Title: Lumikenttien tytär
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lumikenttien tytär" ***


LUMIKENTTIEN TYTÄR

Romaani


Kirj.

JACK LONDON


Suomentanut Aune Tudeer



Otava, Helsinki, 1917.



ENSIMMÄINEN LUKU.


"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa
käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."

Frona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen
perämiehen luo.

"Meillä on niin tulinen kiire", tämä selitti, "ja kullanetsijät ovat
arkaa lastia, ainakin --."

"Ymmärrän kyllä", keskeytti Frona, "ja minäkin käyttäydyn aivan kuin
olisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan
teille vaivaa, mutta -- mutta --" Hän käännähti äkkiä toisaalle
ja viittasi rantaan päin. "Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla
männikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt."

"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin",
murahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö
täydellä laivankannella.

Kaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka
ei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta
kullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä
saatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat
nostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista
matkatavaraa päivänvaloon. Höyrylaivan kummallakin puolella
oli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta
laskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä,
hyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja
sinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat
rahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi
tai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora
syntyi. Rahtisetelien erilaiset merkit, "kaksi ympyrää" ja "ympyrä
ja piste", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin -- yhdelle
sahalle ilmaantui tusinan verran "oikeita" omistajia.

"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi", sanoi ensimmäinen
perämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, "ja hänen
apulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien
haltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt
niin hullusti kuin _Betlehemin tähden_", hän rauhoittaen jatkoi
osoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan
päässä. "Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset
kulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat
vaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään
voida tehdä."

"Hei, hei, te sieltä tännepäin!" hän samassa huusi tarkoittaen
Whitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä
tunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.

Pieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta
kuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen
soutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri
selviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui
soudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.

"Varokaa!" huusi ensimmäinen perämies.

Kaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita,
kullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta
suunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria
kohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten.
Soutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa
natisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi
tuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet
ja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen
miehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän
ja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit
nauroivat pilkallisesti kanootissaan.

"Pois tieltä!" huusi eräs heistä, "ettekö te osaa soutaa?"

Soutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän
puolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty
mies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi
käyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä
oleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut
kiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa
nauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen
liikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa
lappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä
pohjalle.

Kirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja
kuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt
silmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä
pelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään
valmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan
ilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.

"Olen pahoillani", hän alkoi.

Mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut
siitä, että häntä häirittiin. "Ei, ei suinkaan", hän sanoi. "Minä
nautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen
revolveri ei irtautunut. Jos se olisi --."

"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt." Ensimmäinen perämies
naurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.

"Tuo mies on ensiluokan rosvo", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka
taas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen.
"Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä
dollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria,
jos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja
kuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin
työstä! Ajatelkaahan!"

"Älkää te siinä puhuko roskaa", varoitti merirosvoksi mainittu
pysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen
aironsa veteen. "Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä", hän lisäsi
äreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut
läpimäräksi.

"Teillä on hyvät korvat", alkoi perämies.

"Ja nyrkki valmiina lyömään", toinen tokaisi.

"Niin, ja kieli vastaamaan."

"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi
toimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä
olisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne,
jotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi
luokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja
makuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka
olisin merirosvo!"

Muuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi
täyttä kurkkua huutaa:

"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston!
Nyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka
syövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne,
ja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta
siitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä
hukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en
siedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja
mahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte
Seattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta,
etten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne
perikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko,
mitä minä sanon? Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette
tänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?"

Mr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja
kääntyi tytön puoleen. "Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja
varastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä
täällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä
pitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne
varastohuoneelta huomisaamuna."

Tyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se
kallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä
tulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen
kengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain
perätuhdolle ja veti jalat alleen.

"Seis, mies!" huusi ensimmäinen perämies. "Tästä ei tule mitään, miss
Welse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte
laivasta veneen niin pian kuin mahdollista."

"Menkää hiiteen, te siitä", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen
venettä irti laivasta. "Yrittäkääpäs vain!" hän uhkasi.

Mr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai
ritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan
airon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss
Welsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.

"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla
hiukan arvokkaammat", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti
aalloilla.

"Tuhat tulimmaista", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen
kohteliaasti lakkiaan, "sepä vasta oli nainen se!" Ja hänet valtasi
äkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen
harmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen
syytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea
maailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja
häntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse
oli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan
ulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti
unelman, johon hetkeksi oli vaipunut.

       *       *       *       *       *

Loiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen
ei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan
kasvoihin. "Toivon, ettette ole pahoillanne, miss", puolustautui
syyllinen. "Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se."

"Siltäpä näyttää", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.

"En minä tätä merta rakasta", virkkoi mies katkerasti, "mutta --
jollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja
tämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea,
niin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi.
Kadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa,
saatuani ne juuri onnellisesti solasta --"

Loiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen
valuessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.

"Te kyllä tulette toimeen", sanoi mies rohkaisten. "Te olette juuri
oikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?"

Tyttö nyökäytti iloisesti päätään.

"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä
kadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa
uusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette
kai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään
pahempi kuin muutkaan, miss, -- se on varma. Ensin minun piti
haalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta
ei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on
kaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula
vastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja
pyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria. No niin, hän juo whiskynsä,
paiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan;
hevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa."

"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä
sisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi
minulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!"

"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka
pocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus
tapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka
viimeisen paitani -- niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni."

"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä,
mikä tuli suoraan sydämestä.

Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan
tyhjän säilykepurkin.

"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi
heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen
jälkeen."

Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka
kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat
ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän
lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla,
jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa,
jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien
näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia
kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia
lakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti
voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen
mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut
oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa
kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen
ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.

Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut
hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen
päähänpiston.

"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.

"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."

Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan
kasvavan. "Oletteko -- te -- Frona -- Welse --", lausui hän hitaasti.
"Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"

"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."

Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi
siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta.
"Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois
vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"

"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?" kysyi tyttö loukkaantuneena.

"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta -- mutta -- te olette --"

"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa
nyt vain -- se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta
omastani."

"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen", mutisi mies
ihastuneena ja tarttui taas airoihin. "Ettäkö Jakob Welse on teidän
isäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!"

Heidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia
tavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin
mehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa.
Ja vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta
kohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin
hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä
näin kohteli.

"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän", vakuutti hän
uudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.

"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!"

"Te olette aika velikulta", paukautti mies viimeisen kerran puristaen
tytön kättä. "Se on varma se."

Fronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta,
ja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut
vaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen
rauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille
jalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja
harjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan
ja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään
Del Bishopin arvosteluun. Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja
katsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja
hänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen
kohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen.
Hänen hymyilynsä oli monivivahteinen -- hilpeä tai myötätuntoinen,
iloinen tai veitikkamainen -- aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti.
Joskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja
suoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.

Ja hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan
väkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa
kohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt
taapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä
kannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin
pieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät
kulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen
selkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä.
Miehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät
kuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä
pimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat
salaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät
iloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti
heitä sillä keinoin jatkamasta matkaa. He pysähtyivät miettimään,
miten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät
rattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut
matkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset,
ns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja,
patruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä
ylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan
revolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa
hiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.

Frona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan
kullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä
eteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa
tuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen
mielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen
vierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet. Tällä
ruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa
ääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen
tuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta
jalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä
matkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä
ohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran. Ja takanapäin,
pitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin
saakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä
tuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman
ääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta
kohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin
oli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat
riveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään
lastattuja veneitään. Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään,
ja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat
sen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen
muinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne
eksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli
täyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä
meluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava
kirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki
lattiasta kattoon ulottuvan postikasan. Ja juuri tätä postia
tarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen
edustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani
heitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon
muistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen
mytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina
lähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona
tunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta
maksettiin. Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen
kullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi
senttiä naulalta -- satakaksikymmentä dollaria tonnilta.

Äsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi
neuvoa matkaoppaastaan. "Kahdeksan senttiä", hän sanoi intiaanille.
Mutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat
yhteen ääneen: "Neljäkymmentä senttiä!" Kiusaantunut ilme tuli
valkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen.
Fronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja
hän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti.
Oikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin
matkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä
maksettiin neljäkymmentä dollaria. "Kaksituhattaneljäsataa dollaria
kolmestakymmenestä penikulmasta!" hän huudahti. "Mitä minun pitää
tehdä?"

Frona kohautti olkapäitään. "Kyllä on paras, että maksatte heille nuo
40 senttiä", neuvoi hän, "muuten he jättävät teidän tavaranne oman
onnensa nojaan."

Mies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta
vaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin
ja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi,
mutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat
hinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja
nyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen
intiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain
tovereilleen. Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti
selvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti
hihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu
tavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.

Yht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti
käyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja
kaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat
tietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan
merkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa.
Järjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta
olisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina
putkaan. "Tuo on Ranskan Louis", kuiskailivat äsken saapuneet
miehet ja antoivat huhun kulkea. "Hänellä on hallussaan kolme
kulta-aluetta Eldoradossa", kertoi Fronan vierustoveri, "vähintään
kymmenen miljoonan mies." Ranskan Louis, joka kulki pari askelta
toveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin
matkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti
sitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan. Ja huolimatta
kymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä
hartioillaan. "Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen
Eldoradon kuningas."

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Frona epäillen.

"Mistäkö tiedän!" huudahti mies. "Siitä minä sen tiedän, että
hänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa
sanomalehdissä. Katsokaahan!" Hän levitti sanomalehden. "Hyvin hänet
siitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin
hänen naamansa tuhansien joukosta."

"Kuka tuo kolmas sitten on?" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa
tietojen uskottavuutta.

Tämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin
tunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan
olkapäähän ja kysyi: "Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on
sininen paita ja paikka polvessa?"

Samassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. "Matt!" hän
huusi. "Matt Mc Carthy!"

Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta
hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut
tyttöä.

"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää
yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon
katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten
iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" -- lausui hän juhlallisesti
-- "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi:
'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku
karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin
iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren,
paksun ihmisen'."

Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto
vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli
silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.

"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän,
"mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."

Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.

"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili
tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä
saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin.
Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti
Peukalollaan varastorakennusta.

Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.

"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen,
jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku
veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja
säärin?"

"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.

"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi
solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko
maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle
kertonut?"

"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä
siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"

"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"

"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"

"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat
olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."

"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me
kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."

"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä
tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta
sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti,
"kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä
pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"

"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."

"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin
sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis
kaksikymmentä vuotta vanha?"

"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.

"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka
ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta
vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."

"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana.
Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että
lihas pullistui.

"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta
käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä
elatukseksenne."

"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla",
selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia
liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli
kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja -- ja kävellä käsilläni. Siinä
kuulitte!"

"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun
luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt
kiivaasti.

"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota
asioita päähän eikä --"

"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota
kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."

"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut
näinä kahtenatoista vuotena?"

"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti
päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc
Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi
kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei
ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin
ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin
saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he
kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä,
mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada
ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut
palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon
kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu
saa sitä teille antaa kuin minä itse."

"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.

"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo
miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne
sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan
varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."

"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa
tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen
vuotta, kun minä täältä lähdin."

Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli
helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat
heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan
perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli
Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan
kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"



TOINEN LUKU.


Frona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten
säteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti
kiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta
ja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin
ja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun
kanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut
hänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja
puita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän
hennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen
sieraimiinsa.

Niityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea
metsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien
ja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria
Alaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi
kasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen
purppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli
ollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän
kurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli
palannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena. Ja hän oli siitä
iloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen
mieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja
hän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.

Hänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista,
sen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen
elämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden,
velvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen
vaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona
muistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä.
Saman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren
taakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat
totuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita
järjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin
palatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin
yksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin
hänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja
leiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran
ja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto?
Olihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen
muinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana
hän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa
lakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä
lumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve,
luonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.

Kultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta
ja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui
kaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella
taitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti
raksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin
pyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja
aloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.

Frona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti
vaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden
lomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän
tapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin
vaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa
yli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti
hänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika
pudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen
loukkaavia sanoja hänen jälkeensä. Tyttö ei voinut tätä ymmärtää,
näin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen
ja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse.
Metsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä
ei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin
seuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan
suuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti
siellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina
joen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain
olivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei
ennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen
mailin ranta-alueelta. Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla
oli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun
ja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan
tuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten
asukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita,
paitsi milloin -- sitä pahempi -- joku iloinen sielu suosiotaan
osoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti
sanoja, joita ei sovi toistaa.

Heidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle
mielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta
pian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan
vanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys
oli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse.
Hän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä
nuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa
rikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja
viekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja
hopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona
kuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten,
panevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen
pelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen
soittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.

Muuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen
oven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti
kimakasti.

"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti
kuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.

Frona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla
nimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja
meni vanhan naisen luo.

"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?" tämä mutisi.
"Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin
pian unohda."

"Sinäkö se olet, Neepoosa?" huusi Frona vanhukselle.

Tottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.

"Olenhan minä Neepoosa", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja
lähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset
istuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä
ja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. "Niin, minä olen
Neepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme
on tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä
olit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee.
Joka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili
maan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi
sinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä
tunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni.
Ehkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin
pajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut
poskiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat
ja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat
samat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja
silmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin
Neepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen
sanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat
maahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!"

"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?" kysyi Frona. "Teidän
miehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun
kuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä
leikin heidän kanssaan."

"Niin, niin", vastasi Neepoosa. "Niin on käynyt. Mutta älä moiti
heitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että
syy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He
eivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.'
Eikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia
miehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen
kieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi
naista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?"

Teltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti
jotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen
uteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan
läsnäolosta.

"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä", sanoi
hän kimakalla ja väräjävällä äänellä.

"Miksi pahoina päivinä, Muskim?" kysyi Frona. "Eikö naisillanne
nyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä
jauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret
miehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja
tuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja
peitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?"

"Tuo on totta", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan,
ja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka
niistä ennen muinoin oli loistanut. "Tuo on aivan totta. Meidän
naisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota
sinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon
nuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää
telmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä
täynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä.
Ansaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet
korttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään,
tappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja
vanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä.
Sillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää
kunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät
ovat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren
käyvän hautaansa."

"Niin, niin, niin on!" valitteli Neepoosa.

"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi",
jatkoi Muskim. "Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin
hyökyaalto ja menee -- voi, kuka tietää minne!"

"Niin, kuka tietää minne!" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan
edestakaisin.

"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä,
hyökyaalto toisensa jälkeen!"

"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on
pimeätä ja kylmää." Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä
Fronan käsivarrelle. "Ja sinäkin menet?"

Frona nyökäytti päätään.

"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!"

Teltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.

"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli
tuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka,
jommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim",
hän tervehti Fronan seuralaisia, "vaikk'ette te juuri taida minua
suuresti muistaakaan."

Vanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti
töllistämään.

"Mutta joutukaahan nyt, tyttö", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan
puoleen. "Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on
aivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä,
joka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!"



KOLMAS LUKU.


Frona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli
sitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi
hänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli
sellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen,
mukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.

Hänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del
Bishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten.
Edellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa
siwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona.
Hänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki,
oli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop
aikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän
ei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri
mies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin
unohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että
hän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja
matka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt.
Hän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen
asti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän
sanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi
tarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä
Del Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä
täyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona
ajatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del
Bishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.

Frona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen
kumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka
sadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän
havaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään
kulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia,
rotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin
jokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten
eteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa.
Heidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ
kävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja
ohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku
vastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät
heidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he
huristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten
pyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi
he tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään
rannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon.
Muuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: "Missä hänen
toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" Pari muuta oli heittänyt
maahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen
omaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen
merkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja
liuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle
nenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja.
Ihmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla
kiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.

Tämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. "Missä hänen toverinsa
on? Eikö hänellä ole toveria?" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He
pudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat
veteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille
varoittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan
keskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka
tutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan. Vesi
ulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas,
että he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain
sen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja
Frona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää
vain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita
kulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa
heilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä
hänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät
toisiaan alaspäin. Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät
kumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset,
jotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin
vastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin
sankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he
vaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.

Heidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna
oli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan
myötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa
alempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen
kohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen
ilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle
kieppuen ne suistuivat syvyyteen. Miehet seurasivat surkeasti
toisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita
vasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan
(kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin
pitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta
kalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet
mukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden
ojensi kättään häntä kohden. Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen,
ei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi
tulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.

Eräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään,
virtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan
etsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina
matalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa
kulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta
tavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin.
Frona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat
rantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein.
He olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt
riippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin
silmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän
keskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja
jatkoi matkaansa.

Tummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle
toisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman
maan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi
etsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä
Frona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi
kyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava
tavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään
tyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui
nähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.

"Jo teidän oli aika tullakin", hän tervehti. "Tunnin minä tässä olen
teitä odottanut."

"Juuri niin", hän jatkoi Fronan kumartuessa hänen ylitseen.
"Päästäkää irti se hihna. Helkkarinmoinen kappale! Minä en vain
saanut kättäni ulottumaan solkeen."

"Oletteko loukkautunut?"

Mies pääsi vapaaksi hihnoista, pudistelihe ja tunnusteli
käsivarttaan. "En hituistakaan. Terve kuin pukki, kiitos vain! Ei
yksikään jäsen sijoiltaan." Hän pyyhki savisia käsiään riippuvaan
kuusenoksaan. "Hullusti siinä olisi voinut käydä, mutta sainhan minä
levätä oikein kunnolla, niin etteipä kannata melua nostaa. Katsokaas,
minä kompastuin tuohon juuripahaseen ja mäiskis -- siinä minä olin
pitkälläni maassa enkä ulottunut hihnansolkeen. Kokonaisen tunnin
minä siinä sain rypeä, kun kaikki kulkivat alempaa tietä."

"Mutta miksi ette huutanut heille?"

"Ettäkö he kiipeäisivät tänne ylös? Kyllä heillä on jokaisella
tarpeeksi itsestään! En ikimaailmassa! Asia ei ollut kyllin vakava.
Jos joku panisi minut kapuamaan sillä tavoin sen vuoksi, että on
itse luiskahtanut, niin kyllä minä auttaisin hänet loasta, mutta
paiskaisin hänet sinne takaisin taas. Ja sitä paitsi minä kyllä
tiesin, että jonkun toki kerran piti tulla minunkin tietäni."

"Te tulette toimeen te!" huudahti Frona käyttäen Del Bishopin sanoja.
"Te tulette toimeen tässä maassa."

"Miks'en", vastasi mies ottaen repun selkäänsä ja lähti reippain
askelin kulkemaan eteenpäin. "Ja olkoon miten oli, hyvä minun oli
maata."

Tie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen
rantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä,
oli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa
saattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat
olivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi.
Tämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille,
tunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän
huimaa vauhtia -- ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli
sitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja
ilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä
nuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla
raskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin
ikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria
kielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.

Miehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain
toisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon
tirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui
selvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän
häpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään.
Johtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki
vaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut,
heidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä,
kiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät
pienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti
vastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä
oli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.

"Hevostie", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. "Paljon parempi te
mennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi."

Mutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt
toiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä,
vaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin
kuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja
kulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen
läpi.

       *       *       *       *       *

Hän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti
hihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt
jalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä
katsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki
hopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat
taukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Frona uudestaan. "Voinko jotenkin auttaa
teitä?"

"Ette", vastasi mies. "Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat
täynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut
väsymyksestä. Voitteko te sille mitään?"

"No niin!" Frona punnitsi tilannetta. "Hullumminkin voisi olla.
Ajatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.
Heiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin
saavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne."

"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä", hän
voivotteli sääliä tavoittaen. "Ja minä olen aivan yksin enkä kykene
astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä
lapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä
en pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle
liikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu.
Se tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi,
mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?"

"Miksi toverinne jättivät teidät?"

"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut
kantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja
jättivät minut."

"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?" kysyi Frona.

"En."

"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti
satakuusikymmentäviisi naulaa?"

"Sataseitsemänkymmentä", oikaisi mies.

"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette
suinkaan ole työhön kykenemätön?"

"En, en."

"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?"

"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme
samassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että
olemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen
vuoksi, etten jaksanut seurata heitä."

"Ystäväni", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, "te olette
yhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja
kantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä
maa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen,
sillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää.
Pohjola tarvitsee voimakkaita miehiä -- luonteeltaan voimakkaita.
Ruumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata
etelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja
miten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja
palatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Frona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella
valtava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut
ja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan
-- tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä
työskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista.
Siellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä
jäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina.
Muutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi
kulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa
ulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja
jatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.

Keskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia "Scales"-vuoria. Metsä oli
täällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus
säteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan
jään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan.
Kaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta,
rosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono.
Se tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki
mustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen
paikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se
jatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi
ja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa
muurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.

Fronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän
usvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää
ponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli
synkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä
tuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien
korkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen
ikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi
joukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.

Tuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin
haparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion
reunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen
synkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät
valkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina
kuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt
vesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli
vedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen
nuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka.
Kyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi.
Myrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta,
mutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että
kävi liian kova tuuli. Siinä syy.

"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?" kysyi Frona.
Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. "Toisella rannalla
aallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret
hirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti --
siinä oli useita tavarankuljettajia -- ajautui länsirannalle. Me
näimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän
täytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt."

"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki
telttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi
jäädä." Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut
jälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan
ja ritarillisuuteen. "Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!"

"En vie."

"Saatte viisikymmentä."

"En vie, sanon minä."

"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se."

Nuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä
Fronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo
olivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta
loukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin
malttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli
ainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat
kumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella
katsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen
hiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja
Fronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.

"No tulkaa sitten!" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja
otti airot esiin. "Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta
en huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan
ja sillä hyvä!"

Vihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa
sivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja
Frona tarttui heti äyskäriin.

"Toivottavasti me ajaudumme maihin", huusi nuorukainen kumartuessaan
eteenpäin soutaessaan. "Se vasta olisi harmillista -- teille." Hän
katsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.

"Ei", tämä oikaisi, "vaan se olisi kurjaa meille molemmille, -- yö
ilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu
maihin."

       *       *       *       *       *

Frona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään
rannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois.
Kummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät.
Lumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa
joitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.

"Teidän on paras kiiruhtaa", neuvoi nuorukainen kiittäen avusta ja
työntäen veneen vesille. "Teillä on kaksi vaivalloista mailia täältä
Happy Campiin. Ei ensinkään metsää, ennenkuin tulette sinne, niin
että on paras rientää. Hyvästi."

Frona ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Te olette kelpo mies."

"No -- enpä tiedä."

Frona sai kädenpuristuksensa korkoineen takaisin, ja nuorukaisen
katse ilmaisi vilpitöntä ihastusta.

Kymmenkunta ensimmäistä telttaa Happy Campissa, aivan metsän
reunassa, pysyi lujasti ummessa. Frona kulki päivän rasituksista
uupuneena toiselta toiselle, kosteat hameet takertuivat hänen
väsyneihin jalkoihinsa, ja tuuli antoi hänelle toisen armottoman
sysäyksen toisensa jälkeen. Kerran hän teltan seinän läpi kuuli
miehen innokkaasti jotain kertovan ja luuli varmasti tavanneensa Del
Bishopin. Mutta katsottuaan telttaan hän huomasi erehtyneensä, ja
yhtä huonoin tuloksin hän astui eteenpäin, kunnes tuli leiripaikan
viimeiselle teltalle. Hän raotti ovea ja katsoi sisään. Lepattavan
kynttilänliekin valossa hän näki teltan ainoan asukkaan, miehen,
makaavan polvillaan ja puhaltavan voimainsa takaa savuavan
Yukonin-uunin tulisijaan.



NELJÄS LUKU.


Frona irroitti teltan oviverhon alimmatkin kiinnikkeet ja astui
sisään. Mies jatkoi puhaltamistaan huomaamatta saaneensa seuraa.
Frona yskähti, ja kaksi savusta punaista silmää nosti katseensa
häneen.

"Vai niin." sanoi mies aivan kuin sivu mennen. "Sulkekaa ovi
ja pitäkää huolta mukavuudestanne." Sitten hän jatkoi äskeistä
puhaltamistaan.

"Varovainen hän ainakin on", tuumi Frona totellen kehoitusta ja
lähestyen uunia.

Sen vieressä oli pinossa sopivan pituisiksi pilkottuja märkiä
mukuraisia vaivaiskuusihalkoja. Frona tunsi hyvin tuon puun, joka
luikertaen kasvoi kallionraoissa tyytyen hyvin ohueen maakerrokseen
ja joka päinvastoin kuin sen perikuva, uljas kuusipuu, harvoin nosti
päätään korkeammalle kuin jalan verran maasta. Hän katsoi uuniin,
huomasi sen tyhjäksi ja heitti siihen muutaman märän halon. Mies
nousi seisoalleen yskähtäen savusta, jota oli vetänyt keuhkoihinsa,
ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.

"Istuutukaa ja kuivatkaa vaatteitanne", hän sanoi yskänkohtauksen
tauottua. "Minä hankin jotain syötävää."

Hän asetti kahvipannun lieden etumaiselle reiälle, kaatoi siihen
vesisangon sisällyksen ja meni ulos teltasta hakemaan lisää vettä.
Kun hänen selkänsä oli kadonnut, otti Frona jotain selkärepustaan,
ja miehen palatessa hetken kuluttua hänellä oli kuiva hame yllään,
ja hän väänsi paraikaa toista. Sillä välin kun mies otti esiin
lautasia ja muita pöytäkaluja, Frona pingoitti ohuen nuoran toisesta
telttapuusta toiseen ja ripusti märän hameen sille kuivamaan.
Lautaset eivät olleet puhtaat, ja miehen kumartuessa niitä pesemään
Frona kääntyi selin ja vaihtoi ketterästi sukkia. Lapsuudessaan
hän oli oppinut, miten tärkeä jalkojen hoito on jalkamatkalla
ollessa. Hän pani märät kenkänsä puupinolle uunin taakse ja veti
jalkaansa pehmeät ja sievät kotimokkasiinit, jollaisia vain intiaanit
osaavat valmistaa. Tuli paloi nyt iloisesti, ja hän tyytyi antamaan
alusvaatteitten kuivaa yllään.

Kumpikaan ei koko tänä aikana ollut sanonut sanaakaan. Mies ei
ainoastaan ollut pysynyt vaiti, vaan oli ollut niin syventynyt
työhönsä, ettei Fronasta ollut näyttänyt maksavan vaivaa ryhtyä
selittelyihin. Miehen koko käytös näytti osoittavan, ettei hänestä
ollut lainkaan omituista, että nuori nainen keskellä yötä astui
rajuilmasta hänen telttaansa nauttiakseen hänen vieraanvaraisuuttaan.
Tavallaan tämä häntä miellytti, mutta hän ei oikein käsittänyt sitä,
ja se teki hänet levottomaksi. Hän epäili, että tuolla miehellä oli
jokin väärä käsitys hänestä, vaikk'ei hän ollut selvillä siitä, mikä
se oli. Kerran tai kahdesti hän avasi huulensa puhuakseen, mutta mies
näytti niin täydellisesti unohtaneen hänen läsnäolonsa, että hän jäi
vaiti.

Avattuaan kirveellä astian, jossa oli suolaista lihaa, mies käristi
muutamia paksuja silavaviipaleita, pani Paistinpannun syrjään
ja keitti kahvin. Ruoka-arkusta hän onki esiin kylmän, paksun
pannukakunpuolikkaan, katsoi sitä epäröiden ja heitti sitten nopean
silmäyksen vieraaseensa. Sitten hän viskasi tuon tahmean kappaleen
ovesta ulos ja kaatoi sen sijaan laivakorppupussin sisällyksen
telttakankaanpalaselle. Laivakorput olivat menneet pieniksi palasiksi
ja kastuneet läpi märiksi, niin että niistä oli tullut likaisen
harmaata, pehmeätä puuroa.

"Muuta leipää minulla ei ole", mutisi mies. "Istuutukaa ja pitäkää
hyvänänne!"

"Odottakaahan hetkinen!" Ja ennenkuin mies ehti ryhtyä
vastaväitteihin, oli Frona kaatanut laivakorput paistinpannuun,
jossa ennestään oli rasvaa ja sianlihaa. Hän lisäsi vielä pari
kupillista vettä ja hämmensi seosta kiivaasti tulella. Kun se
muutamia minuutteja oli sihissyt ja pihissyt, niin hän leikkasi
suolalihan viipaleiksi ja sekoitti sen muun joukkoon. Kun hän
vielä oli maustanut seoksen suolalla ja pippurilla, levisi siitä
hyväntuoksuinen höyry.

"Täytyy tunnustaa, että tämä maistuu hyvältä", sanoi mies pitäen
lautasta polvellaan ja syöden hyvällä ruokahalulla. "Miksi te tätä
nimitätte?"

"Sekasopaksi", vastasi Frona lyhyesti, ja sitten ateria jatkui
hiljaisuuden vallitessa.

Frona tarjosi isännällensä kahvia ja tutki häntä tarkasti hänen
juodessaan. Kasvot eivät olleet ainoastaan miellyttävät, vaan
ilmaisivat samalla voimaa, hän päätteli, sisäistä voimaa ehkä
enemmän kuin ulkonaista. Ja hän oli varmasti opiskellut, jatkoi
Frona huomioitaan, sillä hän tiesi, minkä ilmeen sen silmät saavat,
jonka lamppu saa palaa myöhäiseen yöhön asti; tämän miehen silmät
olivat juuri sellaiset. Ruskeat silmät, hän arveli, ja miehekkään
kauniit, mutta antaessaan hänelle toisen annoksen sekasoppaa hän
äkkiä huomasi, etteivät ne olleetkaan tavallista ruskeata väriä,
vaan pähkinänruskeat. Hän oli varma siitä, että ne päivänvalossa
ja kun niiden omistaja oli terveimmillään, näyttivät harmailta,
melkeinpä siniharmailta. Hän tiesi sen hyvin, sillä hänen parhaalla
ystävättärellään ja toverillaan oli ollut samanlaiset silmät.

Hiukset olivat kastanjanruskeat, kynttilänvalossa kultaiseen
vivahtavat ja hiukan aaltoilevat, ja pienet kullanruskeat viikset
riippuivat pehmeästi alaspäin. Muuten kasvot olivat sileiksi ajellut,
piirteet hyvät ja miehekkäät. Ensi näkemältä Frona ei pitänyt
poskikuopista, jotka olivatkin melkoisen syvät, mutta tarkoin
mittailtuaan rotevaa ja jäntereistä, mutta samalla solakkaa vartaloa,
leveää rintaa ja voimakkaita hartioita, hän huomasi hyväksyvänsä
nekin. Ainakaan ne eivät todistaneet ravinnon puutetta -- sen
väitteen ruumis osoitti vääräksi -- poistivat vain liian lihavuuden
vaaran. Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, hän arvosteli käyttäen
hyväkseen koulussa saamaansa kokemusta, ikä kahdenkymmenenviiden ja
kolmenkymmenen välillä, arvattavasti lähempänä edellistä.

"Minulla on hyvin vähän vuodevaatteita", katkaisi mies äkkiä
äänettömyyden, vaikeni sitten taas, tyhjensi kuppinsa ja asetti sen
ruoka-arkulle. "Odotan intiaanejani kotiin Lindermanin järveltä vasta
huomisaamuna, ja ne lurjukset ovat pakanneet kaiken paitsi muutamia
tyhjiä jauhosäkkejä ja teltan kalustoa. Mutta onhan minulla kuitenkin
pari paksua päällystakkia, jotka täyttävät saman tarkoituksen."

Hän kääntyi pois eikä näyttänyt odottavan vastausta, levitti
lattialle pari vedenkestävään kankaaseen käärittyä Peitettä, otti
sitten vaatemytystä esiin kaksi ulsteria ja heitti ne vuoteelle.

"Olette kai varieteetaitelijatar?"

Mies teki kysymyksen selvään ilman minkäänlaista mielenkiintoa,
nähtävästi tahtoen pitää keskustelua käynnissä ja ikäänkuin olisi
ennakolta ollut varma vastauksesta. Mutta Fronalle se oli kuin isku
vasten kasvoja. Hän muisti, miten Neepoosa oli soimannut valkoisia
naisia, jotka tulivat maahan, ja huomasi, miten kieroon asemaan hän
oli joutunut ja minä tämä mies häntä piti.

Mutta ennenkuin hän ehti vastata, jatkoi mies: "Viime yönä teltassani
oli kaksi tähteä ja toissa yönä kolme. Silloin oli onneksi enemmän
vuodevaatteita. Eikö olekin todella onnetonta, että he aina
kadottavat matkavarustuksensa? Enkä minä kuitenkaan koskaan ole
sattunut kuulemaan, että kukaan niitä löytäisi. Ja kaikki he tuntuvat
olevan tähtiä. Heidän joukossaan ei ole ensinkään keskinkertaisia tai
pikkukykyjä -- ei suinkaan. Ja te olette tietysti myöskin tähti, eikö
totta?"

Veri syöksyi Fronan poskiin, ja se suututti häntä enemmän kuin miehen
sanat, sillä vaikka hän muuten kykenikin pysymään rauhallisena ja
säilyttämään mielenmalttinsa, niin hänen punastumisensa ilmaisi
hämmennystä, jonka vallassa hän ei tahtonut myöntää olevansa.

"En", hän vastasi kylmästi. "Minä en ole varieteetaiteilijatar."

Mies ei vastannut, vaan heitti joukon jauhosäkkejä uunin toiselle
puolelle ja loi niistä jonkinlaisen vuoteen perustuksen; jäljellä
olevat säkit hän käytti samaan tarkoitukseen uunin toisella puolella.

"No sitten te olette jokin muu taiteilija", hän väitti lopetettuaan
työnsä. "Taiteilija"-sana lausuttiin hyvin halveksivasti.

"Ikävä kyllä en ole minkäänlainen taiteilija."

Mies pudotti peitteen, jota paraikaa levitteli, ja suoristi
selkäänsä. Tähän asti hän oli vain ohi mennen vilkaissut
vieraaseensa, nyt hän tarkasteli häntä huolellisesti kiireestä
kantapäähän yhä uudestaan ja uudestaan, hänen vaatteittensa kuosia,
jopa hänen hiuslaitettansakin. Tarkastelu vei koko joukon aikaa.

"Vai niin! Pyydän anteeksi!" oli sen tuloksena, ja sitten seurasi
uusi tarkastelu. "Silloin te olette hyvin järjetön nainen, joka
uneksii onnesta ja sulkee silmänsä matkan vaaroilta. Tähän maahan
sopii ainoastaan kahdenlaisten naisten tulla. Sellaisten, joilla
vaimoina ja tyttärinä on kunniallinen asema, ja sellaisten, jotka
eivät ole kunniallisia. He sanovat itseään säädyllisyyden vuoksi
varieteetaiteilijoiksi, ja kohteliaisuudesta me sallimme sen. Kyllä
minä tiedän. Mutta muistakaa, naisten, jotka tulevat tätä tietä,
täytyy olla jompaakumpaa lajia. Keskitietä ei ole, ja jos joku
yrittää, niin hänen täytyy käydä hullusti. Siksi te olette hyvin,
hyvin järjetön tyttö ja tekisitte viisaimmin, jos kääntyisitte
takaisin niin kauan kuin se on teille mahdollista. Jos suostutte
lainaamaan vieraalta, niin annan teille matkarahat Yhdysvaltoihin ja
lähetän huomenna intiaanin kanssanne Dyeaan."

Kerran tai kahdesti Frona oli yrittänyt keskeyttää miehen, mutta tämä
oli käskevin kädenliikkein pakottanut hänet vaikenemaan.

"Kiitän teitä", hän alkoi, mutta ei päässyt sen pitemmälle.

"Ei suinkaan, ei kestä kiittää."

"Kiitän teitä", toisti Frona, "mutta te olette sattumalta erehtynyt.
Minä olen juuri tullut Dyeasta ja odotin tapaavani matkakapineeni
täällä Happy Campissä. Ne lähtivät matkaan tuntikausia ennen minua,
enkä käsitä, kuinka olen voinut sivuuttaa ne -- tai jopa ymmärränkin.
Eräs vene ajautui iltapäivällä Crater Laken länsirannalle, ja siinä
ne varmaan olivat. Siten minä tapaamatta niitä jouduin edelle. Ja
mitä siihen tulee, että minä kääntyisin takaisin niin annan tosin
täyden tunnustuksen niille vaikutteille jotka saivat teidät sitä
ehdottamaan, mutta isäni on Dawsonissa, enkä ole nähnyt häntä kolmeen
vuoteen. Minä olen tänään tullut solan kautta Dyeasta ja olen väsynyt
ja tahtoisin mielelläni levätä. Niin että jos vielä tahdotte jatkaa
vieraanvaraisuuttanne, niin minä menen nukkumaan."

"Mahdotonta!" Mies potkaisi peitteet syrjään, istuutui jauhosäkeille
ja katsoi häntä aivan ällistyneenä.

"Onko -- onko muissa teltoissa naisia?" kysyi Frona epäröiden.
"En nähnyt ainoatakaan, mutta onhan joku voinut jäädä minulta
huomaamatta."

"Täällä oli eräs mies vaimoineen, mutta tänä aamuna he lähtivät
pois. Ei muita naisia ei ole, paitsi -- paitsi paria kolmea eräässä
teltassa, mutta he -- he eivät sovi teille."

"Luuletteko, etten minä uskaltaisi käyttää hyväksen heidän
vieraanvaraisuuttaan?" Frona kysyi kiivaasti "Tehän sanoitte, että he
ovat naisia."

"Mutta sanoinhan, etteivät he sovi teille seuraksi", vastasi
mies hajamielisesti tuijottaen pingoitettuun telttakankaaseen
ja kuunnellen myrskyn ulvontaa. "Mies ei henkeään menettämättä
voisi viettää yötä ulkosalla tässä rajuilmassa. Ja muut teltat
ovat täpö täynnä väkeä. Satun tietämään sen. He ovat laahanneet
kaiken omaisuutensa telttoihin sateensuojaan, eikä niissä mahdu
kääntymäänkään. Ja tänne on pitkin iltaa tullut matkamiehiä etsimään
suojaa. Pari kolme pyysi lupaa saada levittää makuusijansa tänne, jos
eivät muualta saisi kattoa päänsä päälle. Nähtävästi he ovat saaneet,
mutta se ei todista, että vielä olisi vapaita paikkoja. Ja joka
tapauksessa --"

Hän katkaisi lauseen avuton ilme kasvoillaan. Tilanteen
välttämättömyys tuli yhä ilmeisemmäksi.

"Ehtisinköhän Deep Lakelle tänä iltana?" kysyi Frona unohtaen
väsymyksensä sulasta myötätunnosta isäntäänsä kohtaan, mutta huomasi
pian ehdotuksensa mielettömyyden ja purskahti nauruun.

"Mutta ettehän te voi kahlata joen poikki pimeässä." Mies rypisti
kulmakarvojaan hänen kevytmielisyydelleen. "Eikä matkalla ole
ainoatakaan leiripaikkaa."

"Pelkäättekö te?" kysyi Frona hiukan pilkallinen väre äänessään.

"En itseni vuoksi."

"Hyvä, silloin minä aion panna maata."

"Voisinhan minä valvoa ja hoitaa tulta", ehdotti mies hetken
vaitiolon jälkeen.

"Mitä hullutuksia!" huudahti Frona. "Ikäänkuin teidän järjetöntä
pientä sopivaisuudenlakianne siten noudatettaisiin! Emmehän me nyt
ole sivistyksen helmassa. Tämä tie vie Navalle. Menkää nukkumaan!"

Mies kohautti olkapäitään alistumisen merkiksi. "Olkoon menneeksi!
Mutta mitä minun sitten pitää tehdä?"

"Auttaa minua saamaan vuoteeni kuntoon, tietysti. Tehän olette pannut
säkit sikinsokin. Kiitos, hyvä herra, mutta minun luuni ja lihakseni
kapinoivat. Kas noin -- kääntäkää nyt peite kokoon tällä tavoin!"

Fronan ohjaamana mies asetti säkit pitkittäin kahteen riviin. Siten
muodostui keskikohdalle kolo, jonka kankeat säkinnurkat tekivät
vieläkin epämukavammaksi, mutta Frona pehmitti ne kirveenhamaralla,
niin että kolon seinämät tulivat vähemmän jyrkiksi. Sitten hän käänsi
peitteen pitkittäin kolminkerroin ja levitti sen pitkin syvennystä.

"Hm!" puhui mies itsekseen. "Nyt minä ymmärrän, miksi olen nukkunut
niin huonosti. Tämähän on mainio keino!" Ja hän kiiruhti järjestämään
omatkin säkkinsä samalla tapaa.

"Kylläpä näkyy, ettette ole tottunut leirielämään", huomautti Frona
levittäen ylimmäisen peitteen ja istuutuen vuoteelle.

"Ehkä en ole", vastasi mies. "Mutta mitä te sitten tiedätte siitä?"
hän murahti hetken päästä.

"Tarpeeksi kyetäkseni sovelluttamaan tietojani", selitti Frona vetäen
kuivat halot uunista ja pannen märkiä sijaan.

"Kuulkaahan, kuinka myrskyää", huomautti mies. "Tuuli kiihtyy, jos
mahdollista."

Teltta horjui rajuilman kourissa, kangas paisui kuin purje tuulessa,
ja rakeet ropisivat sitä vastaan niinkuin kuulasade taistelun
tuoksinassa. Tuulenpuuskien välillä he kuulivat veden virtailevan
pitkin seiniä ja pauhaavan pienten vesiputousten lailla. Mies ojensi
kätensä ja kosketti uteliaana märkää kattoa. Vettä alkoi heti virrata
hänen koskettamastaan kohdasta suoraan ruoka-arkkuun. "Älkää tehkö
noin!" huudahti Frona hypähtäen jaloilleen. Hän painoi sormensa
vuotavaa paikkaa kohti ja veti sitä seinää pitkin alaspäin lujasti
painaen sitä kangasta kohti. Vuoto lakkasi heti. "Älkää tehkö sitä
uudestaan", sanoi hän nuhtelevasti.

"Herranen aika!" oli vastaus. "Ja te olette tullut tänään Dyeasta!
Ettekö ole kankea?"

"Olen hiukkasen", tunnusti Frona rehellisesti, "ja väsynyt myös."

"Hyvää yötä", hän sanoi muutamaa minuuttia myöhemmin ja ojentautui
mukavasti lämpimille peitteille. Mutta neljännestuntia myöhemmin hän
huudahti: "Mutta kuulkaahan! Oletteko hereillä?"

"Olen", murahti ääni uunin takaa. "Mitä nyt?"

"Oletteko veistänyt lastuja?"

"Lastuja?" kysyi mies unisena.

"Niin, sytykettä huomisaamuksi tietysti. Jos ette ole, niin teidän
pitää nousta ja tehdä se nyt!"

Mies totteli vastustelematta, mutta ennenkuin hän oli lopettanut
työnsä, oli Frona lakannut kuulemasta.

