Title: Kirjekyyhkynen
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirjekyyhkynen" ***


KIRJEKYYHKYNEN

Kirj.

Alexandre Dumas


Ranskankielestä [La Colombe] suomentanut Joel Lehtonen



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



I.


Toukokuun 5 p:nä 1637.

Kaunis kyyhkynen, hopeahöyhen, mustasepel, punajalka, koska sinusta
vankilasi tuntuu niin kolkolta, että uhkaat surmata itsesi sen
ristikoita vasten, niin annan sinulle vapautesi.

Mutta koska epäilemättäkin tahdot minut jättää vain päästäksesi
takaisin jonkun toisen henkilön luo, jota rakastat enemmän kuin minua,
on minun tehtäväni osoittaa sinut syyttömäksi viikon kestäneeseen
poissaoloon kotoasi.

Todistan siis, että aikomukseni oli antaa sinun maksaa elinkautisella
vankeudella se palvelus, jonka sinulle tein: niin itsekäs on
ihmissydän, ettei se osaa mitään hyvää tehdä vaatimatta palkkiota,
useinpa kaksin verroin suurempaa kuin hänen tekonsa ansaitsee.

Lähde siis, armas airut, lähde sinne, mistä tulit, ja vie
anteeksipyyntöni sille miehelle tai naiselle, joka sinua matkain takaa
kutsuu, ja jota sinä silmin etsit, vaikka matka lie pitkä. Kirje, jonka
siipeesi kiinnitän, on uskollisuutesi turvakirja.

Jää hyvästi, vielä kerran; ikkuna aukeaa, taivas sinua odottaa...
Hyvästi!



II.


Toukokuun 6 p:nä 1637.

Kiitokset teille, ken olettekin, joka annoitte minulle takaisin ainoan
toverini; mutta, saatte nähdä, teidän hurskas tekonne saa palkintonsa:
ikäänkuin olisi tuo suloinen airut, joka toi minulle kirjeenne,
ymmärtänyt, että minun tulee kiittää teitä ja että ainoa pelkoni,
koska en tiedä, missä asutte, oli, että moittisitte minua
kylmäkiskoisuudesta, niin valtasi sen luonani sama rauhattomuus kuin
sen oli teidänkin hallussanne vallannut.

Eilispäivänä: sen paluu oli pelkkää iloa kohdata jälleen minut; mutta
tänä aamuna, -- katsokaa, miten häilyvä sen mieli on! -- tänä aamuna:
minä en riittänyt sille enää; se sysii nokallaan ja siivillään, ei
häkkinsä säleihin, sillä koskaan ei se ole ollut häkissä, vaan
ikkunaruutuihini; se ei tahdo enää olla yksinään minun; se tahtoo olla
meidän molempien.

Olkoon siis niin; vastoin monien mielipidettä arvelen, että ihminen
kartuttaa kaksin verroin omaisuuttansa, josta sallii osan toisillekin.
Meillä on siis tästä lähtien kaksi Iristä; ja huomatkaa, että minä
annoin sille nimen _Iris_ varmaankin aavistaen, että siitä tulisi
kerran meidän lähettiläämme: teidän Iriksenne, joka tuo teille minun
kirjeeni, minun Irikseni, joka tuo minulle kirjeet teiltä; sillä minä
toivon, että tokihan suvainnette sanoa minulle, minkä palveluksen
olette hänelle tehnyt ja kuinka hän teidän käsiinne joutui?

Teitä ehkä kummastuttaa, että minä näin muitta mutkitta ja aivan heti
olen niin avomielinen teille, te tuntematon ystävä tai ystävätär. Mutta
te olette varmaan hyvä, koska minulle lähetitte takaisin kyyhkyseni; ja
sitäpaitsi lähetitte sen keralla kirjeen, joka ilmaisee, että henkilö,
joka sen kirjoitti, on älykäs ja hyvin sivistynyt; ja ovathan kaikki
jalot sydämet sisaria, kaikki ymmärtäväiset sielut veljiä; kohdelkaa
siis minua veljenä tai sisarena, miten vaan haluatte, sillä minä
kaipaan nimittää jotakuta tuolla veljen tai sisaren nimellä, jota en
ole antanut kenellekään.

Iris, kaunis ystäväni, sinä palaat nyt sinne, josta tulitkin; ja sano
hänelle, joka lähetti sinut takaisin minulle, että minä lähetin nyt
sinut jälleen hänen luokseen, ystävän tai ystävättären; voit lisätä,
että mieluummin lähettäisin kai _ystävättären_ luo.

Lähdehän siis, Iris, ja muista, että odotan sinua.



III.


Samana päivänä, Angelus-soiton jälkeen.

Siskoni:

Ettehän soimaa Iristä ettekä minua? Minä en näet ollut huoneessani, kun
airuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen
ensimäisiä henkäyksiä. Iris tuli sisään, ja ikäänkuin tuo suloinen
pikku olento olisi ymmärtänyt, että sillä oli kirje annettavana ja
vastaus tuotavana, se odotti kärsivällisesti palaamistani, ja kun
huoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllyltä, jonne se oli
asettunut...

Oi, syöksyessäni alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri
asteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin sekä surullisia
että iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikään ei ole ollut surullisempi
sitä, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lähettäessäni takaisin
kyyhkysenne, tuon, jonka nimeä en edes silloin tiennyt, -- enteellistä
nimeä, sanoitte itse, -- kun silloin luulin eroavani siitä ainaiseksi;
ja mikään ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siitä
ainaiseksi eronneeni näin sen jälleen huoneessani ja tunsin sen
raikkaan siiven hivelevän poskeani, sen olalleni asettuessa.

Oi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ympäröivän
ainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja
suruja! ja mies, joka ei itkenyt menettäessään melkeinpä kokonaisen
kuningaskunnan, joka ei värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä
hänen ympärillään, hän itkee kerran nähdessään linnun katoavan ilmojen
etäisyyteen; hän värähtää kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain
siipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sinä
tiedät, onko jumalallisilla salaisuuksillasi nöyrempää ja hartaampaa
ihailijaa kuin hän, joka tällä hetkellä kumartuu maahan sinun
jumalallisen Poikasi ristin juureen kiittääkseen ja ylistääkseen sinua!

Näin sanoin minä itsekseni nähdessäni jälleen pikku kyyhkysen, jonka
luulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkään, jonka se
minulle toi.

Ja sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.

-- Miksikä, kysyin itseltäni, miksi minä, haaksirikkoutunut raukka,
joka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman
kanssa; miksi takerrun, valtameren äärettömyyteen kadonnut, tähän
häilyvään parruun, ehkä viimeiseen jätteeseen jostakin purresta, joka
murskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus
lähistölleni ajaa? Enköhän, jos annan johtaa itseni toivoon, enköhän
samalla anna johdattaa itseäni kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse
tietämättäni, vielä jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee
maailmaan, ja enkö ollut, niinkuin jo luulin, täydellisesti tempautunut
irti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?

