Title: Tuliliemen tuttavana - Alkoholimuistelmia
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuliliemen tuttavana - Alkoholimuistelmia" ***


TULILIEMEN TUTTAVANA

Alkoholimuistelmia

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Toivo Wallenius



Otava, Helsinki, 1914.



ENSIMÄINEN LUKU


Tämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin
kalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas
Kuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä,
joita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen
tähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa
äänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin
ratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja
aaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain
saadakseni vielä lasillisen ennen illallista.

-- Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.

-- Äänestin sen puolesta.

Hän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani
huolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä
vähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien
vieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut
siihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.

-- Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.

Minä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.
Mitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei --
en ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin
"Karkuriksi", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)

Ja kuitenkin -- kuinka nyt sanoisinkaan -- olin "hilpeällä tuulella",
tunsin itseni "iloiseksi", olin suloisessa hiprakassa.

-- Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain
puolesta, minä selitin. -- Juuri vaimot, sisaret ja äidit -- ja
ainoastaan nämä -- ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen
ruumisarkkuun...

-- Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi,
keskeytti Charmian.

-- Hän on. Hän oli. Hän ei ole. Hän ei ole koskaan ollut. Meidän
ystävyytemme ei ole milloinkaan niin huono kuin sellaisina hetkinä,
jolloin oleskelen hänen seurassaan ja näyttää siltä, kuin olisin
oikein hänen helmaystävänsä. Hän on oikein valehtelijain ruhtinas.
Hän on vilpittömin totuuden lausuja. Hän on ylevä seuralainen,
jonka keralla saa vaeltaa jumalien pariin. Mutta hän on myöskin
Viikatemiehen liittolainen. Hänen tiensä johtaa alastomaan totuuteen
ja kuolemaan. Hän suo kirkkaita näkyjä ja sekavia unia. Hän on elämän
vihollinen ja julistaa viisautta, joka ulottuu elämän kaikkien
näkyjen tuolle puolen. Hän on aina valmis murhaamaan ja hän surmaa
nuorison.

Ja Charmian katsoi minuun, ja minä ymmärsin hänen kummastelevan,
mistä olin saanut kaiken tämän.

Minä puhuin edelleen. Kuten sanoin -- olin hiukan kiihtyneellä
tuulella. Moninaisia ajatuksia liikkui ai voissani kuin kotonaan.
Jokainen ajatus ryömi pikku kammiossaan valmiiksi pukeutuneena
ovelle, ikäänkuin joukko vankeja, jotka keskiyöllä odottavat, että
vankila murretaan auki. Ja jokainen ajatus oli näky, loistava,
tarkasti rajoitettu. Aivoni olivat ikäänkuin alkoholin kirkkaan,
valkoisen tulen valaisemat. Tuliliemi oli vaeltamassa Totuuden polkua
ja paljasti syvimmät salaisuutensa. Ja minä toimin hänen tulkkinaan.
Mielessä liikkui joukoittain muistoja kuluneesta elämästäni, kaikki
järjestykseen asetettuina kuten sotamiehet suuressa katselemuksessa.
Minun tarvitsi vain itse valita. Olin ajatusten vallitsija,
ilmaisumuotojen mestari, kykenin vähintäkään erehtymättä valitsemaan
tapaukseni ja rakentamaan esitykseni. Sillä Tuliliemen tapana on
aina pettää ja houkutella, antaa älyn mielijohteiden juurtua,
kuiskata avoimeen korvaan kiusallinen käsityksensä totuudesta, kutoa
purpurainen säije arkielämän yksitoikkoiseen loimeen.

Minä hahmoittelin elämäni Charmianin nähtäväksi ja selitin,
minkälainen luonteeni oikeastaan oli. Minulla ei ollut laisinkaan
perinnöllisiä alkoholistin taipumuksia. Olin syntynyt vapaana
elimellisestä alkoholin-halusta. Tässä suhteessa olin täysin
normaalinen. Alkoholi oli maku, jonka olin itse hankkinut, ja sen
hankkiminen oli ollut tuskallista. Alkoholi oli ollut hirveän
vastenmielistä -- kuvottavampaa kuin yksikään lääke. En edes nytkään
pitänyt sen mausta. Join alkoholia vain sen vuoksi, että se teki
pirteäksi. Ja viidennestä aina viidenteenkolmatta ikävuoteeni
asti en ollut suurestikaan siihen kiintynyt. Kahden vuosikymmenen
vastahakoinen oppiaika oli tarvittu, jotta elimistöni liian suurta
vastusta tekemättä sietäisi alkoholia, jotta sisimmässäni rupeisin
haluamaan alkoholia.

Kuvasin ensimäisiä otteluitani alkoholin kanssa, kerroin ensimäisistä
humaltumistapauksista ja niitä seuraavista käänteistä ja tehostin
aina, että lopulta minut oli voittanut vain se seikka, että alkoholia
oli niin helposti saatavissa. Eikä siinä kyllin, että alkoholia oli
aina ollut niin helposti saatavissa, vaan jok'ikinen kehitysvaihe
elämässäni oli vetänyt minua sen puoleen. Katujen sanomalehtipoikana,
merimiehenä, kaivostyömiehenä, vaeltajana etäisissä maissa --
kaikkialla ja aina, kun ihmiset kerääntyivät vaihtamaan ajatuksia,
rähisemään, nauramaan ja antautumaan uhkarohkeisiin yrityksiin tai
hengähtämään ja koettamaan unohtaa uuvuttavien öiden ja päivien
yksitoikkoisen raadannan, aina he kokoontuivat kapakkaan. Kapakka
oli yhtymäpaikka. Ihmiset kerääntyvät sinne nykyään aivan samoin
kuin esihistorian ihmiset kyyristyivät nuotion ääreen maaluolansa
edustalle.

Johdatin Charmianin mieleen Etelämeren saarten lauttasuojat, joihin
häntä ei oltu milloinkaan päästetty ja minne kähärätukkaiset
ihmissyöjät olivat paenneet naistensa luota juhlimaan ja juomaan
itsekseen, nuo pyhitetyt alueet, jotka kuolemanrangaistuksen uhalla
olivat naisilta kiellettyjä. Nuoruudessani olin kapakan avulla
saattanut paeta naisten ahdashenkistä vaikutusta miesten vapaaseen
maailmaan. Kaikki tiet johtivat kapakkaan. Seikkailujen tuhannet
polut yhtyivät kapakan luona ja jatkuivat sitten taas halki kaiken
maailman.

-- Pääasia on se, minä lopetin saarnani, että juuri alkoholin helppo
saanti on saattanut sen minulle maistumaan. Minä en välittänyt siitä
laisinkaan. Tapani oli nauraa sille. Mutta tässä minä nyt istun
lopulta juopon himoa tuntien. Kaksikymmentä vuotta kesti, ennenkuin
se juurtui minuun, ja sitten se on kasvanut kymmenen vuoden kuluessa.
Eikä tämän himon tyydyttäminen ole ensinkään hyvä vaikutukseltaan.
Luonteeltani olen terve ja hilpeä. Mutta sittenkin -- kun olen
vaeltamassa Tuliliemen parissa, kärsin suunnattomasti älyllisen
pessimismin kirouksesta.

-- Mutta, kiiruhdin lisäämään (minä kiiruhdan aina lisäämään),
Tulilientä on myöskin kohdeltava oikeudenmukaisesti. Hän lausuu
totuuden. Ja siinäpä juuri kirous piileekin. Niin sanotut
elämäntotuudet eivät ole totta. Ne ovat elämänvalheita, joista elämä
elää, ja Tuliliemi osoittaa ne valheellisiksi.

-- Eikä se suinkaan tee elämää siedettävämmäksi, virkkoi Charmian.

-- Aivan oikein, minä myönsin. -- Ja se on juuri kaikkein
helvetillisintä. Tuliliemi vie kohti kuolemaa. Sen vuoksi minä
äänestin tänään, kuten kerroin. Selailin entistä elämääni ja näin,
kuinka alkoholin saanti oli totuttanut minut mieltymään siihen.
Näes, yhtä sukupolvea kohti syntyy verraten harvoja alkoholisteja.
Ja alkoholistilla tarkoitan ihmistä, jota niin sanoakseni koko
ruumiillinen kemia vastustamattomasti ajaa alkoholia kohti. Kaikkein
useimmat juopot syntyvät vailla tätä himoa, päin vastoin -- he
tuntevat itse asiassa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan. He eivät
pääse makuun ensimäisestä tai kahdennestakymmenennestä, eivätpä
edes sadannestakaan lasista. Mutta he oppivat, aivan samoin kuin
oppii tupakoimaan; vaikka tupakkaan tottuu paljoa helpommin kuin
alkoholiin. Sen oppii siitä syystä, että ainetta on saatavissa.
Naiset tuntevat sen kyllä. He saavat suorittaa maksun -- vaimot,
sisaret ja äidit. Ja kun he kerran pääsevät äänestämään, niin he
äänestävät kieltolain puolesta. Ja parasta on se, ettei tuleva
sukupolvi joudu laisinkaan kärsimään siitä. Kun alkoholia ei ole enää
saatavissa, kun ei ole enää synnynnäistä taipumusta siihen, silloin
ei myöskään kaipaa sitä. Tämä merkitsee, että kypsyneemmässä ijässä
elämä käy rikkaammaksi niille nuorille pojille, jotka varttuvat
-- niin, myöskin nuorille tytöille, jotka kerran joutuvat elämään
yhdessä heidän kanssaan.

-- Miksi et kirjoittaisi kaikkea tuota tulevien nuorten miesten
ja naisten tähden? kysyi Charmian. -- Miksi et kirjoittaisi sitä
opettaaksesi vaimoja, sisaria ja äitejä äänestämään oikealla tapaa?

-- Alkoholistin muistelmia, virkoin ivaten -- tai oikeastaan sen
sanoi Tuliliemi. Sillä hän istui rinnallani pöydän ääressä, missä
pidin ihmisystävällistä puhettani, ja Tuliliemen tavallisia kepposia
on muuttaa hymy vähimmättäkään varoituksetta ivan irvistykseksi.

-- Ei laisinkaan, lausui Charmian välittämättä Tuliliemen karkeudesta
-- kuten niin moni nainen on oppinut tekemään. -- Sinä et ole koskaan
ollut alkoholisti, vaan aivan tavallinen ryyppymies, joka on oppinut
tuntemaan Tuliliemen seurustelemalla monta vuotta hänen parissaan.
Kirjoita vaan ja anna kirjalle nimi "Alkoholimuistelmia".



TOINEN LUKU


Ennenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua
myötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun
pitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen
mies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla
ei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin.
En ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A:sta Ö:hön asti,
ja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse
koskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä
juon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään.
Tahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta
normaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana
mikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä,
parantumattomasta, todellisesta juoposta.

Yleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies,
jonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti
tapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja
ylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja.
Hän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.

Toisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin
"tuulessa" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu
kumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole
hänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai
avata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia
näkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja
pukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren
elämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä
kohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt
on Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on
kenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus
seisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että
koko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi
vapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on
kylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää
voivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden
tarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat
silloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.

Kaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden
toiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko
kauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti
kirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu
halu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat
itsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään
paremman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut
luontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun.
Mutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät
itsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään
uutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota
nimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää
seisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta.
Hän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja
maa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun
aikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi,
joutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä
on sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita
mielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä.
Ne sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat
yksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen
tiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin
unet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi
lähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän
katselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen
filosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen
lävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus
petosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista
hän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa.
Hänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo,
lapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän
lävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta,
likaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä
narrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin
oliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä
ei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän
itsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän _tietää_
sen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin
kuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu
elämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha,
nopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia
kestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen
ystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.



KOLMAS LUKU


Olin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli
kuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta
puolen mailin[1] päästä viemään hänelle olutta. -- Ja varo nyt
kaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin
kotoa.

Muistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton
kannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse
jaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta.
Silloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi
minun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset
aineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut
hyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. "Isot ihmiset"
tiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä.
Se vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen
joutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko
läikyttänyt maahan.

Olin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi
asettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa.
Siitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti
tuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin
nähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin
kasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut
ensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten
sen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri
ja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina,
on vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin
ikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin
mahdollista.

Minua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni,
että perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen
mailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin
nähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten
väljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin
sillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.

Eikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen
kyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja
alkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan,
että kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän
auranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset
melkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle,
että aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään
vielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä
ja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma
keinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin
itseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.

Koko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa
minut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin
perin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat
painoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui
kaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö,
joka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut
myrkytetyksi.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina kartoin olutta yhtä tarkoin kuin
keittiön liettä, kun olin kerran sattunut polttamaan itseni siinä.
Isot ihmiset olivat oikeassa. Olut ei soveltunut lapsille. Isoille se
ei tehnyt mitään, mutta saattoivathan he myöskin vaikeudetta nauttia
pillereitä tai risiiniöljyä.

Minä voin varsin hyvin elää oluetta, ja olisin varsin hyvin voinut
tulla toimeen ilman sitä aina kuolinpäivääni asti. Mutta olosuhteet
määräsivät toisin. Jokaisessa maailman kolkassa, missä sitten jouduin
elämään, seisoi Tuliliemi viittoillen minulle. Häntä oli mahdoton
karttaa. Mutta meidän täytyi seurustella keskenämme kaksikymmentä
vuotta, ennenkuin minussa kehittyi salaisesti kasvava mieltymys
tuohon lurjukseen.



NELJÄS LUKU


Seuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä
kertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan.
Vanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat
muuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle,
ikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen
aikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini
usein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista
sukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia
kuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin
yksi ainoa amerikkalainen perhe.

Eräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en
saata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa
oli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut
siellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken
aikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului
useita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia
ja rähiseviä enoja.

Äkkiä alkoivat tytöt kirkua: "tappelu". Rynnättiin katsomaan. Miehet
ryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia
ja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen
oli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä
kuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä
ja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät
sormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin
sanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt
saisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi;
joka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä
siinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan
kiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän
liikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He
olivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat
saivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön
lujittamaan uutta ystävyyttä.

Pian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten
karkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut
heidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan
porilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi
kauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän
tuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla
ihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat
puolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.

Keittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä
levottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti
kävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että
kemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla
saapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että
mentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin
päähän -- siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti
liikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten,
hiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla --
niin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun
lemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan
pikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä
itse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat
parinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan
käsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät.
Mutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein
ylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista
tietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin
mies.

Tuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän
tuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä
juomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia
varten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa
käsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista
soittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan
nuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan,
venytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti
minusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän
ääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin
vain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa.
Sikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata
itselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien
heistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli
laskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä
tämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat
ja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka
hullusti kävikin.

Kun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti
tarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle
riitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut
tutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta
onnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan
minun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain
viinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän
ääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi
lasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu -- kauhu, joka minun
täytyy selittää.

Äidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä,
että kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät,
olivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti
oli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita
romaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan
erikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin
kuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan,
että jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla
varma siitä, että "saa puukon selkäänsä". Hän käytti mielellään
sanontatapaa: "saa puukon selkäänsä".

Vaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään,
miten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt
haluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut
vielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan.
Uskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen
luonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus
vieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala
italialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle
oli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua
puukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy
sitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä
oli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne
olivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat
tai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia
laseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja
säkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi,
tuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin
taitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä
ja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin
sydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui.
Ne muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan
äärelleni.

Mitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin
katsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut
sellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni,
ja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei
hän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän.
Mutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä,
huonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin
pahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain
kaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin
päätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi
nieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä
myrkkyä se oli lapsen limakalvolle.

Kun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä
kummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän
poikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni
samalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin.
Hänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta.
Hän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan
italialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen
tekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani,
hillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.

Dominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi
kertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön
katoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni
kerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin
kieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He
olivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli
punainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa.
Ja Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.

Jos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä,
jos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle,
en olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt
tanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua
kohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta
minulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon
tunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita
työnnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen
polttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto
selkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava
mistä hinnasta tahansa.

Kun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin,
miksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle.
Olin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin
kohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni.
Olin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö,
johon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna
pelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti,
ettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko
tuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan
kummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin
automaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet
milloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.

Lopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin
juovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat
parhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni
vieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat
hyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli
minustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä
ei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian
alkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli
eteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien
reunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein,
ikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti
päistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta.
Hoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan.
Kun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä
tyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.

Nyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa.
Päätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin
käsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat.
Juomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos
olisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut.
Joka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään
noista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän
kinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen
itseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä.
Mutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani,
tahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain
työläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan,
ja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät
silmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän
matkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne
saavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen.
Tytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja
tukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn,
erään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua
henkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja
kuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat
saadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta
myöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä
nukuksissa koko yön.

Kun jälleen heräsin, oli jo pimeätä. Minut oli kannettu neljä
mailia ja sitten pantu vuoteeseen. Olin sairas lapsi, ja sydämeni
ja kaikkien kudoksieni kauheista ponnistuksista huolimatta vaivuin
tuon tuostakin houretilaan. Kaikki kamala ja hirvittävä, mikä oli
painanut lapsen mieltä, tulvi nyt kuuluville. Kammottavimmatkin näyt
olivat minulle nyt totta. Näin murhattavan ja pakenin murhamiehiä.
Huusin, raivosin ja huidoin käsivarsillani. Kärsin suunnattomasti.
Kun hetkiseksi jouduin hieman tajuihini, kuulin äidin sanovan: "Mutta
ajatelkaas lapsi paran aivoja! Poika menettää vielä järkensä." Ja
vaipuessani jälleen houretilaan vein tämän ajatuksen kerallani ja
luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen, missä vartijat minua pieksivät
ja ympärilläni parveili kirkuvia mielipuolia.

Lapsenmieleeni oli tehnyt erittäin syvän vaikutuksen vanhempien
ihmisten puhe San Franciscon kiinalaiskaupungin lukemattomista
paheiden pesistä. Houretilassani vaelsin syvällä maan alla
tuhansien kiinalaisluolien halki ja suljettujen rautaovien takana
minua kiusattiin tuhansin surmin. Ja kun kohtasin isäni eräässä
maanalaisessa salakammiossa, missä hän istui pöydän ääressä pelaten
rumien kiinalaisten kanssa kultakasoista, silloin raivoni purkautui
hurjina sadatuksina. Nousin istumaan vuoteessani, taistelin käsiä
vastaan, jotka koettivat raahata minua pois, ja manasin isäni aina
alimpaan helvettiin. Kaikki se lika, jota lapsi saadessaan vapaasti
juoksennella kuulee miesten puheessaan käyttävän, oli tarttunut
minuun, ja vaikka en ennen ollut rohjennut lausua tavuakaan
sellaisista kiropuheista, niin nyt ne tulvimalla tulvivat kieleltäni
sadatellessani isää, jonka näin istuvan maan alla pelaamassa
pitkätukkaisten ja pitkäkynsisten kiinalaisten kanssa.

Oli oikein ihmeellistä, etteivät sekä aivoni että sydämeni
pakahtuneet sinä yönä. Seitsenvuotisen lapsen valtimot ja
hermokeskukset eivät juuri ole omiaan kestämään niitä hirveitä
puuskia, jotka minua puistattivat. Ei kukaan voinut nukkua
hetkistäkään pikku tuvassamme tuona yönä, jolloin Tuliliemi oli
saanut minut valtoihinsa. Larry, joka makasi sillan alla, ei
houraillut minun laillani. Olen varma siitä, että hän nukkui kuin
tukki unia näkemättä, että hän heräsi seuraavana aamuna ehkä hiukan
raskaana päästään ja ryytyneenä; ja jos hän elää vielä nykyään,
hän ei varmaankaan muista tuota yötä, niin merkityksetön oli koko
tapahtuma hänelle. Mutta minun aivoni olivat ikiajoiksi saaneet
polttomerkin tästä kokemuksesta. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden
kuluttua kirjoitan siitä, on jokainen näky yhtä selväpiirteinen,
jokainen tuska yhtä elävä ja kauhistava kuin tuona yönä.

Olin kipeä useita päiviä, ja äidin oli aivan tarpeetonta kehottaa
minua vasta karttamaan Tulilientä. Äiti oli aivan säikähtynyt
suunniltaan. Hän käsitti asian siten, että olin menetellyt väärin,
hyvin väärin, että olin unohtanut kaiken, mitä hän oli opettanut.
Kuinka minä, joka en koskaan saanut vastata, jolla ei ollut sanoja
ilmaista ajatuksiani, kuinka minä olisin voinut kertoa äidille,
että juuri hänen opetuksensa olivat suoranainen syy kurjuuteeni?
Ellen olisi kuullut hänen puhuvan niin usein mustista silmistä ja
italialaisten luonteesta, en olisi milloinkaan edes kastanut huuliani
tuolla happamalla, karvaalla viinillä. Mutta vasta sitten, kuin olin
jo varttunut mieheksi, kerroin hänelle tuon häpeällisen tapahtuman
todellisen merkityksen.

Toipuessani mietiskelin paljon voimatta selvittää erilaisia kohtia;
toiset taas tuntuivat minusta varsin selviltä. Tunsin tehneeni
syntiä, mutta kuitenkin olin omasta mielestäni kärsinyt vääryyttä.
Syy ei ollut minun, ja kuitenkin olin menetellyt väärin. Mutta
lujasti olin päättänyt karttaa ainiaan väkijuomia. Ei yksikään
vesikauhuinen koira ole voinut konsanaan kammota vettä sen enempää
kuin minä alkoholia.

Mutta niin kauhea kuin kokemukseni olikin, ei se mitenkään voinut
ajan mittaan estää minua tutustumasta hyvin läheisesti Tuliliemeen.
Yksinpä silloinkin pakottivat kaikki voimat ympärilläni minua hänen
puoleensa. Ottamatta lukuun äitiä tuntuivat kaikki katselevan
tapahtumaa varsin lievässä valossa. Se oli pilaa, oli tapahtunut
jotain hullunkurista, ei sitä oikeastaan kannattanut hävetä. Yksinpä
pojista ja tytöistäkin se oli hauskaa, ja he kertoivat nauraen,
kuinka Larry oli hypännyt rinnalleni ja sitten nukkunut sillan
alle, kuinka se ja se oli viettänyt yönsä taivasalla hiekkakumpujen
keskellä ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan.
Sikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se
oli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua
arkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.

Irlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni
ja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin
tehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset
olivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa
ei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme
opettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille
silloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja
joutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea.
Vastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista
laatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.



VIIDES LUKU


Tätä ruumiillista alkoholin inhoa en ole koskaan saanut kokonaan
karkoitetuksi. Mutta minä olen voittanut sen. Vielä tänäänkin minun
on voitettava se joka kerta, kuin nautin lasillisen. Suulakeni ei
jätä milloinkaan kapinoimatta, ja siitä voi olla varma, että suulaki
tuntee, mikä on ruumiille hyvää. Minun tie taakseni ei ihmisten
ryyppäämiseen ole syynä alkoholin vaikutus ruumiiseen, vaan aivoihin.
Ja jos sen on kuljettava ruumiin kautta, niin sitä pahempi ruumiille.

Mutta siitä huolimatta, että minussa vallitsi ruumiillinen
vastenmielisyys alkoholia kohtaan, olivat kapakat kuitenkin
lapsuuteni elämän valokohtia. Kun istuin raskaasti sälytetyllä
perunakuormalla usvaan verhoutuneena, jalkojen kivistäessä liikunnon
puutteesta, hevosten kahlatessa verkalleen eteenpäin syvähiekkaisella
tiellä hietakumpujen lomitse, saattoi muuan valoisa näky aina
taipaleen tuntumaan lyhemmältä. Tämä valoisa näky oli Colman kapakka,
minne isä, tai kuka kulloinkin sattui olemaan ajajana, aina poikkesi
tyhjentämään lasinsa. Seurasin mukana lämmitelläkseni uunin ääressä
ja saadakseni korppusen. Sain ainoastaan yhden, mutta sekin riitti
kemuiksi. Kapakoista oli joka tapauksessa ainakin jotain hyötyä.
Kun sitten taas istuttiin ponnistelevain hevosten vetäminä, nautin
korppusestani kokonaisen tunnin. Puraisin siitä mahdollisimman pieniä
palasia, en pudottanut koskaan muruakaan ja jauhoin joka palasta,
kunnes se oli muuttunut ohueksi tahmaksi. Sitä en milloinkaan
nielaissut ehdoin tahdoin. Maistelin vain maistelemistani, kääntelin
kielelläni, levitin toiseen poskipieleen, siirsin sitten toiseen,
kunnes se lopulta livahti kielen kärjeltä ja luiskahti pikkuruisina
pisaroina kurkkuuni.

Minä pidin kapakoista. Erityisesti pidin San Franciscon kapakoista.
Niissä oli joukoittain herkkuja, joita sai ottaa mitään maksamatta:
omituisia leipiä ja korppuja, juustoa, makkaraa, sardiineja --
sellaista, mitä en saanut koskaan nähdä kotona yksinkertaisella
pöydällämme. Ja muistan, että kerran pöydän takana seisova mies
sekoitti minulle makean juoman mehusta ja soodavedestä. Isä ei
maksanut siitä mitään. Mies tarjosi sen minulle ilmaiseksi, ja
hänestä tuli minulle kiltin ja ystävällisen ihmisen ihannekuva.
Useita vuosia uneksin hänestä valveilla ollen. Silloin olin
vain seitsenvuotias, mutta saatan vielä tänäänkin nähdä hänet
häipymättömän selvänä, vaikka en tavannutkaan häntä muulloin kuin
tuon ainoan kerran. Kapakka sijaitsi San Franciscon eteläpäässä,
Market Streetin länsipuolella. Sisään astuttaessa joutui pöytä
vasemmalle kädelle. Oikealla puolen, seinustalla, oli toinen pöytä,
jolle vapaamurkina oli katettu. Huone oli pitkä ja kapea, ja toisessa
päässä sijaitsi pieniä pyöröpöytiä ja tuoleja oluttynnyreiden
takana, jotka olivat valmiina avattaviksi. Isäntä oli sinisilmäinen
ja hänellä oli kaunis pehmeä tukka, joka työntyi esiin mustan
silkkikalotin alta. Yllään hänellä oli ruskea nuttu, ja muistan
tarkalleen, miltä kohtaa keskeltä pulloriviä hän otti punamehua
sisältävän pullon. Hän ja isä keskustelivat kauan, ja minä maistelin
verkalleen lasistani ja jumaloitsin häntä. Monen vuoden kuluessa
palvoin hänen muistoaan.

Turmiollisista kokemuksistani huolimatta olin jälleen tavannut
Tuliliemen, joka täällä vallitsi kaikkialla ja koetti houkutella
ja maanitella minua. Tässä oli kapakka, joka vaikutti syvästi
lapsen mieleen. Tässä lapsi, joka parhaillaan muodosteli ensimäistä
arvosteluaan maailmasta ja tällöin havaitsi kapakan miellyttäväksi
paikaksi. Myymälät, yleiset rakennukset tai ainoakaan ihmisten asuma
talo eivät avanneet konsanaan oveaan minulle ja sallineet minun
lämmitellä tulen ääressä tai nauttia jumalten ruokaa, jota oli
ladottuna kapeille hyllyille pitkin seiniä. Niiden ovet olivat aina
suljetut minulle; mutta kapakan ovet avautuivat aina. Ja kaikkialla
oli kapakoita, niin hyvin suurten valtateiden kuin kyläkatujenkin
varsilla, kapeissa kujissa ja ahtaissa solissa, aina ystävällisesti
valaistuina ja tervehtivinä, talvella lämpiminä, kesäisin viileinä.
Niin, kapakka oli peräti hieno paikka, vieläpä sitäkin enemmän.

Päästyäni kymmenen vuoden ikään olivat vanhempani muuttaneet maalta
kaupunkiin, ja nyt aloin viettää kaduilla sanomalehtipojan elämää.
Yhtenä syynä tähän oli se, että tarvitsimme rahaa. Toisena syynä
oli, että minä olin liikunnon tarpeessa. Olin nimittäin keksinyt
vapaat kansankirjastot ja olin lukemaisillani itseni kuoliaaksi.
Maalla ei ollut kirjoja käytettävinä. Jollakin ihmeellisellä tavalla
oli minun onnistunut saada lainaksi neljä kirjaa, neljä ihmeellistä
kirjaa, ja ne olin lukenut ahmimalla. Ensimäinen oli "Garfieldin
elämä", toinen Paul de Chaillun "Matkustuksia Afrikassa", kolmas
muuan Ouidan romaaneista, josta puuttui neljäkymmentä viimeistä
sivua, ja neljäs Irvingin "Alhambra". Viimeksi mainitun olin saanut
lainaksi eräältä opettajattarelta. En ollut mikään tungettelevainen
lapsi. Päin vastoin kuin Oliver Twist,[2] en olisi saattanut pyytää
enempää. Jättäessäni takaisin "Alhambran" toivoin, että opettajatar
ehkä lainaisi minulle vielä yhden kirjan. Ja koska hän ei tehnyt
sitä -- luultavasti en hänen mielestään antanut arvoa hänen
ystävällisyydellensä -- itkin koko kolmen mailin kotimatkan. Odotin
ja halasin, että hän lainaisi minulle uuden kirjan. Kymmeniä kertoja
koetin rohkaista itseäni pyytääkseni häneltä, mutta niin pitkälle en
koskaan päässyt.

Mutta sitten jouduttiin Oaklandin kaupunkiin, ja kansankirjaston
hyllyillä keksin koko suuren maailman, joka sijaitsi kaukana
taivaanrannan takana. Täällä oli tuhansittain kirjoja, yhtä hyviä
kuin minun neljä ihmeellistä kirjaani, useita paljoa parempiakin.
Kirjastot eivät olleet niihin aikoihin lapsille tarkoitettuja, ja
minulle sattui monta merkillistä kokemusta. Muistan, että minussa
herätti syvää mielenkiintoa muuan luettelon nimistä: "Peregrine
Picklen seikkailut." Täytin lainauskaavakkeen ja kirjastonhoitaja
luovutti minulle karsimattoman laitoksen Smolletin koottuja teoksia
yhtenä suunnattomana niteenä. Luin kaikkea, mutta eniten historiaa,
seikkailukertomuksia ja matkakuvauksia kaikista maanosista.
Luin aamut, iltapäivät ja illat. Luin vuoteessa, ruokapöydässä,
koulumatkalla, yksinpä vapaahetkinäkin, toisten poikain leikkiessä.
Siitä aloin joutua aivan pyörälle. Jokaiselle vastasin: "Mene
tiehesi. Sinä hermostutat minua."

Ja kun sitten olin täyttänyt kymmenen vuotta, juoksentelin kaduilla
sanomalehtipoikana. Nyt minulla ei ollut aikaa lukea. Opin sen sijaan
tappelemaan, esiintymään tungettelevasti ja röyhkeästi. Minulla oli
mitä vilkkain mielikuvitus ja sammumaton uteliaisuus kaikkea kohtaan,
mitä ympärilläni tapahtui. Eikä uteliaisuuteni ollut vähin juuri
kapakkoihin nähden. Käväisin monessa kapakassa. Muistan, että siihen
aikaan Broadwayn itäpuolella kuudennen ja seitsemännen kadun välillä
oli kokonainen kortteli, joka käsitti yksinomaan kapakoita.

Täällä oli elämä niin erilaista kuin varemmin kokemani. Juteltiin
äänekkäästi, naurettiin raikuvasti, ja kapakan ilmapiiri ikäänkuin
huokui suuruutta. Täällä oli tarjona jotain enemmän kuin tavallisessa
arkielämässä, missä ei tapahtunut niin mitään. Täällä elämä oli aina
todellista elämää; toisinaan kamalaakin, kun syntyi tappelu, vuoti
verta ja rotevat poliisit ryntäsivät sisään. Nämä olivat suuremmoisia
hetkiä minulle jonka pää oli täynnä kaikenkaltaisia seikkailuja ja
urostekoja maalta ja mereltä. Ei ollut ensinkään suuremmoista juosta
katua ylös, toista alas ja viskellä sanomalehtiä sisään ovista. Mutta
kapakoissa olivat yksinpä juopporentutkin, jotka humalaisina lojuivat
pöytien ääressä tai sahajauhoissa permannolla, omiaan herättämään
minussa ihailua.

Eikä kapakoita muuten voinut pitää minään vääryytenä. Kaupungin
isät myönsivät niille oikeudet. Ne eivät olleet laisinkaan hirveitä
paikkoja, kuten kuulin sellaisten poikien väittävän, joilla ei ollut
minun laillani tilaisuutta oppia tuntemaan niitä. No, hirveitä
ne kenties olivat, jos tarkoitettiin, että ne olivat hirveän
ihmeellisiä, ja juuri sellainen herättää pojassa mieltymystä. Samalla
lailla ovat merirosvot ja haaksirikot hirveitä, ja eikö jok'ikinen
terve ja voimakas poika antaisi sielunsa autuutta saadakseen olla
mukana jossain sellaisessa?

Kapakoissa tapasin myöskin sanomalehtimiehiä, asianajajia,
tuomareita, jotka tunsin sekä ulkonäöltä että nimeltä. Nämä painoivat
kapakkoihin yhteiskunnan hyväksymyksen leiman. He vain lujittivat
minussa ihastuksen tunnetta kapakoita kohtaan. Varmaan hekin
löysivät siellä tuota erikoista, käsittämätöntä, jota minä tunsin
ja etsiskelin. Mitä se oli, sitä en tietänyt, mutta sitä täytyi
kuitenkin olla, koska siellä parveili ihmisiä kuin surisevia kärpäsiä
hunajaruukun äärellä. Minulla ei ollut mitään huolia, maailma näytti
kauttaaltaan valoisalta, niin että oli mahdoton ymmärtää näiden
ihmisten etsivän sieltä unohdusta raadannasta ja murheista.

Tietysti en juonut koskaan mitään. Kymmenennestä viidenteentoista
ikävuoteeni asti minä tuskin maistoinkaan alkoholia, mutta olin
alituiseen ryyppäävien ja kapakoiden yhteydessä. Muuta syytä ei
minulla ollut juomista vastaan kuin se, että en pitänyt alkoholista.
Ajan mittaan jouduin jäävaunuihin juoksupojaksi, nostelin pystyyn
keiloja keilaradalla, joka kuului erääseen kapakkaan, ja auttelin
sunnuntaisin pienissä ulkoravintoloissa.

Josie Harperilla oli tuollainen pikku ravintola Telegraph Avenuen ja
Yhdeksännenneljättä kadun kullassa. Sinne vein kokonaisen vuoden ajan
iltalehteä, kunnes sain toisen alueen Oaklandin sataman puolella. Kun
ensimäisen kuukauden kuluttua kävin noutamassa tilausmaksun Josie
Harperilta, kaatoi tämä minulle lasillisen viiniä. Minua hävetti
kieltäytyä, joten tyhjensin sen. Mutta sitten pidin aina varani
ja kävin noutamassa rahat tarjoilijalta, kun Harper ei ollut itse
kotosalla.

Ensimäisenä päivänä, kun työskentelin keilaradalla, huusi isäntä
meidät pojat koolle "nosteltuamme" useita tunteja. Meidän piti
totuttuun tapaan saada lasimme. Toiset halusivat olutta, minä taas
pyysin inkivääräjuomaa. Pojat tirskuivat ja näin, että kapakoitsija
loi minuun merkillisen, paheksuvan katseen. Mutta hän avasi joka
tapauksessa pullon inkivääräjuomaa. Päästyämme sitten takaisin
keilaradalle sain tietää syyn. Olin suututtanut isäntää. Pullo
inkivääräjuomaa maksoi melkoista enemmän kuin lasillinen tavallista
tynnyriolutta, niin että jos minua halutti pitää paikkani,
oli parasta ottaa olutta. Sitä paitsi oluessa oli ravintoa.
Työskentelisin paljoa paremmin, jos joisin sitä. Inkivääräjuomassa
ei ollut laisinkaan ravintoa. Sitten join olutta, milloin ei käynyt
hiipiminen pakoon, enkä saattanut käsittää, mitä hyvää siitä voi
löytää.

Paljon pidin sen sijaan makeisista. Viidellä sentillä voin saada
viisi "kanuunankuulaa", suuria makeita paloja, jotka kestivät hirveän
kauan. Saatoin pureskella ja imeä yhtä ainoata kuulaa kokonaisen
tunnin ajan. Sitten oli olemassa muuan meksikolainen, joka myi isoja
ruskeita nekkuja viidestä sentistä kappaleen. Kesti neljänneksen
päivää, ennenkuin sellaisen sai kunnolleen syödyksi, ja monesti
käytin aamiaiseksi vain nekkua. Ja siinä tunsin olevan ravintoa, vaan
en suinkaan oluessa.



KUUDES LUKU.


Mutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen
kokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja
pääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta
meriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä
San Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä
merille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas,
kukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen
kaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten
maailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin
kuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.

Kun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä
oli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja
hän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta
laivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt
toisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt
pyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen,
pyyntialusten lähistöllä, sijaitsi _Idler_. Sen katsastusmies oli
harpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä
_Bonanzan_ mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne,
jotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?

Kuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut
_Idlerista_, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa
kuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies:
kuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan.
Hänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö
laivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen
kotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen
(ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi).
Mutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö,
jotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin
ympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn,
karanneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo
salakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!

Meidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti
meitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja
ohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta,
annoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin
kahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle.
Nyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat
vaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli
aito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä
nuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja.
Kaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty -- kapeita
makuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa
paikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen,
siniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä
ja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja
merimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni
almanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi
kertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut
englantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.

Osoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias
harpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä
menettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää
maistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja.
Sitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan,
sillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota
halpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin
harpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän
tapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join
heidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta,
vaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle
tai "kanuunankuulalle". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta
luonnollisesti koetin salata sitä.

Pullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken
kaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne
pöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani,
kuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi
meille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat
suulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista,
märsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden
keskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.

"Jäävedessä ei voi uida", selitti harpuuninheittäjä minulle. "Siinä
käpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos
valas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen
airon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista
kouristaakin."

"Tietysti", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla
äänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran
vuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon
varassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja
rekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.

Mutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika,
olinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni
käynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia
merikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän
tasallaan.

Whisky pääsi minussa voitolle. Scottyn ja harpuuninheittäjän puhelu
tulvehti laivan kajuutan ja minun aivojeni kautta kuin raikkaan
tuulen voimakkaat henkäykset, ja mielikuvituksessani elin jo
vastaisia vuosia, jolloin tuhansissa seikkailuissa heittelehtisin
hurjassa, hullussa, ihanassa maailmassa.

Me päästimme kaikki siteet irralleen. Vierauden tunne toisiamme
kohtaan katosi. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo
vuosikausia, ja me vannoimme, että aina vastaisuudessakin pysyisimme
yhdessä. Harpuuninheittäjä kertoi onnettomuuksista ja asioista,
joiden ei pitänyt joutua toisten korviin. Scotty surkutteli
itkien Edinburghiin jäänyttä vanhaa, köyhää äitiään -- tämä oli
aatelisnainen, hän väitti -- joka nyt eli peräti niukoissa oloissa
sen vuoksi, että oli luovuttanut melkein kaiken omaisuutensa eräälle
laivanvarustajalle, jotta hän -- poika -- saisi jonkinlaisena
vapaaehtoisena oppia merimiehen ammattia ja pääsisi päälliköksi
ja hienoksi mieheksi kokematta tavallista kovaa koulua. Nyt äiti
oli aivan epätoivoissaan siitä, että hän oli karannut Australiassa
ja pestautunut tavalliseksi jungmanniksi keulapuolelle. Ja Scotty
saattoi todistaa sanansa. Hän otti taskustaan äidin viime kirjeen
ja kasteli sitä kyynelillään lukiessaan sen meille ääneen.
Harpuuninheittäjä ja minä itkimme hänen kerallaan ja vannoimme, että
kaikki kolme lähtisimme valaslaiva _Bonanzaan_, ansaitsisimme rahaa
kuin roskaa ja suuntaisimme sitten matkamme Edinburghiin laskeaksemme
yhteisen omaisuutemme tuon kiltin rouvan helmaan.

Ja sikäli kuin Tuliliemi kiihotti aivojani, pehmitti arkuuteni,
sulatti pois ujouteni ja alkoi puhua minun kauttani, kanssani ja
minun laillani, kuten kasvatti-kaksoisveljeni ja toinen minä,
korotin minäkin ääntäni osoittautuakseni mieheksi, joka myöskin
oli ollut mukana yhdessä ja toisessa. Kerskailin laveasti, kuinka
olin avoimessa veneessäni purjehtinut San Franciscon lahden poikki
möyryävässä lounaistuulessa, niin että yksinpä kuunarienkin miehistö
oli epäillyt, tokko onnistuisin yrityksessäni. Edelleen puhuin -- tai
sen teki Tuliliemi, sillä se oli samantekevää -- että tosin Scotty
saattoi olla oiva merimies ulapalla, mutta jos oli purjehdittava
pienessä veneessä, niin kyllä minä vain hänestä voiton vein.

Ja parasta oli se, että kerskailuni todellakin piti paikkansa. Jos
olisin ollut tajuissani, en kuitenkaan olisi missään tapauksessa
uskaltanut sanoa Scottylle totuutta. Mutta Tuliliemen tapana on aina
irroittaa kielen siteet ja lörpötellä salaisia ajatuksia.

Scotty tai Tuliliemi tai molemmat suuttuivat tietysti minun
huomautuksistani. Mutta siitä en välittänyt saatoin kyllä löylyttää
moisen karanneen seitsentoista-vuotiaan jungmannin. Scotty ja minä
haukuimme ja räpyttelimme kiukusta kuin kaksi kukonpoikaa, kunnes
harpuuninheittäjä täytti vielä lasin voidaksemme sopia asian. Sen
teimmekin, ja toisiamme kaulaten vannoimme ikuista ystävyyttä, aivan
samoin kuin Musta-Matti ja Tom Morrisey keittiössä San Mateossa. Ja
kun sen muistin, tajusin viimeinkin varttuneeni mieheksi, vaivaisista
neljästätoista ikävuodestani huolimatta, yhtä suureksi ja oivaksi
mieheksi kuin nuo kaksi kömpelöä jättiläistä, jotka olivat riidelleet
ja sopineet tuona muistorikkaana sunnuntaina kauan sitten.

Nyt olimme ennättäneet lauluasteelle ja minä yhdyin
harpuuninheittäjään ja Scottyyn kaikenlaisten meripoikalaulujen
loppukertoa kiljuttaessa. Juuri täällä _Idlerin_ kajuutassa
minä kuuntelin ensi kertaa lukuisia loilotuksia, joita sittemmin
kuulin merimiesten laulelevan kaikkialla. Oh, se oli suuremmoista.
Aloin ymmärtää elämän tarkoitusta. Täällä ei ollut jälkeäkään
arkipäiväisyydestä, tämä ei ollut Oaklandin vuono, ei tarvinnut
juoksennella taloissa sanomalehtiä kuljettaen, ei ajaa
jäävankkureissa tai nostella keiloja. Koko maailma oli minun,
kaikki sen polut avautuivat eteeni, ja Tuliliemi viekoitteli
mielikuvitukseni näkemään silkkana todellisuutena sen seikkailuelämän,
johon alituiseen kaipasin.

Me emme olleet tavallisia ihmisiä. Me olimme kolme puolihumalaista
nuorta jumalaa, uskomattoman viisaita, ihmeellisen nerokkaita ja
rajattomin voimin varustettuja. Oh! -- ja sen sanon nyt, niin monen
vuoden vierittyä -- jos Tuliliemi kykenisi pidättämään ihmisen aina
niin korkealla, en vetäisi enää milloinkaan ainoatakaan raitista
henkäystä. Mutta tämä ei ole sellainen maailma, missä saisi matkustaa
vapaalipulla. Täytyy päin vastoin maksaa raudankovan taksan mukaan --
jokaista voiman hetkeä seuraa tasoittava heikkous, jokaista nousua
vastaava lasku, jokaista kuviteltua jumalankaltaista silmänräpäystä
vastaava aika matelijan lailla mudassa mataen. Joka kerta kuin
koettaa voimiaan ponnistaen pusertaa elämän pitkät päivät ja viikot
mielettömiksi, ihaniksi silmänräpäyksiksi, täytyy maksaa lyhennetyin
elämin, monesti epäinhimillisen nylkykoron hinnalla.