Asiaankuuluva silavantuoksu täytti ilman hänen jälleen avatessaan
silmänsä. Päivä oli koittanut ja myrsky tauonnut. Kostea aurinko
heloitti sateen kyllästämän maan yllä ja pilkisti oviaukosta suoraan
telttaan. Päivän työ oli alkanut, ja miesjoukkoja kulki ohitse
taakkoineen. Frona käänsi kylkeä. Aamiainen oli keitetty. Hänen
isäntänsä oli juuri pannut silavan ja paistetut perunat uuniin ja
koetti parin halon avulla saada ovea pysymään raollaan.

"Hyvää huomenta", tervehti Frona.

"Hyvää huomenta teillekin", vastasi mies nousten seisomaan ja
tarttuen vesisankoon. "Minun ei tarvitse kysyä, oletteko nukkunut
hyvin, sillä tiedän sen muutenkin."

Frona nauroi.

"Minä menen nyt hakemaan vettä", sanoi mies, "ja palatessani toivon
tapaavani teidät valmiina aamiaiselle."

Aamiaisen jälkeen istuessaan auringonpaisteessa Frona huomasi,
tutun miesryhmän lähestyvän Crater Laken suunnalta kiemurtelevaa
jäätikkötietä pitkin. Hän löi käsiään yhteen.

"Tuolla minun matkatavarani tulevat. Ja Del Bishop on varmaan
niin häpeissään kuin olla saattaa myöhästymisensä vuoksi." Hän
kääntyi miehen puoleen ja heitti valokuvauskoneen ja selkärepun
olkansa yli. "Minun täytyy siis sanoa hyvästi ja kiittää teitä
ystävällisyydestänne."

"Oi ei suinkaan -- ei teidän kannata kiittää. Saman minä tekisin
jokaiselle --"

"Varieteetaiteilijalle!"

Miehen katse ilmaisi moitetta, mutta hän jatkoi "En tiedä teidän
nimeänne enkä pyydäkään saada sitä tietää."

"Mutta minä en olekaan niin armoton, etten sanoisi sitä, sillä
sattumalta tiedän teidän nimenne. _Mister Vance Corliss!_ Minä
näin sen tietysti matkakapineittenne osoitekortista", hän selitti.
"Ja minä toivon että te tulette minua tervehtimään käydessänne
Dawson'issa. Nimeni on Frona Welse. Hyvästi!"

"Ei suinkaan Jakob Welse ole isänne?" huusi mies hänen jälkeensä
hänen juostessaan kevyesti tietä kohden.

Hän käänsi päätään ja nyökäytti myöntävästi.

Mutta Del Bishop ei ollut ensinkään häpeissään eikä edes pahoillaan.
"Kyllä ihminen, jonka nimi on Welse, aina putoaa jaloilleen
ja oikeaan paikkaan." Näin hän oli tuuminut ja lohduttautunut
laskeutuessaan levolle edellisenä iltana. Mutta vihainen hän oli,
äkäinen kuin ampiainen hänen omaa puhetapaansa käyttäen.

"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne
näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi
siitä kiittää."

"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.

"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka?
Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä
antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä
vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa -- mutta
en minä sitä silti pelkää."

"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää
kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."

"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.

Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan
tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta.
Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän
taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä
kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa
vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin
nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.



VIIDES LUKU.


Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli
jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista
vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä
alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana,
yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta
ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut
samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan
Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman
oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse
kansanvaltaisuuden kannattaja -- ja joka miehen täytyi alistua
hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob
Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton
evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se
ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa.
Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään
sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi
maasta ja katosi hänen käskystään.

Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran
päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen
taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku
ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka
yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen
isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta
hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua
nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja
saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei
ollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen
leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan
auringonlaskuun asti.

Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta,
joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi
käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten
siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri
vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas
kuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä
oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä
kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven
metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit
olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen
mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi,
olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot
ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin
hänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia,
kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse
kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen
vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta
hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut
niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten
luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut
syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, -- ehkäpä sen vuoksi,
että se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin
kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa
koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja
nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut -- ellei
kenties kauppamiestä varten.

Vanhemmaksi päästyään hän kehitteli käsityksiään, mutta
elämänkulku antoi hänelle alituisesti aihetta lapselliseen,
kunnioituksensekaiseen ihmettelyyn. Vasta hänen mieheksi tultuaan ja
nähtyään puolet kaikista Yhdysvaltain kaupungeista tuo lapsellisen
ihmettelyn ilme katosi hänen silmistään, ja ne tulivat täysin
teräviksi ja valppaiksi. Kun hän poikana joutui kosketuksiin
kaupunkien kanssa, niin vanhat mielikuvat osaksi muuttuivat, ja
uusia tuli niiden rinnalle. Ihmiset, jotka elivät kaupungeissa,
olivat veltostuneita. Heillä ei ollut kompassia päässään ja he
eksyivät helposti. Sen vuoksi he mieluimmin asuivat kaupungeissa.
Koska he saattoivat vilustua ja koska he pelkäsivät pimeyttä,
niin he nukkuivat katon alla ja lukitsivat ovensa yöksi. Naiset
olivat lempeitä ja kauniita, mutta he eivät jaksaneet kulkea pitkiä
päivämatkoja lumikengillä. Kaikki kaupunkilaiset puhuivat liian
paljon. Sen takia he myöskin valehtelivat eivätkä kyenneet paljoakaan
aikaansaamaan kättensä työllä. Lopuksi he olivat keksineet erään
uuden inhimillisen voimakeinon, jota sanottiin "puijaukseksi".
Jos kenen mieli sitä käyttää, niin hänen oli oltava tuiki varma
asiastaan, muuten hän saattoi joutua koville sen vuoksi. Puijaus oli
hyvä keino -- kunhan sitä vain osasi käyttää.

Vaikka hän melkein koko elämänsä ajan elikin metsissä ja vuorilla,
niin hän myöhemmin kuitenkin oppi tietämään, ettei kaupunkien
tarvinnut olla ensinkään huonoja ja että mies saattoi elää
kaupungissa ja kuitenkin olla mies. Hän oli tottunut taistelemaan
luonnonvoimia vastaan, ja kauppataistelu yhteiskunnallisia voimia
vastaan veti häntä puoleensa. Kaupan ja pörssin mestarit huikaisivat,
mutta eivät sokaisseet häntä, hän tutki heitä ja pyrki saamaan
selville heidän voimansa salaisuuden. Ja edelleen hän merkiksi siitä,
että Nasaretistakin tulee jotain hyvää, parhaassa miehuuden iässä
otti vaimokseen kaupungissa kasvaneen naisen. Mutta yhä hän tahtoi
päästä "niin kauas kuin mahdollista", eikä peritty intohimo jättänyt
häntä rauhaan, ennenkuin he lähtivät matkaan ja Dyean rannalle,
metsän reunaan, rakensivat hirsistä suuren kauppatalon. Ja täällä
hän aikojen kuluessa oppi arvostelemaan asioita oikealta kannalta
ja yhdisteli ja eritteli yhteiskunnan ilmiöitä aivan samoin kuin
aikaisemmin luonnonilmiöitä. Hän huomasi niiden välillä vallitsevan
vastaavaisuuden suhteen. Molemmat olivat samojen lakien alaiset,
samat totuudet vallitsivat molemmissa. Kilpailu oli luomisen
salaisuus, taistelu edistyksen ehto ja edellytys. Maailma oli luotu
voimakkaita varten, ja ainoastaan voimakkaat saivat periä sen.
Kaikessa vallitsi ikuinen oikeus. Olla oikeudenmukainen oli samaa
kuin olla voimakas, tehdä syntiä samaa kuin olla heikko. Rehellisen
miehen puijaaminen oli epärehellistä, puijaajan puijaaminen oikeuden
miekalla iskemistä. Alkuperäisen voiman sijana oli käsivarsi, uuden
ajan voiman sijana ovat aivot. Mutta vaikka taistelu olikin vaihtanut
paikkaa, niin se kuitenkin oli sama kuin muinoinkin, ihminen
kamppaili nyt kuten jo ammoisina aikoina maailman herruudesta ja sen
iloista. Mutta miekka oli saanut väistyä kassakirjan, haarniskoitu
ritari verkapukuisen liikemiehen ja hallinnollisen vallan keskus
kauppavaihdon tyyssijan tieltä. Uuden ajan harkitseva tahto oli
voittanut menneisyyden sokean intohimon. Taipumaton maa totteli vain
voimaa. Järki merkitsi enemmän kuin ruumiillinen voima; siksi mies,
jolla oli järkeä, parhaiten kelpasi alkuperäisten olojen herraksi.

Hän ei ollut saanut paljoakaan varsinaista kasvatusta. Leiritulen ja
kynttilän ääressä äiti oli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan
ja antanut hänelle joitakin tietoja uskonnosta; sen lisäksi hän itse
oli hankkinut itselleen kirjatietoja mitä erilaisimmilta aloilta. Hän
ei ollut koskaan oppinut enempää kuin jaksoi sulattaa. Hän kykeni
käsittämään elämän tosiasioita, hänellä oli luonnonihmisen selvä
ajatustapa ja avoin silmä.

Ja niin tapahtui kerran, että Jakob Welse eräänä varhaisena aamuna
kulki Chilcootin yli ja katosi teille tietymättömille. Vuotta
myöhemmin hän ilmestyi Yukonjoen suulla, Beringin-meren rannikolla
sijaitseville venäläisalueille. Hän oli tehnyt kolmentuhannen
mailin jokimatkan, kokenut paljon ja nähnyt suuren unen. Mutta hän
ei ilmaissut ajatuksiaan, vaan ryhtyi työhön, ja eräänä päivänä
ränstyneen jokilaivan ilkkuva vihellys tervehti keskiyön aurinkoa
kostealla joenrannalla sijaitsevan Fort o' Yukonin luona. Saavutus
oli suurenmoinen, sen toteuttamisesta voi Jakob Welse yksin kertoa,
mutta tätä mahdottomuutta seurasi toinen, höyrylaivaa höyrylaiva
ja yritystä yritys. Monen tuhannen mailin laajuisille alueille,
jokien ja niiden sivujokien varsille, hän rakensi kauppa-asemia ja
varastorakennuksia. Hän pakotti alkuasukkaat käyttämään valkoisen
miehen kirvestä, ja joka kylään ja kylien välille kohosi halkopinoja
hänen alustensa tarpeiksi. Eräälle Beringin-meren saarelle, siihen,
missä joki ja valtameri yhtyivät, hän perusti suuren keskusaseman,
ja Tyynen valtameren pohjoisosissa kulkivat hänen mahtavat
valtamerihöyrylaivansa. Ja hänen toimistoissaan Seattlessa ja San
Franciscossa tarvittiin kymmenittäin apulaisia järjestelmällisesti
hoitamaan laajan liikkeen asioita.

Kansaa tuli tulvien maahan. Tähän asti nälkä oli karkottanut heidät
sieltä, mutta nyt Jakob Welse oli siellä ruokavarastoineen; niin he
viettivät talven pakkasissa ja kaivoivat kultaa jäätyneestä maasta.
Jakob Welse rohkaisi heitä, hankki heille elintarpeita, merkitsi
heidät yhtiön kirjoihin. Hänen höyrylaivansa kuljettivat heidät
ylös pitkin Koyokuk-jokea menneinä Arctic Cityn aikoina. Missä vain
löydettiin kultaa, sinne hän perusti liikkeen ja rakensi kauppatalon.
Kaupunki syntyi pian sen ympärille. Hän tutki, teki laskelmia
ja kehitti mahdollisuuksia. Väsymättömänä, lannistumattomana,
teräksen loisto tummissa silmissään hän oli yht'aikaa kaikkialla
läsnä ja teki kaiken. Liikennettä avattaessa uudelle joelle hän
oli paikalla sekä matkan alussa että sen lopussa ja kiirehti
ruokatavarain lähettämistä. Maan rajojen ulkopuolella hän hankki
liikesuhteita, teki liittoja koko maailman yhtiöitten kanssa ja
aikaansai erikoissopimuksia kuljetusmaksuista. Itse maassa hän möi
elintarpeita, vaatetavaroita ja tupakkaa, rakensi sahoja, suunnitteli
kaupunkialueita ja etsi kupari-, rauta- ja hiiliaarteita. Ja jotta
kullankaivajat olisivat hyvin varustetut, hän hankki napaseudun
mailta, aina Siperiasta asti, asukkaitten valmistamia lumikenkiä,
_mucluc_'eja ja turkkeja.

Hän kantoi maata hartioillaan, huolehti sen tarpeista, teki työtä sen
hyväksi. Joka unssi sen kultaa kulki hänen käsiensä kautta, samoin
jok'ainoa postikortti ja luottamuskirje. Hän hoiti sen pankki- ja
vaihtoasioita, kuljetti ja jakoi postin. Hän ei suvainnut kilpailua,
peloitti maasta nylkemishaluiset rahamiehet, veti nenästä kilpailevia
yhtiöitä, ja kun ei se auttanut, hän musersi ne todenteolla. Ja
kaikesta tästä huolimatta hänellä riitti aikaa ja tilaisuutta muistaa
äiditöntä tyttöään, kasvattaa häntä sitä asemaa varten, jonka oli
hänelle luonut.



KUUDES LUKU.


"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan
liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia
vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan
että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin
taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja
tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan
5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät
huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta
miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."

"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta
järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen
mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan
ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen
jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä
varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan
rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa
elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää
yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi.
Milloin _Laura_ lähtee?"

"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.
Olisipa niitä 3,000!"

"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"

"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen.
"Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut
ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en
tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni.
Olen laiminlyönyt seuraelämän -- ei ole ollut aikaa -- mutta tahdon
pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa
tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä
yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"

Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti
jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia
tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä
sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.

Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän
edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä
ruokavarastoihin tulee?"

"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet
säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa
hänelle viisisataa."

Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.

"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."

"Antakaa hänen tulla."

Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä
eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä
skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen
piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka
julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui
tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka
oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa
ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.

"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan
viimeisiä määräyksiä."

"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"

"Mitä, sir?"

"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen
muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa _Lauraa_.
Voitteko arvata miksi?"

Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja
ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan.
"Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.

"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille
yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun
vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi
lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute.
Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä
mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa
tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä
ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa
-- työn palkaksi -- ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6
dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle,
mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin
saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän."

"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he
voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he
silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin --
täyttäkää velvollisuutenne."

Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti
kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.

"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan
turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen
tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä
kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr
Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole
paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr
Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule
puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko!
Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka
ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään
unohtako varastoja!"

"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.

"John Melton -- mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"

"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi
kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään
eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien
edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"

Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös.
"Tuhat naulaa elintarpeita!"

"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne,
väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."

"Hän on aivan oikeassa."

"Mutta --"

"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain
viittäsataa."

"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?" Mies työnsi kuitin uudestaan
toisen silmien eteen.

"On kyllä."

"Mitä te sitten aiotte tehdä?"

"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?"

"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä."

"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta."

"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne
missään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten
tuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän
liikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa."

"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin
arvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa
ne heti."

Mies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.

"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!
Minä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?"

"Kuulkaahan nyt, Melton!" Jakob Welse keskeytti puheensa
kopsauttaakseen tuhan sikaristaan. "Mitä te nyt oikeastaan ajatte
takaa? Mitä te tahdotte?"

"Tuhat naulaa elintarpeita."

"Omaa vatsaanne varten?"

Bonanzan kuningas nyökäytti päätään.

"Juuri niin." Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin.
"Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen
ihmisen vatsasta."

"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa."

"Vähennys astui voimaan vasta tänään."

"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?"

"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?"

Melton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään
kohauttaen omaan kysymykseensä:

"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te
vetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te
ette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta.
Te kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies.
Teidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin
repaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi
saa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran
ruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle
kättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne."

Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt,
Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi
sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä,
muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin
verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi
tuttavallisesti:

"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta
ruoanjakelukomennosta vai mitä?"

"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"

"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee
lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."

"Niinkö luulette?"

"Luulen totisesti."

"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"

"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan
itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle
-- en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui
jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä,
missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen
ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki
sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran --
valkoista tai ruskeata, samantekevä!"

Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa
lähemmä.

"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa
minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että
käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se
maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."

"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen
päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin
hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher
Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei,
enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että
ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen
sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole
paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"

Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti
jatkamaan:

"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla.
Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä
seitsemäänkymmeneenviiteen --" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä
viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin
halpamainen, että kiusaisin teitä --."

"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria
liikaa."

"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun
kahteenkymmeneenviiteen."

"Te ette voi saada hitustakaan."

"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen.
Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste,
kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi
päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on
_Lauran_ vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"

Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he
astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli
niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän
takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi
kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa
ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri
viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia
hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies
pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin
huomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon
ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.

Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita
oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita,
löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita.
Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi
Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja
päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli
onnistunut täyttää talvivarastonsa.

"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob
Welse osoittaen ilmoitustauluja.

Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole
koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani
sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa
mistään hinnasta."

He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti
lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta --
ensimmäistä pysyvää tänä talvena -- ympäristön kaivosmiehet olivat
odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.

"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti
lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton
merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta,
joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta
kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria,
millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän
maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni.
Minä -- minä menen takasin Valtoihin!"

"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin
uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella,
jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa
Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi
nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne
ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin
_Lauran_ köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti
vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te
olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."

Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten
tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä
varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta
vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen
ulkomuotonsa ei ollut tuttu.

"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900",
vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut.
Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä
päällikköään perämiehenkojusta _Laura_ loittoni rannasta. Ilma
raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä
jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja
joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen,
seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet
toisten huutoihin. _Laura_ kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se
mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen
huudon täyttä vauhtia eteenpäin.

Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob
Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia.
Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin
unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan
laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän
siwash-kielellä kutsui nimellä _chechaquos_. Kesken leikintekoa hänen
tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea
alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"

Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään
uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät
päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien
tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät
aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava
väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja
nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista
postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein
tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että
tuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi
heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi
kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.

"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti
sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla
on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin.
Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave
Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle
päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."

"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave
Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja
ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule
juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."

Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä,
mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä
Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun
-- neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä
ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista
nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä
naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun
Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli
ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä,
taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän
oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei
pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.

Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä
ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen
-- koko muu miehistö oli intiaaneja -- hyppäsi veneestä ja koetti
köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan
uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan.
Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli
näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään
hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski
intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan
yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi
veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti
rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi
hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin
postinkuljettajatkin.

Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta
ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä,
että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän
välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli
tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän
oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa,
nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin.
Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö
hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat
ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat
rantatörmää ylös.

"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui
rajaton ylpeys.

Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka
mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen
omiinsa.



SEITSEMÄS LUKU.


On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen
tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei
ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan,
mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt
jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin
valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli
tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin -- ja
niin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää
vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä
tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa,
aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.

Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä
suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän
odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään
niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain
uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut,
jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi
kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli
niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä
kaikki kiehtoi kuin synti.

Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt
erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen
jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja
tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin
lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä
perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta
kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se
vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki
hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa
naisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli
olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan
vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen.
Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia -- hyvät, huonot
ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti
tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään
mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä
korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.

Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin
perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia.
Mitä _hyvä_ oli ja mitä _paha_? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä
juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä
yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen
voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja
katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin
maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen
yhteyteen.

Fronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän
ei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut,
vaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi
hankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli,
tosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus
uneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi -- kunnes
itse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan.
Ja koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään
ollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi,
että hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei
kohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä
sen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut
hänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut
tilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa
päättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut
siihen tilaisuus.

Hän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän
oli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt,
oli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän
oli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä
kun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän
tai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä,
jotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin
äiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin
hän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien
kummallakin puolella saattoi olla.

Samaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu
johonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance
Corlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset
ruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen
hyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta
ravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti
sen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien
teeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli. Tulos oli
hyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin
ei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei
tuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori
mies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja
filosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu,
maltillinen nuori mies.

Hänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen
kaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli
tahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen
oli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli
irtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut
hänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut
ilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun
tilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien
olojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä
pitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta
on ihmisen parhaita ominaisuuksia. Tämä kyky oli Vance Corlissin
itsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.

Mutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta
iloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein
päivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan
kautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat
matkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta
kuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin.
Hän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli
tehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan
perille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten
perille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee
aikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi
mokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville,
valtion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.

Corlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa!
Mutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse
astunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella
seurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat
hekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan
Turnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja
kuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat
kuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan.
Frona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti.
Corliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva,
tämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen
kokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä
omissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa
veren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden
ensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet
jälleen tajuihinsa.

"Oi!" tämä huudahti. "Te siis tunnette hänet."

Ja Frona vastasi: "Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla
Dyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi
unohtaa sitä koskaan."

"Miten runollista!"

Valtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen,
neljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta
puhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja
käsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse
Jumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin
hän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: "Miten
runollista!"

"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin
hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr
Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"

"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan
vähäpätöinen asia. Minä -- se on me --"

Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi
tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.

"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi.
"Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset
ja hänen kahvinsa oivallista -- kun on hyvin nälkä."

"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi
saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin
eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä
keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa.
Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että
tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.

Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki
luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa.
Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut
keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi,
jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän
oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen
päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli
sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä
koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan
ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut
seuraan.

Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan
symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del
Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi
mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan
teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen
hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin
hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu
ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi
sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen
palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään.
Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta
eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei
kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui
Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa
lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.

Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi
istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan
elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin
olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän
hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja,
ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista,
niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies,
oikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen
pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun
ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss
Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi
keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella
sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta,
että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista
tai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle
tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti
ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai
ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi
matkaansa seuraavan uhrin luo.

Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä
saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon
liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä
tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta
hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin
kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan,
yhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin
virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli
kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen
kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs
Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun
ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät
alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja
ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee"
ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea
"niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia,
ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein"
kylmässä talviyössä.

"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän
erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän,
että meistä tulee hyvät ystävät. -- Onnistuiko Dave Harneyn saada
teiltä sokeria?"

He nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa
koettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.



KAHDEKSAS LUKU.


"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?"

Fronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat
muistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään,
jota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi,
tyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän
ja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja
täydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä,
ja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka
tuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein
tosiseikkojen mukaisilta. Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana
voidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt
sopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.

"Kaikki kansat", hän jatkoi, "pitävät itseään parhaana rotuna, se on
aivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta,
hyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti
väärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja
luulevat vieläkin --"

"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan", keskeytti
Frona.

"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja
teidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan
täytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli
kerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset
joutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian
metsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat
huonompaa kansaa kuin me, barbaareja'."

"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.
Aika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki
merkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.
Meillä on parhaat edellytykset!"

"Itserakkautta!"

"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!"

Puhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen.
Kosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja
ohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä
tavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.

"Tutkitaanpa asiaa", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta
vähääkään hämilleen. "Me olemme taistelija- ja työntekijärotua,
maanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet
työssä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa.
Me olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä
huolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani,
neekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei!
Intiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos
hän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän
kuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on
orjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan.
Anglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on
kaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu.
Mikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?"

"Te unohdatte slaavit", huomautti Corliss viekkaasti.

"Slaavit!" Hänen varmuutensa katosi. "Te olette oikeassa, slaavit!
Ainoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa.
Mutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä
välin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle,
että voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset
kukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja
osasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman
apukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen
tiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän
viiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?"

Vance Corliss pudisti päätään ja nauroi.

"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä",
huudahti Frona. "Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme
maan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen."

"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu", vastasi
Corliss. "Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan,
vaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja
viikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!"

"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet
ja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan
rodun perintöä?"

Kuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti
tulijaa huudahtaen: "Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän
teitä todistamaan!"

Poliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään
Fronaa ja Corlissia. "Todistamaanko?" hän kysyi. "Mielelläni!"

    "Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää --",

hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat
niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja
silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä
teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt
siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla
käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot
häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä
ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli
seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt
selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.

"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan
roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä;
mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja
parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen
mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää
enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin
tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta
heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja
kestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren
syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden
miehen kanoottien kilpasoutu joella -- ja me voitimme intiaanit joka
kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja
useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin
aikamiehinä."

"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.

"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että
niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja
että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."

Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.

"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä
päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat
tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan.
Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta
menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee
asiasta -- ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"

       *       *       *       *       *

Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa
verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata.
Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen
ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein
Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He
miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä
sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti
Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut
hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta
puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka
ylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa,
miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka
voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli
hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan
ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen
kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä
käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi
vaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai
asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän
iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin
miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja
rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia
varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet
miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain
voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi
voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.

Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen
elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei
mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista
valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti
ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain
kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä
niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi
kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle
ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen
rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi
ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän
antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien
sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja
huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas
metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla
edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi
ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.

Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo
tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin
käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja
teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle
perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva.
Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen
karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin
kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen
ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri
olematta kaunis.

Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä -- Vance
Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi,
että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei
halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen
muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet
ajatuksia, vaan tunteita.

Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista,
niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön
sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja
hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja
leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan,
joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta,
jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa
hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin.
Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen
ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka
hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein
esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka
se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan
myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä
älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen
vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin
hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa
oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja
tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa.
Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että
uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin
kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.

ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista
kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet.
Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä
eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen,
jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään.
Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen
selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi
eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi
ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat
pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa
kuin rakkaus.

Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen
sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin
kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet
hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan
ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka
hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina
täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään
niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen,
ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden
koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan
ollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä
täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan
väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.

Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon
määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen
voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen
talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat
saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti
syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa
palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja
paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta
ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.

Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja
että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla
toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi.
Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli
ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen
sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän
kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa
jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi.
Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää,
innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen
vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei
voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin,
niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa
eivät voineet olla pahasta.

Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän
välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman
pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia
teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi,
jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja
asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä.
Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua --
ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän
ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne
loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan
hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat
hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään
omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä
tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.

Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi.
Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan
olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut
pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut
häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen
teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan
kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja
juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut
keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt
Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen
jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa
Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen
istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys.
Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun -- ja irroittanut
taasen sormen äidin kädestä.

Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden
kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista
kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan
ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään -- jotka nyt Dawsonissa
piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta
solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan
seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan
huoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät
kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen
lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta
tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa
pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran
hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen
on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä
piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta,
niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta
kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli,
hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.



YHDEKSÄS LUKU.


Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan
elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka
hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui
muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey,
muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan,
aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä
täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen,
hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen
alati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä
monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen
vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja
vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä
pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira
menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran
kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon,
niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä
ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista
tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob
Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.

Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa
ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies
mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä
naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia
ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä
kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla
kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä
suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi
ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat
miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin -- papit ja lähetyssaarnaajat
olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta.
Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia
yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä,
yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat
toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat
kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti
sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat
saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain
tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin,
niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa
arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että
hän pitää siitä niin saakelisti!"

Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka
Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli
se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset
kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai
tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään
tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin
ensimmäisen kiusallisen epäsovun.

Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli
poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis
eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä.
Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja
lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän
otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika
vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin
ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja
sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän
alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen
Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä
myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin
vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota
halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän
ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa
hiljakseen lönkyttää eteenpäin.

Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi
tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä
kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä
seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi
naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen
Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan
epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi
kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä
olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.

"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo.
"Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta
vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä.
On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte
muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi
pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki
lämpimän punan vähitellen palaavan.

"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja
kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti
turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."

Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä
ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja
hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä
samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti
hänessä vaistomaisen halun poistua.

"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi
katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."

"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin
tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon
surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin.
Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."

"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä",
lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä
eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana,
mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu
sanoiksi:

    "On ihmissieluun totuus kätkettynä,
    sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."

Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:

    "Sen asuntona meiss' on kussakin
    sisäinen, syvin keskus, --

"ja -- ja -- miten se onkaan? Olen unohtanut."

                      -- "mutta siellä
    se lihan kahleihin on kytkettynä --"

Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy
sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata
koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti -- aivan niinkuin
Fronalla itsellään oli tapana -- kätensä häntä kohden ja voitti heti
hänen sydämensä.

"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen
houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka"
-- hän pysähtyi etsimään sanaa -- "joka osasi lausua Paracelsusta.
Te olette -- minä tunnen teidät, kuten huomaatte -- te olette Jakob
Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"

Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti
naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta
uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän.
Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen -- vanha
kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen,
sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin
ihmissuku itse -- mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja
hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta,
kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan
kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät
olleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen
etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen
mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho
olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut.
Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen
polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten
kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen
tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi
toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä
alkoi tuntua surumieliseltä.

Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi
aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri
pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen
kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja
taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein
kylmä ja teidän --"

"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat
kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti
liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella
ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä
kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"

"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut
yhdessä koirien kanssa."

"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."

Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi
tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi
tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat,
rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat
muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja
surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä
oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni
katkaisi hiljaisuuden.

"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa
minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä
ennen? Kertokaa!"

Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään
teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan
käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan
siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.

"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen
kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä
vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja
ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän
lopetti.

"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla
myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."

"Ei -- -- minä -- --"

Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman
ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.

"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi
osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä
siitä."

Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä
ojentautui tutulla tavalla.

"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä
-- -- -- minä -- -- -- minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni.
Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja
Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain
vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä.
Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.

"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti
reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä
halkokauppoihinkin?"

"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen
ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo
jättää minut -- lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle
päin luullakseni -- ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De
Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."

Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi
hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen.
Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt
tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva
tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin
odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi
Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa
iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan
kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki
tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi;
niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin
äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään
hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli
pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen
katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä
väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti
tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan
päin.

Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie
oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle.
Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen
itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.

"Voi teitä kelvotonta!"

Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät
hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja
niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä
tehdä tai sanoa.

"Teitä pelkuri raukkaa!"

"Frona! Antakaa minun --"

Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi
olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen
pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"

"Niin, oli kauheata -- kauheata, että hän kulki teidän kanssanne,
keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."

"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä
sinua hylkää", vastasi Frona.

"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii --"

"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa
valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö
tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"

"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."

Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan
huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.

"Ettekö salli? Raukka!"

Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti
kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan,
se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat
rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä
siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa
ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään
kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä
Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa
itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös
rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi
kotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa
eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että
kauhistui ja pelkäsi itseään.



KYMMENES LUKU.


Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli
Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta
lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian
kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja
Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona
tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa
tuntematon suure -- nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen
päivän kokemuksen valossa -- niin että hänen oli mahdotonta arvata.
Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti
arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja
nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli,
kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää
sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut?
Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään
johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että
hän tulisi Fronaa tervehtimään.

Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan
hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin
arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi
määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan,
jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen
epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen
kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut
sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.

"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa
itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten
pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni --"

"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat
vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille,
että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen
se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen
siinä oli paljon --"

"Aivan niin."

"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja
ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta.
Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla
pahoillanne eikä häpeissänne mistään."

"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti,
"mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te
tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin
teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin
torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."

"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen
omilta iskuiltaan.

"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain
yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi
-- niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte
näyttämölle -- tiedätte, mitä teitte -- ja säälini häntä kohtaan
herätti minussa suuttumuksen teihin, ja -- niin, minä kiihdyin ja
hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen
kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma
herrani."

"Me emme kumpikaan olleet sitä."

"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte
itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me
seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne,
kun minä taas alan raivota."

"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja
työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.

"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä
minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja
aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä.
Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."

"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta
nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."

"Ergo?" kysyi Frona suoraan.

"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.

"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"

"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."

"Silloin minä olen iloinen -- mutta tehän ette ole tehnyt mitään,
mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan
ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään
yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt
sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni
oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti
minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää
hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne.
Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta
syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan
eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana,
mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on
hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän
katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei
ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."

"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui
hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella.
"Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä
on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen
oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä
ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan
jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta.
Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita
siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä.
Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te
käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi
käyttäytynyt, jota te edustatte."

"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista
valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen
teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän
kantanne on läpeensä jesuiittamainen."

"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki
ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään
saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del
Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen
oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen
tapahtua?"

"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani
tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."

"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle,
sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani,
joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin
miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko
viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle
sen vuoksi tästä naisesta."

"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.

"Mutta minä tahdon saada tietää."

"Se tieto ei voi olla terveellinen."

Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä
tarkasti.

"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"

"Kaunis kuin kadotus."

"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.

"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön
kuin kaunis."

"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä
kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet
siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä
puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että
kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta
kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin
minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset.
Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia --"

"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä
kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa -- Dorseyn, jonka koko
omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna
lumesta."

Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti
sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että
tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.

"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän
sitä väärin ja saan rangaistukseni."

"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa
sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän
on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."

"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te
sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet
paremmin."

Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te
loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."

"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"

"Koska -- koska --"

"Niin, miksi?"

"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut
suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa
minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä
saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen
seurassa tiellä, niin -- te ette voi käsittää, miten kärsin."

"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava
voitonriemun välke loisti hänen silmistään.

"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä
hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa
ja säilyä tahrattomana."

"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte,
että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja
hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on
mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on
teidän laitanne?"

"Mutta minä olen --"

"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua
kosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä
sitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla
täällä minun luonani? Ulos!"

Corliss nosti nauraen kättään. "Minä antaudun. Teidän muodollinen
logiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua
korkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta."

"Ja se on?"

"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden."

"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne", jatkoi Frona
kiihkeästi. "Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän
on saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta.
Sitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun
sanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte
voimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen,
reessä."

"Minussa?"

"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette
voinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte
sen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme
hyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan
naista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa."

"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan --"

"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä -- minä suorastaan pidin
teistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen,
joka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään
minusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut
taistelusta." Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen
poskiinsa muodostui pienet hymykuopat. "Aikomukseni on vetää naamari
teidän kasvoiltanne."

"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä", vastasi Corliss
nöyrästi.

"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi,
kun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen
minulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan
sen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?"

Corliss nyökäytti päätään.

"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua
jesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin,
että tahdon saada tietää kaiken minkä voin."

Taas hän nyökäytti päätään.

"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin
pari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta
ja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat
teidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta
kuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen.
Minä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen
tuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä
pidän rehellisyydestä."

"Niin", alkoi Corliss, "minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta
en tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne
avasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni
naisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään
epäpuhtaan kanssa."

"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja
pahan?"

"Me emme ole jumalia." Corliss pudisti surumielisesti päätään.

"Mutta miehet kai toki ovat?"

"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta", sanoi Corliss kulmiaan
rypistäen. "Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista."

"Älkää nyt viitsikö", vastusteli Frona. "Te ette tahdo ettekä voi
ymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden
naisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä
olen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen
ja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen
vuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla
johdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin. Mutta te ette voi
nähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette
ole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin
tunnette vain kasvihuonekukkia -- noita kauniita, avuttomia, hyvin
pyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun
viattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia
eivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta
eikä voimaa perinnöksi."

Hän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten,
pehmeitten askelten lähestyvän.

"Olemmehan me ystäviä?" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi
katseellaan.

"En kai häiritse, vai mitä?" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja
katsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.

"Ette ensinkään", vastasi Corliss. "Me olemme kiusanneet toisiamme
niin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos
te nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö
totta, miss Welse?"

"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti", sanoi Frona
hymyillen. "Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä."

"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta", arvosteli Harney ja antoi koko
velton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.

"Mitä kuuluu nälänhädästä?" kysyi Corliss. "Onko yhteiskunnan
puolelta ryhdytty toimenpiteisiin?"

"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle.
Pelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni
jäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa
etelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse
oli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua
ja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli
onnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta
tukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin
ja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille" -- hän nousi
juhlallisesti istumaan -- "nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat
tulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee
vauhtiin. Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata
dollaria nettoa jok'ikisestä."

"Niinkö luulette?"

"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen -- se on tietysti salaisuus
-- minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa
otusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen
liian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä
sormieni lomitse."

Frona purskahti nauruun. "Mutta sokeripulaan te jouduitte, Dave."

"Enpä tiedä", hän vastasi hyvätuulisesti. "Tuosta minulle juolahti
jotain mieleen. Minä olen saanut sanomalehden, joka on vain neljä
viikkoa vanha, numeron SeattIen Tietosanomia."

"Ovatko Yhdysvallat ja Espanja --"

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä." Pitkä yankee heilutti
käsivarsiaan saadakseen aikaan hiljaisuuden ja keskeytti uteliaitten
seuralaistensa kysymykset.

"Mutta oletteko lukenut sen?" tahtoivat molemmat tietää.

"Huhhuu, joka rivin, ilmoituksineen kaikkineen."

"Sanokaahan sitten", alkoi Frona, "onko --"

"Älkää nyt puhuko mitään, miss Frona, ennen kuin minä kerron teille
kaiken järjestyksessä. Tuo sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä
dollaria -- tapasin mieheni Klondyke Cityn tienkäänteessä ja ostin
sen paikalla. Se hölmö olisi helposti saanut siitä sata, jos olisi
odottanut, kunnes pääsi kaupunkiin asti."

"Mutta mitä siinä sanotaan? Onko --"

"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria.
Se on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta
kuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän
vastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja
he saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja
jaksavat -- niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän
käytettäväkseen."

"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun
--"

Dave työnsi luotaan kaikki kiitokset. "Niin juuri minä olin
laskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä
jouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa
nähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa
minulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta
kuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä
velkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta
toiseen ja perimään saataviani."

Frona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. "Sepä
tulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä
tulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?"

"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun
lainaatte huoneenne tarkoitukseen."

"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi
vaatia ne häneltä."

Daven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. "Kyllä hän nyt saa takaisin!"

"Ja minä", lupasi Frona, "pidän huolen siitä, että hän tulee
voitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja."

"Sokerirattaita", oikaisi Dave. "Ja huomisiltana minä otan lehden
muassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että
he saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista."
Hän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. "Minä
en ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja
vaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan
aamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave
Harneytä, ei edes sokeriasioissa."



YHDESTOISTA LUKU.


Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja
syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa.
Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies
ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä
vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut
kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä
alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava
kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat
tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat
ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he
vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat
ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon
napaseutujen rajamaan kehitystä.

Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta
nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä
seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle
yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään
huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin
kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen
kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun
läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja
rätisivät tervetuliaisiksi.

Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa.
Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä
oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset
korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta
valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai _muclucit_. Siellä täällä
naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä,
silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren
avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin
enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta
korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja
rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.

Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen
turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään
muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen
verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.

"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti
Trethaway tulijaa.

Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn
kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut
huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä.
Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan
päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja
viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi
lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen
luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan
tekevänsä mitään sellaista.

"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.

Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin
puoleen.

"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin
pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko
minulle anteeksi?"

Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet
teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten
hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua
kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.

"Kiitos", hän sanoi.

Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile
pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen
siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo
selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.

"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja
Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja
elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi
ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!"
Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää
valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen
portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta,
jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle -- totta
totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista
kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan
loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän
olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan
ja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta,
tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei
kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti.
Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin.
Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan
uutta pelastusta nykyajalle -- taloudellista tai yhteiskunnallista,
se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."

Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien
väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä
korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss
menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä
viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja
keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan
näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain
korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan
juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta
hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa.
Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja
kekseliäs -- sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä
tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin
ilmauksiin.

Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies
sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi
viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta
kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja
oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne
tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin
voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta
loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät
pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset
yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten
tapella rauhassa ja rehellisesti.

Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen
selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti
käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti
meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken
rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen
päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.

"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle,
kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos
hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."

"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes
puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."

Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta
naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä
erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian
voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja
kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin
Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että
hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut
paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli
ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko
jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.

Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja
ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi
taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina
virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he
suojelivat sudennahkalakkista miestä.

Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt
asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla.
Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä
huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet
peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran
mielenkiintoa koko juttua kohtaan.

"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop
taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.

Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään
vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta
veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet
lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa
iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki
tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä
hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä.
Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä
jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän
tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen
hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (-- vielä vähän ja
mies olisi kadottanut näkönsä --), ja hampaat hellittivät otteensa.

Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen
tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken
vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta
huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja
ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen
vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja
Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu,
jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset
ruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän
näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa
aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta
päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään
koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi
haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse
horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän
huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi -- ensi kerran elämässään -- ja
tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.

Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"

Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta
eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai
vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle.
Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet
heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat
puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta
Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin
seuraamina matkaansa katua ylöspäin.

"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway
innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne!
Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan
sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua,
sir, hämmästytätte suuresti."

"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja
hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin
hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että --"

"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö -- mutta
katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti
puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.

"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"

He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat
pelastaneet, ojensi kätensä.

"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja --"

"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.

"St. Vincent, Gregory St. Vincent --"

Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti
raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai
siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.

"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.

"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli
vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää.
Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."

Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut
vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen
myöhemmin selittäen:

"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti
rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.

"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen
jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.

"Inhoittava matelija", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä
alta. "Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa
kovemmin!"



KAHDESTOISTA LUKU.


"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?"
Dave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan
puoleen. "Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney
ja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme."

Kultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua.
"Odottakaahan!" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain.
"Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen
aikaan. Katsotaanpas, -- '86, syksyllä '87, kesällä '88 -- kas
silloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea
alas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan
ehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te
tulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli
keskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja
sanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta
sitten! Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja -- ja -- ja
sokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!"

He paiskasivat kättä uudestaan.

"Tulkaa minua tervehtimään", kutsui Harney jättäessään heidät.
"Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen
Eldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin
kauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin
pian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani
-- sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille."

"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli
lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt
mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan
vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi.
Kertokaa minulle siitä!"

Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.

"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu,
pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."

"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat
olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset
jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää
yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"

St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se
oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa
teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana.
Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman
ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea
sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä
jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan
Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat
suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin.
Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun
kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut
puolustautumaan."

"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän
seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"

"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska.
Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään
kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa
eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St.
Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten
Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."

St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan
kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian,
hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan
tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta
kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien
verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,
arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus -- enkö
väsytä teitä?"

"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa!
Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni --"

"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te
tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas
vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin.
Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin
minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi
naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan
salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta
rauhassa matkustaa Pietariin."

"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta,
Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta
prinsessasta!"

Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St.
Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi
edelleen:

"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa
rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli
merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat
minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa
asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow
Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien
mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti
kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät
minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."

"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.

"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi
nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin
valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan
kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian
koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on '_terra
incognita_', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan
ole palannut."

"Mutta tehän --"

"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä.
Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti,
naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat
täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei
ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on
minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin
mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka,
että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian
tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja
kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä -- ihmekö siis, jos
muutuin elukan kaltaiseksi.

"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei
pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja
että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He
näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä.
Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä
hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin
kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen
ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä
minut vangittiin.

"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä,
kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä.
Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen.
Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan
apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä
lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi.
Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni
kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen
kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet
kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin
valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin,
että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia
jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle.
Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja
silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli,
että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat
vaatteet.

"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen
henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja,
myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita
aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja
minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman
heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt
heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin
rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa,
heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä
naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän
hyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin
heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään
niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään
heille vastarintaa.

"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut
päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin
nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille.
Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he
pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla
ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät
rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni
ainoa rajoitus.

