Title: Jonas Durmanin testamentti
Author: Hedenstierna, Karl Josef Alfred
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jonas Durmanin testamentti" ***


JONAS DURMANIN TESTAMENTTI

Kirj.

SIGURD [Karl Josef Alfred Hedenstierna]


Suom. Eero Alpi



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

    I. Erakon elämä ja viimeinen tahto.
   II. Durmanin siirtola paperilla.
  III. Märät jalat ja kolottava selkä.
   IV. Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.
    V. Hammarbossa.
   VI. "Mutta ma laulelen murheistani".
  VII. Ukkosenisku.
 VIII. Häät Jumalan sallimuksesta.
   IX. Durmanin siirtolan kuningas.
    X. "Uhrautuva" nainen.
   XI. Neljä vuotta.
  XII. Muuan konsertti X:n kauppalassa.
 XIII. Kotiin.
  XIV. Remmit ja pyörät.
   XV. Päämäärässä.



I.

Erakon elämä ja viimeinen tahto.


Jonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa
läpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan
huomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut
liikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen:
"No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi _tahtoo_ tietää, niin
täytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee."
Maanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien
yrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka,
hän oli karannut.

Isä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa
suhteen -- harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! --, mutta vanha
kapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä,
ja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt
Jonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta
jättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua
vaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut
ennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin
kiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja
kun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta
tulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko
kirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan
tahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle
Thure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: "Älä sinä aina laahaa
meidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut
ja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!"

Silloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta
sekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116
riikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja
rupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja
rakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä
ainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät
melkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti "jalostaa."

Hän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan
omilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan
vähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen.
Senjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi
kirkkoherra kutsua Jonasta "patruuniksi", ja Dalslannissa asuvat
sukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään
kauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja
muistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja
kalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa.
Jonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan
aina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.

Sitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi
puusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä
Jonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti
tiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä
vanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt
valtiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä
verotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa
Durmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä
jalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan
isänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä
ystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä
Jonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili
harvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa
puolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa
jäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa
jonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri
sen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet "suvun häpeäksi".

Jonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen
muun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa
Saara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä
tukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he
moisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti
annettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä
kohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai
hyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun
nuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja
kertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan
ainakin puolisen miljoonaa.

-- Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja
äiti keskenään.

-- Ei, siitä voitte olla varmat.

-- Eikö hän antanut sinulle mitään?

-- Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä
kehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani
olivat loppuneet -- vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan
raha-asioita, ymmärtäähän mamma.

-- No?

-- Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25
kruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en
äyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin
vaihtamaan.

Sillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta
kerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt
synnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle,
ja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti
senjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan
tuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää
senjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.

Kaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo,
minkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla
asunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien
iloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen
takaa.

Juhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen
todistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa
avasi Jonas Durmanin testamentin.

Ja pelkällä sanalla "testamentti" on yleensä sukulaisten korvissa
kaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei
vainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas
hymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta
toisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi
voimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on,
sekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä.
Koska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu,
terottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä
korviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla
kirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi
ja luki:

_Testamentti_.

Kuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen,
jolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä
päivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta
käyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen
minäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve
sekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan
minulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.

Niille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta
moittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä
minulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni
avulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä
omaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.

Tämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi
seuraavalla tavalla:

1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt
ruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska
testamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni
jälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten
omaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo
erityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä,
että minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei
mitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin
kaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen
tai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä
haudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain
tyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.

2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja
kaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä
talossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni,
hoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle,
samalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni.
Muuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo
aikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen
vanhuutensa päivät.

Tämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan
Johan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen,
joka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun
talossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja
minun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin
uskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna
joen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei
enää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta,
varoitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.

3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan
avulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä
rikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen
vahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita
sukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai
tositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni
Arthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan
heikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen
mukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän
testamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.

Sitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja
kaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä
rintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten
lahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat
ja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen
-- tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole
vaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta
milloinkaan mitään pyytänyt.

Pyydän kiittää kaikkia sukulaisiani heidän minua kohtaan viimeisinä
vuosina osoittamastaan ystävällisestä huomaavaisuudesta sekä annan
heille kullekin luvan ottaa ylimmäisen lippaan vasemmalta puolelta
valokuvani. He ovat usein minulta sellaista pyytäneet, mutta minä olen
tahtonut odottaa tähän saakka.

4. Kaikki palvelijani, Saaraa lukuunottamatta, joka jo on saanut
kaiken, mitä hänen tuleekin saada, nostakoot lahjapalkkion kukin
palkkansa mukaan, siten, että ne, jotka ovat olleet palveluksessani
vähemmän kuin viisi vuotta, saakoot vuotuisen palkkansa suuruisen
summan, mikä summa kohoaa muille kymmenellä prosentilla jokaisen yhden
vuoden palkasta, niiden viiden vuoden jälkeen, kun he ovat minua
palvelleet.

Mitään muistorahaa tai muuta ulkonaista koristusta en ole tahtonut
palvelijoilleni heidän uskollisuudestaan antaa, koska kerran itsekin
kieltäydyin vastaanottamasta Vaasan ritarimerkkiä, joka minulle
tarjottiin; mutta vilpittömän kiitokseni hyvästä yhteistyöstä minä
heille annan, ja viimeinen toivomukseni on, että he menestyisivät
mailmassa.

5. Sellaisiin yleishyödyllisiin tarkotuksiin, joita minun asemassani
olevan lapsettoman miehen minun mielestäni ensi sijassa on muistettava,
olen jo eläissäni luovuttanut niin paljon kuin olen tarpeelliseksi
katsonut, sekä pieniä summia eri henkilöille, jotka eivät ole saapuneet
testamentin avaamistilaisuuteen etujaan valvomaan, ja olen minä
jättänyt niiden jakamisen ruununvouti Adolf Enemanin toimeksi, joka
henkilö kaikissa suhteissa valvokoon tämän testamentin täytäntöön
panoa, ja jonka toimenpiteitä vastaan ei mitään valituksia saa tehdä.
Niin olkoon myös ruununvouti Enemanin huolena hyvin pian pitää
kuolinpesän julkinen huutokauppa, missä myytäköön tässä yllä
mainitsematta jätetty kiinteä ja irtain omaisuuteni.

Sen jälkeen kuin edellisessä pykälässä määrätty huutokauppa on pidetty
ja kaikki mainitsemani summat ovat asianomaisesti jaetut, lankeaa
jälelläoleva osa omaisuudestani erääseen tarkotukseen, joka, sen tahdon
sanoa, on ollut minun rakkain ajatukseni koko elämäni ajan, jolloin,
koskaan poikkeamatta nuoruuteni yksinkertaisista tavoista, kokosin
äyrin äyrin päälle, ja moni piti minua aaveena ja sairaana.

Syynä siihen, miksi eivät ne, jotka eivät omista muuta kuin työkykynsä,
saa viljellä turvettakaan Ruotsin maasta omaan laskuunsa, on minun
mielestäni pääasiallisesti se, että moni maan aarteista on vielä
koskemattomana metsien, soitten ja rämeitten takana, vuorien sisässä,
kohisevien koskien vallassa, ja maan työkykyisimmät pojat lähtevät
vieraille maille onneaan etsimään.

Myöskin luulen, että moni nuorukainen, joka olosuhteiden pakosta,
omasta tai vanhempiensa turhamaisuudesta on, ilman erikoisempia siihen
suuntaan viittaavia taipumuksia, joutunut lukualalle ja saa kauan
turhaan odottaa palasta valtion leivästä, useastikin tahtoisi antautua
harjoittamaan jotain käytännöllistä elinkeinoa, esim. maanviljelystä,
joka on kaikkien elinkeinojen äiti, jos se voisi tapahtua muulla
tavalla kuin rupeamalla jonkun rengiksi tai päiväpalkkalaiseksi.

Sellaisten pyrintöjen toteuttamiseen on kohdistunut koko minun
yksitoikkoinen ja ilottoman elämäni työ, ja niin määräänkin, että
puolet siitä omaisuudestani, joka jää jälelle, kun on tehty edellisissä
pykälissä mainitut poistot, on käytettävä sellaisen maa-alueen
ostamiseen, missä on paljon metsää, vesiputouksia ja soita, ja josta
tarpeellinen laskuvesi virtaa, sekä joka maa ylipäätään on sellaista,
että sen hedelmälliseksi saattaminen vaatii ankaraa työtä.

Niiden määräysten mukaisesti, jotka ovat tämän testamentin myöhemmin
laaditussa liitteessä, on se maa jaettava kahdestakymmenestä viidestä
sadan tynnyrinalan suuruisiin osiin, mikä jako on toimitettava maan
laadun mukaan, ja ovat siten syntyneet maakappaleet annettava vuokralle
köyhille nuorille miehille, etupäässä sellaisille, jotka haluavat
vaihtaa luku-uransa käytännölliseen työskentelyyn, tai jotka pitkät
ajat ovat turhaan varronneet valtion virkaa. Nämä vuokraajat valitsee
hallintolautakunta, johon kuuluu viisi henkilöä, jotka valitaan siten
kuin tämän testamentin liitteessä lähemmin määrätään.

Toinen puoli käyttämättömäksi jääneestä pääomasta muodostakoon
rahaston, josta uudisviljelijöille annetaan lainoja rakennusten
laittamiseen, karjan hankkimiseen, työkalujen ja siemenviljan
ostamiseen, ja annetaan nämät lainat siten kuin liitteessä
yksityiskohdissaan mainitaan.

Toivoen, että näin hankitulla maa-alueella, jota viljelijöineen
nimitettäköön _Durmanin siirtolaksi_, -- tämän nimen määrääminen on
ainoa elämäni turhamaisuus --, monelle aukenee tasainen tie
itsenäisyyteen, ilmoitan tämän olevan minun täydessä järjessä ja
vapaasta tahdosta lausumani viimeinen, ehdoton tahtoni.

Elfvedalissa, elokuun 10 p:nä 18--.

                                          _Jonas Durman_.

Ruununvouti oli lukenut tämän hitaasti ja selvällä pitkäveteisellä
äänellä, kuulematta niitä heikkoja huudahduksia, joita Durmanin
perilliset päästivät aina silloin tällöin.

Herrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet
todistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta
väänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki
hammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja
komea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja
tuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat
kokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes
kapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: "Sosialismia
ja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!"

Lopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen
nuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat
korvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen
näkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka
näytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.

Tämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin
häpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli
ylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin
valtakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja
luottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Turvautukaa vain minuun. _Jos_
pelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!" Ja hän työnsi
päänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:

-- Suvaitsetteko...?

Ruununvouti nyökkäsi.

-- Pyydän tiedustella, miten testamentti on _todistettu_?

-- Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.

-- _Samalla_ kertaako läsnäolleina?

-- Niin,

-- _Sitäkö_ tarkotusta varten kutsuttuina?

-- Niin täällä sanotaan.

-- Todistavatko he, että testamentti on laadittu vapaasta tahdosta ja
täydessä järjessä?

-- Kyllä, hra notaario.

-- Ketkä ovat nuo todistajat?

-- Komministeri Erik Elg ja sahalaitoksen kirjanpitäjä Karl Gran.

-- "Sahalaitoksen kirjanpitäjä?" Hm! Vai niin. No, vainajan
_palvelijan_ esteettömyyttä vastaan voidaan ehkä sanoa jotain,
varsinkin, jos hän vielä saa testamentissa määrätyn lahjapalkkion,
joten hänelle todistuksestaan on siis hyötyä tai vahinkoa?

-- Ikävä kyllä, herra notaario, mutta kirjanpitäjä Gran on erään
_toisen_ sahalaitoksen palveluksessa.

Pieni oikeusneuvosmiehen alku silmäili lattiaan ja kosketti oikean
käden etusormellaan nenänpäätään. Muuan lihava, jänterä käsi laskeutui
hänen olalleen.

-- Eikö ole mitään mahdollisuutta, Alfred? Sinähän sait tutkinnossa
korkeat arvolauseet...

-- Tuskin. Näyttää siltä, mamma, kuin meidät olisi ryöstetty kaikkien
sääntöjen mukaisesti!

-- Mutta minä hankin _lääkärintodistuksen_! raivosi kapteeni. Se
mieshän on ollut aivan hullu.

--- Sinä häntä ei ole pidetty täällä, virkkoi ruununvouti Eneman
rauhallisesti, samalla kun hänen huulilleen ilmestyi hienoinen ivan
väre.



II.

Durmanin siirtola paperilla.


Peläten, että arvoisat lukijani ovat jo ensimäisestä luvusta väsyneet,
sillä Jonas Durmanin testamentti oli jokseenkin kuivasti ja yrmeästi
kokoonpantu -- se kun oikeastaan oli hänen ensimäinen ja viimeinen
varsinainen kirjoituskokeensa tässä maailmassa -- en uskalla
sanasanallisesti julkaista sitä testamentin liitettä, missä olivat
"Durmanin siirtolaa" koskevat lähemmät määräykset. Sitäpaitsi meidän ei
ole ollenkaan tarvis kosketella niitä testamentin liitteen kohtia,
jotka tarkottivat siirtolan laillista turvaamista, sillä eihän meillä
ole aikomus tehdä valitusta niiden johdosta, emmekä muutenkaan tahdo
tehdä testamenttia mitättömäksi. Mehän jo tunnemme itse perusajatuksen
ja yhtä ja toista siirtolan järjestelystä tulemme tietämään
kertomuksemme kehittyessä, joten voimme rajoittua mainitsemaan
ainoastaan muutamista yksityisistä seikoista.

Siirtolan ensimäisen hallinnon muodostivat ruununvouti Eneman ja neljä
muuta testamentissa nimitettyä henkilöä, jotka olivat saaneet tämän
tehtävän koko elinajakseen tai siihen saakka, kun he omasta tahdostaan
siitä luopuisivat. Heidän oikeutensa siirtolan jäsenten valitsemisessa
oli rajaton, ja sitäpaitsi oli heidän muukin valtansa siirtolaan nähden
sangen suuri; mutta rahojen käyttämisessä he olivat ankaran
tarkastuksen alaiset. He saivat toimistaan kohtuullisen palkkion, vaan
se ei ollut niin suuri, että kukaan pelkästään senvuoksi olisi
mainittuihin tehtäviin ruvennut. Hallinnon virkamiesten valitsemisen
toimitti kaksi siirtolan jäsenten edustajaa, kuninkaan käskynhaltija
siinä läänissä, missä siirtola oli, sekä käräjien ja sen kunnan
edustaja, jonka alueella siirtola sijaitsi. Heidän virka-aikansa oli
monivuotinen ja he valitsivat itse keskuudestaan puheenjohtajan.

Siirtolan jäseneksi pyrkijältä vaadittiin kaikkein ensiksi kunniallista
käytöstä; terveys ja ruumiillinen voima olivat toivottavat, vaan saivat
heikommatkin henkilöt työtä, kuten vuokraajien apulaisina sekä muussa
vähemmän rasittavassa toiminnassa. Etusija päästä vuokraajiksi oli
niillä, jotka jättivät luku-uransa ja vakavasti tahtoivat päästä
ahertamaan käytännöllisen elämän alalla.

Jokainen siirtolainen sai vapauden vuokranmaksusta kolmesta aina
kymmeneen ensimäiseen vuoteen saakka, riippuen kunkin vuokramaan
laadusta, vaan sensijaan pidettiin tarkasti silmällä, miten he
käyttivät lainarahastosta saamansa rahat. Niillä, joilla oli jonkun
verran omaa pääomaa, oli etuoikeuksia, mutta sellaiset, jotka omistivat
enemmän kuin 1,000 kruunua, eivät päässeet siirtolan jäseniksi.
Luonnollisesti oli siirtolan jäsenille myöskin varattu korvausta maan
parantamisesta sekä heidän oikeudenomistajilleen etuoikeudet uudestaan
vuokrata maa, jonka he myöskin saivat lunastaa omaisuudekseen
vuokra-ajan alussa määrätyllä hinnalla. Mutta vaikka maa joutuisikin
heidän omakseen, oli heillä silti edelleenkin velvollisuuksia ja
oikeuksia siirtolaan nähden, kunnes tämä ehkä kokonaan hajoisi, mikä
mahdollisuus myös oli säännöissä huomioonotettu, jolloin hallinto,
nähtyään siirtolasta kohoutuvan kokonaisen joukon itsenäisiä maamiehiä,
voisi ryhtyä samallaiseen menettelyyn jollain toisella seudulla.

