Title: Jumalan teillä
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jumalan teillä" ***


JUMALAN TEILLÄ

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomentanut Viki Kärkkäinen


Suurten kertojain teoksia XXXI



WSOY, Porvoo, 1910.



SISÄLLYS:

 Kouluaikana.
 Nuoruuden aikana.
 Miehuuden aikana.



KOULUAIKANA.



I.


Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja
jota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista
vuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi
idässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden
takaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.

Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä
raivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta
aallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja
tuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat
kertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä
lähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut
teille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin
pelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.

Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt
ja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, -- viimeisetkin
jälkivihurit olivat jo ohi.

Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain
liikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina
vyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa
jälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren
mylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se
riehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut
kaukaisia ulapoita kohti.

Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta,
pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin
olisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä
kohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat
ylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan
liikahtamatta paikaltaan.

Sanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohun
nousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enää
lainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.

Kaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringon
laskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikki
nuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaa
kuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivat
toinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansin
äänin.

Juuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitusta
olemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka.
_Tuolla_ oli lämmin hehku, _täällä_ kylmä mustansini yli meren ja
lumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä,
supistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensa
ulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmän
levottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakin
vielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut ja
yönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.

Loisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivät
tasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästä
ylös, kuului nyt entistään voimakkaampana. Vai oliko hänen kuulonsa
teroittunut?

Tarkoittiko se _häntä_, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai
tulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska
ollut hänelle varoituksena.

Ei yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli
muuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu
tulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja _Jeremiaan_
ja _Danielin_ ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut
tulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi
ottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia
kertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin
vedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin
miesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat
laitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin
kun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, ... ryskettä kuultiin,
mutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja
pitkällistä valitusta, -- entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun
myrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä
sinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot
lisäsivät kauhistusta, ... niin, silloin oli monta, jotka muistivat
maallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon,
totisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan.
Varsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei
ollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä
hetkellä epäiltiin, _olikohan_ nyt maailman viimeinen päivä käsissä,
ja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta
maallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja
varoa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat
rukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä
oli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta
kerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat
pois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!

Mieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli,
muutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten
turvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa
tai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.

Hän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut
menehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi
paikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin.
Jo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet
sisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut.
Tästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään
poikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon
ruoskittu kuin _Edvard Kallemia,_ mutta yhden hyvän toi myrsky
mukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.

Yö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli
yhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana
katosivat pelonkin viimeiset jätteet.

Mutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä
järkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain
pahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme
aivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään
päällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä
silmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä
hulluuteen saakka.

Poika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja
aavistuksia, -- ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa,
viimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka
hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne
ylös ja vielä _yksin!_ Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut
jalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli
vihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa
tulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen
tuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse
äidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki
turvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. --

Kaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen
tummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi
mukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen
hän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin
-- ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän
alkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että
niissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi
syntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa,
pois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä!
Hän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain
koettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno
täältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua
ennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain
pääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle
kalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä
--, oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin
pieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.

Kun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi
kukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli
käräjiä käynyt, niin -- silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin
harppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä
kivelle, -- kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla
alhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen
eroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki
entinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus
liikkunut enää sinne päin. Nyt oli _hänen_ vuoronsa peloittaa, tuota
poikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja
ryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin
askeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!

Toinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen
ja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi
rinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen
kilahdukset kiviä vasten.

Hän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta
vanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa,
villahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi
maalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua,
jollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.

Suuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli
koulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se
kohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, -- se ratkaisun hetki oli
nyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun
ankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja
illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.

Ole Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen
isänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin
maallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin
määrännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa
oli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja
kunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman
suosionsa.

Mutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen
ja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa
iltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä
Schultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa,
-- sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, -- eikä myöskään
rehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä _Josefine Kallemin,_
Edvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä.
Monesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta
ei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he
kohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He
olivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus
pantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he
voivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, --
eikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän,
joka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti
heitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle
ullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse
oleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut
siellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa
hän sitten oli?

Koulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista
Alexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman _Les trois mousquetaires,_
kuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei
ollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille,
joka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja
mitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem.
Hän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka,
hän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että
_Kolme muskettisoturia_ oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi
hän _Kolmea muskettisoturia,_ eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat
ne hänen käsissään!

Hiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle;
syntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.

Edvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä
muistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta -- jo luontaisesti ja
myöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli
jyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat
liikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava
hiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet
kohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä
ponnahtaa lentoon.

"Bää!" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä
pudottaa arkkunsa. "Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää
auta vaieta!"

Ole Tuft seisoi kuin kivettyneenä. "Niin, siinä sinä nyt olet!
Haha .. haa! -- Mitä sinulla on tuossa arkussa?" Ja hän hyökkäsi
häneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan
käteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä
saada. "Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi?
Tänne arkku!" -- "Ei, sitä en sinulle anna!" -- "Vai et aio totella?
No, silloin menen tuolta alhaalta kysymään." -- "Etkä mene!" --
"Kyllä, jumalavita, minä teen sen." -- "Sinä et tee sitä." -- "Minä
teen!" Hän läksi heti juoksemaan alas.

"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!" -- "Vaieta? Oletko
hullu?" -- "Mutta sinun täytyy!" -- "Kuinka sellaista voit
ajatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!" huusi hän. -- "Kyllä,
jos lupaat olla kertomatta --?" Kyyneleet nousivat Olen silmiin.
"Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!" -- "Kyllä, mutta
mitään hullutusta se ei ole. -- Edvard, kuuletko!" -- "Jos se ei
ole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!" Tämän
piti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi
rukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: "Minä käyn tuolla alhaalla
senvuoksi ... siksi ... niin, kyllähän sinä käsität ... Jumalan
teillä." Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. --
"Jumalan teillä?" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.

Hän muisti, että opettaja kerran raukaisevalla maantiedetunnilla
oli kysynyt: "Mitkä tiet ovat parhaat?" Läksyssä oli: "Tavarain
kuljetusta varten ovat edelleen meritiet parhaimmat." -- "No, mitkä
tiet ovat parhaimmat? -- Sinä, Tuft?" -- "Jumalan tiet", vastasi
Tuft. Koko luokka virkistyi heti, sen ilmaisi kaikuva naurun remakka.

Mutta siitä huolimatta Edvard ei todellakaan tiennyt, mitä "Jumalan
tiet" oikeastaan merkitsivät. Uteliaisuus sai hänet unhoittamaan,
että hän oli järjestysmies, ja suoraan, aivan kuin toisena poikana,
hän sanoi: "Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, Ole? Jumalan
teillä, sanoit?" Hänen toverinsa huomasi hyvinkin muutoksen, äsken
niin hurjannäköinen katse oli nyt ystävällinen, silmissä oli vain
tuo kummallinen loisto, joka niissä aina pysyi. Edvard Kallem oli
toverien joukossa se, jota Ole mielessään eniten ihaili. Talonpoika
sai kovasti kärsiä kaupunkilaispoikien kekseliäisyyden ja nokkeluuden
vuoksi ja Edvard Kallemilla oli nämä ominaisuudet suurimmassa
määrässä. Sitäpaitsi hänellä oli kunnia olla ... ruskeakiharaisen
sisarensa veli.

Mutta hänellä oli sietämätön vika, hän oli uhitteleva. Oikeuden
mukaisesti saikin hän sen johdosta selkäänsä -- milloin opettajilta,
milloin isältään ja vieläpä tovereiltaankin, mutta samassa oli hän
valmis alkamaan jälleen. Tällainen rohkeus kävi yli talonpojan
ymmärryksen. Senpä vuoksi vaikuttikin ystävällinen sana tai hymyily
Edvardin puolelta häneen suuresti, siinä oli jotain armollista ja
ylhäistä. Nuo ystävälliset ja lempeät kysymykset, joita nyt hänelle
teki tuo äskeinen villipeto (josta vain nokka oli enää jälellä),
sopivat yhteen hänen silmiensä loisteen kanssa, ja Ole oli voitettu.
Kohta kun Edvard muutti käytöksensä ja ystävällisesti pyysi
nähdäkseen arkkua, luovutti hän sen ja tunsi itsensä siinä määrin
turvalliseksi, että rohkeni kuivata silmiään kintailla, otti sitten
toisesta kädestään kintaan ja niisti nenäänsä sormillaan, -- muisti,
että hänelle sitä varten oli annettu ruudukas nenäliina, haki sitä,
mutta ei löytänyt.

Edvard oli avannut arkun, mutta ennenkuin hän nosti kantta, katsahti
hän ylös: "Jos et tahdo, niin --?" -- "Kyllä, saat kernaasti!" --
Edvard nosti kannen pois, otti ylös nenäliinan ja sen alla oli suuri
kirja. Se oli raamattu. Hän tuli noloksi, melkeinpä nöyryytetyksi.
Raamatun alla oli useita sitomattomia vihkoja, hän otti pari
niistä esiin, selaili niitä ja pani ne takaisin arkkuun. Ne olivat
uskonnollisia esitelmiä. Raamatun hän asetti varovasti paikalleen
niinkuin se oli ollutkin, levitti nenäliinan sen yli ja sulki arkun.
Oikeastaan hän oli nyt yhtä viisas tai ehkä vielä uteliaampikin kuin
ennen.

"Et suinkaan sinä lue raamattua noille tuolla alhaalla?" hän kysyi.
Ole Tuft punastui: "Kyllä, joskus, niinkin --" -- "Kenelle?" -- "Oh,
sairaille, mutta useasti minä en niin pitkälle pääse." -- "Käytkö
sinä sairaiden luona?" -- "Kyllä, minä käyn sairaiden luona." --
"Sairaiden? Sinä? Hyvä ystävä, mitä sinä sairaiden luona teet?" --
"Oh, minä autan niitä -- -- niin hyvin kuin voin." -- "Sinä?" kysyi
Edvard mitä suurimman kummastuksen vallassa. Hetkisen kuluttua
jatkoi hän: "Millä? Ruuallako?" -- "Myöskin sillä. Minä autan heitä
kaikella, mitä he tarvitsevat, -- muutan puhdasta heidän alleen --"
-- "Muutat puhdasta heidän alleen?" -- "Niin, näetkös, he makaavat
oljilla, ja siinä he saavat levätä samoilla oljilla kunnes vuode
rupeaa haisemaan. Joskus likaavatkin vuoteensa, kun ovat sairaita
eivätkä jaksa itseään auttaa, sillä ei juuri ketään ole päivisin
heidän luonaan, väki on työssä ja lapset koulussa. Ja kun minä sitten
tulen iltapäivällä, menen minä rantaan veneiden luo, ostan sieltä
olkia, kannan ne sisään ja otan entiset pois." -- "Hyvä ystävä, mistä
sinä saat rahaa ostoksiasi varten?" kysyi Edvard. -- "Täti kerää
rahaa minulle ja niin tekee Josefinekin." -- "Josefine?" huudahti
veli. -- "Niin, kyllä, ehkä minun ei olisi pitänyt sitä sanoa."

"Keneltä saa Josefine rahaa?" kysyi Edvard vanhemman veljen
oikeudella. Ole mietti hetken, vastasi sitten varmasti ja lyhyesti:
"Isältäsi". -- -- "Isältä?" -- --

Edvard tiesi, ettei isä edes Josefinellekään antanut rahoja
turhuuksiin, ensin hän tiedusteli aina, mihin niitä tarvitaan. Siis
hänen isänsä oli hyväksynyt Olen hommat. Tämä poisti Edvardilta
kaikki epäilykset. Ole huomasi heti, että täysi muutos oli
tapahtunut, hän näki sen silmistäkin. Nyt hänessä heräsi halu kertoa
enemmänkin ja hän kertoi. Selitti, että usein saattoi hänellä olla
paljonkin puuhaa, hänen täytyi virittää valkea takkaan, panna kattila
tulelle ja keittää ruokaa. -- "Osaatko sinä keittää?" -- "Osaanpa
kyllä! Ja siivota, käydä ostamassa, mitä puuttuu, ja lähettää sana
apteekkiin jonkun mukana, joka sinne yli sattuu muutenkin soutamaan,
sillä voi sattua, että tohtori kyllä kirjoittaa lääkkeitä, mutta
niitä ei noudeta." -- "Kaikkeen tähän on sinulla aikaa?" -- "Minä
teen Schultzella tehtäväni heti päivällisen jälkeen ja läksyni luen
yöllä." Hän kertoi paljonkin, -- kunnes hän itse muistutti, että
heidän pitäisi laskeutua vuorelta, ennenkuin tuli aivan pimeä.

Edvard kulki edellä syvissä mietteissä, toinen perästä arkkuineen.
Tänne vuoren juurelle kuului meren pauhu kuin tulisi se ilmasta,
kuin lentäisi siellä mahtava lintuparvi, hirvittävän ylhäällä. Ilma
alkoi kylmetä, kuu nousi taivaalle, mutta tähtiä ei vielä näkynyt,
-- kyllä, yksi tähti näkyi. "Kuinka sinä tulit tuota ajatelleeksi?"
kysyi Edvard kääntyen hänen puoleensa. Ole pysähtyi myöskin.
Hän muutti arkun toisesta kädestä toiseen ja jälleen takaisin,
tunnustaisikohan hän nyt kaikki? Edvard ymmärsi heti, että tässä
piili jotakin alla ja että se oli kaikkein tärkeintä. "Etkö voi sitä
sanoa?" kysäsi hän välinpitämättömällä äänellä. -- "Kyllä, minä
_voin_ kyllä", mutta hän siirteli arkkua käsissään eikä virkkanut
sanaakaan. Silloin ei Edvard voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan
rupesi oikein rukoilemaan Olea. Se oli kyllä tämän mieleen, mutta
kumminkin hän vain arkaili. "No eihän siinä mitään pahaa liene?" --
"Ei, pahaa se ei ole." -- "Jotain oikein suurta?" -- "Oikeastaan se
onkin suurinta maailmassa." -- "Mutta, ystäväni, mitä sitten?" --
"No, jos et lupaa sitä kertoa kenellekään! Et ainoallekaan ihmiselle,
ymmärrätkö! Niin voin sen sinulle sanoa." -- "Mitä se sitten on,
Ole?" -- "Minä aion lähetyssaarnaajaksi." -- "Lähetyssaarnaajaksi
--!" -- "Niin, kääntämään pakanoita, oikeita villejä, ymmärrätkö,
sellaisia, jotka syövät ihmisiä." Hän huomasi Edvardin hämmästyksen
ja kiiruhti senvuoksi kertomaan jotain hirmumyrskyistä, raivoisista
petoeläimistä ja myrkyllisistä käärmeistä. -- "Sellaiseen toimeen
täytyy harjaantua, näetkös." -- "Harjaantua --? Raivoisia villipetoja
ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan --?" Edvard alkoi uskoa jo mitä
hyvänsä. -- "Ihmiset ovat pahimpia", sanoi Ole, hän jätti eläimet
syrjään; -- "ne ovat hirmuisia pakanoita, ne kansat, ja ilkeitä
ja julmia ne ovat myöskin. Niin ettei se juuri ole houkuttelevaa.
Mutta täytyyhän siihenkin harjaantua." -- "Mutta kuinka sinä voit
harjoitella tuolla alhaalla? Eiväthän ne ole pakanoita, nuo tuolla
kalastajakylässä?" -- "Ei suinkaan, mutta ne opettavat ihmistä
sietämään yhtä ja toista, ei siellä auta olla pelkuri vaan täytyy
olla valmis ottamaan vastaan pahinta. Kun ne ovat sairaita ja rujoja,
niin ne ovat myöskin epäluuloisia, niin, vieläpä oikein ilkeitäkin
joskus. Ajatteles, kun eräänäkin iltana muuan aikoi lyödä minua."
-- "Lyödä sinua?" -- "Minä rukoilin silloin, että Jumala sallisi
hänen lyödä, mutta hän vaan kiroili minua." Olen silmät säkenöivät,
hänen kasvonsa olivat innostuksen vallassa. "Eräässä esitelmässä,
joka minulla on täällä arkussa, sanotaan, että suurin vika meidän
lähetyssaarnaajissamme on se, että he ryhtyvät toimeensa ilman edellä
käyvää harjoitusta. Sillä suuri taito on osata voittaa ihmisten
sydämet, niiden saattaminen jumalan valtakuntaan on vaikeinta
kaikista taidoista; varsinkin tulisi meidän harjaantua siihen
nuorina, lapsuudesta alkaen. Sillä tavoin on siellä kirjoitettuna ja
niin aion minä tehdä. Sillä lähetyssaarnaajan toimihan on kuitenkin
suurinta ja jalointa maailmassa. Suurempiarvoinen se on kuin olla
kuningas tai keisari tai paavi; niin on täällä esitelmässä sanottu.
Siihen on kirjoitettu erään lähetyssaarnaajan sanat: 'Jos minulla
olisi kymmenen elämää elettävänä, niin uhraisin ne kaikki lähetystyön
hyväksi.' Niin aion minä tehdä, minä myöskin."

He kulkivat rinnatusten. Ole oli huomaamattaan joutunut katselemaan
taivaalle ilmestyviä tähtiä. Kumpikin he pysähtyivät hetkiseksi
ja tuijottivat etäisyyteen. Tuolla häämöitti satama laivoineen ja
mataloine siltoineen ja kaupunki tuikkivine valoineen, ulompana
harmaan lumen peittämä ranta ja synkkä meri. Täällä kuului sen ääni
jälleen, mutta heikompana, pauhinan yksitoikkoisuus soveltui hyvin
tähtien valaisemaan hämärään. Poikien välille punoutui näkymättömiä
tunteitten lankoja. Ole ei pannut kenenkään myötätuntoisuudelle niin
suurta arvoa kuin hänen, joka kulki siinä sivulla keveä karvalakki
päässään, ja Edvard ajatteli, kuinka Ole oli häntä paljon parempi;
ja että hän itse oli kauhea poika, sen tiesi hän vallan hyvin,
sitä sai hän kuulla joka päivä. Hän katseli syrjästä talonpojan
poikaa, jolla oli lakki vedettynä alas korville, kintaat ja paksu
villahuivi, sarkanuttu liian väljä samoinkuin sarkahousutkin, ja
sitten nuo suuret korkoraudoilla varustetut saappaat, -- ainoastaan
silmät voittivat kaiken tämän yhteensä kauneudessa. Ja nuo rehelliset
kasvot, joissa sittenkin oli jotain ikäänkuin vanhuuden viisautta...
Ole oli hänestä suuri mies.

He kiiruhtivat jälleen eteenpäin, Edvard edellä, Ole jälestä, alas
"laitakaupunkia" kohti, siten näet nimitettiin sitä osaa, joka
oli lähinnä tätä vuorta ja jossa oli vain enimmäkseen työmiesten
asuntoja, pieniä työpajoja ja tehtaita. Täällä ei vielä ollut
kunnollista katukivitystä eikä valaistusta, nyt lumen sulaessa oli
kaduilla kauheasti sohjua, joka iltakylmällä tahtoi kovettua jääksi.
Muutamia lyhtyjä siellä oli, ne riippuivat kadun keskellä nuorissa,
jotka olivat pingoitetut yli kadun talojen välille, ja niitä voitiin
sekä nostaa että laskea. Niitä kun ei oltu puhdistettu savusta,
valaisivat ne hyvin huonosti. Jollakin pienellä työpajalla oli oma
lyhtynsä ja se riippui oven ulkopuolella. Erään tällaisen alla
pysähtyi Edvard, nyt täytyi hänen kysyä jälleen. Nimittäin, kenenkä
luona Ole siellä kävi. Oliko siellä joku, jonka kumpikin tunsivat?

Iloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään
sen päällä hän hymyili: "Niin, kyllähän sinä tunnet Martan
laivaveistämöltä?" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas
nainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun
hän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä,
kunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen ...
niin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus
näytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla
tervehtivät.

"Marttaa laivaveistämöltä!" huudahti Edvard. "Voitko sinä kääntää
veistämön Martan mielen?" -- "Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin
kovaa!" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti
säikähtyneenä ympärilleen. -- Edvard kuiskasi uudelleen: "Luuletko
sinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?" --
"Minä luulen olevani hyvällä alulla", kuiskasi Ole salaperäisenä.
-- "Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi --!" Toverin silmät
välähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. -- "No, mutta odotappas, niin
saat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja
satutti itsensä pahanpäiväisesti?" -- Sen hän tiesi kyllä. -- "No,
hän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet
häntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli
alussa minullekin vihainen, -- oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta
minä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain
nimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti
lapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja
ruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin
tarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän
tässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös
noustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti
keppiään, ... mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja
ripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi
ja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle." -- "Veistämön
Martalle?" -- "Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki."
- "Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?" -- "Ei, hän itki niin, että
tuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän
alkoi jo itkeä, kun otin sen esille."

Pojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta,
höyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella
puolen kirkui pieni lapsi. "Sanoiko hän mitään?" -- "Hän sanoi,
että hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle,
että kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan.
Mutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua
lähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin."
-- "Pyykki-Lassi?" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää
häntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä
ystävä. -- "Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä.
Pyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee
joka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen,
senvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon
kauemmin." -- "Oletko muulloinkin lukenut hänelle?" -- "Kyllä,
tänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli.
Sillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan
sioista', niin, sillä tavoin hän sanoi." -- Molemmat pojat nauroivat.
-- "Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut
uskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän
sanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan
vimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi,
ettei hän tahtonut sitä kuulla, --- ei millään ehdolla. Ja sitten
hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään
itkuun." -- "No siitä ei tullut siis mitään?" - "Ei, sitten tuli
Pyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös,
miten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla." -- Edvard
ei oikein tiennyt, mitä sanoa.

Oli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.

Vähän sen jälkeen he erosivat.



2.


Monesti saattaa ylemmissä kouluissa vallita aivan toisenlainen henki
kuin kaupungissa, jossa koulu sijaitsee, ja tavallista on, että
koulu muutamissa suhteissa on itsenäisten vaikutusten alaisena.
Yksi ainoa opettaja voi johtaa oppilaita oman mielensä mukaan, ja
samoin saattaa riippua yhdestä tai useammasta toverista, vallitseeko
koulussa poikien kesken toveruuden ja kuuliaisuuden henki vai
onko päinvastoin. Tavallisesti on olemassa joku, joka vaikuttaa
johtavasti. Myöskin siveellisessä suhteessa on asianlaita sama, pojat
seuraavat esikuvaansa, ja useimmiten on olemassa yksi tai useampi,
joiden vaikutuksen alaisena he ovat.

Näinä aikoina oli koulun paras oppilas Anders Hegge osaltaan
ylimpänä johtajana. Hän oli tietorikkain poika, mitä koulussa oli
ollut sen perustamisesta lähtien. Hän oli nyt koulussa vuoden yli
tarpeellisen määrän, vain hankkiakseen koululle kunniamaineen
varmasta etevämmyydestä. Pojat olivat tavattoman ylpeitä hänestä.
He kertoivat ihastuksella, miten hän oli saattanut opettajia
pulaan, ja että hän voi valita, mitkä tunnit tahtoi, mennä ja tulla
aivan niinkuin häntä itseään halutti; hän lukikin enimmäkseen omin
päin. Hänellä oli kirjasto, jonka hyllyt olivat jo aikoja sitten
peittäneet seinät, niin että hyllyjä nyt oli lattiallakin. Sohvan
kummallakin puolella oli pitkä kirjahylly, ja niistä kerrottiin, että
pikku pojatkin saivat tulla niitä katsomaan. Itse hän istui siellä
sisällä vastapäätä ikkunaa poltellen tupakkaa, yllään naimisissa
olevan sisarensa lahjoittama, kantapäihin ulottuva haletti, päässä
kultatupsuinen samettilakki, jonka oli saanut tädiltään, ja jaloissa
kirjaellut tohvelit, hänen toisen tätinsä antamat nekin. Hän oli
naisten keskuudessa kasvanut, asui äitinsä luona, joka oli leski,
ja viisi vanhempaa sukulaista maksoivat hänen kirjansa, vaatettivat
hänet ja antoivat hänelle taskurahoja.

Hän oli jo iso ja vankka mies, kasvoissa oli vanhan suvun
hienopiirteisyyttä ja niitä olisi voinut sanoa kauniiksikin, jollei
silmät olisi olleet ulkonevat ja niissä jotain samalla himokasta ja
urkkivaa. Jotain samallaista kuin hänen muhkeassa vartalossaankin,
joka olisi näyttänyt kookkaalta, jollei hän tavallisesti olisi
käynyt kumarassa ikäänkuin ei jaksaisi pitää itseään suorana. Hänen
käyntinsä oli epätasaista, kätensä ja jalkansa sirot, hän ei kärsinyt
itseensä koskettavan, oli viluinen ja hemmoteltu ja hänen makunsa
kokonaan naisellinen.

Kaikki, mitä kerran oli kuullut, hän muisti, niin pienet kuin
suuretkin asiat, pikkuseikat hänestä kuitenkin olivat tärkeimmät
kaikista. Harva seikka jäi häneltä huomaamatta, vähitellen ja
taitavasti ymmärsi hän luikertaa ihmisten luottamukseen. Hän tunsi
sekä koti- että ulkomaisia sukutarinoita, hänestä oli elämän suurinta
nautintoa kertoa niitä ja varsinkin häväistysjuttuja ja keräillä
niitä yhä enemmän ja enemmän. Jos opettajat olisivat käsittäneet,
kuinka tämä ihailtu kaappilaitos kaikkine sisustoineen turmeli
koulun henkeä, niin tuskinpa he olisivat häntä enää pitäneet vuotta
yli määrän. Koulu oli pelkkää arvostelua ja epäilystä, juoruaminen
ja panettelu siinä hovitapoja, jotka helpoimmin veivät suosioon ja
roskajutut mieluisimpana keskusteluaineena. Kun joku tuli hänen
luokseen, tapasi hän hänet istumassa tupakan savun ympäröimänä
kirjahyllyjensä ääressä uusia juttuja ahmimassa. Ja kun Edvard nyt
samana iltana saapui kertomaan, että nyt hän oli jo saanut tietää
kaikki Olen puuhat ja sanoi tahtovansa palkintoa, -- nousi Anders
ylös ja pyysi häntä kaikin mokomin odottamaan, kunnes hän hakisi
hiukan olutta, sillä nyt kelpasi heidän pitää lystiä.

Ensimäisen lasin he ryyppäsivät halukkaasti ja puoliksi toisenkin,
sitten alkoi Edvard kertoa aluksi, -- että Ole hoiteli sairaita
alhaalla kalastajakylässä.

Anders tuli miltei yhtä noloksi, kuin Edvard oli tullut raamatun
nähtyään. Edvard nauroi sydämensä pohjasta. Mutta sitä ei kestänyt
kauan, sillä Anders sanoi sitä hiukan epäilevänsä. Varmaankin oli
Ole tahtonut häntä uskotella päästäkseen helpommin asiasta, siinä
piili jotakin salaista. Talonpoikaispojathan ovat niin salaperäisiä,
ja todistaakseen sitä hän kertoi pari hyvin huvittavaa juttua
koulusta. Edvard ei voinut enää kauemmin kestää hänen sietämätöntä
epäilyään ja tehdäkseen siitä lopun -- itse asiassa hän oli kovin
väsynyt -- hän kertoi, että hänen _isänsä_ tiesi koko asian, _hän_
hyväksyi sen ja antoi Olelle rahallista avustusta. Nyt ei tietysti
Anders enää epäillyt, mutta _sittenkin_ saattoi siinä piillä jotain,
talonpoikaispojat ovat niin salaperäisiä.

Ei, tämä oli jo Edvardista liikaa, hän karkasi hänen edestään ylös
istualtaan ja kysyi, uskoiko hän jonkun heistä valehtelevan.

Anders ryyppäsi levollisena olutta, hänen ulkonevat silmänsä pyörivät
pälyilevinä. "Valehdella", se nyt oli sellainen kummallinen sana,
eikö hän sitten voinut saada tietää, mitä sairaita Ole hoiteli?

Sitä ei Edvard ollut odottanut, hän oli aikonut kertoa juuri niin
paljon, että saisi palkintonsa, eikä sanaakaan enempää. Hän nousi
uudelleen: jollei Anders tahdo "uskoa", niin, "olkoon uskomatta",
mutta palkinnon hän tahtoi saada!

Andersin tapoihin ei kuulunut riidellä kenenkään kanssa, sen tiesi
myös Edvard kyllä hyvin. Luonnollisesti tulisi Edvard saamaan
kirjan, mutta sitä ennen ryhtyi Anders laskettelemaan huvittavaa
juttua siitä, miten sairaat tuolla kalastajakylässä käyttäytyivät.
Köyhäin lääkäri oli eilen käynyt rouvineen hänen äitinsä luona ja
silloin oli joku tiedustellut veistämön Marttaa, jota kukaan ei ollut
nähnyt kaualle aikaa, vieläkö hän makasi vuoteen omana talvellisen
kaatumisensa jälkeen? Kyllä, hän makasi vielä eikä hänellä mitään
hätää ollut, sillä niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, lähettivät
ihmiset hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi. Ja Pyykki-Lassi antoi
hänelle joka ilta viinaa, niin että he saivat pitää monta lystiä
yhdessä. Tuskinpa hän kotvalle siitä ylös nousee.

Edvard punastui korvia myöten ja Anders huomasi sen. Kenties oli
veistämön Martta yksi niistä, joita Ole "auttoi"? -- Kyllä se niin
oli.

Anders aukaisi ulkonevat silmänsä selälleen vastaanottamaan tätä
saalista ja Edvard näki, miten hän ahmi sen itseensä ja hänestä
tuntui kuin olisi hänkin mennyt suinpäin samaa tietä. Mutta ei mikään
harmita koulupoikia niin suuresti kuin se, että heitä luullaan
herkkäuskoisiksi. Hän kiiruhti senvuoksi vapautumaan sellaisesta
epäluulon alaisuudesta, että _hän_ muka ei huomannut, mitenkä
typerästi Ole Tuft menetteli, ajatteles, hän luki raamattuakin
Martalle! -- Luki raamattuakin hänelle! Mulkosilmät taaskin
laajenivat ahmiakseen, mutta supistuivat kohta jälleen, naurun puuska
valtasi hänet, hänen täytyi nauraa hohottaa ääneensä, -- ja Edvardin
myöskin.

Niin kyllä, hän luki raamattua veistämön Martalle, luki
tuhlaajapojasta, ja Edvard kertoi, mitä Martta oli sanonut. He
nauroivat katketakseen ja joivat oluen loppuun. Nauraessaan
näyttäytyi Anders kaikessa hauskuudessaan ja herttaisuudessaan,
naurussakin oli pieni sivuääni, kuin olisi hänen kurkkuaan
kutkuttanut, -- ja se lisäsi vielä nauruintoa. Sitten täytyi Edvardin
kertoa kaikki -- ja vähän lisääkin.

Kun hän vähän myöhemmin juoksi kotiinsa kirja kainalossa, oli hän
huonolla tuulella. Oluen vaikutus oli haihtunut, nauru ei enää
viehättänyt ja loukattu turhamaisuuden tunne oli tyydytetty. Mutta
heti raittiiseen ilmaan päästyä hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt
Olen hyväntahtoiset silmät. Hän ei tahtonut muistella koko asiaa,
hän oli niin kauhean väsynyt, tänä iltana hän ei jaksanut ajatella
mitään, mutta huomenna, -- niin, huomenna hän pyytäisi Andersin
olemaan vaiti koko asiasta.

Mutta seuraavana aamuna hän nukkui liian pitkään, häthätää puki
hän yllensä ja läksi juoksemaan voileipä hampaissa, mielessään
hämärä muisto, että _Les trois mousquetaires_ oli nyt hänen omansa,
iltapäivällä aloittaisi hän lukea sitä. Koulussa kului tunti tunnilta
tuskan ja pelon vallassa, sillä hän ei osannut läksyjään lainkaan,
ja heillä oli aina niin paljon lauantaiksi. Hän pääsi vapaaksi
kahta tuntia ennemmin kuin toiset, sillä silloin oli ranskaa ja
luonnonhistoriaa, joita hän ei lukenut, -- ja ensimäisenä kiiruhti
hän alas rappuja!

Juuri tultuaan kouluportille hän näki Andersin tulevan toiselta
suunnalta. Nyt olisi _hänellä_ tunti korkeimmalla luokalla. Heti
johtui Edvardin mieleen eilinen päivä ja hän alkoi pelätä, mitä
Anders nyt mahtoikaan kertoa, mutta samassa hän myöskin näki kahden
laiturin välillä suuren, haaksirikkoutuneen höyrylaivan verkalleen
saapuvan satamaan. Sivukulkijat sanoivat, ettei koskaan ole satamassa
ollut niin suurta laivaa. Ilman mastoja, kansi pahasti runneltuna,
höyryputket pönkitettyinä ja kokonaan suolaveden valkaisemina,
jaksaen tuskin liikkua se laahusti eteenpäin, kenties sitä hinasi
joku toinen höyrylaiva? Edvard ei voinut nähdä sitä kun laiturit
olivat edessä. Väkeä kiiruhti rantaan ja hän mukaan! --

Sillä välin meni Anders kouluportista sisään. Hänen avatessaan
porttia pääsivät oppilaat juuri tunnilta ja ryntäsivät rappuja alas
kuin pitkäkin matka olisi ollut kysymyksessä. Se oli kuin rajuilma
lumotussa linnassa, koko kartano tärisi, ja ulos syöksähti --
ensin lyhyt, kimakka hihkunta, ensiksi tulleen riemuhuuto, sitten
sekaääninen kirkuna, kiljuvia ja matalampia säveliä ja särkyneitä
murrosääniä, jotka ikäänkuin tummana varjona levisivät muiden
yli, sitten kaikki yhdessä leimahti kuin taivaaseen kohoavaksi
tulimereksi, milloin toisaalla sammuen ja toisaalla iloisena
tulipatsaana nousten, milloin taas yhtyen ja levittäen loistoaan yli
koko pihan.

Anders saapui arvokkaana, hän kulki ei suinkaan kuin tulimeren
kautta, vaan kuten vaarallisessa myrskyssä, aaltojen heittelemänä
puolelta toiselle. Mutta hänellä oli päämäärä silmiensä edessä:
hän tahtoi varovasti selviytyä syrjään, tuonne aidan luona olevien
halkopinojen luo, siellä oli rauhallista ja siellä voi hän nojata
ruumistaan halkopinoa vasten.

Päästyään perille ja tarkasteltuaan mulkoilevilla silmillään
ympärilleen, oliko siellä turvallista olla, hän alkoi tyytyväisenä
silmäillä poikaparvia. Hän tunsi itsetietoista varmuutta siitä, että
hän voi parilla kolmella, lähimpänä olevan korvaan kuiskaamallaan
sanalla hiljentää koko rähinän. Ne vaikuttaisivat kuin öljy
raivoavaan mereen ja melu taukoaisi heti, kun ne muutamat sanat
tulisivat kaikkien kuuluviin. Missä oli Ole? Kas, tuollahan oli
eräs suurempi poika käynyt häneen käsiksi. He olivat tarrautuneet
toistensa nutunkauluksiin ja mittelivät voimiaan, suurempi poika
tahtoi kaataa pienemmän tantereesen ja kampesi lisäksi jalallaan.
Olen raskaat saappaat kieppuivat ilmassa, niin että korkoraudat
välähtelivät ja hän nauroi läkähtyäkseen, sillä toveri tuli yhä
vihaisemmaksi ja hurjemmaksi eikä sittenkään saanut häntä kumoon.

Silloin kumartui Anders lähimpänä seisovan puoleen: "Nyt minä tiedän,
mitä Ole Tuft iltaisin puuhailee!" -- "Älä joutavia!" -- "Kyllä sen
nyt tiedän!" -- "Kuka siitä on selvän ottanut?" -- "Edvard Kallem."
-- "Edvard Kallem? Ja hän on saanut kirjan?" kysäsi jo toinen
hätäisesti. -- "Tietysti!" -- "Eläs, vai Edvard Kallem --!"

"Edvard Kallem? Mitä Edvard Kallemista?" kysyi kolmas, ja se, joka
juuri oli saanut tietää sen, kertoi. Neljäs, viides ja kuudes
levittivät sanomaa: "Pojat, Edvard Kallem on voittanut palkinnon!
Nyt tietää Anders Hegge, mitä Ole Tuft iltapäivin puuhailee." Mihin
tämä tieto vain levisi, siellä vaikeni kerrassa rähinä, heidän täytyi
päästä kuulemaan ja he ryntäsivät Anders Heggen luo.

Tuskin oli neljäsosa pojista saapunut, kun toisetkin kolme neljäsosaa
lakkasivat meluamasta: mitähän kummaa tuolla halkopinon luona
tapahtui? Miksi kaikki juoksivat sinne? He tunkeutuivat Andersin
ympärille, ja halkopinon päälle kiipesi niin monta kuin sinne
suinkin mahtui: "Mistä on kysymys?" -- "Edvard Kallem on voittanut
palkinnon." -- "Edvard Kallem?" Taas leimahti mellakka liekkiinsä,
kaikki kysyivät, kaikki vastasivat -- kaikki paitsi Ole Tuft, hän oli
jäänyt seisomaan siihen, mihin toverinsa oli hänet jättänyt.

Sitten tuli hiljaisuus, Anders Hegge kertoi, hänellä oli siihen
oikeus, olihan hän siitä maksanut. Hän kertoi mainiosti, lystikkään
kuivasti, niin että kaikki voitiin käsittää kahdella tavalla. Hän
kertoi aluksi, missä Ole kävi ja mitä hän toimitti: -- muutti olkia
veistämön Martan alle, käänteli ja kantoi häntä, keitti hänelle
ruokaa ja juoksi apteekkiin lääkkeitä noutamaan; -- sitten, _minkä
vuoksi_ hän sitä teki: hän tahtoi tulla lähetyssaarnaajaksi, hän
tahtoi harjaantua veistämön Martan luona, hän luki raamattua
Martalle, ja Martta itki, ja kun Ole lähti pois, toi Pyykki-Lassi
viinaa ja sittenkös kelpasi heidän, Martan ja Lassin riemuita
raamatun luvun perästä! Pojat seisoivat ensin hiljaa kuin
kynttilät, ... he eivät olleet milloinkaan moista kuulleet. He
käsittivät sen leikiksi, ja sillä tavoin kuin se kerrottiin, ei siitä
muuhunkaan johtopäätökseen voinut tulla. Mutta he eivät olleet vielä
elämässään kuulleet kenenkään leikkivän lähetyssaarnaajaa ja
raamatunlukijaa, se oli huvittavaa, mutta samalla siinä oli jotain
muutakin, jota he sillä hetkellä eivät käsittäneet. Kun he eivät
nauraneet, jatkoi Anders kertomustaan. Minkävuoksi Ole oli keksinyt
tämän? Nähkääs, siksi, että hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi tulla
apostoliksi, joka oli jotain enemmän kuin tulla kuninkaaksi,
keisariksi tai paaviksi, sen oli Ole itse sanonut Edvard Kallemille.
Mutta tullakseen siksi täytyi hänen löytää "Jumalan tiet". Ja nämä
tiet alkoivat veistämön Martan luota; siellä hän aikoi oppia tekemään
ihmeitä, taistelemaan pakanoita, villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä
vastaan ja taltuttamaan hirmumyrskyjä. Nyt kajahti naurun remakka
ilmoille. Mutta samassa soi myöskin kello. Poikien täytyi vain nauraa
kikattaen juosta Olen ohi.

Kerran ennenkin nuorella ijällään oli Ole Tuft tuijottanut
pohjattomaan syvyyteen. Se oli eräänä talvipäivänä, hän seisoi
isänsä haudalla ja kuuli kuinka ensimäiset routaiset multamukareet
putosivat arkun kannelle, ilma oli sumuinen ja meri musta kuin
piki. Kaiken surunsa laski hän sinne. Nyt seisoi hän jälleen haudan
partaalla, hän kuuli taas kirkonkellojen soittoa. Heti kun kirkuva
hälinä koulun portailla ja käytävillä oli tauonnut ja viimeinenkin
vitkastelija mennyt sisään ja ovet sulkeutuneet, -- ja tullut
äkkiä täydellinen hiljaisuus, -- silloin kuuli hän äänettömyyden
vallitessa kirkonkellojen soittoa ja mielikuvitus vei hänet
kotiseudun maalaiskirkkoon, jonka seinän vieressä suhisivat vanhat,
korkeat, lehdettömät koivut ja portin edessä kunnioitusta herättävä
honka. Kellot kaikuivat lakkaamatta, suruisesti ja raskaasti, ja
arkun päälle putoilevat kovat multamukareet löivät merkkinsä häneen
itseensä koko elämän ajaksi. Äiti itki hillittömästi, -- hän oli
pidättänyt kyyneleitään aivan tähän saakka, ei pieninkään valitus
ollut sitä ennen päässyt hänen huuliltaan, ei kuolinvuoteen ääressä,
eikä silloinkaan, kun ne kantoivat isän pois, -- mutta nyt sai suru
hänessä ylivallan -- oh, miten hillittömästi! ... ei, isä ja äiti ja
äiti ja isä! -- Ja hän purskahti itkuun, hänkin.

Yksinomaan senvuoksi hän ei voinut mennä toverien jälestä, mieluummin
tahtoi hän olla koskaan tulematta kouluun. Tämän jälkeen hän ei voisi
kohdata ketään heistä, eikä olla koko kaupungissa. Kahden tunnin
kuluttua se tulisi tiedoksi, kaikki hänelle nauraisivat, ilkkuisivat
ja tekisivät kysymyksiä. Ja olihan nyt se, mitä hän aikoi, hänellekin
häväistys, mitä siis lukeminenkaan hyödyttäisi, eikä hän toiseenkaan
kaupunkiin halunnut mennä, ei, kotiin, kotiin, kotiin! Mutta jos
hän nyt tähän jäisi kauemmaksi aikaa, lähetettäisiin luokalta joku
häntä hakemaan, hänen oli kaikella muotoa heti lähdettävä juoksemaan
karkuun -- ei kortteeriin tädin luokse, siellä hänen pitäisi kertoa
kaikki, eikä myöskään pääportista kadulle, siellähän oli niin
paljon väkeä, ja hän kun vielä itki niin kovasti. Ei, hänen olisi
mentävä siitä pienestä sala-aukosta, jonka Josefine oli häntä varten
laittanut ja jonka kautta hän auttoi häntä joka iltapäivä pääsemään
ulos, ilman että pojat sitä näkivät.

Vasten naapurin aitaa oli pinottu halkoja, mutta niiden oikealla
puolen oli liiteri ja sinne juoksi Ole. Hän irroitti pari lautaa
pinoja vasten olevasta seinästä, puikahti sen kautta ulos ja sulki
aukon jälkeensä. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jollei ulkopuolella
olisi ollut sen verran tyhjää pohjukkaa, jonka oli aiheuttanut
lähellä seinää sijaitseva suuri, poikaa korkeampi kivi. Jollei kiveä
siinä olisi ollut, olisivat halkopinot olleet aivan rinnakkain, joten
ulospääsy olisi ollut mahdoton, nyt oli siinä tilaa kiven molemmin
puolin ja sen päällä. Tänne olivat lapset laittaneet tupiaan, yhden
kummallekin puolen kiveä ja yhden sen päällekin. Se, joka oli
kauimpana seinästä, oli mukavin, siihen oli laitettu istuinpenkki,
ja kun se oli kiinnitetty pinoihin molemmin puolin, voivat lapset
siellä juuri ja juuri sopia kulkemaan toistensa ohitse. Katoksi
he olivat laittaneet lautoja ja niiden päälle latoneet halkoja,
jotta ei kenessäkään heräisi epäluuloja, ja paljon heillä oli
siinä ollutkin puuhaa. Kovin valoisaa siellä ei ollut, mutta sehän
kuului asiaan, jotta siellä olisi sitä hauskempi. Täällä kertoili
Josefine Olelle Espanjasta ja Ole taas puolestaan lähetyssaarnaajien
seikkailuista. Toinen härkätaisteluista ja toinen taas kamppailuista
tiikerien, leijonain ja käärmeiden kanssa, kauheista hirmumyrskyistä
ja vesipatsaista, villeistä apinoista ja ihmissyöjistä: _Olen_
kertomukset olivat vähitellen voittaneet ylivallan, ne olivat
voimakkaampia ja niillä oli oma tarkoituksensa; tyttö eli
muistoistaan, poika taas kaikesta, mitä hänen mielikuvituksensa voi
luoda kokoon, ja itse hän halusi sinne mukaan. Niin kauan ja niin
hehkuvasti hän jatkoi kuvauksiaan, kunnes tytössäkin heräsi halu
päästä sinne! Aluksi Josefine kyseli varovasti, kävisikö päinsä, että
naisetkin pääsisivät lähetyssaarnaajaksi. Sitä ei Ole kuitenkaan
oikein tiennyt, kyllähän sellainen oli miesten työtä, mutta
lähetyssaarnaajien vaimoksi he kyllä saattoivat ruveta. Sitten kysyi
tyttö, olivatko lähetyssaarnaajatkin naimisissa; tämän käsitti poika
dogmaattiseksi kysymykseksi ja vastasi, että hän oli kuullut kerran
isänsä lausuvan mielipiteensä siitä eräässä keskustelussa. Jossain
kokouksessa oli näet muuan sitä epäillyt, koska muka Paavali, jota
täytyi pitää ensimäisenä ja myöskin suurimpana lähetyssaarnaajana,
ei ollut naimisissa, mutta isä oli vastannut, että Paavali luuli
Jeesuksen vielä jonakin päivänä tulevan takaisin ja sentähden
hänen täytyi kiiruhtaa ympäri maita ja mantereita niin nopeasti
kuin suinkin ja levittää tietoa siitä, jotta ihmiset voisivat olla
valmiina. Mutta lähetyssaarnaajat nykyään, nehän joutuvat elämään
yhdellä paikkakunnalla ja silloinhan ne tarvitsevat vaimon. Hän
itsekin oli lukenut lähetyssaarnaajien vaimoista, jotka pitivät
koulua pienille neekerilapsille.

Pitemmälle ei kumpikaan mennyt, mutta tyttö ajatteli asiaa itsekseen,
sen huomasi kysymyksistä, sellaisista kuin esim. -- oliko totta, että
neekerilapset söivät etanoita! Siitä hän ei pitänyt.

Täällä hämärässä, jossa pojan vaalea- ja tytön ruskeatukkainen
pää yhdessä keksivät huvittavia seikkailuja, he olivat istuvinaan
palmupuiden alla, täällä vilisi heidän ympärillään mustia
neekerilapsia ja kaikki ne olivat kilttiä ja kohteliaita ja
käännytettyjä, oli myöskin kesyjä tiikerinpentuja, ne loikoivat
hiekalla aivan heidän jalkojensa juuressa, hyväntahtoiset apinat
palvelivat heitä, elefantit kantoivat heitä varovasti selässään
ja puut heidän ympärillään olivat täynnänsä ruokaa, mitä he vain
tarvitsivat.

Nyt tuli Ole katsomaan tätä paratiisia viimeisen kerran ja sanomaan
sille jäähyväiset.

Hän oli juuri noussut kiivetäkseen kiven yli, kun hän muisti, että
nyt oli lauantai ja lauantaina oli Josefine kello yhdestätoista vapaa
(hänellä oli yksityisopettaja) ja silloin hän tavallisesti tuli tänne
halkopinojen taakse, lähelle poikien rauhallista aluetta.

Entä jospa hän nytkin istui siellä? Jospa hän oli kuullut
kaikkityyni! Nopeasti kivelle, ja -- siellä istuikin tyttö penkillä
ja katsoi nyt häneen!

Vain nähtyään hänet ja silmäyksen, jolla tyttö häneen katsoi, Ole
pillahti jälleen äänekkääseen itkuun. "Minä -- tahdon -- kotiin", hän
nyyhkytti, "en koskaan -- en milloinkaan tänne", ja hän laskeutui
Josefinen luo. Heti alkoi tämä häntä rauhoittaa, riensi antamaan
hänelle nenäliinansa ja pyysi häntä pitämään sitä suun edessä,
jotta itku ei kuuluisi, hän tunsi koulun tavat ja tiesi, että nyt
saattoi joku olla pihalla Olea hakemassa. Ole totteli nyt, kuten
aina, hänen neuvoaan, mitä käyttäytymiseen tulee. Hän luuli, että
se tarkoitti tuota kiusallista niistämistä, ja hän alkoi niistää
ja itkeä, itkeä ja niistää. Nopeasti tarttui Josefine silloin
pienellä tytön-kädellään Olea niskaan, toisella hän otti lujasti
kiinni häntä käsistä ja painoi nenäliinaa lujasti vasten Olen
suuta, samalla pudistaen varoittavasti tummankiharaista päätään.
Silloin käsitti Ole, mikä on kysymyksessä. Olikin jo aika, sillä
hänen nimeään huudettiin pihalla -- kerta toisensa perästä ja eri
tahoilla. Hänellä oli sellainen työ ja tuska tukahduttaessaan
itkua, että hänen ruumiinsa hytkähteli ja vapisi, mutta hän pidätti
sen. Pidätti, siksi kun kuuli toverin hyökkäävän jälleen rappusia
ylös. "Minä -- tahdon -- kotiin!" hän aloitti heti ja päästi itkun
valloilleen, hän ei voinut muuta. Sitten antoi hän nenäliinan
takaisin, nyökäytti päällään, nousi ja veti halot syrjään naapurin
aitauksessa olevan aukon edestä, yhäti vaan itkien ääneensä ja
yhäti ollen kauhistuksen vallassa. Heti halot poistettuaan hän oli
aukossa, koulupenkin kiiltäväksi hankaama takapuoli ja kirkkaat
korkoraudat vetäytyivät yhä edemmäs, kunnes ne katosivat. Hän nousi
ylös toisella puolen, kiiti siellä olevan halkovajan ja aitauksen
välistä solaa, ohi vanhan, mätänevän puuläjän, ja sieltä takaportin
kautta. Vasta kun hän oli sen ulkopuolella, kapealla kadulla, hän
muisti, että oli unhoittanut ottaa jäähyväiset Josefineltä, niin,
eikä ollut edes kiittänyt häntä! Tämä hänen kaikkien kaupungissa
kärsimiensä vastoinkäymisten lisäksi tullut harmi vaikutti, että hän
nyt juoksujalkaa kiiruhti pois, eikä hellittänyt juoksuaan ennenkuin
kiertoteitse oli päässyt maantielle. Se kuului ikäänkuin hänen
alustalaisiinsa, tämä vanha rantatie.

Josefine seisoi hetken ja tuijotti siihen paikkaan, josta Olen
korkoraudat olivat kadonneet, mutta ei kauan. Hän hyppäsi kivelle,
laskeutui seinän luo, työnsi laudat syrjään, tunkeutui läpi ja sulki
huolellisesti aukon jälkeensä. Vähän ajan päästä hänet nähtiin
apteekilla hatuttomin päin, hän kysyi veljeään -- ensin apteekista,
jossa veljen oli tapana oleskella, mutta siellä hän ei ollut eikä
ollut sinne jättänyt kirjojaankaan. Hän haki häntä toisestakin
kerroksesta, eikä löytänyt häntä sieltäkään, mutta ikkunasta hän
huomasi, että satamassa oli suuri vieras laiva ja noin kymmenen
kaksitoista venettä sen ympärillä, tietysti Edvard olisi siellä!
Juoksujalkaa riensi hän laiturille, otti heidän oman valkeaksi
maalatun venheensä ja työnsi vesille.

