parka! Minä kyllä
näin että ne olivat sinua loukanneet ja minä olisin niin mielelläni
puhunut sinulle ja lohduttanut sinua; mutta minähän en koskaan uskalla
puhua sinulle! -- -- Arne, minä näin että sinä joit! Voi Jumala
kaikkivaltias! Kun ei minun enään koskaan tarvitsisi sitä nähdä! --
Hän ei pitkään aikaan saanut sanotuksi enempää. -- Jeesus sinua
varjelkoon, lapseni, minä näin että sinä joit! -- Äkkiä sinä olit
kadonnut silmistäni, päissäsi, surun särkemänä ja minä juoksin
rakennuksesta rakennukseen; kävin kaukana vainioilla, mutten löytänyt
sinua; hain joka suolta; kysyin kaikilta ihmisiltä; minä kävin
täälläkin, mutta sinä et vastannut -- Arne, Arne! Minä kuljin joen
vartta, mutta ei missään näyttänyt olevan tarpeeksi syvää.

Äiti painautui likemmä poikaa.

-- Silloin minun rintaani tuli niin rauhallinen olo: sinä olet
tietysti mennyt kotiin, ja minä kävin sen tien kai neljännestunnissa;
avasin oven ja hain joka huoneesta ja muistin vasta sitte, että avain
oli itselläni; ethän sinä voinut päästä sisään! -- Arne, yöllä hain
tien kahden puolen; Kampenin jyrkänteelle en uskaltanut mennä! -- En
tiedä kuinka minä pääsin tänne; minua ei kukaan ole auttanut, mutta
Jumala toi mieleeni, että sinä olet täällä!

Arne koetti rauhoittaa häntä.

-- Arne, ethän sinä enään juo viinaa?

-- En, saat olla levollinen.

-- Ne olivat kai pahoja sinulle? Olivatko ne sinulle pahoja?

-- Ei, minä vaan olin raukkamainen. Arne lausui viime sanan painolla.

-- En oikein ymmärrä kuinka ne voivat olla pahoja sinulle. Mutta mitä
ne oikein tekivät? Et sinä koskaan sano mitään.

Ja äiti rupesi taasen itkemään.

-- Ethän sinäkään koskaan sano minulle mitään, sanoi Arne lempeästi.

-- Suurin syy on sentään sinussa, Arne; minä olen niin tottunut
olemaan puhumattomana isäsi ajoilta, että sinun olisi pitänyt auttaa
minua vähän alkuun! -- Herranen aika, meitähän on vain kaksi; ja me
olemme niin paljon kärsineet yhdessä.

-- Koetetaan nyt, eikö mahtane ruveta menemään paremmin, kuiskasi
poika. -- Ensi sunnuntaina minä luen sinulle saarnan.

-- Jumala sinua siitä siunatkoon. Kuuleppas Arne!

-- Mitä?

-- Minulla olisi sinulle jotakin sanomista. -- Sano, äiti.

-- Minä olen tehnyt suuren synnin sinua kohtaan; olen tehnyt pahoin.

-- Sinäkö, äiti? ja se liikutti Arnea niin, että hänen hyvä,
sanomattoman kärsivällinen äitinsä syytti itseään synnistä häntä
vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään oikein hyvää,
että hän kiersi kätensä hänen ympärilleen, taputteli häntä ja
purskahti itkuun.

-- Niin minä olen; ja kuitenkaan en minä voinut muutakaan.

-- Oi, sinä et koskaan ole tehnyt minulle mitään pahaa.

-- Kyllä minä olen; -- Jumala sen tietää, että tein sen vain siksi,
että sinusta niin paljon pidin. Mutta sinun pitää antaa se minulle
anteeksi, kuuletko?

-- Kyllä minä annan.

-- Ja minä sanon sen sitte toisen kerran; mutta sinun pitää antaa se
minulle anteeksi.

-- Kyllä, kyllä, äiti!

-- Katsoppas, sentähden kai se puhuminen on ollut minulle niin
raskasta. Minä olen kantanut mielessäni syntiä sinua kohtaan.

-- Herra Jumala, älä puhu niin, äiti!

-- Nyt olen iloissani, että olen saanut sanotuksi näin paljon.

-- Me puhumme vielä enemmänkin, äiti!

-- Niin puhumme -- ja luethan sinä minulle saarnan?

-- Kyllä minä luen.

-- Arne raukka! Jumala sinua siunatkoon!

-- Eikö liene parasta lähteä kotiin.

-- Niin, mennään vaan kotiin.

-- Sinä niin katselet ympärillesi, äiti.

-- Niin, isäsi makasi täällä ladossa ja itki.

-- Isäkö? kysyi Arne ja kalpeni.

-- Niilo raukka! Se oli sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristille.

Sinä niin katselet ympärillesi, Arne.



KAHDEKSAS LUKU.


Siitä päivästä alkaen, jolloin Arne sydämestään koetti elää likempänä
äitiään, muuttui hänen suhteensa kaikkiin ihmisiin. Hän alkoi katsella
heitä äidin lempein silmin. Mutta usein hänen oli vaikea pysyä
päätökselleen uskollisena; sillä niitä asioita, jotka hänen
sisimmässään liikkuivat, ei äiti aina ymmärtänyt, -- tässä laulu siltä
ajalta:

    "Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
    Minä metsään kaikkosin laulellen,
    Otin oikein ma oman luvan!
    Lojuin rentona maassa, vaan hyttyset nuo
    Ja sirkat ja liskot ei rauhaa suo!"

"Rakkaani, etkö tahdo nauttia poutasäästä?" sanoi äiti; hän istui ja
lauloi porstuansolassa.

    "Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
    Minä niitylle läksin laulellen
    Suvilauluja hetken ja huvan;
    Tuli käärme myös ilohon suikertaen --
    Kolmen kyynärän mittainen!"

"Näin ihanassa ilmassa voimme olla paljain jaloin", -- sanoi äiti; hän
veti sukat jalastaan.

    "Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
    Otin venheen, heittäydyin tuhdollen,
    Toivoin laineilla tuudittavan.
    Mut aurinko paahtoi kuumasti niin --
    Mun nenäparkani halkeamiin."

"Tällaisina päivinä pitäisi heinien kuivaa", -- sanoi äiti; -- hän
iski niihin haravan.

    "Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
    Ja ahtaaks' tunsin ma tuvan;
    Minä kiipesin puuhun toivoen
    Nyt vihdoinki vilvoittuvan!
    Vaan toukkia tipahti niskaani viis,
    Ja ma huusin ja noiduin ja juoksin kuin hiis!"

"Niin, jolleivät lehmät tänään kiili, niin eivät ne kiili koskaan",
sanoi äiti; -- hän katseli nurmikkorinteelle.

    "Oli päivänpaiste niin kaunoinen,
    Ja ma tunsin ahtaaksi tuvan;
    Minä hyppäsin koito koskehen;
    'Toki täällä oon rauhoittuva!'
    Ja päivä se paistoi, kun upposin mie --
    Kuka lauluni tehnyt lie?"

"Vain kolme tällaista poutapäivää, niin kaikki on korjuussa", sanoi
äiti, -- hän meni tekemään tilaani.

Heidän yhdyselämänsä kävi kuitenkin päivä päivältä onnellisemmaksi. Se
mitä ei äiti pojassa ymmärtänyt, muodostui sekin suhteeksi poikaan
yhtä hyvin kuin se minkä hän ymmärsi. Sillä sitä mitä ei äiti
ymmärtänyt, tuli poika uudelleen ja uudelleen ajatelleeksi ja äiti
kävi hänelle yhä rakkaammaksi sen kautta, että hän kaikilta tahoilta
tapasi hänen rajansa. Niin, hän kävi hänelle sanomattoman rakkaaksi.

Lapsena ei Arne ollut välittänyt saduista. Nyt, täytenä ihmisenä,
rupesi hän ikävöimään satuja ja satujen kintereillä tulivat
kansantarinat ja sankarilaulut. Hänen mieleensä tarttui kumma ikävä;
hän kuljeskeli usein yksikseen, ja monet paikat ympäristössä, joihin
ei hän ennen ollut katsahtanut, kävivät hänen silmissään niin
kauniiksi. Sinä aikana, jolloin hän samanikäisten kanssa kävi
rippikoulua, olivat he usein leikkineet suurenveden varrella, jota
sanottiin Mustajärveksi, se kun oli niin syvä ja mustanpuhuva. Tätä
vettä hän nyt rupesi ajattelemaan ja yhtenä iltana läksi hän sinne.

Hän istuutui pensaikon taakse aivan pappilan alle; pappila oli hyvin
jyrkän mäen rinteellä, joka etempänä yleni korkeaksi tunturiksi;
samallainen oli toinenkin ranta ja sentähden levisi veteen suuria
varjonmöhkäleitä kummaltakin puolen: mutta keskellä vettä, varjojen
perässä, oli säie kaunista, hopeankirkasta vettä. Kaikkialla vallitsi
rauha; aurinko oli menemässä mailleen; vastarannalta kuului kellojen
kilinää; muuten oli ihan hiljaista. Aluksi ei Arne katsonut suoraan
eteensä, vaan veden pohjaan, sillä aurinko valoi kalvoon punaista
hohdettaan juuri ennen mailleenmenoaan. Tunturit olivat siellä
alhaalla väistyneet syrjään niin että niiden välille oli syntynyt
pitkä, syvä laakso ja tätä vastaan vesi pärskyi. Mutta näytti siltä
kuin tunturit hitaasti olisivat likenneet toisiaan, nostaakseen
välillään olevan laakson kuin keinuun. Taloja oli toistensa kyljessä
pitkin laaksoa; savu nousi ilmaan ja hajosi; vihreät vainiot
höyrysivät; veneitä laski rantaan, heiniä täynnä. Arne näki ihmisten
tulevan ja menevän, mutta ei kuullut mitään ääntä. Silmä siirtyi
sieltä pois ja liukui rannan poikki sinne, missä vain Jumalan
mustanpuhuva metsä yleni. Metsään ja pitkin vettä olivat ihmiset kuin
sormella piirtäen tehneet itselleen tien; sillä sieltä kiiriskeli
alituisesti tomukiehkura. Tätä seurasi hänen silmänsä kunnes se tuli
vastapäätä hänen istumapaikkaansa; siinä loppui metsä; tunturi teki
hiukan enemmän tilaa ja heti paikalla tuli näkyviin taloja, toinen
toisensa kyljessä. Rakennukset olivat vielä suuremmat kuin
laaksonpohjalla, punaiseksi maalatut korkeat ikkunat paloivat
auringossa. Rinteillä hehkui täysi auringonvalo, pienemmänkin
leikkivän lapsen saattoi selvästi eroittaa; veden varrella oli hiekka
kuivaa ja häikäisevän valkoista ja siellä hyppeli lapsia, mukanaan
joku koira. Mutta äkkiä pakeni aurinko ja kaikki kävi raskaaksi, talot
tumman punaisiksi, niitty mustan vihreäksi, hiekka harmaan
valkoiseksi, lapset pieniksi möhkäleiksi; pilvensiekale oli noussut
tunturin takaa ja vienyt auringon. Arne upotti silmänsä alas veteen;
mutta sieltä hän taas tapasi kaikki tyyni. Kedot keinuivat, äänetönnä
astui metsä esiin, talot katselivat alas veteen, ovet olivat auki ja
lapsia kulki ulos ja sisään. Sadut ja kaikkinaiset lapselliset asiat
tulla viilättivät niinkuin pienet kalat syöttiä tavoittelemaan,
livahtivat tiehensä, palasivat, kisailivat, mutta eivät käyneet
syöttiin.

-- Istutaan tähän, kunnes äitisi ehtii perässä; kai se papinrouvakin
kerran valmistuu.

Arne pelästyi; joku oli istuutunut ihan hänen taakseen.

-- Mutta kyllä minä nyt voisin saada jäädä täksi ainoaksi yöksi,
lausui rukoileva ääni kyynelten seasta; puhuja mahtoi olla
keskenkasvuinen tyttö.

-- Älä nyt enään itke; on rumaa itkeä siksi, että sinut viedään kotiin
äitisi luo.

Se oli hidas, lempeä miehen ääni.

-- En minä siksi itke!

-- Miksi sinä sitte itket?

-- Siksi, etten enään saa olla yhdessä Matildan kanssa.

Papin ainoan tyttären nimi oli Matilda ja Arnen mieleen muistui että
muuan talonpoikaistyttö oli kasvatettu yhdessä hänen kanssaan.

-- Mutta eihän sitä iankaiken saattanut kestää.

-- Niin, mutta yhden päivän lisää, rakas isä! ja tyttö purskahti
itkuun.

-- Parasta on, että sinut nyt viedään kotiin; -- ehkäpä se jo on liian
myöhäistä.

-- Liian myöhäistä? Kuinka niin? Kaikkia sitä pitää kuulla!

-- Sinä olet syntynyt talonpoikaiseksi ja talonpoikaisena sinun pitää
pysyä, meillä ei ole varaa elättää korumamselleja.

-- Voisinhan minä toki pysyä talonpoikaisena, vaikka sielläkin olisin.

-- Sinä et sitä ymmärrä.

-- Minä olen aina käynyt talonpoikaisvaatteissa.

-- Eivät ne sitä vaikuta.

-- Minä olen sekä kehrännyt että kutonut ja keittänyt.

-- Ei sekään.

-- Minä puhun niinkuin sinä ja äiti.

-- Ei sekään.

-- Sitte en tiedä mitään syytä, sanoi tyttö ja nauroi.

-- Sepähän nähdään; -- muuten pelkään, että päässäsi nyt on liian
paljon ajatuksia.

-- Ajatuksia, ajatuksia! sanot sinä alituiseen; minun päässäni ei ole
ajatuksia ensinkään.

Tyttö itki taasen.

-- Sinä olet kuin oletkin tuuliviiri.

-- Sitä ei pappi koskaan sanonut.

-- Ei, mutta minä sanon.

-- Tuuliviiri? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla mikään
tuuliviiri, minä.

-- Mitä sinä sitte tahdot olla?

-- Mitäkö minä tahdon olla? Onko kummempaa kuultu? Minä en tahdo olla
mitään.

-- No niin, älä sitte ole mitään.

Tyttö nauroi. Hetkisen perästä virkkoi hän vakavana:

-- Olet ilkeä kun sanot, etten ole mitään.

-- Herranen aika, kun itse tahdot olla sitä.

-- Ei, minä en tahdo olla ei mitään.

-- Hyvä, ole sitte kaikkea.

Tyttö nauroi. Hetkisen perästä puhui surullinen ääni:

-- Pappi ei koskaan pitänyt kanssani tuollaista narrinpeliä.

-- Ei, hän vaan teki sinusta narrin.

-- Pappiko? Niin hyvä et sinä ikinä ole minulle ollut kuin pappi.

-- Jopa asiat sitte olisivatkin hullusti.

-- Happamasta maidosta ei ikinä tule rievää.

-- Tuleepas, kun se keitetään herajuustoksi. Tyttö nauroi ääneen.

-- Tuolla tulee äitisi. Tyttö kävi taasen vakavaksi.

-- En iässäni ole tavannut niin pitkäpuheista vaimoihmistä kuin se
papinrouva, viilsi terävä, nopealuontoinen ääni puheeseen. -- Pidä nyt
kiirettä, Baard, nouse ja työnnä vene vesille. Emme pääse kotiin
yöksi. -- Rouva käski minua katsomaan, että Elin jalat ovat kuivat.
Siitä sinä totta totisesti itse saat pitää huolta. Joka aamu pitää
lähteä kävelemään kalvetustaudin tähden! Kalvetustaudit sinne ja
kalvetustaudit tänne! -- Nouse nyt, Baard, ja työnnä vene vesille!
Minunhan tänä iltana pitää panna taikinaa.

-- Kirstu ei vielä ole tullut, sanoi mies ja pysyi pitkällään.

-- Mutta kirstu ei tulekkaan; se jää tänne ensi pyhään. Kuuletko, Eli,
nosta nyt itseäsi; ota myttysi ja tule! Nouse nyt, Baard!

Äiti edellä ja tyttö perässä.

-- Tule nyt; mutta tule nyt jo! kuului alhaalta.

-- Oletko katsonut veneen tappia? kysyi Baard ja pysyi pitkällään.

-- Se on paikoillaan! ja Arne kuuli hänen äyskärillä nakuttavan sitä
kiinni.

-- Mutta nouse nyt, Baard! Emme kai aio jäädä tänne yöksi?

-- Minä odotan arkkua.

-- Mutta hyvä ihminen, siunaa ja varjele; olenhan minä sanonut, että
se saa jäädä ensi pyhään.

-- Tuolla se tulee, sanoi Baard.

Kuului rattaiden rytinää.

-- Mutta minähän sanoin, että sen piti jäädä ensi pyhään.

-- Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.

Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja
muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun
yksinään.

Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu,
hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.

-- Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.

-- Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti.
Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja
itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut
nurmelle; se oli lintuhäkki.

-- Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun
saatkin Tipon ... sinä saat sen! -- ja sitte sinun pitää muistaa minua
-- ja hyvin usein soutaa ... soutaa ... soutaa minun luokseni; -- ja
he itkivät molemmat katkerasti.

-- Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.

-- Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. -- Minä tahdon
mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.

-- Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan.
Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä,
pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle
itkemään.

Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille
rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi
hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi
tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki
heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista
kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte
isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi
heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui
aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun
aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt
menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.

-- Mahtaako hän nähdä minut?

Hän nousi ja läksi; aurinko oli poissa, mutta taivas kirkas ja heleän
sininen, kuten kesäyön taivas on. Höyry maasta ja vedestä nousi
molemmin puolin tunturien taakse; mutta huiput ylenivät vapaina ja
katselivat toisiaan. Arne tuli ylemmä; vesi kävi mustemmaksi ja
alemmaksi ja ikäänkuin tiiviimmäksi. Laakso tuolla syvällä lyheni ja
ikäänkuin vetääntyi veteen päin. Tunturit esiintyivät likempänä silmää
ja menivät enemmän kokoon; sillä auringonvalo eroittaa. Itse taivas
laskeutui alemma ja kaikki kävi kotoisemmaksi ja ystävällisemmäksi.



YHDEKSÄS LUKU.


Rakkaus ja naiset rupesivat väikkymään hänen mielessään. Sankarilaulut
ja vanhat tarut kuvastivat niitä taikapeilissä, kuten tyttö oli
kuvastunut veteen. Arne tuijotti siihen alituisesti, ja sen illan
perästä valtasi hänet halu laulaa siitä; sillä se oli ikäänkuin tullut
häntä likemmä. Mutta ajatus livahti tiehensä ja kun se palasi, toi se
tullessaan laulun, jota hän ei itsekään tuntenut; tuntui siltä kuin
joku olisi sepittänyt sen hänen puolestaan:

    Tuo Venevil keijunen vastahan
              Käy armahan.
    Hän lauloi ja ilmat helisi:
              "Oma kultani!"
    Ja kaikki pikkulinnut ne siihen vastasi:
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

    Ja sinisilmukoista hän seppelen tuo:
              "Mun silmiä nuo!"
    Ja kukkakahlehissa on kultasen pää:
              "Nyt hyvästi jää!"
    Ja nauraen ja laulaen hän kotiin kiirehtää:
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen, jää vanha valitus!"

    Hän sitoi keltakiehkuran: "Mun kutrinen
              On kullankeltainen!"
    Hän koristi sen lehvillä linnunlaulupuun,
              Ja marjasuun
    Hän tarjos kullalleen ja hiutui suuteluun.
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

    Hän nitoi kiehkuraksi viel' liljat valkeat:
              "Mun unelmat!"
    Ja ruusut tulipunaiset hän siihen liittelee:
              "Nyt onnen teen!"
    Vaan vieläkään ei huomaa hän kullan kylmenneen!
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

    Ja kaikki kedon kukkaset hän yhteen yhdistää:
              "On sulle nää!"
    Hän sitoo ja hän huokaa ja hän itkenytkin lie:
              "Vie kaikki, vie!"
    Ja kulta ottaa vastahan, ja pois sen käypi tie.
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

    Hän sitoi vielä seppelen, niin monikirjavan:
              "Oon morsian!"
    Hän sitoo sormet verille: "Nyt laske se
              Mun kulmille!"
    Vaan kun hän kääntyi katsomaan, hän puhui ilmalle!
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus,
    Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

    Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan:
              "Hääkruunun saan!"
    Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu,
              On paljas puu,
    Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu!
              "Juu juhannus,
              Raa rallatus.
    Ne loppuu lyhyeen -- jää vanha valitus!"

Surumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli
kiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa
jotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin
aikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa "tunturin tuolla
puolen". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: "ulospäin
minä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta."
Matkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään
sillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa
alle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista
kotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin
itselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin
hiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi
pois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden
ajatusten vallassa kuin itsekään tiesi.

Sillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli
kahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän
kulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli
sauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen
maatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana
päivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan
pähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä
ja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi;
sillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki
lapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että
vanhat. --

Kummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen
laulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui
ja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.

-- Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.

Tämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä,
mutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana
poikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää
pettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä
niitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista
elämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä
ihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme
nauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat
nauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat
olleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät
olleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan,
jota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he
ylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla
pidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka
eivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen
heidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai
kiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei
saanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta
kaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun
hänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin
nauroi.

Lopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki
tytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi;
mutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja
kuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä
komensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin
sauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja
mieluinten jotakin hauskaa.

Mutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin
pysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet
eivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään;
mutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he
tiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat.
Arnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat
olleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat
enimmäkseen rakkautta.

-- Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä,
sanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli
hyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa
nuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.

-- Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.

-- Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.

-- En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja
lauloi palmikoidessaan:

-- Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään
karjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän
kallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa
toiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan
tyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän
saattanut päästä.

    "Kuka olet sinä piikanen paimenessa,
    Joka sarveas soitat mun luikatessa?"

Hän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän
vihdoin sai vastauksen:

    "Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka;
    Tule luokseni poika, jos olet merikotka!"

Poika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön
mielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi
ajanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen
luo. Silloin poika pelästyi ja huusi:

    "Sun taattosi kuka on, kotisi missä?
    En nähnyt mä sinua lukukinkerissä."

Poika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.

    "Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret,
    Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret."

Yhtä vähän poika siitäkään viisastui. Päivät vietti hän
kallionkielekkeellä; öisin näki hän unta, että tyttö tanssi hänen
ympärillään ja löi häntä suurella lehmänhännällä, joka kerta kun hän
yritti käydä häneen kiinni. Pian ei hän enään saanut unta; työtäkään
ei hän voinut tehdä ja huonolla kannalla olivat pojan asiat.

    "Jos sa olet metsänneito, henkeni mun säästä;
    Vaan jos lienet paimenpiika, luoksesi mun päästä."

Mutta vastausta ei tullut ja silloin kävi varmaksi, että se oli
metsänneito. Poika lakkasi käymästä paimenessa, mutta yhtä hullua se
oli; sillä missä hän kulki tai mitä hän ikinä teki, niin hän ajatteli
kaunista metsänneitoa, joka puhalsi torveen.

Eräänä päivänä sitte kerran, kun hän hakkaa puita, tulee pihamaalle
tyttö, joka on kuin metsänneito ilmielävänä. Mutta kun hän tulee
likemmä, ei se olekkaan hän. Tätä ajattelee poika paljon; silloin
palaa tyttö ja kaukana oli hän, metsänneito, ja poika karkasi hänen
perässään. Mutta heti kun hän tuli likelle häntä, ei se ollutkaan hän.

Sitte saattoi poika olla kirkolla, tansseissa, muissa seuroissa tai
missä tahansa -- tyttö oli hänkin siellä; kun poika oli hänestä
kaukana, näytti hän olevan metsänneito; kun taas likellä, oli hän
toinen; poika kysyikin häneltä hänkö se oli vai eikö; mutta hän nauroi
poikaa. Suo siellä, vetelä täällä, ajatteli poika ja niin hän meni
naimisiin tytön kanssa.

Kun tämä oli tehty, ei poika enään välittänyt tytöstä. Poissa hänen
luotaan ikävöi hän hänen luokseen, mutta hänen luonaan ikävöi hän
jonkun luo, jota hän ei nähnyt. Siksi kävi poika pahaksi vaimolleen;
vaimo kantoi sen ja vaikeni.

Mutta kerran kun hän oli hakemassa hevosia, joutui hän
kallionkielekkeelle, istuutui ja huusi:

    "Mun mieleni kammioon kuuttarena kulet,
    Oot kaukana, oot kaukana kuin juhannustulet!"

Pojasta tuntui hyvältä istua siellä ja sittemmin meni hän sinne aina
kun asiat kotona olivat hullusti. Vaimo itki hänen mentyään.

Mutta eräänä päivänä hänen siellä istuessaan, istui metsänneitokin
ilmielävänä toisella puolella ja puhalteli torveen!

    "Sa taas tulit, taas sun torvesi kuulen;
    Voi tyttö, tyttö, itkemään soitit mun, luulen!"

Silloin metsänneito vastasi:

    "Ma luikkaan sun päästäsi haavehet hullut;
    Käy kotihis poika, on rukiin aika tullut!"

Mutta silloin pelästyi poika ja meni takaisin kotiin. Ei kuitenkaan
kestänyt kauvan ennenkuin hän niin kyllästyi vaimoon, että hänen
täytyi rientää metsään ja istuutua kallionkielekkeelle. Silloin kaikui
laulu häntä vastaan:

    "Näin unta ma sinusta; -- siis saavuta vuonas; --
    En pääse ma sinne; -- kas olenkin jo luonas!"

Poika karkasi pystyyn ja katsoi ympärilleen ja samassa välähti vihreä
hame pensaissa. Hän perässä. Ja nousi aika takaa-ajo metsän läpi.
Metsänneito oli niin nopeajalkainen, ettei yksikään ihminen saattanut
vetää hänelle vertoja; poika heitti heittämistään aseen hänen
perässään, mutta aina hän vaan juoksi. Vihdoin hän kuitenkin alkoi
väsyä; poika näki sen jalkojen poljennasta; mutta hän näki myöskin
koko hänen olennostaan, että hän oli metsänneito itse eikä kukaan muu.
"Nyt minä sinut kumminkin otan", ajatteli poika ja karkasi niin kovaa
häneen käsiksi, että sekä hän että metsänneito vierivät alas pitkin
mäkiä, ennenkuin pysähtyivät. Silloin metsänneito nauroi niin, että
pojan mielestä vuoret lauloivat; hän istutti hänet syliinsä ja hän oli
juuri niin kaunis kuin hän olisi toivonut vaimonsa olevan. "Oi, kuka
sinä oletkaan, joka olet niin kaunis?" kysyi poika ja taputti häntä,
ja hänen poskensa olivat niin lämpöiset. "Mutta herranen aika, minähän
olen vaimosi", sanoi metsänneito.

Tytöt nauroivat ja laskivat pojasta pilaa. Mutta kummisetä kysyi
Arnelta oliko hän tarkasti kuunnellut.

-- Nytpäs minä kerron jotakin, sanoi pieni, pyöreäkasvoinen tyttö,
jolla oli hyvin pieni nenä.

-- Oli kerran pieni poika, jonka niin kovasti teki mieli kosia pientä
tyttöä; he olivat molemmat täysikasvaneita, mutta niin lapsellisia.
Eikä se poika saanut sitä kosimista suustaan. Hän koetti mennä likelle
tyttöä kirkossa, mutta ilma tuli aina puheeksi; hän meni hänen
luokseen tansseissa ja hän tanssitti hänet puolikuolleeksi; mutta
puhutuksi hän ei saanut. "Sinun täytyy oppia kirjoittamaan", puheli
hän itsekseen, "niin pääset puhumasta". Ja poika ryhtyi kirjoittamaan.
Hän ei koskaan luullut kirjoituksen tulevan tarpeeksi kaunista ja
sentähden kirjoitti hän koko vuoden, ennenkuin uskalsi ajatella
kirjettä. Nyt oli kirje saatava perille niin ettei kukaan nähnyt ja
kirkon taakse he kerran sattuivat kahdenkesken. "Minulla on sinulle
kirje", sanoi poika. "Mutta minä en osaa lukea kirjoitettua", sanoi
tyttö.

Siinä sitä sitte oltiin.

Ja poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota
koko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo
auki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. -- "Kunhan ei vaan
kukaan tulisi ja veisi häntä minulta", ajatteli poika. Mutta ei kukaan
tullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.

Mutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä
huomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan,
pisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli
sisäpuolella; "voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!"
ajatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. --
"Mahtoi maistua hyvältä", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija
otti tytön polvilleen. "Voi tätä maailmaa!" sanoi poika ja itki. Tämän
kuuli tyttö ja meni ovelle. "Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun
en koskaan saa sinulta rauhaa?" -- "Minäkö? -- Minä vaan pyytäisin
saada olla nuodemiehenäsi."--"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi",
vastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.

Siinä sitä sitte oltiin.

Tytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon
pähkinännöyhtää.

Kummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän
tuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli
antoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi
alkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi:

-- Tyttö ja poika kulkivat yhdessä samaa tietä. "Kas vaan tuota
rastasta, joka seuraa meitä", sanoi tyttö.

-- "Minua se seuraa", sanoi poika. -- "Yhtä hyvin se voi seurata
minua", vastasi tyttö. -- "Pian se nähdään", arveli poika; "mene sinä
nyt alatietä ja minä menen ylätietä, niin tapaamme tuolla ylhäällä".
Niin he tekivätkin. -- "Eikö se nyt seurannut minua?" kysyi poika, kun
he tapasivat. "Ei, minua se seurasi", vastasi tyttö. -- "Sitte niitä
täytyy olla kaksi." He astuivat taas yhdessä jonkun matkaa; mutta
silloin oli vain yksi lintu; poika väitti sen lentävän omalla
puolellaan, mutta tyttö väitti sen lentävän omallaan. "Vähät minä koko
rastaasta", sanoi poika. "Vähät minäkin", vastasi tyttö.

Mutta samassa kun he tämän olivat sanoneet, hävisikin rastas. "Se oli
sinun puolellasi", sanoi poika. "Ei, kiitoksia vaan; minä näin
selvästi, että se oli sinun puolellasi. -- -- Mutta tuossa! tuossahan
se taas on!" huusi tyttö. "Niin, se on minun puolellani!" huusi poika.
Mutta silloin tyttö suuttui. "Ei, totta totisesti! Jos minä vielä
viitsin kävellä sinun kanssasi, niin maa minut nielköön!" ja tyttö
meni omaa tietään. -- Silloin hävisi rastas pojalta ja kulku kävi niin
ikäväksi, että hän rupesi huutamaan. Tyttö vastasi. "Onko rastas sinun
luonasi?" kysyi poika. "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" -- "Ei ole;
sinun täytyy tulla tänne takaisin, niin ehkä se tulee mukaan." Ja
tyttö tuli takaisin; he ottivat toisiaan kädestä ja astelivat yhdessä.
"Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani tytön puolella. "Kvit, kvit, kvit,
kvit!" pani pojan puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit,
kvit!" pani joka puolella ja kun he rupesivat katsomaan, oli heidän
ympärillään sata tuhatta miljoonaa rastasta. "Kas kuinka kaunista!"
sanoi tyttö ja katsoi poikaan. "Oi Jumala sinua siunatkoon!" sanoi
poika ja taputti tyttöä.

Tämä kertomus oli kaikkien tyttöjen mielestä niin kaunis.

Sitte ehdotti kummisetä, että he kertoisivat mitä unia olivat nähneet
yöllä, niin hän päättäisi kuka oli nähnyt kauneimman unen. Ei, he nyt
kertoisivat mitä unia he olivat nähneet! Ei! eikä naurusta ja
supatuksesta tahtonut loppua tulla. Mutta sitte rupesi toinen toisen
perästä arvelemaan, että hän sinä yönä oli nähnyt niin kauniin unen ja
toiset taas ettei se kuitenkaan saattanut olla niin kaunis kuin se,
jonka he olivat nähneet. Ja vihdoin tuli heille kaikille halu kertoa
unensa. Mutta ei ääneen; ja yhdelle ainoalle eikä suinkaan
kummisedälle. Arne istui niin hiljaa tuolla kukkulalla ja hänelle he
sitte päättivät sen kertoa.

Arne istui pähkinäpuun alle ja ensimäinen kertojatar tuli hänen
luokseen. Kauvan hän mietti, mutta kertoi sitte:

-- Minä näin sellaista unta, että seisoin suuren veden varrella.
Silloin minä näin jonkun kävelevän veden päällä, jonka nimeä en tahdo
sanoa. Hän astui suureen lumpeeseen ja istui siinä ja lauloi. Mutta
minä nousin sellaiselle suurelle lehdelle, jommoiset lumpeessa on ja
jotka uiskentelevat levällään; sillä päätin soutaa hänen tykönsä.
Mutta heti kun minä olin päässyt lehdelle, rupesi se vaipumaan ja minä
pelästyin kovasti ja itkin. Silloin hän tuli soutaen lumpeenkukassa
--, nosti minut luokseen ja me sousimme yli koko veden. -- Eikö se
ollut kaunis uni?

Tuli se pikkuinen, joka oli kertonut sen pikkuisen tarinan.

-- Minä näin sellaista unta, että olin saanut kiinni pienen linnun ja
minä olin niin iloissani enkä ensinkään olisi tahtonut päästää sitä
irti, ennenkuin olin päässyt kotiin tupaan. Mutta siellä minä en
uskaltanut päästää sitä, sillä isä ja äiti olisivat voineet pyytää
minua päästämään sen ulos taas. Minä menin sen kanssa luhtiin; mutta
siellä hiiviskeli kissa enkä minä uskaltanut päästää sitä irti
sielläkään. Silloin en tietänyt muuta neuvoa kuin menin latoon;
herranen aika, siellä oli niin paljon rakoja, että se saattoi lentää
tiehensä! Ei auttanut muu kuin mennä pihamaalle taas ja siellä näytti
minusta seisovan joku, jonka nimeä en tahdo mainita. Hän seisoi siellä
ja leikitteli suuren, suuren koiran kanssa. "Mieluummin minä
leikittelisin tuon lintusi kanssa", sanoi hän ja tuli hyvin likelle
minua. Mutta minusta tuntui, että läksin pakoon ja sekä hän että suuri
koira perässä; ja minä juoksin ympäri koko pihamaan; mutta samassa
avasi äiti porstuan oven, -- vetäisi minut sisään ja paiskasi kiinni
oven. Mutta ulkopuolella seisoi poika ja nauroi, kasvot kiinni
ruudussa. "Kas tässä lintu!" sanoi hän -- ja ihmettä! hänellä oli
lintu! -- Eikö se ollut herttainen uni?

Sitte tuli se tyttö, joka oli kertonut rastaista. Eliksi ne olivat
häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka Arne silloin illalla oli nähnyt
veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, hän istui
siinä niin täysikasvaneena ja kauniina, hienokasvoisena ja
hoikkaruumiisena. Hän nauroi niin kovasti ja sentähden kesti kauvan
ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitte hän kertoi:

-- Minä olin niin kovasti iloinnut siitä, että tänään pääsisin
pähkinämetsään ja sentähden minä yöllä näin unta, että istuin täällä
mäellä. Aurinko paistoi ja sylini oli täynnä pähkinöitä. Mutta
pähkinöiden joukkoon oli tullut pieni orava ja se istua kenotti
sylissäni ja söi kaikki pähkinät. -- Eikö se ollut herttainen uni?

Ja Arnelle kerrottiin muitakin unia; mutta sitte hänen piti sanoa mikä
oli kaunein. Hän pyysi pitkää miettimisaikaa ja sillaikaa läksi
kummisetä tyttöjoukon kanssa talolle ja Arnen piti tulla perässä. He
hyppelivät alas mäkeä, järjestyivät tasangolle tultuaan riveihin ja
lauloivat kulkiessaan taloa kohti.

Arne viipyi paikoillaan, laulua kuunnellen; aurinko paistoi suoraan
tyttöparveen; valkoiset paidanhihat heloittivat; toinen tyttö kävi
kiinni toisen vyötäisiin; he karkeloivat niityn poikki ja kummisetä
perässä keppineen siksi että he tallasivat heinän. Arne ei enään
ajatellut unia; pian ei hänen ajatuksensa enään seurannut tyttöjä.
Hienojen auringonsäikeiden lailla levisivät hänen ajatuksensa laakson
yli ja itse hän istui kummulle ja kehräsi. Ennenkuin hän tiesikään oli
hän joutunut tiheään raskasmielisyyden verkkoon; hän ikävöi
maailmalle, hän ei ikinä ollut niin ikävöinyt kuin nyt. Hän teki
itselleen lujan lupauksen, että hän heti kotiin palattuaan puhuu äidin
kanssa, käyköön sitte kuinka käy!

Hänen ajatuksensa kävivät yhä voimakkaammiksi ja tunkeutuivat lauluun
"tunturin tuolle puolen". Niin nopeasti eivät sanat milloinkaan olleet
tulleet eivätkä ne koskaan olleet järjestyneet niin varmasti; ne
olivat miltei kuin tytöt, jotka istuivat piirissä kummulla. Hänellä
oli taskussa paperipala ja hän kirjoitti polvensa päällä, ja kun hän
oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän kuin keventyneenä, hän ei
tahtonut ihmisten joukkoon, vaan läksi kotiin metsätietä, vaikka
tiesikin sen vievän koko yön. Kun hän ensi kertaa matkalla istuutui
lepäämään, aikoi hän ottaa esiin laulun antaakseen sen soida yli
maiden; mutta hän oli unohtanut sen sinne, missä hän oli sen tehnyt.
--

Yksi tytöistä etsi häntä kummulta, ei tavannut häntä, vaan laulun.



KYMMENES LUKU.


Ei ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän
viittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta
äiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli
näkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille
toisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää
ruokaa.

Eräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki
metsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli
ihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen
kädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi
tyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin
tapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.

-- Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!

-- Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!

-- Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!

-- Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.

-- Hui! oletko hullu!

Ja tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin
hiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.

-- Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!

-- Niin, poimitaan pois. Ja he poimivat.

-- Sinä olet kiltti, Eli, kun tänään tulit pappilaan. -- Eikö sinulla
ole mitään minulle kertomista?

-- Minä olen ollut kummisedän luona.

-- Niin, sen sinä olet kertonut; -- mutta eikö sinulla ole mitään
kertomista hänestä -- sinä tiedät?

-- On kyllä!

-- Voi, voi, Eli onko se totta? Pian, pian kerro!

-- Hän on taas käynyt siellä!

-- Mitä sinä sanot?

-- Ihan totta; isä ja äiti eivät olleet sitä näkevinään, mutta minä
menin luhtiin piiloon.

-- Sitte, sitte! Tuliko hän perässä?

-- Minä luulen, että isä oli sanonut hänelle missä minä olin; hän on
nykyään aina niin ilkeä.

-- Entä tuliko hän sitte? Istu tänne, istu tänne minun viereeni! No
niin: sitte hän tuli?

-- Kyllä, mutta ei hän paljoa sanonut, sillä hän oli niin ujo.

-- Joka sana! kuule! joka sana!

-- "Pelkäätkö sinä minua?" sanoi hän. "Minkätähden minä pelkäisin?"
sanoin minä. "Sinä tiedät mitä minä sinusta tahdon", sanoi hän ja
istuutui arkulle rinnalleni.

-- Rinnallesi!

-- Ja sitte hän pani kätensä ympärilleni.

-- Ympärillesi, oletko hullu!

-- Minä koetin päästä irti, mutta hän ei tahtonut päästää minua.
"Rakas Eli", hän sanoi --

Eli nauroi ja toveri nauroi myöskin.

-- Entä sitte? entä sitte?

-- Tahdotko ruveta vaimokseni?

-- Hahhahhah!

-- Hahhahhah!

Ja vihdoin pääsi molemmilta:

-- Hahhahhah, hahhahhah!

Täytyihän naurusta vihdoin viimein tulla loppu ja sitte seurasi pitkä
hiljaisuus. Nyt kysyi ensimäinen, mutta hiljaa:

-- Kuule -- eikö se ollut ilkeää kun hän pani kädet ympärillesi?

Joko jätti toinen tähän vastaamatta tai vastasi hän niin hiljaa, ettei
sitä saattanut kuulla; tai ehkä vain hymyili vastaukseksi. Hetken
perästä kysyi ensimmäinen:

-- Eikö isäsi tai äitisi sanonut mitään?

-- Isä tuli minua katsomaan, mutta minä menin aina piiloon; sillä hän
nauroi kun hän näki minut.

-- Entä äitisi?

-- Ei hän sanonut mitään, mutta hän ei ollut niin kova kuin
tavallisesti.

-- Kai sinä annoit hänelle kieltävän vastauksen.

-- Tietysti.

Seurasi pitkä äänettömyys.

-- Kuule!

-- No?

-- Luuletko, että minun luokseni tulee tuollainen?

-- Tietysti!

-- Oletko hullu! A--i! Kuule, Eli! -- Jos hän panee kädet ympärilleni!

Tyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja
supatusta.

Tytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää
kuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.

Muutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.

-- Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.

Itse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen
oppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa
kotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi
että määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten
joukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi
ihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän
sinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt
usein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään
mahtaa kosia Eli Böeniä.

Kerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi;
hänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut
kuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli
nauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän
osasi tehdä runoja.

-- Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan,
puhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän
ei ollut heitä näkevinään.

Kerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli
tulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät
jostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle.
Sitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän
tanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja
juoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja
kävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen
tai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti
Arnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.

Elillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He
olivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja
ja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä
päivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.

-- Kuka niin sanoi?

-- Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.

Muutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin
paljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän
enemmän.

Kerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi
hänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika
ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti
pitivät hänen kirjoituksestaan.

-- Ovatko he sitte nähneet sen?

-- Ovat, heillehän minä sitä pyysin.

Arne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet;
he tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä
kirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen
paikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa
taskusta, mutta alle oli kirjoitettu: "ylpeän kulkuripojan korjaama".

Päivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin
lempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona
surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle
saarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta
hän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että
Arne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli.
Eräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi
sinne sahaustöihin.

Arne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi
ajatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi
äiti:

-- Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?

-- Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut
häneen.

-- Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.

-- No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne
katsahti häneen.

-- Böenistä ja Birgit Böeniltä! -- Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja
Birgitin tähden!

-- Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. -- Baard Böenkö sen teki?

Poika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi
kokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan
langan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin.
Myöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin
vanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he
kävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat
tulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen
pieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.

-- Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti
samassa hetkessä mennä.

Kun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo
hänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta;
häntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei
heti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä
seisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta;
karjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse
paholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti
se häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon
ylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne;
mutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika
kaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla,
puuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan
oli halkopinoja. -- Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin;
permannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli
siroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja
kiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi
saada puhutella Baardia.

-- Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.

Arne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä
oli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina
punaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa
siniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla
oli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän
ääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista
myöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei
tuvassa ollut ketään.

-- Hyvää päivää ja Jumalan siunausta työhön! sanoi Arne ja pyyhkäisi
lakin päästään. Molemmat nostivat päätään; mies hymyili ja kysyi, kuka
hän oli.

-- Se, jota tarvittiin sahaamaan.

Mies hymyili entistä enemmän ja virkkoi, painaessaan alas päätään ja
taas ryhtyessään työhönsä:

-- Vai Arne Kampen.

-- Arne Kampenko? huudahti vaimo ja tuijotti häneen.

Mies katsahti vaimoonsa ja hymyili.

-- Niilo räätälin poika.

Ja hän kävi taasen kiinni työhönsä.

Hetkisen perästä oli vaimo noussut, mennyt hyllylle, kääntynyt, mennyt
kaapille, taasen kääntynyt ja kysyi nyt, pöytälaatikkoa kaivellen ja
silmiään nostamatta:

-- Jääkö hän tänne työhön?

-- Jää, vastasi mies, niinikään silmiään nostamatta.

-- Eikä kukaan pyydä sinua edes istumaan.

Mies kääntyi Arnen puoleen. Arne likeni penkkiä; vaimo meni ulos, mies
teki työtään; Arne kysyi eikö hänkin saisi alkaa.

-- Syödään ensin päivällistä.

Vaimo ei enään tullut sisään; mutta kun kyökinovi ensi kerran avautui,
astui Eli sisään. Ensin hän ei ollut Arnea näkevinään; kun Arne sitte
nousi mennäkseen hänen luokseen, seisahtui hän ja kääntyi antamaan
hänelle kättä; mutta hän ei katsonut häneen. He vaihtoivat pari sanaa;
isä jatkoi työtään. -- Hänen hiuksensa olivat palmikolla,
liivihameessa ahtaat hihat, hän oli sorja ja suora, ranteet pyöreät,
kädet pienet. Hän kattoi pöydän; työväki söi toisessa tuvassa, mutta
Arne isäntäväen kanssa tässä; sattui nimittäin niin, että he sinä
päivänä söivät erikseen, sillä muuten he kaikki söivät samassa
pöydässä, suuressa, valoisassa kyökissä.

-- Eikö äiti tule? kysyi mies.

-- Ei, hän on ylistuvassa punnitsemassa villoja.

-- Oletko pyytänyt häntä?

-- Olen, mutta hän sanoo, ettei huoli mitään. Hetkisen vaikenivat
kaikki.

-- Ylistuvassahan on kylmä.

-- Hän ei antanut minun lämmittää. Päivällisen jälkeen oli Arne
työssä; illalla taas heidän joukossaan. Silloin istui vaimokin heidän
kanssaan. Naiset ompelivat; mies hommasi pikkuaskareissa; Arne auttoi
häntä; tuntikausia oli ihan hiljaista; sillä Eli, joka muuten näytti
olevan äänessä, vaikeni hänkin. Arne ajatteli kauhulla, että niin
varmaan usein oli hänenkin kotonaan; mutta ikäänkuin vasta nyt hän sen
tunsi. Eli veti vihdoin syvän huokauksen, ikäänkuin hän jo olisi
kestänyt tätä tarpeeksi kauvan ja rupesi sitte nauramaan. Silloin
nauroi isäkin ja Arnestakin se oli naurettavaa ja hän yhtyi nauruun.
Siitä lähtien puhuivat he yhtä ja toista; vihdoin enimmäkseen hän ja
Eli; isä pisti sanoja joukkoon. Mutta kerran oli Arne puhunut kauvan
ja tuli nostaneeksi silmiään; silloin kohtasi häntä äidin, Birgitin
katse; hän oli päästänyt työn helmaansa ja tuijotti häneen. Hän kävi
heti kiinni työhönsä, mutta niin pian kuin Arne puhui, katsahti hän
taas häneen.

Tuli maatapanon aika ja jokainen meni haaralleen. Arne päätti panna
mieleensä ensimäisen unen uudessa paikassa, mutta siinä ei ollut
mitään järkeä. Hän ei koko päivänä ollut puhunut isännän kanssa kuin
vähän tai ei ensinkään, mutta yöllä hän näki unta vain hänestä.
Viimeinen oli, että Baard istui lyömässä korttia Niilo räätälin
kanssa. Tämä oli hyvin vihainen ja aivan kalpea kasvoiltaan; mutta
Baard hymyili ja vei kaikki tikit.

Monena päivänä, jotka Arne siellä vietti, ei puhuttu paljon mitään,
mutta tehtiin paljon työtä. Ei vaiettu yksin arkituvassa, vaan
palvelijat, torpparit ja yksin naisetkin vaikenivat. Talossa oli vanha
koira, joka aina haukkui, kun tuli vieraita; mutta talonväet eivät
koskaan saattaneet kuulla koiran haukkuvan ilman että joku sanoi:
"hys!" ja silloin koira aina muristen meni paikoilleen maata. Kotona
Kampenilla katolla oli suuri tuuliviiri, joka kääntyili tuulessa;
täällä oli vieläkin suurempi tuuliviiri; Arnen täytyi huomata se
siksi, ettei se liikkunut. Kovalla tuulella koetti viiri päästä
irralleen ja Arne katseli sitä, kunnes hänen täytyi nousta katolle
irroittamaan viiriä. Se ei ollut jäätynyt kiinni, kuten Arne ajatteli,
vaan väliin oli pistetty puukapula, jotta viiri pysyisi paikoillaan.
Arne veti pois kapulan ja viskasi menemään; se sattui Baardiin, joka
juuri tuli. Hän nosti päätään.

-- Mitä sinä siellä teet?

-- Irroitan viiriä.

-- Älä huoli; se narisee, kun pääsee kieppumaan. Arne istui hajareisin
katonharjalla.

-- On kai se sentään parempi kuin että se vaikenee. Baard kurotti
katseensa Arneen ja Arne silmäili alas Baardiin; sitte Baard hymähti:

-- On kai viisaampaa vaieta; kun kirkuu vaikka puhua pitäisi, tiemmä.

Saattaa sattua, että joku sana kummittelee pitkiä aikoja senjälkeen
kun se on lausuttu, varsinkin, jos se on viimeinen. Nämä sanat
seurasivat Arnea, kun hän pakkasessa astui alas katolta ja ne olivat
hänen mielessään kun hän illalla astui tupaan. Siellä seisoi Eli
hämärissä ja katseli ikkunasta jäätä, joka kirkkaana kiilteli
kuutamossa. Arne meni toiseen ikkunaan ja katseli ulos kuten Elikin.
Sisässä oli lämmintä ja hiljaista, ulkona oli kylmää; äreä viima
vinkui läpi laakson ja rytyytti puita niin etteivät varjot, joita ne
kuutamossa loivat, pysyneet paikoillaan, vaan haparoivat ja ryömivät
pitkin lunta. Pappilasta tunki joku valo tänne asti, se näytti
syttyelevän ja sammuilevan, muuttavan muotoa ja karvaa, kuten aina,
kun valoa liian kauvan katselee. Tunturi nousi tummana, pohjallaan
tarinoita, harjalla lunta ja kuutamoa. Taivaanlaki oli tähdessä,
yhdessä kulmassa hiukan väräjävää revontulta, mutta se ei halunnut
loimuta ylemmä. Vähän matkaa ikkunasta, veteen päin, oli puita, ja
niiden varjot hiipivät toistensa luo; mutta suuri saarni seisoi
yksikseen ja kirjoitteli lumeen.

Oli ihan hiljaista; vain silloin tällöin päästi jokin pitkän,
valittavan äänen.

-- Mikä se on? kysyi Arne.

-- Tuuliviiri, sanoi Eli ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: -- se on
mahtanut päästä irroilleen.

Arne olisi tahtonut puhua, muttei saanut sanaa suustaan. Vihdoin hän
sanoi:

-- Muistatko satua rastaista, jotka lauloivat?

-- Muistan.

-- Sehän on totta: sinähän sen kerroit... Se oli kaunis satu.

Ja sitte lausui Eli niin lahealla äänellä, että Arne ensi kertaa luuli
sen kuulevansa:

-- Minusta tuntuu usein, että jokin laulaa, kun on ihan hiljaista.

-- Se on se hyvä mikä meissä itsessämme asuu.

Tyttö katsahti häneen ikäänkuin vastaus olisi sisältänyt liian paljon;
molemmat vaikenivat sen jälkeen. Sitte kysyi tyttö, piirrellen
sormellaan ruutuun:

-- Oletko hiljan tehnyt lauluja?

Arne kävi punaiseksi, mutta sitä ei tyttö nähnyt ja jatkoi sentähden:

-- Kuinka sinä oikein niitä lauluja teet?

-- Tahtoisitko tietää?

-- Tahtoisin kyllä.

-- Minä panen mieleeni ne ajatukset, jotka muut päästävät menemään,
vastasi Arne vältellen.

Tyttö vaikeni hyvän aikaa, varmaan hän ajatteli jotakin laulua,
olisiko hänellä ollut sellaisia ajatuksia ja olisiko hän päästänyt ne
menemään.

-- Ihmeellistä! sanoi hän ikäänkuin itsekseen ja rupesi taas
piirtelemään ruutuun.

-- Minä tein laulun silloin kun ensi kerran olin nähnyt sinut.

-- Missä sinä minut näit?

-- Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; -- minä
näin sinut vedessä.

Tyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;

-- Laulappas minulle se laulu.

Arne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi
laulamaan:

    "Tuo Venevil keijunen vastahan
        Käy armahan", j.n.e.

Eli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa
liikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi
puhumaan:

-- Voi, kuinka minun käy häntä sääli!

-- Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä
häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka
sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi
katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:

-- Mutta ei suinkaan minun niin käy?

-- Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.

-- Pitääkö sinun sitte käydä niin?

-- En tiedä; -- mutta siltä silloin tuntui; -- niin, nyt ei tunnu
siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. -- --

-- Ihmeellistä!

Tyttö piirteli taas ruutuun.

Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo.
Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun
oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli
oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.

Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa
voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen
sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.



YHDESTOISTA LUKU.


Eräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli
kartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla
kaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse
asiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään
ennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.

Arne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän
karkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja
vanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira
haukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti
polvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt
juoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin
kaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.

-- Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, -- se oli sentään hullua,
ettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra
siunaa ja varjele!

Baard ei vastannut mitään.

-- Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin
minä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä
niin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää
jostakin ihmisestä.

Baard ei vastannut mitään.

-- Hän ei ole niinkuin muut -- ne voivat kantaa suruja; mutta hänet,
raukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin
nyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me
pidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä
tuota meille tällaista surua!

Nyt virkkoi Baard:

-- Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.

Hän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä,
vaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin,
vaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän
saattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi
muistokin, hän kirkaisi: "Matilda!" purskahti suonenvedontapaiseen
itkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti
koetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta
sairas vaan työnsi heitä menemään.

-- Pois! huusi hän; -- minä en pidä teistä, pois!

-- Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.

-- En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.

-- Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.

-- Ei, äiti! huusi tyttö, -- nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te
tahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne
te minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun
minä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä
pidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun,
kun ei Matilda enään ole täällä -- ja varsinkin nyt, kun on niin
paljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa
kenellekään puhua.

-- Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.

-- Mitä siitä -- olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin
lapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.

-- Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.

-- Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:

-- Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.

Baard ei enään puhunut mitään.

-- Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. -- Minä
menin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja
minä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä.
Matilda, Matilda!

Hän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen
itkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.

Elin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta
illemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota
hän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne
kutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan
huoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi
liikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli
jalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä
iltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että
hänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei
kukaan ryöstäisi häneltä iloa!

Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli
sisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että
toinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta
vihdoin sanoi isä:

-- Huonosti ovat asiat.

Myöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten
isä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut
ketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri,
kutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan
luo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että
kuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.

Muutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä
istui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon,
Matildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin,
niinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli
unohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi
jo ovessa:

-- Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot
kipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme.
Jumala sinulle anteeksi antakoon!

Joka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei
Matildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja
pyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian
hullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet
syrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä
molempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja
läksi.

Pappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen
häneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö
vai kuolema tässä oli kysymyksessä.

Sekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian
kovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi
sanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen
pois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen
saattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä
Baardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti
itse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa
päivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla
paikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein
paikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja
ryhtyi johonkin työhön.

Äiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari
kertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä
portaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven.
Heti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi
häntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa
tuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana,
tietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn
jalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan
sairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä
hiljaa kuin oli tullutkin.

Arne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja
vanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli
kannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois
täältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten
Elin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden
Baardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän
oli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä
sanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi
kapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään
nostamatta Baard virkkoi:

-- Eihän täällä nyt ole hauskaa; -- mutta minusta tuntuu siltä kuin ei
sinun pitäisi lähteä.

Enempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi,
meni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut
sovittu asia, että hän jää.

Myöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla.
Silloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.

-- Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; -- näen äidin
itkevän.

Tuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän
istuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.

-- Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin
odottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. -- Kai sinä tiedät
mitä meidän välillämme on ollut.

-- Tiedänhän minä.

-- Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.

Hetkisen perästä vastasi Arne:

-- Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin
isänikin nyt on.

-- Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. -- Kun minä
löysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun
piti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin,
ajattelin.

Hän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.

Arne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt
aikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä
silloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista.
Mutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen
mielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä
juroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan
tämän jälkeen vähentynyt.

-- Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten
koko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman
sanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman
kuin joka sana olisi punnittu. -- Taisin olla noin neljäntoista vanha,
kun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. -- Hän oli hyvin
hurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut
unohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. --
Usein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut
mitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.

-- Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt
onnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi
niin hullusti kuin taisi; -- mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin
odottanut kauvan.

Niilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä
ainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka
tansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt
olen naimisissa. -- -- -- Minun teki monesti mieli koetella voimiani
hänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani
tappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. -- Kun kaikki muut
olivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut,
potkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut,
mutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en
kuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun -- tapahtui se
sentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä
otin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi
parrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.

Jos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana
toisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti
hänestä entistä enemmän. -- Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin,
että tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa
menisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä
olisin suonut. -- -- Senjälkeen en häntä nähnyt.

He istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:

-- Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä
kieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme
naimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri;
paljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat
rinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin
ajatellut. -- Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.

Kauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei
itkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:

-- Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt
mitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle
tämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se
jonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. -- Mutta
oikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin,
ja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.

Hän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.

-- -- -- Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa
vieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen
tahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti -- niin nytkin.
Äiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä
huomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen,
sillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen
minä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää
kuin äidistäkään.

Hän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä;
hän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä,
ikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon
päin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:

-- Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi
toisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että
pieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin
parhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina.
Minä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt
pahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär
puhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.

Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.

-- Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; -- ovat kai ne unohtaneet.

Ja hän läksi talliin antamaan niille heiniä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Eli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt
päivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen
retkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä
talossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut
pitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta
ikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä
hän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.

Eli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen
edistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana,
kun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli
kovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän
tulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä
alhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi,
kävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei
kukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja
sanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti
arveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.

Arne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen,
jolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että
tyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan
peloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli
huoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui
ovelle.

-- Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.

-- Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän
sävyn.

-- Olit hyvä, kun tulit.

-- Kuinka sinä jaksat, Eli?

-- Kiitos, paremmin... Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne
hapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. -- Teki niin hyvää
kun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.

-- Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.

Vähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli:

-- Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan
kuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan
perästä sanoi Eli:

-- Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota
veisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.

-- Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi
Eli.

Arne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän
pimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi
sitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen
rintaansa ja sanoi sitte:

-- Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. -- En ole
ollut heille hyvä, -- ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla
rippivirttä.

Pimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin
silloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin
avomielisemmiksi.

-- Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli
sanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi
sentähden:

-- Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten
kauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.

-- Onko hän nyt puhunut kanssasi?

-- Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.

-- Silloin olet taitanut saada kuulla enemmänkin.

-- Sanoppas muuta.

-- Varmaan hän on puhunut isästäni.

-- Kyllä.

-- Vieläkö hän häntä ajattelee?

-- Kyllä hän häntä ajattelee.

-- Isä ei ollut hänelle hyvä.

-- Äiti raukka!

-- Pahin hän sentään oli itseään kohtaan.

Kumpikin ajatteli asioita, joita ei tahtonut toiselle sanoa. Eli
ensinnä sitoi langan heidän välillään.

-- Sinä kuulut olevan isäsi näköinen.

-- Niinhän ne sanovat, vastasi Arne vältellen.

Eli ei huomannut äänen väriä ja jatkoi sentähden hetken perästä:

-- Tekikö hänkin lauluja?

-- Ei.

-- Laula minulle laulu -- -- -- jonka itse olet tehnyt.

Mutta Arnen ei ollut tapana tunnustaa, että hän lauloi omia laulujaan.

-- En minä osaa yhtään, sanoi hän.

-- Osaat kyllä ja laulat kanssa, kun minä pyydän. Hän teki nyt
sellaista, jota hän ei koskaan ollut muille tehnyt: hän lauloi
seuraavan laulun:

    Puuhun puhkes lehdet ja kukkaumputkin.
    Tuli tuohon halla: "nuo umput ottaisin!"
        -- Voi, kuomakulta, suo
        ett' ensin puhkee nuo!
    Niin pyyteli puurukka huokauksin.

    Puhkesivat umput ja linnut laulelit.
    Puski tuuli siihen: "nuo mulle antaisit'"
        -- Voi, kuomakulta, suo
        ett' marjaksi saa nuo!
    Ja tuulessa puun lehvät huojuelit.

    Paistoi päiväkulta ja kypsi tertut sen.
    "Anna!" pyysi tyttö niin punaposkinen.
        -- Voi kullanmurunen
        sa saathan jokaisen!
    Puu onnellisna virkkoi nyt maahan taipuen.

Se laulu valtasi Elin niin että hän tuskin saattoi hengittää.
Laulettuaan Arne istuikin sen näköisenä kuin hän olisi laulanut
enemmän kuin tahtoi sanoa.

Pimeys lepää raskaana niiden päällä, jotka kahden sen sisässä istuvat
eivätkä tahdo puhua; eivät he koskaan ole likempänä toisiaan kuin
silloin. Arne kuuli kun tyttö vaan kääntyi, kun hän vaan veti kättään
peitteen päällitse, kun hän vaan vähänkin syvemmin hengitti.

-- Arne -- etkö sinä voisi opettaa minua tekemään lauluja?

-- Etkö koskaan ole koettanut?

-- Olen näinä viime päivinä; mutta ei siitä tule mitään.

-- Mitä sinä sitte olisit niihin tahtonut?

-- Jotakin äidistä, joka piti sinun isästäsi.

-- Se on raskas aihe.

-- Minä olenkin sitä itkenyt.

-- Ei sinun pidä etsimän aiheita; ne tulevat.

-- Kuinka ne tulevat?

-- Niinkuin muukin hyvä: silloin kun niitä vähinten odottaa.

Molemmat vaikenivat.

-- Minua ihmetyttää, että sinä Arne, joka kannat povessasi niin paljon
kaunista, ikävöit pois.

-- Tiedätkö sinä, että minä ikävöin?

Eli ei vastannut, hän makasi ääneti, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena.

-- Arne, et sinä saa lähteä pois! sanoi Eli ja lämmin lehahti Arnea
vastaan.

-- Välistä ei minun enään niin tee mielikään.

-- Äitisi mahtaa paljon pitää sinusta. Minä tahtoisin nähdä äitisi.

-- Tule Kampenille, kun paranet.

Ja äkkiä kuvitteli hän Elin istuvan Kampenin valoisassa tuvassa
katselemassa tuntureja; hänen rintansa rupesi kohoamaan, veri karkasi
päähän.

-- Täällä sisällä on lämmin, sanoi hän ja nousi. Eli kuuli sen.

-- Hyvä Arne, joko menet? sanoi hän ja Arne istuutui. -- -- -- Sinun
pitää useammin tulla tänne meidän luo; -- äiti niin paljon pitää
sinusta.

-- Minun tekisi itsenikin mieli, -- -- mutta täytyyhän minulla olla
asiaa.

Eli vaikeni ikäänkuin punnitakseen asiaansa.

-- Minä luulen, sanoi hän, -- että äiti tahtoisi pyytää sinulta
jotakin. -- -- --

Arne kuuli hänen nousevan istumaan. Huoneessa ei kuulunut
hiiskahdustakaan, paitsi kellon tikutus seinällä.

-- Voi kun olisi kesä! pääsi Eliltä.

-- Kun olisi kesä! ja Arnen mieleen nousi tuore vihreys ja
karjankellot, paimenten huhuaminen tuntureilla ja laulu laaksoissa.
Mustajärvi kimmelsi auringossa, talot keinuivat sen kalvossa. Eli tuli
ulos ja asettui istumaan niinkuin tuona iltana.

-- Jos olisi kesä, virkkoi hän, -- ja minä istuisin mäellä, niin
varmaan luulen, että osaisin laulaa laulun.

Arne hymähti ja kysyi:

-- Mistä siinä puhuttaisiin?

-- Jostakin iloisesta, jostakin -- -- niin, en itsekään tiedä -- -- --

-- Sano, Eli!

Arne karkasi iloissaan pystyyn, mutta malttoi mielensä ja istuutui.

-- En minä sanoisi sitä sinulle mistään hinnasta! nauroi Eli.

-- Lauloinhan minäkin sinulle, kun sinä pyysit.

-- Se on totta; mutta ei, ei!

-- Eli, luuletko minun tekevän pilkkaa siitä pienestä runosta, jonka
sinä olet sepittänyt?

-- En luule, Arne; mutta en minä sitä ole tehnyt.

-- Toinenko sen sitte on tehnyt?

-- Se tuli noin vaan.

-- Sittehän sinä voit sen minulle sanoakin.

-- Ei, ei, ei se ole sellaistakaan, Arne; älä sitä enään minulta
pyydä.

Varmaan hän kätki pään peitteen alle, sillä viime sanoja tuskin kuuli.

-- Eli, nyt et ole minulle niin hyvä kuin minä olen ollut sinulle! ja
Arne nousi.

-- Arne, se on toista -- sinä et ymmärrä minua -- mutta se oli -- en
itsekään tiedä -- toisen kerran -- älä minuun pahastu, Arne! älä lähde
luotani!

Eli rupesi itkemään.

-- Eli, mikä sinun on? -- Arne kuunteli. -- Oletko sairas?... Hän ei
itsekään sitä uskonut. Eli yhä itki; Arnesta tuntui siltä, että hänen
nyt täytyy mennä eteenpäin tai peräytyä. -- Eli.

-- Mitä?

He puhuivat molemmat kuiskaten.

-- Anna minulle kätesi!

Eli ei vastannut; Arne kuunteli tarkkaan, lyhyesti -- hapuili peitettä
myöten ja tapasi lämpöisen, pienen käden, joka oli paljaana.

Samassa kuului portaissa askelia ja he päästivät toistensa kädet. Äiti
siellä toi tulta.

-- Istutte liian kauvan pimeissä, sanoi hän ja laski kynttiläjalan
pöydälle. Mutta ei Eli enempää kuin Arnekaan sietänyt valoa. Eli
käänsi pään tyynyä vastaan, Arne varjosti kädellä silmiään. -- Niin
kyllä; se koskee aluksi hiukan, sanoi äiti, -- mutta kyllä se sitte
menee ohitse.

Arne hapuroi lattialta lakkiaan, jota ei ollut ottanut mukaansa, ja
läksi sitte.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että Eli päivällisen jälkeen aikoi
hetkiseksi tulla alas. Hän keräsi työkalunsa ja sanoi hyvästi. Kun Eli
tuli alas, oli hän lähtenyt.



KOLMASTOISTA LUKU.


Myöhään pääsee kevät tunturien keskelle. Posti, joka talvella kulki
valtatietä kolme kertaa viikossa, tulee jo huhtikuussa vain yhden
kerran ja silloin tuntevat asukkaat, että heidän ulkopuolellaan on
lumi sulanut, jäät lähteneet, laivat kulussa ja aura upotettu maahan.
Täällä lepää hanki vielä kolmen kyynärän korkuisena, karja ammuu
navetassa ja linnut tulevat, mutta piilevät viluisina kätköissään.
Joku harva matkustaja kertoo jättäneensä rattaansa laaksoon ja hänellä
on kukkia, joita näyttää ja jotka hän on poiminut tienvierestä.
Silloin valtaa kansan kaihomieli, ihmiset kulkevat levottomina ja
puhelevat toisilleen, katselevat aurinkoa ja ympärilleen, miten paljon
se minäkin päivänä jaksaa saada aikaan. He siroittelevat tuhkaa
lumelle ja ajattelevat niitä, jotka nyt poimivat kukkia.

Tähän vuodenaikaan tulla tallusti vanha Margit Kampen kerran pappilaan
ja pyysi saada puhua papin kanssa. Ja hänet käskettiin kansliaan,
missä pappi, hintelä, vaaleatukkainen mies, suurten silmien edessä
lasit, ystävällisesti otti hänet vastaan, tunsi hänet ja käski häntä
istumaan.

-- Arneako se asia nyt taas koskee? kysyi hän, ikäänkuin samasta
asiasta useamminkin olisi ollut kysymys.

-- Niin, Herra nähköön, sanoi Margit. -- Eihän minulla koskaan ole
hänestä muuta sanottavaa kuin hyvää, ja kuitenkin on olo niin
raskasta.

Hän oli hyvin surullisen näköinen.

-- Joko se ikävä taas on tullut? kysyi pappi.

-- Pahempana kuin koskaan ennen, sanoi äiti. -- En usko hänen pysyvän
luonani kunnes kevät ehtii tänne ylös asti.

-- Onhan hän luvannut, ettei lähde luotasi.

-- Onhan hän luvannut; mutta herra Jumala, saahan hän itse päättää;
kun mieli palaa pois, niin täytyy hänen kai lähteä. Miten minun
silloin käykään?

-- Minä uskon vaan viimeiseen asti, ettei hän heitä sinua, sanoi
pappi.

-- Niin kyllä; mutta entä kun hän ei viihdy kotona. Otanko minä sen
omalletunnolleni, että olen tiellä: välistä minä ajattelen, että minun
itseni pitäisi käskeä häntä lähtemään.

-- Mistä sinä tiedät, että hän nyt ikävöi entistä enemmän?

-- Voi -- monesta syystä. Sydäntalvesta asti ei hän ole tehnyt kylällä
työtä ainoatakaan kertaa. Sensijaan hän on tehnyt kolme
kaupunginmatkaa ja joka kerta viipynyt kauvan poissa. Hän ei melkein
koskaan puhu työtä tehdessään ja ennen hän sentään usein puhui. Hän
saattaa pitkiä aikoja yksinään istua ylistuvan pienessä ikkunassa ja
katsella tuntureille päin, sille puolelle missä Kampenin jyrkänne on;
hän istuu siinä koko sunnuntai-iltapäivän ja usein, kun on kuuvalo,
istuu hän siinä myöhään yöhön?

-- Eikö hän koskaan lue sinulle?

-- Kyllä hän joka sunnuntai sekä lukee että veisaa minulle, kuinkas
muuten, mutta hän pitää niinkuin kiirettä, paitsi jonkun kerran,
jolloin hän tekee sen melkein liian perinpohjaisesti.

-- Eikö hän sitte koskaan puhu sinun kanssasi?

-- Usein on niin pitkiä aikoja välillä, että minun ihan itsekseni
täytyy itkeä. Silloin hän sen kyllä näkee ja rupeaa puhumaan, mutta
aina keveistä asioista, ei koskaan raskaista.

Pappi asteli edestakaisin, sitte hän pysähtyi ja kysyi:

-- Mikset sinä sitte sano hänelle mitään?

Kului pitkä aika ennenkuin Margit tähän vastasi; hän huokasi monta
kertaa, hän katsoi alas ja katsoi sivulle, hän käänteli nenäliinaansa.

-- Minä olen tänään tullut tänne puhumaan papin kanssa asiasta, joka
kovasti painaa mieltäni.

-- Puhu vaan suoraan, se helpoittaa mieltäsi!

-- Minä tiedän että se helpoittaa; sillä minä olen monta vuotta yksin
kantanut sitä ja vuosi vuodelta se on käynyt raskaammaksi.

-- Mitä se on, hyvä ystävä? Hetken perästä hän sanoi:

-- Minä olen tehnyt suuren synnin poikaani vastaan. Hän rupesi
itkemään. Pappi astui ihan likelle häntä.

-- Tunnusta se, niin rukoilemme yhdessä, että Jumala antaa sen sinulle
anteeksi.

Margit nyyhki ja kuivasi silmiään, mutta rupesi taas itkemään, kun
aikoi ruveta puhumaan ja niin kävi monta kertaa. Pappi lohdutti häntä
ja sanoi, ettei se varmaankaan ollut mitään niin kovin rikollista, hän
oli varmaan liian ankara itseään vastaan, j.n.e. Mutta Margit itki
eikä päässyt puheenalkuun ennenkuin pappi oli istuutunut hänen
rinnalleen ja puhunut hänelle rohkaisevia sanoja. Vähitellen Margit
sitte sai puhutuksi:

-- Pojalla oli lapsena kovat päivät ja silloin häneen tarttui
matkustamisen halu. Sitte hän tapasi Kristianin, joka nyt on tullut
upporikkaaksi siellä, missä ne kaivavat kultaa. Kristian antoi Arnelle
niin paljon kirjoja, ettei hän enään ollut kuin meikäläinen; yökaudet
he istuivat yhdessä ja kun Kristian läksi, tahtoi poika perässä. Mutta
silloin kaatui isä kuoliaaksi ja poika lupasi, ettei koskaan heitä
minua. Mutta minä olin kuin kana, joka on hautonut ankan munan. Kun
poikanen oli päässyt henkiin, tahtoi se suurille vesille ja minä jäin
rannalle huutamaan. Jollei hän itse päässytkään maailmalle, niin
pääsivät hänen laulunsa ja joka aamu minä luulin, että hänen vuoteensa
olisi tyhjänä.

Silloin hänelle tuli tavattoman pitkämatkainen kirje, varmaan se oli
Kristianilta. Jumala minulle anteeksi antakoon, että minä kätkin sen!
Minä luulin sen siihen jäävän, mutta tuli toinenkin kirje ja kun olin
kätkenyt ensimäisen, täytyi minun kätkeä toinenkin. Mutta eivätkö ne
olleetkin kuin polttamaisillaan läven siihen paikkaan kirstua missä ne
olivat; ja niitä minun täytyi ajatella siitä hetkestä jolloin silmäni
aukaisin siihen asti kun ne ummistin. Etkä ole hullumpata nähnyt,
sillä tuli kolmaskin kirje! Neljännestunnin minä pitelin sitä
käsissäni, kolme päivää minä kannoin sitä povellani ja punnitsin
itsekseni antaisinko sen hänelle vai panisinko toisten joukkoon; mutta
ehkäpä sillä olisi ollut voimaa houkutella pojan pois luotani, enkä
minä saanut sitä annetuksi, vaan panin sen muiden joukkoon. Sitte minä
joka päivä kuljin tuskissani sekä niiden tähden, jotka makasivat
kirstussa, että niiden uusien tähden, jotka ehkä olivat tulossa. Joka
ihmistä, joka taloon tuli, minä pelkäsin; jos me kahden istuimme
huoneessa ja joku kävi kiinni oveen, niin minä vapisin; sillä
saattoihan sieltä tulla kirje ja silloin hän sai sen. Kun hän oli
kylällä, ajattelin minä kotona, että nyt hän ehkä saa siellä kirjeen
ja siinä puhutaan niistä, jotka ennen ovat tulleet. Kun hän palasi
kotiin, katselin minä pitkän matkan päästä hänen kasvojaan ja Herra
Jumala kuinka iloiseksi minä tulin, kun hän hymyili, sillä silloin hän
ei ollut saanut kirjettä! Hän oli käynyt niin kauniiksi, ihan kuin
isänsä, mutta vaaleanverisemmäksi ja lempeämmäksi. Ja sitte hänellä
oli niin kaunis laulunääni; -- kun hän istui kynnyksellä ilta-auringon
paisteessa, korotti äänensä tunturia kohti ja odotti vastausta,
silloin minä tunsin, etten koskaan jaksaisi häntä kadottaa! -- Kun
minä vaan näin hänet tai tiesin, että hän oli likellä ja kun hän oli
edes jonkun kerran iloisen näköinen ja silloin tällöin sanoi minulle
sanan, niin en enempää toivonut maan päällä enkä olisi suonut
ainoaakaan kyyneltä itkemättömäksi.

Mutta juuri kun hän jo näytti paremmin viihtyvän ja tulevan toimeen
ihmisten joukossa, tuli postikonttorista sana, että sinne on tullut
neljäs kirje ja siinä on kaksi sataa taalaria! -- Minä pelkäsin siihen
paikkaan pyörtyväni: mitä minun nyt oli tehtävä? Kirjeen sentään
saattoi toimittaa pois tieltä, mutta entä rahat? En moneen yöhön
saanut unta niiden rahojen tähden; jonkun aikaa minä pidin niitä
yliskamarissa, sitte kellarissa tynnörin takana, kerran minä jo olin
niin onneton, että panin ne ikkunalle, jotta hän löytäisi ne! Kun
kuulin hänen tulevan, otin ne taas. Mutta vihdoin kuitenkin keksin
keinon: minä annoin rahat hänelle ja sanoin niiden jääneen muorin
ajoilta. Hän kaivoi ne maahan, niinkuin itsekin olin aikonut tehdä ja
siellähän ne ovat tallessa. Mutta sitte piti vielä käymän niin, että
hän juuri sinä syksynä eräänä iltana ihmetteli, että Kristian kokonaan
oli hänet unohtanut.

Silloin ratkesi haava taasen auki ja rahat polttivat; synti se oli
ollut; eikä siitä synnistä ollut mitään hyötyä ollut!