Siinä oli, kuten näette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida:
Jumala pääni yläpuolella, kuilu jalkaini edessä, ympärilläni maailma,
jota en enää nähnyt, koska suljin silmäni, jota en enää kuullut, koska
suljin korvani, mutta jonka yhtäkkiä alan kuulla pauhaavan kuin
ennenkin ja näen uudestaan pyörteissä kiertävän, jos minä varomaton
vaan avaan korvani ja silmäni.

Mutta ehkäpä näen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkäpä olen
korottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen
arvoon.

Pyydätte pientä kertomusta, siskoni; sen saatte.

Viikko sitten istuin puutarhassa ja lueskelin; tahdotteko tietää, mitä
kirjaa lueskelin, siskoni? Luin tuota rakkauden, uskonnon ja runouden
aarretta, jonka nimi on "_Pyhän Augustinuksen tunnustukset_". Minä
luin, ja ajatukseni olivat täydellisesti sulautuneet tuon autuaan
piispan ajatuksiin, jonka äiti oli pyhä nainen ja josta itsestään
kerran tuli pyhimys.

Yhtäkkiä kuulen pääni päältä aivan kuin siipien suhinaa; luon silmäni
ylös, ja jalkaini juureen syöksyy, anoen apuani, kyyhkynen,
varpushaukan niin ankarasti ahdistama, että siltä oli jo jäänyt joku
höyhen petolinnun kynsiin ja nokkaan.

Jumala, jonka majesteetille varpunen, joka maahan putoaa, on
samanarvoinen kuin valtakunta, joka sortuu, -- oliko Jumala sanonut
sille, lintu-raukalle, että minussa oli hänen turvansa niinkuin
haukassa vaara hänen hengelleen?

Kuinka lie ollutkaan, minä otin tuon vapisevan ja hiukan veren
tahraamankin maasta; panin sen povelleni, jonne se painautui sulkien
silmänsä ja sydän kovasti sykkien; ja sitten, kun näin varpushaukan
asettuneen erään poppelin latvaan, vein kyyhkysen kammiooni.

Viiteen, kuuteen vuorokauteen ei varpushaukka poistunut
tähystystorniltaan kuin muutamiksi hetkiksi, ja minä näin sen yötä
päivää istuvan liikkumatta kuivalla oksallaan, jossa se vaani
saalistansa.

Kyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä
noihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen,
vaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.

Viimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi
kyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti
syöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä
sen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan
vanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui
vankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon
kanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan.
Vihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja
avasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan
ainaiseksi.

Sitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja
vaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon
ihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta
jota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, _quaerens quem
devoret_, etsien kenen hän nielisi.

Ja nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni
jälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin
teille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä
nyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.

Huomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden
loistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän
vastauksen.

Odotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi
kutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne
siipiensä leyhynnällä!



IV.


Toukokuun 10 p:nä, aamumessun jälkeen.

Minä olen ollut kolme vuorokautta teille vastaamatta, kuten näette
kirjeeni päiväyksestä; siihen on syynä, ettei teidän viestissänne ollut
epäilyn sijaa. Toivoin saavani kutsua teitä siskokseni, ja nyt täytyy
minun joko lakata teille kirjoittamasta tai sanoa teitä veljekseni.

Te pelkäätte, sanoitte, jonkin vaatteenne liepeen jääneen oven rakoon,
joka aukenee maailmalle. Te olette siis painunut maailmasta
yksinäisyyteen?

Olette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri
asteitten, sanotte lisäksi. Te olitte siis aikoinanne yhteiskunnan
ensimäisillä arvopaikoilla, koskapa matkanne alas vei niin monien
väliasteitten ohitse?

Te olette menettänyt melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, ja te ette
ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympärillänne,
sanotte samoin. Te olette siis elänyt mahtavain maailmassa? olette
ottanut osaa ruhtinasten taisteluihin?

Kuinka saankaan tämän sopusointuun teidän ikänne kanssa, sillä te
olette nuori; ja nöyryytennekin kanssa, sillä te puhutte polvillanne?

Ja sittenkin: mitä varten te pettäisitte minua? Ette minua tunne; ette
tiedä, olenko ylhäinen vai alhainen, nuori vai vanha, ruma vai kaunis.

Eikä teille muuten merkitse mitään tietää, kuka minä olen, enempää kuin
minullekaan, kuka te olette. Me olemme kaksi toisillemme outoa olentoa,
jotka elämme erillämme toisistamme, tuntemattomia toisillemme, ja joita
ei mikään mahti voi olemuksellisesti yhdistää.

Mutta paitsi aineellista yhdessäoloa löytyy myöskin ajatusten
yhteisyys; paitsi ruumiillista näkemistä ja kosketusta löytyy henkien
heimolaisuus, mystillinen rakkauden ateria, jolloin kaksi ihmistä juo
samasta kalkista Herran Sanaa ja Pyhän Hengen tulenkielten säteitä.

Siinä kaikki, mitä teiltä toivon, siinä kaikki, mitä te minulta
taidatte tahtoa.

Kun tämän tiedämme, mitä pahaa olisikaan Herramme silmissä siinä, että
sielumme ja henkemme, jos kerran sielujemme välillä on jotain sympatiaa
ja henkiemme jotain heimolaisuutta, jos ne seurustelevat toistensa
kesken välimatkain takaa, kuten kahden ystävys-tähden säteet, jotka
kohtaavat toisensa avaruuksien ja ilmain yksinäisyydessä?

Nyt kerron, kuinka Iris-raukka läksi pois huoneestani;

Sen päivän aattona, jolloin te pelastitte kyyhkyseni hengen, olin
rukoilemassa, polvillani; lamppuni oli asetettu lähelle vuoteeni
uutimia. Sydänyön tienoilla minä nukahdin rukoillessani. Kymmenen
minuuttia sen jälkeen, mikäli luulen, aukeni ovi, joka oli huonosti
suljettu, tuulen sysäyksestä; nuo uutimeni heilahtivat hulmuamaan,
tapasivat lamppuun ja syttyivät tuleen. Tuossa tuokiossa tuli huoneeni,
joka on pieni, täyteen tulta ja hehkua. Minä heräsin tukehtumaisillani.
Kyyhkys-parkani räpytteli laipiossa, kamppaillen savupilvessä. Minä
juoksin ikkunan luo ja avasin sen. Tuskin oli ikkuna auki, niin se
syöksyi ulos, ja kuulin sen törmäävän pimeässä tuttujen puitten oksiin,
noiden, joiden kätkössä se kuhertaa aina osan päiväänsä.