Kiihkeys ja kestävyys ovat yhtä vanhoja kuolinvihollisia kuin tuli
ja vesi. Ne hävittävät toisiaan. Ne eivät saata säilyä yhdessä. Ja
kuinka suuri taikuri Tuliliemi lieneekin, hän on sittenkin yhtä
suuressa määrin orgaanisen kemian orja kuin me kuolevaisetkin. Meidän
on maksettava jokaisesta hermo-marathonista, jonka juoksemme. Yhtä
vähän saattaa Tuliliemi pelastaa meitä suorittamasta, minkä olemme
joutuneet velkaa. Hän voi johdattaa meidät kukkuloille, mutta ei
kykene pidättämään meitä siellä; muutoin meistä tulisi kaikista hänen
palvojansa. Eikä ole ainoatakaan ihmistä, jonka ei olisi pakko maksaa
mielettömästä tanssistaan Tuliliemen huilun mukaan.

Kaikki tämä on viisautta, jonka olen hankkinut myöhemmin. Sillä
neljäntoista-vuotiaalla pojalla, joka istui _Idlerin_ kajuutassa
harpuuninheittäjän ja merimiehen parissa, ei ollut tästä
aavistustakaan. Hän hengitti avartunein sieraimin ummehtunutta ilmaa
ja ryhtyi räyhäten loppukertoon: "Jänkin laiva virrassa liukuu --
Kisko köyttä, hei ja hoi!"

Me humalluimme yhä enemmän ja puhuimme ja huusimme samalla haavaa.
Minulla oli oivallinen terveys ja vatsa, joka olisi kyennyt
sulattamaan rautaromua, niin että juoksin edelleen marathonia täysin
voimin, kun Scotty jo alkoi uupuneena jättäytyä jälelle. Hän rupesi
puhumaan sekavasti, tavoitteli sanoja voimatta löytää niitä; jos hän
toisinaan sattuikin tapaamaan ne, eivät huulet enää pystyneet niitä
muodostamaan. Hän kadotti kadottamistaan myrkytetyn tajuntansa. Hänen
silmänsä sammuivat, ja ulkonäkö muuttui yhtä typeräksi kuin hänen
puheensa sammaltaviksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa veltostuivat
samalla kertaa kuin hänen järkensä. (Ihminen saattaa istua suorassa
vain tahdon toiminnan avulla.) Scottyn surisevat aivot eivät
jaksaneet pitää kurissa hänen lihaksiaan. Kaikki yhteys niiden kesken
alkoi katketa. Hän koetti ottaa vielä yhden lasin, mutta pudotti
sen permantoon. Kummastuksekseni hän alkoi katkerasti itkeä, kieri
selälleen erääseen kojuun ja rupesi samassa tuokiossa kuorsaamaan.

Harpuuninheittäjä ja minä jatkoimme juominkeja ja irvistelimme
ylimielisinä Scotty raukalle. Viimeinenkin pullo avattiin ja me
tyhjensimme sen yhdessä, Scottyn säestäessä toimitusta äänekkäin
kuorsauksin. Mutta sitten harpuuninheittäjäkin ryömi kojuunsa ja minä
jäin yksikseni ja voittamattomana taistelukentälle.

Tunsin itseni perin ylpeäksi, ja Tuliliemi otti osaa ylvästelyyni.
Saatoin sietää lasillisen, olin mies. Olin lasi lasilta juonut kaksi
miestä tiedottomaksi. Ja minä seisoin yhä vielä molemmilla jaloillani
ja nousin kannelle saadakseni ilmaa polttaviin keuhkoihini. Näissä
juomingeissa minä havaitsin, kuinka oivallinen vatsa ja kestävä
pää minulla oli, kun oli kysymys ryyppäämisestä. Se tuntemus oli
vastaisina vuosina koituva minulle todelliseksi ylpeyden lähteeksi,
mutta lopulta olin oppiva pitämään sitä suurena onnettomuutena.
Onnellinen on se ihminen, joka ei saata humaltumatta nauttia paria
lasia enempää. Mutta onneton on se raukka, joka kykenee juomaan
monta lasia mitään paljastamatta, jonka _täytyy_ juoda monta lasia
päästäkseen "epäselvälle tuulelle".

Aurinko oli menossa mailleen, kun nousin jälleen _Idlerin_ kannelle.
Alhaalla oli kyllä riittävästi kojuja. Ei minun olisi tarvinnut
lähteä kotiin. Mutta minua halutti näyttää itselleni, kuinka suuressa
määrin olin mies. Laivan perässä kellui veneeni. Loppuosa voimakasta
pakovettä tulvi juuri väylää myöten vasten tuulta, joka ryntäsi
valtamereltä päin neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa. Saatoin
erottaa valkoiset vaahtoharjat, ja virran pyörteet ja vireet olivat
selvästi näkyvissä jokaisen aallon laaksossa.

Nostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella
kädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi
keinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa
hyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin
laulua "Tuule kumoon joka mies". En ollut mikään neljäntoista-vuotias
poikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa
uneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat
alistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.

Pakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen
kaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin
senterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja
seisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein
ennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat
murtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun
sitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa
haavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni,
tajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta
mitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä
tiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin
kuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut
polvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä
kaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen
miehuuttani kaikelle maailmalle.

Mutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean
sairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti
paisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä
pukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.

Vannoin: "Ei enää milloinkaan." Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta
oli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut.
Vastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään
haltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden
tunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin _Idleria_. Saatoin
purjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä.
Scotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main,
mutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan
venesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta
hänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä,
kenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.

Ja kuitenkin -- sellainen taikuri on Tuliliemi -- nuo iltapäiväiset
juomingit _Idlerin_ kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova
elämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta
ajatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan
yksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja
jouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn
itkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista
kohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä
seikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia
ja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin
varmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat
ryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin
perehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia
ja kykyjä.

Niin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni.
Sellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty
aivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin
antautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni
ja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen
kokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei
soveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta
olosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat
ajamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin
etsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla -- etsin häntä
ja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa
inhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä
on Tuliliemi.



SEITSEMÄS LUKU


Olin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät
pitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut
koskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen
työhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa
suoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen
aamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen
ja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää
enempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni
minun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa
lukemiseen.

Mutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi
uurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan.
Kerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten.
Ja sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan
lopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen
ennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta
ennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen
seitsemän vihellykseen.

Tällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten.
Ja mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen
poikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä.
Malttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli
elämän tarkoitus -- oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei
Oaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin
monta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta
ainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka
nyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria
täyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä
lahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä,
suolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun
pulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn
maailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta
aherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi
päästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä
Tuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan,
silloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin
eläimelliseen tilaani koneen ääreen.

Halusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat.
Ja seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes
ja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta
osterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin
satamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista
ostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran
rangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen
ja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten
työpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani.
Osterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta
kuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni
takana kuiski seikkailuelämä.

Ja niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka
mustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut
paremman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen
hyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän "valkoiselle lapselleen" vähän
rahaa? _Että lainaisiko?_ Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin
minulle.

Sitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka
kuuleman mukaan halusi myydä purtensa _Raketin_. Tapasin hänet
ankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa,
seurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle
hieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli
sunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän
valmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta
nyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä.
Näitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka
oli heitä kaitsemassa, "Whisky-Bob", kuusitoista-vuotias osterirosvo,
ja "Lukki" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä.
Mamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen
Osterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän
juomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen
aikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi
rupeamasta hänen vaimokseen.

Ranskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä
tyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui
italialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky
ja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen
Kuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään.
Minullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei
minun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä
paitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori
osterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko
minä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin
miehen lailla.

Ranskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut
antamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi
enemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi,
ja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä
itseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä
paitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.

Ruvettiin laulamaan. Lukki lauloi "Bostonin rosvosta" ja "Mustasta
Lulusta". Kuningatar esitti laulun "Jos oisin pieni lintunen".
Ja hänen sisarensa Tess lauloi "Oi, kohtele mun tytärtäni aivan
lempeästi". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää
lasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen
kajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä,
saatoin myöskin heittää viinin mereen.

Aprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta
inhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa.
Minun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan
minun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä
viinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin
välttämättömän määrän.

Ja Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin
tulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan
isäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja
kutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi
siitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista
uneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan
katolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan
Ranssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison
pullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin
selvä.

Minä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä
bohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä
päivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä
ilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia
liikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina
osterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua
arkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja,
pitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen
kautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen
seuraan.

Iltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi
keskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita
purje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi.
Punapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen _Rakettia_
keula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan
ulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä
tuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:

    "Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain,
    miks' sua odotella niin kauan sain? --
    Ma vankilassa makasin
    ja odottelin takasin
    mun sydänkäpyäni vain."

Niin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun,
romanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä
huolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja
minä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen
säilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa
merisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat
sallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin
töitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla
me hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka
oli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja
pyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden
auttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden
tullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin
usean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin
nukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen
kaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.

Ja Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun
Ranskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan
vieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti
suunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi
ja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta,
kun tämä irvistäen huomautti minulle: "Turkanen. Kylläpä sinulta
kaikki sujuu sukkelasti." Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut
juolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi
saattanut olla mustasukkainen minulle?



KAHDEKSAS LUKU


Sopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa
laatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny
Heinholdin "Viimeinen voitelu" nimisessä tarjoilussa. Minä
suoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi
kaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi,
ja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat,
panee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta
kummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä
joimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui
ryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän
takana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka
nautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi
Lukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita;
mutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi
rannikkolaivuria.

Kahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli
varhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä
tässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? "Whiskyä",
minä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut
sen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen
kurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.

Ja oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi
-- kahdeksankymmentä senttiä. _Kahdeksankymmentä senttiä!_
Säästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä
senttiä -- kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka
oli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa
jättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että
Ranskan Ranssi oli suuri tuhlari.

Minulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean
purteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin,
minun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
miksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he
lienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta,
joka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut
ainoatakaan ryyppyä.

Ranskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt
harminsa, alkoi nyt, saatuaan _Raketin_ hinnan taskuunsa, käyttäytyä
merkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen,
näin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän
opin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny
Heinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: "Hänellä on
jotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne."

Nyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen
miehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti
ymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut
seikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut
uneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen
enempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti
ja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa
loukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo
naurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen
omalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin?
Ja yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen
Patin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta
umpimielisyydestä.

Whisky-Bob vei minut syrjään. "Pidä silmäsi auki", hän mutisi.
"Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden
hänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi
häntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo
aikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan
lähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus
lähtövalmiina. Ymmärrätkös?"

Oh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä
tästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin
pöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän
uneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin
seurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä
kaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.

Sivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. "Hän on
mielettömän mustasukkainen sinun tähtesi", kuului vastaukseksi.
"Niinkö arvelet?" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska
siihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.

Mutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys
paisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias
seikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen
minulle -- ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut
Osterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut
sellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina
kaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika
porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin
ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.

Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin
osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja
elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä
siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana
ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu
näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti
olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin
tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon
ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään
muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin
tuntipalkasta.

Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka,
että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo
saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät
tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin
ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota
moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli
maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän
minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt
sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut _Raketin_
ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä,
saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun
toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin
ryyppäämästä liiaksi.



YHDEKSÄS LUKU


Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen
joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli
sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan
jonkinlainen älyllinen vakaumus.

Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi
koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä
ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme _Annien_ kannelle
-- joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita
satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja
kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen
karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit
vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi
kysymyksessä.

Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja
mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä,
jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä
oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin
monasti lukenut.

Nelson -- häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta
Kissasta, hänen isästään -- purjehti _Peuralla_ erään "Näkin"
toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli.
Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen.
Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti
ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan
nähnyt paareilla.

Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli
"kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä
oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja
väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen.
Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä
mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa _Raketilla_
kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan _Peuralla_ viuhuvassa
myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme
kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme
maihin.

Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun"
ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi.
Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut
kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen
seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä
ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen
karkeita hauleja _Annien_ isonpurjeen lävitse.

Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely
tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö
minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua
kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi
kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä
vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua
kapakasta.

Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten
viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä
saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari
osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni
onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus,
joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota
minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä
vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä
erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei
tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda
olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli
ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.

Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen
olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä
kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus.
Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi
nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin
vuorostani tarjoisin hänelle.

Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä
kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa.
Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä _Raketille_, joka silloin
sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.

Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi
seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja
miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito
osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni
naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman
osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä
molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme
olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi
ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen
rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.

Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä
parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten
toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin _Idlerin_ juomingeista, miten
Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon
hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen
vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle
"kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin
toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai
palasen nekkua.

Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin
hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. _Olin antanut
hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse_.
Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin
häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin.
Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen
punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä
kertaa.

Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko
lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa.
Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä
nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja
kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys.
Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt
kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka
ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun
se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin
kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä
niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta
vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan --
yllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän
viimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko
maailma voi nähdä sen.

Ruokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää;
ainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden
merkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee
tajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan
kieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan
sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni
kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan
itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse
en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin
niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin
kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla
oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen
sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat -- esimerkiksi
Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden
naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä,
Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa
eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.

Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä
toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti
ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei
ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en
saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin,
kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin
(minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt
ainoankaan pojan omistavan -- ja alun siihen, ainakin kolmen
dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen
sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin
kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).

Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua
kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta.
Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi.
Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin
hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua
myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja
juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista
minä sain aina välityspalkkion.

Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut
raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui
pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä
lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa,
joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan
säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita
olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli
arvokkaampaa -- rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei
hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään.
He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua
kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä
lasillinen -- kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson
juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua
kestitessään.

Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni
oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden
ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni
rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten
siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten
toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.

Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla
Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta",
minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen,
mutta tällä kertaa maksoin minä -- kymmenen senttiä! Kokonaisen
tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka
maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt
minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt
kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme
uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson
lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny
nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen
siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama -- viisi
senttiä.

Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen
tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi
täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin
pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan
kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt
rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä
yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka
otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää
kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati
kannettavakseni.

"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan", huomautin sivumennen,
toivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi
olin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.

"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen", hän vastasi. "Kyllä
Johnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi -- eikö totta, Johnny?"

"Kyllä vaan", Johnny myönteli hymyillen.

"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?" Nelson tiedusteli.

Johnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi
Nelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan
dollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa
kirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.

Kun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun,
Nelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja
minä astelin satamaan päin _Rakettiin_, Lukki sytytteli parhaillaan
tulta illallista valmistaakseen.

"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.

"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen
salata ylpeyttäni.

Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata.
Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta
toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään
tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".

Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli
Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias
viiksiniekka -- täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas
mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen
voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.

"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin.
Lähtekää mukaan." -- "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. -- "No
entä sitten -- otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui
liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla
lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen
tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai
suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi
muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt
hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat
ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme
satama- ja osterisärkkä-juttuja.

"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet
suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla,
huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt
päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan
Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.

"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin
salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.

"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny
vastasi.

En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.
Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. _"Hän on
ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa."_ Mitä taikasanoja!
Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!

Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä
päivänä, jolloin olin ostanut _Raketin_. Lasit olivat täynnä, ja me
olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä
virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken
aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun
olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.

Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten,
miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen
sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen
säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun
me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain
hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni
enkä paljastanut heikkouttani.

"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle,
kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että
minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän
juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan
läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi
täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt,
toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.

Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun
kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi
meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli
aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti.
"Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme.
Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja
Näkki oli poistunut _Peuralle_ illallista valmistamaan.

Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen -- minulle
se oli ensimäinen käynti -- sangen suureen huoneistoon, jonne
oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen
satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä
Bill Kellyn; _Annien_ Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös
sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita
muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä
muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja
kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi
hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä
ihailla.

Maksaessani juomista -- joita kyllä toisetkin puolestaan
tarjoilivat -- välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei _Raketin_
tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan
lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin
Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat
tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa.
Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän
rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin
vähitellen."

Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän
haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu
mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse
asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu
muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun
siveellisyyden välille.

Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka
maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän
humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti
vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.



KYMMENES LUKU


Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja
osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua
pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä
päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman
pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen
koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin --
huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat,
melkoista huolta ja vaivaa.

Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin
kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston
pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin
kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut
poikuuteeni.

Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi
oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin
seisonut _Raketin_ kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni,
pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten
pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin
satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko
miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan
ohjasin _Raketin_ satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin
yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin
varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa,
joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle
Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa
markkinapaikalle ja minä ohjasin _Raketin_ ensimäisenä perille ja
kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä
lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut
minulta ison purjeen.

Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä
suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti
kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin
oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut
uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt
minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun
pirullisuuksistani.

Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän
miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme
toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme
kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.

Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan
Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny
Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään
kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli
toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi _Annie Mine_ kuunaria, ja
jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen
matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli
sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja
jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä
kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.

Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä
matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä
tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja
muutamaa sanaa pitemmälle -- hän oli näet harvasanainen ukko -- ellei
olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.

"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen,
jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä
välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi
tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny
teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä
keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun
oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä
pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen
toisia vieraita.

Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia
tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka
kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää,
mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan
nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä
välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina
vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän
iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.

Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin
tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta
niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni
sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut,
ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun
sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen,
olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha
Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen
vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha
merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.

Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja
monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli
minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää,
koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko
perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa
aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa
kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen
ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut
tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista
ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen
kannattajia.



YHDESTOISTA LUKU


Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään
kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä
ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun
elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin.
Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia;
vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä
saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut
_Raketin_ satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin,
missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen
toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui
minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta
toimitukselta.

Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon
toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen
sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle.
Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa
vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin
lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun,
joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta
ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita
kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä
alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain
siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille
pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää
pulloissa.

Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä.
Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi,
mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies
miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja
häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt
henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani
oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi
maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin,
ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita
saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin _Rakettiin_, sulkeuduin
kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia
lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat
ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista
rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet
tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä
makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin
yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri
juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe
Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki
satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia
itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme
myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme
silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän
ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.

Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa
tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista.
Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi
ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta
ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut
muutoksia. Nelson oli joutunut _Anniella_ tappeluun Bill Kellyn
kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan
riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta
hän oli sitten purjehtinut _Peuralla_ käsivarsi siteessä ja
apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut
niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat
maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia
juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin _Peura_
sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan
luona. Sen rinnalla oli _Raketti_ poltetuin purjein Scottyn ja
minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat
rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea
ylöspäin "tutkimusretkelle".

Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli
varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi
etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin
ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat
syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia
ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella
tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena
tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme
kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.

Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani.
Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt
purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla.
Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu
vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa
esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin
ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut
lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle
omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta
minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä
kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.

Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja
myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei
ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko,
köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti
vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa
löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut
ylt'yleensä luotien lävistämänä.)

Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin
tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin
_Peuralla_. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen
lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi
erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin
kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he
purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten
ja lohipursi keskellään.

Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui
veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti.
Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät
jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan
noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta.
Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen,
he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos
onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän
he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he
juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin
onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he
juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään
hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty
kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja
hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta
juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.

Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska
olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen
dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta
kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi,
purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja
kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät
lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja
meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen
liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli
yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita
noutamaan.

Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä,
harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet
heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui
tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä
ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi
entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään
lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian
oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset
lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi
tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.

Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko
eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki
haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat
uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma
oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen
juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin,
tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen,
silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja
jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin
riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät
toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.

Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan
tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt _Peuralle_
purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin
puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin
juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt
opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta
sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja
yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan
hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä
yksikätisen miehen kimppuun, (jos _Peura_ on vielä jäljellä, voi sen
peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)

Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi
kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan,
että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin.
Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti
joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat
julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan
Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen
molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan
mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken
puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella
päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken
aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin
tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi
kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille
huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa
toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen
väsyivät.

Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä,
mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista
käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka
mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista,
kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka
pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta,
hurjaa ja vapaata -- ainoata sen kaltaista elämää, josta minä
voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä
enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie
johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin,
missä taisteltaisiin -- ei vanhoista paidoista ja varastetuista
lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.

Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli
ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin
jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla
numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja
poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa,
osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja _Peura_
joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan.
Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.

Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja _Peuralta_. Syöstessäni ulos
kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan
päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi
painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin
kuunari ja _Peura_. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli
murskannut kaksi _Peuran_ kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut
sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa.
Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme _Peuran_ vedestä vapaaksi ja
korjasimme vamman.

Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme
tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta
lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei
koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli
haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje
palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?"
Nelson kysäisi. -- "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä
sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman
pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme
aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana
päivänä osterisärkille.



KAHDESTOISTA LUKU


En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka
vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka
pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen
suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai
hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä
sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan.
Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein,
eikä _Peuralla_ reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen
seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut
koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme
laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.

Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta
samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen
hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen
välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata
elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua
heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin
Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen
oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt
juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen.
Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin
juomingeissa kuin työssäkin.

Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen
väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin
juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta,
joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen
ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta,
joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti,
auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja
käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä
vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä
kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn,
minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään
toinen.

Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa
minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa
ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä.
Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä
haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon
sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi
sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen
sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten
täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole
luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei
minulla ollut laisinkaan.

Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli
kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä.
Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla.
Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä,
ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa
olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista
ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista
koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi
kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä
dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.

Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut,
että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten
parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut
oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut.
Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi
vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä
kohtaan.

Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on
hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia
päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä
ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan
kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole
purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on
sellainen.

Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta
seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset
tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme
seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista:
ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi;
toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se
seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme
kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.

Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja
maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja,
kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan:
kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin.
Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo
liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille
satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa
ystävyydessä.

Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka
sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä
kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja
ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa
pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden
kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka
lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen.
Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja
usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni.
Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan
ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt
edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa
hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin
ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.

Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin
varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän
siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle.
Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä
tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä
lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus
oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin
aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut
mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen
halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää,
jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet
mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä
ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana.
(Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä
kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on
otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa
minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)

Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan
Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti
minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden
hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla
satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan.
Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode
oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut
ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se
ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta.
Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani
kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän
kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle
pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni.
Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun
nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta,
lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä.
Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen
rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla
kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä
nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä
päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut
kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli
aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut
mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi
minua kuolemaa kohti.

Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken
elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se
eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä
oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja
saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet
juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat
minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän
kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä
ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla
häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää
juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään
muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle,
joka saa kuuntelemisestaan maksun.)

Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi
sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani.
Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin
oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja
kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan
muistutti minua välittömästä tilanteestani.

Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy
ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten
merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen,
joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin,
kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan
saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua
ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut
laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin
pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.

Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran
poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni
turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti
oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen
hengittämään vapaasti.

Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus.
Viritin jälleen kuolinlauluni -- myrkyn huumaaman nuorukaisen
tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula ... vielä", kuiskasi
Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on
rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua
pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En
halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema?
Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen
tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja
valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset
niille kaikille, jokaiselle erikseen.

Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa.
Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin
kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa
kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni
utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin
arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua
takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.

Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä
kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään
halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla
sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan
Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka
edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että
herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja
tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka
kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi
pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin
kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän
syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta
huolimatta hukkuisin veteen.

Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut
arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen
ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja
juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka
ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli,
suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo
nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan
lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja
pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta
terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.

Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen,
jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö.
Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi
numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä
harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa.
Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun
jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin
myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani,
joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui
moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat
juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat,
jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen
ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat
kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.



KOLMASTOISTA LUKU


Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan
minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka
kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina
matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä
kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja,
joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin
käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa,
joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun
kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa
muukalainen.

Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä
ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden
rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä
kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa.
Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä
kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja
iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat
sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat
peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella
ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää,
milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan
niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä
sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello
viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello
yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.

Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut
kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista
hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy
-- no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa,
että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa
oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten
kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan
tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.

"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen
poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä
matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui
tukkoon... Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä --" Ja kapakoitsija
käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai
hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai
muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie
nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."

Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa
käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän
ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella
tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista,
rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi
miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.

Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle
ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin
asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat,
sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat,
siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin
että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä
on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki
vieraassa kaupungissa.

Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee,
palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten
keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita
kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon
kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila
jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin
jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan
ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa
paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä
vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta
muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen
laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat
tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.

Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti
tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä
teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta
yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan
kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa
kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle -- _minulle_, joka en
halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä
Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki
itsemurha-kiusaukset.

Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun
vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni
vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut
vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä
kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat
olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla
läntisessä kotimaassani.

Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden
ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei
ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut
koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua
niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa,
ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja.
Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan
tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen
ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina.
Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta.
Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita,
teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen
hurjiakin -- avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.

Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän
saa valtaansa juuri nämä ihmiset -- veikot, joissa on tulta ja
tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja
hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei
surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät,
vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja
hienouden.

Oh! -- minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla -- taivas
varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia
ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita -- noista
kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi,
sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat
kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet
heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden,
saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa
kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät
harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien
rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa
lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen
tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.

Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja
tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden
heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava
sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä,
ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa
niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen,
miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo
jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain
suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän
puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne
kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi
saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja
he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.

Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin
esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni
ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän
"pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä
on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan
toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti
sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa.
Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii
korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita,
oivia veikkoja -- vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin
jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen
sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.



NELJÄSTOISTA LUKU


Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin
satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa
maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa
hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän
purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.

Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen,
viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa
ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join
ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys,
että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja
tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani
alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi
maleksimassa niiden lähettyvillä.

Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla,
joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään
minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia
kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia
jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani
varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska
nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut
koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni
tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut
milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt
sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja
elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista.
Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli
verraten joutava ja halpa juttu.

Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut
enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi
lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla.
Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun
tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten
joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen
laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä
ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin
sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä
"Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien
välimaillakin.

Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi
sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti.
Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain
muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä
siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua
sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä.
Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä
tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet
tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä
voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho.
Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne
virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)

Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut
viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa
mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun
tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin
jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet
uudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari.
Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin
Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän
saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani
herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni
pusertaakseen hengen minusta.

Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja
me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut
kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten
politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana
kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan
pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai,
jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne
asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen
ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin
hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.

He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin,
jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin,
joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta
jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun
nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään
leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä
ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän
herroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta
huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin
alkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla
suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties
kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu
pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden
herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.

Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa,
minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi,
kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat
todellisuudessa ovat.

No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa
rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme
odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin
politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose,
jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset
liivit.

"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin
haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."

"Missä?" me tiedustelimme.

"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää
minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti.
"Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin
pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät
ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."

(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut
olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen,
oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen
järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla
ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä
paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)

"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että
väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet
varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse
muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru
valloilleen, pojat!"

Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me
pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme
soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen
lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin
käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut
ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä
iltana.

Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu
ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen
paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei
ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta
kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla
varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella
pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat
olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan
me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme
sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja
varasimme itsellemme pulloja.

Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe
Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa
whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se
väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin
milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja
joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista.
Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin
juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin
kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää
pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata,
ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.

Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join --
kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit
neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi
saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.

Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen
Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa
pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo
whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle
eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen
tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta
jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot
haukkoivat ilmaa.

Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat
minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen
häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien
varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa.
Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa.
Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse
ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta
kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista.
He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta
oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin
sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua
noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin
ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain
tekevän kolttosia sen huviksi.

Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi.
Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten
kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman
voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti
junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille
istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa,
että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen
arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä
haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen
ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta
tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.

Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti,
kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin
ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa
akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni.
Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että
minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä
kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja
murskasin ruudun.

Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli
täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä
viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki
antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski
minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani
vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä
muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui
heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin
sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten
syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.

Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin
iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo
ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt
tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.

Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin
tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka
ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa.
En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin
itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta
kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta
ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain,
kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen
minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin
päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin
hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.

Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta.
Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes
seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli
ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti,
nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin
hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen
-- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin
mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin
uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin
tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen
tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin
tarmoni takaa.

Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä
satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu
avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja
kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat
antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni
ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen
äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän
täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt...
silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai
miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla.
Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt
taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella
tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi
juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.

Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä
vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon,
kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua
pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin
menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut
osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut
minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.



VIIDESTOISTA LUKU


Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin
vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan
paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa
-- suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni
mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä
kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä
putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta
ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää
arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä
päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää
ryyppäisi whiskyä.

Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että
sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi
pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja
siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat
toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin,
en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa
tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.

Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin.
Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä
päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä
suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä
oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot,
joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita
ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja
mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja
katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan
tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden
toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon
tuostakin sain kuulla saman selityksen: _En olisi tehnyt sellaista,
ellen olisi ollut juovuksissa_. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen
velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja -- tekoja, jotka
pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.

Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden
tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä
syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin,
joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat
pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja
kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös
vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten
esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia,
sai sormensa murskatuksi -- siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen
päänsä.

Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa
huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti,
eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni.
Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa,
siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat
San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita,
laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran
hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen
ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja
minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera
ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.

Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli
saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän
toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan
löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä
mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain
onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin
varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin
ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin
tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui
päästä Hänestä erilleni.

Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja
saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi
minut _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli
määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli
ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja
maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy
tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa
miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista
vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden
oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.



KUUDESTOISTA LUKU


_Sophie Sutherlandilla_ ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä,
ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana
purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä
reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän,
joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset
hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne
täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät
satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin
pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.

Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja
täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan.
Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä
pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn
tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä.
Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen
ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä
juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia
tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan
elämänsä varrelta.

Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava
Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet
karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli
aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun
syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman.
Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän
oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden,
ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan
tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin
hän jaksaisi hengittää -- ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin
pitkälti.

Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten
viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse
maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan
paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista
merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana
oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita
omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin
omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi
kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain
nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin
kiihkeästi päästä maihin.

Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme
pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko
loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun,
joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä,
paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti
nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme
kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä
ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta
taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut
kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja
pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme
oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.

Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan
ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme
rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme
useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä
joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti -- ja
kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven
suunnattomaksi harmiksi.

Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin
lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä
juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä,
lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle.
Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä
kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään
juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin
kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan
juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan,
mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena;
minulla oli rautainen terveys; ja -- no niin, nuoruus irvistää aina
ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.

Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta
oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu -- luultavasti se
oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin
tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä
myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty
hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan
nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin.
Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan
kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen
päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti
laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.

Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka
olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme.
Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa,
lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli
ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui
minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät,
karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin
korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui
vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista
ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan
ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät
olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen
muinaiseen rotuun.

Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta
ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt
mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet
Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin
raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina,
saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui
ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden
avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa
hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.

Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo
ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli
monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai
erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä
iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies
kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille
ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet
erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi,
että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo
meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä
pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.

Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan
kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel
ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme
taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen
oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka
itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja
mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli
taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli
kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen
arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi
muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset
juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen -- ja
merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä -- teki heidät
hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli
paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein
murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin
paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen
hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa
kuin Tuliliemi?

Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme
erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme
vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän
tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me
tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri,
sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä.
Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin
soittamaan ja _samisenien_ ja _taikojen_ ensimäiset sävelet
kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me
tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä
ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme
hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet,
hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni,
samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin
puhki -- mistä vain pääsi turvaan.

Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan
vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita;
varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel
ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli
kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä
edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä
vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt
kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä
laivoihin.

Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen
levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti
maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta
lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi
oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita
tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi
toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen
viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt
kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja,
virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan
maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä
ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas
pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen.
Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet.
Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen,
minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin
parissa Japanin paperitalojen keskellä.

Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel
ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni
käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin
matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin
yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain
japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden
ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies,
joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli
varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja
noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme
pikkuruisista porsliinikulhoista _sakea_, väritöntä, mietoa, haaleata
viinaa.

Muistan myöskin karkulaisoppilaat -- kahdeksantoista, kahdenkymmenen
vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä
porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa
ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä,
hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria -- nuorukaisia
kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten
maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet
miedosta _sakesta_, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli
luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti
heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän
laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:

    Vain pienen kultasormuksen
    voin sulle muistoks' antaa;
    se äitis' tähden säilytä,
    kun kierrät maailman rantaa.

He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat
murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin
heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä
ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia
elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka
hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja
seuraavien pimeyden välimailla. Me -- koululaivalaiset ja minä --
hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme
reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa
itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta
pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä
on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.

Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja
näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on
satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa
kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani
varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet
karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni.
Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on
kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.

Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni
Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi
jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan
varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme
koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.

Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin
saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja
nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin
olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan
riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu
siitä, mitä todellakin _tekee_. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia.
Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet
tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken
maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että
tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen,
ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin
vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet
kulkivat -- miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät,
reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet
kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.

Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä
lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka
tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä
kattamattoman kaivon lähettyvillä. He _tahtovat_ leikkiä juuri
sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että
määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon.
Ainoa keino estää heitä -- senkin me tiedämme -- on laittaa kansi
kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään
varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään
miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun
tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden
ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.

Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen
vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä
kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes
vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille
niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja
Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien
joukossa.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman,
ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan
koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen,
jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ
Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut
ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin
etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja
siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.

Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille
saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta
illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli
elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin
Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni
oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät
odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne
rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan
haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa,
jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja
pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan,
ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin
ja olosuhteiden kahlehtimana -- luonnollisesti meidän piti nyt saada
ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.

Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä,
ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja
tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja
siten pahaa verta tovereissa herättämään -- ei käynyt päinsä juoda
toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki
laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen
halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet
ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun
se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli
kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me
joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat
ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme
ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi
tovereiksi.

Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen
ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää
kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla
tai missä tahansa muualla maailmassa.

Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin
näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat.
Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua
perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa
tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä
pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä
välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni
tunnusteltaviksi.

Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten
seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän
pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin
usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja
kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä
kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä
tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien.
Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor
tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät
minut putipuhtaaksi.

Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni
olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan
viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se
minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen
kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että
seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt
esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta
olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä
ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti
nauttien.

Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman
satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja
tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki
seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka,
ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme
ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.

Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan
on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon
nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli
tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan
lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San
Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja
Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän
tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä.
"Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta
saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut
kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja
minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin
taas lähden purjehtimaan."

Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi,
varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen
teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran
kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit
Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven
pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään
epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.

Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta,
virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa
kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun
saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen
hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka
tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän
rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin
ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on
Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja
niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä
kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."

"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen
vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta
kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin
Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä
lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap
Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."

Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia
Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan
ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi
kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta
toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi
tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he
mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.

Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli
kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi.
Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi
merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin.
Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä
tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit,
alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.

Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole
koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta.
Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle,
muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä
tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari,
kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.

Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit
olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä
valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle,
kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan.
Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän
ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita,
uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.

Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle,
kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia
korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän
kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri
tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista.
(Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi
pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi
toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen
valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti
nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me
emme olleet heistä tietääksemmekään.

Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä -- pursimies, matruusit,
kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi
mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon
luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki
jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja
meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme
seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen
tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme
sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki
yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten
perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset.
Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme
kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?

Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana
vuonna, kun _Mary Thomas_ upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin
puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja,
me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli
kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen
oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa
ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa
oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja
sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.

Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen
vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit
unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta
nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat
loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten
ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli
oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä
meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan
eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan
päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä
eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan
kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka
lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet
ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota
eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.

Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo
saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa
otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut -- hänet oli ammuttu
kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen
osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut.
Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet.
Toinen Smith, _Annien_ revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan
Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata
kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset
kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec,
kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina
ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi
miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin
purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun
keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie
edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi _Annien_ Smithin
surmaan oli syynä Tuliliemi.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut.
En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En
välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä
palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla
ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni
hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen
toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni
siis paikan eräässä hampputehtaassa -- kymmenen tunnin työpäivä
ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani
ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani
säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani
luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta
sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.

Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys
Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia.
Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn
karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen
tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät
kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.

Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä
oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian
poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en
nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten
parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia
asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin
miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä,
omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa
ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan
poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta
liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi
välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan
ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin
he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa
tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve
siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.

Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden
kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta,
minkä he olivat viettäneet -- olin liian varhain joutunut Tuliliemen
holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja
kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois
ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset
käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät
kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan
löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme
nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja
nykyisiä oloja.

Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan
yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin
käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä
kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni
kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa
kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja
juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli
toverukset.

Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli
todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan
turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään
määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja
sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä
voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä
tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli
aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun
näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin
tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä
jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta
tähän leikkiin.

"Jaa -- ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle
hankitaan tyttö".

Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun
näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut
tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa.
Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä
muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut
mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka
olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt
rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain
vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme
vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet
savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi
kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä
sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen,
jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun
jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun,
kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin --
kaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen -- kolmekymmentä
senttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat
kahdelle vain kaksikymmentä senttiä.

En välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta
olin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt
minusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja
filosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka
taskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä
dollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.

Mutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia,
minne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille.
Minä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki
tyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä
minulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän
houkutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta
ne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina
hänen korukappaleisiinsa.

"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein", hän virkkoi lopulta.
"Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla".

Ja hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen,
että Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi
todellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme
ja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella,
päivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä
makeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä
me ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja.
(Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia -- niin paljon kuin
vain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)

Mutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin
alkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen
tuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt
kuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat
kävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat
heihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa,
kauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta
harjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat
kävelevät pojat ja tytöt; ja näiden _täytyy_ ehdottomasti päästä
kävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)

Vaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta
puolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa
vaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis
rohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän
miehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja
ihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja
välttämättömän aloitekyvyn.

Sitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä --
erikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari
sanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas
vaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan
esiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain,
poika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina
valinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen
vaivaisen sisaren.

Kokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua,
minä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä,
joille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi
iltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön.
Mielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan
ei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun
seikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään
asiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta
kaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä
yhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin
että "moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä".

Kauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan
suloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää
hänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa
ulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan
kokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä,
joka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle
maalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt
osittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja
vierelläni istui Louis huomioita tehden -- minä uskon, että hän teki
vain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.

Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena
puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme
ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin
kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat
silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten
simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli
lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein
ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen
tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma
siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.

Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan
kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei
herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua
sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni
Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun
katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy
kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin
viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt
henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan
Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka
Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä
siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen
nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon
entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.

Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä
pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen
jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli --
Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen
pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai
sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä
Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita,
joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli
lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi
antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi
päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.

Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan
pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden.
Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein
suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä!
Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä,
joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En
tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen
Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten
parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja
pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa
hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan -- mutta minä
en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku
naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja
elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni
ainakin, syvällisen perinpohjainen.

Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme
oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain
päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa
kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä
juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en
loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani
koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä
mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä
ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi
odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän
minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä
hän mahtoi silloin ajatella minusta?

Ah, hän oli minua viisaampi -- tiedän sen nyt -- tuo pieni viaton
tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken
ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut
hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan,
kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani
kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä
olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en
ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun,
mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona,
jolloin ne koskettivat minun huuliani.

Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko
kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla
hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä
juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko
edes siirtyä lähemmäksi?

Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja
rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en
ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran
eräänä toisena iltana erotessamme -- se oli valtaava hetki ja minä
tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää
enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai
yhtä monta kertaa -- kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja
viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään -- emme
edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia.
Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua.
Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin
uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin
kallis.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Oleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet,
en ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä
ei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä
merkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me
olimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet
viinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.

Kun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja
illallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai
pienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet
ja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei
kadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas
ei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan
myymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin.
Tähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä
kuin ulkosalla.

Louis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu:
kapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen
kanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis
ja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia,
lähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja
mukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että
halusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet
mitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan
tilaamatta silloin tällöin väkijuomia.

Kolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä
tarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja
tyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja
raitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me
halusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme
korttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen
tunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen
kerran lasin olutta -- halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta
mieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!

Me tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki
näyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat
olivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan
ja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka
ei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä,
että olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä
senttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.

Seuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta
Nationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan
kapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa
ja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä
polvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli
käynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin
haastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten
oli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä
se merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.

Me olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli
päättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko
viikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli
meille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi
menetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme
imeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi
meidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme
rakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä
tavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut
varaa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen
ahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin
aikaa huvitusten pyörteestä -- ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin
saisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä
tallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me
pelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.

Sitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet
enempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä
ja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten
esimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa
peräkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota
toisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina
kahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni
pelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme
tilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista
kapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti
maksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän,
kuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä
poistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle
kapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien
aikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle
yhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän
sattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi,
että vaadittaessa maksan heti tuon summan.)

Olen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka
meitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin
nykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa
on kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä
ei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin
meidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa
etsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa
vaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää,
että olisimme voineet mennä N.M.K.Y:een, iltakouluun, iltaseuroihin
ja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin
emme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja
vielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun
kaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme,
kun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu,
pistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille
rattoisia tapojaan.



KAHDESKYMMENES LUKU


Hampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani
yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä,
vapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet
kaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen
vallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden
ja erosin paikastani.

Olin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi
tarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei
lyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin
sähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten
voisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen
kouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa
kouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa.
Uskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat
amerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.

Juoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka
sai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja
vakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen,
kunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen
oli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein
-- niin taru kertoi -- tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa
palkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut
sellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani
kerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Kaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat
varttuneet kyllin vanhoiksi.

Niin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin
eräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse
johtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että
melkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä
asiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi
sähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan
työhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut
sopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta
ja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri
tälle ammatille ja tälle laitokselle.

Johtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin
juuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi
auttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat
etsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti
harvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja
hän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa.
(Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin
itsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)

"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat
ja hienommat yksityiskohdat", hän sanoi, "teidän täytyy tietenkin
työskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan
moottoreita". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen
tyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä
itsellään mahtoi olla.)

"Mutta", hän lisäsi, "kuten itsekin selvään oivallatte, te ette
voisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön
pääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta.
Vaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää
yllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän
tuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi."

En saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi
kehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki
pojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla
ne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.

"Milloin saan ruveta työhön?" minä kysyin haluten mahdollisimman pian
aloittaa loistavan urani.

"Mutta", sanoi johtaja, "kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin
alkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään
ehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa
öljypoikana."

Rohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä
luo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi
sähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma,
että jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin
ei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas!
Urani näytti entistä loistavammalta.

"Milloin saan ruveta työhön?" minä tiedustelin kiitollisena.