Hän souti, niin että hiki valui, souti ja tarkasteli ympärilleen,
kunnes saapui haaksirikkoisen luo, tuon vihreän, suunnattoman suuren
laivan viereen, joka siinä seista lokotti ja puhkui, kun vettä
siitä pumputtiin. Jo kaukaa näki hän, että Edvard seisoi kirjapakka
kainalossa komentosillalla juttelemassa ystävänsä Rojert Mo'n kanssa.

Heti päästyään tarpeeksi lähelle hän huusi häntä nimeltä. Sen
kuuli Edvard ja koko laivaväki. Nähtiin ruskeatukkainen tyttö
hatuttomin päin, soudusta punoittavana, airot kädessä tuijottamassa
komentosillalle, tuumittiin, mitä se olisi ja unohdettiin kohta.
Mutta Edvard tunsi piston rinnassaan: jotain kauheaa oli varmaankin
tapahtunut. Tuossa tuokiossa hän oli laivan kannella, laskeusi alas
laivasta ja hyppien veneestä toiseen hän tuli Josefinen veneeseen,
jonka hän samassa työnsi ulos: "Mitä on tapahtunut?" Kirjat hän
lähätti käsistään, otti tytöltä airot ja istuutui soutamaan: "Mitä on
tapahtunut?"

Punoittavana ja hengästyneenä seisoi siinä Josefine tukka hajallaan
ja katsoi häneen, kun hän käänsi venettä, sitten irroitti hän toisen
parin airoja ja istahti veljeään vastapäätä takimaiselle tuhdolle.
Edvard ei halunnut kolmatta kertaa kysyä, souti vaan. -- Silloin
Josefine pitäen airoja ylhäällä vedestä virkkoi:

"Mitä olet sinä tehnyt Ole Tuftille?"

Edvard kalpeni ja punastui; myöskin hän piti airoja ylhäällä. "Niin,
nyt on hänen koulunkäyntinsä lopussa, nyt on hän mennyt kotiinsa,
eikä tule koskaan enää takaisin."

"Oh, sinä valehtelet!" -- pääsi Edvardin huulilta, mutta ääni,
jolla hän sen sanoi, todisti päinvastaista; hän aavisti, että tyttö
oli puhunut totta. Hän iski airot voimiensa takaa veteen ja souti,
ikäänkuin tahtoisi hän kiiruhtaa perästä.

"Niin, kyllä onkin parasta, että soudat", -- itse Josefine rupesi
huopaamaan; "parasta kyllä on, että riennät perästä vaikka
Suur-Tuftilaan asti, sillä muuten käy sinulle hullusti sekä isän
luona että koulussa. Sellainen kurja, mikä oletkin!" - "Oh, pidä
suusi kiinni!" -- "Elä luulekaan! Jollet sinä paikalla lähde hänen
perästään ja tuo hänet mukanasi tänne kortteeriin, niin sanon sekä
isälle että rehtorille, sen saat nähdä."

"Sinä itse olet kurja, mokomakin juorupussi." -- "Olisitpa kuullut,
mitä Anders Hegge sanoi, ja kaikki, koko koulu nauroi Olelle, kaikki,
jok'ikinen, -- ja hän, Ole parka, itki kuin olisi häntä ruoskittu
ja juoksi suoraa päätä kotiinsa. Hyi sinua! Hyi! Jollet saa häntä
takaisin, niin ei ole hyvä kanssasi." -- "Etkös sinä, pöllöpää,
sitten näe, että soudanhan minä minkä jaksan?" Hänen kyntensä olivat
valkeat, kasvonsa pullistuivat, hän kumartui joka kerta syvään
saadakseen pitempiä vetäisyjä. Sanaakaan virkkamatta siirtyi Josefine
tuhdolle lähemmäs Edvardia, asetti airot oikealla tavalla ja alkoi
soutaa, hänkin.

Noustessaan laiturin luona vastaamaan venettä lausui Edvard: "Minä
en ennättänyt tänään syödä aamiaista ja nyt minä saan olla ilman
päivällistäkin, jos sinulla on rahaa mukana, niin anna, jotta saisin
ostaa vähän rinkeliä!" -- "Kyllähän minulla on pari killinkiä."
Josefine nosti airot veneeseen ja antoi hänelle rahat. -- "Ota
kirjani!" huusi Edvard ja läksi juoksemaan yli kadun. Hetkisen
kuluttua oli hänkin maantiellä.



3.


Päivä ei ollut oikein selkeä, ilma oli epävakainen, pilvet kulkivat
toista suuntaa kuin lauhkea etelätuuli. Oli jälleen lämmintä ja
nuoskaa, keli mitä kurjinta, tie lumisohjuista ja likaista, varsinkin
kaupungin lähistöllä, jossa se oli kerrassaan kuin siivotonta
lumivelliä.

Poika ei ollut kulkenut vielä kymmentäkään minuuttia, kun hänen
hienot saappaansa olivat jo läpimärät. No, siitä ei suurta haittaa,
pahempi oli se, että viimeinenkin rinkeli oli jo syöty, eikä hän
ollut vielä kylläinen -- ei likimainkaan! Mutta ei _sekään_ tehnyt
mitään, pitihän hänen saavuttaa Ole! Edvard oli nopeampi jaloiltaan,
astui keveämmin, ja aika kyytiäpä poika nyt pistelikin. Kunpa hän
vaan tapaisi Olen, niin kaikki kävisi hyvin, sitä hän ei lainkaan
epäillyt. Ole oli taipuisa, ja hän suojelisi kyllä Ole parkaa toisia
poikia vastaan, ainakin sen hän oli velvollinen tekemään, -- ja se
alkoi jo huvittaakin häntä, hän kyllä saisi toisiakin puolelleen ja
silloin vaikka tapeltaisiin!

Mutta kun hän oli astunut koko ruotsin-virstan näkemättä jälkeäkään
Olen saappaista tässä likasohjussa, vielä vähemmin häntä itseään, --
ja varsinkin kun hän oli rämpinyt puoli peninkulmaa mitä kehnoimmassa
kelirikossa, jalat likomärkinä, hikoillen ja vilustuen, puolikuivana
jälleen ja taas hiestyen, -- ja kun vielä uhkasi ruveta satamaan
ja tuulemaan ja luonto oli hirveän yksinäistä näillä pitkillä,
louhikkorinteisillä, metsäisillä harjuilla, -- niin lannistuipa hänen
rohkeutensa melko lailla.

Merkillistä myöskin, ettei hän ensimäisen ruotsinvirstan jälkeen
kohdannut ketään vastaantulijaa. Tiellä oli kyllä ajajoita, ihmisiä,
koiria, mutta ne kaikki kulkivat samaa suuntaa kuin hänkin ja
useimmat heistä olivat ylpeitä ja koppavia, mutta ei ainoatakaan
ihmistä tullut hänen vastaansa, ei taloissakaan näkynyt ketään. Hän
ei kuullut koiran haukuntaa, ei nähnyt savua kohoavan kattopiipuista;
täällä oli kuin kuollutta. Hän sivuutti autiolahden toisensa
jälkeen, niitä eroitti toisistaan mereen pistävät, louhikoiset
harjuselänteet, jotka olivat muodostuneet joko maanvieremän tai
soljumisen kautta. Niiden molemmin puolin oli aina lahti ja joka
lahden pohjukassa talo tai useampikin, joki tai lähde, mutta ihmisiä
ei lainkaan. Niin monesti oli poika jo noussut louhikkorinnettä ja
mäen päältä turhaan tähystänyt, näkyisikö Olea maantiellä, että
hän alkoi jo käsittää, että hänen täytyisi rämpiä nälkäisenä ja
väsyneenä aina Suur-Tuftilaan saakka, ja sinne oli matkaa melkein
peninkulma. Silloin tulisi hän olemaan liian kauan kotoa poissa, isä
saisi sen tietää ja alkaisi kuulustelu, toruminen, ja selkäsaunan
hän saisi kaikesta huolimatta, kenties ryhtyisi rehtorikin asiaan
ja sama leikki uusiintuisi ... tahtoipa melkein itkuksi tupata.
Kirottu Anders _Hegge_, oh, niitä himokkaita, urkkivia silmiä, sitä
ilettävää hymyä kaikelle, joka maistui, sitä rutkuttavaa naurua, sitä
liukastelevaa ystävyyttä, juoruamista, oh, sitä iljetystä! Täällä
piti nyt hänen rämpiä pakottavin jaloin likasohjussa, väsyneenä ja
alla päin. _Tätäpä_ se merkitsi, se hänen eilisiltainen pelkonsa,
tätä se merkitsi!

Ei, hiisi tässä vielä itkemään ja lannistumaan, ehei! Kyllä kai
kerran perille tullaan, ja selkään on saatu ennenkin, heipparallaa!
Hän alkoi päästellä iloista espanjalaista laulua, lasketteli värssyn
toisensa jälkeen, hengästyi ja täytyi hiljentää vauhtia, mutta
pelästyi, kun ei enää kuullutkaan omaa ääntään; siksipä uusi laulu
jälleen läpi koko pitkän laakson.

Ei täälläkään ketään, ajajoita ja jalkaisin kulkijoita kylläkin,
aikuisia ja lapsia ja hevosia ja koiria lähitaloista, mutta kaikki ne
riensivät eteenpäin. Mikähän nyt oli? Tulipaloko? Vai huutokauppa?
Ei suinkaan niillä silloin olisi kärryjä mukana. Olikohan jossain
tapahtunut maanvieremä? Tai ehkä suuri haaksirikko eiliseltä? No,
hänestä oli samantekevää. Juuri kun hän rupesi nousemaan ylös
seuraavaa harjannetta, joka pisti vuonoon pitkänä niemen särkkänä,
näki hän rinteessä ensi kerran Olen jälet, tästä hän oli kulkenut
tien reunustaa, korkorautojen jälet hän tunsi, samoin kummankin
saappaan pohjissa olevien puulappujen jättämät merkit. Jälet olivat
aivan tuoreet, nyt ei Ole enää voinut olla kaukana. Tämä lisäsi
intoa, hän kiiti eteenpäin.

Täällä oli hyvää hongistoa ja hiljaista. Kun hän yritti panna
lauluksi, ei se oikein luonnistanut. Kuta syvemmälle metsään tie
kulki, sitä tiheämmäksi se tuli. Lumi oli kovempaa, kivet ja
kanervamättäät pilkistivät siitä uteliaina päätään kuin eläimet,
ja sitten siellä metsässä ruski ja risahteli, joskus rääkäsikin,
pelästynyt linnunrupilas rymähti lentoon aika rytinällä. Hän etsi
hikipäässä Olen jälkiä saadakseen seuraa, eilinen pelko oli kohta
hänen kimpussaan. Jospa vain uskaltaisi pistää juoksuksi, kunpa
vain metsä loppuisi! Linnun lentoon lähtemisen jälkeen seuranneessa
loputtomassa hiljaisuudessa hän tunsi, että jos hänen tielleen
sattuisi myrskyn kaatama kuusi, niin tulisi hän ehkä hulluksi. Ja
tuon solatien läpi piti hänen kulkea! -- Jo kaukaa tarkasti hän
tuijottaen sen korkeita, mustia sivustoja, ne näyttivät siltä kuin
uhkaisivat lyödä häntä, muutamia hirvittäviä puita oli nojallaan tien
yli ja ne väijyivät viekkaina. Kun hän vihdoinkin saapui sinne, oli
hän kuin pieni, hiljainen metsähiiri. Kunpa ne nyt vain hetkisenkin
olisivat hiljaa ja kunpa vain ei yksikään tuolta ylhäältä kumartuisi
alas ja ottaisi häntä tukasta taikka ei kaatuisi juuri hänen eteensä
tai taaksensa, eikä rupeaisi puhaltamaan hänen niskaansa... Hän
asteli tuijottavin silmin kuin unessakulkija. Honkien juuret
kiemurtelivat paljaina rinteiltä alas, ne näyttivät eläviltä, mutta
hän ei ollut niitä näkevinään.

Kaukana edessäpäin oli korkealla ilmassa lintu, se lensi kohti
kaupunkia, josta hän tuli. Oi, saadappa istua sen selässä! Hän
näki selvästi kaupungin ja laivat satamassa, hän kuuli rauhallista
heivauslaulua, iloista ankkurin nostoa ja tynnyrin jyrinää
laiturilta ja hilpeätä naurua ja remua ja komentohuutoja ... niin,
hän kuuli todellakin komentohuutoja! ja laivan vihellyksen, jota
seurasi toinen! ja kolmas römäkämpi! ja ihmis-ääniä! Ne _olivat_
ihmisääniä... ja hevosten hirnuntaa hän myöskin kuuli. Ja koiran
haukuntaa! Ja taas ääniä, useampia ääniä! Nyt hän oli päässyt
solatiestä, se oli ollutkin lyhyt, ja puiden välistä hän näki merta
ja laivoja, -- mutta mitäs tämä oli? Oliko hän tulossa kaupunkiin
takaisin? Oliko hän kiertänyt ympäri? Ei, olihan hän kulkenut koko
matkan rantoja pitkin. Hän lähti juoksemaan, hän tunsi taas olevansa
oma itsensä. Mutta, hyvä ystävä, oliko hän todellakin kulkenut vain
eteenpäin? Aivan varmasti, -- ja tuolla aukeaa näköala kokonaan,
tuo lahti ... niin, sen hän oli nähnyt ennenkin, nuo saaret hän
muisti myöskin, oikealla tiellä oltiin, nyt ei ollut enää pitkältä
Suur-Tuftilaan!... Mutta mitä puuhaavat kaikki nuo veneet? Mitä
merkitsee tuo tasainen, alituinen hälinä? Nuotanveto! Hurraa, siellä
vedetään nuottaa! Hän oli saapunut nuotan vedolle, hurraa, eläköön!
Nälkä, väsymys ja pelko olivat tiessään, pitkillä harppauksilla
riensi hän eteenpäin mäkeä alas.

Yksi nuotta oli jo vedetty, toinen oli meressä, kolmatta juuri
heitettiin, täälläkös oli loisketta. Mutta nythän oli lauvantai-ilta,
senvuoksi oli kalat suljettava lahteen sunnuntai-illaksi ja perattava
ne, jotka oli saatu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä.

Ranta oli täynnä ihmisiä, aina tielle saakka, vieläpä tielläkin ja
lähistöllä, väkeä, paljon väkeä. Ja siellä oli sikin sokin kärryjä ja
rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä täynnä, pyttyjä ja tynnyreitä, hevosia
aisoissa ja riisuttuina, koiria suurissa parvissa, joka paikassa
lapsia ja naurua ja hälinää. Ulkona lahdelmalla oli veneitä nuotan
ympärillä, jota heitettiin, huutoa ja hoilotusta ja korkealla ilmassa
rääkyi nenäkäs, nälkäinen lintuparvi.

Taivas pimeni, höyrylaivan savu teki ilman vielä raskaammaksi ja
uhkaavamman näköiseksi. Autiot saaret sopivat hyvin tähän nousevaan
rajuilmaan, ne näyttivät kuin olisivat ne nyt juuri ilmestyneet, tuo
kaukana oleva, metsäinen saari näkyi rankkasateessa salaperäisenä ja
yksinäisenä taivasta vasten, höyrylaivat kiiruhtivat kilpaa satamaan
ja huusivat kilpaa, ne mittelivät voimiansa.

Miehet astuskelivat merisaappaissa, yllään vedenpitävät öljypuvut,
toiset taas talonpoikaistapaan puettuina sarkaisiin ja päässään
nahkalakit. Naiset perkasivat kilpaa miesten kanssa, rääsyihin
kääriytyneinä tai miehen takki arkiröijynsä yllä, tavallinen
kohtelias käyttäytyminen oli nyt heitetty hiiteen.

Alkoi jo ropsia suuria sadepisaroita ja niitä tuli yhä taajemmin,
kaikkien kasvot, joihin Edvard katsoi, olivat kastuneet. Ne
töllistelivät ihmeissään häneen: hento kaupunkilaispoika tuli heidän
hälinäänsä, kevyissä pukimissa, kasvot märkänä, ja hengästyneenä,
pieni kastunut karvalakki päässä.

Mutta kukas tuossa seisoi juuri hänen edessään, jollei Ingebret
Syvertsen, tuo pitkä, mustatukkainen mies, joka oli ollut kaupoissa
hänen isänsä kanssa! Nyt hän seisoi tuossa kauppoja hieromassa,
pitkänä ja laihana, öljypuvussa kiireestä kantapäähän. Hän oli ollut
täällä koko lailla touhussa, hänen saappaansa ja kätensä olivat
kalan suomuksissa, kuin hopeahelojen koristamat. "Päivää, Ingebret!"
huusi poika iloisesti. Pitkä nuori mies, kasvot märkänä öljytakin
alla, suuri pisara putoamassa nenän päästä, pieni, musta parta ja
yläleuasta kolme hammasta poissa, tunsi hänet heti ja hymyili, sitten
hän virkkoi: "Isäsi on täällä ratsastelemassa, poika". -- Samassa
joku puhutteli Ingebretiä, hän kääntyi, äkämystyi ja alkoi kinastella
tämän kanssa, siihen kului hetkinen ja kun hän jälleen kääntyi sinne
päin, missä poika oli ollut näki hän tämän jo kaukana tiellä, hyvän
matkan päässä kalastajista.

Edvard oli lähtenyt juoksemaan pelkästään pelosta, -- ja vasta
siellä maantiellä hänen mieleensä johtui, että hän juoksi juuri
isäänsä vastaan! Olikohan varmaa, että hän ennättäisi Suur-Tuftilaan,
ennenkuin isä hänet tapaisi?

Mutta mitä hän tekisi? Ne olivat nähneet hänet kaikki nuo ihmiset
ja nehän töllistelivät häntä niin, että he kyllä hankkisivat tiedon
siitä, kuka hän oli, ja kun isä sitten ratsastaisi sitä kautta, saisi
hänkin sen tietää. Senvuoksi ei suuresti hyödyttänyt pakoonkaan
juosta. Selkäsauna ennemmin tai myöhemmin, samantekevä. Häntä
halutti melkeinpä pistää lauluksi, sillä nyt asia ei enää paremmaksi
muuttuisi kuin mitä se oli. Hän alkoi tosiaankin laulaa, ja vieläpä
marseljeesia ranskan kielellä, sehän sopi mainiosti sille, joka
kulki kohti selkäsaunaa, -- hei vaan! Mutta tuskin hän oli päässyt
ensi värssyn loppuun, kun rohkeus alkoi loppua, ääni hiljeni, tahti
myöskin ja koko laulu sai toisen värityksen. Oh, miten raskaalta
alkoikin astunta tuntua, nyt satoi jo aika lailla. Laulu muuttui jo
katkonaisiksi säkeiksi ja loppui vihdoin kokonaan. Pojan ajatukset
liikkuivat nyt jossain suuressa hiilikaivoksessa, josta hän oli
lukenut sanomalehdessä, että se oli täyttynyt vedellä. Ihmiset
pyrkivät sieltä ulos, minkä kerkisivät ja hevoset heidän perästään,
mutta sieltä alhaalta ne eivät voineet pelastautua. Eläinparat!
Muuan poika oli pelastunut ja hän kertoi hevosesta, joka koetti
päästä hänen perästään, poika kiipesi ylös, mutta hevonen ei voinut...
Edvard näki selvästi hevosen edessään, sen pään, sen kauniit loistavat
silmät, kuuli korskumisen, hirnumisen ja joka kerta se ihan koski
häneen. Niin, mahtaisi olla hirvittävää kuolla sellaisen kauhun
vallassa! Ja heräisikö kaikki tuo eloon viimeisellä tuomiolla! Niin,
entäs kaikki ne, joiden pitäisi silloin nousta maan sisästä
kaivoksista! Miksipä ei siis eläimetkin muiden mukana? Kyllä varmasti
ne vetäytyisivät esiin ja hirnuisivat ja syyttäisivät ihmisiä. Suuri
luoja, sitä syytösten paljoutta! Ajatelkaas, -- aina maailman
luomisesta saakka! Ja mistä niitä kaikkiaan löytyisi? Maan päältä ja
maan sisästä, -- entäs ne, jotka olivat meressä, meren pohjalla? Ja
entäs ne sitten, jotka olivat vielä senkin alla, sillä monessa
paikassahan oli siinä ollut maata, missä nyt oli meri. Niin, niin!

Oh, miten nälkäinen hän oli! Ja nyt häntä värisytti, hän ei voinut
enää astella nopeasti, hän oli kastunut aivan läpimäräksi.

Eikä eteenpäin pyrkiminenkään ollut kovin haluttavaa. Hän tunsi
hyvin sen uuden ratsupiiskan, hän oli itse toimittanut vanhan
pois maailmasta, mutta jospa hän olisi aavistanut, että uusi oli
kahta kauheampi, olisi hän kyllä antanut vanhan olla käytännössä
vielä parisen vuotta. Huh, hänen kynsiäänkin alkoi jo kolottaa ja
sormet olivat aivan kohmeessa. Ja jalat sitten? Sitä ei kannattanut
ajatellakaan, sillä kohmetus tuntui silloin vain yhä enemmän
jäykistävän, kuules, miten vesi tirskui saappaissa! Lystikseen
hän koetti liikuttaa jalkojaan ristiin, oikealta vasemmalle ja
vasemmalta oikealle, mutta hän väsyi kohta siihenkin. Yhä hitaammaksi
ja vaivaloisemmaksi kävi astunta, nyt pitäisi hänen nousta mäkeä
ylös. Hyvä ystävä, eikös tämä ollutkin jo viimeinen mäki? Eiköhän
Suur-Tuftila ollutkin jo lähimmässä laaksossa? Aivan siinä mäen
takana? Kyllä varmaankin siellä oli Tufti-laakso? Ehkäpä hän
ennättäisi perille ennen isän tuloa? Eihän se lykkäyskään hullummaksi
ole, ei suinkaan. Sieti kylläkin kiiruhtaa. -- Uusia voimia vaan!

Isä ei ollut yksinomaan ankara, kyllä hän saattoi olla lempeäkin.
Varsinkin jos Josefine rukoili veljensä puolesta. Ja sen tyttö kyllä
tekisi nytkin, kun Ole vain tulisi takaisin. He koettaisivat saada
vielä apteekkarinkin puolelleen! Hän oli ihmeen hyväntahtoinen mies,
tuo apteekkari ja parasta oli aina olla useampi mies puolella.
Herrajumala, jollei niitä olisi useampia...

Tuolta se nyt nousi mäen takaa, tuo punainen hevosen pää! Suuret
olkikengät, joita isä talvisaikaan käytti jalustimina, sojottivat
hevosen molemmin puolin kuin petoeläimen käpälät. Poika pysähtyi kuin
kivettyneenä.

Hepo tuijotti poikaa raskaiden espanjalaisten suitsien alta, se ei
ollut uskoa omia viisaita silmiään. Sama oli isänkin laita, sillä tuo
pyöreä pää ja harmaa villalakki kohosi yhä ylemmäs hevosen kaulan
takaa kunnes hänen täytyi molemmin käsin nojata satulan nokkaan: --
oliko tuo likomärkä poika, karvalakki päässä, -- tuo, joka tuossa
seisoi kalpeana ja pelästyneenä keskellä tietä kuin kummitus,
-- oliko tuo se poika, jonka nyt pitäisi istua kotona läksyjään
lukemassa, ennenkuin saisi luvan liikahtaa minnekään? Ja nyt
lauantai-iltana? Tällaisella ilmalla sitten ja tällaisella kelillä ja
noin vähillä vaatteilla Suur-Tuftilan mäessä? Ja vielä ilman lupaa?
-- "Mitä pirua sinulla on täällä tekemistä?"

Hevonen pysähtyi; sen lämpöinen henki täytti ilman pojan ympärillä
ja kietasi hänet epämiellyttävän hikihajun täyttämään höyryyn.
Edvard ei voinut liikahtaa paikaltaan, eikä uskaltanut vastata.
Hän vain tuijotti höyryn läpi isään, kuin puulla päähän lyötynä,
tölmistyneenä, lopuksi tylsistyi hän kokonaan.

Samassa isä astui hevosen selästä alas ja ohjat vasemman käsivarren
ympärillä, piiska toisessa kädessä seisoi heti pojan edessä. "Minne
matka? Häh? Miksi täällä? -- Piru vieköön, etkö vastaa?"

Edvard vetäytyi vaistomaisesti edemmäksi ja edemmäksi syrjään, isä
tuli perästä, -- ja yhtä vaistomaisesti nosti poika oikean kätensä
suojellakseen kasvojaan, vasempaa piti hän torjuen edessään. --
"Minne olet matkalla?" -- "Ole Tuftin luo." -- "Mitä siellä? Häh?
Ole Tuftko kotona? Häh?" -- "Niin." -- "Mitä sinä siellä teet?" --
"Minä menen ... menisin" -- "Häh?" -- "pyytämään häneltä anteeksi".
-- "Anteeksi? Mikä nyt? Mikä nyt? Häh?" ja piiska kohosi. Poika
kiiruhti vastaamaan: "Hän ei tahdo enää tulla kouluun." -- "Noh? --
Kiusattuko häntä? Häh? Sinä etupäässä? Mitäh?" isä hihkui. -- "Minä
sain tietää, --" hän ei jatkanut. -- "Mitä?" -- "... että hän -- että
hän -- --" Poika alkoi itkeä. -- "Häh?" -- "... että hän auttoi
sairaita." -- "Kertonutko sen? Mitäh? Lörpötellyt? Häh?" Edvard ei
uskaltanut vastata, ja silloin alkoi piiska heilua, poika huitoi
molempia käsiään tahtiin piiskan kanssa ylös ja alas, epävarmana,
minne isku sattuisi. Ja siirtyi aina kauemmaksi syrjään. -- "Seiso
paikallasi hiljaa!" kiljui isä. Mutta poika sen sijaan hyppäsi aivan
ravin reunalle. Vihaisena kohotti isä piiskaansa, hevonen sai hänen
tahtomattaan aika rapsun ja riuhtaisihe niin rajusti, että oli vetää
isän kumoon. Edvardilta ei tämä hupainen sattuma jäänyt huomaamatta:
hän räjähti kaikuvaan nauruun. Mutta säikähti samassa sitä itsekin
niin pahanpäiväisesti, että hypähti ravin yli ja juoksi metsään;
kääntyessään katsomaan jälkeensä hänen oli mahdoton pidättää itseään,
hänen täytyi taas purskahtaa nauruun eikä hän tiennyt parempaa tapaa
sitä peittääkseen kuin ruveta ulvomaan kohti kurkkua.

Isän ylenkatse poikaan oli kuvaamaton. Itse hän tuli siitä
kylmäveriseksi, rauhoitti hevosen ja hyppäsi satulaan. "No, tule
nyt!" virkkoi hän tyynesti -- ja viittasi piiskallaan Tuft-laaksoon
päin. -- Lähempi tilinteko sitten, kun tullaan perille, ajatteli
poika.

Hän totteli tietysti ja tuli tielle, -- mutta pysyttelihe sopivan
välimatkan päässä hevosesta. Ja sitten hän kulki koko matkan yhtä
kaukana; hevonen asteli nopeasti, joten siinä oli kyllä käymistä
pojalle.

Tämä harmaa mies punaisen hevosen selässä ajoi nyt armottomasti
poikaa edellään lumisohjussa, vaikka pojan jalkoja pakoitti, -- sen
saattoi huomata käynnistäkin! -- ja vaikka pojan kädet olivat kovassa
kohmeessa, -- hän pisti ne väliin suuhunsa! -- ja vaikka hän oli
likomärkä, karvalakki repsotti päässä kuin pesuriepu! Itse istui
tuo harmaa mies kuivana vedenpitävissä, lämpimissä vaatteissaan,
piiska kädessä, nenä kuin kalpa keskellä naamaa ja kaksi säihkyvää
silmää molemmin puolin. Joka tämän matkueen näki, ei suinkaan
voinut aavistaa, että tuo ankara herra ei mitään sen kiihkeämmin
toivonut kuin rakastavansa poikaa, jota hän raivoisana ajoi edellään.
Mutta voidaksemme rakastaa jotakuta, täytyy hänen olla niinkuin me
tahdomme, -- vai kuinka? Ja kun poika nyt ei tahtonut sitä? Ja kun
Kallem ei ollut tottunut vastarintaan? Hänen vaimonsa kuolema oli
ollut ensimäinen vakava tapahtuma, mitä hänellä oli ollut ja se
tapahtui vain vähää ennen pojan kanssa sattuneita vastoinkäymisiä.
Siihen saakka he olivat eläneet ulkomailla, Kallem oli viettänyt
päivänsä kaikessa rauhassa vaimonsa kanssa, johtanut liikettään,
urheillut ja lueskellut kirjojaan (hän oli nimittäin innostunut
lukemiseen) eikä häntä koskaan ollut mikään häirinnyt tai vaivannut.
Liikkeestä piti huolen hänen vaimonsa veli, se veteli mainiosti,
taloudesta huolehti vaimo, myöskin erinomaisella tavalla. Kaikki meni
rauhallisesti ja ilman pelkoa ja aivan niinkuin pitikin, -- vaimon
kuolemaan asti. Mutta sitten!

Ei hän eikä kukaan muukaan voinut alussa käsittää sitä odottamatonta
muutosta, mikä hänessä tapahtui; joku arveli että vaimon kuolema oli
tehnyt hänet mielisairaaksi. Itse oli hän sitä mieltä, että Espanjan
ilmanala oli hänelle liian kuuma, hänen täytyi päästä pois; hän
halusi kotimaahan. Liikkeen hoitaja oli samaa mieltä, olisihan näet
erinomainen kauppatuuma siirtää pääliike Norjaan ja pitää täällä
haarakonttoria. Sitten he läksivätkin -- nyt noin vuosi sitten.

Mutta poika, joka Espanjassa oli saanut hänet ensi kerran
vihastumaan, vieläpä toisenkin kerran, niin, paha kyllä myöskin
kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennenkin kerran, aina oli
poika siihen syynä, -- niin, tämä poika tuotti hänelle harmia
Norjassakin. Niin lämpimässä kuin kylmässäkin maassa, poika oli yhtä
pahankurinen.

Pian alkoi hänestä kuulua valituksia koulunkin taholta, sitten
apteekista, missä he asuivat vuokralla Kallemin hyvän ystävän luona,
sitten pihalta, sitten naapurista, sitten satamasta. Kenties saivat
muutkin vanhemmat kuulla valituksia _omista_ lapsistaan, kenties oli
kansa näissä seuduin maata yleensä kärkkäämpi valittamaan, siitä ei
Kallemilla ollut tietoa, sillä hän eli erakon elämää. Sitävastoin
hän tiesi, että poika oli kaikista lahjakkain koulussa, opettaja
toisensa perästä oli sitä hänelle vakuuttanut. Hän tiesi myös, että
pojalta ei puuttunut sydäntä eikä tahtoa, hän oli vaan niin huoleton,
tahtoi huvitella, tahtoi sekautua kaikkeen, siihenkin, joka ei
hänelle kuulunut, oli samalla rohkea ja pelkuri, niin uhitteleva ja
pahankurinen, että oikein hävetti. Hän voi viedä kärsivällisyyden
taivaan enkeliltäkin, saati sitten Kallemilta, jolla sitä ei
rahtuakaan ollut.

Tämä hoikka notkea vekkuli, joka nyt laahusti tietä pitkin tuolla
edelläpäin syrjäsilmällä pälyen hevoseen ja piiskaan, oli tuonut
rauhattomuuden isänsä elämään. Hän ei ollut ainoastaan tehnyt häntä
epävarmaksi sisimmässä olemuksessaan, vaan vieläpä joskus antanut
hänen tuntea itsensä kokonaan voimattomaksi ja avuttomaksi hänen
suhteensa. Sellaisina hetkinä oli hän halunnut lyödä poikansa mäsäksi.

Sitten hän saattoi taas ottaa pojan eteensä, uhata ja pyytää.
Nyt viime rajuilmayönä hän oli oikein paimentanut poikaa, mitä
liikuttavimmalla tavalla koettanut saada häntä mokomasta pelostaan
luopumaan. Hän oli neuvonut häntä, valaissut hänen järkeään
luonnontieteellisillä esityksillä, että kaikki ennustukset maailman
lopusta olivat keksittyjä, valhetta, -- poika vastaili kaikenmoista:
niinkö, kyllä, niinhän se on -- eikä uskonut sanaakaan siitä, mitä
isä sanoi! Heti kun ukkonen jyrähti, oli poika yhtä hassu; -- hän
pakeni ulos peloissaan kuin hullu.

Ja tänään hän kohtaa pojan täällä tyhjällä maantiellä, peninkulman
päässä kaupungista, sateessa ja tuulessa ja lumisohjussa, --
tietysti ilman lupaa! Ensin loukkaa hän koko koulun parasta poikaa,
pientä raukkaa, josta Kallem oli monesti iloinnut, ja jonka pientä
lähetystointa hän oli hiukan avustanut, kun Josefine oli siitä
hänelle kertonut; -- ja tämän lisäksi...

"Kappas nyt! Piru vie, eikö hän naura tuossa mennessään!" ajatteli
hän, mutta ei ollut sitä näkevinäänkään.

Mitä se oli? Niin, hevonen hänen takanaan, "piru vieköön" selässä
ja ratsupiiska ja tuo raskas, yksitoikkoinen astunta lumisohjussa:
"tsap-tsap, tsap-tsap; tsap-tsap, tsap-tsap" -- kasvoi vähitellen
hirvittäväksi, kasvoi, kunnes se muuttui suunnattoman suureksi,
muodottomaksi hirviöksi, ... poika kiiruhti ajattelemaan jotain
muuta! Hän syöksyi jälleen sinne englantilaiseen kivihiilikaivokseen,
joka täyttyi vedellä, ja veti esiin hevosen, joka siellä oli pojan
perästä koettanut pyrkiä ulos. Ei, hän ei päässyt kaivokseen, oli
vain pelkkää maantietä ja "tsap-tsap, tsap-tsap" ja piru vieköön
ja piiska, ja hän itse edelläpäin puolellatoista jalalla laahaten
itseään, hihi-i-i-i.

"Häh?" hänen takanaan hihkasi.

Ääni luisui pitkin pojan selkää kuin terävä jääpalanen.
Suur-Tuftilakin tuli pian näkyviin.

Se oli aivan sen mäen juurella, jota he laskeutuivat, siellä oli
monta taloa ja useimmat rakennettuina neliönmuotoon pihamaan ympäri.
Toisella puolen kohisi joki myllyineen ja sanoineen, ulompana
olevat saaret ja niemet molemmin puolin sulkivat lahdekkeen niin,
että vesi siinä lepäsi tyynenä kuin lampi, poukamat jäässä. Sarja
venekoppeleita oli valkaman molemmin puolin, hedelmäpuutarhoja,
joukossa suuriakin, oli joka talon ympärillä.

Suur-Tuftilan päärakennuksen kattopiipusta kohosi savu -- vihdoinkin!
Siellä äiti keitti Olelle päivällisruokaa! Ja nälkä ja kaipaus ja
suru sai taas vallan pojassa ja ajatus lämpimästä tuvasta ja kuivista
vaatteista ja muisto omasta äidistä ja kodista Espanjassa oli vähällä
saada hänet jälleen itkemään, mutta sitten hän ajatteli, että isä
virkkaisi: "Piru vie, hän itkee nyt!" Ja hän pidätti itsensä.

Hän katsoi peloissaan kartanoa kohti. Päärakennus oli puutarhan
sivulla. Se oli punaiseksi maalattu, kaksikerroksinen puutalo, ikkuna
laudat valkeat. He poikkesivat maantieltä, poika yhä edellä, isä
perästä.

Päädyn sivuitse he tulivat pihalle, sen toisella puolen oli navetta
ja talli saman katon alla, ne olivat aivan vasta rakennetut ja
suorassa kulmassa jyväaittaan, halkovajaan ja muihin, näitä
vastapäätä oleviin rakennuksiin. Navetassa joukko vuohia naposteli
kuusen oksia, ympärillä suuri joukko varpusia, joita näkyi olevan
kokonainen seurakunta myöskin jyväaitan alla.

Vuohetpa huomasivat tulijat; ne kohottivat päätään ja kurottivat
kaulaansa kaikki samalla aikaa, silmät jännityksessä, korvat
pystyssä, jäykkinä, viimeinen purus liikkumattomana suussa, mitä
suurimman uteliaisuuden vallassa. Ainoastaan pukki jatkoi syömistään
ja katseli heihin välinpitämättömästi. Varpuset pyrähtivät tiehensä.

Kartanon päädyn ja navetan välillä isä pysäytti hevosensa ja astui
maahan. Poika oli jo pihalla ja töllisteli heinäkorsun kattoa,
joka oli revitty ja katettiin uudelleen, mutta siellä ei näkynyt
yhtään työmiestä, varmaankin ne olivat vähän aikaa sitten lähteneet
nuotan vetoon, tikapuut olivat vielä pystyssä. "Odota!" huusi isä,
ja poika pysähtyi ja kääntyi, isä oli kiinnittämässä ratsuaan
kartanon päässä olevaan tahkokiveen. Poika seisoi ja katseli.
"Kylläpä hän nyt on tullut rauhalliseksi", ajatteli isä, tuli
sitten ja viittasi piiskalla, pojan piti mennä tuolle leveälle
kivelle rappujen edessä. Ja sen hän teki. Hän kulki häkkireen
sivuitse, huomasi kaksi kissanpoikaa, jotka siinä leikkivät
tankojen välitse, toinen ulkopuolella toinen reen sisässä. Ikkunat,
joiden vieritse he kulkivat olivat niin matalalla, että he näkivät
niistä vierashuoneisiin, joissa oli ikkunat toisella puolen, ja
myöskin tupaan. Siellä istui Ole yllään valkea paita, joka ulottui
jalkoteriin saakka, lieden ääressä, jalat nostettuina pankolle,
äiti seisoi vieressä kumartuneena joidenkin patojen yli. Edvardilla
ei ollut aikaa katsoa sen enempää, hän nousi rappukivelle ja siitä
ylös kuistiin. Siellä kohtasi häntä voimakas kalan haju ja lisäksi
tunsi hän muutakin hajua, jota hän ei heti tajunnut, mitä se oli.
Isä viittasi edelleen oikealle. Vasemmalla oli myöskin ovi, hienoksi
maalattu ja varustettu messinkisellä rivalla, ja sinne hänen ei
pitäisi mennä. Ei, ajatteli poika, tiesinhän minäkin niin paljon,
että meidän tulisi mennä sinne, missä oli ihmisiä, eikä kylmään
vierastupaan! Hän nosti kohmettuneilla käsillään linkun ylös ja avasi
oven.

Uuni oli nurkassa, ovesta heti vasemmalla, ja kai ne heidät, nuo
kaksi, siellä huomasivat. Pöyrytukan päätä tuskin näkyi isävainajan
sinivalkoisen paidan sisältä. Äiti oli kookas nainen ja kasvonsa
hienopiirteiset, päässään musta huivi; hänen vaaleat, välkkyvät
hiuksensa valuivat alas poskille ja tekivät kasvot pitkännäköisiksi.
Hän nousi patojensa äärestä tulijoita vastaan, jotka hän tunsi
molemmat; katseensa oli vakava, mutta ystävällinen, hän oli hiukan
peloissaan tai sitten epätietoinen, mistä oli kysymys, silmänsä eivät
alussa tahtoneet pysähtyä kumpaankaan heistä. Olen saappaat olivat
lieden reunalla, mutta hänen vaatteensa, paitansa ja sukkansa oli
ripustettu kuivamaan niiden yläpuolella riippuville orsille. Toisille
orsille oli ladottu puurankoja ja muita kapistuksia kuivamaan.
Työkaluja ja astioita oli esillä, kuten ainakin arkipäivänä.

Tupa ei ollut maalattu, mutta laudoitettu, molemmin puolin ikkunain
alapuolia olivat punaiseksi maalatut penkit. Nurkassa vasemmalla
olevan ikkunan poskessa oli pöytä ja sen päällä kirjakaappi. Pöydän
pään kohdalla aivan vieraspuolelle menevän oven vieressä riippui
seinäkello. Se kävi niin tasaisesti ja iloisesti kuin ei koskaan
olisi rauhattomuutta tuvassa tätä ennen vielä sattunut. Pihalla
oli hän katsonut kissanpoikia häkkireessä ja täällä hän näki Olen
kasvot aivan tuossa edessään; Ole hymyili, siksi, että hänkin oli
peloissaan. Mutta nuo padat! Nälkäinen ja väsynyt Edvard kun oli,
olivat padat hänestä nyt parasta kaikista. Yhdessä niistä oli
perunoita, se oli lattialla jo valmiiksi kiehuneena, mutta kaksi
pataa oli tulella, ehkäpä niistä toisessa olisi kalakeittoa! Mutta
entäs toisessa --!

Äiti oli hämillään, mitä tekisi, sillä tuo tuimannäköinen mies ja
poika jäivät oven suuhun seisomaan. Juuri kun hän vihdoinkin aikoi
pyytää heitä istumaan tai jotain sen tapaista sanoa, aloitti isä
asiaansa. Äiti kai tiesi nyt, hän sanoi, mitä oli tapahtunut, --
vai mitä? Nyt tuli poika tänne pyytämään "anteeksi" ja saamaan
rangaistuksensa, se oli välttämätöntä, sillä tämä oli pahankurinen
poika, joka ei tarvinnut muuta kuin selkäänsä, hyvyys ei häneen
pystynyt.

"Ohoo, -- eihän se olisi ansainnut?" sanoi äiti lempeästi, hän oli
ihan peloissaan, ja Ole tuli yhtä kalpeaksi kuin paita, joka oli
hänen yllään. -- "Kyllä, hänen täytyy saada selkäänsä! -- Pyydä
ensin anteeksi! Heti paikalla, sanon minä!" -- Ole alkoi itkeä,
mutta eipäs Edvard! Ole ei voinut istua paikoillaan, hän nousi ylös,
katsahti äitiinsä: "Rakas --!" hän sanoi, mutta ei voinut enempää,
tarkoitus oli kuitenkin selvä, äidin pitäisi käydä välittäjäksi.
"Pyydätkö anteeksi!" karjui isä ja piiska kävi levottomaksi. --
"Mutta, äiti", parkui Ole. Edvardin oli nyt käytävä toimeen. Ole
oli kääntynyt poispäin, hän ei tahtonut nähdä enempää, hän ei ollut
tottunut sellaiseen. Edvard väistyi, isä perästä, niin että kannukset
helisivät. Edvard hädissään käsi ojolla Olen äidin turviin, tämä
ei tarttunut hänen käteensä, mutta Ole alkoi kirkua hirvittävästi.
Niin suurta myötätuntoa ei Edvard voinut kestää, hänkin purskahti
itkuun, kieppuen äidin ympärillä. Siitä nousi sellainen elämä, että
vuohilta jäi taas purus suuhun, ne töllistelivät tupaa kohden --
ja kuuntelivat; varpusetkin, jotka olivat tulleet takaisin, heti
paikalla katon yli karkuun.

Ja mitä tapahtui? Varpuset näyttivät pojalle tien. Nopealla
hyppäyksellä oli hän isän ohitse ja ulkona ovesta, jonka hän jätti
auki mennessään. Nähtiin vuohien kiitävän minkä minnekin ja pojan
hyökkäävän tikapuille ja niitä myöten katolle. Heti sinne päästyään
hän alkoi vetää tikapuita jälestään. -- "Siinä sen nyt näette" karjui
isä ikkunassa; "mitäh? --" Ja hyppäsi perästä.

Heti kun poika näki hänen tulevan, päästi hän tikapuut käsistään ja
ne putosivat rumahtaen alas. Poika vilisti ketterästi kuin kissa
katonaluisia pitkin harjalle ja keikkui siellä niinkuin ei olisi
koskaan tehnyt muuta. Ei hän tosiaankaan tuntenut nyt jalkojansa
pakoittavan.

Isän säikäys oli ääretön: "Varoita itseäsi, sanon minä, mutta
herrannimessä varoita, varoita itseäsi! Laittaudu pois sieltä ja
_heti paikalla!_ Laskeudutko alas sinä kelvoton!" Hän juoksenteli
ratsusaappaissaan alhaalla pihalla ja uhkaili ylös katolle.

"Eläppäs luule! Nyt minä hyppäänkin täältä suoraan alas pihalle,
hyppäänpä niinkin!"

"Oletko, piru vieköön, villissä, poika! Oletko hulluttelematta!" --
"Kyllä, jos lupaat olla lyömättä minua?" -- "Sitä minä en lupaa."
-- "Vai et sinä lupaa?" ja poika tuli lähemmäksi harjan päätä. --
"Kyllä, kyllä! Oh, senkin villitys! Oh, sinä kelvoton! --" -- "No,
sen olet luvannut siis!" -- "Olen, piru vie, olenhan luvannut.
Pääsetkö sieltä alas!" -- "Etkö tukistakaan, etkä mitään!" -- "Alas
sieltä! Sinähän putoat sieltä!" -- "Et tukistaa, etkä lyödä, etkä
mitään!" -- "Kyllä! Kyllä! Kyllä! Mutta alas sieltä! Kas niin, nyt
sinä luiskahdat! Edvard! Kuuletko!" hän kiljui. -- "Kyllä, ja sinä
pidät, mitä olet luvannut? --" -- "Oh, kuinka sinun pitäisi saada!"
hän uhkasi ylös piiskallaan. "Kyllä, kyllä, sen lupaan! Varoita
itseäsi!" Mutta poikapa sanoi: "Saankos sitten minä olla täällä Olen
luona, huomiseen? Saanko?" -- "Minä en vastaa mihinkään, ennenkuin
tulet alas." -- "Vai et vastaa, kyllä, kyllä --!" -- "Oh, senkin
penikka! oh, senkin ilkimys!" -- "Jaha, sinä et suostu?" -- "Suostun
piru vieköön! Mutta laittauduhan ainakin pois sieltä harjan reunalta.
Pahuuksen poika!" -- "Kuulehan, -- parasta on kuitenkin, että
sinä, isä, ensin lähdet matkaasi!" -- "Ei, siihen et minua saa. Et
ikimaailmassa. Minä tahdon nähdä sinut alhaalla ensin." Tähän poika
kyllä tyytyi. Isä nosti tikapuut pystyyn ja poika tuli verkalleen
alas, ei kuitenkaan ennenkuin isä oli väistynyt hiukan syrjään
pihalle. Ja hän pysyttelihe matkan päässä, vaikka isä tahtoi puhua
hänen kanssaan ja vakuutti, ettei mitään pahaa tekisi hänelle. Ei hän
myöskään mennyt sisään niin kaualle kuin isä oli siellä ja liko märkä
kun hän oli, pakoitti hän sillä neuvoin isän lähtemään.

Viisi -- kuusi minuuttia sen jälkeen olivat pojat telmämässä tuvan
lattialla, Edvard samallaisessa paidassa kuin Olekin ja muutenkin
yhtä vähissä pukimissa. Heidän piti molempien vetää jalkaansa paksut
talonpoikaiset villasukat, sellaiset, jotka ulottuvat ylös reisiin
saakka. Heidän mielestään oli mukavinta tehdä se hiekkaisella
lattialla. Siellä he tuupiskelivat toisiaan kumoon ja nauroivat,
ikäänkuin olisi jo monta päivää kulunut siitä, mikä juuri äsken
tapahtui. Kaikki, mitä Edvard teki ensin, Ole teki perästä, he
nauroivat niin että hiljaisen äidin lopulta täytyi nauraa mukana,
sillä Edvard keksi kaikkea mahdollista. Sukat heidän pitäisi saada
jalkaansa voidakseen istua pöydän ääressä ja syödä värisemättä,
siellä pöydän alla ei näet ollut takkavalkeata jalkoja varten. Ja
saivatpa he vihdoinkin sukat jalkaansa ja nousivat ylös. Nyt nähtiin,
mitä se toinen ruokalaji oli, se oli happamasta kermasta laitettua
puuroa, sitä ei Edvard ollut milloinkaan maistanut. Äiti oli
keittänyt sitä Olen mieliksi. Edvard riemuitsi ja katseli hymyillen
ruokaa. Mutta Ole tuli äkkiä vakavaksi ja hiljaiseksi. Hyvä ystävä,
mitä nyt? Kädet ristissä ja katse maahan luotuna. Siinä seisoi äiti
heidän edessään; -- hänkin vakavana, katse maahan luotuna. Hänen
päänsä oli kumarassa, näytti siltä kuin olisivat hänen silmänsä
häipyneet yhä kauemmas ja kauemmas, tai niinkuin olisi niiden eteen
työnnetty luukut ja kaikki valo sammutettu sisällä. Ja sitten hän
aloitti kaukaa, hyvin kaukaa pitkän, hyvin pitkän pöytärukouksen,
äänensä oli yksitoikkoinen ja hiljainen, kuin puhelisi hän hiljaa
jollekin toiselle, toisessa paikassa olevalle. Edvard tunsi
joutuneensa kaiken tämän ulkopuolelle. Ahdistuksen ja hyljätyn tunne
valtasi hänet, ja saapuivat nuo vanhat muistot, entinen kaipaus
äitiin. -- Sitten se päättyi, loppui kuin tunturin taa häipyvä
laukaus.

Edvard ei ollut koskaan ollut mukana missään pöytärukouksessa,
ja äidin tapa ja olemus oli aivan, aivan uutta hänelle eikä hän
ymmärtänyt häntä, kun hän sillä tavoin mumisi. Hän istui kauan
senjälkeen äänettömänä. Ei myöskään Ole puhunut mitään; koko ajan,
kun he söivät, hän oli vaitelias, ja melkeinpä hymyilemättäkin. Ruoka
oli Jumalan lahja, senvuoksi oli syödessä oltava vakavina.

Mutta söivätkö he sitten kunnolla! Äiti kysyi lopuksi, eikö
heidän mielestään ollut parasta säästää hiukan iltaseksikin. Ei,
tämä oli illallinen samalla, he sanoivat, he nukkuisivat yhdessä
vierashuoneessa, siellä oli kaikki jo valmiina, ja nyt he istuisivat
hetkisen lieden ääressä, mutta sitten menisivät nukkumaan.

Äiti huomasi, että he mieluimmin halusivat olla kahdenkesken ja sen
he saivatkin.

Ja niin sitten vierashuoneeseen! Ensin syntyi siellä hirmuinen
jyräkkä, kaattuat ja tyynyt lentelivät heidän ympärillään, -- mutta
sitten he vähitellen rauhoittuivat, ja rupesivat juttelemaan. Ole
kertoi, miten pojat olivat käyttäytyneet, ja Edvard lupasi hänen
puolestaan pehmittää sen ja sen pojan, -- niin, vaikkapa itsensä
Anders Heggen; -- jollei hän suostuisi olemaan puhumatta "Jumalan
teistä" ja sen semmoisista, niin antaisi Edvard hänelle sellaisen
läksytyksen, että tuntuisi; Anders Hegge oli pelkuri. Tiesipä hän
vielä, kenenkä saisi avuksikin puolelleen, siitä tulisi vielä koko
leikki!