"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan
heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli
onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka
kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän
liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä
-- jonkinlainen kuningas -- ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta,
hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto
oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä
jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä
hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten --"

"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.

"Sitten minä nain Ilswungan -- nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee
villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä
hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla
Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."

"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin
huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen
niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent,
kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän
pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani
uteliaisuudesta."

"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu,
näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi
lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen
lähteä.

"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä", hän vastasi
jäljitellen Fronan vaatimattomuutta. "Se ei tunnu luotettavalta ja
onkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan
noita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät
itseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia,
he pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään
metsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä,
mutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan
he kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko
heidän elämänsä on valhetta."

"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa", sanoi Frona
puolustaen sankareitaan. "Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta
ylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä
meidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä
olosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee
heidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät
lähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona."

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse", sanoi St.
Vincent myöntyväisesti. "Minä en suinkaan tarkoittanut heitä
kaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella
ovat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä,
luonnollista, kunnon väkeä."

"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent,
ennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko
huomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita
jouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi
avuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki
täkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta -- virkamiehet,
poliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin,
puhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan
pitämään heistä."

"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?" kysyi hän vielä
hyvästellessään.

"Huomisiltana. Hyvää yötä!"

"Kelpo mies", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, "ja loistava
rotunsa edustaja."



KOLMASTOISTA LUKU.


Gregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin
seuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut
muassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut
vieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän
oli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista
joka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen
sankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä
hänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut
St. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki
Beringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä
Barnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta)
oli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista
pohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen
kanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja
Bettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt
hänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.

Ja niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain
silmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten
suosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon
käsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä.
Hän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa,
vaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi.
Frona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja
niin oli päätetty esittää "Nukkekoti", jossa Frona sai Noran
osan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä
koska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina,
mutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi
vapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St.
Vincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä
yhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt
neljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti
panna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa,
seuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.

Paljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla,
hän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa.
Suuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten
se, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli
ennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen
perusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen
kokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin.
Jopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka
olivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen
opintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin.
Eversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä
hänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa
käsityskykyään.

Del Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään
muun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska
hän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan
oli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen
koiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia
ja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut
olevansa "Pocket-kaivaja" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja
[vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä
tämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.

Päivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista
ja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan
routa sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan
kultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.

Corliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan
vaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat
hänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi
työntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja
moittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän
ominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen
tilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän
piti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että
Corliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena
työhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin,
jotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan.
St. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa,
ja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen
ihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen
muukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen
todenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset,
jotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki
epäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi
tunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley,
joka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa
oleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa
ihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific
Coast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa
vähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain
tullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona
selvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko
hänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta
alkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja
Fronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon
yhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen
hyviksi tuttaviksi.

Tämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska
kirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus
ehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei
miellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen
tapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa.
Trethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen
hänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat
häntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti
pysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan
ylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta
Fronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen
saivat hänet hillitsemään itsensä.

Toisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella
sattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut
tuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen
suuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi
tietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan
päässyt alkuunkaan.

"Minä tiedän", hän sanoi. "Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän
näki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte
urhoollisesti hänen puolellaan -- te ja eversti Trethaway. Hän lausui
ihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan."

Corliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään
ansainnut mitään huomiota.

"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti,
ja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja
terveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat
ohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme
luonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki
ulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin
minämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo:
'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa,
hallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja,
vanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen
erilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa!
Voi, jospa olisin mies!"

Corliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui
heti puolustuskannalle.

"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein?
Oliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?"

Corlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt
miehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.

"Ja te olitte ylpeä?" kysyi Frona hellittämättä. "Vai häpesittekö?"

"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä",
tunnusti Corliss. "Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä
riemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä."

"Entä lopuksi?"

"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin,
tuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin
rajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä
omaan itseeni -- vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä
tietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä
puolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen
itseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu
oli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt
sitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja
menettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin."

"Se on oikein se!" Fronan silmät säteilivät. "Entä miten mr St.
Vincent suoriutui?"

"Hänkö? -- -- -- Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin
tarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota."

"Mutta hänhän ehti tarkata teitä."

"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut
huomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille
mielenkiintoinen -- suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian
keltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan
lähimmäisiäni."

Corliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut
sanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St.
Vincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset
huomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän
vaatimattomalla tavalla.

       *       *       *       *       *

Kaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada
valtavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina
on käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien,
jolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään
ja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää,
että oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan
ollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä
puuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin
ja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä.
Jälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa
tuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti
käyttää hyväkseen.

"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran
maailmassa olen tehnyt löydön", tokaisi kullankaivaja selvittäessään
kahvia jääpalasella. "En totta totisesti."

"Öljyäkö sitten?" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun
silavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.

"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä
lähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät
paistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä
hetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja
vihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa!
Ja sitten pidetään viikko umpeen hauskaa -- Seattlessa tai Friscossa,
samantekevää ja sitten --"

"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!"

"Kautta sukupuunne, ee-i!" huusi Bishop täyttä kurkkua. "Minä
suljen rahapussin niin että lupsahtaa, ennenkuin lähden hummaamaan,
ja sitten, kun se on ohi, niin mars Etelä-Kaliforniaan. Jo aikoja
sitten minä olen vesi suussa ajatellut hedelmäinviljelystilaa; sen
saa sieltäpäin neljälläkymmenellä tuhannella. Sitten ei tarvitse
raataa tällä tavoin ja saada kelvotonta ruokaa vaivan palkaksi.
Kaikki on valmiiksi ajateltuna, palkkaan miehiä töitä tekemään,
pehtorin pitämään heitä silmällä, ja minä, koko ihanuuden omistaja,
elän sillä, mitä maa tuottaa. Tallissa aina pari arohevosta valmiina
satuloitaviksi, kun minun tekee mieli lähteä pocketeja etsimään. On
siellä pocketeja kuulemma idässäpäin."

"Eikö teillä taloa olisikaan viljelyksillänne?"

"Olisi toki! Hajuherneitä pitkin seiniä ja takapuolella vihannesmaa
-- turkinpapuja ja pinaattia ja retiisejä, kurkkuja ja parsaa,
turnipsia, porkkanoita, kaalia ja muuta semmoista. Ja sisällä muija,
joka vetäisi minua kotiin taas, kun olen pocket-jahdilla. Kuulkaas,
tehän tiedätte kaiken, mikä kaivostöihin kuuluu. Oletteko te koskaan
kiertänyt maailmaa ja nuuskinut pocketeja? Ettekö? No varokaa
sitä sitten! Ne ovat pahemmat kuin viina, hevoset ja kortinpeluu.
Naisetkin ovat ilmaa vain, jos tulevat liian myöhään. Jos te joskus
tunnette pocketkuumeen oireitakaan, niin menkää heti paikalla
naimisiin. Se on ainoa pelastuksen keino, eikä sekään aina auta.
Minun olisi pitänyt tehdä se aikoja sitten, silloin minusta olisi
tullut jotakin. Hitto, miten paljon hyvää minulta on elämässäni
mennyt hukkaan vain pocketien takia! Minä sanon teille, Corliss,
teidän pitää mennä naimisiin ja nyt heti paikalla. Minä puhun suoraa
puhetta. Varokaa itseänne ettei teidän käy niinkuin minun, älkääkä
pysytelkö nuorenamiehenä kauemmin kuin Jumala tahtoo."

Corliss nauroi.

"Totta minä tarkoitan. Minä olen teitä vanhempi ja tiedän, mitä
sanon. Ja nyt Dawsonissa on tyttö, jonka minä tahtoisin nähdä teidän
hallussanne. Te olette luodut toisianne varten, te kaksi."

Corliss ei ollut enää sillä asteella, jolla Bishopin sekaantuminen
olisi tuntunut hänestä röyhkeydeltä. Hän oli tullut huomaamaan, miten
leirielämä, makaaminen samojen peitteitten alla, tasoittaa kaikki
luokkaeroavaisuudet ja tekee miehet veljiksi keskenään. Siksi hän
vain jatkoi paistamistaan ja oli vaiti.

"Miksi ette ryhdy leikkiin ja vie häntä?" kysyi Del itsepäisesti.
"Ettekö muka ole rakastunut? Kyllä minä tiedän, että te olette, mitäs
te muuten tulisitte kotiin niinkuin leijailisitte yläilmoissa aina
kun olette tavannut hänet. Leikkikää leikki loppuun, niin kauan kuin
teillä on tilaisuus. Niin, niin, semmoinen se minullakin kerran oli,
Emmy nimeltä, herttaisin kullanmuru, mitä ajatella saattaa, ja me
sovimme mainiosti yhteen. Mutta minä etsin pocketeja, etsin ja etsin
ja annoin ajan valua käsistäni. Ja sitten suuri, musta halkokauppias
rupesi häntä mielistelemään, ja minä päätin puhua suuni puhtaaksi,
mutta tahdoin ensin saada nuuskituksi yhden pocketin lisää, ei
enempää kuin yhden ainoan, ja kun palasin, niin hän oli rouva Joku
Muu. Olkaa te siis varuillanne. Siellä se nyt on se kynäherra, se
otus, jota minä vähän kuritin seurahuoneen ulkopuolella. Siellä
se panee parastaan ja pääsee suosioon, ja te täällä kiertelette
maita ihan niinkuin minä ja annatte avioliiton luisua sormistanne.
Huomatkaa, mitä minä sanon, Corliss! Jonakin kauniina pakkaspäivänä
te tulette Dawsoniin ja tapaatte heidät talosilla. Niin tässä käy. Ja
sitten teillä ei ole muuta iloa tässä elämässä kuin kullanetsintä."

Ajatus oli Corlissille niin vastenmielinen, että hän vihaisesti käski
Bishopia vaikenemaan.

"Mitä? Miksi?" kysyi tämä niin murheellisen näköisenä, että Corlissin
täytyi nauraa.

"Mitä te sitten tahdotte, että minä tekisin?" hän kysyi.

"Mitäkö? Sen minä sanon teille kuin ystävälle ainakin. Heti kun
olette tullut takaisin, niin te menette hänen luokseen. Sopikaa
kohtauksista hänen kanssaan, niin usein, että teidän pitää panna
ne paperille muistiin taaksenne kaikki. Olkaa hyvin paljon hänen
kanssaan, niin ettei tuo toinen pääse väliin. Älkää laskeutuko tomuun
hänen eteensä -- ei hän ole sitä lajia -- mutta älkää myöskään olko
liiaksi olevinanne. Juuri keskiväliltä. Ja sitten joskus, kun näette,
että on hyvällä tuulella ja hymyilee teille, niin kuin hänellä on
tapana, niin kosikaa. Enhän minä voi tietää, mitä hän teille sanoo,
sen saatte itse kuulla. Muta älkää viivytelkö liikaa. Parempi
aikaisin kuin ei milloinkaan. Ja jos se kynäherra tulee häiritsemään,
niin antakaa sille päin naamaa -- niin että tuntuu. Se saa hänet
rauhoittumaan. Tai vielä parempi on, jos sanotte hänelle pari sanaa
kahden kesken. Sanokaa, että teillä on hiton paha sisu ja että
teillä on vanhemmat oikeudet siihen löytöön ja että jos hän tulee
sinne nuuskimaan, niin hakkaatte häneltä pään poikki." Bishop nousi,
ojentautui suoraksi ja meni ulos ruokkimaan koiria. "Älkää unohtako
hakata siltä päätä poikki", hän huusi mennessään. "Ja jos se tuntuu
teistä pahalta, niin kutsukaa minut apuun. Silloin hänen ei tarvitse
kauan odottaa."



NELJÄSTOISTA LUKU.


"Oh, miss Welse, suolaveden, voimakkaan suolaveden ja mahtavat aallot
ja raskaat veneet, jotka kestävät kaikki säät, ne minä tunnen.
Mutta suolatonta vettä ja noita kevyitä kanootteja, munankuoria,
keijujen kuplia, jotka henkäys, huokaus, pelkkä sydämen liian
voimakas sykähdys saa kumoon, niitä minä en laisinkaan ymmärrä."
Paroni Courbertin hymyili säälien itseään ja jatkoi: "Mutta se on
ihastuttavaa, suurenmoista. Minä olen katsonut ja kadehtinut. Toivon
kerran saavani oppia."

"Se ei ole vaikeata", puuttui St. Vincent puheeseen. "Eihän, miss
Welse? Ruumis ja mieli vain tarkoin tasapainossa --"

"Aivan kuin nuorallatanssijalla."

"Te olette parantumaton", nauroi Frona. "Minä luulen aivan varmasti,
että te osaatte ohjata kanoottia aivan yhtä hyvin kuin mekin."

"Tekö siis osaisitte -- te, nainen?" Ranskalainen maailmankansalainen
ei voinut olla alituisesti ihmettelemättä yankee-naisten
itsenäisyyttä ja toimintakykyä. "Mitä te olette oppinut?"

"Kun olin hyvin pieni tyttö, opin taidon Dyeassa intiaaneilta. Mutta
ensi keväänä, kun jäät ovat lähteneet joesta, me annamme teille
ensimmäisen opetuksen, mr St. Vincent ja minä. Sitten te olette
oppinut jotain uutta palatessanne sivistyksen helmaan. Te tulette
varmaan pitämään siitä."

"Niin viehättävän opettajan johdolla", mutisi paroni ritarillisesti.
"Mutta luuletteko te, mr St. Vincent, että minä koskaan opin niin
paljoa, että se on minusta hauskaa. Onko se teistä hauskaa, teistä,
joka aina pysyttelette taustassa harvasanaisena, salaperäisenä,
ikäänkuin voisitte, mutta ette tahtoisi tehdä meitä osallisiksi
laajojen kokemustenne ikuisesta viisaudesta." Hän kääntyi äkkiä
Fronan puoleen. "Kerroinhan teille, että me olemme vanhoja ystäviä.
Siksi minulla on oikeus tehdä hänelle kiusaa. Eikö olekin, mr St.
Vincent?"

Gregory nyökäytti päätään, ja Frona sanoi: "Te olette tietysti
nähneet toisenne jossain maailman äärissä."

"Yokohamassa", vastasi St. Vincent lyhyesti, "yksitoista vuotta
sitten, kirsikkain kukinta-aikaan. Mutta paroni Courbertin tuomitsee
minua väärin ja osuu samalla arkaan kohtaan. Minä pelkään näet
puhuvani liian paljon itsestäni, kun kerran pääsen alkuun."

"Se olisi ystävienne syy; te olette heidän marttyyrinsa", puolusteli
Frona. "Kertomuksenne ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ystävänne
eivät malta olla vaatimatta yhä uusia."

"Kertokaahan meille kanoottijuttu", pyysi paroni. "Oikein hyvä ja
pöyristyttävä."

He istuutuivat lähemmäksi mrs Schovillen roihuavaa takkavalkeata,
ja St. Vincent kertoi Box Canyonin valtavasta pyörteestä, White
Horse-koskien suvannon kauhistavasta kurimuksesta ja pelkurimaisesta
toveristaan, joka kiersi rantoja pitkin ja antoi hänen suoriutua
omin neuvoin -- yhdeksän vuotta sitten, kun Yukonia pitkin ei vielä
kuljettu.

Puolta tuntia myöhemmin mrs Schoville ryntäsi sisään, Corliss
kintereillään.

"Voi tätä mäkeä! Olen aivan hengästynyt!" hän läähätti riisuessaan
käsineitään. "Koskaan ei minulla ole ollut näin huono onni",
huudahti hän seuraavassa hetkessä. "Tästä näytelmästä ei tule
koskaan mitään. Ainakaan minä en tule olemaan rouva Linden! Kuinka
minä voisin? Krogstad on lähtenyt Indian-joelle, eikä kukaan tiedä,
milloin hän palaa. Krogstad (Corlissille) on mr Maybrick, kuten
tiedätte. Ja mrs Alexander on hermostunut eikä voi liikkua minnekään.
Tänään ei siis voi olla harjoitusta, se on aivan surkeata!" Hän
asettui näyttämöasentoon ja lausui: "_Niin, sen tein ensi hädässä!
Mutta siitä on vuorokausi kulunut, ja tällä ajalla olen huomannut
uskomattomia seikkoja tässä talossa! Helmerin täytyy saada tietää
kaikki! Tämän onnettoman salaisuuden täytyy tulla ilmi! Voi Krogstad,
te tarvitsette minua ja minä_ minä tarvitsen teitä, ja te olette
kaukana Indian-joella enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä."

Muut taputtivat käsiään.

"Ainoa palkkani siitä, että lähdin ulos ja annoin teidän kaikkien
odottaa, oli, että tapasin tämän lystikkään herrasmiehen." Hän työnsi
Corlissia peremmälle. "Vai niin, ettekö te ole tavanneet toisianne!
Paroni Courbertin, mr Corliss. Jos te teette suuren löydön, niin minä
neuvon teitä myymään mr Corlissille. Hänellä on Kroisoon varat, ja
hän ostaa kaiken, mikä kannattaa. Ja jos ette onnistukaan niin hyvin,
niin myykää kuitenkin. Katsokaa, hän on ihmisystävä ammatissaankin.
Mutta voisitteko uskoa (hän kääntyi koko seuran puoleen), tämä
lystikäs herrasmies tarjoutui saattamaan minua mäkeä ylös perille
asti ja juttelemaan koko matkan, mutta kieltäytyi jyrkästi tulemasta
sisään katsomaan harjoitusta. Mutta hänen saatuaan kuulla, ettei
harjoitusta olekaan, mieli kääntyi kuin tuuliviiri. Tässä hän nyt on
ja väittää käyneensä Miller Creekillä, mutta meidän kesken puhuen ei
kukaan voi tietää, mitä pimeyden tekoja --"

"Pimeyden tekoja! Katsokaahan!" keskeytti Frona osoittaen
merenvahapiippua, joka pisti esiin Vancen takintaskusta. "Piippu!
Onnittelen!"

Hän ojensi kätensä, ja Corliss pudisti sitä iloisesti.

"Kaikki on Delin syytä", hän nauroi. "Kun minä kerran astun suuren,
valkoisen valtaistuimen eteen, niin hän saa vastata siitä synnistä."

"Edistysaskel se on joka tapauksessa", väitti Frona. "Nyt ei puutu
muuta kuin pieni viaton kirous silloin tällöin."

"Vakuutan teille, etten ole aivan oppimaton silläkään alalla",
vastasi Corliss. "Koiria ei voi muuten ajaa. Kyllä minulla on
varastossa voimasanoja hiidestä perunamaahan ja takaisin taas, jos
suvaitsette, kadotuksen alimpaan kuiluun. Kautta Faaraon luiden
ja Juudaan veren vaikuttavat aika hyvin ajokoiriin, mutta parasta
sanavarastoani en valitettavasti voi naisille esittää. Lupaan teille
kuitenkin, kautta kaikkien hiiden --"

"Kauheata!" huusi mrs Schoville työntäen sormet korviinsa.

"Madame", sanoi paroni Courbertin vakavasti. "On tosiasia,
surkuteltava tosiasia, että pohjolan koirat saattavat useampia
sieluja kadotukseen kuin kaikki muut syyt yhteensä. Eikö totta? Jätän
asian herrojen ratkaistavaksi."

Sekä Corliss että St. Vincent todistivat juhlallisesti samaa ja
saivat hyvin keksityillä, tärisyttävillä koirajutuillaan mrs
Schovillen kerran toisensa jälkeen puhkeamaan huudahduksiin.

       *       *       *       *       *

St. Vincent ja paroni jäivät aterialle valtion asiamiehen rouvan luo
jättäen Fronan ja Corlissin kahden kesken kulkemaan rinnettä alas.
Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidentääkseen kävelyään he tekivät
mutkan oikealle ja kulkivat lukemattomien, alas kaupunkiin vievien
jalkapolkujen ja ajoteitten poikki. Oli kirkas pakkaspäivä joulukuun
keskivaiheilla; kalpea puolipäivänaurinko oli vaivoin jaksanut nousta
eteläisen taivaanrannan takaa, epäonnistunut yrityksessään kohota
taivaanlaelle ja alkoi nyt häpeissään laskeutua maan alle. Sen
viistot säteet taittuivat liiteleviin huurrehiukkasiin, niin että
koko ilma oli täynnä kimaltelevaa timanttiusvaa, joka loisti, säteili
ja säihkyi valoa ja tulta, kylmää kuten ympäröivä avaruus.

He kulkivat tässä lumotussa kirkkaudessa, lumi natisi heidän
askeltensa alla, ja hengitys kohosi salaperäisinä, opaalinhohtoisina
kiemuroina heidän huuliltaan. Kumpikaan ei puhunut eikä tahtonut
puhua, niin kaunista oli kaikki. Heidän jalkainsa alla, taivaan
mahtavan holvin kattamana, lepäsi "kultakaupunki" kuin musta pilkku
valkealla lakeudella kurjana ja likaisena, ihmisen voimattomana
uhkavaatimuksena äärettömyydelle.

Aivan läheltä kaikui äkkiä miesten kehoitushuutoja, ja he
pysähtyivät. Kuului kimakkaa haukuntaa, narskuvia askelia, ja
härmäinen susikoiravaljakko tempoi kielet riipuksissa ja kuolaisin
suin rinnettä ylös ja kääntyi heidän edessään kulkevalle tielle.
Reessä oli pitkä, kapea, kuusipuinen arkku, jonka muoto ilmaisi
matkan tarkoituksen. Pari koiranajajaa, nainen, joka kulki kuin
unissaan, ja mustapukuinen pappi olivat hautajaissaattueena. Muutamaa
askelta edempänä koirilla taas oli jyrkkä nousu edessä, kuului
haukuntaa, huutoja ja ruoskanläimäyksiä, ja tunnoton ruumis lähestyi
lähestymistään jäiseen maahan kaivettua lepokammiotaan.

"Sortunut valloittaja."

Corliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja
teitä, ja vastasi: "Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia
urhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat
rodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa
voimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja
kärsivällisyyden."

Frona loi häneen kaunopuheisen katseen.

"_Me iskimme miekoin_", lausui Corliss, "_ja miekkani oli minulle
rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on
miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme,
ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden
veressä, jotka portteja vartioivat_."

"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?"

"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä.
Vanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin
ääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta."

"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan
heistä."

"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren
kuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla
eivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla
jokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat
levinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun
perinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut
sitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan."

"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko
meri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven
aikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin
koskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja
lakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen,
mutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään
alhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran
musertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:

"_Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa,
ja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä,
kunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet
kuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä,
kotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää
purjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan
välkkyy Val-jumalan aurinko_!"

Corlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva,
turkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja
jumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren
oudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.

"_Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin
tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee, maa painuu valtameren
helmaan, taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun,
liekit kohoavat itse taivasta kohti_."

Hän seisoi vasten kimaltelevaa ilmaa, kulmakarvat ja silmäripset
valkeina huurteesta; timanttiusva ympäröi hänen hiuksiaan ja
kasvojaan, ja etelään kallistuva aurinko valoi hänen ylitseen
punertavaa hohdettaan. Corlissille hän oli kuin rodun hengetär.
Suvun muinaiset muistot saivat hänet valtoihinsa, ja nuo menneen
ajan vaaleaveriset, keltatukkaiset jättiläiset tuntuivat hänestä
niin omituisen läheisiltä. Hän katsoi Fronaan, ja suuri muinaisuus
astui hänen eteensä, ja hän tunsi omassa olennossaan unohdettujen
taistelujen temmellyksen ja raivon kaikua. Hän kuuli myrskyn
ulvonnan ja Pohjanmeren vaahtopäisten aaltojen pauhinan, hän näki
teräväkeulaiset sota-alukset ja mertakulkevat Pohjan miehet, nuo
rotevat voimakasrintaiset luonnonvoimien jälkeläiset, miekan ja melan
miehet, joitten ryöstö ja hävitys oli vitsauksena etelän lämpimille
maille. Kahdenkymmenen vuosisadan taistelujen melske kaikui hänen
korvissaan, ja alkuperäisyyden kaipuu tuli hänessä voimakkaaksi. Hän
tarttui intohimoisesti Fronan käsiin.

"Olkaa ihana morsiameni, Frona! Ihana morsiameni rinnallani!"

Frona säpsähti ja katsoi häneen kysyvästi. Sitten hän käsitti
Corlissin sanain täyden merkityksen ja vetäytyi vaistomaisesti
kauemmaksi. Aurinko heitti viimeisen värähtelevän säteen yli maan ja
katosi. Ilma lakkasi kimaltamasta, ja päivä pimeni. Kaukaa ylhäältä
kuului ajokoirien surullinen ulvonta.

"Ei", keskeytti Corliss, nähdessään hänen aikovan sanoa jotain.
"Älkää puhuko! Minä tiedän vastaukseni -- teidän vastauksenne -- niin
-- olin mieletön. Tulkaa, menkäämme alaspäin!"

Vasta kun he olivat jättäneet mäentörmän taakseen, kulkeneet
tasangon poikki ja tulleet sahan kohdalla joelle, teki jokapäiväisen
elämän hyörinä ja pyörinä heille mahdolliseksi puhua. Corliss oli
kulkenut silmät alakuloisesti maahan luotuina, Frona pää pystyssä,
katse levottomasti harhailen ja silloin tällöin heittäen silmäyksen
toveriinsa. Kun heidän myllyn luona piti astua puusillan yli,
oli tämä liukas, ja Corlissin estäessä Fronaa lankeamasta heidän
katseensa kohtasivat toisensa.

"Minä -- minä olen hyvin pahoillani", sanoi Frona epäröiden. Ja
sitten ikäänkuin itsepuolustukseksi: "Se oli niin -- -- en ollut
odottanut sitä -- juuri nyt."

"Muuten te olisitte ollut varuillanne ja estänyt minua puhumasta?"

"Luulen, että olisin tehnyt sen. Minä en tahtonut tuottaa teille
tuskaa --"

"Te siis odotitte, että tämä tulisi joskus."

"Odotin ja pelkäsin. Mutta minä olin toivonut -- -- -- Vance, minä en
tullut Klondykeen mennäkseni naimisiin. Pidin teistä alusta alkaen
ja olen pitänyt enemmän ja enemmän -- en koskaan niin paljoa kuin
tänään, mutta --"

"Mutta te ette ole koskaan ajatellut minua mahdollisena
aviomiehenänne -- niin kai aiotte sanoa."

Puhuessaan hän katsoi Fronaa terävästi sivultapäin ja hänen
kohdatessaan tämän tutun, avomielisen katseen ajatus, että hän nyt
kadottaisi hänet, oli viedä häneltä järjen.

"Olen kyllä", Frona heti vastasi. "Minä olen ajatellut teitä sillä
tavoin, mutta se ei ole oikein onnistunut, en tiedä miksi. Teissä on
niin paljon, mistä pidän, niin paljon --"

Corliss koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei
antanut estää itseään.

"Niin paljon, mitä ihailen. Tunsin teitä kohtaan lämmintä ystävyyttä,
läheistä, tositoverillista ystävyyttä, mutta en muuta. Muunlaatuista
tunnetta en kaivannutkaan, mutta jos se olisi herännyt, niin se olisi
ollut tervetullut."

"Tervetullut, niinkuin odottamaton, epämieluisa vieras."

"Miksi te ette auta minua, Vance, sen sijaan että teette tämän
minulle vielä vaikeammaksi. Tiedän, että teistä tuntuu raskaalta,
mutta luuletteko, että minä en kärsi. Kärsin teidän tuskanne takia ja
lisäksi tiedän, että kun hylkään rakkaan ystävän kosinnan, tämä rakas
ystävä luopuu minusta. Minun ei ole helppo erota ystävistäni."

"Ymmärrän, kaksinkertainen vahinko, sekä ystävä että kosija
kadotetut. Mutta niiden sijaan ei ole vaikea saada uusia. Luultavasti
paikkani oli täytetty jo ennenkuin puhuinkaan. Vaikka minä olisinkin
pysynyt vaiti, olisi käynyt aivan samoin. Aika parantaa kaiken, tulee
uusia tuttavuuksia, uusia ajatuksia ja kasvoja, miehiä, jotka ovat
kokeneet hurmaavia seikkailuja --"

"Tuo ei hyödytä mitään, Vance, sanokaa mitä tahdotte. Minä en ala
riidellä kanssanne. Voin ymmärtää, mitä tunnette --"

"Jos minä tunnun niin riidanhaluiselta, niin lienee paras, että
jätän teidät rauhaan." Hän pysähtyi äkkiä, ja Frona seisahtui hänen
viereensä. "Tässä tulee Dave Harney. Hän saattaa teidät kotiin.
Tästähän on vain pari askelta."

"Te ette ole ystävällinen itsellenne ettekä minulle." Frona puhui
taas täysin varmalla äänellä. "Minä en suostu siihen, että me
näin eroamme ainiaaksi. Tämä kaikkihan sattui niin vast'ikään,
että me emme voi suhtautua siihen järkevästi. Teidän täytyy tulla
minun luokseni, kunhan me molemmat olemme rauhallisemmat. Te
menettelette lapsellisesti." Hän vilkaisi hätäisesti lähestyvään
miljoonanomistajaan. "Minä en katso ansainneeni tätä teiltä. En
suostu luopumaan ystävyydestämme. Pysyn vaatimuksessani, että teidän
pitää tulla minun luokseni ja että kaikki jää ennalleen."

Corliss pudisti päätään.

"Terve, terve!" Dave Harney nykäisi lakkiaan ja laahusti veltosti
katua pitkin heitä kohti. "Miksi ette tehneet, niinkuin minä neuvoin?
Koirat ovat nousseet dollarin puntaa kohti eilisestä ja nousevat yhä.
Iltaa, miss Frona ja mr Corliss! Onko meillä sama matka?"

"Miss Welsellä on." Corliss nosti lakkiaan ja kääntyi lähteäkseen.

"Minne teillä on kiire?" kysyi Dave.

"Eräs henkilö odottaa minua", valehteli Corliss.

"Älkää unohtako tulla minua katsomaan", muistutti Frona.

"Pelkään, että minulla nykyjään on liiaksi työtä. Hyvästi! Näkemiin,
Dave!"

"Varjelkoon!" Dave katsoi pitkään hänen jälkeensä. "Se mies osaa
tehdä työtä. Aina ahkerana ja suurissa puuhissa. Miksikähän hän ei
suostunut koirakauppoihin?"



VIIDESTOISTA LUKU.


Mutta Corliss tuli sittenkin Fronan luo, jopa ennen päivän
päättymistä. Pieni katkera itsetutkistelu oli osoittanut hänelle,
miten lapsellinen hän oli ollut. Epäonnistuminen koski häneen
kylläkin kovasti, mutta ajatus, että he nyt eivät voisi olla mitään
toisilleen, että viimeinen vaikutelma, minkä Frona hänestä oli
saanut, olisi huono, koski yhtä kovasti, jopa tavallaan kovemminkin.
Ja kaiken tämän lisäksi hän oli todenteolla häpeissään. Hän oli
luullut voivansa kohdata tällaisen pettymyksen miehekkäämmin,
varsinkin koska ei edeltäkäsin suinkaan ollut varma asiastaan.

Hän meni siis Fronan luo, saattoi hänet sotilasasunnoille ja onnistui
hänen avullaan poistamaan epäsoinnun, jonka aamupäivä oli jättänyt
heidän välilleen. He keskustelivat järkevästi, ilman katkeruutta,
olisipa Corliss pyytänyt anteeksikin, ellei Frona olisi häntä siitä
estänyt.

"Te ette ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisitte moitetta", hän sanoi.
"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, niin olisin arvattavasti
menetellyt samoin ja ollut vielä paljon kiivaampi. Sillä kiivas te
todella olitte!"

"Mutta jos te olisitte ollut minun asemassani ja minä teidän",
vastasi Corliss tehden heikon yrityksen laskea leikkiä, "niin teidän
ei olisi laisinkaan tarvinnut olla kiivas."

Frona hymyili iloisena siitä, että Corlissin mieli ei enää ollut
aivan yhtä raskas.

"Mutta valitettavasti meidän yhteiskuntamme viisas järjestys ei salli
sellaista osien vaihtoa", lisäsi Corliss etupäässä jotain sanoakseen.

"Ahaa! Tässä minun jesuiittamaisuuteni taas tulee näkyviin", nauroi
Frona. "Minä voisin asettua yhteiskunnan viisaan järjestyksen
yläpuolelle."

"Ette kai tarkoittane, että -- että --"

"Kas niin, tietysti te olette kauhuissanne kuten tavallisesti. Ei, en
minä olisi niin julkea, että puhuisin suoraan suuni puhtaaksi, mutta
minä voisin antaa hienon vihjauksen ja siten päästä samaan tulokseen,
vaikkakin hienotunteisemmin. Erotus on siis aivan epäoleellinen."

"Voisitteko todella?" kysyi Corliss.

"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa
sen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta
siitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset
ihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen
taistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä
taistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni."

"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance", sanoi hän
heidän erotessaan parakkien portilla. "Ja kaikki tulee jatkumaan
kuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein
tai mieluummin useammin kuin tähän asti."

Mutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien
Jakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin
ulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan
vastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi
perhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän
kaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen.
Mutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen
tuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen
ainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua.
Mutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet
ajattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan
hän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen
kanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli
tarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.

Kullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista
oikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta
älykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt
Fronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja
saanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että
St. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt
kirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä
vihoissaan.

"Kyllä minä vielä sille näytän", hän murahteli eräänä iltana heidän
asustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.

"Mille sille?" kysyi Corliss.

"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!"

"Ja mistä syystä?"

"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä
sinä iltana seurahuoneen edustalla?"

Corliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. "Miksi te löitte häntä,
Del?"

"Yleinen periaate", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.

Mutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan
pääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan
tienristeykseen.

"Kuulkaahan, Corliss", hän äkkiä alkoi. "Tiedättekö te, mitä
merkitsee 'saada hajua jostakin'?" Hänen isäntänsä nyökäytti
myöntävästi päätään. "Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta.
Minä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että
te viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani
olisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien
tuoksun."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Corliss. "Mutta vielä parempi on, että
minä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun
olette nuuskinut tarpeeksenne."

"Ei -- ei", vastusteli Del. "Minä sanoin, että olin saanut hajua
jostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä
mies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa
semmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman
rillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän
nöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen
keksinyt teorian."

Corliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa
uutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.

"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan
mieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä
turhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja
etsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee,
joka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan
alaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat
tehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole
juuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan
takaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia.
Minä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän
Eldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi
koko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko
pahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte
sitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan."

"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani,
sill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne."

"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?" kysyi Del
moittivasti.

"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?"

"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin
että te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen."

"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen
väsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä
olen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän
mieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen,
mutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?"

"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen,
minä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen
ammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä
ja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan,
sill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas
Fronasta --"

"Riittää jo! Vaiti!"

"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te
kosimisesta --"

Corliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi,
kätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan
puolustusasentoon.

"Odottakaahan vähän", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan
hyökätä hänen kimppuunsa. "Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille
selkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?"

"Tulen."

"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä
peliä! Kas niin!"

Vancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin
tiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään,
milloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon
tuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance
huomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava
huomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa
jälleen.

"Mi-mitä te teitte minulle?" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka
sylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.

"Te kelpaatte te", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan
jaloilleen. "Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille
konstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä
ei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy
pystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne
rinteelle."

"Heh-heh", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin
savutorvea paikoilleen. "Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein
voinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte."

"Ottakaa kirves ja lähdetään!" komensi hän, kun teltta oli valmiina.

Del kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja
pannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia
harjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta
oli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän
kulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen
ylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa
kohtaan huvitti tätä sanomattomasti.

"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa." Del viskasi työaseet
maahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja.
"Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle
vähän kuivia halkoja."

Kun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut
lumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata
ristinmuotoisen kuvion.

"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta", hän selitti.
"Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun
aavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla
ylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja
löytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä
on rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme
nyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin."

Puhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille.
"Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää.
Tähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä" --
hän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä -- "se on
syvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä
tarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te
olette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja
lapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa,
niin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon,
että ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa."

"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin."

Bishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos
olisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. "En, en
sittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä
sanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen
joskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan.
Katsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina."

Hän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti
talttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys,
ikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.

"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa", mörähti Del kumartuen
maahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet
olivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen
juuria.

"Hemmetti!"

"Mitä nyt?" kysyi Corliss.

"Hemmetti!" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria
pannun kylkeä vasten.

Corliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen.
"Odottakaahan!" hän huudahti, otti käteensä pari kolme
multakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan
keltaista alkoi loistaa.

"Hemmetti!" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. "Siinä oli
ensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti."

Pää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina,
pullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja
haisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.

"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.
"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"



KUUDESTOISTA LUKU.


Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop
eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan
tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille
harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat
Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen
oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä
ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills
Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja -- Lucile. Hän
joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen
alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille
kutsun tulla rikastumaan.

Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet
voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen.
Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä
vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin
kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut",
hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti
ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."

Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen
piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi
telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.

"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.

"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän
tarvitse tehdä työtä."

"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että
te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä
juuri niin kauan kuin minua haluttaa -- ymmärrättekö?"

Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen
luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi
heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset
matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli
jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa
ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan
asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle.
Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät
he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän
ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki
St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä
kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä
ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua",
varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen,
niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto!
Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi
mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä
omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää
sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille
naamaanne!"

Corliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen
lumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui
ikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti
hänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella
kiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin
hukkaanmenneen ajan.

"Odottakaahan, hyvä mies!" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.

Bishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent
lähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.

"Viekö tämä tie --?"

"French Hillille", keskeytti Del. "Siitä voitte olla varma! Juuri
tämä tie! Hyvästi vain!"

Hän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi
hänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss
näki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä,
mutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle
kädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki,
eikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.

Myöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän
telttaansa.

"En minä tehnyt hänelle mitään", hän huusi, ennenkuin oli vielä
sisälläkään. "Antakaa minulle jotain syötävää." Hän tarttui
teekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. "Silavaa tai
vanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa."

Sitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita
säärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani
papuja hänen lautaselleen.

"Mitäkö sille kuuluu?" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä.
"Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin
harjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St.
Vincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?'
(Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?'
(Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi
ja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' -- -- --"

Kullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi
yskimään niin, että kertomus keskeytyi.

"Minnekö jätin sen?" hän jatkoi selvittyään yskästään. "Sille
selänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen
pieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli
miestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin
viisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin
nukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla."

Hän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan
mutisevan: "Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan,
kuinka pitkä matka sinne on?"

       *       *       *       *       *

Lucile tuotti Corlissille pettymyksen.

"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä", hän sanoi eversti
Trethawaylle. "Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi
seurahuoneen elämästä."

"Voitto ei tule heti paikalla", huomautti eversti.

"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen
palstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle
muutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä
vastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja
sanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin
tulla."

Trethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. "Niin, mitä arvelette?
Te ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin
niin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan
niinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi
pois seurahuoneelta -- miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä
sotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä
kohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella
tuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te
keskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?"

"Tahtoisitteko itse?" kysyi Vance.

"Hyvin mielelläni", vastasi eversti epäröimättä.

"Niin minäkin, mutta --" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen.
"Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin
kanssa? Hehän ovat aina yhdessä."

"Niin, se ihmetyttää minua", myönsi Trethaway. "St. Vincentin
minä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja
onhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla
alueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti
määrätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi
-- jos hän koskaan suostuu."

"Ja se on --?"

"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa."

Corliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:

"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin
St. Vincent voi häntä miellyttää?"

"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin -- kuin muidenkaan naisten",
puuttui Vance kiivaasti puheeseen. "Minä olen varma siitä, että --"

"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?"

Corliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti
Trethawayn hymyilemään juroa hymyään.

Vance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona
jouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin
kahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella
Fronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete
Whipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen
vaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka
intiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren
Deltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi.
Eräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen
jutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin
kotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti
kuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä
heti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden
vaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop
tyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen
toisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän
kehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli
itsekseen tuon tuostakin pistäen väliin "hemmettejään", jotka tarkoin
ilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.

Kesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan,
kuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen.
Vaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä
katsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän
sen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei
enää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan
kertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an
punnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen
jälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti
puristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan
paikaten mokkasiinejaan.

"Vielä minä sille näytän", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa
sormellaan ja heitti sen vuoteelle.

Corliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien
kellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi.
"En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del", sanoi hän
leikillisesti. "Minä en osaa lukea riviäkään."

"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain.
Mutta hänen isäukkonsa -- hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte -- hän
luki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja
minä tiedän myös."

"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?"

"Siitä olisi paljon kerrottavaa", vastasi Bishop sävyisästi.
"Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette
sen savun nousevan, niin tekin saatte tietää."

       *       *       *       *       *

Matt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin,
sai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä
hyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi
vielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti
hän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä -- miten olikaan,
hän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa.
Heidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä,
totta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se
voi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä
saattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään
miesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän
ei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli
vähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.

Matt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin
-- varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön
läheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia
tietoja aivan luotettavina -- ja langetti oman tuomionsa vasta
tavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä
ja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt.
"Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä
Eldoradon suuruuksia", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave
Harneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: "Ja jos ei
paholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen
sijastaan."

Mutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä
omaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua
viisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen.
Hän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen
mielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea
leikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn
jälkeäkään.

"Nuuskikoot koirat hautaani", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka
oli täynnä valtteja. "Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani?
Mitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset
pitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät
hänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat
mieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja
verisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä
kuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut
urhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En
minä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua,
Matt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa
sydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas
vielä hiukkasen, Matt", lisäsi hän ajatuksissaan. "Odotapas, kunnes
saat tietää, miten hän antaa kättä."

Tilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai
kaikki kolmetoista tikkiä.

"Iso slammi", huusi Matt. "Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä
päälle!"

Vincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään
veltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. "Mitä tämä touhu
auttaa?" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa
varten. "Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä
pikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan."

"Mc Carthy on aika velikulta", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen
St. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät
jättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät
päällysvaatteita ylleen. "Eikö hän kertonut teille, mitä hän
näki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän
tapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon
jumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan
ja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi
hän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä
näkyvissä'."

"Totta joka sana", tunnusti Matt punastumatta. "Oletteko sitten
koskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät
humalat tiivistetystä maidosta?"

"Voi kauheata!" huusi mrs Schoville. "Mutta miten se on mahdollista?
Kertokaa!"

"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On
pakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja
iskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta
Moranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle
tuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa.
'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää
täynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän,
'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat
pullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?'
sanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona
on kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä
totta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin
hän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi
maidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille
whiskypullosta."

Niin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän:
"Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet
pois. Etkö arvaa, Matt?"

Matt pudisti päätään.

"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa
sokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä,
ja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa
kahviini kuukaudeksi."

"Nyt olisi minun vuoroni, Dave", selitti Mc Carthy, "ja jos sinä nyt
et olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan
sinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän
kerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä
liikkeelle."

"Ei, nuori herraseni", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti
Fronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. "Tänä iltana hänen vanha
kasvatuspappansa saattaa hänet kotiin."

Mc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa
Fronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan
nololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni
Courbertinin seuraan.

"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?"
kysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi
harmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä
terävän katseen vastaukseksi.

"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?" sanoi Frona.

"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat
kauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin
yhtä?"

"Mitä sitten?"

"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa."

"Mitä, mitä?" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa
häntä.