Toivoen sen palaavan päivän koittaessa jätin ikkunani auki; mutta päivä
tuli ja päättyi sen saapumatta takaisin. Tulipalon peljättämänä se oli
kai paennut minkä siivistänsä pääsi. Seuraavana päivänä, paluumatkalla,
alkoi luultavasti tuo varpushaukka, jota vastaan se tuli anomaan teiltä
turvaa, sitä ajaa. Te otitte sen suojaanne, piditte luonanne sitä,
ja minä luulin sen kadottaneeni, kunnes yhtäkkiä kuulin siiven
lyöntejä ikkunaani. Minä avasin ikkunan: siinä oli karkuri, tuoden
anteeksipyynnön mukanaan, mutta anteeksi olisi hän saanut jo ennakolta,
ellei sitä olisi tuonutkaan.

Sellainen on pikku Iriksen tarina. Senkö ainoastaan tahdoitte tietää,
ja eikö teillä ole mitään muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa
palaa lähettimme tänne takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Tiedän, mitä
se merkitsee, ja siksi huudahdan teille:

Jääkää hyvästi, veljeni; Jumala olkoon kanssanne!


Toukokuun 11 p:nä, aamun sarastaessa.

Iris tuli takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Pikkupoloinen näytti
aivan surulliselta, kun sen täytyi ilmestyä näin lähettiläs-arvonsa
menettäneenä; se nosti itse siipeään ikäänkuin kysyäkseen minulta, mitä
tämä merkitsee.

Se merkitsee sitä, rakas Iris, että sinä olet nyt ypöyksin minun, että
päivä, joka tummaa taivastamme kirkasti, sammui, että veli oli vieras,
että ystävä ei meistä välittänyt.

Ja tämän, rakas raukkaseni, kirjoitan itseäni varten. Tämä
yksinäisyydessään vaikeroivan sieluni valitus ei saavu hänen
kuuluviinsa. Sinulle minä sanon, että minä kärsin; sinulle sanon,
sinulle vain, että itken; sinulle sanon, että minä olen onneton.

Voi, Jumalani, niinköhän on, ettei sinun vanhurskautesi joskus erehdy,
ja eivätkö iskut, joita sinä kohdistat jonkun näkymättömän ja pahan
enkelin harhaanjohtaman syyllisiin, osu joskus viattomiinkin? Tämän
elämän tuskat ovat valmistusta toisen elämän autuuteen, sanotaan
meille; mutta miksi annetaan tuskaa sille, joka ei ole tehnyt mitään
pahaa, jolla on ehkä vikansa, mutta jolla ei tosiaan ole rikosta
sovitettavana? miksi antoi Jeesus anteeksi Magdaleenalle? miksi armahti
Kristus vaimoa, joka oli avioliiton rikkonut? miksi tällainen ankaruus
minua kohtaan, minua yksinäni, oi Jumalani?

Olen rakastanut, se on totta; mutta minä olen rakkaudessani vastannut
toisen rakkauteen; minä olin syntynyt maailman elämään enkä luostarin.
Minä olen rakastaessani noudattanut lakia, jonka sinä olet säätänyt
eläimille, ihmisille, kasveille. Kaikki tässä maailmassa rakastaa;
kaikki koettaa liittyä ja sulautua yhteiseen elämään: purot jokiin,
joet virtoihin, virrat valtamereen. Nuo tähdet, jotka öin lentävät yli
taivaan, lähtien toiselta ilmanrannalta ja piirtäen ilmojen kanteen
kultaisen viivan ja kadoten vastakkaiselle taivaan reunalle, ne
rientävät sammumaan toisen tähden syliin; ja meidän sielummekin, nuo
sinun jumalaisen henkäyksesi emanatsiot, etsivät toista sielua maan
päällä ainoastaan löytääkseen kumppanin rakkaudessa, ja kun ne lähtevät
ruumiistamme pois, lähtevät ne sulautuakseen samallaisella kaipuulla
sinuun, joka olet kaikkeuden sielu ja ääretön rakkaus.

Niin, Jumalani, hetken minä riemuitsin toivosta, että olin löytänyt
avaruuteni toiselta rannalta sielun, joka oli minulle tuntematon, mutta
sisar, sisar kärsimyksessä; sillä ensimäiset valitukset kuullessani
minä luulin, että sydämen kieli se niin vaikeroi. Miksi et sinä, tuskaa
kärsivä sielu-parka, miksi et tahdo ottaa osaa suruistani niinkuin minä
ottaisin osan sinun tuskistasi? Niin on luonnon sääntö, että kahden
kannettu taakka tuntuu keveämmältä ja että paino, joka musertaa alleen
erillään ponnistavan voiman, tuntuu huokealta kahden yhdistyneen voiman
sitä kantaessa.

Nyt soitetaan messuun; sinä kutsut minua luoksesi, Jumalani; ja minä
tulen; minä tulen luoksesi luottaen puhtauteeni, avoimin sydämin, että
sinä saat lukea sen pohjaan saakka, ja jos olen jollakin teolla,
jollakin laiminlyönnillä sinua loukannut, oi Jumalani! niin ilmoita se
minulle merkillä, jollakin aavistuksella, jollakin ilmestyksellä, ja
minä painan alttarisi ääressä otsani maan tomuun, kuroittaen käsiäni
puoleesi, kunnes olet antanut anteeksi minulle.

Sinä, rakas kyyhky, ole näiden minun heikon sydämeni ajatusten, näiden
sielu-raukkani tuskan purkausten uskollinen vartia! Kätke siivilläsi
tämä paperi, jonka nyt käännän kokoon, peittääkseni sen kaikilta
katseilta, ja joka odottaa minua niinkuin puolilleen täytetty malja
odottaa katkeran juoman loppua, joka sille on luvattu!



V.


Toukokuun 11 p:nä, keskipäivällä.

Teidän aavistuksenne oli tosiaan oikea, surun ahdistama ihmis-parka:
minä olin päättänyt, etten teille enää kirjoittaisi; sillä mitä varten
koettaisi ihminen, joka makaa haudan syvyydessä, vielä itsepäisesti
kurotella käsiään haudasta, paitsi kohottaakseen ne Jumalan puoleen?
Mutta eräs ihmeellinen tapaus sai minut muuttamaan päätökseni.