Se äiti, joka rikkoo lastansa vastaan, on onnettomin kaikista
äideistä; -- -- ja kuitenkin minä tein sen pelkästä rakkaudesta. -- --
Kai minun sitte siitä pitääkin saada se rangaistus, että menetän
rakkaimpani. Sillä sydäntalvesta asti on häneen taas tullut se
ikävöimisen nuotti; sitä nuottia hän on laulanut pojasta asti ja joka
kerta kun minä sen kuulen, käyn kalpeaksi. Silloin minä saatan tehdä
mitä tahansa, ja katsokaa nyt tätä... Hän otti povestaan pienen
paperin, kääri sen auki ja antoi papille. -- Tällaisia hän
kirjoittelee lomahetkinä; varmaan se käy siihen nuottiin. Otin sen
mukaani, kun en voi lukea niin pientä kirjoitusta; katsokaa eikö siinä
vaan puhuta matkasta. --

Tässä paperissa oli vain yksi värssy. Toisesta värssystä oli siellä
täällä puoli tai koko säe, ikäänkuin se olisi ollut unohtunut laulu,
jota hän taas värssy värssyltä muistutteli mieleensä. Ensimäinen
värssy kuului:

    Koska mailman ma nähnenkään
    tunturin tuolla puolen?
    Täällä äärellä lumen, jään;
    siellä metsiä vehreänään --
    minne mieleni entää,
    uskaltaisinko lentää!

-- Puhutaanko siinä matkasta? kysyi Margit, jonka silmät riippuivat
kiinni papin silmissä.

-- Puhutaan, vastasi pappi ja päästi paperin käsistään.

-- Tiesinhän minä sen! Voi Jumala sentään, tunsinhan minä sen nuotin!

Hän tuijotti pappiin, kädet ristissä, peloissaan, jännityksessä,
kyynelten vieriessä alas poskia.

Mutta tähän ei pappi tietänyt enempää neuvoa kuin hän itsekään.

-- Pojan täytyy yksin päättää tämä, sanoi hän. -- Elämä ei ota
muuttuakseen hänen tähtensä, mutta kaikki riippuu siitä, voiko hän
kerran itse silmätä syvemmälle elämään. Nyt hänen kyllä tekee mieli
matkustaa ikäänkuin elämää etsimään.

-- Mutta ihanhan hän sitte tekee kuin entinen akka, sanoi Margit.

-- Entinen akka? kysyi pappi.

-- Niin, hän joka matkusti hakemaan auringonpaistetta, sensijaan että
olisi hakannut ikkunan seinäänsä.

Pappi hämmästyi hänen teräväjärkisyyttään; mutta eihän hän ensi kertaa
johtunut tähän aiheeseen; Margit ei seitsemään, kahdeksaan vuoteen
ollut muuta mitään ajatellut.

-- Luuletko hänen lähtevän? Mitä minä teen? Ja entä rahat? ja kirjeet?

Kaikki ahdisti häntä yhtaikaa.

-- Niin, kirjeitten kanssa et ole menetellyt oikein. Sinä et voi
puolustaa sitä, että olet pidättänyt toisen omaa. Mutta vielä pahempi
on, että olet saattanut kanssakristityn huonoon valoon poikasi
silmissä, vaikkei hän sitä ole ansainnut, ja pahinta on, että se on
henkilö, jota hän rakasti ja joka sydämellisesti piti hänestä. Mutta
rukoilkaamme Jumalaa antamaan sinulle anteeksi; rukoilkaamme molemmat.

Margitin pää painui alas; hän istui vielä kädet ristissä.

-- Kuinka minä pyytäisinkin häneltä anteeksi, kun vaan ensin tietäisin
hänen jäävän.

Varmaan hän erehtyi sekä Jumalaan että Arneen nähden. Pappi ei ollut
sitä huomaavinaan.

-- Aiotko nyt heti tunnustaa hänelle tämän? kysyi hän.

Margit katsoi alas ja virkkoi hiljaa:

-- Kun minä vielä saisin hiukan odotusaikaa, niin sitte kyllä
mielelläni.

Pappi hymähti salaa ja kysyi:

-- Etkö usko syntisi suurenevan jota kauvemmin viivytät tunnustusta?

Margit väänteli nenäliinaa molemmin käsin, käänsi sen kokoon ihan
pieneen neliöön ja koetti saada sitä vieläkin pienempään; mutta se ei
tahtonut onnistua.

-- Jos minä tunnustan tämän kirjeasian, niin pelkään, että hän
matkustaa.

-- Etkö sinä sitte uskalla luottaa Jumalaan?

-- Kyllä tietystikin, sanoi hän kiireesti ja lisäsi hiljaa: -- mutta
jos hän kuitenkin lähtisi luotani?

-- Sinä pelkäät siis hänen matkustamistaan enemmän kuin että itse
pysyt kiinni synnissä?

Margit oli taas pannut nenäliinan levälleen; hän vei sen nyt
silmilleen, sillä häntä rupesi itkettämään.

Mutta pappi istui hetkisen katsellen häntä ja virkkoi sitte:

-- Miksi sinä nyt olet kertonut minulle tämän kaiken, kun ei
tarkoituksesi ole ollutkaan, että se johtaisi johonkin tulokseen?

Hän odotti kauvan, mutta Margit ei vastannut.

-- Luulitko ehkä syntisi pienenevän kun olit saanut sen kerrotuksi?

-- Luulin, sanoi Margit hiljaa ja pää painui vieläkin syvemmälle
rintaa vastaan.

Pappi hymähti ja nousi.

-- Niin, niin, hyvä ystäväni, toimi nyt niin, että saat iloa vanhoilla
päivilläsi.

-- Kun minä vaan saisin pitää sen mikä minulla on! sanoi hän ja pappi
arveli, ettei hän uskaltanut kuvitella suurempaa onnea kuin elämistä
ainaisessa levottomuudessaan. Hän hymyili täyttäessään piippuaan.

-- Entä kun täältä löytyisi pikkuinen tyttö, joka saisi hänet
käsiinsä; silloin saisit nähdä, että hän pysyisi paikoillaan!

Margit nosti nopeasti silmänsä ja seurasi pappia silmillään, kunnes
pappi seisahtui hänen eteensä.

-- Eli Böen -- mitä arvelet?

Margit punastui ja painoi silmänsä maahan, mutta ei vastannut. Pappi,
joka seisoi odottamassa, virkkoi vihdoin, mutta tällä kertaa hyvin
hiljaa:

-- Kun me voisimme järjestää niin, että he useammin tapaisivat täällä
pappilassa?

Margit tirkisteli pappiin saadakseen tietää, oliko tämäkin täyttä
totta. Mutta ei hän oikein uskaltanut häneen luottaa. Pappi rupesi
taas kävelemään edestakaisin, mutta pysähtyi sitte:

-- Kuule nyt Margit, kun oikein pengotaan pohjia myöten niin taisikin
tämä olla asiasi?

Margit painoi päänsä syvään alas, tunki pari sormea kokoonkäärittyyn
nenäliinaan ja veti ne taas ulos, yhdessä nenäliinannurkan kanssa.

-- No niin, Herra nähköön: tätä minä juuri tarkoitin. Pappi purskahti
nauruun ja hieroskeli käsiään:

-- Taisit ehkä viime kerrallakin täällä käydessäsi tarkoittaa tätä
samaa?

Margit veti nenäliinan nurkkaa ulomma, venytteli ja venytteli.

-- Kun sinä sen kerran nyt sanot, niin tätä minä kyllä tarkoitin.

-- Hahhahhahhah, voi sinuasi, Margit, Margit! -- -- Katsotaan nyt mitä
voidaan tehdä, sillä, totta puhuen, ovat vaimoni ja tyttäreni jo
kauvan ajatelleet samaa kuin minä.

-- Onko se mahdollista?

Margit nosti silmänsä. Hän oli niin iloisen ja samalla ujon näköinen,
että papin oikein piti iloita katsellessaan hänen kauniita, rehellisiä
kasvojaan, joissa lapsellisuus oli päässyt säilymään kaikesta surusta
ja tuskasta huolimatta.

-- Niin, niin, Margit, sinulle, jolla on niin paljon rakkautta, täytyy
kai sekä Jumalasi että poikasi antaa anteeksi mitä olet rikkonut.
Rangaistusta on kai ollut sekin alituinen, suuri hätä, jossa olet
elänyt; katsotaan nyt tahtooko Jumala tehdä siitä lopun, sillä jos hän
tahtoo, niin nyt hän meitä auttaa.

Margit päästi syvän huokauksen ja päästi vielä toisen ja kolmannenkin;
sitte hän nousi, kiitti, niiasi, läksi ja niiasi vielä ovessa. Mutta
tuskin oli hän päässyt oven ulkopuolelle, kun hän kävi kuin toiseksi
ihmiseksi. Hän nosti taivasta kohti nopean, kiitollisuutta säteilevän
katseen ja riensi alas portaita, ja jota kauvemma hän pääsi ihmisten
ilmoilta, sitä enemmän hän piti kiirettä ja niin köykäisin askelin
kuin hän sinä päivänä asteli Kampenia kohti, ei hän moniin monituisiin
vuosiin ollut sitä tietä astellut. Kun hän pääsi niin kauvas, että hän
näki savun paksuna ja iloisesti tupruavan piipusta, siunasi hän
rakennusta, taloa ja pappia ja Arnea -- ja muisti samassa, että
päivälliseksi pitää olla savustettua lihaa, joka oli hänen
himoruokaansa.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kampen oli kaunis talo. Se sijaitsi ylätasangolla, alapuolellaan
Kampenin jyrkänne, yläpuolella kylätie. Tien yläpuoli kasvoi tiheää
metsää, vähän korkeammalla kulki vuoriharjanne ja sen takana kohosivat
siniset tunturit lumineen. Kampenin jyrkänteen toisellakin puolella
oli leveä vuoriharjanne, joka ensin kiersi koko Mustanjärven, joka
sillä puolella missä Böen oli, kohosi sitte Kampenia kohti, mutta
kääntyi samassa syrjään sen leveän laaksomaan tieltä, jota sanottiin
Alamaaksi ja joka alkoi juuri siinä. Kampen oli nimittäin viimeinen
talo ylämaassa.

Asuinrakennuksen pääovi oli tielle päin; siitä oli tielle noin pari
tuhatta askelta ja sinne johti polku, tiheitä koivuja molemmin puolin.
Kummankin puolen uutisviljelyksiä oli metsää; talon peltoja ja
niittyjä saattoi laajentaa niin kauvas kuin vaan mieli teki; ne olivat
monessa suhteessa erinomaisessa kunnossa. Talon edessä oli pieni
puutarha. Arne hoiti sitä kuten kirjat olivat neuvoneet. Vasemmalla
talosta olivat navettarakennukset ja muut ulkohuoneet; ne olivat
enimmäkseen uudet ja rakennetut neliön muotoon päärakennusta kohti.
Päärakennus oli maalattu punaiseksi; se oli kaksikerroksinen,
turvekattoinen ja katolla kasvoi pieniä pensaita. Toiselta harjalta
kohosi tuuliviiri ja korkeapyrstöinen rautakukko siinä kieputtelihe.

Kevät oli tullut tunturiseuduille; oli sunnuntai-aamu, ilma hiukan
painavaa, mutta tuuletonta ja lauhaa; sumut vaappuivat metsän päällä,
mutta Margit arveli niiden päivemmällä hajoavan. Arne oli lukenut
äidilleen saarnan ja veisannut virsiä, se oli tehnyt hänelle hyvää;
nyt hän oli täysissä juhlatamineissaan, menossa pappilaan. Hän avasi
oven, tuore lehvänhaju lehahti häntä vastaan, puutarha värisi
aamusumussa kasteen vallassa; mutta Kampenin jyrkänteeltä kuului
väkevää tohinaa, silloin tällöin se puski niin, että silmissä ja
korvissa kumahti.

Arne läksi nousemaan. Jota kauvemma hän koskesta tuli, sitä enemmän
katosi kohinasta kumeus ja se soi syvänä urkuäänenä yli koko maiseman.

-- Jumala häntä hänen retkellään suojelkoon! sanoi äiti, avasi ikkunan
ja seurasi häntä silmillään, kunnes pensaikko hänet peitti. Sumut
hälvenivät hälvenemistään, aurinko raivautui esiin, vainioilla ja
puutarhassa alkoi kihistä elämä. Kaikki Arnen työ versoi ja vihannoi,
kantaen äidille lemuaan ja iloaan. Kaunis on sille kevät, jolla kauvan
on ollut talvi.

Arnella ei ollut pappilaan mitään erityistä asiaa, hänen piti vaan
käydä kuulemassa sanomalehtiä, joita piti yhteisesti papin kanssa. Hän
oli hiljan nähnyt useitten norjalaisten nimiä, joilta kullankaivuu
mainiosti oli luonnistunut Amerikassa, ja niiden joukossa oli
Kristiankin. Nyt oli Arne kuullut sellaista huhua, että Kristiania
odotettiin kotiin. Tästäkin saattoi varmaan saada tietoa pappilassa ja
-- jos Kristian todella oli saapunut kotiin kaupunkiin, aikoi Arne
käydä häntä tapaamassa kevätkylvöjen ja heinänteon välillä. Nämä asiat
liikkuivat hänen mielessään, kunnes hän pääsi niin kauvas, että näki
Mustanjärven ja toisella puolen vettä Böenin. Sumutkin hälvenivät
samassa, aurinko valautui ylängölle, tunturin harja loisti, sumut
lepäsivät sen sylissä, metsä tummensi vettä oikealla puolella, mutta
rakennusten edustalla oli hiukan sileämpää ja valkoinen hiekka
kimmelteli auringossa. Äkkiä olivat hänen ajatuksensa kiinni
punaisessa rakennuksessa valkoisine ovineen ja ikkunapielineen,
joitten mukaan hän oli omansa maalannut. Hän ei muistanut ensimäisiä
raskaita päiviä siellä; hän muisti vaan sen kesän, jonka hän ja Eli
olivat eläneet Elin sairasvuoteen ääressä. Senjälkeen hän ei ollut
siellä käynyt, hän ei tahtonut sinne mennä, ei mistään hinnasta. Kun
hänen ajatuksensa vaan tätä asiaa koskettivat, ujostui hän ja punastui
ja siitä huolimatta tapahtui se uudelleen ja uudelleen, joka päivä ja
monta kertaa päivässä -- ja jos mikä, niin tämä oli omiaan
karkoittamaan häntä näiltä mailta.

Hän asteli nopeasti ikäänkuin päästäkseen kauvas kaikesta, mutta jota
kauvemma hän kulki, sitä likemmä Böeniä hän tuli ja sitä enemmän hän
sitä katseli. Sumut olivat ihan poissa, taivas kaartui kirkkaana
toiselta tunturinharjalta toiselle, linnut uiskentelivat korkeudessa,
huudellen toisilleen halki aurinkoisen, iloisen ilman, maat vastasivat
miljoonin kukkasin; ei ollut Kampenin koskeakaan vaatimassa iloa
polvilleen, ikäänkuin alistumaan juhlallisuuteen, vaan elämäniloisena,
ylenannettuna se ryöppysi, lauloi, välkkyili ja raikui kohti
loppumatonta korkeutta!

Arne oli kävellyt tulisen kuumaksi; hän viskautui nurmeen mäen alle,
katseli Böeniin ja kääntyi toiselle kyljelleen, jottei enään sinne
katselisi. Samassa kuuli hän päänsä päältä laulua, niin heleää, ettei
hän ikinä ollut kuullut vertaa; se kumpusi yli niityn, lintujen
viserryksen lomasta, ja ennenkuin hän oikein oli tuntenut säveltä, oli
hän tuntenut sanat; sillä sävel oli hänen lempisävelensä ja sanoja hän
oli kantanut mielessään pojasta pitäen -- ja unohtanut ne samassa kun
vihdoin sai ne ilmoille. Hän hypähti pystyyn ikäänkuin ottaakseen
kiinni sanoja, mutta pidättyi ja kuunteli; ensi värssy, toinen värssy,
kolmas, neljäs värssy hänen omaa unohdettua lauluaan tulla nelisti
hänen luokseen:

    Koska mailman ma nähnenkään
    tunturin tuolla puolen?
    Täällä äärellä lumen, jään;
    siellä metsiä vehreänään --
    minne mieleni entää,
    uskaltaisinko lentää!

    Kotka ilmoja kiitelee
    tunturin tuolle puolen,
    nuorna liikkuvi, liitelee;
    niin hän luontonsa karkaisee,
    istuu mihin on mieli --
    hänen on ilman pieli!

    Marjapuuni sa kaukomaan,
    tunturin tuolle puolen
    kaivannetko sa milloinkaan?
    Kun olet kukkia valkeanaan,
    linnut oksilla kiikkuu,
    mitä sun mielessä liikkuu?

    Ikäni kaiken kaipasin
    tunturin tuolle puolen --
    toteutuisiko kerrankin,
    muuten varmaan sammuisin --
    kuulin ma linnulta sadun,
    opin jo tuulelta ladun!

    Lentävä lintu, mikä sun toi
    tunturin tuolta puolen?
    Siellä on pesäpuut paremmat, oi;
    kylät ja kaupungit nähdä voi!
    Kaihon sa olet tuonut,
    vaan et siipiä suonut!

    Enkö mä koskaan pääsekkään
    tunturin tuolle puolen?
    Vuoret katseeni piirittää,
    sulkevi tieni lumi ja jää --
    miss' oli lapsuuden kehto,
    sammuuko eloni ehtoo?

    Ei, minä tahdon lentohon
    tunturin tuolle puolen!
    Täällä niin ahdas, painava on,
    nuori on mieleni peloton --
    suo minun kerran koittaa,
    tahdon ma esteet voittaa!

    Kerran lennän mä, tiedän sen
    tunturin tuolle puolen!
    Aukaise kaukotoiveiden
    portti, oi Herra, ees raollen!
    Vaan jos suljet sen kiini,
    riudun ma unelmiini! --

Arne viipyi paikoillaan kunnes viime värssy, viime sanat olivat
vaienneet; hän kuuli taas lintujen ilakoivan, mutta itse hän ei
tietänyt uskaltaisiko liikkua. Täytyi hänen toki tietää kuka oli
laulanut; hän nosti jalkaansa ja astui niin varovasti, ettei kuullut
nurmenkaan kahisevan. Pieni perhonen istuutui kukkaan ihan hänen
jalkainsa edessä, nousi, lensi taasen pienen pätkän päähän, nousi
taas, lensi taas vähän matkaa, nousi taas Ja niin sitä mentiin koko
mäen mitta, jota ylös Arne ryömi. Mutta siinä tuli vastaan tiheä
pensas, hän ei tahtonutkaan kauvemmas; sillä nyt hän saattoi nähdä.
Lintu kahahti lentoon pensaasta, kirkaisi peloissaan ja lensi rinteen
taakse. Silloin nosti tyttö katsettaan, tyttö, joka siellä istui. Arne
kyykistyi syvään alas, pidätti henkeään, sydän löi, hän kuuli joka
lyönnin, kuunteli kuuntelemistaan eikä uskaltanut kajota lehteenkään.
Sillä olihan se _hän_, olihan se Eli! -- Pitkän, pitkän ajan perästä
nosti Arne hetkiseksi silmiään, hän olisi mielellään astunut askeleen
likemmä; mutta linnun pesä saattoi olla pensaan alla eikä hän
uskaltanut. Hän katseli siis vain lehtien lomitse sitä mukaan kuin ne
vetäytyivät yhteen tai eroon. Aurinko valoi kultiaan tyttöön, hänen
yllään oli musta, hihaton liivihame, päässä pojan hattu; se oli
irrallaan ja putoamaisillaan toiselle puolelle; sylissä lepäsi kirja
ja kirjan päällä koko joukko metsäkukkia, oikea käsi hapuili
hajamielisesti kukkien joukossa, vasen nojasi polveen ja sen varassa
lepäsi pää. Hän katseli sinnepäin minne lintu oli lentänyt eikä
saattanut tietää oliko hän itkenyt.

Mitään kauniimpaa ei Arne eläissään ollut nähnyt, ei unessa eikä
valveella. Aurinko valoikin kaikki kultansa tyttöön ja hänen
istumasijalleen ja laulu liiteli hänen ympärillään, vaikka se aikoja
sitte oli vaiennut, niin että Arnen ajatus yhä oli siinä; hän veti
henkeään, yksin sydänkin löi laulun tahtiin.

Tyttö avasi kirjan, mutta pani sen samassa kiinni ja istui entiseen
tapaansa. Hän rupesi hyräilemään laulua "Puussa oli lehdet,
kukkaumputkin". Arne kuuli sen, vaikkei Eli oikein muistanut sanoja
eikä säveltä, vaan usein lauloi väärin. Viime värssyn osasi hän
paraiten ja sentähden hän sen ottikin uudelleen; mutta hän lauloi sen
näin:

    Ja puuhun kypsyi marjat, niin punasia nuo.
    "Oi anna", pyysi neitonen kuin herranterttu tuo.
        Puu vastas: "mielellään
        Mä aivan ilman jään,
    Sa herranterttunen --"

Äkkiä hän sitte hypähti pystyyn, ravisti kaikki kukat menemään, joikui
niin että sävel kieri ilman halki ja varmaan kuului Böeniin asti. Ja
sitte hän läksi juoksemaan! -- -- Entä jos huutaisi hänen peräänsä?
Ei! -- Tyttö hyppeli alas mäkiä, lauloi ja rallatteli; hattu putosi
päästä, hän otti sen ylös; hän seisoi keskellä korkeinta heinää.

-- Huudanko minä? ajatteli Arne. -- Hän katsoo taakseen!

Arne maahan. Kesti kauvan ennenkuin hän uskalsi tirkistää ympärilleen.
Ensin hän vaan nosti päätään eikä nähnyt tyttöä; -- sitte hän kapusi
polvilleen eikä nähnyt; -- -- vihdoin ihan pystyyn, -- ei, tyttö oli
poissa! -- --

Arne ei enään viitsinyt lähteä pappilaan. Hän ei viitsinyt mitään! --
Sitte hän istui siinä missä tyttö oli istunut, istui siinä vielä
silloinkin, kun aurinko likeni keskipäivän korkeutta. Järvellä ei
käynyt ainoaakaan värettä, taloista rupesivat sauhut kiirimään ilmaan,
ruisrääkät lakkasivat kaihertamasta, pikkulinnut kyllä vielä
ilakoivat, mutta vetäytyivät metsään päin, kaste oli poissa ja heinä
seisoi vakavan hiljaa, ei tuntunut tuulen henkeä, lehdet riippuivat
liikkumattomina, tunnin kuluttua oli aurinko oleva keskipäivän
korkeudessa. Ei Arne tietänyt mistä lienee johtunut, että hän siinä
muovaili pientä runoa; pehmeä sävel tuli ja tarjoutui liittymään
runoon ja, rinta ihmeellisen täynnä lauhuutta, sävel likeni ja
poistui, kunnes se oli tuonut mukanansa kokonaisen kuvan.

Arne lauloi hiljaa, kuten oli laulun sepittänytkin:

    Käy metsän polkuja poikanen,
        Käy poikanen;
    Hän tapas niin kumman sävelen,
        Oi sävelen.

    Teki pillin oksasta seljapuun,
        Hän seljapuun;
    Ja unohtui sen soitteluun,
        Sen soitteluun.

    Tuo sävel se satuja kertoili,
        Se kertoili;
    Vaan kesken sointua vaikeni,
        Se vaikeni.

    Unessa jälleen kuuli sen,
        Hän kuuli sen;
    Se soi niin hienosti hivellen,
        Niin hivellen.

    Havahti äkkiä unestaan,
        Hän unestaan;
    Vaan kiinni sävelt' ei saanutkaan,
        Hän saanutkaan.

    "Ah, Herra, muusta ma huoli en,
        Ma huoli en;
    Kun annat mulle vaan sävelen,
        Sen sävelen!"

    Näin Herra vastas: "On ystäväs',
        Se on ystäväs;
    Vaan turhaan pyydät sä elämäs,
        Sä elämäs."

    "Sen vangiks' saada -- et koskaan saa,
        Et koskaan saa,
    Sa kiinni kauneinta unelmaa,
        Sa unelmaa!"



VIIDESTOISTA LUKU.


Oli kesäinen sunnuntai-ilta; pappi oli tullut kotiin kirkosta ja
Margit oli istunut hänen luonaan likelle seitsemää. Silloin hän sanoi
hyvästi ja kiiruhti alas portaita pihamaalle, sillä hän oli juuri
äkännyt Eli Böenin, joka siinä kauvan oli leikkinyt papin pojan ja
oman veljensä kanssa.

-- Hyvää iltaa! sanoi Margit ja jäi seisomaan. -- Jumal' antakoon.

-- Hyvää iltaa! sanoi Eli. Hän oli polttavan punainen ja koetti
pysäyttää leikin, vaikka pojat tunkivat hänen kimppuunsa; mutta hän
pyysi pyytämistään ja sai vihdoinkin vapautta täksi illaksi.

-- Enköhän minä tunnekin sinua, sanoi Margit.

-- Taidat ehkä tuntea, vastasi toinen.

-- Ethän sinä vaan ole Eli Böen?

Oli se kun olikin.

-- Hyvänen aika! Vai olet sinä Eli Böen! Nyt minä jo näenkin, sinä,
tulet äitiisi.

Elin ruskeanpunaiset hiukset olivat irtaantuneet, niin että ne
valtoimina riippuivat selässä; hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kuin
marja, povi nousi ja laski, hän ei saanut puhutuksi, vaan nauroi omaa
hengästymistään.

-- Niin, niin, sellainen on nuoruus!

Margit katseli häntä, kunnes hänen ilonsa tarttui häneen.

-- Et kai sinä minua tunne?

Eli oli sitä aikonut kysyä, mutta ei ollut tullut sitä tehneeksi, kun
toinen oli vanhempi; nyt hän sanoi, ettei muistanut häntä ennen
nähneensä.

-- Niin, missäs sinä sitte. Eihän ne vanhat niin näkyviin joudu. --
Poikaani sinä ehkä vähän tunnet, Arne Kampenia; minä olen hänen
äitinsä...

Margit vilkaisi Eliin, jonka muoto kokonaan muuttui.

-- Eikö hän ole ollut työssäkin Böenillä?

Olihan hän ollut työssä.

-- Tänään on kaunis ilma. Me levitimme tänään päivällä heinät ja
korjasimme ne ennenkuin minä läksin. Oikein nyt on ihana ilma.

-- Tulee varmaan hyvä heinävuosi, arveli Eli.

-- Varmaan. -- -- -- Böenillä on kai kaunista?

-- Siellä ovat heinät jo tehdyt.

-- Niin kai, niin; paljon tekijöitä, reilua väkeä. -- Menetkö illalla
kotiin?

Ei, ei ollut tarkoitus mennä.

He juttelivat yhdestä ja toisesta asiasta ja tutustuivat vähitellen
niin, että Margit uskalsi kysyä, eikö hän tahtonut tulla kävelemään
vähän matkaa.

-- Etkö sinä tekisi seuraa ja tulisi vähän kävelemään, sanoi hän; --
minä tapaan niin harvoin puhekumppalia ja sinulle se kai on
yhdentekevää?

Eli esteli sillä perustuksella ettei hänellä ollut röijyä.

-- No niin, onhan se tyhmää, että minä pyydän sellaista heti kun ensi
kerran näen ihmisen; mutta vanhoilla on omat tapansa.

Eli sanoi, että hän kyllä voi tulla, hän noutaa vaan ensin röijynsä.

Se oli ruumiinmukainen röijy, kun hakaset olivat kiinni, näytti siltä
kuin hänen yllään olisi ollut liivihame; mutta tällä kertaa hän ei
pannut kiinni kuin molemmat alimmat hakaset, hänen oli niin kuuma.
Hienossa paidassa oli pieni, alas kääntyvä kaulus, jota kaulan
kohdalla piteli kiinni lentäväni linnun muotoinen nappi. Sellainen
nappi oli Niilo räätälillä ollut silloin, kun Margit, Kampen ensi
kerran tanssi hänen kanssaan.

-- Kaunis nappi, sanoi hän ja katseli sitä.

-- Minä olen saanut sen äidiltä, sanoi Eli.

-- Niin kai olet, riensi Margit avuksi.

He astelivat tietä pitkin. Heinä oli niitetty ja koottu rukoihin.
Margit kourasi heiniä, haistoi niitä ja huomasi niiden olevan hyviä.
Hän kysyi pappilan karjaa, sai siten tilaisuutta kysyä Böeninkin
karjaa ja kertoi heidän karjastaan Kampenilla.

-- Talo on paljon edistynyt viime vuosina ja siitä voi saada niin
suuren kuin itse tahtoo. Se elättää nyt kaksitoista lypsävää ja voisi
se elättää useampiakin. Mutta Arnella on niin paljon kirjoja, joita se
lukee ja joitten mukaan se järjestää; sentähden se tahtoo ruokkia
niitä oikein noin isoisesti.

Eli ei vastannut tähän mitään, kuten luonnollista olikin; mutta Margit
kysyi häneltä, kuinka vanha hän oli. Hän oli yhdeksäntoista vanha.

-- Oletko sinä ensinkään ottanut osaa talouteen? Sinä olet niin hienon
näköinen, ettet ole taitanut paljon mihinkään kajota.

Oli hän sentään auttanut aika paljon, varsinkin viime aikoina.

-- Hyvähän se on tottua kaikkeen; sitä tulee tarvitsemaan, kun itse
kerran joutuu suureen taloon. Mutta eihän sillä tietystikään hätää
ole, joka voi saada hyvää apua.

Eli rupesi tahtomaan takaisin, sillä he olivat aikoja sitte jättäneet
taakseen pappilan maat.

-- Auringonlaskuun on vielä aikoja; -- olisi mukavaa jos vielä
viitsisit hiukan jutella kanssani.

Ja Eli meni.

Nyt Margit rupesi puhumaan Arnesta.

-- En tiedä paljonko sinä häntä tunnet. Hän voi opettaa sinulle joka
lajia; Herra varjele kuinka paljon hän on lukenut.

Eli myönsi tietävänsä, että hän oli lukenut paljon.

-- Se on sentään pienin asia se, mutta kuinka hyvä hän koko
elinaikansa on ollut äidilleen, se on suurempi asia! Jos se vanha
sananparsi on tosi, että se, joka on hyvä äidilleen, on hyvä
vaimolleenkin, niin ei se, jonka hän vaimokseen valitsee, saa
valittamista. -- Mitä sinä, lapsi, siellä kurkistelet?

-- Minä vaan hukkasin pienen oksan, joka oli kädessäni.

He astelivat molemmat vaiti, toisiinsa katsomatta.

-- Hän on niin ihmeellinen luonteeltaan, sanoi äiti taas; -- hän on
lapsena niin pelästynyt ja sentähden on hän tottunut yksikseen
ajattelemaan asioita. Sellaiset ihmiset eivät oikein pidä puoliaan.

Nyt Eli vihdoinkin tahtoi kääntyä takaisin, mutta Margit arveli, ettei
Kampeniin ole kuin vähän matkaa ja täytyihän hänen nähdä Kampen, kun
jo oli näin pitkälle tullut.

-- On siellä aina saattajia, sanoi Margit.

-- Ei, ei, vastasi Eli päättävästi ja tahtoi mennä.

-- Niin, ei Arne ole kotona, sanoi Margit, -- hänestä kyllä ei saada
saattajaa; mutta aina siellä on muita.

Nyt oli Eli vähemmän vastaan; mielelläänhän hänkin näki Kampenin.

-- Kun vaan ei tulisi myöhäinen.

-- Niin, jos me tässä kauvan siitä kiistelemme, niin kyllä tulee
myöhäinen.

Ja he menivät.

-- Sinä olet kai lukenut paljon, sinut kun on kastettu pappilassa?

Olihan hän lukenut.

-- Voi siitä olla hyötyäkin, huomautti Margit, -- jos saat jonkun,
joka osaa vähemmin.

Eli arveli, ettei hän sellaista huoli.

-- Niin, parasta se taitaa ollakin, mutta ihmiset ovat näillä mailla
saaneet niin vähän oppia.

Eli kysyi mikä savu tuolta metsästä nousi.

-- Siellä on vaan uutistorppa. Siellä asuu mies, jota sanotaan Ylimaan
Nuutiksi. Hän kuljeskeli täällä yksikseen ja sitte antoi Arne hänelle
maata asuttavaksi. Arne raukka ymmärtää miltä maistuu kuljeskella
yksikseen.

Vähän ajan perästä tulivat he niin korkealle, että saattoivat nähdä
talon. Aurinko paistoi vasten kasvoja, he varjostivat niitä käsillään
ja katselivat alas. Keskellä aukeaa oli talo, punaiseksi maalattuna,
akkunalaudat valkoisina; ympäriltä oli heinä niitetty, jonkun verran
heinää oli ruoilla, pellot olivat vihreinä ja mustanpuhuvina keskellä
kalpeita niittyjä; navetan luona vallitsi suuri hälinä: lehmät,
lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kalkattivat, koirat
haukkuivat, karjapiika huuteli; mutta ylinnä kaiken kuului kosken
kauhea kohina, joka nousi Kampenin jyrkänteestä. Jota kauvemmin Eli
katseli, sitä enemmän rupesi hän kuulemaan vaan tätä ääntä ja vihdoin
se kävi hänelle niin hirvittäväksi, että hänen sydämensä rupesi
tykyttämään, hänen päässään kohisi ja tohisi, kunnes hän ihan
hullaantui, mutta senjälkeen tuli hänelle niin lämmin ja lauha olo,
että hän ihan tietämättään asteli niin hitain askelin, että Margitin
piti pyytää häntä tulemaan hiukan nopeammin. Hän hätkähti.

-- En milloinkaan ole kuullut sellaista kuin tuo koski, sanoi hän, --
minua melkein peloittaa.

-- Kyllä sinä siihen pian totut, sanoi äiti. -- Lopulta sinä sitä jo
kaipaat.

-- Luuletko todella, rakas ystävä? kysyi Eli.

-- Saat vaan nähdä, sanoi Margit ja hymyili. -- Tule nyt, niin
katsomme ensinnä karjaa, sanoi hän sitte ja kääntyi alas tieltä. --
Nämä puut istutti Niilo tänne kahdenpuolen. Niilo tahtoi, että olisi
kaunista; -- samaa tahtoo Arnekin; tuolla näet puutarhan, jonka hän on
istuttanut.

-- Oi voi, voi! huusi Eli ja juoksi kiireesti aidan tykö. Hän oli
kyllä monta kertaa nähnyt Kampenin, muttei koskaan näin likeltä eikä
milloinkaan puutarhaa.

-- Katsotaan sitä sitte, sanoi Margit.

Eli katsahti vilaukselta ikkunoihin, astuessaan talon ohi; sisässä ei
ollut ketään.

He asettuivat nyt ladon sillalle katsomaan lehmiä, jotka ammahdellen
kulkivat heidän ohitseen navettaan. Margit mainitsi Elille jokaisen
nimen, kertoi kuinka paljon ne lypsivät ja mikä kantaisi kesällä, mikä
ei. Lampaat luettiin ja päästettiin sisään; ne olivat isoa, ulkolaista
lajia; Arne oli etelän puolessa saanut käsiinsä kaksi karitsaa.

-- Kaikkia sellaisia hän hommaa, vaikkei sitä hänestä uskoisi.

Sitte he menivät latoon ja katselivat heiniä, joita oli ajettu
niityltä, ja Elin piti haistaa niitä.

-- Sillä sellaisia heiniä ei joka paikassa tapaakkaan.

Hän näytti ladon ovesta peltoja ja kertoi miten paljon satoa kustakin
saatiin ja miten paljon mihinkin kylvettiin. Sitte he menivät ulos ja
Eli, joka ei näihin kaikkiin ollut vastannut ainoaakaan sanaa, pyysi,
kun he astuivat puutarhan ohitse, että hän saisi mennä sitä katsomaan.
Sinne päästyään hän pyysi saada poimia kukkasen tai pari. Yhdessä
nurkassa oli pieni penkki, sille hän istuutui, mutta vaan ikäänkuin
koetteeksi, sillä hän nousi samassa ylös.

-- Nyt meidän täytyy pitää kiirettä, ettei myöhä meitä ennätä, sanoi
Margit ovessa. Ja he menivät sisään.

Margit kysyi eikö hän saisi tarjota Elille mitään, kun hän näin ensi
kertaa oli käymässä, mutta Eli punastui ja vastasi lyhyesti ei. Hän
rupesi nyt katselemaan ympärilleen; nämä ikkunat olivat tielle päin ja
täällä oltiin päivisin; huone ei ollut suuri, mutta hauska; siellä oli
kaakeliuuni ja seinäkello. Tuolla riippui Niilon viulu, vanhana ja
tummuneena, mutta kielet olivat uudet. Tuossa oli pari pyssyä, Arnen
omaisuutta, englantilainen onkivapa ja muita ihmeellisiä kaluja, joita
äiti otti seinästä ja näytti. Eli katseli ja koetteli niitä. Huone ei
ollut maalattu, sillä Arne ei pitänyt siitä; eikä ollut maalissa
sekään huone, jonka ikkunat olivat Kampenin jyrkänteelle päin ja jonne
näkyi kukkea tunturi ihan vastapäätä ja taempaa sinisiä; tämä huone,
joka oli rakennettu lisää, kuten koko tämä puoli taloa, oli suurempi
ja kauniimpi; mutta kaksi pienempää sivuhuonetta oli maalissa, sillä
niissä piti äidin elää, kun hän tuli vanhaksi - ja Arne toi taloon
emännän. He menivät kyökkiin, aittaan, kotaan ja leivintupaan; Eli ei
sanonut sanaakaan, hän katselikin kaikkea ikäänkuin etäältä;
ainoastaan kun Margit ojensi hänelle jotakin, kosketti hän sitä, mutta
silloinkin aivan keveästi. Margit, kaiken aikaa puhellen, vei hänet
nyt takaisin etehiseen; piti nousta katsomaan yläkertaa.

Sielläkin oli hyvin sisustettuja huoneita, vastaava määrä kuin
alhaalla; mutta ne olivat uudet ja asumattomat paitsi yksi, joka oli
Kampenin jyrkänteelle päin. Näissä huoneissa säilytettiin kaikellaisia
tavaroita, joita ei käytetty jokapäiväisessä taloudessa. Täällä
riippui joukko valmiiksi neulottuja nahkavällyjä sekä muita
sänkyvaatteita; äiti kävi niihin käsiksi ja kosketteli niitä, Elin
täytyi tuontuostakin tehdä samoin; nähtävästi hän nyt oli saanutkin
vähän enemmän rohkeutta, tai lienevätkö nämä tavarat huvittaneet
häntä, koska hän palasi takaisin toisten luo, teki kysymyksiä ja tuli
yhä iloisemmaksi. Vihdoin sanoi äiti:

-- Mennään nyt sitte vielä Arnen omaan huoneeseen.

He astuivat siihen huoneeseen, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin.
Kosken kauhea kohina kumisi heti heitä vastaan, sillä ikkuna oli auki.
Täältä korkeammalta saattoivat he nähdä kuohujen hyrskeen nousevan
tunturien lomitse; itse koskea ei näkynyt muuta kuin ylempää, missä
kallionlohkare oli jäänyt pystyyn, juuri kun se koko voimallaan oli
ollut syöksymässä niskasta alas. Tuores turve peitti lohkareen
päällispuolen, pari petäjänkäpyä oli kaivautunut multaan ja itänyt
ilmoille, juuret kiinni kallionrevelmissä. Tuuli oli repinyt ja
ravistellut puita, koski oli huuhdellut niitä, niin ettei ollut
oksaakaan neljän kyynärän korkeudella juuresta. Polvilleen ne olivat
taivutetut, oksat koukistuksissa, mutta pystyssä ne vaan pysyivät,
jopa nousivat korkeina tunturiseinien välistä. Tämän Eli ensinnä näki
ikkunasta, sitte valkoiset lumihuiput, jotka kohosivat ylös
vihannasta. Sitte hänen silmänsä siirtyivät likemmä: rauha lepäsi
hedelmällisillä mailla; ja nyt hän vihdoinkin rupesi tarkastamaan
huonetta, missä seisoi; koski oli aikaisemmin estänyt häntä sitä
tekemästä.

Kuinka täällä sisällä oli hienoista ja hiljaista siihen verraten mitä
ulkona oli! Hän ei eroittanut mitään yksityistä esinettä siksi, että
kaikki suli yhteen ja miltei kaikki oli hänelle uutta; sillä Arne oli
rakkaudella hoitanut tätä huonetta ja kaikessa vaatimattomuudessaan
oli se taiteellisella ymmärtämyksellä kalustettu, miltei joka esinettä
myöten. Elistä tuntui siltä kuin Arnen runot olisivat tulla hiipineet
häntä vastaan hänen siinä seisoessaan, tai kuin hän itse olisi
hymyillyt joka esineestä. Ensimäinen esine, jonka hän erikseen
huomasi, oli leveä, hienosti leikelty, suuri kirjahylly. Siinä oli
niin paljon kirjoja, ettei varmaan papillakaan ollut useampia. Sitte
huomasi hän kauniin kaapin. Siellä hän säilytti paljon ihmeellisiä
esineitä, selitti äiti; siellä olivat rahatkin, lisäsi hän kuiskaten.
Kaksi kertaa he olivat perineet, selitti hän sitte, ja kerran heidän
vielä piti periä, jos kaikki meni kuten piti.

-- Mutta raha ei ole paras tavara maailmassa; parempaakin hän saattaa
saada.

Huoneessa oli paljon hauskoja pikkuesineitä ja Eli katseli niitä
kaikkia, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olalle.

-- En ole nähnyt sinua ennenkuin tänään, mutta pidän sinusta niin
paljon, lapseni, sanoi hän ja katseli häntä lempein silmin. Eli ei
ehtinyt käydä hämilleenkään ennenkuin Margit vetäisi häntä liepeestä
ja hiljaa lausui:

-- Näetkö tuon pienen, punaiseksi maalatun rasian -- siellä vasta on
koreita!

Eli katsahti sinnepäin, se oli pieni neliskulmainen rasia ja hänet
valtasi suuri halu omistaa se.

-- Hän ei tahdo, että minä tietäisin mitä rasiassa on, kuiskasi äiti,
-- ja hän kätkee joka kerta avaimen.

Hän likeni seinällä riippuvia vaatteita, otti samettiset liivit,
haeskeli kellotaskusta ja löysi avaimen.

-- Tule nyt, niin saat nähdä.

Äiti puhui kuiskaten; Elin mielestä ei hän tällä kertaa tehnyt
ensinkään oikein; mutta naiset ovat naisia -- ja molemmat hiipivät
rasian luo ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti avasi
kannen, lehahti heitä vastaan niin suloinen tuoksu, että Eli löi kädet
yhteen, vaikkei vielä ollut mitään nähnytkään. Päällimmäiseksi oli
levitetty nenäliina, jonka äiti otti pois.

-- Katso nyt! kuiskasi hän ja kääri auki hienon, mustan kaulaliinan,
sellaisen jommoisia ei miesväen ole tapana käyttää. -- Se on ihan kuin
tytölle tarkoitettu, sanoi äiti. -- Täällä on vielä toinenkin, sanoi
hän; Eli kajosi siihen, hän oli kuin suunniltaan, mutta äidin piti kun
pitikin koettaa sitä hänen kaulaansa, vaikka hän ponnisteli vastaan ja
käänsi pois päänsä. Äiti pani huolellisesti liinan takaisin kokoon. --
Katso nyt tänne, sanoi hän sitte ja kääri auki muutamia kauniita
silkkinauhoja, -- kaikki on kuin tyttöä varten.

Elin kasvot olivat polttavan punaiset, mutta hän ei hiiskahtanut;
rinta kohoili, silmät olivat sumeat ja ihan liikkumattomat.

-- Täällä on vielä lisää!... Äiti otti käsiinsä kauniin mustan
lenninkikankaan, -- hienoa se vaan on, puheli hän ja piteli sitä
päivää vastaan. Elin käsi hiukan värisi, kun äiti kehoitti häntä
koettamaan sitä; hän tunsi veren karkaavan päähänsä, hän aikoi kääntyä
pois, mutta eihän se sopinut. -- Joka kaupunginmatkalla hän aina on
ostanut jotakin, selitti äiti. Eli tuskin enään saattoi seurata;
silmät karkasivat esineestä esineeseen ja takaisin lenninkikankaaseen;
oikeastaan hän ei enään nähnyt mitään. Mutta äiti jatkoi työtään ja
viimeinen esine, jonka hän otti käsiinsä, oli paperissa; he käärivät
auki paperin toisensa perästä; se houkutteli ja Eli oli suuressa
jännityksessä; siellä oli pari pieniä kenkiä. Eivät he kumpikaan
olleet nähneet vertaa; äiti ei uskonut, että sellaisia käsin
tehdäänkään, Eli ei sanonut sanaa, mutta kun hän otti kengät käteensä,
jäivät kaikkien hänen sormiensa sijat niihin, häntä hävetti niin että
hän oli itkemäisillään; hänen teki mieli lähteä tiehensä, mutta hän ei
uskaltanut puhua eikä äännähtää, ettei äiti nostaisi katsettaan. Äiti
oli kokonaan omissa hommissaan.

-- Eikö nyt ihan näytä siltä kuin hän vähitellen olisi ostanut nämä
kaikki jollekin, jolle hän ei uskalla niitä antaa? sanoi hän ja laski
kaikki takaisin ihan entiseen järjestykseen; hän näytti siihen
harjaantuneen. -- Nyt katsotaan mitä laatikossa on!

Hän avasi sen hiljaa, ikäänkuin odotettavissa olisi ollut jotakin
oikein kaunista. Siellä oli leveä solki, ikäänkuin vyöhön aiottu; sen
hän ensinnä näytti Elille, sitte hän näytti hänelle parin
kultasormuksia, jotka olivat sidotut yhteen, ja Eli näki
samettikantisen virsikirjan, jonka haat olivat hopeiset, mutta sitte
hän ei enään nähnyt mitään muuta, sillä hän oli virsikirjan hopeassa
nähnyt hienon kirjoituksen "Eli Baardintytär Böen". -- -- Äiti tahtoi
häntä katsomaan; hän ei saanut mitään vastausta, näki vain kyynelten
vierivän silkkikankaalle ja leviävän siihen. Silloin laski äiti
käsistään soljen, sulki laatikon, kääntyi ja sulki Elin syliinsä.
Silloin itki tytär hänen rintaansa vastaan ja äiti itki eikä kumpikaan
enään sanonut mitään.

Hetkisen perästä meni Eli yksinään puutarhaan; äiti läksi kyökkiin
toimittamaan jotakin suuhunpantavaa, sillä Arnen piti pian tulla.
Sitte hän meni puutarhaan katsomaan Eliä; Eli istui kumarassa ja
kirjoitti hiekkaan. Hän hämäsi kirjoituksen, kun Margit tuli, nosti
silmänsä ja hymyili; hän oli itkenyt.

-- Ei mitään itkemistä, lapseni, sanoi Margit ja taputti häntä.

He näkivät jotakin mustaa tiellä pensaiden lomassa; Eli hiipi sisään
ja äiti perässä. Siellä olivat oikein juhlaruuat odottamassa: makeat
puurot, sianlihat, rinkilät; mutta Eli ei katsonut niihen. Hän
istuutui tuolille kellonnurkkaan, seinää vastaan ja värähteli kun
kuuli kissankin liikahtavan.

Äiti seisoi pöydän luona. Kuului voimakkaita askelia porraskiviltä,
sitte lyhyt, keveä käynti läpi etehisen, ovi aukeni hiljaa ja Arne
astui sisään. Ensi työkseen näki hän Elin kellonnurkassa; oven kääkä
pääsi hänen käsistään ja hän jäi seisomaan. Eli tuli vieläkin enemmän
hämilleen; hän nousi, katui paikalla ja kääntyi seinään päin.

-- Oletko sinä täällä? sanoi Arne hiljaa ja lensi kysyessään polttavan
punaiseksi. Eli nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään, ikäänkuin
aurinko olisi paistanut hänen silmiinsä liian voimakkaasti. -- Kuinka
--? hän ei lopettanut lausettaan vaan astui pari askelta tyttöä kohti;
silloin tytön käsi vaipui, hän kääntyi Arneen päin, mutta painoi alas
päänsä ja ratkesi itkemään. -- Jumala sinua siunatkoon, Eli, sanoi
Arne ja pani kätensä hänen ympärilleen; Eli painui hänen puoleensa.
Arne kuiskasi hänelle jotakin, hän ei vastannut, vaan kiersi molemmat
kätensä hänen kaulaansa.

Kauvan he seisoivat sillä tavalla, ei kuulunut ainoaa ääntä, paitsi
kosken, joka ikuisesti muistutti olemassaoloaan. Vihdoin saattoi
pöydän luota eroittaa itkua. Arne katsahti sinnepäin. Se oli äiti, hän
ei ennen ollut häntä huomannut.

-- Nyt minä varmasti tiedän, ettet lähde luotani, Arne, sanoi hän ja
astui permannon poikki poikansa luo; hän itki paljon, mutta väitti sen
tekevän hyvää.

           *       *       *       *       *

Kun he sitte valoisana kesäyönä astelivat kotiin päin, eivät he
uudelta onneltaan saaneet paljonkaan puhutuksi. He antoivat itse
luonnon puhua puolestaan, puhua hiljaista, valoisaa, suurta kieltään.
Mutta kotimatkalla tältä ensimäiseltä kesäyöretkeltä, astellessa kohti
nousevaa aurinkoa, teki Arne laulua, jota hän tosin ei silloin
malttanut sepittää valmiiksi, mutta josta myöhemmin, sen valmiiksi
tultua, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväinen laulunsa. Se oli
tällainen:

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Elin kotona syömin puolin,
    Vain matkasauvaani vuolin.
        Vaan silloin silmää kaksi näin --
        Ja muu kuin sumuhäive nyt haihtui,
        Ja kaikki kääntyi toisinpäin.
        Satuvuoreksi tunturi vaihtui!

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Paloi mieleni mainetöihin
    Ja miekkojen mittelöihin.
        Nyt tiedän, ja _hältä_ mä opin sen:
        Maan suuria suurempi oisin,
        Jos nimen tuon ainoan: _ihminen_
        Vain täysin ansaita voisin.

    Ma sankar'unia uneksin,
    Kun maailmalle ma kaipasin;
    Pois mieleni pyrki ja pyyti,
    Vilu täällä mun vereni hyyti.
        Nuo silmät näin ja jo muidenkin
        Mulle lämpöä säteilevät!
        Olin itse ma ollut lemmettömin;
        Niin koitti mun onneni kevät.

Sitte seurasi useita kesäyöretkiä ja useita lauluja. Seuraava niistä
merkittäköön muistiin:

    En tiedä mä kuinka on kaikki se käynyt,
    Ei langenneet satehet, ei myrsky myllertäynyt;
    Mun elämäni puronen puikkiellen
    On löytänyt vihdoin suuren kymin sen,
    Mi laajana laskee valtamereen!

    Yks' voima on elämän voimista kumma,
    Se uneksijalle on uniensa summa,
    Se kiehtovi, sitoo sun: lempivä, syvä!
    Se iloks muunsi surun ja päiväksi yön
    Ja rauhan toi se rauhattomalle.

    Mä saavutin suuren siunatun poudan
    Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan
    Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs
    Se on Jumalan ohjaava käs' --
    Käyn kohti ma ikuista hyvää!

Mutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin
seuraava:

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän ohjas' eloni voiton, kateen
    Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen
    Mun kevätlaihooni nousevaan;
        Jos kuinka kävi,
        Ma laulelen!
        Se lähentävi
        Mun lempehen!

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän liitti kerran mun kaihon sukuun.
    Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun;
    Ei tyydy, tyynny ne konsanaan.
        Mun _täytyi_ lentää,
        Ol' aika sen!
        Tien löysin sentään
        Mä lempehen.

    Hän, jolta lauluni lahjan saan,
    Hän suokoon mulle myös auttaa voiman,
    Mun lauleloista ett' uuden hoiman
    Maan kulkijoista sais jokukaan!
        On ilo ylin
        Se yhteinen!
        Ja lämmin syli
        Vie lempehen!



KUUDESTOISTA LUKU.


Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas,
yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin
kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene
kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat
paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat
huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen
sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen
häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.

Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia,
kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia
vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen
vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen
rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä
renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen
Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan,
eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.

Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina,
kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja
Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat
suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda,
joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään
morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. --
Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin
ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli
kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja
katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.

Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen
valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään
oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista
lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus
puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea
otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi
toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui
korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard
tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi
ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin
sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat
jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo,
hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen
päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman
muuta ylös portaita.

-- Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.

Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard
sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti.
Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän
katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti
povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa
vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti,
että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta
tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle,
pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen
kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.

Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään
ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt
käynyt entistä raskaammaksi.

-- Birgit, virkkoi hän, -- taidat ajatella samaa päivää kuin minä.

Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta
ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.

-- Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. -- -- Hän erotti
meitä, hän; -- -- -- minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on
kestänyt kauvemmin.

Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa,
mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä
kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi
pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän
taasen puheeseen:

-- Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja
me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. -- -- -- Mitä arvelet,
Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?

Ääni värisi ja hän yski. Birgit oli liikahtanut, hän laski taasen pään
kätensä varaan, mutta ei sanonut mitään. Baard odotti kauvan, mutta ei
saanut vastausta -- eikä hänellä itsellään ollut enempää sanomista.
Hän nosti katseensa ja kävi hyvin kalpeaksi, sillä Birgit ei edes
kääntänyt päätään. Silloin hän nousi. Samassa koputettiin oveen ja
lauha ääni kysyi:

-- Joko nyt tulet, äiti?

Se oli Eli. Ääni soi sellaisena, että Baardin täytyi pysähtyä ja
katsahtaa Birgitiin. Birgit kohotti päätään, katsahti oveen ja kohtasi
Baardin kalpeat kasvot.

-- Joko tulet, äiti? kuului toiseen kertaan,

-- Jo minä tulen! vastasi Birgit murtunein äänin, astui lujin askelin
permannon poikki Baardin luo, ojensi hänelle kätensä ja purskahti
rajusti itkemään. Kädet kävivät kiinni toisiinsa; nyt ne molemmat
olivat kuluneet, mutta ne pitivät kiinni niin lujasti, ikäänkuin ne
kaksikymmentä vuotta olisivat etsineet toisiaan. Ne olivat yhdessä
vielä heidän astellessaan ovelle ja kun, hetkisen perästä, hääsaatto
läksi rantaan ja Baard näki Arnen ojentavan kätensä Elille,
viedäksensä häntä edelle, tarttui hän, vastoin tapaa, vaimonsa käteen
ja asteli perässä, kasvot yhtenä hymynä. Mutta heidän jälessään tuli
Margit Kampen yksinään -- siihenhän hän oli tottunut. Baard oli sinä
päivänä ihan ylenannetun iloinen. Hän jutteli soutumiesten kanssa.
Muuan näistä, joka istui ja katseli tuntureja heidän takanaan,
ihmetteli, että sentään tuollainen äkkijyrkkä kallio oli saattanut
käydä vihreäksi.

-- Sen on täytynyt, tahtoi tai oli tahtomatta, sanoi Baard, loi
katseensa yli koko hääjoukon ja pysähtyi morsiuspariin ja vaimoonsa.
-- Sitä ei kukaan olisi sanonut kaksikymmentä vuotta sitte, lisäsi hän
samassa.



SYNNÖVE PÄIVÄNKUMPU.



ENSIMÄINEN LUKU.


Suuressa laaksossa saattaa keskellä aukeaa tavata korkean kohdan,
johon aurinko johdattaa säteitä siitä asti jolloin se nousee, hamaan
siihen asti jolloin se laskee. Ja ne, jotka asuvat likempänä tunturin
juurta ja jotka myöhemmin saavat aurinkoa, sanovat tuota kohtaa
päivänkummuksi. Se, josta tässä tullaan kertomaan, asui tuollaisella
kummulla, josta talo oli saanut nimensäkin. Sinne asettui lumi
myöhemmin syksyllä ja sieltä se ensinnä keväällä suli.

Talon omistajat olivat heränneitä, ja heitä sanottiin lukijoiksi sen
tähden, että he ahkerammin kuin muut ihmiset lukivat raamattua. Miehen
nimi oli Guttorm ja vaimon Karen; heille syntyi poika, joka kuoli
eivätkä he kolmeen vuoteen saaneet viedä toista lasta kastettavaksi.
Tämän ajan kuluttua syntyi heille tytär, joka sai nimen pojan mukaan;
poika oli ollut Syvert ja tytölle annettiin nimi Synnöv, koskeivät he
keksineet mitään sen likempää. Mutta äiti sanoi Synnöve, koska hänen,
lapsen ollessa pienenä, oli ollut tapana sanoa Synnöveni. Oli miten
oli: kun tyttö tuli suuremmaksi, nimittivät kaikki häntä äidin mukaan
Synnöveksi ja useimmat väittivät, ettei näillä seuduin mies-muistiin
ollut kasvanut niin kaunista tyttöä kuin Synnöve Päivänkumpu. Hän ei
ollut vanhakaan, ennenkuin he jo sunnuntaisin rupesivat viemään häntä
kirkkoon, vaikkei hän paljon muuta ymmärtänyt kuin että pappi seisoi
haukkumassa renki Penttiä, jonka lapsi näki istumassa juuri
saarnatuolin alla. Isä tahtoi kuitenkin, että hänet otettaisiin
mukaan, jotta hän joutuisi "niille tavoille", kuten isän oli tapana
sanoa; ja äiti tahtoi samaa, sillä "eihän sitä tietänyt millä lailla
häntä sillä välin kotonakaan olisi katsottu". Jos talossa sattui
olemaan lammas, vohla tai pieni porsas, joka ei menestynyt, tai lehmä,
jolle tuli onnettomuus, niin ne aina annettiin Synnöven omiksi ja äiti
oli huomaavinaan, että ne siitä hetkestä rupesivat virkoamaan; isä ei
oikein uskonut sen siitä johtuvan, mutta samahan se oli "kenen oma
luontokappale oli, kun se vaan menestyi".

Toisella puolen laaksoa, juuri korkean tunturin alla, oli talo, jota
sanottiin Kuusistoksi, sentähden että se oli suuressa kuusimetsässä,
ainoassa niillä mailla. Omistajan isoisä oli ollut muassa Holsteinissa
ottamassa vastaan ryssää ja tältä matkalta oli hän repussaan tuonut
kotiin paljon vieraita, ihmeellisiä siemenlajeja. Niitä hän sitte oli
kylvänyt pitkin pihojaan, mutta aikojen kuluessa oli niistä toinen
toisensa perästä kuollut; ainoastaan muutamat kuusenkävyt, jotka,
kumma kyllä, olivat joutuneet mukaan, olivat nousseet suureksi
metsäksi ja varjostivat nyt taloa joka kulmalta. Holsteininkävijä oli
kantanut isoisänsä nimeä Torbjörn, hänen vanhin poikansa taas isänsä
nimeä Sämund ja niin olivat tämän talon omistajat vuoroperään olleet
Torbjörnejä ja Sämundeja -- epämuistoisiin aikoihin asti. Mutta
sellainen puhe kulki, että Kuusiston miehistä noin joka toisella oli
onnea eikä Torbjörn-nimisillä. Kun nykyiselle omistajalle Sämundille
syntyi ensimäinen poika, ajatteli hän yhtä ja toista, mutta ei
uskaltanut rikkoa suvun tapoja, vaan pani pojan Torbjörniksi. Sitte
hän rupesi miettimään eikö poikaa voisi kasvattaa niin, että hän
pääsisi tuon loukkauskiven ohi, jonka puheet olivat hänen tielleen
panneet. Ei hän ollut asiasta varma, mutta hän luuli huomaavansa
pojassa riidanhaluista luonnetta.

-- Se on nyhdettävä pois, sanoi hän äidille, ja niin pian kuin poika
oli tullut kolmen vuoden vanhaksi, asettui isä silloin tällöin vitsa
kädessä pakoittamaan poikaa kantamaan kaikki halot paikoilleen,
ottamaan ylös kupin, jonka oli heittänyt maahan, silittämään kissaa,
jota oli nipistänyt. Mutta äiti läksi mielellään ulos, kun isälle tuli
se pää.

Sämund ihmetteli, että poikaan, jota isommaksi hän kasvoi, ilmaantui
yhä enemmän ja enemmän korjaamista, vaikka häntä pideltiin yhä
ankarammin. Isä pani hänet varhain kirjan ääreen ja otti hänet
mukaansa vainiolle, voidakseen pitää häntä silmällä. Äidillä oli iso
talous ja pieniä lapsia; hän ei voinut muuta kuin taputella ja
varoitella poikaa, aamulla häntä puettaessaan ja puhua hiljaa isälle,
kun he pyhäpäivisin olivat yhdessä. Mutta Torbjörn ajatteli, kun hän
sai korvilleen siksi että a-b sanoi ab eikä ba, ja kun hän ei saanut
antaa pikku Ingridille selkäsaunaa, kuten isä antoi hänelle: on se
sentään ihmeellistä, että minulla pitää olla niin paha ja kaikilla
pikkusiskoillani niin hyvä.

Kun hän useinten oli isän kanssa eikä paljonkaan uskaltanut puhua
hänelle, kävi hän harvasanaiseksi, vaikkei ajatuksia suinkaan
puuttunut. Kerran heidän vedättäessään märkiä heiniä, pääsi häneltä:

-- Miksi ovat heinät Päivänkummulla kuivat ja korjuussa, mutta täällä
märät?

-- Siksi, että heillä on enemmän aurinkoa kuin meillä.

Ensi kertaa huomasi poika olevansa ulkopuolella sitä
auringonpaistetta, joka niin usein oli tuottanut hänelle iloa. Siitä
päivästä lensivät hänen silmänsä useammin Päivänkummulle.

-- Älä sinä siinä töllötä, sanoi isä ja puukkasi häntä kylkeen; täällä
meidän täytyy raataa sekä isojen että pienten, jos mielimme saada
jotakin korjuuseen.

Torbjörn oli ehkä seitsemän, kahdeksan vanha, kun Sämund muutti
renkipoikaa. Uuden rengin nimi oli Aslak ja hän oli jo kulkenut paljon
maailmaa, vaikka vasta oli poikanulkki. Sinä iltana jolloin hän tuli,
oli Torbjörn jo sängyssä, mutta seuraavana päivänä, kun hän istui
kirjansa ääressä, potkaista jyräytettiin ovi auki sellaisella
vauhdilla, ettei hän ikinä ollut nähnyt vertaa. Se oli Aslak, sylissä
aika kantamus puita -- hän viskasi sen maahan niin että halot lensivät
joka haaralle. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, varistaakseen lunta
vaatteistaan ja joka kerta hypähtäessään hän huusi:

-- Kylmä tuli, sanoi noidanmorsian, kun seisoi jäissä vyötä myöten.

Isä ei ollut sisässä, -- mutta äiti lakaisi kokoon lumen ja vei
vaieten ulos.

-- Mitä sinä mulkoilet? sanoi Aslak Torbjörnille.

-- En mitään, vastasi poika, sillä häntä peloitti.

-- Oletkos nähnyt mikä kukko kirjassasi on?

-- Olen.

-- Sen ympärillä on aika kanalauma, kun kirja on kiinni, -- oletko
huomannut sen?

-- En.

-- Katso sitte!

Poika katsoi.

-- Sinä olet pölkkypää, sanoi Aslak.

Mutta siitä asti oli poika Aslakin vallassa enemmän kuin kenenkään
muun.

-- Sinä et osaa mitään, sanoi Aslak eräänä päivänä Torbjörnille, joka
kuten tavallisesti, kulki hänen perässään katsomassa hänen mutkiinsa.

-- Kyllä minä osaan neljänteen pääkappaleeseen.

-- Ja mun mitä! Sinä et edes ole kuullut puhuttavan noidasta, joka
tanssitti tyttöä auringonnousuun asti ja joka halkesi kuin vasikka,
joka on juonut piimää!

Torbjörn ei iässään ollut kuullut niin paljon viisautta yhtaikaa.

-- Missä se oli? kysyi hän.

-- Missäkö? -- Ka ... ka siellä ... tuolla Päivänkummulla.

Torbjörn jäi tuijottamaan.

-- Oletko kuullut puhuttavan miehestä, joka myi itsensä pirulle
vanhasta saapasparista?

Torbjörn unohti vastata, niin ihmeissään hän oli.

-- Taidat taas ajatella, missä se oli -- heh? Se oli sekin
Päivänkummulla, juuri tuon joen luona, jonka näet tuolla! -- -- Siunaa
ja varjele! Huonostipa sinä näyt tietävän uskonasiasi, lisäsi hän. --
Et ole taitanut kuulla edes Kari Puukörtistä?

Ei, poika ei ollut kuullut ja tehdessään työtä aika vauhtia, kertoi
Aslak vieläkin suuremmalla vauhdilla Kari Puukörtistä, myllystä, joka
jauhoi suoloja meren pohjalla, pirusta, joka käyttää puukenkiä,
noidasta, jonka parta tarttui puunkantoon, seitsemästä vihreästä
noidasta, jotka nyppivät karvat Pyssy-Pekan jaloista, hänen
nukkuessaan niin sikeästi, ettei hän mitenkään herännyt; ja kaikki
tapahtui Päivänkummulla.

-- Mikä ihme pojan on? sanoi äiti seuraavana päivänä. -- Nyt hän siitä
asti kun päivä valkeni on ollut polvillaan tuolla penkillä ja
katsellut Päivänkummulle päin.

-- Niin, tänään hänen on kiire, sanoi isä, joka veteli pyhäpäivän
pitkiä unia.

-- Sanovat, että Synnöve Päivänkumpu on hänen morsiamensa, sanoi
Aslak. -- Mutta ihmiset puhuvat niin paljon, lisäsi hän.

Torbjörn ei oikein käsittänyt, mutta punastui silti korvia myöten. Kun
Aslak tätä huomautti, tuli hän alas penkiltä, otti katkismuksensa ja
rupesi lukemaan.

-- Niin, hae sinä vaan lohdutusta Jumalan sanasta, sanoi Aslak, --
sillä et sinä sitä tyttöä saa.

Kun viikko oli kulunut niin pitkälle, että hän luuli heidän unohtaneen
jutun, kysyi hän äidiltä, ihan hiljaa (sillä häntä hävetti):

-- Äiti, kuka on Synnöve Päivänkumpu?

-- Se on pieni tyttö, joka kerran perii Päivänkummun.

-- Eikö hänellä ole puukörttiä?

Äiti katsahti häneen ihmeissään.

-- Mitä ihmettä sinä sanot? kysyi hän.

Poika pelästyi sanoneensa jotakin tyhmää ja vaikeni.

-- Kauniimpaa lasta ei ole nähty kuin hän on, lisäsi äiti, -- ja sen
hän on saanut Jumalalta lahjaksi siksi, että hän aina on hyvä ja
tottelevainen ja ahkeraan lukee.

Nyt tiesi poika senkin.

Eräänä iltana Sämund vietettyään koko päivän vainiolla Aslakin kanssa,
sanoi Torbjörnille: -- sinä et enään saa olla renkipojan kanssa.

Mutta Torbjörn ei ottanut sitä korviinsa. Hetkisen perästä kuului:

-- Jos sinut vielä tavataan yhdessä hänen kanssaan, ei sinun käy
hyvin!

Silloin hiipi Torbjörn hänen perässään, kun ei isä nähnyt. Isä yllätti
heidät, kun he istuivat puhelemassa; silloin sai Torbjörn selkäänsä ja
ajettiin sisään. Mutta sitte haki Torbjörn Aslakin, kun isä oli poissa
kotoa.

Eräänä pyhänä, kun isä oli kirkossa, teki Torbjörn kotona pahaa. Aslak
ja hän viskelivät toisiaan lumipalloilla.

-- Ei, ei, sinä kiusaat minua, pyysi Torbjörn; -- viskataan yhdessä
johonkin toiseen paikkaan.

Aslak oli paikalla valmis ja he kimittivät ensin hoikkaa kuusta aitan
vieressä, sitten aitanovea ja vihdoin ikkunaa -- ei ruutua, sanoi
Aslak, vaan sitä ympäröivää kehystä. Torbjörn kuitenkin osasi ruutuun
ja kalpeni.

-- Joutavia, kuka sen saa tietää! Heitä paremmin! Torbjörn heitti,
mutta osasi taasen ruutuun.

-- Nyt en minä enään tahdo.

Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pikku Ingrid, ulos.

-- Heitä häneen, kuuletkos!

Torbjörn oli paikalla valmis, tyttö itki ja äiti tuli ulos. Hän pyysi
Torbjörniä lopettamaan.

-- Viskaa, viskaa! kuiskasi Aslak.

Torbjörn oli kuuma ja kiihoittunut. Hän teki työtä käskettyä.

-- Taidat olla järjiltäsi, sanoi äiti ja juoksi häntä vastaan. Poika
edellä, äiti perässä -- pitkin pihaa; Aslak nauroi ja äiti torui.
Mutta vihdoin sai äiti kiinni pojan suuresta lumihangesta ja rupesi
aika lailla tumpuloimaan häntä.

-- Minä lyön takaisin, sellainen on tapa.

Äiti pysäytti kummissaan kätensä.

-- Tuon on toinen sinulle opettanut, sanoi hän, otti häntä ääneti
kädestä ja vei sisään.

Eikä hän enään sanonut hänelle sanaakaan, vaan hommasi pikkusiskojen
kanssa ja kertoili heille, että isä pian tulee kirkosta. Silloin
rupesi tuvassa käymään kuumaksi. Aslak pyysi päästä tervehtimään
sukulaisiaan ja saikin paikalla luvan; mutta Torbjörn kävi paljon
pienemmäksi, kun Aslak oli mennyt. Hänen vatsansa oli kovin kipeä ja
kädet niin hiessä, että kirjaan jäi sijat, kun hän siihen kajosi.
Kunhan äiti ei vaan sanoisi mitään isälle, kun isä palaa; mutta hän ei
mitenkään olisi saanut pyyntöään lausutuksi. Kaikki mihin hän katsoi,
muutti alituiseen karvaa ja kello sanoi: läis-kis, läis-kis --
läis-kis, läis-kis! Hänen täytyi nousta ikkunaan katsomaan
Päivänkumpua. Se yksin lepäsi tyynenä lumissaan ja välkkyili
auringossa, kuten aina; läpi kaikkien talon ikkunoiden loisti hymy
eikä varmaan ainoakaan ruutu ollut rikki; tavattoman iloisesti nousi
savu piipusta, hän saattoi ymmärtää, että sielläkin tehtiin kypsää
kirkkomiehille. Varmaan siellä Synnöve kulki kurkistelemassa isää eikä
ensinkään odottanut selkäsaunaa, kun hän tuli kotiin. Torbjörn ei
ymmärtänyt mitä tehdä, äkkiä kävi hän niin kovin helläksi sisarilleen,
ettei sillä ollut mitään määrää. Ingridille hän oli niin hyvä, että
antoi hänelle kiiltävän napin, jonka oli saanut Aslakilta. Ingrid
kiersi kädet hänen kaulaansa ja hänkin kaulasi Ingridiä.

-- Pieni Ingrid kulta, oletko minulle suuttunut?

-- En, pikku Torbjörn. Saat mielelläsi lumittaa minua niin paljon kuin
tahdot!

Mutta samassa kopisti joku lunta jaloistaan etehisessä. Se oli ihan
oikein isä; hän näytti hyvältä ja lempeältä ja se oli vielä hullumpaa.

-- No? sanoi hän ja katseli ympärilleen -- ja kumma oli, ettei kello
romahtanut alas seinältä.

Äiti toi ruokaa pöytään.

-- Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan
käteensä.

Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.

-- Kyllähän -- täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän
sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. -- Minä annoin Aslakin
mennä ulos, lisäsi hän sitte.

-- Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin
kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä
ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa;
mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea
neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi.
Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin
korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat,
kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku
Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään
täytyi häneen tuijottaa:

-- Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti
iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:

    Ihannelma,
    hienohelma,
    sulle suihkasen!
    ja jos sa olet oma mun.
    saat viitan kultakirjatun,
    helmilöin
    ja sulkkuvöin.
    Kiikeri kaakeri kaa --
    hyv' on päivää paistattaa!

    Kultaherttu,
    herran terttu,
    sulle vastailen:
    en tahdo olla omas sun.
    saat pitää viitan kirjatun,
    sen helmilöin
    ja sulkkuvöin.
    Kiikeri kaakeri kaa --
    hyv' on päivää paistattaa!

Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen
silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut
tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia
eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut -- Torbjörn oli miltei jo
tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä
uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen
vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen
poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi
muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin,
että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka
hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan,
pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan
oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa -- ja tunsi nukkuessaan, ettei
ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.

Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut
huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän
avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan
oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti
saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa
ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka
isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä
tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui
suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin
laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan
käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut,
tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli
entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi
ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.

-- Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, -- mutta pahempi on, että
hevosesi on noiduttu.

Sämund seisahtui.

-- Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin
silmät painuivat umpeen entistä enemmän.

Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.

-- Noiduttu se vaan on!

Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.

-- Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. --
Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle
ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.

Aslak kuunteli hetkisen.

-- Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.
Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi
paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.
Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:

-- Sinä olet paha...

-- Sämund! kuului lieden äärestä.

Vaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa
viihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo
vaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä,
joka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle
ja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja
poltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen
tapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin
kalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan
Torbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin
päin.

-- Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken
perästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä
torjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien
jalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:

-- Älä sinä mainitse Häntä!

Ingeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen
käsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi
kuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen
edestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt
vähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:

-- Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.

-- Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti
perille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan
eteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja
takinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua
ovea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin
lävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen
puolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi
hänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan
pongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi
hänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet
kaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon
ja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa
hänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen
kerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa
revittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi
häntä polvellaan -- ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei
Ingeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.

-- Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui
Ingeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin
ja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi
läikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut
sisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.

-- Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja
Ingeborg jäi tupaan.

Hetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin.
Torbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta,
vaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.

Vähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään,
vaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn
uskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka
oli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin.
Torbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli
hyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli
usein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän
antoi tulla:

-- Minä en kärsi sinun silmiäsi, poika.

Sitte hän hajareisin heittäytyi kelkkaan ja laski alas mäkeä.

-- Koeta etsiä kelkkaa, jos löydät! sanoi hän, nauroi ja kääntyi vielä
kerran taakseen, ojentaen kielensä Torbjörniä vastaan. Ja sitä tietään
meni Aslak.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies taloon; isä oli usein
poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa poissa.

-- Mikä on, äiti?

-- Se on kaikki Aslakin syy.

Eräänä päivänä tapasivat he sitte pienen Ingridin laulamassa:

    Sinä maaliman remputin rallan!
    minä menoosi väsyn jo vallan:
    likkalapsi teiskaroi,
    poika-pölhön korvat soi,
    muori keittoon vettä kaas,
    äijä kiskoo unta taas.
    Mirri-poika se asiat suorii:
    hulikosta kermat kuorii.

Siitä sitä nousi kysyminen mistä hän sen laulunpätkän oli oppinut.
Torbjörniltä. Torbjörn taas pelästyi kovasti, hän oli oppinut sen
Aslakilta. Silloin hänelle sanottiin, että jos hän itse laulaa tai
opettaa sisarelleen toisia sellaisia lauluja, niin hän saa selkäänsä.
Vähän myöhemmin tuli pieni Ingrid kironneeksi. Torbjörn kutsuttiin
taasen tilille ja Sämund arveli, että on parasta samalla antaa hänen
maistaa vähän vitsaa; mutta hän itki ja teki niin kauniita lupauksia,
että hän tällä kertaa pelastui.

Seuraavana sunnuntaina sanoi isä hänelle: -- Tänään ei sinun tarvitse
tehdä pahaa kotona; sinun pitää tulla kirkkoon minun kanssani.



TOINEN LUKU.


Ajatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja
yksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan
juhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus
laaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu
ulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo
kaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti,
ja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos
viimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan
tunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli
kellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä
valmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet
mielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka
tunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta
tunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat,
uudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät
valjaat.

Ja kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen,
kun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee
isänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta
on riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä
on tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään
päällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja,
joita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset,
vilauksina seuraavat -- silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon
tälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon,
jota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.

Vähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun
hän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja
kävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden
kalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden
soitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen
tuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua,
hyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena
pyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on
aina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta
virrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä
painuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää
pystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit
kumisevat.

Näissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä
joka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa
joka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei
mitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se
rippilapselle;--sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana
nuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa -- hartevana ja väkevänä
miehen surulle, -- arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää.
Keskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja
tunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on
suurimmillaan.

Mahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita
tai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa.
Se saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin
yksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan
johdosta, joka tässä seuraa.

Torbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä
huomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen
hiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea
sisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän
itse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin
hyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin
virsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään,
niin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti
kuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui
penkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:

-- Mitä kuuluu Päivänkummulle?

Torbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi
katsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä.
Se oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea
otsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi
myöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.

-- Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin
puoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan
naistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa
penkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin
vaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen
myssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean
keltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika
hyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan.
Hänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty
punakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa
virsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän
tyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö.
Sitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena,
sitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen;
poikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta
ei enää nyökäyttänyt -- ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen
unohtanut, hän taas nyökäytti.

-- Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin -- ja Torbjörniä
vedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se
oli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin
hiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä
oli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa
ja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän
oli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas
penkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui
hänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut,
vaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi
hänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja
olkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.

-- Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän
poikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin
asti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan,
mutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä
jotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin
katsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.

Lukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä;
ja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn
isänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies,
joka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana
penkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään
vanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun
hän näytti aikovan nousta.

-- Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha,
joka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea
kuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin
hän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään,
totisena takaisin. -- Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte
soitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen
kanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli
noustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä
lailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti
Synnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni
kiireesti, kiertäen äitinsä hametta.

-- Anna minun olla! sanoi hän.

-- Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo
ja laski kätensä Torbjörnin päälle.

-- Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa,
sanoi Sämund.

Torbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti
entistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, -- vanhemmat
puhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi
likemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei
enään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään
keskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän
pelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.

-- Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; -- mene
nyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!

Synnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli
Synnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.
Vihdoin virkkoi Synnöve:

-- Hyi!

-- Miksi sinä sanot hyi? kysyi Torbjörn.

-- Hyi! virkkoi Synnöve vielä kerran. -- Hyi, häpeä! lisäsi hän.

-- Mitä minä olen tehnyt?

-- Sinä olet tapellut kirkossa papin messutessa -- hyi!

-- Niin, mutta johan siitä on pitkä aika.

Tämä hämmästytti tyttöä ja hetkisen perästä hän sanoi:

-- Sinäkö olet Torbjörn Kuusisto?

-- Minä. Ja sinäkö olet Synnöve Päivänkumpu?

-- Niin -- -- -- Minulle on aina sanottu, että sinä olet niin hyvä
poika.

-- Ei, se ei ole totta; sillä minä olen kaikista kotiväistä häijyin,
sanoi Torbjörn.

-- En minä vielä koskaan ole kuullut -- -- sanoi Synnöve ja löi yhteen
pienet kätensä; -- äiti, äiti, hän sanoo...

-- Ole hiljaa ja mene pois! kuului vastaan siltä kulmalta ja hän
seisahtui, kääntyi sitte tulemaan hitaasti ja takaperin pois, suuret,
siniset silmät äitiin tähdättyinä.

-- Minä olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin hyvä, sanoi Torbjörn.

-- Niin joskus, kun minä olen lukenut, vastasi tyttö.

-- Onko se totta, että siellä teidän kulmalla on niin hirveän paljon
noitia ja peikkoja ja muuta pahaa? kysyi Torbjörn, pani käden
kupeelleen, nojausi toiseen jalkaan ja pani toisen eteenpäin, -- aivan
kuten hän oli nähnyt Aslakin tekevän.

-- Äiti, äiti, tiedätkö mitä hän sanoo? Hän sanoo -- -- --

-- Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tule tänne, ennenkuin minä huudan.

Synnöven täytyi taas hitaasti ja takaperin palata. Hän pisti
kaulaliinannurkan suuhunsa, puri ja veti sitä.

-- Eikö sitte olekkaan totta, että siellä hautakummuilla joka yö
soitetaan?

-- Ei!

-- Etkö koskaan ole nähnyt noitia?

-- En!

-- Mutta Herran nimessä...

-- Hyi, et saa sanoa niin!

-- Ja mun mitä; ei se mitään tee! sanoi Torbjörn ja sylkeä roiskautti
hampaiden lomitse, näyttääkseen kuinka kauvas osasi sylkeä.

-- Niin, niin, jatkoi Synnöve; -- sillä silloin sinä joudut
helvettiin!

-- Luuletko? kysyi poika hyvän joukon nöyrempänä; sillä hän oli vain
kuvitellut voivansa saada selkäänsä, ja nyt oli isä niin kaukana. --
Kukas siellä teidän puolella on väkevin?

-- Sitä minä en tiedä.

-- Meidän puolella on isä; hän on niin väkevä, että antaa selkään
Aslakia ja Aslak vasta on väkevä.

-- Vai niin.

-- Hän on kerran nostanut hevosen.

-- Hevosen!

-- Se on niin totta, niin totta,-- sillä hän on itse sen kertonut.

Synnöve ei ensinkään epäillyt.

-- Kuka Aslak on? kysyi hän.

-- Se on oikea ilkiö. Isä kuritti häntä niin, ettei tässä maailmassa
ketään niin ole kuritettu.

-- Tappeletteko te siellä teillä?

-- Kyllä joskus, kun... Ettekö sitte siellä teillä?

-- Emme koskaan.

-- Mitä te sitte teette?

-- Äiti keittää ruokaa, kutoo ja ompelee; samaa tekee Karikin, mutta
ei niin hyvin kuin äiti, sillä Kari on niin laiska. Mutta Randi hoitaa
lehmiä, isä ja pojat ovat vainioilla tai kotona.

Torbjörn piti tätä tyydyttävänä selityksenä.

-- Mutta joka ilta me luemme ja veisaamme, lisäsi hän,-- ja
sunnuntaina me myöskin luemme ja veisaamme.

-- Kaikkiko?

-- Niin.

-- Se mahtaa olla ikävää.

-- Ikävää? Äiti, hän sanoo... Mutta samassa hän muisti, ettei saanut
kääntyä sinnepäin. -- Tiedätkö, minulla on niin monta lammasta, sanoi
hän.

-- Onko sinulla?

-- On, ja kaksi on tiinettä ja toinen varmaan saa kaksi.

-- Vai on sinulla lampaita.

-- Minulla on lehmiä ja porsaitakin. Eikö sinulla ole?

-- Ei.

-- Tule minun luokseni, niin saat karitsan. Siitä sinä sitte kyllä
saat monta.

-- Se olisi kovin hauskaa. -- Hetkisen he olivat ääneti. Sitte jatkoi
poika: -- eikö Ingridkin saisi karitsaa?

-- Kuka on Ingrid?

-- Ingridkö? Pikku Ingrid? Synnöve ei tuntenut häntä.

-- Onko hän pienempi kuin sinä?

-- Tietysti hän on pienempi -- niinkuin sinä.

-- Voi onko! Hänet sinun pitää ottaa mukaan, kuuletko!

Torbjörn lupasi.

-- Mutta, sanoi Synnöve, -- kun sinä saat lampaan, voi hän saada
porsaan.

Se oli Torbjörninkin mielestä viisaampaa ja sitte he juttelivat
yhteisistä tuttavista, joita heillä tosin ei ollut paljon. Vanhemmat
olivat puhuneet puhuttavansa ja heidän piti lähteä kotiin.

Yöllä näki Torbjörn unta Päivänkummusta. Siellä oli olevinaan paljaita
valkoisia karitsoja ja pieni tyttö, punaisia nauhoja vaaleissa
hiuksissa, käveli niiden keskellä. Ingrid ja Torbjörn tahtoivat joka
päivä sinne. Heillä oli hoidettavanaan niin monta karitsaa ja
porsasta, etteivät he tahtoneet päästä kääntymään niiden joukossa. He
ihmettelivät mikseivät he heti päässeet sinne.

-- Senkötähden, että tuo pieni tyttö on pyytänyt teitä? kysyi äiti. --
Onko kummempaa kuultu?

-- Niin, niin, odottakaa nyt vaan ensi pyhään, niin näette.

Pyhä tuli.

-- Sinä kuulut olevan niin paha kehumaan ja valehtelemaan ja
kiroamaan, sanoi Synnöve hänelle, -- ettet pääse ennenkuin olet
heittänyt pois ne tavat.

-- Kuka sen on sanonut? kysyi Torbjörn kummissaan.

-- Äiti.

Ingrid odotti jännityksessä hänen palaamistaan ja hän kertoi hänelle
ja äidille kuinka oli käynyt.

-- Siinä näet nyt! sanoi äiti.

Ingrid ei sanonut mitään. Mutta siitä lähtien sekä hän että äiti
vartioivat hänen kiroamistaan ja kehumistaan. Ingrid ja hän joutuivat
kerran riitaan siitä oliko "koira vieköön!" kiroamista tai ei. Ingrid
sai vitsaa ja senjälkeen käytti Torbjörn kaiken päivää sanoja: "koira
vieköön!" Mutta illalla kuuli isä sen.

-- Niin, vieköönkin sinut! sanoi hän ja löi häntä niin että hän meni
kumoon. Eninten Torbjörn häpesi Ingridiä; mutta hetkisen perästä meni
Ingrid hänen luokseen ja taputti häntä.

Parin kuukauden perästä pääsivät he molemmat Päivänkummulle; sitte
kävi Synnöve heillä, he taas siellä ja niin kautta koko kasvinajan.
Torbjörn ja Synnöve lukivat kilpaa, he kävivät samaa koulua ja vihdoin
voitti Torbjörn; hän tuli niin eteväksi, että pappi rupesi erityisesti
luettamaan häntä. Mutta Ingridin lukeminen kävi huonosti ja häntä
auttoivat molemmat. Ingrid ja Synnöve tulivat niin eroittamattomiksi,
että ihmiset sanoivat heitä "peltokanoiksi", he kun aina lensivät
yhdessä ja molemmat olivat hyvin vaaleatukkaiset.

Tapahtuipa niinkin, että Synnöve löi Torbjörniä siitä syystä, että
tämä oli niin raju ja tuontuostakin joutui riitaan. Silloin Ingrid
aina meni väliin ja heistä tuli ystävät kuten ennenkin. Mutta jos
Synnöven äiti sai kuulla tappelusta, niin ei Torbjörn sillä viikolla
päässyt Päivänkummulle, eikä tuskin seuraavallakaan. Sämundille ei
kukaan uskaltanut kertoa sellaisia asioita.

-- Hän pitelee poikaa liian kovasti, sanoi vaimo ja käski kaikkia
vaikenemaan.

Kasvaessaan suuremmiksi kaunistuivat he kaikki kolme, vaikka kukin eri
tavallaan. Synnövestä tuli pitkä ja hoikka, hänen hiuksensa olivat
keltaiset, kasvot hienot ja säteilevät, silmät siniset ja rauhalliset.
Puhuessaan hymyili hän ja jo aikaiseen rupesivat ihmiset sanomaan,
että oli onnellista joutua tekemisiin sen hymyn kanssa. Ingrid oli
pienempi, mutta vilkkaampi, hänen hiuksensa olivat vieläkin
vaaleammat, kasvot pienet, pehmoiset ja pyöreät. Torbjörnistä kasvoi
keskikokoinen ja erittäin sorjaruumiinen, hänen hiuksensa olivat
tummat, silmät mustan siniset, kasvonpiirteet voimakkaat, jäsenet
väkevät. Suuttuessaan sanoi hän mielellään, että hän luki ja kirjoitti
yhtä hyvin kuin koulumestari eikä pelännyt ketään täällä laaksossa --
paitsi isäänsä, tuli hänen mieleensä, mutta sitä hän ei lisännyt.

Torbjörn olisi aikaiseen tahtonut rippikouluun; mutta siitä ei tullut
mitään.

-- Niin kauvan kuin et ole ripilläkäynyt, olet vain poika ja paremmin
minun käsissäni, sanoi isä.

Ja niin siis hän ja Synnöve ja Ingeborg joutuivat rippikouluun yhteen
aikaan. Synnöve olikin odottanut kauvan; hän oli kuudennellatoista
vuodellaan.

-- Ihminen ei koskaan osaa liian paljon, kun hänen on tehtävä
lupauksensa Jumalalle, oli äiti aina sanonut ja isä, Guttorm
Päivänkumpu oli ollut samaa mieltä. Eipä siis kumma jos pari
kosijaakin ilmestyi, toinen parempien ihmisten lapsia, toinen rikas
naapuri.

-- Sehän on hullua! Eihän hän vielä ole päässyt ripillekään.

Meidän täytyy panna hänet rippikouluun, sanoi isä.

Mutta tästä ei Synnöve itse tietänyt mitään.

Pappilassa pitivät perheen naisväet Synnövestä niin paljon, että he
veivät hänet sisään saadakseen puhua hänen kanssaan. Ingrid ja
Torbjörn olivat ulkona muitten joukossa ja kun yksi pojista sanoi
Torbjörnille: "vai et sinä päässytkään mukaan! Ne vievät hänet varmaan
sinulta!" niin hän sai siitä sinelmän silmäänsä. Siitä asti tuli
toisille pojille tavaksi kiusotella häntä Synnöven takia eikä mikään
häntä niin raivostuttanutkaan. Metsässä pappilan alla syntyi vihdoin
samasta syystä, sopimuksen mukaan, suuri tappelu. Se yltyi niin, että
Torbjörn sai niskaansa suuren joukon poikia yhtaikaa. Tytöt olivat
menneet edellä, joten ei ollut ketään eroittamassa ja sentähden ottelu
tulistumistaan tulistui. Torbjörn ei tahtonut joutua alakynteen,
useita poikia karkasi hänen kimppuunsa ja hän puolustautui miten
parhaiten taisi, jaellen iskuja, jotka sitte itse puolestaan kertoivat
mitä oli tapahtunut. Syy saatiin samalla ilmi ja siitä tuli
paikkakunnalle paljon puhumista.

Seuraavana pyhänä ei Torbjörn tahtonut mennä kirkkoon; seuraavana
päivänä, kun piti mennä pappilaan, tekeytyi hän kipeäksi ja Ingrid
meni yksin. Kotiin tullessa Torbjörn kysyi Ingridiltä mitä Synnöve oli
sanonut.

-- Ei mitään.

Kun hän taas tuli toisten joukkoon, tuntui hänestä siltä kuin ihmiset
olisivat katselleet häneen ja rippikoululapset nauraa virnistelleet.
Mutta Synnöve tuli myöhemmin kuin muut ja oli sinä päivänä paljon
herrasväen luona. Hän pelkäsi papin toruvan, mutta huomasi pian, että
ainoat, jotka eivät tappelusta mitään tietäneet, olivat hänen oma
isänsä ja pappi. Siitä suoriutui siis hyvin; mutta miten taas päästä
puheisiin Synnöven kanssa, sitä hän ei ymmärtänyt; sillä ensi kertaa
hän ei nyt tahtonut pyytää Ingridiä välittäjäksi. Opetuksen loputtua
oli Synnöve taas pappilan väen luona; ja hän odotti niin kauvan kuin
muita vielä oli pihassa, mutta vihdoin täytyi hänenkin mennä. Ingrid
oli lähtenyt ensimäisten joukossa.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen muita ja asteli
puutarhassa pappilan neidin ja erään nuoren herran kanssa. Neiti otti
kukkia maasta ja antoi Synnövelle, herra auttoi niinikään ja Torbjörn
seisoi ulkopuolella muiden joukossa ja katseli. He selittivät niin
ääneen, että kaikki kuulivat, kuinka taimet olivat istutettavat ja
Synnöve lupasi itse istuttaa ne, jotta se tulisi tehdyksi juuri
niinkuin he olivat sanoneet.

-- Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn
jäi ajattelemaan.

Kun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa
kunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo,
tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle,
sinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein
puhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja
ulkolaisia kukkia.

Tänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.

-- Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.

-- Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin,
otti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi
ja sanoi Ingridille hyvästi.

-- Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan,
jonka Torbjörn oli laskenut maahan.

Kaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle
kukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve
kääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään
sitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.

-- Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.

-- Emme mistään.

Niin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen
ylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta
peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt,
ikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei
ketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa
vikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta
vastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa,
että nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei
hän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan
tunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta
metsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen
kissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan
voimakkaammin kuin konsanaan -- nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa
kuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan.
Hän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian
Synnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla
missä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla
vallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja
löysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu;
pieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi
kukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.

-- Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; -- tässä täytyy olla mies
auttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.

Hänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut
luistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat,
muisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset
toistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin
levähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti
jonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin
katsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei
siellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut
edes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja
herätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat
laulamaan "hyvää huomenta". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän
Aslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut
Päivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin
akkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee
miettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista
melua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan
kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia
Synnöve Päivänkummun puutarhaan.



KOLMAS LUKU.


Pian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei
varmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä
nähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet
käsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät
usein mielellään metsässä.

-- Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.

-- Emme! vastasi Synnöve -- eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.

Molemmat kosijat ilmaantuivat taas.

-- Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.

Mutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he
kiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut,
että he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun
Synnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti,
ketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve
punastui.

-- Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli
häneen tutkivasti.

-- En, vastasi Synnöve kiireesti.

Sen enempää ei asiasta enää puhuttu.

Koska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät
katseet, kun hän kulki kirkonmäellä -- se oli nimittäin ainoa paikka
missä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa
tai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan
vastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet,
mikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli
tietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät
he seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet,
ruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei
enään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun
käyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja
häissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla
aika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin
tuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui
siihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.

-- Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen
isänsä. -- Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi
kuin sinun.

Syksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset
tietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa
Synnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi
kulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti
tänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat
nimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä
tuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä
ja toista.

Eräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi,
istuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti
ajatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen
punaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta,
joka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät
lehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja
mustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita.
Itse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden
latvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä
virtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä
pani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan
mitä näki. -- --

-- -- Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi
sanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle;
sillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen
perästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan
petäjän nenään.

-- Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli
itselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. -- On se
ihan hullua! -- näin pohjoisessa -- hyi!

Mutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli
kaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan
miltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä
hiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista
honkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se
kerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa
niin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö
se ensinkään muistanut talven myrskyjä.

-- Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa
yhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja
onhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan
niin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän
päästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta
paikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle,
joka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi
mahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä
vapaaseen ilmaan: "karsikaa nyt minua, jos voitte!"

-- Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti
istumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa
lampaanverta sulistaan. -- Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan
tähän; -- hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja
katsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen
tuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin
ensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se
kuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa
alta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä
jossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.

Sen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta,
sinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla,
keskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton;
sillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada
kiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan
hongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan
risuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän -- sitä
ei kukaan voinut estää.

Mutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä
kunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa
pieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa
odottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli
tapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt
tuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä,
jotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken
kuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta
oli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli
asettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen
honkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki
lauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka
huomaisi.

Yhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään
pitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä
saarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui
pahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli
nauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta
samassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja
kaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon
suinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä
rastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten
läheisyydessä.

Ja niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi
ja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta,
mutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun
pohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka
kierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä
kuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa
suitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut,
ettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. "Pois
tieltä!" sanoivat ne, "me olemme sukua!"

-- -- -- Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen
pensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.

Torbjörn nousi.

-- Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti
uhkamielin puitten päällitse. -- Muuten ne tähän aikaan puhuvat
liikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.

-- Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?

-- No niin, en minä oikein tiedä; -- mutta -- ihmiset eivät vielä
koskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni,
vaikkei siitä ole tullut tekoa.

-- Nyt sinä puhut pahasti.

-- Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: -- mutta se
on totta.

Hän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.

-- Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua
tahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.

-- Lopulta on syy kumminkin sinun.

-- Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. -- Minä sanon: antakoot
minun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan
puoleen.

-- Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja
hymyili.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, -- kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen
mieleen mahtuu. -- Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?

-- Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.

-- Tänäänkö?

-- Niin.

-- Viemään Päivänkummun karjaa?

-- Niin.

-- Trallalaa!

    Ja päivä se paistoi kylkeen puun,
    Tilurei!
    "Olet kultani kesän ja kukkimakuun!"
    Tilurei -- juu juu!
    avas sirkkunen suun:
    "Mitä meinaa kuoma?"

-- Huomenna päästetään meidän karja, sanoi Ingrid, tahtoen kääntää
keskustelun toisaalle.

-- Minä tulen mukaan ajamaan, sanoi Torbjörn.

-- Ei, isä aikoo itse tulla mukaan, sanoi tyttö.

-- Vai niin, sanoi poika ja vaikeni.

-- Hän kysyi sinua tänään, sanoi tyttö.

-- Kysyikö? sanoi Torbjörn, leikkasi puukollaan oksan puusta ja rupesi
sitä kuorimaan.

-- Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa useammin kuin puhut, sanoi tyttö
ystävällisesti. -- Hän pitää sinusta niin paljon, lisäsi hän.

-- Mahdollista, sanoi Torbjörn.

-- Hän puhuu sinusta usein, kun olet ulkona.

-- Sitä harvemmin, kun olen sisällä.

-- Se on sinun syysi.

-- Mahdollista.

-- Et saa puhua sillä tavalla, Torbjörn, itse kyllä tiedät, mitä
teidän väliinne on tullut.

-- Mitä sinne sitte on tullut?

-- Kerronko?

-- Taitaa olla yhdentekevä; sinä tiedät mitä minäkin tiedän.

-- Niin kyllä; sinä toimit liian paljon oman pääsi mukaan; hän ei pidä
siitä, sinä tiedät sen.

-- Niin, hän on aina tahtonut pitää kiinni käsivarrestani.

-- Niin, ainakin silloin kun sinä lyöt.

-- Pitääkö ihmisten sitte saada sanoa ja tehdä mitä haluavat?

-- Ei, mutta voithan sinäkin hiukan väistyä tieltä; niin hänkin on
tehnyt ja hänestä on tullut kunnioitettu mies.

-- Häntä ehkei ole kiusattu niin paljon.

Ingrid vaikeni hetkisen, katseli ympärilleen ja jatkoi:

-- Ei taida kannattaa puhua näistä; mutta -- älä mene sinne minne
tiedät vihamiehiä odotettavan.

-- Ei, siellä minä juuri tahdon olla! Minä en suotta olekkaan Torbjörn
Kuusisto!

Hän oli kuorinut oksan paljaaksi ja pani sen nyt keskeltä poikki.
Ingrid istui ja katseli häntä ja kysyi vitkaan:

-- Aiotko pyhänä Pohjamäelle?

-- Aion.

Hetkisen vaiettuaan ja veljeensä katsomatta sanoi Ingrid taasen:

-- Tiedätkö, että Nuutti Pohjamäki on tullut kotiin sisarensa häihin?

-- Tiedän.

Ingrid katsoi häneen:

-- Torbjörn, Torbjörn!

-- Pitäisikö hänellä olla lupa enemmän kuin ennenkään asettua minun ja
muiden väliin?

-- Ei hän asetu väliin, ei enempää kuin muut sallivat.

-- Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!

-- Kyllä sinä sen tiedät.

-- Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.

-- Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen
vihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.

Torbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja
kääntyi sisareensa päin:

-- Kuule -- minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät
kunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja
toiselta puolen -- enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla -- siksi
etteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa
käydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona,
koska hän muka on pyhiä!

-- Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:

-- Isä ei tahdo puuttua asiaan. "Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä
hänet saat!" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan
-- eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä,
onko tyttö...

Ingrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen.
Pensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö
tuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.

-- Hyvää iltaa! sanoi hän.

Ingrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn
katsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt
tehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.

-- Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.

Ja hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän
kuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin
ja äkkiä hän huutamaan:

-- Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee
uutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy
laatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!

Ja tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.
Synnöve nousi paikalla ylös.

-- Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.

-- Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.

-- Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.

-- Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.

-- Siihen voi olla pitkä aika.

Synnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän
aikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.

-- Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.

-- En minä..., vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa
nousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui
askeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja
sanoi hymyillen:

-- Oletko minulle suuttunut?

Ja kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.

-- En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.

Hän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat
kyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:

Kuulitko sinä sen?

-- Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli
entistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.

-- Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.

Hän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi
poispäin.

-- Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein
äänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin
poikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:

-- Anna anteeksi minulle.

Mutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut
katsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen
puoleensa.

-- Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?

-- Oikein, nyyhkytti Synnöve.

-- Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.

-- Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.

Synnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.

-- Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.

Synnöve nojautui häneen ja itki kovasti.

-- Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon;
itse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti
hymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään
ja katseli häntä silmiin.

-- Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?

Tyttö vaikeni.

-- Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.

-- Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä
itseään.

-- En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti
toista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä
varaan.

-- -- -- Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne,
sanoi hän vihdoin.

Vastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.

-- Olenhan minä tehnyt paljon -- joka olisi voinut olla tekemättä.
-- -- Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. -- --
En ole paha -- siinä hän hiukan pysähtyi -- ja minä olen vielä niin
nuori -- vähän yli kahdenkymmenen; -- -- hän ei heti saanut
jatketuksi. --Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte,
-- niin sen täytyisi...

Siinä hänen puheensa katkesi. Samassa kuuli hän rinnaltaan Synnöven
pidättyen puhuvan:

-- Älä sano niin; -- -- sinä et tiedä kuinka paljon minä -- -- en
uskalla sanoa sitä Ingridillekään -- (siinä hän tyrskähti itkuun) --
minä -- kärsin -- -- niin kovasti!

Torbjörn kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet lujasti
vastaansa.

-- Puhu vanhemmillesi, kuiskasi hän, -- niin sinä näet, että kaikki
käy hyvin.

-- Niinkuin sinä tahdot, kuiskasi tyttö.

-- Minä?

Silloin kääntyi Synnöve ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Kun sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta! sanoi hän
hyvin hellästi ja koetti hymyillä.

-- Enkö minä sitte pidä? sanoi Torbjörn hiljaa ja hartaasti.

-- Et, et; sinä et ota vastaan ainoaakaan neuvoa minulta; sinä tiedät
mikä voisi meidät yhdistää, mutta sinä et tee sitä. Mikset tee sitä?

Ja kun hän oli päässyt puheenalkuun, sanoi hän yhteen kyytiin:

-- Herranen aika sentään, jos sinä tietäisit kuinka minä olen
odottanut sitä päivää, jolloin saisin nähdä sinut Päivänkummulla.
Mutta aina on vaan pitänyt kuulla sellaista, joka ei ole niinkuin olla
pitäisi -- ja omien vanhempien on pitänyt tulla sitä kertomaan.

Silloin syttyi Torbjörnille ikäänkuin valo. Hän näki nyt Synnöven
kulkevan siellä Päivänkummulla odottamassa rauhallista hetkeä, jolloin
hän levollisesti saattaisi viedä hänet vanhempien eteen; mutta
sellaista ei Torbjörn koskaan hänelle antanut.

-- Olisit ennemmin sen sanonut, Synnöve!

-- Enkö sitte ole sitä sanonut?

-- Et tällä tavalla.

Synnöve mietti hiukan; sitte hän, käännellen esiliinansa kulmaa
poimuihin, virkkoi:

-- Sitte on kai siihen ollut syynä -- etten oikein uskaltanut.

Se, että Synnöve häntä pelkäsi, liikutti häntä siihen määrään, että
hän ensi kertaa eläissään suuteli häntä.

Synnöve hämmästyi niin, että paikalla taukosi itkemästä. Silmät
kävivät epävarmoiksi, hän koetti hymyillä, katsoi maahan, sitte taas
Torbjörniin ja hymyili vihdoin todenteolla. He eivät enään puhuneet --
kädet vain löysivät toisensa, mutta kumpikaan ei uskaltanut puristaa.
Vihdoin veti Synnöve hiljaa pois kätensä, rupesi kuivaamaan silmiään
ja kasvojaan ja järjestämään hiuksiaan, jotka olivat joutuneet vähän
epäjärjestykseen. Torbjörn katseli häntä ja mietti mielessään: jos hän
on ujompi kuin kylän muut tytöt ja seurustelee toisella tavalla, niin
ei siinä ole mitään moittimista.

Hän saattoi Synnöven karjakartanolle, joka ei ollut kaukana. Hän olisi
mielellään tahtonut astella käsi kädessä; mutta hän oli tullut niin
oudolle mielelle, että tuskin uskalsi Synnöveen kajota; häntä
kummastutti, että hän sai näin astella hänen rinnallaan. -- Heidän
erotessaan hän sentähden sanoikin:

-- Nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin kuulet minusta pahaa.

Kotona oli isä kantamassa jyviä myllyyn aitasta, sillä
paikkakuntalaiset jauhattivat Kuusiston myllyssä, kun heidän omat
puronsa olivat kuivilla; Kuusiston virta ei milloinkaan kuivanut.
Säkkejä oli paljon, monet aika suuria ja joukossa tavattomankin
suuria. Ihan likellä olivat naisväet vääntämässä pyykkiä. Torbjörn
meni isänsä luo ja kävi kiinni säkkiin.

-- Saanko minä auttaa?

-- Kyllähän minä sen teen itsekin, sanoi Sämund, viskasi reippaasti
säkin selkäänsä ja läksi myllylle päin.

-- Täällä on näitä paljon, sanoi Torbjörn, kävi kiinni kahteen suureen
säkkiin, pani selkänsä vastaan, vei säkit olkainsa yli, yhden
kummassakin kädessä, ja nojasi kyynärpäitään kylkiin. Puolitiessä tuli
Sämund häntä vastaan, matkalla noutamaan uusia; isä katsahti häneen
nopeasti, mutta ei sanonut mitään. Kun Torbjörn vuorostaan meni
takaisin aittaan, tuli Sämund vastaan, kantaen kahta vieläkin
suurempaa säkkiä. Tällä kertaa otti Torbjörn pienen säkin ja kantoi
sen; kun Sämund hänet kohtasi, katsoi hän häneen pitemmältä kuin
äsken.

-- Lähettivät sanan Pohjamäeltä, sanoi Sämund.

-- Tahtovat sinua sunnuntaina häihin.

Ingrid katsoi häneen rukoilevasti työnsä äärestä, äiti samoin.

-- Vai niin, vastasi Torbjörn kuivasti, mutta kävi tällä kertaa kiinni
kahteen suurimpaan säkkiin.

-- Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.

-- En.



NELJÄS LUKU.


Kuusiston karjakartano oli kauniilla paikalla, sieltä saattoi nähdä
koko seudun, ensinnä Päivänkummun moniväristen metsiensä ympäröimänä
ja sitte muut talot metsäseppeleen keskellä, joka teki, että olisi
luullut vihreää nurmikkoa ja sen keskellä olevia rakennuksia
rauhoitetuksi alaksi, joka väkivalloin on riistetty sydänmaasta.
Kuusiston karjakartanolta saattoi laskea 14 taloa; Kuusiston talosta
ei näkynyt kuin kattoja ja mitäkin vain karjakartanon äärimmäiseltä
kukkulalta. Usein jäivät tytöt kuitenkin katselemaan piipuista
nousevaa savua...

-- Nyt keittää äiti päivällistä, sanoi Ingrid, -- tänään on suolalihaa
ja silavaa.

-- Kuuleppas, tuolla huudetaan miehiä, sanoi Synnöve; -- missähän
työssä ne tänään ovat?

Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka iloisena nousi ylös
puhtaaseen, aurinkoiseen ilmaan, mutta pian laiskistui, jäi miettimään
-- ja valui sitte leveäksi vyöksi metsän päälle, oheni siinä
ohenemistaan, kunnes liehui hienona harsona ja lopulta miltei hävisi
näkymättömäksi. Monellaiset ajatukset siinä nousivat mieleen ja
liitivät yli seudun. Sinä päivänä ne olivat Pohjamäellä. Häistä oli
kulunut pari päivää; mutta koska niitä piti juotaman kuusi päivää,
kuului vieläkin silloin tällöin laukauksia ja voimakkaimpia huutoja
karjakartanolle asti.

-- He pitävät hauskaa, sanoi Ingrid.

-- En minä heitä kadehdi, sanoi Synnöve ja otti kutimensa.

-- Olisi se sentään mukavaa olla siellä, sanoi Ingrid, joka istua
kyykytti katsomassa talolle päin; siellä kulki ihmisiä edestakaisin
rakennusten lomitse -- toiset aitoille päin, missä kai katetut
ruokapöydät olivat, toiset kauvemma, parittain ja toverillisesti
keskustellen.

-- En minä vaan ymmärrä mitä tuolta oikein ikävöi, sanoi Synnöve.

-- Tuskinhan minä itsekään tiedän, sanoi Ingrid ja jäi ennalleen
istumaan. -- Tanssia kai, lisäsi hän. sitte.

Synnöve ei vastannut mitään.

-- Etkö koskaan ole tanssinut? kysyi Ingrid.

-- En.

-- Luuletko tanssin olevan syntiä?

-- En oikein tiedä.

Ingrid ei heti jatkanut sitä keskustelua; sillä hän muisti, että
heränneet ankarasti kielsivät tanssin eikä hän tahtonut tiedustella
vanhempien ja Synnöven suhdetta tässä asiassa. Mutta miten ajatukset
lienevätkään kulkeneet, sillä hetkisen perästä hän sanoi:

-- Parempaa tanssijaa kuin Torbjörn en ikinä ole nähnyt.

Synnöve vaikeni vähän aikaa ennenkuin virkkoi:

-- Niin, hän kuuluu tanssivan hyvin.

-- Näkisit vaan kuinka hän tanssii! puhkesi Ingrid puhumaan ja kääntyi
häneen päin. Mutta Synnöve vastasi kiireesti:

-- Ei, sitä en tahdo!

Ingrid säpsähti hiukan, Synnöve painui laskemaan kutimensa silmukoita.
Mutta äkkiä päästi hän työn helmaansa, katsoi suoraan eteensä ja
sanoi:

-- Niin iloissani kuin tänään en ole ollut pitkiin aikoihin.

-- Miksi? kysyi Ingrid.

-- Siksi vaan, ettei hän tänään tanssi Pohjamäellä! Ingrid mietti omia
asioitaan.

-- Siellä kuuluu olevan tyttöjä, jotka ikävöivät häntä, sanoi hän.

Synnöve avasi suunsa ikäänkuin puhuakseen, mutta vaikeni, veti pois
tyhjän puikon ja alkoi uutta kierrosta.

-- Kyllä Torbjörninkin on sinne ikävä; siitä olen varma, sanoi Ingrid,
mutta huomasi vasta myöhään mitä oli sanonut, sillä Synnöve istui
kutimensa ääressä veret kasvoilla.

Nyt saattoi Ingrid vasta kiireesti tehdä johtopäätöksiään koko
keskustelusta, hän läjäytti kätensä yhteen, asettui polvilleen
kanervikkoon, niin että tuli ihan Synnöven eteen -- ja rupesi
katsomaan Synnöveä suoraan silmiin; mutta Synnöve kutoi hartaasti.
Silloin hymähti Ingrid ja sanoi:

-- Nyt sinä monta päivää olet salannut minulta jotakin.

-- Mitä sinä sanot? kysyi Synnöve ja loi häneen epävarman katseen.

-- Et sinä ole pahoillasi siitä, että Torbjörn tanssii, sanoi Ingrid
entiseen tapaansa.

Toinen ei vastannut; Ingridin kasvot olivat ainoana hymynä, hän
karkasi Synnöven kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kanssa
kuin sinun!

-- Mitä kummaa sinä puhut! sanoi Synnöve, riistäytyi irti ja nousi.

Ingrid nousi hänkin ja meni Synnöven perässä.

-- Vahinko ettet tanssi, Synnöve! sanoi hän hymyillen; -- oikein
vahinko! Tule nyt, niin minä samalla heti paikalla opetan sinua.

Hän otti Synnöveä vyötäisistä.

-- Mitä sinä aiot? kysyi Synnöve.

-- Opettaa sinua tanssimaan. Sittepähän ei sinun tarvitse surra sitä
että hän tanssii toisten kanssa.

Jo täytyi Synnövenkin hymyillä tai olla hymyilevinään.

-- Joku voi meidät nähdä, sanoi hän.

-- Herra siunaa, kuinka tyhmiä sinä puhut! sanoi Ingrid ja rallatti jo
täyttä vauhtia ja kuljetti Synnöveä tahdin mukaan.

-- Ei, ei, ei tästä mitään tule!

-- Ethän sinä moneen aikaan ole ollut näin iloissasi, sanoithan juuri
niin; tule nyt!

-- Kunhan se vaan kävisi!

-- Koeta, niin saat nähdä, että se käy!

-- Sinä olet niin vallaton, sinä Ingrid.

-- Niin sanoi kissakin varpuselle, kun ei varpunen tahtonut pysyä
hiljaa, jotta kissa saisi syödä sen suuhunsa; tule pois nyt!

-- Tekeehän minunkin oikeastaan mieleni, mutta...

-- Nyt minä olen Torbjörn, ja sinä olet hänen nuori vaimonsa, joka ei
tahdo, että hän tanssisi muiden kuin sinun kanssasi.

-- Mutta -- Ingrid rallatti.

-- Mutta, toisteli Synnöve yhä, mutta tanssi jo! Se oli hyppytanssia
ja Ingrid meni edellä suurin askelin ja miesmäisin liikkein, Synnöve
perässä pienin askelin, silmät maassa, -- ja Ingrid lauloi:

    Ja kettu se pälyi luolastaan
    :,: poikk' kankaan. :,:
    Jänöjussi se harppasi nokkelaan:
    ,: poikk' kankaan. :,:
    Päiv' oli niin hullun paisteinen,
    että nähnyt ei taa, ei etehen
    :,: poikk' kankaan! :,:

    Vaan kettu se nauroi luolassaan
    :,: poikk' kankaan. :,:
    Kun jussi noin loikkivi rohkeinnaan
    :,: poikk' kankaan. :,:
    "Minun on niin lysti nyt hui ja hai --
    ota kiinni ken töpöhännästä sai!"
    :,: poikk' kankaan. :,:

    Ja kettu se vartoo luolassaan
    :,: luona kankaan. :,:
    Jänö juoksevi surmahan suorimpaan
    :,: poikk' kankaan. :,:
    "Voi taivas nyt olen hukassa!" -- --
    -- "Kuka käski sun, kultani, tanssia!"
    :,: poikk' kankaan. :,:

-- No, eikö se nyt käynyt! kysyi Ingrid, kun he hengästyneinä
pysähtyivät.

Synnöve sanoi hymyillen, että hänellä oli enemmän halua tanssia
valssia. Siinä suhteessa ei ollut mitään estettä, arveli Ingrid ja he
ryhtyivät heti toimeen, Ingridin näyttäessä, kuinka jalkoja oli
muutettava.

-- Sillä valssi se on vaikeaa.

-- Oi, kyllä se menee, kun vaan pääsemme tahtiin, sanoi Synnöve, ja
Ingrid ehdotti, että he koettaisivat.

He koettivatkin, Ingrid lauloi ja Synnöve lauloi mukana, ensin vaan
hyräilemällä, mutta sitte ääneen. Äkkiä Ingrid pysähtyi, päästi
Synnöven käsistään ja löi kädet yhteen ihmetyksissään!

-- Sinähän osaat tanssia valssia! huudahti hän.

-- Ole hiljaa, ei enään puhuta siitä, sanoi Synnöve ja kävi taasen
kiinni Ingridiin, jatkaakseen.

-- Mutta missä sinä olet oppinut...?

-- Trallalaa! ... ja Synnöve pyöritteli Ingridiä. Silloin rupesi
Ingrid laulamaan oikein sydämensä pohjasta:

    "Kun päiväkin taivaalla piirissä käy,
    tule tanssihin tyttöni, ennättäy!
    Kun virtakin vierivi hyppiellen,
    tule kultani kurimoon pyörteiden!
    Kun koivukin tuulessa taipuilee,
    sinä tyttö myös --"

-- Kuinka kummallisia lauluja sinä laulat! sanoi Synnöve ja seisautti
tanssin.

-- En minä tiedä mitä laulan. Torbjörn niitä on laulanut!

-- Ne ovat Renki-Pentin lauluja, sanoi Synnöve, -- minä tunnen ne.

-- Onko ne niitä? kysyi Ingrid ja pelästyi hiukan. Hän jäi katsomaan
eteensä eikä sanonut mitään; äkkiä rupesi hän tarkkaavaisesti
katselemaan jotakin tiellä.

-- Kuule -- tuolla ajaa joku Kuusistosta päin ja kääntyy kylätielle.

Synnöve katseli nyt ajajaa.

-- Onko se hän?

-- On se Torbjörn; hän on matkalla kaupunkiin. -- -- Se oli Torbjörn
ja hän oli matkalla kaupunkiin. Sinne oli pitkä matka; hän kuljetti
suurta kuormaa ja ajoi sentähden hitaasti tomuista tietä. Tie näkyi
karjakartanolle ja kun hän kuuli ylhäältä huhuamista, arvasi hän kuka
siellä huhusi, nousi kuormalleen ja huhusi vastaan niin että raikui
tunturilta tunturille. Silloin ruvettiin toitottamaan paimen torvea,
ja hän kuunteli ja kun torvi vaikeni, nousi hän taasen huhuamaan. Niin
jatkui matkaa ja hän oli iloisella mielellä. Hän katseli Päivänkumpua
eikä se milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin aurinkoiselta kuin
nyt. Mutta katsellessaan Päivänkumpua, unohti hän hevosen menemään
oman päänsä mukaan. Ja hän heräsi siihen, että se loikahti pahasti
syrjään niin että toinen aisa katkesi ja hevonen hurjaa vauhtia läksi
menemään Pohjamäen peltoja pitkin, tie kulki nimittäin niiden läpi.
Hän nousi pystyyn ja koetti pidellä hevosta. Hänen ja hevosen välillä
syntyi ottelu: hevonen tahtoi jyrkänteelle ja hän piteli vastaan.
Vihdoin hän sai sen nousemaan takajaloilleen, silloin hän hypähti
rattailta ja ehti, ennenkuin hevonen taasen oli päässyt liikkeelle,
saada kiinni puusta -- ja nyt täytyi hevosen pysähtyä. Kuorma oli
osittain jäänyt tielle, -- toinen aisa oli poikki, hevonen värisi. Hän
meni sen luo, kävi kiinni suitsiin ja puheli sille kauniisti; hän
käänsi sen heti ympäri, ollakseen turvassa jyrkänteeltä, jos se
uudelleen pillastuisi; näin pelästyneenä oli sen mahdoton pysyä
paikoillaan ja hänen täytyi puolijuoksussa seurata sitä yhä kauvemma
ja kauvemma takaisin tielle. Hän ajoi omien tavaroidensa ohi, joita
oli huiskinhaiskin tiepuolessa, astiat rikki ja sisällys osaksi
pilalla. Tähän asti oli vaara kiinnittänyt hänen mieltänsä, nyt hän
rupesi huomaamaan seurauksia ja suuttui; kaupunginmatkasta ei tule
mitään, sen hän ymmärsi ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä
enemmän häntä suututti. Päästyään tielle, pillastui hevonen vieläkin,
koetti heittäytyä syrjään riuhtaistakseen itsensä irti -- ja silloin
pääsi miehessä suuttumus valloilleen. Hän piteli vasemmalla kädellään
suitsia ja antoi oikeallaan iskun toisensa perästä suurella
matkapiiskallaan, niin että hevonen aivan hurjistui ja nosti etukaviot
hänen rintaansa vastaan. Mutta hän työnsi sen pois ja löi entistä
pahemmin, löi kaikin voimin ja käytti piiskan tyvipuolta.

-- Kyllä minä sinut opetan, senkin uppiniskainen koni! ja hän löi
lyömistään. Hevonen hiljui ja kiljui, hän löi lyömistään. -- Nyt opit
tuntemaan vahvat kourat! ja hän löi lyömistään. Hevonen läähätti niin
että vaahto valui alas lyöjän kättä, mutta hän vaan löi. -- Olkoon
tämä ensimäinen ja viimeinen kerta, senkin heittiö! kas siinä! vielä
kerran noin! äh sinä konirähjä, saatpa kerrankin kuria miehen kädestä!
ja hän löi lyömistään.

Tämän kamppailun aikana olivat mies ja hevonen kääntyneet, hevonen ei
enään vastustanut, vaan värisi ja vapisi joka iskun alla, ja koetti
kiljuen karata syrjään, kun näki piiskan ilmassa lähestyvän. Vihdoin
alkoi Torbjörniä hiukan hävettää ja hän lakkasi lyömästä. Samassa
huomasi hän ojanreunalla miehen, joka istui kyynärpäälleen nojaten ja
nauroi häntä. Torbjörn joutui ihan suunniltaan, hänen silmissään
miltei musteni ja yhä pidellen hevosta suitsista, karkasi hän miestä
vasaan, piiska pystyssä.

-- Kyllä minä opetan sinua nauramaan!

Piiska läjähti, mutta ei tavannut kuin puoleksi, sillä huudahtaen oli
mies paiskautunut ojaan. Siellä hän sitte makasi nelin ryömin,
käänteli päätään, vilkuili Torbjörniin ja veteli suutaan nauruun. Itse
naurua ei kuulunut. Torbjörn hätkähti; sillä tämän miehen oli hän
ennenkin nähnyt. Niin, Aslakhan se olikin.

Torbjörn tunsi selkäänsä karmivan, hän ei itsekään tietänyt miksi.

-- Sinä kai molemmilla kerroilla peloitit hevosta, sanoi hän.

-- Minä täällä vaan makasin, vastasi Aslak ja nosteli itseään hiukan,
-- ja sinä minut herätit, kun tuossa hakkasit hevosesi hulluksi.

-- Sinä sen teit hulluksi; kaikki eläimet pelkäävä sinua, ja Torbjörn
taputti hevosta, joka oli niin hiessä, että hiki valui vetenä.

-- Sinua kai se enemmän pelkää; en minä vielä koskaan ole noin
pidellyt hevosta, sanoi Aslak, joka nyt oli polvillaan ojassa.

-- Älä pidä liian suurta suuta, sanoi Torbjörn ja uhkasi piiskalla.

Silloin nousi Aslak ja kapusi ylös.

-- Vai minäkö? Pidänkö minä suurta suuta. En! -- -- Minne sinä menet,
kun on sellainen kiire? sanoi hän ystävällisellä äänellä ja astui
likemmä, mutta horjahteli puolelle ja toiselle, sillä hän oli
humalassa.

-- En minä tänä päivänä pääse mihinkään, sanoi Torbjörn ja riisui
hevosen.

-- Ikävä juttu, sanoi Aslak ja tuli vieläkin likemmä, käyden kiinni
lakkiinsa. -- Herra varjele, sanoi hän sitte, -- mikä suuri ja pulska
mies sinusta on tullut, sitte kun sinut viimeksi näin.

Hän piti molempia nyrkkejään taskussa, pysytteli voimiensa mukaan
pystyssä ja katseli Torbjörniä, joka ei tahtonut saada hevosta irti
ratasrisoista. Torbjörn tarvitsi apua, mutta hän ei saanut pyydetyksi
Aslakia auttamaan. Aslak oli pahan näköinen: vaatteet olivat ojassa
tahriintuneet, hiukset riippuivat vanuneina kiiltävän hatturisan alta,
kasvot, vaikka osaksi vanhastaan tutut, olivat nyt ainaisessa
irvahymyssä ja silmät entistä enemmän ummessa, joten hänen täytyi
pitää päätään takakenossa ja suutaan ammollaan, kun katsoi johonkin.
Kaikki piirteet olivat veltostuneet ja kasvojen muoto kangistunut;
sillä Aslak joi. Torbjörn oli kyllä ennenkin silloin tällöin nähnyt
hänet, mutta sitä ei Aslak ollut tietävinään. Aslak kierteli
kaupustelijana maata ja viipyi mielellään siellä missä pidettiin
hauskaa, sillä hän lauleli iloisia lauluja, kertoi juttuja ja sai
palkakseen viinaa. Tälläkin kertaa oli hän ollut Pohjamäellä häissä,
mutta katsonut parhaaksi vähäksi aikaa mennä pois, koska hän tapansa
mukaan oli yllyttänyt ihmisiä tappeluun ja tappelu lopulta uhkasi
hänen omaa nahkaansa. Myöhemmin sai Torbjörn tietää tämän.

-- Yhtä hyvin sinun sopii valjastaa se rattaiden eteen kuin riisua se,
sanoi Aslak; -- sinun täytyy joka tapauksessa mennä Pohjamäelle,
muuten et pääse kuntoon.

Torbjörn kyllä oli ajatellut samaa asiaa, vaikkei hän ollut tahtonut
sitä ajatella.

-- Siellä on suuret häät, sanoi hän.

-- Ja sieltä saa suuren avun, vastasi Aslak.

Torbjörn epäili; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin enempää kuin
taapäinkään ja selvintä kai oli lähteä taloon. Hän pani hevosen kiinni
ja meni. Aslak tuli perässä; Torbjörn katsahti taakseen.

-- Minäpä sain hyvää seuraa takaisin häätaloon, sanoi Aslak nauraen.
Torbjörn ei vastannut, vaan asteli eteenpäin. Aslak tuli perässä ja
lauloi vanhaa, tuttua laulua:

    Talon jukkaa kaksi häihin käy j.n.e.

-- Kovinpa sinulla on kiire, sanoi hän hetken perästä; -- pääsisit
sinä vähemmälläkin, lisäsi hän.

Torbjörn ei vastannut. Soiton ja tanssin ääniä tuli heitä vastaan,
suuren, kaksikerroksisen rakennuksen avonaisiin ikkunoihin ilmaantui
kasvoja heitä katsomaan. Pihamaalle kokoontui kansaa ryhmiin. Hän
huomasi heidän keskenään laskettavan arveluja, kuka tulija mahtaa
olla, sitte tuntevan hänet ja vähitellen näkevän hevosen ja astiat,
jotka olivat huiskinhaiskin maassa. Tanssi taukosi, koko joukko
tölmäsi pihamaalle, juuri kun hekin tulivat taloon.

-- Täällä tulee häävieraita vasten tahtoaan, huusi Aslak heidän
liketessään ryhmää, Torbjörnin takaa.

Torbjörniä tervehdittiin ja hänen ympärilleen kokoonnuttiin.

-- Jumal' antakoon hyviä juhlia, hyvää olutta pöytään, koreita tyttöjä
lattialle ja hyviä pelimanneja penkille! sanoi Aslak ja tunkeutui
heidän joukkoonsa.

Toiset nauroivat, toiset pysyivät totisina, joku sanoi:

-- Reppu-Aslak on aina hyvällä päällä. Torbjörn tapasi paikalla tuttua
väkeä, joille kertoi tapauksen; he eivät päästäneet häntä itseään
hakemaan hevosta ja tavaroita, vaan pyysivät muita menemään. Sulhanen,
nuori mies ja entinen koulutoveri, pyysi häntä maistamaan hääolutta ja
niin sitä mentiin tupaan. Toiset tahtoivat jatkaa tanssia, varsinkin
naiset, toiset vaativat pientä juomalomaa ja Aslakia kertomaan, koska
hän taas oli tullut taloon.

-- Mutta saat olla vähän varovaisempi kuin viimein, lisäsi joku.

Torbjörn kysyi, missä kaikki ihmiset olivat.

-- Ka, vastattiin hänelle, -- tässä oli äsken vähän levotonta; nyt
ovat toiset lähteneet lepäämään, toiset lyövät ladossa korttia;
muutamat taitavat istua Pohjamäen Nuutin kanssa.

Torbjörn ei kysynyt missä Pohjamäen Nuutti oli. Sulhasen isä, vanha
mies, joka poltti liitupiippua ja joi olutta, sanoi:

-- Kerro nyt juttu, Aslak; kuunteleepahan tuota ajan kuluksi.

-- Pyytävätkö muut? kysyi Aslak, joka oli istuutunut penkille, vähän
matkan päähän pöydästä, jonka ympärillä muut istuivat.

-- Totta kai, sanoi sulhanen ja antoi hänelle ryypyn. -- Minäkin
pyydän.

-- Pyytävätkö muutkin sillä tavalla? sanoi Aslak.

-- Ehkäpä, sanoi nuori nainen sivupenkiltä ja tarjosi viinituoppia. Se
oli morsian, noin kahdenkymmenen vanha, vaaleaverinen, laiha ihminen,
jolla oli suuret silmät ja suupielissä tiukka piirre. -- Minä pidän
sinun jutuistasi, lisäsi hän.

Sulhanen katsoi häneen ja sulhasen isä sulhaseen.

-- Pohjamäkeläiset ovatkin aina pitäneet jutuistani, sanoi Aslak. --
Heidän kunniakseen! huusi hän ja tyhjensi lasin, jonka sulhaspoika
hänelle ojensi.

-- Kerro nyt sitte, huusivat useat.

-- Mustalais-Siiristä, huusi joku.

-- Ei, se on niin ruma! sanoivat toiset, varsinkin naiset.

-- Lierin taistelusta! pyysi Sven Rumpali.

-- Ei, hauskaa sen olla pitää! sanoi hoikka poika, joka
paitahihaisillaan nojausi seinään. Hänen oikea kätensä riippui
rentona, mutta eksyi usein silittämään muutamien nuorten tyttöjen
hiuksia, jotka istuivat likellä; tytöt toruivat, mutta eivät
muuttaneet paikkaa.

-- Nyt minä kerron mitä itse tahdon, sanoi Aslak.

-- Piru ties! mutisi vanhempi mies, joka oli pitkänään sängyssä ja
tupakoi; hänen toinen jalkansa roikkui maassa, toisella hän potki
hienoa takkia, joka riippui sängynpylväässä.

-- Anna takkini olla! huusi poika, joka nojausi seinään.

-- Anna tyttärieni olla! vastasi mies, joka oli pitkällään.

Jo siirtyivät tytöt muualle.

-- Niin, minä kerron mitä itse tahdon! huusi Aslak. "Viinaa päässä,
miehessä mieltä!" sanoi hän ja läjäytti kätensä yhteen.

-- Kerro mitä me tahdomme, huomautti mies sängystä, -- sillä viina on
meidän.

-- Mitä se merkitsee? kysyi Aslak, silmät pystyssä.

-- Sitä vaan, että kun porsaan syötämme, niin sen tapammekin, sanoi
mies, heilutellen jalkaansa.

Aslak pani silmät kiinni, mutta jäi istumaan, pää entisessä asennossa;
sitte se vaipui hänen rinnalleen eikä hän enään sanonut mitään.

Hänelle koetettiin puhua, mutta hän ei kuullut.

-- Viina vei miehen, sanoi se, joka oli pitkänään sängyssä.

Samassa Aslak nosti päätään ja rupesi hymyilemään entistä hymyänsä.

-- Nyt te saatte kuulla hauskan pätkän, sanoi hän. -- Herra varjele,
kuinka hauskan! sanoi hän hetkisen perästä ja nauroi, suu selällään,
mutta niin ettei kukaan kuullut naurua.

-- Hän on oikein parhaimmalla päällään, sanoi sulhasen isä.

-- Niin sitä olla pitääkin! sanoi Aslak; -- ryyppy tänne! sanoi hän ja
ojensi kätensä. Ryyppy tuli, hän joi sen hitaasti pohjaan, piti vähän
aikaa päätään takakenossa ja viimeistä tilkkaa suussa, kulautti sen
sitte kurkusta alas ja sanoi, kääntyen sängyssä viruvan miehen
puoleen: -- ja nyt on porsas teidän!

Hän nauroi entiseen tapaansa, jännitti molemmat kätensä polvensa
ympäri ja nosteli sillä tavalla jalkaansa ylös ja alas, samalla
huojuttaen ruumistaan puolelle ja toiselle. Vihdoin hän alkoi:

-- Oli kerran tyttö, joka asui laaksossa. Mikä sen laakson nimi oli,
on samantekevää; tytön nimi nimikään. Mutta tyttö oli korea, sitä
mieltä oli talon isäntäkin -- hsss! jolla hän oli palveluksessa. Hän
sai hyvän palkan ja sai enemmänkin kuin kaupassa oli: hän sai lapsen.
Ihmiset sanoivat, että se oli isännän, mutta sitä ei isäntä sanonut,
sillä hän oli nainut mies, eikä tyttökään sitä sanonut, sillä hän oli
ylpeäluontoinen, se ihmisraukka. Niissä ristiäisissä tehtiin valhe, ja
koska hän oli synnyttänyt sellaisen kadotuksen lapsen, niin olihan se
ykskaikki ristittiinkö se valheellisesti. Mutta äiti sai asua mökissä
kartanon likellä ja siitä ei emäntä pitänyt, kuten odottaa sopikin.
Kun tyttö tuli taloon, sylki emäntä häntä silmille; ja kun hänen
poikapahasensa tuli leikkimään talon pikkupoikien kanssa, käski hän
heidän ajaa äpäräpojan menemään; ei hän parempaa ansainnut, sanoi
emäntä.

Yötä ja päivää kerjäsi hän miestään ajamaan tyttöressua maailmalle.
Mies piteli vastaan niin kauvan kuin hän pysyi miehenä; mutta sitte
hän rupesi juomaan ja silloin otti akka vallan. Nyt kävi tyttöruhjan
huonosti, vuosi vuodelta pahenivat asiat ja ihan hän oli nälkään
kuolemaisillaan poikapahasineen, joka ei ottanut mennäkseen pois
äitinsä luota.

Sillä lailla kului yksi vuosi ja toinen vuosi ja niitä kului
kahdeksan, mutta yhä oli tyttö mökissään. Nyt hänen kuitenkin täytyi
lähteä. -- -- Ja hänen oli lähteminen! -- -- Mutta sitä ennen hulmahti
talo tuleen ja liekkiin ja mies paloi sinne, sillä hän oli humalassa,
-- akka pelastui kakaroineen ja hän syytti töllin tyttöressua. Syytti
ehkä syystä. -- -- Tai syytti syyttäkin. -- -- Se oli kummallinen
poika se hänen poikansa. Kahdeksan vuotta hän oli nähnyt äidin
raatavan ja kärsivän ja hän kyllä tiesi syyn, sillä äiti oli sen
sanonut, kun hän kysyi miksi äiti aina itki. Niin teki äiti lähdön
edellisenäkin päivänä ja sentähden oli _poika_ yöllä poissa. -- Mutta
_äiti_ pääsi elinkautiseen vankeuteen, sillä hän oli itse kirjurille
tunnustanut sytyttäneensä taloon korean kokon. -- Poika kierteli kylää
ja kaikki ihmiset auttoivat häntä, kun hänellä oli ollut niin huono
äiti. -- Mutta sitte hän läksi siltä paikkakunnalta toiselle, missä ei
häntä autettu paljoakaan, koskei tiedetty, että hänen äitinsä oli
ollut niin huono. Hän ei taitanut sitä kertoa. -- Kun minä viimeksi
kuulin hänestä kerrottavan, oli hän juovuksissa ja sanovat, että hän
viime aikana on ruvennut juomaan; en mene takaamaan onko se totta;
mutta se on totta, etten ymmärrä mitä hän muutakaan tekisi. Se on
häijy ja ilkeä mies, sen saatte uskoa; hän ei kärsi ihmisiä eikä sitä
että he ovat hyvät keskenään, vielä vähemmin, että he ovat hyvät
hänelle itselleen. Ja hän soisi, että kaikki olisivat sellaiset kuin
hänkin on -- vaikka sen hän sanoo vaan, kun on juovuksissa. Ja silloin
hän myöskin itkee, itkee niinkuin rakeita tulisi -- ihan ilman syytä;
sillä mitäpä itkunsyytä hänellä olisi? Hän ei ole varastanut
keneltäkään äyrin vertaa, tai tehnyt muuta pahaa, jota muut tekevät,
niin ettei hänellä ole syytä itkeä, ja kuitenkin hän itkee, itkee niin
että on kuin rakeita tulisi. Ja jos sattuisitte näkemään hänen
itkevän, niin älkää luottako häneen, sillä hän on vaan päissään
sellainen eikä hänestä silloin pidä välittää.

Samassa putosi Aslak katkerasti itkien takaperin penkiltä. Pian hän
kuitenkin lakkasi itkemästä, sillä hän nukkui.

-- Nyt on sika täynnä, sanoi se mies, joka oli pitkänään sängyssä. --
Silloin hän aina itkeä pillittää, kunnes nukkuu.

-- Se oli ilkeä juttu, sanoivat naiset ja rupesivat siirtymään
muualle.

-- Sellaisia hän aina kertoo, kun itse saa päättää, sanoi muuan
vanhus, nousten oven luota. -- Herra ties miksi ihmiset viitsivät
häntä kuunnella, lisäsi hän ja katsahti morsiameen.



VIIDES LUKU.


Toiset menivät ulos, toiset koettivat saada pelimannia sisään, jotta
tanssi pääsisi alkuun; mutta pelimanni oli nukkunut porstuan nurkkaan
ja toiset puhuivat hänen puolestaan, että annettaisiin hänen rauhassa
maata.

-- Sitte kun hänen toverinsa, Lauri, täällä lyötiin piloille, on Ollin
täytynyt yksin kestää yli vuorokauden.

Torbjörnin hevonen ja tavarat olivat tuodut pihaan; toiset rattaat
pantiin eteen, koska hän kaikkien pyynnöistä huolimatta tahtoi lähteä.
Varsinkin koetti sulhanen pidättää häntä.

-- Ei täällä taida minullakaan olla niin hauskaa kuin näyttää olevan,
sanoi hän ja se pani Torbjörnin ajattelemaan; mutta hän päätti sentään
lähteä ennen iltaa.

Kun he huomasivat hänen järkähtämättömyytensä, hajaantuivat he pitkin
pihaa. Kansaa oli paljon, mutta hyvin hiljaista eikä paljon ensinkään
häiden näköistä. Torbjörn tarvitsi valjaisiinsa uutta puunaulaa ja
meni sellaista hakemaan. Pihasta ei löytynyt sopivaa ja hän meni vähän
ulomma, tuli puuvajalle ja asteli hitaasti ja hiljaa, sulhasen sanat
korvissa. Puuvajasta hän löysikin etsittävänsä, mutta asettui,
itsekään tietämättä miksi, seinää vastaan istumaan, kädessä veitsi ja
puukapula. Samassa hän kuuli jostakin läheltään nyyhkytystä; se kuului
ohuen seinän toiselta puolen, ratasvajasta. Torbjörn kuunteli.

-- Oletko -- sinä täällä? sanoi hitaasti ja vaivalloisesti miehen
ääni.

Kuului itkua, mutta itkijä ei ollut mies.

-- Miksi sinä tulitkin tänne? kysyi nähtävästi se, joka itki, sillä
ääni oli ihan itkunsekainen.

-- Kenenkä häissä minä sitte soittaisin, jollen sisin häissäsi! sanoi
ensimäinen puhuja.

Lauri viuluniekka siellä kai on, ajatteli Torbjörn. Lauri oli pitkä,
pulska poika, jonka äiti piti talon torppaa. Mutta toinen puhuja
mahtoi olla morsian.

-- Mikset sinä myöskään koskaan ole puhunut! sanoi nainen hitaasti ja
tukahtunein äänin, ikäänkuin suuren mielenliikutuksen vallassa.

-- En luullut sitä tarvittavan meidän kesken, kuului lyhyt vastaus.

Vähän aikaa oli hiljaista, sitte virkkoi taasen nainen:

-- Sinä tiesit kuitenkin, että hän kävi täällä.

-- Luulin sinua vahvemmaksi.

Ei kuulunut muuta kuin itkua, vihdoin puhkesi nainen taasen puhumaan;

-- Mikset sinä puhunut?

-- Mitä Vanhan-Pirkon pojan olisi auttanut puhua Pohjamäen tyttärelle,
tuli vastaukseksi hetken perästä, jona aikana puhuja raskaasti oli
vetänyt henkeään ja voihkinut.

Vastaus viipyi.

-- Olemme sentään katselleet toisiamme vuosikausia, sanottiin.

-- Sinä olit niin ylpeä, ei sinulle oikein uskaltanut puhua.

-- Enkä minä mitään niin toivonut. -- Odotin joka päivä; -- aina kun
vaan tapasimme; -- minusta tuntui jo lopulta, että kauppasin itseäni.
Sitte arvelin, ettet sinä minusta huolinut.

Seurasi hiljaisuus. Torbjörn ei kuullut vastausta eikä itkua; eikä hän
edes kuullut sairaan vetävän henkeään.

Torbjörn ajatteli sulhasta, jonka luuli tuntevansa kelpo mieheksi ja
hänen tuli hänen puolestaan paha olla. Samassa kuului nainenkin
sanovan:

-- Pelkään, ettei hänellekään tule minusta paljon iloa, hänelle
joka...

-- Se on kelpo mies, sanoi sairas ja rupesi taas valittamaan.

Nähtävästi rintaan sattui. Se mahtoi koskea naiseen, koska hän taas
alkoi:

-- Kyllä sinun nyt on vaikea -- -- mutta -- me kai emme koskaan olisi
tulleet puhuneiksi, jollei tätä olisi tullut väliin. Vasta kun sinä
löit Nuuttia, minä sinut ymmärsin.

-- Minä en enään jaksanut sitä kantaa, sanoi mies ja lisäsi hetken
perästä: -- Nuutti on paha.

-- Ei hän ole hyvä, sanoi sisar.

He vaikenivat hetken, sitten sanoi mies:

-- Mahdanko minäkin joskus parantua; no niin, yhdentekevähän se on.

-- Jos sinun on paha olla, niin pahempi on minun. Kuului katkeraa
itkua.

-- Menetkö jo? kysyi mies.

-- Menen, tuli vastaukseksi ja sitte: -- oi voi, voi minua, mikä elämä
tästä tuleekaan!

-- Älä itke noin, sanoi mies; -- kyllä Jumala pian lopettaa minun
elämäni, sitte saat nähdä, että sinunkin on parempi.

-- Herra Jeesus, älä puhu! huusi nainen ääntään pidätellen ja
ikäänkuin käsiään väännellen; Torbjörn arveli hänen samassa lähteneen
tai pitkän aikaa pysyvän puhumattomana, sillä hän ei hyvään aikaan
kuullut mitään ja läksi puuvajasta.

Pihaan päästyään kysyi hän ensimäiseltä vastaantulijalta:

-- Mitä Pelimanni-Laurin ja Pohjamäen Nuutin väliin oikein tuli?

-- Jaa niidenkö väliin? sanoi Pekka renki ja veti kasvot ryppyihin,
ikäänkuin kätkeäkseen niihin jotakin. -- Voit kyllä kysyä, sillä
tulihan siihen vähän; Nuutti vaan kysyi Laurilta, soiko viulu
iloisesti näissä häissä.

Samassa astui morsian heidän ohitseen; hänen kasvonsa olivat käännetyt
toisaalle, mutta kun hän kuuli Lauria mainittavan, katsahti hän heihin
ja hänen silmänsä olivat suuret ja punaiset ja tuskin näkivät; mutta
muuten olivat kasvot hyvin kylmät; niin kylmät, ettei Torbjörn
saattanut uskoa häntä äskeiseksi puhujaksi. Hän alkoi aavistaa
enemmänkin.

Etempänä pihamaalla odotti hevonen; hän pani puun aulan paikoilleen ja
haki sulhasta sanoakseen hyvästi. Hänen ei tehnyt mieli lähteä häntä
etsimään, hän miltei toivoi, ettei hän tulisi ja nousi rattailleen.
Samassa rupesi vasemmalta, missä lato oli, kuulumaan melua. Ladosta
tuli kokonainen joukkue; iso mies kulki edellä ja huusi:

-- Missä hän on? -- Onko hän mennyt piiloon? -- Missä hän on?

-- Tuolla, tuolla! sanoivat toiset.

-- Älkää päästäkö häntä sinne, sanoivat taas toiset, -- siitä koituu
paljasta onnettomuutta.

-- Nuuttiako he hakevat? kysyi Torbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi
hänen rattaidensa vieressä.

-- Niin, hän on humalassa ja silloin hän aina tahtoo tapella.

Torbjörn istui jo kuormalla ja löi hevosta.

-- Ei, seis, veikkonen! kuuli hän takaansa; hän pidätti hevosta, mutta
kun se siitä huolimatta yhä kulki eteenpäin, antoi hän sen mennä. --
Hoi, pelkäätkö sinä, Torbjörn Kuusisto? kuului huuto lähempää.

Torbjörn pidätti hevosta lujemmin, muttei katsonut taakseen.

-- Astu pois rattailta ja tule iloiseen seuraan, huusi joku.

Torbjörn käänsi päätään.

-- Kiitoksia, minun pitää lähteä kotiin, sanoi hän.

Nyt syntyi neuvottelu ja koko joukko oli kokoontunut rattaiden
ympärille. Nuutti meni hevosen eteen, taputti sitä ensin ja kävi sitte
kiinni päähän, katsoakseen sitä. Hän oli aika kookas, hänellä oli
vaaleat, takkuiset hiukset, tylppä nenä, suu oli suuri ja karkea,
silmät maidonsiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon muistuttanut
sisartaan, mutta oli jotakin yhtäläistä ja otsa oli sama suora kuin
sisarella, paitsi matalampi; kaikki piirteet, jotka sisarella olivat
hienot, olivat veljellä karkeat.

-- Mitä sinä tahdot konistasi? kysyi Nuutti.

-- En myy sitä, sanoi Torbjörn.

-- Luuletko, etten minä jaksa maksaa? sanoi Nuutti.

-- Mistä minä tiedän mitä sinä jaksat ja mitä et.

-- Vai niin, vai epäilet sinä. Olisit varoillasi siinä suhteessa,
sanoi Nuutti.

Se poika joka oli seisonut tuvassa, nojaten seinään ja silitellen
tyttöjen hiuksia, virkkoi nyt naapurilleen:

-- Nuutti ei tällä kertaa oikein uskalla. Tämän kuuli Nuutti.

-- Enkö minä uskalla? Kuka sanoo niin? Enkö minä uskalla? huusi hän.

Paikalle kokoontui yhä enemmän väkeä,

-- Pois tieltä, karttakaa hevosta! huusi Torbjörn ja läiskäytti
piiskaa. Hän tahtoi, päästä liikkeelle.

-- Sanotko sinä minulle pois tieltä? kysyi Nuutti.

-- Minä puhuin hevoselle; anna tietä, sanoi Torbjörn, mutta ei
itsekään kääntynyt syrjään.

-- Mitä, aiotko sinä ajaa päälleni? kysyi Nuutti.

-- Mene sitte pois!

Hevonen nosti päänsä ilmaan, sillä muuten sen olisi täytynyt työntää
se Nuutin rintaa vastaan. Silloin kävi Nuutti kiinni suitsiin ja
hevonen, joka muisti äskeisen kurituksen, rupesi vapisemaan. Mutta
tämä liikutti Torbjörniä, joka katui, mitä äsken oli tehnyt hevoselle;
nyt puhkesi raivo Nuuttia vastaan; sillä hän nousi seisoalleen, piiska
kädessä, ja veti sillä Nuuttia päähän.

-- Lyötkö? huusi Nuutti ja tuli likemmä. Torbjörn hyppäsi alas
rattailta.

-- Sinä olet paha mies, virkkoi hän kalman kalpeana ja antoi ohjakset
pojalle, joka oli ollut tuvassa ja joka tarjoutui niitä ottamaan.

Mutta vanhus, joka oli noussut ovensuusta, kun Aslak oli lopettanut
kertomuksensa, meni Torbjörnin luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

-- Sämund Kuusisto on niin hyvä mies, ettei hänen poikansa pidä
antautua tekemisiin tuollaisten tappelupukarien kanssa, sanoi hän.

Torbjörn rauhoittui, mutta Nuutti huusi:

-- Olenko minä tappelupukari? Hän on yhtä hyvin tappelupukari ja minun
isäni on yhtä hyvä kuin hänenkin isänsä. -- Tule vaan tänne! -- Paha
onkin, etteivät kyläläiset tiedä kuka meistä kummastakin oikeastaan on
potrempi poika, lisäsi hän ja riisui kaulahuivinsa.

-- Ehdimmehän me vielä koettaa, sanoi Torbjörn. Silloin sanoi se mies,
joka oli ollut pitkänään sängyssä:

-- Ne ovat kuin kissat, niiden täytyy ensin kummankin puhumalla
yllyttää rohkeuttaan.

Torbjörn kuuli tämän, muttei vastannut siihen mitään. Yksi ja toinen
joukossa nauroi, toiset sanoivat, että näissä häissä oli ollut
tarpeeksi ilkeitä tappeluja ja että he häiritsivät vierasta miestä,
joka rauhallisesti halusi lähteä matkalle. Torbjörn rupesi katsomaan
hevostaan; hänen tarkoituksensa oli lähteä. Mutta äskeinen poika oli
kääntänyt sen ja ajanut aika kauvas; itse oli poika tullut ihan heidän
taakseen.

-- Mitä sinä katselet? kysyi Nuutti; -- Synnöve hän on kaukana täältä.

-- Mitä hän sinua liikuttaa?

-- Ei, eivät sellaiset tekopyhät naiset minua liikutakkaan, sanoi
Nuutti; -- mutta taitaa vaan panna sinut pelkäämään.

Tämä oli jo Torbjörnille liikaa; kaikki huomasivat, että hän katsoi
ympärilleen tarkastaakseen paikkaa. Muutamat vanhemmat sekaantuivat
taas riitaan ja huomauttivat, että Nuutti jo oli tuottanut tarpeeksi
häiriötä näissä häissä.

-- Ei hän minulle mitään tee, sanoi Torbjörn, ja kun he sen kuulivat,
vaikenivat he.

Toiset sanoivat:

-- Antaa heidän otella, niin heistä tulee ystävät; he ovat jo kauvan
katselleet toisiaan karsain silmin.

-- Niin, sanoi muuan, -- he tahtoisivat molemmat olla ensimäiset tällä
paikkakunnalla; katsotaan nyt!

-- Oletteko te nähneet Torbjörn Kuusistoa, tiedusteli Nuutti; -- minä
luulin juuri nähneeni hänet tässä pihalla.

-- Kyllä hän on täällä, sanoi Torbjörn ja samassa sai Nuutti oikean
silmänsä päälle sellaisen iskun, että hän horjahti muutamia miehiä
vastaan.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Nuutti nousi ja hyökkäsi sanaa
sanomatta Torbjörnin kimppuun. Torbjörn otti hänet vastaan. Siitä
nousi pitkä nyrkkitaistelu, kun molemmat kaikin voimin koettivat
nujertaa toisiansa; mutta molemmat olivat harjaantuneita ja pitivät
puoliaan. Torbjörnin iskuja tuli tiheään ja toiset sanoivat niitä aika
koviksi.

-- Jopa on Nuutti saanut vastustajan, sanoi se joka oli korjannut pois
hevosen; -- tehkää tilaa.

Naiset pakenivat; yksi ainoa seisoi korkeilla portailla, paremmin
nähdäkseen; se oli morsian. Torbjörn näki hänet vilaukselta ja pidätti
hetkiseksi; silloin huomasi hän veitsen välkkyvän Nuutin kädessä ja
muisti sisaren sanat, ettei Nuutti ole hyvä mies. Hän tähtäsi
taitavasti iskun Nuutin ranteen yläpuolelle, niin että veitsi putosi
ja käsivarsi puutui.

-- Ai, kuinka löitkin! sanoi Nuutti.

-- Vai löin! huudahti Torbjörn ja karkasi hänen kimppuunsa.

Nuutti ei tahtonut saada käytetyksi kuin toista kättään, häntä
nostettiin ilmaan ja kanniskeltiin, mutta siinä tuli tenä, ennenkuin
hänet saatiin maahan. Monta kertaa hänet kyllä painettiin alas sillä
tavalla, että kuka toinen hyvänsä olisi taipunut, mutta tällä oli hyvä
selkä; Torbjörn siirtyi hänen mukanaan, ihmiset tekivät tilaa, mutta
Torbjörn tuli hänen kanssaan aina vaan perässä ja niin sitä mentiin
ympäri pihan, kunnes he tulivat portaiden alle. Siinä viskasi Torbjörn
hänet vielä kerran ilmaan ja paiskasi maahan, niin että polvet
notkahtivat; Nuutti meni pitkäkseen kalliolle niin että helähti.
Siihen hän jäi hiljaa makaamaan, päästi raskaan korahduksen ja painoi
silmät umpeen; Torbjörn ojentui suoraksi ja katsoi ylös. Hänen
silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikkumattomana katseli
tapahtumaa.

-- Pankaa jotakin hänen päänsä alle, sanoi hän, kääntyi ja läksi pois.

Kaksi vanhaa vaimoa astui ohitse.

-- Herranen aika! tuossa makaa taas yksi; kuka se nyt on? sanoi toinen
toiselle.

-- Nuutti Pohjamäki, vastasi joku mies. Silloin sanoi toinen
vaimoista:

-- Sitte taitavat tappelut tästä puoleen vähentyä.

Pitäisi niillä nyt olla muutakin mihin tuhlaisivat voimiaan.

-- Se oli tosi sana se, Randi, arveli toinen; -- Jumala heitä
auttakoon niin että he oppivat näkemään toistensa sivu ja katsomaan
parempia asioita.

Tämä sattui Torbjörniin oudosti; hän ei ollut virkkanut sanaakaan,
vaan katseli yhä niitä, jotka hoitivat Nuuttia; -- useat koettivat
puhua hänelle, mutta hän ei vastannut. Vihdoin hän kääntyi poispäin ja
vaipui mietteisiin. Synnöve tuli hänen mieleensä ja häntä hävetti
suuresti. Hän rupesi miettimään miten hän osaisi selittää tämän asian
ja hän käsitti, ettei hänen ollutkaan niin helppoa lopettaa entistä
elämäänsä kuin hän oli ajatellut. Samassa kuuli hän takaansa
sanottavan: "ole varoillasi, Torbjörn!" mutta ennenkuin hän ehti
kääntyäkään, oli takaapäin tartuttu hänen olkapäähänsä, hänet
painettiin maahan, eikä hän enään tuntenut mitään muuta kuin polttavaa
tuskaa, hän ei oikein tietänyt missä. Hän kuuli ääniä ympärillään,
tajusi, että ajettiin, luuli itsekin ajavansa hevosta, muttei
varmuudella tietänyt mitään.