"Avioliittoa tietysti", sai Matt sanotuksi. "Sanotaan, että näyttää
siltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia."

"Onko myös sanottu, että se on totta?"

"Eikö riitä, että näyttää siltä?" kysyi Matt.

"Ei -- ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän,
Matt. Mr St. Vincent ja minä -- me olemme ystäviä, siinä kaikki.
Mutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?"

"Kerrotaan vielä muutakin", jatkoi Mc Carthy. "Sanotaan, että St.
Vincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen
-- Lucile on hänen nimensä."

"Mitä siitä?"

Frona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.

"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä", jatkoi Frona katkaistakseen
hiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille.
"Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?"

Matt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän
epätoivoissaan sai sanotuksi: "Totisesti, Frona, minun tekisi mieli
antaa teille vitsaa."

Frona nauroi. "Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain
jaloin Dyeassa."

"Älkää nyt kiusatko minua."

"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?"

"Mitä siitä?"

"Aivan samaa minä äsken kysyin -- mitä siitä?"

"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että
minä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän
sopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa --"

"Kiitos", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain
katkerasti. "On ollut toisia, jotka --"

"Ketä tarkoitatte?" huudahti Matt kiivaasti.

"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?"

"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja
samalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan."

"Miksi?"

"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te
voitte kysyä, miksi!"

"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!"

"Viis minä olettamisista", hän mörähti. "Minä puhun tosiasioista."

Frona puri huultaan. "Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa
minunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte
Lucilen?"

"Miksi te sitä tahdotte tietää?" kysyi Matt epäluuloisesti.

"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?"

"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se
tietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?"

"Ja te tanssitte hänen kanssaan?"

"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin -- niissä
minä olen mestari."

Frona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin
mietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän
mokkasiiniensa alla.

"Mitä nyt?" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.

"Mitä ajattelette?" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.

"Enpä juuri mitään", vastasi Frona. "Minä vain tuumin, kuka meistä
on saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin
tuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa."

Mc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista
kysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on
väärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän
viisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun
turvallisemmille aloille.

"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan", hän väitti, "joka
tarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän
pilkattavaksenne."

"En minä ole ilkeä."

"Olette kyllä."

"Niinkö?" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. "Kuinka minä
voisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?"

"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua
teidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni -- mitä
tahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla
teidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät
onnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa
surua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä
kadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin."

He olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena
Mattin käsivartta. "En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi
isää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua
tästä -- tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä
pidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin
olisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste.
Teillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te
teette väärin --"

"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?"

"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte."

Matt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.

"Mitä te sanotte?" kysyi Frona.

"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni."

"Matt, rakas Matt, te ette saa!"

Vastauksena oli taas epäselvä murina.

"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu
elämääni sanoin ettekä teoin."

"Sitä minä en lupaa."

"Teidän täytyy."

"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän
varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista
minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona
pikkuinen, ja hyvää yötä."

Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan
rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa
varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan
Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt,
niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan
kanssa, sinä kovan onnen poika."

Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka
murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira
pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


"Väsyttääkö?"

Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen
silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt
ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun,
illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään
onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin
vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat
sulautumaisillaan yhteen.

Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat
suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa
viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.

"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob
Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä
leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.

"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset
tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka
sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön
ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä
olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta,
että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri
minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä,
luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi
Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia
pitkin tultuasi -- ei, minä en tunne sinua, minä -- --" Hän ei
keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon,
etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut
luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja
epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun
me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen
Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain -- miksi sitä
sanoisinkaan -- jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."

"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo,
polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja
tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut
sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan.
Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut
luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin
veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin
ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa
toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle
kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä,
kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen
elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' -- nuo sanat pyörivät
aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt
Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi,
solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi?
Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet
kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni,
yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?

"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia
epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt
vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut
kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? -- --
Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein
peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua
pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin
koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa
kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut
tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin
sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja
ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä.
Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että
se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta
Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja
sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi
peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi -- silloin
tuo päivä oli päivien päivä."

"Minä koetin aina parastani -- ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi
ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen
rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi
toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.

"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta
sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut
ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun
vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut
pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun
puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani
sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä
olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä
olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta,
runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita,
merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn
ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että
me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa
ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut
ymmärtämään, ettei toisin voi olla.

"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa
minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun
lukevan Brovningiasi -- ei, ei, älä sano mitään -- ja tarkannut
ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä
kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet
korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu
siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin
minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.

"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni
tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen
lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua
ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata
uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt
tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille
urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka
olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista
maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat
muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."

Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.

"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia,
taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani
hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut,
että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi
kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut
vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta
kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä,
miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni --"

"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi
häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita
teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä,
joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia
aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka
niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa
valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja
katsoisi sinua ja työtäsi?"

"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä
-- -- -- hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."

"Niin on minunkin."

"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren,
pitkän taistelun."

"Niin minunkin."

"Ja taisteli kuolemaan asti."

"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme."

Jakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi
jälleen. "Mutta minä aion myydä kaiken -- kaivokset, liikkeen, kaiken
-- ja tutkia Browningia."

"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä."

"Miksi sinä et ollut poika?" kysyi isä äkkiä. "Miten mainio mies
sinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun
miehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut -- huomenna,
ylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin,
minne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden
ja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta
mies, Frona, kuka on mies?"

"Älä puhu siitä", vastusteli Frona. "Kerro minulle isäsi taistelusta,
viimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä.
Heitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!"

"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme
keskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin
kasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun
mennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et
ole koskaan äitiä tuntenut."

Frona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti,
mitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.

"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?"

"En -- en tiedä. Mitä tarkoitat?"

"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen
sana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä -- -- --
minä voisin -- -- -- ehkä -- -- -- voisin kenties neuvoa sinua, en
mitään muuta. Mutta neuvon -- -- --"

Tässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei
kuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden
ratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen
mieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään
ollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä
hänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen
filosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti
puolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona
itse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa
ohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia
ajatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät
olleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:

"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut
mitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin
hyviä ystäviä -- siinä kaikki."

"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö
tavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti
voi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken
tullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun
Jumalasi minun Jumalani'?"

"En -- tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä
olla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä -- nyt. Se on
suurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että
kukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana,
ilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden
häikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen."

Jakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että
hän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. "Mutta miksi sinä tätä
kysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla
ollut muitakin miesystäviä."

"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St.
Vincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan
ja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme
tuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun
hyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä
en voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä
Vincentistä."

"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken", vastasi Frona
vastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.

"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani", selitti isä ilmeisesti
haluamatta saada aikaan väittelyä. "Mutta minä en saa unohtaa, että
arvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua
siitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin
he ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian
vaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla
oikeudenmukainen."

"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?" kysyi Frona pyrkien
paremmin ymmärtämään hänen kantaansa. "Etkö voi tarkemmin määritellä
tunnettasi?"

"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista.
Mutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria.
Pelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai
kuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä
hetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin."

"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei
voi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä."

Hänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. "Minä en
tiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi
sitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään,
olenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on
kerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa,
Frona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta -- miehet
ovat miehiä -- mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt
niinkuin miehen tulee."

"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi
parempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin
varmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin
he ovat. Lucile --"

"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan
tappelua. Hän ei -- -- hän oli pelkuri."

"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä
itse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut,
jos -- --"

"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä", keskeytti Jakob
Welse hänet äkkiä. "Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten
ennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen
sitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita
sitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt
vain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties
menetellyt taitamattomasti. Mutta Frona", hän nosti tyttärensä
kasvoja puoleensa, "muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta,
ensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä
tiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun,
että on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi
elettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa
elämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään
Welse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet
tai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä
esimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi
yksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta
huomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi
typerää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme.
Welset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta
tilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei
meikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä
varten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen
täytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään,
yksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä
siitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin
minun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja
taivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina
toisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa."

"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä", kuiskasi Frona, ja
hänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden
lempeä kosketus.

Ja takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän
esiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin
taistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure
Cityssä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


"Nukkekodilla" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen
ihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että
Jakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan
katseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti
puristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven.
Dave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran
filosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi
puritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin
Torvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss
Mortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti,
myönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy
taas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään;
valtion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei
olisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä
ja pukutanssi.

"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa", väitti hän Harneylle heidän
kulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. "Minä tahtoisin nähdä
--"

"Kalossit --"

"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!" huusi Matt raivoissaan.

"Minä vain sanon", jatkoi Harney häiriytymättä, "että kalossien
hinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia
parilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit
pistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?"

"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan
Nora-lapsukaista."

He jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat
vähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.

Gregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:

"Viimeinkin!" "Miksi viimeinkin?" kysyi Frona osoittamatta
uteliaisuutta.

"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte.
Te esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui
siltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni."

"Mikä onnettomuus!"

"Se oli kauheata!" "Mitä vielä!"

"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona,
enkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte
matkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä
paikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni
ja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi
minut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne
katsojain silmien edessä."

"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä", sanoi Frona
miettiväisenä.

"Tai pikemmin -- --" alkoi St. Vincent.

Frona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä
illan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut
vielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä,
ja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen
suuren lähestymisen kynnyksellä.

Oli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä -- vain neljäkymmentä astetta
pakkasta --, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt
tähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella
puolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä
valojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.

Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi
taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja
tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin
alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui
ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen
suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen
jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen
ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta
kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan
ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten
säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli
taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa.
Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.

Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta
susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa
vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen
tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen.
Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla
ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui
lähemmäksi miestä.

"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.

Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä
taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat.
Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan
sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden
kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä
merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno,
läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan
yön silmäin eteen.

Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan.
Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat
ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat
arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen
mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien
ulvonta alkoi uudelleen.

"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies
miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."

Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti
sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja
palanen leipää sinun kanssasi, Richard."



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


How-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa
polvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen
siveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin
hänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa
ja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän
sielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin
täysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob
Welselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella
häntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä
kuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat
hänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi
niin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema
yllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han
huomiokykyä ja muistia.

How-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän.
Paksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset
olivat kokonaan peitossa ja _parka_ salasi ruumiin muodot. Mutta
How-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat
hänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin
kasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten
How-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi
tutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä
vaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä
eikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia
ristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja
eikä hämmentäviä abstraktioita -- vain yksinkertaisia tosiasioita,
jotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden
varastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja
yhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää
naisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä,
ulkomuotonsa ja menneisyytensä.

"Te parempi mennä pois heti paikalla", neuvoi How-Ha.

"Tahtoisin tavata miss Welsen."

Vieras nainen puhui tasaisella, lujaa tahtoa ilmaisevalla äänellä,
mutta se ei vaikuttanut How-Ha'han.

"Paljon parempi te mennä", hän toisti tylsästi.

"Kas tässä, viekää tämä Frona Welselle ja" -- hän työnsi polvensa
oven ja pielen väliin -- "olkaa hyvä ja jättäkää ovi auki."

How-Ha näytti vihaiselta, mutta otti kirjelipun, sillä kymmenen
vuoden palvelijana-olo oli totuttanut hänet alistumaan ylemmän rodun
tahtoon.

    _Saanko tulla teitä tapaamaan?_

                       _Lucile_.

Siinä koko kirjelipun sisällys. Frona katsahti kysyvästi
intiaaninaiseen.

"Hän potki ovi auki", tämä selitti. "Minä sano hän mennä pian pois?
Häh? Te myös sano niin? Hän ei hyvä nainen. Hän --"

"Ei. Antakaa hänen" -- Frona mietti hetkisen -- "ei, antakaa hänen
tulla tänne."

"Paljon parempi --"

"Menkää!"

How-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita
alas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen
tai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta
palvelijan.

Frona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija
katsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen
aistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia
siitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä
puhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen
mieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa
pois ulkonaisista seikoista.

"Oli hauskaa, että tulitte", hän kuuli Fronan sanovan. "Olen niin
halunnut tavata teidät jälleen, ja -- mutta olkaa toki hyvä ja
riisukaa yltänne tuo raskas _parka_. Miten paksu se on ja miten
ihanaa nahkaa ja tekoa!"

"Niin, se on Siperiasta." Lucilen teki mieli lisätä: "lahja St.
Vincentiltä", mutta hän sanoi sen sijaan: "Siellä ei ole vielä
totuttu hutiloimaan, kuten huomaatte."

Hän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen
sulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä
huomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen
emäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista
yrityksistä pitää keskustelua käynnissä.

"Miksi hän on tullut tänne?" kysyi Frona itseltään puhuessaan
nahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.

"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa",
huudahti hän viimein epätoivoissaan. "Onko jotakin tapahtunut?"

Lucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien
koruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. "Kas!
Teidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?"

"Kuusitoistavuotias."

"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma."

"Meidän veremme lämpenee myöhemmin", puolusteli Frona, "mutta se --"

"Ei silti ole vähemmän lämmin", keskeytti Lucile hänet nauraen. "Ja
kuinka vanha olette nyt?"

"Kahdenkymmenen."

"Kahdenkymmenen!" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. "Te
olette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän."

"Ero ei ole suuri."

"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin." Lucile singahutti sanat
syytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen
vähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.

Frona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan
katsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.

"Mitä te ajattelette rakkaudesta?" kysyi hän odottamatta, ja hänen
kasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.

"Rakkaudesta?" Fronan ääni värähteli.

"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette
siitä?"

Hehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta
hän karkoitti ne ja vastasi:

"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista."

"Olkoonpa niin -- uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?"

"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?"

Lucilen silmissä välkkyi hymy.

"Miksi te hymyilette?" kysyi Frona.

"Katsokaa minua, Frona." Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa
hehkuivat. "Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi
enää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla
on voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En
kuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain,
että olen uhrannut."

"Ja uhratessanne saitte korvauksen", lausui Frona lämpimästi.
"Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette
rakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä
kyllin?"

"Minä ymmärrän", sanoi Lucile. "Te tahdotte sanoa minulle, että
tiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja
vaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle,
niin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen
maku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt
nainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta" -- hän
naputti kapealla sormella otsaansa -- "se on mennyt teille tänne. Se
on juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja.
Mutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä!
Ei, Jumala varjelkoon!" hän huudahti intohimoisesti. "Onhan hyvääkin
rakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän
saada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta."

Frona oli tapansa -- heidän yhteisen tapansa -- mukaan tarttunut
Lucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. "Minä tunnen,
että te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin,
mutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän
tosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi
saada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne."

"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän
kuolema.'"

Lucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka
ymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti
hänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän
painoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta
pian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän
työnsi tytön luotaan.

"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?"

Frona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa
kulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. "Kuinka te
sen tiedätte?"

"Te olette vastannut." Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja,
jotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin
taitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi
vielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. "Kuinkako
minä tiedän?" Hän nauroi katkerasti. "Kun mies äkkiä jättää naisen
sylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan --"

"Ja --"

"Ja unohtaa palata tuohon syliin."

"Niinkö?" Welsen veri kuohahti, karkoitti kuin tulinen aurinko usvat
Fronan silmistä ja sai ne säihkymään. "Tämän takia te siis tulitte.
Minun olisi pitänyt arvata se, jos olisin viitsinyt kiinnittää
huomiota Dawsonin juoruihin."

"Ei ole vielä liian myöhäistä." Lucilen huulet värähtelivät. "Ja
kaikki riippuu teistä."

"Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?
Aiotteko kertoa minulle, mitä hän on tehnyt, mitä hän on ollut
teille. Sanon teille, että se on turhaa vaivaa. Hän on mies, niinkuin
te ja minä olemme naisia."

"Ei", valehteli Lucile niellen hämmästyksensä. "Minä tiesin, ettei
senlaatuinen menettely vaikuttaisi teihin, että te olette liian ylevä
siihen. Mutta -- oletteko ajatellut minua?"

Frona veti syvään henkeään ja jännitti käsivartensa ikäänkuin
puolustaakseen oikeuttaan mieheen, jonka Lucile tahtoi häneltä
riistää.

"Aivan ilmetty isänne", huudahti Lucile. "Voi teitä taipumattomia
Welsejä!"

"Mutta minä tiedän, että hän ei ole teidän arvoisenne, Frona Welse",
hän jatkoi, "minun arvoiseni kyllä. Hän ei ole kunnioitettava mies,
ei jalo eikä hyvä. Hänen rakkautensa ei ole teidän rakkautenne
vertainen. Ei hän kykenekään rakastamaan, intohimo on kaunein nimi,
jonka hänen tunteelleen voi antaa. Sitä te ette halua. Mutta parempaa
hän ei voi teille antaa. Mitä te sitten annatte hänelle? Itsenne?
Mieletöntä tuhlausta! Mutta teidän isänne kaltainen --"

"Vaiti! Minä en tahdo kuulla enempää. Te teette väärin." Frona
keskeytti hänet ja jatkoi loistavan epäjohdonmukaisesti: "Mitä te
sitten antaisitte hänelle?"

"Muutaman intohimon hetken", kuului valmis vastaus, "palavan
onnenhuumauksen ja helvetin katumustuskat, jotka hän ansaitsee kuten
minäkin. Niin me säilyttäisimme tasapainon, ja kaikki olisi niinkuin
olla pitää."

"Mutta -- mutta --"

"Sillä hänessä on paholainen", jatkoi Lucile, "kiehtova paholainen,
joka viehättää minua, kautta sieluni, ja rukoilkaa Jumalaa, Frona,
ettette koskaan opi sitä tuntemaan. Sillä teissä ei ole tuota
paholaista, minun taas on hänen kaltaisensa ja arvoisensa. Tunnustan
suoraan, että meidän suhteemme on vain viehättymystä. Hänen tunteensa
ei ole kestävämpi kuin minunkaan. Toinen ei ole toistansa parempi, se
on juuri onnellisinta kaikesta."

Frona nojautui taapäin tuolissaan ja katseli kauan vierastaan. Lucile
odotti hänen sanovan jotain. Oli aivan hiljaista.

"Mitä tuumitte?" kysyi Lucile viimein matalalla, uteliaalla äänellä
ja nousi ottaakseen _parkan_ ylleen.

"En mitään. Minä vain odotin."

"Minä olen sanonut sanottavani."

"Antakaa minun sitten sanoa teille, etten ymmärrä teitä", sanoi
Frona kylmästi. "Minun on jostain syystä mahdoton käsittää teidän
vaikuttimianne. Teidän puheissanne on ollut jotain alhaista. Siitä
olen kuitenkin vakuutettu, että te jostain käsittämättömästä syystä
tänään olette ollut itsellenne uskoton. Älkää kyselkö, sillä kuten
äsken sanoin, en ole siitä itsekään selvillä, mutta kaikesta
huolimatta olen varma siitä, että en ole erehtynyt! Tiedän, että te
ette ole se Lucile, jonka tapasin metsätiellä joen tuolla puolen. Hän
oli oikea Lucile, tiedän sen, vaikka tapasinkin hänet vain ohimennen.
Nainen, joka tänään on täällä, on vieras nainen. Minä en tunne häntä.
Joskus on tuntunut siltä, kuin hän olisi Lucile, mutta harvoin.
Tämä nainen on valehdellut, valehdellut minulle ja valehdellut
minulle itsestään. Se, mitä hän sanoi miehestä, on vain hänen oma
käsityksensä, jos sitäkään, sillä onhan hän voinut valehdella
hänestäkin. Luultavasti niin onkin. Mitä te siitä arvelette?"

"Että te olette hyvin viisas tyttö, Frona. Että te joskus puhutte
enemmän totta kuin luulettekaan. Ja joskus taas olette sokeampi kuin
voitte uneksia."

"Teissä on jotain, mistä minä voisin pitää, mutta te olette
piilottanut sen niin taitavasti, etten minä voi sitä löytää."

Vastaus pyrki Lucilen huulille, mutta hän pysyi vaiti, veti turkin
ylleen ja kääntyi lähteäkseen.

Frona saattoi hänet itse ulko-ovelle, ja How-Ha mietti mielessään,
miksi valkoihoiset eivät toimineet niiden lakien mukaan, joita he
itse olivat laatineet.

Kun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. "Hyi. St. Vincent!
Hyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!" Ja hän sylkäisi
toistamiseen.

       *       *       *       *       *

"Sisään!"

Kehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven
auki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.

"Kas, tekö siinä olette!" St. Vincent katsahti synkästi ja
hajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi
kätensä. "Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien
päässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on
tuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä
siitä pidätte."

"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä", tuumi Matt
itsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen,
joka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: "Te siis
täällä haaveilette, ja ihmekös tuo!"

"Miten niin?" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.

"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen
tuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin.
Niillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee", Matt nauraa
hihitti.

"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta." St. Vincent puhui aivan
suoraan. "Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä
kestäisi ikuisesti."

"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?"

"Hankalaa, totta vie! Ja te ymmärrätte sen. Kyllä minä huomaan, Matt,
että te olette kokenut yhtä ja toista aikoinanne."

"Vai aikoinani! Pyydän ilmoittaa, etten vielä ole liian vanha
huvittelemaan hiukkasen."

"Tietysti, tietysti ette. Sen voi kyllä lukea teidän silmistänne.
Lämmin sydän ja etsivä silmä, Matt!" Hän löi vierastansa
sydämellisesti nauraen olalle.

"Mutta te viette minusta kyllä voiton, Vincent. Te olette tehnyt
paljon syntiä naisihmisiä kohtaan, siitä ei ole epäilemistä. Monta
kevytmielistä suuteloa te olette antanut ja monta sydäntä särkenyt.
Mutta oletteko koskaan tuntenut sitä, mikä on totisinta kaikesta?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Totisinta kaikesta -- se on -- no niin, oletteko koskaan ollut isä?"

St. Vincent pudisti päätään.

"En minäkään. Mutta oletteko sitten rakastanut, niinkuin isä rakastaa
lastaan?"

"Enpä tiedä. En juuri ole."

"Mutta minä olen. Ja se on totisinta kaikesta, sanon teille. Jos mies
koskaan on lasta imettänyt, niin minä olen sen tehnyt, tai ainakaan
ei paljoa puutu. Se oli tyttölapsi, ja nyt hän on kasvanut naiseksi,
ja minä rakastan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin hänen
oikea isänsä. Ikävä kyllä en eläessäni ole rakastanut useampaa kuin
yhtä naista paitsi häntä, ja tuo toinen oli toisen miehen vaimo.
Minä en hiiskunut siitä koskaan kenellekään sanaakaan, en hänelle
itselleenkään. Mutta hän kuoli, Jumala häntä siunatkoon."

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän näki ajatuksissaan
vaaleahiuksisen, germaanilaistyyppisen naisen, joka kuten eksynyt
auringonsäde eleli Dyea-joen rannalla olevassa kauppatalossa. Hän
katsahti äkkiä ylös ja huomasi St. Vincentin hajamielisesti, omiin
ajatuksiinsa vaipuneena tuijottavan lattiaan.

"Ja nyt heretään hulluttelemasta, St. Vincent!"

Kirjeenvaihtaja heräsi vastahakoisesti mietteistään ja kohtasi
irlantilaisen läpitunkevan katseen.

"Oletteko te rohkea mies, St. Vincent?"

Hetkisen he tutkivat toisiaan sielun pohjia myöten, ja Matt olisi
voinut vannoa sillä hetkellä havainneensa toisen katseen levottomasti
horjuvan.

Hän iski voitonriemuisesti nyrkkinsä pöytään. "Kautta Jumalan, te
ette ole!"

Kirjeenvaihtaja veti tupakat omalle puolelleen ja pyöritteli
savuketta sormiensa välissä. Hän teki sen huolellisesti, ja
hienonhieno paperi kiertyi risahdellen hänen sormissaan niiden
vapisematta, mutta paidankauluksen alta kohosi tumma puna, joka
leviämistään levisi ja sai koko kasvot liekehtimään.

"Hyvä on. Luultavasti se pelastaa minun käteni saastaisesta
tehtävästä. Vincent, se tyttölapsi, joka nyt on kasvanut naiseksi,
nukkuu tänä yönä Dawsonissa. Jumala meitä auttakoon, teitä ja minua,
me emme laske päätämme levolle niin viattomina ja puhtaina kuin hän!
Vincent, kuulkaa minua, te ette koskaan tule satuttamaan kättänne
häneen, ette hänen miehenään enempää kuin muutenkaan."

Paholainen, josta Lucile oli puhunut, alkoi herätä eloon, riehuva,
mieletön paholainen.

"Minä en pidä teistä", jatkoi Matt. "Syyt pidän omana tietonani.
Mutta muistakaa, mitä minä teille sanon: jos te olisitte niin hurja,
että ottaisitte hänet vaimoksenne, niin ette koskaan saisi nähdä
kirotun hääpäivänne loppua ettekä lähestyä morsiusvuodetta. Mies,
minä voisin lyödä teidät kuoliaaksi näillä käsilläni, jos sitä
tarvittaisiin. Mutta minulla on syytä toivoa, että tästä suoriudutaan
siistimmälläkin tavalla. Älkää hätäilkö! En minä tee teille mitään."

"Senkin irlantilaisroisto!"

Paholainen pääsi äkkiarvaamatta valloilleen, ja Mc Carthy huomasi
revolverin piipun suuntautuvan ohimoansa kohti.

"Onko se ladattu?" hän kysyi. "Luulenpa, että se on. Mutta miksi te
viivyttelette? Ettekö aio laukaista?"

Kirjeenvaihtajan sormi liikahti, ja varoittava napsahdus kuului.

"Laukaiskaa nyt, laukaiskaa, minä sanon! Ikäänkuin te kykenisitte,
horjuvine katseinenne."

St. Vincent yritti kääntää katseensa toisaalle.

"Katsokaa minuun, mies!" käski Mc Carthy. "Katsokaa minua silmiin,
kun teette sen!"

St. Vincentin täytyi tahtomattaan kääntää päänsä ja kohdata
irlantilaisen katse.

"Nyt!"

St. Vincent puri hammasta ja painoi liipasinta -- ainakin hän oli
tekevinään sen, kuten ihminen unessa luulee toimivansa. Tahto
käski kättä toimimaan, mutta mielen hermostuneisuus pidätti sitä
täyttämästä käskyä.

"Tuosta vapisevasta sormiraukasta ei taida olla siihen tekoon." Matt
nauroi kärsivää vastustajaansa vasten kasvoja. "Kääntäkää ase vain
toisaalle ja laskekaa hana hiljaa, aivan hiljaa ja varovaisesti."
Hänen rauhoittava äänensä hiljeni lopulta miltei kuulumattomiin.

St. Vincent totteli, antoi revolverin pudota kädestään ja vaipui
tuskin kuuluvasti huoahtaen hervottomana tuolille. Hän koetti
suoristautua, mutta kaatui pöytää vasten ja kätki kasvot velttoihin
käsiinsä. Matt veti rukkaset käsiinsä, katsoi säälivästi murtunutta
miestä, astui sitten ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Siellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat
samanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa,
missä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian
sumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset
itämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja
hurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee
muitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea,
velttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa
tilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe,
harkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama,
keinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt
määräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten
vaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee
syntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen
-- ikäänkuin Jumala ei näkisi -- verhoaa vääryytensä kaunisteltuun
vaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.

Tällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen
ylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset
hänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen
on useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on
häntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa
ennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat,
niin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi
pakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa,
ja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda
kehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee
kantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen
ruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii
ruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin
alamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän
aterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat
tahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään
valaan ja mursun rasvaa -- tai kuolee.

Niinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä
pohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat
uutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen
kiiltokuorta -- kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta
ja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he
säilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti,
nauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.

Siksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen
eteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä
liikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas
ja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset
tahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet
loistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa
ovat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän
käsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät
ymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään
pahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat
nähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon
ja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille
voi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi
heidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä
parempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin
viettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta,
Yukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman
turvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka
heidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan
ei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.

       *       *       *       *       *

Vance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle,
sytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French
Hillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki
oli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien
reunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille
kulkijoille.

Ovi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka
selässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan
huurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina
sangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän
kaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt
kauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle
uunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi
lohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten
uiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.

"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa", nauroi
Vance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, "kiinteän, juoksevan, ja
höyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua."

"S-s-se oli hyvin sanottu", sai Bishop vaivoin lausutuksi
irroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein
räiskähtäen putosi uunille.

"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?"

"Vai viisikymmentä!" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla
äänellä kasvojansa kuivaten. "Elohopea on tuntikausia ollut jäässä,
ja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä
panen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että
ei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen."

"Niinkö luulette?"

"Lyödäänkö vetoa?"

Vance nyökkäsi nauraen päätään.

"Celsiusta vai Fahrenheitia?" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.

"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin
voitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin", vastasi Vance ollen
loukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.

Del suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. "Sanoitteko nyt
mielestänne jotain hyvin kekseliästä?" Kun ei saanut vastausta, luuli
hän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia
kattosammalia.

Neljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. "Eikö
pelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?" hän ehdotti.

"Miksikäs ei!" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi
öljylampun hyllyltä pöydälle. "Riittääköhän tuo öljy?" tuumi hän
katsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.

Bishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. "Niin, tietysti
minä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt
tämän pelin ajaksi riittää."

Corliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja
sanoi: "Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä,
maaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc
Questionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten
maitse Mazy Maylle, Henderson Creekille."

"Indian-joen varrella?"

"Ei", vastasi Corliss jakaessaan, "vaan juuri Stuartin ja Yukonin
yhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen
jäänlähtöä."

Kullankaivajan silmät loistivat. "Siellä vasta tulee meille touhua,
totisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?"

"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc
Phersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla -- niin, häntä te ette
tunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään
varmaa, mutta -- --"

Bishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin
esille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi
kaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin
kiivaasti.

"Astukaa sisään", hän huusi, "älkääkä pitäkö niin pahaa melua.
Katsokaahan" -- hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa
pöydälle -- "viisitoista -- kahdeksan, viisitoista -- kuusitoista
ja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa,
minulla!"

Corliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi
naista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat
ovella äkkinäisen valon huikaisemina.

"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!" Bishop pudisti miehen kättä
ja veti häntä peremmälle. "Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake
Cornellin?"

"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!" vastasi insinööri lämpimästi ja
pudisti miehen kättä. "Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille
yösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme
aamiaiseksi, oli erinomaista."

Jake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen,
nyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti
toistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän
meni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä
ja palasi pitkin askelin takaisin.

"Totta kai minä sen yön muistan", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä
jään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. "Ja on riivatun
hauska nähdä teidät taas, sen minä sanon." Äkkiä hän näytti muistavan
jotain ja lisäsi hiukan nolona: "Toisin sanoen, me olemme kaikki
riivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?" Hän kääntyi
ja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi.
"Blanche, kultaseni, mr Corliss -- hm -- -- hauska tehdä teidät
tutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche."

"Hauska tavata teidät." Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä
ja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen,
vaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä,
mutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin
ahavoituneen miehen.

Tyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti
toisen seuralaisensa. "Mr Corliss -- Neitsyt, saanko esitellä. Hm!"
Nähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: "Niin juuri,
Neitsyt. Ei mitään muuta."

Tyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli
hänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu
kokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä
hienona antaa kättä.

Corliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen
uteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja
moitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin,
niin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla
viehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja
hänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen
veren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.

"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?" kysyi Jake
Cornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.

"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!" tokaisi Neitsyt vastaan
ja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen
Vanceen. "Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta
Blanche-raukasta."

"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti", kertoi
Jake. "Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja
ovat kai nyt paleltuneet."

Blanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle
tuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi.
Kun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi
Corliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.

"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin", selitti Cornell
tuttavallisesti, "mutta riittää sekin tällaisena iltana."

Corliss nyökäytti myöntävästi päätään.

"Näimme, että täällä oli valoa, ja -- hm -- sitten me tulimme.
Ettehän pane pahaksenne?"

"En, en suinkaan --"

"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?"

Corliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja
painaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta.
Hänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo
jalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta
lämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin
kourallisen sikareja ja ojensi kaikille.

"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin", hän huomautti
pasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle
asettamaansa pulloon. "Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja
ennenkuin arvaatkaan, se murtuu." Hän kääntyi uunin ääressä istuvan
naisen puoleen. "Miltä tuntuu, Blanche?"

"Suloiselta", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja
asetellen jalkojaan, "vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin
lähtiessämme."

Cornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi
kaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.

"Miltähän maistuisi lasi totia?" puuttui Neitsyt puheeseen. "Tai
punssia? Onko teillä sitruunamehua?" Hän kääntyi Corlissin puoleen.
"Onko? Mainiota!" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. "Hei,
kokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki
tyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko
teillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se!
Pitäkää kiirettä, kokki!"

"Eikö hän ole kultainen?" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti
heidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.

Mutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. "Älkää kuunnelko häntä",
hän neuvoi. "Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka
pysähdyspaikassa on maistellut."

"No, no kultaseni --", vastusteli Jake.

"Älä sinä sano minua kullaksesi", kivahti Neitsyt nyrpeästi. "Minä en
pidä sinusta."

"Miksi et?"

"Siksi -- --" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi.
"Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän
siivoista, parrattomista nuorista miehistä."

"Älkää huoliko hänen loruistaan", varoitti Cornell. "Tuon hän sanoo
vain saadakseen minut aivan järjiltäni."

"Kas niin", komensi Neitsyt. "Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!"

"Kenen malja", huusi Blanche uunin luota.

Kohotetut pikarit jäivät keskitiehen.

"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon", ehdotti Neitsyt innokkaasti.

"Ja Billin", keskeytti Del Bishop.

Taasen lasit nousivat hiukkasen.

"Minkä Billin", kysyi Neitsyt epäillen.

"Mc Kinleyn."

Neitsyt hymyili armollisesti. "Kiitos, kokki, te olette kunnon mies.
No, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön
kuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!"

"Pohjaan!" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin
pöytään, niin että paukahteli.

Vance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti,
mitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän
juuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa.
Nämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen
mielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui
hänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä
laulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli
esittänyt "Kiitävän pilven" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli
heikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli
sangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän
lauloi kuitenkin "Sun kultias en kaipaa" niin liikuttavasti, että
Cornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä
korvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.

Kättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop
esitti laulajattaren, "Bow Bellsin tenhottaren", maljan, ja Jake
yhtyi tuumaan huutaen "pohjaan", niin että kajahteli.

       *       *       *       *       *

Kahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä
kolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin
avaamaan oven.

Frona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut.
"Tekö -- Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä."

Corliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän
takaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.

"Mitä nyt?" kysyi Corliss. "Onko jotain tapahtunut?"

"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään." Fronan äänessä
oli moitetta ja kärsimättömyyttä. "Minä satuin astumaan jääsohjoon,
ja jalkani voivat paleltua."

"Voi taivas varjele!" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä
ääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan
Cornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui,
kuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. "Mutta te
ette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?"

"Minun täytyy päästä." Frona piti kiivaasti puoliaan. "Jalkani ovat
paleltumaisillaan."

Corliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä.
Joutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi,
mutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään.
Ahtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista
ulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta
suuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt
puolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli
nopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista
voidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt
katsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä
ja tervehti "hyvä"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta.
Kaikkien kasvot punoittivat.

Vance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin
käsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa,
mutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat
kävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja
astui peremmälle. "Terve, Del!" hän huudahti.

Del tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti
ja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt _parkansa_
päähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat
kasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu
päivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään
onkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut
Jakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen
sinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa
ja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka
säilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.

Bishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta
sen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.

Frona odotti hetkisen ja sanoi sitten: "Hyvää iltaa teille kaikille!"

"Tätä tietä." Vance oli nyt tointunut ja johdatti Fronan uunin luo,
missä hän sai tuolin vastapäätä Blanchea. "Riisukaa nyt nopeasti
jalkineenne ja varokaa liikaa lämmintä. Koetan etsiä teille jotain."

"Saisinko hiukan kylmää vettä", pyysi Frona. "Se ehkäisee
paleltumisen. Del kai voi hankkia sitä minulle."

"Toivottavasti ette ole pahasti paleltunut."

"En ole." Hän pudisti päätään ja katsoi Vanceen hymyillen, samalla
vetäen kankeita mokkasiinejaan jalastaan. "Eivät ne ole ehtineet
paleltua muuta kuin pinnalta. Pahimmassa tapauksessa nahka lähtee."

Kaamea hiljaisuus vallitsi tuvassa, Bishop ammensi vettä säiliöstä
pieneen kulhoon, ja Corliss etsiskeli pienimpiä ja siroimpia
kotijalkineitaan ja lämpimimpiä sukkiaan.

Frona lakkasi äkkiä hieromasta jalkojaan, katsahti ylös ja sanoi
nauraen: "Älkää antako minun palelluttaa iloanne, niinkuin olen
palelluttanut jalkani. Jatkakaa toki!"

Jake Cornell suoristautui ja rykäisi, ja Neitsyt sai ylen arvokkaan
ilmeen kasvoilleen, mutta Blanche tuli Fronan luo ja otti
pyyhinliinan hänen kädestään.

"Minä astuin sulaan samassa paikassa", sanoi hän laskeutuen
polvilleen ja aikoen hieroa paleltuneita jalkoja, kunnes veri alkoi
kiertää ja ne tulivat punaisiksi jälleen.

"Ehkäpä nämä jotenkuten menettelevät." Corliss heitti naisille
mokkasiinit ja villasukat, joita he tuttavallisesti naureskellen
alkoivat vetää Fronan jalkoihin.

"Mutta minkä ihmeen takia te olitte yksin liikkeellä tähän
vuorokauden aikaan?" kysyi Vance. Sisimmässään hän ei voinut olla
ihmettelemättä sitä levollisuutta ja mielenmalttia, millä Frona
suhtautui tilanteeseen.

"Tiedän edeltäkäsin, että te tulette torumaan minua", vastasi Frona
auttaen Blanchea ripustamaan märät vaatekappaleet uunin yläpuolelle
kuivumaan. "Olin mrs Stantonin luona; mutta ensin teidän pitää
saada tietää, että miss Mortimer ja minä olemme viikon vierailulla
Pentlyillä. No niin, minä aioin lähteä Stantonilta ennen pimeän
tuloa, mutta heidän pikku poikansa oli jotenkuten onnistunut saada
lamppuöljyä suuhunsa, mr Stanton oli Dawsonissa ja -- niin, me emme
olleet varmoja siitä, että vaara oli ohitse, ennenkuin puolisen
tuntia sitten. Mrs Stanton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,
että palaisin yksin, mutta eihän siinä ollut minkäänlaista pelon
syytä, minä vain en tullut ajatelleeksikaan, että jää voisi pettää
tällä pakkasella."

"Millä te sen lapsen paransitte?" kysyi Del tahtomatta päästää
keskustelua katkeamaan, kun se nyt kerran oli saatu käyntiin.

"Purutupakalla." Ja naurun tauottua Frona jatkoi: "Heillä ei ollut
sinappia, enkä minä keksinyt muutakaan sen parempaa. Sitä paitsi Matt
Mc Carthy kerran Dyeassa pelasti sillä minun henkeni, kun minussa oli
kuristustauti. Mutta tehän lauloitte minun tullessani. Jatkakaa toki."

Jake Cornell änkytti, että he olivat laulaneet tarpeekseen.

"Entä te, Del. Laulakaa 'Kiitävä pilvi', niinkuin teillä on tapana
jokimatkalla."

"Sen hän on jo laulanut", sanoi Neitsyt.

"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa."

Hän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti
markkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon
aiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa
laulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin
kosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti
osaltaan seuraa laulamalla "Annie Laurien" ja "Ben Boltin." Salaa
hän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja
Neitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän
iloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli
melko nolo isäntä.

Mutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti
kuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli
tutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut
sisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi
ollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta
nyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli
myötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut,
mutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen
kuluneista piirteistä.

Frona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina
lähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä,
änkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai
lausutuksi.

"Sen miehen -- hik! -- miehen malja", hän jylisevällä äänellä huusi,
"sen miehen -- hik! -- joka -- joka on luonut --"

"Tämän siunatun maan", täydensi Neitsyt.

"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän
siunatun maan. Eläköön -- hik! -- eläköön Jak -- Jakob Welse!"

"Ja Jakob Welsen tytär", huusi Blanche.

"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!"

"Niin, 'sen tytön vertaista ei toista'", alkoi Del laulaa posket
hehkuen.

"Minä tahtoisin puristaa teidän kättänne, vain kerran", sanoi Blanche
hiljaa muiden melutessa.

Frona riisui kintaansa, jonka hän jo oli vetänyt käteensä, ja he
puristivat lujasti toistensa käsiä.

"Ei, ei", sanoi Frona heti sen jälkeen Corlissille, joka oli pannut
lakin päähänsä ja sitoi korvalappuja. "Blanche on kertonut minulle,
että tästä on vain puoli mailia Pentlylle. Tie on selvä. Ei kukaan
saa lähteä minua saattamaan."

"Ei ensinkään." Hänen äänessään oli tällä kertaa niin käskevä sävy,
että Corliss viskasi lakin vuoteelle. "Hyvää yötä vain!" Hän hymyili
koko meluavalle joukolle.

Mutta Corliss saattoi hänet ovelle ja astui ulos. Frona katsahti
häneen. Päähine oli vain puoleksi hänen päänsä yli vedettynä, ja
hänen kasvonsa loistivat lumoavasti tähtien valossa.

"Frona, minä -- -- minä tahtoisin --"

"Älkää olko huolissanne. Minä en kantele", kuiskasi Frona.

Corliss huomasi hänen kasvojensa ilkkuvan ilmeen, mutta koetti
jatkaa. "Minä tahtoisin selittää teille, kuinka --"

"Tarpeetonta! Minä ymmärrän. Mutta samalla minun täytyy tunnustaa,
etten erikoisesti ihaile teidän makuanne --"

"Frona!" Hänen äänensä oli niin kiusaantunut, ettei se voinut jäädä
Fronalta huomaamatta.

"Voi teitä hullua", hän nauroi. "Ikäänkuin minä en tietäisi kaikkea.
Kertoihan Blanche, että hän oli kastellut jalkansa."

Corliss painoi päänsä alas. "Frona, te olette ehjin naisluonne, minkä
milloinkaan olen tavannut. Ja" -- hän suoristautui, ja hänen äänensä
kuului vakuuttavalta -- "me emme vielä tiedä, miten meidän suhteemme
päättyy."

Frona koetti estää, mutta hän jatkoi: "Minä tunnen, minä tiedän, että
kaikki vielä muuttuu. Käyttääkseni teidän omia sanojanne: kaikki
tekijät eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Mitä St. Vincentiin
tulee, niin -- -- Minun omakseni te sittenkin tulette. Ja jos se
tapahtuisi nyt heti, niin se ei olisi liian aikaista!"

Hän ojensi kuten nälkäinen kätensä Fronaa kohti, mutta tämä oli
arvannut hänen aikeensa, ennenkuin hän ehti sitä toteuttaa, pujahti
nauraen pakoon ja juoksi kevyesti tietä alas.

"Tulkaa takaisin, Frona! Tulkaa takaisin!" huusi Corliss. "Minä olen
pahoillani --"

"Ettepä olekaan", kuului vastaus. "Ja minä olisin pahoillani, jos te
olisitte. Hyvää yötä!"