Tuon kirjeen, jonka te olitte kirjoittanut pelkästään itseänne varten,
tuon kirjeen, jossa te laskette koko sielunne avoinna Herran jalkojen
juureen, tuon kirjeen, aatostenne uskotun, maljan, joka oli katkeruutta
puolillaan ja jonka piti teidän palattuanne tulvia yli laitojen
kyyneleistänne, tuon kirjeen toi kyyhkynen, tällä kertaa petturi,
minulle, ei teidän kääntämänänne sen siiven alle, vaan se itse, kantaen
sitä nokassaan, niinkuin vedenpaisumuksen arkin kyyhkynen kantoi
vihantaa oksaa, joka ilmaisi, että vedet alkoivat valua pois maan
pinnalta, kuten kerran kuivuvat kyyneleet anteeksi saaneen syntisen
poskilta.

No hyvä, olkoon niin! minä otan vastaan tehtävän, jonka minulle
annatte: kantaa osaltani suruanne; sillä niinhän tosiaan on, etten
olekaan enää itseni oma, ja ne voimat, jotka Jumala on minulle
jättänyt, täytyy minun käyttää vipusimena nostaakseni toisia
onnettomuudesta.

Sieluni on tästä hetkestä alkaen omista kovista muistoistani tyhjä;
vuodattakaa siihen kohtalonne, te puro, joka etsitte rantaa, johon
laskea, te lentotähti, joka haette tähteä siihen sammuaksenne.

Kysytte, miksi kärsitte, vaikkette ole mitään tehnyt. Varokaa!
Jumalalta te kysytte, ja matka kysymyksestä herjaukseen on lyhyt,
kuiluun syöksyminen nopea.

Ylpeys on täällä maailmassa meidän ankarin vihollisemme. Kerrotaan,
että esiintyy nykyään filosofi, joka on jakanut koko luonnon
pyörre-järjestelmiin. Hänen mukaansa jokainen kiintotähti on aurinko,
sellaisen maailman keskus kuin tämä meidänkin on, ja kaikki nuo
maailmat kiertävät tasapainokin alaisina ja vetovoimia noudattaen
avaruudessa, kukin oman keskuksensa ympäri, toisiinsa törmäämättä tai
sekoittumatta.

Kas siinä järjestelmä, joka suurentaa kyllä Jumalan, mutta pienentää
suuresti ihmisen, vai kuinka?

Niinpä voidaan myöskin meidän kunkin maailma jakaa miljooniin eri
maailmoihin. Ylpeytemme uskottelee jokaiselle meille, että me olemme
aurinko, jonkin kiertojärjestelmän keskus, kun me oikeastaan olemmekin
enintään vaan atoomeja, tomuhiukkasia, joita Herran henkäys kierrättää
vetovoimansa mukaan miljoonittain noiden enemmän tai vähemmän
loistavain tähtiensä ympäri, joita kutsutaan kuninkaiksi, keisareiksi,
ruhtinaiksi, sankareiksi, lyhyesti sanoen: tämän maailman mahtavien
ympäri, joille Jumala on antanut heidän valtansa merkiksi valtikan tai
piispansauvan, tiaran tai miekan.

Ja ken teille sanoo, eivätkö henkiset asiat pysyttäydy tasapainossa
samalla tavalla kuin aineellisetkin? Ken teille sanoo, etteikö
siveysmaailman laki ole juuri se, että toisen puolen sydäntä täytyy
viihtyä kyynelissä, jotta toinen saisi olla ilossa, niinkuin toisen
puolen maapalloa täytyy olla pimeässä, että toinen puoli olisi valossa?

Kertokaa siis minulle onnettomuutenne, surun ahdistama ihmis-parka;
sillä kuinka suuret onnettomuutenne lienevätkin, eivät ne ole, siitä
olen varma, minun kovien kohtaloitteni vertaisia; kertokaa, ja minulla
on toivoakseni lohdutus jokaiseen valitukseenne, palsami jokaiseen
haavaanne.

Mutta sitten, sitä rukoilen teiltä, juokaa puolestanne ainoastaan minun
sanojeni purosta, etsimättä lähdettä, josta ne juoksevat; tehkää kuin
mustat etioopialaiset ja Egyptin tummat lapset, jotka sammuttavat
janonsa Niilin rannoilla ja luulevat, että he tekisivät jumalattoman
teon, jos nousisivat virtaa myöten sen lähteille saakka.

Eräistä sanoista, jotka pujahtivat suustani, olette luullut voivanne
nähdä mennyttä elämääni; olette tehnyt minusta tämän maailman mahtavan;
olette luullut, että minun syöksymistäni seurasi valonjuova, ja että
olen pudonnut taivaasta maan päälle kuin salaman lyömä enkeli.

Nähkää kaikkein ensiksi erehtyneenne: minä olen halpa munkki, ja nimeni
on vähäpätöinen; entisyyteni -- olipa se pieni tai loistava, tavallinen
tai ylpeä, olen kadottanut täydellisesti muististani, ja ollen
huonopäisempi elämässä kuin se muinaisajan filosofi, joka muisti
taistelleensa Troian piirityksessä, oli kuollessaan, en muista tänään
eilistä päivää enkä huomenna ole muistava nykyistä.

Niin tahdon minä askel kerrallaan astua iäisyyteen, tasoittaen pois
kaikki jäljet, mitä olen elämästäni jättänyt, saapuakseni kuolemani
päivänä Herran eteen sellaisena kuin olen äitini kohdusta tullut:
_Solus, pauper et nudus_; yksin, köyhänä ja alastomana.

Hyvästi, sisareni; älkää pyytäkö minulta enempää kuin minä voin antaa
teille, jotta voisin teille aina antaa.



VI.


Toukokuun 12 p:nä.

Aivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin
Jumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka
minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin
Jumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon
lohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän
airuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo
minun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset,
jotka olivat paperille vuotaneet.

Te tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko
kätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven
tai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua
lämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan
käsi heikommin lepäävän maailman ylitse?

Minä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut
ylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää
mitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka
myöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan
jäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään
kaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää
elä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.

Ja tämä on minun kipeä kohtani:

Minä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja
ollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan
Jumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.

Siksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan
Herrallemme: "Herra, armahda minua!"

Oi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois
tuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan?
Minä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen
sieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei,
purkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi
kallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta
järvestä uutta samallaista karvautta.

Vastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: "Minä en
ole koskaan rakastanut."

Mutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte
sitten kärsineenne?

Olisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: "Minä en ole koskaan
rakastanut."

Silloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en
olisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne,
vaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse,
jolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei
ole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.

Jos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani
tällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta,
me emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä
enää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan
ymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi, mitä minulle
sanoisitte. Me emme puhu samaa kieltä.