Sitä kesti hyvin kauvan, tuli kylmä ja taas lämmin ja sitte kävi
hänen olonsa niin köykäiseksi, niin köykäiseksi, että hän luuli
liitelevänsä ilmassa -- ja nyt hän käsitti, että puunlatvathan häntä
kannattavatkin, hän liiteli latvalta latvalle, tuli tunturille, yhä
korkeammalle ja korkeammalle -- tuli karjakartanolle, aina vaan
korkeammalle -- ihan korkeimmalle tunturiharjalle asti; siellä
kumartui Synnöve hänen puoleensa ja sanoi, että hänen olisi pitänyt
puhua. Synnöve itki kovasti ja huomautti, että hän toki itsekin oli
nähnyt, että Nuutti Pohjamäki oli asettunut hänen tielleen, aina ja
alituisesti hänen tielleen ja olihan hänen viimein täytynyt ottaa
Nuutti. Sitte taputti Synnöve häntä lempeästi toiselle poskelle, niin
että se kävi ihan lämpöiseksi, ja itki niin, että paita siltä paikalta
kastui. Mutta Aslak kyykötti suurella, suippealla kivellä ja sytytteli
puunlatvoja ympärillään, niin että ne ritisivät ja paukkuivat ja oksat
hänen ympärillään vinkuivat; itse hän nauroi suu ammollaan ja sanoi:
en minä sitä tee, vaan äitini! Ja Sämund, isä, seisoi toisella
puolella ja viskeli jyväsäkkejä korkealle ilmaan, niin että pilvet
kävivät niihin kiinni, vetivät ne luokseen ja levittivät jyvät kuin
sumuksi vaan -- ja se tuntui Torbjörnistä niin ihmeelliseltä, että
jyvät saattoivat levitä yli koko taivaan. Kun hän katseli alas
Sämundiin itseensä, kävi tämä niin pieneksi, niin pieneksi, ettei hän
lopulta kohonnut paljon ensinkään maasta, mutta silti hän yhä viskeli
säkkejä korkeammalle ja korkeammalle ja sanoi: "koeta sinä vaan tehdä
_tätä_!" -- -- Korkealla pilvissä oli kirkko ja Päivänkummun
vaaleanverinen vaimo seisoi tornissa ja huiskutti toisessa kädessään
punakeltaista nenäliinaa, toisessa virsikirjaa ja sanoi: "tänne et
sinä pääse ennenkuin olet heittänyt tappelut ja kiroukset." -- Ja kun
hän katsoi likemmin, ei se ollutkaan kirkko, vaan Päivänkumpu ja
aurinko paistoi kaikkiin satoihin ruutuihin niin, että hänen silmiinsä
koski ja hänen täytyi painaa ne lujasti umpeen. -- --

-- -- Varovasti, varovasti, Sämund! kuuli hän ja heräsi kuin unesta
siihen, että häntä kannettiin, ja kun hän katseli ympärilleen, oli hän
joutunut Kuusiston tupaan; liedessä loimotti suuri tuli, äiti seisoi
hänen vieressään ja itki; isä kohotti häntä paraikaa käsivarsillaan --
hän aikoi viedä häntä sivuhuoneeseen, mutta päästi hänet samassa alas.

-- Hänessä näkyy vielä olevan henkeä, sanoi hän värisevin äänin ja
kääntyi äidin puoleen.

Äiti puhkesi puhumaan:

-- Auta armias, hän avaa silmänsä! Torbjörn, Torbjörn, rakas poika,
mitä ne ovatkaan sinulle tehneet!

Ja hän painui hänen puoleensa ja silitti hänen poskeaan, kuumien
kyynelten valuessa pojan kasvoille. Sämund hankasi toisella hihallaan
silmiään ja vei sitte ystävällisesti äidin syrjään:

-- Anna minun nyt samalla heti viedä hänet, sanoi hän ja kiersi
lujasti toisen kätensä hänen hartioidensa alle ja toisen vähän
alapuolelle selkää. -- Kannata sinä, äiti, päätä, jollei hän itse
jaksaisi.

Äiti meni edellä ja kannatti päätä, Sämund koetti päästä hänen
askeltensa tahtiin ja pian makasi Torbjörn toisessa huoneessa. Heidän
peitettyään ja huolellisesti hoidettuaan häntä kysyi Sämund joko poika
oli lähtenyt liikkeelle.

-- Tuolla hän näkyy olevan! sanoi äiti ja viittasi ulos.

Sämund avasi ikkunan ja huusi:

-- Jos tunnin perästä olet perillä, saat vuosipalkkasi kahteen
kertaan; -- se ei tee mitään vaikka ajat hevosen pilalle.

Hän meni takaisin vuoteen luo, Torbjörn katsoi häneen suurin, kirkkain
silmin, isän täytyi katsella niitä ja siinä kostuivat hänen silmänsä.

-- Minä tiesin, että se päättyisi näin, sanoi hän hiljaa, kääntyi ja
meni ulos.

Äiti istui jakkaralla pojan jalkojen juuressa ja itki, muttei puhunut.
Torbjörn olisi tahtonut puhua, mutta hän tunsi, että se olisi ollut
työlästä ja siksi hän vaikeni. Mutta hän katseli äitiin lakkaamatta
eikä äiti milloinkaan ollut hänen silmissään nähnyt sellaista kiiltoa.
Eivät ne liioin milloinkaan olleet näyttäneet niin kauniilta ja se oli
hänestä huono enne.

-- Herra Jumala, ratkesi hän vihdoin puhumaan, -- minä tiedän, että
Sämundkin kaatuu sinä päivänä jolloin sinä menet.

Torbjörn katsoi häneen liikkumattomin silmin ja kasvoin. Katse tunki
ihan hänen lävitseen ja hän rupesi lukemaan isämeitää sairaan
puolesta; sillä hän päätteli, ettei hänellä enään ole pitkältä
elämistä. Ja siinä istuessaan tuli hän ajatelleeksi, että poika
sentään oli ollut heille kaikille rakkaampi kuin mikään muu, eikä
hänen sisaruksistaan tällä haavaa ollut ketään kotosalla. Hän toimitti
sanan karjakartanolle, Ingridille, ja nuoremmalle veljelle, joka oli
siellä, ja palasi sitte entiselle paikalleen istumaan. Torbjörn
katseli häntä vieläkin ja se katse oli hänelle kuin virttä olisi
veisattu, se vei ajatukset parempiin asioihin, ja vanha Ingeborg haki
hartaana raamatun ja sanoi:

-- Nyt minä luen sinulle ääneen, niin sinun tulee hyvä olla.

Kun ei hänellä ollut käsillä silmälaseja, valitsi hän kohdan, jonka
lapsesta asti osasi melkein ulkoa. Se oli Johanneksen evankeliumista.
Ei hän varmaan tietänyt kuunteliko Torbjörn, mutta hän luki kuitenkin,
jollei hänelle, niin itselleen.

Ingrid tuli pian hänen paikalleen, mutta silloin nukkui Torbjörn.
Ingrid itki loppumatta; hän oli alkanut itkeä jo ennenkuin
karjakartanolta läksikään; sillä hän ajatteli Synnöveä, joka ei saanut
mitään tietoa. -- Lääkäri tuli ja tutki sairaan. Hän oli saanut
puukonpiston kylkeensä ja häntä oli muutenkin lyöty, mutta lääkäri ei
sanonut mitään eikä kukaan häneltä kysynyt. Sämund seurasi häntä
sairaan huoneeseen, seisoi siellä ja katseli lakkaamatta hänen
kasvojaan, läksi, hänen lähtiessään ulos, auttoi hänet rattaille ja
kävi kiinni lakkiinsa, kun tohtori seuraavana päivänä lupasi palata.
Sitte kääntyi Sämund vaimonsa puoleen, joka oli tullut mukaan.

-- Kun ei se mies puhu, on pojan tila vaarallinen.

Hänen huulensa vapisivat. Hän kiersi ympäri ja läksi vainioille.

Ei kukaan tietänyt minne hän joutui; sillä hän ei sinä iltana tullut
kotiin, eikä liioin yölläkään, vaan vasta seuraavana aamuna, ja
silloin oli hän niin synkän näköinen, ettei kukaan uskaltanut kysyä
häneltä mitään. Itse puolestaan hän sanoi:

-- No?

-- Hän on nukkunut, vastasi Ingrid, -- mutta hän on niin voimaton,
ettei hän saa kättä nousemaan.

Isä aikoi mennä poikaa katsomaan, mutta kääntyi ovelta takaisin.

Tohtori kävi sinä ja kävi seuraavana päivänä ja monena päivänä
perätysten. Torbjörn puhui jo, mutta ei saanut liikahtaa. Ingrid istui
tavallisesti hänen luonaan, äiti myöskin ja pikkuveli; mutta ei hän
kysynyt heiltä mitään eivätkä he häneltä. Isä ei koskaan ollut
huoneessa. He näkivät, että sairaskin sen huomasi; joka kerta kun ovi
avautui, kävi hän tarkkaavaiseksi ja he arvelivat syyksi sen, että hän
odotti isää. Vihdoin kysyi Ingrid häneltä, eikö hän haluaisi nähdä
heitä muitakin.

-- He eivät tahdo nähdä minua, vastasi Torbjörn.

Tämä kerrottiin Sämundille, joka ei aluksi sanonut siihen mitään;
mutta sinä päivänä, jolloin tohtori tuli, oli hän poissa, ja kun
tohtori pääsi jonkun matkan päähän maantielle, tapasi hän Sämundin,
joka istui tiepuolessa odottamassa. Tervehdittyään tohtoria, kysyi
Sämund poikansa tilaa.

-- Pahasti häntä on pidelty, vastasi tohtori lyhyesti.

-- Pitääkö hän puoliaan? kysyi Sämund ja korjasi hevosen satulavyötä.

-- Kiitoksia, kyllä se on hyvin, sanoi tohtori.

-- Ei se ollut tarpeeksi lujassa, vastasi Sämund. Hetkisen he olivat
vaiti ja tohtori katsoi häneen; mutta Sämund touhusi valjaitten kanssa
eikä nostanut silmiään.

-- Te kysyitte pitääkö hän puoliaan; kyllä minä luulen, sanoi tohtori
hitaasti.

Sämund nosti kiireesti päätään.

-- Elämäänpäinkö on? kysyi hän.

-- On ollut jo monta päivää, vastasi tohtori. Silloin rupesi kyyneliä
pisaroimaan Sämundin silmiin; hän koetti varistaa niitä pois, mutta
niitä tuli taas.

-- Oikein hävettää, että niin pitää siitä pojasta pitämän, nikotti
hän. -- Mutta katsokaas, tohtori, koreampaa poikaa ei koko pitäjässä
olekkaan.

Tohtorin mieli heltyi.

-- Mikset aikaisemmin ole kysynyt mitään?

-- En ole ollut mahdollinen mitään kuulemaan, vastasi Sämund ja koetti
vielä kerran hillitä kyyneliään, joita ei tahtonut saada painumaan
alas; -- ja sitte siellä oli niitä naisia, jatkoi hän; -- ne olivat
aina katsomassa kysynkö minä ja silloin en saanut sitä tehdyksi.
Tohtori antoi hänelle tointumisaikaa ja sitte katsoi Sämund häntä
tutkivin silmin.

-- Tuleeko hänen terveytensä entiselleen? kysyi hän äkkiä.

-- Tavallaan; muuten ei sitä vielä varmuudella voi sanoa.

Silloin kävi Sämund tyyneksi ja miettiväiseksi.

-- Tavallaan, mutisi hän ja jäi seisomaan, silmät maassa. Tohtori ei
tahtonut häntä häiritä, siinä miehessä oli jotakin, joka ei sallinut
sitä. Äkkiä kohotti Sämund päänsä korkealle.

-- Kiitoksia tiedoista, sanoi hän, ojensi lääkärille kätensä ja palasi
kotiin.

Samaan aikaan istui Ingrid sairaan luona.

-- Jos sinä jaksat kuulla, niin kerron sinulle jotakin isästä, sanoi
hän.

-- Kerro, sanoi Torbjörn.

-- Niin, ensimäisenä iltana jolloin tohtori oli ollut täällä, meni isä
pois eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Mutta hän oli mennyt
häätaloon ja kaikki ihmiset olivat käyneet mustiksi mieleltään, kun
hän tuli. Hän oli asettunut heidän joukkoonsa ja juonut, ja sulhanen
kertoo luulleensa hänen ottaneen vähän liikaa. Vasta silloin hän
rupesi kyselemään tappelusta ja saikin kuulla kuinka kaikki oli
tapahtunut. Nuutti tuli sinne; isä tahtoi _häntä_ kertomaan ja meni
pihalle sinne missä te olitte tapelleet. Koko väki meni perässä.
Nuutti kertoi silloin kuinka sinä olit häntä pidellyt, kun ensin olit
lyönyt tunnottomaksi hänen käsivartensa; mutta kun ei Nuutti kertonut
enempää, nousi isä ja kysyi, niinkö _sitte_ kävi -- ja samassa oli hän
ottanut Nuuttia rintapielistä, nostanut ilmaan ja laskenut samalle
kalliolle, jossa vielä oli sinun vertasi. Hän oli pidellyt häntä
vasemmalla kädellään ja oikeallaan vetänyt veitsen tupestaan; Nuutin
kasvot olivat muuttuneet ja kaikki vieraat olivat olleet vaiti. Jotkut
olivat nähneet isän itkevän, mutta hän ei tehnyt Nuutille mitään.
Nuutti itse ei liikahtanut. Silloin oli isä nostanut Nuutin takaisin
pystyyn, mutta vähän ajan perästä taas laskenut hänet alas. "Vaikea
sinua on päästää", oli hän sanonut ja siinä häntä pidellessään katsoa
tuijottanut häneen. Kaksi vanhaa vaimoa oli sattunut astumaan ohi ja
toinen oli sanonut: "Muista lapsiasi, Sämund Kuusisto!" Sanovat isän
paikalla päästäneen Nuutin; mutta Nuutti oli rakennusten välitse
hiipinyt pois häistä eikä sen koommin palannut. Tuskin oli Ingrid
päässyt kertomuksensa päähän ennenkuin ovi avautui ja joku katsoi
huoneeseen -- se oli isä. Ingrid läksi heti ulos ja Sämund tuli
sisään. Mitä he sitte puhuivat, ei kukaan saanut tietää. Äiti joka
koetti kuunnella oven takana, luuli saaneensa selville, että he
puhelivat siitä, tulisiko Torbjörnin terveys entiselleen vai ei. Mutta
ei äiti ollut siitä varma, eikä hän myöskään tahtonut mennä sisään
niinkauvan kuin Sämund oli siellä. Kun Sämund tuli ulos, oli hän hyvin
hellällä mielellä ja silmät hiukan punaisina.

-- Me kyllä saamme pitää hänet hengissä, sanoi hän sivumennen
Ingeborgille, -- mutta Jumala ties, tuleeko hänen terveytensä
entiselleen.

Ingeborg rupesi itkemään ja meni miehensä perässä ulos; he istuutuivat
aitan rappusille ja puhuivat pitkältä.

Mutta kun Ingrid taas hiljaa tuli Torbjörnin luo, makasi Torbjörn
kädessään pieni lippu, ja lausui hitaasti ja tyynenä:

-- Anna tämä Synnövelle, kun hänet ensi kerran tapaat.

Kun Ingrid oli lukenut mitä lippuun oli kirjoitettu, kääntyi hän
poispäin itkemään; sillä lippuun oli kirjoitettu:

     Kunnioitetulle neiti Synnöve Päivänkummulle!

     Kun olet lukenut nämä rivit, saa meidän välimme olla lopussa.
     Sillä minä en ole sinulle sallittu. Jumala olkoon meidän
     molempien kanssa.

                                  Torbjörn Sämundinpoika Kuusisto.



KUUDES LUKU.


Synnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli
ollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle
tuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä
etehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle
oli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn
oli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle
hakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että
Torbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut
mitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja
jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi.
Torbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti
käyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei
tässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.

Karjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan
ennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti
hänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla
hullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän
ennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli
poissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä
suinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja
pyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli
ilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen
kanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit,
että Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta
riitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.

Iltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu
kotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan.
Sellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja
istuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän
nyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän
päästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta
päivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla,
siinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli
tapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan
toisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan
tuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos
avoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa
kanervia! "Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?" kysyi hän.
"Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa", sanoi Torbjörn ja hommaili
hommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja
hän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. "Kyllähän minä sen
teen", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä
tuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi
tulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. "Herra nähköön!
aikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?" sanoi hän,
riensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi
vaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. "Äiti, äiti, hän tuo vaan
kukkiani!" pyysi Synnöve ja itki. "Se ei auta", sanoi äiti ja jatkoi
painimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt
kenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut
joutuvan tappiolle. "Varokaa kukkiani!" huusi hän, mutta he painivat
entistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti
polki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn
oli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi,
hiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi,
silmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet.
"Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen -- ole varoillasi!"
huusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt
paikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin
kerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku
huutavan. "Mitä?" sanoi Synnöve ja heräsi.

-- Synnöve! huudettiin.

-- Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.

-- Missä sinä olet? kysyttiin.

Äiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan
karjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä
eväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.

-- Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.

-- Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, -- että minä hetkeksi
paneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.

-- Sitä sinun pitää varoa, lapseni. -- Tässä saat tuliaisia; minä
leivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.

Mutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen
mieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina
-- äidin nimi oli Kaarina -- oli kuten ennenkin on kerrottu -- pieni
ja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät,
jotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili,
mutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa
käyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä
oli aina kiire. -- Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi
mitä vakassa oli.

-- Tee se toisen kerran, sanoi äiti; -- huomasin tuossa, etteivät
pyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin
asetut lepäämään.

-- Enhän minä muuta kuin tänään.

-- Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja
rupesi panemaan ylös helmojaan. -- Sinun täytyy tottua järjestykseen,
olit sitte minun silmieni alla taikka et.

Äiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he
sitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän
hommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen
ohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai
pari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin
ja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi
muistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.

-- Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, -- muuten menee työ
seuraavana päivänä huonosti.

Saatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat
odottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö
hän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt
enempää kuin äitikään.

-- Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi
paikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään
johtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. -- Sitä,
jolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä
vähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. -- Ei, sen
minä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt
sillä tavalla -- hyi! -- He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat
alas, mutta eivät toisiinsa. -- Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi
äiti ja katsahti tyttäreensä,

-- En, vastasi Synnöve,

-- Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi
ahdistamaan.

-- Onko se vaarallista? kysyi hän.

-- No niin, kyljessä on puukonpisto; -- ja saihan hän muitakin
vammoja.

Synnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois,
jottei äiti häntä näkisi.

-- Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin
ikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja
vastasi sentähden:

-- Ei merkitsekkään.

Synnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.

-- Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.

-- Totta kai, on kun onkin. -- Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä.
Hyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä
mistään soimata.

Synnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.
Äiti jatkoi:

-- Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.
Jumala johtaa kaikki parhain päin.

Synnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.

-- Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut,
eihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä
pitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka
muuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee
neuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.

Mutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli,
kävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä
kertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.

-- Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen
kasvojaan.

-- Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä -- -- Ja kyyneleet
tyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.

-- Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?

-- Voi, en minä oikein tiedä ... minulle tuli sellainen ... entä jos
hänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.

-- Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. -- Mitä hänelle
tapahtuisi? -- Sileää maantietä kaupunkiin asti!

-- Niin, mutta muistakaa ... kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.

-- Niin, hänen! -- mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä
_hän_ vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo
pitää kätensä hänen päällään.

Äiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut
tauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:

-- Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään
sillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.

-- Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.

Äidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi
vaan:

-- Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla;
niin hän kai on tässäkin tehnyt.

Ja sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot
kalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin,
kun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja
pyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja
tuli perässä; mutta hitaasti se meni.

Kaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen
lehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä
taputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat
lihoneet.

-- Niin, niin, sanoi hän, -- kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka
pysyy likellä häntä.

Hän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei
Synnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä
mitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia
täytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he
vielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja
Synnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.

-- Ei, sanoi äiti, -- sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla
rauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui,
katsoen häneen tiukasti: -- minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä
täällä jaksat. -- Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele
muita!

Tuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan
kuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin
veljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli,
huomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi
vaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan,
että lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun
ei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin
kaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen
asia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli
sanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän
enään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään
kiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.

Jota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli
hän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät
horhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan
vierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut
likettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut
ketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän
pitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää
oli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen
ohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä
peloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän
selvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän
arveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä
pidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. "Ho-i!"
kuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon.
Hyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut
hänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti
vieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän
vihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.

Häntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi
jota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut
pystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli
lyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän
vielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään
ei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään
uskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi,
että varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli
käynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät
jalastaan ja hiipi ylös portaita.

Ingrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven
herättäneen itsensä.

-- Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.

Ingrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei
hänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui
sängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.

-- Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, -- minä tulen pian
ylös sinun luoksesi.

-- Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle
mitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.

Ingrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa
eikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja
kuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä
hiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi.
Hetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa
kovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan
selville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen
puoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä
he häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa
ilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan
lyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä
muistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut;
mutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot,
joita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.

-- Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.

-- Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.

Ingrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.

-- Eikö hän sitte jaksa puhua?

-- En tiedä miksei hän puhu; -- kai hän sitä enemmän ajattelee.

-- Lukeeko hän?

-- Äiti on lukenut hänelle; nyt hän saa tehdä sen joka päivä.

-- Mitä hän sitte sanoo?

-- Katso, eihän hän sano juuri mitään, makaa ja katselee.

-- Maalatussa tuvassako hän makaa?

-- Niin.

-- Ja kääntää päänsä ikkunaan päin?

-- Niin.

He vaikenivat molemmat hetkisen.

Ingrid:

-- Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu
siellä ikkunassa ja käänteleikse.

-- Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, --

Hän vaan

Sitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi
miten kävi!

Ingridille tuli kovin tuskallinen olo.

-- Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.

Synnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa
lausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä
istumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia
enään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut:
näytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän
hymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään
ja lämpimästi.

-- Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!

Tämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään
sanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:

-- Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi
kiireesti menemään.

-- Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.

-- Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.

Ingrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta
samalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle,
kietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja
Synnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan
kasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki
sen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.

Synnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen
päässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi
kolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja
juoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille
asti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte
kiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle.
Laulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes
väsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun -- -- --

Kun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja
lehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve
vieläkään ollut tullut.

Juuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja
huomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan -- tuli
Synnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän
toimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut
painoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli
kasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira
haukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät
ammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti
lönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä
vastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti --
silloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas
rinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.

Synnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja
Ingridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa,
eteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka
etenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma
katosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan
kovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan
laulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut
pienestä pitäen:

    Nyt kiitos menneistä, ystävän',
    ja leikinlyönneistä tanhuvilla.
    Ma luulin leikin sen kestävän
    elon pitkän päivän ja illan.

    Ma luulin leikin sen liikkuvan
    poikk' kotipellon ja kujaa haavan,
    ja Päivänkummulle nousevan,
    ja kirkonkuorihin saavan.

    Mont' iltaa istunut yksin oon,
    kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;
    ja piha hukkuu jo pimentoon,
    vaan tietä kuulu ei kukaan...

    Mont' iltaa miettinyt olen noin:
    ma myöhemmällä sun nähdä saanen.
    Ma valvon koittohon huomenkoin --
    mut kuule askeltas vaan en!

    Nyt silmärukkani tuijottaa
    vain tietä myöten ain' akkunatse,
    ja alla luomien asustaa
    vain kaihon polttava katse.

    Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,
    ma tiedän korkean rauhanmajan,
    vaan rukoella en siellä vois --:
    hän vieress' istuu sen ajan!

    Vaan siitä tiedän ken olla voi,
    kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan
    niin liki sääsi ja kujan loi
    ja antoi kulkea luvan.

    Vaan siitä tiedän ken oli se,
    joka kirkon penkit niin lähi siirsi,
    luo alttarin kuka nuorille
    sen suuren käytävän piirsi.



SEITSEMÄS LUKU.


Hyvän aikaa myöhemmin istuivat Guttorm Päivänkumpu ja Kaarina yhdessä
Päivänkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisilleen
kirjoja, joita olivat saaneet kaupungista. He olivat aamupäivällä
olleet kirkossa, sillä oli pyhä -- sitte he yhdessä olivat
käyskennelleet katsomassa vainioita ja neuvottelemassa, mikä ensi
vuodeksi pantaisiin kylvölle, mikä jätettäisiin kesannoksi. He olivat
samonneet toiselta pellolta toiselle ja maat näyttivät heidän aikanaan
menneen aika lailla eteenpäin. "Jumala ties kuinka niitä viljellään,
kun me olemme poissa", oli Kaarina sanonut ja silloin oli Guttorm
kehoittanut häntä lähtemään sisään lukemaan niitä uusia kirjoja.
"Sillä paras on, ettei sellaisia ajattele."

Mutta nyt oli kirjaa luettu ja Kaarina arveli, että vanhat kirjat
olivat paremmat.

-- Ihmiset ottavat vaan niistä.

-- Taitaa vaan olla niin; Sämund sanoi minulle tänään kirkossa, että
lapsetkin ovat vaan vanhempiensa kuva.

-- Taisitte Sämundin kanssa puhua paljonkin.

-- Sämund on ymmärtäväinen mies.

-- Pelkään vaan, ettei hän oikein riipu kiinni Herrassaan ja
Vapahtajassaan.

Siihen ei Guttorm vastannut.

-- Mihin Synnöve joutui? kysyi äiti.

-- Hän on ylistuvassa, vastasi isä.

-- Itsehän sinä vasta istuit hänen kanssaan -- millä mielellä hän oli?

-- Olihan hän...

-- Ei pitäisi antaa hänen istua siellä yksikseen.

-- Sinne tuli joku. Vaimo vaikeni hetken.

-- Kukahan se oli?

-- Kuusiston Ingrid.

-- Minä luulin hänen vielä olevan karjakartanolla.

-- Hän oli kotona tänään, että äiti pääsisi kirkkoon.

-- Näkyihän Ingridkin tässä kerran olleen siellä.

-- Hänellä on paljon tekemistä.

-- On sitä muillakin, mutta aina ihminen sinne pääsee, minne mieli
tekee.

Guttorm ei vastannut tähän. Hetken perästä sanoi Ingrid:

-- Kaikki Kuusiston väet siellä tänään olivatkin, paitsi Ingrid.

-- Olivat kai ensi kertaa saattamassa Torbjörniä kirkkoon.

-- Niin, olivat kai saattamassa Torbjörniä ensi kertaa.

-- Huonon näköinenpä hän oli.

-- Mitäpä sitä muutakaan; minä ihmettelin, että hän oli niinkin.

-- Kyllä hän on saanut kärsiä hulluutensa takia. Guttorm katseli vähän
aikaa eteensä maahan.

-- Nuorihan hän vielä on.

-- Mutta hänessä ei ole hyvää perustusta; häntä ei koskaan voi tietää.

Guttorm, joka istui kyynärpäät pöydällä ja kierteli kirjaa käsissään,
avasi nyt kirjan ja ollessaan kirjaa lukevinaan, päästi hän suustaan
sanat:

-- Hän kuuluu varmasti toivovan terveyttään entiselleen.

Äitikin otti nyt käteensä kirjan.

-- Onhan se hyvä niin nuorelle pojalle, sanoi hän. -- Jumala
opettakoon häntä vaan käyttämään sitä paremmin.

He lukivat molemmat, sitte sanoi Guttorm, lehteä kääntäessään:

-- Torbjörn ei koko päivänä katsonut tyttöön.

-- Ei, minä huomasin minäkin, että hän istui hiljaa, kunnes tyttö oli
mennyt.

Vähän myöhemmin sanoi Guttorm:

-- Luuletko Torbjörnin unohtavan hänet?

-- Parasta se kumminkin olisi.

Guttorm luki eteenpäin, vaimo käänsi lehteä.

-- Minä en pidä siitä, että Ingrid istun täällä, sanoi hän.

-- Eihän Synnövellä ole muuta puhekumppania.

-- Olemmehan me.

Isä käänsi häneen katseensa.

-- Me emme saa olla liian ankarat.

Vaimo vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:

-- En minä koskaan olekkaan häntä kieltänyt.

Isä pani kirjan kiinni, nousi ja katsoi ikkunasta.

-- Tuolla Ingrid menee, sanoi hän.

Tuskin oli äiti sen kuullut, kun hän kiireesti läksi ulos. Isä seisoi
vielä kauvan ikkunassa, kääntyi sitte ja rupesi astelemaan
edestakaisin; vaimo tuli taas sisään ja jäi seisomaan.

-- Niin se oli niinkuin minä ajattelin, sanoi hän. -- Synnöve istuu
siellä itkemässä, mutta rupeaa kopeloimaan kirstuaan, kun minä
tulen... Ja päätään puistellen äiti jatkoi: -- ei, se ei kelpaa, että
Ingrid käy täällä.

Hän rupesi hommaamaan illallista ja meni usein ulos ja sisään. Kerran
hänen ollessaan ulkona, tuli Synnöve sisään hiljaisena ja hiukan
itkettyneenä; hän liukui ihan isän ohitse, jota katsoi silmiin, pöydän
luo, istuutui ja otti käteensä kirjan. Hetken perästä pani hän sen
kiinni ja meni äidiltä kysymään, eikö hän saisi auttaa.

-- Auta sinä vaan, sanoi äiti. -- Työ on hyvää kaikkeen.

Hän sai kattaa pöydän, joka oli ikkunan alla. Isä, joka tähän asti oli
astellut edestakaisin, meni nyt ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

-- Taitaa vaan nousta tuo ohrapelto, jonka sade pani lakoon, sanoi
hän.

Synnöve asettui hänen viereensä katsomaan. Hän kääntyi, vaimo oli
sisällä, ja niin hän vaan toisella kädellään sitaisi Synnöven päätä,
jonka perästä taas rupesi kävelemään.

He söivät, mutta olivat hyvin hiljaa; äiti luki sinä päivänä
ruokaluvun sekä syömisen edellä että jälkeen ja heidän noustuaan
tahtoi hän, että luettaisiin ja veisattaisiin ja se tehtiinkin.

-- Jumalan sana antaa rauhaa; se on sentään paras siunaus talossa.

Samassa äiti katsahti Synnöveen, joka oli painanut silmänsä alas.

-- Nyt minä kerron jutun, sanoi äiti; -- joka sana on tosi ja se voi
olla hyödyksikin sille, joka tahtoo sitä ajatella.

Ja niin hän kertoi:

-- Siihen aikaan kun minä olin kasvava, oli Mäkelässä tyttö, vanhan,
lukeneen nimismiehen tyttärentytär. Hän otti hänet varhain luokseen,
saadakseen hänestä vanhojen päivien ilon ja opetti hänelle tietysti
jumalansanaa ja kaikkia hyviä tapoja. Hän oli hyvä oppimaan ja
ymmärtämään eikä aikaakaan, kun hän jo oli päässyt sen eteenpäin, mikä
meiltä oli jäänyt oppimatta; hän kirjoitti ja laski ja osasi
koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta, kun hän oli
viidentoista vanha; minä muistan sen kuin eilisen päivän. Hän piti
lukemisesta enemmän kuin tanssista ja harvoin hän tavattiin siellä
missä lystiä pidettiin, mutta sitä useammin isoisän vinnikamarissa,
missä hänen paljot kirjansa olivat. Sellaista se oli, että kun me vaan
jouduimme yhteen hänen kanssaan, niin hän oli kuin jossakin muualla,
ja me sanoimme toisillemme: olisimmepa vaan niin viisaat kuin Mäkelän
Kaarina. Hänen piti periä vanhus ja monet kelpo miehet tarjoutuivat
jakamaan onnea hänen kanssaan; kaikki he saivat rukkaset. Niihin
aikoihin palasi pappilan poika papinkoulustaan; ei häntä ollut
luonnistanut, sillä häntä veti hurja elämä ja paha puoleensa enemmän
kuin hyvä; hän oli ruvennut juomaan. "Varo häntä!" sanoi vanha
nimismies; "minä olen paljon ollut tekemisissä ylhäisten kanssa ja
minun kokemukseni on, ettei heihin ole niinkään luottamista kuin
talonpoikaan." Kaarina kuunteli aina hänen neuvojaan ylinnä muita, --
ja kun hän sitte sattui tapaamaan pappilanpojan, meni hän pakoon,
sillä pappilanpoika haki hänen seuraansa. Hän ei enään osannut mennä
minnekkään tapaamatta häntä. "Pois!" sanoi tyttö. "Ei tästä ole mitään
hyötyä!" Mutta hän tuli perässä ja täytyihän tytön lopultakin pysähtyä
kuuntelemaan. Koreasti hän kyllä puhui, mutta kun hän sanoi, ettei voi
elää ilman tyttöä, pakeni tyttö pelästyksissään. Poika kierteli
kiertelemistään huoneita, mutta tyttö ei tullut ulos; hän seisoi yöllä
hänen ikkunansa alla, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän uhkasi
lopettaa itsensä, mutta Kaarina tiesi tiedettävänsä. Sitte poika taas
rupesi juomaan. -- "Ole varoillasi; kaikki on pahanhengen juonia",
sanoi vanha nimismies. Eräänä päivänä tavattiin mies keskellä tytön
huonetta; kukaan ei käsittänyt mistä hän sinne oli päässyt. "Nyt minä
tapan sinut!" sanoi hän. "Tapa vaan!" sanoi tyttö. Mutta poika rupesi
itkemään ja sanoi, että tytön vallassa oli tehdä hänestä kelpo
ihminen. "Kun sinä vaan puoli vuotta voisit pysyä juomatta", sanoi
tyttö. Ja mies pysyi puoli vuotta juomattomana. "Joko sinä nyt luotat
minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä puoli vuotta pysyt poissa
kaikista huveista ja tansseista." Mies pysyi. "Joko sinä nyt luotat
minuun?" kysyi hän. "En ennenkuin sinä lähdet ja lopetat papinkoulusi."
Hän teki senkin ja seuraavana vuonna hän palasi täysoppineena pappina.
"Joko sinä nyt luotat minuun?" kysyi hän, yllään kaapu ja kaulus.
"Tahtoisin vielä muutaman kerran kuulla sinun julistavan jumalansanaa",
sanoi Kaarina. Ja mies saarnasi puhtaasti ja selkeästi kuten papin
sopii; hän puhui omasta heikkoudestaan ja kuinka helposti ihminen
pääsee voitolle, kun hän vaan ensin pääsee alkuun, ja kuinka hyvää
jumalansana oli, kun sen vaan löysi. Sitte hän taas meni Kaarinan luo.
"Nyt minä uskon, että sinä elät sen mukaan mitä tiedät", sanoi
Kaarina; "ja nyt minä kerron sinulle, että kolme vuotta olen ollut
kihloissa Antti Mäkelän, orpanani kanssa; ensi sunnuntaina sinä saat
panna meidät kuulutukseen."

Äiti päätti kertomuksensa. Alussa ei Synnöve kuunnellut ensinkään
tarkkaavaisesti, mutta sitte hän kiintyi kertomukseen kiintymistään ja
riippui lopulta kiinni joka sanassa.

-- Eikö sitä ole enempää? kysyi hän hyvin peloissaan.

-- Ei. vastasi äiti.

Isä katsoi äitiin, silloin kääntyi äidin katse epävarmana syrjään ja
hetkisen mietittyään jatkoi hän, silittäen sormellaan pöydän levyä:

-- Voisihan sitä ehkä olla enemmänkin; -- mutta jääkööt sikseen.

-- Onko sitä vielä? kysyi Synnöve ja kääntyi isänsä puoleen, joka
näkyi sen tietävän.

-- On kyllä; -- mutta jääkööt, kuten äiti sanoo, ne sikseen.

-- Kuinka hänen kävi? kysyi Synnöve.

-- Niin, siinäpä se juuri on, sanoi isä ja katsahti äitiin.

Äiti oli painunut seinää vastaan ja katseli heitä molempia.

-- Tuliko hän onnettomaksi? kysyi Synnöve hiljaa.

-- Me lopetamme siihen mihin pitää lopettaa, sanoi äiti ja nousi.

Samoin teki isä ja vähän myöhemmin Synnövekin.



KAHDEKSAS LUKU.


Muutamia viikkoja myöhemmin, varhain aamulla, valmistautui koko
Päivänkummun väki kirkkomatkalle; siellä piti päästettämän
rippilapsia. Se tapahtui tänä vuonna vähän aikaisemmin kuin
tavallisesti ja sellaisissa tilaisuuksissa pantiin kaikki talot
lukkoon, sillä silloin läksivät kaikki liikkeelle, jotka kynnelle
kykenivät. He eivät lähteneet hevosella, kun ilma oli kirkas, vaikka
aamupuhteella tuntuikin vähän kylmältä ja talviselta; lupaili tulla
kaunis päivä. Tie kiersi kylää Kuusiston ohi, kääntyi sitte oikealle,
ja siitä runsaan neljännes penikulman päässä oli kirkko. Viljat olivat
useimmissa paikoissa leikatut ja seipäillä, lehmät enimmäkseen tuodut
kotiin tuntureilta ja kävivät lieassa, vainiot olivat joko toiseen
kertaan vihreät tai laihemmilla paikoin harmaan valkoiset; ympärillä
yleni kirjava metsä, koivu jo sairaana, haapa ihan keltaisen kalpeana,
pihlaja marjoja täynnä, mutta lehdet kuivina ja rypyssä. Muutamia
päiviä oli satanut kovasti, pensaat tienvarrella, jotka muuten
aivastelivat tomussa, rehoittivat nyt puhtaina ja pestyinä. Mutta
tunturiseinät rupesivat raskaampina kallistumaan maata kohti sitä
myöten kuin syksyn hävitys riisui niitä paljaiksi ja teki ne
totisemmiksi. Tunturipurot sitävastoin, joissa kesän aikana oli ollut
elämää vain aika-ajoittain, pulputa puhalsivat nyt alas iloisina ja
virkeinä ja suurta melua pitäen. Kuusiston koski kuki työläämmin ja
tukevampana, varsinkin tullessaan Kuusiston kivikko-jyrkänteeseen,
jossa tunturi kerta kaikkiaan teki pesäerot ja vetäytyi sisäänpäin.
Koski kävi kiinni kiveen ja lähti mennä huhkaamaan niin, että tunturi
tärisi. Kylvyn se sai petoksestaan; sillä koski ajoi äkäisen
vesisäikeen suoraan sen kasvoihin. Joku utelias leppä, joka likeni
putousta oli miltei ollut menemäisillään koskeen; nyt se henkeä
pidättäen seisoi vedessä, sillä koski ei sinä päivänä ollut saita.

Torbjörn, molemmat hänen vanhempansa, molemmat hänen sisaruksensa ja
muut talonväet kulkivat juuri ohi ja katselivat tätä kaikkea. Torbjörn
oli taas terve, hän oli jo entiseen tapaansa väkevin käsin käynyt
kiinni isän työhön. Hän ja isä kulkivat nykyään aina yhdessä; niin
nytkin.

-- Päivänkummun väetpä ne taitavatkin tulla ihan meidän perässämme,
sanoi isä.

Torbjörn ei katsonut taakseen, mutta äiti sanoi:

-- Niin näkyvät tulevan; -- -- mutta minä en näe... -- kyllä sentään,
tuolla ihan takana.

Lienevätkö Kuusiston väet tästä puoleen astelleet nopeammin tai
Päivänkummun väet hidastuttaneet kulkuaan, mutta välimatka suureni
suurenemistaan, kunnes he lopulta tuskin saattoivat toisiaan
nähdäkkään. Kirkkoon näytti tulevan paljon väkeä; pitkä kylätie oli
mustanaan sekä jalkamiehiä että hevosmiehiä ja ratsastajoita: hevoset
olivat näin syksyllä virmat ja tottumattomat olemaan yhdessä, jonka
tähden ne hirnuivat ja vikuroivat niin että kulku oli hyvin vilkasta,
joskin hiukan vaarallista.

Jota likemmä kirkkoa päästiin, sitä pahempaa melua pitivät hevoset,
sillä tullessaan hirnui jokainen niille, jotka olivat kiinni, ja nämä
rupesivat rempomaan, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat uusille
tulokkaille. Kaikki paikkakunnan koirat, jotka pitkin viikkoa olivat
kuunnelleet toistensa haukkua, pitäneet pikkuriitaa ja ärsyttäneet
toisiaan, tapasivat nyt täällä kirkolla ja pöllähtivät paikalla
nurjimpaan tappeluun, joko parittain tai möhkälettäin, pitkin kenttiä.
Ihmiset seisoskelivat kirkon ja rakennusten seinvierillä, supattelivat
hiljaa keskenään ja katselivat toisiaan vaan syrjästä. Kirkon ohi
vievä tie ei ollut leveä, toisella puolella oli heti rakennuksia ja
naisväki seisoi mielellään kirkon puolella, miesväki toisten
rakennusten puolella. Vasta myöhemmin uskalsivat he mennä toistensa
puolelle ja kun tutut etäämpää näkivät toisensa, eivät he olleet
toisiaan tuntevinaan ennenkuin sitte, kun aika tuli; -- saattoi
sattua, että he joutuivat niin toistensa tielle, etteivät voineet
välttää tervehdystä; mutta silloin he tervehtivät kasvot puoleksi
poispäin kääntyneinä ja niukoin sanoin, jonka perästä he kukin menivät
haaralleen. Kun Kuusiston väet pääsivät perille, tuli kirkonmäellä
miltei entistä hiljaisemmaksi; Sämundilla ei ollut montakaan
tervehdittävää, jonka tähden hän aika pian pääsi jonon päähän;
naisväet sensijaan tarttuivat suustaan kiinni ja jäivät seisomaan
ensimäisten joukkoon. Kun miesten sitte piti mennä kirkkoon, täytyi
heidän palata hakemaan naisia. Samassa tuli kolmet rattaat hurjempaa
vauhtia kuin mitkään edelliset eivätkä edes hiljentäneet vauhtia
ajaessaan ihmisjoukkoon. Sämund ja Torbjörn, jotka miltei olivat
olleet joutumaisillaan alle, nostivat samaan aikaan päätään.
Edellimmäisillä rattailla istui Nuutti Pohjamäki ja joku vanha mies,
toisilla hänen sisarensa isäntineen, viimeisillä rattailla tulivat
talon muut väet. Isä ja poika katsahtivat toisiinsa; Sämundin muoto ei
muuttunut vähääkään, Torbjörn oli hyvin kalpea; molemmat päästivät
katseensa solumaan syrjään ja siitä suoraan eteensä; siellä näkivät he
Päivänkummun väet, jotka juuri olivat pysähtyneet heidän eteensä
tervehtimään Ingeborg ja Ingrid Kuusistoa. Rattaat olivat tulleet
väliin, keskustelu oli kangistunut, silmät riippuivat vielä kiinni
ajajissa ja kesti vähän aikaa, ennenkuin he käänsivät pois silmänsä.
Kun he sitte rupesivat tointumaan hämmästyksestään ja päästivät
silmänsä etsimään jotakin aihetta toisaalta, kohtasivat he Torbjörnin
ja Sämundin, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päivänkumpu
kääntyi poispäin, mutta hänen vaimonsa haki paikalla Torbjörnin
silmiä; Synnöve, joka kyllä jo oli ne kohdannut, kääntyi Ingrid
Kuusiston puoleen ja kävi kiinni hänen käteensä, ikäänkuin häntä
tervehtiäkseen, vaikka hän jo kerran oli sen tehnyt. Mutta kaikki
tunsivat he, että heidän palvelijansa ja tuttavansa kuin yhtenä
miehenä katselivat heidän mutkiinsa ja vihdoin astui Sämund suoraan
Guttormin luo ja ojensi hänelle, kasvot poispäin kääntyneinä, kätensä:

-- Kiitoksia viimeisistä.

-- Kiitoksia vaan itsellenne. Vaimo tuli niinikään sanomaan:

-- Kiitoksia viimeisistä!

-- Kiitoksia vaan itsellenne.

Mutta ei vaimokaan katsonut päin. Torbjörn läksi isän perässä ja teki
kuten hänkin; isä tuli Synnöven luo ja vasta häneen hän katsoi.
Synnövekin katsoi häneen ja unohti ihan kiittää viimeisistä. Samassa
tuli Torbjörn; hän ei sanonut mitään eikä Synnövekään sanonut mitään,
he antoivat toisilleen kättä, mutta höllästi, eikä kumpikaan saanut
silmiään auki eikä jalkaa paikalta.

-- Tänään tulee varmaan kaunis ilma, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja
päästi katseensa kiireesti solumaan toisesta toiseen.

-- Varmaan, vastasi siihen Sämund, -- tämä tuuli ajaa pois
pilvikerrokset.

-- Se onkin hyvä viljoille, jotka tarvitsevat kuivamista, sanoi
Ingeborg Kuusisto ja rupesi puistelemaan Sämundin takkia selästä; hän
nähtävästi luuli sen olevan tomussa.

-- Jumala on antanut meille hyvän vuoden, mutta ei sitä vielä tiedä,
saadaanko kaikki korjuuseen, sanoi Kaarina Päivänkumpu taas ja
katsahti noihin kahteen, jotka eivät äskeisestä vieläkään olleet
liikahtaneet.

-- Se riippuu korjaajista, sanoi Sämund ja kääntyi häneen päin, niin
ettei hän enään oikein saattanut nähdä mitä tahtoi. -- Minä olen usein
ajatellut, että parikin taloa voisi panna yhteen työvoimansa; niin
varmaan kävisi paremmin.

-- Se voi olla sellaista, että kaikki yhtaikaa tahtovat käyttää
hyväkseen poutaa, sanoi Kaarina Päivänkumpu ja astui askeleen syrjään.

-- Kyllä niinkin, sanoi Ingeborg ja asettui ihan miehensä viereen,
niin ettei Kaarina nytkään saattanut katsella, minne halusi; -- mutta
toisin paikoin kypsyy aikaisemmin kuin toisin. Päivänkumpu on usein
kaksi viikkoa edellä meitä.

-- Niin, kyllähän me voisimme ruveta korjaamaan yksissä neuvoin, sanoi
Guttorm hitaasti ja astui likemmä.

Kaarina vilkaisi häneen.

-- Voihan sitä muuten sattua väliin kaikellaisia esteitä, lisäsi hän.

-- Voi kyllä, sanoi Kaarina ja koetti siirtyä askeleen toiselle
puolelle ja vielä askeleen ja sitte takaisin.

-- Niin kyllä; sattuuhan sitä paljonkin tielle, sanoi Sämund ja suu
oli menemäisillään hymyyn.

-- Onhan se niin, sanoi Guttorm. Mutta vaimo lisäsi:

-- Ihmisvoima ei riitä kauvas; Jumalalla ne kai voimat ovat ja hänestä
kaikki riippuu.

-- Ei kai hänellä juuri voi olla mitään sitä vastaan, että me
kuusistolaiset ja päivänkumpulaiset autamme toisiamme viljankorjuussa?

-- Ei, myönsi Guttorm, -- ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.

Ja hän loi vaimoonsa vakavan katseen. Vaimo käänsi keskustelun
toisaalle.

-- Tänään on paljon väkeä kirkossa, sanoi hän; -- onpa ilahuttavaa
nähdä, että he hakevat Herran huonetta.

Kukaan ei näyttänyt haluavan vastata; vihdoin sanoi Guttorm:

-- Kyllä jumalanpelko näyttää enentyvän; kirkolla on nyt enemmän
kansaa kuin minun nuoruudessani.

-- On kyllä; -- kansa lisääntyy, sanoi Sämund.

-- Taitaa olla sellaisiakin ja taitaa olla suurin osa sellaisia, jotka
tulevat tänne vaan tottumuksesta, sanoi Kaarina Päivänkumpu.

-- Ehkä nuoremmissa, arveli Ingeborg.

-- Nuorten tekee mieli tavata toisiaan, sanoi Sämund.

-- Oletteko kuulleet, että pappi aikoo hakea pois? sanoi Kaarina ja
käänsi uudelleen puheen toisaalle.

-- Se oli ikävä uutinen, sanoi Ingeborg, -- hän on sekä kastanut että
päästänyt ripille kaikki minun lapseni.

-- Taitaisitte tahtoa, että hän vielä vihkisikin heidät? sanoi Sämund
ja pureskeli tikkua, jonka oli ottanut käteensä.

-- Eiköhän kohta mahda olla kirkonaika? sanoi Kaarina ja katsahti
ovelle.

-- Niin, kuuma täällä ulkona tulee, sanoi Sämund entiseen tapaansa.

-- Tule nyt, Synnöve, niin menemme sisään. Synnöve hätkähti, sillä hän
oli kun olikin puhunut Torbjörnin kanssa.

-- Ettekö odota kunnes soitetaan? sanoi Ingrid Kuusisto ja vilkaisi
Synnöveen.

-- Niin menemme kaikki, lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tietänyt mitä
vastata. Sämund katsahti häneen takaansa.

-- Jos sinä odotat, sanoi hän, -- niin soitetaan pian -- sinulle.

Synnöve kävi kovin punaiseksi, äiti loi isään tuikean katseen. Mutta
isä vaan hymyili hänelle.

-- Asiat kääntyvät Jumalan tahdon mukaan; itsehän sinä juuri niin
sanoit.

Ja hän läksi edellä tallustelemaan kirkkoon, toiset perässä.

Kirkon ovella oli aika tungos ja he huomasivat, ettei sitä vielä oltu
avattu. Juuri kun he menivät likemmä kysymään syytä, avattiin se ja
kansa pääsi menemään sisään; mutta toisia tuli takaisin, joten menijät
eksyivät tovereistaan. Kaksi miestä seisoi seinää vastaan nojaten,
puheissa. Toinen oli pitkä ja tukeva, vaaleat, takkuiset hiukset,
tylppä nenä -- se oli Nuutti Pohjamäki, joka nähdessään Kuusiston
väet, pysäytti puheensa ja kävi vähän oudon mukaiseksi, mutta pysyi
yhä paikoillaan. Sämundin piti mennä juuri hänen ohitseen ja samalla
iski hän häneen silmänsä, mutta eipä painanut Nuuttikaan katsettaan
maahan, vaikka se oli epävarma. Nyt tuli Synnöve ja kun hän noin
odottamatta näki Nuutin, kävi hän kalman kalpeaksi. Silloin painui
Nuutin katse maahan ja hän vetihe pois seinästä, lähteäkseen menemään.
Tuskin oli hän kuitenkaan astunut paria askelta, kun hän näki neljän
silmäparin tähtäävän itseensä, nimittäin Guttormin, hänen vaimonsa,
Ingridin ja Torbjörnin. Puolipyörryksissä kun oli, meni hän suoraan
heitä kohti ja joutui, ennenkuin itsekään tiesi, silmä silmää vastaan
Torbjörnin itsensä kanssa; näytti siltä kuin hän heti olisi aikonut
väistyä syrjään, mutta paljon ihmisiä oli kerääntynyt ympärille eikä
se ollut niinkään helppoa. Tämä tapahtui sillä kivipaadella, joka on
ihan Fagerlidin kirkon edessä; Synnöve oli pysähtynyt asehuoneen
portaille ja Sämund oli vähän kauvempana; korkeammalta paikaltaan
saattoivat he selvästi nähdä kaikki ulkopuolella olevat ja nämä
näkivät heidät. Synnöve oli unohtanut kaiken muun ja katsoa tuijotti
Torbjörniin; samaten Sämund, hänen vaimonsa, Päivänkummun vanhukset ja
Ingrid. Torbjörn tunsi sen ja seisoi kuin maahan naulattuna; mutta
Nuutti arveli, että johonkin tässä on ryhdyttävä ja niin pisti hän
hiukkasen esiin kättään, muttei sanonut mitään. Torbjörn oikaisi
hänkin kättään, muttei niin paljon, että kädet olisivat ulottuneet
yhteen.

-- Kiitoksia ... alkoi Nuutti, mutta huomasi samassa, ettei tämä
tervehdys sopinut tähän, ja astui askeleen taaksepäin.

Torbjörn nosti päätään ja hänen silmänsä sattui Synnöveen, joka oli
valkea kuin lumi. Hän astui pitkän askeleen eteenpäin, tarttui lujasti
Nuutin käteen ja virkkoi niin että likimmät sen kuulivat:

-- Kiitoksia viimeisistä, Nuutti; taisi olla terveydeksi meille
molemmille.

Nuutti päästi nikotuksen tapaisen äänen ja tuntui siltä kuin hän pari
kolme kertaa olisi yrittänyt puhua, mutta puhumisesta ei tullut
mitään. Torbjörnillä ei ollut enempää sanomista; hän odotti, ei
katsonut ylös, vaan odotti yhä. Kummaltakaan puolelta ei kuulunut
mitään ja siinä odottaessaan ja kierrellessään käsissään virsikirjaa,
tuli Torbjörn päästäneeksi sen putoamaan. Nuutti kumartui heti sitä
ottamaan ja ojensi sen hänelle.

-- Kiitoksia, sanoi Torbjörn, joka itsekin oli kumartunut; hän katsoi
ylös, mutta kun Nuutin silmät taas olivat maassa, ajatteli hän:
parasta että lähden.

Ja läksi.

Toiset läksivät niinikään ja kun Torbjörn oli istuutunut ja hetken
perästä katsahti naistenpenkkiin, hymyilivät Ingeborgin kasvot sieltä
äidillisesti häntä vastaan. Kaarina Päivänkumpu oli varmaan odottanut,
että hän katsoisi sinne, sillä heti kun hän sen teki, nyökäytti hän
hänelle kolme kertaa päätään ja kun Torbjörn sitä hätkähti, nyökäytti
hän vielä kolme kertaa ja entistä ystävällisemmin.

-- Sen minä arvasin, kuiskasi isä, Sämund, hänen korvaansa.

He olivat kuulleet alkurukouksen ja veisanneet virren ja rippilapset
asettuivat jo alttarille, kun isä taasen kuiskasi hänelle:

-- Ei Nuutin hyvyyteen ole luottamista; anna matkan vaan pysyä pitkänä
Kuusistosta Pohjamäkeen.

Rippivannotus alkoi, pappi tuli sisään ja lapset rupesivat veisaamaan
vanhan virsisepän, Kingon ripillelaskijaisvirttä. Kun he kaikki
veisaavat yhdessä ja yksin, heleät äänet luottamusta täynnä, joutuvat
ihmiset tavallisesti liikutuksen valtaan, varsinkin ne, jotka eivät
ole joutuneet niin kauvas, etteivät muistaisi omaa rippipäiväänsä. Kun
sitte seuraa syvä hiljaisuus ja pappi -- sama tänään kuin
kolmattakymmentä vuotta sitte, sama joka varmaan yhtenä ja toisena
hengen hetkenä on puhutellut heidän itsekunkin parempaa minäänsä --
kun hän nyt liittää kätensä ristiin rinnalle ja alkaa, käy liikutus
kautta kirkon. Mutta lapset alkavat itkeä, kun pappi puhuu vanhemmille
ja kehoittaa heitä rukoilemaan lastensa puolesta. Torbjörn, joka
hiljan oli ollut kuoleman kipeä ja vasta äskettäin luullut jäävänsä
eliniäkseen sairaaksi, itki paljon, varsinkin kun lapset tekivät
lupauksensa ja kaikki uskoivat pitävänsä sen. Hän ei kertaakaan
katsahtanut naistenpenkkiin; mutta jumalanpalveluksen loputtua meni
hän Ingridin, sisarensa luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Sitte
hän kiireesti tunkeutui ihmisjoukon läpi ulos ja toiset luulivat
nähneensä hänen menneen ylös metsään eikä maantielle; mutta varmaan
eivät he tietäneet. Sämund haki häntä, mutta heitti hakemisen sikseen,
kun huomasi Ingridinkin olevan poissa. Sitte hän haki Päivänkummun
väkiä ja he taas kiersivät tarhaa kysymässä Synnöveä, jota ei kukaan
ollut nähnyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että kumpikin perhe
läksi kotiin ilman lapsiaan.

Mutta sekä Synnöve että Ingrid olivat jo hyvän matkan päässä tiellä.

-- Miltei minua kaduttaa, että läksin, sanoi Synnöve.

-- Ei se nyt enään ole vaarallista, kun isä sen tietää, sanoi Ingrid.

-- Mutta eihän hän ole _minun_ isäni, sanoi Synnöve taas.

-- Kuka tietää? vastasi Ingrid ja sitte eivät he enään puhuneet siitä
asiasta.

-- Täällä meidän piti odottaa, huomautti Ingrid, kun tie teki suuren
mutkan ja he joutuivat tiheään metsään.

-- Hänellä on pitkä kierto, sanoi Synnöve.

-- Vai jo te olette täällä, keskeytti Torbjörn, nousten suuren kiven
takaa.

Hänellä oli kaikki valmiina päässä mitä hänen piti sanoa eikä sitä
suinkaan ollut vähän. Mutta tänään sen kaiken piti sujua keveästi,
sillä isä tiesi asian ja oli, mikäli hän kirkossa sattuneiden
tapahtumien johdosta saattoi päättää, sen puolella. Toki hän itsekin,
koko kesän ikävöityään, nyt on rohkeampi puhumaan tytölle kuin ennen.

-- Parasta on, että menemme metsätietä, sanoi hän, -- sitä pääsee
pikemmin perille.

Tytöt eivät sanoneet mitään, vaan seurasivat. Torbjörn päätti puhua
Synnövelle, mutta tahtoi odottaa, kunnes he olisivat päässeet mäen
päälle, sitte kunnes he olisivat kulkeneet suon yli; mutta kun he
olivat päässeet sen yli, arveli hän parhaaksi alkaa, kun he olisivat
tulleet kauvemma metsään. Ingrid, jonka mielestä heidän puuhansa
olivat aika hitaita, rupesi harventamaan askeliaan ja jättäytyi
jättäytymistään jälelle, kunnes jäi miltei näkymättömiin; Synnöve ei
ollut sitä huomaavinaan, vaan rupesi poimimaan marjoja sieltä täältä
tiepuolesta.

Mutta on se vaan ihmeellistä, etten minä saa puhutuksi, ajatteli
Torbjörn ja sanoi vihdoin:

-- Tuli kun tulikin sentään kaunis ilma tänään.

-- Niin tuli, vastasi Synnöve.

Ja niin mentiin taasen vähän matkaa, Synnöve poimi marjoja ja Torbjörn
asteli vieressä.

-- Oli ystävällistä että tulit, sanoi Torbjörn, mutta siihen ei
Synnöve sanonut mitään. -- Tämä on ollut pitkä kesä, sanoi Torbjörn
sitte, mutta ei Synnöve siihenkään vastannut mitään. Ei, ajatteli
Torbjörn, ei siitä puhumisesta näin käydessä mitään tule. -- Ehkä
olisi paras odottaa Ingridiä, sanoi hän.

-- Niin, odotetaan vaan, sanoi Synnöve ja pysähtyi.

Täällä ei ollut marjojakaan, joita olisi sopinut kumartua ottamaan,
sen Torbjörn kyllä oli huomannut, mutta Synnöve oli saanut käsiinsä
suuren heinänkorren ja siihen hän nyt pisteli marjojaan.

-- Tänään tuli niin selvästi mieleeni se aika, jolloin me yhdessä
kävimme rippikoulua, sanoi Torbjörn.

-- Muistin minäkin sen, vastasi Synnöve.

-- Siitä on ehtinyt tapahtua paljon -- ja kun ei Synnöve sanonut
mitään, jatkoi Torbjörn: -- ja enimmäkseen odottamattomia asioita.

Synnöve pisteli hyvin ahkerasti marjojaan heinänkorteen ja pää oli
sinä aikana kumarassa; Torbjörn siirtyi hiukan, nähdäkseen hänen
kasvonsa; mutta ikäänkuin hän olisi sen huomannut, hankki hän syytä
kääntyäkseen. Silloin rupesi Torbjörniä peloittamaan, ettei hän saisi
mitään sanotuksi.

-- Synnöve, eiköhän sinullakin ole jotakin sanomista?

Synnöve nosti silmänsä ja hymyili.

-- Mitä minä sanoisin? kysyi hän.

Torbjörnin rohkeus palasi ja hän oli jo kietomaisillaan kätensä tytön
ympäri, mutta juuri kun hän tuli häntä likelle, ei hän kuitenkaan
uskaltanut, vaan kysyi aivan nöyränä:

-- Ingrid on kai puhunut kanssasi?

-- On, vastasi Synnöve.

-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, sanoi Torbjörn. Synnöve vaikeni.

-- Silloinhan sinä jo tiedätkin, toisti Torbjörn ja likeni uudelleen.

-- Tiedät kai sinäkin jotakin, vastasi Synnöve.

Torbjörn ei nähnyt hänen kasvojaan.

-- Tiedän, sanoi hän ja tavoitteli tytön kättä, mutta tyttö pujotteli
entistä ahkerammin marjojaan. -- Se on niin paha, että sinä viet
minulta kaiken rohkeuden.

Hän ei nähnyt, että Synnöve hymyili ja siksi ei hän tietänyt mitä
lisäisi.

-- No niin, sanoi hän sitte äkkiä lujalla, vaikka hiukan epävarmalla
äänellä: -- mitä sinä teit sen kirjelipun?

Synnöve ei vastannut, vaan kääntyi poispäin. Torbjörn meni perässä,
laski kätensä hänen olkapäälleen ja kumartui hänen puoleensa.

-- Vastaa minulle! kuiskasi hän.

-- Minä poltin sen.

Torbjörn käänsi hänet kiireesti puoleensa, mutta kun hän huomasi hänen
aikovan ruveta tekemään itkua, ei hän uskaltanut muuta kuin taas
päästää hänet irti. Onpa se ikävä, että hän noin helposti rupeaa
itkemään, ajatteli hän.

-- Miksi sinä kirjoitit sen lipun? kysyi Synnöve heidän siinä
seisoessaan.

-- Sen kai Ingrid on kertonut.

-- On kyllä, mutta -- kova sinä olit.

-- Isä tahtoi.

-- Mutta sittenkin...

-- Minä luulin jääväni sairaaksi koko elinajakseni; tästäpuoleen pidän
sinusta huolen, sanoi Torbjörn.

Ingrid tuli samassa näkyviin mäen alta ja he läksivät paikalla
liikkeelle.

-- Tuntui siltä kuin minä parhaiten olisin osannut nähdä sinut silloin
kun luulin, etten enään saa sinua, sanoi Torbjörn.

-- Ihminen tutkii itseään, kun hän on yksin, sanoi Synnöve.

-- Niin, silloin sen parhaiten huomaa mikä mahti meissä on suurin,
sanoi Torbjörn. Hänen äänensä soi kirkkaana ja hän asteli vakavana
Synnöven rinnalla.

Synnöve ei enään poiminut marjoja.

-- Huolitko nämä, sanoi hän ja ojensi Torbjörnille korren.

-- Kiitos, vastasi Torbjörn ja tarttui käteen, joka marjoja ojensi.

-- Taitaa olla parasta, että kaikki jää ennalleen, sanoi hän ja ääni
hiukan värisi.

-- Niin, vastasi Synnöve tuskin kuuluvasti ja kääntyi pois.

He jatkoivat kulkuaan ja niin kauvan kuin Synnöve vaikeni, ei Torbjörn
uskaltanut kajota häneen eikä liioin puhua; hänen ruumiinsa oli kuin
tasapainoa vailla ja sentähden hän ihan oli keikahtamaisillaan kumoon.
Hänen silmänsä olivat kuin tulessa ja kun he samassa tulivat mäelle,
jonne Päivänkumpu selvästi näkyi, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi
asunut siellä ikänsä ja ikävöisi kotiin. "Minä lähden samalla heti
hänen mukanaan sinne", ajatteli hän ja imi näköalasta rohkeutta niin
että hänen päätöksensä askel askeleelta tuli varmemmaksi. "Isä auttaa
minua", päätteli hän; "minä en enään kestä tätä, minun täytyy lähteä
sinne -- täytyy!" Ja hän riensi rientämistään ja tuijotti suoraan
eteensä. Talo ja koko seutu olivat häikäisevässä valossa. "Tänä
päivänä; en odota tuntiakaan kauvemmin." Ja hän tunsi jäsenissään
sellaista voimaa, ettei tietänyt mihin kääntyisi.

-- Ihanhan sinä karkaat luotani, kuuli hän takaansa lempeän äänen.

Se oli Synnöve, joka ei enään päässyt hänen perässään ja jonka täytyi
lakata yrittämästä. Torbjörniä hävetti, hän kääntyi, palasi, kädet
ojollaan ja ajatteli: minä nostan hänet pääni päälle! mutta kun hän
tuli likelle, ei hän yrittänyt sitä ensinkään.

-- Minä kävelen niin nopeasti, sanoi hän.

-- Niin kävelet, vastasi Synnöve.

He olivat tulleet likelle kylätietä; Ingrid, joka kaiken aikaa oli
ollut poissa näkyvistä, asteli ihan heidän takanaan.

-- Nyt ei teidän enään pidä astua yhdessä, sanoi hän.

Torbjörn hätkähti; se tuli hänelle liian aikaiseen; Synnövekin kävi
hiukan oudon näköiseksi.

-- Minulla oli niin paljon puhumista, kuiskasi Torbjörn. Synnöve
melkein hymähti. -- Niin, sanoi Torbjörn, -- toisen kerran! ja tarttui
Synnöven käteen.

Synnöve nosti häneen kirkkaan, syvän katseen. Hän lämpeni siitä ja
hänen päähänsä karkasi paikalla: minä menen heti hänen mukaansa!
Silloin Synnöve hellävaroen veti pois kätensä, kääntyi tyynenä
Ingridin puoleen, sanoi hyvästi ja lähti hiljaa astumaan tietä kohti.
Torbjörn jäi paikoilleen seisomaan.

Sisarukset menivät kotiin metsän läpi.

-- Saitteko te nyt puhua? kysyi Ingrid.

-- Emme, tie oli liian lyhyt, sanoi veli ja asteli nopeasti, ikäänkuin
ei häntä olisi haluttanut kuulla enempää.

-- No? sanoi Sämund ja nosti päätään ruuan äärestä, kun sisarukset
tulivat tupaan. Torbjörn ei vastannut mitään, vaan meni penkille
huoneen toiseen päähän, nähtävästi tointuakseen; Ingrid meni hymyillen
perässä. Sämund rupesi taas syömään, vilkaisi silloin tällöin
Torbjörniin, jolla oli olevinaan paljon hommaa, hymähteli ja jatkoi
syömistään. -- Tule syömään, virkkoi hän; -- ruoka jähtyy.

-- Kiitoksia, en minä huoli mitään, sanoi Torbjörn ja istuutui.

-- Vai niin! ja Sämund söi syömistään. Hetken perästä hän sanoi: --
teillä oli tänään sellainen kiire pois kirkosta.

-- Meidän piti vaan puhutella erästä henkilöä, sanoi Torbjörn ja
painui kumaraan istumaan.

-- No, saitko puhutuksi hänelle?

-- En oikein tiedä, sanoi Torbjörn.

-- No, hitto vieköön, sanoi Sämund ja jatkoi ateriaansa. Vähän ajan
perästä hän oli valmis ja nousi; hän astui ikkunan luo, katseli ulos
ja kääntyi sitte: -- Kuule, mennäänpäs katselemaan viljoja... Torbjörn
nousi.

-- Ei -- pane sinä päällesi.

Torbjörn, joka oli istunut paitahihasillaan, puki ylleen vanhan takin,
joka riippui hänen yläpuolellaan.

-- Niinkuin näet, olen minä pannut ylleni uudet! vaatteet.

Torbjörn teki samoin ja he menivät ulos, Sämund edellä, Torbjörn
perässä. He astelivat tielle päin.

-- Emmekö mene ohraa katsomaan? sanoi Torbjörn.

-- Emme. Menemme vehnävainiolle, sanoi Sämund.

Juuri kun he pääsivät tielle, näkyivät rattaat hiljaa tulla vierivän.

-- Se on Pohjamäen hevonen, sanoi Sämund.

-- Pohjamäen nuorikot ovat, lisäsi Torbjörn; mutta nuorikoilla
tarkoitetaan samaa kuin vastanaineita.

Kuusiston miesten kohdalle tullessa hevonen pysähtyi.

-- Se on ylpeä nainen tuo Marit Pohjamäki, kuiskasi Sämund, voimatta
kääntää katsettaan pois hänestä.

Marit istui hiukan painuneena selkänojaa vastaan, huivi höllästi
sidottuna päähän ja toinen hartioiden ympäri. Hän katseli tiukasti
molempiin miehiin, hänen puhtaissa, voimakkaissa piirteissään ei
liikahtanut värettäkään. Mies oli hyvin laiha ja kalpea, ja näytti
vielä lauhemmalta kuin tavallisesti, hän tuntui kantavan povessaan
surua, jota ei voi kertoa.

-- Ovatko miehet katsomassa viljoja? sanoi hän.

-- Niin ollaan, vastasi Sämund.

-- Hyvä vuosi täällä tulee.

-- Tulee kyllä; voisi se huonompikin tulla.

-- Myöhäänpä te palaatte, sanoi Torbjörn.

-- Siellä oli paljon tuttuja hyvästeltävänä, sanoi mies.

-- Kuinka niin -- aiotko sinä lähteä matkalle? kysyi Sämund.

-- Aionhan minä.

-- Kauvaskin?

-- Kauvas.

-- Kuinka kauvas sitte?

-- Amerikkaan.

-- Amerikkaan! pääsi molemmilta miehiltä yhtaikaa.

-- Vastanainut mies! lisäsi Sämund.

Mies hymähti:

-- "Taidan jäädä tähän jalkani takia, sanoi kettu, kun saksiin kävi".

Marit katsahti häneen ja sitte toisiin, heikko puna lehahti hänen
kasvoilleen, mutta muuten ne pysyivät muuttumattomina.

-- Taitaa emäntä mennä mukaan? kysyi Sämund.

-- Ei hän tule.

-- Sanovat, että siellä Amerikassa helposti vaurastuu, sanoi Torbjörn,
joka tunsi, ettei pitänyt päästää keskustelua katkeamaan.

-- Niinhän ne sanovat, sanoi mies.

-- Mutta Pohjamäki on hyvä talo, arveli Sämund.

-- Siellä on liian monta omistajaa, vastasi mies ja lisäsi, kun vaimo
hänen katsahti: -- toinen on toisen tiellä.

-- Onnea matkalle, sanoi Sämund ja otti hänen kätensä. -- Jumala
suokoon sinun löytää mitä etsit.

Torbjörn katsoi koulutoveriaan suoraan silmiin.

-- Minä puhun sinulle sitte, sanoi hän.

-- Hyvähän se on, kun voi jollekin puhua, vastasi mies ja raapi
kärrynpohjaa piiskan varrella.

-- Tulkaa meille, sanoi Marit, ja sekä Torbjörn että Sämund nostivat
nytkähtäen katseensa; sillä he unohtivat aina, että Maritilla oli niin
lempeä ääni.

He jatkoivat matkaansa. Hitaasti he ajoivat, pieni tomupilvi
kiiriskeli heidän ympärillään, ilta-aurinko paistoi suoraan heihin;
vaimon silkkihuivi heloitti miehen tummia sarkavaatteita vastaan. He
pääsivät mäelle ja katosivat.

-- -- Pitkän aikaa astelivat isä ja poika ääneti.

-- Ei hän taida palata niinkään pian, sanoi vihdoin viimein Torbjörn.

-- Parasta taitaa olla, arveli Sämund, -- kun ei hän kotimaassa ole
tavannut onnea.

Ja äänettöminä jatkoivat he taas matkaa.

-- Nyt te menette vehnävainion sivu sanoi Torbjörn.

-- Katsotaan sitte takaisin tullessa.

Ja he menivät eteenpäin. Torbjörnin ei oikein tehnyt mieli kysyä minne
he olivat menossa; sillä he sivuuttivat Kuusiston rajan.



YHDEKSÄS LUKU.


Guttorm ja Kaarina Päivänkumpu olivat jo syöneet, kun Synnöve
punaisena ja hengästyneenä astui sisään.

-- Mutta rakas lapsi, missä sinä olet ollut? kysyi äiti.

-- Minä jäin vaan Ingridin kanssa, sanoi Synnöve ja rupesi ottamaan
huiveja kaulastaan.

Isä haki kaapista kirjaa.

-- Mitä teillä oli puhumista niin pitkältä?

-- Ei mitään erityistä.

-- Parempi olisi ollut, että olisit pysynyt kirkkoseurassasi, lapseni!

Äiti nousi ja toi hänelle ruokaa. Kun Synnöve oli istuutunut syömään
ja äiti oli istuutunut vastapäätä häntä, sanoi hän:

-- Puhuitko sinä ehkä muidenkin kanssa?

-- Olihan niitä useampiakin, sanoi Synnöve.

-- Saahan lapsi toki puhua ihmisten kanssa, sanoi Guttorm.

-- Saa kyllä, sanoi äiti vähän ystävällisemmin; mutta pitäisi hänen
sentään tulla vanhempiensa mukana.

Siihen ei kukaan vastannut mitään.

-- Tämä oli korea pyhäpäivä, sanoi äiti. -- Hyvää tekee nähdä lapset
kirkonlattialla.

-- Muistuvat mieleen omat lapset, sanoi Guttorm.

-- Niin kyllä, sanoi äiti ja huokasi. -- Kukaan ei tiedä miten
niidenkin käy.

Guttorm istui hyvän aikaa vaiti.

-- Me saamme kiittää Jumalaa paljosta, sanoi hän vihdoin, -- hän antoi
meidän pitää yhden.

Äiti istui sitaisten sormeaan pöydänlaitaa pitkin, eikä nostanut
silmiään.

-- Hän onkin meidän suurin ilomme, sanoi hän hiljaa; -- ja hyvinhän
hän on menestynyt, lisäsi hän vielä hiljemmin.

He olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Niin, hänestä on ollut paljon iloa, sanoi Guttorm -- ja lisäsi
hetken perästä hellästi: -- Jumala tehköön hänet onnelliseksi.

Äiti sitaisi sormeaan pitkin pöytää; kyynel vieri sormelle ja hän
pyyhkäisi sen pois.

-- Mikset sinä syö? sanoi isä vähän myöhemmin, nostaen päätään.

-- Kiitoksia, en jaksa, vastasi Synnöve.

-- Mutta ethän sinä ole syönyt mitään, sekaantui äitikin puheeseen, --
olethan sinä kävellyt pitkän matkan.

-- En minä jaksa, sanoi Synnöve ja veti poveltaan kaulaliinanpäätä.

-- Syö nyt, lapseni, sanoi isä.

-- En minä voi, sanoi Synnöve ja rupesi itkemään.

-- Mutta rakas lapsi, miksi sinä itket?

-- En tiedä, vastasi tyttö nyyhkien.

-- Kyyneleet ovat hänellä niin höllässä, sanoi äiti.

Isä nousi ja meni ikkunaan.

-- Tuolla näkyy tulevan kaksi miestä, sanoi hän.

-- Vai niin, tähän aikaan? sanoi äiti ja meni hänkin ikkunaan ja siinä
he katselivat kauvan. -- Kuule -- keitä ne voivat olla? sanoi Kaarina,
muttei ensinkään sillä äänellä kuin hän olisi kysynyt.

-- En tiedä, vastasi Guttorm, ja he katselivat katselemistaan.

-- En minä oikein ymmärrä tätä, sanoi äiti.

-- En minäkään, sanoi isä.

Miehet tulivat likemmä.

-- Ne ne sittenkin taitavat olla, sanoi äiti vihdoin.

-- Ne ne ovat, sanoi Guttorm.

Miehet tulivat yhä likemmä, vanhempi seisahtui ja katsoi taakseen,
nuorempi samoin; sitte he jatkoivat matkaa.

-- Ymmärrätkö sinä mitä asiaa heillä voi olla? kysyi Kaarina niinkuin
äskenkin.

-- En, en minä ymmärrä, sanoi Guttorm.

Äiti kääntyi, meni pöydän luo, korjasi pois ruuat ja järjesteli
hiukan.

-- Saat uudelleen panna päällesi, lapseni, sanoi hän Synnövelle, --
sillä tänne tulee vieraita.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun Sämund avasi oven ja astui
sisään. Torbjörn tuli perässä.

-- Hyvää iltaa, sanoi Sämund, pysähtyi vähän ja meni sitte hitaasti
tervehtimään talonväkeä.

Torbjörn seurasi. Viimeksi tulivat he Synnöven luo, joka seisoi
nurkassa, huivi kädessä, tietämättä panisiko sen ylleen vai ei, ja
tuskinpa tietäen, että se hänen kädessään olikaan.

-- Istumaan, sanoi vaimo.

-- Kiitoksia -- eihän tänne niin pitkä matka ole, sanoi Sämund, mutta
istuutui kuitenkin ja Torbjörn hänen rinnalleen.