Corliss näki hänen katoavan pimeyteen ja astui tupaan. Hän oli
ollut niin vajonneena muihin mietteisiin, että ensi hetkessä
hämmästyi näkyä, joka häntä täällä kohtasi. Cariboo Blanche itki
hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, ja Corliss
näki kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin. Bishopin kasvot
näyttivät vakavilta. Neitsyt loikoi pää käsivarsien varassa pöydällä
kaatuneitten pikarien ja punssilätäköitten seassa, ja Cornell seisoi
kumartuneena hänen ylitseen, nikotteli ja hoki lakkaamatta: "Sinussa
ei ole mitään vikaa, kultaseni, ei mitään vikaa."

Mutta Neitsyt oli lohduton. "Voi Jumala! Kun minä ajattelen sitä,
mikä olen, ja sitä, mikä olen ollut -- -- -- Mutta syy ei ole minun,
sen minä sanon teille", huusi hän äkkiä kiivaasti. "Millaisten
ihmisten lapsena minä olen syntynyt, sanokaahan? Mikä minun
isäni oli? Juoppo, josta ei ollut mihinkään. Entä äitini sitten?
Whitechapelista [Lontoon kurjin kortteli.] kotoisin. Kuka olisi
antanut ropoakaan minun hyväkseni, jotta olisin saanut kasvatusta?
Kuka välitti minusta vähääkään? Kuka, sanokaa se!"

Corlissin mielessä tapahtui äkillinen muutos. "Olkaa vaiti!" hän
käski.

Neitsyt kohotti päätään, hänen hajalle päässeet hiuksensa törröttivät
kuin raivottarella. "Oliko tuo teidän rakastettunne?" hän ilkkui.
"Oliko?"

Corliss syöksyi raivoissaan häntä kohden kasvot valkeina ja ääni
vihasta väristen.

Neitsyt kyyristyi kokoon ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa
suojaksi. "Älkää lyökö minua, sir", hän vikisi, "älkää lyökö minua!"

Corliss pelästyi omaa itseään ja odotti, kunnes sai mielenmalttiinsa
takaisin. Sitten hän sanoi rauhallisesti: "Nyt saatte pukea vaatteet
yllenne ja mennä matkoihinne. Kaikki kolme! Kas niin, ulos ja äkkiä!"

"Te ette ole mies, ette ole", uskalsi Neitsyt sanoa vihaisena
huomatessaan, että pahoinpitelyn vaara oli ohitse.

Mutta Corliss kyyditsi hänet ensimmäisenä ovelle eikä ollut
kuulevinaankaan.

"Täältä ajetaan naisia ulos", äyski tyttö raivoissaan, ja oli
kompastumaisillaan kynnykseen.

"Ei hätää", marisi Jake Cornell rauhoittavasti, "ei hätää."

"Hyvää yötä. Olen pahoillani", sanoi Corliss Blanchelle
sovinnollisesti hymyillen tämän astuessa ovesta.

"Keltanokka! Nulikka!" kirkui Neitsyt hänen jälkeensä, kun ovi jo oli
sulkeutunut.

Corliss tuijotti ensin Del Bishopiin, sitten pöydällä vallitsevaan
sekamelskaan, astui sitten huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle.
Bishop nojasi kyynärpäätään pöytään ja imi piippuaan. Lamppu
savusi, liekki lepatteli ja sammui, mutta hän istui yhä paikallaan,
täytti piippunsa kerran toisensa jälkeen ja raapaisi lukemattomia
tulitikkuja.

"Del! Oletteko hereillä?" kysyi Corliss viimein.

Del mörähti vastaukseksi.

"Minä olin aika lurjus, kun ajoin heidät ulos pakkaseen. Minua
hävettää."

"Olitte kuin olittekin", vakuutti Del.

Pitkä hiljaisuus seurasi. Del koputti tuhan piipustaan ja nousi.

"Nukutteko?" kysyi hän.

Kun vastausta ei kuulunut, astui hän hiljaa vuoteen luo ja levitti
peiton isäntänsä yli.



YHDESKOLMATTA LUKU.


"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?" Corliss ojentautui
veltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen
huvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi
keskustella vakavasti.

"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys,
jonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja." Eversti etsi
jotain lompakostaan. "Katsokaahan" -- hän otti esiin kuluneen
paperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu -- "tämän minä kopioin
jostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus
onkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma,
joka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa,
joka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo
olento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista
kimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset
säikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine
himoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten
keskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat
petoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä.
Rajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan
hyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja
jumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta
tai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?" hän kysyi
kiivaasti ja heitti paperin pöydälle, "tämän sairaan tomuolennon
tarkoitus?"

Corliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän
ja kaipasi vuoteeseensa.

"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta
melko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema,
varallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa
itseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran
naurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle
miehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni,
ja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä
matoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä
takamaa, jota sanotaan Alaskaksi."

"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi
pysyä voimissa", vastusteli Corliss.

"Fronan oppeja", pisteli eversti.

"Ja minun ja teidän."

"Ja tomuolennon --"

"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon --
velvollisuuden, rodun, jumaluuden aate."

"Ja mikä on palkka?" kysyi Trethaway.

"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin."

Eversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten:
"No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin.
Kaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin
useimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin
tyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä
elämässä parhaan palkan."

"Aivan hedonistinen johtopäätös."

"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa
ja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta;
miksi en elättäisi edes kahta?"

Corliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. "Toisin
sanoen?"

"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen.
Sellaisista ne pitävät, se on niiden palkka."

"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista", sanoi Corliss epäröiden ja
ojensi kätensä.

Trethaway pudisti sitä hitaasti. "Hän se on."

Corliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen
kasvoistaan. "Entä St. Vincent?"

"Se on arvoitus vain teille, ei minulle."

"Siis Lucilen --?"

"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja
hän toteutti sen näppärästi."

"Minä en käsitä." Corliss hieroi kädellään otsaansa.

Trethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. "Ei teidän
tarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana
vihkiäisiini."

"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne
perille. Se ei ole teidän tapaistanne."

"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan", sanoi eversti ja
kiersi ylpeästi viiksiään.

       *       *       *       *       *

Luoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa
nojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen
samoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway
eräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan
siitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä
tuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että
Lucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta -- no niin, asia oli
niin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti
tiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi.
Hän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys
tuottaisi Lucilelle suuren ilon.

Frona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut
kulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen
luonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti
Trethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile
salasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin
verroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile
möi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa
läpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli
vastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian,
mutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai
hänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli
sydämensä ääntä ja lupasi tulla.

Tunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä
seuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin
yksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan
itkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä
mielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona
puolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon
myötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään.
Tämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä
everstiäkin kohtaan pingoitetuksi.

Eversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta
voimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen
välillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät
yhdessä. "Hän on elänyt elämänsä hyvin", ajatteli hän ja katsahti
sitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta
jos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa
Corlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut
ruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat
terveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä
huolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota
siinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät
käyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut
lempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka
elämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan -- se toimintakyvyn
ja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle,
ajakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon
valtakuntien kohtaloita.

Kun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea,
mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä
välittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway,
joka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta
hyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni
Alexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.

"Mitä nyt, Frona?" kysyi eversti kiertelemättä. "Toivottavasti ette
tullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne,
sillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen
tähden. Te teette väärin häntä kohtaan."

"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen." Fronan ääni vapisi.
"Minä tein parhaani -- olin toivonut onnistuvani paremmin -- mutta en
voinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani,
mutta -- -- olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin
teille."

"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä."

Hän nyökäytti päätään.

"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin" -- hän katsahti
sivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen -- "ensiksikin hän
äskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St.
Vincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen
sydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa,
että hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee
naimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja
tullakseen rikkaaksi. Eikö niin?"

"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen
pettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja
itseni suhteen."

"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon
antaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian
nopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua.
Kuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän
kuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä.
Hänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa
vähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle.
Luuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa
ja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä
hyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona,
hän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä
minulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani
hänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen
kiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt
voitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin
siltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se
siitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä
tiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei
ollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti
vaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden,
sitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei
tuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin
se oli, uskokaa tai olkaa uskomatta." "Mutta mitä te ajattelette St.
Vincentistä?"

"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille
rehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin
saada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?"

Frona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen
tulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. "Hän on sanonut teille
--?"

"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin." Hän
hymyili. "Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää,
mutta -- --"

Kapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva
sukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen
kerrotuksi. Vance seurasi heitä.

"Tämä on ensi kerta", sanoi Lucile, "ja se merkitsee minulle enemmän,
niin paljon enemmän kuin -- -- useimmille naisille. Minua peloittaa.
Mutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!" Ja kun sukkeluus
oli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän:
"Rakas, rakas Frona!"

Samassa silmänräpäyksessä -- sopivampaa hän ei olisi voinut valita --
Jakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.

"Kuokkavieras tulee", hän tervehti. "Joko kaikki on ohitse? Vai
niin!" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa.
"Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon
teille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni
Alexander, hyvää päivää!"

"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" valitti Frona, sai hänkin
karhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti
kipeätä.

"Tahdoin tulla tänne avuksi", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan
kädenpuristukseen.

"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää,
ja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne.
Minulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa
rehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti
tulette mukaan, Corliss, ja --" Hänen katseensa liukui kapteeni
Alexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.

"Tietysti." Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein
viranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän
epävirallisen teon mahdolliset seuraukset. "Tulitteko ajaen?"

Jakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.

"Jalkaisinko, ei kiitos!" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti.
"Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme
kappaletta, kilisevin kulkusin."

Trethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään,
kun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä,
hurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään,
ketkä istuivat reissä.

       *       *       *       *       *

"Me aiomme viettää hiljaista elämää", kertoi Lucile Fronalle.
"Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä."

Mutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. "Me olemme antaneet
kannatuksemme tälle asialle", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja
kapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.

Mrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi
muitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.

Lucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa.
Mutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi
usein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei
jonkun muassaan sinne. "Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?"
oli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. "Eikö,
no tulkaa sitten minun kanssani." Joskus hän sanoi sen viattomasti
kuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai
tavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin
hän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.

Pian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin
kuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit
ja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja
paikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten
Trethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli
saanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen
yhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.

Ainoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten
vastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi
ja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin,
epäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander
paikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob
Welse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua
huonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain
puolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina,
mutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Kevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät
sen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset
taas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa
olevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti.
Sattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä
koirista.

"Aiotteko tekin lähteä?" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä,
kun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.

"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa
mokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan
saappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata
minut siinä sokerijutussa, vai miten?"

Jakob Welse hymyili.

"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä
kumikalosseja?"

"Ei ole, loppuivat alkutalvesta."

Dave nauraa hikersi. "Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan
muu kuin minä omassa persoonassani."

"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä
ei saanut myydä tukuittain."

"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun
rahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte,
lähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä."

Hendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti
lupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin
lähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli
etuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä
White-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona
seurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen
tarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden
ajan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet
Hendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko
kaivosalueita tutkittavinaan.

Mutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle,
että virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin
ollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla
sijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin
tai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja
Bishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että
maahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä
eri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria
päivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä
White-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle
kukkulalle. Kevään ensimmäiset "heikkokintut" saapuivat uupuneina
perille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä
matkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan
ruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja
saarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.

"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?" hän huudahti Fronan
tavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.

"Mikä?" kysyi Frona ja ojensi kätensä.

"Te, te -- --" Hän nosti lakkiaan. "Hyvin ihana!"

"Olen varma --", alkoi Frona.

"Ei, ei!" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. "En tarkoita
teitä. Katsokaa!" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson
vastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.

"Vai niin, kanootti!" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.

"Ei, ei! Pardon!" Hän polki suutuksissaan maata. "Se ei ole niin. En
tarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on -- oh! Nyt minä keksin sen! Se
on teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen
luona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on
surullinen, ja te lupasitte, te sanoitte --" "Että antaisin teille
ensimmäisen opetuksen." "Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö
kuule? Veden loisketta -- oh, loisketta -- syvällä pinnan alla. Pian
vesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät!
Ensimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!"

Tienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti
edellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent,
kun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin
juoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän
joutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan.
Onnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi
juuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.

"All right!" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. "Heittäkää
kapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon."

Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: "Te
olette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut
ruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne."

Nainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä
St. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen
tumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen,
kasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen
rotunsa naisilla.

Illallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään
pöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä,
poltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä.
Tuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi
ollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen
suuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.

"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?" kysyi St. Vincent yrittäen
aikaansaada keskustelua.

Borg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen
sisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen
olemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta
ja tärkeää -- luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja
hermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt
tuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen,
kun Borg äkkiä avasi suunsa:

"Viisitoista vuotta", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan
mietiskelyynsä.

Ainakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin
noiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli
luonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu
häränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias
luonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen
osilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa
oli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli
sormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka
tuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen
jätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita
mättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja
valui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia
poskia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu
ilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei
näyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin
täydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen
ja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja
varustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.

Bella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa,
sattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista,
niin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa
silmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin
silmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen.
Bella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti
hänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan
pystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin.
Sitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski
käden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei
lausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,
ja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili
nähneensä unta.

Jakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. "Juuri hänen
tapaistaan", hän sanoi, "sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin
hänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on
ollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta
puhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa,
ei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon
oleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi
pääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on
äkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua!
Jokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä
olevan asiamiehemme välillä -- Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli
erehtynyt -- ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin
yhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten
minä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian
hän suostui jälleen ostamaan meiltä."

"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä", kertoi Bill Brown St.
Vincentille. "Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla,
mutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi,
sillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on
kummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan."

Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista,
sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja
paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui
Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet
oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja
lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle.
St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin
tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi
vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja
kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi.
St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja
kiiruhti, häntä auttamaan.

Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen
kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja
saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten
vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja
St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään,
ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena
päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä
istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent
tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä
harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan,
irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti
syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua.
Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli
sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.

"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin
puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se
riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"

Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen
olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta
nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin
suuren merkityksen.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin
taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin
puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja
laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten
pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan.
Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello
kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se
aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on
valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla
ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä
tihkui tuore pihka.

Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin
kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja
aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista
-- suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet
alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt
virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen.
Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi
henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät
kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä
suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan
kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin
saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli
lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri
kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.

Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta
kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta
unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle
päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti
matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut
pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina
kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja
siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.

Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi
päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne
tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai
muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä
umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi.
Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja
ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan
ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään
putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille
miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä
itseään Beringin mereen.

Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat
aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa
valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat
ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli
matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä
ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja
nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja
uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin
kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon
jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.

"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!" Ja hän seisoi ja katsoi
itsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja.
"Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!" Hän
hyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi
ollut hevonen.

Frona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle
kärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen
pohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.

"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella
rannalla, etelään kallionkielekkeestä?"

"Kyllä näen. Sehän on koira."

"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan
minulle kiikari!"

Courbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen
tiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse
nosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle
rannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi
niin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.

"Se on mies." Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin
samaan suuntaan. "Mitähän tämä merkitsee?"

"Hän ryömii", huudahti paroni. "Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!"
Hän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.

Huikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä
tummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin
tummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan
onnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen
silmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin
sen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona
odotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani
kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella
kerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon
yläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella
puolella olevaan risuläjään.

"Se on mies." Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. "Ja hän jaksaa
tuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle
puolelle."

"Liikkuuko hän?" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään
vastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi
laukausta peräkkäin ilmaan.

"Hän liikkuu!" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. "Hän
ryömii rantaan päin. Mitä? -- -- Ei, odottakaahan! -- -- Aivan niin!
Hän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä
ilmaan. Hän heiluttaa sitä." Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta.
"Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan
liikkumattomana."

Kaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti
olkapäitään. "Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai
intiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin
loukkaantunut."

"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä", sanoi Frona rukoilevalla
äänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan,
olisi kaikkivoipa.

"Me emme voi tehdä mitään."

"Voi kauheata, kauheata!" Paroni väänteli käsiään. "Hän kuolee meidän
silmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei", huudahti hän äkkiä
päättäväisesti, "niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli."

Hän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi
tarttunut häntä käsivarteen. "Älkää hätäilkö, paroni, pysykää
rauhallisena!"

"Mutta --"

"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä?
Odottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä."

"Ottakaa minut mukaan" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan
silmät loistivat.

Sill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat
miehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat
sen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä
kumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn
osalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta
heidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti,
mutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen
jotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena,
tunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa
tuon tuostakin.

St. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta
ehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta
toiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän
neuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan
käsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja
kääntyi rantaa kohti.

"Huhhuhhuh", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan
luo. "Mahdotonta!"

"Mutta miksi muut eivät palanneet?" Fronan ääni kuulosti hiukan
tyytymättömältä.

"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että
Courbertin on itsepäinen mies."

"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen", sanoi Frona hymyillen.
"Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä
mitä tarvitset."

"Mitä vielä!" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. "Auringossa on
lämmin."

Tunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin
näyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet
keskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin.
Frona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat
näkyvistä jääharjanteitten taa.

"He tekivät väärin", kuuli hän St. Vincentin valittavan, "sanoessaan,
että vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt
takaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki
mahdotonta."

"Mitä -- ei -- sittenkin! He kääntyvät takaisin", ilmoitti Frona.
"Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?"

Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää.
Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole
lähdössä?"

"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli
alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.

"Mutta nyt taas!"

Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai
rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan
se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla
jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi
ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.

"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"

Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen.
Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten
lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata
jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta.
Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.

"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa
hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen
paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."

"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta",
tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.

Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta
muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita,
ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät
rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä
rantatörmää noustessaan.

"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin,
ettette milloinkaan palaisi."

"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä", nauroi
Jakob Welse. "Ei meillä ollut mitään hätää."

"Mutta mitä se sitten oli?"

"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle.
Kuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea."

"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!" huusi paroni. "Ja sitä
onnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!"

"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko
koirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!"

Yritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi
niistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta
ne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne
yrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin
takaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen
matkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti
rantaan päin.

"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin
leikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei
tarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki."

Viimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira,
seuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti
mistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä,
mutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se
istuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui
maihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia
myöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka
pysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman
syömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää
yritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.

Iltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen
se jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse.
Joki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli
äyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla
avautui railoja.

"Stewartin jäät ovat pakkautuneet röykkiöiksi tuolla alempana saarten
luona", selitti Jakob Welse. "Siksi vesi on noussut. Toinen sulku on
syntynyt Stewartin suulle. Kun se murtuu, niin jäät sieltä lähtevät
liikkeelle ja törmäävät alempana olevaa röykkiötä vastaan."

"Entä sitten? Entä sitten?" kyseli paroni maltittomasti.

"Sitten Bijou' pääsee uimaan."

Kun tuli valoisampaa, etsiskelivät he katseillaan miestä joen
toiselta puolelta. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta heilutti
heikosti kättään vastaukseksi heidän pyssynlaukauksiinsa.

"Nyt emme voi tehdä mitään, ennenkuin jäät ovat lähteneet, paroni,
mutta sitten yritämme Bijou'lla. St. Vincent, eiköhän olisi paras,
että noutaisitte mitä tarvitsette ja nukkuisitte täällä tämän yön. Me
tarvitsemme kolme soutajaa, saamme ehkä Mc Phersonin mukaamme."

"Se on tarpeetonta", kiiruhti St. Vincent vastaamaan. "Salmen jää
on kovaa kuin timantti, ja minä olen täällä auringonnousun aikaan
huomisaamuna."

"Entä minä? Miksi ei minua oteta?" kysyi paroni Courbertin.

Frona nauroi. "Muistakaahan toki, ettemme vielä ole kertaakaan
harjoitelleet."

"Ja huomenna ei taida olla aikaa siihen", lisäsi hänen isänsä. "Kun
jäät kerran pääsevät vapaiksi, niin se käy vauhdilla. Pelkään, että
St. Vincentin, Mc Phersonin ja minun pitää olla veneemme miehistönä.
Valitan, paroni! Jääkää meidän luoksemme vuodeksi, niin kelpaatte."

Mutta paroni Courbertin oli lohduton ja pahalla tuulella puolen
tunnin ajan.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


"Herätkää, unikeot, herätkää!"

Frona hypähti vuoteeltaan Del Bishopin ensi kertaa huutaessa, mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt saada hametta ylleen ja mokkasiineja
paljaihin jalkoihinsa, oli hänen isänsä väliverhon toisella puolen
vetänyt teltan oviliuskan syrjään ja juossut ulos.

Jäänlähtö oli alkamassa. Frona saattoi kolkossa hämärässä nähdä,
miten jäätelit hipaisivat itse rantatörmää, nousivatpa paikka-paikoin
sen ylikin, niin että suuria möhkäleitä sinkosi monen jalan päähän
rannalle. Sadan yardin päässä joella valkea aavikko ja harmaa taivas
aamuhämärässä sulautuivat yhteen. Kumeata jyskettä ja hiljaista
rytinää kuului pimeydestä.


"Milloin jäät lähtevät liikkeelle?" kysyi hän Deliltä.

"Eivät ainakaan hituistakaan aikaisemmin kuin me tahtoisimme.
Katsokaahan!" Hän osoitti jalallaan jään alta tulvivaa vettä,
joka ahnaasti ryömi yhä lähemmäksi heitä. "Se nousee jalan verran
kymmenessä minuutissa."

"Hätääkö?" vastasi hän ivallisesti Fronan kysymykseen. "Ei vähääkään.
Täytyyhän niiden joskus lähteä. Nuo saaret" -- hän osoitti kädellään
virtaa alas -- "eivät jaksa kestää suurempaa painetta. Jos ne eivät
päästä jäitä menemään, niin jäät lakaisevat ne rauhassa tieltään.
Sitä ei ole epäilemistäkään. Mutta minun täytyy luikkia takaisin
taas. Meidän puolellamme on alavampaa maata. Viidentoista tuuman
korkeudelta vettä lattialla, ja Mc Phersonin ja Corlissin voi käydä
hullusti vuoteissaan."

"Sanokaa, että Mc Phersonin pitää olla valmiina sen varalta, että
häntä tarvitaan", huusi Jakob Welse hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Fronalle: "Nyt St. Vincentin olisi aika tulla salmen poikki."

Paroni, joka seisoi rannalla paljain jaloin ja värisi, katsoi
kelloaan. "Kymmentä vaille kolme", hän sanoi, ja hänen hampaansa
kalisivat.

"Eikö teidän olisi paras mennä noutamaan mokkasiininne?" kysyi Frona.
"Kyllä te ehditte."

"Ja sitten ehkä koko suurenmoinen näytelmä jäisi minulta näkemättä.
Kuulkaa!"

Jostakin -- oli mahdotonta päättää mistä -- kuului voimakasta
ryskettä, joka taas äkkiä taukosi. Jäät olivat lähteneet liikkeelle.
Hitaasti, hyvin hitaasti ne kulkivat virtaa alas. Ei mitään
vavahtelua, ei korviasärkevää melua eikä suurenmoisia, valtavia
voimannäytteitä; ei mitään muuta kuin rauhallinen, valkoinen virta
tiukkaan sulloutunutta jäätä, niin tiukkaan, ettei näkynyt tippaakaan
vettä. Sen täytyi olla siellä jossakin syvällä pinnan alla, mutta
sitä olisi tuskin uskonut. Kuului epäselvää surinaa ja hillittyä
narsketta, mutta se oli niin hiljaista, että täytyi jännittää
korvansa sitä kuullakseen.

"Voi! Missä se suurenmoinen näytelmä nyt on? Tämähän on petkutusta!"

Paroni pui vihoissaan joelle nyrkkiä, ja Jakob Welsen tuuheat
kulmakarvat painuivat alaspäin ikäänkuin salatakseen silmien juroa
hymyä.

"Hahaha! Minua naurattaa! Minä näytän sille pitkää nenää! Katsokaa,
minä uhmaan sitä!"

Näin sanoen paroni Courbertin hypähti jäälautalle, joka oli melkein
hipaissut hänen jalkojaan. Tämä tapahtui niin äkkiä, että kun Jakob
Welse yritti tarttua häneen, hän oli jo poissa.

Jäitten vauhti oli jo lisääntynyt ja äskeinen heikko surina tullut
äänekkäämmäksi. Taitavasti pysytellen tasapainossa, aivan kuin
sirkusratsastaja, ranskalainen kulki vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin
joen reunaa. Hetki hetkeltä hänen ratsunsa tuli yhä epävakaisemmaksi,
ja viisikymmentä jalkaa ratsastettuaan sen selässä hän hypähti
ketterästi maihin. Nauraen hän palasi muitten luo ja sai vaivojensa
palkaksi pari kolme voimakasta manausta Jakob Welsen miehekkäimmästä
sanavarastosta.

"Minkä vuoksi?" kysyi Courbertin loukkaantuneena.

"Minkäkö vuoksi?" toisti Jakob Welse suuttuneena ja osoitti
tasaisesti ohikiitävää virtaa.

Suuren jäälautan etumainen pää oli painunut joen pohjaan päin
kolmekymmentä jalkaa alempana, ja toinen pää nousi pystyyn. Koko
sen jäljessä tuleva jääpaljous rutistui kuin paperiarkki. Sitten
tuo mahtava möhkäle pyörähti kokonaan ylösalaisin, niin että sen
liejuinen alapinta tuli päällepäin. Mutta sen taakse oli kasaantunut
kokonainen röykkiö uusia möhkäleitä, jotka saattoivat sen niin kovaan
puristukseen, että se lensi ilmaan ja putosi räiskähtäen allaan
vierivään sohjoon sinkouttaen joitakin lohkareita rannallaseisojain
jalkoihin. Joutuessaan nyt syrjittäin kovaan paineeseen äskeinen
mahtava jäälautta hajosi pirstaleiksi ja katosi.

"Hyvä Jumala!" Paronin ääni oli vakava ja kunnioittava.

Frona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä.
Jää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän
alapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa
vapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki
lähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se
kohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta
irtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta
kurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme
pahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.

Päivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan
valkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta
virran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin
pituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi
perustuksiaan myöten.

"Oi, tämä on suurta, suurta!" Frona hyppeli ihastuksesta molempien
miesten välissä. "Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?"

"Oo!" Hän pudisti päätään. "Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja
olento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!"

Hän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin
levyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden,
mutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset
kärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle
ilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen
rannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.

"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka", sanoi Jakob Welse. "Annahan
kiikari tänne, Frona!" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. "Se
kasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja
oikeaan paikkaan, niin --"

"Mutta joki laskee."

Jäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja
paroni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.

"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää."

Oli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat
kukin vuoroonsa joen yli.

"Katsokaa! Eikö tämä ole ihmeellistä?" Courbertin osoitti merkkiään.
Vesi oli taas laskenut jalan verran. "Mutta sehän on harmillista,
julman harmillista! Nyt ei ruuhkasta tule mitään!"

Jakob Welse katsoi häneen vakava ilme kasvoillaan.

"Mitä? Tuleeko?" kysyi paroni toivorikkaana.

Frona katsoi kysyvästi isäänsä.

"Ruuhkat eivät aina ole miellyttäviä", vastasi tämä lyhyesti
naurahtaen. "Kaikki riippuu paikasta, johon ne muodostuvat, ja siitä,
missä itse sattuu olemaan."

"Mutta katsokaa, miten joki laskee! Senhän voi nähdä paljain silmin."

"Vielä ei ole liian myöhäistä." Jakob Welse katsahti saariryhmään
päin ja näki jäävuorien kasvaneen ja tulleen lähemmäksi toisiaan.
"Menkää telttaan, Courbertin, ja vetäkää jalkaanne mokkasiinit, jotka
löydätte uunin vierestä. Menkää vain! Teiltä ei jää mitään näkemättä.
Ja sinä, Frona, sytytäppäs valkea ja keitä meille kahvia."

Puolen tuntia myöhemmin joki oli laskenut kaksikymmentä jalkaa, mutta
siitä huolimatta jäät kasaantumistaan kasaantuivat.

"Nyt leikki vasta alkaa. Katsokaa nyt tarkkaan, te kuumaverinen
gallialainen! Vasemmalle! Nyt se alkaa!"

Courbertin näki, miten jäät sulkivat salmen, jota Jakob Welse
osoitti, ja valkoinen muuri kohosi saarien väliin. Jäävirran vauhti
hidastui hidastumistaan ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä joki alkoi
nousta niin kiivaasti, ettei mikään muu kuin taivaankansi näyttänyt
voivan sen nousua pysähdyttää. Niinkuin heidän herätessään jäälautat
taas tunkeutuivat rantaäyrään yli maalle, ja mutaista vettä valui
virtanaan niiden edellä.

"Mon Dieu! Tämä ei todellakaan ole miellyttävää!"

"Eikö tämä nyt ole suurenmoista, paroni?" kiusoitteli Frona. "Mutta
teidän jalkanne kastuvat."

Paroni peräytyi rannalta viime hetkessä, ja samassa pieni jäävyöry
peitti juuri sen paikan, jolla hän oli seisonut. Nouseva vesi oli
sullonut jäät muuriksi, joka kohosi rinnan korkeuteen saaren rannasta.

"Kyllä se laskee, kunhan ruuhka murtuu. Kas, nousu hidastuu jo. Se on
murtunut."

Frona katsoi jäämuuria, joka yhdisti nuo kaksi saarta toisiinsa.
"Eipä olekaan", hän sanoi.

"Mutta vesi ei enää nouse yhtä mahtavasti kuin äsken."

"Mutta nousee kuitenkin."

Paroni joutui hetkeksi ymmälle, mutta sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat. "Nyt minä ymmärrän! Jossakin ylempänä on toinen ruuhka.
Sehän on aivan erinomaista, eikö olekin?"

Frona tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja sanoi: "Kuulkaahan
nyt! Olettakaamme, että ylempi sulku pettää ja alempi kestää!"

Paroni katsoi häntä vakavasti silmiin, kunnes täydelleen käsitti
hänen sanainsa merkityksen. Hän punastui, hengähti hätäisesti,
ojentautui suoraksi ja heitti päänsä taapäin. "Silloin ei muuta kuin
puh! Ja te ja minä ja teltta, veneet, tuvat, puut ja Bijou', kaikki
tyynni joudumme suorinta tietä kadotukseen!"

Frona pudisti päätään. "On todella sääli --"

"Sääli? Pardon! Se olisi suurenmoista!"

"Ei, ei, paroni, en minä sitä tarkoittanut. Mutta sääli, että te ette
ole anglosaksilakien. Rotu voisi olla teistä ylpeä."

"Ja te, Frona, te olisitte kunniaksi gallialaiselle rodulle."

"Kas niin, siinäkö te taas seisotte ja latelette kohteliaisuuksia
toisillenne!" Del Bishop irvisteli heille ja näytti aikovan juosta
tiehensä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. "Mutta lähtekäähän siitä
liikkeelle! Eräässä tuvassa tuolla alempana on sairaita, ja ne pitää
saada sieltä pois. Teitä tarvitaan siellä. Mutta älkää viivytelkö
koko päivää", hän huusi olkansa takaa kadotessaan puitten taa.

Joki nousi nousemistaan, vaikkakin hitaasti, ja heti tultuaan
alavalle maalle he saivat kahlata nilkkoja myöten vedessä.
Luoviessaan sinne tänne puitten lomitse he tulivat veneen luo, joka
oli vedetty tänne edellisenä syksynä. Kolme "heikkokinttua", joiden
oli onnistunut päästä näin syvälle sisämaahan jäitä myöten, oli
asettunut veneeseen telttoineen, rekineen ja koirineen. Mutta heidän
turvapaikkansa oli arveluttavan lähellä jääröykkiötä, joka rusahteli
ja narskui tuskin kahdentoista jalan päässä.

"Tulkaa pois sieltä, senkin hullut!" huusi Jakob Welse ohikulkiessaan.

Del Bishopkin oli juostessaan heidän ohitseen käskenyt heidän
mennä hiiteen sieltä makaamasta, mutta miehet eivät ymmärtäneet.
Eräs heistä nosti pelokkaat ja hölmistyneet kasvonsa laidan yli,
toinen makasi velttona poikkiteloin veneessä, ja kolmas, jolla oli
kauppapalvelijan ulkonäkö, huojutteli ruumistaan edestakaisin ja
valitti yksitoikkoisella äänellä: "Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Paroni pysähtyi ja ravisteli häntä. "Hitto vie!" hän huudahti.
"Ottakaa jalat avuksenne, mies, älkääkä huutako Jumalaa! Omat
jalkanne! Nouskaa pystyyn ja lähtekää liikkeelle! Pois täältä
rannalta! Metsään, minne tahansa!"

Koettipa hän kiskoakin miestä veneestä, mutta tämä löi häntä
raivoisasti eikä suostunut.

Pian he tulivat aukealle paikalle, missä oli mökki aivan lähellä
rantaa. Sen tasaisella turvekatolla makasi kaksi sairasta miestä
peittoihin kääriytyneinä, sillä välin kuin Bishop, Corliss ja Jakob
Welse kahlasivat tuvassa kokoillen vaatteita ja muuta tavaraa. Ulkona
oli vettä parin jalan korkeudelta, mutta tuvassa, joka lämmön vuoksi
oli kaivettu puolittain maan sisään, vesi nousi vyötäisiin.

"Älkää päästäkö tupakkaa kastumaan", huusi toinen sairaista heikolla
äänellä katolta.

"Hiiteen koko tupakka", kirkui toinen. "Pitäkää huolta jauhoista! Ja
sokerista", hän lisäsi ajateltuaan hetkisen.

"Nähkääs neiti, Bill ei itse tupakoi", selitti edellinen mies
Fronalle. "Mutta kai te kuitenkin pidätte siitä huolen", hän rukoili.

"Kas tässä! Ja pitäkää nyt suunne kiinni!" Del ojensi hänelle
tupakkarasian, ja mies tarttui siihen niin innokkaasti, kuin se olisi
ollut täynnänsä kultakolikolta.

"Enkö minä voisi jotenkuten auttaa?" kysyi Frona ja katsoi katolle.

"Ette! Niillä on keripukki. Niitä ei auta muu kuin kuiva maa ja
raa'at perunat." Del Bishop katsahti Fronaan. "Mutta mitä teillä on
täällä tekemistä? Juoskaa pian takaisin tuonne ylemmäksi kuivalle
maalle."

Mutta samassa rannan jäämuuri valtavasti jyskähdellen horjahti maalle
päin. Viidenkymmenen tonnin jäämöhkäle lensi nurinniskoin, roiskautti
mutaista vettä heidän päälleen ja paiskautui juuri oven eteen.
Toinen, pienempi möhkäle ajautui ulkonevia nurkkahirsiä vastaan,
niin että koko rakennus horjahteli. Courbertin ja Jakob Welse olivat
sisällä.

"_Après vous_", kuuli Frona paronin sanovan ja isänsä huvitettuna
naurahtavan. Ja kohtelias ranskalainen astui kuin astuikin viimeisenä
ulos, pujotteleiden jäälautan ja katon välitse.

"Kuules Bill, jos alempi ruuhka kestää, niin me olemme hukassa",
sanoi tupakkamies toverilleen.

"Se on varma se", kuului vastaus. "Kerran Nulatossa minä jouduin
näkemään, kuinka virta lakaisi Bixbie-saaren putipuhtaaksi niinkuin
äitimuori keittiönlattian."

Miehet kokoontuivat kiireesti Fronan ympärille.

"Tämä ei käy päinsä. Meidän täytyy kantaa heidät teidän asuntoonne,
Corliss." Näin sanoen Jakob Welse ketterästi kiipesi tuvan katolle ja
katsahti suureen muuriin päin. "Missä Mc Pherson on?" hän kysyi.

"On istunut viimeisen tunnin ajan kuin kivettyneenä hajareisin
kattonsa harjalla."

Jakob Welse heilautti käsivarttaan. "Ruuhka murtuu. Kas, nyt se menee
menojaan!"

"Ei tullutkaan keittiönlattia lakaistuksi tällä kertaa, Bill",
sanoi tupakkamies. "Ei tullut", vastasi järkähtämättömän
levollinen Bill. Koko joki näytti lähteneen liikkeelle. Jäävuori
murskautui lukemattomista kohdista, ja joka taholta kuului maasta
kiskoutuneitten puitten ryskettä ja rytinää.

Corliss ja Bishop ottivat huostaansa Billin ja lähtivät Mc Phersonin
asunnolle päin, ja Jakob Welse ja paroni olivat juuri saaneet hänen
kumppaninsa katonräystään yli, kun mahtava jäälohkare lensi suoraan
vasten rakennusta. Frona näki sen tulevan ja huudahti varoittaen,
mutta samassa hirsiseinät hajosivat kuin korttitalo. Courbertin
ja sairas mies viskautuivat raunioitten ulkopuolelle, mutta Jakob
Welse katosi niiden keskelle. Frona riensi paikalle, mutta isä ei
yrittänytkään nousta. Hän kiskoi häntä ylöspäin saadakseen hänen
suunsa vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei onnistunut. Silloin hän
haparoi käsillään vedessä, kunnes huomasi, että isän oikea käsi oli
jäänyt puristuksiin hirsien väliin. Hän ei jaksanut saada niitä
liikkumaan, mutta työnsi niiden väliin yhden katonseipäistä, jotka
olivat olleet saven ja turpeitten alla. Se oli epämukava nostokanki
ja sopi huonosti tarkoitukseensa, sillä kun hän heittäytyi sen
varaan, taipui se ja uhkasi taittua. Hän yritti varovaisemmin
uudestaan, kunnes hirsi viimein liikahti ja Jakob Welsen
mudankarvainen pää nousi vedestä.

Hän hengähti syvään kerran toisensa jälkeen ja huudahti: "Tämäpä
maistuu hyvältä!" Sitten hän lisäsi katsahtaen ympärilleen: "Frona,
Del Bishop on mies, joka ei lörpöttele turhia."

"Miten niin", kysyi Frona ällistyneenä.

"Muistathan, että hän sanoi, että sinä kyllä aina tulet toimeen."

Hän suuteli tytärtään, ja sitten he molemmat nauraen sylkäisivät
mudan huuliltaan. Samassa Courbertin tulla pyörähti tuvan raunioitten
takaa.

"En ole koskaan nähnyt tämän vertaista", hän huudahti nauraen. "Hän
on hullu, aivan raivohullu. Eikä häntä saa mitenkään rauhoittumaan.
Hänen pääkallonsa murskautui hänen pudotessaan, ja hän kadotti
tupakkansa. Mutta hän ei sure muuta kuin jälkimmäistä."

Pääkallo ei kuitenkaan ollut murskautunut, se oli vain saanut viiden
tuuman pituisen haavan.

"Teidän täytyy odottaa, kunnes muut palaavat, minä en voi auttaa
kantamaan." Jakob Welse osoitti oikeata käsivarttaan, joka riippui
velttona ja voimattomana. "Nyrjähti vain, ei muuta", hän selitti, "ei
yksikään luu mennyt poikki."

Samassa paroni näyttelijän elein osoitti Fronan jalkaa. "Katsokaa,
vesi on laskenut ja jättänyt jälkeensä jokihelmen, jalokiven!"

Fronan kuluneet mokkasiinit olivat lionneet hajalle, ja pieni,
valkoinen varvas pilkisti loasta.

"Silloinhan minä olen hyvin rikas, paroni, sillä minulla on yhteensä
kymmenen samanlaista."

"Kukapa sitä kieltäisi, kukapa sitä kieltäisi!" huudahti paroni
vilkkaasti.

"Mikä lystikäs, hassu ja herttainen ihminen te olettekaan!"

"Suutelen kättänne!" Hän polvistui ritarillisesti lokaan.

Frona vetäisi kätensä vapaaksi, hautasi sekä sen että toisen hänen
tuuheaan tukkaansa ja pudisteli hänen päätänsä. "Mitä minun pitää
hänelle tehdä, isä?"

Jakob Welse kohautti nauraen olkapäitään, ja Frona nosti Courbertinin
kasvot itseään kohti ja suuteli häntä suulle. Jakob Welse tiesi,
ettei kukaan ollut tästä enemmän hyvillään kuin hän itse.

       *       *       *       *       *

Joki oli nyt laskenut tavalliselle talvitasolleen, ja jäät soljuivat
rauhallisesti saaren ohitse. Mutta laskiessaan se oli jättänyt
jälkeensä rannalle kahdenkymmenen jalan korkuisen jäämuurin, josta
suuria lohkareita sinkosi maalle päin kasvavien ja kaatuneitten
puitten ja mutaisten kukkien ja ruohojen joukkoon ikäänkuin jonkin
pohjolan hirviön jättiläiskidasta. Aurinko ei pysynyt toimettomana,
ja sen sulattama vesi huuhtoi mudan ja loan jääröykkiöitten pinnalta,
kunnes ne kimalsivat kuin timanttikukkulat päivänpaisteessa tai
hohtivat loistavan sinisinä. Mutta jäälohkareet olivat ajautuneet
päällekkäin huiskin haiskin, ja tuon tuostakin sattui, että välkkyvä
torni tai sateenkaarenhohtoinen minareetti romahti virtaan. Eräässä
niistä lovista, jotka siten syntyivät, loikoi kanootti Bijou', ja sen
ympärille olivat kokoontuneet kaikki Tienhaaran kansalaiset metsään
vedetyn veneen asukkaita ja sairaita miehiä lukuunottamatta.

"Ei ei, kyllä kahdessa miehessä on ihan tarpeeksi." Tommy Mc
Pherson vilkuili ympärilleen odottaen, että muut yhtyisivät häneen.
"Kolmannesta olisi kanootissa vain kiusaa."

"Siinä pitää kiskoa lujasti, muuten on turha koettaakaan", sanoi
Corliss. "Ja te tiedätte kyllä, Tommy, että kolme miestä ei ole
liikaa."

"Kyllä kahdessa on tarpeeksi."

"Minä pelkään, että meidän täytyykin suoriutua kahden."

Skotlantilais-kanadalainen ei voinut salata tyytyväisyyttään. "Niin,
kolmannesta ei olisi muuta kuin haittaa. Ja kyllä te tulette toimeen."

"Ja teidän tulee olla toinen näistä kahdesta, Tommy", jatkoi Corliss
järkähtämättömästi.

"Ee-i. Onhan tässä muitakin kuin minä."

"Eipä olekaan. Courbertin ei tiedä, miten airoa on pidettävä kädessä.
St. Vincent ei voi päästä salmen yli, kuten hyvin ymmärrätte. Mr
Welsen toinen käsi on käyttökelvoton. Ei siis ole muita mahdollisia
kuin te ja minä, Tommy."

"En minä tahdo udella, mutta eikö tuo Anakin poika olisi juuri sopiva
mies? Kyllä hän osaa ohjata venettä." Skotlantilainen ei ollut
erikoisen ihastunut karskiin kullankaivajaan, mutta hän oli havainnut
hänet rohkeaksi mieheksi ja koetti tätä keinoa pelastaakseen nahkansa.

Del Bishop astui pienen piirin keskelle, oli vaiti hetkisen ja katsoi
joka miestä suoraan kasvoihin, ennenkuin alkoi puhua.