"Mutta", sanoi johtaja, "ette te voisi aloittaa viipymättä
konehuoneessa. Siihenkin täytyy valmistua. Tie johtaa lämmityshuoneen
kautta. No niin, tiedän, että te ymmärrätte tämän asian varsin hyvin.
Ja siellä te opitte huomaamaan, että kivihiilenkin käsitteleminen
on tieteellinen työ, jota ei kannata halveksia. Tiedättekö, että
me punnitsemme jokaisen naulan kivihiiltä, minkä poltamme? Siten
opimme tuntemaan, minkä arvoista ostamamme kivihiili on; me tiedämme
hiuskarvalleen, kuinka paljo jokainen tuotteemme meille maksaa,
ja saamme selville, kutka lämmittäjistä tuhlaavat eniten, kutka
tuottavat typeryytensä tai huolimattomuutensa tähden vähimmän hyötyä
käyttämästään kivihiilestä." -- Johtajan kasvot säteilivät jälleen.
-- "Tästä näette, kuinka äärettömän tärkeä kivihiilenkin kaltainen
pieni tekijä on, ja mitä enemmän opitte tästä pikku seikasta, sitä
parempi työmies teistä tulee -- hyödyllisempi sekä meille että
itsellenne. No, oletteko nyt valmis aloittamaan?"

"Milloin tahansa", minä vastasin urheasti. "Kuta pikemmin, sitä
parempi."

"Hyvä on", hän virkkoi. "Saapukaa siis huomisaamuna kello seitsemän."

Minut opastettiin ulos ja sain tutustua tehtäviini. Myöskin minulle
ilmoitettiin ehtoni -- kymmenen tuntia työtä jok'ikinen päivä, pyhänä
ja arkena, yksi vapaapäivä kuussa ja palkkaa kolmekymmentä dollaria
kuukaudessa. Se ei ollut juuri rohkaisevaa. Vuosia varemmin minä
olin säilyketehtaassa ansainnut kymmenen dollaria päivässä kymmenen
tunnin työstä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että syynä siihen,
miksi en ollut vuosien ja voimien varttuessa saavuttanut parempaa
asemaa työmarkkinoilla, oli ammattitaidon Puute. Mutta nyt asemani
muodostuisi toisellaiseksi. Ryhtyisin työskentelemään oppiakseni
ammatin, saavuttaakseni ammattitaitoa, tunnustusta, suuren omaisuuden
ja voittaakseni lopulta johtajan tyttären.

Ja minä aloitin oikealla tavalla -- aivan vähäisimmästä alusta asti.
Niin juuri pitikin tehdä. Minä kuljetin kivihiiltä lämmittäjille,
nämä lapioivat niitä uuneihin, niihin sisältyvä voima muuttui
höyryksi, se muutettiin konehuoneessa sähköksi, millä taas
sähkömonttöörit työskentelivät. Tämä kivihiilen kuljettaminen oli
ehdottomasti kaikkein ensimäinen aste ... ellei johtajan päähän
pälkähtäisi lähettää minut kaivoksiin, mistä kivihiili saatiin, jotta
ymmärtäisin vieläkin paremmin, kuinka hankittiin sähköä raitioteiden
käyttövoimaksi.

Minä, joka olin raatanut miesten parissa, huomasin nyt, ettei minulla
ollut aavistustakaan todellisesta työstä. Kymmenen tuntia päivässä!
Minun oli kuljetettava kivihiiltä sekä päivä- että yövuoroja
varten, ja vaikka uurastin päivällistunninkin läpeensä, en saanut
koskaan työtäni päätetyksi ennen kello kahdeksaa illalla. Minä
raadoin kaksitoista, kolmetoista tuntia päivässä enkä saanut mitään
ylityöstä, kuten ennen säilyketehtaassa.

Saatan kernaasti ilmaista totuuden suoraa päätä. Minä suoritin
kahden miehen työn. Ennen minua oli täysikasvuinen rotevaruumiinen
työmies suorittanut päivävuoron ja toinen samallainen yövuoron. He
olivat saaneet neljäkymmentä dollaria kuussa kumpikin. Johtaja, joka
harrasti suurta säästäväisyyttä, oli taivuttanut minut tekemään
kahden miehen työn kolmen kymmenen dollarin palkasta. Minä luulin,
että hän halusi kehittää minut sähköteknikoksi. Todellisuudessa hän
säästi yhtiölleen viisikymmentä dollaria kuussa.

Mutta minä en tietänyt korvaavani kahta miestä. Kukaan ei sanonut
sitä minulle. Johtaja päinvastoin varoitti jokaista ilmaisemasta
asiaa. Kuinka urheasti kävinkään ensi päivänä käsiksi työhöni!
Raadoin hurjaa vauhtia, täytin rautaiset työntökärryt kivihiilellä,
juoksutin ne vaakalaudalle ja punnitsin kuorman, pyöritin sitten ne
lämmityshuoneeseen ja kaadoin kuorman tulisijojen eteen.

Tein enemmän kuin kaksi miestä, joiden paikan nyt täytin. He olivat
vain kuljettaneet kivihiilet sisään ja kaataneet ne tulisijain
eteen. Näin minä menettelin päivävuoron kivihiiliin nähden, mutta
yövuoron tarpeet minun täytyi kasata lämmityshuoneen seinustalle.
Lämmityshuone oli pieni, joten minun oli kasattava yövuoron
kivihiilet yhä korkeampaan läjään ja tuettava sitä lujilla laudoilla.
Läjän huipulle oli heitettävä kivihiilet toistamiseen lapiota
käyttämällä.

Hiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia,
vaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo
kuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää
ja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani.
Tämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa
allani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä
lopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että
nyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin
kaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa.
Päivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä
vain uurastin edelleen.

Nälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli
yhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena
raitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin
saanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina
siinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani
erääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään
minulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään,
ja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt
istumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin,
etten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut
ruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan
vetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni
seisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani,
olin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.

Hoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin
polvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään,
minä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli
tullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi.
Turhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut
syödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut
isän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti
sikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen
ympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi.
Ruumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni
olivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä
huikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua
tavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa
enemmän kuin edellisenä päivänä.

Se vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt
nuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se
vasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin
murusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt
osoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti
päästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat
paisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on
astua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata
oli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien
ranteiden ollessa pois sijoiltaan.

Se vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle,
kun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta,
masennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä
oli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä
saanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua,
ellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä
nahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin
lievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon,
joka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat,
etteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.

Ja tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä
onnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja
pääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin
kotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.

En lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan
tyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni
nukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin,
ja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata
lepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua
pitkälti ja levätä kunnollisesti.

Omituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä
edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein
poikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän
tekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin.
Mutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni
koskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä
osoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta
juomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen
seurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa
alkoholinhimon.

Usein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella
tavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän
vannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt
häntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani
alttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta
ja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein
kolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet
kahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei
olisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin
paikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä
ollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja
estin kahta miestä saamasta työtä.

Ollen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en
eronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin
pitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin
tehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan
nuorukaisen hän oli menettänyt.

Kaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi.
Jatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen
yövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia
sähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan
palkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.

Kaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan
vahingoittaakseni itseäni -- vaikka minun olikin pakko käyttää
nahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä
työhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut
laisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta
vastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan
vakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli
remuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja
niin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä
rautateitse idän puolelle.



YHDESKOLMATTA LUKU


Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen
Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen
teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen
maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä
kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä,
jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai
pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi
kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894,
jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta
kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan -- muistan silloin ryypänneeni
partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.

Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina
onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä
sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja
kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset
juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.

Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani
sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä
pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain,
terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät
joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja
yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät
pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta
Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon
asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri
Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa
mieluimmin halusin olla.

Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin
uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön
takapuolella -- elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin
tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin
pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin
arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle
vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain
ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin,
täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja
ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan
pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla
tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä
mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman
uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin
ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa
loppua.

Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ
oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin
päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea
pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ.
Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten
koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani,
ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.

Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen
tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun,
joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin
ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt
laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa
mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä
päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti
käsittäen tämän paradoksin totuuden.

Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja
iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry
Clay"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut
kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat
maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me
pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä
kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin
kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut
puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla
suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.

Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes
ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää
kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta
huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt
hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin
innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma
tarjonnut minulle mitään viehätystä.

Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä
pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa
lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä.
Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat
paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen
dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani
Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen
kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja
kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut
ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta
tai korkoa.

Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa
lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä
saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä
dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta
ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin -- sellainen on tapa ja laki
Tuliliemen kannattajain kesken -- minä olen myöhempinä vuosina, onnen
päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny
Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot.
En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut
minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia,
jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä.
Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan
esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi,
voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu
ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla
varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka
omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.

Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin
aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen
epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe --
vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka
olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta
paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti
minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen,
kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi.
Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä
kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi
dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua
armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.

Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän
kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut
koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä
lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan
kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin
lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin
minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että
hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin
silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman
dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se
olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.

Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut
sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä
tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan,
kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä
toveria.

Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja
vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan
Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin
ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut.
Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien
tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä,
milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.

Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut
vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt
pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän
toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja
yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten
elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen
huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti
kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.



KAHDESKOLMATTA LUKU


Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika.
Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua
taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti
edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti
suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä
päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun
erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa
yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi
kaksi vuotta.

Sepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli
suoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa,
kunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista
kaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän
pahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin
rahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys
opinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että
pitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne.
Syynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö
neljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä
koituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella
hyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut
antautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua
eroamaan.

Sen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin
hammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon
oli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta,
istuen makuusuojassani minä yritin "tiivistää" kahden vuoden työn
kolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen
vuoden saavutuksia.

Minä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden
ajan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni.
Ruumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä.
Silmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin.
Ehkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin
varmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin
päättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes
tutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.

Niin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan
silmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja
kertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni,
olivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua
ei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi
ajatella.

Sellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt
määräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja
tutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran
kuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain
aamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin
vuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän
vihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn
sulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin
peräpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan
purjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla _Peuralla_.

Eteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman,
kiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi
kalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.

Ja juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen
voinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli.
Minulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi
auttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha -- merimiehelle tarjousi
suuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät
edessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat
valkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin
aprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja
suuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti
paikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.

Tämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut
mieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta
väsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä
varmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin
tietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin
eroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia.
Se oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.

Tässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan
suunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan
ryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta
hankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen
vastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan
toveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla
vastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle,
jolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan
joutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut
alkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti.
Olisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden
valkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki
minua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja
tuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.

Nyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin
mökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie
painoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut
vanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat
minua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti
rautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä,
joten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.

Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen
takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta
ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä
ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat
sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin
paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa
jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui
virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni
rupesi turtumaan.

Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut
Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta
häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena
whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa _Gasellilla_,
siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi
lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja
laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli
painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja
me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain
hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.

Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen
puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja
sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta
viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä,
Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran
lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan
tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja
tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.

Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen.
Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi
kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää
pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan
arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin
purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he
irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin
silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.

Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin
kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi.
Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene
kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on
hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä
päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja
ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan
verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani,
ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan.
Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen
laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti
rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista
kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin
vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin
lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi --
lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä
ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset",
"Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".

Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa
tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten
hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison
perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi.
Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä.
Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla
höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan
painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.

Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä
kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me
makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen
viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.



KOLMASKOLMATTA LUKU


Viikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi
yliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää.
Voidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä,
sillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi
päivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut
enää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet.
Siveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon
ensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä
surettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan
palasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.

Monta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota
päivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan
myöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta
vastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä
jouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä
huumausta, minkä alkoholi tarjoo.

Beniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi
täysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut
juoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja
ylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin
liikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä
sellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen
mieluisimpiin olinpaikkoihin.

Yliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin
tammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus,
ettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa,
mikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut
suurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja,
ja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät,
mikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut,
vaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan
en suullisessa esityksessä.

Päätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli
etupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous,
kolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus,
ja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus.
Päättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin
makuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen
alan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole
kenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt
suuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi
luullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen.
Minä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista -- raskaita tutkielmia,
tieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia
runoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina
silosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin
asti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista
tuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta
intohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.

Paljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella
kirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli
kirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun
tarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein
itkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla
ensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä
asusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan
lakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset
ilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei
tuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon
tuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia
tuloksia.

Kuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta
minun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se
oli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta
tuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren
selkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta.
Joka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen
koskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti
talon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin
joku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin
niin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin
muodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin
olisin nakutellut sitä vasaralla.

Pahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani
samalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen
sanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin
ruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin
joka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella
tuotteitani odottavia toimittajia varten.

Minut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen
kuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua
alkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa.
Valveilla ollessani vietin kaiken aikani -- paitsi niitä tunteja,
jotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä -- luomistoiminnan
seitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut
vähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan
-- kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden
tunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen -- lukemattomiin
kauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.

Mutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin.
Käsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä
Tyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin
eriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes
jotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin
oli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden
konekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan
vähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä
vain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien
voimiensa laihoilla saavutuksilla.

Kesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä
ja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata
mieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni
oli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän
valmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin
vasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä
korkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten
vietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää
nukkumiseen.



NELJÄSKOLMATTA LUKU


Lähdin maaseudulle, ja Belmontin Akatemiassa sain työtä pienessä,
täydellisesti varustetussa höyrypesulaitoksessa. Eräs toinen mies
ja minä teimme kaiken työn, lajittelimme ja pesimme, silitimme
valkoiset paidat, kaulukset ja kalvosimet, vieläpä opettajain
rouvien hienoimmatkin vaatekappaleet. Me ahersimme kuin karhut,
varsinkin kesän tullen, jolloin akatemian pojat alkoivat käyttää
valkoisia palttinahousuja. Valkoisten palttinahousujen silittäminen
vie hirvittävän paljon aikaa. Ja niitä oli niin monta paria.
Me hikoilimme viikosta toiseen työn ääressä, josta ei tullut
koskaan loppua; ja monena yönä, sillä välin kuin pojat kuorsasivat
vuoteissaan, toverini ja minä raadoimme sähkövalossa höyrymankelia
käyttäen tai silitysrautaa käsitellen.

Tunnit olivat pitkiä, työ vaivalloista, vaikka me kehityimmekin
oikein mestareiksi koettaessamme tulla toimeen mahdollisimman
vähin liikkein. Palkkaa minä sain kolmekymmentä dollaria kuussa
sekä täysihoidon -- siis vähän enemmän kuin säilyketehtaassa
ja kivihiilen kuljetuksen päivinä, ainakin täysihoidon verran
enemmän; työnantajalleni se maksoi vähäisen (me söimme keittiössä),
mutta minulle se merkitsi kaksikymmentä dollaria kuussa. Näistä
kahdestakymmenestä dollarista saan kiittää vuosien kuluessa
varttunutta voimaani, karttunutta taitoani sekä kirjoista hankkimaani
oppia. Jos vastedes edistyisin samaa vauhtia, voin toivoa ennen
kuolemaani pääseväni yövartiaksi, joka saa kuusikymmentä dollaria
kuussa, tai poliisiksi, jolle sivutulojen avulla karttuu sata
dollaria.

Niin häikäilemättömästi me raadoimme kaiken viikkoa, että olimme
lauantai-iltana täydellisiä hylkyjä. Huomasin joutuneeni vanhastaan
tuttuun työjuhdan asemaan, missä uurastin useampia tunteja kuin
hevoset ja tuskin ajattelin sen enempää kuin hevoset. Kirjat
pysyivät minulle suljettuina. Olin tuonut arkullisen mukaani
pesulaitokseen, mutta en kyennyt niitä lukemaan. Nukuin heti, kun
koetin lukea; ja jos kykenin pitämään silmäni auki muutaman sivun
mitan, niin en voinut muistaa niiden sisältöä. Herkesin yrittämästä
raskaampia aineita, kuten lakitiedettä, kansantaloutta, biologiaa ja
koetin tyytyä kevyempiin, kuten historiaan. Minä nukahdin. Koetin
kaunokirjallisuutta ja taas nukahdin. Ja viimein, kun nukahdin
jännittävien romaanienkin ääreen, luovuin koko yrityksestä. Minun ei
onnistunut lukea loppuun ainoatakaan kirjaa koko sinä aikana, jonka
vietin pesulaitoksessa.

Ja kun tuli lauantai-ilta ja viikon työ oli päättynyt
maanantai-aamuun asti, minussa vallitsi kaksi tarvetta: halu
nukkua ja halu juoda itseni humalaan. Toisen kerran elämässäni
minä nyt kuulin Tuliliemen selvästi kutsuvan. Ensi kerralla siihen
oli ollut syynä henkinen lamautuminen. Mutta nyt eivät aivoni
olleet rasittuneet. Päin vastoin, tunsin nyt turtumista aivoissani
siitä syystä, että niitä ei laisinkaan käytetty. Siinä oli koko
vika. Aivoni olivat käyneet niin valppaiksi ja innokkaiksi,
niin joutuisasti toimiviksi kirjojen paljastaman uuden maailman
ihmeistä, että ne nyt kärsivät sanomattomasti toimettomuuteen ja
seisahdustilaan jouduttuaan.

Ja minä, Tuliliemen pitkäaikainen läheinen tuttava, tiesin
tarkalleen, mitä hän minulle lupasi; houkuttelevia mielikuvia,
suuruuden unelmia, unohdusta, kaikkea muuta paitsi pyöriviä
kaulaimia, surisevia kiertimiä, tärkkelystä ja palttinahousuja, jotka
loppumattomana jonona höyrysivät kiitävän silitysrautani alla. Niin,
sellaista se on. Tuliliemi vetoaa heikkouteen ja pettyneisyyteen,
väsymykseen ja uupumukseen. Hän näyttää helpoimman tien vapauteen.
Ja hän valehtelee kaiken aikaa. Hän tarjoo ruumiille valheellista
voimaa, hengelle valheellista nousua, hän saa kaiken näyttämään
toisellaiselta kuin todellisuudessa, paljoa kauniimmalta kuin on
laita.

Mutta ei pidä unohtaa, että Tuliliemi kykenee esiintymään
moninaisissa muodoissa. Hän ei vetoa ainoastaan heikkouteen ja
uupumukseen, vaan myöskin liialliseen voimakkuuteen, ylitsekuohuvaan
elämäntarmoon, toimettomuuden aiheuttamaan kyllästyneisyyteen. Hän
voi pistää kätensä jok'ikisen kainaloon tämän mielialasta huolimatta.
Hän voi kietoa viekoittelevaan verkkoonsa kaikki ihmiset. Hän
vaihtaa vanhat lamput uusiksi, harhaluulojen helyt todellisuuden
arkivaatteiksi, ja lorujen lopuksi hän pettää jokaisen, joka liittyy
hänen seuraansa.

Minä en kuitenkaan joutunut juovuksiin siitä yksinkertaisesta syystä,
että lähimpään kapakkaan oli puolentoista mailin matka, eikä vaatimus
humaltua kaikunut tällä erää niin äänekkäänä korvissani. Jos se olisi
ollut äänekkäämpi, minä olisin kulkenut kymmenen kertaa pitemmän
matkan päästäkseni kapakkaan. Toiselta puolen, jos kapakka olisi
sijainnut juuri kulman takana, minä olisin ehdottomasti juonut itseni
juovuksiin. Nyt minä vain vietin lepopäiväni siimeksessä lojuen ja
sunnuntailehtiä selaillen. Mutta minä olin liian väsynyt edes niiden
laimeata vaahtoa hörppiäkseni. Pilalehti saattoi houkutella vähäisen
hymyn huulilleni, ja sitten minä vaivuin uneen.

Vaikka en taipunutkaan Tuliliemen houkutuksiin pesulaitoksessa
työskennellessäni, aiheutui niistä kuitenkin määrätty, tärkeä tulos.
Olin kuullut kutsun, tuntenut halun jäytävän, kaivannut huumausta.
Minä aloin valmistua myöhempien vuosien voimakkaampaa halua tuntemaan.

Huomattavaa on se, että tämä halun kasvaminen tapahtui kokonaan
aivoissani. Ruumiini ei huutanut alkoholia. Se oli kuten ennenkin
täysin vastenmielistä ruumiilleni. Kun olin ruumiillisesti uupunut
kivihiilen kuljettamisesta, ei ajatus lähteä ryyppäämään ollut
välähtänytkään tietoisuudessani. Kun olin henkisesti uupunut
suoritettuani ylioppilastutkinnon, minä join itseni viipymättä
humalaan. Pesulaitoksessa kärsin jälleen ruumiillista uupumusta, joka
ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä perinpohjaista kuin kivihiiliä
kuljettaessani. Mutta siinä oli olemassa erotus. Ryhtyessäni
kivihiiliä kuljettamaan ei henkeni ollut vielä herännyt. Tämän
työn ja pesulaitoskauden välillä sieluni oli löytänyt hengen
kuningaskunnan. Kivihiiliä kuljettaessani henkeni oli ollut
nukuksissa. Pesulaitoksessa henkeni, joka nyt oli valveutunut ja
halusi kiihkeästi toimittaa jotain, joutui ristinpuuhun.

Ja joko sitten lankesin juomaan, kuten Beniciassa, tai pidätyin
siitä, kuten pesulaitoksessa, itivät aivoissani yhtä kaikki
alkoholinhimon siemenet.



VIIDESKOLMATTA LUKU


Pesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään
Klondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen
kultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä
1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa
terveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin
kantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista
Lake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja
voitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen.
Kuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella
menomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin
sanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta
mailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen
rasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta
ja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja
luonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita
miehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan
ruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä.
Whisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin
jauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.

Kaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita.
Sen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan
jouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä.
En edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin,
yksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä
leikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni
kahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.

Palattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni
sain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää
ja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä
laivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut
sieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten
tuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.

Ajat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja
minun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut
mitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se
aika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle
omani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä -- niin,
ja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti
kesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen
jälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan
tulevaisuutta.

Karkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä
tuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien
velvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa
taas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen
työnvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin
käsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle
työtä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet
toimittamaan mitään.

Tilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja
sadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt
minulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut
viisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi
dollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin
seurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin
kääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten
oli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin
saada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin
hänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska
sitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita
dollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin
viidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa
konttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.

Mutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista
tavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen
ja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista
jokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat
viimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja
perunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin
taiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin
kaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa
ikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo
tulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota
nauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina,
joten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.

Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten
toimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena.
Mutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi
maaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna
maita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä
paitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.

Etsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää
missä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin
lattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi
suoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta
sillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi
odottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin
ansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä
matkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas
tuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut
laisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti
saavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.

Mutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle
lähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta
piti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta,
sitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.

Sepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen,
toisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut
ruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys.
Olin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi
tuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli
aikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen
pitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään
pinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi
tällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen
vastaan.

Mutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista
tointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä
sepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan _Youth's
Companion_ lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi
yhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä
siihen, että se palautettiin.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja
paluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja
sepittämällä. Myin yhden _Overland Monthly_ aikakauskirjaan viidestä
dollarista. _Black Cat_ antoi minulle neljäkymmentä dollaria
toisesta. _Overland Monthly_ tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta
seitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa.
Lunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä
vainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin
velkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän
luottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei
antanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins,
eräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa
viidestä dollarista.

Ja juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön.
Tämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita
säännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa
saattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten
parhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi
Oaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen
tavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin
onnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa.
Jos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan
miehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden
tilaisuuden ilmetessä --

Mutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: "Te ette siis välitä tästä
paikasta?"

"Välitän kyllä", minä vastustelin. "Nähkääs, jos te nyt sivuutatte
minut tällä kertaa --"

"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan",
hän virkkoi kylmästi.

Kaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.

"No hyvä", minä sanoin. "Minä en ota sitä vastaan."



KUUDESKOLMATTA LUKU


Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä
kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain
ja myöhään minä olin toimessa -- sepittelin, kirjoitin koneella
puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita,
jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän
menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin
unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen
ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta.
Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka
houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock
Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan
päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli
sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen
poikansa kotiin.

Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle
sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan
rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu
jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea,
ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun
toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset
saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.

Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan
neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli
kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes
sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni
kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden
opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle
opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta
nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät
tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He
tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor
Resartus",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät
välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa
ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat
ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet
sellaista sepittämään.

Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan
odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin
ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen
varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut
erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti.
Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain
kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat
väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden.
Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja
yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia
määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa
sellaisissa kuin _Atlantic Monthly_, pidin huolta ensimäisen kirjani
oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin
sosiologisia artikkeleita _Cosmopolitan_ ja _McClure's Magazine_
aikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse
tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.

Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista,
jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin
nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en
juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut
olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta
koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona.
Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten
lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui
jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli
tusinaa _cocktail_-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen
maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin
kokonainen humala.

Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä _cocktail_[4] oikeastaan
oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko
alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua
eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä
nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen
kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä
tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain
köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa --
halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta
mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava,
ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin
päivällisen jälkeen punaviiniä.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU


Sikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani
ja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan
koneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan
luettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin
ankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia
uneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä
se. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin
virkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä,
ettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin
nyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja
korkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa.
Ja minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat
vaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin
väsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti
urheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen
nukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa,
niin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua
seitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli
keksinyt herätyskellon.

Eikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti
yleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin
sosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt
sytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet.
Menestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli
päässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa
kirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin
puhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin
pitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin.
Taistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein
uutterasti työtä.

Aina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri.
Mutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi,
varsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa,
joiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä
joi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei
heistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän
kerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia
täyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia,
ja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista
ensimäistä _cocktailiani_ tai ensimäistä "skottilaistani".

Nyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin
luonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus
kohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten
luona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani.
Hankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen
koommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.

Enkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan
Tuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat
vaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina
sitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin
minäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa,
minä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin
talossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut
mitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja
vuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.

Ollessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesti
_cocktail_ lämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin
sopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin
sitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut
nauttia _cocktailia_ ennen ruokaa, kun söin yksikseni.

Toisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua
hiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja
me saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen
lasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä
puolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein
näin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta
tavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä
juomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.

Sitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin
vaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän
herraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina.
Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda
humaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten
pitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta
syystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen
parissa -- siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa
halusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen
seikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä
olla juomatta heidän kerallaan -- sillä tiesinhän varmasti, ettei
minun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.

Tällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan
jouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat
harvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään
ehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon
East Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja
seurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin
monta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan,
koska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat
siitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.

Myöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen
synnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin
juominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla
maailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet
eriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy
ryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen
päänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen
ylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.

Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia
kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen
olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut
selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin,
että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset
joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti.
Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia,
joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet
tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he
olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa,
kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.

Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan
joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä
näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä
kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin
pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian
lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan _minut_
pöydän alle!

Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua
tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä
perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt
astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja
nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten
olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli
ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä
laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.

Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan
lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus
välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka
ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina,
taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla
sikaakin sikamaisempia.

Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani
ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa
useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä
kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin
selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan
harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani,
hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja
kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja
kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan
minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni.
Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin -- niin omituinen on
miehen luonne.

Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas,
myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä
esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma
siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni
istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta
jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään
jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin
itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.

Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole
koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka
suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt
monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin,
turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.

Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain
toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin
matkustin Atlannin poikki vanhassa _Teutonic_-laivassa.
Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen
sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen
laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan
"hevoskauloja" -- mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli
omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join
"hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat
juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä
ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko,
epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut
tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas
ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan
joutava asia.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU


Vielä en ollut valmis työntämään kättäni Tuliliemen kainaloon.
Kuta vanhemmaksi kävin, kuta suuremmaksi menestykseni kasvoi, kuta
enemmän rahaa ansaitsin, sitä laajemmassa määrin pääsi maailma
vaikuttamaan minuun ja sitä huomattavammin tunkeutui Tuliliemi
elämääni. Kuitenkaan ei hän ollut vielä päässyt pintapuolista
tuttavuutta lähemmäksi. Join seuran vuoksi, mutta yksin ollessani
en nauttinut väkijuomia. Toisinaan jouduin hieman hiprakkaan, mutta
moiset tilaisuudet olivat minusta varsin vähäinen hinta seuraelämän
tarjoamista etuuksista.

Niin kypsymätön olin vielä Tuliliemen helmatoveriksi, että kun tähän
aikaan vaivuin syvälle alakuloisuuden kuiluun, en edes uneksinutkaan
etsiä apua häneltä. Sain kokea sekä ulkonaisia että sydämen huolia,
jotka eivät sovellu tässä yhteydessä esitettäviksi. Mutta niiden
yhteydessä esiintyi älyllisiä huolia, jotka aiheuttivat syviä
seurauksia.

Minun tilanteeni ei ollut tavallisimpia. Olin lukenut liian paljon
positiivista tiedettä ja viettänyt liian positiivista elämää.
Nuoruuden kiihkossa olin tehnyt sen ikivanhan erehdyksen, että olin
tavoitellut Totuutta liian häikäilemättömästi. Olin riistänyt hunnun
sen yltä, ja eteeni oli paljastunut näky, jota en ollut kestänyt.
Lyhyesti sanoen, olin kadottanut kauniin uskoni melkein kaikkeen
muuhun paitsi inhimillisyyteen, ja inhimillisyys, jota kohtaan olin
säilyttänyt uskoni, oli varsin alkeellista laatua.

Tämä pitkällinen pessimismi-sairaus on siksi tuttu useimmille
meistä, ettei sitä kannata tässä tarkemmin kuvata. Tahdon vain
tehostaa, että olin peräti kurjassa tilassa. Ajattelin jo itsemurhaa
yhtä kylmäverisesti kuin konsanaan kreikkalainen filosofi. Minua
suretti se, että niin moni ihminen oli toimeentuloonsa nähden
minusta riippuvainen, joten en voinut erota elämästä. Mutta tämä oli
pelkkää moraalisuutta. Todellisuudessa minut pelasti ainoa säilynyt
harhaluulo -- KANSA.

Se, minkä vuoksi olin taistellut ja öisin lamppuani polttanut,
oli osoittautunut pettymykseksi. Menestys -- sitä minä halveksin.
Maailman tunnustus -- se oli pelkkää tuhkaa. Seuraelämä, miehet ja
naiset, jotka kohosivat satamakorttelien ja kanssien loan ja lian
yläpuolelle -- heidän tympäisevä henkinen keskinkertaisuutensa minua
hämmästytti. Naisen rakkaus -- se oli samaa maata kuin kaikki muukin.
Raha -- minä saatoin nukkua vain yhdessä vuoteessa kerrallaan,
ja mitä merkitystä oli sillä, että kannatti päivässä ostaa sata
pihviä, kun saatoin syödä vain yhden? Taide, kulttuuri -- biologian
järkkymättömien tosiasiain rinnalla moiset seikat olivat naurettavia,
niiden tulkitsijat sitäkin naurettavampia.

Yllä olevasta käynee selville, kuinka surkean sairas todellakin olin.
Minä olin syntynyt taistelemaan. Se, minkä puolesta olin taistellut,
ei ollut osoittautunut taistelun arvoiseksi. Jäljellä oli KANSA. Oma
taisteluni oli päättynyt, mutta jäljellä oli vielä jotain, minkä
puolesta kannatti taistella -- KANSA.

Sillä välin kuin keksin tämän viimeisen siteen, joka kiinnitti minut
elämään, ja äärimmäisessä hädässä, synkän alakuloisuuden valtaamana
vaelsin varjojen laaksossa, pysyivät korvani kuuroina Tuliliemelle.
Tietoisuudessani ei kuulunut heikoimpana kuiskauksenakaan
vakuutusta, että Tuliliemi tuottaisi huojennusta, että hän kykenisi
valehtelemaan minuun elämänrohkeutta. Vain yksi keino väikkyi
ylimpänä ajatuksissani -- revolveri, murskaavan luodin tuottama
ikuinen pimeys. Talossa oli yllin kyllin whiskyä -- vieraiden
varalta. Minä en siihen kajonnutkaan. Aloin pelätä revolveriani --
pelätä sinä aikana, jolloin KANSAN loistava, leimahteleva näky rupesi
muodostumaan selväksi mielessäni ja tahdossani. Niin voimakkaana
oli minut vallannut halu kuolla, että pelkäsin tekeväni itsemurhan
nukkuessani ja minun oli pakko luovuttaa revolveri toisille, joiden
piti kätkeä se sellaiseen paikkaan, mistä ei tiedottomana etsivä
käteni sitä tavoittaisi.

Mutta KANSA pelasti minut. KANSA minut kahlehti elämään. Minua
varten oli vielä jäljellä yksi taistelu, ja tässä oli asia jonka
puolesta kannatti taistella. Heitin kaiken varovaisuuden tuulen
teille, syöksyin entistä hurjemmalla innolla kamppailuun sosialismin
puolesta, nauroin toimittajille ja kustantajille, jotka varoittivat
minua ja hankkivat minulle sata pihvipaistia päivässä, ja välitin
viis' siitä, kenen tunteita loukkasin ja kuinka törkeästi loukkasin.
Kuten "tasaisesti punnitsevat radikaalit" tähän aikaan väittivät,
minun pyrkimykseni olivat niin kiihkeitä, niin epävarmoja ja
järjettömiä, niin äärimmäisen vallankumouksellisia, että hidastin
sosialismin kehitystä Yhdysvalloissa viiden vuoden verran. Ohi mennen
haluan tässä huomauttaa, että lujasti uskon jouduttaneeni sosialismin
kehitystä Yhdysvalloissa ainakin viiden minuutin verran.

KANSA minut auttoi suoriutumaan pitkällisestä taudistani,
Tuliliemellä ei ole siinä suhteessa mitään ansiota. Ja kun sitten
aloin toipua, saapui naisen rakkaus tehden parantumisen täydelliseksi
ja uinuttaen pessimismini uneen pitkiksi ajoiksi, kunnes Tuliliemi
herätti sen jälleen toimintaan. Mutta sillä välin tavoittelin
Totuutta vähemmän häikäilemättömästi, varoen riistämästä siltä
viimeistä huntua silloinkin, kuin olin jo käsin tarttunut siihen.
Minua ei enää haluttanut nähdä Totuutta alastomana. Kieltäydyin
katselemasta toista kertaa, minkä olin kerran nähnyt. Ja muiston
siitä, mitä tällöin olin nähnyt, hävitin päättäväisesti mielestäni.

Ja minä tunsin itseni perin onnelliseksi. Elämä muodostui minulle
suopeaksi. Nautin pienistäkin asioista. Suuria asioita en halunnut
ottaa ylen vakavalta kannalta. Yhä vielä lueskelin kirjoja, mutta en
enää yhtä kiihkeästi kuin ennen. Luen yhä vieläkin kirjoja, mutta
en saata koskaan enää lukea niitä nuorekkaan intohimon loistavassa
säteilyssä, kuten muinoin kuunnellessani oudon maailman kutsua, joka
kuiskaten kehotti minua pyrkimään salaisuuden perille, elämän tuolle
puolen ja tähtien taakse.

Tässä luvussa olen erikoisesti tahtonut tehostaa sitä, että siitä
pitkällisestä taudista, joka aikanaan valtaa useimmat meistä,
minä puolestani suoriuduin pyytämättä apua Tuliliemeltä. Lempi,
sosialismi, KANSA -- nuo ihmismielen terveelliset keksinnöt -- ne
minut paransivat ja pelastivat. Jos milloinkaan on ollut ihmistä,
joka ei ole syntymästään saanut taipumusta väkijuomiin, niin minä
uskon olevani sellainen ihminen. Ja kuitenkin ... no niin, kertokoot
seuraavat luvut tarinansa, sillä niistä käy ilmi, kuinka minä
sain maksaa siitä, että olin varemmat viisikolmatta vuotta ollut
tekemisissä kaikkialla tavattavan Tuliliemen kanssa.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU


Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join
toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta
alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se
ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin
uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä
ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat
todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että
alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen,
mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi
selittää?

Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan
kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä,
kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut
viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani
yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään
tarvetta. Mutta -- minusta alkoi tulla vanha tai viisas -- tai
sekä vanha että viisas -- tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa:
ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai
kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta
tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään;
ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia
puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia,
pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että
lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on
samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan
oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen
seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.

Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin
nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään
tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni
herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä.
Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin
tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki
asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja
innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta --

Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden
valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut
nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni
miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella
tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten
naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä
alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä
täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään
karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.

Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut
pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän
liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet.
Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin
näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla
pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin
kitinää.

Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä
enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt
takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse
narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on
vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten
parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja
tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus,
perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia
narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien
parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai
narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien
yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut
viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut
kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka
hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan
onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää
kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan
muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.

Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää
seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati
malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin
käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet
tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta
hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari
_cocktailia_ virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina
narrien joukossa. _Cocktail_ tai useampikin ennen päivällisiä
nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille,
jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. _Cocktail_
oli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle
mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan
mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella
typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana
joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät
osanneet muulla tavalla puhuakaan.

Ilman _cocktailia_ minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen
saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten
valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi
niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes
aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja
viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.

Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä
päivällisryyppyä. Minä _kaipasin_ sitä ja tein tämän _tietoisesti_.
Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa
idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon.
Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin
siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen,
mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen
kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati
kaikkein parhaita _cocktaileja_ koko tuossa suuressa kaupungissa,
missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa
kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia _cocktaileja_ ei
voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa.
Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat
mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan
vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".

Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi,
terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta
kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki,
kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia
japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa
oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan
pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua
edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui
pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten
tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut
minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota
whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä
sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.

Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein
huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin
en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku
tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.

Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia
talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa
purjeveneessäni _Hyrskeessä_ oli mukava kajuutta ja hiiliuuni.
Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin
mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa
oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa
päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat
mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla
retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt
aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.

Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli
pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava
sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä -- muutamia
litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa,
sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa
totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman
"terästävästi".

Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin
olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden
ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja
viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan.
Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti
iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon
kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että
korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan
reseptin mukaan.

Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin,
en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni
"yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka
siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että _pidin_
niistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat
aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat
voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua
jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi
tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan -- minä,
joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut
ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.



KOLMASKYMMENES LUKU


Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi
siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka
eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa;
minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja,
kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut
väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä
löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua
houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.

Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin
uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän
kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut
kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä
vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli
peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun
olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä
suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta
nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin
sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain
raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä
vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan
vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään,
että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli
kaikista onnellisin.

Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin
minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin
maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni
vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät
käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät,
oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut
loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen
kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston ... vieraitteni tähden.

En ollut koskaan innostunut _cocktaileihin_ siinä määrin, että olisin
oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin
kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot
minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata,
että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui
olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan
_cocktailin_.

Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa _cocktail_ tuntui
terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja
nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli
istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha.
Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että
tuo yksi _cocktail_ tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta
naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti
toista _cocktailia_. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin.
Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi
ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu
mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden
teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin
onnelliseksi.

Eräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken
vuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme
iltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä
tuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä.
Minä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia
asioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan.
Ruumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä
ratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen
naisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman
hilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat
maksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni
laajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa
herkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui
mitä suloisin ruokahalun tunne.

Olo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se
tuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin
kohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen
olin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen
kanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstä _cocktail_-pullon luo,
ja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli
suuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta
minä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa.
Elämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta.
Se oli suuremmoinen hetki -- elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä
sain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte
näkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen
typeryydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään
järkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava
samallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes
ooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin
aiheuttaisi yksi _cocktail_ usean sijasta saman lämmön vielä
sittenkin, kun on nauttinut _cocktaileja_ jo vuosikausia.

Eräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä,
minä otin _cocktailin_ yksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita
saapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistä
_cocktailini_, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi
sai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran
vuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn
vaikutuksen tähden.

Minä _tarvitsin_ tuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni
juolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää
sitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhat
_cocktailia_ päivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsi _cocktail_
-- yksi _cocktail_ -- minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa
niin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin
aineita kärsimättä niistä mitään haittaa?

Elämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa
oikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu
puoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot
ja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän
minä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia
minuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi
tuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten
oli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista
riippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja
aamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa
ja ratsastamassa.

Eräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt
riippuverkkoon, join lasillisen _cocktailia_. Tämä uudistui
seuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisen _cocktailin_ juuri
ennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä
kesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.

Nyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia.
Mutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut
hänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas.
Menettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin
hyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet
keinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut.
Mutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi
itseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan
humaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen
verran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun
herahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan.
Oh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten
myöskin Tuliliemen.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU


Mutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen
elimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksi
_cocktail_ sisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt
mitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai
kolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa.
Ja minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisen _cocktailini_
puoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon,
ja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi
tavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja
juljetakseni siemaista kaksi _cocktailia_, ennenkuin ryhdyin syömään.
Näin tapahtui päivittäin -- kolme _cocktailia_ yhdessä tunnissa, joka
ennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut
kaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join
yksikseni.

Olin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras
saapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten
astuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli
väkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin
kaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti -- yhden lasin hänen
kerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään. _Varastin_
tuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin
juomaan yksikseni, vaikka saapuvilla -- olikin vieras, toveri,
jonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen
lieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella
vieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan
määrään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani,
niin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa
itselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä
tuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.

Kun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa
muistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan
kuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä
-- uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen
onnellinen ihminen -- ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen
määrän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt
sellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset.
Ja kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri
ruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on
tosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä
mikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata
ymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa -- raakamaisuutta, jota
me yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä
vanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja
voimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.

Palatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän
aikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken
vuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin
virkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin
virkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksi _cocktail_
ennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi
tai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin
aina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi
tottumukseksi.

Sitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiä _cocktaileja_
saadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita,
saatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka
rakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan
kuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai
kustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu
kerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, että _halusin_
saada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt
sillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja
voimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä
saavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä
ainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut
koskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni,
kirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloin _cocktailit_
loivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän
huvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei
kohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello
yhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin
seuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä
mielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei
ollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä
ihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.

Ja suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei
ollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin
oppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin
harhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista,
mikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään
elämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa
kuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen
perinpohjaisesti pettää itseni.

Näistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen
kymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni. _Miksi minä join?_ Oliko
se tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian
onnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas?
Oliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join.
En kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon,
joka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä
Tuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen
harjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen
harjoituksen kautta tullut alkoholisti?

Olin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin
päässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin
enemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä.
Nukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja
sosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka
päivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan
vastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna,
tuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen
kaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että
tuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska
se riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia
valveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi
totesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli
kehittynyt.

Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni
entisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä
päivällistä, tuntui yksi ainoa _cocktail_ miedolta ja tehottomalta.
Se ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan
minun oli pakko lisätä sen vaikutusta -- nauttia kaksi, kolme
_cocktailia_ ja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi
kuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää
monta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin
kapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisen _cocktailin_.
Milloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen
ryypyn. Siten säästyi aikaa.

Tuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että
aloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan
keinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman
näitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni
päästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua,
saattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda
päivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini
ja sulautumaan heidän joukkoonsa.

Toisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle
kampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli
minut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun,
viekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä
tapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi,
joskin vain verkalleen.

Toisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen
juominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset
kysymykset vaikenemaan. "Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän
sinulle koko asian", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita
esimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.

Minua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen
välttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut
leikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella
heikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli
sitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut
sairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen
juuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota
parhaillani polttelin.

"Tuosta teidän pitäisi luopua", hän neuvoi. "Siitä koituu huonot
seuraukset. Katsokaapa minua."

Minä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas,
leveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä
oli vaikea löytää.

"Minullakin oli tapana tupakoida", hän jatkoi. "Sikaareja. Mutta minä
luovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua."

Mies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin.
Mutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään
tapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen
pitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut
hänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen
ja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen
tuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.