Oi, mutta jos te olette rakastanut, niin sanokaa, päinvastoin, minulle,
missä, sanokaa ketä, sanokaa kuinka, tai jos ette tahdo mitään moista
puhua, niin puhukaa muista turhemmista asioista, sama sekin, kaikki on
minusta mielenkiintoista, mikään ei minusta ole hyödytöntä; kertokaa,
millainen on huoneenne, onko sen ovi itään vai länteen, etelään vai
pohjoiseen; tervehdittekö aurinkoa, kun se nousee, lausutteko sille
jäähyväiset, kun se katoaa, tai koetatteko silmin, jotka keskipäivän
polttavat säteet ovat häikäisseet, eroittaa Jumalan kasvoja sen
sammumattomasta säihkeestä?

Kaikki tämä kertokaa; ja kuvailkaa vielä, mitä näette ikkunastanne,
alankoja vai vuoria, huippuja vai laaksoja, puroja vai virtoja, järviä
tai valtameren; kertokaa minulle kaikkea moista, minä kiinnitän
ajatukseni näihin mystillisiin ongelmiin tuntemattomasta, jonka tahto
tekee näkyväiseksi, ja ehkäpä onnistuu sydämeni, ajatusten
häiritsemänä, saamaan unohdusta, vaikkapa vain hetkeksi...

Ei, ei, ei, älkää sellaista kertokokaan; minä en tahdo unohtaa!



VII.


Toukokuun 13 p:nä.

Se, jota te olette rakastanut, on kuollut, siksi on teillä vielä
kyyneleitä; se, jota minä olen rakastanut, petti minut, siksi minulla
ei enää niitä ole!

Puhukaa minulle hänestä niin paljon kuin tahdotte, älkää vaatiko, että
minä puhun omastani, joka on mennyttä.

Neljä vuotta olen asunut luostarissa, ja kumminkaan en ole vielä pappi!

Miksi en? kysytte minulta. Sanon sen teille.

Kun rakkauteni, joka oli viimeinen side, mikä minua elämään kiinnitti,
sortui minulta, jouduin sellaiseen epätoivoon, ettei suinkaan ollut
minun oma ansioni, että heittäysin moisessa tuskassa Jumalan turviin.

Silloin odotin, että epätoivoni asettuisi, niin ettei Herramme
tarvitsisi ottaa minua vastaan niinkuin kuilu ottaa sokean tai
mielettömän, joka siihen syöksyy, vaan kuin vierasvarainen isäntä ottaa
luokseen uupuneen kulkijan, joka tulee anomaan häneltä yön lepoa
ankaran taivalluksen jälkeen, pitkän päivän päättyessä.

Tahdoin antaa hänelle hartaan sydämen -- enkä murrettua sydäntä, elävän
olennon -- enkä ruumista.

Ja nyt olen jo yli neljä vuotta elänyt eristäytyneenä yksinäisyyteen,
puhdistautuen rukouksella, enkä ole vielä tähän hetkeen saakka tohtinut
riisua noviisin asua ja vaihtaa sitä munkin kaapuun; niin syvällä on
vielä vanha ihminen minussa, niin suurelta pyhyydenhäväisyltä tuntuisi
minusta antautua näin epätäydellisesti Luojan valtaan, oltuani ensin
niin täydellisesti luonnon vallassa.

Nyt tiedätte entisestä ja sisäisestä elämästäni kaikki, mitä voitte
saada tietää. Nykyisestä ja ulkonaisesta elämästäni voin kertoa teille
vain tämän:

En asu itsessään luostarissa, vaan erakkomajassa puolivälissä erään
kukkulan rinnettä, valkoseinäisessä kammiossa, jossa ei ole muita
koristuksia kuin erään kuninkaan muotokuva, jota miestä kohtaan tunnen
aivan erikoista kunnioitusta, ja norsunluinen ristiinnaulittu,
mestariteos XVI:nnelta vuosisadalta, jonka äitini on minulle
lahjoittanut.

Ikkunani, valtavan jasmiini-pensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa
kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni täyttäen sen tuoksulla, on
auringonnousuun päin ja luultavasti sitä ilmanrannan paikkaa kohti,
jossa te asutte; sillä minä näen kyyhkysenne jo kaukaa suoraan lentäen
rientävän sieltä luokseni ja näen sen lähtevän takaisin aivan samaan
suuntaan, ja minä voin katseillani seurata sen kulkua ilmoissa noin
neljänneslieuen välimatkan päähän; sen jälkeen sulautuu piste, joka
sitä esittää ja joka on pienentynyt pienentymistään, siniseen
taivaslakeen tai harmahtavaan pilveen, sikäli, onko taivas selkeä vai
pilvinen. Aamunkoitto tarjoaa minulle aivan erikoista viehätystä, mikä
seikka johtuu maanmuodostumien laadusta, jotka ovat laajana maisemana
silmieni edessä ja joita koetan nyt teille kuvailla.

Näköpiiriäni sulkee etelässä Pyreneitten mahtava ketju, punasinertävin
kyljin, lumisin huipuin; idässä vuorijonon haara, joka yhdistyy yhä
korkeammaksi yleten vähäisempänä ketjuna tuohon päävuoristoon, ja
pohjoisessa vihdoin loittonee se niin kauas kuin silmä kantaa
tasankomaille, jotka ovat täynnä öljypuitten kimppuja ja joita pienet
joet vakoina halkovat, kun taas niiden keskellä vyöryy, ikäänkuin
hallitsija kooten veroja alamaisiltaan, majesteettisena muuan suurimpia
Ranskanmaan virtoja.

Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,
vuoristosta tasankoon päin.

Se näyttäytyy kolmessa erilaisessa muodossa riippuen ajasta: aamulla,
keskipäivällä ja illalla.

Aamulla: aurinko nousee itäisen kukkulajonon takaa; kymmenen minuuttia
ennen sen ilmestymistä näen kohoavan ruusunpunertavan udun, joka valtaa
verkalleen, mutta voitokkaana taivaan, tehden vielä entistäänkin
tummemmaksi kukkulain varjokuvan, joka piirtyy terävänä sen eteen; tuon
udun lävitse, joka vaihtaa kaikissa välivivahduksissa väriä,
heleänpunaisesta palavan keltaiseen, sinkoavat päivän ensimäiset,
toisten tuloa ennustavat säteet kuin välkkyvät keihäät, auringon
samalla jatkaessa nousuaan kukkulain takana, joiden ääriviivat alkavat
nyt saada kultaa sen valosta. Pian hulmuaa kaksoishuippu, joka
muodostaa tuon vuorijonon korkeimman kohdan, liikkuvana tulena, joka
leviää leviämistään, kunnes ilmestyy loistavana, säihkyen ja liekkejä
suihkuten, itse päiväntähti, tuo jumalallisen vulkaanin sammumaton
kraateri! Ja sikäli kuin se nousee taivaalle, herää kaikki
elämään maan päällä; Pyreneitten vuorten huiput muuttuvat
himmeänvalkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; niiden tummat kyljet
kirkastuvat verkallensa, muuttuen mustista violetinvärisiksi,
violetista kirkkaansinisiksi. Aivan kuin valotulva lainehtisi alas
huippujen korkeudesta, leviää päivä tasangolle. Silloin kiiltävät
purot kuin hopeiset rihmat, joki kierii ja mutkittelee kuin
moiree-silkkinen nauha; pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa,
granaattipuu-aitauksissa ja myrttivehmastoissa. Ja kotka, ilmojen
kuningas, leijaa korkeudessa, kaartaen uljaassa lennossaan yli puolen
peninkulmaa laajaa piiriä, jonka kehässä huomaan sen vuoroin katoavan
ja jälleen ilmestyvän näkyviin.