Kun heitä alkoi raukaista, tuli kaihomielisyyden hetki; Ole kertoi
Josefinesta ja Edvard yhtyi samaan ääneen ja vakuutti hänelle, että
tyttö oli ollut verraton tänä päivänä, hän kuvasi hänet, kuinka hän
oli soutanut häntä hakemaan. Ja Olesta se oli suuremmoista. Niin,
hänessä oli Jotain suurta, Josefinessä, siitä he olivat yksimieliset.

Edvard ei voinut käsittää, minkä vuoksi Ole tahtoi tulla
lähetyssaarnaajaksi. Olisiko siitä nyt niin suurta hyötyä lähteä
sellaisille seikkailuretkille, kun täällä kotimaassakin oli kylliksi
työtä? Olesta voisi tulla pappi ja hänestä tohtori ja he asuisivat
kumpikin samalla paikkakunnalla. Eikös se olisi yhtä hauskaa?

Edvard kuvaili yhä, he asuisivat samassa kartanossa ja auttaisivat
toisiaan, istuisivat iltasin punssilasin ääressä niinkuin nyt tekivät
apteekkari ja hänen isänsä, ja pelaisivat shakkia yhdessä niinkuin
nekin: Sitten he hankkisivat itselleen vaunut ja valjastaisivat
kumpikin hevosensa eteen ja lähtisivät yhdessä ajelemaan, sehän
sopisi mainiosti. Tai voisivat he asua meren rannikolla ja heillä
olisi suuri yhteinen pursi, -- kaikki yhteistä.

Ole ymmärsi, että Josefinen tietysti tulisi olla kaikessa mukana,
vaikk'ei Edvard sitä sanonut. Mutta sehän oli päivän selvää, että hän
olisi mukana. Ja Olen mielestä Edvard oli niin hienotunteinen, kun ei
sitä sanonut, ja oli hänelle siitä sanomattoman kiitollinen. Ja se
muutti asian. Josefinesta tulisi papin rouva, ja hoitaisi taloutta...

Niin, lopulta hän myöntyikin siihen ja päätökseksi tuli, että
toisesta tulisi pappi ja toisesta tohtori ja he asuisivat yhdessä.
Viimeksi he juttelivat kalastusmatkoista.

He kuulivat epäselvästi askeleita ja ääniä, kun väki tuli nuotalta,
mutta he olivat niin väsyneitä.



NUORUUDEN AIKANA.



1.

Ensimäinen pari ulos.


Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin
päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla,
loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten.
Siellä oli:

    "valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia,
    sinisiä, punervia, vihreänvärisiä --"

-- muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja
juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja,
huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä
kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa
ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa
puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi
sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut
lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla
lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin
purjein. Vesi oli peilityyni.

Laulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella,
jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä
korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat
synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit -- oh, miten raskaita ja
hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä
ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria
suunnattomia hirviöitä.

Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se
kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää
tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause
kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja
raakaa vastaan, -- vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä
kirkkaudesta.

Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin
nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus"
-- olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin
Norjan länsirannikko -- on juuri siinä, että luonto pakoittaa
panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai
voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on
Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin
he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei
yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina
tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja
terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.

Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut
synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat
laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin,
niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri
ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin
lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä
tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja
syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan
harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan
lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.

Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta.
Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa,
nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa
kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi
leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se
otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla
nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa
juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi
silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään
niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet
ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin
lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän
tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut
asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että
veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja
välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää
tappelua, -- vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku
veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.

Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen,
joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä
puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka
kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun
vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet
länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta;
hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti
huomattavassa määrässä yleistä _Melanchtonin_ kuvaa, mutta katse oli
kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä
oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja
suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä
nimeltä. Se oli _Ole Tuft,_ nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian
valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka
oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa,
lääketieteen ylioppilas _Edvard Kallem._

Monta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman
että heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt
tapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.

Heidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui
kookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri
oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina
vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä
ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli
voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto
sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin
suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä
oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä,
huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin
veljellä, -- ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli
erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen
ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä
silmissä -- ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula
oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko
pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli
paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti
kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin
napitetulta; -- ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi,
niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin
toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.

Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli
nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa.
Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran
sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet:
"Simson, Simson!" -- se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi
parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa."
-- "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson
auringonjumalaa?" -- "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla
virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata
ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja
kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa
lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" -- "Ei, siksi,
että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle."
-- Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen
ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa
esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" -- "Niin, jos
hänen _nimensä_ on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta
kaikkiaan _oli_ auringonjumala?" -- "Vai oli hän auringonjumala?"
huudahti Ole ja nauroi. -- "Sanoohan nimi jo sen." -- "Nimi? Olemmeko
me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi?
Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" -- Useat
seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa
Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.

"Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista
vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli
auringonjumala." -- "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät
ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua
tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja
myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi
selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia
auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi
silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa
oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin
juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus
tunki heidät tieltään. -- "Mutta kukapas sen nyt tietää?" -- "Tietää?
kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on
hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät
auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat
lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon
säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala
silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. -- Eivät mehiläiset
ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että
joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan
kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, -- niin, silloin
me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan
raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."

Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti
kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän
tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti
käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta
muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa
sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä",
hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan
s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti
jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat
juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka
erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan
sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet
Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."

Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään.
Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia,
eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt
talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa
tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa,
niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi,
että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan
tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki
oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se
jäljettömiin.

Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole
tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että
tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja,
vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin
on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle
ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa
on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin?
Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet
mitään. Papit ovat sellaisia -- no niin, että ne eivät rehellisesti
tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine
masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin
puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa
hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.

Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä
geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti
niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin
toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli
tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien
havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin
yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin
pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta,
että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan
ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä
oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä
tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut!
Väitteitä, väitteitä, -- tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian
myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi
joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli
toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi,
että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli
yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan
sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin,
mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!),
syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) -- _hän_
kiljui, _he_ kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi,
hän oli kalpea ja kaunis.

Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia.
Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet
pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.

Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti
viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, -- herrat vähän myöhemmin
kuin naiset. Koko seura kuului -- harvoja lukuunottamatta
-- sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut
sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain
pikkukaupungissa.

Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän
ei laulanut, hänellä oli kukkansa.

Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti
auringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet
yhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei
kukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan
aavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä
parhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin
syrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa,
hänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen
oli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän
pilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei
silmäystäkään häneltä!

Ole ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet
toisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja
Josefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli
loma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena
vuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa
Espanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan,
ja kun hän tuli sieltä kotiin, -- niin muuttunut kuin olikin, --
jatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi
Olen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa
niihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä
tulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli
suoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä,
mahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan
vieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin
perheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin
kaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan
sietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen.
Tyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä
mukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä
närkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti
ensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei
Ole ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä
tarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä
tullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti
kuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää
yhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti
hänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas
huolen -- luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta.
Hänen silmissään _hän_ oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein,
reippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus
oli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut
kunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.

Ylioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse "Melanchtoniksi"
sanoivat he häntä "piispan-aluksi vuonoilta" tai "vuonopiispaksi".
Hän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin,
tämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa,
-- hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, --
ja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi
hän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain
se, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen
tappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta
oli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi
vähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään,
ikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.

Viimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin
ei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei
kuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla
katettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli
valmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän
ei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa
tuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan
nuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet
lainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine
palmikoineen ja kesakoineen -- Ole oli ollut opettajana hänelle --
vakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin
sopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli
häneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen
terveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta,
mutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se
saattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa
tuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja
pilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli
sanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen,
ja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa
sitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa,
että Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen
erinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut
parin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei
useampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi
siihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki
Josefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille,
Edvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän
kaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen
sydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas,
juoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti,
pursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.

Kun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin
kaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta
eipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen,
ja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne
saattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta
pysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole
saattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei
voinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.

Sillä vasta nyt näet keräytyi _kaikki_ Josefinen ympärille.
Edvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu
uskonnollinen tunne ... kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi
ajatukseksi, että _Josefine_ ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan,
ei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt
hänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle
niin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei
hävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla
lähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei
Josefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut,
että lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli
ajatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta
kun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta
lähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua
siitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus
ihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.

Tällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi
hän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui
odottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet
sivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret,
joita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa,
jonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa
kasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen
rinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.

Veli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.

Veli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä
vähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä
lapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle,
ollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti
kirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! -- veli ei
ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän
laski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut
niin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin
oli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän
niistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei
olisi kärsinytkään tappiota; -- senkin hän kärsi uskollisuutensa
vuoksi.

Edvard oli, niin kauan kuin Josefine oli lapsi ja
kasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan
pysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka
epäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika
"hollakkana". Veljensä nimitti häntä "ankanpojaksi", ja yhteen
aikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, "ontuvaksi ankanpojaksi".
Hän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä
Josefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, -- aina välimatkan
päässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta
selkäsaunaa. Sisar piti näet "oikeudenmukaisena" kaivata joka
kerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä,
niin oli "oikeudenmukaista" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan
sisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että
Edvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin
isä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä
tiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen
ja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut
onnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja
hän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan.
Kemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt
olivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä
ei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle
kuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki
aika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen
alkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi
tuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi
apteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat
erilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut.
Sittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille
melkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella
apteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään
loma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien
kun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään
tällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä
nykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana,
voimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä,
siitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan
joko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta
tuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä,
missä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.

Ole ymmärsi hänet, vaikka Josefine ei koskaan hänelle sydäntänsä
avannut. Hänellekin puhui Josefine harvoin Edvardista ja silloinkin
vaan nimittäen häntä "ilkiöksi", "löyhkänäksi", "tuulimyllyksi"
j.s.s. Mutta uskollisten palvelustensa kautta, silloin kun hän kärsi
veljensä ylenkatseesta ja loukkaavista sanoista, Ole tuli hänelle
"sydämen-aarteeksi".

Edvard oli nyt suuresti muuttunut, hänen uteliaisuutensa oli
vaihtunut tiedonhaluksi, hänen levottomuutensa tahdonlujuudeksi.
Mutta samalla aikaa kävi hänen sisarensakin läpi monivaiheisen
murroskauden, josta veli ei tiennyt mitään. Nyt oli siitä juuri kaksi
ja puoli vuotta, kun hän oli viimeksi hänet nähnyt, Josefine oli
ollut kaksi vuotta Ranskassa ja Espanjassa ja viime kesäloman aikana
Edvard oli ollut apteekkarin kanssa matkoilla Englannissa; myöskin
tänä vuonna he olivat olleet parisen kuukautta ulkomailla. Sitä
sisarta, jonka hän nyt näki, hän ei tuntenut. Ensi tapaamisen jälkeen
oli Josefine alinomaa hänen mielessään.

Ei hän mikään kaunis ole, sanoi heti Edvard Olelle (tämän
äärettömäksi kummastukseksi), kun he ensi kerran tapasivat toisensa.
Mutta hän ei väsynyt puhumasta siitä uudesta ja erikoisesta
vaikutuksesta, jonka Josefine teki täällä muiden joukossa. Hänen
äitinsä lienee ollut kiintynyt johonkin espanjalaiseen naiseen,
silloin kun hän kantoi häntä povensa alla. Jos ei hänellä olisi
ollut tuota kummallisuutta silmissä, jotka kaikkialla maailmassa
eroittavat toisen kansan toisesta; -- niin olisivat espanjalaiset
luulleet häntä kansalaisekseen. Miten suuren vaikutuksen se tekikin
norjalaisessa talossa! Josefinellä oli hyvä puhelahja, sukkela ja
reipas, mutta oikeastaan hän oli harvapuheinen -- ja pysyi syrjässä;
käytti rohkeita, uusimman muodin mukaisia pukuja, rakasti voimakkaita
värejä, niin että hän miltei ärsytti ihmisiä, mutta oli kaikissa
muissa tavoissaan kaino.

Nyt oli Edvard taas hänen veljensä. Heidän isänsä oli poissa ja
silläaikaa hän asui rehtorin luona eikä ollut aina tavattavissa,
mutta silloin kun se oli mahdollista, olivat he yhdessä. Sisaresta
tuntui kuin olisi Edvard tahtonut tutkia häntä ja oli senvuoksi
varuillaan, mutta häntä kuitenkin miellytti suuresti se, että Edvard
muiden läsnäollessa puhutteli häntä ja katseli häntä niin usein.

       *       *       *       *       *

Kun Ole syvästi onnettomana siellä metsässä painoi kasvonsa
nurmikkoon, muistui hänen mieleensä ne hetket, jolloin Josefine
tanssisalissa näki veljensä tanssivan milloin yhden milloin toisen
kanssa -- joskus montakin tanssia saman tytön kera ja vain "armosta"
kerran sisarensa kanssa.

Mutta nyt!

Nyt oli hän tullut Edvardin rakkaaksi sisareksi, -- ja Olen ja hänen
täytyisi erota.

Minkävuoksi särkeä suhde, jota Edvard ei tuntenut? Mitä varten ottaa
oikeuksia, joita ei ollut ansainnut! Muutaman päivän yhdessäolosta
päätellä, kuka sopi sisarelle, kuka ei?

Mitä syytä oli hyökätä kaikkien nähden hänen kimppuunsa ja pilkata
hänen elämäntehtäväänsä? Eikä ainoastaan häntä, vaan Jumalaakin.

Samassa kun tämä ajatus heräsi Ole Tuftin mielessä, levisi tavattoman
voimakas valaistus ja sen loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle
tuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän
itse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului
kuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka --:
"mitä olet sinä tehnyt minusta?"

Oh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti
hän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän
hänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli
ollut valehtelija. "Älköön sinulla olko muita jumalia!" Ei, ei, ei,
anna minulle anteeksi, säästä minua! -- "Sinun lihalliset, sinun
turhamaiset haaveesi!... Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi
minun kanssani, -- käärme, joka kiemurtelet tomussa!" -- -- --

Ilmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.

Ei ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi
korkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä,
uskaltaisiko hän yrittää "suurinta", ... vai tyytyä keskinkertaiseen,
hän kuten muutkin, -- eivät olleet uusia.

Mutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei
kysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä
ainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin.
Vaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän
kuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine
tänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei
koskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen _sillä tavoin_, niin olisi
hän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että
hän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi,
että ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän
hän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon
keskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri
pöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä,
veli keräsi useimmat ympärilleen... Miksi ei hän, Ole, ollut sitä
ajatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti
hän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän
ei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?

Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä,
ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen
kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa.
Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi
syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.

Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän
hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan
kotiin hänkin.

Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen
edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen;
hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen
pitkän, lämpimän katseen!...

Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle,
yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia
ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja
toisistaan hajallaan olevia pensaita.

Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa
vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla
kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta
ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella
oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas
ystävä ... eiköhän se vaan ollut?... Vai erehtyikö hän?... Ei, hän
tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi
ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.

"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli
kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka
oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole
ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja
hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä,
sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu
minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta
aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin
astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen
vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli
lähdettävä astumaan.

Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli
itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.

Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa
yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin
hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä
hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan.
"Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin..."
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi
Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.

Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän
kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se
värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame
hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva
sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja
ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja
silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi
lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan
maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli
-- ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, -- ja Olessa heräsi
huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä
tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei
uskaltanut.

He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja
huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt
näkyvissä!" sanoi hän. -- "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut
kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän
ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.

Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä
kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä
liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan,
jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän
juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti
silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen
ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin,
käsitysten hänen kanssaan, ... ei, ei sittenkään oikealla tavalla.
Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.

Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt
aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen,
mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine
sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön
hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään
hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen
on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän
puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He
kulkivat edelleen.

Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset
sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta
tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin
verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon
pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa
pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän
hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?"
virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa
samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi,
kertoisiko hän -- valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine;
-- oliko se ivaa? --

Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi
kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole
kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei
annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän
sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." -- "Niin,
ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja
hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo --?" -- "Kyllä, mielelläni!"
Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa
edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta
ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut
lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen
länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti,
hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa
oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen
kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja
se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen,
katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.

Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan
kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että
eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät,
vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli
rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.

Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui
ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus
ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin?
Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota
hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.

Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut
milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään
portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne.
Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä
oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että _Ole_ pani sille suuren
arvon.

Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin
miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä
hyvästit, -- vai --? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt
muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta
selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa
kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän
huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi
häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi
lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan
toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana!
Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu
lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa
Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi
kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, -- veti sitten
kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin,
kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain
tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole
nosti lakkiaan.

Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä
ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan
halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä
auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa
oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa
päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli
myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli
ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän
oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä
oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin
ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin
hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei
tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä
esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.

Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä
kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat
kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan,
pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään
voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin
puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja
nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka
häntä vieläkin houkutteli ulos.

Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä,
joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin
kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa?
Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! -- Hän
kuunteli suurella jännityksellä; -- ei ... tuo astunta oli liian
nopeaa; se oli, ... hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen
veljensä.

Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa,
hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle
hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine
tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki
siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit
ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen
sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt
tulit kotiin?" -- "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen
vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja
hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi
häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä
ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." -- "Niin
kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun
hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" -- Viipyi
hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin
luulen", lausui Josefine.

Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine
tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän
sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti
Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten
omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi
molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan
vastaan.

"Niin, niin, -- jos se on tehty, niin ... onneksi, Josefine,
rakas Josefine." He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja
irroittautuivat.

"Minä matkustan tänään", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä,
Josefine ojensi hänelle molempansa. -- "Tänäänkö, Edvard?" -- "Minä
olen käyttäytynyt tyhmästi. -- Hyvästi, Josefine!" Josefine irroitti
kätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa
vasten. "Minä tulen kyllä jäähyväisille", nyyhkytti hän liinaansa.
"Elä suinkaan tee sitä! Ei, ... ei enää toistamiseen!" Ja päästäkseen
pian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi,
katsomatta taakseen.



2.

Seuraava pari ulos!


Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen
lääketieteelliseen tutkintoonsa, _Edvard Kallem_ sai vallan toista
ajateltavaa.

Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset
luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja
enemmän fysiologian alalle, -- pidettiin etevimpänä fysiologina
erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, _Tuomas Rendalen'ia,_ joka oli
hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus
tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä
aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta
se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa,
joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä
aukaisevat.

Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt
uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla
laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi
hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen
luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa
väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen -- neljään saakka
aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä
vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin
aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle,
vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin
kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.

Rendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin
Kallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta,
synkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa
löytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei
lainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton -- ja joskus hän taas
oli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko
koneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei
ainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli
hänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin
lukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin
pettymykset tuntuivatkin, -- oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin
avomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että
hänestä täytyi väkisinkin pitää.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja
kasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin
pelastaa jokainen lapsi yli tuon "vaarallisen ijän", jolloin niin
kovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin
paljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat,
ne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa,
voivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat
vähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen
kehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja
viimeinen ajatuksensa.

Hän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan,
kertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli
laajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen
hän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri
päämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava
kaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan
lahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.

Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista
hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja
hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui
yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli
valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne
kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.

Hänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä
tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien
kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan
pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat
aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta
kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli
keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon
paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä.
Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta
vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin
Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin
huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja
sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi
Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.

Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita
omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä
uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta
persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen
siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas
ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin
sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli
musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem
lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.

Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin
ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan
vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään
Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten
huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään.
Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli
samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.

Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että
haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein
aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi.
Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään
olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa
odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä
hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja
synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan
suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa,
johon hän oli koko sielullaan antautunut, -- ja silloinkin: hyvästi,
kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella
ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen
ympärillään.

Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja
koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat
he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he
tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin
voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he
kernaasti söivät yhdessä illallista -- mieluimmin Rendalenin luona,
sillä hänellä oli piano.

Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän
asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin
Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut.
Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä
vielä lapsi, -- harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen
puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa,
ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät
voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut
häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa
matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että
Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja
tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut
Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen
saanut synkkämielisyyden puuskan.

Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista
aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän,
hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja
käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään,
oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, -- eivätkö
he vaihtaisi asuntoja!

Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että
ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi
pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja
pianoa -- ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin
kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä
suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä
vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä
salissa! "Oletko _nyt_ puhunut siitä rouvan kanssa?" -- "En, mutta
aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa
takaisin; -- ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä
muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin
päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla
olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi
hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä
missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat
nousivat.

"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta
muutapa hän ei sanonutkaan.

Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja
aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä
tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista,
jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili
omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät
kaikkityyni, -- sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem
hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät
tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä
oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin
että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten
ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan
taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa,
mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen
voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan
suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin,
ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän
ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli
varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen
Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin
vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi
kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi
jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen
huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, -- hän ei saanut
mitään tietää.

Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti
oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen
asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi
hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen
oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi
kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem
nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli _Sören Kule,_
isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään
tervehtimään.

Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa.
Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen,
mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen
huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului
kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana
tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. -- -- Niin, minä
olen sokea -- -- enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin
norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin
Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä
ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi
lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi
ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja
puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat
hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen,
jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.

"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi
jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi.
Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön
ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi.
Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli
lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin?
Siis _täällä_ oli lapsia?

"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi
kyökissä ruokapuuhissa."

Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti
hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen.
Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen
talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet.
Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät
olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut
paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta.
Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta
tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan
soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva
oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja
sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin
musiikkiopistossa?" -- "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa,
nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem
tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin
nurkkahuoneesen?" -- "Kyllä".

-- "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."

-- "Niin, -- eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja
huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan
tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi
hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi
jäähyväiset.

Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen
käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin
harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti
välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta;
-- istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä -- tulevan
lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin
kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä
kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta
asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä
lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin
oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen
ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti,
millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää.
Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei,
ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta
kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka
tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa
ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla.
Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime
lokakuussa. -- Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja
rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla
epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi
mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa
naimisissa?" -- "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi
takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." --
"Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" -- "Niin. Mutta rouva
on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja
jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" -- "Oliko hän tuollainen jo
silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" -- "Ei, minun luullakseni.
Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein
lienee selvillä." -- "Oletko nähnyt rouvan?" -- "En, mutta hänen
pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti
minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." --
"Niin, pohjoisosissa maata?" -- "Siellä niiden muka pitäisi olla
hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan.
"Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." --
"Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa,
mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee
siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista
asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua
läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään.
Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan
soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään
kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen
kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka
kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen
taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän
tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään.
Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui
innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta,
mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä,
joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan
erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin
rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi
tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän.
"Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi,
mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle,
'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi
pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin
häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." -- "_Onkos_
hänellä sitten?" -- "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat
silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta
muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa
soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti
ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai
sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin
rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa
liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt
hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy --, niin, no,
eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja
sai Kallemin mukaansa.

Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä
ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut.
Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä,
jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, -- ja valintaleikissä
tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän
halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei
näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun.
Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset
kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän
oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta
hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän
tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin
pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen
tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä
seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut
monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri
tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes
hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta
silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän
pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta
kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin
enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se
liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun".
Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja
"karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä
miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui
Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla,
että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa.
Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa
niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän
paljon sukulaisia, -- keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein
ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä
pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä,
eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi
tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin
huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. -- Tyttö
lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne
tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa,
mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo
lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. -- Silloin
heristi Kallem korviaan, -- ja sitten hän sai tietää, että sisar oli
juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut
hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni
Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan
sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut,
vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja
hän ainoastaan seitsemäntoista.

Heti paikalla pyysi Kallem rouva Kulea tanssiin ja kummasteli
sitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen?
Senkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista
tuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut
lausua mitään puolustuksekseen. "Mutta miks'ette sanonut sitä?"
kysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä
sanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan.
Ja sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem:
"Rouvan on kai vaikea puhua?" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen
säikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti
perustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun
tuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon
turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa
herätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että
hän kiiruhti heti lausumaan: "Tiedänhän, että Te osaatte kieltä,
jolla voitte puhua helpommin kuin moni muu --" ja luonnollisesti hän
rupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi
kuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun
siitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita
hän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä
Ragni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen
kasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten
Rendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin
Rendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja
nyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin
täytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan "tyhmältä",
kaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä "moniäänistäkin"
säihkettä hänen silmissään. "Minkävuoksi Rendalen muutti", kysyi
Ragni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta
vähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin
heikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä
sitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi
Kallemia silmiin, -- aivan oikein, Ragnilla oli silmät! "Olikohan
se huonejuttu syynä?" -- "Huonejuttu?" kysyi Kallem. -- "Niin, se,
että hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, -- minun mieheni
tädin", oikaisi hän ja oli taas kainoa. -- Olivatko he sitten
sanoneet hänet irti? -- "Ei suinkaan!" -- "Mutta sittenhän hänen ei
siitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!" -- Ei, siltä Ragnistakin
näytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous
ei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus
harso. "Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?" -- "Kyllä",
sanoi hän ja hymyili. "Miksi te hymyilette?" -- "Niin, se ei kai
ole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies." Sanottuaan sen hän
häpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka
vain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem
piti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä,
Ragnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen
nauraessaan. "Mutta Tehän _osaatte_ kyllä puhua!" Ragni tuijotti
häneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen
oli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä
iltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä
Kallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja
siitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli
kylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa
oli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat
ja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt
tiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan
ja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat
hänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli
niin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin "suloinen". Nenä ei juuri
suurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa
ei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen
vivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis,
ettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut;
mutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja
valaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia,
ei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli
hoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. "Te siis
rakastatte musiikkia yli kaiken?" -- "Niin", vastasi Ragni, "enhän
minä muutakaan osaa", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä
oikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta
hänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri
rakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti
näet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui
hänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään,
sillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun
soveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä
ei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan
rohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili
hänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, -- tämä oli jo enemmän kuin mitä
Rendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin
kainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta.
Kallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä
olla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen
emäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua!
Ragni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli
pyytänyt Kallemia valitsemaan "pähkinänsydämen" tai "orjanruusun",
oli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat.
-- "Tietysti se kävisi päinsä!" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi
kaikessa hiljaisuudessa että "sisarenpoika" saisi saatettavakseen
"pähkinänsydämen".

Yö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat
yksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan,
johon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä.
Ei pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset
laittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa
poronnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto
ja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru
kajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat
he kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa.
"Sisarenpoika" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin,
mutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja
juosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti
seurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui
häneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja
rukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei
olisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi,
oliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa.
"Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?" -- "Kyllä, sitä minä
olen", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun
katsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon
tekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää
näkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan,
eihän hän voi sille mitään. "Kello ei ole vielä yhtäkään", sanoi
Kallem. -- "Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen
luonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla
jo aamulla varhain." Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti
Kallemissa mielikuvan merestä. "Minä kaipaan niin kovin avointa merta
nyt talvella", hän sanoi, "täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa,
että kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?" Ragni vastasi,
että hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli
kuulevinaan meren pauhua. "Mutta eikös se ole merkillistä, että meri
läheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee,
tulee aina synkkämieliseksi?" -- -- Joku tuli samassa ajaen täyttä
vauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan
tien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa,
kolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.

He jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se
kohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne
tarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.

"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta", sanoi Ragni.

Nyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa
molempien herrojen ja "pähkinänsydämen" välillä, kunnes tuli taas
mäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista
pääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan
ei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit
lähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.

Jälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni
joutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä
Kallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja
lumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi
koko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin
kaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä
mukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään
hänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen,
säpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi
hän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia,
silloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja
aivan oikein, niin kävikin... Muutama päivä sen jälkeen Kallem
tullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi
pikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei
älynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti.
"Pähkinänsydän" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen
punastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin
lahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja
rupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan
lapsia, -- kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista
toinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi
seuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat,
mutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä
tuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta
puuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta
kärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta
rouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren
valita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu,
joka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja
kasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen
päällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem
kuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem
itsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli
erikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa
kanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi
tytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka
rouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen
kyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva
nöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli
itsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia
eikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä
mieltä -- vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian
paljon makeaa, -- mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle
servietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa.
Ragni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten
tahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä
oli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti
katsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi
lisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä
molempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa;
nyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän
oli "suloinen" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä;
kotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat
hirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli
viinin rohkaisemana virkkoi: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku
Juanita?" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja
hetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.

Kallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa
ja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan
luokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten
appelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.

"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" -- noille sanoille,
jotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän
antoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin
hän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa
ja hänen lapselle ojennetun kätensä. "Eikös hän ole herttainen,
tuo pikku Juanita?" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös
opetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin
voimistelulaitoksella. -- Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että
Ragni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, --
kenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä,
miten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka
oli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä,
että Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli
katsonut häneen.

Lapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja
ja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä
hyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika
turmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: "Sinä
olet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!"

Ja Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle:
"Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun
luonani!" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui
huoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen
menevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku
suussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan
lapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti
sen vastaan; "tämähän on liian paljon!" hän sanoi ja katsoi häneen
viekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta
ajatteli kohta: "Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin
lapset saavat tulla!" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä
luokseen.

Eräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii
iloisena ja sanoo: "Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän
perästä minä matkustan pois." Silloin esitti Kallem, että he
pitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä
oli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime
kerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin.
Niin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime
kerralla, mutta _hän,_ Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella,
lapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat
hänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, -- tanssiaskelin
kulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria
laulamaan: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" --

Sisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon
sukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret
olivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin,
hän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt.
Kallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään
tarinoimaan, mutta Ragni sanoi: "Oi, ei, elkää menkö!" Kuitenkaan
Ragni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla
sukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat
omille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei
Ragnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle.
Portailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa
ajelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä.
"Huomenna sitten?" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea.
Ragni meni sisään, mutta tuli takaisin: "Kiitos, huomenna kyllä!" hän
sanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.

Tästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että
Ragni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa,
sillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain
tämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän
yksinäisyytensä.

Seuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse
oli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan
sisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille
osoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen
kaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa
soittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli
pitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem
vapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt
lihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka
kirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa.
Hän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä
vain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt
soitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta
kuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän
muuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo
yläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien
yli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin
Rendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä,
ennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä
päivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa
Madisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo,
joka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia
Ragniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo
tahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten
liikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli!
Tuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin
kaiteesen, -- koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu
kuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi
ja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha
valkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli
Kulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava.
Nuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa
lastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin
kuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta
heidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea
tuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus
teki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada
vapauttaa tuo olento, -- huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta
senvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde
vaivasi häntä.

Tämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan,
jotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä.
Hänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo
serkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta
naista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui
silmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa.
Ragnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan,
hän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat,
ennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta
saisi vapautta kehittyäkseen... Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen
rakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus
rouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai
eteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä
kenenkään muun ja että Ragni _täytyi vapauttaa!_

Mutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.

Kallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein,
vaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno
ja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi
pakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista
ja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan.
Ragni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa,
yhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren
matkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä
enempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki
olemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona,
etupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven
raolleen; -- ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin
kauan.

Kun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi
hän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus
pidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa
pakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui
Ragnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu,
mutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista
Kallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.

Kerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen
erään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona
he kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen
pääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti
tuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli
parhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem
kertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin
(miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he
ajaisivat reellä tai vaunuilla.

Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he
vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen
päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi
Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi -- "sepä hyvä, että kuukin
nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun
noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri
siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin
edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien
ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt
olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija
hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni
koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten
jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti,
miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän
sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle
ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta,
mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa,
tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli
pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä,
joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem
tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia
laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta,
mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja
pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään
olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen
peitossa, -- ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem
näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha
suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin
rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja
oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä
maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä,
tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä
ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä.
Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli
lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt
tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne
sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen
yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten
tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa
mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua.
Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista
luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne
muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan
pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät
katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin.
Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy
sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat
melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia:
"herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä
ei käy päinsä!" -- ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" -- Vihdoin
ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein
itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa
oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.

Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin
korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta
kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä,
ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni
pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta
ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti
raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten
kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi
matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille
käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut
juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat
kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä
turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan
syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren
kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti
käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle
paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän
luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon,
-- ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi
kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, -- mutta tämä
lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän
nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja
avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina
alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa,
jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa
Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" -- hän kumartui
lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni
avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi
Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka
oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä
mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän
kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa:
"Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli
taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän
nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa
vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle
puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä
vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem
päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän
voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, -- ja läksi.
Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä
heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut.
-- Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei
siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain
jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi ... hän juoksi, hän laski
luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen
ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne.
Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, -- hän
käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä
sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän
ymmärsi, mitä oli tehnyt.

"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän
loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti
Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän
luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi
selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt
harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi
tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä
vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut
enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin
rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni
ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan
häneen. Ragni läksi ajamaan.

Kallem tunsi heti, -- että Ragni nyt poistui hänestä -- --

Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma
tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä
tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana
aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika
kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa
ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa
hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin
hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä
täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä,
rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä
vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut
edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka
Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse
eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta.
Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.

Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä
lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut
pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen
valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea,
mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta.
Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi
sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun
oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo
häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin
kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta
kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, -- hän näki
vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli
ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut
riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti
muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta
hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli
kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu
hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä.
Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän
Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan
liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru:
tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!

Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin
oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni
olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön
jälkeenkin, -- ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen
hän tiesi kyllä... Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.

Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin
Rendalenin oli. _Hän_ ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta
että Ragni voi häiritä siihen määrin _hänenkin_ rauhaansa, että
täytyi muuttaa asuntoa --! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista
olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen,
ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana
iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna
tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari
saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran
koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä
piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? --
Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.

Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä
sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää,
mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa.
Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen
kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi --
nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen
olisi kerrottava _hänelle_ koko totuus, muille taas, että häntä
häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita
todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa,
meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja
tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän
nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli
sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi
siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä
ja huomasi uunista tulevan valon, -- siitä hän ymmärsi, että
kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla
sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen
matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan.
Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta,
että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli.
Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen
ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan.
Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä
oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että
siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia
saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli
myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään,
jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja
ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se
oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat
lähdössä; -- sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin
heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana.
Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos --
molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen
ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä
ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni
heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen
oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka
lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä,
mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit,
aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne
olivat "u--uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset
"hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni
se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem -- vai
kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta --? Eihän se ollut
Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä?
Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea
eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten.
Avaisikohan hän --? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei
kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana?
Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa
oven rivassa, -- äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut
takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä.
Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon;
tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan
Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan
perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä
hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.

Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui
vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä
vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule,
sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset.
Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän
turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului
tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli
heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä?
Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä
nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää
hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen.
Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! -- -- --

Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän
kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi,
että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana,
heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi,
hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja
rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan
tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli
kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä
ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi,
vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla
käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule
rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei
tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi
varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä
oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä
äänellä lausuttu vastaus, "te--ee--vati" oli särkynyt, se oli
luiskahtanut "hy -- yllyltä". -- Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä,
niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla
peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt
kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut
yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä,
mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä
alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri
hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin
tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.

Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen?
Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan
yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten
kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen
sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän
ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein
vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi.
Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua
ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän
takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen
eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut.
Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti,
väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän
pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi
rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas
Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni
seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti
hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat
askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei
aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei
Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin
nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru,
he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä
Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää
kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat
kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli,
ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet
irti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni
seisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja
molemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen,
purskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä
lähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin
hillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä
selvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä.
Tahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin
rajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi
tullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti,
että uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen
lamppuun.

Ainoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla
tavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.

Varmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka
romaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; -- nyt työnsi hän
pöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen
aivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta
tämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa
ja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem
tunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle
anteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut
siellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen.
"Oi, elä itke noin", hän rukoili, "minä en voi sitä kestää!" Hän
tarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen
päätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Hän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen
poskensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi.
Hän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! -- Mutta tämä itku
oli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet
tänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin,
että ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä.
Ei suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä
hyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään,
irroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä
rajummin. "Tahdotko, etten muuttaisi?" kysyi Kallem, mutta Ragni ei
sitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun
ajan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: "Minä teen
aivan niinkuin sinä tahdot." Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi
sen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen
ympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän
kauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.

Samassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi
illallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan,
mutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika
asetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana,
nostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli
punastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen
hymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan
odottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa,
että Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista
iloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja
sulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.

"Mutta herrajumala, Ragni!" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut,
sanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan.
Kallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen
rintaansa vasten, silloin lausui Ragni: "Voi, miten minä olen
onneton!" -- ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui.
Kallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi
ollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta
Ragni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut
voivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi
sen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin
olisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi
hiljaa ovesta ulos.

Mutta samassa kun hän sulki oven jälestään, lankesi häneen himmeä
valo, se tuli solasesta, joka vei tädin huoneesen. Sillä samalla
hetkellä aukeni tädin ovi ja hän itse seisoi sen edessä, -- Ragnin
säikähtyneissä silmissä suurena kuin pystyyn nostettu valas. Tietysti
-- täti oli kuullut Ragnin itkun Kallemin huoneesta ja käsittänyt
heti hänen kummallisuutensa näinä viime aikoina. Nyt oli hän vartonut
ovensa edessä ja juuri kun Ragni astui ulos Kallemin huoneesta, avasi
hän ovensa, niin että valo lankesi tulijata vastaan. Täti ojensi
kätensä häntä kohden, se merkitsi samaa kuin: "tätä tietä, lapseni!"
Ragni tuli ja täti antoi hänen mennä ohitsensa sisään. Eikä täti
ollut yksin. Kallemin huoneen viereistä seinää vasten oli sohva, sen
nurkasta kohosi kookas, vaaleaverinen ja lempeäkatseinen mies, se oli
Ole Tuft. Hän se oli ensin kuullutkin Ragnin itkun ja käynyt myös
heidän ovensa takana. Ragni vaipui tuolille sohvan ja oven välillä.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän lepäsi Ragni vuoteellaan. Mutta ennen kaupungille
lähtöään sai Kallem häneltä kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että täti
oli kuullut hänen itkunsa, samoin kandidaatti Tuft, joka oli käynyt
myöskin oven ulkopuolella kuuntelemassa. Enempää siinä ei ollut,
tosin kyllä, aivan alareunassa melkein näkymättömillä kirjaimilla:
"ei koskaan enää."

Keskellä pelon kauhua, joka nyt valtasi Kalleminkin, olivat hänestä
nuo sanat "ei koskaan enää" niin sydämeen käypiä, että ne täyttivät
hänen silmänsä kyyneleillä, mutta myöskin hänen rintansa rohkeudella.
Nyt täytyi jotakin tehdä! Täti ja Ole Tuft olivat kuulustelleet
Ragnia! Sitä hän ei ollut kuullut, se oli kai tapahtunut hiljaisella
äänellä tai jossakin toisessa huoneessa. Ragni, Ragni parka!

Kallemin rinnassa riehui nyt mitä syvin sääli ja suurin harmi, pelko,
kostonhimo, rajaton rakkaus, pettymys ja raivo!

Hän pukeutui ja riensi kadulle. Minne? Ole Tuftin luo, tuon
kirotun hurskailijan, joka sekaantui hänen asioihinsa! Olipa vielä
vakoilija ja ilmiantaja? Mitä hittoa hän tahtoi? Mikä oli hänellä
tarkoituksena? Oliko tämäkin "Jumalan teillä" kulkemista? Tirkistellä
avaimen reijistä ja väijyä ovilla? Se mies oli "Jumalan teillä"
riistänyt häneltä sisaren, ryöstäisikö hän nyt häneltä rakkaudenkin?
Minkävuoksi hän ei tullut hänen itsensä luo? Miksi hän kertoi sen
juuri tädille?

Kallemilla oli ääretön halu mennä hänen luokseen ja löylyttää
häntä, lyödä hänet puolikuoliaaksi. Jumalavita, sen hän ansaitsisi?
Hän kääntyi todellakin menemään sinnepäin, mutta silloin oli hän
näkevinään sisarensa suuret silmät, jotka katsoivat terävästi häneen.
Niin, ne katsoivat, ja minne päin hän kääntyikin, aina kohtasi hän
edessään nuo syvät silmät. Ja sitten oli hän tuntevinaan hänen
poskensa vasten omaansa aivankuin silloin lähtöiltana. Lopputulos
oli, että hän kulki Olen asunnon ohitse. -- Mutta täten hän oli
tullut lähelle entistä asuntoaan ja hänen mieleensä johtui Rendalen.
Hänen luokseen hän menisikin! Hän ei salaisi häneltä mitään, hänestä
oli suurinta onnea saada kertoa Rendalenille kaikki. Vähän matkan
päässä hän näki portista tulevan jonkun kadulle. Olisikohan se --?
Ole Tuft! Hän juuri, senkin roisto!... Kallemin sisässä kiehui,
mutta Tuft läksi toiselle suunnalle eikä huomannut lankomiestään.
Kallem ei tuntenut Tuftia sellaisena kuin hän nyt oli. Jos hän
olisi tuntenut, niin olisi hän käsittänyt, että hänellä oli nyt
kysymyksessä kahden sielun pelastaminen perikadosta. Näiden
kahden kalliin sielun puolesta oli Ole Tuft nyt kuumeentapaisessa
tuskassa ja huusi apua, hän ei ennen saanut rauhaa eikä lepoa. Itse
mennä Kallemin luo, -- niin siinä oli omat vaaransa, ja siitä ei
luultavasti olisi mitään hyötyä. Tässä täytyi toisten käydä asiaan
käsiksi. Jos Kallem olisi tämän aavistanut, niin olisi hän -- sen
sijaan että nyt meni Rendalenin luo -- seurannut Tuftia kotiin ja
lyönyt häntä, siksi kuin Tuft ei olisi paikaltaan liikahtanut!

Mutta kaikeksi onneksi hän ei aavistanut mitään sellaista ja hän
soitti Rendalenin ovikelloa -- hautoen mielessään, mitä hän olisi
sanova. Rendalen avasi aivan samassa oven, sillä hän oli juuri
lähdössä ulos, hänellä oli hattu päässä ja päällysnuttu käsivarrella,
kaikin puolin mitä huolellisimmin puettuna. Nähdessään Kallemin
edessään hän nosti päätään kuin hevonen, joka äkkää vihollisen.
"Sinäkö siinä?" hän huudahti. Kallem katsahti häneen kummastellen ja
pujahti nopeasti sisään. Rendalen sulki oven, vieläpä lukitsi sen ja
viskasi pois päällystakin ja lakin. "Minä olin juuri lähdössä sinun
luoksesi!" hän kähisi, hänen kasvonsa olivat kesakkojen väliltä
liidunvalkeat, ohuet huulet olivat lujasti yhteen puristettuina
ja harmaat, pienet silmät säkenöivät. Hän puristi leveät, lyhyet
taistelijakätensä nyrkiksi, niin että ne tärisivät valkeina. Hänen
punainen pysty tukkansa näytti säihkyvän kilpaa silmien kanssa, tuo
kauhea persoonallinen voima tuossa miehessä synnytti Kallemissa
levottomuutta ja pelkoa. "Mitä saakelia tämä on?" Rendalen vastasi
rajatonta raivoansa hilliten: "Tuft on ollut täällä ja kertonut
kaikki. -- Niin, minä näen, että sinä kalpenet." Hän astui
lähemmäksi: "Rouva Kule oli viattomin olento koko maailmassa, --
senkin lurjus!" Hänen äänensä vapisi.

"Mutta, kuulehan nyt!" sanoi Kallem kylmästi. Toinen ei voinut
itseänsä hillitä ja keskeytti: "Luuletko, ettei asia minuun koske?
Sellainen koskee kaikkiin! _Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin?
Luuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin
sinulla? Sinä kurja, kirottu konna!"_ Nämä erityisellä äänenpainolla
lausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne
hiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on
tarttuvaa.

"No, elähän ole mustasukkainen, poika!" huudahti Kallem. Vaikka
sangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi
voinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo
kalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei
sitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän
katseensa häneen ja änkytti: "Minulla on, on ... ääretön halu lyödä
sinua!"

"Lyö vaan!" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä
pilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla
kädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä
iski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin.
"Oletko sinä tullut hulluksi?" hän huusi kovalla äänellä.

Aivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen
ja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti
eteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja
asteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan
avaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen
saavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan,
sillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin
luo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman
kiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys
kuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa
olivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä
kummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä
heräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni
ikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. "Ei sinun tarvitse
tätä ottaa niin kovasti", hän sanoi, "eihän asiat ole niin hullusti
kuin ehkä sinä luulet." Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä
kuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei
uskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa.
Silloin hymyili Kallem hänelle, -- eikä sitä hymyilyä voinut epäillä,
se tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja
väri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti:
"Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt." Rendalen ei heti
tajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua.
Mutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: "Kunniani kautta, minä en
ole tehnyt!" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki
toverin syliinsä.

Kun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan
rajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli
tapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki
Rendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan
sitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin
häntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem
katui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata.
Keskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin
keksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: "Minulla ei ole
oikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin."

Nämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen
istui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä
oli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. "Meidän
suvussamme on mielenvikaisia ... on paljonkin. Minun isäni
oli mielisairas. Minä itse ... niin, sinä tunnet kyllä minun
hillittömyyteni ... minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri
oli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat ... minun hulluudestani,
osuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen
sanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa.
-- Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä
minä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä
tukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa
se tehnyt sen ennenkin." -- Hän pani kirjan pois, otti toisen,
pani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. -- Silloin kuuli
hän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: "Ja minut sinä valitsit
sijaiseksesi?" -- "Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä?
Pidinhän sinua kunnon miehenä."

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän
toivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta
hänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija
käsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni,
jonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti
päätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa
Ole Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen
isänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies,
joka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin
Ragnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma
siitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan
peittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi
auttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän
ryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa
saavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä
tähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, -- niin odottaisi hän
kyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen
juhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi
syytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi
hänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.

Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai
sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa
mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä
hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön:
hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän
sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.

Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän
ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella,
ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi
heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja
ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että
Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia
Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen
Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa.
Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän
kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti
tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän
tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa.
Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti
hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa
yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja
kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat
heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla.
Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko
Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin
araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan.
Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään
Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui.
Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja
kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään
sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän
kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan!
Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista!
Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä
mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla
eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes
ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne
kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.

Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään
tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet
ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa.
Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli
vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan
oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan
matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain
saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, -- mutta
Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia
kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja
ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä
Kallemin rakkautta, -- ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä,
ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän
kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet
saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin
että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan
sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma
vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma.
Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri
englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille
itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi
lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä
kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi
tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa,
siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.

Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset
oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne
häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä,
mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli
tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, -- jo
senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia
koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä
päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän
valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän
kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin
päästä lähtisi laiva, -- ja tässä oli piletti.

Ragni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken
muun välillä -- eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa.
Siksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä
ja avuttomana, -- sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi
siihen asentoon. Kallem suuteli häntä: "tervetuloa", he syleilivät
toisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain
editse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he
kuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä
muuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta
sitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat
ja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä,
jolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen
kanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen
ystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten
uhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan
päiväkirjoja, -- lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki
nämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli
Ragnin.

Vaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta
ensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi
tuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen.
Ragnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi
sanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä
hän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin
virkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei
tahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi
liiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta
saakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin
kahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin
silloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta
esiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei
halunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli
unelmoinut valkeasta pashasta, -- oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän
oli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän
oli tullut tänne "valaskalojen" luo, hänellä oli tietoisuus, että
se tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että
Rendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi
Rendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. -- Ensi iltana
he kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä?
Silloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan _hän_ se
valkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi
Kallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä,
että kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt
niin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin
hän oli ajatellut. Kallem kysyi -- myöskin kuiskaten -- kertoisiko
Ragni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne "valaskalojen"
luo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. -- Ja voiko hän vielä
avioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? -- Enemmän kuin
koskaan sitä ennen. -- Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli
avioliitto? -- Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja
vaikeni.

Vaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi
tietää, keskeytti hän kysymyksensä.

Hän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen
kohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi
päiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat
kumpikin ylös.

Eikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili
Ragnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut.
Tämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa.
Jälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät
ja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä.
Vaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan,
mutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.

Kallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja
kaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki
julmin koko hänen elämässään.

Hän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni
iltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän
kävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä
oli omat tarkoituksensa.

Se poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella,
että se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.

Jokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia
ankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut
muuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa,
mutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän
oli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän
heidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa,
hän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.

Jos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti
hänen kulkea niin kavalia teitä?

Kallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen?
Jo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut
suhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin
jokainen tietäisi, että _hän_ oli syyllinen.

Eräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla
ja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän
antanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän
perästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan,
että "mamma" oli matkustanut suurella laivalla, ja että "mamma"
tulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.

Siellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva
oli "mamma" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin
siirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: "tuossa
on mamma!"

Kallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa,
jossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen
hermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun
hän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä
kuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä.
Hän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt
vuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus
lihaksista, jänteistä, suonista...

Muutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja
tutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin
astuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt
Kallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem
nousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.

Ei Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan
"puolikuoliaaksi", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan.
Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti
silmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata
lähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem
oli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä,
jolle isä oli ehkä asian kertonut. -- Taikka erehtyikö hän? Eikö
Olen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen
kunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut
hyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta "veljeyttä", --
nuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: "rakastakaa kaikkia"?

Ole tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli
nyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän
kysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä
"työalalleen", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: -- Tie
oli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat
tuota komeata miestä.

Edvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia,
joka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin:
tuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, _hänen_ alkunsa oli eheä
samoinkuin hänen luonteensakin.



MIEHUUDEN AIKANA.



1.


"-- -- Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole
syntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään,
sillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan.
Ainoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa."

Pappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään
olevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat
olivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi
maidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia
haapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet
kuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen
tuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi
eroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut
puut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta
sattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä
olevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista
väkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka
kerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan
paljastuneilta pelloilta.

Vaiti!

"-- -- Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää
ihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään?
Hänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri
armeliaisuutensa hänet siihen saattaa."

Nyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. -- Ei, tämä kävi
vastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa
kaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se
leikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan
saaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti
kiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia
päivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen
tummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa
jäähyväisiksi.

Hän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat
hänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin,
-- aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. "Äiti, mitä sillä
laivalla on vatsassa?" -- "Ha, ha!" -- Sieltä tuli näkyviin
voimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät,
tavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat
tummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä,
tulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet
olivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä
vastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville
silmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla
väriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään
ikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen.
Hän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa
seisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi
äidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan
sivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä
kuiskasi pappi: "Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!" Tuo kuulosti
happaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?

Laskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen
tietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja
juoksi perästä. "Minnekäs te menette?" -- "Tuonne alas katsomaan!"
huusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa
muodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit... pappi katsoi
ikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa.
Hänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, -- kunnes hän voimakkaasti
riuhtasihe taas kävelemään.

"-- -- Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa.
Kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa
vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki
eivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan -- unhoituksen?... Ei,
se ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin -- kuitenkaan
ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden,
eikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin
ei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista
pyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on
myöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa,
s.o. jumalallista lainvaatimusta _täytyy noudattaa_."

Oikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.

Pappi kurkisti kirjaan, joka oli avattuna ikkunainvälisellä pöydällä,
hän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän
vuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan
kohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän
sitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen,
aaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora,
taivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä
taustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse
siirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana
siintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan
kohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle
suunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä
kaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän
ja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen
oli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi
tarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt,
sitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella
ja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin
olla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän
oli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea
puutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä,
sappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen
mieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle
lasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa
meidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon
vaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:

"-- -- Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen
itse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo,
sen täytyy niinmuodoin tapahtua _Hengen_ kautta."

"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa
Jumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen
armo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis
tämä uusi armontyö tulisi _kaikkien_ hyväksi, täytyy laintäyttämyksen
koskea _koko syntistä ihmiskuntaa_. Ainoastaan Jumala itse voi
sellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton',
sellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän
sovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan _saavuttanut Jesuksen
Kristuksen kautta,_ ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa."

Pappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva ... kas, eikös
se vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva
kulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen
asti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä
rinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa
maatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä
oli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä
niemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi
laiva suur-vuonoon.

Höyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto
saanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä.
Kuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen
jousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. -- --

Vaiti!

"-- -- Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin,
että Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta
että Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen
vanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin
leikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle
voittanut." -- Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta?
Vaikka tarkoitus kylläkin on oikea.

Kohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan
kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan.
Hän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja
vuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli
mielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei
sitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin
hupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se
pyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu
ja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki
varmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin
samaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei
tuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta,
kohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden
pintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin
matkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.

Herranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän
kuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka
äänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului
tuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta
uudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista
ainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä.
Tämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön
äänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin
tonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.

Hän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata?
Mielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan
se oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma,
pieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä
kartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.

Kyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa
sanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on
kuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja
helpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä
arvoon -- varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista
hyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen
tuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.

Mutta --. Jokainen "mutta" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu
olemaan omaisuuden hoitajana. "Niinkuin seurakunta on Kristukselle
alamainen --"

Vaiti! -- Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:

"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että
Kristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen
_uskoo tämän._ Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa,
voi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka _uskolla
Vapahtajaan_ on liitossa Kristuksen kanssa."

Vihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen
mielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole
miehellensä alamainen kaikessa, ... niin, siinäpä juuri, että vaimo
vallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.

Niin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön
oli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä
nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä
lähellä että kaukana -- ei muuten kuin jos toinen siitä olisi
kertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle.
Kaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia
käänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei
ollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista,
joita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana,
Edvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään
muistanut, soitteli viehkeä _diclytra_ runsailla kukkaiskelloillaan,
häihin, häihin -- välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5
luvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä
hän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen
mehiläistenkään surinaan -- kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna
ulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta
muutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) -- ei hän kuullut
niidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta.
Aviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta
ajavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta
loivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää:
nurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään
näkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle
vihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, -- hän
tuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä
kotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään
odottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, ... kunnes äkkiä sydäntä vihlova
lapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, ... vain yksi
pitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin
olisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi
hengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi
huutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut
sillä hetkellä ... ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli
ollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja
samoin sitä seuraavat...! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit
jännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta
hiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille.
Äiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan,
jotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja
kasvoja.

"Ei", huudahti pappi, "se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo
tyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä
äänenvedoissa!"

"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä",
vastasi äiti.

"Olet oikeassa, äiti", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen
puolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti
luojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki
täytyi olla oikeus.

Muuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli
nyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa,
pappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti
suuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita,
-- pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä,
käyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä --? ... Pappi
vetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla,
nyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.

"Sisään!"

Ovi aukeni selkiselälleen -- mutta mies seisoi sen ulkopuolella.

"Edvard!"

Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta
edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä
vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään.
"Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen
kasvonsa loistivat punaisina ilosta.

Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen
silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan.

"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi,
irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut
sisartasi?" -- "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne."
-- "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla
pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli
pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. -- "No, ei juuri
senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."

"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä
olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan."
-- "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" -- "Niin kylläkin,
sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen,
täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen.
Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä
koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! -- Niin,
kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin
kauan yhtämittaa. -- Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin
halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi?
Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan
entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja,
jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän
puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat
ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä,
Ole, _sinä_ olet muuttunut." -- "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne
sanovat kaikki minusta." -- "Sinuun on tullut jotain papillista." --
"Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan?
Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä
työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!... Niin,
katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja
ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." --
"Tekisitpä kuten minä." -- "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni."
-- "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" -- "Sinun
asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se
vasta saarna olisikin!" -- "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä
käydä käsilläsi?" -- "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen;
hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi
ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen
välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja
ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli
Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä
kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä,
otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten
lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.

Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies
oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut
veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka
olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi
tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla
selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt
hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon
puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten
kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä
mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen
ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." -- "Senkö? Ja sinä?"
-- "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se
oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." --
"Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on
vain pelkkää lakitiedettä." -- Kummastuneena papin vastauksesta ja
sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se
yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?"
-- "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää
kaikki eri mielipiteet sovitusopista." -- "Vai niin, se oli oiva
keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai
viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla
ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi
riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja
musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa,
joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin
siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista
laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen.
Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se
oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän
asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi.
Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään
ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku
tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä,
tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken.
"Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?"
"Tuli." -- "Sinä tunnet hänet?" -- "Tunnen kyllä, hän on minun
vaimoni." -- "Sinun --? Oletko naimisissa?" -- hän sanoi sen niin
kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois
ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää
oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo
kuusi vuotta." -- "Kuusi --?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia
kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli
kun...? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun...?

Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä
tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle:
"Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta.
"Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta.
"Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem
hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.

Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi
tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.

Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä,
hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen
katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt,
että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi
uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras
nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi
näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut,
siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.

"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?" sanoi Edvard Kallem pitäen
vaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää
sanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan
ei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.

Tuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas
pappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa
uusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa "Morgenbladet'iin"
nimellä: "Avioliittoa vaiko huoruutta?" Ja siinä hän oli
todistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita
syitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa
huorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos
henkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin
naimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto
oli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin
kahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella
kirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin
ja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa,
hän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt
siihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut
rakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut
ja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut,
että sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa,
joka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista
avioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?

Näin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli
täydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä
naista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt
kumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.

Tämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun
he kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli
parantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä
oli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä
ehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.

Tämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi
seurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva
Kallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa
artikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?

Tietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan
seurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin
jumaluusopinkin, ... tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut
sanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni
seisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi
miestään. Ja Kallem --? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä,
kuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla
kädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se
peittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä,
nenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti
hän salaa Kallemilta.

Pappi sanoi koneellisesti: "Eikö mennä sisälle?" Hänen tahtonsa
tapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun
Josefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta
he menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä
kartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun
kyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten
pastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi
pääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita
makuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia.
Pappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas
lausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä,
että pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa
yläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien
teoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle
seinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista
hän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.

Ragni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi
solahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse
aivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin
hätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka,
Josefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.

Kallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka
kolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea
vauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat
tulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi
saada seisahtua. Hän purskahti itkuun.

Kallemia hämmästytti Ragnin tunnelaatu, sillä se erosi niin suuresti
hänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että
Ragni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin
lähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: "Olenko minä
käyttäytynyt tyhmästi?" -- "Sinä olit niin paha, -- oh, niin paha,
eikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä
minua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun
läsnäoloani lukuun." -- "Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän
minä --!" -- "Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin!
Sellaista minä en voi kestää!" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten.
"Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?" -- "Näin
kyllä", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka
epäjärjestyksessä: "Hän vielä tappaa minut kerran!" Ja uudelleen
painautui hän Kallemia vasten. -- "No, no", sanoi Kallem, "hän ei saa
tehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua
puolustaa?" -- Heti oli hän taas pystyssä: "Ei sillä tavoin! Minä en
olisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin ... niin epähienoa,
Edvard", hän pudisti miestään takin kauluksesta. -- "Kuules nyt",
sanoi Kallem levollisesti, "se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä,
se oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä
pahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus." Tähän ei Ragni vastannut
mitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: "Minä en
sovellu tällaiseen." Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi
nyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle
hiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta
puhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. "Meidän täytyy kestää kaikki
rohkeasti, etkö sitä ymmärrä?" -- "Kyllä", hänen pörröinen päänsä
kohosi taas ylös. "Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt
sinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi." Ei,
sen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.

       *       *       *       *       *

Tällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa.
Siinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän
nojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen
takanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli
kirjoittanut tuon artikkelin "Morgenbladetiin". "Veljesi kertoi
olleensa naimisissa jo kuusi vuotta." -- Josefine pyörähti ympäri.
Mutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: "Lorua!" -- ja
kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se
mahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni
oli saanut laillisen eron? -- "Hän oli niin omituinen", sanoi pappi,
-- "hän rupesi kävelemään käsillään." Taas käännähti Josefine ja
katsoi silmät suurina häneen. "Hän kulki käsillään", vakuutti pappi,
"koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin
samalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti
minuakin." Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä
tästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi
takaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä
täyttäessään siellä piippuaan.

Josefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta
ja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan
siihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin
hän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen,
jonka hän nyt sai kestää.

Oliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän
itse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä
tähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.

Piippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, -- mutta
ajatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut
koskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat.
Josefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut
perin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa
veljeään, jonka piti tuleman.

"No niin!"

"-- Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy
ijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan
edessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus."



2.


Nuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt
käsikädessä eteenpäin.

Tien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari _Andersen_ ylhäällä
rakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset
silmälasit nenällä, -- kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään
tuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa,
tulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt
menevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori.
Pappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa.
Andersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä
ja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien
olemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi
tietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat
-- kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi,
"sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?" -- "Olipa niinkin."
Työmiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä
seuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin,
meni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen
käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista
silmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia
ilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet
tervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun
he jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin
voisivat he täällä viihtyä.

Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän
oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain
hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän.
"Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla
köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen
hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka
oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän
kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret
olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan,
jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet
toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti
koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman
hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain
pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja
yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka
pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem.
"Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen
tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat
sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo
tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem.
Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen
Larssen." -- "Onko hän hienotakoja?" -- "Mikä?" -- "Hienotakoja!" --
"On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös -- ja pyssyseppä ja vaikka
mitä." --

Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua
oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista
rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin
puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten
kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja
huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa
linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset,
joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä,
eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia
ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: -- "sellaista keskilajin
tavaraa".

Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi
yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat
tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä
tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli
heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä
nähdä.

Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin
puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa.
Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston
ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin -- he astelivat
verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan -- vihdoinkin
näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli
sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria
ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle
aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana
vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri
hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä.
Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan
työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi,
mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan
tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt
näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja
loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri
tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään
ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he
ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli
näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni
otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista
tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja
ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin
rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi
niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä
oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.

Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita
huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli
juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin
ihmistä näkyvissä.

Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi
ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" -- "Ei, mutta
ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy
hankkia!" -- Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla
puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä
ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä
maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän
oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö
pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin
katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului
työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin
portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan
flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat.
Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat
tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne
kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat
jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä
oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone,
korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli
pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja
kohti omaa kotiaan.

He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan
erillään muista.

Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä
kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan
siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä,
hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo
oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo
kehno keltainen. _Heidän_ talonsa, _heidän_ oma kotinsa! Kallem
polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi
heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he
juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä
nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti
raskaalta. Mutta se oli hyvä.

Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat
mukavat.

He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi
pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin
etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut
olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli
nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka
olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja
ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti
ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti
heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä
lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt
juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt
vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet
home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti
Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli
virsi ja seurasivat esimerkkiä.

Ragni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä
tuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen
mies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen
samalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin
Ragnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään,
hän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että
se oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni
tyttöä vastaan. "Oletko sinä Sigrid?" -- Kyllä niinkin. -- "Ja me
taas olemme tohtorin väkeä." -- "Minä arvaan sen", sanoi tyttö ja
tuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. "Ensi kertaako
sinä nyt olet vieraassa palveluksessa?" kysyi Kallem. -- Aivan
niin, ensi kertaa hän oli. -- "Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa
taloutta", sanoi Kallem, "siitäpä tulee hauskaa!" Ragni meni tytön
mukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka
oli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei
Ragni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita
ylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän
makuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin
yläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen
ansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten,
mitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten
valmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi
tuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti -- näkyisikö
pappila tänne? Ei, se ei näkynyt.

Josefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen
kohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, -- rakasti hän
kuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti
tavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.

Kallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi
ovessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet
työhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan
päin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät
olivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä,
värit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin
vaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin
vielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista!
Eikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä
oli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä
ovella. "Päivää!" tervehti Kallem. "Päivää!" vastasi pyöreänaama
tanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka
ääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe
hänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. "Onko tämä teidän
vaimonne?" -- "Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä
että vaimona." Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein
kuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli
veitikkamaisuutta. "Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo
valmista." -- "Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori." Vaimo
nauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä.
"Onko vaimonnekin tanskalainen?" -- "Ei, hän on norjalainen, mutta
kyllä me silti sovimme." Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain
nauraa hihittäen.

Huone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että
tämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden
odotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja
kaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän
ottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei
mennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi
oikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia
olutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. "Kenen pulloja nuo
ovat?" -- "Satulamaakarin". -- "Verhoilijan kai tarkoitatte?" --
Nyt käsitti Kallem, minkälaisia "esteitä" täällä oli ollut ja että
mies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne
miehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä
noutamaan, niille oli tarjottu olutta. "Olkaa hyvä ja käskekää se
tanskalainen tänne!" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin
tuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo
kurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.

"Nuo pullot tuossa ovat teidän?" -- "No kuinka sen ottaa." -- "Onko
teitä useampia porukassa?" -- "Kyllä, niitä juomassa kylläkin."
-- "Mutta te olette ne ostanut?" -- "Niin, oluen kyllä, mutta en
pulloja, ne ovat vietävät takaisin". Vaimo kuului tirskuvan.

"Saanko luvan kysyä nimeänne?" -- "Sören Pedersen, totisesti se on
minun nimeni". -- "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen, saanko minä ostaa
nuo pullot teiltä?" -- "Oluen kai tarkoitatte?" -- "Niin, oluen."
-- "Hyvin kernaasti!" -- "No, sitten on meillä yötä varten jotakin
juotavaa, sillä meidän täytyy ensi yönä tehdä työtä, huomeneksi on
saatava kaikki valmiiksi. Me autamme mukana. Suostutteko siihen?" --
"Kun tohtori niin käskee." -- "Sitten kai syötte illallista meidän
kanssamme?"

Nyt hyppäsi Kallem kolmella neljällä harppauksella portaita myöten
yläkertaan. Ragni seisoi auringon paisteessa parvekkeella. Hän
kääntyi miestään kohden. Kallem kysyi oliko hän jo rukoillut
ruokarukouksensa. Kyllä, nyt oli hän sen lopettanut.

Myöskin Kallem jäi hetkeksi parvekkeelle katselemaan tuota pientä
saarenpoikasta, joka leikitteli äitinsä vieressä, tänne se näkyi --
ja näkyipä tänne koko lahdelma, jossa hienot vihurit puhaltelivat,
ja tunturit tuolla juhlallisessa kaukaisuudessa. Hän katsahti tuonne
oikealle, jossa pastorin asunto sijaitsi, Ragni huomasi sen. "Eihän
ne sentään, piru vieköön, voi meitä kohdella niinkuin emme olisi
naimisissa? Vai mitä? Onpa se hauskaa nähdä!"

Ragni veti hänet sisään ja osotti seinän väriä heidän
makuuhuoneessaan, se oli aivan hänen toivonsa mukaan, maalattu
öljyvärillä himmeänvalkeaksi. Kaikki tulisi olemaan valkoista täällä
ylhäällä, kaikki paitsi ikkunan uutimet ja verhot, jotka riippuivat
laipiosta verhoten molempia sänkyjä, ja samoin ne, jotka olivat
oven ja parveke-ikkunain edessä. Ne olivat väriltään siniset ja
soveltuivat hyvin yhteen sängyissä ja muissa huonekaluissa olevien
koristeiden kanssa. Nyt tuli Ragni puheliaaksi, mutta Kallemin täytyi
lähteä katsomaan sairashuonetta ja Ragni tahtoi mukaan.

Kun he seisahtuivat puistossa katselemaan, huomasi Kallem, että
muutamia vanhoja, kauniita puita, jotka olivat liian tiheässä
sairashuoneen edustalla, täytyisi hakata pois. Niiden paikalle hän
kuvitteli suurta kenttää suihkulähteineen ja siitä lähtemään teitä
eri haaroille puistoon. Sairashuone oli kaksikerroksinen, keltaiseksi
maalattu puurakennus, ikkunat siinä olivat tavattoman suuret, mutta
pieniruutuiset. Tiilistä tehdyssä kivijalkakerroksessa oli asuntoja
palvelusväelle ja taloudenhoitajalle, ne olivat hauskannäköisiä,
uutimet ja kukkia oli ikkunoissa. Portti oli talon vasemmalla puolen,
suurta pihamaata ympäröi tiheä, korkea aita. Kallem oli iloissaan
siitä, että vaahterapuita oli istutettu pitkin aidan vierustaa, hän
tiesi, että parin viikon päästä täällä olisi ameriikkalaisia telttoja
sairaille kesäajaksi.

Portti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan
ikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei
näkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa.
Portinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen
mies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta
katsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat
olivat. "Oletteko se uusi tohtori?" -- "Kyllä." Silloin otti
hän hatun päästään: "tervetuloa!" Sairas, jonka kanssa hän oli
keskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua
villahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana
eikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.

Rakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa
käytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä,
samalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut
ainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja
vanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun
palveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki,
sekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä
hoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta
nuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen
sivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta
sen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli
kerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia
lukuunottamatta -- kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat --
sairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia,
kokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä
hyvillään.

Vuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen
erikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa
ja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän
iloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin
teltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule --
Ragnin entisen miehen setä -- oli kuollut, Kallem oli sen ostanut
hyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia
ilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä
mukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta,
komitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta
silmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti
siellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin
hyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa
ja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että
saivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.

Salissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon
ääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä
kirjallisuudesta, -- jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli
saanut omanaan pitää --, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt.
Hiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän
alkoi soittaa, -- pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, --
ja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin
lauloi:

    Maja meidän on tää!
    Ilo taas elohon
    meissä nouseva on, --
    sävel uus' helähtää!
    Aina muistossa säilyen,
    kodin-ilmassa häilyen
    valovirroissa päilyen
        se onnemme luo.

    Ja mun sieluni saa
    sun luonasi uutta
    nähdä ihanuutta, --
    surut kaikk' katoaa.
    Ja riemun ja turman
    mä mieleesi liehdon,
    mutt' sydämesi kiehdon
    mä hetkellä hurman
        leikkihin lemmen.



3.


Aamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin
hereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat
jumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he
työskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta
sitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.

Tuossa tuokiossa oli Kallem pystyssä ja suoraa päätä hän hyökkäsi
viereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä
ollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena
hän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän
huusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja
tulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni
saanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt
lepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko
luontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa
aamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti
olisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt
kaunista näköalaa, -- niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut
suihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut
ottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen.
Hän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä
joka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen
vaihtelevat. Siis --! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa
ja koetti kääntää koko jutun leikiksi, -- mutta hänen miehensä
viittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän
rikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni
suuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli
häntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin
Ragni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen
suihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli
sisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard
peitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi
Ragni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä,
että Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä
hänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja
kuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa
ääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.

Kirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista.
Niitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun
kellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa
huoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin
pienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän
toiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi
olla juhlat, koska noin väkeä virtaili.

Hieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi
huoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä
kuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.

Jonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja
katselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut
kukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut
aivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi
kahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa
avokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja
varjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas
niiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet
liiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen
maanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi
vuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.

Pukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen
vaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet
aamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.

Nyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat
nyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori _Meek_ siellä
vietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa.
Kaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita,
ja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek
oli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, -- hän oli "hirveän hyvä
mies".

Kallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista
koputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia
käyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori _Kent_,
sama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli
nytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli
miellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti.
Hän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja
hän antoi lyhyitä tietoja "parantolan" sairaista ja yleisestä
terveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista
ja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi
käytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet,
jotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat
kuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen
-- hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle --, pyysi
Kallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin
piti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme
istuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi
hiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän
ketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun
aikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että
Larssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin
vähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet,
-- hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen
oli kutsunut erästä soittokappalettaan "syntien anteeksi annoksi".
Kristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin
hyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli
keksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies,
-- kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei
ollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten
olivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli
täältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo
työntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat.
Siitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli
tullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen
uudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he
eivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä
innokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi
hän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan
oli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki
kokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta.
Pappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin
toivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen
kun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi
epäilemään kaikkea.

Sitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri
silloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut
Sören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän
saada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä
löytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle
ole mikään mahdotonta.

Tuo on Matheuksen evankeliumissa, sanoi Kristen Larssen, mutta
tuomarein kirjassa sanotaan, että herra oli Judan kanssa, mutta Juda
ei voinut karkoittaa vihollista laaksosta, sillä vihollisella oli
rautavaunuja.

Tuo kelpo Sören Pedersen oli kovasti kauhuissaan siitä, ettei
juutalaisten jumala voittanut rautavaunuja. Samassa kirjassa --
jatkoi Kristen Larssen -- sanotaan: "ei sinun pidä tappaman", mutta
siellä sanotaan myöskin, että herra yhä edelleenkin käski lyödä
kuoliaaksi. Sellaisia ristiriitoja sieltä löytää.

Tämä oli aivan uutta Sören Pedersenille, ja kuitenkin hän osasi
raamatun ulkoa. Hän tahtoi tietää, kuinka tämä oli käsitettävä, ja
jokaisessa uskovaisten kokouksessa vaati hän selitystä. Vihdoin oli
hänellä ainakin sata ristiriitaa kysyttävänä, häneltä ei saatu enää
rauhaa. Toiset nauroivat hänelle läkähtyäkseen, toiset suuttuivat.
Vihdoin viimein hänet suljettiin pois kokouksista, sekä hän että
Aase. "En tiedä uskaltaisinko teille kertoa", sanoi tohtori Kent,
"että teidän lankonne on omin käsin viskannut ulos sekä Sören
Pedersenin että hänen vaimonsa Aasen -- ulos rukoushuoneesta! He
olivat tulleet ennen muita sisään eivätkä tahtoneet poistua. Teidän
lankonne on hyvin vahva mies, mutta Sören Pedersen piti puoliaan,
kunnes pappi vihdoin hoksasi, että ensin oli Aase saatava ulos,
ja sitten he raastoivat häntä kuin halkopuuta." Kallem ja Ragni
olivat katketa naurusta. "Minä olen omin silmin nähnyt erään
yhteentörmäyksen", sanoi tohtori Kent. "Pastori oli koululla
toimittamassa kuulustelua, ja minä kuulun muiden mukana koulun
johtokuntaan. Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase olivat saapuvilla
ja kaikki aavistivat, että jotain kummaa vielä tapahtuisi". "Jumala
ei voi valehdella", sanoi pappi. Silloin nousi Sören Pedersen
seisomaan: "Sanassa sanotaan, että herra johdatti profeetoihin
valheen hengen." Taas pakoitettiin Sören Pedersen poistumaan.

Näille hupaisille jutuille naureskellen he ajoivat nyt läpi ylävän,
heleässä vihreässä loistavan tasangon, jossa siellä täällä rehoitti
suurempia ja pienempiä metsikköjä, -- tai oikeammin sanoen, siellä
oli metsää, jonka keskellä oli siellä täällä viljeltyjä maatilkkuja.
Talot olivat hyvästi rakennettuja, pellot hedelmällisiä, tie kulki
halki metsien ja peltojen, poikki mäkien ja purojen. Kiviraunioita
nähtiin mitä merkillisimmissä paikoissa, teitä ja polkuja kulki
ristiin rastiin. Tulipa Amerikan lakeuksiin ja keski-Europan
tasankoihin tottunut oikein hyvälle tuulelle nähdessään kaikkea
tätä vaihtelua. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja säteilevästi
kuin eilenkin, yhtä voimakas oli myös niityiltä ja metsästä leyhyvä
tuoksu, -- ja entäs tuo kukkasloisto ja lintujen laulu, -- tuolla
kukkui käki!

Juhannus oli juuri tulossa ja kukkia oli senvuoksi runsaasti, Ragnia
niiden paljous riemastutti. Kasvitiede miellytti häntä kaikista
aineista eniten, ja häntä huvitti suuresti vertailla tätä kasvistoa
siihen, jota hän oli tutkinut. Hän kysyi, kasvoiko akileia ja
berberis villinä, monessakin kohden Norjassa? Tohtori Kent oli sitä
mieltä, että ne olivat tulleet maahan jo aikoja sitten, ehkäpä olivat
tuolla alhaalla olevan luostarin munkit niitä aikoinaan tuoneet.

Kun he taas olivat niityltä saapuneet pieneen viidakkoon, näki
Ragni kolmannen kerran vanamoita, silloin hän ei voinut enää pysyä
vaunuissa ja he nousivat kaikki niistä ulos.

Vanamo oli juuri alkanut availla vaaleanpunaisia kellokukkiaan, sen
hieno tuoksu tuntui läpi metsän. Ragni joutui kohta supatuksille
sen kanssa, kunpa hän nyt vain saisi olla yksin! He eivät olleet
nähneet toisiansa kuuteen vuoteen, tai oikeammin kuuteen ja
puoleen, sillä keväthän silloin oli, kun hän läksi matkalle. Hän
poimi muutamia vanamoita ja huomasi silloin myöskin yksinäisen
ja kaihomielisesti kumartuneen _pyrola unifloran_. Kallem oli
myös löytänyt samallaisen ja Ragni kysyi, miksi sitä nimitettiin
Norjassa? Kallem kysyi Kentiltä, eikö se ollut pyhän Olavin
kynttilänjalka, -- hän kysyi kuin apteekkari ja vastaus tuli kuin
kasvikokoelmasta. Ragni poistui heistä yhä kauemmaksi haeskelemaan
kukkasia. Poimimiensa kukkien tuoksu kiihoitti häntä yhä syvemmälle
metsään, se oli lähetetty houkuttelemaan häntä yhä edemmäksi. Siis
yhäti syvemmälle metsään, mutta myös -- kauas toisista. Ragni kuuli
kukkien tarinoivan, metsässähän kuulee niin hyvin, hän kuuli myös
miten pari pelästynyttä pikku lintua pyrähti lentoon. Mutta hänen
ympärillään ei kuulunut muita ääniä kuin hänen omain askeltensa
ripsettä. Yhden ainoan ketunleivän hän tapasi kukalla. Se näytti niin
alakuloiselta korttiristin muotoisten lehtiensä keskellä, -- tiesikö
se kadottaneensa kaikki toverinsa?

Edemmäs vaan, sanoivat kaikki. Niin, tuonnehan ne houkuttelivat
vanamotkin ja metsän pyhät kynttiläjalat ja ketunleipä. Ja nyt oli
Ragni siellä -- metsätähtien joukossa suuressa perhekokouksessa, ne
odottivat kaikki häntä nähdäkseen, tänne ei ollut ihmisjalka vielä
tänä vuonna astunut. Ragni laskeusi polvilleen niiden joukkoon ja
kertoi niille, että hän oli tullut hyvin, hyvin kaukaa, niin, hän
kertoi, kuten nekin, lausumatta sanaakaan, sehän ei ollut heidän
kesken tarpeellista. Nyt oli hän avannut oven toisensa perästä
päästäkseen oikein Norjan sisään, niinpian kun hän oli avannut
yhden, oli toinen taas edessä, ... kunnes hän nyt oli päässyt
heidän luokseen. Hän käsitti kohta vanamon nähtyään, että nyt oli
hän viimeisellä ovella. Täällä hän oli nyt sisimmässä pohjukassa.
Kaikki tuo suuri, ulkoa uhkaava vaara aina mereltä alkaen, kaikki
tuo voima ja viha, tuo särkynyt ja kehno, kaikki tuo ihanuus ja
pelko ... viittasi astumaan syvemmälle sisään. Tänne täytyy meidän
tulla voidaksemme käsittää, että ei suinkaan kaikki mene tuhansiksi
pirstaleiksi. Nämä täällä sisällä kaiken kulkua ohjaavat.

"Me olemme sinua odottaneetkin. Syvin salaisuus on täällä." -- "Oi,
kertokaa se minulle?" -- "Ole kiltti!" -- "Niin, ainoastaan siihen
luulen itselläni taipumusta olevankin. Mutta kun nyt ne muut eivät
--?" -- "Anna toisten olla sellaisia kuin tahtovat, mutta ole sinä
kiltti."

Nyt Ragni sen ymmärsi, sillä hän oli tullut aivan sisimpään
pohjukkaan. Nyt hän ymmärsi, missä suurin voima oli. Metsätähdissä.

"Ragni", kuului kaukaa Kallemin huuto, hänen kirkas äänensä kaikui
metsässä. "Jaa!" Muutamat tästä metsätähtien perheestä tahtoivat
päästä mukaan, hän poimi ne käteensä.

Sitten hän kiiruhti taas tielle päin. Metsän laidassa oli muuan
_actaea_, -- hänelle näyttämässä tietä metsään, jos hän olisi
sattunut sen kohdalla astumaan ulos vaunuista. Nyt tahtoi se mukaan.
Ja aivan tien vieressä oli lontama ja sinne oli piiloutunut joukko
kieloja, missä olivat olleet hänen silmänsä? Kielot ymmärsivät, mistä
hän nyt tuli, myöskin ne olivat siinä näyttämässä hänelle tietä
metsään. Heti kun olivat toisensa nähneet, he ymmärsivät toisiaan.
Niin, sellaistahan se on niiden tunne-elämä, jotka ovat sukua
toisilleen. Muutamat kieloistakin tahtoivat päästä mukaan.

"Ragni", huusi Kallem. "Kyllä -- kyllä!" ja hän tuli nyt tielle
ja näki, että oli jäänyt paljon toisista jälelle. Molemmat herrat
seisoivat vaunujen luona ja puhelivat keskenään, tuolta kummun
harjulta eroitti selvästi Kallemin suoran vartalon ja tuon toisen
pienen ja hinteliään olennon. Molemmilla oli kädet täynnä kukkia.
Ragni kiiruhti askeleitaan ja kuuli jo kaukaa Kallemin esitelmöivän
ukonhatusta, jota hän heilutteli kädessään, hän mainitsi saksaksi
erään saksalaisen kasvitieteilijän lausuman ihastuksen tästä
komeasta kukasta, jonka hän oli tavannut Norjassa. Tohtori Kent
ojensi Ragnille kohteliaasti _polygala amaran_, hän tiesi tuon
sinisen kukan olevan uuden Ragnille, joka tuli Amerikasta. Ragni
lausui sydämelliset kiitoksensa. He astuivat vaunuihin ja alkoivat
heti järjestellä löytöjään ja pyysivät Ragnia, että hän valitsisi
itselleen. He olivat käyneet pienellä suolla, Kentillä oli suopursun
kukka napinlävessä ja he olivat ottaneet mukaansa kaikki mitä
olivat tavanneet, yksinpä kihokinkin, -- "tuon petoeläimen", kuten
Ragni sitä nimitti, hän ei tahtonut sitä, sehän oli sitäpaitsi niin
"likainen". -- "Sinä olet kaunosielu kaikessa", huomautti Kallem,
-- ja sai vastaukseksi katseen, joka muistutti vanamoiden tuoksua.
"Huomaatteko, että me olemme yksiksemme koko tiellä?" kysyi tohtori
Kent ja hän kertoi, että kaikki olivat rientäneet kirkkoon, jossa
vanha Meek piti jäähyväissaarnaansa, oltuaan virassa viisikymmentä
vuotta. "Kahdenkymmenen vanhana hän oli tullut kappalaiseksi isänsä
seurakuntaan -- se oli niitä aikoja, ja kirkkoherran virka oli
mennyt sitten perintönä hänelle. Nyt seitsemänkymmenen vanhana
-- hän aikoi lähteä ulkomaamatkalle tyttärensä tyttären kanssa!"
-- "Reipas ukko siis?" -- "Onpa kylläkin, mutta hyvin hän pitääkin
terveydestään huolta, aina on hän liikkeessä. Hän oli välittäjänä
täällä." -- "Välittäjänä?" -- "Niin, joka seudullahan on välittäjänsä
tieteen ja käytännön välillä. Hänestä johtaa alkujuurensa tämän
seudun ja koko lähitienoon varallisuus." -- "Hänestä pidetään siis?"
-- "Enemmän kuin kenestäkään muusta näillä seuduin." -- "Minkälainen
hän on saarnatuolissa?" -- "No niin, hän on nyt seisonut siellä
viisikymmentä vuotta kertomassa juttuja. Aikoinaan sille naurettiin
ja muutamat pitivät hänen juttujaan pyhyyttä loukkaavinakin, nyt on
jo paljon sellaisia, jotka pitävät niistä." -- "Minkälaisia juttuja
hän sitten kertoo?" -- "Se tarina, jonka tohtori Kent oli viimeksi
kuullut, oli eräästä vaimosta, joka St. Louis'issa Amerikassa oli
ollut kolmekymmentä vuotta vankeudessa, hän oli jo seitsemänkymmenen
vanha ja kuitenkin pahin kaikista vangeista. Sattuipa sitten niin,
että vangit piti muutettaman toiseen vankilaan, jonka johtajattarena
oli kveekari. Vanhus ei tahtonut muuttaa, hän teki kaikin voimin
vastarintaa, hänet täytyi panna köysiin ja kantaa pois tuoliin
sidottuna. Kun he toivat häntä, seisoi vankilan johtajatar ovella
ottamassa vastaan tuota hurjaa vanhusta. 'Päästäkää hänet irti!'
sanoi johtajatar. 'Mutta kuinkas se käy päinsä?' -- 'Päästäkää
irti!' Se tehtiin. Heti kun vanhus oli päässyt kahleistaan, kumartui
johtajatar hänen puoleensa, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja
suuteli hänet tervetulleeksi aivankuin sisar tekee sisarelle. Silloin
vaipui vanha vaimo polvilleen ja kysyi: 'Uskotko todellakin minussa
olevan jotain hyvää?' Siitä lähtien hän totteli johtajatarta."

Nyt astuivat Kallem ja Kent ulos vaunuista, heidän oli poikettava
erääsen talonpoikaistaloon, joka oli vähän matkaa syrjässä tiestä.
Talon kuistin edestä nousi musta koira seisomaan, se katsoi vaunuja
kohti ja haukahti, mutta vain pari kertaa, kulki sitten muutamia
askeleita tulijoita vastaan ja nuuskittuaan heitä meni takaisin ja
paneutui maata.

Ketään muita eläviä olentoja ei näkynyt. Poika käänsi hevoset ja
ajoi ne tien laidalle. Molemmat lääkärit menivät sairaan luo, Ragni
käveli edestakaisin pihalla. Ikkunasta näki hän vanhan ukon makaavan
sängyssä, hänen vierellään istui hänen vaimonsa. Vaimo lauloi
värisevällä äänellä sairaalle, ja jatkoi lauluaan vielä sittenkin,
kun ovi avattiin hänen takanaan.

Ragni tarkasteli ympärilleen pihalla, sitten hän laskeutui istumaan
aitan rapulle.

Ei mikään tee ihmistä niin äänettömäksi kuin rauhallinen
talonpoikaistalo. Ei edes metsäkään, sillä siellä rasahtelee
alituiseen: siellä täytyy kuunnella ja tähystellä, eikä myöskään
meri, sillä se ei koskaan saa täydellistä rauhaa, eikä niittykään,
sillä siellä versoo elämä ja me näemme sitä toisaalta. Mutta toista
on talonpoikaistalossa, kanaparvi siellä kaakattaa ja tarinoi
keskenään ja synnyttää turvallisuuden tunteen, ja pihalla nukkuu
koira ja kissa astuu pari askelta, pysähtyy ja kulkee pari askelta
jälleen, ja aurat nojaavat vasten karhia, tahkokivet seisovat
kuivina, vaunujen aisannenät nojaavat maahan, ruokakello lepää
äänettömänä. Kaikki, mikä on ollut liikkeessä, lepää kuten sinä
itsekin, ja se, mikä vielä liikkuu ja äännähtelee, lisää vain rauhaa.
Katsoppas sikaa, joka tuolla seisoo ja tonkii maata, kuinka se on
tyytyväinen, ja jos hevonen tuolla syö ja huiskauttelee hännällään
pois kärpäsiä, osoittaa sekin hyvinvointia, ja jos taas pikku linnut
tulevat tervehtimään, niin synnyttää se suruttomuuden tunnetta, joka
rauhassa aina piilee.

Keskelle tätä rauhaa hiipi se levottomuus, jonka kohtaus Josefinen
kanssa oli synnyttänyt. Syyttikö omatunto Ragnia? Ei, tuhat kertaa
ei! -- Eikä myöskään hänen sisarensa lapset? -- Ei, sellaisilla
ehdoilla hän ei olisi voinut niiden hyväksi elämätään uhrata. Mitä se
sitten oli? Mitä oli hän tehnyt? Rakastanut Kallemia. Minkävuoksi hän
ei olisi saanut rakastaa?

Hiljaisuus oli kadonnut. Ragni meni rakennusten toiselle puolen,
sieltä hän löysi kaksi _orobus_-lajia, jotka olivat aivan lähekkäin,
ensin linnunherneen niityltä ja sitten vielä toisen, jonka nimeä hän
ei muistanut. Tielle päin kulkiessaan hän löysi komean kukonharjan
ja kolmannenlaisen orvokin, toiset kaksi hän oli saanut Kallemilta
ja Kentiltä. Mikä loistava kasvisto! Katsos tuolla! Mitä kaunein
_veronica_, voi sentään, siitä putosi kukka, mutta tuolla oli toinen,
siinä pysyi kukka. Hän sai sittemmin kuulla, että tätä hentoa kukkaa
kutsuttiin täällä "miehen uskollisuudeksi".

Hän meni taas pihalle. Ikkunasta näki hän Kallemin kuuntelevan
sairaan vanhuksen rintaa. Kohta tuli tohtori Kent ja miehen vaimo
ulos tuvasta, tohtori puhui hyvin kovalla äänellä, mutta vaimo
ei sittenkään tahtonut kuulla mitään. Kallem seisoi ovella niin
juhlallisen kookkaana, ja nyt tuli hän Ragnia vastaan. Kuinka Ragni
häntä rakasti!

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä he istuivat kahdenkesken tohtorin työhuoneessa, jonka
ikkunat olivat kaakkoon päin. He lukivat kumpikin kirjaansa ja kaikki
oli niin kuin olla pitikin. Sören Pedersen tuli sisään vaimonsa
kanssa, he olivat tulleet eteisestä ruokasalin läpi. Sören näytti
viekkaalta, akka taas säikähtyneeltä: pappi tuli juuri rouvineen
portista!

Kallem huomasi, että Ragni kalpeni. Vieraiden läsnäollessa ei Kallem
voinut muuta kuin sanoa kehoittavasti: "Tule siis!" -- meni saliin ja
sieltä eteiseen heitä vastaan.

Kohtaus oli jäykkä. Pastori pyysi anteeksi, että he tulivat
tällaiseen aikaan, mutta tämä aika sopi hänelle paraiten, hän tuli
iltakirkosta. He aikoivatkin vain tulla kysymään, eikö lanko voisi
tulla rouvineen heille illalliselle? Sunnuntaina ei pappi juuri
tahdo olla oma herransa ennenkuin iltasella. -- Äänessä oli hiukan
saarnantapaista juhlallisuutta, kasvot ja koko olento muistuttivat
kirkkoa. Josefine seisoi ja katseli ympärilleen, jonkun ajan päästä
ei pappikaan muuta neuvoa keksinyt.

Hänestä täällä oli "hauskannäköistä", flyygeli oli "oiva kapine".
Sitä heidän katsellessaan sanoi Josefinekin sanansa kääntyen äkkiä
Ragnin puoleen: "Tehän soitatte niin hyvin?" -- "Ooh!" -- "Etteköhän
voisi soittaa meille vähän?" -- "Niin, tehkää se!" lisäsi pappi.

Ragni katsoi mieheensä, -- kuin hukkuva, joka etsii apua. "Ragnin
täytyy olla sillä tuulella voidakseen soittaa", sanoi Kallem. "Hän
on tietysti väsyksissä", sanoi pappi puolustukseksi. He istuutuivat,
pappi ja Kallem vastatuksin, Josefine hiukan syrjemmälle, Ragni jäi
seisomaan.

"Onhan luonnollista, että te molemmat olette väsyksissä", jatkoi
pappi, "olettehan tulleet niin pitkältä matkalta ja nyt järjestäneet
täällä kotianne, minähän kuulin tohtori Kentiltä, että täällä on
melkein valmista?" -- Kyllä niinkin, mutta heillä oli ollut sellaisia
oivallisia avustajia kuin Sören Pedersen ja tämän vaimo Aase. Ragni
pelkäsi heidän vielä olevan ruokasalissa ja kiiruhti sinne. Ei,
poissa ne olivat, eikä niitä näkynyt tohtorinkaan huoneessa.

Papin kasvoille oli tullut isällinen ilme. "Meidän täytyi ottaa
Sören Pedersen ja hänen vaimonsa työhön, kun emme onnistuneet
saamaan niitä, joita olisimme halunneet. Mutta sellaisille ei
pitäisi koskaan antaa työtä." -- "Kuinka niin?" -- "Kyllähän he ovat
reipasta työssään, mutta juovat kaiken mitä ansaitsevat ja ovat
kokonaisia päiviäkin pois työstä, kuten ovat täälläkin tehneet.
Sellaiset herättävät suurta suuttumusta seurakunnassa." -- "Sepä
merkillistä." Ragni kulki aivan Kallemin sivuitse silitellen
kädellään hänen päätänsä, oli ottavinaan jotain pianon päältä. Pappi
ei antanut kuitenkaan Kallemin ylenkatseellisen äänen itseänsä
säikyttää. "Me olemme koettaneet tehdä kaikki voitavamme heidän
hyväkseen -- niin, vaimo on yhtä suuri juomari kuin mieskin. Te
hämmästyisitte, jos kuulisitte, miten hyviä ihmiset ovat olleet heitä
kohtaan. Mutta kaikki on ollut turhaa ja enemmän kuin turhaa. -- No
niin, en tahdo tähän asiaan nyt syvemmälle kajota", hän katsahti
vaimoonsa, joka siinä istui ruumiinmukaisessa puvussaan, voimakkaana
ja läpitunkemattomana, lujaluontoisena kiireestä kantapäähän.
Harjaantuneiden luomien alta katsoivat silmät, vaikka ne eivät olleet
katsovinaan. Kallemin teki mieli hyökätä hänen luokseen ja ärjäistä
hänelle. Mutta taampana, vastapäätä miestään seisoi Ragni, toisten
häntä näkemättä.

"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan
sairashuoneen viereen", sanoi Kallem. "Siinä on vieraita ihmisiä
aivan nenän edessä." -- "Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt
on hänkin kuollut." -- "Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja
panna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en
sitä tarvitsekaan." Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä
nähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. "Minä en luule sen olevan
myytävänä", hän sanoi, "minä tunnen perilliset". Tuli hetkisen
kestävä hiljaisuus.

Pappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä
lukenut "Morgenbladetista" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa
kaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän
asian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän
sattui luomaan katseensa toiseen -- kuten nyt Ragniin, joka oli
tullut Amerikasta --, tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi
taas vaimonsa puoleen.

Pastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun
jonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia,
ääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa
mukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan
vaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.

Aivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen.
"Niin, tietysti on aika jo lähteä!" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan,
"olin jo aivan unohtaa. -- No, -- te lähdette mukaan?" -- Josefine
nousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka
loi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. "Kiitos, me olemme
väsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa."

Ja niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan
katselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta
olivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät
heitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää
näkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten
äkkiä ympäri: "Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa
Aase tänne!" -- ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei
löytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin
herrasväki oli tullut. "Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan!
Juokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme
illalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet." Palvelustyttö läksi.
Kallem huusi vielä hänen jälkeensä: "Tuo ne mukanasi, joko ne sitten
tahtovat tai ei!"

"Kuulkaas nyt, verhoilija!" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas
salissa Aase takanaan, "kuulkaas nyt --: pastori sanoo, että te
juotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta
taukoamaan". -- "Pastori on siinä puhunut totta." -- "Mutta se on
paha tauti, Pedersen." -- "Kyllä niinkin, -- sitten jälestäpäin."
-- "Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?" -- "Hihii, aivan
kernaasti, herra tohtori! -- mutta vakavasti sanoen: se vie paljon
aikaa!" -- "Kaksi minuttia." -- "Kaksi minuttia?" Hän hymyili,
mutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem
hänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen.
Verhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori
seurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla.
"Katsokaa minuun!" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. "Istukaa
tekin!" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille.
Tohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli
tekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun
oli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli
vain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä
jälleen, he tottelivat kumpikin heti. "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen!
Nyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa
hyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan -- yhteen kuukauteen.
Kuulkaa! Kun kuukausi on kulunut -- nyt on kello puoli seitsemän,
niin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan."

"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te
huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." -- "Mutta me
emme osaa laulaa." -- "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."



4.


Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan
länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi
kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan
vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan
tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan
luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin
maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli
työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin
hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä
ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä
matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä
terveisiä.

Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan
senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he
eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka
oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem
unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä
ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli
hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä,
että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella.
Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen
nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa
vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan
sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei
tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä
tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi,
tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla
vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.

Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan
kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen
Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia
jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, -- kirjojensa luo
hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri
palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli
laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan
tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai
oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän
asuinhuoneekseen.

Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin
kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen
tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa
väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa
lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä
tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän
ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa
liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli
perintönä hänen isältään.

Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli
sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena
kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla
musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.

Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja
kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi",
flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina
soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria
hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli
saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä
"seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa
lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois,
kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt
sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.

Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo
Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä,
kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni
kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti.
Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo
kuulla Kallemin puhelua!" -- Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän
yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että
niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".

Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon
alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." --
"Pääkö?" -- "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla
ainakin." -- "Vai niin, vai sillä tavalla!" -- "Minusta tuntuu aina
siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." -- "Kuule,
mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun
vertauksiin?" -- "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka
jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet
ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, -- sellainenhan sopi minun
luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli,
väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset,
niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja
kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja
voimakas, häntä minä pelkäsin."

Kallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja
kehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.

       *       *       *       *       *

Kristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio
ja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä
hommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin
vaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin
Larssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin
luo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman
ahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut
n.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana
kulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään,
hän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan
hyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka
lyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi
musta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen
kaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä
vaivasi. Hän sai vastaukseksi -- ensin tutkivan silmäyksen, sitten
selityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.

Kallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen
vastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se
tekee hänelle hyvää.

Viimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut "tohtorinnan"
olleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle
englantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen
olisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.

Aikoiko hän siis muuttaa maasta? -- No, vaikkapa niinkin, "mutta
norjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä ... siihen leikkiin
hänen mielensä ei lainkaan tehnyt". -- "Miten vanha te olette?" --
"Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin." -- Hän näytti jo ainakin
viidenkymmenen vanhalta. "Luullakseni minun vaimoni mielellään
opettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla." Ei, sitä
hän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että
oli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään
ja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli
merkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui,
sillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem
oli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla
ollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut
vapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin
sanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä
säälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa
ja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan
tarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa
vastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli
Kristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä
helppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät
kumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja
kulmikas, -- toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava,
hän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja
Ragnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa
edessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin
vieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten
epämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta
heille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan
pöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi.
Tätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti
sulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä
kylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle
ajattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja
kuinka hän oli tuollaiseksi tullut?

Sopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa.
Täällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen
huiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään,
niin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta
takassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä
kertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja
epäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet
elää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan
sitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa
revolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän
oli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että
ampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä
vaimolle. "Tällaisia täällä on kosolta", vastasi vaimo, asetti
sen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella
olevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen
alaista tavaraa. "Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä", sanoi vaimo,
"tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa". Tämä heidän huoneensa oli
samalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello,
pöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto,
-- ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.

Kotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem
oli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin.
Siellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja
toisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä
lasin ja pullon ääressä, -- se muistutti pitkää, surkeata koirien
ulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa
oli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen
syvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties
nuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö
hän tätä joka päivä?

       *       *       *       *       *

Kallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin
kokea.

Pienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha
pastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat
palanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä
oloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin,
kestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä
varten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin
erillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä.
Kunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin
Ragnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen,
vilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: "En tiedä
tuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar."
Nähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti
syrjään: "Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt
aivan samalla tavoin kuin tekin", kuiskasi hän. "Ja kun sitäpaitsi
löytää sellaisen miehen kuin teidän on", -- hän puristi Ragnin
käsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut,
miten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli
hänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa
muistuttivat sitä "valasrotua", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua
lähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin
nähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä
sisarineen -- tohtori Kent ei ollut naimisissa -- meni heitä vastaan
ja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa "hyvää päivää"
ja "tervetuloa" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: "Kas, miten
reippaalta hän näyttää!" ja "kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!" --,
ja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi
muistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.

Pastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan
kumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota
herättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: "Nyt
minä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka
me tapasimme ensi päivänämme täällä. -- Muistathan hänet, joka oli
niin kaunis?" -- "Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot.
Saattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua." Vanhus lausui
matalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista "tervetulon"
toivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin
niissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei
näyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä.
Joka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli
hän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. "Uusi tohtori"
esitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille:
"Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva
Kallem, neiti Kraby." Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan
ja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin
neiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin
musikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä
koko illan.

Harvoin -- niin, Kallemia lukuunottamatta -- oli Ragni tavannut
ihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa
hiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava
käytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti
hänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne
siitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan,
kiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä
siihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä
veitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen
itsestään niin paljon kuin suinkin.

Ragni kuiskasi hänelle: "Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa
paikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni", ja alkoi
soittaa Solvejgin laulua "Peer Gyntistä". Oltiin kyllä odotettu
jotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta
kun flyygeli oli sen "laulanut" loppuun, olivatkin kaikki niin
ihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa
mielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he
saivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi
samasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti,
heti sen jälkeen tuli Selmerin "lastenleikki" -- mitä hienoimpana
ja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka
menevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun
Sindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi
vielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin
juhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat
sanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle.
Seura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan
kuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana
kiittämään, Tilla kuiskasi: "Isoisä on hyvin musikaalinen."

Tunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin
vieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni
liittyivät heidän matkaansa.

Ilta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan,
jolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se
oli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille.
Kävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi
Ragni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi
astua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa
saada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat
kutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja
avonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen
barcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko
hänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan
rouvan soittoa, -- tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei
olisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että
vaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut
ylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita,
pitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi,
että se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä
hänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä
enemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi,
sillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli
tietävänsä, mitä se oli.

Vanhus istuutui flyygelin ääreen: "Nyt saatte kuulla yhden hänen
lauluistaan", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi,
odottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi
kirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:

    Milloin on oikea aamu?
    Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät,
    kultana sen lumihuipulta läikkyvät
    kohden lahdelman kukkaista rantaa.
    Siellä se antaa
    virvelle voiman suureksi suortua,
    korrelle uskon uudeksi nuortua.
    Silloin on aamu,
    oikea aamu.
    Vaan, kun synkkä on sää
    ja mieli pilvinen,
    en aamua nää
    minä, en!

    Silloin on kylläkin oikea aamu,
    kielot kun auki on umpunsa luoneet,
    pienoiset linnut syöneet ja juoneet, --
    laulaneet: vieläpä koivut ja haavat
    lahjaksi saavat
    uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt
    toivehen kohdata viel' meren myrskyt.
    Silloin on aamu,
    oikea aamu.
    Vaan, kun synkkä on sää
    ja mieli pilvinen,
    en aamua nää
    minä, en!

    Milloin on oikea aamu?
    Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa
    hehkuen voimat ja auringon valaa
    sieluusi, niin että riemuisinta
    lämpöä rinta
    taas tuntee ja kuulee kutsua syvää:
    ain' ole kaikille, kaikille hyvä.
    Silloin on aamu,
    oikea aamu.
    Voima suurin se on,
    -- vaan ei tuhoton --,
    sä tahdotko sen?
    Juuri sen!

Sekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: "Kas vaan,
miten se kajahtelee!"

Kallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli
sanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat
olivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo "naisten laulu"
oli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen
norjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt.
Tämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni
Karl Meekin luo, -- ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen,
kirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen
puistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä
vastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.



5.


Sitten siellä istui pöydässä pitkätukkainen pojanvetkale jalat
kiedottuina tuolin jalkoihin, punertavat, hoikat sormensa olivat
niin jääkylmät ja hikiset, ettei Ragni voinut niihin koskea. Ei
hän voinut tätä nuorukaista puhutellakaan senjälkeen, kun oli
Kallemilta saanut kuulla hänestä yhtä ja toista, ensi näkemällä
saatu kaunis vaikutuskin sen kautta hävisi. Hänen tulonsa huoneesen
oli kiireellistä aivankuin olisi hän sitä opetellut, hänen nuttunsa
tai hihansa takertui oven ripaan tai hän ei saanut ovea kiinni
ensi vetäisyllä, taikka hän liukastui, survaili tuolia tai törmäsi
palvelustyttöä vastaan, kun tämä tuotuaan jotain pöydälle oli menossa
pois huoneesta. Hän ei katsonut silmiin, hänen kauniit silmänsä
olivat uneliaat ja puoliummessa, poskien väri oli tuhkanharmaa, hän
tarkasteli lautasiin maalattuja kuvia ja kiinalaista leipäkoria,
joka oli hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, kun joku hänelle
sanoi jotakin, säikähtyi hän ja vastaili "niin" tai "ei", aivankuin
olisi hän saanut hehkuvia hiiliä suuhunsa. Mutta hän söi -- Ragnin
käsitystavan mukaan -- kuin hevonen. Kun hän siveli hikisillä
sormillaan housujaan tai tuuheaa, rasvaista tukkaansa, oli hän
ilettävämpi kuin Kristen Larssen.

Tämä epämiellyttävä poika pöydässä jok'ikinen päivä ja Kristen
Larssen joka ilta! Sitäpaitsi vielä vanhat akat, joita Kallem haalasi
sisään, jotta Ragni niille antaisi villavaatteita, ja kakarat, jotka
monestikin olivat puettavat kiireestä kantapäähän, -- ne olivat
Kallemin keuhkotautisia ystäviä!

Mutta ei ainoastaan henkilöiden epämiellyttäväisyys häntä kiusannut,
mutta kun kaikki ovetkin olivat avoinna eikä hänellä ollut
rauhallista paikkaa, eikä aikaa omia hommiaan varten. Kallemille
ei olisi maksanut vaivaa siitä puhua niinkauan kuin se, mikä
Ragnille oli suurinta tuskaa, oli hänelle suurinta hupia. Siihen
sekottui hiukan vielä mustasukkaisuuttakin, Kallem ei olisi nähnyt
häntä ja hänen harrastuksiaan. Suhde hänen ja sisaren välillä jäi
entiselleen, papin perhe oli aikoja sitten tullut takaisin, Josefine
oli eräänä aamupäivänä pistäytynyt heidän puutarhassaan tuomassa
kukkia vanhan Kallemin haudalta, langokset tapasivat toisensa kadulla
ja sairasvuoteiden ääressä, siellä kohtasi Kallem joskus myöskin
sisarensa, joka oli avulias köyhiä kohtaan. Mutta Kallemin luo hän
ei tullut eikä Kallem hänen luokseen, -- eikä papin perhe pitänyt
tuliaisiakaan heidän kunniakseen, niinkuin kaikki olivat odottaneet,
eikä sinne muuten enää vieraita kutsuttukaan. Ragni ei hetkeäkään
epäillyt, mikä siihen oli syynä. Kallem ei käsittänyt, miten
suuressa määrin tämä selvittämätön suhde piinasi Ragnia ja kuinka
se tavallaan sulki hänet kaupungista, eikä hänkään halunnut sillä
Kallemia kiusata. Kallemilla oli paljotöisen miehen vapaus viskata
syrjään kaikki, joka ei häntä miellyttänyt. Hänen jokapäiväisessä
keuhkotauti-metsästyksessään olivat akat ja kakarat, joita hän
kuletti mukanaan, hänestä suurempiarvoisia kuin "kaikki uskonnolliset
rettelöt", -- ja paha kyllä suurempiarvoisia kuin se ilo ja kauneus,
jota Ragni välttämättä kaipasi.

Sairaalan suuren pihamaan äärimmäisessä laidassa oli pitkä
varastorakennus puuliitereineen y.m. Sinne laittoi Kallem
voimistelusalin, jossa hän joka ilta voimisteli kello kuudesta
saakka tuon tuhkanvärisen pojan kanssa. Niinkauan kuin tätä kesti,
tuli hän säännöllisesti kotiin, hän teki itsekin liikkeitä,
perusti voimisteluseuran ja toimi siinä johtajana. Alussa oli se
kehnonlaista, luonnonomaisella pontevuudellaan hän sai sen kuitenkin
järjestykseen ja vauhtiin. Tuo nuhjotteleva poika oli tuskin
avannut pianoaan tulonsa jälkeen, hän ei uskaltanut soittaa Ragnin
kuullen. Silloinpa pälähti Kallemin päähän mennä istumaan kirjoineen
puoleksi tunniksi pojan huoneesen, hänen siellä lukiessaan piti
Karlen soittaa. Lääkärinä oli hän saavuttanut pojan luottamuksen,
ystävällisellä huolenpidolla hän vaali häntä, ja siitä olikin
kohta tuloksena, että poika rupesi tulemaan levollisemmin sisään
hiipimättä heti ulos jälleen. Vihdoin rohkaisi Ragnikin mielensä --
Kallemin alituisten kehoitusten vaikutuksesta -- ja sanoi eräänä
sunnuntaiaamuna pojalle: "Ei, elkäähän menkö ylös, -- tulkaa, niin
koetetaan soittaa vähän nelikätisesti! Otetaan helppoja kappaleita",
lisäsi hän. Poika oli aivan epätoivon partaalla, mutta kaikeksi
onneksi kaatoi hän istumaan ruvetessaan tuolinsa ja oli vähällä
kaataa Ragninkin tuolin, kun rupesi omaansa nostamaan, -- ja silloin
he nauroivat kumpikin. Se auttoi voittamaan pahimman kainostelun.

Niin, Ragni istui siinä reippaana ja solakkana punaisessa
silkkipuvussaan, pitsit verhosi käsivarsia ja kaulaa, hänen valkeat,
pitkät soittajansormensa lähestyivät pojan punoittavia ja hoikkia,
hänen henkevät kasvonsa kääntyivät useasti poikaan päin, resedan
lemu virtaili hänen leningistään ja tuoksu hänen tukastaan...
poika vapisi ujoudesta. Ja miten epämiellyttävä hän oli nyt omasta
mielestäänkin! Entäs hänen tukkansa haju! Hän koetti soittaa, kunnes
hän jo kohta meni päästä pyörälle ja teki tyhmyyksiä. "Te ette
varmaankaan ole soittotuulella tänään", sanoi Ragni ja nousi ylös.

Poika luikki matkoihinsa kuin lyöty koira, vääntelihe tuskissaan, ja
tahtoi juosta karkuun, maksoi mitä maksoi. Päivälliselle ei häntä
kuulunut, häntä ei löytynyt koko talosta ja Kallemin täytyi kysyä
Ragnilta, mikä siihen mahtoi olla syynä. Ragni kertoi silloin, miten
hullusti soitto oli mennyt, poika oli väsynyt jo puolessa tunnissa.
Nuorta miestä, joka ei sen enempää jaksanut, hän ei voinut sietää.
"No sinä olet se ainainen kaunosielu!" -- Kallem meni etsimään
poikaa, hukkasi siihen koko kauniin sunnuntai-iltapäivänsä ja tuli
vasta illan suussa kotiin, poika mukanaan. Silloin kuiskasi Ragni
miehellensä heidän istuessaan virkahuoneessa, että hän tästä lähin
olisi kiltimpi. Kristen Larssen tuli ja nöyrempänä kuin lyöty koira
istui Ragni lukemaan englanninkieltä hänen kanssaan.

Alusta pitäen oli häntä säälittänyt tämä merkillinen mies, mutta hän
oli jääksi jäätymäisillään hänen seurassaan ja saadessaan tuntea
hänen hengityksensä hajua. Senvuoksi pitikin hän itseään suurena
raukkana, kun jatkoi yhä vaan nurkumatta lukuja, sillä säälistä hän
ei sitä olisi tehnyt. Säännöllisesti ja täsmälleen määrätyllä kellon
lyömällä tuli Kristen Larssen pitkässä, ruskeassa, kaitahihaisessa
nutussaan, tuoden mukanaan työmiesten ijänikuista, inhoittavaa hien
hajua vaatteissaan ja ruumiissaan. Hengityksen haju löyhkysi pöydän
toisellekin puolen. Ragni tunsi sitä silloinkin, kun se sinne asti
ei ulottunutkaan. Larssen otti tuolin, istui ja aukaisi kirjansa
ja löydettyään paikan hän suuntasi kylmän, hirvittävän katseensa
Ragnin arkoihin, lempeisiin kyyhkys-silmiin, jotka säikähtyneinä
hapuilivat sinne tänne huoneessa. Larssen tarttui pitkillä ja
mustilla, tukasta likaantuneilla sormillaan kirjaan, toisen käden
sormet toimivat luvun osoittajina, sitten selvitti hän kurkkunsa
ja aloitti vihdoin, tavallisesti kysymällä jotain viime kerralla
puheenaolleesta aineesta. Tämän hän teki aina hyvin viisaasti,
epäillen Ragnin erehtyneen tai luullen, että Ragnilta puuttui
tarpeellisia tietoja tai johdonmukaisuutta. Hän saattoi tehdä Ragnin
epävarmaksi silloinkin, kun Ragni oli täysin varma asiastaan. Kun hän
hitaasti ja tyystin ajateltuaan sanoi sanan toisensa perästä ja Ragni
uskalsi häiritä häntä hänen tehdessään virheitä, -- niin painoi hän
lujemmin sormensa kirjaan nähdäkseen, missä hänet oli keskeytetty,
sitten katsahti hän ylös vastahakoisesti ja epäilevästi. Ragni toisti
epävarmasti oikaisunsa, mutta koskaan hän ei onnistunut tekemään
sitä kyllin selvästi, Larssenin täytyi aina pyytää seikkaperäisempää
selvitystä. Ragni sanoi silloin sen kolmannen kerran ja armosta
tyytyi siihen Larssen. Joka kerta häntä keskeyttäessään tiesi Ragni,
mitä sitten seuraisi -- ja tiesi myös, että nyt se taas tuo inhottava
hengen haju löyhähteli häntä vastaan.

Mahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella
varmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu.
Ja mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka
olisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi
kaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän
vastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa,
jonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa
Ragnin mielessä.

Ragnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli
työskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät
ystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä,
-- Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni
työskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö
oli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin
toistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen
perästä sanoi Ragni Karl Meekille: "Mitäs luulette? Jos koettaisimme
vielä kerran?" -- "Ei, kiitoksia, se ... se ei luonnista!" vastasi
poika kuin puusta pudonneena. -- "No, mutta minullapa sattuu olemaan
nelikätistä, jota te varmaankin osaatte." Ragni otti nuotit esille,
Karl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, --
punastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. "Tunnetteko tämän?" Hän ei
vastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli
antanut nimen "tunturipuro" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan
soittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni
tahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.

"Tulkaa nyt!" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit
verhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat,
samat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen
niin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa
puvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä
kunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi
hypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut
seurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei
hyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni
lupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.

Karl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. "Nyt on sunnuntai", sanoi Ragni,
"ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?" -- "Ei." -- "Eikö mennä
kävelemään?" -- "Niin, jos rouva Kallem ... mennään!"

Nuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni
oli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas,
ameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.

"Menkäämme tohtoria vastaan." He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin
ylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan
preerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille
ja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa
poskilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli
pilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat
mustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl
Meek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä,
että Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin
ja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut
valmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä
pistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut
mikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa
silkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla
kaunistettu ameriikkalainen barettilakki, -- tämä oli se, josta
hänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat _häneen_, eikä
hän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden
kulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa
hänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan
saloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli
tohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan
taloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä
kanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä,
oli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja
metsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista,
joista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön,
kosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin
häntä sittemmin "teereksi".

He eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä
takaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se
meni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se
jonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli
korkeinta, mitä Karl Meek tiesi.

Vähitellen sai Ragni "teeren" valtaansa, tottui hänen soikeisiin
kasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin
uhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä,
nöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja
pitkinä _dolce far niente_-uinailuina, tottuipa myöskin hänen
koreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon
huolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen
käteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa,
varsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja
siksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi
yksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti
siitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl
suuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki
ja luki ja soitti, -- sekä yksin että Ragnin kanssa.

Iltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli
verhonnut maan, -- ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa
--, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he
seisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja
vieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem
ja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla
vakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti
niistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää
jaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin
myöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri
ennen päivällistä ja illallista: "Koivet ylös, poika!" Kylläpä
kelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta
toivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, -- se ei nimittäin
onnistunut koskaan: poika oli "liian veltto". Sitten muuttui tämä
Karlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet
halusi kovasti, että poika "miehistyisi", hänen veltto olentonsa,
hänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän
sanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja
tuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä
hänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja
kertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, -- ei
Ragni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun
uhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka
ei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille
hänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, -- kunnes taas
Kallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla
ollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään
kanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia
sairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja
pyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen.
Se tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän
otti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin
eheämmäksi.

Karl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään
tulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja
tukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät,
enemmän "bourbonilaiset", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai
pikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi
kohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni,
sairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen
kanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki,
karva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut
lahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan
grönlantilaista.

Kallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt --
erosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui
vaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata
kotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian
kuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka
istui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. "Kuuleppas, sinä rakas
teeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi,
sillä sinä olet kelpo poika!" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi
Kallemin kaulaan.

Sitten he läksivät.

Kallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa,
viime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta
kolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän
aikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori
Kent jo paranemaan päin. --

Kun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa
sairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä.
Joku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia
ja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli
sieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari
Andersen, -- sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt
Kallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa.
Muurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut
muuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä,
kaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan.
Sattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem
hänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen
ahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun
saakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä
Andersen oli niin "kotiarakastava". Mutta hänellä oli huonot silmät,
oli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt
voimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut.
"Me uotettiin ja uotettiin", sanoi hän, "ja entäs lapset sitten!"

Kallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä
huoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin
saattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja
turvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi
tulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli
tässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia
turvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja
tunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka
oli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään,
haava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi.
Tähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.

Andersenin oli vaikea puhua, mutta vähänväliä hän murisi jotain
siitä, että jalkaa ei saisi sahata poikki. Kallem vastasi, ettei
sitä voisi päättää ennenkuin huomenna päivän valossa, ja auttoi
häntä mukavampaan asentoon. Huone tehtiin heti hämäräksi, silmille
pantiin boorivesikääreitä ja niiden vaihdosta käskettiin pitämään
tarkkaa huolta, kasvot voideltiin öljyllä ja peitettiin hienolla
pumpulikerroksella, samoin kädet, jalassa oleva haava puhdistettiin
karbolivedellä, pieni vertavuotava valtasuoni sidottiin, haavaan
pantiin jodoformia, käärittiin pumpulia ympärille ja lastoitettiin.
Jos hän heräisi ja olisi väsynyt, olisi käytettävä naftaa joka toinen
tunti ja jos tuskat lisääntyisivät, morfiniruiskutusta.

Tämän jälkeen sairas nukkui ja valitti aina herätessään äärettömiä
kipuja -- ei niin paljon itse luunmurroskohdalla kuin sääriluussa ja
jalkapöydässä, hän oli alituisessa pelossa, että jalka sahattaisiin
poikki.

Kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna hän oli Kallemin mielestä
kaikin puolin parempi. Ajatuksetkin olivat nyt selvemmät, mutta
pyörivät aina jalassa ja sen säästämisessä. Hän tahtoi nähdä hyvää
ystäväänsä pappia. Hänen vaimonsa oli läsnä ja lähti heti hakemaan
pappia sinne ennenkuin tämä ennättäisi mennä kirkkoon. Sillävälin
tarkastettiin sairaan silmiä, ne eivät olleet enää niin turvoksissa,
mutta valoa ne eivät vielä sietäneet, käytettiin atropiinia ja
vesikääreiden sijaan pantiin kevyttä harsoa. Kun Andersenin vaimo
saapui pappi mukanaan, meni Kallem heitä vastaan. Hänen mielestään
Andersenin jalka oli ehdottomasti _exarticuleerattava_, sahattava
poikki polven kohdalta, mutta siitä ei sairas saisi toistaiseksi
tietää. Vaimo, joka tähän saakka oli ottanut asian jotenkin
rauhallisesti, masentui kokonaan, niin ettei Kallem uskaltanut
päästää häntä sisälle papin kanssa.

Papista tuntui vaikealta seista sairaan ystävänsä luona tässä
hämärässä huoneessa, varsinkin nähdessään tuon vahvan miehen
näkönsä kadottaneena, kasvot tuntemattomina, kädet kääreissä, ja
kuullessaan hänen: valittavan. Mutta kohta sai hän ihmetellä sairaan
mielenlujuutta ja hänen lujaa uskoaan. Andersen tahtoi, että hänen
puolestaan rukoiltaisiin kirkossa, "kaikkihan ne minut tuntevat", hän
sanoi. Pappi lupasi sen, mutta rukoili tässäkin tilaisuudessa hänen
ja hänen perheensä puolesta. Rukous elähytti sairasta, hän kuiskasi:
"Minä olen tehnyt liiton jumalan kanssa jalastani." -- ja lepäsi
hiljaa sen aikaa, kun pappi lausui Paavalin siunausta. Tuskin tunti
sen jälkeen tuli tohtori Arentz ja Andersen vietiin leikkaussaliin.
Hänet piti nukuttaa, jotta voitaisiin perinpohjin tutkia jalkaa,
sanottiin hänelle, ja kun tuska siinä yhä oli sietämättömän suuri,
suostui hän siihen heti paikalla, "mutta jalkaa ei saisi leikata
poikki".

Tutkimuksesta kävi selville, että pohjeluun yläpää oli katkennut
vinoon kohti polviniveltä, sekä, paha kyllä, suuri verisuoni
puristunut luupalasten väliin, niin että oli tapahtunut veren
seisaus, se ulottui muutamia tuumia ylös reiteen.

Luonnollisesti sahattiin jalka poikki, se oli tehty neljännestunnissa.

Kaikkien, joilla mahdollisesti oli jotain tekemistä hänen
kanssaan, piti varoa, ettei hän saisi siitä mitään tietää. Hän ei
saanut joutua mielenliikutukseen, jotta hän ei nousisi istumaan,
tarttuisi jalkaansa tai muuttaisi asentoaan, sillä jos pisarakaan
seisahtuneesta verestä pääsisi tipahtamaan, olisi kaikki lopussa.
Jalka lastoitettiin lanteesta saakka, jalan tynkä käärittiin
karbooliharsolla ja vahakankaalla ja sidottiin hyvin.

Sitten herätettiin hänet vuoteellaan ja varoitettiin olemaan hiljaa.
Hän sai viiniä, mutta vain lusikalla, jottei hän millään tavoin
tulisi liikahtaneeksi, myöskin annettiin hänelle lihalientä ja
munanruskuaista ja kohta sen jälkeen hän nukkui.

Heti muutettuaan toiset vaatteet ylleen meni Kallem hoitajattarien
huoneesen, jossa Andersenin vaimo odotti, kertoi hänelle, mitä
oli tapahtunut ja kuinka vaarallista oli, jos Andersen joutuisi
mielenliikutukseen. Kallemia ihan miellyttivät nuo leveät, viisaat
kasvot kotkannenineen. "Jos käy hullusti", hän sanoi, "niin on teillä
monta ystävää". -- "Jumala elää", kuiskasi vaimo.

Kello kolmen ja neljän välillä heräsi Andersen, sai taas lusikalla
viiniä, lihalientä, munanruskuaista ja maitoa, hän vakuutti voivansa
hyvin paitsi että pohkeesen koski, väliin oli hän tuntevinaan kipuja
kantapäässään. Iltapuolella hän oli virkeämpi ja tahtoi pappia taas
luokseen. Juuri kun vaimo aikoi lähteä hakemaan, tuli hän itsestänsä.
Kallem oli vaatinut häntä puhumaan niin kuin jalka olisi vielä
paikoillaan.

Huomattiin kohta, että Andersen levätessään ajatteli vain sitä. "Nyt
luulen voivani sanoa, että jumala on kuullut rukoukseni", hän sanoi,
"senvuoksi on jumalaa kiitettävä arvokkaalla tavalla".

Tämä liikutti pappia ja hän lähettikin sydämellisen kiitoksen
siitä, että jalka oli tullut sairaalle pantiksi jumalan armosta ja
yhdistänyt hänet vielä lujemmilla siteillä vapahtajaansa. Andersen
näkyi miettivän tätä, hetken kuluttua hän virkkoi: "Rukoilkaa, ettei
hän ottaisi jalkaa myöhemminkään." Kuinka hän nyt sitä ajatteli?
-- "Siksi, että siihen niin koski." -- "Mutta juurihan hän uskoi,
että rukouksensa oli kuultu?" -- "Niin, mutta auttaa paremmin, jos
rukoilee lakkaamatta." Pappi kieltäytyi, mutta heti tuli tuo vakaa
mies levottomaksi ja silloin kuiskasi vaimo papille, että Andersenin
tahtoa olisi noudatettava. Pappi teki sen. Mutta enemmän vaimon
vastuulla kuin omallaan. Kallem oli juuri tullut kotiinsa, kun
pappikin tuli sinne hyvin kalpeana ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Tätä minä en tee enää toista kertaa", hän sanoi.

"Voin vakuuttaa sinulle, että olet tehnyt hyvän työn." Pappi seisoi
palttoo yllä ja lakki päässä, käsi oven rivassa. Kallemin sanat ja
ääni loukkasivat häntä. "Ainoastaan totuudessa me voimme lähestyä
totuuden jumalaa. Hyvästi!" Tohtori meni hänen perästään: "Sinä uskot
siis että, jos nyt sanot Andersenille jalan olevan poikki sahatun,
jumala voi hänet pelastaa!"

"Niin", vastasi pappi vihoissaan, taaksensa katsomatta.

Nyt ei Kallem uskaltanut matkustaa. Hän kirjoitti pitkän kirjeen
Ragnille ja lupasi tulla niin pian kuin voisi.

Seuraavana aamuna oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta Kallem määräsi
sairaan olemaan hiljaa eikä hän saisi puhua niin paljon. Iltapäivällä
pyysi Andersen herran-ehtoollista, mutta hoitajatar vastasi, ettei
hän kestäisi mielenliikutusta. "Minä tahdon uudistaa liittoni jumalan
kanssa", vastasi Andersen.

Tätä pyyntöä he eivät uskaltaneet hylätä, mutta eivät uskaltaneet
täyttää sitä kysymättä lupaa tohtorilta ja hänet oli aamupäivällä
haettu eräälle synnytykselle. Hoitajatar neuvotteli silloin
portinvartijan kanssa, joka jo kauan oli ollut kaikkivaltias
sairashuoneella. Hänelle toisti Andersen pyyntönsä yhtä jyrkästi ja
portinvartija ei luullut sitä voitavan kiertää, hän lupasi ottaa sen
vastuulleen. Jonkun ajan kuluttua lämmitti hän asunnossaan papin
kanssa viiniä, ilta oli muuttunut aika kylmäksi. Sitten he kumpikin
menivät ylös sairaalaan. Andersen ilostui kuullessaan, kuka sieltä
tuli, "tiesinhän minä sen", hän sanoi.

Pappi kysyi, oliko hänellä jotain erikoista asiaa.

"Oli kyllä."

Toiset poistuivat huoneesta. Silloin lausui Andersen, että hän
nuorena oli vahingoittanut erästä poikaa samalla jalalla, joka nyt
oli kipeänä. Ei suinkaan häntä nyt siitä syystä rangaista? -- "Ei."
Mutta hän oli ruvennut sitä ajattelemaan ja haluamaan ehtoollista.
-- Eikö siis ollut mitään muuta sitä estämässä? -- Ei. -- Pappi
pyysi häntä kokoamaan ajatuksiaan, he rukoilisivat nyt yhdessä.
Andersen vaikeni ja he rukoilivat. Rukouksen jälkeen ilmoitti pappi
hänelle synninpäästön ja sanoi nyt antavansa leivän ja viinin. --
"Odottakaahan vähän! -- Olen saanut syntini anteeksi ja nyt on
tauluni kirkas. Nyt me kirjoitamme siihen minun jalkani, jotta se
luettaisiin taivaassa. Minä tunnen itseni niin iloiseksi, niin, minä
olen niin äärettömän iloinen!"

"Koko ihminen on mukana liitossa, rakas Andersen." -- "Niin, mutta
tällä kertaa jumala lupaa minun vaimolleni ja lapsilleni, että
jalkani tulee terveeksi. Tulkaa nyt!" -- Hän ojensi paleltuneet
kätensä.

Pappi oli kuin tulisilla hiilillä. "Tätä minä en voi", hän kuiskasi
-- aivan tietämättään.

Andersenin huulet vavahtelivat, hänen kääreiset kätensä hapuilivat,
hän vei ne silmilleen, mutta tapasi niissäkin kääreen. "Me emme voi
tunkeutua jumalan sallimukseen", sanoi pappi, "ajatelkaas, jos meidän
tahtomme olisikin mahdotonta".

Oliko jotain papin äänensävyssä, vai oliko se pelkkä vastustelu, joka
pani Andersenin epäilemään?

Mitään vastaamatta repi hän kääreet silmiltään, nousi äkkiä istumaan,
viskasi peiton syrjään ja putosi takaisin tyynyille, tarttui
rintaansa ja huusi olevansa tukehtumaisillaan, hengittäen kiivaasti.
Keuhkoissa oli syntynyt veren seisaus.

Pappi oli lähättänyt kapineet käsistään, juoksi ovelle, jonka
ulkopuolella portinvartija ja toiset seisoivat, nämä juoksivat
hakemaan tohtoreita Arentzia ja Kentiä, mutta ennenkuin kumpikaan
heistä ehti saapua, oli Kallem palannut. Silloin oli pappi jo mennyt.
Andersen kuoli sitten yöllä.



6.


Portinvartija sai ensiksi kärsiä tapahtuman johdosta. Hänen täytyi
muuttaa samana päivänä.

Sitten lähti Kallem Andersenin lesken luo: "Te olette kelpo ihminen.
Jos tahdotte, saatte ruveta portinvartijaksi ja taloudenhoitajaksi
sairashuoneella. Ottakaa toimi vastaan ja ruvetkaa jo huomenna
panemaan kokoon tavaroitanne ja muuttamaan lastenne kanssa, niin
ajattelette vähemmän suruanne. -- Onko teillä kunnon palvelustyttö?"
-- "On." Ottakaa hänet mukaan! Enempää ei tarvita. Kaikki muu on
valmista ja hoitajattaret auttavat teitä.

Ylihoitajatar sai ankarat nuhteet, mutta siihen se jäi. Erehdyksensä
hän sai palkita auttamalla Andersenin eukkoa parhaimpansa mukaan.

Pappia ei Kallem mennyt tapaamaan, eikä pappikaan hänen luokseen
tullut. Toisilta hän sai kuulla, että pappi oli sairastunut, mikä
olikin luonnollista. Pari päivää sen jälkeen tapasi Kallem Josefinen
kadulla, mutta sisar ei ollut häntä näkevinäänkään.

Tämän tapauksen vaikutusta ei ole helppo kuvata. Koko kaupunki
joutui kuohuksiin. Eikö usko ollut sentään kummallista, kun usko
valheesenkin saattaisi pelastaa miehen varmasta kuolemasta?

Portinvartija suuren perheensä kera joutui tietysti papin ja hänen
vaimonsa niskoille. Josefinen täytyi antaa rahoja kirjakauppaa
varten, -- ja vieläpä enemmän kuin olisi haluttanutkaan.

Siitä miehestä tuli Kallemin luja ja todellinen verivihollinen. --

Heti tämän jälkeen matkusti Kallem salokylään. Hän ei ollut
ilmoittanut tulostaan mitään, hän ajoi eräänä kuutamoiltana asemalta
ja saapui kartanolle juuri pihamaan ja tiensuun ollessa täynnä rekiä,
mitkä tyhjinä, mitkä taas väkeä täynnä, vanhat ja nuoret olivat
lähdössä rekiretkelle, he läksivät täältä ja aikoivat palata tänne
takaisin tanssimaan.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota tuohon asemalta tulijaan: luultiin
hänenkin kuuluvan seurueeseen. Vasta hänen seisoessaan eteisessä,
jossa talon väki ja vieraat juuri pukivat päälleen, huomasivat
muutamat, että hän oli vieras, mutta eivät siitä sen enempää
välittäneet. Ragni oli juuri saanut turkin yllensä, kun tunsi jonkun
syleilevän itseään takaapäin, hän huudahti ja katsahti taakseen. Voi,
mikä ilo siitä nousi! Entäs Karl, joka seisoi nurkassa, puuhaten
suurten saappaittensa kanssa, sanaakaan sanomatta otti ne jalastaan,
heitti turkin yltään, viskasi koipensa ilmaan ja kiiti käsillään
tervehtimään Kallemia, -- nyt hän oli tuon taidon jo oppinut! Isä
seisoi siinä tuuheine hiuksineen ja synkkine kasvoineen, hän esitteli
Kallemin vaimolleen, joka oli kalpea ja kohtelias, puhui heikolla
äänellään seutukunnan murretta -- siinä kaikki, minkä Kallem huomasi.
Nyt hän ei ehtinyt muuta kuin kiiruhtaa mukaan.

Hevosten hirnuntaa, huutoa, naisten kirkaisuja ja nauruja kajahteli
ennenkuin koko jono oli lähtövalmiina ja ensimäinen reki, jossa oli
nainen ja turkkiin puettu mies takana, lähti kiitämään. -- Sitten
seurasi reki reen perästä, leveitä ja kapeita resloja, joiden
edessä oli yksi tai parikin hevosta. Koko jono näytti pitkältä,
mustanharmaalta, solmuiselta nuoralta, joka lumisten seutujen kautta
kuutamossa kiemurteli metsään, jossa kohta puiden välillä kajahteli
kulkusten helinä, koirien haukunta, nauru ja puhelu. Joku heläytti
lauluksi, toiset yhtyivät siihen, mutta oli mahdotonta pysyä tahdissa
ja se raukesi. Kallem istui vaimoineen tilavassa reessä, Ragni oli
niin tavattoman suloinen noissa turkiksissaan, että Kallemin täytyi
monta kertaa pyytää saada suudella häntä, -- mikä oli hyvin tukala
tehtävä. Voi, kuinka paljon Ragni oli kokenut! Kuunnellessaan häntä
Kallem tajusi, että Ragni vasta nyt eli nuoruuden elämää. Hän ei
ollut koskaan aavistanut, että Ragnissa piili niin paljon ilon
tarvetta. Samaa johtui hän ajattelemaan myöhemminkin iltasella, kun
he tanssivat, leikkivät, rupattelivat ja aterioivat, -- Ragni iloitsi
nyt monen vuoden edestä. Joko sitten joku jäykkä maanviljelijä oli
kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja vei häntä
niin, että tuskin varpaan nenät lattiaan tapasivat, tai oli hän
tavannut jonkun lapsista ja valssasi hänen kanssaan, tai Karl tai
joku muu koululainen tai ylioppilas häntä pyöritteli, -- alati
säteilivät hänen kasvonsa, aina oli hän yhtä riemuitsevana ja villinä
ilosta. Tanssittiin ja leikittiin talon suuressa tuvassa, mutta
kuhina virtasi sieltä muihinkin huoneisiin, jopa talon toisessa
päässä olevaan kyökkiinkin, sen ovi oli avoinna. Jotkut vanhemmat
herrat yrittivät kortinlyöntiä eräässä nurkassa, mutta se ei sujunut,
sillä heitäkin pyydettiin vähänväliä tanssiin. Iloon ottivat osaa
sekä vanhat että nuoret.

Kello yhdentoista aikaan seuraavana päivänä Ragni vielä nukkui, ja
kun hän keskipäivällä tuli ulos huoneestaan hiukan väsyneenä, vähän
päästään sekavana ja kovasti kummastuksissaan siitä, ettei ollut
kuullut Kallemin ylösnousua, saikin hän kuulla, että Kallem olikin
jo matkustanut! Sähkösanoma tohtori Kentiltä, joka taas oli tullut
huonommaksi, teki hänelle mahdottomaksi jäädä kauemmaksi aikaa.
Aamiaista syödessään hän oli kirjoittanut muutaman rivin Ragnille ja
ne lohduttivat Ragnia hiukan. Kallem näet kirjoitti, ettei hän ollut
voinut herättää häntä niin rasittavan yön jälkeen, vielä vähemmin
ottaa häntä mukaansa, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin
rajatonta riemua kuin eilen illalla nähdessään Ragnin niin iloisena.

Heti kotiin tultuaan Kallem löysi kutsumuksen erääsen "yhdistyksen
iltamaan". Ja sinne tahtoi hän mennä. Kutsu oli hänen sisarensa
kirjoittama (hän kuului johtokuntaan) ja se oli osoitettu "tohtori
Kallemille rouvineen". Kas vaan!

Sähköttäisiköhän hän tästä Ragnille? Hän päätti antaa Ragnin olla
siellä, missä hän oli, siellä hän viihtyi niin mainiosti.

Sillävälin sotkeutui hän sangen vakavaan juttuun. Ensi työkseen hänen
oli samana iltana lähdettävä sairasmatkalle kaupunkiin, erään köyhän
pesijättären, Sissel Aunen luokse, jolla oli paljon lapsia, hän oli
saanut keuhkotulehduksen. Etupäässä hänen tähtensä oli tohtori Kent
lähettänyt sähkösanoman Kallemille. Seitsemäs vuorokausi oli kulunut
ilman ratkaisua, ja kun tämä yö. oli kulunut puoleen, oli yhdeksäskin
vuorokausi ohitse. Eläisikö vaimo sen yli? Tulehdusta oli keuhkojen
sekä ylä- että alapäässä, sydän tykytti epätasaisesti, valtimo löi
heikosti ja muitakin huonoja merkkejä oli olemassa, -- koettaisikohan
hän atropiinillä keventää sydämen toimintaa? Sitä keinoa ei oltu
käytetty tällaisissa tapauksissa, mutta se oli kuitenkin järkevä
ajatus. Tämä kysymys seurasi häntä, menipä hän minne tahansa, tekipä
mitä hyvänsä. Sairaan viisi lasta olivat Sören Pedersenin ja hänen
vaimonsa Aasen luona. Tällaisissa tapauksissa nämä kaksi olivat
verrattomia.

Toistamiseen meni hän sairaan luo, ja jäikin sinne samalla, nyt oli
taisteltava kuolemata vastaan.

Huone oli pieni, mutta siisti, siinä oli kolme sänkyä, geranium
raukka ikkunalla ja kuningas Kaarlo viidennentoista kuva oli seinällä
kehyksissä, sitäpaitsi pari nuppineulalla kiinnitettyä valokuvaa
ja niiden vieressä viulu, jossa oli vain kolme kieltä viritettynä,
neljäs oli katkennut. Nainen, joka tuossa makasi sairaana, oli ollut
aikoinaan kaunis, terveeksi ja reippaaksi tulisi hän varmasti,
jos paranisi. Nyt hän lepäsi tuossa kuihtuneena, karheat työkädet
kuluneella peitteellä. Mutta mies, joka istui vuoteen vieressä,
ei ollut yhtä vahvatekoinen kuin hän, ei, hän oli hyvin heikko
ja hinteliäs! -- kasvonsa olivat miellyttävät, niissä oli jotain
samallaista sävyä kuin viulussa tuolla seinällä, niin ehkäpä olikin
hänessä itsessään joku kieli särkynyt, koska tuo viulun neljäs
kieli sai riippua käppyrässä. Väsyneenä ja valvomisesta riutuneena
hän siinä yksinänsä istui, ei siksi, etteivät naapurit olisi
tahtoneet auttaa häntä, vaan sentähden, että se henkilö, joka tässä
viimeksi valvoi, lepäsi nyt, kunnes pahin hetki alkaisi. Kallem oli
liikutuksella katsellut, miten naapurit lähitaloissa vartioivat,
etteivät iloiset jouluvieraat saisi kulkea tästä ohi; vartioita
vaihdettiin pitkin yötä. Hän kuuli tämän vaimolta, joka yhdentoista
tienoissa tuli taas valvomaan. Tässä ei ollut juuri mitään tehtävää
muilla kuin tohtorilla, eikä hänkään tiennyt, uskaltaisiko tehdä
mitään.

Ruiskutettiin aluksi 1/3 milligrammaa, ja suonen tykytys vilkastui.
Kallem alkoi jo toivoa, mutta ei uskaltanut virkkaa vielä mitään
miehelle, sillä saattoihan toivo pettääkin. Suonen tykytys pysyi
samallaisena noin parin tunnin ajan, mutta heikkeni sitten.
Ruiskutettiin uusi annos ja se taas vilkastui. Kallem odotti mitä
suurimmalla jännityksellä. Hänellä oli mukanaan kirja, hän koetti
lukea sitä, jonkun ajatuksen hän siitä kyllä tajusi, mutta se unohtui
kohta. Ei lausuttu sanaakaan, ainoastaan hiljaisia huokauksia
kuului. Viimeinen huudahdus jossain kaukana, viimeinen kulkusen
helähdys oli jo kauan sitten häipynyt, viimeinen ovi suljettu, yö
oli synkkä ja hiljainen. Viisi lasta, joista vanhin kymmenvuotias,
oli menettämäisillään huoltajansa, ja hän, joka tuossa istui
milloin torkkuen milloin polviaan sivellen milloin taas kuukottaen
kyynärpäittensä varassa -- ja tuijottaen väliin sairaasen, väliin
tohtoriin, niinpä niin, huoltajansa oli kadottamaisillaan hänkin.

Heti kun suonen tykytys alkoi heiketä ruiskutettiin uusi annos ja
hyvällä tuloksella, joten näytti todellakin siltä kuin olisi tämä
keino oikea. Mutta käännettä ei vaan näyttänyt tapahtuvan, keskiyö
oli jo ohitse ja sen mukaan, mitä oli sanottu, yhdeksäskin vuorokausi
kulunut, mutta sentään kesti vaan tuota kauheaa kamppailua. Kallem
pelkäsi ja toivoi, nousi seisomaan, istuutui jälleen, otti kirjansa,
piti sitä edessään, pani sen pois -- ja meni taas koettamaan
valtasuonta. Niin, nyt olivat voimat kohta lopussa, mies näki sen
tohtorin silmistä ja taisteli itkua vastaan. Tohtori pyysi häntä
olemaan hiljaa. Jälleen uusi yritys, ja hetken päästä sairas vaipui
uneen. Niin, mutta olikohan se todella unta? Kallem kuunteli. Toiset
valvojat katsoivat häneen ja hän heihin. Hän poistui hetkiseksi
sängyn luota rauhoittuakseen ja voidakseen tarkemmin ottaa kaikki
huomioon: kyllä se oli oikeaa, levollista unta! Hän loi katseensa
mieheen ja tohtorin kasvoista säteilevä elämän valo siirtyi hänen
kasvoihinsa. Mies nousi ylös ja voimakas mielenliikutus tahtoi
purkautua kyyneltulvaksi. "Menkää nukkumaan!" kuiskasi tohtori. Mies
heittäytyi läheiseen sänkyyn, kasvonsa painoi hän tyynyä vasten ja --
purskahti rajuun nyyhkytykseen.

Takan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori
hänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo
auttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa
jälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut
satamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään
ikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja
vaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut
olla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta
siellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma
siitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja
nukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. "Kuka siellä?" kysyi Sören
Pedersenin fyeniläinen ääni. "Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että
heidän äitinsä tointuu." -- "Sepä mainio asia", vastasi fyeniläinen
ja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: "Elähän, mitäs hän
sanoo?" -- Kallem: "Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni
päivälliselle!"



7.


Koko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta,
illansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin.
Pyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta
saapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä
myöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä.
Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.

Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on
perheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään
siitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista
herättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja
neitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta
samoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin
myös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän
kuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä
nähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä
kuin eivät he tuntisikaan toisiaan.

Kallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune
rupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta,
jota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin
luona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään,
hän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin
tavoissaan hyvin paljon muistutti.

Lapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka
myös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille
pianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään.
Verhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin
oli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta,
joten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, --
arveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä
kuului varsin merkilliseltä.

Pitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan
päällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt
siihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen,
huvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä
hiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen
pelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.

Nyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana
sieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli
Bing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa?
Julkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing
oli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin
tanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä
viedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli
näkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja
tanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan.
Hän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja
Karlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli
lukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle
lähdöstään -- ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!

Lunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä,
vaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi
ollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat
himmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi
hiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina
ja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole
ihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla
seuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt,
ei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä
enää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli
vielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi
valkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem,
ketään muita ei ollut olemassa.

Talot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua
kyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa.
Ennen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla
oli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä
valkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä
kyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt
enää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt
pimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä
loihditusta maailmasta.

Kallem itse astella humppasi eteenpäin kuin alassuin käännetty
sokeritoppa. Hän ja lumihöytäleet vain nyt olivat liikkeessä. Ei
niin ainoatakaan tulisilmää näkynyt taloista, vaikka kello vielä oli
tuskin kymmentä. Sammutettu oli nyt kaikki tulet, suljettu jo kaikki
ikkunat ja ovet ja verhottu lumiseen vaippaan. Himmeästi palavien
lyhtyjen sydämet yksin todistivat, että tässä kerran oli ollut elävä
kaupunki.

Mutta nytpä hän kuulikin klarinetin vingutusta ja
bassoviulun murinata, -- varmaankin kettu ja jääkarhu oli jossakin
tanssailemassa. Kuului hipsutusta ja humpsutusta, lumihöytäleet
leijailivat ja talot istuivat ja haaveksivat.

Hän asteli edelleen ja näki vihdoin valoa jostakin suuresta talosta.
Sieltä se vingutus ja murina kuului. Sinne hän suuntasi askeleensa.

Menikö hän väärään paikkaan? Hän tulla tupsahti ravintolaan tai
sentapaiseen, -- tupakan savuun, punssilöyhkään, ruuan hajuun ja
näki edessään muutamia läskinaamaisia herroja. He eivät olleet
juhlapuvuissa, mutta tuolta tuli eräs, joka oli. Ja kun hän
vihdoinkin osui oikeille portaille, näki hän ohitsensa kulkevan
useita juhlapukuisia herroja, ne olivat tietysti menossa tupakoimaan
ja punssia juomaan. Kallem vihasi ja halveksi tupakkata, punssia ja
kapakkaelämää, mutta varsinkin herroja, jotka eivät jaksa tanssia
nauttimatta kiihoittavia aineita.

Tanssiaisiin ei ole kenenkään tultava myöhään. Kallem vilkaisi
kelloonsa, se oli jo yli yksitoista, eikä kymmenen, niinkuin hän
oli kuullut. Hän oli joko tullut kotiin liian myöhään tai oli hän
lukenut liian kauan. Muutamia lämpimänsä saaneita hiestyneitä nuoria
miehiä tuli juuri huuruisesta salista ulos -- sieltä näet pöllähti
joka kerta huurua, kun ovea avattiin, -- ne tervehtivät Kallemia
ja merkitsivät senkautta muistiinsa, että hän oli tullut. Kallem
meni vaistomaisesti eteenpäin ja vei palttoonsa naulaan. Eteisessä
oli paljon lämminneitä, hiestyneitä ihmisiä. Yksi näkyi rientävän
jonnekin siksi että toinenkin meni, heidän keskustelunsa oli
joutavanpäiväistä, silmänsä hehkuivat ja naurunsa kuulosti siltä kuin
olisi se lähtenyt tyhjästä tynnöristä. Tulipa sieltä naisiakin, kolme
neljä yhdessä joukossa, olivat kuin puhjenneita ruusuja, nauroivat
tyhjälle ja puhuivat tyhjänpäiväistä, -- valmiita vietäviksi soiton
ja tanssin kuhinaan. Soitto oli kurjaa, lamppuja verhosi tomuharso ja
kattokruunut himmottivat keltaisen punervina.

Liiaksi oli tänne väkeä kerääntynyt, suurella vaivalla saattoi
pujottautua kaikkien noiden kavaljeerien välitse, jotka siinä
seisoivat joutilaina oven edessä, aivankuin ahdettuina yhteen kasaan.
Siinä oli samalla hienoutta ja raakuutta, -- oikea norjalainen
sekoitus.

Tanssittiin paraikaa kotiljonkivalssia. Pitkä mies kun Kallem
oli, saattoi hän nyt pyyhittyään silmälasinsa nähdä, että hänen
sisarensa ei ollut tanssivien joukossa, tuskinpa koko salissa. Mutta
hän unhotti hänet, sillä tämä näky täällä oli joissakin suhteissa
hänelle uutta, hän nimittäin tunsi Norjasta vain rannikkoseudun
ja Kristianian. Norjalaisen sisämaan kaupungin tanssiaisilla on
ominainen leimansa. Naisia ja herroja, jotka saattaisivat esiintyä
vaikkapa hienoissa Parisin tanssiaisissa, liitelee välitse neitosten
ja nuorukaisten, joissa kuvastuu arkipäiväisyys ja jotka eivät ole
oppineet tanssitaitureiksi, mutta noudattavat kuitenkin hartaasti
tahtia aivankuin olisivat he vakavassa työssä. Miehiä takissa,
miehiä frakissa, naisia avokaulaisessa tanssipuvussa, naisia
yksinkertaisessa, mustassa surupuvussa, nuoria ja vanhoja, kaikki
huvittelemassa omalla tavallaan.

Vahingossa jouduttuaan ravintolan puolelle tai sen läheisyyteen ja
senkautta punssin löyhkään ja tupakan savuun, jota hän inhosi, tuli
hän huonolle tuulelle ja näki kaikki mustissa väreissä. Mutta täällä
tanssisalissa se katosi, kun hän sai nähdä niin paljon hilpeätä
omintakeisuutta. Tuossa valssasi muuan pari ohitse, herra frakissa
ja neiti tummassa soljilla varustetussa villapuvussa, pysytteleivät
lujasti toisissaan, eivätkä pysähtyneet, jatkoivat vain menoaan,
vakavina ja varotellen. Tuossa sujahti heidän ohitsensa pitkä,
vaaleaverinen merimiehen mekkoon puettu nuorukainen, varmaankin joku
nuori merimies, joka vietti jouluaikaansa kotipuolessaan. Hän vei yli
neljäkymmenvuotiasta naista, epäilemättä omaa äitiään, joka näytti
vielä vallan hyvin voivan olla mukana navakassa tuulessa. Tuolla
tanssi eräs tunnettu rautatienvirkamies pää pystyssä, mustatakkinen
miehenkoikelo, keikuttaen kummallisesti ruumistaan, astuessaan
oikealla jalalla heilahti hän oikealle ja astuessaan vasemmalla
heilahti hän vasemmalle, aina vaan mitä omantunnon-mukaisimmassa
tahdissa ja niin iloisena, niin viheltävän rautatie-iloisena.
Nainen, jota hän: tanssitti, hymyili kaiken aikaa, mutta ei
suinkaan ujoudesta, kaukana siitä, vaan hauskuuden tunnosta. Ja
he tanssivat lakkaamatta, pääsivät tuskin istumaan, kun jo taas
pyörähtelivät permannolla. Tuossa kiiti ohitse muuan kauppias,
hänen jälestään upseeri, kumpikin moitteettomasti pirteän, nuoren,
tuoreen tanssipukuisen neitosen kera, sitten seurasi hassunnäköinen
pitkätukkainen mies rotevan, mustapukuisen naisen kanssa. He
hyökkäsivät halki pitkän tanssisalin, edes ja takaisin, ihmiset
pelkäsivät ja pakenivat heidän tieltään aivankuin hurjien hevosten
edestä. Tuossa taas liukui ohitse kuin mikäkin torni, leveä, pyöreä,
korkea torni, sivullaan pieni hontelo nainen, joka nojasi häneen kuin
tikapuut ikään. Tornin yläosa ei liikkunut, pyöri vaan, jos hänen
päänsä päälle olisi pantu soppalautanen, ei siitä olisi niin pisaraa
läikähtänyt. Sitten tuli kaksi, jotka pitivät käsiään ylhäällä
kuin purjeita, kaksi kookasta ihmistä vallaten tilan, joka olisi
hyvin riittänyt kolmellekin tavalliselle parille. Mutta tanssitapa
näytti täällä olevan sellainen, että kaikilla oli oikeus vallata
niin paljon tilaa kuin jaksoivat ottaa, ja mennä sellaista vauhtia
kuin halusivat: jokaisella oli oikeus tanssia omalla tavallaan ja
tulla tänne sellaisessa puvussa kuin halusi. Täällä tanssi kukin
oman itsensä vuoksi, kukaan ei tanssin tähden, kaikki vain omaksi
hauskuudekseen.