"Näetkös nyt", virkkoi Tuliliemi. "Hän hoiti itseään. Hän luopui
sikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai
kuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi
suojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja,
ja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on
mahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin.
Ja katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta,
mitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi.
Elämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä
luon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille.
Hymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi,
mutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan
sen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin
sinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin
ottaa uusi ryyppy ja unohtaa."

Ja luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta.
Minä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua
tapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin
huolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta
ja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia
vaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa
juoda järkevästi -- ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi,
miten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.

Mutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä
pitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli
kirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman.
Tällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen
lasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä.
Ja henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä,
kummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU


Kun _Snark_ lähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei
meillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen:
olimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan
arvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä "kuivana"
purjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt
Tuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo
hiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua
tietoisuudessani.

Tietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua
Tuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti.
Sanoin, että joisin vain satamapaikoissa. "Kuivien" meritaivalten
kestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen
imeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan
sitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin,
pudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului
seitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun.
Oltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu
saada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en
ole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin
vastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihania _lanai_-aamiaisia
ja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin
luonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin
ennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan
pituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat
osaltaan oikean aterian ruokalistaan.

Täten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää
Tuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta,
milloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.

Vietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin
mentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin
olin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa
näyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa
vyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta
kauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin
ihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.

Hawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului
kuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet
kertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta
alkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan
aluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan
angelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet
maataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja
hedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli
aiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä
-- varmaankin saanut sen käymään.

Maistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen
tyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun
olimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneet _Snarkin_ aseman.
Se vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren
itsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun
aamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo
odottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.

Huolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin,
ja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä.
Pahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta
pulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin
laisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin
kiihkeästi päästä Marquesas-saarille.

Näin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon
Marquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia,
joukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti
rommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan
whiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta
kokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja
valitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha
puoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni
edes lievää vaikutusta.

Marquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia
Tahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä
sen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen "kuivin suin".
Mutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään
humalaista -- sanan tavallisessa merkityksessä humalaista -- siellä
ei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava
ja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan
tällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen
enempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa
pahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.

Taitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan
puolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä
vauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia
miehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa -- miehiä, jotka
eivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä,
vaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja
kaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät
tässä pelissä voitolle.

Merimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa
join enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa
runsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten
tiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia.
Kuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän
ihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta
väriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä
raatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät
laboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.

Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten
alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He
suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat
tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa
ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän
siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen
on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena
siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin
valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti.
Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät
joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen
jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät
niin.

Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa
vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta
juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen
ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin
voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia"
vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä
suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja
Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse,
raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien
malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi
raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.

Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien
majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä.
Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut
ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään
joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä
särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana
ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa
perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin.
Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen
silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri.
Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi _Snarkilla_
oli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa
-- todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa
kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja _ngari-ngarin_
hulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti
järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista
merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien.
Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä,
kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan
sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.

Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani
joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi
minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi _Snarkin_
lennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin
innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja
kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla
seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta
huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä,
otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa
viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja,
kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä,
jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla
puuvillapaidassa.

Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join
myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin
olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka
täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen
laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria
neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi
läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito
annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan
ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme
_Snarkin_ syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan
asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten
rommi auttoi suoriutumaan työstä.

Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä.
Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi.
Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa.
Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää
todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä
eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa
me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme
kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet
pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.

Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on
todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta
siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt
ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti
ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni
rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen
työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän
hairahduksen vuoksi.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU


Lähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla
oli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka
makasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes
ajatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen
pystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt
pahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo
salaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät
kyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti
ruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan
sopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan
valmiiksi järjestetyn luentomatkan.

Luovuin siis _Snarkilla_ matkustamasta ja siirryin viileämpään
ilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin
jälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join
_cocktaileja_ ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava,
jonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti
Tuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen
ilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin
menetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää
ilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä
leveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan
väkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut
mitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin
ja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin
kuumekohtauksen.

Pelkään kuitenkin jonkun lukijoista vielä arvelevan, että terveyteni
pilaantumiseen oli syynä väkijuomain käyttö varempina vuosina. Tahdon
tämän johdosta huomauttaa, että japanilainen kajuuttapoikani Nakata,
joka yhä oleskeli luonani, poti vielä ankaraa kuumetta samaten kuin
Charmiankin, jota sen lisäksi vaivasi kuuman vyöhykkeen aiheuttama
neurastenia, mikä ei ottanut moneen vuoteen parantuakseen edes
lauhkeassakaan vyöhykkeessä; eikä hän eikä Nakatakaan käyttänyt
väkijuomia eikä ollut koskaan käyttänytkään.

Palattuani Hobart Towniin, missä oli saatavina väkijuomia, minä join
entiseen tapaani. Samaten kävi, kun saavuin takaisin Australiaan.
Mutta kun sitten matkustin Australiasta lastihöyrylaivalla, jota
ohjasi absolutistinen kapteeni, en ottanut mukaan mitään väkijuomia
enkä tyhjentänyt ainoatakaan lasillista kolmeneljättä päivää
kestävän matkan kuluessa. Saavuttuani Ecuadoriin, aivan troopillisen
auringon alle, missä ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä keltakuumeeseen,
isoon rokkoon ja ruttoon, minä aloin viipymättä juoda uudelleen
-- kaikenkaltaisia juomia, jotka vaikuttivat repäisevästi. Minuun
ei tarttunut ainoakaan näistä taudeista. Mutta terveinä säilyivät
myöskin Charmian ja Nataka, jotka eivät nauttineet väkijuomia.

Olin ihastunut troopillisiin maihin, vaikka ne olivatkin tuottaneet
minulle suuria vaurioita, pysähdyin moneen paikkaan ja kesti
varsin kauan, ennenkuin jouduin takaisin Kalifornian oivalliseen,
lauhkeaan ilmanalaan. Kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, joko
sitten matkustin tai pysyin alallani, suoriuduin viimeisistä
lievistä kuumekohtauksistani, näin hopeahipiäni häviävän ja auringon
raatelemain kudoksieni käyvän jälleen eheiksi. Ja minä join, kuten
hartehikkaat, leveärintaiset miehet saattavat juoda.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU


Palattuani maatilalleni Kuulaaksoon minä ryhdyin jälleen juomaan
säännöllisesti. Ohjelmani mukaan ei aamulla herunut ainoatakaan
ryyppyä; ensimäisen lasin tyhjensin vasta sitten, kuin olin
kirjoittanut tuhat sanaani. Tästä päivällisiin mennessä nautin
sitten niin monta lasillista, että jouduin varsin hyvälle tuulelle.
Ja tuntia ennen illallista rupesin taasen hankkimaan itselleni
hyvää tuulta. Ei kukaan nähnyt minua koskaan humalassa siitä
yksinkertaisesta syystä, etten ollut milloinkaan humalassa. Mutta
minä pääsin hyvälle tuulelle kahdesti päivässä; ja se alkoholimäärä,
minkä päivittäin nautin, olisi varmasti kaatanut kumoon tottumattoman
ihmisen, jos hän olisi saanut sen niin lyhyessä ajassa elimistöönsä.

Minulla oli edessäni vanha juttu. Kuta enemmän join, sitä enemmän
tarvitsin tunteakseni jotain vaikutusta. Koitti jo aika, jolloin
_cocktailit_ eivät enää tehonneetkaan. Minulla ei ollut aikaa juoda
niitä kylliksi eikä tilaa mahduttaakseni niitä ruumiiseeni. Whisky
oli paljoa tehoisampaa. Se vaikutti nopeammin vähemmissäkin määrin
nautittuna. Ennen päivällistä käytin bourbonilaista tai ruiswhiskyä
tahi myöskin ovelasti vahvennettuja sekoituksia. Iltapuolella join
skottilaista ja soodavettä.

Ennen olin aina nukkunut hyvin, mutta nyt uni alkoi käydä
huonommaksi. Milloin olin sattunut heräämään keskellä yötä, olin
tavallisesti lukenut itseni uudelleen nukuksiin. Mutta tämä ei enää
tehonnutkaan. Kun olin kuluttanut lukemalla pari, kolme aamutuntia
ja siitä huolimatta pysynyt valveilla, huomasin lasin alkoholia
sopivaksi nukutuskeinoksi. Toisinaan tarvitsin kaksi tai kolmekin
lasillista.

Koska nousin aamuisin ani varahin, jäi tällöin jäljelle niin niukalti
aikaa nukkumiseen, ettei elimistöni ennättänyt eristää itsestään
alkoholia. Sen vuoksi heräsin suu kuivana ja korventaneena, pää
hieman raskaana ja vatsassa lievää hermostunutta kouristusta
tuntien. En voinut laisinkaan hyvin. Jouduin potemaan säännöllisen
juomarin tavallista pahaa, aamutautia. Tarvitsin tällöin jotain
terästävää. Kyllä Tuliliemi keksi keinon murrettuaan kerran miehen
vastustuskyvyn! Minä rupesin nauttimaan lasillisen ennen aamiaista
saadakseni ruokahalua -- turvauduin sen käärmeen myrkkyyn, joka oli
minua purrut! Sain näihin aikoihin toisenkin oudon tavan, aloin
varata vuoteeni ääreen vesikannun voidakseni suoda lievennystä
polttavalle limakalvolleni.

Jouduin sellaiseen tilaan, ettei ruumiini ollut milloinkaan täysin
vapaa alkoholista. Enkä sietänyt koskaan jäädä sitä vaille. Jos
matkustin syrjäisiin seutuihin, joissa mahdollisesti olisi täytynyt
olla kuivin suin, varasin laukkuuni tarpeellisen määrän pulloja.
Ennen olin kummastellut huomatessani toisten menettelevän tällä
tapaa. Nyt tein samaten vähääkään punastumatta. Ja kun jouduin
toverien pariin, heitin hiiteen kaikki säännöt. Join heidän
juodessaan, join mitä he joivat ja samalla tapaa kuin hekin.

Minä kannoin sisässäni komeata alkoholi-tulipaloa. Tämä eli omasta
kuumuudestaan ja liekehti yhä hurjemmin. Hereillä ollessani ei
kulunut hetkeäkään, jolloin en olisi halunnut ryyppyä. En malttanut
enää odottaa päivätyöni päättymistä, vaan tyhjensin lasin jo silloin,
kuin olin saanut viisi sataa sanaa paperille. Eikä kestänyt kauaa,
ennenkuin otin lasin tuhannen sanani esipuheeksi.

Käsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä.
Aioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut
työni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ
ei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti
käynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt
aloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti
minua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja
paperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät
voineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se
ajatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa.
Kun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat
purkaa esiin sanoja.

Kaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja
kieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt
ensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta.
Turhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani
sijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka
odotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt
tuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku
valmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti
minulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta
tyhjensin pian koko korillisen.

Nyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti
ponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun
Tuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi,
kuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli
suoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni
hankkimaan. Armollinen taivas! -- jos Tuliliemi voi saada niin
perinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka
äärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan
kemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen
lähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät
vieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU


Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän
velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen
tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen
vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan
piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia,
kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua,
oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti
esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan
nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin,
jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen
tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta
jota hän ei milloinkaan anna.

Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät
ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka
mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata,
tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä
vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä
kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet
aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin
kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole
siellä käyneet.

Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä
loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun
syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten
jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen
laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole
kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä
ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista,
tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä
Hashih-maasta.

Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt
noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi
sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään
kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista
kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen
Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat
matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä
en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt
aion kertoa.

Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia.
Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit
totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet
ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä
sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija,
näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma,
jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä
kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin
teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka
johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta
eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat
kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta,
erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.

Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista
laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä,
se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa
laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta
kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy
kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa
että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että
kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se
tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo
itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja
kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen
kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka
sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen
edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen
turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen
tuhoutumisen kohti loppua -- jolloin sen osat (hieno liha, punertavat
ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan
kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan
loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy
totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on
elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.

Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt,
kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden
joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on
mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka
kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä
on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle,
vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen
hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka
erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta,
järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.

Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän
etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla
tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella
maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi
häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen
ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin,
tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä
on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut.
Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin
vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa
mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta
ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta.
Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset
ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella
intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä
varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.

Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat
vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta
ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota
pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin
tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon.
He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He
tekivät oikein.

Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa
mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa
elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen
totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja
kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen
kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja
unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia
uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja
hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa
huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!"
Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman
polulle.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU


Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen,
mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun
itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan
aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista
alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia.
Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän
lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi
tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista
mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne
mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti.
Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata,
rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että
ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota
rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja
teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut
taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja
enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta,
jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani
puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.

Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta
ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta
kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen
alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja
hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana,
jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi
pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että
kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla
tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla.
Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain
suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän
järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun
kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.

Seuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden
mielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla
maatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini.
Parillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn
liekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua.
Iltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea,
mikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia
ja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä.
Olen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky,
hallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut
olemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita.
Minulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen
valtakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani...

Ja kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota
ihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen,
miten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin
kauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä,
joilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka
nyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua
häviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä
ihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin
silmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja
päivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja
vuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä
tiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.

Kadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin
taidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä
jo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni
peukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti
vahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin
olen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni
luiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha
juoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa,
jotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin
muinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin
ne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle
köysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan
köyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta
vetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen
tundrain.

Tiedän kantavani luurankoa tämän lahoavan ruumiin sisällä, joka on
kuolemistaan kuollut aina siitä pitäen kuin synnyin. Tiedän, että
sen lihakuoren alla, jota sanotaan kasvoikseni, on luiseva, nenätön
pääkallo. Mutta tämä ei herätä minussa kammoa. Ken pelkää, se on
terve. Kuoleman pelko auttaa elämään. Mutta Valkoisen Logiikan
kirous on siinä, että se ei saata pelkäämään. Valkoisen Logiikan
maailman-tauti saa ihmisen irvistämään leikillisesti Viikatemiehelle
päin silmiä ja pilkkaamaan elämisen taikalyhtykuvasarjaa.

Ratsastaessani minä katselen ympärilleni, ja joka taholla voin
nähdä luonnollisen valinnan säälimätöntä ja loppumatonta tuhlausta.
Valkoinen Logiikka haluaa itsepintaisesti avata kauan sulkeutuneina
pysyneet kirjat ja kohta kohdalta, luku luvulta esittää näkemäni
ihanuuden ja ihmeellisyyden turhuuden ja tomun sananparsin.
Ympärilläni kaikuu surinaa ja sirinää, ja minä tiedän sen lähtevän
hyttysparvesta, joka lyhyen hetken vinkuu heikkoa valitustaan.

Minä palaan maatilani halki. Päivä on hämärtynyt ja petoeläimet
ovat liikkeellä. Minä katselen tuota säälittävää traagillista
näytelmää, jossa elämä imee elämästä ravintoa. Tässä ei ilmene mitään
moraalisuutta. Ainoastaan ihmisessä on moraalisuutta ja ihminen
sen loi -- toiminnan lakikirjan, joka edistää elämää ja kuuluu
totuuden vähemmänarvoiseen lajiin. Mutta kaiken tämän minä tiesin
ennestään, pitkällisen tautini väsyttävinä päivinä. Nämä olivat noita
suurempia totuuksia, jotka niin menestyksellisesti opin unohtamaan;
totuuksia jotka olivat niin vakavia, että kieltäydyin käsittämästä
niitä vakavasti ja kisailin niiden kanssa niin hellävaroen, kuin
ne olisivat olleet tietoisuuden takana nukkuvia koiria, joita en
halunnut herättää. Minä vain koskettelin niitä ja annoin niiden
sitten levätä. Olin liian viisas, liiaksi pahanilkisen viisas
herättääkseni ne. Mutta nyt Valkoinen Logiikka kaikesta huolimatta
herättää ne, sillä tuo urhea Valkoinen Logiikka ei pelkää ainoatakaan
maallisten unelmain hirviötä.

"Tuomitkoot vain kaikkein koulujen tohtorit minut", kuiskaa Valkoinen
Logiikka ratsastaessani edelleen. "Mitäpä siitä? Minä olen totuus.
Sinä tiedät sen. Sinä et voi taistella minua vastaan. Minun sanotaan
edistävän kuolemaa. Mitäpä siitä? Se on totuutta. Elämä valehtelee
elääkseen. Elämä on lakkaamatonta valehtelemis-menetelmää. Elämä
on hullua karkeloa valtakunnassa, missä ilmiöt virtaavat mahtavana
luoteena ja vuoksena, kahlehdittuina meille tuntemattomien kuiden
vaihteluihin. Ilmiöt ovat aaveita. Elämä on aaveiden maa, missä
ilmiöt vaihtuvat, sekaantuvat toisiinsa, sulautuvat keskenään ja
kaikkein toisten kanssa, jotka ovat, jotka eivät ole, jotka aina
liehuvat, häipyvät ja katoavat, ainoastaan saapuakseen uusina
ilmiöinä, toisina ilmiöinä. Sinä olet sellainen ilmiö, sinä olet
muodostunut lukemattomista menneistä ilmiöistä. Kaikki, minkä
ilmiö voi tietää, on kangastusta. Sinä tunnet halun kangastukset.
Juuri nämä kangastukset ovat niiden ilmiöiden käsittämättömiä ja
arvaamattomia kasautumia, jotka keräytyvät sinuun ja muodostavat
sinut menneisyydestä, jotka sitten hajaannuttuasi pyyhkäisevät
sinut toisiin käsittämättömiin ja arvaamattomiin ilmiökasautumiin
kansoittamaan tulevaisuuden aaveiden maata. Elämä on aaveista
muodostunutta ja katoavaa. Sinäkin olet aave. Kaikkien niiden
ilmiöiden kautta, jotka olivat ennen sinua ja muodostavat nyt sinut,
sinä kohosit kehityksen mudasta, ja sinne sinä katoat, sulautuen
niiden ilmiöiden aineksiin, jotka syntyvät sinun jälkeesi."

Luonnollisesti en voi vastata tähän mitään, ja ratsastaessani
edelleen illan varjojen kautta minä hymyilen ivallisesti tuolle
Suurelle Fetishille, joksi Compte nimitti maailmaa. Ja minä muistan,
mitä eräs toinen tunteen pessimisti on sanonut: "Katoavaista on
kaikki. Niiden, jotka syntyvät, täytyy kuolla; ja kuoltuaan he
iloitsevat siitä, että saavat levätä."

Mutta tuolla saapuu hämärikössä muuan, joka ei iloitse siitä, että
pääsee lepoon. Hän on eräs maataloni työläisiä, vanha italialainen
siirtolainen. Hän paljastaa päänsä nöyrästi, koska minä mukamas olen
hänelle elämän herra. Minä merkitsen hänelle ravintoa, suojaa ja
olemassaoloa. Hän on raatanut juhdan lailla kaiken elämänsä ja elänyt
vähemmän mukavasti kuin hevoseni oljilla peitetyissä pilttuissaan.
Työ on tehnyt hänet raajarikoksi. Hän ontuu astuessaan. Toinen
olkapää on vääntynyt toista ylemmäksi. Kädet ovat käsnäisiä käpäliä,
inhoittavia, kamalia. Elämän ilmiönä hän on peräti kurja kappale.
Hänen aivonsa ovat yhtä typerät kuin ruumis ruma.

"Hänen aivonsa ovat niin typerät, ettei hän tiedä olevansa ilmiö",
virkkaa Valkoinen Logiikka nauraa hihittäen. "Hän on tunteiltaan
juovuksissa. Hän on elämän unelman orja. Hänen aivonsa ovat
täynnä ylijärjellisiä vakaumuksia. Hän uskoo ylimaailmaan. Hän on
kuunnellut profeettain houreita, ja nämä ovat puhaltaneet hänen
eteensä paratiisin loistavan saippuakuplan. Hän tuntee sekavaa
sukulaisuutta itse loihtimiinsa epäoleellisuuksiin nähden. Hän
näkee puolivarjoisina näkemyksinä itsensä karkeloivan fantastisesti
avaruuden ja tähtimaailman päiväin ja öiden halki. Hän ei tunne
vähintäkään epäilystä siitä, että maailmankaikkeus on luotu häntä
varten ja että hänen määränsä on elää ikuisesti epäaineellisessa ja
yliaistillisessa valtakunnassa, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat
laatineet vertauksien ja petosten avulla.

"Mutta sinä, joka olet avannut kirjat ja päässyt osalliseksi
kauheasta luottamuksestani -- sinä tiedät, mikä hän oikeastaan on,
sinun ja tomun veli, kosmillinen pila, kemiallinen kepponen, vaattein
verhottu eläin, joka kohosi kiljuvan eläimellisyyden laumasta sen
vuoksi, että hänellä sattui olemaan kaksi isoavarvasta, jotka
saattoi taivuttaa toisia vastaan. Hän on niin hyvin shimpanssin
kuin gorillan veli. Hän lyö rintojaan kiukuissaan ja karjuu ja
vapisee kataleptisessa kurjuudessaan. Hän tuntee hirvittäviä
atavistisia mielijohteita, ja hänet ovat muodostaneet kaikenkaltaiset
pohjattomien ja unohdettujen vaistojen riekaleet."

"Mutta hän uneksii olevansa kuolematon", minä väitän heikosti. "On
kerrassaan ihmeellistä, että niin typerä möhkäle asettuu ajan selkään
ja ratsastaa ikuisuuksia."

"Pyh!" kuuluu vastaus. "Haluttaisiko sinua sitten sulkea kirjat
ja vaihtaa paikkaa tämän olion kanssa, joka on vain ruokahalua ja
pyyteitä, vatsan ja kupeiden marionetti?"

"Typerä on onnellinen", minä väitin.

"Silloin sinun onnellisuuden-ihanteesi on limamainen organismi, joka
kelluu seisovassa, haaleassa hämärän meressä, vai kuinka?"

-- Oh, uhri ei kykene milloinkaan voittamaan Tulilientä!