Keskipäivällä muuttuu koko syvänne, jota olen kuvannut, suorastaan
palavaksi pätsiksi; vuoret, jotka ovat nyt valaistuina kiireestä
kantaan, eivät osaa enää kätkeä alastomia kylkiään, joissa maan
graniittinen luusto kuultaa; kallion kiiltävistä pinnoista näkee
auringon taittuneitten säteiden kimmahtelevan takaisin; purot ja joet
muuttuvat ikäänkuin suliksi lyijyvirroiksi, kukkaset lakastuvat, lehdet
taipuvat maata kohti, linnut vaikenevat; näkymättömät puusirkat
laulavat öljypuitten oksilla, jotka sihisevät, ja mäntypuitten
kaarnassa, joka rasahtelee, ja ainoat elävät olennot, jotka sirkkain
kanssa tässä liekkien erämaassa liikkuvat, ovat joskus vihreä
sisilisko, joka juoksee ylös ikkunani säleikköön, joskus täplikäs
tarhakäärme, joka kiepussa maaten ja kita puoliavoinna ja vaaraton
musta kieli sinne tänne heiluen särpii nieluunsa hyttysiä, jotka
joutuvat sen henkäyksen ylettämiin.

Illalla herää elämä hetkeksi uudestaan, niinkuin sammuva lampun liekki
hetkiseksi syttyy; silloin puusirkat vaikenevat yksi toisensa jälkeen
ja heinäsirkan suruinen ja yksitoikkoinen sirinä seuraa niiden
hiiskutusta; sisiliskot pakenevat, tarhakäärmeet katoavat, pensastojen
lehvät huiskahtelevat lintujen lennellessä siellä rauhattomina
etsimässä majaa, missä yötänsä viettää; aurinko alenee ilmanrantoja
kohti, jotka ovat katseiltani kätketyt, ja sikäli kuin se laskee, näen
Pyreneitten lunten muuttuvan vienon punervista purppuranpunaisiksi,
sillaikaa kuin tasangon pohjaan suljetut varjot nousevat pykälittäin
ylös jättiläisportaita, jotka valo nyt jättää, kunnes koko maailma,
luonnonlakeja noudattaen, on vuorostaan jälleen heidän. Silloin kaikki
äänet hiljenevät, kaikki maalliset valot sammuvat, tähdet syttyvät
hiljaa taivaalle, ja keskellä yön vaikenemusta herää ainoastaan yksi
sävel avaruudessa: se on satakielen laulu, tähtiä rakastavan, tummuuden
runojen sepittäjän.

Kysyitte, mitä minä ikkunastani näen; olen nyt sen kertonut;
vakaannuttakaa nämä kolme näkyä ajatuksissanne, antakaa hengellenne
työtä sydämenne ajanvietteeksi; pelastuksenne tässä ja toisessa
maailmassa on sanassa:

Unohtakaa!



VIII.


Toukokuun 13 p:nä.

Te sanotte: unohtakaa!

Kuulkaa, miten on laitani.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin yön pimeys maahan leviää ja minä
vaivun uneen, (käsitättekö tätä peloittavaa, tätä ennen kuulumatonta,
yliluonnollista seikkaa?) on minusta kuin kuollut ei olisikaan enää
kuollut, kuin vainaja palaisi jälleen elämään! hän on aivan lähelläni,
tutuin pitkin, mustin hiuksin, kalpein, miehekkäin kasvoin, joihin
hänen ylhäinen syntyperänsä on painanut eittämättömän leimansa. Hän on
siinä, minä puhun hänelle, minä ojennan kättäni, minä huudan:

-- Sinä siis elät vielä? sinä siis yhä rakastat minua?

Ja hän vastaa ja myöntää, että hän elää, että hän rakastaa yhä minua.
Ja sama ainainen, säännöllinen, melkeinpä ruumiillinen näky uusiintuu
joka yö eikä katoa ennenkuin päivän ensi säteitten syttyessä.

Oi minua! Jumalani, mitä olenkaan koettanut tehdä, että tuo näky,
varmaankin pimeyden enkelin luoma, lakkaisi minua kiduttamasta!

Olen peittäytynyt puksipuun siunattujen oksien alle, olen kietonut
pyhiä rukousnauhoja kaulaani ja ranteihini, olen asettanut
ristiinnaulitun kuvan rintani päälle ja nukahtanut kädet puristettuina
jumalallisen martyyrin jalkain ympärille: kaikki se on ollut turhaa,
hyödytöntä; päivä vie minut jälleen Jumalan luo, mutta yö hänen; olen
sellainen kuin tuo kuningatar, josta runoilija Homeros puhuu ja joka
öisin purki aina päivänsä työn.

Kun ei olisi enää yötä, ei olisi enää unia, niin ehkä unohtaisin.

Voitteko saada Jumalan täyttämään sen toivomukseni?



IX.


Toukokuun 14 p:nä.

Kaikki, mitä Jumalalta voi rukouksella saada, saan teille häneltä;
sillä te olette tosiaan haavoittunut ja haava on syvä ja vuotaa yhä
verta.

Rukoilkaamme.



X.


Toukokuun 15 p:nä.

En tiedä, olenko sen jälkeen kuin aloin teille kirjoittaa, saavuttanut
enemmän rauhaa; mutta varmasti olen saanut helpoitusta.

Se johtuu siitä, että olen nyt löytänyt elämälleni rikasta
ajanvietettä; minä olin ilman sukua, yksinäni sekä siveellisessä että
aineellisessa suhteessa, milloin maaten haudalla, milloin itkien, aina
epätoivoissani, ja silloin yhtäkkiä löydän itselleni veljen.

Sillä minusta tuntuu, että te olette minulle veli; minusta tuntuu, että
tuo veli, jota minä en tuntenut, läksi pois Ranskasta ennenkuin minä
olin syntynytkään; minusta tuntuu kuin olisin odottanut häntä, etsinyt
lakkaamatta kaikkialta. Ja nyt hän on tullut tänne takaisin;
ilmaisematta itseään esiin astumalla ilmaisee hän itsensä äänellään.
Minä en häntä näe, mutta voin kuunnella häntä. En saata häntä
koskettaa, mutta kuulen hänen äänensä.