"Onko täällä joku, joka sanoo, että minä olen pelkuri?" kysyi hän
käyden suoraan asiaan. Taas hän katsoi kaikkia silmiin. "Tai onko
täällä joku, joka tahtoo syyttää minua siitä, etten aina olisi
toiminut, niinkuin kunnon miehen tulee?" Ja taas hän tutki kaikkien
kasvoja. "Hyvä on! Minä vihaan vettä, mutta en ikänäni ole sitä
pelännyt. Minä en osaa uida, mutta olen pudonnut veneenlaidan yli
useampia kertoja kuin ihmisen on helppo muistaa. Minä en osaa soutaa
kupsahtamatta selälleni veneen pohjalle. Ja mitä peränpitoon tulee,
niin sanovathan ne, jotka sen asian paremmin ymmärtävät, että
kompassissa oli kolmekymmentäkaksi viivaa, mutta kun minun pitää
ohjata, niin kyllä niitä on ainakin saman verran lisää. Ja niin totta
kuin pienet omenat ovat Jumalan luomat, niin minä joudun vallan
sekaisin, kun saan melan käteeni. Minä olen kaatanut kumoon melkein
jok'ainoan kanootin, johon olen jalallani astunut, ja puhkaissut
pohjan kahdesta. Minä olen kellahtanut veteen Canyonissa, ja White
Horsen alapuolella minut ongittiin ylös. Osaan soutaa tahdissa vain
yhden ainoan miehen kanssa, ja se mies on teidän nöyrin palvelijanne.
Mutta minä sanon teille, hyvät herrat, että jos minua tarvitaan, niin
minä istuudun Bijou'hun ja soudan sen vaikka hiiteen, ellei se kaadu
kumoon tiellä."

Paroni Courbertin syleili häntä huutaen haltioissaan: "Niin totta
kuin Jumala on luonut pienet omenat te olette mies!"

Tommyn kasvot olivat aivan valkeat, ja hän alkoi itse puhua
päästäkseen hiljaisuudesta, joka seurasi Delin puhetta. "Enhän minä
tahdo sanoa, etten osaa hoitaa airoja tai että minulla ei olisi onni
matkassa, mutta ennenkuin me pääsemme mihinkään, niin saamme uuden
jääsulun niskaamme. Minun mielestäni olisi liian uhkarohkeata lähteä
nyt. Odotetaan, kunnes joki on jäistä vapaa, sanon minä."

"Se ei käy päinsä, Tommy", sanoi Jakob Welse. "Älkää ensinkään
yrittäkö keksiä verukkeita!"

"Mutta ymmärtäähän sen nyt --"

"Riittää jo", keskeytti Corliss hänet. "Tulettehan mukaan?"

"Enkä tule. Minä --"

"Suu kiinni!" Del oli jo syntyessään saanut vahvat keuhkot ja
voimakkaan äänen, ja hänen kirkaisunsa sai skotlantilaisen peloissaan
kyyristymään kokoon.

"Katsokaa, katsokaa!" Verrattuna Delin sumutorveen Fronan ääni
helähti kuin kirkas hopea hänen juostessaan puiden lomitse rantaan
päin. "Katsokaa! Katsokaa! Sinistä vettä, sinistä vettä! Odottakaa
hiukkasen, niin minä tulen teidän kanssanne!"

Kolme mailia ylempänä, juuri siinä, missä Yukon tekee kauniin
kaarroksen länteenpäin, näkyi pieni tilkkunen sinistä. Se tuntui
uskomattomalta pitkän, kovan talven jälkeen. Mutta Mc Pherson, jonka
mieli ei ollut ylenmäärin herkkä, koetti luikkia tiehensä.

"Malttakaahan hiukan", puolusteli hän, kun Del Bishop tarttui häntä
kaulukseen. "Olen unohtanut piippuni."

"Jos ei muuta syytä ole, niin saatte kauniisti pysyä täällä, Tommy",
kiusoitteli Del. "Lainaisin teille mielelläni piippuni, ellei omanne
pistäisi esiin tuosta taskusta."

"Minä tarkoitin tupakkaa."

"Kas, tässä on." Hän työnsi tupakkamassinsa Tommyn vapiseviin käsiin.
"Kyllä teidän on paras riisua takkinne. No! Minä autan. Ja meidän
kesken, Tommy, jos ette nyt osoita olevanne mies, niin minä totta
totisesti en tahdo tietää teistä mitään."

Corliss oli heittänyt paksun villapaidan yltään voidakseen liikkua
vapaammin, ja kun Frona tuli takaisin, näkyi selvästi, että hänkin
oli keventänyt pukuaan. Päällysnuttu ja -hame olivat kadonneet, ja
tumma, verkainen alushame ulottui puolisääreen.

"Teillä ei ole hätää, te kyllä tulette toimeen", sanoi Del
hyväksyvästi.

Jakob Welse katsoi huolestuneena tytärtään ja meni hänen luokseen.
Frona etsi parast'aikaa sopivaa melaa. "Ethän toki aikone --", isä
alkoi.

Frona nyökäytti päätään.

"Tehän voittekin pitää perää", huudahti Mc Pherson. "Minulla on vaimo
kotona, puhumattakaan kolmesta lapsesta."

"Olemmeko valmiit?" Corliss kohotti Bijou'n keulaa ja katsahti
taakseen.

Kuohuva vesi seurasi jäitä kintereillä. Courbertin tarttui
kanootin perään ja kantoi sitä äyrästä alas, ja Del piti huolta
vastahakoisesta Tommystä. Tasainen jäälautta, joka oli veteen päin
kallellaan, sai tehdä laiturin virkaa.

"Astukaahan keulaan, Tommy."

Skotlantilainen mutisi itsekseen, mutta kuuli Bishopin raskaan,
uhkaavan hengityksen takaansa ja totteli. Frona sai veneen pysymään
tasapainossa hyppäämällä itse perään.

"Minä osaan pitää perää", vakuutti hän Corlissille, joka nyt ensi
kerran huomasi hänen aikovan lähteä mukaan.

Hän katsahti kysyvästi Jakob Welseen ja sai tämän suostumuksen.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehoitteli Del kärsimättömästi. "Älkää
kuluttako kallista aikaa!"



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Bijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä
oli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin
munankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi
voineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja
vaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön
sillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista
irtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan
taitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.

Heillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka
tummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana
vihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia
pilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti
lämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin
syystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään,
pehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa
ikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen,
olisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän
ajatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja
laskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas
tulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen
ohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja,
sen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.

Kanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden
muun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden
välinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.

"Hyvin tehty", sanoi Corliss rohkaisevasti.

"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa", murahti
skotlantilainen partaansa.

Frona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti
häneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai
vastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut
taapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja
ympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista
aamua Dyen tiellä.

"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.
Esimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'."

"Tai 'Laulujen laulu'", vastasi Corliss. "Illansuussa hän luokseni
saapui", hän hyräili merkitsevästi.

Frona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä
väistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut
kuulevinaankaan. "Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti."

"Niin minäkin", vakuutti Corliss lämpimästi.

Mutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: "Tiedättekö,
Vance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä."

"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta."

"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi
vaieten ponnistelemaan eteenpäin.

Kanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen
kulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet
pääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä
heillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä.
Mutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia
äkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä
erottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.

"Huoahtakaammepa nyt hetkinen", ehdotti Corliss heidän päästyään
kurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean
rantamuurin laitaa.

"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?" Frona
katsahti hataraa jääseinämää. "Tuntuuko se teistä todelliselta,
Vance?" Tämä pudisti päätään.

"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen
ruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä
edestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna
kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella;
tämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni
sykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen -- mutta
kuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin
Pariisissa!" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen
rantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä
vastaan kuin lumivalkea nenäliina. "Minä en usko, että sellaista
paikkaa on olemassakaan", lisäsi hän. "Ei ole mitään Pariisia!"

"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa", sanoi
Corliss mietteissään. "Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi
senjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka
maailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me
tiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla
niin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy
mielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi.
Hän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään -- muistona
jostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on
aivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita --"

"Pysyttekö vaiti siinä?" sähisi Tommy. "Te lörpöttelette meidät
kadotukseen."

Elämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt
matka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin
läpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui.
Kaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
veteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare
toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas
ja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin,
kuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti
hurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui
vettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.

"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!"

"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä", sanoi Corliss ankaralla
äänellä. "Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään."

Hän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi.
Sitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka
onnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.

Kanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten
varjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin.
Siinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke -- paljas, vuosisatojen
kuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka
sitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan
pintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut
hedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt
sen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia
hyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa.
Kallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden
uurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.

"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!"

Tämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä
kohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin
sirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja
hypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat
tahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi
venettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut
totella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan
tehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja
vasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan
päässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti
ja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt
paikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät
tunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja
kallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.

Viisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului,
ennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia,
ja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes
taivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi
vain kapea juova -- vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva
kallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova
oli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku
ja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu,
ja sitä kohti he nyt ponnistelivat.

Frona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet
siitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen
haltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös,
ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut.
Jäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen
pinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri
ja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä
tuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden
käsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma.
Hän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen
aironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama
taas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen
vastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.

Frona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss
läähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja
skotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen
ja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle
ja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin
satujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin
kuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset
purot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä
kirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen
salaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan
silmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka
tarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa,
ikuista lepoa ja rauhaa.

Muurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän
päittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin
vehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi
sitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata
siinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa
täysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta
pyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään,
voi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus
on jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut
airollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua
ajan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.

Mutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma
ei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus
palasi jälleen hänen tietoisuuteensa.

"Meidän täytyy suoriutua tästä", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin
miehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt.
Hän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja
työnsi kanootin irti jäämuurista.

"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle", sanoi Frona matalalla
äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.

Tommy kohotti päätään ja katsahti ylös. "Kai meidän nyt on paras
jättää koko homma sikseen?"

"Käykää käsiksi airoihin!"

"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?"

"Käsiksi airoihin!" toisti Corliss.

"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy", lisäsi Frona.

Taas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi,
paitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa
kallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi,
ja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi.
Vain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä
leppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla
kanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta
eivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat
airot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko
kamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn
tahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän
takanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä
he liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He
eivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle,
että heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät
sitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään
uiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he
myöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto
roiskui heidän kasvoihinsa.

Kanootti kääntyi myötävirtaan, ja heidän auringonpaisteessa
välähtelevät aironsa kuljettivat sitä paluusuuntaan joen poikki
Tienhaaraa kohti. Kun he vähitellen tulivat tietoisiksi siitä, mitä
ympärillä tapahtui, ja Tienhaara häämötti heidän edessään ikäänkuin
jonkin uuden maailman ranta, he ryhtyivät soutamaan pitkin, tasaisin,
rauhoittavin aironvedoin. "Kolmas yritys olisi ollut turha", sanoi
Corliss käheästi kuiskaten.

Ja Frona vastasi: "Niin, meidän sydämemme eivät olisi sitä kestäneet."

Rannan lähetessä elämä viihtyisine leiritulineen ja
puolipäivälepoineen ja ennen kaikkea siunattu Toronto paikallaan
pysyvine taloineen ja vilisevine katuineen palasivat Tommyn mieleen.
Joka kerta, kun hän ojentautui eteenpäin, painoi päänsä alas ja
kosketti airollaan vettä, kadut laajenivat ja tulivat ikäänkuin
lähemmäksi. Ja joka kerta, kun aironveto päättyi ja hänen päänsä
nousi ylös, saari oli hypähtänyt lähemmäksi. Pää painui taas alas, ja
kadut olivat luonnollista kokoa, se nousi, ja Jakob Welse ja kaksi
muuta miestä seisoivat rannalla kolmen vedon mitan päässä.

"Enkö minä sitä teille sanonut?" huusi Tommy heille voitonriemuisesti.

Mutta sen sijaan, että olisi ohjannut maihin, Frona käänsi kanootin.
Tommyltä jäi veto kesken, ja hänen aironsa kolahti pohjaan.

"Nostakaa aironne!" Corlissin ääni oli terävä ja ankara.

"Enkä nosta!" Tommy katsahti kapinallisesti kiusaajaansa ja kiristeli
hampaitaan vihasta ja pettymyksestä.

Virta painoi kanoottia alaspäin, ja Frona jaksoi vain pysyttää sitä
paikallaan. Corliss ryömi polvillaan keulaan päin.

"Minä en tahdo tehdä teille pahaa, Tommy", sanoi hän hiljaa ja
hillitysti. "Nostakaa siis aironne ja olkaa mies."

"En."

"Silloin minä voin tappaa teidät", jatkoi Corliss yhtä rauhallisesti
ja veti metsästyspuukkonsa tupesta.

"Mutta mitäpä, jos minä en sittenkään tahdo?" kysyi skotlantilainen
yrmeästi, mutta vetäytyi samalla kauemmaksi.

Corliss painoi hiljaa veistä Tommyn selkään, juuri sydämen kohdalle.
Kärki lävisti hitaasti paidan ja kosketti ihoa. Se ei pysähtynyt eikä
kiiruhtanut vauhtiaan, vaan jatkoi matkaansa yhtä hitaasti. Tommy
kyyristyi väristen kokoon.

"Mies, mies, älkää! Ottakaa se pois!" huusi hän, "Minä lupaan."

Frona oli kalmankalpea, mutta hänen katseessaan oli kova kiilto, ja
hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.

"Me koetamme päästä virtaa ylöspäin tätä rantaa myöten ja kulkea joen
poikki ylempää", huusi hän isälleen. "Kuinka? En kuule. Tommyko?
No häntä hiukan peloittaa, mutta se ei ole niin vaarallista." Hän
heilutti airoaan hyvästiksi. "Me palaamme pian, isä rakas, hyvin
pian."

Stewart-joki oli aivan vapaana jäistä, ja he kulkivat neljännesmailin
matkan sitä ylöspäin, sitten suoraan sen suun poikki ja jatkoivat
Yukonia pitkin. Mutta kun he olivat pelastettavan miehen kohdalla,
tuli uusi vastus heidän tielleen. Mailia ylempänä oli asumaton saari,
jonka pitkälle ulottuva hiekkasärkkä jakoi joen kahtia aina äskeisiin
ohipääsemättömiin kallioihin asti. Satoja tuhansia tonneja jäätä oli
viskautunut särkälle, niin että se muodosti kimaltelevan harjanteen.

"Meidän täytyy kantaa kanootti särkän yli", sanoi Corliss, kun Frona
käänsi sen ulommaksi rannasta.

Kanootti lensi nuolena kapean salmekkeen poikki hiekkasärkän
puolelle, ja Frona keksi pienen syvennyksen, jonka kohdalta muuri
ei ollut aivan yhtä jyrkkä. He nousivat jäälohkareelle, joka ilman
tukea veden yläpuolella riippuen ulkoni ainakin kolmekymmentä
jalkaa muurista. Miten syvälle sen toinen pää oli haudattuna
jääseinän sisään, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. He kiipesivät
kimaltelevan harjanteen huipulle kiskoen kanoottia perässään ja
katsoivat ympärilleen. Joka taholla suunnaton määrä päällekkäin
ajautuneita jäälauttoja, toinen toistaan suurempia, jotka saivat olla
viimeksi tulleitten, auringonpaisteessa äärettömien jalokivien lailla
loistavien vaikeitten lohkareitten alustoina.

"Onpa tämä mukava kävelypaikka", sanoi Tommy pilkallisesti, "kun
seuraava jäätulvakin voi tulla millä hetkellä tahansa." Hän istuutui
päättäväisesti. "Ei kiitos, minä en lähde tästä mihinkään."

Frona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.

"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun", sanoi
Frona katsoen taakseen. "Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö
teidän olisi paras palata häntä noutamaan?"

Corliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä.
Kanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa
ja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko
heloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki
tihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.

"Voi, Vance, tiedättekö -- --"

"Mitä?" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.

"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi."

Corliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen
keskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan
selvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas,
vihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa,
joka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi
ollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän
jalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon,
joka jäi syvään varjoon.

"Astukaahan eteenpäin, Tommy", pyysi Frona. "Me olemme puolitiessä,
ja tuolla on vettä."

"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan", sähisi
Tommy.

"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin,
Tommy", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, "muuten ette niin
pahasti pelkäisi kuolemaa." Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta
puoleltaan. "No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla
--"

"Enkä tahdo kuolla", keskeytti Tommy rajusti.

"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki,
jolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen."

Tommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti
leveälle jäälautalle. "Se oli hyvin sanottu", sanoi hän irvistäen,
"mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat
omasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?"

"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat
ihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He
ovat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee
kuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan."

"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti", sanoi Tommy "Ja niin
taitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette
sitä niin hienosti."

"Te olette todella taitava", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut
matkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. "Mutta kyllä se itsepäinen
lurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon."

"Missä te olette oppinut soutamaan?" kysyi Frona.

"Yliopistossa -- urheiluna", vastasi Corliss lyhyesti. "Mutta
katsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?" Vesi oli sulaessaan muodostanut
lätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi
kuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan
hänen mokkasiiniensa pohjat -- tai oikeammin jalkapohjansa, sillä
mokkasiinit ja sukat olivat repaleina, -- tulivat näkyviin. Ne olivat
hyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.

"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät", mutisi Tommy. "Ei luulisi, että
ne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen."

"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä",
vastasi Corliss vihaisesti.

"Neljäkymmentä mailia tunnissa", tokaisi Tommy ja jatkoi matkaansa
iloisena siitä, että oli saanut sanoa viimeisen sanan.

"Odottakaahan! Teillä on kaksi paitaa. Lainatkaa minulle toinen!"

Skotlantilainen katsoi kysyvästi taakseen, kunnes ymmärsi, mitä
Corliss tarkoitti. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi kulkuaan.

Frona nousi seisoalleen. "Mitä nyt?"

"Ei mitään. Istukaa!"

"Mutta mitä te tarkoitatte?"

Corliss laski kätensä hänen olkapäilleen ja painoi hänet istumaan.
"Teidän jalkanne! Te ette voi kulkea eteenpäin tuolla tavoin. Nehän
ovat aivan rikki. Katsokaa!" Hän pyyhkäisi Fronan toista kantapäätä
kädellään, joka tuli aivan veriseksi. "Miksi ette ole sanonut minulle
mitään?"

"Voi, ei niihin koskenut -- paljoa."

"Antakaa minulle toinen hameistanne", pyysi Corliss.

"Minulla --" Frona epäröi. "Minulla on vain yksi."

Corliss katsahti ympärilleen. Tommy oli kadonnut näkyvistä
jääröykkiöitten taa.

"Meidän täytyy jatkaa matkaa", sanoi Frona yrittäen nousta.

Mutta Corliss ei antanut hänen tehdä sitä. "Te ette astu askeltakaan,
ennenkuin minä olen sitonut jalkanne. Kas niin -- silmät kiinni nyt!"

Frona totteli, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli Corliss
vyötäisiään myöten paljaana ja sitoi paraikaa kaistaleiksi revittyä
paitaansa hänen jalkojensa ympäri.

"Te kuljitte minun jäljessäni, enkä minä tiennyt --"

"Ei teidän tarvitse puolustautua", keskeytti Frona. "Olisinhan minä
voinut sanoa."

"En minä puolustaudu, minä nuhtelen teitä. Antakaa minulle nyt toinen
jalka."

Fronan läheisyys vei häneltä mielenmaltin, ja hän kosketti huulillaan
samaa pientä valkoista varvasta, joka oli tuottanut paroni
Courbertinille suudelman.

Tumma puna levisi Fronan kasvoille, mutta hän ei vetänyt jalkaansa
pois, ja häntä värisytti niinkuin kerran ennen hänen eläessään.
"Te käytätte hyväntekijän asemaanne väärin hyväksenne", sanoi hän
moittivasti.

"Tekisipä mieleni käyttää sitä hyväkseni kaksinkerroin."

"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi Frona.

"Miksi en. Merimiehillä on tapana avata viinitynnyrit ja nauttia
täysin siemauksin laivan upotessa, ja onhan meidän asemamme tavallaan
yhtä toivoton."

"Mutta -- --"

"Mutta mitä, neiti Tekopyhä?"

"Te tiedätte, että minä en ole ansainnut tätä! Ellei meidän
tarvitsisikaan ottaa huomioon ketään muuta, niin --"

Vance oli sitaissut viimeisen solmun ja päästi hänen jalkansa
kädestään. "Kirottu St. Vincent! Tulkaa!"

"Niin minäkin sanoisin teidän asemassanne", sanoi Frona nauraen
ja tarttui kanoottiin omalta puoleltaan. "Mutta kuinka te olette
muuttunut, Vance! Te olette aivan toinen ihminen kuin se, jonka minä
tapasin Dyean tiellä. Silloin te ette ollut oppinut kiroilemaan
paljosta muusta puhumattakaan."

"Niin, minä en ole sama kuin silloin ja siitä kiitän Jumalaa ja
teitä. Mutta minä luulen olevani rehellisempi kuin te. Minä toteutan
aina filosofiani elämässäni."

"Ei, tunnustakaahan nyt, että teette minulle vääryyttä. Te pyydätte
liian paljon, katsoen olosuhteihin --"

"Saada suudella pientä varvasta."

"Tai olkoon menneeksi, minä oletan, että te pidätte minusta niinkuin
kiltti iso veli. Ja siinä tapauksessa, jos todella tahdotte, niin --"

"Älkää jatkako", keskeytti Corliss kiivaasti, "älkääkä antako minun
käyttäytyä narrin tavoin."

"-- saatte suudella vaikka kaikkia varpaitani", jatkoi Frona.

Corliss mutisi jotakin, mutta ei vastannut. Työ vaati nyt kaiken
heidän huomionsa osakseen, ja he kulkivat sanaakaan sanomatta
eteenpäin. Vasta heidän laskeutuessaan viimeistä jyrkännettä, jonka
juurella Mc Pherson odotti, Frona äkkiä katkaisi hiljaisuuden.

"Del vihaa St. Vincentiä", sanoi hän käyden suoraan asiaan. "Miksi?"

"Niin, siltä näyttää." Corliss katsahti häneen uteliaasti. "Ja
kaikkialle, minne hän kulkee, hän laahaa muassaan vanhan venäläisen
kirjan, jota hän ei osaa lukea, mutta jota hän jostakin syystä pitää
St. Vincentin nemesiksenä. Ja tiedättekö, Frona, hänen uskonsa on
niin vahva, että siitä on hiukkasen tarttunut minuunkin. Minä en
tiedä, tuletteko te kerran minun luokseni vai tulenko minä teidän
luoksenne, mutta --"

Frona päästi kanootin perän käsistään ja purskahti nauruun. Corliss
loukkaantui ja lensi hehkuvan punaiseksi.

"Jos olen --", hän alkoi.

"Hupsu", nauroi Frona. "Älkää nyt olko lapsellinen. Ja ennen kaikkea,
älkää olko noin arvokkaan näköinen. Se ei juuri pue teitä tällä
hetkellä eikä sovi teidän pörrötukkaisen, puolialastoman olemuksenne
tyyliin. Olkaa vihainen, raivotkaa, kiroilkaa, tehkää vaikka mitä,
mutta minä pyydän, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Toivoisin,
että minulla olisi valokuvauskone täällä. Vuosien kuluttua voisin
silloin sanoa ystävilleni: 'Kas, tässä näette Corlissin, suuren
napaseuturetkeilijän, sen näköisenä kuin hän oli maailmankuulun
Alaskan-matkansa päättyessä.'"

Corliss osoitti häntä merkitsevästi sormellaan ja sanoi totisena:
"Missä teidän hameenne on?"

Frona katsahti vaistomaisesti pelästyen alaspäin, mutta
jäljelläolevat repaleet saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja hän
sävähti tulipunaiseksi.

"Ettekö häpeä!"

"Pyydän, pyydän, älkää tekeytykö arvokkaaksi", nauroi Corliss.
"Se ei todellakaan pue teitä tällä hetkellä. Olisipa minulla nyt
valokuvauskone!"

"Pysykää vaiti ja kulkekaa eteenpäin, Tommy odottaa. Minä toivon,
että aurinko polttaa kaiken nahan teidän selästänne", sanoi Frona
hengästyneenä ja kostonhimoisena heidän antaessaan kanootin liukua
viimeisen jäälautan pintaa myöten veteen.

Kymmentä minuuttia myöhemmin he kapusivat vastaisen rannan jäämuuria
ylös ja lähestyivät rinnettä, jolla hätämerkki yhä liehui. Sen
vieressä maassa makasi mies. Hän oli aivan hiljaa, ja he pelkäsivät
jo tulleensa liian myöhään, kun hän äkkiä kohotti hiukan päätään
ja valitti. Hänen karkeat vaatteensa olivat repaleina, ja mustat,
haavoittuneet jalat näkyivät mokkasiinien repeämistä. Hänen ruumiinsa
oli niin laiha ja kuihtunut, että luut näyttivät tunkeutuvan esiin
ihon alta. Corlissin koettaessa hänen valtimoaan hän avasi silmänsä
ja tuijotti tylsästi. Fronaa värisytti.

"Tämähän on kamalaa", mutisi Mc Pherson ja tunnusteli miehen
kuihtunutta käsivartta.

"Menkää te edellä rantaan, Frona", sanoi Corliss. "Tommy ja minä
kannamme miehen sinne."

Mutta Frona puri hammasta ja auttoi heitä. Varovaisuudestaan
huolimatta he eivät voineet kyllin vakavasti kantaa kuormaansa
rinnettä alas. Tärähdykset herättivät miehen hetkeksi tainnoksista,
ja kun he laskivat hänet kanootin pohjalle, hän avasi silmänsä
ja kuiskasi käheästi: "Jakob Welse -- sanomia -- kiireellisiä."
Hän haparoi heikoin käsin paitaansa, jonka avoimen rinnuksen alta
sähkösanomarepun nahkahihna pilkoitti.

Kanootin kummassakin päässä oli tilaa yllin kyllin, mutta
keskikohdalla Corliss sai meloa mies jalkojensa välissä. Kanootti
liukui kevyesti rannasta. Viimeinkin he saivat kulkea myötävirtaa,
eikä heidän tarvinnut ponnistella.

Vancen käsivarret, hartiat ja selkä hehkuivat tulipunaisina. Frona
huomasi sen. "Minun toivomukseni on toteutunut", hän sanoi, ojensi
kätensä ja silitti kevyesti käsivartta. "Kunhan pääsemme perille,
niin hoitelemme sen terveeksi."

"Älkää ottako kättänne pois", pyysi Corliss. "Tuo tuntuu sanomattoman
hyvältä."

Frona pisti kätensä veneen laidan yli ja valeli kuumaa selkää
jääkylmällä vedellä. Corliss hengähti raskaasti, ja häntä värisytti.
Tommy kääntyi heihin päin.

"Me olemme tänään tehneet hyvän työn", sanoi hän tyytyväisenä.
"Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen on Jumalalle otollinen teko."

"Kukahan äsken oli peloissaan?" nauroi Frona.

"Niin, täisinhän minä olla hiukkasen, mutta --"

Hänen lauseensa jäi kesken, ja oli kuin hän olisi äkkiä kivettynyt.
Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti Fronan olan yli. Ja sitten hän
hitaasti ja uneksien, juhlallisesti kuin olisi rukoillut, mutisi:
"Laupias, kaikkivaltias Jumala!"

He käänsivät päätään. Valtava jäävuori tuli vyöryen mutkan takaa, ja
sen oikea reuna, joka ei suoriutunut käännöksestä, törmäsi rantaan ja
viskasi suunnattoman määrän jäitä ylös ilmaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Tässä me nyt sittenkin olemme niinkuin
rotat loukussa", voivotteli Tommy, ja hänen aironsa jäi veteen
roikkumaan.

"Soutakaa!", huusi Corliss hänen korvaansa, ja kanootti hypähti
eteenpäin.

Frona ohjasi virran poikki, melkein suoraan Tienhaaraa kohti,
mutta kun hiekkasärkälle, jonka yli he äsken olivat kulkeneet,
romahtaen viskautui miljoonia tonneja jäätä, katsahti Corliss häneen
levottomana. Frona pudisti hymyillen päätään ja hiljensi samalla
vauhtia.

"Se ei käy", hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Jäät olivat parin sadan
jalan päässä heistä. "Ainoa pelastuksemme on pysytellä niiden edellä
ja samalla vähitellen pyrkiä lähemmäksi toista rantaa."

Hän ohjasi venettä niin jyrkästi virran poikki kuin suinkin uskalsi
antamatta silti sen ja jäitten välimatkan lyhetä.

"Minä en kärsi tätä vauhtia", yritti Tommy kerran napista, mutta
Corlissin ja Fronan pahaaennustava vaikeneminen sai hänet jatkamaan
soutamistaan.

Jäämuurin etureunasta ulkoni viiden tai kuuden jalan paksuinen ja
lähes tuhannen neliöyardin laajuinen jäälaatta. Se kynti vettä niin
voimakkaasti, että kummallekin puolelle muodostui syvät, kuohuvat
vaot. Tommy huomasi sen ja olisi kadottanut kaiken tarmonsa, ellei
Corliss kahden aironvedon välillä olisi survaisut häntä selkään
aironsa lappeella.

"Kyllähän me voimme pysytellä edellä", sanoi Frona läähättäen, "mutta
meidän pitää samalla ajatella maihinpääsyä."

"Keula edellä rantaan heti kun se näyttää mahdolliselta", neuvoi
Corliss. "Ja heti paikalla, kun se törmää rantaan, niin me hyppäämme
veneestä ja juoksemme."

"Sanokaa kiipeämme. Miten hyvä, että hameeni on näin lyhyt!"

Jäät olivat törmänneet kallioista vasenta rantaa vastaan, mutta se
oli työntänyt ne luotaan, ja ne ajautuivat nyt oikeata rantaa kohti.
Etumainen ulkoneva lohkare suuntasi kulkunsa juuri Tienhaaraa kohti.

"Jos te katsotte taaksenne, niin minä muserran teidän päänne
airollani", uhkasi Corliss.

"Oi -- voi", vaikeroi Tommy.

Mutta Corliss katsoi taakseen ja Frona samoin. Suuri lohkare
viskautui rannalle. Kuului kamala ryske, ja saari näytti tärisevän;
pehmeätä maata kiskoutui irti viidenkymmenen jalan alalta.
Parisenkymmentä mäntyä horjui kiivaasti edestakaisin ja kaatui, ja
niiden paikalle kohosi jääkukkula, joka kasvoi, sortui ja kasvoi
uudelleen. Alempana, vain muutaman jalan päässä, Del Bishop juoksi
rantatörmälle, ja pauhun läpi he epäselvästi kuulivat hänen huutavan:
"Joutukaa, joutukaa!" Sitten rannan jäämuuri alkoi luhistua, ja hän
sai kiireimmän kaupalla peräytyä. "Iskekää ensimmäiseen mahdolliseen
aukkoon", sanoi Corliss läähättäen.

Fronan huulet liikkuivat; hän yritti puhua, mutta ei onnistunut,
nyökäytti sitten päätään merkiksi siitä, että oli kuullut. He
lensivät vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin kristalliseinän viertä ja
etsivät paikkaa, josta nopeasti voisivat päästä maihin. Tienhaara
jäi heidän taakseen, ja he kuulivat paetessaan jäitten ryskeen sen
rantoja vastaan.

Kiitäessään Roubeaun saaren ja Tienhaaran välisen salmen suun poikki
he äkkiä huomasivat suoraan edessään jääseinän halkeaman. Kanootti
syöksyi siihen täyttä vauhtia ja lensi puolittain ylös vedestä,
nousten viettävälle jäälaatalle. Kaikki kolme hyppäsivät yht'aikaa
rannalle, mutta sen sijaan että molemmat muut tarttuivat kanoottiin
kiskoakseen sen ylös, Tommy, joka oli istunut keulassa, ei ajatellut
mitään muuta kuin omaa pelastumistaan. Ja hänen yrityksensä olisikin
onnistunut, ellei hän olisi kiivetessään luiskahtanut ja kaatunut
puolitiehen. Hän nousi puoleksi, luiskahti ja kaatui uudelleen.
Corliss, joka tuli hänen jäljessään laahaten kanoottia perässään,
astui hänen ylitseen. Tommy ojensi kätensä ja tarttui veneen
laitaan. Vetäjät, joilla oli täysi työ entisestäkin taakastaan,
eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. Corliss katsoi taakseen ja
kirkaisi Tommylle, että hänen piti päästää heidät menemään, mutta
tämä tarrautui yhä lujemmin veneen laitaan, ja hänen kasvonsa
vääntyivät kuolemantuskasta kuin hukkuvan. Heidän takanaan ryskivät
jäät. He tunsivat jo lähestyvän hävityksen esimakua ja ponnistelivat
epätoivoisesti saadakseen veneen rantaäyrään huipulle. Mutta taakka
oli heille nyt ylivoimainen, ja he vaipuivat polvilleen. Sairas mies
karkasi istualleen ja nauroi hurjasti.

Ensimmäiset jäät törmäsivät Roubeaun saarta vastaan, se vapisi
perustuksiaan myöten, ja jäät horjuivat heidän jalkainsa alla.
Frona otti airon ja löi sillä skotlantilaista rystyille, ja samassa
silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti otteensa, Corliss ryntäsi hurjaa
vauhtia ylöspäin kiskoen kanoottia perässään, ja Frona työnsi sitä
takaapäin. Kristalliseinä kiertyi kokoon kuin paperiarkki, ja sen
poimuihin katosi Tommy kuin mehiläinen komean kämmekän lehtien väliin.

He vaipuivat uupuneina maahan. Mutta suunnaton jäälohkare singahti
rannan jääröykkiöstä ja vaappui heidän yläpuolellaan. Frona yritti
nousta, mutta vaipui polvilleen, ja Corlissin täytyi tempaista hänet
ja kanootti vaaran alta. He kaatuivat uudestaan maahan, mutta tällä
kertaa puitten alle, missä aurinko pujotteli säteitään vihreitten
männynneulasien läpi, rastaat lauloivat oksilla ja sirkkaparvi
soitteli lämpimässä.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Frona havahtui hitaasti, ikäänkuin pitkästä unesta. Hän oli kaatunut
Corlissin jalkojen poikki; tämä itse taas loikoi selällään rahtuakaan
huolimatta auringosta, joka heloitti häntä suoraan kasvoihin. Frona
ryömi hänen luokseen. Hän hengitti tasaisesti, silmät suljettuina,
mutta avasi ne ja katsoi häneen. Hän hymyili, ja Frona laskeutui taas
maahan. Sitten Corliss kääntyi, ja he katselivat toinen toistaan.

"Vance!"

"Mitä?"

Frona ojensi kätensä, Corliss tarttui siihen, ja heidän silmäluomensa
värähtelivät ja painuivat kiinni. Jostakin äärettömän kaukaa kuului
joen taukoamaton pauhina, mutta se oli heille kuin unohdetun maailman
humua. Suloinen velttous oli vallannut heidät. Aurinko valoi
kultaansa heidän ylitseen raikkaan vihreitten lehvien lomitse, ja
jokainen elävä olento lämpimän maan pinnalla tuntui laulavan iloaan
ilmoille. Ja hiljaisuus oli äärettömän ihana. Viisitoista pitkää
minuuttia he lepäilivät puoliunessa ja heräsivät sitten uudestaan.

Frona nousi istumaan. "Minä -- minä pelkäsin", sanoi hän.

"Ettepä pelännytkään."

"Pelkäsin, että alkaisin pelätä", oikaisi hän ja alkoi solmia
hiuksiaan.

"Antakaa niiden olla! Tämän päivän kunniaksi."

Frona totteli ja ravisti päätään, niin että se peittyi kuin
kultapilveen.

"Tommy on poissa", sanoi Corliss mietteissään. Äskeinen kamppailu
jäitten kanssa palasi verkalleen hänen mieleensä.

"Niin", vastasi Frona. "Minä iskin häntä rystyille. Se oli
kauheata. Mutta meillä on parempi ihminen kuin hän kanootissa, ja
velvollisuutemme on heti huolehtia hänestä. Hei, katsokaahan!"
Muutaman sylen päässä näkyi puitten lomitse suuren tuvan seinä. "Ei
ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Se on varmaan asumaton, tai sitten
asukkaat ovat sattumalta muualla. Pitäkää te huolta miehestä, Vance,
minä en sentään ole aivan yhtä mahdoton kuin te astumaan ihmisten
ilmoille, minä pistäydyn katsomaan."

Hän astui tuvan luo, joka Yokonin maan oloihin katsoen oli suuri,
kiersi rannan puolelle ja tuli ovelle. Se oli auki, ja pysähtyessään
kolkuttamaan hän näki sisällä omituisen näyn tai oikeammin sarjan
omituisia näkyjä. Ensi silmäyksellä hän havaitsi joukon miehiä, jotka
kaikki näyttivät kokoontuneen tänne yhteistä, tärkeätä tarkoitusta
varten. Fronan kolkuttaessa joukko vaistomaisesti jakautui kahtia,
ja näköala avautui, niin että saattoi nähdä ovelta huoneen perälle
asti. Siellä istui pitkillä penkeillä kaksi riviä vakavan näköisiä
miehiä. Heidän välillään seinän vieressä oli pöytä, johon kaikkien
katseet näyttivät keskittyneen. Fronasta, joka tuli häikäisevästä
päivänvalosta, huone aluksi tuntui pimeältä ja synkältä, mutta hänen
onnistui kuitenkin nähdä parrakas yhdysvaltalainen, joka istui pöydän
ääressä ja koputteli siihen raskaalla tilkinnuijalla. Vastapäätä
häntä istui St. Vincent. Frona ehti parahiksi kiinnittää huomiota
hänen kasvojensa kuluneeseen, kurjaan ilmeeseen, ennenkuin muuan
mies, joka näöstä päättäen oli pohjoismaalainen, tulla löntysti
pöydän luo.

Mies, jolla oli nuija, kohotti oikean kätensä ja lausui liukkaasti:
"Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette
oikeuden edessä kertomaan --" Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti edessään
seisovaan mieheen. "Hattu päästä!" hän ärjyi. Mies totteli, ja koko
joukosta kuului tirskuntaa.

Sitten nuijamies alkoi uudestaan. "Teidän on juhlallisesti
vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan, on
totuus, peittelemätön totuus, ei enempää eikä vähempää."

Pohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.

"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!" Frona lähestyi pitkin
käytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.

St. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Frona!" huusi hän. "Voi Frona, minä olen syytön!"

Tämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja,
ja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot,
joista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa
hänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St.
Vincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain
vastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt
voida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli
syytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.

"Vangin ystävä, arvelen", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.
"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle."

"Odottakaahan --" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi
kädellään siihen. "Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä."
Mutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat
käärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt
ja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja
että hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen
puoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän
hipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.

"Ei mitään", sanoi mies melkein ystävällisesti. "Istukaa! Me olemme
siis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa
minuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!"

Frona nosti kätensä. "Odottakaa -- --"

"Istukaa", jylisi miehen ääni. "Oikeuden istuntoa ei saa häiritä."

Tyytymätöntä sorinaa kuului joukosta, ja mies löi pöytään saadakseen
sen hiljenemään. Mutta Frona seisoi päättäväisenä paikallaan.

Kun melu oli tauonnut, hän kääntyi tuomarin paikalla istuvan miehen
puoleen ja sanoi: "Herra puheenjohtaja, minä oletan, että tämä on
kaivosmiesten kokous." Mies nyökäytti päätään. "Ja koska minullakin
on äänivalta tämän yhdyskunnan asioissa, niin pyydän teitä kuulemaan,
mitä minulla on sanottavana. On varsin tärkeätä, että saan sanoa
asiani."

"Mutta se olisi vastoin järjestystä, miss -- hm --"

"Welse", kuului puolesta tusinasta suusta yht'aikaa.

"Miss Welse", jatkoi hän kunnioittavampi sävy käytöksessään,
"valitettavasti minun täytyy sanoa teille, että se olisi vastoin
järjestystä. Olkaa hyvä ja istuutukaa."

"Minä en tahdo", vastasi Frona. "Minä pyydän, että suotte minulle
oikeuden puhua, ja ellette tee sitä, niin vetoan kokoukseen."

Hän heitti silmäyksen kokoontuneeseen miesjoukkoon, ja kuului
huutoja, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Puheenjohtaja taipui
ja antoi hänelle merkin jatkaa.

"Herra puheenjohtaja ja te muut! Minä en tunne asiaa, joka teillä on
parast'aikaa käsiteltävänänne, mutta minä tiedän, että minulla on
tärkeämpi tehtävä teille annettavana. Täällä tuvan edustalla on mies,
joka luultavasti on kuolemaisillaan nälkään. Me olemme tuoneet hänet
joen tuolta puolen. Emme olisi tulleet teitä vaivaamaan, ellei meidän
olisi ollut mahdotonta päästä maihin omalle saarellemme. Tämä mies,
josta puhun, on pikaisen avun tarpeessa."

"Menköön pari miestä sieltä oven luota pitämään miehestä huolta",
määräsi puheenjohtaja. "Ja te, Holiday, menkää lääkärinä katsomaan,
mitä voitte tehdä."

"Ano lykkäystä", kuiskasi St. Vincent.

Frona nyökäytti päätään. "Ja herra puheenjohtaja! Minä ehdotan, että
istunto keskeytetään, kunnes mies on saanut tarpeellisen hoidon."

"Ei lykkäystä, jatkakaa käsittelyä!" huudettiin vastaukseksi, ja
ehdotus raukesi.

"Mutta Gregory", kysyi Frona ja tervehti häntä hymyillen, ennenkuin
istuutui hänen vieressään olevalle tuolille, "mitä tämä merkitsee?"

St. Vincent puristi kiivaasti hänen kättään. "Älä usko heitä, Frona!
He koettavat" -- hän nielaisi nyyhkytyksen -- "tappaa minut!"

"Minkä vuoksi? Ole rauhallinen! Kerro minulle!"

"Kas, eilisiltana", alkoi hän kiireesti, mutta keskeytti lauseensa
voidakseen kuulla skandinaavilaista, joka äsken oli vannonut ja nyt
puhui hitaan arvokkaasti.

"Minä herään heti paikalla", kuului hän kertovan. "Minä tulen ovelle.
Siellä minä kuulen vielä yhden laukauksen."

Hänet keskeytti muuan punanaamainen mies, joka oli puettu
virttyneeseen päällystakkiin. "Mitä te silloin ajattelitte?" kysyi
hän.

"Häh?" sanoi todistaja ymmärtämättä mitään ja hämillään.

"Mikä oli ensimmäinen ajatuksenne, kun tulitte ovelle?"

"Vaa-i nii-in!" Mies huoahti helpotuksesta, hänen kasvonsa
kirkastuivat, ja ääni ilmaisi, että hän oli päässyt asian perille.
"Minulla ei ole mokkasiineja. Minulla on riivatun kylmä." Hänen
tyytyväinen ilmeensä vaihtui lapselliseen hämmästykseen, kun yleinen
nauru seurasi hänen sanojaan, mutta hän jatkoi tyhmän näköisenä:
"Vielä yhden laukauksen minä kuulen ja minä juoksen tietä alas."

Samassa Corliss tunkeutui väkijoukon läpi Fronan luo, ja miehen
puheen jatko jäi tältä kuulematta.

"Mikä hätänä", kysyi insinööri. "Onko asia vakava? Voinko olla
joksikin avuksi?"

"Voitte kylläkin." Frona tarttui kiitollisena hänen käteensä.
"Koettakaa jollakin tavoin päästä salmen poikki Tienhaaraan ja
pyytäkää isääni tulemaan tänne. Sanokaa hänelle, että Gregory St.
Vincent on joutunut pulaan, että häntä syytetään... Mistä sinua
syytetään, Gregory?" kysyi hän kääntyen tämän puoleen.

"Murhasta."

"Murhasta?" toisti Corliss hämmästyneenä.

"Niin, niin! Sanokaa, että häntä on syytetty murhasta, että minä olen
täällä ja että tarvitsen häntä. Ja pyytäkää häntä tuomaan minulle
vähän vaatteita. Ja Vance" -- hän puristi hänen kättään ja katsahti
ylöspäin -- "älkää olko liian uhkarohkea, mutta koettakaa kuitenkin
täyttää toivomukseni."