Ne käsityö-alat, joiden tuotteita eniten ja välttämättömimmin
tarvittiin yksinkertaisessa maalais-elämässä, tuli olla hyvin edustetut
tässä siirtolassa, missä naimattomia jäseniä varten, jotka eivät olleet
asettuneet täysihoitoon tovereittensa perheisiin tai perustaneet omaa
taloutta, oli pidettävä yllä kaksi ruokalaa halpoine annoksineen.

Vaan Jonas Durman ei ollut tahtonut huolehtia yksinomaan sellaisten
nuorten tulevaisuudesta, jotka halusivat alkaa oman, itsenäisen elämän;
hän oli myöskin ajatellut niitä monia erakkoja, jotka pientä eläkettä,
sukulaistensa vähäisiä avunantoja tai elämänsä varrella kokoamansa
pienen omaisuuden korkoja nauttien vetäytyvät jonnekin kaupungin
yliskamariin tai jollekin syrjäiselle paikkakunnalle viettämään elonsa
viimeisiä aikoja, peläten joutuvansa kosketuksiin parempiosaisten
kanssa, ja joiden mieliä useinkin kalvaa syvä katkeruus.

Sellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi
sivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri
joukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja
luonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan
tulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.

Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli
valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut
vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen
elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa
sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä
syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi
tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama
sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi
lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja,
jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä
vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime
päivinä kieltää itseltään _kaikkea_.

Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin
valmistaa tilaa sellaisille _perheille_, joilla oli kovin vähäiset
tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin
mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan
pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima,
jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä,
jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät
voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä
kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman
äyrin edestä päivässä.

Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet
parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut
pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain".
Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta
sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria
puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista
hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan.
Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä
työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi
halveksivasti.

Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä
kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan,
kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt
sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen
ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä,
sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime
vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen
kalkkia.



III.

Märät jalat ja kolottava selkä.


Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja
ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai
kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään
voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla
peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.

Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan
kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat
kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan
poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän
jättiläisen!

Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää
poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat
naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret,
jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja
elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja
täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata:
"Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu
multa!"

Kuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki
nähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset
kaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin
elämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä,
kun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät,
parhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi
mieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin
metsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille
paikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.

Kuitenkin -- kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian
ylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen
rekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla
korpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin
epäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie
oli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän
nyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja
ajaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta
hänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana,
jolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: "Eihän tässä jouda muuta
tekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia
korjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa
saada oikeita työtätekeviä ihmisiä!"

Vanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan
hallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien
hakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän
olisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo
toverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun
heillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat
valitut 67:stä hakijasta.

Kuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä
samassa reipas huuto:

-- Eteenpäin, Arthur!

Se oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli
pudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan
Upsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli
kookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli
korkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat
ehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä,
kuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.

-- No, aja eteenpäin!

-- En pääse, reki on särkynyt.

-- Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä
Jumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on
täällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.

-- Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan
sinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen
maailmanlopun huvitteluun.

-- Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!

Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen,
pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan
sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena
ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa
silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa
tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.

-- No, miten työ sujuu?

-- Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne
polttavat kuin tuli.

Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa
reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset
hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla --
toverusten alueet olivat aivan vierekkäin -- ja senjälkeen ajoivat he
yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.

"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset
saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut
siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000
tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen
keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka
toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven
rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli
kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon
vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan
alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä
pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista
seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa,
jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös
kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin
torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli,
että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle
valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä
esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen -- jos siitä
yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.

Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja
suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat
lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon
vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen.
Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi
kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden
piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan
suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.

Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita
oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin
tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli
sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen
seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä
vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan
lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä
jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla
hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut
vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta
odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.

Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä
rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset
reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet
sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat
varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan
saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet
kansanopiston.

Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar
ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka
toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän
kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei
koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran
kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui
hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin
ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.

Vanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja
tarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain
senvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän
Brandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:

-- Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?

Se tapahtui ja senjälkeen mentiin "kamariin", joka oli seurustelu- ja
ruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro
ja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla.
Ja Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan
haavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.

Sitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu
käynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen
jälkeen "linnassa", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas,
oli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa
elämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.

Brandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella
korvaansa. Koskahan tulee _hänen_ vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti
kovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä
täältä kauas pois.

Bergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua "linnassa".
"Tällaista koiranelämää en kestä", oli hän sanonut neitsyt Malinille.
Siellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen
kärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.

Hammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat
herkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä
harteitaan ja huudahti:

-- Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet
laivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä
tässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme,
ettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja
kolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä
kotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia
yksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen
suustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä.
Mitä sinä siitä tuumit, Arthur?

Pitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.

-- Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä...

-- Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti
sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella
kaurasäkillä.

Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan
silmäyksen Johanssoniin.

Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen
vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa,
hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa
liikkuvat, ja hän ääntää:

-- Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä
talonpoikia!

Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset.
Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien
mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan
mailta.

Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa
käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän
hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen,
kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.

Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole
varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat
herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko
hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet
putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen
karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:

-- Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!
Sinähän odotat?



IV.

Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.


Kolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien
joukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina
pellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä
myllynkivinä ja sihisevinä höylinä.

Terveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset
lyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi,
työ, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman
vanhuuden; -- juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko
uneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.

Matkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan
eri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat
talot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin
kuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään,
etteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin
itsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin
talon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut
olivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan
marjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla
näkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla
helottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.

Pienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas
neljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö
ylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.

Kaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin
komeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain
"linnan" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia.
Nämä saattoivat joka päivä pistäytyä "linnan" lukusalissa, kysyä sieltä
postiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai
siirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti.
Vuokraajiksi ilmestyikin useita "erakkoja", jotka eivät tahtoneet
perustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen "linnan" halpaa
ruokalaa.

Pienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat
siirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä
maa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty
maa kuului "linnaan", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan
jäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään
linnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille
iltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa
puutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien
yhteinen ylpeys.

Siellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin "viimeistä paria ulos",
ja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä
olivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta
palvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös
iäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin
nauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla
ansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he
tervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi
kotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten
illatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina
heinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno
päivänvarjostin.

Siirtolan jäsenten "kerma" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan
kivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on
pitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine,
harmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka
hoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan
hienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi
harjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla
vanha fanjunkkari.

Neiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias,
kapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö,
lyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän
painostaakseen sanojaan, ja lausuu:

-- Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan --
ainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista
katsella täkäläistä elämää ja...

-- Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin,
että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja
minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin
mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun
suuruiseen eläkkee...

-- Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole
rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä
maksan kaikesta ja ... ja ... puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja
kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.

-- Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista,
että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja
sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.

Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi
oikealla kädellään harmaata tukkaansa.

-- Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme
herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi
riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva
Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä
nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.

-- Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla
kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden
binokelin silmilleen.

-- Hän juuri, lapseni.

-- Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on
täydellisesti pelastunut?

-- "Pelastunut?" Mistä hel ... anteeksi ... mistä ihmeestä hän olisi
pelastunut? huudahti fanjunkkari.

-- Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä ... hm...

-- ... olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen
neiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.

-- Pyydän tuhannesti anteeksi!... Voi, mamma, mamma...! huudahti neiti
Strömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.

-- Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai...

-- Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin
vapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään...

-- Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä
likaannu.

Niin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua
kääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa
paitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui
mielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.

Johansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut
virkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren
kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut
haltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet
tuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar
oli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin
kaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin
erittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä
häntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän
pojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut,
tahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla
vanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.

Ent. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä
kertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä
Emman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen
huoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan
myöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja
kilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa,
vaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa
isäänsä.

Siirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman
hienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin
tytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia
rajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä,
mustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja "Malinin Idaa",
ravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan,
jotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja
tulista naissukupuolta.

Hanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti
Lydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi
hänelle:

-- Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!

Silloin huudahti kolme herraa:

-- Ei, suokaa minun...! Oh, _neiti_ Ida, älkää vaivatko itseänne!

Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan
käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin
tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta
puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee
harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja
hyötymansikoita.

Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin
oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi
paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat
hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta
tuntien jättänyt.

Ahaa ... kvartetti on laulanut Södertelgessa, _hänen_ kvartettinsa!
Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän
aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen
erämaankulkija vesipisarat... Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin
pormestariksi... Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan... Ja täällä
istuu _hän_, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista... No, olkoon
kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä -- hän edistyi
hitaammin kuin muut -- on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja
antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää
kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.

Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon
entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli
kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.

Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt
saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän
asuntoonsa.

Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.

-- Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?

-- Valitettavasti en, neiti Lydia.

-- Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?

-- Ida Malm.

-- Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.

-- Paljon kiitoksia!

-- Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.

-- Herra Hammar!

Hammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.

-- Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua
heinäkuorman päällä!

Kun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta
ajaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.

Kotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti.
Hän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.

-- Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea,
selitti Anna.

-- Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole
kuin seinä väliä! sanoi Fanny.

-- Keittiö on sentään välissä.

-- Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?

-- Varsin keveästi.

Ja senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.

-- Herra Hammar!

Neiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.

-- Miten voin palvella?

-- Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka
olette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.

-- Se ei kannata...

-- Kiitos vaan hyvin paljon!

-- Ei kiittämistä.

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä, hyvää yötä!

-- Nukkukaa makeasti, herra Hammar!

Sen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret
naikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa
olosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.



V.

Hammarbossa.


Kellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl
Hammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n
vuokraajan joukossa.

Hammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika.
Hänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori
teki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä
hienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut
sukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän
ainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja
rauhallinen.

Parempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan
saanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja
onnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä
velkaa.

Karlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka
loma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja
niityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin
kun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia
opinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui
pyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten
kuolleet.

Moni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut
tutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä
hänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän
olikin säännöllinen ja kelpo mies.

Ruumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä
rasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä
vaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli
hän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen
keittämiään makeita soppia.

Rakentaessaan talonsa "linnan" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta
siitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain
suuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän
edes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.

Ensin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa
ja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä
Hammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin
siirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä
maanmittarin alalla.

Neiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka
Bredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia
kotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo
häntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän
liian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin
odottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi
ylikerrokseen.

Sitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla
luonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli
hänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä,
ja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut
puheeksikaan, että he eroisivat.

Päivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä
kodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän
huomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista.
Ja katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää
Hammaria huokasi vanha fanjunkkari: "Jumala siunatkoon tytön
typykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin
tahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!"

Eräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti
ylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli
huolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti
epäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua
takaisin kädessään -- pari suuria, harmaita sukkia.

-- Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein
paksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla
tavoin saada vaikka keuhkotaudin.

Hammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä
ilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja
huudahti:

-- Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle
raukalle?

Silloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin
katkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle
tehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:

-- Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua
"herraksi".

Ja sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja
senjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut "sedän" ja
"tädin", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Miehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa
oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan
palvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi
fanjunkkari:

-- Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona
elukat.

Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi
hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli
todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan
ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut
pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään
jauhovakka ja toisessa siankaukalo.

Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin
maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta,
jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi
200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea
puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon
velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja
hikipisarat olisivat palkitut.

Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa,
hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se
lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm
äänettömyyden ja virkkoi:

-- Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve
nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat
sipsuttelevat pihamaalla.

-- _Niin_, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan
huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.

Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta
olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä.
Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja
kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja
kysyi:

-- Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille -- tai
lehmävasikalle.

-- Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko
jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?

-- Olen, kaikki on jo korjussa.

-- No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?

-- Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?

-- Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin
kirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa
juhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa...

-- No, kuka ihme sieltä sitten tulee?

-- Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu
konservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen
vanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy
täällä kokonaista viisi viikkoa.

Tytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja
hänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten,
pienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää
pääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli
vanhempiensa ylpeys ja ilo!

Hammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta
rakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan
alla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli
jonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja
nenä olivat hyvin kauniit. ("Kreikkalaista profilia", sanoi vanha Alm.
"Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole
käyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa").

Kuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko
heinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan
vaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja
siitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä
kerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.

Vaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti
suitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa
pappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon
huumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti
pienen kätösensä ja lausui:

-- Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta
vanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!

-- Jaha ... hm ... aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä
tässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.

Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli.
"Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän
olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.

Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.

Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin
erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta,
joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan
täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden
viikon ajan.

Bredinin huoneen ovi aukeni.

-- Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?

-- Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.
Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?

-- Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!

Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran
kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet
pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä,
kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.

Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka
oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja
haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.

Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun
taskuihin.



VI.

"Mutta ma laulelen murheistani..."


    Haassa kalkkuvat karjan kellot,
    tyyni Roinehen ranta on,
    loitolla lentävän joutsenen siivet
    kultaa sätehet auringon.
    Kevään tuulonen -- -- --.

-- Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!

-- Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.

-- No, minä jatkan, mamma rakas.

    Kevään tuulonen huminoipi,
    päivä se tuhlaa paistettaan,
    mutta ma laulelen murheistani
    Roineen rannalla yksin vaan.

Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui
kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan.
Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa,
kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut
takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.

He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat
kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin
mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.

-- Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka
oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.

-- Johan minä olen...

-- Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa
matinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä.
Gerda neiti on oiva herätyskello.

-- Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?

-- Saanhan sentään -- niin paljon kuin minulla on varaa maata.
Tällaisen tytön, jolla ei ole "lahjoja", täytyy olla varahin ylhäällä
ja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.

    Jos tietäisi aurinko kulta,
    mikä syöntäni painostaa,
    sen sätehet himmentyisi,
    ja se laskisi vaarojen taa...

Niin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi
toiseen kertaan.

Karl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan,
montako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä
suunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda
oli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt
uhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien
haasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon
käsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä
heiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän
heinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta
tullut tuomaan hänelle ruokaa.

Tällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja
känsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja
haarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan
niihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli
niiden voimaa.

Gerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä
oli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun
verran karkeatekoinen -- vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa
raataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29
vuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä,
ja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.

Toisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän
muiden mukana "linnaan", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi
lukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska
Strömbomin kertomusta "herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä
elämänvaiheista" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen
Lydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi
häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

-- Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon
tilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka
kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

-- Täällä on hauskaa!

-- Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä
vaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?

-- Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me
juttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.

-- Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä
kysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko
elämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

-- No?

-- Hän virkkoi: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää". Ja sitten hän
katsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: "Aion",
tai: "En ole sitä vielä päättänyt", tai: "Ellei mitään parempaa ilmesty
tarjolle". Vaan tuo oikullinen vastaus: "Sitä ei voi niin varmuudella
tietää", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän
varmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson,
entinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille
äsken karviaismarjoja.

-- No, mutta eihän se ollut vaarallista!

-- Voi, Gerda -- saanhan kutsua teitä nimeltä? -- me emme ymmärrä
oikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!

Tällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan
lukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän
saisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.

Eteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.

-- Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä!
Mamma, mamma, huusi neiti Strömbom.

Vaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon
"kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan".

Neiti Lydia rauhoittui heti.

-- Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän
jostain suuresta runoilijastamme?

-- Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.

Pienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti
anteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta
kuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten
hoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia
kansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja
niiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää
eräitä näkökohtia.

Esitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu
käytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken,
mitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes
muuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki
Lindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita
maltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään
hovikapellin viulunsoittajan kanssa.

Arvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja
vaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden
hoidosta.

-- Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin,
että parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että
Länsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan
erinomaista olutta.

Senjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli
saanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen
lääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta "tuuminut" suorittaa
medikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui
"Döbeln Juuttaalla" sekä Nybomin "Niagaran".

-- Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa
voisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny
Bredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua
"linnaan", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.

Vielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan
syrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki
olivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan
leikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan
käsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli
suora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se
hänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta
jättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.

Kotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin
kotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat
välinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat
pamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli
siirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki
vaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt
hauskempana jäädä _jonkun_ seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin
paikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista
enemmän, ja -- ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat
eivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen
Svenille:

-- On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli
ihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät
hoitaa elukoitaan säällisesti!

Myöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei
näyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa
ottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin
tyttöjen ihastusta, kun "tohtori" Jakobson, joka neljä vuotta oli
"tuuminut" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun
Lova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt
samanarvoiset, ja hän kysyi:

-- Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?

Vanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi
niin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:

-- Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.

Montaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat,
kärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark
katsoi häneen osaaottavasti ja sanoi:

-- Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana
kaikkein vähemmin.

Hanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen,
eikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.

Huvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen
kuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla
takaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen,
että hän asui niin lähellä "linnaa". Hän tunsi pienen käsivarren
koskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa.
Hän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut,
ajaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei
koskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan
musiikki-akatemiasta. -- Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman
keskustelua vireillä.

-- Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?

-- Hammarbon nuorta patruunia.

-- Minuako? Kuinka ihmeessä...

-- Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te
olette minusta vain suuri, kiltti poika -- älkää vaan suuttuko minulle!
-- mutta "linnassa" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa.
_Kaikki_ kysyivät teiltä neuvoa. _Kaikkia_ te ohjasitte. Ja kun te
piditte esitelmän -- se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän
sioistakin -- kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te
olisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan
kuningas, Hammar!

Hammar nauroi iloisesti.

-- Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti?
Kuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja _oikea_
kuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän
muita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla
aikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.

-- Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?

-- Niinpä melkein luulen. Nykyisin en minä ajattele muuta kuin
Hammarbota ja miten sen pikemmin saisin aivan omakseni. Vaan en minä
silti tahdo väistää onneani. _Jos_ voin tehdä jotain enemmän, jos voin
ryhtyä jonkin täällä vaurastuvan teollisuuslaitoksen palvelukseen, tai
jos tielleni ilmestyy joku jota ymmärrän ja joka saattaa auttaa minua
nopeammin eteenpäin, en suinkaan tahdo lyödä sellaisia tilaisuuksia
laimin. Vaan muuten kyllä luulen, että ainaiseksi jään vain
yksinkertaiseksi työmieheksi.

Suuret, siniset silmät säteilivät, ja Hammarin puhuessa kohotti hän
päätään. Tuon nuorukaisen lauseissa ilmeni rauhallista voimaa ja hänen
olennossaan järkkymätöntä tarmoa, jotka seikat pitivät Gerdan silmät
kääntyneinä hänen kasvoihinsa kauemmin kuin tavallisesti. Oliko se sama
kömpelö nuori mies, joka hänen ollessaan ensi iltaa Hammarbossa seisoi
kädet selän takana muuriin nojaten?

Monet kyttyräselät ovat tulleet rakastetuiksi sydämensä tähden, heikot
keuhkotautiset ovat monesti vaarallisia naissieluille, ja henkilöt,
joilla on ollut kaikkea muuta kuin ulkonaisia etuja, saavat usein
osakseen paljonkin rakkautta; vaan niin kauan kuin maailma seisoo, ei
miehen uskallus ja voima koskaan kadota viehätysvoimaansa naisiin.

Mutta kun maanantai-aamu valkeni ja Gerda haukotellen hiukan nosti
ikkunaverhoa nähdäkseen, minkälainen ilma oli ulkona, huomasi hän
Hammarin suuret talonpoikaiset saappaat jalassaan käyränä kantavan
tavattoman raskasta säkkiä, silloin tuumi hän, että kaksi viikkoa oli
kulunut kovin hitaasti, ja että ne kolme viikkoa, mitkä hänellä vielä
oli loma-ajasta jälellä, olisivat varmaan entistä pitemmät. Ja niin
kömpi hän jälleen peitteen alle ja nukkui vielä parisen tuntia ja
uneksi matka-apurahasta, ulkomailla olosta, ja siitä, mitä professori
oli sanonut julkisissa näytteissä sekä eräästä mustasilmäisestä
viuluniekasta, joka aina, lupaa kysymättä, teki hänelle seuraa
iltakävelyillä linnan mäellä, ja jonka kanssa hän oli monet puolet
tunnit katsellut Norrströmin pyörteitä.

Mutta hauskaa oli, että vanhemmilla oli kaikki niin hyvin, ja että he
tulivat toimeen niin halvalla. Kiitollisuudesta hän tahtoi olla
_oikein_ hyvä tuota nuorta miestä kohtaan.

       *       *       *       *       *

Maanviljelijän ensi palkka on ruis korkeine korsineen ja täyteläisine
tähkäpäineen. Tosin kyllä valmistuvat perunat jo aikaisemmin, vaan ne
ovat vain makupaloja, ja näiden sato saadaan vasta syyskuun
loppupuolella.

Kun ruis on leikattu ja pantu kuhiloihin, katselee maanmies
huolestuneena taivasta, sillä sade voi saada paljon vauriota aikaan.
Sen vuoksi vallitseekin maakylissä elonkorjuun aikana tulinen kiire.

Hauskat iltahetket Hammarbon verannalla olivat loppuneet. Iltasin oli
Hammar kuoleman väsynyt, aamusin hän nousi ani varahin, ja aterian
jälkeisen puolen tunnin lepoajan täytyi hänen olla levossa ja rauhassa
sohvallaan. Syödessä puheltiin etupäässä vain ilmasta ja tuulesta, ja
eukko ja Gerda istuivat päivät pitkät lehmusten alla kutimineen ja
kirjoineen, kun taas vanha Alm hommaili pihamaalla yhtä ja toista.

Rukiin jälkeen kellastuu ohra, vaan Hammarbossa ei vielä tarvittu
paljonkaan viljellä tuota arkaa ja runsasta huolta vaativaa viljaa, ja
kauran kypsymistä saatiin odottaa vielä kauan sen jälkeen, kun ruis oli
saatu onnellisesti ja kuivana suojiin.

Nyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko
Bredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka
yleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen
tuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin
silmin pihamaalle.

Lydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan
kanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin
silloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana
seurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen
oli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska
seurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti
jutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.

-- On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen
uskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen
väittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin
tavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän
virkkoi: "Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni."

-- Onko se todellakin mahdollista?

-- Minä _vakuutan_, herra Hammar.

-- Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.

-- Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: "Rakas lapseni",
minä sanoin, "sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä
joku elämäntehtävä". -- "Niin mamma", sanoi Lydia, "olisipa se
elämäntehtävä _kuinka vähäinen tahansa_". Eikö se ole todellakin
ihmeellistä, herra Hammar, -- ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!

-- Se on kerrassaan käsittämätöntä.

-- Eikö neiti Lydia ole menett ... hm ... _jättänyt_ paikkaansa, joten
hän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo
parantumaton Emma Bredin.

Pastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti
ja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun
hän tahtoi osoittaa arvokkuutta.

-- Hän ei suinkaan ole jättänyt paikkaansa. Hän oleskelee täällä vain
loma-aikoinaan. Hänellä on _erinomainen_ paikka, on minulla kunnia
neidille ilmoittaa, ja hän on "sinä" vapaaherrattaren kanssa;
vaan minun Lydiani on aina pitänyt yksinkertaisuudesta ja
vaatimattomuudesta.

Kun kaikki toiset olivat menneet ja Hammar oli jäänyt yksin Almin
kanssa, virkkoi Gerda:

-- No, herra Hammar on tehnyt valloituksen!

-- Kuinka niin?

-- Sanotaan, että naiset aina puhuvat pahaa toisistaan, vaan että
Srömbomin naiset ovat suuresti ihastuneet nuoreen patruuniin, se on
selvä, eikä liene mikään synti huomauttaa siitä.

Hammar nousi ja näytti hyvin vakavalta.

-- Kuulkaahan, neiti Alm, _niin_ yksinkertaisen ja naimahaluisen en
luule sen tytön olevan, ja mitä minuun tulee, tiedän minä _nyttemmin_
arvoni varsin hyvin, enkä suinkaan tahdo houkutella jäämään luokseni
ketään tyttöä, joka on minua parempi ja hienompi.

Kaikki kolme oikein hämmästyivät tätä Hammarin äkkinäistä ja jokseenkin
perusteetonta sisunpurkausta, ja Gerda katsoi hajamielisenä hänen
jälkeensä, kun hän ripein askelin riensi pihan poikki jollekin
askareelle aittaan.

Aina yhtä järkevä, terve ja käytännöllinen, ajatteli hän. Aina hänellä
on silmänä ratansa ja tulevaisuutensa. Hän ei koskaan hetkeäkään,
haaveillut, tuo suuri poika.

Ja kuitenkin oli hänellä aatteellisia harrastuksia ja hän oli pitkän
aikaa lueskellut. Kun he erään kerran olivat keskustelleet niistä
asioista, ja Hammar oli puhunut hyvin hartaana ja lämpimästi, oli Gerda
katsahtanut häneen ja lausunut: "Eiköhän se sittenkin ollut erehdys,
että te jätitte lukunne?" Aivan huolettomasti ja pienimmänkään surun
väreen ilmaantumatta kasvoilleen oli Hammar silloin nauraen vastannut:
"Hm, minussa ei kirkko eikä valtio ole mitään kadottanut. Minun
valtiolliset harrastukseni ovat minulle vain virkistystä muun työn
lomassa, vaan säkki ei olisi tullut niistä täyteen koko elämänalaksi."

Oli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja
elämäänsä tyytyväisenä.

Hammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen
sisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden
toisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan
saada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään
narri, joka kantoi hulluja haaveita.

Vaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja
käytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi,
miten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut
hänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.

Voi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja
yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on
totinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet;
jos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu
ylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos
rakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys,
että lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka
ulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja
silloin huokaillaan: "Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä ... ehkä..."

Vaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet
odottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.

Hän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut
hänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat
säveleet:

    "Jos tietäisi aurinko kulta,
    mikä syöntäni painostaa,
    sen sätehet himmentyisi
    ja se laskisi vaarojen taa..."

Hammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska
taipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..

Jospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti
sinun säteesi himmentyisi!



VII.

Ukkosenisku.


Siirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä "linnasta"
oli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin
rakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin
lähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin
Brandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän
muuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen
pienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen
makuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin
viisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin
suunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä
olevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä
kivikkojen puhdistamiseen.

Sillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa
peltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä
olevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen
tähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei
ollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen
oksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja
aidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan
muutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja
kukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.

Mutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen
veden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta
oli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.

"Luisenro!" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin,
sillä järvellä "Lova" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa
sivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä
ylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia,
miten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun
naula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi
ajoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi
palkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden
kahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark
oli jäänyt hänelle velkaa.

Brandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti
kalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja
Brandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa
makuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka
päällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja,
seinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu,
joka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman
ystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen
ja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä
loisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka
kuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin
kaihoten katsellut.

Brandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän
istuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.

Sohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin
testamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa
ja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot
yhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti
huolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä
silmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.

-- No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee
kolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan
sinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse
tuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle
keveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.

Brandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja
hänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.

-- No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan
pinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja
papereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan,
minä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän
armoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä
minusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.

-- Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?

-- On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä
maailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos
sitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet
mukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin,
ja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan
sen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain
lehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän
lauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja
Aspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin
ajatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset -- meillä kun
oli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.

-- Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä
päätään.

-- Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei
raha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti
siihen saakka ovat voineet auttaa.

-- Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?

-- Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en
aio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä _en
voi_. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä
koronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman
elukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: "Sehän on hauskaa,
nyt voimme kiskoa häneltä jotain!" -- Lova raukka, sinä et koskaan saa
nähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen
katseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui
jälleen käsien varaan.

Rappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar,
joka huudahti:

-- Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin.
-- Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.

Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin
mahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi
Brandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja
huolestuneena. Hän kysyi:

-- Kuulehan, Arthur, rohkaise mielesi! Keitä ovat uloshakijat? Heihin
nähden ei sinulla ainakaan ole mitään moraalista velvollisuutta,
varsinkaan, kun velat eivät ole sinun omiasi.

Ukko Eneman avasi hopeaisen nuuskarasiansa ja pisti siitä nenäänsä
kelpo annoksen -- nautinto, jota häh ei laiminlyönyt kireimmämmässäkään
tilaisuudessa, ennenkuin oli päästy ratkaisuun.

-- Siitä ei mainita mitään ulosottolaissa, vaan ehkä kyllä isän Jumalan
papereissa. Mutta sekään seikka ei auta Brandmarkia pulasta. Mitä hän
nyt ottaa eteensä?

Hammar lähestyi Brandmarkia, löi häntä olalle ja sanoi:

-- Sinulla on oikeen, Arthur! Tänne et voi jäädä. Työ ilman
tulevaisuudentoiveita ei ole minkään arvoista ja se murhaa sielun ja
ruumiin. Matkusta Amerikaan ja rupea puunhakkaajaksi tai professoriksi!
Upsala ja Durmanin siirtola ovat tehneet sinut kelvolliseksi kumpaankin
ammattiin, ja työsi tulokset joutuvat omiksesi.

Brandmark nousi.

-- Kiitos sinulle, vanha ystävä! Minä olin jo ehtinyt ajatella hiukan
lyhempää tietä paljon kaukaisempaan maahan.

-- Hyi hitto, minkälaista on nykyajan nuoriso! Tuumiskella nyt
tuommoista, vaikka on päätä ja voimia ja hieman sydäntäkin.

Brandmark puristi toisella kädellään ruununvoudin, toisella Hammarin
kättä.

-- Kiitos ystävällisyydestänne! Mutta nyt minä tahdon jäädä
yksinäni ... haudatakseni Louisenron isännän.

Kun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja
otti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta
vanhan Lotan ääni:

-- Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?

-- Ei tänään, Lotta.

-- Vaan jos huomenna sataa...

-- Satakoon sitten, muori!

Itsekseen mutisten palasi eukko alas.

-- Vanha Arvid oli oikeassa. _Kunnon_ talonpoikia ei noista
herraspojista kuitenkaan koskaan tule... Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita
kotiin, vaikka ne ovat kuivia...

Makuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut
haave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei
koskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet
olivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä
Durmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän
ei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka
kuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se
mökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin
saavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa -- jos vain Lova odottaa.

Mutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän
kuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä
ajattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut
tehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt
köyhempi kuin koskaan ennen.

-- Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö
sinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin
hyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!

-- Kuulkaas, herra!

-- No, mitä nyt, Lotta?

-- Läski on paistettu ja herneet jäähtyneet. Ettekö te tahdo syödä koko
päivänä yhtä Jumalan einettä?

-- Hiljaa, eukko!

... Ja kiitos kaikesta, Lova, ja anna anteeksi minulle, joka olen
tahtonut yhdistää sinun kohtalosi omaani -- minulle, joka en ole
kyennyt rakentamaan yksinkertaisinta kattoa päämme päälle!



VIII.

Häät Jumalan sallimuksesta.


"Oma Arthurini!

"Sinun kirjeesi oli musertaa minut, vaan sitä se ei kuitenkaan tehnyt.
Nyt minun sydämeni vain murehtii rakastettuni surun tähden,
rakastettuni, joka on saanut turhaan tehdä työtä ja kuluttaa vuosia.

"Vaan ovatko ne sentään turhaan kuluneet? Onhan sinulla nyt suurempi
usko omiin voimiisi, luotathan sinä nyt enemmän itseesi kuin silloin,
jolloin me istuimme kahden minun pikku huoneessani, ja sinä huomasit
sanomalehdessä ilmoituksen Durmanin siirtolasta. Silloin sinä suljit
minut syliisi ja kuiskasit: 'Lova, kaikki näyttää täällä nyt niin
tukalalta; emmeköhän koettaisi?'

"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?"

"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä
asioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: _minä seuraan
sinua_!

"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja
ajattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme
murskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan
_kaiken_ sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren
meitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä
onnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen
toisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon
sinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja
vaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla
sinulle!

"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en
tahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!

"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa
verta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää
helpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.

"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en
enää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle,
älä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta
voi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!"

-- Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä.
Siinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje,
eikö totta, on hieman erikoinen.

Näin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.

Karl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:

-- Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko
maailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.

-- Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja
jonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja
jonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia -- liinaompelusta
näethän --, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille
naisille antanut parhaimman sydämen.

Nämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar
oli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan
Lovan kirje kädessään.

He olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.

-- Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos
kevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen
murhaajansa. Sano nyt jotain!

-- Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja
rakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui
minusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä,
vaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.

-- Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön,
tietämättömyyteen ja kärsimyksiin?

-- Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta
vuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa
sinulle, mikä menettely on oikea.

Lovan lupaama "pitkä, oikea kirje" teki käänteen asiassa. Häät
pidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä
kuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista
päivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli
noin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota
ja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin
takaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana
kolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien
hintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski
syvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä
huolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä
suunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.

Jokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä
elonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että
kaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten,
että hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle
vuokraajalle.

Eivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet
nuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden
tavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar
Brandmarkin luo ja kysyi:

-- Missä aiot viettää hääsi?

-- Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan
ollessa läsnä tarpeellisina todistajina.

-- Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista
pettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin
loistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää
siirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin "linnassa".
Mamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun -- olisihan
synti ryöstää häneltä se ilo --, mutta kaikesta muusta pitävät huolen
sinun vanhat ystäväsi täällä.

Se oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut
vastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:

-- Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän
rehdistä ystävyydenosoituksestaan.

       *       *       *       *       *

Durmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden
kukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut.
"Linnan" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin
kaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut
ennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle
lepattelevaa lippua.

Häiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat
olivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva
Johansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan
urkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä
siirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen
morsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.

"Klaara, Klaara!" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti
nenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.

Kaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli
uskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän
osakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä
matkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut
heikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.

Lovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit
ilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen
jälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan
"sunnuntaipuku". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi
tilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29
vuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää
aina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien
silmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina,
jotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat
häätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat
ihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä
sellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.

Epävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa
Lovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa
ylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen
yllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä,
ruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut
hänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka
sopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan
hansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian
pienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: "Pane ne pois, kultaseni!
Sellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin
käsin".

Vieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka
kyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen
katseestaan saattoi niin helposti lukea: "Tämä on minun _viimeinen_
uhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!"

Miehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden
ruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet
katkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat
parantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt
tuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän
kerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: "Ensi
lukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä
muutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse".

Ja nyt ... nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen
ja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua,
joka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli
seisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä ... heidän,
joille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset...

Jo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut
vaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja,
jotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.

Niin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen
toisiansa "myötä- ja vastoinkäymisessä". Kaikki silmäilivät toinen
toisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin
ohimennen. "Myötäkäyminen", -- niin, sitä on toinen toisensa
omistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. "Vastoinkäyminen" taas
-- ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa
vilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän
levottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois,
tai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että
"myötä- ja vastoinkäyminen" seuraisivat toistaan päinvastaisessa
järjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä
vastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran
koittavan.

Puoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta
edesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli
Lovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan
nähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja
ihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet
silmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä
hetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä
säteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja
varmalla äänellä: "myötä- ja vastoinkäymisessä".

Pastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman
rouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse
tarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: "Jumala sinua suojelkoon ja
auttakoon!" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut
tavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia.
"Toivotan onnea sydämestäni!" "Minulla on kunnia onnitella!" "Onnea nyt
vaan!" -- Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi
hartaaksi toivomukseksi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!"

Vähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona
kastanjain alla innokkaasti keskustelien.

--- No mutta Lova, mitä se hyödyttää? Se on meiltä kokonaan jäänyt.
Miksi kiusaisimme itseämme suotta?

-- Tee nyt minulle mieliksi, Arthur, minä pyydän sinua! Minä tahdon
nähdä, mitä kaikkea sinä olet tehnyt -- minun tähteni.

-- Mitä nyt, lapset? Joko te riitelette heti hääpäivänänne? kysyi
Eneman.

-- Lova tahtoo välttämättömästi nähdä Louisenron.

-- Se on ehkä tyhmää, herra ruununvouti, mutta minä niin mielelläni
tahtoisin nähdä sen paikan, missä Arthur on niin paljon tehnyt työtä ja
raatanut.

-- Sen halun minä kyllä ymmärrän. Minä kutsun vaununi, virkkoi vanhus.

Ja niin saapui Lova Louisenron alueelle juuri siten kuin Arthur oli
haaveillut; morsiamena seppel päässä, mutta...

Lova oli syvästi liikutettu nähdessään tuon pienen talon koivikkoisella
mäellä, ja kun vanha Eneman kertoi siitä kovasta työstä, mitä Arthur
oli saanut tehdä, puhkesi hän, joka tähän saakka oli ollut niin
urhoollinen, nyyhkytyksiin. Hän ajatteli sitä, miten nyt _voisi_ olla,
miten todellisuudessa oli, ja kun hän katsahti Arthuriin, oli tämä
aivan kalpea, ja suuret hikipisarat olivat kihonneet hänen otsalleen.
Samassa kietoi Lova kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Anna minulle anteeksi, Arthur. Minä en aavistanut, mitä tämä näky
vaikuttaisi. Lähtekäämme pois.

Ja niin he pakenivat pois onnensa maalta, ja ainoastaan kolme
koivunlehteä otti Lova mukaansa Louisenrostaan.

Keskelle pihamaata oli katettu hää-ateria. Neitsyt Malin oli tehnyt
parhaansa ja pastorska Strömberg Lydiansa kanssa oli valvonut pöydän
kattamista. Kukat olivat keränneet ja järjestäneet Gerda Alm ja
Bredinin tytöt, jotka kaikki kolme myös olivat siellä.

Paljon oli keskusteltu siitä, pitäisikö ateriaa varten hankkia viiniä
vai eikö. Toiset pitivät sitä huonona esimerkkinä siirtolan
yksinkertaisissa oloissa, vaan toisten mielestä taas ne eivät olisi
häät eivätkä mitkään, joissa ei juotaisi nuorikkojen maljaa.
Viimemainittujen mielipiteen kannattajat pääsivät voitolle. Herra
Johansson hommasi pullon halpaa sherryä jokaista seitsemää henkeä
kohti, ja herra Hammar otti pitääkseen puheen.

Hän ei juuri yleensä ollut mikään puhuja. Ennen kaikkea puuttui
häneltä harjaantumista. Mutta hänellä oli terävä pää, hän esiintyi
miellyttävästi, ja hän oli nyt opetellut ulkoa lyhyen, kauniin puheen.
Vaan kun hän seisoi siinä lasi kädessä vastapäätä vanhaa ystävätään ja
työtoveriaan ja ajatteli kaikkia niitä kohtaloita, mitkä saattoivat
Arthuria odottaa, hän unohti opitut lauseet, hänen lämmin sydämensä
kohosi hänen huulilleen, ja hän piti morsiusparille sellaisen puheen,
jollaista läsnäolijat eivät koskaan ennen olleet kuulleet. Sujuvasti ja
vaatimattomasti lausui hän kauniita asioita ja johdatti sähkövirran
sydämestä sydämeen.

-- Hyvä Jumala, kuinka hän on herttainen! kuiskasi Lydia Strömbom Gerda
Almille, joka istui hänen vieressään.

Gerda ei vastannut. Mutta hänen poskensa paloivat ja kostea kirkkaus
loisti hänen silmissään, jotka kerkeämättä tuijottivat nuoreen,
uhkeamuotoiseen, innostuksen valtaamaan puhujaan. Ellei Hammar hänen
mielestään ollut juuri "herttainen", niin antoi hän hänelle
sisimmässään paljon korkeamman arvolauseen.

Iltapäivällä vallitsi "linnassa" tavallista suurempi iloisuus ja
äänekkyys. Kvartetti, jossa Lindqvist ryhtyi Brandmarkin jälkeen
laulamaan ensi tenoria, kunnioitti esityksillään toinen toisensa perään
vanhaa johtajaansa, ja väliin ei Arthur voinut olla yhtymättä sävelten
laineisiin. Gerda Alm lauloi pari kaunista laulua urkujen säestyksellä,
ja Lydia Strömbom, joka kertoi osaavansa soittaa pianolla iloisia
kappaleita, kulki yhden luota toisen luokse valittamassa sitä seikkaa,
ettei "linnassa" ollut mainittua soittokonetta.

Ja niin koitti ilta. Yksi ja toinen kauempana asuva siirtolainen lähti
jo kotimatkalle, ja neitsyt Malin veti lipun alas katon harjalta.
"Hyvästi!" "Hyvästi!" kuului yhtämittaa morsiusparin ympäriltä, ja pian
oli jäljellä enää vain Almit, Hammar ja Lovan äiti.

Morsiuskammio oli laitettu Almien huoneistoon. Gerda oli siirtynyt
äitinsä huoneeseen ja ukko Alm nukkui Hammarin luona. Kauan seisoivat
nuorikot käsivarret toistensa ympärillä verannalla, kuiskien kaikesta
siitä, mikä tällä hetkellä täytti heidän sydämensä.

Kahdentoista aikaan koputettiin Hammarin ovelle, ja kun tämä riensi
avaamaan, seisoi kynnyksellä Brandmark vielä valkoisessa rusetissaan.
Ainoastaan hännystakin hän oli vaihtanut tavalliseen nuttuun.

-- Mitä ihmettä sinä haluat keskellä yötä? kysyi Hammar hämmästyneenä.

Brandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.

-- Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet
aina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää
koskaan näe toisiamme... Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen
aamun koittoa.

-- Nyt yöllä ... sinun morsiusyönäsi?

Brandmark hymyili.

-- Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: "En tahdo suuresti
raskauttaa sinun taakkaasi". Hän tarkotti totta ... _Meidän_ hääyömme!
Se on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen
vielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan
puistoon.

Hammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän
Brandmarkin käsivarteen.

-- Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin _sinun_ olevan meistä
heikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja
rakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä.
Nyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua
voimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin
suuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!

.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä
kättä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli.
Ensimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan
puista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.

Rappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori
pari asemalle.

Sisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään
saapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.

-- Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!

-- Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin
sydän toivoa kuin lapselleen iloa!

Veli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän ...
tiedäthän ... kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.

-- Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa
maailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.

Viimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen
taaksensa.

Portailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin
käsivarsille.

Vaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark
nuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.



IX.

Durmanin siirtolan kuningas.


Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista
väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä
oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin
paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne
siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin
oli siellä aina eloa ja vilkkautta.

Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät
enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka
päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan
yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei
todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää
käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni
vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.

Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää
vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona
istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli
sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa
istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen
saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko
vilja alkoi tuleentua.

Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin
pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen
kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään
vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja
tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda
joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä
silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt
lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai
pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.

Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?

Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään
hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi
välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin
asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti
Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen
kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen
piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei
tohtinut.

Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja
kysyi:

-- Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa
tyttölapsi asemalle.

-- Ai ... aikooko ... neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti
Hammar merkillisellä äänellä.

-- Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole
ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi
eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi
tyttäreensä.

-- Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan
herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.

Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään
huomanneet hänessä.

Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:

-- Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi
auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.

Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.

-- Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja
kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja
yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!

Gerda näytti hiukan totiselta.

-- No, joko te nyt menette? Onko se hyvin _tärkeä_ kokous?

Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.
Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.

-- Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut.
Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle
seuraajan.

-- Mitä? Valitsetteko _te_ ruukinpatruunin.

Hammar hymyili.

-- Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien
olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman
oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon
jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat
siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän
seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.

-- Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta
hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!

Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava
halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut
ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se _hänelle_. Ei.

-- Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!

Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan.
Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö
nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti
kömpelösti hattuaan.

Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki
aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului
sisältä äänekästä sorinaa.

Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat
erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet
korkealle kattoon.

Kolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja
ystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta
keskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon
jäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu,
hänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.

-- Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.

-- _Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan_, tyttö,
vastasi vanha Alm.

Hammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen.
Pitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä
paikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja
arvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä
kohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla
pihamaalla.

Ja se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi
Durmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen
kruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä
keijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt
ympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja
lämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti
valmistautumaan kullan ja maineen niittoon.

Parin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt
opintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten
tuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet
ystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista
siellä "vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa,
rappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa". Neiti Almin isä
kai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?

Välisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti,
että Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä,
jotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet
itsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja
sanottiin: "Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus
tuntuu melkein sadulta".

Väliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista
oli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt
veitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla
ja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja
mukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin
hänen mielestään Hammarbon muistot.

Hän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa
konsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien
kemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet
lopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen
säännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja
tulevista sitoumuksista.

Mutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä
kerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän
muisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja
häkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan
silmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä
syysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan,
ja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi,
ei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.

Silloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa
päänsä alle ja myhäili: "Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas".



X.

"Uhrautuva" nainen.


Joskaan siirtolassa yleisestikään ei nykyisin vietetty mitään iloista
elämää, niin vielä sitä hiljaisempaa oli siinä huoneessa siirtolan
jäsenen Lindqvistin omistamassa Kvarnenissa, missä pastorska Strömbom
asui tyttärensä Lydian kanssa, joka keväällä siirtolaan saapuessaan oli
paikatta, vaan josta eivät hän eikä äiti, toivoen toimeentulon syksyyn
mennessä järjestyvän, tahtoneet kenellekään hiiskua mitään.

Senvuoksi he vaan aina ylpeästi puhuivat Lydian suosiollisesta
emännästä, tuosta hienosta vapaaherrattaresta Länsigötlannissa, joka
ylhäinen ja ystävällinen nainen hartaasti odotteli Lydiaa takaisin --
puhumattakaan pikku oppilaasta Klaara Refvingsvärdistä, joka myöskin
kärsimättömänä toivoi loma-ajan pian päättyvän, saadakseen jälleen
takaisin rakkaan opettajattarensa -- muuten merkillinen lapsi siitä,
että hän tarvitsi paljon etevämmän opettajan kuin minkä Lydia
Strömbomin vähän ajan kuluttua huomattiin olevan.

Mutta tiedustelut eivät tuottaneet mitään tulosta.
Sanomalehti-ilmoituksiin ei saatu vastauksia, ja vanhat ystävätkään
eivät onnistuneet välittää hänelle paikkaa. Itse kaino ja vähäpuheinen
rouva Lindqvistkin alkoi ihmetellä sellaista kesälomaa, joka kesti
marraskuuhun saakka. Pastorska piti päätään arvokkaasti kenossa, kietoi
villavaipan huolellisemmin ympärilleen ja kertoi:

-- Lydia raukan rinta on käynyt viime aikoina hyvin heikoksi, ja kun
hänen hyvä ystävättärensä vapaaherratar sai siitä kuulla kirjoitti hän:
"Rakas Lydia! Klaaran laiminlyöty opetus voidaan vielä korvata, vaan
sinun kaltaistasi ystävää minä en enää koskaan maailmassa saa: Viivy
vielä Durmanin voimakastuoksuisissa metsissä. Se ilmanala tekee sinulle
hyvää. Minun suurin iloni on järjestää kaikki sinun parhaaksesi". --
Aivan niin, sanasta sanaan, kirjoitti vapaaherratar.

-- Herra Jumala, hän mahtaa olla vallan erinomainen ihminen! huudahti
kiltti rouva Lindqvist kummastuneena ja herkkäuskoisena.

-- Herran tähden sentään sellaista ystävällisyyttä! ihmetteli rouva
Lindqvist edelleen.

Pelastuminen Anna Lindqvistin silmissä ei kuitenkaan paljon antanut
sitä huolta, mikä heillä todellisuudessa oli. Vaikeata oli näiden
kahden naisen tulla toimeen pastorskan vaille 40 kruunun suuruisella
eläkkeellä sekä niillä vähäisillä jäännöksillä, mitkä hänellä oli
irtaimiston huutokaupassa saaduista rahoista, jälellä kun niistä oli
vähennetty pois kaikenlaisia pikku velkoja. Tosin oli sekä asunto että
ruoka halpaa, vaan jos koskettaisiin tuohon pieneen pääomaan, niin
miten sitten kävisi mamman vanhoilla päivillään.

Naisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan
valhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin
kertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja "voitoistaan" herrojen
keskuudessa.

Pastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:

-- Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia
siellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa
hänet?

Lydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi
häntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.

Naiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien
nypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota,
elleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä
kauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he
odottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut
saada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava
lanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista
päivää...

Oli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja
Jakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei
koskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti
lausua "Niagaran" ja "Döbeln Juuttaalla".

Kaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua
oloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne
muutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa
vetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista
kiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena
kovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset
olivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat
siellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.

Ei ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena
usein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa,
saaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja
sellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja
kokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka
olivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle
todellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.

Jakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin
pastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä
olisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja
otti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten
todellisuudessa oli Lydian "paikan" laita, vaan naisten selitykset
tuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa
kokonaista neljätoista päivää.

Mutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen
rätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi.
"Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä
tyttöä!" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen
pieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä
aikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti
Lydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin
saavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin
oikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla
urhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten
hän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin
sen kautta.

Nyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset
ja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa
ilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt
kotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle
vanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:

"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku
Lydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden,
rauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka
häntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan
tapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson,
joka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren
sahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas
Durmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä,
jolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen
talon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu
minun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa.
Herra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina
uhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!"

Parin päivän päästä pysähtyi "tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin
kaksivaljakko", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja
laiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin
iloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli
jotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi
tuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski
paksun, lihavan kätensä hänen olalleen.

-- Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.

Neiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista
hetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään
tuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla
katseella:

-- Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!

Jakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.

-- Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn
täällä niin usein.

Tällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran
kahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni -- ja
tietysti punastui.

-- Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia,
että herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.

Jakobson otti hellästi hänen kädestään ompeluksen, tarttui niihin ja
pakotti hänet katsomaan suoraan silmiinsä.

-- Paljon minulla ei ole teille tarjottavana, vaan enhän minä myöskään
ryöstä teitä minkään loiston ja komeuden keskeltä; tahdotko tulla minun
köyhäksi pikku vaimokseni, Lydia?

Lydia Strömbom oli aina ajatellut, että jos tämä hetki kerran koittaisi
-- ja varsinkin viime aikoina hän oli suuresti toivonut sitä --
lyöttäytyisi hän oikein ylpeäksi ja kohottaisi itsensä korkealle hänen
silmissään, jotta Jakobson kerta kaikkiaan huomaisi, mitenkä paljon hän
todellakin uhrasi hänen tähtensä. Vaan kun se hetki nyt oli lyönyt,
tunsi hän sydämensä niin täydeksi; tummista, välähtelevistä silmistä
loisti kostea kimellys; hän nousi, kietoi käsivartensa hänen lihavan
kaulansa ympäri ja kuiskasi:

-- Gustaf, minä tahdon.

Omaten hellien äitien ihmeellisen taidon astui rouva Strömbomkin sisään
juuri ratkaisevalla hetkellä. Kun vastakihlautuneet eivät häntä
huomanneet, otti hän tuolilta villavaippansa, kietoi sen huolellisesti
ympärilleen, istuutui arvokkaasti keskelle sohvaa ja lausui äidillisen
lempeästi:

-- Olen nähnyt, mitä on tapahtunut. Herra tohtori, tyttärelleni ei nyt
todellakaan koita sellainen tulevaisuus, jota minä olen hänelle
uneksinut, ja jonka hän monta, minä sanon, herra isännöitsijä, monta
kertaa olisi itselleen saavuttanut, vaan minä kyllä olen myöhemmin
huomannut, että hänen hyvä ja hellä sydämensä saattaisi hänet kyllä
ennen pitkää uhrautumaan. Minä annan tohtorille anteeksi; eihän
isännöitsijä voi mitään sille, että Lydia on tehnyt syvän vaikutuksen
tohtorin sydämeen... Jumala teitä, lapset, siunatkoon!

Jakobson katseli eukkoa kummissaan. Ettei voinut sellaisessakaan
tilaisuudessa olla latelematta noita tyhmyyksiään!

-- Älä loukkaa häntä, mamma! kuiskasi Lydia.

-- Pikku raukka, miten hyvä sydän sinulla on, miten hyvä! Mutta se on
niinkuin autuas Strömbomvainaja sanoi: "Harvoin käyvät nuoruus ja
viisaus käsi kädessä". Niin sanoi Strömbom. Mitenkä ystäväsi
vapaaherratar mahtaakaan nyt surra, Lydia!

Kun Anna näki Jakobsonin hevosen seisovan ulkona tunnin toisensa
jälkeen, meni hän myllylle ja sanoi Lindqvistille:

-- Per, viehän talliin Jakobsonin hevonen. Sen isäntä viipynee
pastorskan luona kosintamatkalla.

Sisällä pastorskan huoneessa istui kaikki kolme kahvipöydän ääressä ja
puhelivat tulevaisuudesta. Pastorskalla oli kuitenkin eniten huolta
saada Jakobson käsittämään, kuinka paljon Lydia oli "uhrannut" hänen
tähtensä.

-- Hyvä Jumala, miten paljon hämmästystä tämä tapaus herättääkään sinun
seurapiirissäsi Länsigötlannissa! Ettei se vaan keneenkään koskisi
liian kovasti! Minä ihan vapisen ajatellessani tilanomistaja Ka...

-- Mutta _mamma_ ... pyyteli Lydia hellästi.

Pastorska hymyili ja taputti tulevaa vävyään ystävällisesti olalle.

-- Hän ei tahdo siitä edes puhuttavan, rakas ystävä. Kun Lydian
kaltainen syvä sielu uhrautuu, niin se uhrautuu _kokonaan_.



XI.

Neljä vuotta.


Neljä vuotta on pitkä aika, kun ajatellaan eteenpäin ja tuumitaan, mitä
kaikkea sinä aikana on tehtävä ja mitä ei saa tekemättä jättää ja
kaikkia niitä esteitä, jotka sinä aikana saattavat ihmistä kohdata.

Mutta vanhemmille, jotka katsovat aikaa taapäin, on neljä vuotta hyvin
lyhyt aika... "Se tapahtui kuusikymmenluvulla, kuusikymmentäyksi tai
kuusikymmentäkaksi", sanovat he, ikäänkuin siinä olisi eroa vain
kuukausi tai muutamia päiviä. Silmäillessä neljä vuotta taaksepäin
Durmanin siirtolassa, niin huomaa, miten kovin äkkiä ne ovat kuluneet,
ja kuitenkin on sillä ajalla tehty paljon rakasta ja pitkällistä työtä.

Vuodet olivat vierineet tasaista kulkua ilman suurempia tapauksia, vaan
se, joka oli sieltä poissa neljä vuotta, kuten nyt mekin, havaitsi
kyllä huomattavia muutoksia.

Siirtola oli kasvanut, suunnitelmat olivat toteutuneet. Peltomaat,
jotka neljä vuotta sitten vielä olivat vain ukko Bredinin merkitsemät
tai joihin korkeintaan oli kaivettu joku laskuoja, tuottivat nyt
kesällä, Durmanin siirtolan seitsemäntenä olemassaolovuotena kauniita
satoja. Talojen ympärille istutetut omenapuut olivat jo kahtena vuotena
kantaneet hedelmiä ja olivat nyt kesäkuussa kaikki täydessä kukassa.
Keittiö- ja kukkatarhat rehottivat ja kaikki nurkkaukset olivat jo
ehtineet kadottaa uudisrakennuksen alastoman leiman. Siellä ja täällä
jo korjattiin kattoja ja päätyjä.

Yleensä oli onni suosinut siirtolaisia. Oli kyllä poikkeuksia, vaan
milloin se riippui sairaudesta, häviöstä, epäonnistumisesta tai muusta
semmoisesta, silloin ojensi siirtolan hallinto auttavan kätensä, ja
milloin säännöt eivät enää myöntäneet avunantoa, silloin seisoi
vieressä ystäväin joukko. Durmanin siirtolan jäsenistä ei kukaan saanut
mennä nurin, jos hänellä vaan oli todellinen ja vakava pyrkimys päästä
eteenpäin.

Mutta huolimatta tarkasta valinnasta oli joukkoon sentään joutunut
hutiluksiakin, nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet siirtolan
jäseniksi lähemmin punnitsematta, mitä tarmoa ja työkykyä heiltä siellä
vaadittiin. Muutamat olivat kokonaan poistuneet siirtolasta, ja
parille, jotka kevyesti onnelliseen tulevaisuuteen luottaen olivat
menneet liian varhain naimisiin, oli käynyt hyvin huonosti. "Näiden
perheiden huolet ja kärsimykset ovat mustia pilkkuja Durmanin siirtolan
historiassa; elleivät miehet olisi eksyneet tänne eivät he ainakaan
olisi tulleet vetäneeksi naisraukkoja kurjuuteen", virkkoi ukko Eneman,
joskin surullisena. "Vaan", lisäsi hän tavallisesti, ja hänen silmänsä
kirkastuivat, "tarkoin laskien onkin se ainoa paha, mitä me olemme
tehneet, ja olemmehan me sensijaan tehneet enemmän hyvää". Ja samalla
hän katsahti ulos ikkunasta ja silmäili hymyileviä niittyjä, viljavia
peltomaita, joita hoitelivat monet onnelliset ihmiset, jotka näkivät
kodin miellyttävyyden päivä päivältä lisääntyvän. Kohta koitti se aika,
jolloin siirtolaisten alueet joutuivat kokonaan heidän omikseen, kun
lainatut pääomat olivat suurimmaksi osaksi maksetut takaisin, kun
kaikki olivat itsenäisiä farmareita ja "Durmanin siirtola" saisi
siirtyä toiselle seudulle onnellistuttamaan toisia ihmisiä.

Muutamissa taloissa oli kuolemakin vieraillut, niinpä Durmanin
"linnassakin". Neitsyt Malinin risatautinen Ida oli mennyt sinne, missä
kaikki ovat yhtä kauniita, ja missä ei kenenkään tyttöraukan tarvitse
surra kasvojensa tähden. Samaan aikaan kuoli myöskin muuan nuori
siirtolainen, teknoloogi Öberg, joka ei koskaan ollut saanut paikkaa,
ja oli senvuoksi ryhtynyt käyttämään ammattitaitoaan rupeamalla
Durmanin siirtolan öljy- ja tärkkelystehtaan pienipalkkaiseksi
johtajaksi. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli mennyt
naimisiin, ja se kelpo, mustapukuinen nainen, joka senjälkeen nähtiin
auttamassa neitsyt Malinia, joka jo oli alkanut väsyä, oli juuri rouva
Öberg. Väliin kauneina sunnuntai-iltoina nuorten leikkiessä "linnan"
puutarhassa hän nojasi hetkiseksi oven pieleen ja kyyneleet silmissä
katseli noita iloisia ihmisiä, joiden joukossa hänen nuori ja voimakas
miehensä, hilpeimmistä hilpein, vielä vähän aikaa sitten oli ylinnä
näkynyt.

Kyttyräselkäinen ompelijatar Hanna Falk on entisen kaltainen. Toisten
mennessä "linnaan" jää hän väliin kotiin, ettei hän siten niin paljon
kärsisi niiden iloista ja leikeistä, joilla on suorat selät ja
tulevaisuus edessään, ja ettei näiden tarvitsisi vaivautua osottamaan
ystävällisyyttä häntä kohtaan -- ystävällisyyttä, joka kaikkien taholta
on vilpitöntä, vaan jota Hanna itse piti almuna. Vaan usein hän sentään
lopuksi antoi palttua surullisille mietteilleen, meni ja asettui
johonkin syrjäiseen nurkkaan, mistä hän mustin, janoisin silmin seurasi
toisten riemua.

Mutta siirtolaan on ilmestynyt aivan uusiakin tulokkaita. Pienet,
lyhyet, väärät ja epävarmat sääret tepastelevat siellä ja täällä,
pyrkivät kukkapenkereille, lankeavat krokettipaaluihin ja kantavat
likaa ja santaa itse täti Strömbominkin sunnuntaileningille. Vaan täti
Strömbom ei pahastu eikä kierrä arvokkaasti vaippaa paremmin
ympärilleen. Hän itse on päässyt isoäidiksi ja se sopii hänelle
mainiosti. Suuri osa hänen turhanaikaisesta arvokkuudestaan on
kadonnut, ja nyt ylpeilee hän vain Lyydian pikku Kallesta, ja isoäidin
ylpeyshän on anteeksiannettavaa.

"Vävyni isännöitsijä", kirjoittelee hän ystävilleen, "menee
erinomaisesti eteenpäin ja hän pitää hyvän huolen Lydiasta." Kuka olisi
luullut, että hienosta kotiopettajattaresta oli tullut niin kelpo vaimo
ja uskollinen auttaja, joka tosin kyllä joskus mielellään vetää
käsiinsä nelinappiset hansikkaat, vaan on kokonaan jättänyt
päivänvarjostimen ja hyvän ystävättärensä vapaaherrattaren. Tämä olikin
vanhan tuttavuuden nimessä lähettänyt häälahjaksi hedelmämaljakon,
jonka rva Strömbom aina tahtoi pestä itse, vakuuttaen palvelustytölle,
että se on "oikeata vanhaa hopeata". "Isännöitsijän kaksivaljakko" on
nyt todellakin totta siinä määrässä, että Jakobson oli ostanut
itselleen laihan pörröisen hevosen entisen konkarin lisäksi, jonka
isäntä alkoi senjälkeen uneksia uusista, hienoista kääseistä.

Brandmarkilta saapui kirje silloin tällöin. Aluksi olivat he saaneet
kokea kovempaa kuin Lovakaan oli aavistanut. Heillä oli Kansaksessa
yksi tulisijalla varustettu huone. Arthur palveli ensin renkinä ja
Lova ansaitsi joskus pesulla 50 centtiä. Senjälkeen sai Arthur
naapurivaltiossa kuorolaulajan paikan eräässä teatterissa ja Lova teki
siivoustyötä. Pian oli kuitenkin ylioppilashännystakki repaleina ja
Lova sairas.

Kaksi kuukautta sen perästä hän matkusteli ympäri komeana ja hienona,
myyden erään liikkeen pianoja, Lova sai _kaksi_ uutta leninkiä, ja
herrasväki vuokrasi itselleen kaksi huonetta ja keittiön. Siihen
loppuivatkin sitten koettelemukset. Seuraavana vuonna sai Karl Hammar
kultaraameilla varustetun painetun kortin, missä ilmoitettiin, että mrs
Lovisa Brandmark ja mr A. Brandmark olivat saaneet pojan. Mitään
kirjettä ei ollut mukana, vaan oli ainoastaan lyijykynällä kirjoitettu
kortin laitaan: "Isällä on nyt 150 dollaria kuukaudessa".

Kolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin "linnan" lukusalin pöydällä,
jonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä
saapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä
uutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja
pidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt
sanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn
puhutut pianot olivat paljasta roskaa.

Ja neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet
rautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka
68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen
miehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja
koska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän
luokseen.

Palatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä
virkkoi ukko Eneman huoahtain:

-- Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi
onnellisemmaksi kuin "Durmanin siirtolan kuningas", joksi vanha Alm
sinua kutsuu!

-- Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni
suosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se
sanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?

-- Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!

-- Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on
sosialistinen, olen voinut "keinotella" omaisuudekseni sekä öljy- että
tärkkelystehtaan?

-- Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta
edistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan
minulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki
kiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie
sinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.

Ja ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja
lähtenyt astelemaan eteenpäin.

Hammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. "Olin todellakin
toivonut pääseväni toisten surkutteluista", mutisi hän, hänen hevosensa
hiljalleen astuessa Hammarbota kohti.



XII.

Muuan konsertti X:n kauppalassa.


Hammar oli, kuten hän itsekin oli ukko Enemanille huomauttanut,
suuresti edistynyt taloudellisessa suhteessa. Silloin kun toiset
siirtolaiset vielä tekivät kovaa työtä päästäkseen itsenäisiksi, kokosi
hän jo omaisuutta.

Niin iloinen hän ei enää ollut kuin ennen, senjälkeen kun pikku
laululintunen oli lentänyt pois, vaan toimettomaksi hän ei
suinkaan ruvennut. Talven tultua, kun hän oli saanut kauniit
rahat syksyn sadoista sekä lopullisesti kuolettanut velkansa
lainarahastoon, valjasti hän hevosen reen eteen, ajoi Durmanin
siirtolan naapuri-alueelle ja osti sieltä sievoisen metsäpalstan. Osan
maksua hän suoritti käteisesti sekä loput senjälkeen kun tukit olivat
kaadetut, missä työssä useat hänen toverinsa saivat hyvää ansiota.
Sattui suotuisa talvi ja kun maaliskuussa rekikeli loppui, oli Hammar
voittanut siitä 1,250 kruunua. Niillä rahoilla hän seuraavana vuonna
uudisti kokeen. Kauppa ei silloin kuitenkaan suhteellisesti onnistunut
yhtä hyvin, sillä suot eivät silloin kantaneet ja kuljetus maksoi
enemmän.

Juuri siihen aikaan insinööri Öberg kuoli, ja hallinto huomasi, ettei
öljy- ja tärkkelystehdas olleet tuottaneet voittoa enempää kuin 500
kruunua. Itse hallintoon kuuluen oli Hammarilla nyt erinomainen
tilaisuus tehdä tarjous; mutta vaikka hän kokouksessa lausui
mielipiteenään, että ne vielä tulevaisuudessa kannattaisivat hyvinkin,
eivät toverit tahtoneet niitä enää harjoitettavan siirtolan laskuun, ja
niin ne sitten luovutettiin Hammarille. Velka kyllä tuli suureksi, vaan
se väheni vähenemistään; ja jos yritys otti niin menestyäkseen, olisi
Hammar muutaman vuoden perästä rikas mies.