"Yksi askel poispäin Buddhan Nirvanan tyhjiinraukenemisen
autuudesta", lisää Valkoinen Logiikka. "Kas, tässä on kotisi.
Rohkaise mielesi ja ota ryyppy. Me vihityt, sinä ja minä, me tunnemme
koko typeryyden ja ilveilyn."

Ja kirjojen täyttämässä kamarissani, ihmisajatusten hautakammiossa,
minä tyhjennän lasini, monta lasia, ajan nukkuvat koirat aivojeni
kätköistä ja usutan ne ryntäämään ennakkoluulojen ja lain muurien
ylitse, kautta taikaluulojen ja uskomuksien kaikkien ovelasti
laadittujen labyrinttien.

"Juo", sanoo Valkoinen Logiikka. "Kreikkalaiset uskoivat jumalten
antaneen heille viinin, jotta he voisivat unohtaa olemassaolon
kurjuuden. Ja muistahan, mitä Heine sanoi."

Muistan kyllä hyvin tuon tulisen juutalaisen sanat "Viimeisen
hengenvedon häipyessä on kaikki mennyttä; riemu, rakkaus, suru,
makaroni, teatteri, lehmukset, vadelmamakeiset, ihmistuttavuuksien
mahti, juorut, koirien ulvonta, sampanja."

"Sinun kirkas valkoinen valosi on sairautta", minä lausun Valkoiselle
Logiikalle. "Sinä valehtelet."

"Kertomalla liian voimakasta totuutta", hän ivaa.

"Niin kyllä, niin nurinkurinen on elämä", minä myönnän alakuloisena.

"Liu Ling oli sinua viisaampi", pistelee Valkoinen Logiikka. "Muistat
kai hänet?"

Nyökkään päätäni -- Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin
ryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön
Seitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa
takaperin.

Ja Valkoinen Logiikka jatkaa: "Liu Ling selitti, että humalaisesta
tämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta
limaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja
petosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi."

Ja sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen
kiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen
Kristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: "Mistä tiedän,
etteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin
lujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen
ja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät
liittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä
uneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet;
ja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta... Houkkiot
luulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka
tietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja
sinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi --
minä olen itsekin vain unelma."

"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili
sinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen
siitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut
laisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja
siinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin
ihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka
uneksii olevansa ihminen."



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU


"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset
uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain
pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä
kukkuloillasi."

Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan
omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä,
ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra,
ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti
kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don
Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli
tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan
suorittanut sotilailleen.

Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu
hirvittäväksi taisteluksi -- kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa.
Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja,
tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman
hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni
indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka
raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.

Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King
of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä
enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin
hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria
saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin
oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne
hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli
tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi
käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan
historiaa.

Saapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena
laajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen
poikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen
lyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet
sukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin
-- nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman,
Tracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään
Kuulaaksossa.

Nimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa,
vilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain
on jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää
nimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen
kuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja
Frohling -- jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai
nimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset
viininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin
Kohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi
viinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.

La Motte -- hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani
alulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan
kartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja
nyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja
viinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin
tilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.

Cooper ja Greenlaw -- niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät
kaksi vainajata, "Pikku Lillien" ja "Pikku Davidin", jotka nykyään
lepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä.
Myöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään
kolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla
vainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään
kesannoksi.

Haska -- hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta,
joka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä
pienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi
maata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo
nyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman
saattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen
taistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka
ovat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan
omenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan
asiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.

"Uneksijoita ja aaveita", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.

"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia", minä
väitän.

"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta."

"Elämälle välttämätöntä valhetta", minä vastaan.

"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?" uhmailee Valkoinen
Logiikka. "Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia
valehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme
hiukan William Jamesia".[5]

"Siinä oli terve mies", minä sanon. "Hänen puoleltaan meidän ei
tarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia
vahvistavia aineita, joihin voi luottaa."

"Tunteeksi kuohittua järkeä", virnistää Valkoinen Logiikka. "Kaiken
ajattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden
tunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon
käsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi.
Järjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä
järkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä --
metafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät
järjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen
säälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.

"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista,
joka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi -- mitä se on? Kone, joka muuttaa
kiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne
muodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä
kokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet.
Sinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja
itsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija
on tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.

"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse
liitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan
olotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä
ei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä
omaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen,
vaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.

"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja,
vesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja
kosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen
rakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista
pöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden
hämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän
vääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä
peikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi
veljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on
määrännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista
itsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan
kadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.

"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset
kertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön
valtoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat
metafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka
vaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa,
joskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi
Saarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet
ja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän
salajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän
filosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein
uskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.

"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä,
sielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista
gnostillisuutta, sanahuntuja ja -kudoksia, lörpöttelevää
subjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia
haaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja -- sellaisia ovat ne aineet,
toivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso
niitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain
murheellisia todisteita -- Schopenhauereita, Strindbergejä,
Tolstoita, Nietzschejä.

"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda."

Minä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja
juodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan,
minä toistan Richard Hoveyn sanoja:

Turhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän
ja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme
välittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa,
ennenkuin joudut matojen saaliiksi.

"Minä kukistan sinut", huudahtaa Valkoinen Logiikka.

"Etpä", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. "Minä
tiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen
naamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa
Yöhön. Hedonismi[6] on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta,
parhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä --"

"Mutta nyt minä kukistan sinut!" keskeyttää Valkoinen Logiikka
jatkaen aloittamaansa lainausta. "Mutta ellet halua jatkaa tätä
kurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta
päättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman
jälkeen."

Ja minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä
tunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii
kuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman
miellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan,
hänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat
jälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka
kertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta,
joita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.

Ja päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle
Logiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn
vakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman
typeriä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja
ihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen
keskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien
jumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen
kustannuksella.

Kujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi,
olkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta
ajattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla
tuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian
päätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin,
joita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.

Ja kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen
reunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja
Valkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta.
Ja vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten
Harry Kemp kuuli:

    "Yön halki kuulin kutsun nuoruuden:
    'On mennyt multa riemu entinen;
    ei sijaa pysyvää saa jalkani!
    Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi;
    ei viipyä se tohdi hetkeäkään,
    vaan rientää maailmaan luomaan säteitään,
    ja ruusuakin häipyvämpänä
    mun sateenkaarein loistaa äkkiä
    ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn --
    Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'"



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU


Edellä on näyte siitä, kuinka minä harhailin Valkoisen Logiikan
parissa sieluni hämärän halki. Parhaan kykyni mukaan olen koettanut
johtaa lukijaa vilahdukselta näkemään ihmisen salaisinta asumusta,
kun hänen on siellä pidettävä seuranaan Tuliliemi. Ja lukijan on
muistaminen, että tämä mieliala, jonka hän on lukenut neljännestunnin
kuluessa, on vain yksi ainoa Tuliliemen lukemattomista mielialoista
ja että sellaisten mielialojen kulkue saattaa kestää kellotaulun
ympäritse kautta monen päivän ja viikon ja kuukauden.

Alkoholimuistelmani lähenevät loppuaan. Voin sanoa jokaisen
ruumiillisesti voimakkaan juomarin lailla että siitä, että vielä
olen hengissä tällä taivaankappaleella, saan kiittää yksinomaan
ansaitsematonta onneani -- oivallista terveyttäni. Rohkenen
väittää, ettei kovinkaan suuri prosentti nuorukaisia, jotka
parhaillaan ovat viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoden
välisellä kehitysasteella, olisi kyennyt kestämään sitä ankaraa
juopottelemista, josta minä suoriuduin hengissä viidennentoista ja
seitsemännentoista ikävuoteni välillä; ettei kovin suuri prosentti
miehiäkään olisi pystynyt kaatamaan sisäänsä sitä alkoholimäärää,
minkä minä nautin miehuuteni päivinä, jääden siitä huolimatta henkiin
kertoakseni tämän tarinan. Minä jäin eloon, en omasta ansiostani,
vaan siksi että minun elimistöni kykeni tavattoman voimakkaasti
vastustamaan Tuliliemen tuhotyötä. Ja eloon jääneenä olen nähnyt
toisten, kovaosaisempien kuolevan pitkin tuota murheellista tietä.

Minut pelasti kaikkien Tuliliemen tulien lävitse taipumaton
hyvä onneni, sattuma, sanottakoon sitä miksi tahansa. Elämäni,
menestykseni, elämäniloni eivät ole tuhoutuneet. Ne ovat
kärventyneet, se on totta; mutta ikäänkuin kuoleman omaksi vihityn
valiolegionan jäljelle jääneet jäsenet ne ovat käsittämättömän
ihmeellisellä tavalla suoriutuneet taistelusta kummastellakseen
perästä päin kaatuneiden lukumäärää.

Ja samaten kuin vanhan verisen sodan kynsistä säästynyt huutaa:
"Tehkäämme loppu sodasta!" samoin minäkin huudan: "Tehkäämme loppu
nuorisomme taistelusta myrkkyä vastaan!" Sodan voi lopettaa vain
lopettamalla sen. Juomisen voi lopettaa tekemällä lopun alkoholin
käytöstä. Kiina lopetti opiumin yleisen käytön estämällä opiumin
viljelemisen ja tuonnin. Kiinan filosofit, papit ja lääkärit olisivat
voineet läkähtyäkseen saarnata tuhat vuotta opiumia vastaan, ja
kuitenkin olisi opiumia käytetty yhtä uutterasti, niin kauan kuin
sitä oli kaikkialla saatavissa. Me olemme sellaisiksi luotuja,
siinä koko asia. Me varomme jättämästä arseniikkia ja strykniiniä,
kurkkumätä- ja keuhkotauti-siemeniä lastemme saataviksi, jotta ne
eivät tuhoisi heitä. Kohdelkaa Tulilientä samalla tapaa. Estäkää
häntä liikuskelemasta vapaasti. Älkää salliko hänen esiintyä
kaikkialla lain suojelemana hyökätäkseen nuorisomme kimppuun.
Minä en kirjoita alkoholisteista enkä alkoholisteille, vaan
nuorisoamme varten, niiden tähden joilla on vain seikkailukiihko
ja lämmin alttius, taipumus toverillisuuteen, mutta joilta
raakalais-sivistyksemme vääntää kaiken tämän kieroon ravitsemalla
heitä myrkyllä jokaisessa kadunkulmassa. Minä kirjoitan terveitä,
normaalisia poikia varten, jotka ovat syntyneet tai vasta syntyvät.

Tästä syystä enemmän kuin mistään muusta minä ratsastin alas
Kuulaaksoon ja "hiprakassa" äänestin yleisen äänioikeuden
puolesta. Minä äänestin, jotta naisetkin saisivat äänestää, koska
tiesin heidän, rotumme vaimojen ja äitien, äänestävän Tuliliemen
olemattomiin, takaisin historian säilytysaittaan, minne me panemme
hävinneet raakalaistapamme. Jos tuntuu siltä, kuin huutaisin kivusta,
niin muistakaa, että minä olen pahasti runneltunut ja tahdon säästää
omia ja teidän poikianne ja tyttäriänne joutumasta saman kohtalon
alaisiksi.

Naiset ovat rotumme todellisia säilyttäjiä. Miehet ovat tuhlareita,
seikkailijoita ja pelureita, ja lopulta he pelastuvat vain naistensa
avulla. Miehen ensimäisiä kemiallisia kokeita oli alkoholin
valmistaminen, ja kautta kaikkien sukupolvien aina tähän päivään
asti me olemme sitä laatineet ja juoneet. Eikä ole koskaan ollut
sellaista aikaa, jolloin naiset eivät olisi paheksuneet miesten
alkoholin käyttöä, vaikka heillä ei ole koskaan ollut valtaa tehostaa
paheksumistaan. Niin pian kuin naiset saavat äänioikeuden jossakin
yhteiskunnassa, he ryhtyvät ensi työkseen sulkemaan kapakat tai
ainakin koettavat tehdä sen. Tuhansia sukupolvia saa vielä ilmestyä,
ennenkuin miehet suostuvat itsestään sulkemaan kapakat. Yhtä hyvin
voi odottaa, että morfiinin uhrit säätävät morfiinin myynnin
kiellettäväksi.

Naiset tuntevat nämä asiat. He ovat saaneet maksaa arvaamattoman
hinnan hikeä ja kyyneliä siitä syystä, että miehet käyttävät
alkoholia. Harrastaen aina rodun parasta he säätävät lakeja vasta
syntyville poikalapsille ja myöskin vasta syntyville tyttölapsille,
sillä näiden täytyy olla poikien äitejä, vaimoja ja sisaria.

Ja se käy helposti päinsä. Siitä eivät kärsi muut kuin yhden ainoan
sukupolven juomarit. Minä olen sellainen, ja minä vakuutan pyhästi --
ja minä tunnen Tuliliemen vanhastaan -- ettei juomisen lopettaminen
tuota minulle kovin suurta kärsimystä, kun ei kukaan muukaan juo eikä
väkijuomia ole saatavissa. Toisaalta on nuorten miesten valtaava
enemmistö niin normaalisesti alkoholille vieras, ettei se koskaan
kaipaakaan sitä, ellei ole milloinkaan siihen tutustunut. He tuntevat
kapakat vain historian lehdiltä, ja he pitävät kapakkaa omituisena
vanhana tapana, samaten kuin härkätaisteluja ja noitarovioita.



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU


Tietenkään ei yksikään persoonallinen kertomus ole täydellinen, ellei
päähenkilöä seurata loppuun asti. Mutta tämä ei ole mikään tarina
parannetusta juoposta. Minä en ole koskaan ollut juoppo, enkä minä
ole parantunutkaan.

Joku aika sitten jouduin tekemään purjealuksella sadan neljänkymmenen
kahdeksan päivän pituisen matkan kiertäen Kap Hornin kautta. En
ottanut mukaan alkoholia yksityistarpeekseni, ja vaikka olisin
jok'ikinen päivä voinut saada ryypyn kapteenilta, en maistanut
pisaraakaan. En maistanut pisaraakaan, koska en välittänyt
väkijuomista. Ei kukaan aluksella juonut. Siellä ei vallinnut
juomiselle otollinen ilmasto, eikä minun elimistössäni ollut mitään
orgaanista alkoholin tarvetta. Kemiallinen kokoomukseni ei vaatinut
alkoholia.

Ja niin heräsi mielessäni problemi, selvä ja yksinkertainen problemi:
_Tämä on niin helppoa; miksi et jatkaisi, kun saavut takaisin
maihin?_ Pohdin tätä kysymystä huolellisesti. Pohdin sitä viiden
kuukauden ajan olematta missään tekemisissä alkoholin kanssa.
Ja menneen kokemuksen perustalla minä saatoin tehdä erinäisiä
johtopäätöksiä.

Ensinnäkin olen vakuutettu siitä, ettei yksikään ihminen kymmenestä
tai edes sadasta tuhannesta ole todellinen, kemiallinen juoppohullu.
Minun käsitykseni mukaan juominen on itse asiassa yksinomaan hengen
tottumusta. Se on toisenlaista kuin tupakka, kokaini, morfiini tai
monet muut huumausaineet. Alkoholihimo on aivan erikoisesti alkuaan
sielullinen. Se vaatii henkistä tottumusta ja versoo sosialisessa
maaperässä. Ei yksikään juomari miljoonasta ala ryypiskellä
yksikseen. Kaikki juomarit alkavat seurassa ja tähän juomiseen
liittyy tuhansia seuraelämän nostatuksia, jommoisia olen tämän
kertomuksen alkupuolella kuvannut omasta kokemuksestani. Nämä ovat
niitä aineksia, joista juomistapa on suureksi osaksi muodostunut.
Alkoholilla itsellään on varsin vähäinen osa, kun sitä vertaa sen
sosiaalisen ilmapiirin merkitykseen, missä sitä nautitaan. Harvoin
syntyy näinä päivinä ihmisolentoa, joka, perehtymättä pitkälti
juomisen sosiaaliseen puoleen, tuntee elimistössään vastustamatonta
kemiallista pakotusta alkoholin puoleen. Mahdollisesti sellaisia
harvinaisia yksilöitä syntyy, mutta itse en ole koskaan kohdannut
ainoatakaan.

Tällä pitkällä, viisi kuukautta kestävällä matkalla havaitsin, että
kaikkien ruumiillisten tarpeitteni ohella ei ilmennyt vähäisintä
hituistakaan ruumiillisesta alkoholin tarpeesta. Mutta sen huomasin,
että tarpeeni oli henkistä ja sosiaalista laatua. Alkoholia
ajatellessani ajattelin samalla seuraa. Seuraa ajatellessani mieleeni
johtui alkoholi. Seura ja alkoholi olivat Siamilaisia kaksosia. Ne
ilmenivät aina yhteen kasvaneina.

Kun istun laivatuolissani lukien tai toisten kanssa jutellen,
tarvitsi vain mainita jokin tuntemani paikka, niin heti heräsi
mielessäni muisto juomisesta ja juomaveikoista. "Venetsia" tuijottaa
minuun kirjan sivulta, ja minä muistan katukäytäville sijoitetut
kahvilapöydät. "Santiagon taistelu", virkkaa joku, ja minä vastaan:
"Niin, minä olen käynyt siellä." Mutta en näe taistelupaikkaa, en
Kettle Hilliä enkä Rauhan puuta. Minulla on silmieni edessä Cafe
Venus Santiagon torin varrella, missä eräänä yönä juttelin pitkään ja
join syvään erään kuolemaan tuomitun keuhkotautisen kanssa.

Lontoon East End, minä luen jostain tai joku lausuu; ja ensimäisenä
välähtää silmieni editse valoisten kapakkain näky ja korvissani
kajahtavat tilaukset "kaksi karvasta" ja "kolme skottilaista".
Quartier Latin -- heti olen ylioppilaskapakoissa, ympärilläni
säteileviä kasvoja ja rohkeita henkiä, maistellen viileätä absinttia,
sillä välin kuin meidän äänemme paisuvat ja kohoavat ranskalaiseen
tapaan ratkaistessamme kysymyksiä Jumalasta ja taiteesta ja
kansanvaltaisuudesta ja kaikki muut yksinkertaiset olemassaolon
problemit.

Joutuessamme myrskyn kynsiin La Plata virran suulla me pohdimme,
jos olemme kärsineet pahoja vaurioita, pitäisikö purjehtia Buenos
Ayresiin, "Amerikan Pariisiin", ja eteeni ilmestyy näkyjä kirkkaasti
valaistuista kokouspaikoista, kohotetuista laseista, kuulen laulua
ja hurraahuutoja ja hilpeiden äänten humua. Kun olemme päässeet
Tyvenen valtameren luoteisreitille, me koetamme taivuttaa kuolevaa
kapteeniamme pyrkimään Honoluluun, ja puhuessani minä näen itseni
jälleen juomassa _cocktaileja_ viileillä _lanailla_ ja whiskyä
Waikikin luona, missä hyrskyt vyöryvät rantaan. Joku puhuu siitä
tavasta, millä sorsia keitetään San Franciscon ravintoloissa, ja
viipymättä minä siirryn lukemattomien pöytien ääreen valoisaan
ja meluisaan ympäristöön, missä saan katsella vanhoja ystäviä
pitkäkantaisten reininviinilasien kultareunan ylitse.

Minä pohdin problemiani. En haluaisi käydä uudelleen kaikissa näissä
ihanissa paikoissa, ellen voisi tehdä sitä samalla tapaa kuin
edelliselläkin kerralla. _Lasi kädessä!_ Tuossa sanassa on jotain
taikavoimaa. Se merkitsee enemmän, kuin kaikki sanakirjan sanat
voidaan saada merkitsemään. Se on nyt osa sitä ainetta, mistä minä
olen muodostunut. Minä pidän älyn pulppuavasta kisailusta, raikuvasta
naurusta, kaikuvista äänistä, kun miehet lasi kädessä sulkevat
harmaan maailman ulkopuolelle ja kannustavat aivojaan kiihtyvän
valtimon pilalla ja hullutuksilla.

Ei, minä päätin; otan silloin ja tällöin lasillisen. Huolimatta
kaikista kirjoistani, kaikista mietiskelijäin ajatuksista, joille
oma erikoinen luonteensävyni antaa vivahduksensa, minä päätin
kylmästi ja harkitsevasti tehdä edelleenkin, mitä olin harjaantunut
haluamaan. Minä nauttisin väkijuomia -- mutta paljoa taitavammin,
paljoa varovaisemmin kuin konsanaan ennen. En koskaan enää rupeisi
kiertäväksi tulipaloksi. En koskaan enää huutaisi avuksi Valkoista
Logiikkaa. Olin oppinut, miten saattaisin olla kutsumatta sitä.

Valkoinen Logiikka makaa nyt kunniallisesti haudattuna Pitkän
Taudin rinnalla. Niistä ei kumpikaan enää kiusaa minua. Monta
vuotta on kulunut siitä, kuin erosin Pitkästä Taudista; se nukkuu
makeasti. Ja aivan yhtä makeasti nukkuu Valkoinen Logiikka. Ja
kuitenkin kaikitenkin saatan lopuksi sanoa, että toivon esi-isieni
karkoittaneen Tuliliemen ennen minun aikaani. Minä valitan, että
Tuliliemi sai rehennellä kaikkialla siinä yhteiskunnassa, missä minä
synnyin; muutoin en olisi tutustunut häneen, ja hänen tuttavuutensa
muodostui minulle peräti pitkäaikaiseksi.

LOPPU.



Viiteselitykset:


[1] Amerikan suomalaisten keskuudessa yleistä _maili_ sanaa käytetty
tässä lyhyytensä vuoksi englannin peninkulman asemasta. Suom. huom.

[2] Päähenkilö Dickensin samannimisessä romaanissa. Suom. huom.

[3] Edellinen amerikkalaisen Whittierin runoelma, jälkimäinen eräs
Carlylen teoksia. Suom. huom.

[4] Amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta
höystettä, sokuria y.m. Suom. huom.

[5] Amerikkal. sielutieteilijä ja filosofi (s. 1842), tunnettu
analyyttisen sielutieteen tutkijana. Suom. huom.

[6] Kreikkal. filosofinen oppisuunta, joka piti elämän aikana
tarkoituksena nautintoa ja kivun välttämistä. Suom. huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuliliemen tuttavana - Alkoholimuistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.