"Kyllä kaikki tulee käymään hyvin." Corliss työnsi päätään taapäin
varmana onnistumisesta ja raivasi kyynärpäillään tietä ovea kohti.

"Kuka on sinun avustajasi?" kysyi Frona St. Vincentiltä.

Tämä pudisti päätään. "Ei kukaan. He tahtoivat antaa minulle erään
Bill Brownin, jonkinlaisen Yhdysvalloista karanneen lakimiehen,
asianajajaksi, mutta minä en suostunut siihen. Nyt hän on antautunut
vastapuolen palvelukseen. Täällä vallitsee korpilaki, kuten tiedät,
ja he ovat jo tehneet päätöksensä. He eivät tule päästämään minua
käsistään."

"Kunpa minulla olisi aikaa kuulla, mitä sinulla on asiasta
sanottavana!"

"Mutta Frona, minä olen syytön."

"Ssh!" Hän laski kätensä St. Vincentin käsivarrelle saadakseen hänet
vaikenemaan ja alkoi kuunnella todistajan sanoja.

"Niin, se sanomalehtiherra, se panee vastaan kuin hullu, mutta Pierre
ja minä, me raastamme hänet tupaan. Hän seisoo siinä ja itkee --"

"Kuka itki?" keskeytti syyttäjä.

"Hän. Tuo herra tuolla." Skandinaavilainen osoitti St. Vincentiä.
"Ja minä raapaisen tulta. Lampusta, jonka saan käsiini, kaikki öljy
kaatuu maahan, mutta minulla on kynttilä taskussani. On hyvä tapa
pitää kynttilää taskussaan", vakuutti hän. "Ja Borg, hän makaa
kuolleena lattialla. Ja nainen sanoo, että hän teki sen, ja sitten
hänkin kuolee."

"Kenen nainen sanoo tehneen sen?"

Taaskin todistajan sormi osoitti syyttävästi St. Vincentiä. "Hän. Tuo
herra tuolla."

"Sanoiko Bella niin?" kuiskasi Frona.

"Sanoi", kuiskasi St. Vincent vastaukseksi. "Mutta minä en voi
käsittää, miksi hän teki sen. Hän oli varmaan järjiltään."

Punanaamainen mies virttyneessä päällysnutussa alkoi nyt perin pohjin
kuulustella todistajaa. Frona seurasi jännittyneenä, mutta kuulustelu
ei tuonut esiin paljoakaan uutta.

"Teillä on oikeus tehdä kysymyksiä todistajalle", sanoi puheenjohtaja
St. Vincentille. "Tahdotteko kysyä jotakin?"

Kirjeenvaihtaja pudisti päätään.

"Kysy nyt toki", yllytti Frona.

"Mitä hyötyä siitä olisi", sanoi St. Vincent toivottomana. "He ovat
jo ennakolta tuominneet minut. Päätös oli tehty, ennenkuin kuulustelu
alkoikaan."

"Olkaa hyvä ja odottakaa hiukkasen." Fronan käskevä ääni pysähdytti
todistajan tämän yrittäessä vetäytyä syrjään. "Te ette itse nähnyt,
kuka teki tämän murhan?"

Skandinaavilainen katsoi häneen hölmistynyt ilme tyhmillä kasvoillaan
ikäänkuin odottaen, että kysymys tunkeutuisi hänen järkensä läpi.

"Te ette oman näkemänne perusteella tiedä, kuka sen teki", kysyi hän
uudelleen.

"Kyllä! Tuo herra tuolla!" Hän osoitti taas St. Vincentiä syyttävästi
sormellaan. "Hän sanoo, hän teki sen."

Kaikki nauroivat.

"Mutta te ette nähnyt sitä?"

"Minä kuulen, kun joku ampuu."

"Mutta näittekö, kuka ampui?"

"E-en, mutta hän sanoi --"

"Riittää jo, kiitos vain", sanoi Frona ystävällisesti, ja
skandinaavilainen vetäytyi syrjään.

Syyttäjä vilkaisi papereihinsa. Pierre La Flitche huudettiin esiin.

Solakka ja sulavaliikkeinen, tummaihoinen nuori mies astui pöydän
edessä olevalle avoimelle paikalle. Hänellä oli kauniit kasvot
ja vilkkaat, ilmeikkäät silmät, jotka ujostelematta katsoivat
kaikkialle. Ne pysähtyivät hetkeksi Fronaan eivätkä salanneet
vilpitöntä ihailua, ja Frona hymyili ja nyökäytti puoleksi päätään,
sillä hän piti nuorukaisesta ensi silmäyksestä asti, ja hänestä
tuntui siltä, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Mieskin
hymyili, ja hänen ylähuulensa taipui paljastaen rivin kauniita,
lumivalkoisia hampaita.

Vastaukseksi tavanmukaisiin valmistaviin kysymyksiin hän totesi, että
hänellä oli isänsä nimi ja että isä oli muinaisten metsänkävijäin
jälkeläinen. Hänen äitinsä -- mies kohautti olkapäitään, ja valkoiset
hampaat tulivat taas näkyviin -- oli alkuasukas. Hän, Pierre La
Flitche, oli syntynyt jossakin aroilla, hän ei tarkalleen tiennyt
missä, erään metsästysretken kestäessä. _Oui_, hän oli tullut maahan
jo Jack Mc Questionin aikana Kalliovuorten yli Isolta Orjajärveltä.

Kun häntä pyydettiin kertomaan, mitä tiesi puheenaolevasta asiasta,
mietti hän hetkisen ikäänkuin tuumien, miten olisi paras aloittaa.

"Keväällä hyvä nukkua ovi auki", hän alkoi, ja hänen sanansa
sointuivat kirkkaina kuin huilun ääni, ja hänen ääntämisessään
saattoi tuon tuostakin havaita jätteitä esi-isien muukalaisesta
kielenkäytöstä. "Ja niin minä nukuin viime yönä. Mutta minun
uneni kuin kissan. Lehti putoo puusta tai tuuli suhahtaa -- heti
minun korvani kuiskaa sen minulle, kuiskaa, kuiskaa kaiken yötä.
Ensimmäinen pamahdus" -- hän napsautti sormillaan -- "ja minä heti
valveilla ja juoksen ovelle."

St. Vincent kumartui Fronan puoleen. "Se ei ollut ensimmäinen
laukaus."

Frona nyökäytti päätään kääntämättä katsettaan La Flitchestä, joka
odotti kohteliaasti, vieläkö St. Vincentillä olisi jotakin sanottavaa.

"Sitten vielä kaksi pamahdusta", hän jatkoi, "aivan peräkkäin,
pom-pom. 'Borgin tuvasta', minä sanon itselleni ja juoksen tietä
alas. Minä ajattelen: Borg tappaa Bellan, ja se on paha. Bella on
hyvin kaunis tyttö", tunnusti hän miellyttävästi hymyillen. "Minä
pidän Bellasta. Ja minä juoksen. Ja John hän juoksee tuvastaan
suurella melulla aivan niinkuin lihava lehmä. 'Mitä tämä?' hän sanoo,
ja minä sanon: 'en tiedä'. Ja sitten tulee jotain pimeästä -- huii
-- juuri niin ja kaataa Johnin maahan ja kaataa minut maahan. Me
tartumme siihen, se on mies. Hän on yöpuvussa. Hän vastustelee. Hän
ulvoo, uh-huh-huu, juuri niin. Me pidämme hänestä lujasti kiinni, ja
pian hän on hiljaa. Sitten me nousemme maasta ja minä sanon: 'Nyt
takaisin tupaan!"

"Kuka tuo mies oli?"

La Flitche kääntyi puolittain, ja hänen katseensa pysähtyi St.
Vincentiin.

"Jatkakaa!"

"Vai niin! Mies ei tahdo, mutta John ja minä sanomme _yes_, ja hän
tulee."

"Sanoiko hän mitään?"

"Minä kysyn häneltä, mitä tämä on, mutta hän itkee, hän -- hän
nyyhkyttää huh hu-tsh, juuri noin."

"Huomasitteko hänessä mitään erikoista?"

La Flitche rypisti kysyvästi otsaansa.

"Jotain erikoista, tavallisesta poikkeavaa?"

"Oo, _oui_, hänen kätensä veriset." Hän jatkoi kertomustaan
välittämättä huoneessa syntyneestä metelistä, ja hänen eloisat
ilmeensä ja liikkeensä lisäsivät esityksen viehättävyyttä. "John
sytyttää tulen, Bella ulvoo niinkuin ammuttu hylje, juuri niin.
Ja Borg makaa lattialla tuvan nurkassa. Minä katson häntä. Hän ei
ollenkaan hengitä. Sitten Bella avaa silmänsä, ja minä katson häntä
silmiin ja minä tiedän, että hän tuntee minut, La Flitchen. 'Bella,
kuka sen teki?' minä kysyn. Ja hän kääntää päätään lattialla ja
kuiskaa hyvin, hyvin hiljaa: 'kuollut?' Minä tiedän hän tarkoittaa
Borgia, ja sanon: 'on'. Silloin hän nousee, nojaa kyynärpäähän ja
katsoo hyvin kiireesti ympärilleen, hän näkee Vincentin, ja hänen
katseensa pysähtyy, ja hän ei enää katso muualle. Sitten hän osoittaa
häntä sormellaan, noin." La Flitche ojensi vapisevan sormen vankia
kohti. "Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän.' Ja minä sanon: 'Bella, kuka
sen teki?' Ja hän sanoo: 'Hän, hän, hän, St. Vincha, hän sen teki.'
Ja sitten" -- La Flitche antoi päänsä painua rinnalle, mutta nosti
sen taas pystyyn ja lisäsi: "Kuollut."

Punakasvoinen mies, Bill Brown, pani toimeen asiaankuuluvan
todistajan ristikuulustelun, joka vain varmensi tämän äskeistä
lausuntoa ja toi ilmi, että oli täytynyt olla aika ottelun, ennenkuin
Borg murhattiin. Tukeva pöytä oli särkynyt, tuoli ja lavitsa menneet
säpäleiksi ja rautauuni kaatunut kumoon. "En ole koskaan nähnyt
mitään sellaista", päätti La Flitche kuvauksensa, "en koskaan."

Brown kääntyi sitten kumartaen Fronan puoleen, joka herttaisesti
hymyili hänelle. Hänestä oli viisasta pysyä hyvissä väleissä
lakimiehen kanssa. Hän tahtoi ennen kaikkea viivyttää asian
käsittelyä saadakseen puhutella St. Vincentiä kahden kesken ja
häneltä kuulla tarkalleen kaiken, mitä oli tapahtunut, sekä
ehtiäkseen tavata isänsä. Siksi hän kyseli kyselemistään La
Flitcheltä. Vain kahdesti tuli mitään valaisevaa ilmi.

"Te puhuitte ensimmäisestä laukauksesta, mr La Flitche. Mutta tuvan
seinäthän ovat aika vahvat. Luuletteko, että olisitte kuullut tuon
ensimmäisen laukauksen, jos ovenne olisi ollut suljettuna?"

La Flitche pudisti päätään, mutta hänen tummat silmänsä ilmaisivat,
että hän aavisti, mihin Frona tähtäsi.

"Ja jos Borgin tuvan ovi olisi ollut kiinni, olisitteko silloin
kuullut?"

Hän pudisti taas päätään.

"Siis, mr La Flitche, kun te puhutte ensimmäisestä laukauksesta, niin
te ette tarkoita ensimmäistä laukausta, joka todella ammuttiin, vaan
ensimmäistä, jonka te kuulitte?"

Hän nyökäytti, mutta päästyään täten tarkoituksensa perille Frona
huomasi, että asia oikeastaan ei merkinnyt mitään.

Sitten hän koetti viekkaasti luovia toiseen, tärkeämpään
kohtaan, vaikka hän koko ajan tunsi, että La Flitche älysi hänen
tarkoituksensa.

"Te sanotte, että oli hyvin pimeätä, mr La Flitche?"

"_Oui_, aivan pimeätä."

"Miten pimeätä? Mistä tiesitte, että mies, jonka tapasitte, oli John?"

"John pitää kovaa ääntä kun juoksee. Siitä minä hänet tunnen."

"Saatoitteko nähdä hänet niin selvästi, että olisitte hänet tuntenut?"

"En, en."

"Mutta mr La Flitche", kysyi hän voitonriemuisena, "olkaahan hyvä ja
selittäkää minulle, mistä voitte tietää, että mr St. Vincentin kädet
olivat veriset?"

La Flitche hymyili loistavaa hymyään ja oli hetkisen vaiti. "Mistäkö?
Minä kosken hänen kättään ja tunnen sen. Se on vielä lämmintä. Ja
minun nenäni, oo, se kyllä tuntee metsänkävijän valkean savun kaukaa
pitkän matkan takaa, kaniinin piilopaikat ja hirven jäljet se tuntee
ja kertoo minulle." Hän heitti päänsä taapäin ja oli jännitetyin
kasvoin, suljetuin silmin ja värähtelevin, avoimin sieraimin
keskittävinään kaikki sielun voimat yhden ainoan aistimen toimintaan.
Sitten hänen silmänsä aukenivat puoleksi, ja hän katsoi uneksien
Fronaan. "Minä tunnen veren hajun hänen käsillään, lämpimän, kuuman
veren hajun."

"Siihen hän totta vie pystyy", huudahti joku joukosta.

Frona oli niin vakuutettu miehen puheen totuudesta, että
hän vaistomaisesti vilkaisi St. Vincentin käsiin ja näki
ruosteenkarvaisia tahroja hänen paitansa hihansuissa.

Kun La Flitche jätti todistajanpaikan, Bill Brown tuli Fronan luo ja
pudisti hänen kättään. "On kai kohtuullista, että minä saan tutustua
vastaajan asianajajaan", sanoi hän ystävällisesti ja katsahti sitten
papereihinsa kutsuakseen seuraavan todistajan esiin.

"Mutta eikö teistäkin ole väärin minua kohtaan", kysyi Frona
teeskentelemättä, "että minulle ei anneta aikaa valmistautua? Minä en
tiedä koko asiasta enempää kuin olen saanut urkituksi teidän kahdelta
todistajaltanne. Ettekö luule, mr Brown", -- hän puhui hiljaa ja
suostutellen, -- "ettekö luule, että olisi syytä lykätä kuulustelu
huomiseen?"

"Hm", sanoi tämä punniten asiaa ja katsoi kelloaan. "Se ei olisi
niinkään hullua. Kello on nyt viisi, ja miesten on aika päästä
illallistaan valmistamaan."

Frona kiitti häntä sanaakaan sanomatta, niinkuin muutamat naiset
osaavat kiittää. Ja kun Brown katsoi häntä silmiin, niin hän tunsi
suurempaa ja syvempää tyydytystä, kuin jos Frona olisi sanoin
lausunut kiitollisuutensa.

Brown astui entiselle paikalleen ja kääntyi kokouksen puoleen.
"Neuvoteltuani vastaajan avustajan kanssa ja katsoen myöhäiseen
aikaan ja siihen seikkaan, että on mahdotonta saada kuulustelu
kohtuullisessa ajassa loppuun suoritetuksi, minä -- hm -- minä
rohkenen ehdottaa lykkäystä huomisaamuun kello kahdeksaan."

"Enemmistö kannattaa ehdotusta", julisti puheenjohtaja, laskeutui
paikaltaan ja ryhtyi sytyttämään valkeata, sillä hän oli tuvan
omistajia ja hänen vuoronsa oli tänä iltana keittää ruoka joukolleen.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Kun viimeisetkin joukosta olivat poistuneet tuvasta, kääntyi
Frona St. Vincentin puoleen. Tämä tarttui hänen käsiinsä
suonenvedontapaisesti kuin hukkuva.

"Luota minuun, Frona! Lupaa se minulle!"

Frona punastui. "Sinä olet kiihoittunut", sanoi hän, "muuten et
puhuisi tuolla tavoin. Mutta enhän minä syytä sinua siitä", jatkoi
hän lempeämmin. "Mitäpä muuta voisit olla kuin järkytetty!"

"Niin olenkin ja tiedän sen varsin hyvin", vastasi St. Vincent
katkerasti. "Minä menettelen kuin mieletön enkä voi sille mitään.
Jännitys on ollut hirvittävä. Jo Borgin kamala kuolema olisi ollut
yllin kyllin, mutta kun sitten vielä saa syyn niskoilleen ja joutuu
roskajoukon tuomittavaksi! Suo anteeksi, Frona! Minä olen aivan
suunniltani. Tiedänhän, että sinä luotat minuun."

"Kerrohan nyt minulle kaikki, Gregory."

"Ensiksikin tuo nainen, Bella, valehteli. En voi muuta ajatella, kuin
että hän oli kadottanut järkensä, muuten hän ei kuolinhetkellään
olisi voinut syyttää minua murhasta, minua, joka olin tapellut niin
vimmatusti puolustaessani häntä ja Borgia. Muuten ei -- --"

"Ala alusta", keskeytti Frona. "Älä unohda, että minä en tiedä
mitään."

St. Vincent istuutui mukavammin tuolilleen, pyöritti savukkeen ja
ryhtyi selostamaan edellisen yön tapahtumia.

"Kello oli ehkä yhden tienoissa aamulla, kun heräsin ja huomasin,
että lamppu paloi. Ajattelin, että Borg oli sen sytyttänyt, ja
ihmettelin, mitä hän mahtoi etsiskellä. Olin jo nukahtamaisillani
uudestaan, mutta äkkiä avasin vaistomaisesti silmäni ja näin tuvassa
kaksi outoa miestä. Molemmilla oli naamarit ja karvalakit niin
syvälle vedettyinä, että en nähnyt heidän kasvoistaan muuta kuin
silmäaukoista kiiluvat silmät. Ensi hetkenä en tajunnut muuta kuin
että vaara uhkasi. Makasin sekunnin ajan hiljaa miettien. Borg oli
lainannut pistoolini, niin että olin aivan aseeton. Pyssy riippui
ovenpielessä. Päätin koettaa saada sen sieltä siepatuksi. Mutta
tuskin olin saanut jalkani lattialle, kun toinen miehistä kääntyi
minua kohti ja laukaisi revolverinsa. Se oli ensimmäinen laukaus, ja
sitä ei La Flitche kuullut. Myöhemmin tapeltaessa ovi lensi auki,
ja siten hän saattoi kuulla kolme viimeistä. -- No niin, minä olin
niin lähellä miestä ja hyppäsin niin äkkiä vuoteelta, että hän ei
osunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä me painiskelimme lattialla.
Borg heräsi tietysti, ja toinen miehistä otti osalleen hänet ja
Bellan. Tämä toinen oli murhaaja, sillä minä pidin kyllä huolen
siitä, joka oli minun kimppuuni hyökännyt. Kuulithan todistajan
lausunnon ja tiedät siis, mikä hävitys tuvassa vallitsi. Voit silloin
myös kuvitella, miten kiivas tappelu oli. Me kieriskelimme pitkin
lattiaa ja viskelimme kaiken, mikä tiellemme sattui, sikin sokin,
kunnes tuolit, pöytä, kaappi -- kaikki -- oli säpäleinä. Voi Frona,
se oli kauheata! Borg taisteli henkensä edestä, Bella auttoi häntä
haavoittuneena ja vaikeroiden, enkä minä päässyt heidän avukseen.
Mutta ennen pitkää minä aloin päästä voitolle vastustajastani. Olin
saanut hänet selälleen, painanut hänen käsivartensa polvieni väliin
ja tarttunut häntä kurkkuun, kun toinen mies oli tehnyt tehtävänsä
ja hyökkäsi hänkin minun kimppuuni. Mitä minä saatoin tehdä? Heitä
oli kaksi, ja minä olin puolikuollut uupumuksesta. Niin he viskasivat
minut nurkkaan ja pakenivat. Mahdoin silloin olla aivan suunniltani,
sillä heti, kun saatoin hengittää, juoksin heidän jälkeensä enkä edes
ottanut asetta mukaani. Sitten tapasin La Flitchen ja Johnin -- ja
loput tiedät. Mutta" -- hän rypisti mietteissään kulmakarvojaan --
"minun on mahdotonta käsittää, miksi Bella syytti minua."

Hän käänsi kuin anoen katseensa Fronan puoleen. Tämä puristi
myötätuntoisesti hänen kättään, mutta pysyi vaiti punniten
mielessään, mitä oli kuullut.

Sitten hän hitaasti pudisti päätään. "Tämä on paha juttu, ja meidän
on nyt saatava heidät vakuutetuiksi --"

"Mutta Jumalan tähden, Frona, minä olen syytön. Minä en koskaan ole
ollut pyhimys, mutta vereen en ole käsiäni tahrannut."

"Mutta Gregory", sanoi Frona lempeästi, "muista, että minä
en ole sinun tuomarisi. Valitettavasti asia riippuu näistä
kaivosmiehistä, ja nyt on pulmallisinta saada heidät vakuutetuiksi
sinun viattomuudestasi. Sinun syyttäjäsi voivat vedota kahteen
raskauttavaan asianhaaraan -- kuolevan Bellan sanoihin ja hihasi
veritahroihin."

"Vertahan oli kaikkialla", huusi St. Vincent intohimoisesti ja
kavahti pystyyn. "Minä sanon sinulle, että sitä oli kaikkialla.
Kuinka minä olisin voinut säilyä tahriutumatta siihen taistellessani
henkeni edestä. Etkö voi uskoa --"

"Rauhoitu, Gregory! Istuuduhan! Sinä olet todella aivan suunniltasi.
Jos sinun asiasi riippuisi minusta, niin tiedäthän, että sinut
heti tunnustettaisiin syyttömäksi. Mutta nämä miehet -- tiedäthän,
millainen heidän oikeudenkäyttönsä on -- miten me saamme heidät
taivutetuiksi vapauttamaan sinut? Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole
todistajia. Kuolevan naisen vakuutukset painavat enemmän vaa'assa
kuin elävän miehen. Voitko keksiä syyn, jonka vuoksi hän olisi
valehdellut katsoessaan kuolemaa silmästä silmään? Oliko hänellä
syytä vihata sinua? Olitko tehnyt hänelle tai hänen isännälleen
jotakin pahaa?"

St. Vincent pudisti päätään.

"On siis paljon, mitä emme kykene selittämään. Mutta nuo miehet
eivät kaipaakaan meidän selityksiämme. Heidän kannaltaan asia on
päivänselvä. Meidän olisi siis todistettava tuo heidän päivänselvä
kantansa vääräksi. Mutta voimmeko tehdä sen?"

Kirjeenvaihtaja vaipui masentuneena tuolilleen, ja hänen päänsä
painui rintaa vasten. "Minä olen siis mennyt mies!"

"No niin hullusti ei toki ole laita. Ei sinua hirtetä, luota siihen!"

"Mutta mitä sinä voit tehdä?" kysyi St. Vincent epätoivoissaan. "He
ovat riistäneet lailta vallan ja anastaneet sen itselleen."

"Ensinnäkin joki nyt on purkanut jäänsä. Se merkitsee äärettömän
paljon. Kuvernööri ja alueen tuomareita voi tulla näille seuduille
minä hetkenä hyvänsä mukanaan joukko poliisimiehiä. Ja he poikkeavat
varmasti tänne. Ja voimme kai me sitäpaitsi itsekin saada jotakin
aikaan. Joki on vapaana jäistä, ja jos asia kääntyy hyvin hullulle
tolalle, niin saat koettaa paeta. Sitä mahdollisuutta he eivät ota
huomioon."

"Ei, ei, se olisi mahdotonta! Mitä sinä ja minä voisimme niin suurta
joukkoa vastaan?"

"Mutta älä unohda isääni ja paroni Courbertiniä. Neljä tarmokasta
ihmistä voi yhteisvoimin saada ihmeitä aikaan, Gregory rakas. Luota
minuun, kaikki päättyy hyvin."

Hän suuteli St. Vincentiä ja hyväili hänen hiuksiaan, mutta tuskan
ilme ei kadonnut tämän kasvoilta.

Jakob Welse tuli illansuussa salmen poikki, ja hänen seurassaan
olivat Del, paroni ja Corliss. Sill'aikaa kuin Frona vaihtoi pukua
eräässä pienemmässä tuvassa, jonka siinä asuvat miehet auliisti
jättivät hänen käytettäväkseen, hänen isänsä huolehti sanantuojan
hyvinvoinnista. Sanomat olivat vakavaa laatua, niin vakavaa, että
Jakob Welse kauan sen jälkeen kuin oli lukenut ne ja lukenut yhä
uudelleen, näytti synkältä ja miettivältä. Mutta palatessaan Fronan
luo hän karkoitti huolet mielestään. St. Vincent, jota pidettiin
vangittuna viereisessä tuvassa, oli saanut luvan käydä heitä
tapaamassa.

"Asia tuntuu vakavalta", sanoi Jakob Welse heidän erotessaan illalla.
"Mutta luottakaa siihen, St. Vincent, että olkoon miten tahansa,
niin kauan kuin minä olen tässä leikissä osallisena, ei teitä vedetä
hirteen. Minä olen varma siitä, että te ette ole Borgin murhaaja. Kas
tässä käteni!"

"Tämä on ollut pitkä päivä", sanoi Corliss saattaessaan Fronaa hänen
tupaansa.

"Ja huominen on oleva vielä pitempi", vastasi Frona väsyneesti. "Ja
minä olen niin uupunut."

"Te olette uljas pikku nainen, ja minä olen ylpeä teistä." Kello oli
kymmenen, ja hän katsahti hämärän harson läpi joelle, jossa jäät yhä
ajelehtivat valkoisina kuin aaveet. "Ja tässä vastoinkäymisessä", hän
jatkoi, "toivon teidän joka suhteessa täydellisesti luottavan minuun."

304

"Täydellisesti?" kysyi Frona omituinen sävy äänessään.

"Jos minä nyt olisin näytelmäsankari, niin sanoisin: 'kuolemaan
saakka', mutta kun en ole sellainen, niin toistan mitä äsken sanoin."

"Te olette hyvä minulle, Vance. En koskaan voi teille palkita --"

"Seis, seis! Minä en kaupittele palveluksiani. Rakkaus on
palvelemista."

Frona katsoi häneen kauan, ja vaikka hänen kasvonsa ilmaisivat vain
levollista ihmetystä, kävi hänen sydämensä rauhattomaksi. Hän ei
itsekään tiennyt syytä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tänä päivänä ja
koko aikana, jonka he olivat tunteneet toisensa, syöksyi äkkiä hänen
mieleensä.

"Uskotteko te, että on olemassa puhdasta ystävyyttä?" kysyi hän
viimein. "Sillä minä toivoisin, että sellainen side alati yhdistäisi
meidät. Vilpitön, puhdas ystävyydensuhde, jonkinlainen toveruus?"
Mutta samalla hän huomasi, että sanansa eivät ilmaisseet, mitä hän
tunsi ja halusi, ja kun Corliss pudisti päätään, värisytti häntä
selittämätön ilo.

"Toveruusko?" kysyi Corliss. "Ja kuitenkin te tiedätte, että minä
rakastan teitä."

"Tiedän", vastasi Frona hiljaa.

"Silloin minä pelkään, että te hyvin huonosti tunnette miehen
luonteen. Uskokaa minua, se side ei ole meitä varten. Toveruus! Minä
saisin tulla pakkasesta teidän luoksenne ja istua lietenne ääressä!
Hyvä! Minä saisin tulla teidän luoksenne, kun toinen mies teidän
kanssanne istuu lietenne luona! Ei! Toveruuteen sisältyisi, että minä
iloitsisin teidän iloistanne, mutta voitteko hetkeäkään ajatella,
että minä voisin iloita nähdessäni teidät toisen miehen lapsi
käsivarsillanne, lapsi, joka olisi saattanut olla minun? Luuletteko,
että minä iloitsisin, kun tuo toinen mies katsoisi minuun lapsen
silmillä ja hymyilisi minulle sen suulla? Luuletteko todellakin, että
minä iloitsisin teidän iloistanne? Ei, ei, rakkaus ei anna kytkeä
itseään 'puhtaan' ystävyyden kahleisiin."

Frona laski kätensä hänen käsivarsilleen.

"Luuletteko, että minä olen väärässä?" kysyi Corliss. Fronan kasvojen
outo ilme sai hänet hämilleen.

Frona nyyhkytti hiljaa.

"Te olette väsynyt ja rasittunut. Hyvää yötä. Teidän täytyy päästä
levolle."

"Ei, älkää menkö, älkää vielä!" Ja hän pidätti hänet. "Ei, ei, minä
olen mieletön. Te olette oikeassa, minä olen väsynyt. Mutta kuulkaa,
Vance, meillä on paljon tehtävää. Meidän täytyy laatia suunnitelma
huomispäivää varten. Tulkaa sisään! Isä ja paroni Courbertin ovat
siellä, ja jos käy hullusti, niin meidän neljän pitää saada suuria
aikaan."

       *       *       *       *       *

"Oikea teatteritemppu", sanoi Jakob Welse Fronan kerrottua
suunnitelmansa ja määrättyä, miten kunkin tuli ottaa osaa sen
toteuttamiseen. "Mutta se on niin odottamaton, että sen juuri siksi
luulisi onnistuvan."

"_Coup d'etat_!" huudahti paroni Courbertin. "Suurenmoista! Jo
pelkkä ajatuskin saa minut lämpenemään. Kädet ylös! Niin minä huudan
ja hyvin kovaa. Mutta elleivät he nosta ylös käsiään?" Hän kääntyi
kysyvästi Jakob Welsen puoleen.

"Silloin te ammutte. Puijaaminen ei lyö leiville sellaisissa
tapauksissa."

"Ja te pidätte huolta Bijou'sta, Vance", sanoi Frona. "Isä arvelee,
että huomenna tulee olemaan vähän jäitä, ellei yöllä muodostu sulkua.
Teidän ei tarvitse muuta kuin pitää kanootti valmiina rantatörmän
alla juuri tuvan kohdalla. Te ette tietysti tiedä mitään, ennenkuin
St. Vincent tulee juosten. Silloin otatte hänet nopeasti veneeseen ja
lähdette matkaan Dawsonia kohti. Ja nyt minä sanon teille sekä hyvää
yötä että hyvästi, sillä huomenna ei siihen ole tilaisuutta."

"Pysytelkää vasemmanpuoleisella rannalla, kunnes pääsette mutkasta",
neuvoi Jakob Welse, "sitten poikkeatte oikealle, siellä virta on
vuolain. Ja nyt saatte kiiruhtaa levolle. Dawsoniin on matkaa
seitsemänkymmentä mailia, ettekä te saa pysähtyä, ennenkuin olette
perillä."



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


Kun Jakob Welse esiintyi kaivosmiesten käräjillä ja pani vastalauseen
heidän oikeudenkäyttöään vastaan, osoitettiin hänelle asianmukaista
kunnioitusta. Hän myönsi, että näillä käräjillä ennen muinoin, kun
maassa vielä ei ollut lakia, oli ollut tehtävä täytettävänään, mutta
se aika oli ohi, sillä nyt vallitsi maassa laillinen oikeudenkäyttö.
Kuningattaren hallitus oli osoittautunut tehtäväänsä kypsyneeksi,
ja jos he nyt anastivat sen vallan, niin he astuivat askeleen
sitä pimeyttä kohti, jonka olivat jättäneet taaksensa. Heidän
käyttäytymisensä oli lievimmin sanoen rikoksellista. Ja hän selitti
heille tyynin, vakavin sanoin, että jos he ryhtyisivät joihinkin
rangaistustoimenpiteisiin vankiaan kohtaan, niin hän pitäisi huolen
siitä, että jokainen heistä saisi vastata teoistaan oikeuden edessä.
Puheensa lopuksi hän ehdotti, että syytettyä pidettäisiin vankina,
kunnes alueen tuomioistuin ottaisi asian huostaansa, mutta hänen
ehdotuksensa hylättiin muitta mutkitta.

"Etkö näe", sanoi St. Vincent Fronalle, "että asemani on toivoton?"

"Eipä olekaan. Kuulehan!" Ja hän selosti lyhyesti edellisenä yönä
tehdyn sotasuunnitelman.

St. Vincent kuunteli melkein välinpitämättömänä, hän oli liian
masentunut, jotta Fronan innostus olisi voinut tarttua häneen. "Olisi
järjetöntä yrittääkään sellaista", vastusteli hän Fronan puhuttua
loppuun.

"Menetkö sitten niin paljon mieluummin hirteen?" kysyi Frona hiukan
hermostuneena. "Et kai toki vapaaehtoisesti suostu siihenkään?"

"En suinkaan", vastasi hän soinnuttomalla äänellä.

Aamun ensimmäiset todistajat olivat nuo kaksi ruotsalaista, jotka
kertoivat pesusaavikohtauksesta ja Borgin raivonpuuskasta. Niin
vähäpätöinen kuin asia itsestään olikin, joutui se nyt asetettuna
myöhempien tapahtumien yhteyteen äkkiä vakavaan valoon. Se avasi
mielikuvitukselle avarat, mieluisat liikkumisalat. Ei kiinnitetty
niinkään paljon huomiota siihen, mitä oli kerrottu, kuin siihen,
mikä oli muka jätetty kertomatta. Miehet pudistelivat merkitsevästi
päätään todistajain lausuntoja kuunnellessaan, ja kaikkialta kuului
selittäviä kuiskauksia.

Sitten seurasi puolen tusinaa todistuksia nopeasti toisiaan. Kaikki
olivat tarkoin tutkineet murhapaikan ja koko saaren löytämättä
vähintäkään jälkeä vastaajan mainitsemista miehistä.

Fronan suureksi ihmeeksi Del Bishop astui todistajanpaikalle. Hän
tiesi, että Del vihasi St. Vincentiä, mutta ei voinut käsittää, mitä
hänellä voisi olla sanottavana tästä asiasta.

Delin vannottua ja ilmoitettua nimensä ja kansallisuutensa Bill Brown
kysyi hänen ammattiaan.

"Minä olen pocket-kaivaja", hän vastasi ja katsoi ylpeästi
ympärilleen.

Nyt sattuu olemaan niin, että hyvin harvat kullankaivajat ammatissaan
harrastavat tätä menettelytapaa ja että useimmat ovat sen suhteen
epäilevällä kannalla. "Pocket-kaivaja", pilkkasi muuan punapaitainen
patriarkka, joka oli harjaantunut ammattiinsa Kalifornian
kaivostöissä viisikymmenluvun alkupuolella.

"Niin juuri", vahvisti Del.

"Kuulkaahan nyt, nuori mies", jatkoi toinen, "aiotteko uskotella
minulle, että joskus olette löytänyt kultaa tuolla lapsellisella
tavalla?"

"Olen kyllä."

"Uskokaa kuka haluaa!" Punapaita kohautti halveksien olkapäitään.

Del nielaisi äkkiä ja heitti päänsä taapäin.

"Herra puheenjohtaja, minä pyydän saada lausua muutaman sanan. En
tahdo häiritä oikeutta, mutta sen minä sanon aivan suoraan, että kun
istunto on päättynyt, niin jok'ikinen, joka nauraa minun ammatilleni,
saa tästä nyrkistä. Ymmärrättekö?"

"Te ette pysy asiassa", vastasi puheenjohtaja ja löi nuijallaan
pöytään.

"Saatte tekin!" huusi Del kääntyen hänen puoleensa. "Kaunista
järjestystä te pidätte! Minun ammatillani ei ole mitään tekemistä
tämän kuulustelun kanssa. Miksi te sitten ette estä niitä kysymästä
turhia? Kyllä minä teille vielä näytän, senkin raukkamainen tolvana!"

"Oletteko siivolla?" Puheenjohtaja sävähti tulipunaiseksi, pudotti
nuijan kädestään ja karkasi pystyyn.

Del astui askelen eteenpäin, mutta Bill Brown kiiruhti heidän
välilleen ja erotti heidät.

"Järjestystä, hyvät herrat, järjestystä!" hän pyysi. "Nyt ei ole
väkivaltaisuuksien aika. Muistakaa, että täällä on naisia läsnä."

Miehet tottelivat murahdellen, ja Bill Brown sanoi: "Mr Bishop, me
olemme saaneet sen käsityksen, että te tunnette syytetyn hyvin. Olkaa
hyvä ja kertokaa oikeuden edessä, mitä tiedätte hänen luonteestaan
yleensä."

Delin suu vetäytyi leveään hymyyn. "No niin, ensiksikin hän on
hävyttömän riidanhaluinen luonteeltaan --"

"Vaiti! Minä en tahdo kuunnella tätä!" Vanki oli vihasta vapisten
noussut tuoliltaan. "Tällä tavoin te ette saa tuomita minua
kuolemaan! Järjetön ihminen, jonka minä olen tavannut kerran
eläessäni, hänkö tässä kelpaa todistamaan, millainen minun luonteeni
on?"

Del Bishop kääntyi hänen puoleensa. "Ettekö te siis tunne minua,
mitä, Gregory St. Vincent?"

"En. Minä en tunne teitä", vastasi St. Vincent kylmästi ja kääntyi
toisaalle. "Minä olen tavannut tuon miehen vain kerran tätä ennen ja
silloinkin aivan ohimennen Dawsonissa."

"Kyllä te vielä muistatte minut, jahka ehdin selittää", sanoi Del
pilkallisesti hymyillen, "niin että teidän on paras pitää suunne
kiinni ja antaa minun puhua. Minä tulin tähän maahan hänen kanssaan,
kun hän palasi tänne vuonna '88."

St. Vincent tuli äkkiä tarkkaavaiseksi.

"Niin, niin, mr Gregory St. Vincent. Muistinne näyttää alkavan
herätä. Minä keikaroin siihen aikaan poskiparralla, ja nimeni oli
Brown, Joe Brown."

Hän hymyili kostonhimoisesti, ja kirjeenvaihtajan tarkkavaisuus
näytti äkkiä laimenneen.

"Puhuuko hän totta, Gregory?" kuiskasi Frona.

"Minä alan tuntea", mutisi hän hitaasti. "En tiedä -- -- ei, mitä
hullua! Se mies ei voinut jäädä henkiin."

"Sanoitteko vuonna '88, mr Bishop?" kysyi Bill Brown kehoittaen häntä
jatkamaan.

"Niin juuri, '88. Hän oli sanomalehtimies ja matkalla maailman
ympäri Alaskan ja Siperian poikki. Minä olin karannut eräästä
valaanpyyntilaivasta, kun se oli Sitkan satamassa -- siksi minä
silloin nimitin itseäni Browniksi -- ja olin hänen palveluksessaan
saaden neljäkymmentä kuussa ja vapaan ylläpidon. No niin, me
riitelimme --" Koko seurakunta nauraa hihitti. Fronan ja Delinkin
täytyi vetää suunsa hymyyn, ja vanki oli ainoa, joka pysyi vakavana.

"Mutta hän riiteli muittenkin kanssa, vanhan Andyn kanssa Dyeassa
ja Chilcootin George-päällikön ja Pellyn asiamiehen kanssa ja niin
edespäin joka paikassa, minne tulimme. Lakkaamatta meillä oli
rettelöitä ja ennen kaikkea naisten takia. Niiden kimpussa hän oli
alituisesti --"

"Herra puheenjohtaja, minä panen vastalauseen." Frona oli
noussut paikaltaan ja seisoi aivan rauhallisena, täydellisesti
hilliten itsensä. "Tässä ei liene syytä puuttua mr St. Vincentin
rakkausjuttuihin, niillähän ei ole mitään merkitystä tähän asiaan
nähden, emmekä voi edellyttää, että läsnäolevista miehistä ainoakaan
puhtaista vaikuttimista vaatisi niiden esittämistä. Minä pyydän siis,
että todistaja pysyy asiassa."

Bill Brown nousi kohteliaasti hymyillen seisomaan.

"Herra puheenjohtaja, me olemme aivan yhtä mieltä vastaajan kanssa.
Mutta kaikki, mikä tähän asti on tullut ilmi, on ollut asiallista ja
tärkeätä, ja niin tulee vastedeskin olemaan. Mr Bishopin todistus
on arvokkain kaikista ja täysin asianmukainen. Meidän on otettava
huomioon, että meillä ei ole välittömiä todistuksia John Borgin
murhaan nähden. Silminnäkijöitä ei ole. Me emme voi muuta kuin
nojautua välillisiin seikkoihin. Meidän on löydettävä murhan syy, ja
sen vuoksi on välttämätöntä päästä syytetyn luonteenominaisuuksien
perille. Tämä on meidän tarkoituksemme. Tahdomme todistaa hänet
luonteeltaan kevytmieliseksi ja irstaaksi ja siten selittää hänen
julman tekonsa, joka on saattanut hänen omankin henkensä vaaraan.
Aiomme todistaa, että hän on valheellinen luonne ja ettei hänen
tuomareillaan ole syytä uskoa ainoatakaan hänen lausumaansa sanaa
todeksi. Me aiomme todistaa kaiken tämän ja niin lanka langalta punoa
köyden, johon voimme hänet hirttää ennen päivän päättymistä. Minä
pyydän siis kunnioittavimmin, herra puheenjohtaja, että todistajan
sallitaan jatkaa."

Puheenjohtaja ratkaisi asian Brownin eduksi, ja Fronan vedotessa
kokoukseen kuului äänekkäitä alashuutoja. Bill Brown antoi Delille
merkin jatkaa.

"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin.
Nyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa
tekemisiin -- enkä näytä koskaan pääsevän siitä -- ja mitä enemmän
joudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa
toimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava
soutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta
ja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon,
kadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän
päälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän
joutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli
molemmille vähällä käydä huonosti."

"Miten niin?" kysäisi Bill Brown.

"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian
lempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin
hänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin,
ja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu
Little Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä
kertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän
sanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin,
ettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon
naisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet
isällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja
antaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes
tulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia
pyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka
minä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta
saadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. -- No niin, ei voi
kieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan
itseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle,
niin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä
leirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin
mikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen
nähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän
viipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on
naisiin menevä -- -- --"

"Riittää jo, mr Bishop", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan
tarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt
huomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi,
mitä kasvot olivat salanneet. "Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai
saaneet kylliksemme naisista."

"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa", sanoi Frona
rauhallisesti. "Se tuntuu hyvin tärkeältä."

"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?" kysyi Del kiivaasti
puheenjohtajalta. "Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!"

Bill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä,
mutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:

"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan
naisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin,
kuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en
aavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme
juuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin
ja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli
vuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen
tarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista.
Mutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös.
Olette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä
satun tietämään yhtä ja toista."

Hän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin
likaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt
kunnioitettavaan ikään.

"Tämän minä sain Pete Whipplen -- Eldoradon Whipplen -- muijalta. Se
on ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman,
ja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme
tarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole
ketään --"

"Courbertin! Hän osaa lukea venäjää", huudahti joku joukosta.

Ranskalaiselle tehtiin tietä, ja vastarinnasta huolimatta hänet
kiskottiin ja työnnettiin esiin.

"Osaatteko te tätä kieltä?" kysyi Del.

"Osaan, mutta niin huonosti, niin kurjan huonosti", vastusteli
Courbertin. "Siitä on niin kauan. Olen unohtanut."

"Alkakaa lukea. Emmehän me arvostele ankarasti."

"Ei, mutta --"

"Alkakaa", käski puheenjohtaja.

Del työnsi kirjan hänen käsiinsä ja avasi sen kellastuneen nimilehden
kohdalta. "Minä olen ollut kuukausimääriä melkein kipeänä halusta
saada kynsiini jonkun teidän kaltaisenne", vakuutti hän iloissaan.
"Ja kun nyt olen löytänyt teidät, ette niin hevillä pääse minusta.
Kas niin, eteenpäin, mars!"