Mutta kas, tuossa tuli kaksi, jotka osasivat tanssia! Ne tulivat
syrjähuoneesta, reipas, parraton ratsuväen luutnantti ja kookas,...
Josefine! Hän oli mustalla reunustetussa punaisessa silkissä, hänen
lujarakenteinen kaulansa, hänen paljaat, lämminväriset käsivartensa,
hänen viljava tukkansa ominaisessa sykerössään, hänen intohimoiset
silmänsä, sillä sitä ne olivat, ja tuo vartalo, niin, hän oli
totisesti tanssiaisten kuningatar. Ja entä hänen tanssinsa! Nytpä sen
saattoi huomata, miten voimakas ja luontaisen notkea hänen vartalonsa
oli. Ja nyt kuohuili kiihkoisa veri, tuo oli Josefinea, tuo! Veli
pyrki lähemmäksi, hän tuskin saattoi hengittää. Ja hänestä näytti
kuin katselisivat kaikki näitä kahta, jotka liitelivät ympäri väliin
oikealle, väliin vasemmalle, sitten pyörivät samalla paikalla, ja
taas hurjaa kyytiä ympäri salin. Ei yhtään uutta tanssijaa astunut
lattialle, kaikki katselivat, ja vähitellen taukosi moni niistäkin,
jotka olivat tanssimassa, hekin tahtoivat nähdä. Luutnantilla oli
se vika, ettei hän ollut naistaan pitempi, mutta hän oli vankka ja
uhkea mies ja vei naistaan kerrassaan komeasti. Tanssi oli näillä
kahdella perin terveellä ihmisellä intohimoa ja huumausta, siltä
se ainakin näytti. Ja se huumasi muitakin. Kallem ei voinut sitä
vastustaa, hän tahtoi tanssia, hänkin, ja tanssia Josefinen kanssa,
ja kernaimmin nyt heti. Kun he seuraavan kerran loistavasti pyörivät
hänen ohitsensa, katsoi hän sisareensa ja katsoi niin, että hän
tiesi sisaressaan heräävän halun katsoa sinne, missä hän seisoi. Ja
niin kävikin. Josefine pysähtyi aivankuin joku olisi ottanut häntä
vyötäisiltä ja pysäyttänyt hänet. "Tuhannet kiitokset!" sanoi hän
kavaljeerilleen. Heti paikalla oli Kallem hänen vierellään, mutta
samassa myöskin Josefinen ystävätär Lilli Bing. "Tule istumaan
viereeni!" sanoi tämä ja kääntyen heti Kallemiin: "Olipa hauska nähdä
teidätkin täällä." -- "Saan kiittää kutsumuksesta", vastasi Kallem
kumartaen molemmille. "Mutta minä olen saanut sellaisen halun tanssia
kanssasi, Josefine", hän veti hansikkaat käsiinsä, "sallitteko?"
-- hän kumarsi luutnantille, joka kohteliaasti kumarsi vastaan.
"Haluttaako _sinua_?" sanoi hän Josefinelle. Josefine oli hengästynyt
kiihkeästä tanssista, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät.
"Kyllä", vastasi hän hiljaa. Lattia oli taas täynnä tanssijoita, he
seisoivat senvuoksi hetkisen ja odottivat. Mutta kun tungoksesta
ei tullut loppua, otti Kallem sisartaan vyötäisiltä alkaakseen.
"Ei se käy!" kuiskasi Josefine. -- "Kyllä käy!" sanoi Kallem ja
läksi viemään. He pyörivät tanssijoiden ohitse tuuppimatta ketään
ja pysähtymättä vaarankaan uhatessa. Niin, Kallem enemmän kantoi
sisartaan kuin ohjasi. Mutta kohta hän huomasi, kuinka tarpeetonta
se oli. Josefine seurasi mukana ja noudatti hänen käsivartensa
pienintäkin viittausta. He eivät olleet siksi paljon samankaltaisia,
että heidän tanssinsa olisi sulautunut kokonaisuudeksi, eivätkä niin
erilaisia, että se olisi näyttänyt epämiellyttävältä, he olivat nyt
mieltyneet toisiinsa ja nauttivat aselevosta ennen taistelua. He
katsahtivat toisiinsa, aina samalla aikaa, Kallem punoittavana ja
Josefine kalpeana.

Nyt loistivat lamput kirkkaina, soitto oli vilkasta, ihmiset iloisia
ja luonnollisia, tanssisali mainio. He eivät olleet tanssineet
toistensa kanssa sen jälkeen, kun Kallem oli ensimäinen mies
tanssiaisissa, ja Josefine epämiellyttävä tytönheilakka, jota hän
armosta vei pari kertaa salin ympäri. Mutta ryhdissä, tahdissa ja
tanssimistavassa olivat he kuin yksi ja sama, heidän tanssinsa
oli kevyttä, he olivat onnellisia. Pitäessään kiini toisistaan
he eivät voineet ajatella eri tavalla, heidän ajatuksensa olivat
kietoutuneet yhteen. He kuuluivat toisilleen luonnon lujien siteiden
kautta -- nyt, kun he olivat löytäneet oikean pohjan. Kaikki, mikä
heitä eroitti, häipyi pois aivankuin olisi se ollut jotain vierasta
ja tilapäistä. Ja kun heidän yhteiset kokemuksensa oikeastaan
kuuluivat lapsuuden aikaan ja toiseen maahan, siirtyivät he kumpikin
ajatuksissaan sinne. Päivän kuumasti paistaa hellittäessä merelle
ja rannikolle olivat he ratsastavinaan kummallisen isän vierellä,
kumpikin omalla pikku ponillaan, isä oli niin kaunis hevosen selässä.

Veli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä,
sellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin
isää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta
kuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi
hänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin
isän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua
häneen kuin äitiinsä, -- niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä
heidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen
enempää halunnut.

Nyt päättyi valssi.

Käsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut,
-- lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin
seurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan
säädyllisenä ja kohteliaana.

Hetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset
tohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi
taas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa
kanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti.
Hänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys
häneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli
saanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se
muokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä
oloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä
sitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, -- ja
kuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.

Lunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei
näkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään
ilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä.
Kaukaa kuului soitto.

Mutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo
palvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa
salokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja,
niin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, -- hän kieppui
ympäri salia pikku lasten kera, lenteli "teeren" tai jonkun
pääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; -- Kallem oli näkevinään hänet
onnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen
huudahtavan: "Oi, miten hauska minulla on, Edvard!" ja siihen hän
nukkui.

Ja seuraavana päivänä -- hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja
noudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin
Ragni tavallisesti kävi soittamaan, -- aukenikin ovi ja Ragni, -- hän
ei uskonut omia silmiään! -- niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät
loistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen
tulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä -- ja nosti
hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet...

"Ei", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, "nyt
siellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä
pois." -- "Sinulla on vino nenä!" -- "Ja entäs sinä kun olet ollut
tanssiaisissa!" -- "Sinulla on vino nenä!" -- "Sitä tuskin huomaa.
Mutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen
sinulle." -- "Karl?" -- "Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän
on kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua
kohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on
kiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen." -- "No sen minä
kyllä uskon." -- "Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt
tulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän
kintereillämme." -- "Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo
kyllästynyt?" -- "Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että
hän on aina meidän läheisyydessämme, se käy --" "-- ikäväksi?" --
"Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha.
Kuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti
eläkä sano minua kaunosieluksi!" -- "Mitä sitten?" -- "Älä anna
Kristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee
sitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa." -- "Mutta nyt on tullut
muutamia lapsia, jotka --" "Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!" -- Ja
hän purskahti itkuun.

"Rakas, pikku Ragniseni --!" -- "Niin, -- niin, se on niin itsekästä,
mutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle." --

Hetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina
riemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat
talossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat
ikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin,
virkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että
keuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat
vasten surmaajaansa; -- laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki
pestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui
yli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu
leninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja
tupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.



8.


Seuraavana päivänä Kallem tuli Sissel Aunen, tuon pesijättären luota.
Hän oli purkanut vihaansa miehelle, joka ylenpalttisessa ilossaan oli
laittanut viulunsa kielet kuntoon, soitteli nyt kapakoissa ja joi
itsensä humalaan. Kallem halusi koettaa hänen suhteensa samaa keinoa
kuin Sören Pederseninkin ja meni sentähden Sörenin luokse päästäkseen
hänen avullaan käsiksi tuohon tunteelliseen Auneen. Mutta hän
tapasikin ainoastaan Aasen yksinään puodissa auttamassa yhtä Sisselin
lapsista satulaan istumaan, niitä oli neljä kappaletta puodissa,
viides nukkui sisähuoneessa. Sören Pedersen ei ollut kotona, hän oli
Kristen Larssenin luona, joka oli tullut sairaaksi. Kristen Larssen?
-- Niin, hän oli ollut kovissa tuskissa ja oli jo sylkenyt vertakin,
mutta hän ei halunnut puhua siitä tohtorille. Kallem aikoi heti
lähteä sinne, mutta tahtoi ensin täällä vähän rahallisesti avustaa
lasten ylläpitoa. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan. Tänään oli
Aase saanut myydyksi kahdet silat ja yhden vieterisängyn. Nyt oli
heillä työssä lisänä eräs Aasen serkuista, nainen, jonka nimi oli
myöskin Aase; eroittaakseen heidät toisistaan Sören kutsui serkkua
Aasen Aaseksi.

Kallem tapasi Kristen Larssenin vuoteen omana, karvaisissa käsissään
hänellä oli joku työ ja Sören Pedersen luki hänelle ääneen. Ikkunan
ja pöydän välisessä nurkassa, aivan perimmässä sopessa kyyrötti vaimo
ja neuloi sukkaa, huivi silmillä niin että kasvot olivat varjossa.
Huoneessa oli tavattoman huono ilma. Nähdessään sairaan Kallem
vallan säikähtyi, hän oli raihnaampi, harmaampi ja laihempi kuin
tavallisesti. "Oletteko syönyt rasvaista jouluna?" -- "Hm, meillä
oli sylttyä." -- "Oletteko ennen tuntenut samallaisia kipuja?" --
"Kyllä, välistä." -- "Ei, ei niin kovia kuin nyt", sanoi sukanneuloja
nurkasta -- "Onko teillä nyt tuskia?" -- "Ei tällä hetkellä! Mutta
tuontuostakin." --"Sydänalassako ja vatsassa?" -- "Niin." -- "Ja
tuskat uusiintuvat usein?" -- "Aivan niin." -- "Se on kasvanut
nopeasti", sanoi vaimo penkiltään. Kallemin mieliala kiihoittui.
Miksi hän ei ennen ollut ruvennut tutkimaan Larssenin terveydentilaa?
Vaimon katse seurasi häntä, hänen puikkonsa liikkuivat hitaammin,
hän ikäänkuin jähmettyi. Tohtori koetti näyttää levolliselta, mutta
vaimo ei antanut pettää itseään. Myöskin Kristen Larssenin kylmät
silmät tarkastelivat tutkivasti tohtoria. Kallem käski avata pellit
ja antaa niiden olla auki yöt ja päivät. Sören Pedersen nousi
avaamaan ne kiiruusti. Sekä Kristen Larssen että vaimo katsoivat
häneen paheksuen, eiväthän polttopuut olleet tohtorin. Voittaakseen
aikaa ja rauhoittuakseen Kallem otti ylös kirjat, jotka olivat
siinä lattialla. Ne olivat hänen omia englantilaisia kirjojansa
ja muuan konetaito-oppi, sitten hän rupesi tuijottamaan sairaan
käsissä olevaan työhön. "Mikä se on?" Sören Pedersen selitti, että
se oli parannus Kristen Larssenin tekemään kutomakoneesen. Tämän
selityksen aikana Larssen liikutteli sormillaan pyöriä ja puikkoja
niin kätevästi ja hiljaisesti hyväillen, että helposti huomasi, miten
rakas tuo keksintö hänelle oli.

Kaikkialla huoneessa, työpenkillä, lattialla, pöydällä oli
paljon korjattavaa tavaraa, -- kelloja, pyssyjä, ompelukoneita,
kahvimyllyjä, lukkoja, särkyneitä työkaluja. Kallemin revolveri
oli otettu ulos kotelosta ja hänelle sanottiin, että se oli ainoa,
minkä Kristen Larssen oli joulun tienoissa saanut laitetuksi
kuntoon. Sörenin puhellessa tästä oli Kallemilla tilaisuus miettiä,
mitä tässä olisi tehtävä. Nyt hän oli siitä selvillä. Hän puheli
ruokajärjestyksestä ja kipua huojentavista lääkkeistä sekä pyysi
Sören Pederseniä mukaansa hakemaan viimemainittuja.

Heti kadulle päästyään Kallem lausui, että Larssen oli mennyttä
miestä ja että hänellä oli epäilemättä pitkälle kehittynyt syöpä
vatsassa.

Itsetyytyväinen sukkeluus hiipi esille Sören Pedersenin naamasta
kaikenlaisia takateitä myöten, kasvonsa olivat tyhjät, ovet ja
ikkunat niissä selkosellään.

"Kohta voin sen varmuudella sanoa, ja silloin on teidän, joka
tunnette hänet paremmin kuin minä, ilmoitettava se hänelle!" Kallem
unhoitti kokonaan puhua Aunesta.

Muutaman päivän kuluttua tiesi koko pikkukaupunki, että tuhattaituri
Kristen Larssen lepäsi kuoleman omana syöpä-taudissa, olipa siitä
uutinen sanomalehdessäkin. Siinä nimitettiin häntä "paikkakunnallamme
hyvin tunnetuksi konesepäksi ja keksijäksi". Jokaisessa talossa,
johon Kallem vain pistäysi, kyseltiin sairaasta, ja jokainen
tuttava, jonka hän kadulla tapasi, tiedusteli häneltä Kristen
Larssenin vointia. Kun Pedersen oli ilmaissut sairaalle hänen tilansa
toivottomuuden ja Kallem ensi kertaa tämän jälkeen tuli Larssenin
luo, ei siitä mainittu sanaakaan. Larssen lepäsi vuoteellaan
käsitellen yhäti keksintöään, jotenkin heikkona tavattoman ankaran
tuskakohtauksen perästä. Parta oli saanut kasvaa, koko näky teki
muuten vastenmielisen vaikutuksen. Vaimo kutoi nytkin, mutta oli
siirtynyt hiukan lähemmäksi vuodetta. Englantilaiset kirjat oli pantu
toiseen paikkaan ja tämä olikin ainoa ulkonainen merkki siitä, että
tulevaisuuden tuumista oli luovuttu.

Kallem meni sieltä Sören Pedersenin luo ja sai tältä kuulla, että
sairaalan entinen portinvartija oli käynyt Larssenia käännyttämässä,
hän ei muka saisi missään nimessä joutua suoraan helvettiin. Larssen
ei ollut vastannut mitään, pyytänyt vain, ettei häntä häirittäisi,
hänellä oli käsillä työ, joka oli juuri valmistumaisillaan. Sitten
tuli pappi sinne. Tämä rupesi puhumaan asiastaan kauniimmin ja
varovaisemmin, mutta kentiespä senvuoksi juuri Larssen sillä kertaa
kadottikin kärsivällisyytensä, hänen kiehuva sappensa purkausi
kiivaiksi sanoiksi ja vaimo huivi silmillään ja sukankudin käsissään
asettui merkitsevästi oven luo. Pappi ymmärsi ja lähti sävyisästi
ulos. Muurari Andersen-jutun jälestä pappi ei ollut enää sama mies
kuin ennen. Se suututti sentään jonkun verran seurakuntalaisia.

Nuorten miesten yhdistyksen kokouksesta tuli lauluseura Kristen
Larssenin asunnon edustalle ja viritti hiljaisella äänellä virren.
Sinne kerääntyi muitakin ihmisiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Tämä
tapahtui juuri, kun sairaalla sattui olemaan ankara tuskakohtaus,
hän sanoi tuntuvan siltä kuin olisi tuhat nuppineulaa häntä alinomaa
pistellyt, -- ja näiden kärsimysten aikana laulu häntä vaivasi, niin
että Kallemin täytyi sekaantua asiaan ja kieltää kaikki semmoiset.
Kaksi maallikkosaarnaajaa, entinen portinvartija ja eräs toinen
kävi sairashuoneella tohtorille selittämässä, että tämä kaikki
oli tapahtunut hyvässä tarkoituksessa ja että ei käynyt laatuun
kuolevalta kokonaan jumalansanan kuulemista riistää. Kallem kiivastui
ja vastasi heille kovia sanoja.

Kun hän eräänä iltana tavalliseen aikaan oli Kristen Larssenin
luona, oli hän varmasti näkevinään ihmiskasvoja ikkunassa. Sairas
kysyi juuri tohtorilta kuinka kauan hän eläisi ja lisääntyisivätkö
tuskat aina vaan ankarammiksi, -- niin ettei Kallem välittänyt sen
enempää ulkona olijoista, pyysi vain ripustamaan jotakin ikkunan
eteen. Hän mietti, voisiko hän lausua Larssenille sulan totuuden, ja
tuli siihen johtopäätökseen, että se kävisi päinsä. Hän kertoi siis,
että se voisi kestää vielä noin kolme neljä kuukautta ja että tuskat
tulisivat uusiintumaan yhä useammin, -- joskaan ei joka päivä yhtä
usein eikä yhtä ankaroina. Vaimo kuunteli.

Ketään ei ollut ikkunan ulkopuolella, kun Kallem tuli ulos, mutta
hiukan kauempana asteli kadulla eräs nainen, -- verkalleen, aivankuin
odottaisi hän jotakin. Huomattuaan hänet nainen kääntyi tulemaan
häntä vastaan. Se oli hänen sisarensa. "Sinäkö se katsoit Kristen
Larssenin ikkunasta?" -- "Minä?", vastasi Josefine, -- ja Kallem
näki hänen punastuvan, "minulla ei ole tapana kurkistella ihmisten
ikkunoista." -- "Anteeksi, mutta minä näin varmasti, että joku sieltä
katsoi." -- "Niin, kyllä minä näin."!

-- "Tunsitko sinä heitä?" -- "Tunsin kyllä. Mutta minä olen tullut
puhuakseni sinun kanssasi, Edvard. Minä tiesin, milloin sinun oli
tapana käydä täällä." "Mitä sinä minusta tahdot?" -- nyt vasta hän
huomasi, että sisarensa oli kiihoittunut.

"Onko totta, että sinä olet sanonut ottavasi vastuun niskoillesi
siitä, että Larssen joutuu helvettiin?" -- "Enhän minä edes helvettiä
uskokaan."

-- "Ei, mutta oletko sanonut niin?" -- "En tiedä. Mutta luulen, että
en ole sanonut sellaista." -- "Niin näetkös, löytyy sellaisia, jotka
ovat toista mieltä kuin sinä, ja niitä loukkaa tuollainen puhe.
Tuollaisten sanojesi kautta sinä revit alas kaiken sen, mitä olet
täällä rakentanut, sen minä sinulle sanon." Kallem tunsi hänet taas
näistä sanoista. "Niin, on tietysti mieletöntä lausua sillä tavoin.
Mutta totisesti on myöskin mieletöntä kiusata sellaista miestä kuin
Kristen Larssen. Niinkauan kun hänellä on ymmärrys päässään ei kukaan
saa häntä uskomaan helvettiin, joten voivat kernaasti antaa hänen
olla rauhassa." -- "Eihän ne sitä hänelle tahdokaan." -- "No, mitä
sitten?" -- "Sinä, Edvard, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja
sinun itsesi vuoksi minä pyydän, ettet pilkkaisi vakavia ja kelpo
ihmisiä." -- "Minä en ole tahtonut ketään pilkata, minä sanon vain,
että saisivat säästää vaivat sekä itseltään että häneltä". -- "Hän
on liian kylmäkiskoinen?" -- "Kylmäkiskoinen tai lämminsydäminen,
se riippuu itsekunkin luonteesta ja siitä, miten hän on elänyt."
-- "Mutta ihmiset voivat elää niin, että sielu tulee kylmäksi, ja
niin juuri on hän tehnyt." -- "Kenties, mutta minä tunnen henkilön,
joka on kylläkin lämminsydäminen, mutta ajattelee aivan samoin kuin
Kristen Larssen. Siis se ei siitä johdu." -- "No, mistä sitten?" --
"Tuhansista eri seikoista. Se nainen, joka tässä muistui mieleeni,
ajattelee mieluimmin vertauksissa, siitä hetkestä saakka, kun hän
näki vanhan piirroksen kolminaisuudesta: suuren kolmipäisen ruumiin,
ja kuuli, että keskimäinen oli noiden kahden, isän ja äidin poika
(tiedät kai, että pyhä henki oli alkujaan nainen), ei hän koskaan
enää ole uskonut kolminaisuuteen, hän nauraa sille. Ja hän on, kuten
sanoin, kylläkin lämminsydäminen." "Äsjh!" sähähti Josefine koko
harminsa voimalla, "lämmin hän ehkä voi olla, mutta hänen täytyy olla
_saastainen_!" Kallem tunsi piston sydämessään, Josefine tähtäsi
Ragnia. Sisar oli ilkeä ja näytti epämiellyttävältä aivan kuin
tyttöaikoinaan, -- ja heti muuttui Kallemkin sen ajan poikanassikaksi
--: läiskis! -- Josefine sai korvapuustin. Se osui hattuun, mutta
tarkoitus oli rehellinen.

Säihkyvin silmin Josefine hyökkäsi häntä kohti aivankuin heidän
entisinä tappeluaikoinaan. Sisar kähisi: "Minä luulen, että sinä --!"
ja vallan säkenöiden kiukkua ja ylenkatsetta kääntyi ympäri ja meni
matkoihinsa.

Oliko joku heidät nähnyt? He olivat yksin kadulla. Kallem tunsi
epämääräistä pelkoa: tämän saisi ehkä Ragni vielä maksaa.

Kallem luuli, että sana "saastainen" Josefinen suussa tarkoitti
Ragnin entisyyttä -- ja siksipä se kiukuttikin häntä kovin. Mutta
mitä olisikaan hän tehnyt, jos olisi tietänyt, että se vielä enemmän
tähtäsi Ragnin nykyisyyttä? Kun papin perhe kotiin tulonsa jälkeen
oli pysyttäytynyt heistä erillään oli siihen syynä ollut sekin,
että Jumalan pilkkaajaa Kristen Larssenia oli suosittu Kallemin
kodissa ja että Ragni oli opettanut hänelle englanninkieltä ja että
Kallemilla oli ollut tapana keskustella hänen kanssaan. Useimmat
seurakuntalaiset pitivät Kristen Larssenia jonkinlaisena perkeleenä
ja kun nyt nämä uudet tulokkaat, sekä mies että vaimo olivat
lyöttäytyneet Larsseniin samoinkuin sitä ennen Sören Pederseniin,
niin pidettiin sitä tahallisena ärsytyksenä. Heti sen jälkeen oli
Karl Meek tullut taloon ja sitten oli Ragni nähty aina vain hänen
seurassaan. Vihdoin he olivat yhdessä matkustaneet salokylään,
-- enempää ei tarvittu, varsin kun oli kysymys miehensä luota
lähteneestä naisesta, joka oli sitäpaitsi vapaa-ajattelija ja
ennenkin tehnyt aviorikoksen.

Josefine oli tullut rehellisesti varoittamaan veljeänsä. Jos hän
olisi saanut rauhassa puhua, olisi hän kertonut kaiken tämän, hän ei
peljännyt veljeänsä ja hän piti hänestä paljon. Nyt meni hän kotiin
tuskastuneena veljensä ylenkatseesta.

Hänen salattu kärsimyksensä puhkesi esiin, ensin katkerana vihana
sitä naista kohtaan, joka eroitti veljen sisaresta, mutta sitten
kaikkea vastaan, joka oli siihen syynä. Muurari Andersenin kuolema,
-- mitä syvemmin se vaikutti hänen mieheensä, sitä selvemmäksi tuli
heidän välinen eronsa -- ja vieläpä niin sopimattomaan aikaan.
Kaikki, mistä Tuft itseään soimasi, oli oikeastaan myönnytyksiä
vaimolleen, ja nyt juuri tahtoi hän tehdä siitä lopun. Pahemmin ei
olisi voinut sattua.

Viereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi
vastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut
silloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne
tuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina
juhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret
olivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä.
Pikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä
avatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä
siellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet,
olivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. "Mummo kysyy, meneekö äiti
tänäänkin kaupungille", sanoi poika kerran. "Ja sitten hän kysyy,
mitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut
meidän kanssamme ylhäällä."

Josefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi
anopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen
luonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin
itse halusi, mies saisi tehdä samoin.

Sillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien,
taistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi
hylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus
sorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei,
päinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen
-- sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit --, niin silloin oli
hän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset.
Silloin hän ei voinut vastustaa.

Mutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän
sairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli
laiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!

Kun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän
voisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen
kamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli
heti selvillä, mitä nyt oli tehtävä -- kosto oli hänen mielityötänsä
--, mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin
kieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa,
hän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja
heidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen
sekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei
koskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen,
että hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän
itse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt
veljensä ylenkatsetta.

Pappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui
aina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi
pappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän
laiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja
lopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat
rukoukset olleet pitkiä ja hartaita, -- ja Josefine jäi niistä pois.

Nämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin
yksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun
poika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine
sellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä
silloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli
kuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen
astuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun
palaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: "Sinä et saa tulla
sisälle." -- "Kyllä." - "Ei ennenkuin minä olen riisuutunut." --
"Minä odotan." -- Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen
riisuutumistaan.

Tämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat
puutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella
oli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän
sein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine
toista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli
jo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän
vuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika
nukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.

Pappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine
lepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti
solmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän
ponnahtamaisillaan istumaan.

Pappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti
hiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään.
Pappi oli synkkä. "Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein
tehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus
on vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä." --
Hän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei
vastannut mitään. "Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä
luonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan.
Mutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella
tavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi." Hän
kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen.
"Rakas, rakas Josefine!" -- nyt katsahti, hän ylös - "auta minua!
Minun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia
toisella tavalla." -- "Millä tavalla?" -- "Niin, minä en ole pappi,
etkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!" -- "Kaikki
sinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina
minusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen
kuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se
on ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua
ja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla
omat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin
muuttaa, niin sano vaan!" -- "Niin", vastasi pappi, "sinä voit
sen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan
muutokseen." -- "Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en
anna vähintäkään arvoa." -- "Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä
perustusta." -- Josefine kalpeni. "Minä en tiedä muuta", vastasi hän
kylmästi, "kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin
sinä, -- ja siitä se alkoi." -- "Tuota sinä annat minun kuulla joka
kerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi
liian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut
juuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me
uudistaisimme --" -- "Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?" keskeytti
Josefine. "Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, -- alota sinäkin
itsestäsi, Ole!" -- Pappi nousi seisomaan: "Sinä et käsitä minua,
sinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä
mielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä,
sinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan
antautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei
halaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on
kylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi.
-- -- Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun
kanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin -- sinunkin tähtesi."
Hän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. -- "Tarkoitatko, että
minun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?" vastasi Josefine
kylmästi. -- "Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi
kaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa."
-- "Lörpötyksiä minä en ymmärrä", vastasi Josefine, "sano suoraan,
mitä meidän olisi tehtävä?" -- "Meidän pitää uskossa Jeesukseen
elää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä." -- "Kuule, Ole,
sitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut
öitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä
useinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'" (näin sanottiin
kaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella
jäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine
oli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). -- "Niin", vastasi hänen
miehensä, "sinulla on hallinnollista kykyä -- kuten veljelläsikin.
Mutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain
joskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että
meidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme
heidän hyväkseen." -- "Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne
kaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!" -- "Jos Jumala meidät
siihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa,
Jeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään." --
Josefine ei vastannut sanaakaan.

"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata
kristityn elämää?" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä
haki vaimon kättä: "Josefine!" Tämä veti kätensä pois. "Ei, sinä
tiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma
elämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain
vahingoittaisi." -- "Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa
Jeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?" -- "Joutavia!
Niin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä
minun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa
puhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen." -- "Jos
sinä _uskoisit_ Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen."
- "En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen." -- "Oi,
Josefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä,
mitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä
vikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen
pitemmälle!" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat
kyyneleissä. "Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos
sinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, -- sillä piileehän sinussa
suuria voimia, -- oi, miten sinua rakastan" -- hän tahtoi syleillä
hellästi vaimoaan. -- "Osjh!" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.

Pappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät
säkenöivät, -- sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat
kädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli
kuohuksissa. "En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa
näillä ehdoilla", sanoi pappi. -- "Tee niinkuin tahdot."

Pappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata
mitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin
häntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui
käsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen
otsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä
itselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet
ja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin
tämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, -- jos tällaista jatkuisi.

"Niin, Josefine, -- näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä
molempia, mutta taistelua ei enää lopeteta."

Hänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava
puoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin
sisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan
ja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei
voinut nukkua.

Kun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi
hän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi,
oltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea
hänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka
lainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat
perättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.

Kristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä
edeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli
sanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä
heidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen
ollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa
hakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle
ominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.

Tavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa
kiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme
miestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja
olipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan
lähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin
Kristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia,
ilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä,
sillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, -- niin vähissä
vaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä
miestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta
siitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta
kuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen
kertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille
painetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset
rukkaskintaat -- sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa
kallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi,
noine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla
oli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken
rinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja
puettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä
kuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi
huomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa
jokaiselle, että hän oli ollut "viemässä lesken tavaroita asemalle".
Ja nyt hän oli "sulkenut talon, hik", ja näytteli "avainta
thaskustaan". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja
matkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo,
sieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää
oli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten,
takkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko
ajan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli
kumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.

Kiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä
kovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat
seisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt,
mutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan
leskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän
tahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen
tapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:

"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme,
enkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä
oli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden
keskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä
rangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli
päästä vapaaseen Amerikaan." (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua
nyyhkytyksiä.) "Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi
hänelle samaa kuin siipien hankkiminen.

"Mutta tämän lausuttuani ja lisättyäni vielä, että hän totisesti oli
lahjakkain mies, jonka täällä olen tavannut, niin olenpa lausunut
jotenkin kaikki, mitä hänestä tiedän.

"Senpävuoksi minä en voikaan häntä tuomita. Minuun teki hän usein
sellaisen vaikutuksen kuin olisi häntä paleltanut. Kylmyys hänen
ympärillään oli tunkeutunut hänen olemukseensakin.

"Niin on siis käynyt, että ainoastaan me viisi kuusi henkeä
olemme hänelle jäähyväisiä lausumassa. Mutta kaikki ne, joita
hänen kekseliäs toimintansa on hyödyttänyt, ja varsinkin kaikki
ne tuhannet, joiden elämää hänen keksintönsä ovat keventäneet
ja senkautta tuottaneet suurempaa iloa kuin muuten olisi ollut
mahdollista, -- kaikki ne ovat hänelle kiitollisuuden velassa ja
heidän kiitoksensa tahdon minä julkilausua."

Tuli hiljaisuus, kylmä lumi narahteli jonkun liikahtaessa,
mutta kukaan ei halunnut lähteä. Silloin hoiperoi Aune haudan
reunalle. "Niin, niin, kiitoksia paljon myöskin viulusta! Ja -- ja
syntien-anteeksiannosta, ja, ja voi hyvin", -- hän oli vähällä pudota
hautaan. Sören Pedersen tarttui harmistuneena hänen käsivarteensa,
kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi: "Kuules nyt, pikku Aase, sinä
luet niin kauniisti isämeidän, tee se nyt!" Ja Aase astuikin esille,
riisui kintaansa ja pani kätensä ristiin. Kaikki miehet paljastivat
päänsä ja loivat katseensa maahan ja Aase luki isämeidän-rukouksen.

Tämän jälkeen putosivat ensimäiset multamöhkäleet arkun kannelle,
kuului siltä kuin olisi se murskautunut niiden painosta.

Vaimo astui Kallemin luo. Nyt vasta sai hän nähdä lesken läheltä,
kyynelten murtamana, valvonnasta rasittuneena, melkein kaikki
voimansa ja viimeisen toivonsa kadottaneena. Mutta lujasti puristi
hän Kallemin kättä, katsoi häneen syvin ja ääretöntä tuskaa
kuvastavin silmin ja liikutustaan pidättäen nyökäytti hänelle
päätään, hän ei voinut puhua. Sydämellisempää kiitosta ei kukaan
ole osakseen saanut. Myöskin pudisti hän Ragnin kättä, josta
tämä säikähtyi kovin, sillä Ragni ei tiennyt sitä ansainneensa.
Leski läksi kiiruhtamaan toisten ohitse kaupunkia kohti, Sören
Pedersenin ja Aasen oli vaikea seurata. Mutta Ragni tarttui Kallemin
käsivarteen, hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä kaulaan ja itkeä
ääneensä.



9.


Kristen Larssenin taio jäi autioksi. Ei kuulunut ostajia eikä
vuokraajia ja samoinkuin taloa kartettiin myöskin hänen ystäviään.
Jos Sören Pedersenin toimeentulo olisi riippunut enemmän kaupungista
kuin maaseudusta, olisi hänen käynyt huonosti. Ragni ei tietänyt
mitään siitä, että häntä näihin aikoihin pidettiin silmällä enemmän
kuin ennen ja että hänestä puhuttiin enemmän kuin tavallisesti,
eikä osannut olla lainkaan varuillaan. Yksistään jo se seikka, että
papin perhe kieltäytyi seurustelemasta hänen kanssaan, saattoi hänet
alttiiksi panetteluille. Ja hän tahtoi olla lisäämättä vettä myllyyn.

Kaikkea sitä vastaan, mitä nyt keksittiin, ei Ragni saattanut
puolustautua, sillä hän ei sellaista aavistanut. Jos hän ja Karl Meek
jäällä pitivät toisiaan kädestä tai jos Karl sai hänet hymyilemään
kiinnittäessään luistimia hänen jalkaansa, tai jos Ragni koetti
tyrkätä Karlea hankeen, heidän seisoessaan kumpikin jalaksellaan
Kallemin reen kannoilla, tai jos he laskivat yhdessä mäkeä tai
soittivat nelikätistä, kun joku sattui olemaan vieraisilla heidän
luonaan, -- niin aina oli joku huomannut silmäyksen, josta ei muka
voinut erehtyä, kuullut sanan, jolla muka oli salainen merkityksensä,
tai nähnyt heidän suovan toisilleen vapauksia, jotka olivat muka
mahdottomia muiden kuin niiden kesken, jotka olivat tottuneet vielä
suurempiinkin. Vuokralaisen kanssahan Ragni edelliselläkin kerralla,
ja nyt samoin, mitä Kallem voisi muuta odottaakaan? Siinä sai hän
oikeudenmukaisen rangaistuksensa.

Sören Kulen suku juorusi eniten. Se oli laajalti levinnyt suku
täällä sisämaassa, ja sillä oli vilkas mielikuvitus -- varsinkin
aistillisissa asioissa.

Olisipa vain kuultu, miten Lilli Bing lasketteli Ragni Kulen
aikoinaan "joka ilta" menneen Kallemin huoneesen, sinnehän pääsi
samasta eteisestä. "Mutta, hyvä ystävä, mitäpäs pahaa siinä oli, kun
he kerta pitivät toisistaan? Kukahan siinä nyt olisi voinut elää
yhdessä tuon ilettävän Sörenin kanssa?"

Ettei nykyisen rouva Kallemin tarvinnut mennä edes eteisenkään
taakse, oli itsestään selvää. Kerran sanoi Lilli Bing: "kun ei hän
koskaan saa lapsia, niin mitä pahaa siinä sitten on?"

Eivätkä asianomaiset kuulleet tästä mitään! Eivätkä saaneet
edes noita tavallisia nimettömiä kirjeitä! Edellinen sattuma
riippui kai siitä, että he seurustelivat tuskin kenenkään kanssa,
jälkimäisen aiheutti kai ihmisten luulo, ettei Kallem siitä sen
enempää välittänyt, vapaa-ajattelijoillahan on höllät käsitteet
siveellisyysasioissa. Kevätpuolella nähtiin Kallemin saattavan
vaimoaan ja Karl Meekiä laivalle, heidän piti näet mennä selän
toiselle puolelle, nähtiinpä myös, että hän oli laiturilla heitä
vastassa maanantain aamupäivällä. Tiedettiinpä edelleen, että Kallem
oli poissa kotoa koko päivän ja nuo toiset sillä aikaa kahdenkesken
joko puutarhassa tai sisällä huoneissa.

Karlen tutkinto meni jotenkin hyvin, vaikka hän oli ollut koko
lailla jännityksessä. Se päivä lähestyi, jolloin hänen olisi
erottava isäntäväestään. Yleensä oli Ragnista ollut tämä yhdyselämä
hauskaa, mutta Karlen epäsäännöllinen lukuhalu oli tuottanut hänelle
tukaluuttakin ja Karlen intohimoinen luonne kehittyi samalla kun
ruumiskin voimistui. Hänen syvällinen kiintymyksensä Ragniin sitä
hiukan vaimensi, mutta jo sen ilmenemistapakin kiusasi usein Ragnia.
Rakastihan Ragni tasaisuutta ja rauhaa. Hän ennusti, että Karlen
kävisi kerran vielä huonosti, sillä Karl käytti liian suuria purjeita.

Ragni kaipasi yksinäisyyttä. Hän puhui siitä Kallemille, mutta
tämä vain kiusasi häntä sillä, että tuskinpa kolmeakaan viikkoa
kuluisi, niin Ragni jo kaipaisi Karlea. Karl Meek aikoi ensin viettää
kesälomansa kotona, mutta lähteä sitten Saksaan antautuakseen
musiikki-alalle. Vaikka hän oli tottunut elämään ja ajattelemaan
Ragnin läheisyydessä, totellut ja alati ihaillut häntä, -- oli
hänestä kuitenkin mieluista lähteä kulkemaan omin päin. Eron hetki ei
tulisi olemaan kovinkaan tukala.

Mutta sitten hän eräänä päivänä vähää ennen lähtöään sattui olemaan
erään toverinsa luona, -- ainoan, jonka luona hän silloin tällöin
oli pistäytynyt koko sinä aikana, jolloin hän Kallemilla oli asunut
--, ja lähdöstä puhuttaessa virkkoi toveri: "Sanoppas nyt oikein,
millaisissa väleissä sinä olet rouva Kallemin kanssa?" Karl ei
käsittänyt hänen tarkoitustaan ja alkoi ylistellä Ragnia. Toinen
keskeytti: "Niin, tuon minä kyllä tiedän, mutta suoraan sanoen, --
etkö sinä ole jonkinlaisissa suhteissa häneen? Ihmiset juttelevat
sellaista." Karl kysyi, millä oikeudella hän sellaista sanoi! Hän
saisi vastata sanoistaan! Mutta ystävällä oli vain vakava tarkoitus
varoittaa Karlea, sillä hän oli itse vasta äskettäin saanut tiedon
tästä huhusta, joka ei vielä ollut yleinen. Kärsivällisesti kesti
hän Karlen raivon ja sai hänelle sanotuksi, että olihan aivan
luonnollista, että ihmiset jotain arvelivat, siksi varomattomia he
olivatkin olleet. -- --

Kallemilla ei voitu käsittää, mikä Karlelle oli niin äkkiä tullut.
Parina viimeisenä päivänä ei hän ollut sisällä, pistäytyi harvoin
kotona ja oli käynyt yhtä hiljaiseksi, araksi ja synkäksi kuin
oli ollut sinne tultuaankin. Lähinnä oli otaksuttavissa, että hän
oli suruissaan pian tapahtuvan erohetken johdosta ja varsinkin
siksi, että täytyi erota Ragnista, mutta merkillistä oli, että suru
valtasi hänet juuri kolmen ja viiden välillä keskiviikkoiltana!
Kolmen ajoissa he olivat mitä hilpeimmällä tuulella soittaneet
yhdessä, kello viideltä piti Ragnin kerrata hänen kanssaan muuan
kohta viimeisessä tutkintoaineessa ja silloin tuli hän kotia niin
hajamielisenä, että heidän täytyi keskeyttää. Siitä lähtien oli hän
sitten sellainen ollutkin. Kallem kiusaili Ragnia sillä, että poika
oli muka rakastunut, se oli vallannut hänet juuri vähää ennen "eron
katkerata hetkeä". Kallem lauloi: "Kaksi rastasta pyökin oksalla
istui", ja ennusti, että Ragni pian saisi vastaanottaa rakkauden
tunnustuksen, otaksuttavasti runomuodossa, -- hän oli itse aikoinaan
sellaisia rustaillut useitakin. Kukaties oli Karlella aikomus
ampuakin itsensä. Elköön Ragni vaan luulotelko, että tuonikäinen
mies pääsee Ragnin vinosta nenästä vähemmällä kuin pienellä sydämen
haavalla.

Kun poika istui ja tuijotti Ragniin hirvittävän äänettömänä, ei
syönyt eikä puhunut ja kun hän soitti surumielisiä säveliä tai haki
yksinäisyyttä, sanoi Kallem: "Huh, kuinka elämä on kurjaa!" Hän matki
pojan sammuvia silmäyksiä, huokaili kolme kertaa perätysten, repi
molemmin käsin tukkaansa ja ulvoi. Mutta Karlea itseään kohtaan hän
oli hyvin ystävällinen.

Kaikki pila katosi eron hetkellä, sillä Karl oli niin epätoivon
vallassa, ettei kukaan voinut puhutella häntä, vaan ainoastaan
kiiruhtaa häntä joutumaan matkalle. Ragni ei halunnut lähteä
saattamaan asemalle, pojan liiallisuus peloitti häntä. Mutta nähtyään
hänen jäävän portaille Karl hyppäsi alas vaunuista ja kiiruhti hänen
luokseen. Ragni väistyi, mutta hän seurasi jälestä, katsoi Ragnin
silmiin ja itki niin, että palvelustyttö, joka seisoi taampana,
rupesi säälistä myöskin itkemään. Ragni pysyi kylmänä ja ääneti,
hän ei voinut aavistaa, että Karl nyt menetteli kauniimmin ja tunsi
syvemmin kuin koskaan ennen.

Asemalla oli ihmisiä, jotka huomasivat sekä hänen surunsa että
Kallemin vakavuuden. Mutta varsinkin sen, että Ragni ei ollut mukana.
Oliko Kallem nyt saanut sen tietää?

       *       *       *       *       *

Se seikka, että heidän yhdyselämänsä Karl Meekin kanssa päättyi tällä
tavoin, jätti katkeran jälkimaun. He eivät puhuneet siitä keskenänsä,
molemmat he epäilivät, oliko oikein, että he olivat antautuneet
sellaiseen kokeiluun. Olisihan heidän ehkä pitänyt edeltäkäsin
arvata, että se tulisi päättymään tällä tavoin. Mutta sitä he eivät
toisilleen sanoneet. Heidän oma yhdyselämänsä tuli sydämellisemmäksi,
Kallem ei koskaan ennen ollut pysynyt niin paljon kotosalla eikä
uhrannut niin paljon aikaa Ragnin hyväksi kuin nyt.

Koko kesän seurasivat he innolla "kuumepaviljongin" valmistumista,
kumpikaan ei väsynyt katselemaan sen rakentamista, sisustamista
ja kuntoon laittamista. Nyt, kun kaikki kesäteltit olivat siellä
valmiina, annettiin määräys kalustaa ja järjestää sairashuonekin
uuteen uskoon.

Mutta heidän ollessaan yksin, toimissaan ja sairashuoneella,
puutarhassa, kirjan tai pianon ääressä, tuli heidän elämäänsä
joitakin sellaisia vivahduksia, joita he kauan olivat kumpikin
ajatelleet, ja jotka kasvoivat juuri siksi, että niistä ei mitään
mainittu. Kohta he eivät voineet enää toisiansa tavata lukematta
jotain toistensa silmistä.

Miksi he eivät saaneet lapsia? Oliko vika Ragnissa? Eikö hän mitään
tahtonut tehdä sen hyväksi?

Kallem oli vähitellen tullut huomaamaan, että Ragni oli liian ujo ja
että _hänen_ olisi mainittava siitä ensiksi. Eikö Ragni sitä itse
uskaltanut sanoa? Eikö edes sanallakaan viitata siihen suuntaan,
jolloin Kallem voisi häntä avustaa puhumaan asiasta tarkemmin. Mikä
oli syynä? Pelkäsikö Ragni tutkimusta, -- mahdollista leikkausta?
Aina hänet nähdessään tunsi Kallem, että nyt hän ajatteli sitä. Ja
Ragni taas puoleltaan: Edvard kaipaa lasta. --

Elokuun lopulla sai Ragni paksun kirjeen, jossa oli Berlinin
postileima, -- se oli Karl Meekiltä! Se oli heille molemmille
tervetullut, niin, vieläpä suuremmassa määrässä kuin he ensin
tahtoivat tunnustaakaan.

Karl oli ollut Bayreuthin juhlanäytännöissä ja hän kuvaili nyt
hehkuvin värein ja lennokkain sanoin niiden vaikutusta. Koko kirje
kertoeli yksinomaan niistä ja vain neljä viisi riviä sisälsi
kiitoslauseita ja terveisiä -- sekä lopuksi kysymyksen: "saanko luvan
kirjoittaa teille vastedeskin?" Sekä Kallem että Ragni. ymmärsivät
heti, että nämä neljä viisi riviä oikeastaan olivatkin kirjeen
ytimenä ja kaikki muu oli henkevää päällystä. Siitäpä Kallem juuri
pitikin ja tahtoi, että Ragni rupeaisi kirjevaihtoon Karlen kanssa,
se voisi olla pojalle suureksi hyödyksi hänen ulkomailla ollessaan.

Tuntematta erikoista halua -- kuten monesti Karlen kanssa
työskennellessään --, Ragni nöyrästi ja sulasta hyvyydestä istahti
pöytänsä ääreen, kyhäsi leikkisän kirjeen, sillä siten hän paraiten
pulmasta selvisi. Ja sai vastauksia, toisen toisensa perästä, pitkiä
vastauksia, kokonaisia päiväkirjoja.

Eräänä päivänä lokakuun alussa oli Ragni puutarhassa korjaamassa
hedelmiä ja kyökkikasveja. Hän oli juuri menossa kirkkotien aitauksen
luo, kun samassa joku ajoi vaunuilla tietä ylös. Vaunuissa istui
lihava mies, hän antoi vaunujen nytkytellä itseään aivankuin maito
kiulussa. Ragnin kyyhkyset tulivat suhisten kirkon harjalta ja
lensivät aivan vaunujen ylitse, siipien omituinen suhina sai miehen
kääntämään päänsä sinnepäin. "Olivatko ne kyyhkysiä?" kysyi hän ja
ajaja vastasi myöntävästi.

Ragni oli juuri nousemassa tikaportaille noppiakseen omenia puusta,
mutta hänen täytyi tarttua äkkiä puun runkoon, sillä hän oli vähällä
pudota: tuo raskas ääni, tuo verkkaisa puhe, tuo norlantilainen
yksitoikkoisuus oli Sören Kulen! Hänen sokeat silmänsä olivat
puoliksi kääntyneet sinne päin, jonne kyyhkyset olivat lentäneet,
puoliksi taas kohti ajajata, joka hänen kysymykseensä oli vastannut.
Hiljaa vierivät rattaat eteenpäin.

Sören Kuleko täällä? Sokea, puoliksi halvattu mies ei juuri
matkustele! Oliko perintö, joka kaksi kertaa oli joutunut hänelle,
oliko se tuonut hänet tänne?

Hetkisen kuluttua tuli Kallem kotiin. Ragni huomasi kohta, että
hänkin oli nähnyt Sören Kulen, -- ja Kallem taas havaitsi heti, että
Ragni oli vetäytynyt saliin piiloutuakseen. Siellä he kohtasivat
toisensa, Ragni painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hän tunsi
pahojen henkien liikkuvan ilmassa.

Kallem mietti itsekseen: Jos Sören Kule ottaa haltuunsa jonkun
niistä tiluksista, jotka täällä ovat joutuneet sisaruksille, ja
muuttaa tänne, niin on Josefine ollut siinä jutussa mukana, hänen
"oikeudentuntonsa" on siinä ollut vaikuttamassa.

Ainoa ihminen, jota kohtaan Kallem tunsi menetelleensä väärin
sovittamatta tekoaan, oli tuo sokea mies.

Minä tahdon mennä hänen luokseen, ajatteli hän, tahdon puhua hänelle
suoraan. Samalla voin selittää hänelle, että Ragnin vuoksi hänen ei
olisi jäätävä tänne.

Hän sai pian tietää, missä Kule asui. Aivan heidän oman talonsa
takana, puistossa sairashuoneen sivulla!

Se osa perintöä oli siis tullut Sörenin osaksi. Siinä hän siis tulisi
elämään päivät pääksytysten! Kallem käyskenteli kauan päästäkseen
tunteidensa herraksi, mutta vielä seisoessaan talon edustalla hän oli
siksi kuohuksissa, että työllä ja tuskalla sai itsensä hillityksi.
Talo oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus, edustalla sijaitsi
puutarha. Eteisessä kuuli hän astioiden kolinaa kyökistä ja katsahti
ensin sinne, -- siellä oli ruijalainen jättiläisnainen hihat ylös
käärittyinä, niin muuttumattomana kuin olisi hän eilen hänet
viimeksi nähnyt. Kun ovi avautui, katsahti nainen häneen yli olkansa
ja tunsi heti tuon kookkaan, kaarevanenäisen ja tumma-kulmaisen
silmälasiherran, hymyili ja kääntyi häneen päin. "Ettekös te ole
Kallem?" laulahti hän. -- "Kyllä." -- "Minä kuulin eilen, että
Te asutte täällä", -- hänen hymynsä kävi leveämmäksi. Ah, sinä
läskikala, sinä olet tiennyt sen jo kauankin -- ajatteli Kallem.
"Koskas te tulitte?" -- "Eilen tultiin." -- "Kristianiastako?"
-- "Niin. Kule on perinyt tämän talon ja sanonut elannon täällä
tulevan huokeammaksi." Kallemin takana avattiin ovi. Hän kääntyi
ympäri ja näki jykeväruumisen miehen varovasti kurkistavan tuvan
ovesta ja tirkistelevän häntä epäilevästi viisailla, pienillä
silmillään. Kallem sulki kyökin oven ja jykeväruumiinen astui
eteiseen painaen tuvan oven jälestään kiini; siinä he seisoivat nyt
vastatusten. Mutta kyökin ovi avautui jälleen ja ruijalaisnainen
hymyili tuolle jykeväruumiiselle. Kallem aavisti, että tässä
piili suloinen salaisuus. "Onko tämä sinun miehesi?" -- "Onhan se
kesästä lähtien ollut." Mies näytti merimieheltä. "Voiko saada
puhutella Kulea?" Jykeväruumiinen otti ylleen juhlallisen hahmon
ja lupasi mennä kysymään. Kauan hän siellä viipyi. Kallem kuuli,
että siellä keskusteltiin hiljaisella äänellä, kuului milloin Kulen
yksitoikkoista ja venyttelevää puhetta, milloin toisen harvasanaista
ja kuivaa selittelyä. Sillävälin kertoi Oline miehestään. Tämä
oli käynyt seminaaria, suorittanut perämiestutkinnon, osasi
espanjankieltä ja oli nyt Kulen sihteerinä ja asiamiehenä. Sitten
hän jutteli lapsista, sanoi niiden olevan rouva Rendalenin
kasvatuslaitoksessa länsirannikolla, -- muuten se kasvatuslaitos
ei nykyisin enää ollutkaan rouva Rendalenin huostassa, vaan hänen
poikansa, "hänen, joka asui meillä". Ja sitten hän yhtäkkiä
kysyä pölläytti: "No, entäs rouvan-ne? Kuinkas hän voi? Teidän
helluksennehan hän sittenkin joutui, vai kuin-ka? Ei mutta, lystipä
on saada --." Nyt avautui ovi, jykeväruumiinen asettui juhlallisena
sen ulkopuolelle: Kallem sai luvan mennä hänen sivuitsensa Kulen luo.