Te ette voi aavistaa, kuinka tuo maisema, jonka teidän kynänne niin
loistavasti väritti, on ajatuksiini syöpynyt. Älköön kiellettäkö
kaukonäön ihmettä: kaukonäkeminen on mahdollista! Tahtoni vakaan voiman
pakosta on se maisema tuossa edessäni, kuvastuen sieluuni aivan kuin
peiliin. Minä näen kaikki aamun punertavista uduista, jotka nousevat
kukkulan takaa, illan harmahtavien varjojen leviämiseen saakka; kuulen
kaikki, kukkasen äänestä, kun se avaa maljansa aamun kasteelle,
satakielen lauluun asti, joka kajahtelee yön yksinäisyydessä ja
hiljaisuudessa.

Ja minä näen kaiken tuon sellaisella tavalla, että jos minä joskus
joutuisin seutuun, joka piirinä silmienne eteen aukeaa, sanoisin: "Kas
tuolla ovat ne leimuavat kukkulat, tuolla lumiset vuoret, tuolla
hopeiset purot, tuossa silkkinauhana vierivä virta, tuossa
granaattipuut, tuossa laakerit, tuossa myrtit! Tämä, tämä se paikka
on!"

Ja minä näen myöskin erakkomajanne, puutarhamuurin takaa ylenevänä, ja
ikkunanne, jota jasmiinit ja viiniköynnökset verhoihinsa kietovat; ja
minä näen teidät itsenne valkeassa kammiossanne, polvillanne jalon
Kristuksen-kuvanne jalkain juuressa, rukoilemassa itsenne ja varsinkin
minun puolestani.

Sanokaa, ken on tuo kuningas, jonka muotokuva on kammiossanne, mies,
jota kohtaan te tunnette erikoista kunnioitusta, niin että minullakin
olisi saman kuninkaan kuva, että minulla olisi vielä lisää yksi
uskonto, yhteisenä teidän kanssanne.

Ja vielä: teidätkin, teidät itsenne tahtoisin nähdä... Oi, ainoastaan
ajatuksin; olkaa rauhassa. Sanoittehan minulle, ettei teillä enää ollut
olemassa entisyyttä ja ettei minun pitänyt tiedustella teiltä muuta
kuin nykyisiä ja tulevia asioita.

Jättäkäämme entisyys olemattomuuden helmaan, ja sanokaa minulle, minkä
ikäinen te olette, minkälaisten piirteiden nojalla minä luon itselleni
kuvan, joka on teidän näköisenne; sanokaa, milloin te asetuitte tuohon
erakkomajaan, sanokaa, milloin arvelette jättävänne lopulliset
jäähyväiset maailmalle.

Tahtoisin myöskin tietää, miten pitkä matka on välillämme. Onko se
mahdollinen laskea?

Te tunnutte minusta olevan niin hyvä, etten pelkää väsyttäväni teitä;
tunnutte minusta olevan niin oppinut, etten pelkää pyytää teiltä
mahdottomia.

Ryhdyn nyt ajattelemaan, mitä teidän vastauksenne mahtaa sisältää, ja
kun olen sen saanut, ajattelen jälleen seikkoja, joita se sisälsi.

Lähde, kallis kyyhkynen, lähde ja palaja pian!



XI.


Toukokuun 15 p:nä, täsmälleen kello 3 iltapäivällä.

Näette, että antaessani askaretta ajatuksillenne, olen onnistunut
hetkeksi viihdyttämään teidän sydäntänne.

Sielua täytyy käsitellä kuin ruumistakin; saakaa sairas tuokioksi
unohtamaan, että hän kärsii, niin hän ei kärsi enää.

Te tahdotte, että minä puhun itsestäni, tahdotte nähdä, onko tässä
elävässä ja tuntemattomassa miehessä, aineelliselta ja henkiseltä
kannalta katsoen, myöskin jotain sille vainajalle ominaista, jota te
rakastitte; olkoon menneeksi; kuulkaa siis.

Olen syntynyt Fontainebleaussa toukokuun 1 p:nä 1607; olen siis 30
vuoden ja 14 päivän ikäinen.

Olen kookas, tummaverinen; silmäni ovat siniset, ihonväri kalvakka,
otsa korkea.

Vetäydyin pois maailmasta tammikuun 17 p:nä 1633, ja olen tehnyt
lupauksen pyhittää itseni Jumalalle, elleivät eräät kohtaloni seikat
toisiksi muutu, viiden vuoden sisällä yksinäisyyteen asettumisestani.
Vetäydyin pois maailmasta erään suuren onnettoman valtiollisen
tapahtuman tähden, joka hukutti kaikkein rakkaimmat ystäväni; ja erään
suuren oman surun vuoksi, joka mursi sydämeni. Kuninkaan muotokuva,
joka on kammiossani, valtiaan, jota kohtaan tunnen aivan erikoista
kunnioitusta, on kuningas Henrik IV:nnen.

Sitten tahdotte vielä tietää, miten pitkä matka on välillämme: nyt on
kello muutamaa minuuttia vaille kolme; asetan kirjeeni päiväykseksi:
täsmälleen kello 3, tarkka aika, jolloin lasken lähettimme lentoon.

Kyyhkyset lentävät noin 15-16 lieuen matkan tunnissa; sen olen
sattumalta päässyt tutkimaan eräissä olosuhteissa, jolloin olen
käyttänyt niiden apua; tarkatkaa, mihin aikaan saatte tämän kirjeen, ja
laskekaa sitten.

Älkää vastatko minulle ennenkuin kahden tai kolmen päivän päästä;
käyttäkää nuo pari päivää haavekuvien tai todellisuuden kuvauksiin;
piirtäkää sitten, yksineläjä-raukka, paperille kaikki, mitä sielussanne
liikkuu, ja lähettäkää minulle etsintänne tulos, unelmienne yhteinen
summa.

Jumala olkoon kanssanne.



XII.


Toukokuun 15 p:nä, kaksi tuntia kirjeenne saatuani.

Kuulkaa! kuulkaa! Kahta päivää, kolmea päivää ei saa kulua ennenkuin
vastaan teille, aivan heti minun on se tehtävä.

Oi Jumalani! mikä hurja aatos järkeni, sydämeni, sieluni valtaa! Jospa
se, jota rakastan, ei olisikaan kuollut! jos te olisitte hän, jota
rakastan, hän, jota huudan luokseni, hän, jota etsin, hän, joka
ilmestyy minulle joka yö!