Ensi kerran sitä ajatellessaan löi hänen sydämensä kovasti, ja veri
virtasi lämpimänä sydämeen. _Silloin_, jolloin hänellä olisi hänelle
tarjottavana muutakin kuin köyhä maanviljelijän elämä, silloin hän ehkä
voisi pyytää omakseen häntä, jota hän yöt ja päivät ajatteli. Vaan
siihen viipyisi vielä moniaita vuosia, ennenkuin hänellä olisi varaa
rakentaa sellainen maja, joka olisi hänelle arvoinen, ja joka ei
saattaisi häntä niin paljon kaipaamaan kaikkea sitä, mitä hänen täytyi
jättää. Olisiko Gerda silloin vielä vapaa? Ja vaikka hän voisi rakentaa
kullatun, maailman kauneimman häkin, olisiko hänellä silti oikeutta
houkutella sinne pientä laululintua auringosta, valosta ja voitoista?
Eikö lintu särkisi siipiään ristikkoa vastaan, eikö hän kaipaisi
suosionosoituksia ja ihailua?

Ja vaikuttaisivatkohan hänen houkuttelunsa mitään?

Hän ainakin toivoi. Neljän vuoden aikana ei "tyttölapsi" tosin ollut
oleskellut kotona kuin jonkun aikaa kolmantena vuotena. Muuten kului
hänen vapaa-aikansa käynteihin ystäviensä luona, joiden seura sopi
hänelle paremmin kuin se mikä Hammarbossa oli saatavissa, heidän
kanssaan kun hän sai harjoittaa ja täydentää taidettaan; ja sitäpaitsi
hän oli ollut mukana konserttikiertueissa, joilla hän oli niittänyt
kukkia ja suosionosoituksia sekä hyviä arvosteluja maaseutulehdissä,
vaan ei tosin paljon rahaa.

Jokainen päivä, minkä Gerda vietti Hammarbossa, vei hänet lähemmä
Hammaria. Tämä oli ikäänkuin kasvanut hänen silmissään. Hammaria oli
rakkaus kypsyttänyt ja menestys oli tehnyt hänet varmaksi ja
itsetietoiseksi.

Yleensä ollaan hyvin herkkiä arvosteluille siitä henkilöstä, jota
kohtaan sydän tuntee rakkautta. Ihmisten mielipide hänestä on kuin
puhaltaisi tuleen; kun tuli on leimahtanut suureksi, voi myrsky vain
enentää sen voimaa, mutta alussa se voi, tulkoonpa se sitten lännestä
tai idästä, sammuttaakin heränneen rakkauden. Toisinaan taas voi
maailman ja ihmisten tuomio, vaikka se onkin kova, vain leimahuttaa
vakavasti syntynyttä lemmen liekkiä. Vaan alussa ei ole yhdentekevää,
miten ulkopuolella arvostellaan sitä henkilöä, johon rakkaus on
kohdistunut. Se voi kokonaan tuhota vasta palamaan tuikahtaneen lemmen
tulen; joskin taas toisten ihailu on joskus monen rakkauden kipinän
tuleen puhaltanut.

Minkälaisessa ympäristössä olisi nuori mies enemmän voinut esiintyä
edukseen kuin siinä, missä Karl Hammar eli ja työskenteli. Kaikki
rakastivat häntä ja pitivät häntä voimakkaana, viisaana ja hyvänä.
Siirtola kukoisti hänen suojassaan, ja hänen auttava, tosiveljellinen
suhtautumisensa tovereihinsa aikaansai sen, ettei kukaan kadehtinut
hänen menestymistään.

Ja Karl Hammar vaurastui päivä päivältä, ja setä Almin antamaa
"Durmanin siirtolan kuningas"-nimitystä alkoivat nyt tästä paljon
pitämästään miehestä käyttää kaikki.

Jospa he vaan olisivat tietäneet, että hän oli valmis jättämään heidät
kaikki vain yhden pienen sormen viittauksesta! Silloin ei hänestä olisi
pidetty yhtä paljon, ja kuningas Durman ei olisi istunut niin varmana
valtaistuimellaan. Voi, täällä maailmassa on aina jotain vilppiä!

Vuodet olivat kohdelleet säälivästi Almin vanhuksia; jonkun verran he
tietysti olivat heikontuneet ja niin korkeina vanhuuden päivinä olivat
he tietysti entistä enemmän rakastavan huolenpidon tarpeessa. Gerda
tuli oikein liikutetuksi nähdessään, miten Hammar ja vanhukset olivat
kiintyneet toisiinsa. _Hän_ antoi heille kaiken sen, mitä hänen olisi
pitänyt heille antaa. Kiitollisuus ei koskaan synnytä todellista
rakkautta naisen ja miehen välillä, ja jos mies rakkautta _vaatii_,
ei sellainen voi milloinkaan syntyä. Vaan miten ihana onkaan
kiitollisuudentunne silloin, kun se yhtyy johonkin lämpimämpään,
ihanampaan!

Sanomalehtien, varsinkin maaseutulehtien, arvostelut olivat kiittäviä,
stipendejä myönnettiin ja konservatoriosta annettiin hyvät arvolauseet.
Taiteellinen menestys saattoi yksinomaan tuoda mukanaan noita
toivottuja hyviä sitoumuksia ja rahaa, joita molempia vielä puuttui.
Hänen taipumuksensa viittasivat operettiin, sillä oopperaan hänen
äänensä oli liian heikko; myöskin konserttilaulajattareksi hänellä oli
liian vähäiset voimat.

Gerda Alm matkusteli toisten kanssa pikku kaupungeissa, ja vanhukset
Hammarbossa uneksivat kullasta ja laakereista.

Hammar matkusti X:n kauppalaan toimittamaan muutamia asioita. Eräässä
kadun kulmassa näki hän suuren punaisen ilmotuksen kuuluisan
"Strömbergin kiertueen" esiintymisestä, ja nimien joukossa oli myöskin
Gerda Alm. Hänen sydäntään pisti. Siellä Durmanin siirtolassa oli
ihminen muuttunut vanhanaikaiseksi ja tietämättömäksi. Nähdessään
rakastettunsa nimen liimattuna rakennuksen kulmaan oli se hänestä samaa
kuin olisi sanottu: "Maksa kruunu, niin saat nähdä pikku keijukaisen
kauneissa vaatteissa ja paljain käsivarsin!" Sellainen ajatus oli
kuitenkin tyhmä ja yksinkertainen, eikä moista ollut tullut Hammarin
mieleen entisinä Upsalan aikoinakaan. Mutta, Jumala paratkoon, ihminen
tulee tuhmaksi oleskellessaan vain luonnon ja luonnollisten ihmisten
kanssa!

Konsertti saavutti suuren menestyksen, kuten _kaikki_ konsertit X:n
kauppalassa. Vaan rahallinen tulos ei ollut yhtä hyvä. Pormestarin ja
sairaalan lääkärin, jotka olivat paikkakunnan arvohenkilöt, ja
soitonjohtajan, sanomalehden toimittajan ja kirjakauppiaan jälkeen,
jotka olivat seudun esteetiset edustajat, oli kauppalassa noin
satakunta muuta musikaalista asukasta, jotka kävivät konserteissa.
Nekin olivat kaikki koolla ehkä vain kerran seitsemässä vuodessa.
Yleensä oli kuulijoita ainoastaan noin seitsemänkymmentä, jotka sitten
myöskin tarjosivat taiteilijoille illallisen oluen kanssa sekä boolin.

Muuan sinne kerran konserttia antamaan saapunut todellakin kuuluisa
taiteilija oli kieltäytynyt illallisesta ja oluesta, vaan häntäpä ei
X:n kauppalassa senjälkeen pidetty puoleksikaan siinä arvossa kuin
muualla Europassa.

N:o 4. No, jumalan kiitos, hän ei ollut avorintaisessa puvussa. Voi,
miten Hammarin sydän löi! Hän oli paljon hienompi kuin neiti Lydia,
silloin kun tämä ensi kerran saapui Durmanin siirtolaan. Kesäauteren
tavoin ympäröi kaunis, vaalea tukka hänen korkeata otsaansa, ja tuo
pieni olento astui lavalle, hentona ja arkaillen.

Mutta pikku laululintu näytti väsyneeltä. Eikö hän siis aina
vaeltanutkaan valkeiden pilvien välitse?

Hän lauloi yhtä sievästi kun ennenkin; "kerrassaan suloisesti",
kuiskasi pormestarin rouva. Gerda katseli yleisöä ja huomasi Hammarin,
hänen poskensa punehtuivat ja silmänsä välähtivät. Hän poistui pian sen
jälkeen. Sitten esiintyi Strömberg itse ja lauloi erään
"Portterilaulun" niin reimasti ja loistokkaasti, että kipsi putoili
salin katosta, ja lehterillä olevat kahvilatytöt olivat innosta
pakahtua.

X:n kaupungin asukkaat taputtivat käsiään vimmatusti sekä tälle että
muille numeroille. Olihan se heidän oikeutensa, sillä olivathan he
suorittaneet kalliit pääsymaksut.

Konsertin viimeisen numeron jälkeen, jonka esitti neiti Alm, osoittivat
he suosiotaan kaikkein eniten. Ja Gerda tuli vielä kerran esiin,
nyökäytti säestäjälle ja lauloi:

    "Haassa kalkkuvat karjan kellot
    tyyni Roinehen ranta on,
    loitolla lentävän joutsenen siivet
    kultaa sätehen auringon".

Hammar oli vähällä huutaa: ei sitä, ei sitä! Älä anna heidän kuulla
Hammarbon laulua, vanhan Almin mielisäveltä!

Ulkona käytävässä oli eräälle ovelle kirjoitettu:

"_Niille jotka tahtovat ottaa osaa_ yksinkertaiseen illanviettoon
konsertin antajille, on suuressa salissa esillä lista merkitsemistä
varten. Huom.! 1:25 (oluen kera). Booli erittäin."

Sanomalehden toimittaja keskusteli innokkaasti pormestarin rouvan ja
tohtorin rouvan kanssa, kehoittaen lämpimästi heitä tulemaan mukaan
illanviettoon. Rouvat tuumivat, että: emme nyt oikein tiedä ... vaan
toimittaja ei antanut perää. Lopuksi rouvat tietysti suostuivat --
kuten aina ennenkin.

Kaksi kertaa oli Hammar aikeissa mennä lunastamaan itselleen lipun
illanviettoon.

"Siellä on hyvä voileipäpöytä", kuiskasi myyjätär kehoittavasti.

Ei, Durmanin siirtolan kuningas ei tunkeutuisi X:n kauppalan asukkaiden
joukkoon. Hammar ei ostanut lippua. Hän kääntyi ja poistui.

-- Sepä oli hiton kitsas mies, mutisi vahtimestari.

Vaan sitten ei Hammar nähnytkään, miten pormestari talutti Gerdan
pöytään, ja miten rouvat tarkastelivat uteliaina hänen leninkiään, eikä
hän myöskään kuullut tohtorin loistavaa boolipuhetta.

Tohtori oli X:n kauppalan paras puhuja. Nyt, niinkuin niin monta
kymmentä kertaa viidentoista vuoden aikana, veti pormestari hänet
syrjään ja virkkoi.

-- Veli on kai hyvä ja sanoo niille pari sanaa?

-- Mutta, parahin veli, minähän en ollut ollenkaan läsnä konsertissa.
Minähän olin leikkaamassa myllärin pojan jalkaa.

-- Mitä se haittaa! No, astu nyt vain esiin ja lausu kiitokset meidän
kaikkien puolesta!

Keskellä yötä heräsi Hammar epämääräisiin ääniin.

X:n kauppalan kaksinkertainen kvartetti oli serenaadilla Strömbergin
kiertueen kahdelle naispuoliselle jäsenelle.



XIII.

Kotiin.


Kello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar
uskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.

X:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois,
ja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli
siis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti
väsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi
Hammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista
ilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen
molemmat kätensä sanoi:

-- Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla
käynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?

-- Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en
tahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä
suuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu
Durmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.

-- Voittoko...!

Gerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä
silmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä
ympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt...

-- Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä
leviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran
antanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös
olette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?

Hänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää
niin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi:

-- Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle
niinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä
silmiin ja virkkoi:

-- Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No
niin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin
"voittoihin" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen
myöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi
ne eivät voine tulla.

-- Kuinka niin luulette?

-- Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat.
Kerran uskoin voivani tulla oikeaksi ... niin, nähkääs, ei miksikään
suureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin
joksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.

Tässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.

Hän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa
vahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi
pyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä
kuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain
ylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.

Hammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan
lähemmä häntä.

... Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:

-- Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen
kunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun
"kiertueet" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle
kansalle.

Hän naurahti hieman katkerasti.

Hammar pudisti päätään.

-- Mutta älkääpä ohimenevän apeamielisyyden antako varjostaa kaikkea
sitä mieltymystä, mitä olette saavuttanut. Entä mihin te nyt aiotte?

-- Kotiin vanhuksien luokse pariksi viikoksi. "Kiertue" on nyt
loppunut. Nähkääs, minulla on varaa levätä, ja lepoa minä myös
tarvitsen. "Strömbergin kiertue" on menestynyt tavattoman hyvin;
toistaiseksi olen rikas ihminen, niin, 520 kruunua, herra Hammar. Vai
niin, te olette siis kauppamatkoilla, ja minä saan siis viedä
terveisenne kotiin. Minä matkustan kotiin junalla klo 8,20. Entä te?

-- Samassa junassa.

-- No mutta sepä hauskaa!

Hammar koetti kaikin voimin salata iloisuuttaan.

-- Miten on päivällisenne laita, ehkä minä...

-- Suostuisin kernaasti, vaan olen kutsuttu hyväntahtoisen tohtorinna
Engvallin luokse.

-- Hyvästi siis iltaan asti!

-- Hyvästi siksi!

-- Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa
teille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan
soppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut
matkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä
kehittyäkseen.

Sitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä
tulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja
käveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita
riehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:

-- Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella
olisivat liian heikot.

Hammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli
tuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m.
säveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli
hautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän
mukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä
voinut kärsiä arvostelua.

Hän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon
miehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se
tuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.

Kolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija
N. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.

Tirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni.
Häntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin
paljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m.,
että kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan
muutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:

-- Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.

-- Ja minkätähden ei?

-- Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt
säännöllisesti seitsemäntoista vuotta.

Hammar saapui hänen luokseen, sanoi nimensä ja virkkoi:

-- Anteeksi, herra tirehtööri, mutta suokaa minulle hetkinen, sillä
asiani merkitsee minulle paljon.

Tirehtööri N. loi häneen väsyneen, vaan hyväntahtoisen silmäyksen, ja
lausui:

-- Mutta, herraseni, tehän olette jo liian vanha.

-- "Liian vanha!" Kuinka! Mihin olen liian vanha?

-- Ettekö tahdo suorittaa lukkarin tutkintoa?

-- E-ei, minä olen teollisuudenharjoittaja.

-- Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa. Näettekö, X:n
kauppala on pieni paikka ja kaikki tuntemattomat herrasmiehet, jotka
tulevat tähän aikaan luokseni, haluavat suorittaa joko lukkarin tahi
urkurin tutkinnon tai joskus molemmatkin.

Hammar koetti sanoa tirehtööri N:lle muutamia imartelevia sanoja sekä
painostaa sitä suurta arvoa, jonka hän pani herra tirehtöörin
arvostelulle. Ja niin pyysi hän tirehtööriä lausumaan ajatuksensa neiti
Almin tulevaisuudesta laulajattarena.

-- Herra on ehkä sukua?

-- Ei, sitä en ole.

-- Te ehkä aiotte tehdä jotain tuon nuoren neidin hyväksi?

-- Tuskin, vaan minä pyydän teille vakuuttaa, etten kysy sitä
itsekkyydestä enkä muista epähienoista vaikuttimista.

-- Niin, hänellä on pieni sievä sopraano ja se on jotenkin kaunis.

-- Luuletteko myöskin hänellä olevan suuren tulevaisuuden
laulajattarena.

Selittämätön hymy ilmestyi tirehtöörin suupieliin.

-- Ehkä kuulitte itse eilen illalla? Jenny Lind ei voisi valittaa
sellaisesta menestyksestä.

-- X:n kauppalan asukkaiden mielipiteen olen kyllä kuullut, vaan
tahtoisin mielelläni kuulla teidänkin lausuntonne. Jos toivomukseni on
epähieno, niin osoittakaa minulle ovi. Jos taas tahdotte tehdä
tuntemattomalle henkilölle palveluksen, joka ei vahingoita ketään, niin
olkaa hyvä ja sanokaa minulle todellinen mielipiteenne neiti Almista.