Kule istui samassa pyörätuolissaan, sama lauta jalkojen edessä, samat
espanjalaiset kuvat ympärillään, samat olivat huonekalutkin, vaikka
niitä verhosivat nyt jo toiset haalistuneet päällystimet. Flyygeli ja
lasten askareet olivat poissa.

Itse hän oli harmaantunut ja tullut hiukan liikuntakykyisemmäksi.
"Rukkaskädet" lepäsivät tuolin käsinojilla kuten ennenkin, suuri
piippu oli vieressä ja sen koppa tyhjänä.

Kallem mainitsi nimensä. Kule ei vastannut, mutta hänen terveen
kätensä pieni hytkäys ja muutamat ähkyvät äänet hänen kurkussaan
ilmaisivat, että hänen sisässään kuohuili.

Myöskin Kallemilla oli suuri vaiva pysyttäytyä rauhallisena.
Tehdäkseen hetken kiusallisuuden lyhyeksi hän sanoi heti, että Kule
ei kai tietänyt, että he olivat nyt naapureita. Kyllä hän sen tiesi.
-- "Sitä minä en uskonut", vastasi Kallem sellaisella äänensävyllä,
että helposti saattoi huomata, mitä hän tarkoitti.

Kule vaikeni.

"-- Aiotteko jäädä tänne asumaan?"

"Aion." --

Kallem katseli tuota sokeata naamaa, se oli jäykkä ja ilmeetön.
Kallem tunsi, että ei maksanut vaivaa koettaa saada tuota miestä
ajattelemaan, minkälaisia kärsimyksiä tämä tulisi tuottamaan
Ragnille. Kauhea vastenmielisyys valtasi hänet. "Siinä tapauksessa
minulla ei ole muuta sanottavaa", lausui hän ja nousi lähteäkseen.

Kyökin ovi oli raollaan. "Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä
rouvalle!"

Vasta ulkona muisti Kallem alkuperäisen asiansa, mutta tämä Kulen
raaka kohtelu hänet siitä vapautti. No niin: tästälähin Kule oli
heidän naapurinsa. Siis täytyi heidän kärsiä entisyytensä varjosta,
heidän niinkuin muidenkin.

Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle. Hän tunsi, ettei hän
voinut mennä suoraa päätä kotiin. Ragni ei kärsinyt nähdä pahaa
missään muodossa, Kallemin täytyi nyt ajatella, miltä kannalta tämä
olisi otettava.

Ragni oli virkahuoneessa ja oli jo sytyttänyt lamput, kun Kallem
pitkältä kävelyltään saapui kotiin. Heti luki Ragni tuomionsa hänen
kasvoistaan, -- niin, hän oli kuullut sen jo miehensä askeleista. Hän
vaipui istumaan tuolille ja hänestä tuntui kuin olisi nyt kaikki ilo
mennyttä.

Kallem koetti hänelle selittää, ettei hänen, joka oli syytön,
tarvitsisi mitään pelätä, -- mutta Ragni puisti päätään, sillä eihän
se ollut sitä. Ei, vaan sitä ilkeyttä ja kylmyyttä, sitä hän ei voisi
kestää. Hän muistutti Kallemille, mitä Kallem oli lausunut Kristen
Larssenin haudalla.

Mutta eiväthän he olleet Kristen Larssenin asemassa? Olihan heillä
niin paljon sellaista, joka antoi lämpöäkin. Oli kyllä, -- mutta
maine! "Ottamalla _sen_ minulta he riistävät kaiken lämmön." --
Ja hetkisen kuluttua: "Se on juuri kylmyyttä." Hänen itkunsa oli
toisellaista kuin muulloin.

"Sitten me muutamme pois!" huudahti Kallem.

Aivankuin olisi sen jo kauan sitten selväksi ajatellut, vastasi
Ragni: "Missäpä olisi niin rikasta lääkäriä, joka voisi ostaa
kaiken sen, mitä sinä olet tähän pannut? Ja sinun työsi? Jonka
hyväksi sinä uhraat elämäsi ja joka tekee sinut onnelliseksi! Ei,
Edvard!" -- "Mutta enhän minä voi työskennellä enää, jos sinä tulet
onnettomaksi." Hän suuteli Ragnia. Ragni ei vastannut. -- "Mitä sinä
mietit?" -- "Minä luulen, että sinä voisit." -- "Mitä minä voisin?"
-- "Työskennellä ja tulla onnelliseksi ilman minuakin", vastasi Ragni
ja purskahti itkuun. Edvard sulki hänet syliinsä odottaen hänen
rauhoittumistaan, hänen täytyi tuntea, että oli loukannut miestään.
"Oikeastaan minä en sovellu sinulle." -- "Mutta Ragni!" -- "Niin,
hyvänä toverinasi kyllä, paraimpana koko maailmassa. Voi jospa saisin
vielä kauan olla sellaisena!" -- -- Hän pusertausi lujasti Edvardin
rintaa vasten, ikäänkuin estääkseen häntä mitään virkkamasta.



10.


Sumuinen oli seuraava päivä. Vaikka Ragni oli nukkunut hyvin ja
uneksumatta, tuntui hänen päänsä kuitenkin raskaalta, hän näki kaikki
eilisessä kylmässä valossa. Entinen loisto oli kaikkialta kadonnut.
Kyökkiin hän ei tahtonut ensin mennä lainkaan, sillä hän kuvitteli
mielessään, että hän sieltä voisi ehkä nähdä talon, jossa Kule asui.
Vihdoin hän kuitenkin rupesi sitä epäilemään ja uskalsi mennä, --
eikä se näkynytkään sinne. Ei hän uskaltanut lähteä tavalliselle
aamukävelylleenkään puutarhaan, sillä saattaisihan tapahtua, että
Kule sattuisi ajamaan ohitse. Hän istahti flyygelin ääreen, --
mutta nousi siitä heti taas ylös, ryhtymättä soittamaan. Sitten
kirjoitti hän kirjeen Karlelle, jonka kahteen viime kirjeesen hän
ei vielä ollut vastannut, sillä jotainhan hänen täytyi hommata.
Nykyisen tunnelmansa vallassa hän kirjoitti, että pahuus, ilmenipä se
sitten missä muodossa tahansa, valheena, salakavaluutena, polkevana
vainoomisena, viekkautena, petoksena, oli aina _kuolonkylmyyttä_.
Sitä vastaan me taistelemme. Elämä on lämpöä. Toiset ihmiset ovat
vilustumiselle enemmän alttiita kuin toiset, aivan samoin kuin
muutamilla on heikompi kyky vastustaa keuhkotautia kuin toisilla,
ja hän oli varmasti yksi näitä onnettomia. Lapsuudestaan saakka hän
oli saanut tuntea kylmyyttä ja vihdoin tuli tämä kylmä virtaus niin
voimakkaaksi, ettei hän jaksanut enää sitä vastustaa.

Kirje ei venynyt pitkäksi, sillä ajatellessaan lapsuuttaan ja
kokemuksiaan aina siihen saakka, kun oli joutunut Kulen kanssa
naimisiin, hänessä heräsi halu panna niitä paperille ja jossain
sopivassa tilaisuudessa antaa ne Kallemin luettavaksi. Suullisesti
hän ei voinut niitä kertoa, mutta kirjeessä? Kyllä, sen hän voisi.
Jokin selittämätön pelko häntä myös siihen kiihotti, ja jo samana
päivänä hän alkoi.

Hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen levolliselta ja varmalta,
kun Kallem tuli kotiin. Kallem katsoi häneen tutkivasti, mutta oli
itse mitä suurimman jännityksen vallassa aivan toisista syistä. Hänen
olisi tehtävä leikkaus, jonka onnistumista toiset kaksi lääkäriä ja
eräs kolmas kaukaa kutsuttu epäilivät.

Eräs paikkakunnan arvokkaimpia miehiä, eversti Bajer oli kuukauden
päivät sairastanut vatsakalvon tulehdusta, olipa huomattu merkkejä
_septichaemiinkin_. Sotilaslääkäri, tohtori Arentz oli häntä hoitanut
ja määrännyt hänelle tavanmukaisia vesikääreitä ja opiumia. Mutta
sairaus oli saanut arveluttavan käänteen ja Arentz oli tahtonut, että
olisi neuvoteltava myöskin Kallemin kanssa, mitä olisi tehtävä. Rouva
oli pannut vastaan, -- ei juuri siksi, että oli harras kristitty,
vaan senvuoksi, että Kallem oli hänestä vastenmielinen henkilö. Hän
oli hyvä ja ystävällinen ihminen, mutta hysteerinen ja sellaisissahan
vastakkaiset tunteet esiintyvät voimakkaasti. Pastori Tuft oli kerran
hänestä tehnyt uskovaisen, pelastanut hänet. Hän oli ollut ihan
sairaana pettymyksistä, mikään ei ollut auttanut ennenkuin Tuft oli
tullut ja vahvistanut hänen uskoaan, -- tapaus, jonka kaikki uskoivat
todeksi, ja siitä saakka hän oli ollut vallan hurmaantunut pastoriin.

Noudettiin tohtori Kent ja eräs toisella paikkakunnalla asuva
lääkäri, mutta he olivat rehellisiä ja sanoivat suoraan, ettei
enään mitään voitaisi tehdä, everstin kuolema oli varma ja leikkaus
mahdoton.

Nyt voitti puolison rakkaus kaiken vastenmielisyyden, rouva käski
valjastaa hevoset ja läksi itse noutamaan Kallemia, joka heti
paikalla ja arvelematta tahtoi toimittaa leikkauksen. Toisten
vastaväitteistä huolimatta Kallem avasi vatsaontelon, löysi sieltä
vettä ja leikkasi paksusuolen auki.

Varsinkin sentähden, että toiset olivat häntä koettaneet tästä estää,
hän sai koota koko luontonsa lujuuden. Everstiä pidettiin kunnon
miehenä, koko kaupungissa ja ympäristöllä seurattiin taudin kulkua,
ja rouvan mielentila oli tätä nykyä sellainen, että jos mies kuolisi,
niin hän varmasti tulisi hulluksi. Entinen vastenmielisyys Kallemia
kohtaan oli nyt muuttunut rajattomaksi luottamukseksi, Kallemin
läsnäolo näytti huumanneen hänet. Kaikki tämä saattoi Kallemin
vakavaksi.

Ragni ei joutanut ajattelemaan itseään, hän sai nyt muutakin
miettimistä nähdessään miehensä huolen ja rauhattomuuden ennen
leikkausta ja varsinkin sen jälkeen. Tällaisissa tapauksissa Ragni
osoitti suurta taitoaan poistaa kaikki pikku huolet Kallemin
mielestä. Hän vahvisti ja ilostutti häntä, uhrasi kaikkensa
yksinomaan häntä varten. Jo se seikka, että saattoi olla jonakin
tällaiselle miehelle, antoi kylliksi "lämpöä"!

Eversti toipui ja Kallem ihan säteili ilosta. Ragni soitteli jälleen;
toimitteli tavallisia hommiaan, niin, uskalsipa puutarhaankin mennä
ja katsoa tuota ylempänä olevaa taloa! Hän kuuli vaunujenkin vierivän
ohitse eikä hän tuntenut kuin pikkuisen vavistusta. Norlantilaistyttö
mennessään torille puhutteli häntä ja vaikka hänestä silloin tuntui
kuin kärme olisi häntä pistänyt, ei hän kuitenkaan kuollut. Jopa hän
eräänä päivänä jutteli enemmänkin hänen kanssaan, -- niin, saattoipa
hän jo aamuisin häntä odottaakin ohikulkevaksi lähtemättä karkuun.
Rohkeudesta tämä ei suinkaan tapahtunut, kaukana siitä, mutta se
tapahtui vaan eikä se hänessä pahoja tunteita herättänyt.

Ilma oli muuttunut kylmäksi ja koleaksi, pohjoinen viima lennätteli
lehtiä puista. Maa tuli routaan, joka aamu se oli paksussa kuurassa.
Takkavalkeat räiskyivät ja savupiipuissa kävi humiseva veto.
Routaisella tiellä synnyttivät ajajien vaunut hirvittävää jyrinää.
Joka päivä oli puhetta siitä, että sisäikkunatkin olisi jo pantava
paikoilleen, mutta aina se lykättiin toivossa, että vielä tulisi
kauniitakin päiviä.

Eräänä päivänä hän oli saanut kirjeen Amerikasta, Norlannista ja
Berlinistä. Tämä viimeinen oli Karlelta. Hän oli avannut ne kaikki,
mutta ei ollut vielä yhtäkään niistä lukenut, oli niin paljon
tehtävää, kun talo piti järjestää talvikuntoon. Sisarensa kirjeen hän
kuitenkin iltapäivällä lukasi ja se vaikutti häneen surullisesti,
sisar voi huonosti. Ragni ajatteli hommata hänet tänne luokseen.
Karlen pari kolme viimeistä kirjettä olivat olleet täynnä pelkkää
koti-ikävää, hän oli alakuloinen eikä Ragni senvuoksi liioin tuntenut
halua tietää, mitä hän nyt kirjoitti. Viime aikoina Ragni oli lukenut
erästä amerikalaista romaania, se oli _Howellin_ parhaimpia, sattuvaa
sielunkuvausta, jota seurasi jännityksellä, sen otti hän käsiinsä
vasta sitten, kun iltasella istahti miehensä virkahuoneeseen. Mutta
kertomuksessa oli jotain, joka sai hänet ajattelemaan Karlea,
hän pani kirjan pois ja otti esiin hänen kirjeensä. Sitä oli
tavallisuuden mukaan arkkimääriä, huvittava se kylläkin oli, mutta
sävy oli niin surumielinen. Päästyään viimeiseen arkkiin Ragni näki,
että sen yläreunaan oli punaisella lakilla kirjoitettu: "_Ainoastaan
Teidän luettavaksenne!_"

Hän kirjoitti: "Olen ollut epätietoinen, -- siitä saakka, kun sain
Teidän kirjeenne 'pahuuden kylmyydestä' --, sanoisinko Teille, että
minä heti sen ymmärsin. Minä olen jo kauan tietänyt, mitä meistä
sanottiin. Sellaista raakaa panettelua! Juuri se seikka oli vähällä
tehdä hulluksi minut silloin kesällä, saatuani kuulla siitä vähää
ennen eroamme. Eikö se ole kauheata? Luulin, ettei minulle koskaan
voisi tapahtua sellaista, joka järkyttäisi mieltäni suuremmassa
määrin, mutta nyt se on tullut: Tekin olette siitä kuullut, -- sillä
sitähän Teidän kirjeenne tietysti tarkoittaa.

"Olen miettinyt viikkokausia. Mutta sekä Teidän että minun tähteni on
parempi, että me puhumme siitä! Elkää antako Kallemin siitä tietää!
Minua hävettää niin kauheasti, minä olen niin onneton, voi, jospa Te
tietäisitte, miten onneton minä olen! -- mutta säästäkäämme häntä!

"Siksi minä kirjoitankin tämän erityiselle arkille ja vastakin
menettelen samoin.

"Teen sen myöskin toisesta syystä, joka nyt seuraa, rakkaani, rakkaani!

"Siitä saakka, kun te ensikerran osoititte minulle ystävällisyyttä,
rakastin Teitä rajattomasti, en uskonut että rakkauteni Teitä
kohtaan enää voisi suuremmaksi kehittyä. Mutta nyt me tässä häpeässä
ja tuskassa olemme ikäänkuin sulautuneet yhteen, me kaksi, ja
nyt, kautta Jumalan, minä elän, kärsin ja työskentelen yksinomaan
ajatellen Teitä. Te olette aina minun ajatuksissani, joka hetki
aamusta iltaan, ja yöllä minä uneksin Teistä.

"Minä rakastan Teitä, rakastan, rakastan Teitä. Kyynelsilmin minä
kirjoitan tätä. Minä rakastan, rakastan Teitä.

"Kenties peloittaa Teitä tämä sana, peloittaa enemmän kuin se toinen,
jonka pakoittamana se tulee ilmoille. Mutta tietäisittepä, miten
suurta iloa minulle tuottaa yksistänsä se seikka, että saan sen
kirjoittaa ja tietää, että Te luette sen! Te olette niin hyvä ja Te
tiedätte, että minä kunnioitan Teitä rajattomasti -- -- --."

-- Kun Kallem kahdeksan tienoissa tuli kotiin, oli illallinen katettu
ruokasalissa. Virkahuoneessa oli valoisata ja lämmintä. Mutta
kummassakaan huoneessa ei ollut ketään. Sali oli pimeänä. Sigrid toi
sisälle teetä ja kertoi, että rouva oli vuoteessa. -- Vuoteessa?
Oliko hän sairas? -- "Luullakseni hän oli väsyksissä."

Kallem riensi heti ylös. Makuuhuone oli pimeä, mutta kuun valossa
hän näki yöpukuisen valkean käsivarren ojentuvan itseään kohti. "Suo
anteeksi, mutta minä tunsin itseni niin väsyneeksi ja sitten minä
sain vielä kirjeen sisareltani ja se teki minut niin surulliseksi.
-- Ei, elä sytytä kynttilää! Näin on niin suloista." Miten virkeältä
ja terveeltä Kallem tuntui, miten voimakkaana hänen äänensä kajahti,
kun hän vastasi: "Sisareltasi?" -- "Niin, hän viihtyy huonosti siellä
ylämaassa." -- "Entäs, jos me saisimme hänet tänne?" -- "Tahdoin
juuri sitä sinulta pyytää. Sinä olet niin hyvä!" ja hän purskahti
itkuun. -- "Mutta Ragni kulta, miksi sinä itket? Minä vakuutan
sinulle, että ainoana syynä, miksi en ole siitä ennen sinulle
virkkanut, on ollut se, että sinä tahdoit, että olisimme yksinämme."
-- "Niin, se oli kylläkin ihanaa. Mutta jos toinen meistä sattuisi
sairastumaan?" -- "Joutavia! Emme me tule sairaiksi. Olethan sinä
nyt tullut niin terveeksi. -- Sinun otsasi on vähän kuuma. Annas,
kun koetan suonta! -- No, sinä tarvitset vain lepoa. Oli hyvä, että
kävit levolle. Minä menen alas syömään, olen hirveän nälissäni, annan
sinun levätä rauhassa. Sinä sait kirjeen Karlelta?" -- "Kyllä se on
siellä pöydällä." -- "Hyvä, minä luen sen syödessäni. Sitten minulla
on vielä paljon toimitettavaa. Hyvää yötä siis!" -- Hän suuteli
Ragnia, Ragni kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, veti hänet
lähemmäksi itseään ja suuteli häntä. "Sinä kaunis luonne!"

Kallem läksi. Ragni kuuli hänen nopeat askeleensa portaissa ja salin
ovella, nyt aukasi hän siellä oven ja sulki jälkeensä.

Taaskin tunsi Ragni rinnassaan tuon saman tuskan, jonka Kallemin tulo
oli haihduttanut. Jotain raskasta, kauheaa se oli, koskaan hän ei
siitä erilleen pääsisi, ja häntä alkoi vilustaa. Kylmyys, kylmyys,
kylmyys, -- nyt se oli päässyt hänen sydämeensä. Nyt hän käsitti,
miksi tuo "valas" oli tullut ja jäänyt asumaan tuohon viereiseen
taloon eikä muualle enää tahtonut mennä. Nyt hän ymmärsi, miksi
toiset sen olivat sallineet tapahtua.

"Ei, ei, kuinka se on niin käynyt, mitä olen minä tehnyt?" valitteli
Ragni ja peitti kasvonsa tyynyyn ikäänkuin häveten omia ajatuksiaan.
Karlen rakkaudentunnustus oli kuin kuiskaus keskellä meren pauhinaa.
Poika parka! Ragni lepäsi täällä pimeässä, jotta ei kukaan häntä
näkisi ja hän saisi rauhassa ajatella. Mitä hän tekisi? Viimeisen
arkin hän oli ottanut pois, näyttäisiköhän hän sen Kallemille? --

Kun Kallem kahdentoista jälestä tuli ylös, oli Ragni jo nukkunut ja
päässyt surullisista mietteistään. Kallem sytytti kynttilän hänen
takanaan, katsahti hänen kasvoihinsa ja kuunteli hänen hengitystään.
Hän nukkui suu auki, viattomuuden unta.

Seuraavan aamupäivän Ragni asteli edestakaisin talon eteläisellä
seinustalla, yhtä pelokkaana, yhtä epävarmana. Oli satanut lunta,
ensi kerran tänä vuonna ja se oli juuri sulamaisillaan pois.
Tunturien liepeillä lepäsi paksu sumu, niin sakea, että se näytti
olevan kuin erikoinen, läpitunkematon maa, joka ulottui tuntureista
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuosta ihmeellisestä maasta laskeusi
pitkä niemeke alas metsään ikäänkuin salaperäisyyden äärimmäisenä
huippuna. Ragnia värisytti. Hän ei voisi mennä pitkälle, sillä tiellä
kulkijat voisivat hänet nähdä ja tänään hän ei halunnut näyttäytyä,
tuskinpa enää koskaan.

Tuolla kaukana kartanoiden välillä kävivät eri puulajit keskenään
lystikästä taistelua. Kauimpana taloista oli mäntymetsää,
tässä raskaassa ilmassa se näytti melkein mustalta, lähempänä
taloja sekaantui siihen lehtimetsää, pitkäkaulaisia haapoja ja
selkäänsä saaneita koivuja, jotka tummalla pohjalla loistivat
vaaleankeltaisina, lähinnä olivat veripunaiset pihlajat ja tuomet,
vaahterat ja muut aina pellavankelmeistä punakeltaisiin. Korkeita
puita ja haapoja, liian vanhoja lehtiäkseen, alastomia oksia siellä
täällä lepattavine lehtineen näkyi toisten värikkäiden puiden
yläpuolella aivankuin harmaansinertävässä sauhussa.

Ragni tunsi jalkojaan kylmäävän, hän ei voinut saada niihin millään
keilin lämpöä. Hän ei tahtonut mennä ihmisten nähtäville eikä
sisäänkään ennenkuin tietäisi, mitä hänen olisi tehtävä. Jos Kallem
saisi tämän tietää, entä sitten? Entä jos hän ei saisi sitä tietää?

Tuolla oli niittyä ja mustaa, vastakynnettyä peltoa, vaaleanvihreitä,
nyt syksyllä kylvettyjä ruislaiho- vainioita ja kylvöheinäpeltoja.
Mutta noita tyytymättömiä, harmaita, tuolla kauempana asunnoista
olevia ahotilkkuja, joita ei koskaan hoidettu muulloin kuin silloin,
kun niistä sato riistettiin, niitä oli aivan liian paljon tässä
maassa.

Juanita? Kuinka hän ilmestyi tähän syksyiseen tauluun? Hän, tuo
kevätajan ensimäinen ja tuorein, liikuttavin muisto! Ah, täällä
ulkona heräsi kaipaus lapsiin. Nyt oli Ragni varma siitä, ettei Kule
ollut siellä, missä lapset, -- siispä hän voisi matkustaa Rendalenin
luo niitä tervehtimään!

Niin kauan kun tämä matka oli hänellä ajateltavana, ei hänen
tarvinnut lainkaan ratkaista, mikä toimenpide olisi paras ja hän
tahtoikin lykätä ratkaisun tuonnemmaksi. Vain lyhyt kirje Karl
Meekille, ettei hän saisi kirjoittaa nyt useammin kuin ennenkään,
kenties sitten tuonnempana, kun saisi lähemmän vastauksen. Nämä
muutamat sanat Karlelle -- entäpä jos hän ne sähköttäisi? Ei täältä!
Mutta hänpä lähtisikin nyt heti matkalle ja sähköttäisi matkan
varrelta.

Hänessä heräsi vastustamaton halu nähdä vielä kerran lapsia. --
Kun Kallem vähän ajan perästä tuli kotiin ja näki Ragnin kulkevan
edestakaisin lattialla saadakseen jalkansa lämpimiksi, sai hän
häneltä kuulla, että nyt hänen täytyisi päästä katsomaan lapsia.
Kallem sai sen vaikutuksen, että muistot yhteiselämästä Kulen
kanssa olivat herättäneet hänessä kaipauksen lapsiin, sehän oli
aivan luonnollista. "Lähde nyt kohta!" sanoi hän, "jos jätät sen
tuonnemmaksi, niin tulee kylmä aika sulle matkustaa." Eihän Kallem
tarkoittanut, että sen piti tapahtua juuri tänä päivänä, mutta Ragni
tahtoi niin ja iltapäivällä Kallem saattoi hänet asemalle.

Heti Rendalenille päästyään Ragni kirjoitti hyvin epätoivoisen
kirjeen. Kohtaus lasten kanssa oli ollut julmaa, ne eivät tunteneet
häntä! Eikä hänkään niitä tuntenut! Kyllähän he olivat hyvin
kasvatettuja, mutta ne eivät olleet hänen sisarensa lapsia, eikä
hän huomannut niissä omaakaan sukulaisuuttaan, -- sen sijaan niissä
oli Kulea: hänen sukunsa oli kai voimakkaampi kuin heidän. Suuria
ne olivat ja lihavia, ne katsoivat häneen aivankuin eivät olisi
ymmärtäneet, mitä hän tahtoi. Ja kaikki nuo oudot ihmiset sitten,
jotka koko ajan katselivat. Hän olisi tahtonut palata heti paikalla
kotiin, jollei olisi niin pahasti kylmettynyt. -- Myöhäisempi kirje
oli iloisempi, ei senvuoksi, että hän olisi ollut tyytyväisempi
lapsiin, ne olivat yhtä vieraita "hengettömiä", joka kerta, kun hän
vei heidät huoneeseensa puhellakseen heidän kanssaan tai soittaakseen
heille, tunsi hän, että ne halusivat pois. Ei, mutta seurustelu
noiden kunnon ihmisten kanssa koululla ja sen ulkopuolella tuotti
hänelle iloa, "ollapa meillä jotain sellaista", hän huokasi.

Myöskin Rendalenilta sai Kallem kirjeen, jossa lennokkaasti kuvattiin
sitä iloa, minkä Ragnin tulo oli synnyttänyt koko siirtokunnassa.
Hän lähetti "kaikkien yksimielisen pyynnön", että saisivat vielä
jonkun aikaa pitää häntä luonaan, Ragni oli sitäpaitsi matkasta vielä
väsynyt eikä voinut oikein hyvin, hän näkyi tarvitsevan lepoa.

Ensin kahdeksan päivää ja sitten vielä kahdeksan viipyi Ragni poissa.
Oli jo täysi talvi, kun hän eräänä kylmänä päivänä palasi kotiin,
kalpeana, yhä vielä kylmettymisestä sairaana ja pelokkaana. Hänellä
ei ollut voimaa lausua, miten kauhistavalta tuntui muuttaa taas
ihmisten pariin, jotka pitivät häntä huonona naisena. Kallem ihan
säikähtyi hänen kylmettymisensä johdosta, sillä Ragni näytti kovin
sairaalta. Heidän tapaamisensa oli kaikkea muuta kuin iloinen. Kallem
kävi heti huolestuneena tutkimaan Ragnin rintaa, Ragnin kertoessa
laimeasti matkamuistojaan. Ragni oli väsynyt ja halusi vuoteelle.

Kallem kysyi, oliko Karl kirjoittanut, hän ei ainakaan ollut saanut.
-- Ragni vastasi, ettei hänkään ollut saanut. -- Eikö Ragni sitten
ollut kirjoittanut? -- Ei, Karl oli käynyt liian tuttavalliseksi
ja siitä hän ei pitänyt. Usein oli langassa ollut solmuja, joista
Kallem oli saanut kuulla vasta jälestäpäin, ja kun Ragni vältti hänen
katsettaan, ymmärsi hän, ettei hänen sopisi siitä enempää kysellä.

Ragni oli monta päivää vuoteen omana. Hänellä oli kiusallinen kuiva
yskä, josta ei tahtonut tulla loppua. Muuten ei voitu huomata mitään
arveluttavia merkkejä. Kun hän sitten eräänä päivänä nousi jalkeille,
oli hän Kallemin mielestä hyvin kuihtuneen näköinen. Kasvoilla
oli väsynyt, sairaloinen ilme ja silmien alla mustat juovat.
Hänen täytyi päästä raittiisen ulkoilmaan, mutta hän kieltäytyi
jyrkästi lähtemästä kävelyille puutarhaa ulommaksi. Hän sanoi ensin
syyksi, että häntä ei haluttanut, mutta kun se keino ei auttanut,
turvautui hän voimakkaampaan: hän hyrskähti itkuun. Kallemista tämä
oli kummallinen ilmiö, -- eihän Ragnilla vain liene syytä toivoa
tulevansa äidiksi? Tässä toivossa Kallem jäi odottamaan. Ragni
käyskenteli puutarhassa ja kertoi tästä Kallemille jonkinlaisella
ylpeydellä, mutta jätti mainitsematta, että se etupäässä tapahtui
hämärän aikana. Omasta mielestään hän tunsi paranevansa ja sitä
mieltä oli myöskin Kallem.

Kului joku aika. Kallem odotti saavansa kuulla, mitä toivoi, hän
luuli huomaavansa useita sitä ilmaisevia merkkejä, mutta se häntä
vaivasi, että Ragni kävi yhä heikommaksi ja kadotti tykkänään
ruokahalunsa. Eräänä iltana Kallemin ollessa poissa hän oli taas
ollut kävelyllä hämärissä ja tuntenut jälestäpäin väristyksiä
ruumiissaan ja pistoksia rinnassaan. Hän nukkui silloin, kun Kallem
kävi levolle, mutta Kallem heräsi yöllä hänen yskintäänsä. Hän
sytytti kynttilän ja näki, että Ragni painoi kädellään rintaansa.
"Koskeeko sinuun?" -- "Koskee," -- "Mihinkä paikkaan?" -- "Tähän!"
Ja hän osoitti oikeanpuolista solisluuta. -- "Pistääkö siinä, kun
yskit?" -- "Pistää!" Samassa sai hän ankaran yskäkohtauksen. Kallem
nousi ylös, pukeutui, sytytti takkaan tulen, soitti palvelustytön
huoneesen: oli mentävä hakemaan lääkkeitä. Sillä aikaa Kallem tutki
Ragnia ja kyseli häneltä kaikenlaista ja sai kuulla, että hän oli
vilustunut eilen illalla ja että hän mieluimmin käveli hämärissä.
"Hämärissä!" huudahti Kallem ja Ragni kätki kasvonsa. -- Niin,
nyt hän saisi luvan siitä tavastaan luopua, sillä nyt olisi hänen
pysyttävä vuoteessa, vieläpä useampia päiviä. Sinappipaperia Ragni
ei kärsinyt rinnalleen, mutta yskäpillerit sitävastoin tekivät
hyvän vaikutuksen. Kallem salasi huolestumisensa leikkisyydellä ja
hyväilyillä, -- ja muutaman päivän perästä Ragni oli tosiaankin
koko lailla parempi. Nyt hän oli käynyt tottelevaiseksikin, hän
pysyi kiltisti sisällä kokonaista parisen viikkoa. Yskäkohtaukset
uusiintuivat harvemmin, rintaan tosin koski vielä yskiessä, mutta
muuten hän kyllä tunsi voivansa jotenkin hyvin, paitsi, että oli
koko lailla väsynyt ja hengästynyt, eikä siis tuntenut halua
soittamaankaan. Puutarhassa lapioitiin häntä varten tie ja kun hän
sinne meni kävelemään Kallemin kanssa ensi kertaa keskipäivällä,
tahtoikin hän heti päästä takaisin sisälle, -- Kallem ensin siitä
pelästyi, pelästyi aivan hirveästi, mutta tavasta, jolla Ragni sen
ilmaisi, hän päätti, että se oli vain tavallinen päähänpisto. Ragni
tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin tahtoi itsekään myöntää. Seuraavana
päivänä hän yritti sinne Sigridin kanssa, mutta hengästyi heti ensi
askeleilla ja hänen täytyi levätä, pyysi, ettei Sigrid kertoisi tästä
mitään, kyllä se menisi ohitse, kun hän "saisi vähän harjaantua".
Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivällä oli lämpöasteitakin. Ragni
tunsi voivansa paremmin ja jaksoi jo olla kauemmin jalkeilla. Kallem
riemastui nähdessään hänen eräänä päivänä avaavan pianon.

Sören Pedersen tuli kerran iltahämärissä kalpeana ja yksin, --
kumpikaan eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Mitä oli tapahtunut? --
Kristen Larssen kummitteli! Kallem nauroi ääneensä, mutta Sörenin
naama ei värähtänytkään: -- Kyllä se oli varma asia, että Kristen
Larssen kummitteli! Elämänsä viime vuosina Kristen Larssen ei koskaan
soittanut viulua, hän antoi sen Aunelle. Mutta nyt soittaa hän viulua
omassa asunnossaan! -- Eikö siellä ollut ketään asujamia? -- Ei,
ovet olivat lukossa, mutta siellä hän vaan soitti! Useat henkilöt
olivat kuulleet sen samalla kertaa, siitä ei voinut olla pienintäkään
epäilystä. -- Sinne oli siis joku vekkuli hiipinyt. Kellä oli avain?
-- "Vaimon serkulla." -- "Kuka se on?" -- "Aune." -- "No, siinäpä
se onkin!" -- "Mutta Aune on itse ollut mukana tutkimassa taloa
perinpohjin, ja Aune pelkää kaikista eniten." -- Muuan palvelustyttö,
jonka lapsi oli sairaana -- Kallem tunsi hänet, sillä hän oli hänen
lääkärinsä -- oli eräänä yönä ulkona käydessään nähnyt Kristen
Larssenin hiiviskelevän pitkin talonsa seinustaa! Sitten olivat
useat muutkin sen nähneet. "Kukaan ei epäillyt", vakuutti hän. Mitäs
tohtori siitä arveli, kun rouva Bajer, everstinna, tuli kerran heidän
puotiinsa kertomaan heille nähneensä unta, että Kristen Larssen
oli istunut suuressa salissa useiden oppineiden herrojen seurassa,
jotka kaikki opettelivat tavaamaan? Everstinna oli tuntenut tarvetta
kertoa tämä Sören Pedersenille, jonka Kristen Larssen oli harhateille
vietellyt. "Ja ajatelkaas, herra tohtori, että samana yönä sekä minä
että Aase näimme unta, että everstinna tuli puotiin!"

"Minäpä kerron teille jotain aivan yhtä merkillistä, Sören Pedersen.
Ajatelkaas, että minä ja vaimoni ollessamme ensimäistä päivää täällä
kaupungissa tapasimme muurari Andersenin, Karl Meekin, Kristen
Larssenin, Sigridin, teidät ja vaimonne neljännestunnin kuluessa!"
Sören Pedersen pyöritteli ymmyrkäisiä silmiänsä, hän ei käsittänyt
siinä olevan mitään merkillistä! -- "Mutta niitä satoja muita, joita
kohtasimme, me emme huomanneet. Samoin kuin tekin, Sören Pedersen,
ette kiinnitä huomiotanne niihin satoihin, joista uneksitte,
ennenkuin näette heidät seuraavana päivänä puodissa."

Tämä ei saanut Sören Pederseniä luopumaan mielipiteestään.

Taikauskoa oli ilmassa. Toinen veti toisenkin mukaansa, eikä
kohta koko kaupungissa puhuttukaan muusta, varsinkaan sitten, kun
pappi oli sekaantunut asiaan. Keväästä saakka oli Ole Tuft elänyt
yksistään äitinsä seurassa -- hänen vaimonsa ja poikansa olivat
olleet matkoilla ja vasta äskettäin palanneet --, tällä ajalla hänen
saarnansa olivat käyneet yhä vain ankarammiksi ja viime aikoina oli
niihin ilmestynyt kiihkoa, joka ennusti myrskyä. Nyt julisti hän
rukoushuoneella, että uskovaisella on olemassa tietoisuus, että
henget tosiaankin elävät ja vaikuttavat meidän keskellämme ja monien
täytyy kuoleman perästä vaeltaa rauhatonna paikasta paikkaan, nämä
olivat muka todistettuja seikkoja, jotka tuon tuostakin uudistuivat
varoitukseksi joka sukupolvelle.

Kun Kallem sai kuulla tästä, teki hän totta kauan hautomastaan
tuumasta ottaa Aune tilille. Aune ei siihen kernaasti olisi suostunut
ja keksi kaikellaisia keinoja pelastuakseen; hänellä oli hyvä
puhelahja ja hänen oli onnistunutkin jo narrata Kallemia, mutta
nyt ei hän siitä enää pääsisi puuhun eikä papuun. Vaimo oli aivan
yhtä mieltä Kallemin kanssa, ja eräänä sunnuntai-aamuna sairaalan
virkahuoneessa, vaimon läsnäollessa Kallem ottikin Aunen tilille, --
ensiksikin viinan juonnista ja sitten tuosta kummitusjutusta, joka
tietysti oli tämän vekkulin hommia. Ja aivan oikein, hänen työtään
se _olikin_. Nyt kohtasi sentään vaikeus: jos tämä tulisi tiedoksi,
olisi Aune hukassa. Sen huomasi vaimo heti ja rukoili miehensä
puolesta. Siis ei ollut muuta keinoa kuin kieltää Aunea ja -- olla
vaiti koko jutusta.

Tämä ei kuitenkaan estänyt Kallemia aamukävelyllään kertomasta
Kentille, joka uskoi kummituksia yhtä vähän kuin Kallemkaan, että
nyt hän tiesi, kuka oli aiheuttanut tuon jutun Kristen Larssenin
kummittelemisesta. Nimeä hän ei voinut mainita, mutta koko tuo
peijaus oli elävän ihmisen hommaa. Kun tohtori Kent tapasi Josefinen
erään sairaan luona ja tiesi, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa
kuin kuulla jotain uutta veljestään, niin toisti hän Josefinelle
Kallemin sanat. Päivällispöydässä kertoi pikku Edvard, joka muuten
joka päivä jutteli näistä kummitusjutuista, että Kristen Larssen oli
taas näyttäytynyt kahdelle pojalle, joista toinen oli Aunen poika ja
toinen maallikkosaarnaajan! Edvard oli vallan haltioissaan. Lyhyesti
ja jyrkästi selitti äiti hänelle, että kaikki oli vain petkutusta,
eräs kaupungin lääkäri tiesi, kenestä se oli alkuisin, eihän Kristen
Larssen enää kummitellut.

Kun poika oli lähtenyt pöydästä, sanoi pappi, että Josefine
hänen mielestään oli menetellyt sopimattomasti. "Millä tavoin
sopimattomasti?" -- "Minkävuoksi juuri _sinun_ piti sanoa pojalle,
kuulithan, että hän heti puolusti itseään sillä, että minä
uskoin kummituksia!" Papin ääni ei ollut ylenkatseellinen, eikä
nuhtelevakaan ja Josefinestä tuntui, että Ole oli oikeassa, siksi hän
ei vastannutkaan mitään. Mutta hän ajatteli asiaa kuitenkin ja hetken
kuluttua näki Ole hänet kanslian ovella.

"Olen ajatellut tarkemmin sitä, mitä äsken sanoit." Tuft istui
sohvan nurkassa ja tupakoi, mutta nousi siitä ylös valmistaakseen
sijaa vaimollensa. Hän oli hyvillään siitä, että Josefine tuli
hänen huoneesensa. Mutta Josefine jäi seisomaan. "Täytyykö pojan
pitää totena kaikkea sitä, mitä sinä olet sanonut, myöskin siinä
tapauksessa, että se ei olekaan totta?" -- "Ei, mutta voisithan
sinä jättää sen minun oikaistavakseni." -- "Onko sanottu, että
sinä sen teet?" -- "Mitä sinä tarkoitat?" -- "Tarkoitan, että sinä
opetat hänelle yhä edelleenkin seikkoja, joita sinä et itsekään
usko." -- "Mitä tämä on?" Tuft punastui, sillä hän käsitti, että
nyt oli tilinteon hetki käsissä. "Minä olen viime aikoina monesti
aikonut puhua siitä kanssasi", sanoi Josefine, "ja nythän se voi
tapahtua. Sinä et usko, että maailma on luotu kuudessa päivässä
noin kuusi tuhatta vuotta sitten, tai että kertomukset ensimäisistä
ihmisistä ja patriarkoista ovat muuta kuin satua? Samoin pidät sinä
paratiisitaruakin satuna. Maa ja ihmiset eivät ole voineet olla
alkujansa täydellisiä. Mutta sellaista sinä kuitenkin opetat lapsille
ja viime aikoina myöskin Edvardille."

Tuft käveli edestakaisin huoneessa, Josefine seisoi salin ja eteisen
ovien välillä. Joka kerta häntä lähestyessään Tuft katsoi terävästi
häneen ja Josefine tunsi, että tuolla tavoin ei katso se, jolla on
paha omatunto. Ja näyttääkseen, missä hengessä keskustelun tulisi
jatkua, Tuft seisahtui ja sanoi rauhallisesti: "Istummeko, Josefine?"
-- "Ei", vastasi tämä, "minä kuitenkin heti taas nousisin ylös."

"Siinä, jota sinä kutsut saduksi", virkkoi Tuft, "piilee kuitenkin
se ijankaikkinen totuus, että Jumala on luonut kaiken olevaisen
ja että hänestä luopuminen on syntiä." --- "Miksi et sitten opeta
sitä heille tuolla tavoin, vaan saatat heidät uskomaan valheellisia
kuvia?" -- "Lapset käsittävät sen parhaiten kuvista." -- "No, sano
sitten heille, että ne ovat vain satuja." -- "Se ei ole lainkaan
tarpeellista." -- "On hyvinkin tarpeellista se, ettei lasten ole
opittava ijankaikkisia totuuksia valhekuvista, -- ainakin minun
mielestäni." -- Tuft huomasi, miten kiivaasti Josefine puhui, ja
varoitti häntä siitä, pitäisihän heidän voida puhua kiivastumattakin
tästä. "Ei", sanoi Josefine, "sitä minä en voi, sillä täytyyhän
sinun tietää, että tämä koskee pojan tulevaisuutta, ja myöskin sinun
ja minun." Josefine meni pöydän luo ikäänkuin tullakseen häntä
lähemmäksi, mutta kai myöskin saadakseen siitä tukea.

Mutta pappi ei antanut itseään häiritä. "Jos sinun sielusi, Josefine,
olisi niin suuressa määrin tuon mainitsemasi ijankaikkisen totuuden
läpitunkema kuin sinä tahdot uskotella, ja jos sinä sen puolesta
nousisit vastarintaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi sinusta
vähemmänarvoista. Siltä, jota me haluaisimme asettaa sijaan,
puuttuu varmuutta. Me tiedämme tosin, että sillä tavoin kuin tuo
kunnioitettava kirja ne asiat kertoo, ne tuskin lienevät tapahtuneet,
mutta me emme tiedä, kuinka ne todella ovat tapahtuneet. Vain sen
me tiedämme, että Jumalasta on elämämme alkuisin ja että meidän
onnemme riippuu hänestä. Annettakoon lasten ja aikuisten ajatella
näitä alkuasioita niinkuin isätkin niitä ovat ajatelleet, -- ainakin
toistaiseksi." Hänen sanoistaan uhkui vakaumuksen voima ja ne tekivät
vaikutuksen. Senpävuoksi olikin Josefine kauan aikaa vaiti, mutta
äkkiä purkausi uusi ajatus esille. "Tiedätkö, että ilman tuota
rajatonta pakkoa, joka minun ymmärrystäni ja tahtoani kahlehti jo
lapsuuteni aikana, minä olisin tullut... aivan toiseksi kuin mitä
nyt olen?" -- "Niin, minä aavistin", sanoi Tuft kylmästi, "että sinä
viime aikoina olet tullut siihen käsitykseen, että usko on elämäsi
onnettomuus." -- "Sitä minä en ole koskaan sanonut!" kivahti Josefine
kalpeana, "enkä ole koskaan sitä tarkoittanutkaan." Mutta jatkoi
rauhallisemmin: "Uskoani Jumalaan ja Jeesuksen vapahtaja-toimeen en
ole koskaan pitänyt minään ymmärrykseni kahleena. En koskaan." --
"Sepä hyvä!" sanoi Tuft, mutta huokasi syvään. -- "Niin, jos et tahdo
kuulla minua, niin sanon suoraan ja lyhyesti asiani. Joko lakkaat
sinä kertomasta pojalle satuja, jotka eivät ole viattomia, koska ne
voivat sekoittaa lapsen ymmärryksen, -- taikka en katso enää voivani
pitää sinua kylliksi omantunnonmukaisena, Ole!"

Tämä ei ollut ensi kerta, kun Josefine lasketteli kovia sanoja,
heillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta _niin_ kova
ei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän
ei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut
oikeuttaan elää omaa elämäänsä -- tehden sen ohella kylläkin ankaria
hyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein
ottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan
hän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten
nyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman
lähestymisestä, -- mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä,
jossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei
ollut aavistanut, -- nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli
heidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui
nyt raivokkaana kiukusta, -- ja leikatakseen heti paikalla kaulan
kaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: "Poika jää minulle!" --
"Sinulle?" -- Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. "Onko _sinulla_
suurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko _sinä_ hänen äitinsä?"
-- "Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen
omistajaksi."

Nyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja
oven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä
häkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi,
hänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten
hirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että
Ole voisi mennä näin pitkälle. -- -- "Etkö sinä häpeä? Tahdotko
_sinä_ pitää pojan?" -- "Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan
käsky. _Sinä_ et saa turmella meidän poikaamme!" -- "Turmella häntä?
Minä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait _sinä_
minut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun
ymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä
tiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin
sinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, -- sen sinä teit!
-- sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. _Sinä_ annoit minulle
elämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt.
Minä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti.
Mutta sinun täytyy tietää, miksi _sinä_ et saa valtaa myöskin lapseni
ylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa
-- -- sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma,
ja sen olet vielä näkevä!"

Jos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli
odottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva
suunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä
kiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra.
"Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille
poluille, -- sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen
uskon johdattamana, -- jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä
huomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan." Hän sanoi sen
tyydytyksellä ja varmasti. "Vai niin, sinä siis tiedät sen!" huudahti
Josefine samalla säihkyvällä kiivaudella, "sinä siis tiedät sen!
Sinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut
minulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen
kulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin
sinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut
uhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani.
Siksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä
olen joutunut!" -- "Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?"
-- "Oh, odota kuulevasi pahinta, -- ratsastajattareksi!" vastasi
Josefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan,
hän ei uskonut silmiään eikä korviaan: "Ratsastajattareksi!" Hän
naurahti pilkallisesti. "Niin, oli suuri vahinko maailmalle -- ja
sinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!" -- "Tiesin, että
ajattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun
sirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille
tervettä huvia. Se ei ole vähän, se, -- se on enemmän kuin mitä
monetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on
minun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä
halveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on _meidän_ elämämme ja miksi
on meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat
minua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?" -- "Ei, Josefine, me
tiedämme kumpikin, kenestä _sinä_ pidät." -- Jos Olekin olisi lyönyt
häntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut
enemmän raivostua -- ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi
(hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja
toiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava
kiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä,
että oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että
sisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. -- "Niin, _hänellä_ on
sitä, mitä sinulla ei ole!" vastasi Josefine loukatakseen häntä
oikein tahallisesti: "On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla
tavoin!" -- "Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri
hänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani,
kadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, -- ja nyt uhataan riistää
lapsenikin?"

Hänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui
se syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua
itkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa
valtaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli
edestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä
heräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta
kuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella.
Ja se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.

"Niin", sanoi Josefine kääntämättä päätään, "sinä tiedät nyt ehtoni.
Sinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin
kummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on
paratiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä
juttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? -- Veljeni on sentään
toista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni
noita satuja selittämättä, että ne ovat satuja", -- ja nyt hän
kääntyi Oleen päin -- "niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole.
Jumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä
et koskaan tule häntä minulta riistämään." Hän astui lähemmäksi
miestään: "Kuule, minä en koskaan siihen suostu!" Sen sanottuaan hän
poistui huoneesta.

       *       *       *       *       *

Samana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle.
Heillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.

Jo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan
vihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon
ja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut
yhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo
valkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai
aiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, -- hän näytti nyt
niin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski
Kallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: "Me
saamme vieraita päivälliselle." -- "Mekö?" -- "Niin, Otto Meek,
Karlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle."
-- "No mitenkäs Karl jaksaa?" -- "Ei kovinkaan hyvin. Mutta
tuossahan Meek jo tuleekin!" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan
suuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä
vastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat
rintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä
näillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja
toimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui
kovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi
Ragnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. "Ei hän voikaan."
-- "Mikä häntä vaivaa?" -- "Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin",
vastasi Meek. -- "Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?" -- "Olen."
He menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli
avattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis
hän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu
tutkia häntä.

Tänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. "No", sanoi
Kallem, "tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä
Karlelle olisi tehtävä?" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen:
-- "Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?" -- "Niin,
vaikkapa sitä. Samoin -- kuin joskus ennenkin -- on nytkin ollut
hyrrä langalla?" -- "Niin", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. --
"Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko
asiasta." Meek näytti yhä miettiväisemmältä. "Olen sanonut teidän
rouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on
siinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia
saada vaarallisen käänteen." Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat
Kallemiin. "Vaarallisen, sanotte?" -- "Niin, minun täytyy ottaa
hänet kotiin." -- Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi:
"Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä." -- "Hyvä ystävä, mitä
sitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen
kanssaan?" -- Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi
uudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena
häneen. "Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?" hän kysyi.
Kallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista
tuskallista aavistustaan. "Hän vilustui joku aika sitten ja se
sairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, ... mutta sanokaas,
ettekö te haluaisi tutkia häntä?" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut
varmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse
olisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin
levottomuus kasvoi. "Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?" --
"Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?" -- "En aivan
äskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen
mielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin
vaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin... Mutta nyt minä" -- ja
hän aikoi mennä hakemaan Ragnia. "Tunsitteko hänen isänsä?" kysyi
Meek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. "Oletteko te
---?" -- "Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä."
-- "Oliko _hänellä_ --?" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain
nyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti
ovea kohti, tuli takaisin: "Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?" --
"Kuten tahdotte." -- Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä
Ragni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti
talutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, --
ja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri --! Ragni
näki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä
ajatellut: -- nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem
tietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa
Karlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli
hän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle
sanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. --
"Rakas Ragni kulta, -- nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia
rintaasi." Sitäkö se olikin --! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen
kuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen
ja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti
antautui Ragni heidän käsiinsä.

Tohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain
kauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se
lisäsi Kallemin tuskaa, -- aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko
Ragni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?

Nyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella,
niin ... tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti
pahinta, -- ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä
enemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin
hänkin salasi pelkoaan?... Herrajumala, noin surullisen tutkivasti
kenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin
kuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.

"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?" Ragni näytti
olevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti
Kallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä
nähtäisi. Meek näki sen. -- "Tunnetteko väsymystä ollessanne
kävelyllä?" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin
aivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. "Hengästyttekö
pian?" kysyi taas tohtori. -- "Kyllä." -- "Tunnetteko itsenne toisin
ajoin hyvin väsyneeksi, -- aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?"
Kauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. --
"Ehkä olette pyörtynytkin?" -- "Olen." -- "Oletko todellakin?"
huudahti Kallem. "Kyllä, tänään", kiiruhti Ragni lisäämään, hän
vapisi. -- "Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?" "Niin,
-- sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja --" kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä.

Meek odotti hetken. "Yskiessänne kaiketi koskee tänne?" -- hän
osoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: -- "Oletteko
milloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?" Ragni ei vastannut. "Ettekö
koskaan?" -- "Kyllä, eilen illalla." -- "No, ja millaista?" Ragni
vaikeni, tuijotti vain lattiaan. -- "Oliko siinä verta?" Ragni
nyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää
katsoa ylös.

Kallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti
pukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon
alkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja
koettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että
hänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. -- Hän viipyi kauan
sillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin,
jaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä
pyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa,
hän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä
anteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin.
Sinne jäi hänkin.

Meek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin.
Sitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta,
että hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.

Sigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut
vastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni
oli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti
hiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös
tohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei
katsahtanut ylös.

Kallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin
Ragni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä
kokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että
heistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä.
Mutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he
saivat nyt tuntea.

Tämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua,
tuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla
oli yhtä ja toista "järjestettävää" ja hän suoritteli näitä hommiaan
kaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän
kirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti
ja pyyhki pois, -- pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin
lyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä.
Se ihan kummastutti Kallemia.

Itse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta.
Hän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin
suinkin, ... sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi
keuhkotautibasillin, -- sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli
päättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt
hänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se
tehdä -- ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin
laboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain
koetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni
niihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka --kaikki
pikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset,
hänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa,
kaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina,
kaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, --
lukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa,
hetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin
silmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa?
Olihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli.
Uunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan
kolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana
siitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut,
se vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut
häntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten
aina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut
tuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi
hänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän
ensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama
ensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti
tunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan...

Nyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut
ja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän
synnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut?
Ei, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain
oli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei
uskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? -- Mutta vaatelias hänen ei
tulisi olla.

Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta.
Ja kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi
kätensä Kallemille -- voi, miten laihaksi se oli tullut! -- ja hänen
suuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: "Minä tulin tänne
hiukan levähtämään", hän kuiskasi, -- "hetkeksi vain". -- Hän ei
näyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään.
Kallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen
hentoon, laihaan käteensä.

"Kaiken tämän alla", hän virkkoi, "piilee jotain, josta minä en
ole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta
senkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut
käsittää, -- siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen.
Tässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en
ole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa
rauhaa." --

"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä
alhaalla _minun_ pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä
vasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat
sinä lukea sitten, kun --", hän keskeytti lauseensa. "Sitten",
lisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. -- "Enkö siis nyt
sitä saa tietää?" -- "Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en
ehtinyt vielä sanoa sitä," Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä
toiseen asentoon, ja Kallem teki sen. -- "Niin, sinä saat sen
tietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa", --
Ragnin silmät kyyneltyivät -- "sinä minun", -- taas puristi hän
heikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä
liinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni
katsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa,
vai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: "No niin --?"
hän kysyi, "etkö voi sitä sanoa minulle?" -- "Kyllä. Päällimmäisen
paperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea
heti. Muita et vielä saa." -- "Onko se sitten Karlen kirjeessä?"
Ragni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä.
"Avain?" kuiskasi Kallem. "Se on siellä lukossaan", vastasi hän
avaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.

Kallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo
tunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.

Mutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan -- ja
voimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut
vähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi,
ja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, -- hän
teki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien
luo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua
rukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä
väkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja
kurjimmasta murhasta ... muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi
aivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.

Hän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä
yksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain
siksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava
omaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei
edes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon
saattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa
"kristillisessä" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine
uskoi noita panetteluja! _Siitä_ juuri puhuakseen hän oli odottanut
häntä tuona iltana, jolloin --! Ja tästä kiukustuneena -- ja uskoen
lujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat
uskoa mitä hyvänsä) -- Josefine oli hommannut tuon "valaskalan"
aivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat
tuomioitaan, -- ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan
tullut varoittamaan!

Tuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut
Karlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan
Ragnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan
hänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja
hänen puhtaan sydämensä he tahtoivat...! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun
tunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien
veisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen
kirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka!
Olihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa
kunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä
tuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun
pakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla
tänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi
olla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem
rinnalleen, hänet eikä ketään muuta ... tuona kauheana päivänä,
jolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem
heittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. --

Kenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään,
hänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä
Ragni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi
tapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin
puhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, ... vaikka
kukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista
näe.

Sigrid tuli juoksujalkaa sisälle, rouva oli tullut kovin sairaaksi,
yski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus
oli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin
uupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä
hän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, -- Kallem tiesi, mitä
se merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian
kauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan
ruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten... Silmät
ummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon,
että hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta
poistunut.

Kallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille,
mitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti
kirjeensä loppuun: "Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet
näemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki."

Hän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja
palattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt
helpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi
Kallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle
juotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä
suutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin
ja silmälasit kostuivat kyyneleistä.

Mutta he puhelivat aivan muista asioista, -- Ragni mainitsi, ettei
hänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse
käyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä
hän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä.
Ragni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti,
kyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt
molemmat tiesivät, -- nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi
vuoteessa. "Karl parka!" kuiskasi Ragni. "Karl parka", vastasi Edvard.

Kallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain
siellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.

Jospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei
uskaltanut, -- eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän
kerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia
sairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua
Ragnin luona.

Hänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä
noiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen
elämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat,
kun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että _hän_ heistä
hienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? -- tämä selittämätön
arvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan
harmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, --
keskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei
jaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon
ystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita.
Oli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia
kelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta
langettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia
julmureita, -- aivan syyttömiä murhaajia.

Ei löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: "sinä
olet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!" Kaikki eikä kukaan.
Rakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin
tiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin
oli, joka eroittui muista, -- Josefine. Josefinen keksintöä tämä
ei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut.
Mutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä,
jota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden
ilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai --
antoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan!
Vaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen -- Kallemin täytyi
aina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes
huulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli --, niin Josefine
kuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli
vakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa
hyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku
olennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen
uskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä
"oikeudenmukaisuus", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti
surmasi.

Mutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että _hänkin_ tunsi
halua kostaa. Myöskin hän piti sitä "oikeudenmukaisena", eikä hänellä
ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan
sellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin
läsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin
luona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi,
puristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin,
autteli häntä, -- kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi
langennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.

Nyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä
valvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus
osaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden
edustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat
tahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen
tulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun
tieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki
hiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan
luo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin
sellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer
eräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja
pyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen
paikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka
lapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä,
joka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka,
yksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi
hänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. --
Ilman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä
kestää.

Eräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita
päällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi
hän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl
Meek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän
näytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä
hermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen
soikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen
silmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei
niissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin.
Anteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut
hillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi
myöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen,
kävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia,
aukoi nuottivihkoja, -- meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen,
oli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja
sinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl
oli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: "Meillä
Meekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet
hillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne
toisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos." Karl tuli
sisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän
menisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi
kunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä
heti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi
nähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl
sinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut
tietääkään, että Karl oli tullut.

Seuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi,
että tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen
kysymässä Ragnin vointia. "Entä Karl", kysyi Ragni. -- Niin, Karl oli
ollut mukana. -- Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. "Kyllä kai
soitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös." -- "Kyllä, jos salin ovi
on auki, mutta onko se hyvä --?" Eteinen oli lämmin ja sen kautta
tuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut
mitään estettä. "Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?" -- "Minä
kaipaan musiikkia", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän
uskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. "Eikö Karl saa tulla sinua
tervehtimään?" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan
nurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta
selvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. "Mutta saahan tohtori Meek
käydä sinua katsomassa?" -- "Eikö sitä voi välttää?" Kallem toivoi,
että tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek
ja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että
saisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan,
eikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti
poika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse
ensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori
Meekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven
pielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei
nähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot,
sisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen
loisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui
puolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella
puolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava
jano.

Meek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili
arasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli
siellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi
hän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.

Hänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa.
Hän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa,
-- vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, -- hän ei voinut olla
täältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin
näytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti
heissä vakavia mietteitä.

Seuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin
ovi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului
kauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei
tuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle
terveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti
myöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän
myöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia
tervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä
siellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea
varpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä
työ ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse
valtasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä
arkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän
katsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa.
Kallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin
Karl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne
häntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti
hymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi
Kallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta
ankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä
tukahduttaakseen kuiskasi Ragni: "Karl hyvä!" Silloin Karl läksi.

Tämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut,
kuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin
kanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän
sai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja
vaelteli muuten koko päivän yksinään.

Kun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi
säveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin
hän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen
itsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma
erikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin
suurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, -- herra-jumala, tämä
kuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa
sävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava
sävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi
kajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen
säveleen ympärillä, -- oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja
sitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella
humisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin
todellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin
täytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt
mitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä
menemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen
viisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista
huudoista, -- hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa?
Viimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina
naurunpuuskana, sitten vielä parina, -- ja sitten tuli yskäkohtaus!
Se uudistui yhä, yhä ja yhä, -- ankarampana kuin koskaan tätä ennen.

Soittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän
kuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän
alas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt
sairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja
päällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun
he saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti,
Kallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli
rientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.

Päivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä.
Silloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan,
uskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja
väsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut
helpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet
kasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut,
että Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja
päällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla
sisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan -- hyvin hiukan --
kättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi,
tänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän
tahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen
loisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen,
huomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa
Ragnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän
kiiruhti sanomaan: "Elä tee sitä, Karl!" -- Karl nousikin heti ja
katsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo
ihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena
sekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin
ehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä
kuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren
sankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian
todellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan
hän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän
varomattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.

Jos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka
jossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin
hauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri
vähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina
oli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki
oli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko
homman, -- Ragnia oli säikytetty.

Niin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä
oli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi:
"Minnekä sinä aijot mennä?" Karl ei vastannut, hän näytti olevan
ankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos.
Kallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä
vakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa.
Silloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton,
menetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän
ei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei
huolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin
hirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään.
Hänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa
elämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun
hän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä
naurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! -- Ohoo, ajatteli
Kallem, sitäkö se onkin!

Ja sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen
tuomitsi.

Kallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli
sallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni
oli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt
täysi työ pitää häntä tasapainossa.

Eräänä päivänä sanoi hän Ragnille -- kun Ragni sattui kysymään Karlea
--: "Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen
voinut aavistaakaan?" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja
hymyili.

Karl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään
sinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan,
Kallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan
joitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien
sisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne
kappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli
Karl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen -- ja
hän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.

Heti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen
oma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut
toivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä
oli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli
otettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän
eli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi
lohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui:
hän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan.
Hän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja
ominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää
Ragnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla
hän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden
lämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli
kuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään
tyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle
puolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki
kaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa
olivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden
lakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia
vailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl
se, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin
luota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja
Karl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti
ylistämäänkin Ragnia.

Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se
mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan,
-- niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi
hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen",
hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken
päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti
hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla
kenellekään vihainen -- minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä.
Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät
täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin,
mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin
kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään
hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti
häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, -- koetti Ragni häntä
rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.

Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat
silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän
välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän
kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua.
Hetki lähestyi.

Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan.
Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä
viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli
yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan
voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa,
leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien
hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä
oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän,
hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" -- ja heti sen perästä:
"hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli
verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.

Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään.
Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä
oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" -- "Tohtori luulee, että
se pian tapahtuu."

Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella
aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden
välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet
nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin
vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen
seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun
eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot
ilmaisivatkin osanottavaisuutta, -- niin oli hän kuitenkin vieras,
näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut
Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid.
Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä.
Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei
hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen
tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen,
mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.

Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.

Kun hän sitten tuli alas, ei hän löytänyt ketään. Karl oli mennyt
omaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan.
Kyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet.
Hän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli
häntä varten kirjoittanut, -- niin ne olivat siellä Karlen kirjeen
alla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana:
"sitten". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea
koko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi
Ragnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, -- se oli kuva Ragnista,
sekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen
silmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik
Ibsenin "Villisorsaan". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin
nähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti
kirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne
lehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu,
sen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla
kuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän
ei tahtonut, että niin kävisi.

Tuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi
sohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli
tietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme
ja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi,
ennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut
leikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse
leikatuksi.



11.


Pikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin,
ollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli
sairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.

Parin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla
terveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä
kuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut
askartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja
kadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan,
ja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä
mummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten
tuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi
isänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut
saanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.

Äkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan
rintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen
Larssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne
säkkiin ja kantaa helvettiin.

Josefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan
olevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän
tätä hakemaan lääkäriä.

Kent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin
iltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli
keuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi
ruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka
toinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos
kuume sattuisi nousemaan yli 39°.

Seuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski
vähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!

Vaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä
Tuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt
heidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti
lähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella
toistensa kanssa -- tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä
sävyssä oli jotain anteeksipyytävää.

Yskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa
vauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä
hiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle
ostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat
häntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat
vuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä.
Mummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja
silloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta,
että kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä
jo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan
sairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei
poikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.

Mutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä
iltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: "Kyllä me vielä pelosta
pääsemme, Josefine." Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä:
hän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.

Tohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin
sairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten
kuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät
asianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä
nelistävää keuhkotautia.

Pappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että
se varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee
vapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.

Josefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine
tuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin
tällöin sai vaimoltaan.

Kerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä
ja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema
tehdä hänen veljeensä, -- ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin
sitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen
selväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa
sohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat,
kirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita
avattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa
vieressä, ... hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja
Kallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt
hänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt,
sen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja,
uutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei
vähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa.
Jonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella
tavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän
sai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän
häntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki
nyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes
isän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä
kiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen
puristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen
vaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien
takaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään... Josefine heräsi
tästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi
kättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän
pelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä
vaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä
ja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut
hänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä,
hänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien
näköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus
hänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä.
Niin, siellä hän oli, mutta herrajumala! -- eihän hän vain kadottane
pikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä
veljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät
hänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne
kietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että
hänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.

Tähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan
vain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta.
Tässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen
kohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka
paikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan
sairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen
täytyi valittaa, ... ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä
käsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta
poika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen
rauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä
poika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä
asennossa toisen päällä, ... selittämättömiä päähänpistoja, jotka
ikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen
olisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien
tiellä.

Lopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän
tunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset,
jotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi
epätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen
tuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä
ja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko
poikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin
ja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun
kohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun
lähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas
pastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi
näki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea
yöpuku: "No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?" Josefine
kertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt,
että jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen
ja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät
mutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat
Josefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa
tyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua.
Siten esti poika äitinsä rukoilemasta.

Tohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa,
että tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran
huomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat
olivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, -- se
rauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori
tutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.

Sinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen,
mutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.

Taas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin
seurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo.
Josefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui
istumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät
häntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä
päivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat
Josefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus.
Mutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft
lausumaan: "Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti
se koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle
kääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan." Josefine käänsi
kasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän
itkuun.

Samassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin,
hän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen
tuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen.
Nuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen
leimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat
"jumalan lähettejä", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä
ja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa
sairasta lastaan.

Aina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine
ääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien
hän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin
heidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi
typerä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan.
Silloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti
asian oikean laidan. Mutta juuri siksi _täytyi_ hänen turvautua
seurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan
lapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin
hän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen
iloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille
oman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän
huusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi
jumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.

Hän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan
siitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten
miehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.

Josefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli
vailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa
jännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki
terveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo
Kentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei
tahtonut.

Pitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin
tahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu
haudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon
viha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli
se tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.

Mitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen
itseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine,
miten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan
yli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard
hotaissut häntä kädellään menemään pois. "Mutta etkö sinä voi olla
tupakoimatta", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi
häneen päin ja sanoi nöyrästi: "Voinhan sen heittää." Noustuaan
sitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: "Edvard on huonompi
taas tänään." -- "Niin", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo
tapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.

Laitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin
hakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös
harvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain
mielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi
välittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä
kävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli
sairauden mittarina.

Mummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin
Kallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea
ja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui
Sigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä
koko saattue.

Tieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan
Karl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö
tämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli
luonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän
tahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen
palveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!

Seuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa
oli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi
kauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka
hänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi
pystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine
pysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: "Minä
tahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo
riistää meidän poikamme."

Ole tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. "Mitä sanot?" kuiskasi hän.

"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja
hän ei tyydy vähempään." -- "Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä
sanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!" ja hän karkasi
lattialle. -- "Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka
voivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!"

"Mutta rakas --!"

"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä
todellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, --
oh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin
tulla, kuuletko, Ole!" -- hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja
puhkesi kyyneliin. "Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä,
sillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän
poikamme riistää!" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti
sängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta
jäi nyt istumaan housut käsissä. "Rakas, hyvä Josefine, usko sinä
vain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine,
sinä olet sairas!" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan
vaatteita ylleen. "Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?" kysyi
Josefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. "Kiitos,
sen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on
todellakin hätä käsissä!" -- Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta
virkkoi: "Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia
silloin, kun me rukoilemme maallisia asioita." Tämä teki Josefinen
levottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui
auki hänen yllään, hihat luisuivat alas, -- miten uskomattomasti
hän oli laihtunut! -- ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen
hurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento...! "Jumala sinua
varjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta,
-- muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!"
-- "Etkö sinä siis _uskokaan_, Ole?" kirposi kuin salamana hänen
suustaan. "Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin
meidän tahtomme, rakas lapsi?" -- tuo tuskainen muisto Andersenin
kuolemasta heräsi hänen mielessään -- "sinä pyydät ihmetyötä,
Josefine!" -- "Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me
rukoilemmekaan?" -- "Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan
kanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin,
silloin on mieleni saanut vahvistusta, -- ja sitä minä usein kipeästi
kaipaan." -- "Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö
niin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan
sydän? Vastaa minulle?" -- Ole oli polvillaan uunin edessä, halko
toisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin.
Olihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän
hommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: "Minä en uskalla rukoilla
ihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen." Ole tuli
tätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja
puukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän
taas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä
olisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne
pudottanut tuhansiksi pirstoiksi ... ei hän sittenkään olisi voinut
olla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä
kuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä
silmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän
heräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan
tajuihinsa virkkoi hän nopeasti: "Sitten on meidän lähetettävä
hakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme
rauhaan." Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus
sattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole
ajatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään
asiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen,
mutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.

Hetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin
oli neuvoa kysyttävä.

Yö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli
pakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, -- mikä oli
hyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun
kertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta
silloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa
ensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?

Kentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan
kuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten
rupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä
jyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle.
Vihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana,
mutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo
kärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli
rauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän
lähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun,
olisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.

Kun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft
kertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta
Josefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti
paikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin
eikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja
pelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä
ulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä,
mutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat
täsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin
oli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut
vastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen
ollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran
käynyt.

Sattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy
samoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä,
mutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla
peitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine
oli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun
ovelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut
saada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi
Kallemin edeltäkäsin astua sisälle.

Kuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä
hänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä
näytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja
säälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen
Josefine heti huomasi.

Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei
ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru
lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut
sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui
sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt
tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori
Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja
rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut
uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; -- "empyème?" kuiskasi
hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs
poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa,
kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan
yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä.
-- Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan
syrjässä, sängyn toisella puolen, -- pojan sänky oli nimittäin
nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut --, mutta hän ei
ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän
puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi
kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin
toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain,
saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö
leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.

"Sen saamme sitten nähdä", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine
vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi
kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja
kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei
hän ajatellutkaan -- hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan
valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän
ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli
hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei
voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.

Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen
luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan
mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas,
vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, -- ja Josefinelta
pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa,
lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä
vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä
olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi,
että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent.
Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen.
"Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen
ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika.
Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit
tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut
sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen
toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi
ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen
katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana
lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon
huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi
Josefine itkunsa seasta. - "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen
täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan
myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei
vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.

Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja
hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja -- Sissel Aunen! Tämä
viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä
tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään,
sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta.
Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon
vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa:
"Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.

Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja
hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt
rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja
höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun
pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi
kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.

Jospa nyt joku olisi sanonut: "On hyvä vanhemmille, että poika
kuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se
tulee heihin vaikuttamaan kohottavasti", jospa nyt joku olisi ollut
siksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi
puhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä
vaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.

Iltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he
kumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo
kuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan
ja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi
nöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää
vierashuoneeseen.

Jo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen
luona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen
huoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.

Kello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla.
Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat
nyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan
selvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui
samallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin
oli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi
kuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa,
mutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan.
Mutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain
hiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin
lääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata,
silloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet
olisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut,
hän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin
ikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan
viimeisiinsä uupunut. "Auta minua!" kuiskasi hän ja hoki sekä
ymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina
oli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä
käymään.

Tuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä
hänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas,
että se hiukan rauhoitti Josefineä. "Kiitos, Ole, kiitos!" sanoi
Josefine ja jäi lepäämään. "Lapsi kirkuu!" huudahti hän äkkiä,
karkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei
kuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.

"Eikö totta!" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine
hiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.

Siellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin
poika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat
siitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika
luuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: "äiti, äiti!" Mutta
hän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja
piti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua
loppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti
häntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.

Silloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin
kahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa
tunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä
pienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.

Äkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman
nopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja
Kallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, -- ja siinä
hän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.

"Eikö ovi ollut lukossa?" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi
tuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. "Pitäkää huolta
huoneen lämmöstä!" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, -- "ja
sulkekaa ovi!" -- "Mutta Sissel --?" -- "Saa jäädä ulos!"

He kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt
avaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin
putki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin
huolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen
15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin
leikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo
lähtenyt talosta.

Mummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän
Sisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos
kantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että
nyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta
nähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti
huoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.

Tuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli
hänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli
ainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan
leikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi,
mummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää
ollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla
pojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä:
sairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin
sieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka
tämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon
hyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi
rukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi
hän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei
ymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua
hänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma
poikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi.
Jollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään
tietoa leikkauksen toimittamisesta.

Pari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven
ulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika
oli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. "Elääkö hän?" kysyi mummo.
"Elää", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja
yhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut
kysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän
taas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa
silmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä
pojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle
neuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.

Vasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin
hän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän
näki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa
postillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun
kirjasta sanat: "hän elää". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin
Sisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi
väristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.

Talossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli
talon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat
voidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi
ylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän
saman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi,
aivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa,
ja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.

Yöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä
istunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin
valvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan.
Pappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen
tienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan
huoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti
paikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut,
ennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että
lääkkeitä. -- Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?

Kello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä
poikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät
hänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan
hirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan
miniänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi
hiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta
ei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän
huomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui
pari askelta ja näki nyt poikansa -- tavattoman kalpeana ja ilman
ainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän
uskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä,
senvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän
oli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,...
hengittikö poika keveämmin, vai...? Josefine oli niin vakuutettu
poikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä
suurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä,
pidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen
siitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän
huokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan
kasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi
silmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin,
äitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät
kirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet
moneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät
täyttyivät kyynelillä.

Pikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan
jäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin
saattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän
koskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine
hengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään
eikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä
liikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet
levinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen
pikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut
poikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen.
Pojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää.
Josefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei
koskaan tuo valo saisi sammua.

Mutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä
läheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas
silmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko ... kyllä, äiti oli
siinä. Ja sitten hän nukkui.

Hetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas
päivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja
huikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se
tunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, -- hän levahutti
vierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.

Tuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa,
käsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä
tuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet
puoliksi valveille. "Ole!" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä,
mutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa
kuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: "hän elää!"

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.

Nimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.

Yksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas
saamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa
orjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos
minä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki
juuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: "Usko on kallein!"

"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen
hädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan
lasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, -- niin
silloin opettaa rakkaus sinulle, että _elämä on kallein kaikista!_
Enkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai
jumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en
kirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä,
ei, ensiksi ja etupäässä elämästä, -- elämästä, semmoisena kuin
se esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä,
valon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. _Jumalan_ pyhimpiä
sanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta
kunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista
elämänkatsomusta olen _minä_ ennenkaikkia kaivannut. Minä olen
monella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani -- ja varsinkin
näinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille
tai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän
ijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin
oppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan
en ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen
mukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden
tehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä
teen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen
ijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä."



12.


Saman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin
hiljaa eikä ensimäisen "sisään" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun
Tuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui
Sören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi
niiaileva Aase.

Heillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia
tämänpäiväisistä sanoistaan. "Sillä, herra pastori, kukaan ei voi
elää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei
käy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin
nyt tulemme kuin tuhlaajapoika, -- niin, Aasehan oikeastaan on
tuhlaajatytär ... (tule vain tänne esille, -- no, tee kuin tahdot!),
ja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille
kummallekin." Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka
Tuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli
aikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. "Hän on varmasti
paras ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä
asioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin
ovatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme."

Tuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana.
Hän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa
hänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden
päivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän
arvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen
ottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa,
jota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen,
selässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana,
tahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän
ja kovasydämisen.

Kun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen
mieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut
lähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen!
Sovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin
lähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen.
Tuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli
kukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät.
Ja jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään
uneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli
jos missä -- norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä,
helposti ymmärrettävistä syistä.

Pastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid
seisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi
verhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. "Tohtori
ei ole kotona", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti
ympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta
kohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin.
Palttoonsa käsivarressa oli surunauha. "Käytättekö surupukua vielä
miehenne kuoleman johdosta?" -- "Ei, tällä kertaa suren minä rouva
Kallemin kuolemaa." -- "Onko Kallem täällä?" -- "Ei, hän meni kotia
vähän aikaa sitten."

Siinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle.
Voisihan hän kävellä jonkun aikaa.

Väkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella
myötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin
ankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä,
mutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai
taas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on
ominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla
tapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri
Kallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä
kirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä
enteitä. "Oliko hän kotona?" kysyi Tuft. "Kyllä, herra pastori",
vastasi Pedersen hyvin liikutettuna. "No, mitä sanoi tohtori?" --
"Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra
pastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain
siihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä
he tietävät, ei voida todistaa, -- niin, ei muille kuin heille
itselleen." -- "Hän on oikeassa", Tuft hymyili ja läksi astumaan.
Mutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen
16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta,
jolloin hän kuului vielä "oikeauskoisiin". Tuomion alaisia ovat
nimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää "kahtalaisista
ihmisistä". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä
alkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat
käsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis
tunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa
olekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen
kautta on "tuominnut" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain
ihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä
me tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan,
jollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota,
vaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita
ihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme
synnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme
ilmestyy jumala korkeampana. -- Hän asteli taas kiireisin askelin
pihan ylitse.

Mutta taas tuli Sigrid portaille: "Tohtori ei ole kotona." Alas
luodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin
seisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen
takanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku
uskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.

Nyt hän ymmärsi.

Sisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut.
Nöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle
mitään.

Tämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä,
joka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, -- se oli ensimäinen
ehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä
hänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä
ahdasmielisyydessä.

Ulkoapäin tuli apu. Ensin ihmetteleviä kyselyitä,
huomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan
epäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen
läheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin!
Hänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen
tätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta
riippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti.
Hän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista
saakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja
pari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla
jumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi,
sillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta
paljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita
hän tähän saakka ei ollut tarvinnut.

Ensimäisenä kuukautena Josefine oli vain väsynyt ja tylsä -- hän
oli heikontunut enemmän kuin itse aavistikaan --, mutta näiden
tapahtumien jälestä hän rupesi seuraamaan tuota talonpojan poikaa,
joka aikoinaan oli valoisalla uskollaan valloittanut hänen sydämensä,
-- tuliko hän takaisin?

Eräs tapahtuma, jonka hän salasi mieheltään, oli kovasti riistänyt
häneltä voimia. Hän oli näet myöskin, heti kun vaan oli voinut mennä
ulos, kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt veljensä luo. Myöskin hän oli
tavannut Sigridin portailla ja saanut samallaisen tiedonannon, ettei
Kallem muka ollut kotona, -- mutta hän oli tullessaan nähnyt hänen
seisovan parvekkeella. Töin tuskin oli hän jaksanut astella kotiinsa.

Olihan hän tuntenut syvintä sääliä veljeään kohtaan, ja oli valmis
minkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, mutta veljen tylyys nosti hänessä
taaskin uhkamielisyyttä. Omasta kateuden tunteestaan Ragnia kohtaan
Josefinellä ei itsellään ollut vähintäkään aavistusta, eikä myöskään
siitä, mitä osaa se oli näytellyt hänen omassa esiintymisessään.
Hän katsoi viakseen ainoastaan sen, että oli ollut suvaitsematon
henkilöä kohtaan, joka todellakin oli rikoksellinen. Kun Sissel
Aune istuessaan siellä ylhäällä pojan luona kertoi, miten hyvä ja
rakastettava Ragni oli ollut aina viime hetkeensä saakka, tunsi hän
menetelleensä epäinhimillisesti siinä, ettei ollut kiinnittänyt
huomiota Ragnin hyväsydämisyyteen ja Kallemin rakkauteen. Mutta
missään muussa suhteessa hän ei tuntenut rikkoneensa.

Hänen pettymyksen tunteensa oli tavattoman voimakas ja sillä olisi
ollut pahoja seurauksia, jollei juuri silloin hänen miehensä
taistelu olisi temmannut häntä mukaansa. Epätietoinen ihminen, joka
pääasiallisesti on elänyt uhkamielisyyden vallassa, voi päästä
selvyyteen ainoastaan jonkun järkyttävän tapahtuman kautta. Sellainen
tapaus sattui silloin, kun Tuft sanoi hänelle: "Josefine, tässä
asiassa täytyy meidän asettaa sekä virka että omaisuus peliin."

Kolme kuukautta oli kulunut, kun Josefine taistelun virkistämänä
luuli olevansa kylliksi voimakas tekemään tiliä veljensä kanssa. Hän
kirjoitti kirjeen ja lausui siinä, että olivatpa he rikkoneet kuinka
suuressa määrin hyvänsä, -- olisi asia kuitenkin saatava selväksi,
heille olisi kuitenkin suotava armo asettua syytettyjen penkille.
Heidän kiitollisuutensa häntä kohtaan oli suuri, mutta suuri oli
myöskin heidän kaipauksensa yhteistyöhön nyt, kun he katuivat entistä
suvaitsemattomuuttaan ja toivoivat saavansa tehdä mitä uhrauksia
tahansa sen oikeudellisuuden ja rakkauden hengen hyväksi, jota he
tähän saakka olivat väärin käsittäneet.

Se oli oivallinen kirje, sen myönsi hänen miehensäkin.

Mutta päiviä kului eikä vastausta kuulunut. Onneksi olivat nämä
päivät Tuftille ankarimpia taistelun aikoja. Rukoushuoneella ja
myöhemmin myöskin kirkossa oli hän käyttänyt niitä sanoja, joilla
Josefine oli kirjeensä lopettanut. "Oikeus ja rakkaus" huolimatta
erilaisista uskonkäsityksistä (samoinkuin kertomuksessa laupiaasta
samarialaisesta) oli kristinuskon ydin. Senpä vuoksi olikin kaikki
mitattava samalla mitalla, ennen kaikkea juuri itse oppi, niin
että pieninkin osa, joka ei täyttäisi mittaa, putoisi pois kuin
entisten kovien aikojen jumaluusoppi meidän aikamme vanhurskauden
ilmestysvoiman tieltä.

Näitä sanojaan hän joutui puolustamaan jo samana päivänä. Sillä
viikolla pidettiin kolme kokousta, joissa jokaisessa oli väkeä
huoneen täydeltä. Hänen etevin vastaväittäjänsä oli muuan pappi
ja jumaluusopillisen aikakauskirjan toimittaja pääkaupungista.
Keskustelun pääaineeksi joutui helvettioppi. Ja Tuft pysyi siinä
mielipiteessään, että se, mitä Paavali siitä sanoi, erosi suuresti
siitä, mitä esim. ilmestyskirjassa asiassa sanotaan. Paavalin
käsityksen mukaan on tämä ja tuleva elämä alituista kehittymistä,
joka oli päättyvä siten, että jumala tulee meille "kaikeksi
kaikessa". Sellainen oppi täytti sekä vanhurskauden että rakkauden
mitat, -- ja tehoisan vaikutuksen teki varsinkin se, kun hän
kaikuvalla äänellään ja rannikkolaisella murteellaan huusi yli
tiheään sulloutuneen kuulijakunnan tahtovansa kysyä, uskoivatko
he sodan ja sorron loppuvan paremmin sen kautta, että raakaa ja
kostonhimoa osoittavaa helvettioppia opetettiin kaikissa kouluissa ja
kirkoissa muka jumalan vanhurskautena ja rakkautena!

Vastustajat olivat täysin "helvettiopin mukaisia", sillä ne tekivät
kaikki voitavansa saadakseen tuomituksi hänet kerettiläiseksi.
Kuulijakunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys siitä, että
selvyydessä ja vakuuttavaisuudessa ei kukaan vetänyt vertoja pastori
Tuftille.

Viimeisellä kerralla oli tohtori Kallemkin läsnä. Hän näki Josefinen
istuvan siellä silmät hehkuvina. Ja seuraavana iltana tuli hänen
vastauksensa.

Josefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten
pikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen
käteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen
ruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti
huomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi
nuoruutensa terveyttä takaisin?

Hän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän
käänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen
Tuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin
jotain, jota hän ei saisi nähdä.

Josefine avasi kirjeen.

Ei sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle!
Ensimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa,
samoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin
käsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja
arkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, ... ei sanaakaan
Edvardilta.

Mitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan,
paperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:

"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä
minä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu."

Toiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: "Anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi
vapista, tietämättä miksi.

Tuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun
ylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään
allekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem
saisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä
rakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä
Josefine sillä tekisi?

Kiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa
hämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi
siinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta
joka oli Ragniakin kohdannut, ... julmasta parjauksesta hän siinä
kertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?

Koko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! -- milloin
se oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen
kirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko
kirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei
Josefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja
lukenut.

Josefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.

Hän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana
voinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin
sen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki
tämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden
puhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.

Ragniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän
tuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin
ja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan
erilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti
hän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl
Meekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli
jaksanut kaiken tämän kestää.

Ovelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain
palvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata.
Koputettiin uudelleen. "En, en!" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa,
vääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä
luo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä
paljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski
häntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:

"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut
kuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni
niin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia
sanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä
sinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on
käynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin
tuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että
sinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan
vaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä
en valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli
vain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain
pelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, -- mutta
silloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit
minut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, -- kunnes sinä
itse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles,
että minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut
itsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä
useinkin, mutta olin sittenkin onnellinen."

"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee
tuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt
minua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin
varmasti."

"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen
sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä
ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki
elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin
elämässäni."

"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä
tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata
muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri,
loppumaton: Kiitos!" -- --

Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan
avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!

Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi -- ja
pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä
hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän
ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten
ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä
kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.

Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas
ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli
parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin,
-- hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin
käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, -- Ole saisi ne lukea.
Nyt täytyi _Olen_ häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä
kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan.
Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään
sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi
päivästä sysäsi Ragnin luotaan, -- oli vaikuttanut sen, että tuo
raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän
jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka
hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, -- hän ei ollut
erehtynyt --, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin.
Hän ansaitsi kuoleman.

Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin
pyörtymiskohtauksen jälkeen, ... _nyt se oli tullut_!

Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina
oli vavistuksella odottanut, -- jokin sellainen hirvittävä, määriä
vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut
tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän
uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.

Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan
paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun
hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas
maata jalkojensa alle, ... nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle
kuolettavan iskun.

Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen
pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi
kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.

Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime
saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi
alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi
ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa
kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon
valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei,
ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä!
Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se
oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana,
toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet
uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina
visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan
ilmaissut.

Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen
kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut
hänen lapsensa, -- sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa
tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen
ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman
uhalla! Hän juoksi.

Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin
enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä
oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi
veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät?
Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus!
Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada
-- tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, -- niin,
sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt,
miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard
häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.

Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten
välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja
karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien
hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti,
mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa
pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka
ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.

Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama,
joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty
ylös, kalvostimet poissa --, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun
alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, --
aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta
näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli
hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.

Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä
tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä
oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla
varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen,
epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen
enempää sanotuksi...

... Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja
lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä _en_ anna sinulle
anteeksi, Josefine!" -- "Edvard, anna minun selittää!" -- Josefine
käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja
teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan,
että he menisivät sisälle.

"... Sinne sinä et koskaan pääse!" -- Edvard seisoi kädet puuskassa
ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.



13.


Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut
kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen
tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut
alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän
käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista
saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan
kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi
kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.

Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei
häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin
Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä,
missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei
hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui
hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse.
Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, -- Josefinen käsialaa! Hän
tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli
avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon
Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on
kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?

Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin
hän kulki miltei juoksujalkaa. _Hän_ yksin oli syypää kaikkeen,
_hän_ oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli
uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken
sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut
lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon
kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi
peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut
tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai
sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, -- niin
vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan
ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän
korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä
innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut
tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään.
-- Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.

Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei
jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän
juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja
hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, -- ja kello vasta hiukan
yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti
askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.

"Eikö Josefine ole täällä?" -- "Ei." -- "Eikö hän ole ollutkaan
täällä?" -- "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." -- "No --?" --
"Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." -- "Sinä et puhellut hänen
kanssaan?" -- "En." -- Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi:
"Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" -- käänsi selkänsä ja
läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin
painostavan näitä hänen viime sanojaan.

Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan
samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä
vuoteessa.

Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että
hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin
pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" --
"Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" --

Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja
läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.

Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja
hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut
käynyt levolle.

Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen
luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori,
olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä.
"Rakas, hyvä tohtori!" -- Kallem luuli, että hän tuli Josefinen
lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti.
Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee
aivan hulluksi joka yö." -- "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem.
"Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten
hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin
maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää.
Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen
voisin kääntyä" -- hän purskahti itkuun -- "eikä kellään muulla ole
valtaa hänen ylitsensä."

Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän
oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se
juoppohulluutta? -- Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään
Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.

Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka
pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin
puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat
kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan.
Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut
ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli
tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! -- "Mutta, hyvä
Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" -- Samassa kuului
kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä
kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti
Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi
hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei,
kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu
levollisesti, -- aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli
heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu
kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi
läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa
ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä
kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää
kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät
saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja
silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että
synti oli tullut maailmaan."

Samassa hyökkäsi tuo raivoisa koira heitä kohti. Sissel pakeni
Kallemin turviin. "Riivatun pappi!" huudahti Kallem ja kumartui
ottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi
parkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan
syvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti
heitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän
sivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. "Voi, Jumala
meitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!" parkui Sissel ja läksi
kiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi
joutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin
haukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka
niskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he
molemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se
Aune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut,
raivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi,
-- ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten
kuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu
käynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien
käänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin
hirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli
tuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?

Ei, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän
kanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä,
he pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini
vasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta,
kuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä
oikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja
epätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa
perkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän
potki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti.
Hän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle:
"Tulkaa apuun, tulkaa apuun!" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen
vallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun
hän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän
heittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski
kohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli
niin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai
tältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän.
Lyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus -- tohtori osaa
kyllä oikeaan paikkaan --, ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä
kuulleet. Luultavasti se kuoli.

Nyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa
Tuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin
että viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien
alapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti
haavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet,
mutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua.
Kallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti
hänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen
silmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi,
suu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi
siinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin
hengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla
puiden siimeksessä.

Kallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt
pohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää
myöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa
tämän hulluuden saada selviämään.

Pappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut
pahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin
päin.

Ei sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta
jo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: "Josefine ei ollut
siellä!" ja lisäsi kohta: "Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan
tiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi,
Edvard!" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: "Kuinka
sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!"

"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta
tulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt
kysymyksessä.'"

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, "Elämäni on
kysymyksessä", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui
yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea
hengittää.

Alkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna
päivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: "Armoa,
armoa Josefinelle!" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi.
Hän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua,
astua, -- ja Kallem seurasi.

"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!" huudahti Tuft.
"Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me
uskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten
sinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän
yön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli
hirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka
hirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se
on meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä
eniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon -- tai
heittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me
ehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä
emmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä
minä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa
vallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! -- Entä
Josefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä,
Edvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä
häntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin
seuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se,
joka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita." --
Raskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän
itsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli
hän tavallisesti vaiti.

Mutta maallikkosaarnaajan poika oli jo lapsuudestaan saakka aina
kuullut, että kaikki opit olivat tuloksia elämänkokemuksista.
Sisimmässään hän kärsi nytkin, mutta hän puhui vaan lakkaamatta.
Kallem ei saisi epäillä Josefineä, sillä Josefine oli rehellisin,
totuutta-rakastavin ihminen maailmassa. Tässä asiassa oli hän, Ole
Tuft, hänet johtanut harhaan. Hän selitteli mitä lämpimimmällä
myötätuntoisuudella Josefinen sieluntarinaa siltä kannalta kuin hän
sitä katsoi ja osoitti hänelle, miten selvää oli, että Josefine ei
enää voisi elää, jos veli _nyt_ sysäisi sisarensa luotaan.

Kallem koetti aina sanoa jotakin väliin: "rakas Ole", "mutta Ole,
kuulehan nyt!" -- mutta ei päässyt sen pitemmälle. Sillä sittenkin,
kun hän vei langon kotiinsa sitoakseen kunnollisesti hänen haavansa,
puheli Tuft lakkaamatta. Hänestä tuntui kuin kauhu ja epävarmuus
jälleen saisi hänessä vallan, jos hän vaikenisi ja sitäpaitsi olihan
välttämätöntä saada Edvard katsomaan Josefineä siltä kannalta kuin
hänkin ja ennen kaikkea auttamaan Josefineä! "Jokaista erehtynyttä
täytyy auttaa ja varsinkin täytyy meidän auttaa niitä, jotka ovat
rikkoneet meitä vastaan, -- heti, kun he itse ovat huomanneet
menetelleensä väärin! Jumalan anteeksi-antamus on tämä: hän auttaa
meitä edemmäksi." -- Vielä Kallemin häntä ovelle saattaessa hän
selitteli ja vakuutteli, yhä riitti hänellä jättiläisvoimia. Mutta
entäpä jos Josefine olisikin tällä aikaa palannut takaisin kotiinsa,
lapsen ja hänen turviinsa! Toivo ei ollut kyllä suuri, mutta hän
kiiruhti matkaan.

Aamu valkeni vaikenemistaan. Kallem ei voinut nukkua, eikä kaikeksi
lopuksi pysyä kotonakaan. Suuremmassa tuskassa, kuin mitä oli
tahtonut langolleen näyttää, hän kulki huoneesta huoneesen, hyökkäsi
yläkertaan ja sieltä taas takaisin, aivankuin olisi tahtonut etsiä
joka sopukasta. Sillä tottahan se oli, että hän oli vain tuominnut ja
kironnut, hänkin.

Sisar oli aina pitänyt enemmän hänestä kuin hän sisarestaan. Jo
siitä lähtien, kun he talvella tanssivat yhdessä, hän oli tietänyt,
ettei Josefinen rakkaus ollut vähentynyt. Niin, silloinkin kun
hän löi sisartaan, -- eikö Josefine silloinkin ollut tullut vain
tarkoituksessa tehdä hänelle hyvää? Josefinen mielenpurkaus Ragnia
vastaan silloin, ... luonnollisesti oli siinä jotain enemmän kuin
uskonnollista sokeutta, se oli -- kateutta! Mustasukkaisuutta sen
johdosta, että Edvard oli Ragnille kaikki kaikessa eikä Josefinelle
mitään. Hän, Edvard olisi voinut yhdistää nuo kaksi naista, siitä ei
voinut olla epäilystä. Mutta oliko hän tehnyt mitään sen hyväksi?

Kuta syvemmälle hän mietiskelyissään joutui asian ytimeen, sitä
vähemmän hän tunsi olevan itsellään oikeutta olla ankara, sillä
olihan hänkin rikostoveri! Sisarensa eilisiltainen hämmästynyt
katse, ... nyt näki hän sen hengentuskassa, nyt hän sen käsitti.
Kautta koko elämänsä oli Josefine käsittämättömänä ja kainona --
paitsi silloin, kun intohimot puhtaina riehuivat --, luonnottoman opin
kahlehtimana, uhkamielisenä totuudenrakkaudessaan etsinyt ja odottanut
veljeään viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Sitten
veli tuli ja hylkäsi hänet. Hylkäsi hänet sellaisen tähden, jota ei
Edvard ansainnut, -- niin ainakin Josefine luuli.

Josefine parka! Veli ei koskaan ollut mitään hänelle, vain kiusannut
häntä ja kuitenkin oli hän uskollisesti veljeänsä kaivannut.

Huoneissa olo tuntui Kallemista tukalalta ja hänet oli vallannut
pelko. Hänen täytyi päästä ulos, etsimään Josefinea. Aamu kävi yhä
valoisammaksi ja hetken tunnelma saattoi hänet avaamaan verannan
ovet selkoselälleen. Mutta hänellä ei ollut sinne mitään asiaa,
päinvastoin, hänen olisi suljettava ne, jos aikoisi lähteä ulkosalle.
Hän astui askeleen verannalle vetääkseen ovet kiinni, mutta sattui
silloin katsahtamaan sivulle, verannan vierustalle, -- ja siellä
suojassa pohjatuulelta, Ragnin penkillä, virkahuoneen ikkunan
alla istui Josefine, saali polvillaan. Hän katsahti veljeensä ja
kyyristyi samassa kokoon kuin siipeen ammuttu lintu, joka ei voi
päästä paikaltaan, eikä myöskään siedä, että häneen katsotaan. Ja
kuitenkin istui hän siinä siksi, että hänet huomattaisiin. Hän ei
voinut olla missään muualla, olihan hän kylläkin koettanut. Edvard
juoksi kiireesti alas rappuja Josefinen luo. Tämä vapisi. "Ei, ei,
Edvard, anna minun istua!" rukoili hän ja purskahti itkuun. Ja vielä
Kallemin nostaessa hänet syliinsä hän rukoili vienosti kuin pieni
lapsi: "Ei, ei, Edvard, anna minun --!" mutta ei saanut sen enempää
sanotuksi, sillä hän tunsi lepäävänsä vasten Edvardin rintaa, tunsi
hänen ulkonaisista liikutuksenilmeistään, että Edvard ei ollut
enää suutuksissaan. Ehkä Edvard vielä kuuntelisikin, mitä hänellä
oli sanottavaa. Ja Josefine kietoi kätensä hänen kaulaansa ja he
itkivät molemmat, poski vasten poskea. Kaikki mitä heissä, heidän
veressään ja hermoissaan oli yhteistä, heidän tunteissaan aikaisinta
ja arvokkainta, heidän vaistoissaan lapsuuden kotia muistuttavaa,
yksinpä muisto heidän vaatteidensa hajusta lapsuuskodin eteisissä,
kaikki nämä yhtyivät nyt heidän kaipauksessaan olla koskaan eroamatta.

Ja kuitenkin, -- kun he läksivät kulkemaan portaita kohti, pysähtyi
Josefine. Hän luuli näet, ettei hän voisi seurata veljeä sinne
sisään. Kyynelsilmin hän katsoi veljeensä. Mutta tämä pakoitti hänet
kulkemaan, askel askeleelta, vielä kuistin portaillakin vastusteli
Josefine. Mutta Edvard vei hänet mukanaan. He tulivat saliin. Nyt
heittäytyi Josefine taas veljensä kaulaan, vaipui siitä tuolille ja
kätki kasvot käsiinsä. -- Kauan kuunteli hänen itkuaan kaikki esineet
salissa ja myöskin Edvard.

Sitten meni Edvard hänen luokseen ja hiveli hänen tukkaansa; tiesi,
ettei se ollut hän itse, joka sitä teki, se oli Ragni.

Kesän valkeassa yössä käsitysten läpi kaupungin, jossa ihmiset
nukkuivat. Tahdissa kuten entisinä aikoina astelivat sisarukset
eteenpäin. He hakivat Olea, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Mutta
he unohtivat oikotien ja tulivat rantakadulle. Siitä he poikkesivat
pappilaan menevälle tielle. Silloin Josefine aivan vaistomaisesti
katsahti rannalle päin. Heti seisahti hän ja pysäytti Edvardin.
"Kyllä, hän se on!" kuiskasi hän. Sieltä tuli kuin tulikin Tuft,
kiireesti, kiireesti, mutta pää kumarassa, ikäänkuin ei olisi
jaksanut pitää sitä pystyssä. Turhaa oli ollut hänen etsintänsä
pitkin rantamia ja hän aikoi nyt lähteä etsimään kauempaa etelästä
-- yhtä toivottomasti, yhtä suurella kiiruulla. He käsittivät sen
heti paikalla, Josefinen käsi vapisi veljen käsivarrella. Josefine
painausi lähemmäksi Edvardia, sillä hän oli juuri tälle sanonut,
että jos hänet olisi ajettu ulos puutarhastakin, niin --! --
Hiljaa! Nyt he kääntyivät ja läksivät Olea vastaan. Herkkäkuuloinen
kun oli, kuuli hän kohta heidän askeleensa, katsahti ylös, tunsi
vaimonsa, avasi sylinsä, mutta ei voinut astua askeltakaan edemmäksi,
eikä sanaakaan virkkaa. Mutta Josefine irroitti kätensä veljen
käsivarrelta ja tuli.

       *       *       *       *       *

Kolmisin he kulkivat sitten kotiin, pappi ja Josefine käsitysten
ja Kallem papin toisella puolen. Vähän väliä toisti Ole: "Jumalan
teillä! Jumalan teillä!"

"Mutta uskon asioissa me olemme eri mieltä", katsoi Kallem
tarpeelliseksi lisätä. "Ei, ei, ei, ei", huudahti pappi innoissaan,
"missä hyvät ihmiset kulkevat, siellä ovat Jumalan tiet!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jumalan teillä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.