-- Ihan te hävisitte tänään kirkolta, sanoi Kaarina.

-- Niin, minä hain teitä, vastasi Sämund.

-- Siellä oli niin paljon väkeä, sanoi Guttorm.

-- Oikein paljon väkeä, toisti Sämund, -- ja oikein korea pyhäpäivä.

-- Me tässä juuri puhuimme siitä, sanoi Kaarina.

-- Niitä rippilapsia katselee niin ihmeellisin silmin, kun itsellä on
lapsia, lisäsi Guttorm.

Vaimo siirtelihe penkillä.

-- Se on sellaista, sanoi Sämund, -- että se panee vakavasti niitä
ajattelemaan -- ja siitä syystä juuri minä tänä iltana olen tullut
tänne, lisäsi hän, katseli varmana ympärilleen, vaihtoi mälliä ja pani
varovasti vanhan messinkirasiaan. Guttormin, Kaarinan ja Torbjörnin
silmät lensivät kukin haaralleen. -- Ajattelin, että lähdenpähän
Torbjörnin kanssa naapuriin, alkoi Sämund taas tyynesti; -- sillä
kyllä sitä aikaa kuluu ennenkuin hän yksinään lähtee tänne -- ja sitte
minä pelkään, että hän niin huonosti ajaa asiansa -- hän vilkaisi
Synnöveen, joka sen kyllä tunsi. -- Se on kun onkin nyt sellaista,
että hän on katsellut Synnöveä siitä kun hän pääsi niin mieheksi, että
sellaisia asioita rupesi ymmärtämään; -- ja taitaapa tytönkin mieli
olla kääntynyt häneen. Ja eiköhän, asiain niin ollen, liene parasta,
että he menevät yhteen. -- Minä en ensinkään ollut asian puolella
silloin kun näin, ettei poika osannut itseäänkään hallita, saatikka
sitte muita; mutta nyt minä luulen voivani hänet taata, ja jollen minä
voisikaan, niin Synnöve kyllä voi; sillä hänen valtansa on suurin.

-- Mitä te nyt sitte sanotte, jos me rupeisimme toimittamaan heitä
yhteen? Eihän sillä mitään kiirettä ole, mutta mitäpähän siitä
odottamisestakaan on. Sinä, Guttorm, olet hyvissä varoissa, minulla
tosin on vähemmän ja useampia ottajia; mutta luulisin asioiden
kuitenkin järjestyvän. Sanokaa nyt sitte mitä te tästä arvelette; --
tytöltä minä kysyn viimeksi, sillä luulenpa tietäväni mitä hän tahtoo.

Niin puhui Sämund. Guttorm oli istunut kumarassa ja vuorotellen
siirrellyt toista kättä toisen päälle. Hän oli monta kertaa yrittänyt
nousta ja veti joka kerta entistä syvemmin henkeään, mutta sai vasta
neljännellä tai viidennellä kerralla oikaistuksi selkänsä suoraksi,
sitaisi polveaan ylhäältä alas ja päinvastoin ja katsahti vaimoonsa,
samalla vilkaisten Synnöveen. Synnöve ei liikahtanut, hänen kasvojaan
ei saattanut nähdä. Kaarina istui pöydän ääressä ja piirteli
sormellaan levyyn.

-- Onhan se niin -- että se on kaunis tarjous, sanoi hän.

-- Niin, ja minusta me kiitollisesti otamme sen vastaan, sanoi Guttorm
lujalla äänellä ja ikäänkuin keventynein mielin ja siirsi katseensa
vaimostaan Sämundiin, joka oli pannut käsivartensa ristiin ja
nojautunut seinään.

-- Meillä ei ole kuin tämä ainoa tytär, sanoi Kaarina, -- meidän pitää
ajatella asiaa.

-- Voihan sitä ajatellakin, sanoi Sämund, -- mutta en minä myöskään
tiedä mikä estää vastaamasta heti, sanoi karhu, kun kysyi mieheltä
saako viedä lehmän.

-- Kyllä me hetikin voimme vastata, arveli Guttorm ja katseli
vaimoonsa.

-- Se on nyt sellaista, että Torbjörn on ollut vähän-huimapää, sanoi
vaimo, mutta ei nostanut silmiään maasta.

-- Se on jo taitanut tasaantua, sanoi Guttorm. -- Tiedäthän sinä itse
mitä tänään sanoit.

Aviopuolisot katselivat nyt toisiinsa vuoronperään.

-- Kun me vaan voisimme luottaa häneen, sanoi vaimo.

-- Niin, puuttui Sämund taasen puheeseen, -- mitä siihen asiaan tulee,
niin minä sanon mitä ennenkin olen sanonut, että hyvin se kuorma
kulkee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on hirmuinen vaikutusvalta
siihen poikaan; sen minä sain kokea silloin kun poika makasi kipeänä
tuolla kotona eikä kukaan tietänyt elämäkö oli edessä vaiko kuolema.

-- Et sinä saa olla niin taipumaton, sanoi Guttorm; -- tiedäthän sinä
tytön tahdon ja hänen hyväkseenhän me elämme!

Synnöve nosti nyt ensi kerran päätään ja katsahti isään suurin,
kiitollisin silmin.

-- No niin, sanoi Kaarina hetkisen vaiettuaan Ja sitaisi pöytää
entistä lujemmin; -- jos minä viimeiseen asti olenkin vastustanut,
niin kai minä olen tehnyt sen hyvässä tarkoituksessa. Ei ole sydän
aina taitanut olla niin kova kuin sanat.

Äiti nosti silmiään ja hymyili; mutta kyyneleet olivat
pulpahtamaisillaan esiin. Silloin nousi Guttorm.

-- Niin on siis Jumalan nimeen hartain toivoni toteutunut, sanoi hän
ja läksi permannon poikki Synnöven luo.

-- Minä en koskaan ole pelännyt, sanoi Sämund ja nousi hänkin. -- Mikä
on yhteen määrätty, kyllä se yhteen joutuu.

Hän astui hänkin permannon poikki.

-- No, mitä sinä tähän sanot, lapseni, sanoi äiti ja tuli Synnöven
luo.

Tyttö -- istui yhä entisellä paikallaan; kaikki olivat kerääntyneet
hänen ympärilleen, paitsi Torbjörn, joka yhä istui siellä minne
ensinnä oli asettunut.

-- Nouse nyt, lapseni, kuiskasi äiti, ja Synnöve nousi, hymyili,
kääntyi poispäin ja itki. -- Jumala olkoon kanssasi nyt ja aina! sanoi
äiti, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja itki yhdessä hänen kanssaan.

Miehet läksivät permannon poikki kukin haaralleen.

-- Mene nyt hänen luokseen, sanoi äiti vielä itkien, päästi hänet
käsistään ja työnsi hänet hellästi menemään.

Synnöve otti askeleen, mutta pysähtyi eikä päässyt kauvemma; Torbjörn
hypähti penkiltä, meni häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, piteli
sitä kädessään, ei tietänyt mitä sitte tekisi ja jäi pitelemään
Synnöven kättä, kunnes hän hiljaa veti sen pois. Ääneti seisoivat he
sitte vieretysten.

Ovi avautui hiljaa ja joku pisti sisään päänsä.

-- Onko Synnöve täällä? kysyi Ingrid Kuusisto varovaisesti.

-- Kyllä hän on täällä; tule vaan likemmä, sanoi isä ja lisäsi, kun
Ingrid hiukan epäröi: -- tule sinä vaan, täällä ovat kaikki asiat
hyvin.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet Ingridiin. Hän näytti olevan hiukan
hämillään.

-- Täällä on vielä ulkona ... sanoi hän.

-- Kuka siellä on? kysyi Guttorm.

-- Äiti, vastasi Ingrid hiljaa.

-- Anna hänen tulla sisään, kuului neljästä suusta yhtaikaa.

Ja Päivänkummun emäntä läksi ovelle, muitten iloisina katsellessa
toisiinsa.

-- Tulkaa vaan, äiti, kuului Ingrid sanovan.

Ja Ingeborg astui sisään, päässä valkoinen myssy.

-- Kyllä minä sen paikalla ymmärsin, sanoi hän, -- vaikkei tuo Sämund
koskaan mitään puhu. Emmekä me Ingridin kanssa malttaneet olla
tulematta.

-- Täällä ovat asiat ihan sinun tahtosi mukaan, sanoi Sämund ja
siirtyi syrjään, jotta Ingeborg pääsisi nuorten luo.

-- Jumala sinua siunatkoon siitä että vedit hänet puoleesi, sanoi hän
Synnövelle, kaulasi ja taputti häntä; -- sinä pidit kiinni viimeiseen
asti, lapseni; ja sinun tahtosi pääsikin voitolle... Ja Torbjörnin
äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, hänen kyyneleensä valuivat
Synnöven kasvoille; hän ei huomannut sitä, mutta pyyhki huolellisesti
pois Synnöven kyyneleet.

-- Äiti tietää kyökissään enemmän kuin me muut, jotka olemme
elävinämme keskellä asioita, sanoi Sämund.

Vähitellen tyyntyi itku ja mielenliikutus. Emäntä rupesi ajattelemaan
illallista ja pyysi pientä Ingridiä avukseen, "sillä ei Synnövestä
tänä iltana ole mihinkään". Ja yhdessä rupesivat he keittämään
kermapuuroa. Miehet puhelivat vuoden tulosta ja muista asioista.
Torbjörn oli istuutunut ikkunaan ja Synnöve hiipi hänen luokseen ja
laski, kätensä hänen olalleen.

-- Mitä sinä katselet? kuiskasi hän.

Torbjörn käänsi päätään, katseli kauvan hellästi Synnöveen ja kääntyi
sitte taas katsomaan ulos.

-- Katselen vaan Kuusistoa, sanoi hän; -- tuntuu niin kummalta
katsella sitä täältä.



RAUTATIE JA HAUTAUSMAA.



ENSIMÄINEN LUKU.


Nuutti Aakre oli vanhaa sukua paikkakunnallaan, jossa sillä aina oli
ollut valistuksen ystävien ja yleisten asioiden harrastajain maine.
Hänen isänsä oli lukenut papiksi asti, mutta kuoli aikaiseen ja kun
leski oli talonpoikaisihminen, kasvatettiin lapsetkin talonpojiksi.
Nuutti oli siis saanut vain sen opetuksen mikä kansakoulussa annetaan,
mutta isän kirjasto oli aikaiseen istuttanut häneen tiedonhalun. Tätä
oli hänen ystävänsä Henrik Wergeland, joka usein kävi häntä
tervehtimässä ja joka lähetti hänelle kirjoja, siemenlajeja ja antoi
kaikkinaisia neuvoja, sittemmin kehittänyt. Tämän kaiken johdosta
perusti Nuutti aikaiseen yhdistyksen, jolla alussa oli hyvin
sekalainen tarkoitus, nimittäin "jäsenten harjoittaminen puhetaidossa
ja perustuslain tulkinnassa"; sittemmin siitä tuli koko voutikunnan
käytännöllinen maatalousseura. Wergelandin neuvosta perusti Nuutti
niinikään pitäjänkirjaston ja antoi isänsä kirjat ensimäiseksi
lahjaksi sinne. Saman miehen kehoituksesta sai hän aikaan pyhäkoulun,
jota pidettiin hänen talollaan ja jossa halukkaat saivat oppia
kirjoittamista, laskentoa ja historiaa. Tämä kaikki kiinnitti huomiota
Nuuttiin, hän pääsi esimiehistöön ja pian sen puheenjohtajaksi. Siellä
hän yhä eteenpäin suosi kouluasioita ja sai ne todella erinomaiseen
kuntoon. Nuutti Aakre oli pieni, ketterä mies, pienet, vilkkaat silmät
kiilsivät hyvin tuuhean pörrön alta. Hänellä oli tukevahuulinen suu,
joka aina näytti olevan työssä ja oivalliset hampaat, jotka nekin aina
näyttivät olevan työssä; sillä ne välkähtelivät sanojen sinkoellessa
ja säihkyellessä kuin kipinät suuresta tulesta.

Niistä monista, jotka hän oli auttanut tietoon, oli hänen naapurinsa
Lauri Högstad etevin. Lauri ei ollut Nuuttia paljonkaan nuorempi,
mutta hitaammin kehittynyt. Kun Nuutin aina teki mieli puhua siitä
mitä luki ja ajatteli, oli hiljainen, vakavaluontoinen Lauri
kiitollisena kuulijana ja sittemmin ymmärtäväisenä arvostelijana.
Välit kehittyivät pian sellaisiksi, ettei Nuutti mielellään ryhtynyt
ajamaan mitään asiaa ennenkuin oli kysynyt Lauri Högstadin
mielipidettä ja usein asioissa silloin tehtiinkin joku käytännöllinen
muutos. Sen kautta vei Nuutti pian naapurinsa esimiehistöön ja
kaikkeen mihin itsekin kuului. He ajoivat aina yhdessä kokouksiin,
joissa ei Lauri milloinkaan puhunut; mutta matkalla sai Nuutti tietää
hänen mielipiteensä. Heitä pidettiin eroittamattomina.

       *       *       *       *       *

Kauniina syyspäivänä oli esimiehistö koolla muunmuassa keskustelemassa
voudin ehdotuksen johdosta, että seurakunnan jyvämakasiini myytäisiin
ja pääomasta muodostettaisiin pieni säästöpankki. Nuutti Aakre,
puheenjohtaja, olisi varmaan ollut asian puolella, jos hän olisi
voinut katsoa sitä puolueettomasti. Mutta ensinnäkin tuli ehdotus
voudin puolelta, jota ei Wergeland kärsinyt eikä tietysti siis
Nuuttikaan, ja sitte oli Nuutin mahtava isoisä rakentanut makasiinin
ja lahjoittanut sen paikkakunnalle. Ehdotus tuntui hänestä miltei
persoonalliselta loukkaukselta eikä hän sentähden ollut puhunut siitä
kenellekään, ei edes Laurille. Lauri taas ei milloinkaan puhunut
mistään ennenkuin toinen oli aloittanut.

Puheenjohtajana luki Nuutti Aakre ehdotuksen, liittämättä siihen
mitään mielipidettä. Mutta tapansa mukaan katsahti hän Lauriin, joka
tavallisesti istui tai seisoi vähän syrjemmällä, hampaitten välissä
oljenkorsi, jonka hän aina joutuessaan puheisiin jonkun kanssa,
jostakin hankki. Hän joko kaiveli hampaitaan tuolla korrella, tai piti
sitä riipuksissa toisessa suupielessään, kierrellen toista päätä
hitaammin tai nopeammin, sen mukaan millä mielellä oli. Ihmeekseen
huomasi Nuutti, että oljenkorsi kierteli hyvin nopeasti.

-- Onko meidän suostuminen tähän -- mitä _sinä arvelet?_ kysyi hän
kiireesti.

-- Minä arvelen, että on, vastasi Lauri kuivasti. Koko esimiehistö,
joka tiesi Nuutin olevan ihan toista mieltä, katsoi hätkähtäen
Lauriin, mutta Lauri ei sanonut sen enempää eikä häneltä enään mitään
kysyttykään. Nuutti poikkesi muihin asioihin, ikäänkuin ei mitään
olisi ollutkaan. Vasta kokouksen lopulla otti hän taas esiin asian ja
kysyi hyvin välinpitämättömästi, eikö ehdotusta lähetettäisi takaisin
voudille, tarkemmin harkittavaksi, koska paikkakunta oli toista mieltä
ja piti jyvämakasiinistaan. Kukaan ei vastannut. Nuutti kysyi
liitettäisiinkö pöytäkirjaan, ettei asiaa pidetä tarkoitusta
vastaavana.

-- Minä panen vastalauseen, lisäsi Lauri.

-- Minä myöskin, sanoi paikalla toinen.

-- Minä myöskin, sanoi kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja tiesikään,
oli enemmistö asian puolella.

Hän oli niin hämmästyksissään, että hän unohti panna vastaan, hän
merkitsi pöytäkirjaan ja luki matalalla äänellä: "asia otetaan
keskustelun alaiseksi. Kokous on päättynyt". Hänen kasvonsa olivat
tulipunaiset, kun hän nousi ja pani kokoon pöytäkirjat, mutta
itsekseen hän ajatteli, että kyllä hän korjaa kaikki kunnan
valtuustossa. Pihamaalla valjasti hän hevosensa ja Lauri tuli ja
istuutui hänen rattailleen. He puhelivat kotimatkalla kaikkinaisista
asioista, mutta eivät tästä.

Seuraavana päivänä läksi Nuutin vaimo Laurin vaimon luo kysymään,
oliko miesten välillä ollut jotakin, kun Nuutti kotiin tullessaan oli
ollut niin ihmeellinen. Hiukan yläpuolella taloa tuli Laurin vaimo
häntä vastaan tekemään samaa kysymystä, sillä Laurikin oli ollut niin
ihmeellinen. Hänen vaimonsa oli hiljainen, arka olento, joka pelkäsi
äänettömyyttä eikä kovaa puhetta; sillä Lauri ei koskaan puhunut
hänelle, paitsi silloin kun hän oli tehnyt tai Lauri pelkäsi hänen
tekevän jotakin hullua. Nuutti Aakren vaimo sensijaan puhui miehensä
kanssa ja varsinkin esimiehyydestä, sentähden että se viime aikoina
oli vienyt miehen ajatukset, hänen työnsä ja rakkautensa häneltä ja
lapsilta. Hän oli sille mustasukkainen kuin naiselle, hän itki tuota
esimiehyyttä öisin ja riiteli siitä miehensä kanssa päivisin. Mutta
juuri sentähden ei hän nyt osannut sanoa mitään, kun Nuutti kerrankin
tuli sieltä onnettomana; hän kävi paikalla onnettomammaksi kuin hänen
miehensä olikaan ja hänen täytyi hinnasta mistä hyvänsä saada tietää
mitä oli tapahtunut. Kun ei Laurin vaimo sitä tietänyt, täytyi hänen
lähteä kylälle. Hän sai kun saikin tietää asian ja oli tietysti
paikalla miehensä puolella, piti Lauria käsittämättömänä, jollei
suorastaan häijynä. Mutta kun hän antoi miehensä sen huomata, tunsi
hän, etteivät hänen ja Laurin välit vielä laisinkaan olleet rikki.
Päinvastoin Nuutti piti Laurista!

Edusmiehistön kokous tuli. Lauri Högstad ajoi aamulla Aakreen, Nuutti
tuli ulos ja nousi rattaille! He tervehtivät tavalliseen tapaansa,
puhuivat matkalla ehkä hiukan vähemmin, eivätkä asiasta. Kokous oli
täysilukuinen, joitakin oli vielä tullut kuuntelemaankin, mistä ei
Nuutti ensinkään pitänyt; sillä se tiesi hapatuksen päässeen
paikkakunnalle. Lauri oli hankkinut suupieleensä oljenkorren ja seisoi
uunin luona lämmittelemässä, sillä syys oli käynyt kylmäksi.
Puheenjohtaja luki ehdotuksen hyvin hillityllä äänellä ja varovasti;
hän lisäsi, että se oli lähtenyt voudista, jonka ehdotukset
tavallisesti eivät olleet tuottaneet onnea. Olihan rakennus lahja
eikähän lahjoja ollut tapana myydä, varsinkin kun ei hätä mitenkään
pakoittanut.

Lauri, joka ei milloinkaan ollut kokouksissa esiintynyt, pyysi
kaikkien kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; lieneekö
ollut Nuutti Aakren tähden vai lieneekö hän pelännyt joutuvansa
alakynteen -- se jääköön sanomatta. Mutta hän esitti selviä, päteviä
syitä ja niin kiinteästi ja johdonmukaisesti, että näissä kokouksissa
tuskin oli sellaista kuultu. Ja kun hän oli esittänyt kaikki
perusteensa, lisäsi hän:

-- Mitä taas siihen tulee, että ehdotus on lähtenyt voudista, niin ei
se koske asiaan, yhtä vähän kuin sekään, kuka aikoinaan on rakennuksen
tehnyt tai millä tavalla se on kunnan omaksi joutunut.

Nuutti Aakre oli punaisena kasvoiltaan -- veri nousi helposti hänen
kasvoilleen -- ja vääntelihe ja kääntelihe, kuten hänen tapansa oli,
kun hän kävi malttamattomaksi, mutta hän vastasi kuitenkin
varovaisesti ja matalalla äänellä, arveli, että maassa oli
säästöpankkeja tarpeeksi, vieläpä tässä likellä -- tekipä mieli sanoa
_liiankin_ likellä. Mutta jos pankki piti perustettaman, niin saattoi
siihen kai päästä toisia teitä kuin polkemalla kuolleitten hautoja ja
elävien rakkautta. Tätä lausuessa oli hänen äänensä hiukan epävarma,
mutta se varmeni taas, kun hän siirtyi puhumaan jyvämakasiinista
sellaisenaan ja todistamaan sen hyödyllisyyttä. Lauri antoi
viimemainittuun perinpohjaisen vastauksen ja lisäsi vielä:

-- Yksi ja toinen asia minua kyllä panee epäilemään, onko tämä
paikkakunta olemassa eläviä vaiko kuolleita varten. Ja lisäksi
yksityisen perheenkö rakkaus ja viha täällä määräävät, vaiko yhteinen
etu.

Nuutti vastasi kiireesti:

-- En tiedä eikö puhujakin liene nauttinut tämän perheen hyviä -- sekä
sen, joka on kuollut että sen, joka vielä elää.

Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka
aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta
puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.

Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan
tyynenä.

-- Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni,
sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti
ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi
itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti
eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa
katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana,
lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet
olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava
voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi
pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen
juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa
eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis
aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä
Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja
pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.

Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut
jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja
kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla
kaiken muun.

-- Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?... Ja liikutus
valtasi hänet. -- Sinä, jota minä olen -- -- sinä joka olet... Hän ei
saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen,
jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski
nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla,
jotka aina riippuivat silmillä.

Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan
päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi,
sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.

Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.

-- Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. -- Me, jotka tähän
päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla,
seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.

Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:

-- Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut
kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot;
katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys
siitä mitä me tahdomme.

-- Olenko minä sitte laiminlyönyt paikkakunnan asioita?

Kukaan ei vastannut siihen. Se koski Nuuttiin ja hän lisäsi;

-- Minä todella en ole tietänyt muuta kuin että olen saanut aikaan
yhtä ja toista, -- yhtä ja toista, josta on ollut hyötyä
paikkakunnalle -- -- -- mutta olen ehkä pettynyt.

Hän oli taasen liikutuksen vallassa, sillä hän oli tulinen luonne,
joka lankesi mielialasta toiseen ja riita Laurin kanssa koski häneen
niin, että hän töin tuskin saattoi itseään hillitä. Lauri vastasi:

-- Niin, minä tiedän, että sinä otat kunnian kaikesta mitä täällä on
tehty, ja jos arvostellaan sen mukaan kuka eninten on kokouksissa
puhunut, niin sinä kyllä olet eninten tehnytkin.

-- Vai pääsi se nyt ilmoille! huusi toinen ja katsoi tuikeasti
Lauriin. -- Sinulleko se kunnia sitte tulee?

-- Koska me nyt olemme tässä ruvenneet itsestämme puhumaan, sanoi
Lauri, -- niin punnittiinhan joka asiaa ennenkuin se tänne tuli.

Jo sai pieni Nuutti Aakre takaisin reippaan puhelahjansa:

-- Ota sinä herran nimessä kunnia. Kyllä minä elän ilman sitä. On
muuta, jota on vaikeampi menettää!

Lauri väisti ehdottomasti hänen katsettaan, muttei sanonut mitään ja
oljenkorsi liikkui hyvin nopeasti.

-- Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole
paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; -- pappi ja opettajat kyllä
voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat
varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.

Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri
jatkoi:

-- Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle
tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden
se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen
tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta
perheasiaksi.

Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo
mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli
totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa.
Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä
istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän
enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa
mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä
sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan;
sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.

Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän
jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; -- toisia miltei nauratti.

Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin,
vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja
paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne
tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä
astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen
eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin
jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että
tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut
liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet
vallanneet -- hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi
vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli
täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta
kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka
hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä
eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli
kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista
itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet
olisi potkittu pois Laurin rattailta.

Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti
olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä.
Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä
rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä.
Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie
kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta
rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän
lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni
ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät -- yksi ainoa mies istuu
rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa
pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät
enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille
ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen,
pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan
muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä
rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan
maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä
onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi
tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; -- minkätähden Lauri
tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? -- Entä jos hän juoksisi hänen
perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset
ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei
tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt
yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi
heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän
riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki
ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse
niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui,
ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella
ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja
kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:

-- Annappa hänen lukea se vielä kerran.

Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan,
sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa
ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani
kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:

    Laps' oon heikko, tiedän sen mä,
    mutta pian ylenen mä,
    kasvan, suureks' sukeun
    isän, äidin, apuhun,
    kun sa, Herra, autat vaan
    käskyjäsi muistamaan!
    Kiitos, kunnia on sulla --
    nyt saa Nukku-Matti tulla.

Mikä rauha siitä tuli! Ei ollut minuuttiakaan kulunut ennenkuin kaikki
lapset nukkuivat kuin Jumalan syliin, mutta äiti meni hiljaa
toimittamaan isälle ruokaa, vaikkei hän saanut syödyksi. Mutta
pantuaan levolle, sanoi hän:

-- Tästä puoleen minä pysyn kotona.

Ja vaimo vapisi ilosta eikä uskaltanut sitä näyttää, ja hän kiitti
Jumalaa kaikesta mitä oli tapahtunut; sillä mitä se ikinä olikaan --
hyväksi se kaikki oli ollut!



TOINEN LUKU.


Vuoden kuluessa oli Lauri tullut esimiehistön puheenjohtajaksi,
säästöpankin johtajaksi, ensimäiseksi sovintokomisariukseksi, sanalla
sanoen: hänet oli valittu kaikeksi miksi häntä vaan saattoi valita.
Amtin esimiehistössä oli hän ensi vuoden vaiti, mutta herätti, kun
toisena vuonna puhui, samalla tavalla huomiota kuin kunnan
esimiehistössä. Sillä sielläkin nousi hän sotaan sitä vastaan, joka
tähän asti oli vallinnut, voitti kaikki kautta koko linjan ja sai
senjälkeen itse määrätä. Sieltä sitä mentiin suurkäräjiin, jonne hänen
maineensa jo oli ennättänyt ennen häntä itseään ja siellä sitä kyllä
ärsytettiin otteluun. Mutta siellä pysyi hän, vaikka oman arvonsa
tuntevana ja varmana, aina syrjässä. Hän ei huolinut vallasta, joka
ulottui kauvemma kuin hänet tunnettiin eikä tahtonut vaihtaa kotoista
johtaja-asemaansa mahdolliseen tappioon maailmalla.

Sillä hänen oli kotona hyvä. Kun hän sunnuntaisin seisoi kirkonaidan
luona ja kansa tervehtien ja katsellen kulki ohi ja toinen toisensa
perästä pysähtyi puhumaan pari sanaa hänen kanssaan, niin saattoi
sanoa hänen siinä seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa
oljenkorrella, sillä oljenkorsi riippui tietystikin suupielessä.

Hän ansaitsi sen kunnioituksen, joka hänen osakseen tuli. Tie, jota
myöten ihmiset kirkkoon tulivat, oli hänen teettämänsä, uusi kirkko,
jonka juurella he seisoivat, oli hänen rakennuttamansa; tämä ja paljon
muuta oli tulos sen säästöpankin työstä, jonka hän itse oli perustanut
ja jota hän itse johti. Sillä sen tuottamat varat kasvoivat korkoa yhä
eteenpäin ja pitäjää katsottiin monella taholla itsehallinnon ja hyvän
järjestyksen esikuvana, joka kelpasi malliksi kaikille muille.

Nuutti Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Muutamia kertoja hän
vielä läksi kokoukseen, tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen piti
tarjota pitäjälle palvelustaan, vaikkei se enään ollut hänen
turhamaisuudelleen mieluisaa. Lauri, joka tahtoi esittää kaikki
seuraukset pohjia myöten, hämäsi hänen ensimäisen ehdotuksensa niin,
että Nuutti Aakre hiukan loukkaantuneena sanoi:

-- Kun Kolumbus löysi Amerikan, ei se ollut jaettuna pitäjiin eikä
rovastikuntiin -- se jako tuli vähitellen.

Vastauksessaan vertasi Lauri Amerikan löytöä Nuutin ehdotukseen -- oli
kysymys varojen hankkimisesta karjanhoidon parantamiseen -- ja siitä
lähtien ei Nuuttia miesten kesken koskaan sanottu muuksi kuin
"Amerikan löydöksi". Nuutti arveli, ettei pidä tehdä työtä sellaisissa
oloissa, joissa ei voi tehdä hyötyä, eikä enään ottanut vastaan mitään
toimia.

Mutta hänen toimintahalunsa pysyi entisellään, ja jottei jäisi ilman
työtä, laajensi hän pyhäkouluaan ja toimitti sen, ottamalla oppilailta
pientä avustusta, yhteyteen lähetystyön kanssa. Pian hänestä tulikin
tämän työn keskipiste sekä paikkakunnalla että koko likiseudulla.
Lauri Högstad huomautti tähän tietäneensä jo edeltäkäsin, että jos
Nuutti Aakre aikoi kerätä rahaa jonkun asian hyväksi, niin sen
vähintäin täytyi olla tuhannen penikulman takana.

He eivät muuten millään lailla olleet riidoissa. Tosin eivät he enään
seurustelleet, mutta he sekä tervehtivät toisiaan että puhuivat
toistensa kanssa. Nuutti tunsi aina pientä tuskaa, kun hän häntä
ajatteli, mutta hän painoi sen alas ja selitti itselleen, että kaikki
oli mennyt kuten mennä piti. Kerran suurissa häissä, monta vuotta
myöhemmin, jossa he molemmat olivat vieraina ja molemmat hiukan
hyvällä tuulella, nousi hän tuolille ja esitti pitäjän esimiehen ja
amtin ensimäisen valtiopäivämiehen maljan! Hän puhui kunnes
mielenliikutus valtasi hänet ja silloin tapansa mukaan ylenpalttisen
kauniisti. Kaikki olivat sitä mieltä, että se oli erinomaisesti tehty
ja Lauri tuli hänen luokseen ja katse oli epävarma, kun hän sanoi,
että hänen oli kiittäminen Nuutti Aakrea paljosta mitä tiesi ja mitä
oli. Ensi vaaleissa tuli Nuutti Aakre taasen esimiehistöön!

Mutta jos Lauri Högstad olisi tietänyt, mitä oli tulossa, niin ei hän
ikinä olisi hommannut Nuuttia esimiehistöön. Kaikki asiat tapahtuvat
ajallaan, sanoo sananlasku ja juuri kun Nuutti Aakre taas oli päässyt
esimiehistöön, uhkasivat paikkakunnan parhaat miehet kaatua
keinottelukuumeeseen, joka kauvan oli raivonnut, mutta vasta nyt alkoi
vaatia uhrinsa. Sanottiin, että Lauri Högstad oli aiheuttanut tämän
suuren onnettomuuden; sillä hän oli totuttanut paikkakunnan
keinottelemaan. Esimiehestä oli rahanhimo levinnyt yltympäri; sillä
esimiehistö itse oli paikkakunnan ensimäinen keinottelija. Kaikki,
parinkymmenen vanhaan päiväläiseen asti, tahtoivat kauppaa tehdessä
saada taalarin muuttumaan kymmeneksi. Luonnotonta itaruutta, joka
alussa pani ihmisen säästämään, seurasi sittemmin luonnoton
tuhlaaminen. Ja kun kaikkien mieli tähtäsi yksinomaan rahaan, oli
siitä kehittynyt sellainen epäluulo, ärtyisyys ja itsepintaisuus, että
se vei loppumattomaan käräjöimiseen ja vihaan. Esimiehistö oli
tässäkin suhteessa kulkenut etunenässä, sanottiin; sillä Laurin ensi
töitä, hänen päästyään puheenjohtajaksi, oli ollut alkaa käräjänkäynti
vanhaa, kunnianarvoisaa pappia, vastaan, epäiltävistä saatavista.
Pappi oli joutunut tappiolle ja heti ottanut eron virastaan. Toiset
olivat siihen aikaan kehuneet menettelyä, toiset moittineet; huono
esimerkki se joka tapauksessa oli ollut. Nyt palasivat hänen
hallintonsa seuraukset siinä muodossa, että kaikki varakkaat joutuivat
kärsimään ja silloin tuli suosiolle jyrkkä käänne. Vastustuksella oli
johtaja valmiina, sillä Nuutti Aakre oli päässyt esimiehistöön Lauri
itse oli hänet sinne toimittanut. Taistelu alkoi paikalla. Kaikki ne
nuoret, joille Nuutti aikoinaan oli antanut opetusta, olivat nyt
täysiä miehiä, seutunsa valistuneimpia ja osallisina kaikissa toimissa
ja yleisissä hommissa. Heidän kanssaan yhdessä hänen piti taistella ja
he kantoivat kaunaa Lauria vastaan nuoruudestaan asti. Kun Lauri
kerrankin illalla, tuollaisen myrskyisen keskustelun jälkeen, seisoi
talonsa portailla ja katseli seutua, nousi suurista taloista, joita
rajuilma uhkasi, häntä vastaan ikäänkuin kaukainen, uhkaava ukkosen
jylinä. Hän tiesi, että samana päivänä jolloin ne kaatuisivat,
sortuisi säästöpankkikin ja hän itse, ja koko hänen pitkäaikainen
työnsä kasaantuisi kirouksena hänen päänsä päälle!

Näinä epätoivoisina taistelun päivinä saapui Högstadiin, ensimäiseen
taloon, joka oli vastassa kylään tullessa, eräänä iltana
rautatiekomitea, jonka piti viitata linjaa uudelle radalle. Ehtoolla
puhellessaan vieraitten kanssa, kuuli Lauri, että linja piti vietämän
joko tämän tai samansuuntaisen laakson läpi.

Salaman nopeudella iski hänen mieleensä, että jos hän saisi linjan
kulkemaan tästä, niin kaikkien tilojen hinnat nousisivat ja itse hän
sekä pelastuisi että hänen maineensa juurtuisi syvälle kaukaisiin
sukupolviin asti. Hän ei sinä yönä saanut unta, hänen silmissään
välkkyi ja vilkkui ja väliin oli hän kuulevinaan rautatievaunujen
jyrinää! Seuraavana päivänä oli hän itse komitean jäsenten kanssa
tarkastamassa seutua; hänen hevosensa kuljetti heitä ja hänen taloonsa
he palasivat. Seuraavana päivänä menivät he sivulaaksoon, hän oli yhä
heidän mukanaan ja toi heidät taasen kotiin. Heidän palatessaan oli
koko Högstad valaistu, seudun mahtimiehet olivat kutsutut ottamaan
osaa jymiseviin kemuihin komitean kunniaksi; niitä kesti aamuun asti.
Mutta kaikki näytti olevan turhaa, sillä jota likemmä ratkaisua
tultiin, sitä selvemmin huomattiin, ettei rautatie ilman suuria
maksoja voisi kulkea tästä. Laaksonsuu oli ahdas, se vei nimittäin
tunturisolan läpi ja samassa kun käännyttiin kylään, kääntyi leveä
virtakin niin, että radan joko täytyi tehdä sama äkkikäänne
tunturinsyrjää myöten, jonka tie nyt teki ja silloin joutua ihan liian
korkealle sekä mennä kahteen kertaan virran poikki -- tai kulkea
suoraan ja silloin yli vanhan hautausmaan, jota ei enään käytetty.
Mutta siitä ei ollut kauvan kun kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit
mullattiin kirkkomaahan.

Jollei ole muuta kuin tuo vanha hautausmaapahanen estämässä siunausta
pääsemästä paikkakunnalle -- ajatteli Lauri, niin kyllä hän panee
likoon nimensä ja tarmonsa poistaakseen sen esteen tieltä! Hän
matkusti paikalla kappalaisen ja rovastin luo ja sitte hiippakunnan
esimiehistön ja ministeristön puheille; hän puhui ja neuvotteli, hän
oli hankkinut kaikkia mahdollisia tietoja sekä tulevista eduista
toiselta puolen, että paikkakunnan mielialasta toiselta puolen, ja
hänen onnistui todella saada kaikki asianomaiset puolelleen. Hänelle
luvattiin, että kun osa ruumiita olisi siirretty uuteen hautausmaahan,
katsottaisiin este poistetuksi ja saataisiin kuninkaallinen määräys,
että hautausmaa voitaisiin ottaa rautatielinjaksi. Hänelle sanottiin,
että hänen vaan oli pantava asia alulle esimiehistössä.

Paikkakunta oli joutunut saman kiihtymyksen valtaan kuin hän itse;
sillä sama keinottelun henki, joka vuosikausia oli ollut paikkakunnan
kaikki kaikessa, kasvoi nyt riemun raivoksi. Ei muusta puhuttu eikä
muuta ajateltu kuin Laurin matkaa ja sen tulosta. Kun hän mitä
erinomaisimpine tietoineen palasi, pantiin hänen kunniakseen toimeen
suuria juhlia; laulujakin laulettiin hänen ylistyksekseen; niin, jos
suurimmat tulot, toinen toisen perästä, niinä päivinä olisivat
romahtaneet kumoon, niin ei yksikään ihminen olisi kiinnittänyt siihen
huomiota. Keinottelukuumeen sijaan oli tullut rautatiekuume!

Esimiehistö kokoontui, tehtiin nöyrä anomus, että vanha hautausmaa
määrättäisiin rautatielinjaksi. Se hyväksyttiin yksimielisesti, ja oli
kysymys siitäkin, että Laurille omistettaisiin kiitoskirjoitus sekä
veturin muotoinen kahvikannu. Mutta arveltiin, että olisi paras
odottaa, kunnes kaikki olisi valmista. Asia palasi hiippakunnan
esimiehistöstä, joka tahtoi luettelon kaikista siirrettävistä
ruumiista. Pappi antoi esiintulleista syistä sellaisen luettelon,
mutta sensijaan että olisi lähettänyt sen suoraan, lähetti hän sen
erityisistä syistä esimiehistön kautta. Joku jäsenistä toi sen ensi
kokoukseen. Täällä avasi Lauri puheenjohtajana käärön ja luki
luettelon.

Sattuipa niin, että ensimäinen siirrettävistä ruumiista oli Laurin oma
isoisä! Kuulijakuntaa hiukan puistatutti; Lauri hätkähti itsekin,
mutta luki kuitenkin eteenpäin. Sattuipa sitte niin, että toinen
ruumis oli Nuutti Aakren isoisä; sillä nämä molemmat olivat kuolleet
ihan perätysten. Nuutti Aakre hypähti ylös istualtaan, Lauri pysäytti
lukemisensa ja kaikki nostivat kauhuissaan katseensa; sillä vanha
Nuutti Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja rakastetuin mies
ammoisista ajoista alkaen. Syntyi seisahdus, jota kesti minuutteja.
Vihdoin rykäisi Lauri ja luki eteenpäin. Mutta aina pahemmaksi asiat
kävivät jota etemmäksi listaa luettiin, sillä sitä likemmä heidän omaa
aikaansa se siirtyi, sitä rakkaammiksi kävivät kuolleet. Hänen
lopetettuaan, kysyi Nuutti Aakre hiljaa, eikö muiden mielestä tuntunut
siltä kuin hänestä: että heidän ympärillään istui aaveita. Huoneessa
oli juuri tullut pimeä ja vaikka he olivat vanhoja miehiä ja heitä oli
monta koolla, peloitti heitä melkein. Lauri otti taskustaan
tulitikkutukon ja sytytti kynttilän, huomauttaen kuivasti, että
tämänhän he kaiken tiesivät.

-- Ei, sanoi Nuutti, astellen edestakaisin permannolla, -- tätä en
minä ole tietänyt. Nyt minä alan uskoa, että rautateistäkin saattaa
maksaa liian kalliin hinnan.

Se pani toiset ikäänkuin säpsähtämään ja Nuutti sanoi, että asia
uudestaan on otettava esiin; hän teki siitä ehdotuksen.

-- Siinä kiihoituksen tilassa, joka täällä on vallinnut, sanoi hän, --
on rautatienkin hyöty arvioitu ihan liian suureksi; sillä jollei
rautatie tule kulkemaan tämän paikkakunnan läpi, niin on asema tehtävä
molempiin loppupäihin; ainahan sinne on työläämpi ajaa kuin jos asema
olisi täällä keskellämme, se on totta; mutta ei se sentään niin
hirveää ole, että kuolleitten rauhaa sen takia on häirittävä.

Nuutti oli niitä ihmisiä, jotka, kun hänen ajatuksensa pääsivät
vauhtiin, sai mainioita perusteita ihan ilmaiseksi. Hän ei ollut
minuuttiakaan aikaisemmin tietänyt mitä nyt sanoi, mutta se sattui
kaikkiin. Lauri tunsi aseman vaaran ja arveli parhaaksi olla
varoillaan ja suostui sentähden näennäisesti Nuutin ehdotukseen; sillä
tuollaiset tunteenpurkaukset ovat aina alussa pahimmat, arveli hän.
Paras odottaa mitä tulee.

Mutta hän oli tehnyt väärät laskut. Sillä kasvamistaan kasvaen
vyöryivät pelon aallot yli seudun: ihmisiä kammotti kajota
sukulaistensa ruumiisiin; siitä mitä ei kukaan ollut ajatellut niin
kauvan kuin asia oli yleistä laatua, paisui suuri kysymys, kun se
koski heihin itseensä. Varsinkin joutuivat naiset liikkeelle ja kun
esimiehistön ensi kokous tuli, oli käräjätuvan ympärillä kansaa
mustanaan. Oli kuuma kesäpäivä, ikkunat nostettiin pois ja
ulkopuolella seisoi yhtä monta ihmistä kuin sisäpuolella. Kaikki
tunsivat, että tänään on suuri taistelu.

Lauri ajoi paikalle kauniilla hevosellaan kaikkien tervehtimänä; hän
katseli levollisena ja varmana ympärilleen eikä näyttänyt vähääkään
hämmästyvän. Hän istuutui ihan ikkunan luo, oljenkorsikin oli jo
suussa ja hymy välähteli viisailla kasvoilla, kun hän näki Nuutti
Aakren nousevan puhumaan kuolleitten puolesta Högstadin vanhalla
hautausmaalla.

Mutta Nuutti Aakre ei alkanut hautausmaasta. Hän alkoi antamalla
tarkan selityksen miten tässä sekamelskassa edut rautatien saamisesta
paikkakunnalle olivat arvioidut liian suuriksi. Hän esiintoi
todistuksia, sillä hän oli hankkinut tiedot kaikkien talojen matkasta
likemmälle asemalle, ja sitte hän kysyi:

-- Minkätähden tästä rautatiestä on nostettu niin paljon melua, jollei
paikkakunnan hyväksi?

Sen hän paikalla kertoo: oli henkilöjä, jotka olivat saaneet aikaan
sellaisen sekasorron, että tarvittiin vielä suurempi sekasorto
painamaan edellistä unohduksiin. Ja oli niitäkin, jotka ensi humun
leimahduksessa aikoivat myydä talonsa ja tavaransa vieraille, jotka
olivat kyllin tyhmiä niitä ostamaan; se oli häpeällistä keinottelua ja
sen palvelukseen ei pidetty vedettämän yksin eläviä, vaan kuolleetkin!
-- Hänen esiintymisensä vaikutus oli hyvin tuntuva. Mutta Lauri oli
kun olikin päättänyt pysyä levollisena, tuli mitä tuli. Hän vastasi
sentähden hymyillen, ettei hän muuta tietänyt kuin että Nuutti Aakre
itse oli ollut rautatien puolella ja _häntä_ ei suinkaan kukaan
syyttänyt keinottelemisen viasta. (Siinä hiukan naureskeltiin.) Nuutti
ei suinkaan ollut vastustanut muiden ruumiiden siirtämistä rautatien
tieltä; mutta kun hänen oman isoisänsä siirtämisestä tuli kysymys,
nousi siitä äkkiä koko paikkakunnan menestyksen asia! -- Enempää ei
hän sanonut, vaan katseli hymyillen Nuuttiin ja samoin tekivät monet
muutkin. Nuutti Aakre yllätti kuitenkin sekä hänet että muut
vastaamalla:

-- Minä myönnän, etten ymmärtänyt asiaa ennenkuin se satutti omaa
sukutunnettani; mahdollisesti se on häpeä, mutta suurempi häpeä on
sittenkin olla sitä ymmärtämättä -- kuten on Laurin laita! Hänen
pilkkansa, lisäsi hän sitte, -- ei milloinkaan ole sattunut
sopimattomampaan aikaan, sillä ihmisiin, joilla on tavalliset tunteet,
on asia todella tehnyt tärisyttävän vaikutuksen.

-- Nämä tunteet ovat heränneet hirveän äkkiä, vastasi Lauri, -- ja
meillä on syytä toivoa, että ne pian menevät menojaan. Ehkä hiukan
sopisi ajatella sitäkin mitä papit, rovastit, hiippakunnan
esimiehistö, insinöörit ja hallitus sanovat, kun me ensin
yksimielisesti panemme asian alulle ja sitte tulemme pyytämään, että
se pysäytettäisiin. -- Kun me ensin riemuitsemme ja laulamme
ilolauluja ja sitte itkemme ja pidämme hautajaispuheita! -- Jolleivät
sano, että me kaikki tällä paikkakunnalla olemme tulleet hulluiksi,
niin täytyy heidän joka tapauksessa sanoa, että me viime aikoina
olemme käyneet sangen eriskummallisiksi.

-- Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, -- me
olemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja
meidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun
sinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme
rautatien -- kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija,
saadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi
kuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on
haudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, -- Molokin nimeen
-- se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.

Lauri sanoi kuivasti:

-- Sellainen on luonnon kulku.

-- Niin, kasvien ja eläinten.

-- Emmekö me sitte ole eläimiä?

-- Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme
haudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei
meidän.

-- Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen
heitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se
tapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?

-- Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se
jonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat
rakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää
vielä meidän ympärillämme ja meissä -- emmekö me sitte antaisi heidän
levätä rauhassa?

-- Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, --
sillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että
olisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei
eläessäänkin tarpeeksi suuren tilan -- hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi
maata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa
joutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven
taakse, niin todella saattaisi sanoa, että _hän_ kaikista täällä
syntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.

Nuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät,
koko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.

-- Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut.
Se on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle
toimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä
hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen
täytämme -- eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut
meille uusia maanteitä -- mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota
monen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt
menojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt
niitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle
käräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää
tuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan,
jota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa
meidän tiellämme; -- niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään;
sillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja
tähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi.
Hautausmaa jää kun jääkin rauhaan -- sinne tulee tänään vaan lisää
yksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.

Lauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei
saanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa
turhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta
tulemaan:

-- Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai
tuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää -- niin, olkoon tästä
puoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään
pistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän
roskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta
särkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. -- Hyi
mokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä
pöytään. -- Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen
saavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren
käräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi
lattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri
Högstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!

Hän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö
pysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen
pelästyttänyt -- kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka
hän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan -- kasvot hymyssä
ja Laurin äänellä virkkoi:

-- Onko asia katsottava ratkaistuksi?

Ja koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui
äkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja
jääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät
salamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas
entisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli
peloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa
maljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti
Aakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja
poikia -- ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät
he koskaan olleet nähneet!



KOLMAS LUKU.


Lauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä
huuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella,
ei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla
toimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka
kulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä;
sillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän
meni oikeuteen; -- saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja
hän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta,
joka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään,
milloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa
vastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia,
joiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät
suurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria
vastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei
kukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen,
kuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä
suuressa ottelussa valtuustossa.

Eräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja
kuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan
poikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön
yksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo
suurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli
saanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi
ehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta
johtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä
enemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat
syynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita
kerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat
pitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun
toisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja
naiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen
kyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta
vaikutusvallastaan -- tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä
hevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui
alas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä
empimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut
ainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana
hänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin
taukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan
häneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä,
huomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin
huomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin
kumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.

Hän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän
ikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei
ollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot
laihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat,
jättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä
käsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne
valtasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi
eloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti
jumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli
lähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä
hänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä
ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa
kunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä
silloin itse tulee!

Mutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta
ei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän
sellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi
luullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen
aikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä
kyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun
linjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan
radanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä
talon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja
väliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten
radalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti
ensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan
odottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria;
kaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua,
jota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin
kauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi.
Sovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa
hautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine
ristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä
itselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken
perästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena,
sillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten
pihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä
myöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla
ponnistavan alas laaksoon.

Hän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä.
Isoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut
suvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli
kyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen
vikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen
ajan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on
epämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne
varmoiksi.

Kunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt
työtä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä.
Mutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä;
hän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa -- loruja!
varmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä
päällitse.

Näitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva
hiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee
ihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän
puolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki
nyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa
päällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! -- -- Mutta mitä
tämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja
suhina -- se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se
tulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan
suoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat
saatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden,
loistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä
-- -- hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä
unta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! -- -- Kas
nyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne
tulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja
junat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään.
Hautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä
vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet
itse ja virsi "Antakaa vainajain levätä!" kulki heidän edellään; hän
tunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen
sielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä
tämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin
ruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä -- ja kas tuossa ruudulla,
siellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski
häneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli
tukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri
kun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli
särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen
vuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja
hänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.

-- Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!

Se oli Nuutti Aakre.

Kun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa,
joka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä;
vasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen
karjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan,
tavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli,
niin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli
hänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:

-- Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo
ja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:

-- Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme
rautatiestä!

-- Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan,
ennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli
tietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.

Hän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan
koetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli
levittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois.
Ääneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan
uudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen
päälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja
itki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi
hänet ja lausui:

-- Sinä olet minun ainoa ystäväni!

Näistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin,
että sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä
nöyrästi ja sanoi:

-- Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova
sydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään
vaimonsa kättä.

Ja nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen
mielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli
tapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi.
Nuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä,
lähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt
tulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut
sammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos
palavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli
kävi -- tänne hautausmaalle.

Ja juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja
poikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli
käynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin
monta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen
että kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa
kotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen
istualtaan, toinen seisoaltaan.

-- Tule pois nyt, sanoi Nuutti.

Vastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri
autettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte
ajaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa,
jossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä.
Mutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.

Niin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä
arvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri
Högstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo
laaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt
hänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty
ottamatta huomioon -- ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään
särkynyt.



PIENIÄ KERTOMUKSIA.



VOIKKO.


Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.
Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla
tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaiholla katsella niitä, jotka
siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät
nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,
jonkatähden talo sitte myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin
laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin
surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena
keväännä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä
heinää uhkasi sadekuuran asemasta lumimyrsky ja entä sitte talvella!
Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkään,
koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Rand
vuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio
kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja
narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi
lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät
ulkohuoneet ihan hautautuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat
tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta
kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne
uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja
näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten
poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureja ja taas
ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne enkä minä milloinkaan unohda
kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi
esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka
kauppasi poronlihaa.

Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja
toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta
huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään
papin oli pitänyt ottaa pistolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin
kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja
hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat olleet
mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan,
joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja
jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut
ilman pappia, kun isä -- ehkä juuri siitä syystä -- sai sen; luultiin
nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauvantaiaamuna nelinryömin
konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat
vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta
eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut
takaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä
ottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta
kauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä
omilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni
alas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä
harppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi
heille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää
häntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he
kokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen, väkivallalla
estääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä
lähtenyt sinne ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään
koulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan,
joukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat
kainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää
äitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Voikko! Hänen äitinsä oli
suuri, punainen tamma Gudbraninlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä
katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa
paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi
metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden
oikeudella. Voikosta sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä
hevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja,
tottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin
pientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään
ollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni
yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti
tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman
jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden
perässä liian kauvas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen
heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan
siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin
jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet
ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa
käsittää vanhempieni kauhun -- kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät
huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin -- kunnes vihdoin
joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta.
Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä
suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se
unta vaiko totta, on vaikea sanoa -- mutta varmaa on, että vielä
muutamia vuosia sitte heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan
painuneena puoleeni.

Voikko ja minä saimme pian tovereja: ensinnä pienen koiran, joka
opetti minua varastamaan sokeria, sitte kissan, joka eräänä päivänä
odottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa;
kalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut
kellarista! Seuraavana keväännä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin;
sillä silloin tuli taloon pieni porsas -- ja aina kun Voikko seurasi
äitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa
toisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin
nukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse
pidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan
kauniimmin; se koettikin -- koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun
minun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat
koira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka
piti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me
saimme sitte kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin
samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Voikko yksin;
sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä
se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme
pienessä huoneessa, joka oli pantu liistereelle, niin etteivät tuulet
eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä
leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä
ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä
minä olin vaan kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle
Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun
perille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti
minun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Voikko mukana!

Täällä Nässetin pappilassa -- se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa
voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat
toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja
taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin
vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäikse veteen
ja joka niemellä nousee suuri talo, -- täällä Nässetin pappilassa,
jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja
tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, -- ja missä
minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä
saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli
vallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli
niin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, -- täällä
Nässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä
vaikutelmia antoi minulle Voikko; sillä täällä kasvoi sekin, tuli
jättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskiko'on, mutta verraten pitkä
ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän
keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli
kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää
riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta
perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän
raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta
y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen
uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä
etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut
kuormaa kulkemaan, valjastettiin Voikko, ja jos valjaat vaan kestivät,
niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli, mielellään taakseen, kun
rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut
siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,
ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloinkin ensin pari kertaa yritti
ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;
silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia
tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.
Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin
rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Voikon maine
paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Voikko oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.
Alussa tuli -- kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään -- hirveää
suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Voikko joka kävi laitumella
takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,
tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä
määrässä kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että
talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja
sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän
he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä
Voikon jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauvan se heitä
kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.
Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän
hankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta -- ihania eläimiä
-- ja näiden piti opettaa Voikolle huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin
jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä
unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona
kuuntelemassa teeren vihellystä nurmijyrkänteeltä ja tyttö juoksi
kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien
luona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne -- ja katso:
siinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne
olivat joutuneet tekemisiin Voikon hirmuisten hampaiden ja kavioiden
kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen
yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät
taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Voikon ylistystä kirkonmäellä ja
sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Voikko sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas, ruskea hevonen,
muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi
sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinan yrityksessä, ja kun ei rohkea
poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,
niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan
vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina
ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;
hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän
näin omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kantoi monta lehmää ja lammasta
sekä meiltä että muilta. Tuontuostakin kuulimme paimenpojan huutavan
ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät
juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;
mutta he tulivat miltei aina liian myöhään: joko oli koira jo
karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.
Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin
tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen
vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa niin että
se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin
viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä
kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta
oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Voikko ja se tamma ja varsa, jota
se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme
ensinkään tietäneet mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen
päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen
rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa
usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään
kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät
paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut
taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä
mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa
varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää;
karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta, ei merkkejä hevosten taistelusta.
Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,
huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,
mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis
olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan
tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan
poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että
kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon
laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat
siis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut
takaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen
perässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se
myöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni
suohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin
oli Voikko uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat
olivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat
hutkineet ja väkevät hampaat repineet -- eikä vähään matkaan enään
näkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä
toinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu
nurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään
raivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, oli se kieritellyt
kierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle
maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät
miehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt
hiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän
kellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne -- mutta heitä
vastaan tuli Voikko ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se
oli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se
suuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden
puheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat
he sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä
Voikon urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että
se Pappilan-Voikosta tästä puoleen korotettiin Karhu-Voikoksi. Monta
monituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja
joka kerta sitä sitte pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se
tuli kotiin, päässä karhun kynnenjäljet. Vanha jättiläiskarhu oli
saanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti
raappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli
kyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla;
mutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat ja jos yksi ja toinen vielä
tyhmyydessään otti selkäänsä, niin Voikko sai anteeksi kuuluisuutensa
takia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä
tahtoi.

Kun meidän joskus -- mikä muuten harvoin tapahtui -- täytyi ottaa se
kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata kuinka sitä ihailtiin. Kun
koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä
liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa
kääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät
mitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää
työvaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei
se suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä
viimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi
astella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet
kaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli
seuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Voikko ja kääseissä
istujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus
todella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä
oli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti paikalla päätään ja
päästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se
aikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,
riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimuvarsi oli
mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana
muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,
se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui
kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun
se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,
kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa,
mutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä
irti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden
mielestä komeinta mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai
koskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin
Voikosta, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän
paukkuvia kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin
maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita
seurattavakseni.



TROND.


Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa sillä
hän kulki useinten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan
kolmenkymmenen ikäiseksi läksi tämä mies tuntureille ja raivasi
itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet
ihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä
kanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä
nuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se
tyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut
iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin
nimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui
kirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän
viitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vaan pari kertaa käynyt
kylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan
rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei
heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolen_ ja taloon
tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat
töissä.

Hän oli kun olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että
siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen
oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa ei hän paljoa puhunut, hän
melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän
oli sisällä.

Jouluaattona sitte kerran -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi
pullosta, joka oli valkoinen -- otti isä pojan polvelleen, katsoi
ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

-- Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: -- Ethän sinä mikään pelko ole;
kai sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi
isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli
Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa
kuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa ja se vei niin paljon
aikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen
ensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessa kotiinmenoa,
näki hän tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

-- Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.

-- Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.

-- Minne sinun on mentävä?

-- Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.

-- Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, -- sillä sinnehän minunkin
pitäisi lähteä.

-- Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle,
missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan
Blessommeniin, joka nousi kannaksille. -- Pidä hyvin kiinni, sanoi
hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein
käynyt maankamaraa myöten.

-- Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.

-- Niin teen, sanoi mies ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä siltä kuin ei
olisi kuljettu vettäkään pitkin.

-- Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.

-- Niin kuljetaan, vastasi mies.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauvemma, rupesi Blessommen
tunnustelemaan seutua.

-- Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.

-- Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä
oli matka mennyt pian.

-- Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.

-- Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi, läjäyttäessään
hevosta piiskallaan: -- nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

-- En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki.
Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että
hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin
tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen
ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä
vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää
pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli
kääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut
pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän
äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat
enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän
vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän
kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras
astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut
nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan;
Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä
peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi
häntä likemmin.

-- Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.

-- Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.

-- Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?

-- Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella
puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo,
että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut
"Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään
hän nousi:

-- Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, -- antakaa
minun nyt hiukan levätä.

Ja hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä,
joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista
kylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän
makasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi
katsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin
metsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt
paikalta. Silloin häntä rupesi kovasti peloittamaan, sillä siitä
saattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen
täytyi päästä kotiin valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta.
Pelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin
huudetuksi: "äiti!" -- ja heräsi.

-- Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa eikä
hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen
mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat
hiukset ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet
"Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitte hän ja
he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat
välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi
äiti:

-- Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti
muassaan.

Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:

-- Se saa jäädä _tuolle_, ja hän viittasi Trondiin.

Toinen lisäsi:

-- Opi vaan käyttämään sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa
_tässä_, ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitte he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli
pientä arkkua, jonka oli saanut:

-- Mitä siinä on? kysyi hän.

-- Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti
suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin
hienoista ja hentoista.

-- Ota se, sanoi äiti.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa
peloissaan pois.

-- Se itkee! sanoi hän.

-- Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli
sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

-- Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.

-- Se on viulu!

Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimäisen viulunsa. Isä osasi
hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa
säveliä siltä ajalta jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta
rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän
soitti niin että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen
paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut,
meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina
seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui
koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei
pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti
kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen
tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka
ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty
esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti
mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka
änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun
jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan
sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä
eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja
ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä
hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

-- Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä
paikalla isälle.

-- Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen
sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin
uutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat
naimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

-- Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli
tullut kyökkiin.

-- Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon,
missä isä oli ja sanoi sen hänelle. --Hän ei koskaan ole ollut
kylässä, lisäsi hän, hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

-- Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta
hän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.

-- Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.

Ja poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti
aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä
unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin
hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle
uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden
nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli
ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut
mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun
käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja
välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka
hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään
seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen
meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin
puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:

-- Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja
läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia;
hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä,
astuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei
hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään
oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja
kuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi
soittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.

-- Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.

Kauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

-- Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän
katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuni sauhuna nousevan
ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä
niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne
kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat
suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä
toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden
alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia
leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla
kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän
näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan
rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja
alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot
olivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen
täytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki
olivat toistensa näköiset! Hän pani heidät heti yhteyteen kirkon
kanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta.
Nyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan
ei enään soinut. -- Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä,
mutta ei niissä ollut mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä,
etten paina tarpeeksi" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli
ikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta
ei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän
tunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä
ihmisiä, jotka seisovat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä, joka
kotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa
säveltä! "Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni",
puheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa
-- mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemma
ja kauemma. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli
antanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se
tänne!" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän
istui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun
kainaloonsa. "Et saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten
joukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja
metsien, kunnes ei hän enään jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauvan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei
hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka
kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä
niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun
hän sitte nosti päätään, näki hän viulun, maassa yksinään.

-- Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä
murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

-- Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän
itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: -- kielet
täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja
leikkasi.

-- Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.

-- Au! sanoi seuraava; mutta poika vaan leikkasi.

-- Au! pani kolmas raskaasti...

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei
katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut
antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei
hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli
äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta
entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine
kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

-- Ei äiti, kotiin en tulee ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen
nähnyt.



ISÄ.


Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä
oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa
vakavana ja pystyssä päin.

-- Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, -- ja minä tahtoisin
kastattaa hänet.

-- Mikä nimeksi pannaan?

-- Finn, isäni mukaan.

-- Entä kummit?

Thord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja
naisia, hänen sukulaisiaan.

-- Onko vielä muuta? kysyi pappi ja nosti silmänsä.

Talonpoika seisoi hetken ääneti.

-- Soisin, että hänet kastettaisiin yksikseen, sanoi hän.

-- Siis arkipäivänä?

-- Ensi lauvantaina kello 12 päivällä.

-- Onko vielä muuta? kysyi pappi.

-- Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin
lähteäkseen.

Silloin nousi pappi.

-- On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen
kätensä ja katsoi häntä silmiin; -- suokoon Jumala, että saisit
lapsesta siunausta!

Kuusitoista vuotta myöhemmin seisoi Thord papin huoneessa.

-- Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei
huomannut hänessä mitään muutosta.

-- Minulla ei olekkaan mitään huolia, vastasi Thord. Pappi ei sanonut
siihen mitään, mutta vähän ajan perästä hän kysyi:

-- Mitä asiaa sinulla tänä iltana on?

-- Tulin puhumaan pojastani, jonka huomenna pitäisi päästä ripille.

-- Se on reipas poika.

-- En tahtonut maksaa ennenkuin kuulin kuinka monentena hän seisoo
kirkon lattialla.

-- Ensimäisenä.

-- Vai niin se on -- tässä on sitte papille kymmenen.

-- Onko vielä mitä muuta? kysyi pappi ja katsoi Thordiin.

-- Ei ole.

Thord läksi.

Taas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian
edustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimäisenä Thord.
Pappi nosti päätään ja tunsi hänet.

-- Sinä tulet tänä iltana mieslukuisena.

-- Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Kaarina
Storlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.

-- Sehän on paikkakunnan rikkain tyttö.

-- Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan
toisella kädellään.

Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut
mitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.
Thord laski kolme taalaria pöydälle.

-- Ei minulle tule kuin yksi, sanoi pappi.

-- Kyllähän minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni -- minä
tahtoisin antaa vähän runsaammin.

Pappi otti vastaan rahat.

-- Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...

-- Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa
kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Miehet menivät hitaasti perässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden
poikki Storlideniin puhumaan häistä.

-- Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan
sitä kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää
käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

-- Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika
hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. -- Odota vähän, huusi isä ja
souti paikalle.

Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen -- ja
vaipuu.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan
ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin
odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas
muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi -- sitte lepäsi järvi
peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän
samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen
päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki
taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään
kuulee pappi sitte jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti
hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha,
käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauvan
ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

-- Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan
hänen eteensä.

-- Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui,
ikäänkuin odottamaan; kauvan he kumpikin vaikenivat, sitte sanoi
Thord: -- minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän
rahasto, joka kantaa poikani nimeä.

Hän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski
rahoja.

-- Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.

-- Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauvan
ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

-- Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?

-- Johonkin parempaan.

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.
Sitte sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

-- Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.

-- Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä.

Ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.



KOTKANPESÄ.


Endrelä oli pieni, yksinäinen kylä, keskellä korkeita tuntureja.
Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka
tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli
ihan likellä kylää ja joka näkyi kauvas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa
viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä
asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi
oli hänen sukunsa niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,
jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylän päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle
kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä kun
naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.
Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin
tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni
menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen
niinkauvan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa,
että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt
sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi
sinne ylettynyt.

Missä vaan kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkan pesästä
ja katsoivat sinne. He tiesivät koska kotkat tänä vuonna olivat
palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka
viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta
pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita,
kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endrelässä
eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli käherät hiukset ja pienet
silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi
jo aikaiseen puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta
ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,
läksi hän kiipeemään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat
mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut
suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät
lähtemästä kiipeemään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut
kuin omaa haluaan, odotti sentähden kunnes emäkotka oli jättänyt
pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella
maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä
kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli
ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista
kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui
kauvan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.
Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei
hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.
Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,
milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.
Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi
pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,
että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikkei poika kuulunut
sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

-- Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja
silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. --
Tule alas, Leif, huusi hän, -- minä pidän sinusta etkä sinä sieltä
ylhäältä mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitte hän
kiipesi ylemmä. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi
kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä
hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja
kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät
saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi
korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif
hapuili taasen kädellään, sitte se heltisi, tyttö näki sen selvästi;
hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.

-- Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät
huutoon.

-- Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä
miehet että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui
luisumistaan yhä nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin
ja sitte he kuulivat: takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan
läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää multaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään
murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi
pois hänet.

Nuoret, jotka kiivainten olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeemään, eivät
enään olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät
saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin
virkkoi, tarttuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

-- Ikävähän tämä oli; -- mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin,--
onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei
kaikki kansa ylety sitä ottamaan.



USKOLLISUUTTA.


Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he
ahersivat uskollisesti hyvin suurella, mutta rappeutuneella talolla,
kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä ja vaimo jäi
hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei
kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat
pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että
he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa
voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli
päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai
talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen
varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon,
senjälkeen että heitä itseään tähän asti oli johdettu. He eivät
erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti
tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä ja nyt
liittyivät he entistä likemmä toisiaan, kun heidän täytyi turvautua
toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä,
ennenkuin varmaan luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa
eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet
toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta
sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he
eroaisi niin kauvan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista
mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli
paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, jonkatähden äiti ehdotti,
että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo
jaettaisiin neljän nuoremman kesken, siten, että he kaksi yhdessä
viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi,
toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta
muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että
karja tarvitsi hoitajaa -- ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi
miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vaan kysymys, kumpiko
veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.
Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin ei hän koskaan
mene ja muutkin torjuivat naimakaupan luotaan.

Pojat sopivat sitte äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista
asian. Ja eräänä kesäiltana ylhäällä karjatalolla äiti kysyikin
häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi Tasalaan, ja tyttö
suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada
kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitte nyt
ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman;
mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä
naimisiin. -- Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä
niin outona, hän kun oli nuorin.

-- Lähinnä nuorin sitte.

-- Miksei lähinnä vanhin?

-- Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli
ajatellut ja sentähden ei hän ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi
menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja
tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis
naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitte
lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet
tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat
viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja
siis myöskin apua ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka
muutenkin kävi siellä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana
päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin
oli kauvan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti
kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen
kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla
veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki
neljä hyvin vakaviksi eikä kukaan uskaltanut lausua ensimäistä sanaa.
Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti
tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin
aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi;
sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin ei hän voinut mennä. Se
tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille
nyt ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi,
että varmintahan se oli, että tyttö rupesi emännäksi taloon. Heti kun
yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät
puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti
sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun ei
hän enään parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelun. Silloin sai
nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin
kauvan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa
useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.

Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti
tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden
aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään
hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana.
Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka
oli häntä hoitanut; he ymmärsivät mitä hän tarkoitti ja lupasivat
täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista
vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti
maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja
vihdoin se sitte tapahtui viimeisen kerran.

Kun hän oli kuollut kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä
hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana
hautaussaatossa ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että
naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä
asteli lukkari esilaulajana, sitte vainajan kuusi poikaa, kantaen
kirstua ja sitte koko pitäjä, kaikki veisaten niin, että kuului
pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta
luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla
piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän
ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,
uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta
olin joutunut kuuntelemaan, tuntui, kun astuin ulos kirkosta, siltä
kuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon
suuruuden kanssa.



ELÄMÄN ARVOITUS.


-- Miksi me istumme tänne?

-- Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.

-- Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa
liian väkevästi veteen; mennään kauvemma!

-- Mennään sitte takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin
kaunista.

-- Ei, emme sinnekään! ja mies päästihe pitkäkseen ikäänkuin ei hän
olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.

Nainen jäi seisomaan, silmät vilkkumatta tähdäten häneen. Silloin
sanoi mies:

-- Aasta, nyt sinä saat selittää miksi sinä niin pelästyit, kun se
vieras laivuri hämärissä astui sisään.

-- Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä
pakoon.

-- Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä muuten en minä tule
perässä.

-- Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.

Mies lausui:

-- Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin
lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitte on kaikki lopussa.

Nainen purskahti itkuun ja tuli likemmä. Hänen hento, pieni ruumiinsa,
hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi
oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa -- kaikki säteili sekä
erikseen että yhtenäisyytenä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies
karkasi pystyyn.

-- Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan
perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vaan
pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa
lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en
saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!

Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut
eilispäivästä kotoisin.

-- Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut
minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen mitä en minä koskaan,
koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti,
sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt
kuin vaan minusta itsestäni. -- Botolf!

Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin
hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään
eikä mies iässään ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.

-- Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta
istuutui samassa taas. -- Kun sinä pitäisit minusta edes senverran,
että voisit luottaa minuun -- kuinka me voisimme olla onnelliset!

-- Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja
ryömi polvillaan likemmä; sitte hän lisäsi: -- Pitää sinusta? Sinä
yönä, jolloin minä jouduin kannelle -- meidän laivamme oli törmännyt
yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa --,
en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti!
Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, -- silloin
minä tunsin sellaista elämänhalua! -- ja minä olin luullut, etten
sellaista koskaan enään tuntisi.

Hän vaikeni ja itki, mutta sitte hän laski kädet ristiin hänen
polvensa päälle.

-- Botolf! rukoili hän, -- ole suuri, ole suuri niinkuin silloin, kun
otit minut paljaana -- vain minut! -- Botolf!

Miltei kovasti vastasi mies:

-- Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan
me tahdomme -- emme sitä! -- Ensi päivinä sellainen käy, muttei sitte.

Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:

-- Oi ei, elämää ei koskaan enään saa eheäksi; oi Jumala! ja hän
tyrskähti itkemään.

-- Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun
elämäni tulee eheäksi.

Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä ja hän näki
hänen taistelevan.

-- Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei voi tulla.

-- Sinä saatat ajaa minut äärimpään epätoivoon! rukoili hän.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:

-- Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta
tätä en jaksa kantaa.

-- Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.

-- Minä autan sinua! mies nousi hänkin, -- joka päivä minä autan
sinua, kun vaan tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan
sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne -- ja joka ehkä onkin
toisen!

Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.

-- Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa.
-- Nyt sinun täytyy lakata!

-- Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!

-- Jeesus Kristus, en enään kestä tätä!

-- Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.

-- Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, -- kun kidutat naista, joka on
uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! ja
hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen
ja puhkesi puhumaan: -- nyt minä älyän: sinä tahdot, että minun
sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää
jotakin.

-- Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli
hän hitaasti, sanat yksitellen:

-- Tahdotko vai etkö tahdo?

Hän ojensi kätensä:

-- En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!

Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta
toiseen, mutta useinten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden
ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sitte hän
lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.

-- Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen
sanovan -- ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä
katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sensijaan
kanerviin ja peitti kasvot käsillään.

Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen
siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;
mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä
enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi
seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat
käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja
vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä
niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan
komentamassa kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi
kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne
seisoivat häntä itseään vastassa!

Sinä olet valehdellut minulle, Aasta!

Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.

-- Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan, _meillä ei
yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!_

Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen
lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin niin
että Aastan silmissä musteni, hän ei tietänyt mitä hän ensi
silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä.
Hän seisoi kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun
hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä,
pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:

-- Todista! Heitä pois nuo kujeesi -- tee se nyt, tässä!

-- Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.

-- Tee se nyt, tässä, sanon minä!

Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja
syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut
kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin
liihoittelemaan ja meni kauvemma. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä
loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut
ensinkään; sillä hän oli kaatunut.

Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen
kadonnut ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki mitä miehen
sielu omisti, oli painunut yömustaan syvyyteen -- eikö hänen ollut
paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin
tekemään loppua tuskistaan; -- tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei
loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat.
Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja
surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi,
niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä miten tämä on tapahtunut.
Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet
piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa saisi surmata hänet.
Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma
muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut
rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän
paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän
ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitte oli? Hän nousi -- ei
syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan
ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut
arvoituksen ratkaistavakseen.

Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut
Amerikassa siitä kun hän tuli täysikasvaneeksi ja sieltä hän tuli, kun
laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä
osasta Norjaa hän oli kotoisin, mies ei varmuudella tietänyt sitä, hän
ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama mitä
perhe Norjassa oli kantanut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän
oli? Ja tunsiko hän Aastaa? vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä
hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut
syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.

Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään
tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut
verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut
verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista
rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitte? Mieluummin kuin
tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta
tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut
tunnustamalla, että oli jotakin, jota ei hän voinut sanoa. Rikos itse
mahtoi sen kieltää. Mutta ei hänen rikoksensa saattanut olla niin
suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän
oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen
täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli
toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos
ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitte oli? Olihan hän itse
sanonut, että jotakin oli -- ja entä sitte vieras laivuri, jota hän
niin oli pelästynyt? Mitä tämä oli, mitä ihmettä tämä oli? -- Jos hän
olisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä -- hän sai
itsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.

Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin
itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti;
kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,
synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja
Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä
käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia
epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut
kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut
jättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut
menneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan,
ja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina
hänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen
sylissään lämmin ja sorja -- mitä hänen menneisyytensä sitte häneen
kuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitte heti? Ei, senmukaan
kuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin
ihailu ja kiitollisuus, vaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen
omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän
ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän
hän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä
olihan sitte edes jotakin!

Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_
kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen-toisilleen kaikki? Olisiko sen
ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui
vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta
nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan
muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauvan leikkineet siinä, nyt
vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan
kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli
rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä -- taivaan Herra, kuinka
hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä
kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla
koulumestarina.

-- Sano nyt perässä, sanoi tyttö: -- Isä meidän!

-- Itä meitä!

-- Joka olet taivaassa!

-- Taivaatta.

-- Pyhitetty olkoon sinun nimesi!

-- Tinun nimeti!

-- Lähestyköön sinun valtakuntasi!

-- Ei!

-- Tapahtukoon sinun tahtosi!

-- Ei, ei taho!

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei
edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan
ja kuunnellessaan lapsia, kävi hän omissa silmissään saastaiseksi
pedoksi, joka on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta.
Pensaiden taitse pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi:
hän pelkäsi heitä enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän
hiipi metsään, kauvas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään
taloonko, jonka hän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ -- Tai
kauvemmako? Se oli yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi
_hän_ aina hänen edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät
viimeisen kuvan mukaansa silmissään; se joka herää pahasta teosta,
ottaa ensimäisen minkä näkee, eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt
Aastaa sellaisena jommoisena hän hiljan seisoi jyrkänteen partaalla;
hän näki pienen tytön, viattoman tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva
muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä käsiään. Muisto Aastan
sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi salaperäisesti kuvat hänen
sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys vaikutti epäilykseen, jota oli
kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut kysymys: syyllinen vaiko
syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään sellaisen lapsen? Oli! Botolf
oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta nyt näki nähneensä sen. Ennen
hän vain oli urkkinut oliko tämäkin viattomuutta, oliko Aasta voinut
hymyillä useille sillä tavalla, tai mikä oli pannut peittoon tämän
lapsen hänen sielussaan, koska se vain säteilevinä hetkinä saattoi
puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli ollut ainaista vivahtelua,
levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka houkutteli muutkin
liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli tämä vaikuttanut
Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan; nyt, Aastan surullisen
kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot viattomaksi lapseksi, joka
rukoili.

Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se
sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen
heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun
jyrkänteen partaalla -- näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä
kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta
niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enään noussut vuoteesta.

Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka
kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet
muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat
tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien
yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo
äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.
Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja eikä kukaan niistä, jotka
asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,
ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä
auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut
maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä
ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi,
pitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten
ympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta.
Kun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat
ihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan.
Toiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä
kurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään
nähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai
pomppivana keränä kierivän edellään. Ohisoutavat olivat nähneet koko
talon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen
ja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään
lukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitte taas
kirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan
palvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon ja he
nämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enään uskaltanut liketä taloa. Jollei
vanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut
häntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä
hoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa
alla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli
palamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat
tuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti
jotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas
ravisti päätään. Eikö hän sitte olisi halunut nähdä ketään muuta?
Siihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken
selvästi mainitsi nimen "Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu
vastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen
siksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti
valjastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia.
Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin
pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia.
Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä
olihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi
järvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin,
saadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti
häntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle
sanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu
mitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja
antoi pukea ylleen.

Oli kylmä, kirkas ilta ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat
metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet
ristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän
kuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän
näki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli
hirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi
hänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen
lämmittelemään. Ja sillaikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi
hyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää.
Kun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet
kamariin.

Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli
Agnesiin kauvan; hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä
häntä peloittanut.

-- Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas. Agnesista tuntui
siltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi "kyllä". Silloin mies
rupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana
pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas
teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä
hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän
pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille
käsilleen ja sulki sitte silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka
lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois
käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa,
kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:

-- Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.



UUSI REITTI HUVIMATKAILIJOILLE.


Norjalaista Nordlantia ja Ruijaa tunnetaan rajojen ja sikäläisten
virkatehtävien ulkopuolella norjalaistenkin kesken niin vähän, ettei
voi pyytääkään, että tanskalaiset tai ruotsalaiset niitä tuntisivat.
Kuitenkin koskee kehoitukseni lähteä sinne huvimatkalle yhtä paljon
heitä kuin norjalaisia. Mutta minä lisään heti, etten tietystikään
tahdo neuvoa sinne niitä, joilla ei ole varaa taikka aikaa tehdä
enempää kuin yhden tai pari pitempää matkaa eläissään, vaan sensijaan
niitä monia, jotka ovat nähneet kulturimaat Europassa, jotka eivät
ikävöi suuria kaupunkeja, vaan juuri pois niistä, jotka eivät enään
etsi huvia, vaan parin kuukauden virkistystä suuremmoisessa luonnossa.
Ja sitte minä käännyn niiden puoleen, jotka tahtovat panna kuntoon
hermostonsa ja joiden siitä syystä mieluummin on valittava voimistava
merimatka kuin helteinen kylpypaikkaelämä. Tosin saattaa
kaupanpäälliseksi seurata vähän merikipua, vaikka harvemmin kesällä
kauniilla ilmalla; mutta osaksihan merikipu on terveellinen tauti,
osaksihan tämä matka siinä suhteessa on suojatuin minkä saattaa
tavata; sillä kuljetaan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta
(Jäderen, Stat, Hustadviken, Folden, Länsivuono) kaiken matkaa
saaristotietä; kovassakin myrskyssä kulkee höyrylaiva ihan hiljaa
vuorokausia umpeensa; matkustaja elää kuin oman pirttinsä permannolla,
sillä eroituksella vaan, että häntä ravitsee voimakas meri-ilma ja
suuremmoisin luonto, mitä Pohjola saattaa tarjota. Englantilaiset ovat
osanneet löytää sen ja nyttemmin myöskin amerikkalaiset, ranskalaiset
ja hollantilaiset. Jokaista norjalaista huvimatkailijaa kohti tulee
kymmenen ja kaksikymmentä ulkomaalaista. Englantilaiset ovat
vuokranneet tämän pohjoisen seudun parhaimmat lohivedet ja
metsästysmaat.

Vanha saksalainen maalari Preller, joka aikoinaan pohjoismaista on
hakenut aiheita historiallisia maisemiaan varten (näin hiljan erään
hänen mytologisen kohtauksensa, joka on pantu tapahtumaan tässä
luonnossa), sanoi minulle: "Joka tahtoo nähdä meren ja ilman ja maan
kamppailua ja ihmisten kamppailua näitä kaikkia vastaan, matkustakoon
sinne pohjoiseen." Huvimatkailija luultavasti ei halua nähdä tämän --
kuten helposti voisi tapahtua -- kohdistuvan itseensä, vaan
tunturimuodostukset ja ne vaikutelmat, joista luonto täällä aina pitää
huolen, sekä paikkakunnan kansa, voivat tehdä hänelle täyden selvän.
Mainitsen tämän koska pohjoisnorjalaisen kertomukset luonnostaan ja
elämästään ovat parasta mitä matkaltani tuon; hänen mielikuvituksensa
on vaaran ja yksinäisyyden kasvattama, ja se on sukua luonnon kanssa.

Saksalainen maailmanmatkustaja _Alexander v. Ziegler_ -- tunnustan sen
häpeäkseni -- ensinnä herätti minussa halun nähdä näitä seutuja. Hän
mainitsi kolme paikkaa maailmassa, joita hän, kutakin laatuaan, piti
näkemistään suuremmoisimpina ja niistä olivat Nordlanti ja Ruija yksi.

Matka on järjestettävä niin, että joko tulo- tai menomatkalla
kuljetaan maitse _Namsosiin_; ehkä on parasta jakaa matkaa, siis
mennessä maitse _Trondhjemiin_ ja palatessa maitse _Namsosista
Trondhjemiin_ ja siitä taas laivalla rannikkoa pitkin romsdalilaisiin
kaupunkeihin (muitten muassa kauniiseen _Moldeen_) ja eteenpäin
Bergenin rannikkoa pitkin, jolloin sopii poiketa _Bergeniin_ ja
käyttää hyväkseen Hardangerin vuonoa tai jotakin muuta niistä monista,
joihin pienemmät laivat Bergenistä kulkevat. Nordlantiin on joka
tapauksessa saavuttava kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa
keskiyöauringon takia. Sen saattaa kyllä myöhemminkin nähdä täydessä
vaikuttavuudessaan, mutta etempää pohjoisesta ja vain korkeilta,
vapailta paikoilta.

Matka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt
keskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja
Norjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin,
että matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä
varmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen
pitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin
pohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen
rakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja
tarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi
vaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai
vuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.

[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat,
sillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta;
eivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat
erittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän
tunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle
käsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti
vaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin
totta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta
taipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja,
joissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni
niissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista,
jumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä
näyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa
(_Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa_) ansaita takaisin
matkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka
hyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa
nimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön
kanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa
sellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee
hätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen
niiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon
keskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja
vaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia
näkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman
kaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai
merimiehiä.]

Heti kun on päästy Namsosin satamansuusta -- joka, mutkitellen
havupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia
maassamme -- ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu,
muuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin
vuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä
ihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin
meren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat
merituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on
jäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu
pohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin
karvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi
ja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman
läpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä
pohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos
jonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää
korjuuseen.

Tämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa
_yksinomaan_ merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas
maa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.

_Helgelannin_ luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma
toisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää
usein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä,
milloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita
vastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin
uusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa
vieraiden sävelten sointuja ja voida -- jos osaa ne pidättää --
loihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä
kuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa _Haarek
Tjottalainen_ asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa
liukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet
jotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka
laskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita
yhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien
ainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi;
sillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se
valloittaa ja pitää hallussaan.

[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa _Olavi
pyhää_ vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin
itse _Stiklestadissa_ Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta
kuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään
historiallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen
ihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on
sama jonka _Olavi_ ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he
pitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten
tervehtivät kotia -- jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua --
muistui ehdottomasti mieleeni _Bjarköj_, ylimpänä Lofoteilla, jossa
_Tore Hundin_ suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä,
mutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi
satamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui
mieleeni _Tjotta_ Haalogalandissa, missä viekas _Haarek_ kaikessa
hiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli
tullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei
häntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui
mieleeni _Egge_ Tröndelagissa, -- se oli kuin satula, joka on pantu
maiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla _Kalf Arnenpoika_
ratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle,
epäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin
kuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit
ovat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat,
että he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan
mielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä
heltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa,
keskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten
silmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he
näkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja
siinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]

Mutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin
tunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne
väikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine
huippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla
olemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa
niin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat
eteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko
eteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat
leikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; -- vaiko se,
että ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma
erityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa
jonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken
avulla. Kehutaan _Romsdalia_ Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia
j.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt
monta sataa kertaa perätysten, -- tai paremmin sanoen: sitä
tunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä
vuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta
tunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa
mytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan
sitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa
taisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista
moninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa.
Ensimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan
ja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu
vuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä
vaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen
jännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran
runoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä
suuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit
muuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja
jättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin
suuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat
niin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä
purjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia
kuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet
yhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme
seuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka
tätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa
muutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on
ainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat
odottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän
käsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse
näkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo
tulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi
on mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse
aurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei
ole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän
sisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä
olemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi
olemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta.
Vihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka
luulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni
ylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se
majesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen
rauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla
hehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy
kuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii
herkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai
punaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa
kaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa,
alkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään
harmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan
painaa neulankärkeäkään ja sanoa: _tuossa_ vaihtuu toinen väri
toiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen
mahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee
lakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin
kellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen
valaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien
harsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku
täyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa
palossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja
palaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki
värivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien
päärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu
senmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai
valkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on
niin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän
seuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.

Kummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit
jotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää
teräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella,
syvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien
viileys, kun sensijaan _täällä_ kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja
riemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi
keskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä
kantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä
aurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla,
että aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin
ympäristön kylmyyttä.

Kerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se
nähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää,
äreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon
vajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin
tuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo
ymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja
tai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me
vihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme
päänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi;
varmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan
päässä.

Lofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi
mahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei
sellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. _Romsdalissa.
Lyngenvuonossa_ se taas esiintyy, osaksi myöskin _Balsfjordissa_ ja
ehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin
matkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä
että metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain
harmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa
tulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun
nousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven
muodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät
vaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan,
villiin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi
_Hammerfestin_. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta
merirasvapesästä nousee Salenille -- pieni tunturi sen takana -- sujuu
kaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman
toimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, -- laivat, sekä
suuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt,
ruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta
lammesta, jona järvi näyttää olevan -- harmaiden tunturien saartamana,
joitten takaa lumitunturit vilkuttavat -- nousee sitäpaitsi
kalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa
raskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen
toimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi
vaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä
leveysasteella. _Kaikki_ norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni --
päinvastoin kuin tanskalaiset -- vähemmin viehätystä likeisyydessä,
nimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta
kauneutta kaukaa katsoen.

Vielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan;
varsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan.
Mutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen
virittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja
kalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista
rantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä,
luonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan
erimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene -- pitkin matkaa
erilainen -- tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni
mukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten
ja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi
ja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja
käsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin
samantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu
hitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on
nimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua
kansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli,
kun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana,
bergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän
aikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin
kehittynyt nylkemisjärjestelmä, että _Petter Dass'kin_ kirjassaan
"Nordlands Trompet", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän
itse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon
Petter Dassin kirjan "Nordlands Trompet", mutta älköön sitä lukeko
ennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten
verrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen
kalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen.
Katso häntä veneessä -- ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan!
-- Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen
liikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän
kuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan!
Mitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän
seuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen,
on liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei
sitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi
voimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee
hallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa
lämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja
jotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee
hänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt
ihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa,
otan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen
maa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä,
etteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan
valtiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla
oli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan
saarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan
luona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa
luukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja
ojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä
kädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka
sielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on
kai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat:
siellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa
ihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet
pian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä
luonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset,
se kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina
häälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut
rettelöt olivat naurettavia pikkuasioita -- tämä karaistu luonnonvoima
vie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja
Ruijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.

Osa asukkaista on, kuten sanottu, _kveenejä_ ja _Suomen lappalaisia_.
Ensimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä
hylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin
maanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa,
taivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he
olisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että
suomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän
lapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta
vakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset
oppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat
oppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.

Lappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy,
aina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu
laivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä
punaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä
omituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki
pienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja
mielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin
ja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset
sensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan
siellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat
siellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti
suurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina
puettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi
lappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin
vakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs
lappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta
kansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden,
saattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys
onkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa,
taistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta
vaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko
lumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja
raivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen
käynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää
paremmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka
hän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää
taakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä
vuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja
leipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on
huomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi
alas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös,
alas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa
syödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se
laskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se
ammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen
taalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan
hinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi _koskaan_ voi
pelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa.
Se valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat
lumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne
seisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja
eturuumis hangessa -- siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee
susi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita
niitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän
pyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee
viikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle -- jos poroja yleensäkään
saadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen
parveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy
mitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina
voi.

Lappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää
lientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa,
ettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen
omallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa,
jokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin
paljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt
kyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten
matkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta
ja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään
usein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia.
Opas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro;
viimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni
matkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua
mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä
kesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että
pulkan kimppuun, kun väsyy, -- asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä
yleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään
nurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri,
eläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis
ylös taas vaan -- uusia kujeita, ja taas menemään.

Mutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta _Else
Marie Schanckea Tenossa_, josta niin monet minulle kertoivat, kun
ensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin
seuduilla kutsuivat häntä "äidiksi" ja äiti hän todella on ollut
heille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman
että miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan
elämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli _kahdentoista_ lapsen äiti
ja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki
joukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren
sukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi
häntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille
ja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut
synnytystuskissa; jollei "äiti" tulisi mukaan, niin ei olisi
pelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle,
ettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään,
tällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen
tunsi "äidin"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan
häntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan
hänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi
kokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin
lappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön
että seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet
joulupuuron ympärille -- eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän
reippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta
ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt
heihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman
lämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli
ollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen
käärön, avasi sen -- ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä
jäniksennahassa.

-- Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.

Hän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski
lapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina
hänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä
kaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen
"sydämensä lapsi." Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa.
Hän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen
jäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut
lapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:

-- En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte
ollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?

Kerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset
tuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille,
vieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa
sitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista,
ystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta
hyväntahtoisia ja ystävällisiä -- kaikki ne tuhannet huomioon
otettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki
ärsyttää, häiritsee -- sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin
yksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren
luonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä
ja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.

Vielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin
venäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen
lotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja
kuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan
kauppiaan -- ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää
kuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät
myöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä
kielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] -- niin tietää,
että otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista
venäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista,
sydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat
kallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja
nähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret
sekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa,
usein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen
sadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa
ovat olleet sielujen omaisuutta; sillä _kaikki_ laulavat, ilman
rahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja,
aivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina
jää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin
rakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana:
isänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka
tyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä,
jotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät,
taistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin
käskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria?
Venäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen
suurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät
ole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa
ja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla.
_Tsaari Pietari_ nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen
laulun kaihon, _Suworow_ vei sen voittoon, _Nikolai I_ puolusti sitä
ja kuoli sen edestä ja _Aleksanteri_ antoi sille vapauden
aatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat,
että he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan
historia -- ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta
saattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti
Moskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi
satoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.

Olen ehkä viipynyt liian kauvan niissä kansoissa, joita tällä matkalla
kohtaa; pyydän siinä tapauksessa katsomaan yllä ollutta mietteiksi
matkan varrelta; samat mietteet tulevat varmaan välttämättömänä
sarjana jokaisen mieleen.

Yhtämittaa ottaa eläin- ja kasvikuntakin osaa näytelmään. Valas
sukeltaa esiin, ruiskuttaa ja kellahtelee. Valaan vihollinen on
tuurakala, joka syöksee pistimensä sen ruumiiseen, niin että se,
raivoten tuskissaan, usein hyökkää suoraan maalle. Me satuimme juuri
näkemään valaan, joka mahtoi olla haavoittunut; sillä se hyppäsi äkkiä
ilmaan ja oli ihan pystysuorassa, monta kyynärää veden pinnasta; se
huusi niin, että kaikki laivan kannella kääntyivät ja huudahtivat.
Tällaisessa tilaisuudessa kertovat kalastajat ja kauppiaat laivalla
sinulle yllin kyllin juttuja suurilta kalastuspäiviltä pohjoisessa,
kun koolla on tuhat venettä, kun vesi on kalaa tai silliä niin
kovanaan, että kalat nostavat venettä ja niitä korjataan talteen
kahmaloin ja haavin; tai he kertovat suurista rajuilmoista, jotka
ajavat veneet penikulmien päähän; siellä minne ne ovat ajelehtineet,
hyökkää kimppuun nälkääntyneitä ja paleltuneita ihmisiä, jotka
ryöstävät kaikki ruokatavarat; usein eivät he malta odottaa että
puuro, jota keittävät suuressa padassa, kaadettaisiin vatiin, vaan he
piirittävät padan, syövät käsin ja juovat vettä päälle! Sitte sinulle
vielä kerrotaan haaksirikoista ja vaikeroivista haaksirikkoisista
veneen emäpuun varassa ja urheista pelastusyrityksistä; mutta usein ne
vaan tuovat emäpuun toisensa viereen ja kurjuutta kurjuuden päälle.
Siinä sinä kuulet tämän suuren luonnon suurta historiaa.

Kesken kertomusta ui muutamia haahkoja tutunomaisesti ohi ja ne tuovat
mukanaan oman herttaisen tarinansa. Haahka on pohjoisnorjalaisen
lemmikki, se onkin niin kesy, että se usein menee suoraan asumuksiin
ja tekee pesänsä sängyn alle, jopa sänkyynkin, jolloin ihmiset
siirtyvät tieltä, tehdäkseen vieraalle tilaa. Haahka tahtoo mielellään
hautomisen aikana olla peitossa ja sentähden sille pöydistä ja
vanhoista veneistä tehdään koppi; jos talossa on kissa tai koira
toimitetaan se pois. Ihmiset saattavat nostaa linnun pesästä;
runsaaksi kiitollisuudenosoituksekseen asunnosta ja hoidosta jättää se
untuvat, joita on pudottanut ympärilleen. Mutta korpit, varikset ja
lokit pitävät varansa, kun se hetkiseksi kammertaa rantaan uimaan ja
juttelemaan puolisonsa kanssa, joka siellä on vartioimassa. Jos
viholliset ovat löytäneet pesän seuraamalla emää kun se on palannut
pesälle, väijyvät ne hetkeä, jolloin se seuraavan kerran nousee pois;
niiden on nimittäin tarkoitus juoda munat suuhunsa. Mutta haahka on
viisas; se makaa pesällään niin kauvan, että viholliset kärsimättöminä
rupeavat sitä puremaan ja nokkimaan; silloin se huutaa ja sen kuulee
koiras ja tulla kammertaa paikalle; jo nousee tappelu. Jos se vaan saa
käsiinsä ryövärin, niin se hirveitten huutojen kaikuessa, jotka
pelästyttävät toiset pakoon, askel askeleelta vetää ryövärin järveen;
haahkapuoliso on kömpelöliikkeinen, mutta väkevä, ja se upottaa
upottamistaan lurjusta veteen, kunnes elämä lähtee. Kun haahka on
saanut poikaset munasta, on sillä aika työ auttaa ne rantaan, sillä
petolinnut ovat koko ajan kintereillä; väkevä ystävä auttaa emää
kuitenkin aina hädässä; mutta niin pian kun emä on saanut poikaset
veteen, lähtee puoliso uimaan merelle ja jättää sekä emän että
poikaset; ja yhdessä tuhansien toverien kanssa seikkailee se sitte
äärimmäisten kalliosaarten rannoilla. Emä kamppailee sekä omien että
puolisonsa omien puolesta. Jos hän näissä tyynissä, petollisissa
vesissä, joita ei hän vielä uskalla jättää, menettää poikaset, niin ui
hän uskottoman perässä ja jakaa hänen kanssaan merijoukon seikkailut.

Juuri kun olet kuuntelemassa kertomuksia haahkasta tai siitä tyhmästä
linnusta, jonka käsin saa kiinni (lue _Petter Dassin_ kirjasta
_"Nordlands trompet"_ siv 124, 4:s painos), tai "tyvjo'sta" joka elää
vain muitten lintujen pyydystämästä saaliista, pakoittaen ne
päästämään irti saaliinsa -- on laiva peloittanut lokki- ja
tiiraparven ja me olemme kuin lumipilvessä. On niin iloisen näköistä,
kun nuo miljoonat [Ymmärrettävä sananmukaisesti! Saksalainen tiedemies
on nimittäin laskemalla yksityisiä neliöjä joukossa, päässyt kuuteen
miljoonaan.] loistavat, siivekkäät lumipallot liitelevät ristiin
rastiin, nousevat, laskeutuvat, vikisevät, kirkuvat ja kihisevät kuin
tiheässä verkossa, ettei Jumalan aurinko liene sen iloisempaan kuvaan
paistanut. Se vaikuttaa kaksin kerroin virkistävästi tuossa
suuremmoisessa, raskaassa luonnossa, missä alastomat asumukset
lepäävät puuttomalla tasangolla eikä penikulmiin tapaa elämän
jälkeäkään.

Luikertelevissa vuonolaaksoissa, missä ei Golfvirran siunaus haihdu
tyhjään avaruuteen, missä tunturin rinteet juovat aurinkoa,
huokuakseen sitä kaikelle, mikä niiden suojassa elää -- siellä kasvaa
puita, siellä viheriöitsee niittyjä, siellä suitsuttaa aurinko,
paistaen lakkaamatta yöt, päivät, ilmaan kasveja, niin että ne
kolmessa kuukaudessa kehittyvät enemmän kuin muualla viidessä, ja
siellä näkee kasvullisuuden, joka on yhtä rehevä kuin Norjan
hedelmällisimmissä laaksoissa. Vain ne kasvit, jotka etelämpänä
vaativat kuuden kuukauden kasvamisaikaa, kuten hienommat hedelmät,
eivät menesty; sillä tämä on -- huomattakoon se -- 70:llä ja 71:llä
leveysasteella, ja sentähden ehkä suurin ihme tässä ihmeitten maassa.
Kun minä seisoin _Lyngenvuonossa_ enkä nimenomaan kiinnittänyt
huomiota siihen, _mitä_ puita ja hedelmiä täällä niin kauniisti kasvoi
[punaisia viinimarjoja kasvaa esim. Lyngenin pitäjässä], niin saattoi
luonnon rehevyys ja muodot, auringon valaistus vuonoilla ja
tuntureilla, panna minut uskomaan, että olin Italiassa; lumihuiput
kaukaisuudessa eivät laisinkaan häirinneet tätä vaikutusta, sillä
niitähän usein näkee Italiassa.

Itse reitillä kohtaa silloin tällöin keskellä jylhyyttä, hymyilevääkin
kauneutta, esim. Tromsan leveä satamansuu. Molemmin puolin kohoilee
lumitunturien suuruus, mutta alhaalla, tasaisena ja pehmeänä pistäiten
salmeen, hymyilee maisema taloineen ja viheriäisine niittyineen;
kaupunki on korkean mäen alla, joka kasvaa koivumetsää ja josta
asukkaiden lukuisat kesähuvilat valkoisina kuumottavat ja liput
liehuvat. Jos katselee seutua jostakin näistä kesähuviloista, käy
näköala vieläkin suuremmaksi, mutta kaupunki pieneksi keskellä suurta
luontoa; kaikki, joka antaa elämää, tuntuu ystävälliseltä. Jos sinä
astut puutarhan läpi, henkii kukkasista vastaan Pohjolan hieno lemu,
ja jos kuljet oikotietä metsän läpi toiselle talolle, tervehtivät
nurmet ja koivut samalla tavalla. Askeleesi edestä pyrähtää toinen
metsäkanaparvi toisensa perästä lentoon. Nämä linnut kirjavassa
kesäpuvussaan, kaula valkeana, tanakkana ja jalassa paksut sukat,
pysyttelevät ihan seinivierillä.

Kun minä nyt lopetan tämän kuvauksen, jonka olen arvellut kehoittavan
käyttämään uutta huvimatkareittiä ja innostuttavan Pohjolan
matkustavaa yleisöä -- sulavat kaikki kuvat silmissäni yhdeksi. Olen
sen kuvan jo maininnut sanoessani, että Norjan luonto on kaunein
kaukonäkynä.

Se väikkyy silmissäni tulevaisuuden kaukonäkynä. Norja --
raivaamattomuudessaan ja keskentekoisuudessaan -- ei aina ole rikas
nykyisyydessään; mutta keskentekoisuudesta nousee tulevaisuus. Se
symbooli hallitsee nykyään maata, että nämä seudut, jotka historiamme
aamunkoiton aikoina synnyttivät suuria sukuja ja voimakkaita tekoja,
taasen hulmahtavat nousevan auringon paisteeseen.

Mainitsen kuitenkin vielä viimeisen nautinnon tältä matkalta: se oli
se, kun viikkokausia purjehdittua tunturien välitse, taas sai kulkea
matalien metsäselkien keskellä, katsella suuria viljavainioita ja
suojaisia koteja, laskettaa salmeen Namsosin luona, temmeltää
_Overhaldenin_ reippaan kansan keskellä ja ajella hyvillä hevosilla
talosta taloon tuossa kuulussa vilja- ja metsämaassa. Jos tämän tahtoo
tehdä, niin on kuljettava _Snaasenista Stenkjäriin_ eikä toista
(tavallista) tietä. Matka _Stenkjäristä Levangeriin_ on laatuaan
kauneimpia maassamme; mutta se on nähtävä auringonpaisteessa. Täällä
tuntee ihminen olevansa sukua vankkojen asutusseutujen kanssa; suuri,
villi luonto on vahvistanut, jopa monistanut kykyä käsittämään ja
rakastamaan tasaista, hedelmällistä, herttaista.



KARHUNTAPPAJA.


Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika, tuskin oli
koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään
hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta
kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää
niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui
väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.

Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;
hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitte,
että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan
-- ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli
pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.

Siellä oli vaan talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista
pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan
ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri
jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä;
-- toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli
nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja
pahinta kaikesta oli, että pieni Nuutti Pladsen ja hänen vähäinen
sisarensa eräänä iltana, kun heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan
hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan
kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten
silmien säkenöivän. Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski
viivoittimen pöytään ja kysyi -- mikä piru -- Jumala suokoon anteeksi
pahan tekoni! -- lapsiin oli mennyt.

-- Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;
-- joka pensaassa kuukkii sinipiika, -- joka veneen alla nyökyttelee
päätään Ahti, -- ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää
sydäntalvella. Ettekö te enään luota Jumalaanne ja kristinuskoonne?
sanoi opettaja, -- vaan uskotteko kaikellaiseen paholaisen peliin ja
pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven
kirkasta päivää kävelee ulkona?

Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,
eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä
ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin
niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jälellä koulussa, saa saattaa
hänet kotiin.

-- Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit; -- hän sen juuri
kertoi.

Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi
rupesi vetelemään viivoitinta vasemman kätensä läpi.

-- Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.

-- Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi
karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin
hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.

-- Oletko sinä sitte nähnyt karhun?

-- Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,
sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden
että edellisen vuoden poikasen.

-- Oletko sinä sitte nähnyt ne? toisti koulumestari entistä
lempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivoitinta.

Thorvald oli vähän aikaa vaiti. -- Näin minä kuitenkin sen karhun,
jonka Lauri Skytter viime vuonna oli tappanut.

Koulumestari astui nyt askeleen likemmä ja kysyi niin lempeänä, että
poika pelästyi:

-- Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä,
kysyn minä?

Nyt ei Thorvald enään sanonut mitään.

-- Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi
koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä
viivoittimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset
uskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana:
-- on rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän
opettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.

Ja _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.

Mutta seuraavana päivänä koulussa -- opettaja oli kutsuttu papin luo
ja lapset olivat omissa hoteissaan -- rupesi Marit ensinnä pyytämään,
että Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.

-- Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.

-- Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.

-- Saatte uskoa vaan, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja
nyökytti päätään; -- tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika,
joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lauri Skytter kuullut puhuttavan
karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla
tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin
ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hannu Voldeniin asti.

-- Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.

-- Niinkö pitkä? toisti Thorvald, -- se on varmasti niin pitkä kuin
tästä tuoliin.

-- Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Olli Böen.

-- Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa;
sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakkaan joka miestä.
Tietysti en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se -- minä
puhdistin vaan lukot ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa
ole.

-- Sanovat, ettei se pyssy enään viime aikoina ole osannut niin hyvin,
sanoi Hannu Volden, kumartui taappäin ja pani molemmat jalkansa
pulpetille.

-- Ei olekkaan. Sitte kun Lauri kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa
karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.

-- Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.

-- Senkin hullu! lisäsivät pojat.

-- On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Olli Böen. --
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.

-- Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtovat kuulla uutta.

-- Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi Laurikaan oikein
luota pyssyynsä, sanoi Hannu Volden miettiväisesti.

Hänhän tahtoo Niilo Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.

-- Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, -- mutta
Niilo ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen
iskuun, jonka sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla,
eikä heillä enään ole muita kuin Niilo.

-- Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.

-- Vaarallista? sanoi Thorvald; -- karhullahan on kymmenen miehen äly
ja kahdentoista voimat.

-- Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla
jotakin uutta.

-- Mutta Niilo on samallainen kuin isänsäkin oli; kyllä hän menee.

-- Niin, kyllä hän menee, sanoi Olli Böen; -- tänään aikaiseen
aamulla, ennenkuin kukaan väistä oli pystyssä, näin Niilo Böenin,
Lauri Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille
päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.

-- Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.

-- Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.

-- Oliko Laurilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.

-- En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin
täältä tuonne tuoliin.

-- Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.

-- Itsehän sinä sanoit, puolustihe poika.

-- Ei, ei hän suinkaan enään käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä
näin.

-- Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin -- melkein
täältä tuonne tuoliin.

-- Vai niin; ehkä hänellä sitte kuitenkin oli se.

-- Ajatelkaa, sanoi Marit, -- nyt he ovat karhujen luona.

-- Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä
hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

-- Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.

-- Niin, niin! sitte saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin
tuli kuin uutta elämää.

-- Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.

-- Kaikkia vielä, sinä olet papinpoika! sanoi Olli Böen.

-- Niin, jos hän nostaakin kätensä minua vastaan, sanoi Thorvald
hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.

-- Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.

-- Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.

He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan
ei saanut sitä tehdyksi -- heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat
arvaella sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hannu löi Ollin kanssa vetoa,
että Laurin pyssy oli jäänyt laukeamatta ja että karhu ahdisti hänen
henkeään. Pieni Nuutti Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien
oli käynyt hullusti ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta
samassa tuli Thorvald.

-- Lähdetään! sanoi hän, temmatessaan oven auki ja tuskin saaden sanaa
suustaan.

-- Mutta koulumestari? sanoivat toiset.

-- Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää
sanotuksi.

-- Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa eivätkä muut uskaltaneet
vetää henkeäänkään.

Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitte nousi, kapusi
penkille ja heilutti lakkiaan.

-- Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.

-- Mutta minne me menemme? kysyi Hannu.

-- Ensimäinen karhu on jo kannettu kotiin ja muut jäivät vielä
metsään. Niilo Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Laurin pyssy ei
lauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika joka oli
heidän mukanaan, pelastui vaan sillä tavalla, että heittäytyi
mahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut
häneen; heti kun Lauri ja Niilo olivat voittaneet omat karhunsa,
ampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!

-- Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös
istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,
ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.

Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta
pojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.

-- Varokaa ettette koske siihen, sanoi Thorvald; -- välistä karhu
rupeaa uudelleen elämään.

-- Onko se totta? kysyi Marit.

-- On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa. Olkaa siis varoillanne!
ja he juoksivat minkä jaksoivat. -- Lauri oli ampunut suurinta
kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.

-- Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.

-- Ja Niilo pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se
kaatui.

-- Jestas sentään, sellaista karhua!

Ja lapset juoksivat niin että hiki valui.

Vihdoin oltiin perillä. Olli Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä
sisään.

-- Ole varoillasi! huusi Hannu hänen perässään.

Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hannun välissä,
pääsivät sisään seuraavina, sitte Thorvald, joka ei mennyt kauvas,
koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen,

-- Katsoppas verta! sanoi hän Hannulle.

Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.

-- Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella
hänen rinnallaan.

-- Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi
poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli
rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se
kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta
pudottaen!

Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät
karhun, pyssyn ja Niilon, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen
kanssa, ja kuulivat vanhan Lauri Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli
tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he
ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi
kertomaan, ja seuraavaan tapaan:

-- Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!

Parvesta nousi pelästyksen huuto ja ulos karattiin: ovesta ja yhtä
kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki -- pian vierivät lapset mustina
kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisen perässä, ja kun
koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutalolle, kuuli hän heidän
jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,
jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski
sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.



VAARALLINEN KOSINTARETKI.


Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu
paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat
siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauvantaiyö; mutta
silloin ei vanha Nuutti Husaby koskaan pannutkaan maata muutakuin
nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.

-- Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä kanssa
puolustaa, sanoi Husabyn isäntä.

Tore Nässet oli vaan torpanpoika, mutta toiset väittivät hänen
useinten käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Nuutti ei siitä pitänyt
ja sanoi ettei se ollut totta, "koskei hän koskaan ollut häntä siellä
nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos
hän olisi hakenut nurkista, sensijaan että torui niiden kanssa jotka
melusivat ja kopisivat pihalla ja permannolla, niin hän olisi löytänyt
Toren.

Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan kanssa tuntureille. Kun sitte päivä
helteisenä laskeusi laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta,
kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi
paimentorveen nurmikkojyrkänteillä -- silloin rupesi poikien
sydäntä polttamaan, kun he alhaalla vainioilla ahersivat. Ensi
lauvantai-iltana he toinen toista nopeammin riensivät karjakartanolle.
Mutta vielä nopeammin tulivat he alas; sillä karjakartanolla seisoi
oven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi
hänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitte ikänsä muisti ne sanat,
jotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!

Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa
muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät
sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa
Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.

Samaa mieltä oli vanha Nuuttikin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän
suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin
hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Nuutti jo rupesi vanhenemaan,
mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini
vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian
hiljaiseksi.

Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan
talon läpi. Seuraavana lauvantai-iltana, kun Tore aikoi
karjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies
hänen rinnuksiinsa.

-- Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan niin
että helisi.

-- Sen saat heti tietää, sanoi toinen hänen takaansa ja se oli veli.

-- Täällä tulee kolmas, sanoi Nuutti ja kävi kaikin voimin hänen
kimppuunsa.

Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuinen vitsa
ja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut
tulivat, oli hän poissa tieltä; kun eivät he mitään osanneet odottaa,
tulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta
vanha Nuutti sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut
vankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitte
sanoi Husabyn isäntä:

-- Seis! ja lisäsi: -- jos sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn
hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!

Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt
kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta
Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli
tekemistä? --Yksi ei sanonut sillä lailla ja se oli Aslaug. Hän oli
sinä lauvantai-iltana niin odottanut häntä ja kun hän kuuli miten päin
asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:

-- Jollen minä saa Torea, ei minulla ole ilon päivää tässä maailmassa.

Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän
silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli niin kaunis päivä. --
Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki,
lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja
ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen
täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.

Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi
miettimään, eikö tästä sentään lauvantaiksi pitäisi ruveta paranemaan,
ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos
sinä ensi lauvantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa
ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.

-- En minä pahempaa voi saada kuin selkääni, ajatteli Tore.

Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi
ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei
kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski
maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi
ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki
siitä ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.

Lauvantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; -- aurinko säteili
niin että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun
houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta
jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi
katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti
Husabyhyn päin -- ja sitte työnsi hän veneen vesille ja läksi
kiertämään nientä.

Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän
arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen
sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä
sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen
paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta siellä nousivat sumut,
eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka
paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja huomaamattaan tuli hän
joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä
tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.

Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli
pitkiä säveliä, ja kauvas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui
itsekin ja lauloi värsyn lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku
olisi vastannut kaukaa, alhaalta.

-- Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi
käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden
päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi
suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui
taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja
likempää kuin äsken.

-- Kyllä siellä sittenkin on joku.

Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän
kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä
se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen
silmänsä kulkivat ylöspäin -- silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen
alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturiseinää.

-- Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään
koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään
vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja
kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut
hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi
ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitte
johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista
ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.

-- Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kietoi kätensä koiran
ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, joka hänen pitää pelastaa. Hän
vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa ja aika tuntui hänestä
loppumattomalta.

Mutta äkkiä riistäytyi koira irti.

-- Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; --
vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; --
vov, vov! taas alas jyrkännettä -- ja tuossapa nousi punainen lakki
tunturisyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.

Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän
vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.

Mutta vanha Nuutti Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli
järkeä, sillä hän sanoi:

-- Se poika on hyvä olemassa. Tyttö on hänen.



ILOINEN POIKA.



ENSIMÄINEN LUKU.


Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan.
Mutta kun hän sitte istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla
sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt
tulen luo.

-- Siitä pojasta sitä vasta mahtaa tulla jotakin, sanoi äiti.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä;
mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja
tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota
Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind
kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja
katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille,
joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun
illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni
ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.

-- Kili -- kili -- kili -- kilipukkiseni!

-- Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen
ja katsoi alas.

Mutta pukin vieressä oli pieni tyttö polvillaan.

-- Sinunko tämä pukki on? kysyi hän.

Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä
housuntaskuihin.

-- Kukas sinä olet? kysyi hän.

-- Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli
Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle,
kolmantena päivänä kylmistä öistä.

-- Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei
hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

-- Sinunko tämä pukki on? kysyi tyttö taas. -- Minun, sanoi poika ja
nosti katseensa.

-- Minun tekee niin mieli tätä pukkia -- etkö sinä antaisi sitä
minulle.

-- En.

Tyttö potkia päristeli vuorella ja katseli poikaan, vihdoin hän sanoi:

-- Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitte saa
sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt
voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä
hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

-- Näytä se ensin, sanoi hän.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli
kädessään.

-- Tässä se on! sanoi hän ja heitti sen tulemaan.

-- Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki
palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen
täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt
koko rinkilän.

-- Nyt on pukki minun, sanoi tyttö.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi,
pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana
ja katseli alas, pää kallellaan.

-- Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi
sykkiä.

Tyttö nauroi entistä vallattomammin ja nousi polvilleen.

-- Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti
sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia
perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

-- Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti
toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

-- Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin
vadista ja minun esiliinastani. Sitte hän lauloi:

            Puku pukkini joudu,
            tule vaskani, tuu
            lumitöppösin Mirri,
            sa naukuja-suu,
            ja sorsaset sulkaa
            vailla, nyt tulkaa,
            kananpoikaset kaa
            esiin koikkelehtaa,
            kyy kyyhkyni pienot
            te untuva-hienot!
            Kävi kaste jo maass'
            tuli aurinko taas,
    ja alulla vast' on kesä kultainen
    vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Siinä sitä sitte oltiin.

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä
hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se
oli tapahtunut hetkessä, eikä hän enään saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa oli ollut pesemässä? pyttyjä; hän
näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

-- Mitä sinä itket?

-- Voi pukki, pukki!

-- No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.

-- Ei se enään koskaan tule takaisin, sanoi poika.

-- Poikaseni, kuinka se on tapahtunut?

Poika ei heti tahtonut tunnustaa.

-- Onko kettu vienyt sen?

-- Kunhan olisikin!

-- Oletko hullu! sanoi äiti. -- Minne pukki on joutunut?

-- Au, au, au -- kun minä -- myin sen rinkilästä!

Samassa hetkessä jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän mitä oli myydä
pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

-- Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit
myydä sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enään
ikinä voi iloita _tässä_ maailmassa -- eikä Jumalankaan luona,
ajatteli hän sitte.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi ettei koskaan tee pahaa; ei hän
enään leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene
järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista,
että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja
hänellä oli suuri parta niinkuin katkismuksessa ja pukki seisoi
vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui
yksin katolla eikä päässyt ylös.

Samassa koski jokin kostea hänen korvaansa ja hän heräsi unestaan.

-- Ä-ä ä-ä ä-ä ää! kuului ja pukki oli palannut!

-- Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn,
nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin
veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä
äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan
nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin.
-- Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi:

-- Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä
odottamassa.

Pojan häntä katsellessa kuului terävä ääni tieltä:

-- No!

Silloin muisti tyttö mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin
luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa
pois ja sanoi:

-- Anteeksi!

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan
ja itki.

-- Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa
muualle.

-- Joudu nyt! huusi vaari mäestä.

Ja Marit nousi ja rupesi, jalkojaan laahustellen nousemaan ylös mäkeä.

-- Sukkasiteesi unohtuu! huusi Öyvind hänen perässään.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitte poikaan. Vihdoin teki
hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

-- Sen sinä saat pitää.

Poika meni hänen luokseen ja otti hänen kätensä:

-- Kiitoksia, sanoi hän.

-- Ei kiittämistä, vastasi tyttö, huokasi hirveän syvään ja läksi.

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei
enään ollut niin rakas kuin ennen.



TOINEN LUKU.


Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle
päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi
kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enään
riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua;
vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle;
mutta hän kysyi eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui
pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi
kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta
lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni
ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita,
järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut
niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle
päiväpaisteeseen. -- Mitä kissa sanoo? kysyi Öyvind ja osoitti sitä.

Äiti lauloi:

    Aurinko paistaa puunlatvan takaa,
    kissa se laiskana kivellä makaa.
          "Hiiriä kaks
          oli murkinaks,
          neljä pientä kalaa
          varastin ma salaa;
          nyt on maata hyvä,
          silmäss' unijyvä",
          sanoo kissa.

Mutta kukko tuli kaikkine kanoineen.

-- Mitä kukko sanoo? kysyi Öyvind ja löi kädet yhteen.

Äiti lauloi:

    Kanamuorin siivet riippuu,
    kukko toisella säärellä viippuu.
         "Hanhet nää
         korkealle lennättää,
         järkikullass' ei vaan ne
         nouse kukon verroille!
         Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,
         pääsköön lepoon aurinko",
         sanoo kukko.

Mutta kaksi pientä lintua lauloi katonharjalla.

-- Mitä linnut sanovat? kysyi Öyvind ja nauroi.

    "Kaunis on tää mailma nähdä
    kun ei tarvis työtä tehdä",
    sanoo linnut.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka
ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo
kauvan olleet hänellä ja hän oli paljon ajatellut, miltä se oikein
tuntuisi kun nekin rupeisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet
eläimiksi, linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitte ne rupesivat
kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka
nimi oli b; sitte tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen
kolme ja neljä, tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei
oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän
hän unohti, mitä ne olivat; kauvimmin muisti hän a:n, josta hän
eninten piti; se oli pieni, musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien
kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään
satuja, vaan ainoastaan läksyjä.

Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

-- Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani
sinne.

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki,
ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen;
koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, muttei silloin kun siellä
oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti, sillä hän
ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona
myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi silloin äidiltä, mitä se
oli.

-- Lapset siellä lukevat, vastasi äiti ja poika tuli hyvin iloiseksi,
sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon
lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat
eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä
pöydän ympärillä; koulumestari, vanha, harmaapää mies, istui
jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti
astuivat sisään, nostivat kaikki päitään ja myllynsurina lakkasi,
aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita,
äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.

-- Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi
äiti.

-- Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi
nahkakukkarostaan tupakkaa.

-- Öyvind, sanoi äiti. -- Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.

-- Vai niin, sanoi koulumestari; -- tuleppa tänne, valkotukka!... --
Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti
lakin hänen päästään. -- Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi
hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. -- Minulleko
sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

-- Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua.

Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset
huomasivat, että heilläkin on lupa nauraa, ja niin he kaikki
purskahtivat nauramaan.

Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän
katselikin kauvan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat
sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja
kainalossa.

-- No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas hommasi
piippunsa kanssa.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän
ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa
pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot
molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

-- Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja
istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen
kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa
ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat
toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja
lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti
hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

-- Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! -- hiljaa, ja
olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat!

Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin
ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt
taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan, siinä soivat
korkeimmat diskanttiäänet ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja
kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni
sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut niin
hauskaa.

-- Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Maritille.

-- On, samallaista, vastasi tyttö.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin
pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä
kauniisti istumaan paikoilleen.

-- Nyt minäkin olen saanut pukin, sanoi Marit.

-- Oletko?

-- Niin, mutta ei se ole niin kaunis kuin sinun.

-- Mikset sinä enään ole tullut sinne vuorelle?

-- Vaari pelkää, että minä putoan.

-- Mutta eihän se ole korkea.

-- Vaari ei kuitenkaan tahdo.

-- Äiti osaa niin paljon lauluja, sanoi Öyvind.

-- Kyllä vaarikin osaa.

-- Mutta ei hän osaa sellaisia kuin äiti.

-- Vaari osaa tanssista. Tahdotko kuulla?

-- Mielelläni.

-- Mutta tule tänne kauvemma, ettei koulumestari huomaa.

Öyvind siirtyi kauvemma ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään,
viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimäinen
oppinsa koulussa:

    Viulut vinkuvi:
    "tanssi sa tanssi",
    Valsmannin Ranssi
    se hihkasi: hii!
    Seis! sanoi Olli,
    teki pojalle kurin,
    oli Ranssi jo nurin,
    ja tytöt: hihii!

    Huhhei huus Eetu
    ja näytteli voimaa,
    ett' orret ne roimaa,
    ja huokasi lies.
    Seis! sanoi Ellu
    ja puristi pihtiin,
    kävi henki sen nihtiin:
    "ole siivolla mies!"

    Hui! pani Rasmus
    tarttui kuin tuisku
    Mantaan ja muiskun
    tytöltä vie.
    Seis! huusi Manta;
    läimähti poski.
    "Kovinko koski,
    se parhaaksi lie!"

-- Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. -- Tänään te ensi kerran
pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja
veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian
poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

-- Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! -- astukaa hiljaa ja
kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari
asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitte he veisasivat;
koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet
ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauvimpana ovensuussa
yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin,
mutta eivät veisanneet.

Sellainen oli ensimäinen päivä koulussa.



KOLMAS LUKU.


Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa oli hän
ensimäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että
hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki
vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa
puolet paikkakuntaa jauhatti.

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin
historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat
lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan,
jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli
hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen
tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä
opetettiin. Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli
Antti. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin
sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa
molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun
he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita
poikia. Sitte kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta
omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään,
etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden
mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitte he jakavat
tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello,
joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset
sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan,
tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljeksetkin rupesivat
huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Antti
antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Antti Baardin puolelta; he
huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat
huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen
taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti
hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Antti vieläkään hellittänyt,
tuntui Baardista siltä, ettei Antti ensinkään muista kuinka hyvä hän
usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello
nousi yli 30 taalarin. Antti seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä
yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enään katsonut
veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies
mainitsi levollisesti hinnat. Antin mieleen johtui siinä seisoessa,
että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja
jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se
muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään
vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan
hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Antti ajatteli, että tuolla
lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti
hintaa. Silloin naurahti Baard.

-- Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi
ja läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli
ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

-- Kello on sinun, sanoi mies; -- Antti antoi perään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen
ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo
pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä,
miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappamaan ulos, muiden
muassa Antti ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen
luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

-- Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän,
jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!

-- Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon!
vastasi Baard, kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei
kumpikaan heistä enään astunut.

Vähää senjälkeen rupesi Antti torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia
häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna
tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän
takaa, missä sitä oli pidetty lieassa eikä kukaan käsittänyt mihin se
oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi
menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa
paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten
tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle
pahaa!" sanoi Antti ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies ja
häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä, Antti oli pitkänään
sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

-- Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta
katsomaan veljeensä.

Vähän odotettuaan vastasi Baard:

-- Minä tulen tarjoamaan sinulle apua, Antti; sinulla ei ole hyvät
olot!

-- Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut,
Baard! Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

-- Sinä erehdyt, Antti; minä kadun...

-- Mene, Baard, taikka Jumala armahtakoon sekä sinua että minua!

Baard astui pari askelta taemma ja kysyi värisevin äänin:

-- Jos sinä tahdot kellon, niin sinä saat sen!

-- Mene, Baard! huusi toinen, eikä Baard enään odottanut, vaan läksi.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä,
suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä
kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä, muttei jaksanut viedä
niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta
milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai
seisoi Antti ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä.
Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin
oli Anttikin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja
kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he
olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana
katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja
ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen ja
hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä
päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että
sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen
sieluaan samassa hetkessä jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi
hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui
olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas
olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä ja vaimo asteli
hänen rinnallaan eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta,
että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen
kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan
ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo
siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän; "varmaan hän
ajatteli sinua". -- "Ei, ei hän minua ajatellut", sanoi Antti; "minä
tunnen hänet; hän ajattelee vaan itseään".

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan,
vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska
liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi
ja Antti liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä
luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikkette tahdo sitä
myöntää." -- "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Antti. Hetken perästä
hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan;
sinne Anttikin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki
hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut
ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samallaisen,
jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla
kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut
hänelle. Antin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun, hänen
voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty ja
samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan.
Antti meni sille puolelle missä risut olivat; hän ei heti kumartunut
ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa
vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä.
Sitte hän huokasi ja sanoi: "Jaa -- jaa -- jaa; Herra Jumala, Herra
Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauvan kuin eli. Hän aikoi astua
veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin
kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Antti kokosi
sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät
häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla eikä
sitä tiedä koska hän olisi mennyt, jollei häntä voimakkaan liikutuksen
perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä
myöten. Silloin hän astui ulos; hän tunnusti itselleen rehellisesti,
että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt
toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin
hän itse vasta, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi
riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen
syttymään, haki hän sen naulan, johon Antti ripusti lyhtynsä, kun
varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja
ripusti sen naulaan, sammutti sitte päreensä ja läksi, ja hänen
mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori
poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli
palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin että hän
näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana,
otti sitte esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa
luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli
kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta -- ja
löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se
oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili
sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu
kuinka kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat
taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän
torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli
ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat
katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaisille ja tuli
tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vaan epäiltiin; hän saattoi
nyt vähemmin kuin koskaan ennen liketä veljeään.

Antti oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut
sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen
kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä:
nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei
hänen pidä saada anteeksi. Sitte hän kuuli ihmisten nähneen hänen
tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu
mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästä että Baard oli
syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä
vaatteissaan, Antti paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui
sisään ja silmät rukoilivat niin, että Antti tunsi sen ytimiä myöten.
Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin
uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla
äänellä: ei!

Mutta siitä päivästä heittäysi Antti kovasti juomaan ja hän joutui
kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin,
vaikkei hän juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitte köyhä vaimo Baardin pieneen
vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli
veljen vaimo. Baard ymmärsi Paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi
kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Antin ikkunasta
loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon
perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli
päässyt etehiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle
pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja
nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin,
että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa,
kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Antti laihtuneena, mutta
tajuissaan, otsa kirkkaana ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin
polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi
tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja
vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi
häntä jäämään -- ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät
asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa
aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard; lopetti ottamalla
esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi
veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan
päivänä tunteneet olevansa onnellisia.

Antti ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui
vuoteen ääressä niin kauvan kuin Antti oli kipeänä. "Nyt minä olen
ihan terve", sanoi Antti eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni,
eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina".
Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut
mitään hätää. Mutta se mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä,
purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa
sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan.
Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut
paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauvan on ollut poissa.
Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi
rakastamaan Jumalaa -- ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin -- ja
niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän
aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta
niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista ja se
suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto
että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei
yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin
ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta
hänelle jokikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta
hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja
onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin
ennen veisuuta piti pienen puheen ja vähinten kerran viikossa luki
heille muutamia värsyjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun
hän luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän
jo oli lukenut sitä 20-30 vuotta; se kuului:

    Lemmi, kristitty, lähintäs,
    älä paaduta sydäntäs,
    nosta veljeäs, auta!
    Missä on kyvenkin elämää,
    lempi sen uudesti synnyttää,
    koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän
katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää
kauniisti kotiin, melua pitämättä, -- niin kauniisti, että minä kuulen
teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta
nielua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa
huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän
selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan
taas ahkeria!"



NELJÄS LUKU.


Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole
paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja
illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun
nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki
pitkin vuorensyrjää toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella
puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat
paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin
täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi
kelkkaa, "Nopsa" ja "Juoksija"; viimemainitun hän lainasi suuremmille
joukoille, ensimäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos,
oliko kaunis ilma ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea
olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli
pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä
olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi
helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat
vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai
kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana -- niin hei vaan!
silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen
kuin tulipalolla eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niin pian kuin
iltapäivä joutui ja ensimäinen poika suksillaan, heiluttaen
suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin että harjanteet vesien
ympärillä kaikuivat, tulla viilätti tien syrjää, ja samassa tuli
toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs --
silloin Öyvind lippaamaan "Nopsineen", hän juoksi koko mäen ja
pysähtyi viimeksitulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän,
voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta
harjanteelle ja hukkui vasta kauvas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta
kun hän vaan oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitte tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat
seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä
ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdelän ylätalossa
Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He
olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän
vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.

Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä
varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä
oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä
täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin
tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta
ja hohti silmään niin kauvas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut
lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin
puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko
tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja
suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot
lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan
pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa
maille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta
näkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että
puolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten
ja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja,
hiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät
kauvan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa
kuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen
koira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt
tulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia -- tavallisesti pieniä
-- poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään,
näyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista
pojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat
etehisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedättävät esiin yksitellen.
Toiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana
Maritille, ja hän tuli sitte houkuttelemaan heidät sisään. Joskus tuli
joku, joka ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei
ensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän
heltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne joista Marit erityisesti
piti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha
äijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä kestitettiin ja heille puheltiin
ystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.

Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin,
joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota
sanottiin Harmaaksi Nuutiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi
hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin;
mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka,
nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla
tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja
tanssi alkoi. Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli
niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset
yhteen, tuuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja
silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut
nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eninten permannolla, nähtävästi
sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona ja sentähden
Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina
tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia
hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi,
heti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän
juoksikin, mutta pitkä, tummanverinen, tuuheatukkainen mies asettui
hänen eteensä.

-- Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli
menemäisillään nurin Maritin päälle.

Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä
kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla
mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja
vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa
alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi
ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli,
sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan
hyppyriä, pojat hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon.
Öyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa;
hän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja
Öyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.

Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka
katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se
ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta
täysikasvanut hän kumminkin oli ja tanssin loputtua vetäisi
tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta
jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.

Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet,
sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät
vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis.
Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan
itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin
iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vaan harmaata sarkaa;
takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta
puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja
yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat
ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame
hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty
silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy,
joka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuvan alle.
Hän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja
hymyili; ruvettiin taasen soittamaan ja he yrittivät taasen tanssiin.
Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.

-- Mikset tanssi, Öyvind? sanoi hän ystävällisesti.

-- Enhän minä, vastasi Öyvind; -- enhän minä ole sen näköinen.

-- Sen näköinen? kysyi toveri.

Mutta päästäkseen siitä keskustelusta sanoi Öyvind:

-- Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin
kanssa?

-- Se on Janne Hatlen, hän on kauvan ollut maanviljelyskoulussa ja
ottaa nyt talon haltuunsa.

Samassa istuutuivat Marit ja Janne.

-- Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin
luona ja mulkoilee minuun? kysyi Janne.

Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:

-- Se on Pladsenin torpan poika.

Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän
sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja
lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän
ajatella kaikkea mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja
ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin sanoihin asti. Mutta kun hän
tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja
luulivat hänen olevan hyvällä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi
kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu
vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli
näkevänsä jonkun mustan nousevan silmiinsä, mutta sitte hän muisti
koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja
papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut,
että hän on reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt.
"Ole nyt kiltti, Öyvind", oli koulumestari sanovinaan hänelle ja
ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra
Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista ja pohjaltaan ovat kaikki
ihmiset hyvät; näyttää vaan siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi,
Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Janne Hatlen; sinä saat
sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat
ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian
ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle... Ja äiti
talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja
Marit... Marit on hyvä kuten koulussa..."

Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jannen hänen
rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä
tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut
itselleen: se on totta, minä olen sairas.

Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän
painui hänen puoleensa.

-- Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän; -- etkö sinä näe, että
ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.

Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille
mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo
menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan
punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas
kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Janne meni heti perässä.

Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle,
istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä,
nousi sitte, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin
istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin
takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton
koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut
sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä
siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.

Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun
hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat,
osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa ja hän
nauroi, ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin
hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! -- ja
nauroi. Mutta Hannu, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään,
tuli ulos hänen perässään.

-- Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan
eteen.

Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hannu jäi seisomaan, ikäänkuin hän
olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti
ympärilleen ja sanoi hiljaa:

-- Nyt minä sanon sinulle, Hannu, miksi minä ennen olen ollut niin
iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta
siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä,
emme enään ole iloisia.

Ja hän purskahti itkuun.

-- Öyvind! kuului kuiskaus pihalta; -- Öyvind!

Poika pysähtyi kuuntelemaan.

-- Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin.

Mahtoi olla se, jota Öyvind ajatteli.

-- Mitä? vastasi hän, niinikään kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa
ja astui esiin.

Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.

-- Sielläkö sinä olet? kysyi hän.

-- Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.

-- Kuka sinun kanssasi on?

-- Hannu.

Hannu aikoi lähteä.

-- Ei, ei! pyysi Öyvind.

Nainen tuli hitaasti ihan heidän luokseen. Se oli Marit.

-- Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tietänyt,
mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat
kaikki kolme. Mutta Hannu hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin,
eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin
virkkoi tyttö kuiskaten: -- minulla on kaiken iltaa ollut taskussa
vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut
niitä annetuksi.

Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen
pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.

Öyvind otti makeiset.

-- Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän
päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. -- Sinä olet
tanssinut paljon tänä iltana.

-- Niin olen, vastasi tyttö; -- mutta _sinä_ et ole tanssinut
paljoakaan, lisäsi hän.

-- En ole, vastasi poika.

-- Mikset ole?

-- Kas...

-- Öyvind!

-- Mitä?

-- Miksi sinä niin tuijotit minuun? Voi...

-- Marit!

-- Niin...

-- Mikset sinä tahtonut, että katselisin?

-- Oli niin paljon ihmisiä.

-- Sinä olet tänä iltana tanssinut paljon Janne Hatlenin kanssa.

-- Olenhan minä.

-- Hän tanssii hyvin.

-- Tanssiiko?

-- Eikö sitte sinusta?

-- Kyllä.

-- En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että
sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!

Hän kääntyi poispäin. Niitä sanoja oli ollut vaikea lausua.

-- En ymmärrä sinua, Öyvind.

-- En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä
menen.

Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen
perässään:

-- Sinä olet nähnyt väärin, Öyvind. Poika pysähtyi.

-- Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet
täysikasvanut tyttö.

Hän ei sanonut sitä mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni;
mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen
isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.

-- Täälläkö sinä, Marit, oletkin?

-- Täällä.

-- Kenen kanssa sinä puhut?

-- Öyvindin.

-- _Kenen_ kanssa sinä sanoit?

-- Öyvind Pladsenin.

-- Vai Pladsenin torpan pojan kanssa; -- lähdetkö paikalla sisään
minun kanssani.



VIIDES LUKU.


Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä,
virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut
vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne
vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja
laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko
vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen
ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän ja entinen pistävä,
haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enään
pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut
koko tulevaisuuden menneen.

-- Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi
vieressä. -- Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa
puita.

Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti
varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa
ääressä, pojan pukiessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta
pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus
laskeutui taas painamaan häntä, hänen täytyi koota voimansa ja ruveta
ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän
kylmemmäksi, joten se joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin
lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin,
merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.

Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä laiskoina; hän taivalsi ylös
kelkkamäkeä, poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella
enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä
muistamatta jotakin joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt
se oli kuollut, raskas tie, hän kahli märässä lumessa, polvet olivat
kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää;
nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä
vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi, siinä astellessaan puiden
välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi
ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa
odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä
lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi
tietänyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä
työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua.
Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä
edes -- ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän
sitä ajatteli ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin
puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu,
syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan
sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä
sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti
suustaan:

-- Torppari saa kokea aika kovaa.

-- Niinkuin kaikki muutkin, sanoi isä, sylki kouraansa ja tarttui
kirveeseen.

Kun puu oli kaatunut ja isä veti sen kasaan, sanoi Öyvind:

-- Jos te olisitte talollinen, niin ette te näin raataisi.

-- Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi
kiinni molemmin kourin.

Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli
iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin
tahtiin.

-- Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind, sanoi hän
äkkiä.

-- Eihän torpanpojalla ole montakaan tietä, vastasi Öyvind.

-- Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi
äiti.

-- Pääseekö sinne vapaasti? kysyi Öyvind.

-- Koulukassa maksaa, vastasi isä syödessään.

-- Olisiko sinulla halua? kysyi äiti.

-- Minulla on kyllä halua oppia, mutta ei ruveta koulumestariksi.

He vaikenivat kaikki hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.

-- Ei meidän tarvitse lainata koulukassasta, virkkoi äiti pojan
mentyä.

Mies katsoi häneen pitkään.

-- Köyhien ihmisten niinkuin me?

-- Minä en pidä siitä, Tore, että sinä aina olet olevinasi niin köyhä,
kun et kumminkaan ole.

Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitte
katsahti mies terävästi vaimoonsa:

-- Sinä puhut oman järkesi mukaan.

Äiti nauroi.

-- Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että
meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.

-- Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli
isä.

-- Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.

-- Öyvind on torpan poika.

-- Kyllä hän silti voi olla siistissä vaatteissa, koska kerran meillä
on varaa siihen.

-- Puhu nyt niin että hän itsekin sen kuulee.

-- Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja
katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.

Mies oli synkän näköinen ja laski lusikan kädestään, ottaakseen
piippunsa.

-- Sellainen kurja torppa kuin meillä on, sanoi hän,

-- Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset
sinä koskaan mainitse myllyjä?

-- Niistä myllyistä sinä aina; et taida kärsiä niiden käyvän.

-- Jumalalle kiitos ja kunnia; käykööt vaan sekä yötä että päivää.

-- Ne ovat nyt seisoneet joulusta asti.

-- Ihmiset eivät toki jauhata joulupäivinä.

-- Kyllä ne jauhattavat, kun vaan on vettä. Mutta sitte kun sinne
Uudelle-virralle tuli mylly, käy täällä huonosti.

-- Koulumestari oli tänään toista mieltä.

-- Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin
koulumestari.

-- Niin, viimeksi kai hänen pitäisi puhua omalle vaimollesi.

Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa,
nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja
sitte poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan
variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.

Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään kuni avara, kiiltävä jää,
jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä
joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin
voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli
hänet eroittanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Janne
Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä
toisen että toisen kanssa niin kauvan kuin elämää kestää. Hän ei enään
kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa
kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän
pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli eikä vähääkään epäillyt
onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy
parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin
täytyi ajatella.

Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, muttei Öyvind. Hän
istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään.
Lapset odottivat kauvan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja
pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut
kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä;
he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi
selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen
ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan
enään tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää
sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet
niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä
ikäänkuin koveni, hän lauloi vaan harvoin, eikä koskaan leikkinyt.
Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi
kuiskannut: "sitte, sitte!" ja alituiseen: "sitte!" Lapset juoksivat,
huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun eivät he
saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla
kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen
tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä.

Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika,
joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän
puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen
ei enään tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin
entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen
neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja
sanoi, hetkisen istuttuaan:

-- Tuleppa nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni
kanssasi.

Öyvind puki takin ylleen ja läksi. He suuntasivat kulkunsa Hejdelän
taloja kohti, puhe luisti hyvästi, muttei koskenut mitään tärkeää;
heidän liketessään taloja, poikkesi koulumestari keskimmäiseen ja kun
he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.

-- Mitä täällä on? kysyi Öyvind.

-- Tanssit, sanoi koulumestari. -- Emmekö mene sisään?

-- Ei.

-- Etkö sinä, poika, tahdo tansseihin?

-- En, en vielä.

-- Et vielä? Koska sitte?

Poika ei vastannut.

-- Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet vielä? ja kun ei poika
vastannut, sanoi koulumestari: -- tule nyt äläkä turhia höpise.

-- Ei, minä en mene!

Hänen vastauksensa oli hyvin tiukka ja hän oli mielenliikutuksissaan.

-- Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua
menemään tanssiin!... Molemmat vaikenivat -- Onko tuolla sisällä joku,
jota sinä pelkäät nähdä?

-- Enhän minä voi tietää keitä siellä on.

-- Mutta _voisiko_ siellä olla joku? -- Öyvind vaikeni. Silloin meni
koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: --
pelkäätkö sinä nähdä Maritia?... Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi
raskaaksi ja lyhyeksi. -- Sano se minulle, Öyvind!... Öyvind vaikeni.
-- Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt;
mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu...
Öyvind nosti katseensa, muttei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti
syrjään. -- Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö
hän muista enemmän kuin sinusta?

Öyvind yhä vaikeni, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi
pois; he palasivat takaisin.

Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari
senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.

-- Taidat toivoa sitä aikaa, jolloin pääset ripille? sanoi hän.

-- Kyllä.

-- Mitä sinä sitte aiot ruveta tekemään?

-- Minä tahtoisin seminaariin.

-- Ja sitte koulumestariksi?

-- En.

-- Eikö se ole tarpeeksi suuri virka?

Öyvind vaikeni ja he kulkivat taasen hyvän matkaa.

-- Kun olet ollut seminaarissa, niin mitä sinä sitte rupeat tekemään?

-- Sitä en oikein ole ajatellut.

-- Jos sinulla olisi rahaa, niin taitaisit mielelläsi ostaa talon?

-- Kyllä, mutta pitää myllyt.

-- Silloin on parasta, että menet maanviljelyskouluun.

-- Opitaanko siellä yhtä paljon kuin seminaarissa?

-- Ei; mutta opitaan sellaista, josta sitte on hyötyä.

-- Saadaanko sielläkin numeroja?

-- Miksi sinä sitä kysyt?

-- Minä tahtoisin mielelläni olla etevä.

-- Voithan sinä olla etevä ilman numeroja.

He astelivat taasen äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta
tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi
kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea,
mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.

-- Täällä Pladsenilla on kaunista, sanoi koulumestari.

Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin,
kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä
laskiessa; nyt hän katseli sitä niin ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.

-- Niin, täällä on kaunista, sanoi hän, mutta huokasi.

-- Tämä torppa on riittänyt isällesi; voisi se riittää sinullekin.

Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi
vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja
meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni
enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän
sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he
tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät
kaikki katselemaan iltaa.

-- Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, -- sitte kun
lapset leikkineen ovat muuttaneet pois.

-- Eikä teilläkään enään ole talossa _lasta_, sanoi koulumestari.

Äiti ymmärsi mitä hän tarkoitti.

-- Öyvind ei viime aikoina ole ollut iloinen, sanoi hän.

-- Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli
vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.



KUUDES LUKU.


Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin
päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa
tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdelä. Marit
oli juuri tullut kuulostelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon
kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli
silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt
ja vapaa käytöksessään ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan
huomatuimman nuorenmiehen, Janne Hatlenin, kosivan häntä; hän saattoi
syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja
poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen
ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla
oli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

-- Voi Jumala, Jumala, hytki hän, -- minä en uskalla mennä kotiin.

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi
myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja
silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa
tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa mitä
osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitte oli luullut osaavansa
kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä.
Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kun oli niin suuri että
osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut
ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille
kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli
lyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet
hyväksytään; jos se, joka kävelee etehisessä, on renki Lauri, niin
hänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua,
pääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja
ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean
jalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan
mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista
piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai
huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai -- hän tutki
paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli
ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta
vuorisaarnasta ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja
lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos
nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa -- kun hänet kutsuttiin sisään ja
häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes
ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen
isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot,
ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta
ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja
siskoja, jotka paraillaan kotona rukoilevat hänen puolestaan; varmaan
se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä
tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen
kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet;
mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja
ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset
rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitte merirosvon,
sitte kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain
merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään
merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti
onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä
osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä
niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet
hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa
taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi
ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisellaisia laskuja. Hän
järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen
tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toisen menopuoleksi:
niin en koskaan enään valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina
kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois
kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Olli Hansen
hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä
hyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja
joka sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui
yhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia
sen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa
poroksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko
koulun johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta
ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä
palvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna
ensimäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta
kahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskuissa ja
silmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tietänyt mitä
taakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli
yksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen
hämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli
tapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän
lempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi.
Hänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat
lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän
liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä
siloisemmaksi. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän
vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta
siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi
kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui
levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät
sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen ja suuressa, pörröisessä
päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa
sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen,
nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin
asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta
peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria
kappaleita eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli
vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut
sanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli
ajatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä
ja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit,
jonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja
tietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkintoa; hän oli
tehnyt työtä juuri päästäkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö
saavutti nauraen sen mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli
pyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa
käytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista
puheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia,
ajatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä
istuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät
unelmansa riippuivat märkinä lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin varistaa alakuloisuutta
mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi,
ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona
järjestämässä nuorisoa ja sitte tulla kertomaan heille tuloksia; tosin
ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja
papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui
vilkastumistaan senmukaan kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty;
mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista;
viimemainitut riensivät niin pian kun olivat saaneet seuraa,
ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka
eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä
äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet
huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind
katsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan
-- itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tietänyt. Kuinka Marit
oli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut
kenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili.
Silmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi
johonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla -- ja
ikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään
tarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin
vaaleat, mutta käherät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi
ummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli
jotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää.
Mahdotonta oli varmuudella tietää ketä hän silmillään haki, kun istui
itsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään mitä hän oikeastaan ajatteli
kun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti
takaisin mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Janne
Hatlen, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen
ympärillään.

-- Minkä numeron minä saan?

-- Entä minä?

-- Entä minä, minä?

-- Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! -- Olkaa
kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!... Hän katseli hitaasti
ympärilleen. -- Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle,
sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja
poika lippasi sen tiensä joukosta. -- Sinä olet numero kolme...! hän
läjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä
takinliepeestä; -- sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan...
j.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. -- Sinä olet numero yksi
tytöistä... Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja
kaulaltaan, mutta koetti hymyillä. -- Sinä, numero kaksitoista, olet
ollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista -- ei
parempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy
lukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enään jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä
oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari
näki hänet.

-- Koulumestari!... Koulumestari ei kuullut; -- koulumestari! -- kolme
kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja
katsoi häneen.

-- Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän
ja kääntyi toisen puoleen.

-- Kuka sitte on numero yksi? kysyi Hannu, joka oli Öyvindin paras
ystävä.

-- Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti
paperikääröllä häntä käteen.

-- Kuka se sitte on? kysyivät useat, -- kuka se on, kuka se on?

-- Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari
ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. -- Menkää
nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää Jumalaanne ja tuottakaa
iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin;
olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään;
sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin,
olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita
ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin
uudelleen alkaakseen lukea.

Koulumestari meni hänen luokseen.

-- No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?... Poika ei vastannut.
-- Miksi sinä avaat kirjasi?

-- Tahdon katsoa, missä paikassa tänään olen vastannut väärin.

-- Et sinä ole vastannut väärin.

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän
katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei
sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

-- Etkö sinä ole iloissasi nyt kun sinut on hyväksytty?

Suupielissä värähteli, mutta hän ei sanonut mitään.

-- Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja
katseli häntä.

Öyvind taisteli kauvan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän
hiljaa ja katkonaisesti:

-- Senkötähden ... että minä ... olen torpanpoika ... minä olen numero
yhdeksän tai kymmenen?

-- Sentähden tietysti, vastasi koulumestari.

-- Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla
äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä korotti
hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään,
putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauvan
sitä kesti, mutta koulumestari odotti kunnes itku oli käynyt vähän
lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen
päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

-- Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi
häntä ystävällisesti vastaansa. Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin;
kyyneleetkin vuosivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa
kysyjään eikä liioin vastata. -- Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu
palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä
vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta ... Huoneessa oli
hiljaista kaiken aikaa jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi
hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. --
Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan
lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?

-- En, kangersi poika.

-- Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo
siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin
juurelle synti sydämessä?

-- Kyllä, kuiskasi poika värisevin huulin.

-- Vieläkö sinä pidät minusta, Öyvind?

-- Kyllä; ja poika nosti ensi kerran katseensa.

-- Sitte minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain
alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind... Poika katsoa
vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. -- Ethän sinä ole
minulle siitä pahoillasi?

-- En.

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui
tukahtuneelta.

-- Rakas lapseni, minä olen sinun ystäväsi niin kauvan kuin elän.

Hän odotti kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa,
sitte hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat
hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä
jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan
vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä
olisi voinut kohdata ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa
siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen
koulumestarillekin.

-- Ja sitte me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa,
sanoi koulumestari, -- emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä
sinä sanot seminaarista?

-- Kyllä minä mielelläni menisin sinne.

-- Tarkoitatko maanviljelyskoulua?

-- Kyllä.

-- Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin
koulumestarinpaikkoja.

-- Mutta miten minä sinne pääsen? Minulla on suuri halu, muttei varaa.

-- Ole ahkera ja kelpo poika, niin kyllä keksitään keinot!

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat
loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön
rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta
hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan
ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa
enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat
siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään
ensinnä.

-- No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli
lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili,
käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut
sitä näyttää.

-- Minä tulin vaan mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän
vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin
mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

-- Tosiaanko! sanoi äiti ja joutui kovin mielenliikutuksiin.

-- Sehän oli hyvä, sanoi isä ja rupesi epävarmasti rykimään.

Oli pitkän aikaa ollut äänetöntä, kun äiti hiljaa kysyi:

-- Minkä numeron hän sai?

-- Numero yhdeksän tai kymmenen, sanoi koulumestari tyynesti.

Äiti katsahti isään, isä ensin häneen ja sitte Öyvindiin.

-- Ei se torpanpoika voi odottaa sen enempää, sanoi hän.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta
hän pakoitti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin,
kunnes se meni alas.

-- Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari,
nyökäytti päätään ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat
vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin
poskeensa ja sanoi hymyillen: -- kyllä hänestä tulee numero yksi;
mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.

-- Ei, ei, sanoi isä ja nyökkäsi päätään.

-- Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitte tarttui hän
koulumestarin käteen. -- Kiitoksia teille kaikesta mitä teette hänen
hyväkseen, sanoi hän.

-- Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he
seisoivat vielä kauvan ja katselivat hänen jälkeensä.



SEITSEMÄS LUKU.


Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan,
sietäisikö Öyvind olla ensimäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka
vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä.
Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista
omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea,
ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita
kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän paraillaan oli työssä, saattoi
työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä
voitan? -- mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen
sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi
noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman
velvollisuutensa.

Samaan aikaan jolloin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon,
valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä
seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat
tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu
koski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän
voisi päästä kotiin ensimäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja
kuinka raskasta olisi niin kauvan olla erossa. Puhuttiin myöskin
siitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden
olivat valmiit sellaisiin uhrauksiin, Öyvind istui siinä nolona
niinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta
purjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.

Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri
päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella
eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti
sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka
kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei
milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska
kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän
pitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä
suhteessa koettelisi häntä.

Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja
siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai
puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä
vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana
eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä.
Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja
veisasivat ja sitte luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena
kuin sanat sattuivat tulemaan.

Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät
sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää
huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän
koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana
selitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole
laskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten
siitä. -- Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä
hän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan
onnellinen, en ihan, -- ja vastasi: olenpa, ihan --; mutta taas tuli:
en ihan; -- olenpa, ihan! -- en, en ihan...

Herätessään muisti hän heti mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa
voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut
yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin,
kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan
vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa
monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksen kaulaansa
ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun
hän sitte näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten
ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä,
että tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan
ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot
pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. -- Kyllä,
mutta se asia teki, ettei hän enään ollut ihan yhtä tyytyväinen. -- Ei
mutta -- toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla
siistin näköinen. -- Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi
siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität
siihen niin paljon huomiota. -- Se on totta, mutta se johtuu siitä,
että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä
vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun
keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti
pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen
vaadittiin enemmän.

Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä
odottamassa ruualle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja
sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa
ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi
sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa,
he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään.
Niin pian kuin he olivat päässeet ylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä
ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa
rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka
vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.

Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten
edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli
suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät
kiitämään ja viemään rajuilmaviestiä; mutta alhaalla maan päällä oli
vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet,
ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa
päällysvaatteet, mutteivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri
ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla;
mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen
ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä
siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea
kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään,
hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että
pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään
köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin
Hannu ystävänsä kysymyksiin matkasta.

-- Hyvää päivää, Öyvind -- ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen
takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; --
kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin
kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimäiselle sijalle
ja vastaa selvästi!

Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika
kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja
pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja poika
läksi kiireesti menemään.

-- Sinähän kuulut kumminkin olevan numero yksi, kuiskaa joku hänelle.

-- Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko
uskaltaisi.

Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja
kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdelän seisomassa
vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti
heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä. Öyvind näki vain, että
tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina,
enempää ei hän nähnyt, Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut
suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi
tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä
kaikkia ajatellut.

Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan
onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan
hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana
päivänä; sitte tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli
lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa ja miltei
siinä hiukan vetisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti
kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla
heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli
käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle
onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.

Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se
luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät
tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei
tahtonut sitä näyttää. Jota kauvemma ilta kului, sitä enemmän Öyvindin
mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos, hiukan
rauhoittumaan.

Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan
porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä
nimeään lausuttavan, ihan hiljaa -- eikä hän voinut erehtyä, sillä se
toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen
olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. --
Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut
tulla minun luokseni.

-- Hyvänen aika, sinäkö siellä olet, Marit? Minä tulen sinne luoksesi.

-- Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauvan ja minä saan odottaa
vielä kauvemmin; ei kukaan tiedä missä minä olen ja minun täytyy
rientää kotiin.

-- Olit kiltti, kun tulit, sanoi Öyvind.

-- En minä voinut kestää että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme
tunteneet toisemme lapsesta asti.

-- Niin olemme.

-- Ja nyt emme ole puhuneet keskenämme puoleen vuoteen.

-- Emme ole.

-- Ja me erosimme silloin niin kummallisesti.

-- Niin; -- enköhän minä tule sinne sinun luoksesi.

-- Ei, älä tule! Mutta sano minulle: ethän ole minulle pahoillasi?

-- Hyvänen aika, kuinka sinä sellaista luulet?

-- Hyvästi sitte, Öyvind, ja kiitos kaikista yhteisistä hetkistä.

-- Ei, Marit!

-- Kyllä minun nyt täytyy mennä; kaipaavat minua.

-- Marit, Marit!

-- Ei, minä en enään uskalla viipyä, Öyvind. Hyvästi!

-- Hyvästi!

Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun
häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi
ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin
koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin,
jonka hän sitte huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta
maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka
olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei
Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi hänen
putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!



KAHDEKSAS LUKU.


     Rakkaat vanhemmat!

     Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä
     myöskin kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enään ole
     niin vaikeaa. Ja kyllä minä sitte muutan paljon isän torpalla,
     kun tulen kotiin; sillä monet asiat siellä ovat nurin ja on se
     ihme, että ne niinkin ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne
     kuntoon, sillä minä olen oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä
     johonkin paikkaan, jossa saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän;
     sentähden minä aion hakea suureen paikkaan, jahka pääsen täältä.
     Täällä sanovat kaikki, ettei Janne Hatlen niin taitava ole kuin
     meillä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma talo, niin että
     eihän se liikuta muita kuin häntä itseään. Monet, jotka ovat
     päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja; mutta heille
     maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras
     maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on
     parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa:
     toinen on teoria ja toinen käytäntö ja ne ovat molemmat hyvät
     eikä toinen ole mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin
     paras. Ja ensimäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt
     ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää
     osata tehdä työ, kuten nyt esimeriksi jos on viljeltävä suo.
     Sillä niitä on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää
     viljellä suo, mutta tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät
     osaa. Mutta monet taas kyllä osaavat, mutta eivät tiedä ja niin
     sen suon kuitenkin käy hullusti, sillä on niin monellaisia soita.
     Mutta maanviljelyskoulussa me opimme molemmat sanat. Johtaja on
     niin taitava, ettei kukaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan.
     Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli koko maan
     maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla
     johtajilla oli vaan yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi
     niinkuin hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta
     edullisessa kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vaan.
     Luutnantin, joka opettaa maamittausta, on johtaja hommannut vaan
     siksi, että hän on niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole
     luutnanttia. Mutta hän on niin taitava, että luutnanttikoulussa
     hän kuuluu olleen kaikkein paras.

     Koulumestari kysyy käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn
     kirkossa, sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa
     niin, että kaikki kirkossa pelkäävät ja oikein sitä kuuntelee
     ilokseen. Hän on niitä uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa,
     mutta se on vaan hyvä.

     Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole
     lukeneet ja ihmeellistä on nähdä kaikkia mitä maailmassa on
     tapahtunut, mutta varsinkin meillä. Sillä me olemme aina
     voittaneet paitsi silloin kun me olemme joutuneet tappiolle ja
     silloin meitä on ollut paljon vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä
     keillään muilla kansoilla ole niin paljon vapautta kuin meillä,
     paitsi Amerikassa, mutta eivät ne siellä ole onnelliset. Ja
     meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.

     Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin
     pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle
     teidän puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista
     ihmisistä ja asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä
     nyt paljon lähettää teille poikanne

                                                   _Ö. Torenpoika_.


     Rakkaat vanhemmat!

     Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto ja minä olen
     osannut erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi
     kirjoitusta ja maamittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta
     äidinkielessä. Se johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut
     tarpeeksi ja hän on lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin
     kirjoittamia kirjoja, jotka ovat mainioita, sillä minä ymmärrän
     kaikki niissä. Johtaja on hyvin hyvä minulle, hän kertoo meille
     niin paljon asioita. Kaikki täällä on ihan pientä sen rinnalla
     mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon mitään, vaan opimme
     kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta
     hollantilaisilta me opimme puutarhaviljelystä. Monet matkustavat
     näihin maihin, Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me ja
     siellä on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä
     vuoden ja minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä
     kuulin mitä ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja
     ajattelen etteivät nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen
     ulkomaalaisen kanssa, niin tulen ihan surulliseksi. Ja sitte on
     maa täällä Norjassa niin huonoa verraten siihen mitä se on
     ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten me sitä viljelemme.
     Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka he tahtoisivat
     ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole rahaa sitä
     viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.

     Nyt minä olen ylimmällä luokalla ja olen siellä vuoden ennenkuin
     olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on
     ikävä kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin,
     vaikken ole ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauvan
     on ollut poissa. Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi
     niin taitava, mutta pahalta se asia näyttää.

     Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä
     tietysti tahdon kotiin, sitte minun kaiketi pitää hakea virka,
     mutta se ei saa olla kaukana.

     Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille,
     jotka minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin,
     mutta nyt minun on ikävä kotiin.

                                               Poikanne
                                      _Öyvind Torenpoika Pladsen_.


     Hyvä Koulumestari!

     Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen
     ettekä sanoa sitä kenellekään. Ja jollette tahdo, niin saatte sen
     polttaa.

                                      _Öyvind Torenpoika Pladsen_.


     Hyvin kunnioitetulle neito Marit Nuutintytär Nordistuenille

     Ylä-Hejdelässä.

     Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei
     sinun pidä hämmästyä, sillä minä vaan kysyn, kuinka sinä voit.
     Anna minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka
     suhteessa. Minusta itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä
     pääsen täältä.

     Kunnioittaen

                                                  _Öyvind Pladsen_.


     Nuorelle miehelle

     Öyvind Pladsenille maanviljelyskoululla!

     Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta ja minä tahdon
     vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä
     olet niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo
     sopia. Minä koetan sitte kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa
     eikä taitoa, mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitte
     sinä et ole se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä
     sitä säilyttää, koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan
     sinun pitää polttaa se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi
     kirjoittaa niin monesta asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on
     tullut hyvä vuosi, perunat ovat hyvässä hinnassa ja meillä on
     niitä kylläksi. Mutta karhu on tänä kesänä pahasti pidellyt
     karjaa; Olli Alitalolta kaatoi se kaksi lehmää ja meidän
     torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi tappaa. Minulla
     on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista skottilaista
     mallia ja se on vaikeaa. Ja sitte minä kerron sinulle, että vielä
     olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä minulla
     sitte ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.

                                                _Marit Nuutintytär_.

     P. S. Polta tämä kirje.


     Agronoomi Öyvind Torenpoika Pladsenille.

     Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa
     vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani
     äläkä liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota
     Jumalaan äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin
     sinulla on toinen jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitte minä vielä
     kerron sinulle, että isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun
     toinen lonkkaluuni on kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki,
     mikä siellä tuli kärsittyä. Minkä nuorena kylvää, sen vanhana
     korjaa, sekä hengellisesti että ruumiillisesti, joka sitte
     kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan vaivojaan. Mutta
     vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa oppia, ja
     kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi
     viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni
     monestakin syystä ja kaikista ensimäiseksi Maritin tähden, josta
     on tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä
     kuin peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään
     riippua kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä
     usein olen havainnut, että tuollaisia heikkoja sydänparkoja
     kohtelee Jumala lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata
     heitä yli voimain, niin että he särkyvät; sillä hän on sangen
     hauras astia. Kirjeen olen hänelle oikein antanut ja hän
     piiloitti sen kaikilta muilta kuin omalta sydämeltään, ja jos
     Jumala tahtoo antaa tälle asialle siunauksensa, niin ei minulla
     ole mitään sitä vastaan; sillä hän on nuorille mieshenkilöille
     mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa nähdä, ja hänellä on
     yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia hänellä
     epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen mielessään
     on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa, mutta
     se on poissa, kun aurinko paistaa.

     Nyt eivät silmäni enään kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee
     kyllä kauvas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeevat
     vuotamaan ja niitä rupee särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon
     sinulle, Öyvind, että pidä Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja
     toimessasi ja halajamisessasi; sillä kuten kirjoitettu on: sillä
     hyppynen lepoa on parempi kuin kaksi pivoa täynnä vaivaa ja
     hengen rasitusta (Salom. saarn. 4: 6).

     Vanha koulumestarisi

                                             Baard Antinpoika Opdal.


     Hyvin arvoiselle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!

     Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut,
     niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et
     siitä, mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä
     myöskään uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää
     millä kannalla asiasi ovat _joka suhteessa_. Koulumestarin
     kirjeessä ei ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitte hän
     sanoo, että sinä olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä
     en tiedä mitä minun pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun
     kirjoittaa; sillä minä en saa rauhaa ennenkuin sinä olet
     kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eninten ajattelen sitä, että
     sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja mitä sinä
     sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää
     hyvästi.

     Kunnioittaen

                                                _Öyvind Pladsen_.


     Nuorimies Öyvind Torenpoika Pladsenille.

     Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen
     minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy
     on kai se että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä
     kannalla minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja
     voin hyvin eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu,
     erittäinkin kun saan maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan
     päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon tänä talvena; sillä
     täällä on ollut paljon pitoja ja niissä on ollut hyvin lystiä.
     Minä menen kirkkoon, kun ei ole liian paljon lunta, mutta tänä
     talvena sitä on ollut paksulta. Nyt sinä kaiketi olet saanut
     tietää kaikki ja jollet ole, niin en muuta ymmärrä kuin että
     sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.

                                             _Marit Nuutintytär_,


     Hyvin arvoisalle neito Marit Nuutintytär Hejdelälle!

     Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa
     minun pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en
     tiedä. Minä en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä
     tahtoisin kirjoittaa, sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket
     sinäkään tunne minua.

     Älä uskokaan, että minä enään olen sellainen juusto, josta sinä
     pusertelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen
     senjälkeen ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään
     enään ole niiden pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka
     korvat heti riippuvat lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä,
     niinkuin minä ennen. Ne ovat olleita ja menneitä.

     Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa
     paikoissa, joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä
     kyllä sinä minut ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää,
     etten minä kysynyt pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole
     voinut ajatella mitään muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta
     vastaukseksi tuli vaan leikkiä ja lorua.

     Hyvästi, Marit Hejdelä, parasta on, etten katsele sinua liiaksi,
     niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja
     unta ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennenkaikkia,
     että loisit lumen pois kirkonovelta.

     Kunnioittavimmin

                                       _Öyvind Torenpoika Pladsen_.


     Agronoomi Öyvind Torenpojalle maanviljelyskoululla.

     Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä
     oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso
     vaatii; sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä
     loukkoon. Se houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta
     sitte se paikalla lentää tiehensä eikä enään kuuntele meitä.

     Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että
     minä kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla
     kirjoittaa yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli
     olevansa tekemisissä Janne Hatlenin tai jonkun muun narrin
     kanssa, eikä miehen, jonka koulumestari Baard on kasvattanut;
     mutta tie nousikin pystyyn. Olet sinä kuitenkin ollut liian
     ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka nauravat etteivät itkisi
     eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa. Mutta se on minulle
     mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta kannalta; sillä
     muuten et sinä voisi nauraa leikille.

     Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne,
     saattaa sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen
     epäillyt, sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt
     minä kuitenkin tiedän, että hän on vastustanut Janne Hatlenia,
     josta hänen isoisäänsä on syttynyt suuri viha. Hän kävi
     iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli ja kun hän laski leikkiä,
     ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan ilossa. Hän on saanut
     kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä, että hän tahtoi
     odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta silloin et
     sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin
     pahankurisen lapsen.

     Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että
     hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada
     siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä
     tunnen hulluudet ja niiden kulun.

     Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä
     en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi
     et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta
     ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin
     sinä opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin
     runsasta saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen
     maallisissa asioissa, mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään
     maallisesta levottomuudesta ja nyt on päivän kirkkaus sille
     koittanut.

     Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enään kulje. Sentähden antaudun
     minä Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei
     koskaan väsy.

                                          _Baard Antinpoika Opdal_.


     Öyvind Pladsenille!

     Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti,
     sillä en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin
     hyvää. Minä muistan, että monasti en ole ollut sinulle oikein
     hyvä ja sitä minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää
     tätä kenellekään. Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en
     ollut hyvä; mutta nyt ei kukaan enään välitä minusta ja minun on
     paha ollakseni. Janne Hatlen on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä
     kaikki pojat laulavat enkä minä uskalla mennä mihinkään tanssiin.
     Molemmat vanhukset tietävät sen ja minä kuulen alituisesti pahoja
     sanoja. Mutta minä istun yksin ja kirjoitan ja sinä et saa sitä
     näyttää.

     Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta
     sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja
     minä olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät
     ystävät; mutta minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit
     niin kummallisesti. Koulumestari pitää minua vaan pilkkanaan eikä
     hän tiedä mitään pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa
     hänelle sellaisia. Nyt minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään
     kanssa; minä muistan sen ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit
     niin hyvä minulle ja minä sain aina istua kelkassasi. Mutta nyt
     minä toivoisin, että taas olisin lapsi.

     En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta
     jos sinä vastaisit minulle vaan yhdenkin kerran, niin aina
     muistaisin sen, Öyvind.

                                               _Marit Nuutintytär_.

     Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää
     sen.


     Rakas Marit!

     Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä.
     Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin,
     etten enään tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät
     minusta, niin Jannen pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vaan
     lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitte kun minä sain sinun
     kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta
     voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin
     lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin
     melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli.
     Johtaja vei minut erilleen ja kysyi mikä minua vaivasi; hän luuli
     minun lukevan liikaa. Sitte hän sanoi minulle, että minä, kun
     minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja
     ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta
     hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa,
     johon minä saatan turvautua ja minä kiitin; enkä minä vieläkään
     kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota
     kauvemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitte
     pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä
     kolmen edestä enkä jää jälelle missään! Mutta minä lähetän
     sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon
     rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin
     minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut
     koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja
     sinun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta
     minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin
     paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa
     sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni.

     Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet,
     kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat
     pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet
     surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme
     ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi
     vuotta -- kun me näemme toisemme ja vielä kauvemmin kun saamme
     toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on
     päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella, tehdessämme
     työtä.

     Seuraavassa kirjeessäni minä kirjoitan niin monesta asiasta,
     mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat.
     Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua
     siihen asti kun nukun.

     Ystäväsi

                                                  _Öyvind Pladsen_.



YHDEKSÄS LUKU.


Eräänä lauvantaina juhannuksen aikaan souti Tore Pladsen järven
poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata
maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli
päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli
pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitte pantu kuntoon,
sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti
sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen
ja katsahti tuontuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa
oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin, tai piti ajaa pois kärpäsiä
ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt
venettä. Äiti nojausi ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän
askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä
hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.
Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään
ja nyökkäsi emännälle päätään:

-- Eivätkö vielä ole tulleet?

-- Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.

-- Tänään on hyvä heinäpouta.

-- Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.

Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.

-- Jokos nuoria tänään on näkynyt?

-- Johan se kävi tässä, mutta meni taas.

-- Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.

-- Kai, kai; Tore vaan sanoo, etteivät saa tavata hänen talossaan,
ennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.

-- Oikein, oikein.

Hetken perästä huudahti äiti:

-- Mutta taitavat jo tulla! Koulumestari katsoi kauvan järvelle.

-- Ne ne ovat.

Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen
oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilattaessa heitä
vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat
heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden
oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä
ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti
airojaan.

-- Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot
loistivat. -- Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän
samassa.

Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi
hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitte
koulumestarille, hymyili ja nauroi ja rupesi, ihan vasten talonpoikien
tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja
hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;
isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän
arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitte
sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän
ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti
rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen
vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta
mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitte siitä,
että myllyä oli laajennettu, sitte siitä, että lyyjyikkunat olivat
otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu
valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti
kaikki niin ihmeen pieneltä ettei hän ensinkään muistanut sitä
sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana,
tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän
tunsi joka kupin katetulla Pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna
tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät
juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon
mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen
häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä,
ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin
verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut
pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni
hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:

-- Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä
puhut niin tavattoman nopeaan.

Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se
oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä
hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut
hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan
karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauvan
olivat levänneet, olivat ikäänkuin riihaantuneet ja pää joutui
alituiseen työhön. Sitte he huomasivat, että hänen oli tapana silloin
tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti,
kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä
se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitte hän nauroi ja sentiensä
se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko
huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt:
kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä,
otti paikalla auki tavaransa ja ripusteli vaatteita nauloihin, näytti
kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan ja äiti sanoi, että sitä oli
pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut;
aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan.
Minne hän sitte joutuisi, sitä ei hän tietänyt, mutta se oli
yhdentekevä. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina niin
että oikein virkisti, hän ilmitoi tunteensa niin vireästi, että oikein
teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään.
Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.

-- Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen, kun
nousi lähtemään.

Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi
hän Öyvindin kamariin.

-- Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.

-- Missä?

-- Vuorella.

Öyvind katsahti kelloa ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut
odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.
Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat
kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet
suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka
kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja
vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat
korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;
se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,
joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,
muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;
sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi
porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitte hän läksi
rantaan, panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle
puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin,
astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen
ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei
hän saattanut nähdä kauvas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä.
Kauvan pettivät häntä linnut, kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku
orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauvempaa ritinää, ritinä
vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri
karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri
villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä
liiku. Se on Ylä-Hejdelän koira ja ihan sen takana kuuluu taas
kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa -- jo tulee Marit.

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan ja
sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,
hiukset kiinnitetyt ylös kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;
hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa
ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt
niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti
katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja
silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa
hän siinä arasteli, mutta sitte hän läksi tulemaan ja punastui
punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti
hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle
alas. Sillä lailla seisoivat he kauvan.

-- Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind ja kun tyttö
silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän
on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta
hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.

-- Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan
toista kuin sanoi.

Hän rupesi katselemaan häntä yhä enemmän ja enemmän ja hymyili
hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet
mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Tore
huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut
käsittää mikä sieltä vuorelta näkyi.

Vihdoin nuoret sitte päästivät toistensa kädet rupesivat vähitellen
puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin
puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.

-- Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein
iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin
minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.

Tyttö nauroi ja sanoi:

-- Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet
lähettänyt.

-- Entä minä sitte! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.

-- Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.

-- Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin
asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.

-- Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi
sinipiika.

-- Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä
pääsit eroon Janne Hatlenista.

-- Minä nauroin.

-- Kuinka?

-- Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?

-- Kyllä; osaanhan minä nauraa!

-- Saadaan nähdä!

-- Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen
syytä.

-- Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.

-- Oletko nyt iloinen, Marit?

-- _Nauranko_ minä sitte nyt?

-- Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä ja läiskäytti niitä
yhteen, häneen katsellen.

Samalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se
alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan
vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni
vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka
seisoi ihan vuoren alla, kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.

-- Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?

-- Se on Hejdelän koiria, vastasi Öyvind hiukan hämillään.

-- Mitä hittoa se sinne on tullut?

Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,
ja hän ymmärsi kaikki tyyni, nauroi ja vastasi:

-- Se koira juoksentelee täällä joka päivä, ei se niin ihmeellistä
ole.

-- Onpa se äreä koira.

-- Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.

Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään
ja nuoret pelastuivat.

-- Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat
toisensa.

-- Arveletko, että vasta käy pahemmin?

-- Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä.

-- Vaarisiko?

-- Niin juuri.

-- Ei hän meille mitään tee.

-- Ei sillä tavalla.

-- Ja sen sinä lupaat?

-- Sen minä lupaan, Öyvind.

-- Kuinka sinä olet kaunis, Marit!

-- Sanoi kettu korpille ja sai juuston.

-- Tietysti minäkin tahdon juuston.

-- Mutta sinä et saa sitä.

-- Mutta minä otan sen.

Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.

-- Kuuleppa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen
syrjästä.

-- No?

-- Kuinka sinä olet tullut häijyksi!

-- Annat sinä minulle sentään juuston.

-- Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... -- Nyt minun
täytyy lähteä, Öyvind.

-- Minä saatan sinua.

-- Mutta ei metsää kauvemma; sillä vaari voisi sinut nähdä.

-- En metsää kauvemma. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?

-- Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.

-- Mutta emmehän me sitte yhdessä kuljekaan.

-- Ota minut sitte!

Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin
niin että poika sai hänet kiinni.

-- Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?

Poika piteli käsiään hänen ympärillään.

-- Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla
ja hän oli samalla vakava.

Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;
mutta hän taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi
juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.

-- Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.

-- Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.

-- Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.

-- Marit! Hän pysähtyi.

-- Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.

-- Niin oli! ja tyttö juoksi taas.

Öyvind katseli kauvan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,
tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa, Öyvind kääntyi, otti
lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas
menemään.

-- Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi
laulellen kotiin.



KYMMENES LUKU.


Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat
haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni
lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion
poikki Öyvindin luo, jolle antoi lipun.

-- Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.

-- Minä saan siitä makson, vastasi poika.

Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei ja läksi
menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä
myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,
sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitte köytetty kiinni ja
vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:

     Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään
     piiloon.

                                  _Se jonka sinä kyllä tiedät_.

Totta totisesti en tiedäkkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen
katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauvan ennenkuin ylimmälle mäelle
ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;
sekä Tore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Tore nauroi pian,
kun sensijaan vaimon muoto muuttui.

-- Tunnetko sinä hänet?

-- Eipä siinä juuri voi erehtyä.

Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti
työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin
äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot
ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän
pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän
pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä
oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja
kokoonpainuneet, pienet silmät vilkuivat kipinöiden, kulmakarvat
olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävällä,
määkivällä äänellä, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;
mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,
läksi sitte livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla
valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,
äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt
hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.

Tore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin
Olli pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä
asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa
niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa
keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi
se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa
tapauksissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on
tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan
näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja
kuivasti:

-- Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma.

Eikä enempää tarvittu.

-- Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi. -- Uhhuh! puhki
Olli mäessä.

-- Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Tore.

Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja
purskahti nauramaan. Isä kumartui hänkin.

-- Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi
menemään.

Öyvind kiskaisi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä
naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän
joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitte
ne pitenivät pitenemistään ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki
suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,
päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli
pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja
molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli
tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan,
vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä
varmaan vanhus jo oli tullut taloon.

-- Minä en lähde ulos, sanoi isä, -- ei minulla ole mitään tekemistä
hänen kanssaan.

-- En minäkään mene, vastasi Öyvind.

-- Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta.

Isä uhkasi poikaa:

-- Etkö lähde siitä!

-- Menkää te ensin!

-- Ei, lähde sinä nyt vaan!

-- Kun te ensin menette! ja he, varistelivat heiniä toistensa
vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.

Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Ollin seisovan kääntyneenä
kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän
piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä
kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja
korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän
takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun
tuskallisesta, äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:

-- Vai olette te lähtenyt kävelemään.

Olli kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen
ennenkuin vastasi. -- Pitää välistä lähteä. -- Olette ehkä väsyksissä,
ettekö käy sisään?

-- Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.

Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Toren välillä seisoi vanha
Olli, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun
hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla
taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,
paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä
sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä
siinä arvonsa vartijana.

-- Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.

-- Niinhän ne sanovat.

-- Öyvindhän hänen nimensä on?

-- Öyvindiksihän ne häntä sanovat.

-- Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän
puolella?

-- Sellaisessahan hän on ollut.

-- Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut
hulluksi viime aikoina.

-- Sehän on ikävää se.

-- Hän ei tahdo mennä naimisiin.

-- Tosiaanko?

-- Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.

-- Vai niin!

-- Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.

-- Vai niin?

-- Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi
Öyvind.

-- Helkkarissa!

-- Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä
vien ne tunturille, enkä kärsi että joku tulee ottamaan tyttäriäni,
kun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.

-- Tietysti ette.

-- Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.

-- Ette -- ette!

-- Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin
paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja
tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,
juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei
tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet -- eikä toista!

-- Tietysti.

-- Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja
kolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo
tuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen
kuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on
lopetettava.

-- Vai niin, vai niin.

Hetkisen katseli Olli Toreen, sitte hän sanoi:

-- Sinä vastaat niin lyhyesti.

-- Makkara ei ole sen pitempi.

Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.
Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka
nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Olli lyhyeen ja terävästi.

-- Minäkö?

-- Minuako sinä naurat?

-- Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä
naurunhalua.

Tämän huomasi Olli ja raivostui. Sekä Tore että Öyvind koettivat
sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta
kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton
pysäyttää.

-- Älä sinä rupeakkaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. -- Minä
täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon
lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta
ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimäiseen
torppaan, joka avaa ovensa; eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä
vuotta antaakseen kaikki tyyni sille, joka vaan ensinnä panee tytön
pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli kunnes sai mennä
naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä
sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule
käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekkaan! nyt sinä tiedät
sen! -- Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Olli
Nordistuen Hejdelästä, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen
Pohjoislaakson metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista
sellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot
sinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vaan tulla,
niin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna
tupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun
tietävän mitä sinä ajattelet, ja sekä sinä että tyttö? Te ajattelette,
että vanha Olli Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitte te sipsuttelette
alttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta --
ja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te
molemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän
sinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et
näe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois
paikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on
turvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia
tuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka
olet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi
parasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää
virran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on
kielletty.

Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa
vähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.

Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha
enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli
talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli
kuullut kaikki tyyni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,
Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa
raskaammaksi. Kun he kaikki vaieten olivat menneet sisään, istuutui
isä ikkunaan ja katseli Ollin jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin
silmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä
hänen ensimäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo
miltei kokonaan riippui. Jos Tore nyt liitti kieltonsa Ollin kieltoon,
niin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi
pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,
pahansuovuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja
jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen
levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä,
tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että
äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind
katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää
katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä
täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa
hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas
selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä
eroittaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä
kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Tore veti syvältä
henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.
Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.

-- Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet
mielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta
jollet sinä tahdo häntä heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa
ilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.

Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.

Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa
päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.
"Jos tyttö vaan jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni
voitan hänet."

Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä
astellessaan lempilauluaan:

    Pystyyn, pystyyn nuori pää!
    Joskin moni toive jää,
    uus taas silmäsi sineen
    syttyvi unelmineen!

    Pystyyn pääsi, sa kuulethan
    äänen jossakin kutsuvan,
    äänen mi luottavaksi
    neuvoo ja rohkeaksi!

    Pystyyn pää, sillä rinnassas
    kaartuvi kaunis taivahas,
    sielläkin sinipielet
    soi kuni harpun kielet!

    Pystyyn pääsi ja raikuvaan
    laula: kenpä mun lannistaa,
    vihervä virpeni uhkee
    vuodesta vuoteen puhkee!

    Pystyyn pääsi, sun uudesti
    elämän voima se synnytti,
    voima mi aina on lässä
    suuressa, pienimmässä.



YHDESTOISTA LUKU.


Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdelän talojen väet olivat makuulla,
heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit
olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset
söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja,
jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoaa
elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie
Hejdelän talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille
tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli
alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli
pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;
molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille,
jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään,
kellot kalkattivat harjanneiden välillä; sillä karja kiili ja etsi
vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät
tulla lopsottivat, tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita
liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä oistona suoraa
päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden
poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan,
mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat
lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat
ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä,
riisuutuivat sitte ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät
tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää
riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa.
Nurmikkojyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä,
paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin
kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki
läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui
paitahihaisillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdelän
tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään,
kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja
perässä tyttö paitahihaisillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki
vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta
hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku
sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi
monta kertaa malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,
nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti
väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai
siitä torua, mutta niin pian kun Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui
hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen
menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

-- Kiitos, että tulit!

-- Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauvan?

-- En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää
hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme
enään tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä
juuri tänään aioin puhua kanssasi.

-- Salaperäisiä?

-- Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä
pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt
sinun pitää kuunnella.

-- Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?

-- On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:
ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi -- ja se on päätarkoitukseni
-- tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja
huomaa. Onneksi ovat Hejdelän talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä,
jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä
myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen
heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja
teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden
saarrokseen.

-- Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!

-- Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.

-- Mutta entä kun hän käskee?

-- Etkä pitää meidän välejämme salassa.

-- Mutta entä kun hän kiusaa minua?

-- Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun
päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten
silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä kuinka paljon
pidämme toisistamme; sitte hekin oikein toivovat meille menestystä.
Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla
ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimäisenä vuonna me
tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta
uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme ja silloin me
nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.
Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia
niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa
katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien
niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän
toisistamme, jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä
sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei
kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme
ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vaan
pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka
odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka
vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset,
jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja
muut eroavaisuudet -- he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä,
vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja
tykintää veressä pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja
sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät
toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat
joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti.
Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt,
että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa
salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää
julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin
ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä
puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen
alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta,
kuolleesta kuonasta, mahlajat vuotavat ja pursuvat ja kuinka ei sitä
huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät
meidät iloisina; kaksi kihlattua jotka, uskollisesti pitävät kiinni
toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille
runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien
vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa,
tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa,
ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt
liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt, Marit, ojennamme me
toisillemme kätemme -- kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme,
että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme -- kas noin! ja kaikki
käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois
ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja
puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

-- Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin
mitä minä teen?

-- Sanot suoraan: ei!

-- Mutta käykö se päinsä?

-- Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!

-- Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakoittaa
minua.

-- Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauvan kun
ei se ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen
suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.
Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti
luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä
hänelle, että se on enemmän.

-- Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi
minua kuin vuohta lieassa.

-- Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.

-- Se ei ole totta.

-- Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä
sen irti.

-- Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä
niin usein ajattelen sinua?

-- Ethän sinä muuten istuisi tässä.

-- Lähetithän sinä sanaa, että minä tulisin.

-- Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.

-- Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.

-- Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.

-- Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_

-- Miksi sinä sitte läksit tulemaan ylös?

-- Voidakseni juosta alas.

-- Mikset sitte ole juossut?

-- Täytyihän minun levätä.

-- Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.

-- Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.

    -- Kunko linnut laulelevat?
    -- ja kun joukko makaa, --
    -- ja kun kellot kalisevat --
    -- tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja
menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset
luhjustelivat esiin ladoista, vajoista ja huoneista, menivät unisina
hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen
perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki
rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle
katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli
huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä
Pladsen oli ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen
katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta
mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli
Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan
Hejdelään ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan,
koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta
se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja
tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten
koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen ja läksivät tulemaan. Kun ne
huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset
lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, että
hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan
tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vaan siirtyivät
toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten
toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä ja niin sitä mentiin, kunnes
päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon ja
seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat
joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillään erosivat
toisistaan ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki
kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran
ansiota.

-- Mistä sinä tulet?

-- Metsästä.

-- Mitä sinä siellä teit?

-- Olin marjassa.

-- Se ei ole totta.

-- Ei, ei olekkaan.

-- Mitä sinä sitte teit?

-- Puhuin erään tuttavan kanssa.

-- Oliko se se torpanpoika?

-- Oli.

-- Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.

-- En minä lähde.

-- Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan sen yhden ainoan asian,
että sinun _pitää_ lähteä.

-- Ette te voi nostaa minua rattaille.

-- Enkö? Enkö minä voi.

-- Ette, sillä te ette tahdo.

-- Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vaan huvin
vuoksi, katsos, vaan huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä
sinun poikaretkultasi.

-- Sitä te ette uskalla tehdä!

-- Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle
mitään tekisi, kuka?

-- Koulumestari.

-- Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?

-- Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.

-- Koulumestariko?

-- Koulumestari!

-- Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää
lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja
murhetta ja niin teki äitisikin -- paljasta surua ja murhetta. Minä
olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en
tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vaan
sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani,
siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi
ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä
sanon; minä tahdon vaan sinun parastasi.

-- Ei, sitä te ette tahdo.

-- Mitä? Mitä minä sitte tahdon?

-- Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani
te ette kysy.

-- Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö
sinun ymmärtää mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan
sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule,
Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,
mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,
viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään
hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne
ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin
kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.
Ei se muuta kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on
itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.
Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,
minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä
rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut
heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan.
Ensin ruokaa, katsos, sitte jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja
laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla, mutta
ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa
ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?

-- En minä tiedä.

-- Etkö tiedä mitä sanot?

-- Kyllä minä sen tiedän.

-- No?

-- Sanonko minä sen?

-- Totta kai sinä sen sanot!

-- Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen
hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samallaiset
keskustelut, jotka olivat päättyneet samallaisiin tuloksiin, hän
ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui piikoja, löi suurta koiraa ja
oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut
pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,
että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli
ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen
rakkauslaulun, jota lauloi:

    Jos sa lemmit mua,
    niin ma lemmin sua
    elonpäivieni päähän;
    kuluu kesäkuu,
    ruoho lakastuu,
    suvi sydämihin jäähän!

    Muistan sanan sen
    viimevuotisen
    tuon sen lintusena jälleen sulle,
    istun ikkunaas,
    laulan taas ja taas:
    kevät, kevät eikö kohta tulle!

    Tuli tuli tei!
    tätä kuullut ei
    poika tuonne koivuhakaan!
    Mitä lauloin mä, --
    on jo hämärä, --
    eikä kuulu saattajakaan!

    Enhän liene vaan
    sulta suudelmaan --
    ei, se mahdotonta oisi!
    Jos jo kuulit sa,
    pian unhoita --
    peruuttaa sen vielä voisi!

    Hyväst', hyväst jää,
    yö jo yllättää;
    unessa ma nään sun siellä,
    kuulen sanat ne,
    jotka minulle --
    oi, ne huimaa päätä vielä!

    Nyt ma lopetan,
    suljen akkunan,
    kohta on jo öinen rauha.
    Kaiku viimeisen
    tuopi sävelen,
    ilta on niin lämmin, lauha.



KAHDESTOISTA LUKU.


Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei
tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja
jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä
istuu Olli Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Olli vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja
asettuu Ollin eteen.

-- Olet lähettänyt minua hakemaan.

-- Niin olen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa
kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

-- Mitä asiaa sinulla olisi ollut?

-- Sitä minä tässä juuri ajattelen.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen
lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

-- Sinä käyt kohta vanhaksi, Olli.

-- Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä
kaadun tästä kohta.

-- Katso vaan, että vedät makeita unia, Olli.

Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

-- Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.

-- Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauvemmaksi, Olli?

-- Olenhan minä näinä viime aikoina...

Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.

-- Ei sinulla tällä kertaa ole oikein mieleistäsi oloa, Olli.

-- Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.

-- Sellaistahan se minullakin oli kauvan aikaa. Olimme riidoissa hyvän
ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen
ajan olin onneton, mutta sitte minä keksin sen keinon, että lähden
hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

Olli nostaa katseensa ja vaikenee.

-- Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?

-- Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.

-- Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?

-- Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.

-- Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Olli.

-- Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy
välinpitämättömästi ikkunaan päin.

-- Apuahan sinäkin tarvitsisit, Olli. Et pääse paljon käymäänkään etkä
paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

-- Kuka minua rupeisi auttamaan.

-- Oletko sitte _pyytänyt_ apua?

Olli vaikenee.

-- Minä olin kauvan samallaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo
koulumestari. -- Et kohtele minua hyvästi, sanoin Hänelle. -- Oletko
sinä sitte pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä
ollut pyytänyt. Sitte minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt
hyvin.

Olli vaikenee, mutta koulumestarikin vaikenee ja vihdoin virkkaa Olli:

-- Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle
tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.

Koulumestari hymähtää.

-- Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari
lausuu:

-- Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo
sentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:

-- Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää
maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut
kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon,
kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

-- Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.

-- Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää
ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että
talolle tulee kiire.

Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:

-- Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?

-- Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta
eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! ... ja
hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä
kulkiessaan: -- ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä
mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen
kulman, hän seisahtui: -- katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä
missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole
lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä
ottamaan ja löi sen pölkkyyn. -- Tämä välly tässä on pudonnut, mutta
onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse
paikoilleen. -- Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on
kantanut pois portaita!-- hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän
seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: -- ja tällaista se
on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta
laulua.

-- Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.

-- Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä
isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.

-- Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.

-- Ei näy olevan.

-- Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä
lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika
liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat,
oli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä,
seisahtui Olli.

-- Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy
liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on
kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten
kaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle
katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle
paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

-- Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme
ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen
kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.
He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa
pieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi
jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

    Vuoripolku noustavaks
    kun on jyrkkä eessä,
    älä liian raskahaks
    kantamusta tee sä!
    Sulje huolet laaksojen
    vihannasta haasta,
    heitä alas laulellen,
    mik' on alamaasta!

    Tervehtii sua linnunsuu,
    vaikee kyläjuorut,
    ilma yhä puhdistuu,
    noustessasi nuorrut,
    syvyydestä sydämen
    laulat lauleloisen,
    herää muistot mennehen
    ajan aurinkoisen.

    Seisot hetken hartahan,
    kuulet silloin soivan
    hiljaisuuden korkean,
    korvaan huminoivan.
    Solisee vain puronen,
    kivi vierii santaan,
    maailmalta tuulonen
    kaiun sulle kantaa.

    Nöyrtyen sa astu näin
    muistojesi tarhaan,
    nouse yhä ylöspäin
    huipulta sa parhaan
    löydät: Moses vaeltaa
    siellä Herran kanssa;
    autuas ken nähdä saa
    heidän kasvojansa!

Olli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.

-- Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen
viereensä.

       *       *       *       *       *

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta.
Kyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän
vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan
töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,
että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti
maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,
ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,
että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan
kalpeana tuli huoneeseen.

-- Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!

Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:

-- Se on koulumestari ja -- niin, luulenpa melkein: ... hän se on!

-- Vanha Olli Nordistuen se on, sanoi nyt Torekin ja vetäytyi pois
ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan
talon edessä.

Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin
hän läksi ikkunasta; Baard hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Ollin
puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen
toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului
koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin",
ja vanha Olli kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".

He seisoivat kauvan aikaa ääneti etehisessä. Äiti oli paennut siihen
nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,
selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen
rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen
ja sitaisi lakin päästään, rinnallaan Olli, joka niinikään sitaisi
lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä;
hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Tore nousi
ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan
alle, Tore istuutui taasen.

Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla.

Koulumestari: -- Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.

Tore: -- Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.

-- Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt
tuolle kulmalle.

-- Onko teillä jo syysviljat korjuussa?

-- Ei vielä; tämä Olli Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi
pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.

Öyvind: -- Kun pyydetään, niin teenhän minä mitä voin.

-- Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä
tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.

Öyvind: -- Minä olen niin harvoin kotona...

Koulumestari katsahtaa Olliin. Olli tuntee, että nyt on lähdettävä
lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:

-- Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla -- että, minä
tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä ... että sinä
niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.

-- Kiitoksia vaan tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä
missä asun.

Olli katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:

-- Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että
hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat
ristiin hänen suussaan.

Olli puuttuu kiireesti puhumaan:

-- Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan
tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro
irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä
ihmistä tapa.

Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:

-- Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind,
eikä Torenkaan.

Olli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.

Silloin sanoo Tore:

-- Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei
minussa vaan enään ole piikkejä.

Olli: -- Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että
hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on
rahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.

Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he
kaikki katsovat Öyvindiin.

-- Olli tarkoittaa, että hänellä on suuri talo.

Olli keskeyttää:

-- Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enään jaksa, olen
vanha eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä
kannattaisi ruveta tekemään työtä.

-- Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.

-- Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri
kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se
täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä
jos sinä kävisit sen kimppuun?

-- Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?

-- Isännäksi; sinä saisit talon.

-- _Saisinko_ minä talon?

-- Saisit, niin hoitaisit sen.

-- Mutta...

-- Etkö huoli siitä?

-- Tietysti.

-- No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.

-- Mutta... Olli katsahtaa kummissaan koulumestariin. -- Öyvind taitaa
aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?

-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Olli
kiireesti.

Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki
muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,
karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:

-- Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!

Tore nauraa kulautteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,
kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.

-- Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Olli jännityksessä.

-- Mainiota maata!

-- Mainiota maata, eikö totta!

-- Mainio laidun!

-- Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?

-- Siitä tulee paras talo koko amtissa!

-- Paras talo koko amtissa! -- Ihanko totta? Niinkö luulet?

-- Niin totta kuin minä tässä seison!

-- Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä
nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. -- Mutta rahaa,
kuuleppas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!

-- Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!

-- Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos
meillä _olisi_ rahoja, eikö niin?

-- Monta kertaa nopeammin.

-- Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta
pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,
joka ajaa härällä.

Äiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin
syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi
käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.
Tore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja
Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista
elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.

-- Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista,
keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan
Toreen.

-- Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, --
että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että
niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet
pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään
käyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on
hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;
mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.

Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena
Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

-- Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja
laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. -- Kas vaan sinua,
isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

-- Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin
koulumestarilta, mutta hiljaa.

-- Ei niitä niinkään vähän ole.

-- Muutamia satoja?

-- Vähän enemmän.

-- Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo
siitä tulee!

Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.

-- Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. --
Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

-- Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?

-- Tahdon, pian ja nurin!

-- Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!

-- Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!

-- Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?
Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin
hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan
Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri
koira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa,
Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten
heitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin
itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,
lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,
rupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi
tulla näkyviin.

-- Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!

-- Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että
helisee.

-- On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään
ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut
kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla;
tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta,
nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina
korkeammalle kuin vasenta.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi
viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa.
Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen
apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta
Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille
kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista
hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin,
kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään
takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan
kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen
uskollisuutensa ja työnsä.

Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.



KALASTAJATYTTÖ.



ENSIMÄINEN LUKU.


Sellaisille paikoille, joille silli pitkien aikojen kuluessa
säännöllisesti on kokoontunut, kohoaa vähitellen kaupunki, jos
asianhaarat muuten ovat suotuisat. Sellaisista kaupungeista ei
ainoastaan saata sanoa, että meri on viskannut ne rannalle, vaan
kaukaa katsoen ne todella näyttävät maihin ajelehtineilta tukkipuilta
ja haaksen hylyiltä, tai nurin käännetyiltä veneiltä, joita kalastajat
myrskyisenä yönä ovat vetäneet suojaksi ylleen aika roukkion; likempää
katsoen huomaa, kuinka satunnaisesti kaikki on rakennettua: keskellä
kulkureittejä saattaa olla vuoria, tai jakaa vesi kauppalan kolmeen,
neljään lohkoon; kadut kiertelevät ja kaartelevat. Yksi ainoa
ominaisuus on kaikelle yhteinen: se, että satama suo suojaa
suurimmillekin laivoille; siellä on tyyntä kuin vadissa ja sentähden
ovat nämä sisävuonot hyvät olemassa, kun laivat risaisin purjein,
rikkinäisin skanssivaatetuksin ajelehtivat aavalta mereltä suojaan
hengähtämään.

Hiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on
siirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet
kiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita
kulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi
maalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella
puolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat
puutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin,
hajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy
kaupunki -- ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole
-- vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua
astellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu
joku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä
vastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat
siinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka
menee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty,
se menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä,
vaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki
mitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.

Tähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan
kunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt
henkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja
ostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja
leipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin,
vedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi,
tirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut
ostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa
kävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman
nimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti
saada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt
ihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden
piti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden
että hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin
heidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni
Petteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin
apeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä
piiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui
Pekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän
kummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se
pyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän
vaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta,
tavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti.
Isä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet
silliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja;
kahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi.
Palatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin
noustessa olivat ne kaikki hänen yllään, "sillä eihän siitä makseta
tullia, mitä on ihmisen päällä". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli
hän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli
kankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti
nyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä,
samassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut
kohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta,
nopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut
nimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille
tilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: "kuinka pitkälle Petter
Olsen pääsi Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen kirjaimeen". Hän yritti
niinikään kutsua itseään "Pedroksi"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen
takia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja
kirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo
kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin
kanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään
jäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin
taloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka
viikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli
tullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta
vanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan
penkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä
päivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian
kuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin
toivomuksensa.

Jos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä
taipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro
perineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin
myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua
niin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli
hienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän
laskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti
kasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä
kuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä
nipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti,
mutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski
joka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen
ruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä
häntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka
olivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa,
sai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: "älä, älä Pedro!
ole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!" -- hän pelkäsi isää ja
kyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska
hän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen;
mutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän
muistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon
perässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on
onnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden
ei hänkään jakanut kenellekään.

Mutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat
toisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli
heitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa,
rupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi
sitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä
pörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen
silmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin
lensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja
työtä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan
ruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut
kesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli
myymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän
oli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka
hänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä
hänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug,
mutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan
arvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli
tarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan
siipiensä suojaan.

Hänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty,
koska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö
sousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille
kalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin.
Kesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun
aikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi
hänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista,
vieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat
kertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin
ja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei
ollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He
sousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte
maihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja
oksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä
meritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti
tulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja
virrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika
nukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja
ikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti
tyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen
se alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja
kaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se
viilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla
muiden kalastajien joukossa.

Kun talvi tuli ja retket loppuivat, tuli poika hakemaan tyttöä hänen
kodistaan; säännöllisesti hän palasi ja katseli tyttöä hänen
tehdessään työtä, mutta kumpikaan ei puhunut paljoa; tuntui miltei
siltä kuin he olisivat istuneet yhdessä odottamassa kesää. Kun kesä
tuli, riistettiin pojalta senpahempi tämäkin uusi elämäntoivo;
Gunlaugin isä kuoli, tyttö läksi kaupungista ja poika pantiin
opettajan kehoituksesta puotiin. Siellä hän seisoi yhdessä äidin
kanssa; sillä isä, johon vähitellen oli tarttunut ryynien karva, joita
hän punnitsi, joutui vuoteen omaksi puotikamariin. Mutta sieltä hän
kuitenkin tahtoi seurata kaikkea, hänen piti tietää mitä kumpikin
kulloinkin möi; hän ei ollut kuulevinaan, ennenkuin sai heidät
tulemaan niin likelle, että pääsi nipistämään heitä. Ja kun sydän
pienessä lampussa oli kuivanut loppuun, sammui se eräänä yönä. Vaimo
itki, tietämättä miksi, mutta poika ei saanut pusertumaan esiin
kyyneltäkään. Koska heillä oli rahaa riittämään asti, lakkauttivat he
kaupan, hävittivät näkyvistä joka muiston ja tekivät puodista
arkihuoneen. Äiti istuutui ikkunaan kutomaan sukkaa; Pedro istuutui
käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen soittamaan huilua. Mutta
niin pian kuin kesä tuli, osti hän pienen, keveän purjeveneen,
purjehti saareen ja heittäytyi pitkäkseen siihen, missä Gunlaug oli
ollut pitkänään.

Eräänä päivänä hänen levätessään kanervikossa, suuntautuu vene suoraan
päin, laskee hänen veneensä rinnalle ja Gunlaug astuu maihin. -- Hän
oli aivan ennallaan, ainoastaan tullut täysikasvaneeksi ja pitemmäksi
muita naisia. Mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat Pedroon,
rupesi hän hiljaa peräytymään; hän ei ollut odottanut, että poikakin
olisi täysikasvanut.

Näitä kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; ne eivät enään olleet
sairaalloisen hienot, vaan tylsät. Mutta Gunlaugin katsellessa palasi
silmään hiljainen säde entisistä unelmista; Gunlaug likeni taasen ja
joka askeleelta, jonka hän tuli likemmä, putosi ikäänkuin vuosi pojan
hartioilta ja kun Gunlaug ehti hänen luokseen, karkasi hän pystyyn,
hän hymyili kuin lapsi, hän puhui kuin lapsi; lapsi oli piilossa
vanhojen kasvojen alla: hän kyllä oli käynyt vanhemmaksi, mutta hän ei
ollut täysikasvanut.

Mutta tätä lastahan Gunlaug hakikin ja kun hän oli sen löytänyt, ei
hän tietänyt mitä enään tekisi: hän hymyili ja punastui. Ehdottomasti
tunsi poika kuin voiman valtaavan itsensä; ensi kerran eläessään hän
samassa hetkessä kävi kauniiksi; sitä ei kestänyt kuin ehkä
silmänräpäyksen ajan, mutta sen silmänräpäyksen aikana Gunlaug oli
voitettu.

Hän oli niitä luonteita, jotka eivät saata rakastaa kuin heikkoja,
sellaisia, joita ovat käsin kantaneet: hän oli aikonut viipyä
kaupungissa kaksi päivää ja hän viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena,
kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan yhteensä; hän
heräsi senverran unestaan ja tylsyydestään, että hän teki
suunnitelmia; hän aikoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Mutta kun
hän eräänä päivänä taas lausui tämän, kalpeni tyttö ja sanoi: "sitte
meidän ensin täytyy mennä naimisiin". Poika katsahti häneen ja
tyttökin taisi katsahtaa takaisin. Molemmat lensivät tulipunaisiksi ja
sitte sanoi poika: "mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

Gunlaug ei ollut tullut ajatelleeksi, että Pedro tahtoisi muuta kuin
hänkään, koskei hänkään koskaan tahtonut muuta kuin Pedro. Mutta nyt
hän äkkiä hänen sielunsa pohjalta asti näki, ettei hän, Pedro, koskaan
ollut aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin mitä Gunlaug antoi.
Silmänräpäyksessä Gunlaugille selveni, että sellaista se oli ollut
koko heidän elämänsä. Hänen tunteensa oli alkanut säälinä ja päättynyt
rakkautena siihen, jota hän itse hyvyydellä oli kohdellut. Olisipa hän
vain hetkisen jaksanut malttaa mielensä; sillä poika huomasi hänen
liekehtivän suuttumuksensa, pelästyi ja huusi: "tahdonhan minä!" --
Gunlaug kuuli sen; mutta suuttumus omaan tyhmyyteen ja pojan
kurjuuteen, omaan häpeään ja pojan raukkamaisuuteen kiehahti niin
tulisessa kiireessä jouduttamaan räjähdyksen hetkeä, ettei koskaan
rakkaus, joka alkoi lapsuuden ja ilta-auringon hohteessa, jota aallot
ja kuutamo tuudittivat, jota huilu ja hiljainen laulu säesti -- liene
päättynyt surkeammin; sillä tyttö kävi molemmin käsin kiinni poikaan,
nosti hänet ilmaan ja tumpuloi häntä oikein sydämensä pohjasta. Sitte
souti hän takaisin kaupunkiin ja läksi yksin tein tunturien poikki.

Pedro oli laskenut vesille rakastuneena nuorukaisena, joka lähtee
valloittamaan miehuuttaan -- hän sousi kotiin vanhuksena, jolla ei
milloinkaan ole ollut miehuutta. Hänen elämässään oli vain yksi muisto
ja sen hän hulluna oli hukannut; hänellä oli ollut vain yksi paikka
maailmassa, johon hän oli saattanut palata ja sinne ei hän enään
uskaltanut mennä. Miettiessä omaa viheliäisyyttä ja miten tämä
oikeastaan oli tapahtunut, vaipui hänen toimintakykynsä kuin suohon
eikä enään milloinkaan noussut. Kaupungin pikkupojat, jotka olivat
huomanneet hänen eriskummallisuutensa, rupesivat pian kiusaamaan häntä
ja koska hän oli jonkinlainen hämärä henkilö, jonka elämisestä ja
olemisesta ei kaupunki oikein tietänyt sitä eikä tätä, niin ei
kenenkään pälkähtänyt päähän ruveta häntä puolustamaan. Pian ei hän
enään uskaltanut lähteä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä
muodostui taisteluksi pikkupoikia vastaan; ja heistä saattoi ehkä olla
sama hyöty kuin hyttysistä kesäkuumalla; sillä ilman heitä hän
nähtävästi olisi painunut alituiseen horrostilaan.

Yhdeksän vuoden perästä palasi Gunlaug kaupunkiin yhtä odottamatta
kuin hän oli lähtenytkin. Silloin hänen mukanaan oli kahdeksan vuoden
vanha tyttö, ihan samallainen kuin äiti ennen oli ollut, ainoastaan,
että lapsessa kaikki oli hienompaa ja ikäänkuin uneen käärittyä.
Sanottiin Gunlaugin olleen naimisissa, perineen ja tulleen kaupunkiin
panemaan pystyyn merimiesravintolaa.

Hän hoiti sitä sillä tavalla, että kauppiaat ja kipparit tulivat hänen
luokseen saamaan väkeä ja merimiehet hänen luokseen saamaan pestiä.
Lisäksi tilasi koko kaupunki kalansa sieltä. Hän ei milloinkaan
ottanut killinkiäkään tästä välitystyöstään, mutta käytti
itsevaltiaasti hyväkseen mahtia, jonka se hänelle antoi. Hän oli
varmasti kaupungin mahtavin mies, vaikka nainen olikin ja vaikkei
milloinkaan lähtenyt talonsa ulkopuolelle. Häntä sanottiin
"Kala-Gunlaugiksi" tai "Mäki-Gunlaugiksi"; Kalastajatytön arvonimi
siirtyi tyttärelle, joka juoksenteli kaupungin pikkupoikien
etunenässä.

_Hänen_ historiansa tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin
luonnonvoimaa ja hän sai tilaisuutta käyttää sitä.



TOINEN LUKU.


Kaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja
kolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten
lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja
lumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat
varjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä
vallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin
olisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin
räikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä.
Järvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. --
Ihmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa,
joita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta
portaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät
kävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin
ulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua
pianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa;
auringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.

Samassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi
luullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt
ulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat,
poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat;
niiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin
äärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää
suustaan seuraavat sanat:

-- Jotakin mahtaa olla tekeillä.

-- Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien
kimppuun.

-- Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.

-- Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli
keskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena
hiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin
kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:

-- Kalastajatyttö se vaan on!

Tämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella
saattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti
heille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä
hyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun.
Sotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä
ruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen
etupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli
keskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan
yli, ei suinkaan varastaakseen niitä -- kaukana siitä! -- vaan huvin
vuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron
puutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan
sisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi
hän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen,
missä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi
aidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka
kulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta
rakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat -- ja odotti tyynenä
sisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat
kokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet
risoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja
poliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat
nostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa
viattomuudessa leikkivät "viimeistä paria" aidan takana, luulivat että
puutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne
pojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka
vielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle
päätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä
muutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi
pelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen
kanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat
eninten pelkäsivät, loikahti aidan yli -- sillä tämä se oikein oli sen
huvia! -- ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko
kaupungin kuin parvi villiä hanhia.

Sillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja
ajatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi
hän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun
poliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle
puolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan
puun alle, katseli latvaan ja huusi:

-- Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut
hiiskahdustakaan.

-- Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet
siellä!

Hiiskumattominta hiljaisuutta.

-- Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!

Hän oli lähtevinään.

-- Hui -- jumi -- jumi! rupesi kuulumaan puusta.

-- Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä
lähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!

-- Hui -- jumi -- jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. -- Minä niin
pelkään!

-- Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta,
mutta nyt olet käsissäni!

-- Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja
samassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan
ja iloinen nauru vieri perässä!

Omena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö
maahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän
olisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan
kintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että
rauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen
käsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi,
repi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen
hätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus
kasvoi paikalla.

-- Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena
ja tuiskuna.

Samassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:

-- Äidille! _Kuka_ äitisi on?

-- Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana,
nähdessään Pedron pelkäävän.

Likinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli
ainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes
sitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.

-- Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin
olisi paholaisen kanssa puhunut.

Mutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli
tyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo
tuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki
takaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää,
silmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi
haukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan,
joka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä
soppaan, soppa maahan ja "helvetti!" perässä. Mutta sopassa viruessaan
huusi tyttö:

-- Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!

-- Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?

-- Ka, Pedro Ohlsen!

-- Kuka? jyrisi äiti.

-- Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia...! Tyttö ei koskaan
uskaltanut puhua muuta kuin totta.

-- Kenestä sinä puhut, lapsi?

-- Pedro Ohlsenista. Hän tulee perässäni suuren pyssyn kanssa, hän
aikoo ampua minut!

-- Pedro Ohlsen! raivosi äiti ja nauroi. Hän oli käynyt niin suureksi.
Lapsi rupesi itkemään ja aikoi lähteä pakoon. Mutta äiti karkasi hänen
kimppuunsa, valkoiset hampaat välkkyivät saaliinhimoisesti, hän kävi
hänen olkapäihinsä ja nosti häntä: -- sanoitko sinä hänelle, kuka
olet?

-- Sanoin, sanoin, sanoin!

Lapsi nosti rukoillen käsiään. Silloin ojentui äiti suoraksi.

-- Hän sai sen siis tietää! Mitä hän sanoi?

-- Hän karkasi sisään hakemaan pyssyä, hän aikoi ampua minut.

-- Hän ampua sinut! nauroi äiti pilkallisesti. Peloissaan, vaatteet
liemen tahrimina, oli lapsi paennut nurkkaan ja seisoi siellä itkien
ja vaatteitaan pyyhkiellen, kun äiti taasen tuli hänen luokseen.

-- Jos sinä menet hänen luokseen, sanoi hän ja ravisti tyttöä, -- tai
puhut hänen kanssaan tai kuuntelet hänen puheitaan, niin herra
armahtakoon sekä häntä että sinua! -- vie hänelle ne terveiset
minulta! toisti hän uhaten, kun ei lapsi heti vastannut.

-- Kyllä, kyllä, kyllä!

-- Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta
hiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.

Lapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.
Mutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.

-- Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän
milloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään
seisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä.
Tyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli _Hans Ödegaard_, nuori mies,
jonka edessä koko kaupunki nousi ylös. -- Mitä sinä itket, lapsi?

Tyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin
puutarhasta, yhdessä "toisten poikien" kanssa; mutta sitte olivat
Pedro ja poliisi tulleet ja sitte ... hän muisti äidin puheen tehneen
tuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa;
mutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.

-- Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, -- että sinun ikäisesi lapsi
saattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?

Petra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta
hän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: "senkin
helvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!" Nyt häntä hävetti.

-- Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä,
jotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!

Tyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut
panna häntä kouluun.

-- Ehket sinä osaa lukeakaan?

Osasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen
hänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli
kantta.

-- En minä osaa lukea niin pientä kirjoitusta, sanoi hän. Mutta hänen
täytyi kun täytyikin ja äkkiä hän kävi tavattoman typeräksi; silmät ja
suu olivat riipuksissa, kaikki jäsenet herpoutuivat: -- H-e-r-r-a
J-u-m-a herra jumala s-a, herra jumala sanoi M-M...

-- Mutta varjelkoon, etkö sinä vielä osaa lukea! Ja sinä olet jo
10--12 vuoden vanha. Etkö sinä mielelläsi tahdo oppia lukemaan?

Vähitellen sai hän suustaan, että kyllähän hän tahtoisi.

-- Tule minun kanssani, niin voimme heti käydä kiinni.

Tyttö liikahti, mutta katsahtaakseen taloon.

-- Niin, sano se vaan äidillesi, sanoi Ödegaard. Äiti astui juuri ohi
ja kun hän näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän porraskivelle.

-- Hän tahtoo lukea kanssani, sanoi lapsi kahden! vaiheilla, silmät
tähdättyinä äitiin.

Äiti ei vastannut, vaan laski molemmat kädet kupeilleen ja katseli
Ödegaardiin.

-- Teidän lapsenne on ihan taitamaton, sanoi vieras, -- ette voi
vastata teostanne Jumalalle ettekä ihmisille, kun annatte hänen elää
tällä tavalla.

-- Kuka sinä olet? kysyi Gunlaug terävästi.

-- Hans Ödegaard, pappinne poika.

Gunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä
paljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:

-- Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän
lapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään
pidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.

Äidin kasvot sanoivat selvästi: -- mitä se sinuun kuuluu? mutta
Ödegaard kysyi tyynesti:

-- Pitää hänen kai saada oppia jotakin?

-- Ei.

Kevyt puna lehahti vieraan kasvoille.

-- Miksei?

-- Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut
vain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.

-- Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!

-- Voi kyllä; -- minä tiedän, että ne eivät ole paremmat! ja hän astui
alas portaat, tehdäkseen lopun tästä sananvaihdosta.

Mutta Ödegaard astui hänen tielleen.

-- Teidän _ei_ pidä astua tämän velvollisuuden ohi. Te olette
ymmärtämätön äiti.

Gunlaug mittasi häntä kiireestä kantapäähän.

-- Kuka sinulle on sanonut, mikä minä olen? sanoi hän, astellen hänen
ohitseen.

-- Te itse, ja juuri nyt; sillä muuten te olisitte huomannut, että
tämä lapsi menee pilalle.

Gunlaug kääntyi, silmä sattui silmään; hän näki Ödegaardin pysyvän
sanoissaan ja häntä rupesi peloittamaan. Hän oli seurustellut vain
merimiesten ja työväen kanssa; tällaista kieltä ei hän milloinkaan
ollut kuullut.

-- Mitä sinä tahdot minun lapsestani? kysyi hän.

-- Opettaa hänelle mitä hänen sielunsa pelastukseen kuuluu ja sitte
katsoa mitä hänestä tulee.

-- Minun lapsestani ei pidä tulla muuta kuin mitä minä tahdon.

-- Hänestä pitää; hänestä pitää tulla mitä Jumala tahtoo.

Gunlaug tyhmistyi.

-- Mitä se merkitsee? sanoi hän ja tuli likemmä.

-- Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä mihin hänellä on lahjoja;
sillä sitä varten Jumala ne on antanut.

Gunlaug astui ihan likelle.

-- Eikö minun sitte pidä määrätä hänen asioitaan, minun, joka olen
hänen äitinsä? kysyi hän ikäänkuin todella aikoen kuunnella neuvoa.

-- Pitää kyllä; mutta pitää teidän ottaa varteen toistenkin neuvoja,
jotka ymmärtävät asiat paremmin; teidän pitää ottaa varteen Jumalan
tahto.

Gunlaug seisoi hetkisen ääneti.

-- Entä jos hän oppii liian paljon, sanoi hän; -- köyhän lapsi! lisäsi
hän ja silmäili hellästi tytärtä.

-- Jos hän oppii liian paljon säätyisekseen, on hän samalla mennyt
toiseen säätyyn.

Äiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin
itsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:

-- Se on vaarallista.

-- Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, -- vaan siitä mikä
on oikein.

Naisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen
Ödegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa,
koko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi
aseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri
eikä saanut puhutuksi.

-- Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on
käynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun.
-- Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.

-- Ja sitte sinä otat hänet minulta?

Ödegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.

-- Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin
tulemaan; -- mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa ... hän
keskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä
alla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla
tavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan,
mutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla
sitä näkemässä.

Tämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden
kiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä,
joka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen
pelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.

Senjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan
kasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein
itsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja
maailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen
_tehtävään_, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka
harhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes
Samuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli
kuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi
kalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi --
tuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä
vie läpi kaikkien vastuksien.

Tämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan
kysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän
punastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä;
se voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä.
Tyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen
voimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään.
Hän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa,
pukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä
päivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän
vaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi
sankarnimen pitkien hiustensa takia.

Sittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä
sujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.



KOLMAS LUKU.


Hans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin
kylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän
oli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava
mies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli
"hyvä muisto", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi
tahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä
vähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.

Hänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo;
isä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla
oli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden
rakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he
koulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he
ensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin
lukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä,
rauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa
ja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja
muutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään,
joka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen
ottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin
poika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans
Ödegaardille.

Kului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta.
Pitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää
teologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään
tutkintoja hyväkseen.

Isän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän
häntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina
saman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin
katkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli
joutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja
aina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen
yläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa
huoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa,
lampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha
pappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin
saattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua
pojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt
kesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän
ulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa,
paitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä
isän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan,
henki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus,
joka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän
koskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan
hyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne
olivat käytettävät.

Tämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen
kaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun
lisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti
ulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa
käsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin
olevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies
alentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi,
oli tyttö aateloitu.

Nyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta,
varsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin
taivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki
lahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä
aina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki,
kielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä
pintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä
päämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna
tuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa
kävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle
Davidista, -- hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja
näyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä
nuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden
pääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan.
Hänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta
rakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa
soittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut
sairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen
ryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli
profeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka
saattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja
Herralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän
kauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien
laulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi
armoa rankaisevalta kädeltä?

Tämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin
koko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä
voittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.

Hyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin
tavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän,
eräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella
lukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti
hymyillen: -- Hyvää iltaa!

Vaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa
puhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä
päivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen.
Vihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi
astuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin
syntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi
Pedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa
tiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard
ottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän
vähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se
vähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen
irti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta
parhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes
taalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli
hävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli
jäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan
läven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt
taalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän
tunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen
hirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat
nekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard
keksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet
onnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun
tyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli
puute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään
huolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun
hän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa
äidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa
rikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin
käsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli
paikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten
koira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos.
Ödegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui
aivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi
kertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa
huuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi
purppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki
kaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi
hänen kaulaansa.

-- Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi
vihoissaan.

-- Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.

-- Mitä minä näillä teen?

-- En tiedä; -- herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö
heittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi
sanoa hänelle kaikki.

Mutta äiti irtaantui malttamattomana.

-- Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin
hänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa,
niin olet valehdellut!

-- Mutta äiti!

-- Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse
viemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, _hänen_, joka on
vienyt minulta lapseni!

Viime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi
kalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos.
Ennenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli
muuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän
kiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää
mitään! -- tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut
valehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi,
ettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä
että piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki.
Hänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin
kylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä
osottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu
raskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei
Ödegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky
valloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö
oli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä
hän oli syypää koko onnettomuuteen. -- Missä sinä olet ollut? kysyi
hän ja tuli perässä. -- Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen
mielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet
minne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt,
minkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa;
oikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.

-- Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun
tyttö oli seisahtunut. -- Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; --
arvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia... Ja hän hymyili.

Hänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri
nyt; hän nyökytti päätään -- ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän
kuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle,
oikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen
takaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni,
ja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja
otti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä,
laskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin.
Pedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli
niitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti.
Hetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun
heikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään
tuosta miehestä.

Tämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se
johti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei
kysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut
ensinkään.

Mutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon
asioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja,
Ödegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän
matkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona
ei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.

Tämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut
täysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että
hänet piti päästettämän ripille.

Tämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi,
että ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte?
Äiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä
saada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle
sitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen.
Asioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren
vaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä
saattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa
ennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli
viimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän
antoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka
toisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni
hänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja
ehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan
menettelyään:

-- Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole
täysikasvuisia; -- mutta kai sinä tunnet, että olet.

Jos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut
lehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi
aaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja
kuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:

-- Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä
oli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa
takaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin
lausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista.
Puolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella,
kysyi hän:

-- Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön -- siinä
hän kumartui hänen puoleensa -- johonkin, johon tunnet kutsumusta,
Petra?

-- Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja
jähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön
odottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.

Jotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli
huomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen
marssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin
hän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne
kyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi,
sen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa,
voimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina
sanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää
lapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta
Ödegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen
lukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä
seisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä
oli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi "taipumusta
uskonnolliseen elämään" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt
katseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät
hänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön
hoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden
hänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen.
Asteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi
mielenmalttinsa.

-- Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; --
olen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun
minä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! -- Näemme toisemme
kyllä vielä ennenkuin minä matkustan!

Hän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes
antaa hänelle kättä.

Hän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä,
nimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän
lapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen
ajatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta,
johon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha
isäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin
alkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän
alempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän
kurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli
tyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta
alituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa
taas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle,
hän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt -- juuri kun
muut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät -- näki
Petra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina,
ammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä
hänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa
puistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin
alttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan
pystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne
olisivat tahtoneet sanoa: "pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!"
Pedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä
hiipi hän pois kirkosta.

Sitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä
voimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa
palasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli
likimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän
sydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua
häpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin
tyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä
ja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin
päin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:

-- Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; -- nyt saa Jumala tehdä
loput.

Kun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:

-- Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä
siitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut.
Pane taas päällesi, lapsi!

Tie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki
kaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet
yhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla
ollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun
mitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!

Konfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina
liikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös
alas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta
pysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä
toivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja
häntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa
vaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit,
kauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun
keskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta
ystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen
muita; -- mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä
kaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä,
Yngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna
huomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea
hattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret
rippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä
tervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea
hattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru
kuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet
ensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä,
peräytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.

Hän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin
pitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi,
reippaaksi -- hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti
vaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei
enään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär
yhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä,
koska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin
he kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin
jo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin
piti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle
hyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun
sillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä,
jotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja
se näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri
liikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi
enemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut
aikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle,
nousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan
eikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti -- nosti kättään
korkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.

Silloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi
hänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti.
Kyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin,
jonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli
nukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin
vaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut
merimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa
laidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta
kuin tulla täysikasvaneeksi.



NELJÄS LUKU.


Heti konfirmationin perästä läksi hän eräänä päivänä Ödegaardin
sisarten luo, mutta huomasi pian, että Ödegaard oli mahtanut erehtyä;
sillä rovasti ei ollut häntä näkevinään ja tyttäret, molemmat
Ödegaardia vanhemmat, pysyivät kankeina. He tyytyivät veljen puolesta
antamaan niukkoja tietoja siitä mihin Petran nyt oli ryhtyminen. Koko
aamupäivän piti hänen ottaa osaa taloustoimiin eräässä talossa
kaupungin ulkopuolella ja iltapäivällä käydä neulomakoulua, yöt hänen
piti viettää kotona, samoin syödä aamiaista ja illallista. Hän teki
kuten oli määrätty ja viihtyi aika hyvin niin kauvan kuin puuha oli
uutta, mutta myöhemmin ja varsinkin kesällä, se rupesi häntä
ikävystyttämään; sillä tähän aikaan oli hän tottunut istumaan metsässä
kaiken päivää, hän oli lukenut kirjojaan, joita hän nyt sydämestään
kaipasi, kuten kaipasi Ödegaardia, kuten kaipasi puhekumppania.
Seuraus oli, että hän vihdoin otti puhekumppanin mistä löysi. Siihen
aikaan tuli neulomakouluun nimittäin nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa
Let, nimittäin Liisa, mutta ei Let; sillä Let oli ollut nuori kadetti,
joka käydessään kotona joululomalla, oli mennyt hänen kanssaan
kihloihin, kun hän vasta oli koulutyttö. Liisa vakuutti niin totta
kuin hän eli, ettei siinä ollut perää ja rupesi itkemään heti kun
asiaa mainittiin, mutta Liisa Letiksi häntä senjälkeen sanottiin kun
sanottiinkin. Pieni, reipas Liisa Let itki usein ja nauroi usein,
mutta sekä itkiessään että nauraessaan ajatteli hän rakkautta. Uudet,
oudot ajatukset täyttivät pian mehiläisparvena koko neulomakoulun; kun
käsi ojentui ottamaan lankarullaa, kosi se ja rulla suostui tai antoi
rukkaset; neula meni kihloihin langan kanssa ja lanka uhrautui piste
pisteeltä julman neulan hyväksi; se joka pisti sormeensa, vuodatti
sydänverensä, se, joka vaihtoi neulaa, oli uskoton. Jos kaksi tytöistä
kuiskaili keskenään, puhuivat he jostakin ihmeellisestä tapahtumasta;
pian rupesi kaksi uutta tyttöä kuiskailemaan, sitte taas kaksi uutta;
jokaisella oli oma uskottunsa ja salaisuuksia oli tuhansia; se oli
ihan sietämätöntä.

Kerran iltapäivällä hämärissä -- kun tuli sellaista hienoa sadetta,
josta sanotaan että sataa tuhuttaa, seisoi Petra suuri huppuliina
päässä kotitalonsa edustalla ja katseli etehiseen, jossa nuori
merimies seisoi valssin säveltä vihellellen. Tyttö piteli molemmin
käsin huppuliinaa kireästi leukansa alla niin että vain silmät ja nenä
näkyivät, mutta merimies huomasi selvästi, että hän vilkutteli silmää
hänelle, ja merimies hypähti heti paikalla sinne missä hän seisoi.

-- Kuule Gunnar, tuletko kävelemään?

-- Mutta sataa.

-- Vähät siitä! ja he astuivat pienelle talolle ylempänä.

-- Osta minulle pari leivosta -- niitä, joissa on vispilöityä kermaa.

-- Aina sinä tahdot leivoksia.

-- Sellaisia, joissa on vispilöityä kermaa!

Merimies tuli puodista ja toi muutamia leivoksia; tyttö pisti esiin
toisen kätensä huppuliinan sisästä, otti leivokset ja asteli syöden
eteenpäin. Kun he olivat päässeet palasen matkaa kaupungista, sanoi
hän, ojentaen hänelle leivoskappaletta:

-- Kuules, Gunnar, me olemme aina pitäneet toisistamme niin paljon;
minä olen aina pitänyt sinusta eninten kaikista pojista! Sinä et sitä
usko? Mutta minä vakuutan sen, Gunnar! Ja nyt sinä olet aliperämies ja
kuljetat pian laivaa. Nyt sinä minusta voisit mennä kihloihin, Gunnar!
-- Hyvä ystävä, etkö sinä syökkään sitä leivosta?

-- En, minä olen ruvennut pureskelemaan tupakkaa.

-- Vai niin, ja mitä sinä sitte vastaat?

-- Eihän sillä niin kiirettä ole.

-- Eikö ole kiirettä? Ylihuomennahan sinä matkustat!

-- Niin, mutta tulenhan minä takaisin.

-- Mutta sitä ei kukaan tiedä, onko minulla silloin aikaa, sillä et
sinä sitä tiedä missä minä silloin voin olla.

-- Vai sinulla siis olisi kiire?

-- Niin, Gunnar, pitäisihän sinun se ymmärtää, mutta -- sinä olet aina
ollut niin typerä, sentähden ei sinusta tullutkaan muuta kuin
merimies.

-- En minä kadu kauppojani; aika hyvät päivät sillä merimiehellä vaan
on.

-- Niin, sinun äidilläsihän on laivoja. Mutta mitä sinä tähän sanot?
Sinä olet sitte niin hidas!

-- Niin, mitäs minä sanon?

-- Mitäkö sinä sanot? Hahhahhaa, -- ehket sinä huoli minusta!

-- Sinä tiedät hyvästi, Petra, että minä tahdon. Mutta minä en luule
voivani olla sinusta varma.

-- Kyllä Gunnar, minä tulen olemaan sinulle niin uskollinen, niin
uskollinen!

Mies seisoi hetkisen hiljaa.

-- Annappas kun minä katson sinua silmiin!

-- Minkätähden?

-- Tahdon nähdä, tarkoitatko totta.

-- Luuletko sinä minun tässä leikkiä laskevan, Gunnar! ... hän oli
suuttunut ja nosti liinaa.

-- No niin, Petra, jos sinä tarkoitat oikein täyttä totta, niin anna
minulle suudelma, sillä siitä ainakin tietää mikä se on.

-- Oletko hullu? ja tyttö veti liinan huppuun ja meni eteenpäin.

-- Odota, Petra, et sinä _sitä_ ymmärrä. Kun me olemme kihlattuja...

-- Ole sinä hiljaa siinä!

-- Niin, mutta kyllä minä luulisin tavat tietäväni, sillä mitä
elämänkokemukseen tulee, voitan minä sinut monin kerroin. Ajattele
mitä kaikkia minä olen nähnyt...

-- Olet nähnyt niinkuin tomppeli näkee ja puhut niinkuin olet
nähnytkin.

-- Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää
sitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös
mäkiä, toinen toisen perässä.

-- Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. -- Mutta kuule nyt,
Gunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa -- huhhuh! -- sanon
minä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet
kaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta
ja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin
muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun
sinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa
lahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa
_sinun_ nimesi ja toisessa _minun_ ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän
täytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin
että sinä saat ostaa ne molemmat.

-- Sen minä kyllä teen, mutta...

-- Mikä _mutta_ nyt taas?

-- Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada
mitta sinun sormestasi.

-- Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja
puraisi poikki. -- Mutta älä nyt heitä sitä pois!... Merimies pani
mitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi
silmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. -- Lähdetään
sitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.

-- Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.

-- Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!

-- Tietysti minä tahdon. Eihän _siitä_ ole kysymystä; -- mutta enkö
minä saa edes painaa kättäsi?

-- Minkätähden?

-- Sen merkiksi vaan, että me nyt todella olemme kihloissa.

-- Sellaisia hullutuksia! Onko se sitte varmempaa jos painaa toisen
kättä? -- Mutta paina vaan mielelläsi, tuossa on käsi! -- Ei
kiitoksia, ei mitään puserruksia, ukkoseni!

Hän veti käden takaisin huppuliinaan, mutta samassa hän äkkiä nosti
liinaa niin että kasvot kokonaan näkyivät:

-- Jos sinä, Gunnar, jollekin sanot tämän, niin minä sanon, ettei se
ole totta, nyt sinä sen tiedät! ... hän nauroi ja asteli mäkeä alas.
Hetkisen perästä hän Pysähtyi ja sanoi: -- huomenna päättyy
neulomakoulu vasta kello 9, niin että sinä silloin saat seisoa
puutarhan takana.

-- Hyvä.

-- Niin, mutta nyt sinun täytyy lähteä.

-- Etkö sinä tahdo antaa minulle edes kättäsi jäähyväisiksi?

-- En minä ymmärrä mitä sinä aina siitä kädestä; -- ei, nyt et sinä
saa sitä. Hyvästi! huusi hän ja karkasi tiehensä.

Seuraavana iltana laittoi hän niin että jäi viimeiseksi
neulomakouluun. Kello oli jo tulossa kymmenen, kun hän läksi, mutta --
hänen tullessaan puutarhan taakse, ei Gunnar ollut siellä. Hän oli
voinut kuvitella kaikkia muita vastuksia, muttei tätä; hän loukkaantui
niin, että jäi odottamaan, vaan voidakseen oikein antaa hänelle, kun
hän vihdoin tulisi. Muuten hänellä, siellä kävellessä puutarhan
takana, oli hyvää seuraa; sillä kauppiaiden lauluseura oli juuri
ruvennut pitämään harjoituksiaan talossa ihan likellä, ikkunat auki;
espanjalainen laulu tuuditteli lauhassa illassa hänen ajatuksiaan niin
kauvan, kunnes hän oli Espanjassa ja kuuli laulun kaikuvan kunniakseen
avonaiselta parvekkeelta. Espanjaan hänen halunsa paloi; sillä joka
kesä saapuivat tummat espanjalaiset laivat satamaan, espanjalaiset
laulut kaduille ja Ödegaardin seinällä riippui joukko kauniita kuvia
Espanjasta, ehkäpä hän taas oli siellä ja Petra oli hänen luonaan!
Mutta hänen täytyi äkkiä palata kotiin, sillä tuolta omenapuun takaa
tulla tupsahti vihdoinkin Gunnar. Tyttö syöksyi häntä vastaan, mutta
ei se ollutkaan Gunnar, vaan Espanjasta vasta palannut vaalea hattu
vaaleilla hiuksilla.

-- Hahhahhah, helisi vaalea nauru, -- toisenako te pidätte minua?

Tyttö kielsi kiireesti ja kiivaasti ja läksi juoksemaan, mutta mies
tuli perässä ja puheli yhtämittaa juosten tavattoman nopeasti ja
murtaen kuten ihmiset tekevät, jotka käyttävät useita kieliä.

-- Niin, kyllä minä pysyn perässä, sillä minä olen mainio juoksija; --
ei tämä teitä auta; minun _täytyy_ puhua kanssanne, kävelen tässä jo
kahdeksatta iltaa.

-- Kahdeksatta iltaa!

-- Kahdeksatta iltaa, hahhahhah, ja minä olisin valmis kulkemaan
kahdeksan iltaa lisää, sillä me kaksi sovimme yhteen, emmekö sovikin?
Ei se auta teitä ensinkään, minä en päästä teitä, sillä nyt te
väsytte, minä näen sen.

-- Enkä väsy.

-- Väsyttepä!

-- Ei, en.

-- Kyllä! Te väsytte. Tai puhukaappa, jollette ole väsyksissä.

-- Hahhahhah!

-- Hahhahhah! Se ei ole mitään puhumista! ja siihen he pysähtyivät.

He vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä,
puoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva
seurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän
jalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi
hänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä,
jotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.

-- Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan
vitjoja, joissa riippui kultainen risti, -- sen minä tänä iltana otin
kaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää
kuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: -- kun minä kävin
Etelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se
ojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: "viekää se Norjaan ja
lahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä
kauneimmalle naiselle kotiseudullanne." Sitte kuului huutoja ja
fanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä
vastaanotin lahjan.

-- Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen
silmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine
väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten
alla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen
luo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja
itserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi
seisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen
kaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä
espanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat
jalat liikkumaan sen tahtiin.

-- Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.

-- Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan
jäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten
merimiesten tanssivan.

-- _Te_ ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti
nuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. -- Te olette
kaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut
kultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön
kaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta _kun_ hän sen
käsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja
kyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin -- kunnes nuori mies, joka
oli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin
häpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan
ainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.

Vielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan
ääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja
vuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen
laulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat
kuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä
lauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:

    Solmisin seppelen, aattelin sua;
    ota ota seppele, muistele mua!
          Heinistä vihannin
          sulle, sa ihanin;
          liljoista lempehin
          sulle, sa hempehin;
          umpuista uhkehin
          sulle, sa muhkehin;
          lehdykkä ainosin
          sulle, sa kainosin!
    Solmisin seppelen, aattelin sua;
    ota, ota seppele, muistele mua!

Kun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko
valaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua
kultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä,
kun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen
mieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän
mustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne
näyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän
kaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: -- oliko hän todella niin
kaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan
kuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään,
jonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää
kertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat
kaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä
kaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät,
miten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin
mahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki
esiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja
tunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.

Sinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän
jäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei
siihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne
ikäänkuin olisi vitjat varastanut.

Illalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin
hän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat
hänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta
oli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta
kaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve
Voldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa
asioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin,
jonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.

Näinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta
piironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen
paikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta
toiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen
naisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja
ilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta
sellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja,
samalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos
hän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte
antanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä
syvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän
voinut käyttää. Tarina tuosta "kauneimmasta" mahtoi olla tehty; sillä
jos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän
olisi tullut illalla ja salaa. -- Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä
syvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan
kenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen,
jonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat,
lensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää
hänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin
punaisemmaksi.

Kiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui,
vaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt
hänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän
tulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän
koko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua
nuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut
hänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin
olisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena
viikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana
vaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden
välissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa
oli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset
tunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan,
milloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa
ennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut,
jotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa,
saattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui;
joka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa.
Suurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä
liikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin
pääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen,
sointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? -- Samassa oli
vaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi
ilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi
pitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän
jäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä,
hengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti,
joka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen,
vaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen
näköisenä kuiskasi hän:

-- Älä pelkää!

Mutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta
ottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi
kosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana -- ja läksi uudelleen
menemään -- Yngven jäädessä seisomaan.

Hän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen
ohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi
käsiä sitä vastaan -- ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja
lehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei,
hän ei nähnyt? -- Kyllä hän näki! -- Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei
pelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi
olevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa:
hän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni
tainnoksiin.

Pitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin,
pysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen
pääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän
nousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen
suustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut,
pani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin,
että hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän
oudolla varmuudella:

-- Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja
muutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.

Hän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi
silmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla
tavallaan:

-- Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! -- Luota minuun, sillä
tästä päivästä lähtien olet omani! -- Hyvää yötä! ja Yngve läksi.

Tyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki
sitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.

Yhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt
hänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt
tarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten
sarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän
tahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin
odottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä
ja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet
onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi
jota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa.
Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien
kaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan
liputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja
ilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään
heitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.

       *       *       *       *       *

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että
kello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa,
enemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui
uudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi,
tunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan
oli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä.
Mutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli
noussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös
katsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että
hän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan
kääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat
jo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi
kiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella
ensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran
pettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat
hiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta
esiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli
kultainen rannerengas --; ja toisesta niinikään käärön, joka oli
huolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita --; ja
oikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli
kaksi sileää kultasormusta. "Nyt jo!" ajatteli Petra, hänen sydämensä
sykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja
luki aivan oikein: "Petra" sekä vuosiluvun ja päivämäärän -- ja
toisesta: "Gunnar". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön
permannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki
kirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa -- ja hän luki:

     Rakas Petra!

     Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte
     navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista
     paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva.
     Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut
     sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on
     ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla,
     jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan
     ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen
     elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen
     koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla,
     jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään.
     Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat;
     sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille,
     varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon,
     että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään,
     vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä,
     sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et
     koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä
     olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi;
     sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen
     sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä
     sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se
     olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi
     tulla onnettomuutta monelle.

                                                 Gunnar Ask.
                                              Aliperämies prikillä
                                              "Norjan Perustuslaki".

Suuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja
vaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi
saatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi,
vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi
häneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän
päässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään
muulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä
hänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla
täysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja
sentähden huomaamatta Petran kasvoja:

-- Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.

-- Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos
Gunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi
Gunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan
oli hän suunniltaan.

-- Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.

-- Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän
myöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?

-- Niin, pappilaan, sanoi äiti.

-- Pappilaan? -- Ödegaardko on tullut kotiin?

Nyt kääntyi äiti häneen päin.

-- Niin, kukas muuten?

-- Ödegaard! riemuitsi Petra ja riemun myrsky puhdisti ilman
silmänräpäyksessä. -- Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi hyvä Jumala,
hän on tullut! ja tyttö karkasi ulos ovesta ja ylös mäkiä. Hän meni
tuiskuna eteenpäin, hän nauroi, huusi ääneen; häntä, häntä hän
tarvitsi; jos hän olisi ollut kotona, ei mitään pahaa olisi
tapahtunut! Hänen luonaan hän oli turvassa; kun hän vaan ajattelikin
hänen korkeaa, valoisaa muotoaan, hänen lempeää ääntään, yksin niitä
hiljaisia, kuvarikkaita huoneitakin, joissa hän asui, pääsi hän
levollisempaan tahtiin ja tunsi taasen turvallisuutta. Hän rauhoittui
ja kokosi itsensä. Mailleen menevä syysilta valaisi kaupunkia ja
maisemaa, varsinkin lepäsi vuono mahtavassa valossa; tuolla salmessa
hajosivat viimeiset savut siitä höyrylaivasta, joka oli tuonut
Ödegaardin. Oi, pelkkä se tieto, että hän taas oli kotona, teki Petran
hyväksi, terveeksi, voimakkaaksi; hän rukoili Jumalaa auttamaan, ettei
Ödegaard koskaan enään päästäisi häntä käsistään. Ja juuri tämän
toivon nostattamana näkee hän hänen hymyillen astuvan vastaansa; hän
oli tietänyt mitä tietä Petra tulisi ja oli lähtenyt häntä vastaan!
Tämä liikutti tyttöä, hän juoksi häntä vastaan, tarttui molempiin
hänen käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard kävi hämilleen; kun hän näki
jonkun kaukana tulevan, veti hän tytön tieltä puiden joukkoon, hän
piteli hänen käsiään käsissään ja tyttö lausuili kaiken aikaa:

-- Kuinka ihanaa että te tulitte! Ei, minä en saata uskoa, että te
olette täällä, te ette enään koskaan saa matkustaa pois! Älkää jättäkö
minua, älkää jättäkö minua!

Siinä syöksyivät tytön kyyneleet esiin, Ödegaard taivutti hänen päänsä
hiljaa puoleensa, ikäänkuin peittääkseen niitä, hän tahtoi antaa
hänelle rauhaa, sillä hän tarvitsi häntä rauhallisena. Mutta tyttö
painui hänen puoleensa, kuten lintu sen siiven suojaan, joka nousee
päästämään sitä alleen, eikä hän enään halunnut tulla esiin. Tämän
luottamuksen voittamana laski Ödegaard kätensä hänen päälleen,
ikäänkuin antaakseen hänelle sen suojan jota hän haki; mutta tuskin
huomasi tyttö sen, ennenkuin hän nosti itkettyneet kasvonsa Ödegaardin
puoleen, heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kaikki vivahdukset,
mitkä voivat silmään mahtua, kun katumus kohtaa rakkautta, kun
kiitollisuus kohtaa antajan ilon, kun suostumus kohtaa suostumuksen,
seurasivat nopeasti toisiaan; Ödegaard kävi kiinni hänen päähänsä ja
painoi huulensa hänen huuliaan vastaan; hänen äitinsä oli kuollut
varhain, hän suuteli ensi kerran eläissään ja niin teki tyttökin.
Kumpikaan ei päässyt toisesta irtaantumaan ja kun he irtaantuivat,
vaipuivat he samassa taasen toistensa syliin, Ödegaard vapisi, mutta
tyttö säteili ja hehkui, hän paiskasi käsivartensa miehen kaulaan, hän
jäi riippumaan hänen kaulaansa kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat ja
tyttö saattoi saada koskettaa hänen käsiään, hänen hiuksiaan, hänen
rintaneulaansa, kaulaliinaansa, kaikkea mitä kaukaa oli
kunnioituksella katsellut, ja kun Ödegaard pyysi häntä sanomaan "sinä"
eikä "te" eikä hän osannut, ja kun Ödegaard tahtoi kertoa miten
rikkaaksi hän oli tehnyt hänen köyhän elämänsä ensi hetkestä alkaen,
miten kauvan hän oli taistellut vastaan, jottei pysäyttäisi häntä
tähän, jottei ottaisi maksua; ja kun hän käsitti, että tytön on
mahdoton käsittää mitään tai koota mieleensä sanaakaan kaikesta mitä
hän sanoo, ja kun ei hän lopulta itsekään löytänyt sanoistaan mitään
järkeä; kun tyttö heti paikalla tahtoi muuttaa hänen kanssaan hänen
kotiinsa ja Ödegaardin hymyillen täytyi pyytää häntä odottamaan pari
päivää -- sitte he matkustaisivat pois tästä kaikesta; silloin he
tunsivat, silloin he lausuivat, siellä puiden välissä istuessaan,
edessään vuono ja tunturit ilta-auringon valossa ja kaukana laulua ja
torven ääni, että tämä oli onnea.

    Ah ensi suudelmassa
    on metsän maire kuiske,
    on lainehitten loiske
    suv' illan purppurassa --

    Kuin torvi päällä vuonnon
    soi silloin kultavihmeen,
    niin yhtyin kanssa luonnon
    elämme elon ihmeen.



VIIDES LUKU.


Seuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko
päivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti,
vaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset
kellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus,
aaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän
asui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen,
joka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen
koko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan
päässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki
unelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi
hänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen
lankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen
ihmemaailmoihin.

Kun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen
lukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen
huoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta
illemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa
kohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut
hieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän
mielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen
vaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä
kokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa
paljon ollakseen kaunein -- sen sanan mukana luisui mieleen muisto,
jonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla
likelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa
järjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut.
Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet
lepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan,
tuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä
tulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään
morsiustunnettaan.

Samassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että
hänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan!
Sanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka
paikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.

-- Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse
pari askelta takaperin.

Samana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut
kuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä
hakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua
tekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain
etsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin
Yngve Vold tuli takaisin.

-- Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!...
Tervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. -- Te
nukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on
tärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!

-- Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.

-- Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen
kiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan
hulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.

-- Minä?

-- Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä
ajatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä
myöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison,
mitään niin erinomaista, mitään niin -- eikö totta? Koko Europassa en
ole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. --
Oletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli
tielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta -- eikö totta?
Ensin en tietänyt, kuka hän oli -- sanoivat Kalastajatytöksi --
olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta
tulta, silmiä, povea, hiuksia -- mitä? -- Leimuaa, säkenöi, hyppii,
nauraa, rallattaa, punastuu -- sellaista pirun peliä! -- Minä karkasin
hänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni --
hän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi -- entä sitte? -- niin,
sitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut
minuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! -- Seuraavalla kertaa samassa
paikassa, sama juoksu -- hän pelkäsi, ja minä -- niin, uskottekos? --
minä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut
häneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te
ajatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan
aikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä
erilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! -- minä
en _voi_, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun
itseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä
liioin kaupungista -- se on roskapesä, oikea roskapesä! -- pois hän
täältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin
yläpuolelle, hänestä pitää tulla _comme il faut_, hänen pitää päästä
ulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte.
Voisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä
olla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä
kaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele,
mutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat,
ulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen
kuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta,
kaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä
jäinkään? Kalat, Kalastajatyttö -- sehän sopiikin: kalat,
Kalastajatyttö, hahhahhah -- siis minä maksan, te järjestätte matkan,
hän tulee vaimokseni ja sitte...

Pitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt
huomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi
hänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen
hämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.

-- Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.

-- Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista,
espanjalainen ruoko, se sopii, sekin! -- ja iskut satelivat
olkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui;
toinen karkasi pitkin huonetta.

-- Oletteko hullu -- oletteko menettänyt järkenne! -- minä nain hänet,
kuuletteko, nain hänet!

-- Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet,
ja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä
-- ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa
annettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan
hiljaista.

-- Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse
pari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän
astui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä,
ikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot,
jotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi
kiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi
ajatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman
onnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista
kasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä
iäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! --

-- Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin
kuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei
ilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet
vierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.

-- Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat
tyttöä maahan. Hän ei vastannut -- ei edes itkemällä; täydellinen,
toivoton puudutus oli hänet lyönyt. -- Kerran ennen minä annoin pois
sieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en
saattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua
ja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit -- mutta sinä teit sen
vilpillisesti... Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa,
mutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: -- Ja sinä saatoit
viskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen
koonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi,
lapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt
se on mennyttä!

Hän koetti hillitä tuskaansa.

-- Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; --
sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta sen sinä sentään käsittänet,
että olet minut _pettänyt_. -- Sano minulle, mitä minä olen sinulle
tehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi,
lapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin
kauheasti valehtelit?

Tyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. -- Hän
oli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää
vastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta,
sitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.

-- Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän
itsekseen;--minä en _saata_, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden
ei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi,
kaikki.

Enempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään,
vasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut
liikkua -- ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä
tunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti
pelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa
polvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti
katseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen
puoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan,
ikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen
äänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan
hattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin
nopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi
kätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä,
kaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö
taisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian
ylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin
katsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen
rinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut
loppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti
hän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen
siinä ajattelevan: ainiaaksi!

-- Ei, ei! -- sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata
rakastaa!... Tunteet valtasivat hänet kokonaan: -- onneton lapsi, en
tiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet
tuhonnut minun tulevaisuuteni!

Hän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven
ja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; -- hän kuuli hänen
astuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa
porraskivillä ja alhaalla tiellä -- silloin pääsi hän kuin paasien
alta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin
huoneeseen.

Tointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä
hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää
molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.

-- Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. --
Oletko sinä nyt oppinut jotakin? -- -- Mikä sinusta tuleekaan?

Tyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti
kuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui:

-- Herra hänet hyvästi tuomitkoon!

Tytär tulistui:

-- Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut -- ei häntä!

-- Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää
saada!

-- Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!

Tyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei
hetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä
pyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista
vitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten
hän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka
kaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt
hirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli
ottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi
toiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:

-- Entä eikö _minua_ vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä _minä_
olen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?

-- Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että
saan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä
rukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! -- Rakas, rakas Jumala,
alkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, -- rakas, rakas
Jumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole
mitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää,
rakas Jumala, anna minun kuolla!

Siinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka
kielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären
käsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.

-- Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy
elää, vaikka kirveleekin.

Hän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.

Ödegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi.
Sen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti
viereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät
häntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä
on valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä,
joita rakastaa enemmän kuin isäänsä.

Sillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.

Hän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin
paljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa
eikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin
ihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia.
Parempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään
ajoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että
käytävä kumisi:

-- Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista
kylläksemme!

Gunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet
kiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi
väärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä
punnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin
raivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle
kultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja
tyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä.
Käärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli,
mutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja
läksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold?
Antaako _hänkin_ lahjoja? _Hän_ siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve
Vold -- no niin, kyllä hänen pitää ... ja hänen jännityksensä ja
tuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin
kappaleiksi -- ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.

Ihan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin
kerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen
käsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat
hyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka
suunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet,
paperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven
laiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta
nyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa,
toinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan
päivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He
joutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan,
ulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä
lisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui
paikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt
minkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat
kunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin
ainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin
viskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli
sulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut,
ja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli
hautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet
siirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi
järjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne
Smed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja
niin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, "koskei poliisi ole
kotona". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari
letkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen
avullaan selkään kaikkia muita.

Kun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi
muutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla.
Näitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä
hän itsekin teki.

Mutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui
jonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka
oli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed
oli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa
lyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari
sakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet
paikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta,
sen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.

Mutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään
hiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä
ihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle -- alussa ne johtuivat
mustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa
kaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä
päänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen
"useita nuoria miehiä". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky.
Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista
perheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte
oli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen
opettajansa ja hyväntekijänsä kanssa -- ei, suuttumus leimusi yli
äyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena
kaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut
osakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö
hän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja,
seuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka
johti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät
kuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen
merimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin,
ettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei
enään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin
yksimielisesti, että heidät karkoitetaan.

Eräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille
velkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen
työtä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja
paremmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he
huusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan
ja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen
erottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.

Seuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin
luo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui
sama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta
olivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin
rikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret
hedelmäpuut ja laulettiin:

    Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!
          "Vai merimies!"
    Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!
          "Vai kauppamies!"
    Hoi, nyt koko pappismiehen saan.
          "Vedä sukkelaan!" --
          No kyllä kait,
          nenän pitkän sait!
    Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
    ei vetää niitä taida ylös veneesen.

    Voi äiti, mennyt on merimies!
          "Vai mennyt vai!"
    Voi äiti, mennyt on kauppamies!
          "Vai hänkin vai!"
    Voi äiti, pappi on menossaan!
          "Pidä kiinni vaan!"
          No kyllä kait,
          nenän pitkän sait!
    Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
    ei vetää niitä taida ylös veneesen.

Varsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen
voimattoman raivonsa purkauksia.

Gunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni,
sillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.



KUUDES LUKU.


Petra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi
iltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään
olisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi
ollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan
kuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen
ajatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän
uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi
lensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi
nurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon.
Siellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon
pelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja,
ammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat
ympärilleen tulta, -- ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria,
murjottavia ja pieniä kipinöiviä -- silmiä, jotka tuijottivat
liikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas -- Jeesus, Jeesus,
armahda minua!

Oi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki
pimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen
ja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti
niissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen
rajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä
hänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen
sieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän
asteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi
pakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut
lähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan
palaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi
pako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut
mitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi
armahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. _Hän_ tiesi,
että miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä
pahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen
avuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei
kuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan
ylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa,
oli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa.
Itse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan;
sillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu
päästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän
oli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta
hänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman
piti.

Tuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon
pahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi
kädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi
niiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne
rupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi
häntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella;
mutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että
he olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän
nousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle
roskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja
vihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät,
kivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän
hikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta
hän ei enään itkenyt eikä pelännyt.

Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin ja niinpian kun ei
hän mitään kuullut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän
astui lasisirpaleiden päälle ja peräytyi, hän astui kiville ja jäi
seisomaan, jottei kuuluisi; sillä nyt piti hiipimällä lähteä pois.
Odotettuaan vielä runsaan puolen tunnin, veti hän kengät jalastaan,
otti käärön ja avasi hiljaa oven. Taasen hän odotti viisi minuuttia,
sitte hän hiljaa astui alas portaita. Tuntui raskaalta jättää äiti
hyvästi sanomatta, kun oli tuottanut hänelle tämän surun; mutta pelko
ajoi eteenpäin.

-- Hyvästi, äiti! Hyvästi, äiti! kuiskasi hän joka askeleelta
portaissa. -- Hyvästi, äiti!

Hän oli päässyt alas, veti pari kertaa raskaasti henkeään saadakseen
ilmaa, ja sitte kohti porstuan ovea! Samassa kävi joku takaapäin
kiinni hänen käsivarteensa, hän päästi pienen parahduksen ja kääntyi.
Se oli äiti. Gunlaug oli kuullut oven avautuvan, ymmärsi paikalla
tyttären tarkoituksen ja odotti häntä tässä. Petra tunsi, ettei hän
taistelutta pääsisi hänen ohitseen. Selityksestä ei olisi mitään
hyötyä; mitä sanoja hän ikinä keksisi, ei niitä uskottaisi. No niin,
tulkoon siis taistelu; eihän maailmassa ole mitään pahinta pahempaa ja
sehän jo on hänen takanaan. Äiti kysyi hiljaa:

-- Minne sinä aiot?

Tyttö vastasi yhtä hiljaa, sykkivin rinnoin:

-- Minä pakenen!

-- Minne sinä pakenet?

-- En tiedä. Mutta minä tahdon pois täältä. Hän painoi kääröä lujemmin
vastaansa ja jatkoi kulkuaan.

-- Ei, seuraa minua! vastasi äiti, pidellen kiinni hänen
käsivarrestaan; -- minä olen pitänyt huolta kaikesta.

Petra päästi paikalla itsensä laukeamaan, kuten ihminen päästää
käsistään liian raskaan taakan; hän läähätti kuin taistelun jälkeen ja
antautui kokonaan äidin haltuun. Äiti astui hänen edellään pieneen
koppiin kyökin takana, jossa ei ollut ikkunaa ja jossa paloi tulta; --
siellä hän oli istunut piilossa, väkijoukon melutessa ulkopuolella.
Koppi oli niin pieni, että he tuskin pääsivät siellä liikkumaan; äiti
otti esiin mytyn, hiukan pienemmän kuin se jota Petra kantoi, aukaisi
sen ja veti esiin merimiesvaatteet.

-- Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.

Petra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti,
ettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi
häntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki
hänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha.
Oliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen
ollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän
ei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan,
öljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen
päähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja
kuiskasi:

-- Tule nyt!

He menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug
avasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi
hävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.

-- Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; -- et taida enään palata tänne.

Tyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää
pitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan
Gunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He
astelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut
varisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa.
Äiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei
ollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin
hän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha.
Äidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.

Vaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja
vaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään,
jolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja
minkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti
kuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa;
hetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja
matkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä
ja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat
ihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro
uskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.

-- Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti,
katsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja
antoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle.
Huone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä
vastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut
syönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki,
jossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä
vastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta
talonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin,
että huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden
päällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi
perähuoneesta:

-- Kuka siellä on? -- kuka siellä on?

Pedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi:

-- Se on vaan ... hm, hm ... se on ... hm, hm! jonka jälkeen hän
hävisi sinne mistä ääni kuului.

Gunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää
käsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle;
hän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra
seisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän
tunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä
pöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita
jonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:

-- Minä tunsin kerran tämän miehen.

Ei enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi
surullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi
kasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: "minä tunsin
kerran tämän miehen!" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata
niitä: "Minä -- tunsin -- kerran -- tämän -- miehen!" Sittemmin kun
Petra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone
pahoinvointineen ja kellon: "Minä -- tunsin -- kerran -- tämän --
miehen". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi
löyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei
paikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun
läpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: "minä --
tunsin -- kerran -- tämän -- miehen!"

Kun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja
hartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu
pystyyn korville.

-- Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti
siltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. -- Mutta älkäämme
unohtako kauhtanaa ... hän kääntyi ... -- tälle ... tälle ... hän
katsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta
sinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen
nenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi
raikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti
hänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia
täysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.

-- Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.

-- Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; --
se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua... Valmiiksi
tultuaan asettui hän portin luo. -- Saat mukaasi 100 spesietaalaria,
jos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä
tässä lainaa ne sinulle.

-- Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.

-- Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut
mitään; -- minä maksan ne hänelle takaisin. ... Hän otti huivin
kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: -- kirjoita paikalla
kun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.

-- Äiti!

-- Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.

-- Oi Jumala, äiti!

-- Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.

-- Äiti, äiti!

-- Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!

-- Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!

-- Äläkä kylmety matkalla!

Hän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.

Petra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi
olevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea
-- mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä,
itkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu,
joka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen
ihanasti valaisee -- tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä
paksussa pimeässä.

Läpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien
puutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka
kumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei
ollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat
lakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien
oksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta
keltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä
vettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena
möhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat,
rakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän
lapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki
sulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä,
jolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään
jäähyväistervehdystä.

Laivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa
aamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät
looringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja
varoitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät
ja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin
hänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää,
nimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän
halusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla,
kun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin
ylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju... oi, suklaanhaju ja hänet
valtasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama
mies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä
kokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään,
kertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli
lähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja
villavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä
tuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä
suurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut,
mutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä
teki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että
kerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt
on hänelle tuottanut.

Pedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen
rinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei
olisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä
kannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra
vaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä
sai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana,
joita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän
istuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta
sanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein
täytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan
äärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata
spesietaalaria olivat siinä -- ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä
kiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle
Pedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan
kasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää,
joka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään
niin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle
ystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä
kielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen,
niin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä!
Petra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet
tekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut
jättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni
eikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on
väsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän
hänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti
kuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he
nousivat molemmat.

-- Kiitoksia -- ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.

Pedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti
käden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli
vielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte
hitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt
pimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä
pystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun
oli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä
rukousta isämeitästä.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti
seurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he
läksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin
lähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se
tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.

Niinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja
läksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan.
Hän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka
johti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi
hänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut
palata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.

Mutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen
alaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat
liittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät
voivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat
itseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka
vielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että
kuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli
ajateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä
katurähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena
iltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä.
Päätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat
naiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään!
Ikkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa
ryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea -- ja joukko
hyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että
alhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat
joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei
löytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä
huomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet
sisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat
toisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.

Pian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut
hävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.

Tapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä
_Kalastajatyttö_ lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja
sentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti
kaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua
päiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa.
Sitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa;
varsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut
sellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin
jokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen
luottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa.
Eivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai
perheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän
oli joutunut pois.

Sentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen
istuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen
piti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat
paikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli
totta! Siellä hän taas istui! -- Ihmiset kömpivät toiselle puolelle
porraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa
edessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi
teki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli
menettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro
Ohlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin;
he eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan
omantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan -- ensinnä
tulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät
kuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta
kuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat
kalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan
asianomaisen arvostelua -- ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina
merimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo
äkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni,
vaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat
otettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei
kukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen
mielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli
Gunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus,
jolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen
tervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan
hiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun
merimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään
saattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja
palvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina
oli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli
sisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen
verensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan
tyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, "että se oli hyvä, että
hän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että -- että, se oli
hyvä, että hän oli palannut!" Tämä oli miesten mielestä oikein
sanottu; he nousivat ja huusivat:

-- Niin, se oli hyvä!

Ja ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa
nousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies
ojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki
muutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja
lähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet
hänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin
sadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle
hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa
Gunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. --
Mutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, -- niinkauvan
kun en _minä_ sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.

Hän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja
palasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa
horjumaton.



SEITSEMÄS LUKU.


Illalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi
pyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä
lukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten
vilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä
kapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen
rakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä
ystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja
sai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä
seuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta
kielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta
luontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut
uudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä
kasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen
selkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska
hienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin,
täytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän
värisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas
siihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita
naisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa
hänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla.
Samallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi
yläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas
paksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä,
ottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria,
vaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten
äidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei
summan suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin
pälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen.
Sensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine
kysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli
kirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa,
ilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa
annettu lahja.

Ensi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei
saattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että
hänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi
silmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa.
Toisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista
ulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet
riippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja
sade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit
päästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen
ympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi
heidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata,
kevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen
viimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja
tervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä
lausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon
väkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin;
siellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän
tekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn
aikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi
penkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan
iloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa,
joka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.

Petralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä.
Eihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut
ja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut
maininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa
oli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut
pälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet
niistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut
teatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat
eläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko
jossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei
hän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin
ihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän
vähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään,
hevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä.
Sentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä.
Pelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja
torvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään
ollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä
huilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli
jotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti
peloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan
toivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan
ja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt
unissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat
ilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni
hiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja
tulisena hajalle -- kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea;
tuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte
taas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla;
alakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen
laulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin -- ja taasen täytti tuo
kumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät
näköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan;
riemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin
säteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän
aavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista -- ja tähän autuuden
uneen se nukkui.

Tyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli
valmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä
vastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli
pylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot
loistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän
tuntenut, ja puhuivat -- niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota
ei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.

-- Istukaa, istukaa! sanoivat he, mutta eihän siellä ollut mitään
mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivät niinikään seisomaan ja
jota kauvemmin hän heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle selveni,
että nämä puvut olivat samat, jotka hän oli nähnyt eräässä pyhän
Olavin kuvassa -- ja samassa, samassahan he mainitsivat pyhän Olavin
nimen! --

-- Istukaa, istukaa! kuuli hän taas takaansa. -- Istukaa! huusivat
useat äänet.

Taitaa olla jotakin siellä takapuolellakin, ajatteli Petra ja kääntyi
nopeasti. Joukko raivostuneita kasvoja, toiset suorastaan uhkaavia,
oli häntä vastassa; eivät asiat nyt ole oikein, ajatteli hän ja aikoi
lähteä pois; silloin vetäisi vanha vaimo, joka istui hänen vieressään,
hiljaa häntä hameesta.

-- Mutta istukaa toki, lapsi, kuiskasi hän; -- takanaolijathan eivät
näe mitään!

Kädenkäänteessä oli tyttö paikoillaan, sillä tietysti: teatteri on
tuolla sisällä ja me katselemme; -- tietysti, teatteri! hän toisti
sanan ikäänkuin muistuttaakseen itseään ja katsoi sitte taas kirkkoon;
mutta sitä joka puhui, ei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta
saattanut ymmärtää; vasta kun hän oikein huomasi, että se oli kaunis
nuori mies, käsitti hän myöskin yhden ja toisen hänen sanoistaan ja
kun hän kuuli hänen puhuvan rakkaudesta ja olevan rakastuneen, ymmärsi
hän suurimman osan. Tuli sisään kolmas, joka silmänräpäyksessä veti
hänet pois kauniista nuoresta miehestä; sillä hän tiesi kuvista, että
se mahtoi olla munkki ja munkkeja hän aina kovasti oli halunnut nähdä.
Munkki asteli niin ääneti, hän oli niin hiljaa, niin, hänellä oli
hyvin jumalinen käytös, hän puhui selvästi, hitaasti, Petra seurasi
joka sanaa. Mutta äkkiä hän kääntyy ja sanoo ihan päinvastaista kuin
sanoi ennen. -- Jumala, se on roisto! kuulkaa, hän on roisto ja senhän
hän on näköinenkin! Ettei nuori, kaunis mies sitä huomaa! pitäisihän
hänen toki se kuulla!

-- Hän pettää teitä! kuiskasi Petra puoliääneen.

-- Hsss! sanoi vanha nainen.

Ei, nuori mies ei kuullut sitä, hän meni pois vaarallisen luottavana,
he menivät kaikki pois -- ainoastaan vanha mies tulee sisään. Mitä
kummaa? Kun se vanha mies puhuu, niin on ihan kuin nuori puhuisi ja
kuitenkin se on se vanha mies -- ja kas, kas! Loistava joukko
valkopukuisia tyttöjä kulkee hitaasti, ääneti, kaksitellen läpi
kirkon; hän näki heidät pitkän aikaa sen jälkeen kun he olivat menneet
ohi -- ja hänen muistossaan väikkyi samantapainen näky hänen
lapsuutensa ajoilta. Hän oli kerran äitinsä mukana kulkenut tunturien
yli; kahlien vastalangenneessa lumessa pelästyttivät he äkkiarvaamatta
lentoon metsäkanaparven, joka silmänräpäyksessä täytti ilman heidän
edessään; valkoiset ne olivat, valkoiset kuin lumi, valkoiset kuin
metsä -- kauvan jälkeenpäin liitivät kaikki ajatukset valkoisina
ohitse, ja samoin täälläkin hetkisen.

Mutta yksi näistä valkopukuisista naisista kulkee yksin, seppel
kädessä ja polvistuu; vanha on polvistunut hänkin ja valkopukuinen
puhuu hänelle. Vanhalla on hänelle viestejä ja kirje vieraalta maalta,
hän ottaa sen esiin, valkopukuisesta saattaa huomata, että se tulee
sellaiselta, jota hän rakastaa -- oi kuinka ihanaa, kaikkihan he
täällä rakastavat! Mies avaa sen -- ei se olekkaan mikään kirje, se on
soittoa täynnä -- niin, kas, kas: itsehän hän onkin kirje; vanha
mies on nuori ja hän on valkopukuisen rakastettu! He syleilevät
toisiaan ... totta totisesti: he suutelevat toisiaan ... totta
totisesti: he suutelevat toisiaan! -- Petra tunsi käyvänsä polttavan
punaiseksi ja peitti kasvot käsillään seuratessaan jatkoa; kas, nyt
hän kertoo valkopukuiselle, että heidän heti pitää mennä naimisiin ja
tyttö nykäisee nauraen häntä parrasta ja sanoo, että hän on tullut
raakalaiseksi ja hän sanoo, että tyttö on tullut niin kauniiksi ja hän
antaa tytölle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia,
kultakengät ja kultaisen vyön, mies sanoo reippaasti hyvästit ja menee
kuninkaan luo puhumaan häistä. Hänen morsiamensa katsahtaa hänen
jälkeensä niin että loistaa -- mutta kun hän kääntyy ilman häntä, on
ympärillä niin tyhjää.

Silloin liukuu seinä taas nopeasti alas. Joko se nyt on lopussa? Juuri
kun vasta alkoi? Hehkuvana kääntyi hän vanhan naisen puoleen:

-- Lopussa?

-- Ei, ei, lapsi, se oli ensi näytös. On viisi samallaista; niin on,
toisti hän huoahtaen; -- on viisi samallaista.

-- Samasta asiasta? kysyi Petra.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Tulevatko samat ihmiset sisään ja kaikki menee eteenpäin?

-- Te kai ette koskaan ole ollut teatterissa?

-- En.

-- Niin, niin, ei niitä teattereja joka paikassa ole; se on niin
kallista.

-- Mutta mitä tämä on? kysyi Petra jännityksessä tuijottaen; ikäänkuin
ei jaksaisi odottaa vastausta; -- keitä nämä ihmiset ovat?

-- Se on seurue, jota tirehtööri Naso johtaa, mainio seurue; hän on
niin taitava.

-- Hänkö ne keksii? Tai miten se on? - Herranen aika, vastatkaa toki!

-- Rakas lapsi, ettekö te tiedä mikä näytelmä on? Mistä te olette?

Mutta kun Petra muisti syntymäkaupunkinsa, muisti hän samalla myöskin
häpeänsä, pakonsa. Hän vaikeni eikä enään uskaltanut kysellä.

Toinen näytös tuli ja sen mukana kuningas, niin, se oli kuningas, nyt
hän sai nähdä kuninkaankin! Ei hän kuullut mitä hän sanoi, ei hän
nähnyt kenen kanssa hän puhui, hän katseli kuninkaan vaatteita,
kuninkaan käytöstä, kuninkaan kasvonilmettä; hän heräsi vasta, kun
nuori mies tuli sisään ja nyt läksivät kaikki noutamaan morsianta! --
Sitte täytyi taas odottaa.

Väliajalla kumartui vanha nainen hänen puoleensa.

-- Eivätkö ne teidänkin mielestänne näyttele kauniisti? sanoi hän.

Petra katselee häneen kummissaan.

-- Näyttelevätkö ne? mitä se on?

Hän ei huomannut, että kaikki ympärillä katselivat häneen ja että
vanha nainen oli lähetetty kysymään; hän ei kuullut, että hänelle
naurettiin.

-- Mutta ne eivät puhu kuten me? kysyi hän, kun ei saanut vastausta.

-- Nehän ovat tanskalaisia, vastasi nainen ja nauroi hänkin. Silloin
käsitti Petra, että hyvä vanhus nauroi hänen monia kysymyksiään, ja
vaikeni; ja jäi lakkaamatta katselemaan esirippua.

Kun se taasen nousi, sai hän sen suuren ilon, että näki arkkipiispan.
Ja nytkin kävi kuten ennen: hän unohtui niin kokonaan katsomaan
häneen, ettei kuullut sanaakaan siitä mitä hän puhui. Samassa kuului
soittoa, oi niin hiljaista, niin kaukaa, mutta se likeni; se oli
naisten laulua, huilun- ja viulujen soittoa ja sitäpaitsi soi joku
kone, joka ei ollut kitara mutta samalla kuin monta kitaraa, vaan
pehmeämpänä, täyteläisempänä, lentävämmin sävelin; kaikki soinnut
yhdessä pauhasivat pitkin aalloin --, ja kun ne olivat vaihtuneet
läikkyviksi väreiksi, tuli saattue, sotamiehiä pertuskoineen,
kuoripoikia suitsutusastioineen, munkkeja kynttilöineen ja kuningas,
kruunu päässä ja hänen rinnallaan ylkä, puettuna valkoisiin, -- ja
sitte taasen valkoiset naiset, siroitellen ruusuja ja soittoa
morsiamen tielle, joka kulki valkoisessa silkissä, hiuksissa punainen
seppel; hänen rinnallaan asteli korkea nainen, purppuralaahustin
valumassa alas selkää, purppuralaahustimessa kultaisia kruunuja,
päässä pieni, loistava kruunu, se mahtoi olla kuningatar! Koko kirkko
tuli täyteen heidän laulujaan ja värejään, ja kaikki mitä sittemmin
tapahtui, alkaen siitä kun ylkä talutti morsiamen morsiusjakkaralle,
jolle he polvistuivat, koko saattueen polvistuessa ympärille, siihen
asti kun arkkipiispa saapui ristiveljiensä saattamana, oli vain uusia
renkaita värikkäissä musiikkivitjoissa.

Mutta juuri kun vihkimisen piti tapahtua, nosti arkkipiispa sauvansa
ilmaan ja kielsi sen; heidän vihkimisensä oli vasten pyhiä säädöksiä,
he eivät koskaan voisi saada toisiaan, -- oi taivaallinen isä,
armahda! -- morsian pyörtyi ja Petrakin kaatui läpitunkevasti
parkaisten; sillä hän oli noussut!

-- Vettä, tuokaa vettä! huudettiin ympärillä.

-- Ei, vastasi vanha nainen; -- ei hän pyörtynyt, ei sitä tarvita!

-- Ei sitä tarvita, toistettiin, -- hiljaa!

-- Hiljaa! huudettiin alhaalta permannolta.

-- Hiljaa siellä parvella!

-- Hiljaa! vastattiin parvelta.

-- Ei teidän pidä siitä niin sydämistyä; se on kaikki tyyni satua ja
ilveilyä, kuiskasi vanha nainen; -- mutta rouva Naso näyttelee
erinomaisesti.

-- Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle
toimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka
kädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia
heidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten
miekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset
ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se
sitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan
ja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä;
että hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka
sydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa
kuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!

-- Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; -- älkää
toki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso,
tirehtöörin rouva.

Petra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista;
hän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta
samaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa,
mutta eivät enään puhuneet.

Kun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän
näki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää
ulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili
heidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui
väritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui
takaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä
kajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on
kääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka
kädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu
miekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki
on paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.

Petra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti
oli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen
kiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt
sanomaan:

-- Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa,
jonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.

-- Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra,
-- ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!

-- Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.

-- Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!

-- Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.

-- Hiljaa! vastataan parvelta.

Petra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti
heidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa,
pitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat
löytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan -- suojele heitä nyt,
taivaan Jumala!

Silloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen
rinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu
kuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! -- -- Petra käsittää mitä
oikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään -- ja
näkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan
yhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa
katseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas
avautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä,
päästäkää morsian sisään! Niin -- hän jo saattaa nähdä sinne sisään;
sillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla
tuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai
korkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian
on nyt hänen luonaan.

Petra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä,
suuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli
pientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen
kaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa,
ei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset
hymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut
puolihulluna; -- mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin
heijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät
yhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että
heidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita,
kahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä
kauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme
saattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta
kaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta
voittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana,
kantamana ja saattamana.

Kun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se
oikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat
antaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden
siitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan,
nousi hän ja sanoi:

-- Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.

Heidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen
täytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin
ulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä
alla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea
valoisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut
tekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne
eivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys
hänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta
syvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien
mukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut
tuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen,
että vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi,
että hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle
annettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia
valoja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki,
niin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi
jäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli
kotiin päin, tiesi hän minne kulki.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä
kuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä
rakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai
silti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan
tuntunut tulevan loppua, koputti hän.

-- Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.

-- Oo! vinkui naisenääni ja avatessaan näki Petra valtoimien hiusten
ja yöpuvun pelossa pakenevan sivuovesta. Johtaja, pitkä tihrusilmä
mies, asteli vimmastuneena edestakaisin ja riensi panemaan nenälleen
kultasankaisia silmälaseja. Pitkä nenä hallitsi siihen määrään koko
kasvoja, että kaikki muu oli olemassa sitä varten, silmät pistivät
kuni pyssynpiiput esiin tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä
ja otsa keveänä siltana sen ja metsän eli "etumurroksen" välillä.

-- Mitä te tahdotte? hän pysähtyi äkkiä. -- Tekö pyritte kööriin?
kysyi hän kiireesti.

-- Kööriin -- mitä se on?

-- Vai ette te sitä tiedä, vai niin, vai; mitä te sitte tahdotte?

-- Tahdon ruveta näyttelijäksi.

-- Vai siksi te tahdotte ruveta -- ettekä tiedä mitä kööri on, vai
niin, vai. -- Mutta tehän puhutte murretta!

-- Murretta, mitä se on?

-- Vai ette siis tiedä sitäkään ja tahdotte kuitenkin ruveta
näyttelijäksi, vai niin; niin, se on norjalaisten tapaista. Murretta,
se on sitä, ettette puhu kuten me.

-- Niin, mutta minä olen harjoitellut sitä koko aamun.

-- Vai niin, vai olette; kas, kas! Antakaappa kuulla!

Ja Petra nousi, asettui ja lausui niin tanskalaisella ääntämisellä
kuin suinkin eilisen rakastajattaren mukaan: "Sua tervehdin rakkaani,
hyvää huomenta!"

-- Mutta minä luulen, että paholainen riivaa teitä; oletteko te tullut
tänne tekemään pilkkaa vaimostani!

Naurunrämäkkä kuului sivuhuoneesta ja johtaja avasi oven ja puhui
huoneeseen vähääkään muistamatta, että he hetki sitte olivat
riidelleet kuin elämä tai kuolema olisi ollut kysymyksessä:

-- Täällä on norjalainen tyttö, joka tahtoo karikoida sinua, tule toki
katsomaan!

Naisen pää, mustat, uhkamieliset hiukset sekaisin, silmät tummina, suu
suurena, katsahti todella ulos ja nauroi. Ja kuitenkin riensi Petra
häntä vastaan; sillä varmaan se oli rakastajatar, -- ei, hänen
äitinsä, arveli hän likemmä tultuaan. Hän katseli naista ja virkkoi:

-- En tiedä -- tekö se olette -- vai hänen äitinsä!

Jo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta
nauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen
kasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi
tarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.

Petra teki sen paikalla.

-- Ei, ei, se on hullua -- kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö
perässä, aivan kuten hän. -- Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi --
helkkarissa, norjaksi! -- ja Petra luki taas entiseen tapaan. -- Ei,
sanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä
tarkoitan? Oletteko te tyhmä? -- Hän koetti koettamistaan ja antoi
hänelle toisen kirjan: -- tämä on päinvastaista, se on koomillista,
lukekaa se! -- Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes
johtaja kyllästyi ja huusi: -- ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä
te näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?

-- Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.

-- Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?

-- Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, -- minusta se eilen oli niin
kaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä
kauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän
lopun.

-- Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on
kuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua
ettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; -- niin, se
on norjalaista!

Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi
pystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.

-- Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.

-- Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! --
Kuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, -- teillä
ei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole
kykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt
koetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis
vartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte
näytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti
kiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen
uudelleen; -- niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!

Petran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli
ponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:

-- Enkö minä todellakaan saa?

Johtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että
tyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön
mielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen
koko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan
ja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois
pyyhitty:

-- Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan
kuulla ääni. -- No, antakaa kuulla!

Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.

-- Älkää pelätkö, no!

Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja
pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin
huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:

-- Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta
vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän
näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin
hyvin merkillinen. -- Ja nyt tämä saakin riittää!

Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:

-- Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan...

-- Niin, tietysti -- osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon
paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. -- -- --
Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!

Tyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. --

-- Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti
häneen valon; -- ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte
tyhmyyksiä teatterissa?

Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.

-- Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen.
"Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran
kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät
hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte
siellä koetella kujeitanne -- niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on
siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä
muuksi. -- Menkää! -- Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!

Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän
juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta
päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta
huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä
ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan
maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi.
Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän
oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut
huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja
torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin,
vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi -- hän oli pelastettu.

       *       *       *       *       *

Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin.
Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei
häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja
kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren
sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas
kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa
kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se
väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava
jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän
matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä
ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka
matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli
useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja
nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla.
Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan
alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata;
siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia
taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän
oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin
niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä
eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi
turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka
nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.



KAHDEKSAS LUKU.


Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin
hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi
kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä
päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat
ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla
vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.

Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua,
lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä
hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan
talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi
kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä
kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja
köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen
edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-,
kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla
karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta
kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia
saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja
mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä
suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin
ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan,
kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:

-- Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan
syrjää.

Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi
pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta
vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja
vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä
karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja
kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä
pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia,
mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku,
jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän
puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua
vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. -- Mutta matalilla
portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti,
käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen
suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli.
Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa
matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään
katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään.
Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja
törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä
tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan
paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi;
eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten,
tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat
suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset.
Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut
rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen
tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta
kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen
ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin
viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi -- ja
Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:

-- Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä
päivän.

-- Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja
meni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja
siistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli
etuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa,
Petran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa,
vastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen,
josta hänet johdettiin arkihuoneeseen.

Mikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli
paljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat
leveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat
täynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli
ikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta
pienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella,
sekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne
nousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen
edustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa
rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan
ollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni
oikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, _se_ näkyi ja näkyi siintävä
vesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas
tunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko
meren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei
yksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä
toisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra
taas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin
pyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se
kehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun
näkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa
ajatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että
niin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan
yläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa
koossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui
pää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan,
jonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: "Sunnuntaikirja".
Vaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja
antoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli
vakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan
voivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki,
sentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli
kivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen
väkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä
loukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.

-- Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi
tyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen
täytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa
sieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun
verran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki
silmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan.
Mutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen
kuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset
värit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä
kaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät
päinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan
kauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan
tyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan
äitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen;
tuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa --
kunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin
hyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki
ja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut;
hän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra
tungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä
anteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa
otsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan
varoillaan. Hän nosti katseensa äitiin -- oi, häntä hän jo olisi
voinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi!
Kunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla
tavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen
sisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja
kuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei
saattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä
painui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla
ristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.

-- Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.

Signe nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.

-- Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen
likemmä. -- Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Nuori neiti virkkoi:

-- Minä pyydän isän tänne.

Petra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut
konttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi
hän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin
hämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin
äsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään
huulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen
tulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia
kertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen
katsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän
miehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin
ankaralta.

-- Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren,
loistavan syrjäkatseen.

Pelko pani tytön äänen vapisemaan:

-- Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.

-- Mistä te olette kotoisin?

Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.

-- Miten te olette joutunut tänne?

-- En tiedä -- -- minä etsin -- -- -- minä olen valmis maksamaan --
minä, -- niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut
jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: -- minä teen mitä te
ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan
tarvitse lähteä kauvemma -- -- ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla
toista kertaa.

Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo;
siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan
nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset
hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin
muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä
samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen
kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!"
Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:

-- Ei -- te ette voi jäädä tänne!

Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana
ympärilleen -- ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla,
heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja
pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä
tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen
huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin
se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja
päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen
perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea
hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi
tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:

-- Oletko nähnyt mokomaa naista? -- Kuka hän on? -- Mitä hän tahtoo?

Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin
hiljemmin kuin isä.

-- Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.

Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän
seisahtui ja kuiskasi:

-- Hän ei saata olla täydessä järjessään! -- ja kun ei Signe
vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: -- hän on hullu,
Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.

Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän
oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten
vastasi:

-- Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän
painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen
korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut
mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan
edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:

-- Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen -- -- että äiti olisi
pyytänyt häntä jäämään?

-- Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi
tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.

Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen
jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen
totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni
hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin
viimein hän kuiskasi:

-- Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?

-- Johan sinä olet vastannut.

-- Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää
häntä jäämään muutamaksi päiväksi.

Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:

-- Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.

Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan
kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:

-- Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?

-- Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti
lempeän katseensa.

Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs
nauru -- sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. --
Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja
tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.

Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja
hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli
käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi
sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia,
jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut
luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti
hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan -- mitä hullutusta tämä olikaan!
-- hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi,
mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla
lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän
luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että
paikan -- vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi,
nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen
tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan
eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: -- Mitä
tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.

Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin
koukeroihin; -- toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme
luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin
ihan silmien edessä; -- tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans
Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:

-- Onko kirja hänen? -- Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.

-- Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että
Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli
matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut
suoraan häntä vastaan.

-- Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla
paeta eteenpäin.

-- Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.

-- Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja
painui kokoon.

-- Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, -- ettehän te toki liene...

-- Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin
rukoilevan katseen.

-- Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he
tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.

-- On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat
rikki ja kaipaavat ystävien apua: -- jääkää tänne vastaiseksi! sanoi
hän.

Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se
teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet
(sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:

-- Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.

Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti
isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille
ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.

Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen
ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi
Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän
väliin -- silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa
kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.

Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana
halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä
vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he
nimittivät _riippumattomaksi_ asemaksi; mutta heidän vastustuksensa
vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille
jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän
usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle
ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin
vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta
sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet
vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut
unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat
ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät
kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville,
että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt
vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli
ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja
kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä,
kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; --
mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti
paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja
vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt
ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa
intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä
tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei
koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä.
Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei
oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen
täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä -- ja se tapahtui joka kerta
kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla.
Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja
pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään
hyväntekeväisyystyössä -- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären
luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja
kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän
sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa,
siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran
miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden
yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei
kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken
maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi
hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa
autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois
isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset
muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi -- ja kun
väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen,
vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin
suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja
tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka
olivat äidin.

Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli
kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä
oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta
vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä
piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa
oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä
hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan,
nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten
kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin
ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja
muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa
istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua
hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä
hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi
hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja
voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan
oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen
käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa
pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja,
mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi
vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle
kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin
käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet -- sinun luoksesi
hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen --
ja siihen hymyyn hän sammui.

Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen
pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta
huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin.
Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti -- ja vain
sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä
hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana
otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän
tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä
tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; -- ensi hetkestä,
jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin
virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista
hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja
sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen,
rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt,
siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät
matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän
itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen
ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset
ja pienemmät poliittiset -- ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa
nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen
kaipauksensa -- nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti
elämään eikä yksin kuolemaan!

Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen,
tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden
jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.

Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.



YHDEKSÄS LUKU.


Kolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua
istuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri
astunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden
kahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen
oli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai
muuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän
vietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä
Ödegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän
koskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa
lähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai
myöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki
erinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi
kummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen
lausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että
ne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran
silmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt
neljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen
punastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään
saatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen
kirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen
kirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun
heidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli
kyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä
Petralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut
hänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä
niille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen
samaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä
tielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli
rehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki
ikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä;
tiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa,
ennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi
urheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä.
Muuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies
oli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut,
jonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo,
missä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei
kahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan.
Nyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet,
hän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka
kirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: "ja terveisiä kirjeen
kirjoittajalta". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan
Petra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään.
Ensimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja
toiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa,
jota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen
onnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.

Petran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan
arkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille
niin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän
töistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas
huoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi
sanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti,
mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että
neiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja
nyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun
kirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:

-- Kuka sen on nähnyt?

-- Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla
yhden tienoissa.

-- Menikö hän alas nuoratikapuita?

-- Ja taas ylös.

Seurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä
kulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä
ylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis
saattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.

-- Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.

-- Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä
unissaan, sanoi rovasti.

-- Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta
sanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.

-- Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?

-- Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa;
jolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.

Rovasti nousi paikalla.

-- Isä! pyysi Signe

-- Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta.
Signe oli aikonut sitä itsekin.

-- Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.

-- Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani;
velvollisuuteni on ottaa selvää asioista.

Rovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä.
Pienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä
vuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.

-- Lukeeko hän yöllä?

-- En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.

Rovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa -- erottiin illalla
kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla
kuudelta, seitsemältä.

-- Tiedätkö sinä siitä mitään?

Signe ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin
nurkasta, vastasi sieltä:

-- Eihän hän ole yksin.

-- Mitä sinä sanot?

-- Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan;
usein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä
rukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!

Signe kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.

-- Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.

Kaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli
solmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin
huolellisen tarkastuksen alaisiksi.

-- Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.

Renki katsoi häneen:

-- Millä lailla poissa?

-- Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?

Signe värisi vilusta ja pelosta.

-- Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin

-- Takaisin ylös? -- Kuka sitte meni pois?

Signe teki liikkeen ja purskahti itkuun.

-- Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.

-- Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?

-- Ei.

-- Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?

-- Niin.

-- Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan
helpommin.

-- Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.

Rovasti katsoi häneen:

-- Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on
tehnyt?

-- Niin -- mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?

-- Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?

-- En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää;
aikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.

Rovasti kysyi ankarasti:

-- Olet siis koko talven tietänyt sen; -- mikset ennemmin ole sitä
sanonut?

-- Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; --
mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että
mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin
ennemmin olisin sen sanonutkin.

-- Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!

Signe nosti rukoilevan katseen.

-- Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli
vouti ja kasasi yhteen tikapuita.

-- Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja
läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut
kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä.
-- Niin, lapseni, tämä on kova isku.

Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa,
rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He
kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä;
molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä
oli pudonnut kipuna nurkkaan -- sillä sieltä oli tuli tullut --
silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja
saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja
paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli
sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan
vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on
näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty
heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä
syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he
eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä
aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat
arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he
molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli
joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat
he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas
portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla
tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:

-- Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän
kysyi yhteen kyytiin:

-- Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?

Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän
katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään
kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä
mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä
sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän
arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli
kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt
ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos
samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli
nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle,
miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja
juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan
ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset
päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen
pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä
teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä
pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä
illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta",
jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana
aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä
oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella.
Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että
pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui
äkkiä ja nousi:

-- Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta,
sitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: -- Herranen
aika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!

Signe oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä
terävin katsein:

-- Mitä sinä teet pyykkinuorilla?

Hengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi
häneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta
seuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän
aikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän
niin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; -- siinä
naurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa.
Signe kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.

-- Mikä on, mikä on?

Petra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe
asettui tielle:

-- Mikä on, Petra, sano se!

Petra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman
mittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen
saattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään
suoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä;
ei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se
nauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että
Signe saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa;
tytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä
nauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja
hahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen
huonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos,
oikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta
seurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään
keittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja
tämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.

Kun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä
viimeisen kerran saada tietää syytä.

-- Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran
käsiin.

-- En mistään hinnasta!

-- Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi
häneen ja huusi, mutta Signe sanoi: -- Isä tietää sen myöskin!

Petra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen
ovelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi
Petra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä,
hän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä,
-- silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä.
Molemmat Signen huoneeseen.

Siellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen
ympärille.

-- Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.

Ja Signe kuiskasi takaisin:

-- Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt
sinut -- ja me löysimme tikapuut!

Uusi parku ja uusi pako -- tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan,
johon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi
Petran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine
seurauksineen; -- se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä
kyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän
huvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti
silmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he
taasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:

-- Tiedätkö, mitä se on? -- -- -- Minun on mahdoton nukkua kello
kymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme
lukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte
opin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa
kokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme
Romeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä
hurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita
myöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta
nuoratikapuita, -- -- minä sain käsiini muutamia nuoria -- ja sitte
tuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! -- Niin, ei sille ole
nauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan
tulekkaan muuta kuin poika -- ja huomenna tietysti koko paikkakunta
pitää minua pilkkanaan!

Mutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen
kimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:

-- Ei, tämä pitää isän saada tietää!

-- Oletko sinä mieletön, Signe!

Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat
lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin
rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat
joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta
huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä
huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, -- hän yritti takaisin
sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut
yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin,
lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka
korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun
hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli
tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven -- mutta silloin
pakeni Petra.

Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana
rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi
kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän
todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä,
vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus
yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli
rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra
kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia;
hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin
hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että
naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.

-- En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes
kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.

-- Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi
rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.

-- Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia,
sanoi Signe ja nauroi; -- tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina
näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on
saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle,
kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin
täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo _yhdellä kertaa_
herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.

-- Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen
näyttämölle.

-- Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.

-- Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika,
joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle.
Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että
matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään
ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä
elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta
heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut
mahdoton koota itseään -- kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet
sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse
myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin
lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole
huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus.
Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä
meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon
puhtaat sydämet siitä!

Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä
ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin
ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän
astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen,
joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu
löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen
kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se
sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli
runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä
sattui sana: _"näyttelijätär"_, kirjoitettuna ylhäältä alas ja
alhaalta ylös ja se oli joka paikassa -- se oli myöskin runoissa.
Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.

Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon,
jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:

    Yks' on toive vainen mulla:
    näytteljäksi tahdon tulla!
    Ah, jos näytellä mä saisin,
    _yhtä_ vainen kuvastaisin:
    naista, surun -- naurusuista
    naista kullan kauneuista,
    lempivätä, lemmetöntä,
    synnillistä, synnitöntä.
    Ah kun kerran, kerran vain
    toteutuis unelmain!

Vähän alempana oli taas seuraava:

    Teenkö vasten Sinun mieltä
    Herra, hennotko sen kieltää?

Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia
kuukausia sitte olivat lukeneet:

    Oi jos oisin keijukainen,
               keijukainen,
    kuutamossa kulkevainen,
               kulkevainen,
    niinkuin virva vilkkuvainen,
               ilkkuvainen,
    onneton ken näkis vainen,
               näkis vainen --
    -- -- jos lie synti, rilla rallaa!

Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten
perässä seurasi:

    Heipparaa -- heipparaa,
    kaikkia poikia tanssittaa!
    Hui, hai haa -- hui hai haa,
    eikä huolia ainoaakaan!

Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:

     Rakkahin Henrikki!

     Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa?
     Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan
     sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä
     en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita
     hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja
     surullista.

     Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki -- missä sinä kuljetkaan? sillä
     tässä istuu sinun

                                                      Pernillasi.

Vihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu
seuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt
tahtoi oppia ulkoa:

    Ah kuin suuruus mua kiehtoo,
    rinnassani liekin liehtoo
    aatos pilven-hiipovana,
    voima, josta kimpoo sana,
    puhkee suoni salalähteen,
    nousen, kasvan tuonne tähteen --
    auta nousemahan Sä
    jonk' on liekki syttämä!

Vihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.

Tyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja
saadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien
edessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän
lukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa
pettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille
kaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.

Ja tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen
läsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja
rohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka
oli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa,
laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta,
elämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi
ollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili
Jumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen
tyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen
seurakunnan ankaran valvonnan alla!

Kun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään
tervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten
tämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin
varhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa,
vaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran;
muisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän
ei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että
hänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut,
iski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi
tunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään -- ei Petran
tähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.

Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se
pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut
saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me,
niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun
suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia
vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia
yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me _halveksimme_ sitä
mikä meitä äsken nöyryytti.

Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat
hänen paraikaa laulavan:

    Noussut on päivä ilojen jakoon,
    yön on peikot lyöty jo pakoon,
    hehkuvan tunturin yli
    tie käy Päivölän kyliin.
             "Heräjä!" lintu sa laulavainen,
             "Heräjä, heräjä!" lapsukainen,
             heräjä toivoni sinäkin.

Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi
seuraava laulu:

             Hyvä neuvos on tuo,
             vaan mun seilata suo
             kesken kuohuvan veen
             vanaan vaahtihiseen.
    Joskin retkeni tää oisi viimeinen,
    tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.
             En huviksi vaan
             lähde turvista maan,
             suur-aavallen
             läpi kuohujen,
    tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,
    tahdon nähdä kuin kauas on merta.

Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään
kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä
kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi
kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän
huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa
rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti
pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä
että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja
varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin
voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi,
tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan
lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän
hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän
tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.

Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään
päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli
taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu
hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen
hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.

Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin
ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se
vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse
parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän
joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten
joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana,
mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa -- sen nimittäin, että hän
kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät.
Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä
Bergenissä -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan!
Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin
suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.

Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot
katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; -- nyt
täytyi pelastua! -- Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin;
mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se
ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme
etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti
pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota
Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan,
ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän
tunsi olevansa suuri syntinen.

Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä
hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat
vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan
eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki
tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen
syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi
ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän
heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä
irti, vaan puhuu, -- kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa
vaan ystävällisen katseen.

Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi
ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä
Signen huone oli ja se oli lukittu -- todisti siis, että hän oli
siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja
rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.

-- Signe, anna minun puhua kanssasi! -- Signe, minä en kestä tätä! --
Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: --
Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! -- Ei
vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa
minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on
ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla
peloittaa. -- Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen:
vastaa minulle! -- Signe!

Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi.
Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja
keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle
tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi
kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa
myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa
kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!

Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä
ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi
kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden
selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus
kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen
laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja
putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi
sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa,
noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät
kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat
ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi
hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen.
Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle!
Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara;
sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi
suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse.
Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin
koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan
tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. -- Sormia kirveli, jänteet
värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia
askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta
eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen
täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta
rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni
kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä
määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta
koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen
pitää kiirettä -- ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen.
Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän
seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten
luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa,
tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa,
kiihtyneinä, hehkuvina -- Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen
onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa
ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja
putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon
herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen
samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin,
aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja
näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden
sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada
tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska
taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin
vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat
aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä.
Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi
hän, että saisi olla yksin.

Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset
ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin
elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa
ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan
toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän
ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli
lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä
talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä
korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään
tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei
saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi,
että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa
eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten
luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän
viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui.
Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin
niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä
sellaista miljoonain tähtien tuiketta.



KYMMENES LUKU.


Vielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka
paikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi
ja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman -- se oli pyhäaamun
kellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen
ruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään
-- eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen
päästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä
päivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen
auki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella,
kunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään;
silloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet
edessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä,
mutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin
piispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan,
näki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen
poispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen
ohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin
kauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski
Petraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui
puserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset
vasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva
sumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt
puukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset -- se kuului
kaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti
luonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin
oli hän vain pelonalainen kulkija.

Rovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen
rukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että
kaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta
Hänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän
tulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että
alistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna
käsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen
kaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä
paikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet --
ja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat
huomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa
valinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat
synnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä
synnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden,
että liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta
kuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta
saattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille
kiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen,
päästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme.
Kristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme
laiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän
täytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä
työtä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden
siementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet
eivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat
otettavat lukuun.

Ja sitte hän meni eteenpäin -- tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka
istuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden
mielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja
suuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä,
jolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille,
jotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli
toinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja
käyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli
eloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko
tuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa
jalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli
lyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin,
mutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan
saattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa
äärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se
huusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut
sattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe
kyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut
suuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä
tehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei
tavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa
keskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen
täytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä
sanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman
miehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen
mielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä
ollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin
pakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän
pahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan,
koska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä
tuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.

Petra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi
mistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän
tunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen
tekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura
oli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän
oli saarroksessa, satimessa -- mutta sama käsi, joka ankarana kävi
kiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö --
ilman tuomion sanaa -- vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden
syliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän
samoin ja rakasti häntä siitä!

Kun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon,
lepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa.
Hänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö
pelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde;
hän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.

Signe nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra
uskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he
kaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta
Signe oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa
tapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin
herkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään --
vaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.

Ei ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut
sovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa
silmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin
painostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois,
mutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; -- Petra puolestaan tunsi,
että jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä
Signeä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia
surullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen
tapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi
näille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen
mielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan
ponnistaen sai sen pidätetyksi.

Jokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta,
jolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme
saata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus
kuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta.
Me joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me
pelkäämme, että jotakin sanottaisiin.

Jokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme
toistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy
kasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me
yllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy,
me emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä -- Petra ei enään
kestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!

Samassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa
tulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse
pihamaalle. -- Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat
pelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään
matkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka
häntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi
jotteivät tytöt jäisi kahden; -- taasen puhui vieras etehisessä ja
sitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme
kavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. --
Koputettiin: -- "sisään!" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja
vaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja
hän vaipui takaisin istumaan: -- sehän oli Ödegaard. Signelle ja
rovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun
odottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä
Petralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon
johdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.

Petra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja
piteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään,
eikä Petrakaan sanonut; -- hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi
kyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard
oli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin
pois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli
paennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.

Petra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta.
Signelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard
istuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä
sai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet
ajattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät
myöskin keskeytettiin.

Ikkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja
tuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:

-- Tuolla he taas ovat! -- Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!

Sisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He
asettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa,
missä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia
arkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka
oli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan
ovenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.

Pitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja
Ödegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin
vaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen
otsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät
oikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:

-- Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me
ajattelimme; -- sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon
puhuneet kiusauksesta.

Hän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä,
huokasi hänkin:

-- Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät
ne näe turhuutta!

Ja Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:

-- Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että
hän vaeltaa sinun sanasi mukaan?

Se soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut
nuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja
huojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa,
virkkoi kuin puoliunessa:

    Ah kiusauksist' saatanan
    ei kenkään täällä säästy,
    vaan kautta kalliin kuoleman
    on pahan alta päästy.

Rovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain
johdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu,
vaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.

Lyhytkasvuinen nainen, joka kävi vielä lyhyemmäksi sentakia että hän
oli käyrävartinen, ja joka oli köytetty sellaiseen mahdottomaan
joukkoon huiveja, että hän oli kuin käärö vaan -- kasvoja ei näkynyt
ensinkään -- rupesi nyt liikkuilemaan ja kääntelemään ja päästi
vihdoin pari kertaa kuuluville: "hm, hm!" Paikalla pyrähti vaalea
nainen sanomaan:

-- Kaikkinainen tanssi ja soitto ovat nyt loppuneet Öygarista; --
mutta...

Hän pysähtyi taasen ja sensijaan Lauri, se mies, jonka kasvojen
yläpuoli oli suuri ja alapuoli pieni, riensi sanomaan:

-- Mutta siellä on yksi mies, pelimanni Hannu, joka _ei tahdo_
lopettaa.

Kun Laurikin jäi miettimään jatkoa, jatkoi se nuori mies:

-- Sillä hän tietää, että rovastilla itsellään on soittokone, ja jonka
mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että soitetaan.

-- Ei taida olla suurempi synti hänellekään kuin rovastille, sanoi
Lauri.

-- Kyllä se niin on, että rovastin soittokone on heille kiusaukseksi,
sanoi Else varovaisesti, ikäänkuin auttaakseen asiaa eteenpäin. Mutta
nuori mies jatkoi lujemmin:

-- Se pahentaa alaikäisiä kuten kirjoitettu on: joka pahentaa yhden
näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, että myllynkivi
ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren
syvyyteen.

Ja Lauri tuli hänen tilalleen:

-- Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai
poltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi...

-- Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.

Rovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi
koettaen olla tyyni:

-- Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on
virkistykseksi ja vapautukseksi. -- Tiedättehän te, että se mikä
_vapauttaa_ henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään;
sentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.

-- Ja _minä_ uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan
kuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä
pyytäisivät, sanoi nuori mies.

-- Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla,
vastasi rovasti; -- mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai
mielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa
pitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. -- Minä en siinä tapauksessa
tee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää
olla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin,
esimerkin vasten vakaumustani... Rovasti saattoi harvoin antaa niin
pitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: -- Minä en
luovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein;
sillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin
tällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla,
soitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.

Nuori mies kumarsi päätään syrjään.

-- Hyi! sylkäisi hän.

Rovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi
hiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla
äänellä puhumaan:

    Voi Herra, Herra, ma näen nyt,
    min tuskan täällä ja vaivan
    on alla ristinsä kärsinyt,
    ken etsii iloa taivaan;
    Sill' liha on heikko ja eksynyt,
    sen tiedämm' kaikki aivan.

Ja sitte Lauri lempeällä äänellä:

-- Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai
niin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin!
-- Vai niin sanoo meidän pappi; -- no, sittepähän me sen tiedämme!
-- -- Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja
hekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, -- -- että se mikä on
kiusaukseksi, on oikein!

Mutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista,
että nyt käy hullusti.

-- Sano minulle, hyvä mies, mikä _ei_ ole kiusaukseksi?

Kaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti
veistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin
odottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi;
eivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai
kellarista:

-- Työ ei ole.

Ääni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi
kertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle
alapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori
mieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen
hymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää,
vaikkei sitä saattanut nähdä.

Hän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:

-- Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?

Nainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi:

-- Kirous kuuluu: otsas hiessä pitää sinun työtä tehdä; sen pitää siis
antaa hikeä ja vaivaa.

-- Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö etua ensinkään?

Tähän ei hänkään tahtonut vastata; mutta nyt tunsivat ne kasvot, jotka
alapuolelta olivat kaidat, olevansa kutsutut vastaamaan:

-- Kyllä, niin paljon etua kuin voit saada.

-- Mutta eikö työssäkin sitte ole kiusausta, nimittäin kiusausta liian
suureen etuun?

Tähän pulmaan ennätti apu syvyydestä:

-- Sitte on etu kiusaamassa eikä työ.

-- Niin, mitä se merkitsee, kun työtä tehdään liian paljon edun
vuoksi?

Nainen painui huiveihinsa, mutta Lauri tuli ulos:

-- Mitä se merkitsee, että työtä tehdään liian paljon?

-- Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, kun se sitoo sinut orjuuteen.

-- Sen pitääkin olla orjuutta, sanoi se, joka tahtoi hikeä.

-- Mutta saattaako se orjuutena johtaa Jumalan luo?

-- Työ on jumalanpalvelusta! huusi Lauri.

-- Uskallatko sanoa sitä _kaikesta_ työstäsi.

Lauri vaikeni.

-- Ei, ole nyt suora ja myönnä, että ihminen edun takia voi
liioitella, _kuten me voimme liioitella kaikkea_. Siis on työssäkin
kiusaus.

-- Niin, kaikessa on kiusaus, lapset -- kaikessa on kiusaus! tuomitsi
nyt rovasti nousten ja, ikäänkuin päättäjäisiksi koputellen piippunsa
tyhjäksi.

Kaikkien huivien sisältä kuului huokauksia, muttei vastausta.

-- Kuulkaa, alkoi Ödegaard taasen ja rovasti pani uuden piipun, -- kun
nyt työ antaa etua, s.o. hedelmää, niin kai meillä on oikeus nauttia
tätä hedelmää? Jos siitä tulee rikkautta, niin kai meillä on oikeutta
nauttia tätä rikkautta?

Tämä herätti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen.

-- Minäpä vastaan sillaikaa kun te ajattelette, sanoi hän. -- Jumala
on mahtanut sallia meidän koettaa muuttaa Hänen kirouksensa
siunaukseksi; sillä _itse_ johti Hän patriarkkojaan, johti koko
kansaansa nauttimaan rikkauksia.

-- Apostolien ei pitänyt omistaa mitään, pisti nuori mies
voitonvarmana väliin.

-- Niin, se on totta; sillä heidät H