-- Herttainen tyttö, herrani, hieno ja vetää huomiota puoleensa. Hän on
epäilemättä saanut hyvän kasvatuksen myös muullakin kuin musiikin
alalla. Kuitenkaan ei mikään estäne minua puhumasta totta. Neiti
Almilla on hyvin musikaalista "korvaa" ja "aistia", ja hän on varsin
"intelligentti". Mutta, ikävä kyllä, hänen äänessään ei ole mitään
sointua, herra! Ja se mikä on, on haperaa ja haurasta. Jostain
yksityisestä rouvasta tai neidistä, joka laulaa yhtä hyvin kuin hän,
sanotaan: "Minkälainen vahinko, ettei hän ole saanut enempää
kouluutusta, sillä hänhän voisi esiintyä suuren maailman
oopperanäyttämöillä." Mutta todellisesta laulajattaresta,
ammattilaulajattaresta, sanomme tässä tapauksessa: "Pieni, sievä ja
viehättävä ääni, vahinko ettei siitä voi kehittyä mitään sen enempää."

Hammarin silmät loistivat.

-- Te ette siis ennusta hänelle mitään suurta tulevaisuutta
laulajattarena?

-- En X:n kauppalaa suuremmilla seuduilla.

-- Ettekö luule hänen voivan ansaita paljon rahaa laulullaan? kysyi
Hammar ja koetti samalla turhaan salata sitä ihanaa vaikutusta, minkä
musiikkitirehtöörin lausunto neiti Almista oli hänessä synnyttänyt.

-- Kyllä, se riippuu hyvin monista seikoista, erittäinkin hyvästä
onnesta. Hän on, kuten sanottu, tosiaankin lahjakas. Ja eikö hän ole
myös saanut palkintoa pianon soitossa? Se on kyllä hyvin kaunista,
mutta aivan liian monipuolista. Sitä ei ole saanut Lind, eikä Patti,
siis hänestä ei tule Lindiä eikä Pattia.

Hammar nousi.

-- Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Vaan kuulkaahan, herra
tirehtööri, minulla ei ole paljon tuttavuuksia tällä seudulla, ja
minulle olisi siis sangen mieluista, jos suvaitsisitte jakaa kanssani
yksinkertaisen päivällisen ravintolassa. Lasillinen Chambertiniä ja...

Tirehtöörin valtasi vavistus ja hänen kauneilla, hienoilla kasvoillaan
näyttäytyi epämieluinen ilme.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herrani! Minä juon kuitenkin vain maitoa, ja
joskus sokerijuomaa. Suuri kiitos! Hyvästi, hyvästi!

Tirehtööri asettui akkunan luokse ja katseli Hammarin jälkeen tämän
mennessä alas rappusia. Säälivä hymy leikki taiteilijan huulilla. Hän
tuumi itsekseen:

-- Raukka! Mokoma moukka! Viha ja kosto paloi hänen härän-silmissään,
kun hän kuuli, ettei tuosta laulajattaresta voi odottaa enempää. --
Miten katalia me ihmiset kaikessa tapauksessa olemmekaan! Jos olisin
tuollaista aavistanut, en olisi sanonut mitään.

Sitten kääntyi hän kauniin flyygelinsä puoleen, ainoan mikä hänelle
tuotti tyydytystä elämässään. Silloin saivat hänen himmeät silmänsä
jälleen loistoa, ja kun hänen valkoiset kätensä liitelivät pitkin
koskettimia, tunsi hän olevansa tuhannen penikulman päässä X:n
kauppalan ahtaasta, matalasta ilmasta.

       *       *       *       *       *

Kauniina kesäyönä kiiti juna kohti Durmamin siirtolaa, saapuakseen
perille vasta aamulla. Kaksi tuntia olivat Hammar ja Gerda istuneet
yhdessä ja puhelleet yhtä ja toista, Strömbergin kiertueesta, isästä ja
äidistä, Hammarbosta ja X:n kauppalasta. Mutta Gerda oli väsynyt ja
Hammarin sydän oli liian täynnä voidakseen puhua, ja niin sanoi Gerda
hyvää yötä ja meni naisten vaunuun.

Monilla huvimatkoilla ja erääseen ylioppilaskokoukseen oli Hammar
entisaikaan matkustanut iloisen toveriparven kanssa leikkiä laskien ja
jutellen. Nyt oli hän vaiti ja hiljaa, eikä vaihtanut sanaakaan
kenenkään kanssa koko matkalla. Vaan hänen silmänsä loistivat ja
hänessä kyti salainen toivo. Jos sallimus olisi suonut Gerdalle suuren
menestyksen Europan pääkaupungeissa, ei Hammar olisi tuntenut
silmänräpäykseksikään itseään sen iloisemmaksi kuin nyt. Niillä
asemilla, joilla juna seisoi kauemmin, astui hän ulos vaunusillalle ja
kulki edestakaisin erään vaununakkunan ohitse, jonka eteen oli vedettty
viheriä uudin. Ja kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän pakenivat yön
usvat nousevan kesäkuun auringon tieltä, ja hänen monivuotiseen
ikävöimiseensä ja taisteluunsa näytti toivon aurinko nyt luovan
kullattua hohdettaan.

Nuku suloisesti, pieni, väsynyt laululintu! Ennenkuin talvi koittaa ja
tuuli tulee kylmäksi ja lumi levittää vaippansa lehtoihin, joissa sinä
et voinut kilpailla väkevämpien siskojesi kanssa, valmistan minä
sinulle rakkauden pesän ikuisesti viheriöivällä seudulla kaukana
Durmanin metsässä! Niin lauloi hänen paisuva sydämensä ikävöivää
kehtolaulua vanhan Almin tytön typykälle sillä aikaa, kun korskuva
höyryhepo kiidätti heitä hetki hetkeltä lähemmäksi kotia.



XIV.

Remmit ja pyörät.


Matkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa
tuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja
elämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli
leikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien
punaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.

Kiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt
Gerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine
niittyineen ja puhkeavine lehtineen.

Mitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista
kukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin
tuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet
kuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon
maljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa
vaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne
hyvinkin surkastuneilta.

Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut
antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät
ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla,
niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.

Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan
myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta
muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä
avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen
on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon
ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme,
miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin
kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja
kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika
niin luonnossa kuin elämässäkin.

Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle
kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän
oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä,
syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä
muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä,
jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei
luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan
kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella
kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa,
oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia
Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa.
Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa
joukossa.

Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä
apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut
vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien
timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt
laulua, silloin...

Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme
reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat
he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli
yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja
kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden
työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä
hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä
iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä
enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran
laskea hänet yksinään maailmalle?

Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:

-- Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä
tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?

Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten
heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät
tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.

-- Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla
tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri
nyt, sanoi Hammar.

Sehän sopi aivan mainiosti.

"Nyt tai ei koskaan!" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä
keppinsä nuppiin.

Niin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo
kuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä
tunteitaan, lausui hän eloisasti:

-- Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te
varmaan väsytte.

-- Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä
pitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.

-- En tiennyt ... hm ... kuinka voitte luulla...?

Hän kulki ikäänkuin olisi kysymyksessä lyödä maailmanennätys kävelyssä,
ja kului viisi minuuttia ennenkuin hän sai valmiiksi sen syvämietteisen
huomautuksen, että tällaiset kävelymatkat olivat kai harvinaisia
Tukholmassa.

Gerda myönsi kernaasti, etteivät ne kylläkään kuuluneet siellä hänen
jokapäiväisiin huvituksiinsa.

Tämä mielenkiintoinen keskustelu ja päätelmä tuntui antaneen Hammarille
aihetta pitempään pohtimiseen, niin että Gerda viimein arveli, ettei
olisi hullummaksi, vaikka he keskustelisivat hiukan enemmän, ja hän
kysyi, miten öljyä tehtaassa valmistettiin. Hammar ei tahtonut salata,
että sitä valmistettiin pellavansiemenistä, ja antoi samalla hänelle
heti muutamia selityksiä hinnoista ja astioista. Hän taisi varmaankin
onnistua selityksessään hyvin; ainakaan ei Gerda kysynyt enempää, vaan
asteli ajatuksissaan.

Sisällä öljytehtaassa oli liikettä ja vilkasta elämää. Muutamien
sekuntien kuluttua laskeutui suurmusertaja huumaavine iskuineen, jotka
panivat talon seinät vapisemaan. Tämän jälkeen pyörien ratina ja veden
pauhu saivat taas vallan, kunnes taas kuului musertajan jylisevä ääni.

Kaikki tuli Gerdan nähdä, ja kaikista tuli hänen saada selko, myöskin
joen toisella rannalla olevasta tärkkelystehtaasta.

Tärkkelystehdas ei ole mikään hieno laitos. Monta tuhatta kannua
perunavelliä päivässä jättää aina jälkeensä määrätyt jäljet. Gerda
nosteli hameitaan ja sipsutteli eteenpäin varpaillaan. Hammarin katse
loisti ylpeydestä, ja hän hyväili kädellään koneita, ikäänkuin ne
olisivat olleet hänen lapsiaan.

-- Te kai nauratte minulle, neiti Gerda, vaan sitä ei teidän pitäisi
tehdä. Tullessani tänne seitsemän vuotta sitten en omistanut muuta kuin
kirveen ja sahan. Jokainen turve Hammarbossa, jokainen eläin sen
karjatarhassa, jokainen piikki ja tuuma remmiä tehtaissa on maksanut
paljon hikeä ja ponnistusta. Samoin on reikä seulassa ja siipi suuressa
vesipyörässä joko suoranaista tai välillistä tulosta kovasta työstäni
ja unettomina öinä hautomistani ajatuksista. Jos olisin kaikki perinyt,
ei omaisuuteni olisi minulle läheskään niin rakas.

Gerda nyökkäsi ääneti, ja katse hänen tulisista silmistään sanoi
Hammarille, että hänet oli täysin ymmärretty. Sitten katsoi hän
ajatuksissaan tuohon läikkyvään remmien ja kitisevien pyörien
labyrinttiin, kunnes häntä alkoi pyörryttää, ja hän ojensi kätensä
erästä toisella puolen olevaa koneen osaa kohti sanoen:

-- Mutta selittäkää, mitenkä --?

-- Gerda, hyvä jumala! huusi Hammar yhtäkkiä, vetäen samalla hänet
takaisin.

Gerda ymmärsi nojautuneensa liian lähelle remmiä ja hän kalpeni
pelosta. Hän lepäsi Hammarin käsivarsilla ummistetuin silmin;
avatessaan ne näki hän Hammarin palavissa katseissa selvästi kuvautuvan
tuskan, kärsimyksen ja kauan pidätetyn rakkauden.

Tahdottomana antoi hän viedä itsensä pois tehtaasta ulos auringon
valoon, missä ruohot ja lehdet välkkyilivät kosken rannalta, ja linnut
visertelivät leppien oksilla.

-- Kiitos, nyt on kaikki hyvin! kuiskasi Gerda ulkona pienellä polulla,
koettaen samalla irtautua Hammarin voimallisista käsistä. Mutta silloin
kumartui Hammar hänen puoleensa ja lausui:

-- Ei, Gerda! Minä en voi enää milloinkaan laskea sinua. Sinä ymmärrät
minun tunteeni. Minä olen vakuutettu, että sinä tiedät, miten kauan
olen sinua jo rakastanut. Etkö arvaa minun odottaneen jo kylliksi.
Täytyykö minun taas päästää laululintuni ulos avaraan maailmaan?

Hän rukoili ikäänkuin elämänsä puolesta ja painoi hänet lujasti
rintaansa vastaan.

Gerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne
kyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen
todisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät
huulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja
piilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.

Viipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon
puhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista,
päivästä ja toivosta.

-- Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden
et ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin
tutkivasti.

-- Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän
tavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin
uutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi ...
sentähden ... etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.

-- Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?

-- Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä
rakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien
ja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi "uhrata"
jotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko
rakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda -- ei, nyt täytyy sinun katsoa
minua avoimesti silmiin -- olethan sinä varma siitä, että jos olisit
tullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma,
ettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut
katkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota
olit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa
sydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa
naapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä
jotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin
minkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.

Gerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon
toisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia
unelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.

Gerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun
päällä, ja kuiskasi:

-- Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!

Kotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat
rakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa,
löytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.

Vanhalle fanjunkkarille se oli täydellinen yllätys, vaan naisethan ovat
tällaisissa asioissa sukkelampia, ja sentähden ilmestyikin
päivällispöytään myös lettuja ja kyökin akkunalle pullo kirsikkaviiniä.
Ei millonkaan ole apelle ja anopille suotu rakkaampaa vävyä. Jos he
katsoivatkin asiaa aineelliselta kannalta, niin on aivan varmaa,
etteivät he epäilleet silmänräpäystäkään Gerdan loistavaa tulevaisuutta
taiteen uralla, vaikka he tämän alan loistoa eivät täysin
tajunneetkaan; mutta minkä arvoiset tuolla kosken partaalla surisevat
pyörät olivat, sen ymmärsi vanha Alm esittää hyvin, sillä olihan hän
tehtaassa kirjanpitäjän apulaisena.

Alikerroksessa oli hälinää.

Nuoret eivät olleet ehtineet vasta kuin portaille, kun Emma Bredin
ryntäsi isäukon luokse ja huusi:

-- Nyt se on tapahtunut, pappa!

-- Mikä sitten ... aijai ... saakelin nivelleini ... mitä on
tapahtunut?

-- Hammar ja Gerda ovat menneet kihloihin!

-- Ovatko he ... peijakas tuota selkää ... ovatko he sanoneet sen
sinulle?

-- Ei, mutta Gerdalla oli suuri jauhoinen kädensija sinisen takkinsa
selässä. Pappa saa olla varma siitä, että he ovat kihlautuneet
tehtaassa.



XV.

Päämäärässä.


Tänään me sitten jätämme Durmanin siirtolan, ja me voimmekin tehdä sen
ilman huolta tulevaisuudesta. Jonas Durmanin elämän työ kasvaa varmasti
ja onnellisesti melkein juuri niin kuin hän oli sen ajatellut. Se määrä
rehellistä ja koeteltua voimaa, joka toi Durmanin metsiin pysyväistä
eloa ja elämää, oli monissa kodeissa luonut sellaisen olon, ettei sen
asujain tarvinnut pelätä vanhuuden lähestymistä.

Kun minä nyt kuljen farmilta farmille jäähyväisillä, ja kuulen
iloisia ääniä puutarhoista sekä näen onnellisten äitien kumartuvan
ruusuposkisten lemmikkiensä puoleen, ja näen voimakkaita miehiä menevän
riippumattoman työmiehen huolettomuudella sarkojaan pitkin, jotka kohta
kuuluvat heille, niin en voi olla ajattelematta:

Jospa edes yksi ainoa auringon säde, jonka Jonas Durman oli johdattanut
satoihin koteihin, voisi nyt tunkeutua hänen sydämeensä! Saisipa hän
työstään palkakseen edes muutamia harvoja ystävällisiä sanoja,
samanlaisia, jotka tulevat monen uutisasukkaan osaksi heidän kodeissaan
Durmanin siirtolan alueella. Ainakin minä toivoisin niin hartaasti,
että jonakin tällaisena hetkenä -- kun taas on riemupäivä siirtolassa,
kun sinivalkeat liput lähettävät tervehdyksensä kodista kotiin ja
kypsyneet viljat loistavat kaikkialla kuin suuret, keltaiset vyöt --
kepeät pilvet hajaantuisivat ja vanha Jonas Durman saisi nähdä
työstänsä suuret hedelmät.

Karl Hammar viettää häitään elokuun 20 p:nä. Hän oli kysynyt
rakastetultaan, tahtoisiko tämä, että he jättäisivät Hammarbon ja
perustaisivat kodin kaupunkiin, säilyttäen vain tehtaan varmana
tulolähteenä. Gerda oli vastannut antamalla katseensa kiitää yli kodin,
vainioitten, missä heidän rakkautensa oli puhjennut ja onnensa alkanut
sekä laski sitten nauraen päänsä Hammarin rinnalle.

Tämän kasvot loistivat ja hän hyväili lemmittynsä vaaleita kiharoita.
Hän oli lukenut Gerdan silmistä hänen toivomuksensa: "Luuletko, että
mikään paikka maailmassa on minulle rakkaampi kuin tämä?".

Sitten oli Hammar kysynyt, pidettäisiinkö häät vasta sitten, kun uusi
suuri rakennus, jonka hän aikoi rakennuttaa, oli valmistunut.

Gerda punastui ja vastasi, että häät voidaan kyllä kernaasti siirtää,
jos Karl vaan niin tahtoisi; mutta mitä kotiin tulee, niin on heillä
kyllä nytkin tarpeeksi tilaa. Hammar nauroi ja suuteli hänen vaaleita
palmikoitaan kysyen, pitäisikö hän siitä, että häät vietettäisiin
elokuussa.