Courbertin alkoi hitaasti lukea: "Isä Yakontskin Muistiinpanot,
Sisältävät Lyhyen Kertomuksen hänen Elämästään Obidorskyn
Benediktiläisluostarissa ja täydellisen Selonteon hänen Ihmeellisistä
Seikkailuistaan Itä-Siperiassa Hirvi-Miesten keskuudessa."

Paroni katsahti ylös pyytäen lisäohjeita.

"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu", neuvoi Del.

"Varsovassa vuonna 1807."

Kullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. "Kuulitteko?
Pitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!"

Paroni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. "Tamerlan oli kaikkeen
syypää", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa,
joka oli hänelle ennalta tuttu.

Ensi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina
niin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä
ja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän
ei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin
hyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta
hän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta
kuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.

"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian", luki Courbertin hitaasti,
"hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja
maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin -- kuin tuhkaa tuuleen.
Suuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten
valloittajien tieltä -- ei, ei -- paeten hurjien valloittajien
verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,
arktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen
asutus."

"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin", neuvoi Bill Brown, "ja lukekaa
paikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä."

Courbertin seurasi neuvoa. "Rannikon asukkaat ovat eskimoja,
iloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion
eli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat
Chow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn
heimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti,
kun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta
kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi." Hän käänsi muutamia
lehtiä. "Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en
silti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin
suureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua -- --
Vanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun
piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento.
Hän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi -- -- Minä
nain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten
hän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti
-- -- -- Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä
viekkauteni ja -- ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin
olin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin
hänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella."

"Riittääkö tämä?" kysyi Courbertin.

"Riittää", vastasi Bill Brown. "Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä
kerta, minä vuonna kirja ilmestyi?"

"Vuonna 1807 Varsovassa."

"Kuulkaahan, paroni", puuttui Del puheeseen. "Kun te nyt kerran olette
siellä puhujanpaikalla, niin minä kysyisin teiltä paria seikkaa."
Hän kääntyi kokouksen puoleen. "Hyvät herrat, te olette kaikki
kuulleet syytetyn kokemuksista Siperiassa. Te olette myös havainneet,
että ne erehdyttävästi muistuttavat Isä Yakontskin lähes sata
vuotta aikaisemmin julkaistuja muistiinpanoja. Ja te olette varmaan
päätelleet, että tässä täytyy olla jotain sotkua. Minä pyydän saada
todistaa teille, että sitä on enemmän kuin aavistattekaan. Syytetty
antoi minulle tuon kolauksen päähän Reindeer-joella vuonna '88,
syksyllä '88 hän oli St. Michaelsissa matkalla Siperiaan, vuosina
'89 ja '90 hän omien puheittensa mukaan vehkeili Siperiassa. Vuonna
'91 hän palasi ihmisten ilmoille ja esiintyi valloittajasankarina
Friskossa. Mutta kysytäänpä, mitä ranskalainen voi meille kertoa. --
Olettehan te käynyt Japanissa?" hän kysyi.

Courbertin oli tarkoin seurannut Bishopin mainitsemia vuosilukuja,
miettinyt ja hämmästynyt. Hän katsahti kuin neuvoa kysyen Fronaan,
mutta tämä ei auttanut häntä. "Olen", vastasi hän viimein.

"Ja tapasitte siellä syytetyn?"

"Tapasin."

"Minä vuonna tämä tapahtui?"

Jokainen odotti henkeään pidättäen vastausta.

"Vuonna 1889." Courbertin olisi mieluimmin ollut vastaamatta.

"Mutta paroni, miten se on mahdollista?" kysyi Del mielistelevällä
äänellä. "Vankihan oli siihen aikaan Siperiassa."

Courbertin kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että se ei koskenut
häntä, ja poistui todistajanpaikalta. Kuulustelu taukosi muutamaksi
minuutiksi, joiden kestäessä innokkaasti kuiskailtiin ja pudisteltiin
päitä.

"Valhetta kaikki tyyni", kuiskasi St. Vincent Fronan korvaan, mutta
tämä ei kuullut. "Kaikki näyttää todistavan minua vastaan, mutta minä
voin selittää sen."

Mutta Frona ei liikahtanutkaan, ja puheenjohtaja kutsui St. Vincentin
puhujanpaikalle. Frona katsahti isäänsä, ja hänen silmänsä tulivat
täyteen kyyneleitä, kun isä hyväillen laski kätensä hänen kädelleen.

"Tahtoisitko lähteä täältä?" kysyi isä hetken epäröityään.

Frona pudisti päätään, ja St. Vincent alkoi puhua. Hän kertoi
saman, minkä aikaisemmin oli Fronalle kertonut, mutta nyt vähän
perusteellisemmin, ja hänen tiedonantonsa eivät ainoassakaan kohdassa
olleet ristiriidassa La Flitchen ja Johnin todistusten kanssa. Hän
tunnusti todeksi pesusaavijutun, jonka hänen pieni kohteliaisuutensa
ja John Borgin hillitön kiivaus olivat aiheuttaneet. Hän myönsi, että
Bella oli murhattu hänen revolverillaan, mutta mainitsi samalla, että
Borg muutamaa päivää aikaisemmin oli lainannut revolverin eikä ollut
palauttanut sitä. Bellan syytöksestä hän ei voinut sanoa mitään.
Hän ei käsittänyt, miksi Bella tahtoi valehdella kuolinhetkellään.
Hän ei ollut koskaan millään tavalla loukannut häntä, niin että ei
ollut syytä ajatella kostoakaan. Kaikki oli aivan selittämätöntä.
Bishopin todistukseen hän taas ei katsonut kannattavan edes puuttua.
Se oli valhekudos, johon sinne tänne oli taitavasti pujoteltu
totuudenkin lankoja. Totta oli, että mies oli tullut hänen seurassaan
Alaskaan vuonna '88, mutta hänen esityksensä heidän retkistään oli
ilkeämielinen ja harhaanvievä. Ja mitä paroniin tuli, niin hän oli
hiukan erehtynyt vuosilukuihin nähden, siinä kaikki.

Kuulustellessaan syytettyä Bill Brown tuli kiinnittäneeksi huomiota
erääseen oudostuttavaan seikkaan. St. Vincent oli oman puheensa
mukaan ankarasti tapellut noita kahta salaperäistä miestä vastaan.
"Jos niin on", kysyi Brown, "niin kuinka on mahdollista, että te
suoriuduitte ilman pienintäkään vammaa? John Borgin ruumis oli täynnä
naarmuja ja mustelmia. Miten te henkenne edestä tapellessanne voitte
pysyä aivan vahingoittumattomana?"

Sitä St. Vincent ei voinut sanoa, mutta hän väitti, että koko hänen
ruumiinsa oli arka ja kankea. Ja sehän ei oikeastaan merkinnyt
mitään. Hän ei ollut murhannut Borgia eikä hänen naistaan, muuta hän
ei voinut sanoa.

Frona lausui puolustuspuheensa alussa muutamia voimakkaita sanoja
ihmishengen pyhyydestä ja siitä, miten väärin ja vaarallista
on nojautua todennäköisyysperusteihin, sekä huomautti syytetyn
oikeuksista siinä tapauksessa, että hänen syyllisyyttään ei voida
todistaa. Sitten hän siirtyi todistajien lausuntoihin sivuuttaen
epäoleelliset kohdat ja koettaen pysytellä merkityksellisissä
tosiasioissa. Ensiksikin hän totesi, että he eivät olleet voineet
esittää syytä, minkä vuoksi syytetty olisi tehnyt murhan. Pelkkä
ajatus, että näiden todistajien lausuntojen katsottaisiin näyttäneen
toteen St. Vincentin syyllisyys, oli hänestä loukkaava kokouksen
osanottajien arvostelukyvylle, ja hän luotti tarpeeksi heidän
kunniantuntoonsa ja järkevyyteensä ollakseen vakuutettu siitä, että
kaikki esitetyt lapsellisuudet eivät vaikuttaisi heidän tuomioonsa.
Mitä kuulustelussa ilmenneihin yksityisseikkoihin tuli, hän lausui,
että ei oltu näytetty toteen Bellan ja St. Vincentin välillä
vallinneen minkäänlaista läheistä suhdetta eikä myöskään, että St.
Vincent olisi Bellaa ahdistellut. Pesusaavikohtaushan -- ainoa muka
raskauttavan asianhaara, jolla tätä syytöstä oli perusteltu -- oli
naurettavan vähäpätöinen ja osoitti vain, miten väärin rajupäinen
mies saattoi käsittää toisen pienen kohteliaisuudenosoituksen. Hän
pyysi heitä itseään harkitsemaan asiaa, olivathan he järkeviä miehiä.

He olivat koettaneet todistaa, että syytetyllä oli riitaisa luonne.
Hänen ei tarvinnut sanoa mitään John Borgin luonteesta, tunsivathan
he kaikki hänen hurjat raivonpuuskansa, olihan hänen riidanhalunsa
koko seudun huulilla, ja olihan se estänyt häntä saamasta ystäviä
ja hankkinut hänelle paljon vihamiehiä. Eikö siis ollut varsin
uskottavaa, että nuo naamioidut miehet olivat kaksi tällaista
vihamiestä? Mikä oli ollut heidän tekonsa varsinaisena syynä, sitä
hän ei voinut sanoa, mutta hän kysyi sen sijaan tuomareilta, oliko
näiden mielestä mahdotonta, että Alaskassa olisi kaksi miestä, joille
John Borg olisi antanut tarpeeksi veriteon syytä.

Oli todistettu, että noiden kahden miehen jälkiä ei oltu tavattu,
mutta oli jätetty mainitsematta, etteivät St. Vincentin, Pierre La
Flitchen ja Ruotsin Johninkaan jäljet olleet näkyneet. Se olikin
aivan päivänselvää. Jokainen tiesi, että tie sekä maalla että jäällä
oli niin kova, että pehmeä mokkasiini ei jättänyt siihen mitään
jälkeä ja ettei olisi tarvittu edes jäänlähtöä poistamaan kaikkia
murhamiesten jälkiä.

Tämän päätelmän kuullessaan La Flitche nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Frona jatkoi.

Syyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St.
Vincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä
hetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he
huomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut,
että mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.

Mr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään
vammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä
huomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti
pahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies
kuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli
tehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin
kiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja
mustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua
loukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.

Toinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi
tietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan
käsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon
olisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti
käsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä
ja pimeässä -- uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla
kiihoittunut kun oli -- juossut sokeasti tietä alas.

Fronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan
loppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan
ja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle
suosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan,
vaan sen vuoksi, että hän oli nainen.

Bill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän
osasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti
kääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen
kekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi.
Kun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä,
naamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun
sumuolennot -- juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.

He eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia
ennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään
saarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta
kykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan
tapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut
juostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin,
mutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut
järkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa;
kieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä
kiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä
hän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty.
Moni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.

Käsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän
taitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin,
heitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin
mauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että
välilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia.
Mutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi
todistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.

"Ja lopuksi", hän sanoi, "me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista.
Kukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä
ja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta,
hyvät herrat" -- hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä
-- "Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen.
Henkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän
puhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset
kurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan
sormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha,
hän sen teki!'"

Bill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä
vaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta
ja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan.
"Raukka, raukka", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että
hän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa
jälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki on
niinkuin olen sanonut", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan.
"Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!" Hän tuijotti
tylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. "Minä
-- minä en tehnyt sitä -- minä olen syytön -- minä -- syytön."

Hän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui
antaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet
hiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.

Mutta Bill Brown oli silmänräpäyksessä valmis vastaamaan. "Ei! Minä
sanon ei! Avoin äänestys! Me olemme miehiä ja uskallamme lausua
ajatuksemme julki."

Hänen lausuntoansa tervehdittiin hyvä-huudoin, ja äänestys alkoi.
Puheenjohtaja huusi kutakin läsnäolijoista vuorostaan nimeltä, ja
toinen toisensa jälkeen lausui tuon yhden ainoan sanan "syyllinen."

Paroni Courbertin tuli Fronan luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Frona
nyökäytti hymyillen päätään, ja paroni tunkeutui taas joukon läpi ja
asettui ovensuuhun. Hän äänesti vuoronsa tullen "syytön", ja samoin
tekivät Frona ja Jakob Welse. Pierre La Flitche epäröi hetkisen,
katsoi tarkasti Fronaan ja St. Vincentiin ja sanoi sitten kirkkaalla
huiluäänellään "syyllinen."

Kun puheenjohtaja nousi paikaltaan, Jakob Welse kuin sattumalta
siirtyi toiselle puolella pöytää ja asettui selin uunia vastaan.
Courbertin, jolta mikään ei ollut jäänyt huomaamatta, tempasi
kalatynnyrin seinänvierustalta ja nousi sille.

Puheenjohtaja rykäisi ja löi pöytään vaatien hiljaisuutta. "Hyvät
herrat", hän alkoi "syytetty --"

"Kädet ylös!" huusi Jakob Welse samassa käskevästi, ja puolta
sekuntia myöhemmin kuului Courbertinin kimakka: "Kädet ylös, hyvät
herrat!"

He vallitsivat joukkoa takaa ja edestä revolvereillaan. Ainoakaan
käsi ei jäänyt nousematta, puheenjohtajan nuijakin heilui ilmassa.
Mitään meteliä ei syntynyt. Jokainen istui ja seisoi samassa
asennossa kuin käskyn kuuluessa. Heidän katseensa siirtyivät toisesta
päähenkilöstä toiseen ja palasivat aina Jakob Welseen.

St. Vincent istui kuin olisi saanut halvauksen. Frona työnsi
revolverin hänen käteensä, mutta hänen hervottomat sormensa eivät
pystyneet pitelemään sitä.

"Tule, Gregory", kehoitteli Frona. "Kiiruhda! Corlissilla on kanootti
valmiina! Tule!"

Hän pudisteli vankia, ja tämä sai viimein aseen käteensä. Sitten hän
tempoi ja kiskoi häntä ikäänkuin herättääkseen nukkuvaa, kunnes hän
nousi seisoalleen. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen
katseensa harhaileva kuin unissakävijän. Oli kuin hän olisi saanut
halvauksen. Frona ei päästänyt häntä, vaan peräytyi antaakseen hänen
astua ohitseen. St. Vincent astui vapisevin polvin askelen eteenpäin.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi, vain miesjoukon raskas hengitys
kuului. Muuan miehistä yskäisi, se oli hiljaisuuden häiritsemistä
ja kaikkien katseet kääntyivät nuhtelevasti häneen. Mies joutui
hämilleen ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Sitten kuului
taas vain tuo raskas hengitys.

St. Vincent astui toisen askelen, mutta samassa hänen sormensa
hellittivät otteensa ja revolveri pudota kolahti lattialle. Hän
ei yrittänytkään nostaa sitä. Frona kumartui kiireesti, mutta La
Flitche oli ehtinyt astua sille. Frona katsahti ylöspäin, näki
hänen seisovan kädet ylhäällä ja tuijottavan hajamielisen näköisenä
Jakob Welseen. Hän tyrkkäsi miehen jalkaa syrjään, mutta sen
lihakset olivat jännitetyt, mikä osoitti, että hajamielinen ilme oli
teeskennelty. St. Vincent katsoi neuvottomana maahan, ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi.

Mutta tämä keskeytys veti Jakob Welsen huomion puoleensa, ja hänen
koettaessaan etsiä sen syytä puheenjohtaja otti tilaisuudesta vaarin.
Koukistamatta käsivarttaan hän singautti painavan nuijan kädestään.
Se teki lyhyen kaaren ilmassa ja osui Jakob Welsen korvan alle. Hän
kaatui, revolveri putosi maahan, ja Ruotsin John löi läähättäen
käsiään reisiinsä.

Samassa oli paroniltakin riistetty aseet. Del Bishop oli kädet yhä
ylös ojennettuina ja tuijottaen viattomasti eteensä potkaissut
tynnyrin hänen altaan, niin että ranskalainen oli pudonnut lattialle.
Hänen luotinsa lensi ketään vahingoittamatta katon läpi. La Flitche
tarttui Fronaan. St. Vincent havahtui äkkiä ja juoksi ovelle, mutta
joukko teki heti hänen aikeensa tyhjäksi.

Puheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään ja lopetti keskeytyneen
lauseensa. "Hyvät herrat", hän huusi "syytetty on havaittu syypääksi
rikokseen."



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


Frona oli heti rientänyt isänsä avuksi, mutta tämä oli jo tointunut.
Courbertin oli saanut naarmuja kasvoihinsa ja nyrjäyttänyt
nilkkansa ja teki kiukkuista vastarintaa, kun häntä raahattiin
ovelta peremmälle huoneeseen. Estääkseen keskustelua syntymästä ja
voittaakseen siten aikaa Bill Brown pyysi puheenvuoroa.

"Herra puheenjohtaja!" lausui hän. "Vaikkakaan me emme hyväksy Jakob
Welsen, Frona Welsen ja paroni Courbertinin yritystä vapauttaa
vanki ja siten ehkäistä oikeuden päätöksen täytäntöönpaneminen,
niin emme kuitenkaan näissä olosuhteissa voi muuta kuin tuntea
myötätuntoa heitä kohtaan. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti
puuttua tähän asiaan. Te tiedätte kaiken ja olisitte varmaan jokainen
heidän asemassaan menetellyt samalla tavalla. Minä ehdotan siis,
että saattaaksemme asiamme pikaiseen päätökseen riistämme kolmelta
vangiltamme aseet ja päästämme heidät vapaiksi."

Ehdotukseen suostuttiin ja molemmat miehet tutkittiin tarkasti.
Frona pelastui tästä vakuuttaen kunniasanallaan, ettei hänellä ollut
aseita. Sitten kokous muodosti keskuudestaan hirttotoimikunnan, ja
kaikki alkoivat poistua tuvasta.

"Olen pahoillani, että minun täytyi loukata teitä",
sanoi puheenjohtaja puolittain anteeksi pyytäen, puolittain
voitonriemuisesti.

Jakob Welse hymyili. "Te käytitte tilaisuutta hyväksenne", hän
vastasi, "enkä minä voi teitä siitä syyttää. Mutta en sittenkään voi
olla toivomatta, että olisin onnistunut."

Kiivaita huutoja kuului tuvan toisesta päästä. "Laskekaa irti!" "Astu
hänen hyppysilleen, Tim!" "Laskekaa irti!" "Huu-uh!" "Avatkaa hänen
suunsa!"

Frona näki miesjoukon tungeskelevan St. Vincentin ympärillä ja juoksi
paikalle. Vanki oli heittäytynyt lattialle ja tappeli hurjistuneena
kynsin ja hampain. Tim Dugan, muuan suurikasvuinen kelttiläinen, oli
tullut liian lähelle häntä, ja St. Vincent oli iskenyt hampaansa
hänen käsivarteensa.

"Lyö häntä, Tim! Lyö, niin että tuntuu!"

"Millä minä löisin, senkin höperöt! Avatkaa hänen leukansa,
kuuletteko!"

"Odottakaahan hetkinen!" Miehet väistyivät Fronan tieltä peräytyen
taistelijoiden luota.

Frona laskeutui polvilleen. "Päästä hänet irti, Gregory, päästä hänet
irti!"

St. Vincent katsahti häneen, mutta katse oli melkein eläimellisen
tylsä. Hän hengitti raskaasti ja ikäänkuin rasituksesta läähättäen.
"Minä olen tässä, Gregory." Frona silitti rauhoittavasti kädellään
hänen otsaansa. "Etkö ymmärrä? Minä, Frona, olen tässä! Päästä mies
irti!"

Vähitellen St. Vincentin ruumis kävi veltoksi, ja hänen Kasvoillensa
levisi rauhan ilme. Leuka hellitti otteensa, ja mies veti kätensä
pois.

"Kuulehan, Gregory! Vaikka sinä nyt kuolisitkin -- --"

"Mutta minä en voi! En voi!" hän vaikeroi. "Sinähän sanoit, että minä
saatoin luottaa sinuun, että kaikki päättyisi hyvin."

Frona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta
ei sanonut mitään.

"Voi Frona, Frona!" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.

"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi."

"Tulkaahan nyt!" käski Tim Dugan. "En tahtoisi häiritä teitä, miss,
mutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan.
Käykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja
sinä myös, Johnson."

St Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen
katseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti
Fronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden
vaiheella, mitä tehdä.

"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Frona.
"Vain hetkeksi."

"Ei hän sitä ansaitse", murisi Dugan halveksivasti miesten
vetäydyttyä syrjään. "Katsokaahan nyt tuota!"

"Synti ja häpeä!" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja
nähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään
hyväilevän hänen hiuksiaan.

He eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan
pystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin
puolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti
ihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle
männyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri,
oli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän
vilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari
susikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä
ja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne
tappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.

Corliss nousi rantatörmälle Fronan luo. "Miten on?" hän kuiskasi.
"Onko kaikki mennyttä?"

Frona yritti sanoa jotain, mutta kyyneleet estivät häntä puhumasta;
hän nyökäytti vain päätään.

"Tätä tietä, Gregory!" Frona tarttui häntä käsipuolesta ja talutti
hänet köyden alle asetetun arkun luo.

Corliss seurasi heitä askel askelelta, katsoi miettiväisesti joukkoa
ja tunnusteli taskuaan. "Voinko minä tehdä jotain?" hän kysyi
hermostuneesti purren alahuultaan. "Teen kaiken, mitä te tahdotte,
Frona. Kyllä minä voin pitää heidät loitolla."

Frona katsoi häneen eikä voinut olla tuntematta iloa. Hän tiesi,
että tuo mies uskaltaisi, mutta myös, että olisi väärin antaa hänen
uskaltaa. St. Vincentille oli tarjottu tilaisuus, eikä olisi ollut
oikein uhrata enempää hänen hyväkseen. "Ei, Vance! Liian myöhäistä.
Nyt emme voi enää tehdä mitään."

"Antakaa minun edes koettaa", pyyteli Corliss itsepäisesti.

"Ei! Ei ole meidän syymme, että aikeemme meni myttyyn, ja -- --
ja -- --" Hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. "Älkää pyytäkö
minulta tätä."

"Tulkaa sitten pois täältä minun kanssani. Te ette voi jäädä tänne."

Blackey sitoi hirttosilmua köydenpäähän. "Suutele minua, Gregory",
sanoi Frona ja kosketti hänen käsivarttaan.

Tuomittu säpsähti tuntiessaan kosketuksen, huomasi, että kaikki
katsoivat häneen, ja näki hirttosilmukan pyövelinsä kädessä. Hän
ojensi käsivartensa ikäänkuin pitääkseen sitä loitolla ja huusi
kovalla äänellä: "Ei, ei! Antakaa minun tunnustaa kaikki! Antakaa
minun ilmaista totuus, silloin te uskotte minua."

Bill Brown ja puheenjohtaja työnsivät Blackeyn syrjään, ja väkijoukko
tunkeutui lähemmäksi huutaen ja rähisten. "Antakaa minun olla!"
kuului kimakka pojan ääni joukosta. "Minä en lähde mihinkään. Minä
kiipesin puuhun ja kiinnitin köyden ja saan jäädä katsomaan."
"Tuommoinen nulikka", vastasi miehen ääni, "ei tämä sovi sinulle."
"Viis siitä, enkä minä ole mikään nulikka, minä -- minä olen tottunut
tämmöiseen. Ja sitä paitsi minä kiipesin puuhun. Katsokaa minun
käsiäni." "Miksi hän ei saisi jäädä?" huusivat toiset. "Jätä hänet
rauhaan, Curley!" "Älä sinä siinä määräile!" Välikohtaus päättyi
naurunremakkaan.

"Hiljaa!" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin
puoleen: "No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!"

"Nostakaa hänet arkulle!" kirkui väkijoukko. "Puhukoon siitä, että
me paremmin kuulemme!" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi
hätäisesti kertoa.

"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän
sen teki, ja Bella auttoi häntä."

Joukon nauru sai hänet vaikenemaan.

"Ei niin nopeasti", varoitti Bill Brown. "Olkaa hyvä ja selittäkää,
miten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!"

"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa --"

"Hätäkellonsa?"

"Minä nimitin sitä siksi -- ohuen paistinpannun -- ovenripaan, niin
että ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän
pani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi
-- niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin,
että joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin
Bellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi.
Bella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti.
Sitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä
ei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin
nähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa
toisen silmän yläpuolella."

"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?"

"En", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin
ikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. "Minä
vain makasin ja odotin." "Mitä te ajattelitte?"

"Että Bella oli intiaanin liittolainen ja että he aikoivat murhata
Borgin. Ymmärsin sen heti."

"Ettekä tehnyt mitään?"

"En mitään." Hän puhui hiljaa, ja hänen katseensa etsi Fronaa, joka
seisoi arkun juurella ja piti sitä tasapainossa. Hänen kasvonsa eivät
ilmaisseet mitään mielenliikutusta. "Bella tuli minun luokseni, mutta
minä suljin silmäni ja hengitin tasaisesti. Hän kohotti lamppua
paremmin nähdäkseen, mutta minä teeskentelin niin taitavasti, että
hän uskoi minun nukkuvan. Sitten kuulin Borgin äkkiä heräävän, syntyi
melua ja huutoja ja minä katsoin sinnepäin. Intiaani iski Borgia
kerran toisensa jälkeen puukolla, ja Borg torjui iskut käsivarsillaan
ja koetti päästä käsiksi vastustajaansa. Kun tämä viimein onnistui ja
he painiskelivat, niin Bella hiipi takaapäin ja kietoi käsivartensa
miehensä kaulaan kuristaakseen hänet. Hän painoi polvensa hänen
selkäänsä vasten, taivutti hänen ruumistaan taapäin ja sai hänet
intiaanin avulla kaadetuksi lattiaan."

"Mitä te silloin teitte?"

"Katselin."

"Oliko teillä revolveri?"

"Oli."

"Sekö, jonka aikaisemmin sanoitte lainanneenne John Borgille?"

"Se juuri, mutta minä vain katselin."

"Huusiko John Borg apua?"

"Huusi."

"Voitteko mainita hänen sanansa?"

"Hän huusi: 'St. Vincent! Voi St. Vincent! Voi hyvä Jumala! Voi
St. Vincent, auttakaa!'" Häntä puistatti sitä muistellessa, ja hän
lisäsi: "Se oli kauhistavaa!"

"Niinpä luulisi", murahti Brown. "Entä mitä te teitte?"

"En mitään", kuului itsepäinen vastaus, ja joukko alkoi
tyytymättömänä murahdella. "Borgin onnistui kuitenkin selviytyä
heistä ja nousta jaloilleen. Hän viskasi Bellan yhdellä ainoalla
käsivarren iskulla huoneen toiseen päähän ja hyökkäsi intiaanin
kimppuun. Sitten he tappelivat. Intiaanin puukko oli pudonnut
maahan, ja Borg löi nyrkillään, niin että oli kauheata sekä nähdä
että kuulla. Luulin varmasti, että hän löisi intiaanin kuoliaaksi.
Tämän ottelun aikana huonekalut menivät säpäleiksi. He kieriskelivät
lattialla ja mylvivät ja tappelivat kuin villipedot. Ihmettelin,
miten intiaanin rinta kesti Borgin iskuja. Mutta silloin Bella sai
puukon käteensä ja iski miestään kerran toisensa jälkeen eri osiin
ruumista. Intiaani puristi häntä lujasti, eikä hän voinut liikuttaa
käsivarsiaan; siksi hän koetti potkaista Bellaa sivultapäin. Hän
lienee potkaissut häneltä jalan poikki, sillä Bella kirkaisi ja
kaatui eikä yrityksistään huolimatta sen jälkeen päässyt nousemaan.
Sitten Borg kaatui uunia vasten, ja intiaani jäi hänen alleen."

"Pyysikö hän useampia kertoja apua?"

"Hän rukoili, että tulisin hänen luokseen."

"Ja mitä te teitte?"

"En mitään. Hän pääsi irti vastustajastaan ja tuli horjuvin askelin
minun luokseni. Hänen verensä vuoti virtanaan, ja näin, että hänen
voimansa olivat hyvin vähissä. 'Antakaa minulle revolverinne', sanoi
hän, 'pian, pian!' Hän haparoi käsillään kuin sokea. Sitten hänen
muistinsa näytti hiukkasen selvinneen, hän ojentautui ylitseni
ja otti revolverin, joka riippui tupessaan seinällä. Samassa
intiaani jälleen hyökkäsi puukkoineen hänen kimppuunsa, mutta hän
ei koettanutkaan puolustautua. Sen sijaan hän lähestyi Bellaa --
intiaani ei koko aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan ahdisteli häntä
lakkaamatta puukollaan. Tämä tuntui häntä kiusaavan, ja hän työnsi
häntä poispäin. Hän polvistui ja käänsi Bellan kasvot valoon päin,
mutta hänen omat kasvonsa olivat veren peitossa, eikä hän voinut
nähdä mitään. Hän pysähtyi hetkiseksi ja pyyhkäisi veren silmistään,
sitten hän katsoi Bellaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi jostakin,
painoi revolverin hänen rintaansa vasten ja laukaisi.

"Tästä intiaani hurjistui kamalasti, iski häntä puukollaan ja veti
revolverin hänen kädestään. Silloin hylly kaatui ja lamppu romahti
maahan. He jatkoivat tappelemistaan pimeässä, ja minä kuulin useita
laukauksia, mutta en nähnyt, kuka ampui. Nousin vuoteeltani, mutta
jouduin taistelevien tielle ja kaaduin Bellan päälle. Silloin sain
käteni vereen. Juoksin ovesta ulos ja kuulin yhä vielä laukauksia.
Sitten kohtasin La Flitchen ja Johnin, -- -- -- ja loput tiedätte.
Olen kertonut totuuden, vannon sen teille."

Hän katsahti Fronaan. Tämä tuki yhä arkkua, ja hänen kasvonsa olivat
rauhalliset. Sitten hän vilkaisi joukkoon ja kohtasi epäileviä
katseita. Jotkut nauroivat.

"Miksi ette heti kertonut tätä juttua?" kysyi Bill Brown.

"Siksi, -- -- siksi -- --"

"Miksi?"

"Siksi, että minun olisi pitänyt auttaa häntä."

Yhä useammat alkoivat nauraa, ja Bill Brown kääntyi joukon puoleen.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "te olette kuulleet tämän uuden
eriskummallisen tarinan. Se on vielä satumaisempi kuin syytetyn
edellinen selitys. Kuulustelun alussa lupasimme osoittaa, että hän ei
puhunut totta. Olemme siinä onnistuneet, teidän tuomionne on siitä
todistuksena. Mutta että hän itse näin loistavasti antaisi meille
todistuksen valheellisuudestaan, sitä emme uskaltaneet odottaa. Sen
hän kuitenkin nyt on tehnyt. Mitä arvelette hänestä? Hän on syöttänyt
meille valheen toisensa jälkeen, on todistettu, että valheellisuus
on hänen perusominaisuuksiansa. Tulisiko meidän siis nyt uskoa tätä
viimeistä, hurjan mahdotonta valhetta? Hyvät herrat neuvon teitä
pysymään päätöksessänne! Ja niille, jotka uskovat hänen puhuneen
totta -- monta niitä ei liene -- pyydän saada lausua muutaman sanan.
Jos hän eli tämän John Borgin tuvassa, söi hänen pöydässään ja makasi
hänen vuoteellaan murhan tapahtuessa, jos hän heltymättä kuuli tämän
miehen huutavan apua, jos hän makasi ja katsoi tuota hirmuista
verinäytelmää kunniantuntonsa saamatta häntä liikkeelle, hyvät
herrat, jos niin on niin hän missään tapauksessa ei ansaitse muuta
kuin tulla hirtetyksi. Erehdyksestä ei voi olla kysymys. Mitä siis
tahdotte?"

"Kuolemaa!" "Vetäkää hänet hirteen!" huudettiin vastaukseksi.

Mutta äkkiä joukon huomio kääntyi joelle, ja Blackeykin keskeytti
virantoimituksensa. Lautta, jota kummastakin päästä melottiin
suurella airolla, kulki aivan läheltä rantaa juuri Tienhaaran
äärimmäisen kärjen ohitse. Kun se ehti heidän kohdalleen, ohjattiin
se rantaan, köysi heitettiin maihin ja kiedottiin useita kertoja sen
puun ympäri, jonka alla St. Vincent seisoi. Lautan lasti -- tuoretta,
punaista, kappaleiksi leikattua hirvenlihaa -- pilkisti esiin
kuusenhavupeitteen alta, ja lautalla olevat kaksi miestä katsoivat
ylpeinä rannallaolijoihin.

"Aiomme viedä sen Dawsoniin", selitti toinen heistä, "ja päivä
paistaa niin tulisesti."

"Älkää luulko", sanoi hänen toverinsa vastaukseksi jonkun
rannallaolijan kysymykseen. "Emme me tänne jää kauppoja tekemään.
Dawsonissa siitä maksetaan puolitoista dollaria naulalta, ja
sinne meillä on kiire. Mutta me olemme saaneet käsiimme tällaisen
miehennäköisen olion ja sen haluaisimme jättää teidän huostaanne."
Hän kääntyi ja osoitti peitekasaa, jonka alta saattoi erottaa miehen
ruumiin muodot. "Me otimme hänet lautalle tänä aamuna, arviolta noin
kolmenkymmenen mailin päässä Stewartin suulta."

"Hän tarvitsee hoitoa", puuttui toinen mies puheeseen, "mutta liha
pahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei
ymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa
jääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja
ja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää
hänet?"

Frona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua
miehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon
läpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja
kuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat
pysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli
kantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan
käsivarteensa.

"Katso tuonne! Katso!" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja
osoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. "Katso tuota
arpea!"

Intiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.
Vincentin.

"Hän se on! Hän se on!" St. Vincent kääntyi innosta vapisten
miesjoukon puoleen. "Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä
mies on John Borgin murhaaja!"

Tällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean
vakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania
puhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin
oleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta
sitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle.
Kaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia
kurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista
kaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin
ilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta
hänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta
äkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran.
Silmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen
kurkustaan kuului samanlaisia ääniä.

"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä
Whiten varrella", ilmoitti La Flitche.

Sitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin
pettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania
kysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää,
omituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä
se saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin
taas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista
kuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus
he katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran
hillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.

"No niin, hyvä on", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui
taapäin. "Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän
ei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista
miestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä
maailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.

"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen,
Gow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja
White-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku.
Pian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo:
'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon
tavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen
neulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin
kuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten
John Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten
he tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin
kanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä
Bellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa
Gow'ta koko ajan." La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän
yläpuolella. "John Borg hän teki sen."

"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen
päänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei
ketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä,
jokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän
tuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki.
Hänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee
jokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon
valkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä.
Kukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa,
näkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä,
miten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä
työ."

St. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui
askelta kauemmaksi hänestä.

"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä
hän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St.
Vincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg
tappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi.
Gow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku
kuollut.

"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te
kaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän
aikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se
oli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas
sisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten
tulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan.
Kaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän
kuolee kuitenkin."

La Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten
hän lisäsi: "Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies."

Frona tuli Jakob Welsen luo. "Lähde täältä minun kanssani, isä", hän
sanoi. "Minä olen niin väsynyt."



KOLMASKYMMENES LUKU.


Seuraavana aamuna Jakob Welse asemastaan ja miljoonistaan huolimatta
hakkasi halot päivän tarpeiksi, sytytti sitten sikarin ja lähti
tapaamaan paroni Courbertiniä. Frona pesi aamiaislautaset, ripusti
vaatteita kuivamaan ja antoi koirille ruokaa. Sitten hän otti
kuluneen Wordsworthin matkarepustaan ja istuutui mukavasti rannalle
kahden kaatuneen hongan muodostamaan nojatuoliin. Mutta hän ehti
tuskin avata kirjan, ennenkuin hänen katseensa lähti harhailemaan yli
Yukonin, jyrkkien kallioitten ohi kiivaaseen pyörteeseen ja ylemmäksi
virran mutkaan ja sieltä keskellä jokea suikertavalle pitkälle
hiekasärkälle. Heidän pelastusretkensä ja hurja pakonsa jäiden tieltä
olivat hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta eräitä aukkoja hän
ei pystynyt täyttämään. Taistelusta kallioportin kohdalla hänen ei
onnistunut luoda mieleensä selvää kuvaa, hän ei tiennyt, kuinka
kauan se kesti. Samoin hänen järkensä sanoi hänelle, että he olivat
kiitäneet hurjaa vauhtia Tienhaaran ohitse Roubeaun saarta kohti; hän
tiesi, että niin oli, mutta ei muistanut mitään.

Ajatukset olivat saaneet hänet valtoihinsa ja hän seurasi Corlissia
kautta kolmen viime päivän tapahtumien, mutta karttoi varovasti
kaikkea, mikä olisi loihtinut hänen eteensä tuon toisen miehen kuvan.
Hänen nimeään hän ei tahtonut mainita. Hän tiesi, että siihen liittyi
jotain kauhistavaa, jotain, mitä hänen ennemmin tai myöhemmin tuli
katsoa silmästä silmään, mutta hän tahtoi lykätä hetken, jona sen
tuli tapahtua, tuonnemmaksi. Hänen mielensä oli raukea ja väsynyt
niinkuin hänen ruumiinsakin, tarmo ja toiminta tuntuivat tällä
hetkellä vastenmielisiltä. Mieluummin hän muisteli Tommyakin, hänen
pisteliästä kieltään ja pelkurinsydäntään, ja päätti mielessään,
että hänen Torontossa asuva vaimonsa ja lapsensa eivät saisi jäädä
unohduksiin, kun pohjola maksoi veronsa Welseille.

Kuiva oksa risahti, Frona kuuli askelten lähestyvän ja kohtasi St.
Vincentin katseen.

"Sinä et ole onnitellut minua pelastukseni johdosta", alkoi tämä
kevyesti. "Mutta kyllä kai olitkin puolikuollut väsymyksestä
eilisiltana. Olinhan minäkin, ja sinulla oli sitä paitsi ollut
rasittava soutu kestettävänäsi."

Hän tarkkasi salaa Fronan kasvoja koettaen päästä hänen mielialansa
ja ajatustensa perille.

"Sinä olet sankaritar, Frona", alkoi hän haltioituneena. "Sinä et
pelastanut vain sanantuojaa, vaan kuulustelun lykkäys, joka sinun
onnistui saada aikaan, pelasti minunkin henkeni. Jos yksikään
todistaja lisää olisi saanut esiintyä ensimmäisenä päivänä, niin he
olisivat ehtineet hirttää minut ennen Gow'n ilmestymistä näyttämölle.
Kelpo poika tuo Gow! Vahinko, että hänen pitää kuolla!"

"Olen iloinen siitä, että voin olla avuksi", vastasi Frona olematta
oikein selvillä siitä, mitä hänen oikeastaan piti sanoa.

"Ja onhan minua toki syytä onnitella --"

"Kuulustelun johdosta sinun tuskin kannattaa onnitella", puuttui
Frona äkkiä puheeseen katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen iloinen
siitä, että se päättyi näin, mutta et kai odota minun onnittelujani
sen johdosta."

"Vai nii-in! Siitäkö kenkä puristaa!" St. Vincent hymyili
hyvätuulisesti ja aikoi istuutua, mutta Frona ei liikahtanutkaan
tehdäkseen hänelle tilaa, ja hän jäi seisomaan. "Annahan nyt minun
selittää. Jos onkin ollut naisia --"

Frona oli hermostuneesti puristanut kättään nyrkkiin, mutta viimeiset
sanat saivat hänet purskahtamaan nauruun.

"Naisia?" hän huudahti. "Naisia? Älä ole naurettava, Gregory."

"Sinähän autoit minua niin tarmokkaasti kuulustelussa", alkoi St.
Vincent moittiva sävy äänessään, "Ja minä luulin --"

"Voi, et sinä ymmärrä", keskeytti Frona hänet epätoivoissaan. "Et
sinä ymmärrä. Katso minua, Gregory, ehkä minä voin saada sinut
ymmärtämään. Sinun läsnäolosi kiusaa minua. Sinun suudelmasi
loukkaavat minua. Niiden muisto saa minun poskeni palamaan häpeästä,
ja huuleni ovat kuin loan tahraamat. Ja miksi? Naisjuttujenko
takia, joita sinä tahdot selittää? Niinkö vähän sinä ymmärrät minun
ajatuksiani? Mutta tahdotko, että sanon sinulle syyn?"

Rantatörmän alta kuului miesten ääniä ja veden loisketta. Frona
katsahti äkkiä sinnepäin ja näki Del Bishopin melovan ruuhta
vastavirtaa ja Corlissin rannalla kiskovan sitä vetoköydestä.

"Sanonko syyn, Gregory St. Vincent?" toisti Frona. "Sanonko sinulle,
miksi sinun suudelmasi ovat alentaneet minua? Siksi, että sinä rikoit
velvollisuuden lain. Siksi, että sinä söit tuon miehen pöydässä
ja sitten näit hänen taistelevan hengestään ylivoimaa vastaan
etkä nostanut käsivarttasi hänen avukseen. Minulle olisi ollut
mieluisampaa, että olisit heittänyt henkesi häntä puolustaessasi,
muistosi olisi silloin ollut tahraton. Mieluummin olisin kuullut,
että sinä olit hänet murhannut. Se olisi edes osoittanut, että
sinulla on verta suonissasi."

"Tätäkö sinä siis sanot rakkaudeksi?" huudahti St. Vincent ylpeästi,
ja pieni kiivas paholainen alkoi herätä. "Kauniin ilman rakkautta,
totta totisesti! Mitä kaikkea mies saakaan oppia, Jumala paratkoon!"

"Olisinpa luullut, että sinulla ei enää olisi mitään opittavaa",
vastasi Frona.

"Mutta mitä sinä oikeastaan aiot tehdä?" kysyi St. Vincent
välittämättä Fronan viime sanoista. "Minun kanssani ei ole niin
helppo leikkiä. Saat katua tekoasi, jos aiot hylätä minut. Minä en
tule sitä kärsimään, sanon sen edeltäkäsin. Sinä olet tässä maassa
käyttäytynyt tavalla, joka tahrasi sinun maineesi, saattaisi sinut
huonoon huutoon, jos se tulisi tiedoksi. Minulla on korvat, enkä
ole torkkunut. Sinun käy vaikeaksi keksiä verukkeita ja selviytyä
erinäisistä seikoista, jotka sinusta ehkä tuntuvat aivan viattomilta."

Frona katsoi häneen kylmästi, säälivästi hymyillen, ja tämä ärsytti
St. Vincentiä yhä enemmän.

"Niin, minusta ei nyt ole mihinkään muuhun kuin pilkan ja säälin
esineeksi, mutta minä lupaan sinulle, että voin vetää sinut muassani
alas. Minunko suudelmani ovat sinua alentaneet, mitä? Miltä
sinusta sitten tuntunee muistellessani Happy Campissa Dyean tiellä
viettämääsi yötä?"

Ikäänkuin vastaukseksi Corliss vetoköysineen samassa sukelsi näkyviin
aivan heidän vieressään.

Frona tervehti häntä ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Vance",
hän sanoi, "sanantuojalla oli tärkeitä uutisia isälle, niin tärkeitä,
että hänen täytyy lähteä ulkomaanmatkalle. Hän lähtee täältä
iltapäivällä paroni Courbertinin kanssa Bijou'lla. Saanko minä tulla
teidän seurassanne Dawsoniin? Tahtoisin lähteä heti, jo tänään...
_Hän_ -- -- hän sai minut kääntymään teidän puoleenne", lisäsi hän
ujosti osoittaen St. Vincentiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lumikenttien tytär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.