-- Ellei se olisi liian kiireellistä? Muuten oli elokuu hänen
mielestään, hän ei tiennyt miksi, ihanin aika vuodessa.

Ja sitten se päivä koitti. Kuinka erilaista verrattuna Arthurin ja
Lovan häihin? Nyt näytti tulevaisuus aurinkoiselta ja selvältä. Nyt ei
ollut kysymys lähteä pois maailmalle taistelemaan elämästä ja
kuolemasta, vaan yhä lujemmin rakastaa, yhä paremmin turvata sitä
kotia, joka oli jo olemassa.

Totisia ajatuksia tulee kuitenkin hääpäivänä mieleen onnellisillekin
pareille. Voi olla, että ilolla on monta ikkunaa katsoa onnelliseen
kotiin, mutta onnettomuuksilla, koetuksilla ja sairauksilla on myöskin
monet ovet käydäkseen ulos ja sisälle. Ja vasta vihkituolissa opitaan
oikein se asia ymmärtämään.

Ei milloinkaan ollut Gerda näyttänyt Hammarista niin pieneltä ja
hienolta kuin nyt hänen tullessaan häntä vastaan portaissa valkeassa
pukimessaan.

Vaunut olivat jo valmiina viedäkseen heidät vihille Durmanin "linnaan".
Myrttikruunu oli korkea, huntu niin pitkä ja poimukas, että kalpeat,
totiset kasvot näyttivät melkein lapsen kasvoilta. Oli niin omituista
tuntea, kuinka koko hänen ilonsa, koko toivonsa elämässä nykyään
perustui tuohon hentoon ja heikkoon olentoon, ja hehkuvassa rakkaudessa
painoi hän hänet rintaansa vastaan ja kuiskasi:

-- Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, suloinen olento! Kunhan vaan
voisin tehdä sinut onnelliseksi, tiesi tasaiseksi ja sileäksi!

-- Sen voit sinä tehdä paremmin kuin kukaan muu maan päällä, kuului
vapiseva ääni sanovan.

Se oli vanha fanjunkkari, joka seisoi tyttösensä vieressä, katsoen,
kuinka nuoret nousivat vaunuihin -- ja suuret, kirkkaat kyynelkarpalot
helmeilivät hänen kurttuisilla poskillaan. Kun kaikki oli valmista
nousi muori Alm ja meni Gerdan luokse, suuteli hänen kättään ja
kuiskasi:

-- Kiitos, lapsi, siitä että näin teit, annoit meille pojan, sen sijaan
että olisit riistänyt meiltä tyttösen!

Siirtokunta oli kasvamistaan kasvanut, niin että oli aivan mahdotonta
tuntea kaikkia, mutta Hammar tunsi vaistomaisesti, ettei yksikään ollut
jäänyt pois häätilaisuudesta.

Niin oli Gerda monta vuotta unelmoinut saada kerran soiton raikuessa
astua kansan eteen: kauniiksi puettuna, soreana, onnellisena ja
kuitenkin vavisten, kiihtyneenä ja kaiken veren syöksyessä sydämeen,
_aivan kuten nyt_.

Ja kuitenkin, kuinka erilaista! Nämä eivät olleet tuntemattomia, jotka
istuivat monen monilla penkkiriveillä ja katselivat häntä tutkivasti,
ei, nämä kaikki olivat osaaottavia ystäviä.

Hän ei heittänyt riemuitsevaa ääntään tuntemattomaan joukkoon; vaan nyt
se oli vain ujo, vapiseva, tuskin kuuluva lupaus yhdelle ainoalle. Eikä
suinkaan rämisevä soittokunta häntä tervehtinyt, vaan pikku rouva
Johansson, joka ohueilla ruskeilla sormillaan soitti virttä Durmanin
uruilla.

Entä suosionosotukset, joista hän oli unelmoinut ankaroina työvuosinaan
valveilla ja nukkuessaan, se voimakas riemu, jota hän oli janonnut
vaivaloisena oppiaikanaan, missä se oli?

Hän silmäsi suureen, voimakkaaseen mieheen sivullaan, näki hänen
terveet, miehekkäät kasvonsa hehkuvan ilosta ja onnesta ja kaikesta
muusta, mistä syntyy elämän iloa ja menestystä; silloin tunsi hän
itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, ja tuntui omituiselta tietää
olevansa hänelle rakkain olento maailmassa. Urut lakkasivat soimasta,
ja kaikkien katseet suuntautuivat pastoria kohti. Tänään ei vihkimistä
toimittanut rovasti Bengtsson, vaan muuan Hammarin ylioppilastoveri,
pastori Arvid Magnusson Qvislingestä. Tämä oli ilolla noudattanut hyvän
ystävänsä pyyntöä saapua siunauksella vahvistamaan toverinsa nuorta
onnea.

Pastori Magnusson oli pitkä, tumma, komea mies! Tänään värähteli hänen
äänensä ehkä liian paljon. Hän tunsi ystävänsä lemmentarinan, hänen
ponnistuksensa ja hänen kärsimänsä pitkät, toivottomat vuodet. Hän
löysi siinä yhtäläisyyttä oman itsensä kanssa, ja muistot olivat
vähällä saada hänet kokonaan valtaansa.

Hän oli kappalainen ja lähtenyt talonpoikaiskodista. Hän oli kypsyneen
miehen voimakkaiden tunteiden voimilla kärsivällisesti rakastanut
tyttöä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli liian korkealla.
Mutta heidän sydämensä olivat löytäneet toisensa ja murtaneet kaikki
esteet, kuten rakkaus tekee, kun se on voimakas, todellinen ja
molemminpuolinen.

Sattuma oli vielä, että molempien morsiamien nimet olivat samat.

Tuolla akkunan ääressä vanhan rouva Almin rinnalla seisoi Gerda
Magnusson, syntyään vapaaherratar Stålsköld, korkea, voimakas ja
kaunis, katsellen lempeästi ja lämmöllä hienoa ja hentoa Gerda Almia.

Ei, hänhän oli nyt Gerda Hammar Hammarbosta, Durmanin siirtolan
kuningatar.

Vihkiminen oli loppunut; jonkun verran epävarmalla äänellä puhui
pastori nuorelle ystävälleen ja hänen nuorelle morsiamelleen.
Morsiusparin kääntyessä ottamaan vastaan hääjoukon onnitteluja,
säikähti sulhanen, ja jos jokin maailmassa sai hänen sydämensä kovemmin
sykkimään, niin tapahtui se varmasti nyt, kun rohkeat, hyvin tunnetut
luisevat kasvot, ilmestyivät joukosta, ja pitkä, laiha mies kiirehti
esiin.

-- Arthur --! Karl --!

Molemmat työtoverit Durmanin ensimäisiltä työvuosilta syleilivät
toisiaan. Johansson ja Lindqvist tulivat pitkin askelin ja asettuivat
heidän viereensä. Vanha, uskollinen Hyltan tukinajajien joukko oli nyt
taas koolla. Salissa oli hiljaista. Ensimäiseksi puhui pastorska
Strömbom, joka tarttui vanhalla arvokkuudella saalinsa reunaan, vei sen
silmilleen ja lausui:

-- Jumalani, minä luulen, että itken!

Seitsemän viikkoa sen jälkeen kun mamma Strand oli tullut lapsiensa
luokse suureen länteen, tuli tieto Hammarin ja Gerdan kihlautumisesta.
Viikko tämän jälkeen kirjoitti Johansson häiden olevan elokuun 20 p:nä.
Ja ajatellessaan vanhoja ystäviään kutistui Atlanti yhä pienemmäksi
Brandmarkin mielestä, hänen, joka nykyisin kulki valtameriltä
valtamerille suurissa liike-asioissa.

-- Kuulehan, meidän omat häämme eivät olleet niin hauskat kuin niiden
olisi pitänyt olla, Mutta mitä sanot, jos matkustaisimme Hammarin
häihin? kysyi Arthur.

-- Mutta onhan äiti juuri tullut meidän luoksemme...

Rouva Strand oli jo kuitenkin alkanut tulla hyvin toimeen pikku Johnin
kanssa, joka puhui ruotsia melkein yhtä hyvin kuin jokainen toisella
vuodella oleva poikanen kotimaassa. Rouva Strand selitti, että jos he
aivan todella aikoivat matkustaa, eivätkä viipyisi kauempaa kuin kaksi
kuukautta, ja jos he ottaisivat vahvasti päällysvaatteita ylleen
merellä, sekä lupaisisivat olla hukkumatta, niin voivat he hänen
puolestaan varsin hyvin lähteä, olihan hän voinut elää erossa neljä
vuotta, niin kyllähän se nyt käy päinsä parin kuukauden ajan. Ja niin
he matkustivat ja olivat nyt täällä.

Herrasväki Brandmark esiintyi nyt paljon hienommin kuin ennen.
Arthurin vanha ylioppilaslakki oli vaihtunut mitä uhkeimpaan
chicagolais-malliseen hattuun, ja Lova oli pukeutunut paksuun, ruskeaan
silkkileninkiin, ja hänen kaulallaan kimelsivät kultakoristeet.

-- Mutta, Arthur, mitä tämä hyödyttää? Emmehän me oikeastaan ole vielä
mitään, vaikka liike käykin hyvin, oli Lova sanonut ottaessaan vastaan
nuo lahjat.

-- Se on vanhan pojan lapsellisuutta, vaan se tyydyttää minua,
ajatellessani ensimäistä vuotta täällä, jolloin en voinut vaimolleni
antaa yhtään mitään, vastasi Arthur, ja Lova loi häneen katseen, joka
ilmaisi, ettei siitä tarvinnut sen enempää puhua.

Puku ei Arthuria erinomaisemmin muuttanut. Lova oli nuorentunut
viimeisten vuosien menestyksestä ja huolettomasta elämästä. Posket
olivat värittyneet ja käyneet pyöreämmiksi; lempeät rakastettavat
silmät loistivat herttaisemmin kuin koskaan ennen. Alkoi sitten
hääpäivällinen riemuineen pitkän pöydän ääressä Durmanin vanhojen
kastanjien alla. Itse Hanna Falk leperteli ja piteli vanhoilla
polvillaan pikku Jakobsonia. Ja Emma Bredin oli pelkkää
päivänpaistetta.

Herra Lindqvistin Västeråsissa vierailulle saapunut veli, joka oli
oleskellut siirtolassa parin viikon ajan, heitti Emma Brediniin
lempeitä silmäyksiä.

Morsiusparin maljan esitti Jakobson. Puhe ei ollut loistava, mutta
silti sukkela, miellyttävä ja täynnä iloa, ja se otettiin vastaan
suurella riemulla.

Pastorska Strömbom nykäsi rouva Magnussonia kädestä ja kuiskasi
kainosti:

-- Tuo on minun vävyni, tohtori, joka on ollut isännöitsijänä Durmanin
sahalaitoksella, mutta nyt on toimeenpaneva johtaja, rouva
vapaaherratar.

-- Kelpo mies! Minä onnittelen teitä suuresti, vaan älkää kutsuko minua
"vapaaherrattareksi" hyvä rouva Strömberg!

-- Oh, tiedänhän minä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua. Minun
Lyydiani rakkahin ystävä oli myös vapaaherratar, joka tuli hyvin
surulliseksi, kun Lyydia meni naimisiin.

Vanha fanjunkkari säteili, ja mummo Alm loisti kuin auringonpaiste.

Iloinen mieliala ja monet pudistelut oikealta ja vasemmalta tasoittivat
suuren joukon kurttuja vanhoilta, lempeiltä kasvoilta. Mummo istui
vesissä silmin ja katsoi aina joskus Gerdaansa. Vanha Alm tunsi itsensä
samallaiseksi kuin sinä päivänä, jolloin hän sai kunniamerkin, ja sai
syödä upseerien pöydässä ja istua everstin ja ylikomentajan sivulla.

Päivällisen jälkeen, kun morsiuspiiri pääsi vauhtiinsa talon pihalla,
puutarhassa ja puistossa, ja kroketin pallot vierivät sekä kirjavat
seppeleet kulkivat kädestä käteen iloisen naurun vallitessa, alkoi
soitto salissa. Brandmark sai kuulla vanhaa kvartettiansa, eikä voinut
olla silloin tällöin yhtymättä tenoriin. Sitten lauloi morsian pari
laulua Gerda Magnussonin säestäessä Durmanin uruilla. Pastori
Magnussonin silmät loistivat hänen kuiskatessaan:

-- Sinä olet temmannut meidän oopperanäyttämöltämme ihanan äänen.

Hammar nauroi.

Morsiusparin täytyi jakaa aikaansa kaikille. Hammar, joka tunsi kaikki,
oli keskuksena, ja kohta olivat Magnusson ja Brandmark vanhoja tuttuja,
sillä he olivat ohimennen tavanneet toisensa Upsalassa ennen muinoin.
Gerda ja Lova istuivat käsityksin, vaihtaen salaisuuksiaan niinkuin
olisivat olleet aina tuttuja. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin
kuunteli Gerda Magnusson Lovan kertomusta ensimäisistä kovista ajoista
Ameriikassa, kuinka hän ja Arthur lepäsivät päivän vaivojen jälkeen
huoneessa, jossa ei ollut muuria, ja ilman tietoa huomispäivän
leivästä. Rouva Lova oli kohonnut oikeaan puheliaisuuteensa, kun hän
lopettaessaan sanoi: ei milloinkaan lannistuta, kun on sydän täynnä
uskoa, toivoa ja rakkautta.

-- Ja suurin niistä on rakkaus, lisäsi Arvid Magnusson, asettaessaan
kätensä Gerdan olkapäälle.

Alhaalla Hammarbossa kohtasi morsiusparin kaksi suurta "kunniaporttia"
ja molemmat verannat olivat koristetut kukilla ja köynnöksillä.

Morsiushuoneena oli suurin kamari ylemmän verannan kohdalla. Kun Hammar
nyt astui sinne käsi Gerdan vyötäisillä ja puoleksi häntä kantaen, tuli
hänen mieleensä aika, jolloin hän piilotti työstä karkeat kätensä
viittansa poimuihin, eikä hän voinut muuta kuin silittää kädellään
sametin hienoa poskea, joka lepäsi niin lähellä häntä. --

"Sähkösanoma"!

Se oli ainoa, joka oli saapunut morsiusparille. Joku toimekas
järjestystä rakastava käsi oli sen kuitannut ja asettanut siihen
huoneeseen, missä "morsiuspari Hammar" voitiin kaikkein varmimmin
tavata.

Alkoi jo hämärtää. Kädet toistensa vyötäisillä ja päät toisiaan vasten
lukivat he sen kuutamossa verannalla:

    Syvästi valittaen sitä korvaamatonta tappiota, minkä rakkaus on
    kotimaiselta taiteelta vaatinut, koetamme kuitenkin unohtaa tämän
    ikävän, samalla kun mitä sydämellisimmin ja vilpittömämmin
    toivotamme teille onnea ja menestystä.

                                        Algot Strömberg Anna Roselde
                                        Fanni Elfving Peter Franson.

Hammar syleili ja veti hänet vielä lähemmäksi!

-- Eikö tämä "Strömberg kiertueen" ystävällinen tervehdys herätä pikku
Gerdani sielussa pientä kaipausta?

-- Ei, Karl, minä tunsin ilolla sen olevan viimesen renkaan, joka nyt
katkesi.

Alhaalla ulkorakennusten luona tallusteli pitkä, kapea varjo ympäri ja
tarkasteli ovia ja koetteli lukkoja, sekä katsoi aittoihin, joissa ruis
oli vielä puimatta.

-- Tuo rakas, uskollinen vanhus! Ei edes tänään hän unohda tavallista
kiertoaan talon ympäri. Etkö sinä tahdo kiitokseksi tuottaa hänelle
iloa laulamalla hänelle hänen lempilauluaan? kuiskasi Hammar.

Gerda astui lähemmä aitausta. Siinä hän seisoi valkeassa hameessaan ja
hunnussaan ikäänkuin puitteissa, jota köynnökset koristivat. Kuului
hiljainen, hyväilevä laulu:

    "Kevään tuulonen huminoipi,
    päivä se tuhlaa paistettaan,
    mutta ma laulelen murheissani
    Roineen rannalla yksin vaan..."

Hammarin huulet vavahtelivat elämää ja rakkautta. Hänen kätensä
kietoutuivat lujemmin Gerdan vyötäisille, samalla kun ääni hänen
sydämessään sanoi:

-- En enää koskaan ole yksin ... en koskaan!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jonas Durmanin testamentti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.