Te olette syntynyt toukokuun 1 p:nä 1607: samoin hänkin! Te olette
kookas: niin hänkin! Olette tummaverinen: hän myös! Teillä on siniset
silmät, iho kalpea, otsa korkea: samoin hänellä!

Ja muistatteko sanat, jotka lausuitte minulle jo eräässä toisessa
kirjeessä ja jotka ovat painuneet elävästi mieleeni: Te olette
syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteiden; te
ette ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympäriltänne;
te olette sortuessanne kadottanut melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan.

En tiedä, sopiiko tämä teihin, mutta, Jumalani! Jumalani! se kaikki
sopii tosiaan tarkalleen häneen.

Teillä on kammiossanne kuninkaan kuva, hänen, jota teidän
kunnioituksenne ja rakkautenne ympäröi. Tuo kuva on kuningas Henrik
IV:nnen. Ja hän, hän oli kuningas Henrik IV:nnen poika!

Jos te ette ole Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka väitetään
kaatuneen Castelnaudaryn taistelussa, ken te sitten olette?

Vastatkaa! Jumalan nimessä, vastatkaa!



XIII.


Toukokuun 16 p:nä, päivän koittaessa.

Jos te ette ole Isabelle de Lautrec, jota luulin uskottomaksi, ken
sitten olette?

Minä olen Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka luultiin kaatuneen
Castelnaudaryn taistelussa ja joka elää vielä, ei suinkaan Jumalan
armahtamana, vaan Jumalan koston uhrina.

Voi! jos asia on niinkuin pelkään sen olevan, tuho meitä kumpaakin
kohdatkoon!

Kyyhkynen eksyi yössä, tai sitten se uupui ja sen täytyi levähtää.

Se ei saapunut ennenkuin päivän ensimäisten säteitten syttyessä.



XIV.


Toukokuun 16:na, kello seitsemän aikaan aamulla.

Aivan totta, totta, te onneton! niin, minä olen Isabelle de Lautrec!

Te olette luullut minua uskottomaksi, minua! Miksi? minkä tähden? missä
tilaisuudessa? Sillä minä en nyt puolusta itseäni, minä syytän!

Tiedättekö, ettei kyyhkyseltä mene kuin kaksi tuntia lentäessään teidän
luotanne minun luokseni ja minun luotani teidän luoksenne? tiedättekö,
että me emme siis ole kuin kolmenkymmenen lieuen päässä toisistamme.

Nähdäänpä nyt, miten minä olen teitä pettänyt? miten minä olen ollut
teille uskoton? Sanokaa, sanokaa!

Lähde, kyyhkynen, henkeni on haluissasi!



XV.


Toukokuun 16 p:nä, kello 11.

Ovatko silmäni, sydämeni, sieluni, kaikki yhtaikaa pettäneet minua?

Eikö se ollut Isabelle de Lautrec, jonka minä näin astuvan Valencen
tuomiokirkkoon tammikuun 5 päivänä 1633?

Hän oli morsiuspuvussa, ja mies, joka kulki hänen perästään sulhasen
asussa, eikö hän ollut varakreivi Emmanuel de Pontis?

Vai oliko tämä kaikki ainoastaan pahanhengen luomaa harhaa?

Ei epävarmuutta, kiertelyä, puolinaista vastausta. Vaitiolo tai
todistus.



XVI.


Toukokuun 16 p:nä, kello 3 iltapäivällä.

Todistus! Sen saatte! minun on helppo se antaa. Kaikki, mitä näitte,
näytti olevan totta, ja kuitenkin oli kaikki, mitä näitte, valhetta.

Mutta minulla on pitkä kertomus kerrottavana teille; hyvä niinkin!
kyyhkys-parkamme on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Siltä meni lähes neljä tuntia paluumatkaan entisten kahden asemasta.

Kirjoitan kertomukseni yön kuluvina hetkinä.

Jumalani, taivaan valtias! anna minulle hiukan rauhaa; käteni vapisee
niin, etten voi pitää siinä kynää.

Jumalani! lähden ensin kiittämään Sinua siitä, että hän elää.


Kello 6 illalla.

Minä olin kolme tuntia polvillani, rukoillen, painaen polttavaa otsaani
jääkylmiin permantopaasiin, ja nyt olen rauhallisempi.

Nyt tulen jälleen luoksenne.

Antakaa minun sanoa teille kaikki, kertoa kaikki siitä hetkestä saakka,
jolloin jätin teidät Valenceen, aina siihen tuokioon, jolloin minä
onneton tein luostarilupaukseni.

Sehän oli, sen kai hyvin muistatte, eikö niin? elokuun 14:s päivä 1632,
jolloin me erosimme toisistamme; te lausuitte minulle jäähyväiset,
sanomatta minulle, minne läksitte.

Mieleni oli täynnä synkkiä aavistuksia; minä en voinut päästää
viittanne lievettä. Minusta tuntui, ettei meitä odottanut ainoastaan
muutaman päivän ero, kuten lupasitte, sillä te sanoitte viipyvänne
poissa vain lyhyen ajan, vaan ikuinen ero toisistamme.

Kaupungin kirkon kello löi yksitoista illalla; te nousitte valkean
hevosen satulaan; teillä oli hartioillanne tummanvärinen viitta; te
läksitte ensin säyseästi luotani, mutta kolme kertaa te käännyitte
takaisin hyvästelemään minua; kolmannella kerralla te pakotitte minut
menemään sisään; sillä, niin te sanoitte, jos minä seisoisin ovella,
ette te voisi saada itseänne lähtemään matkaan.

Miksi minä en jäänyt ovelle? miksi te läksittekin?

Menin sisään, mutta ainoastaan juostakseni heti parvekkeelleni. Te
katsoitte taaksenne; te näitte minun ilmestyvän ulos ja heiluttavan
nenäliinaani, joka oli aivan kyynelten kostuttama; te kohotitte
hattuanne, niin että sen höyhentöyhdöt häilähtivät, ja minä kuulin
tuulen siivillä tulleet jäähyväisenne, jotka välimatkan heikentäminä
kaikuivat valittavasti kuin huokaus.

Suuri, musta pilvi ajelehti taivaalla ja kulki nopeasti kuuta kohti;
minä ojensin käteni päin tuota pilveä ikäänkuin pysäyttääkseni sen,
sillä se uhkasi sammuttaa hopeisen hohteen, jonka valossa minä teidät
vielä näin; mutta viimein se kuin ilmahirviö läheni kita auki ja nieli
tuon kalpean kiekon, joka katosi sen synkkään sisustaan. Silloin loin
katseeni taivaasta alas maahan ja etsin turhaan teitä; kuulin vielä
hevosenkenkäin kopinan katukivitykseen, loittonevana Orangeen päin;
mutta en teitä enää nähnyt.

Yhtäkkiä halkaisi salama pilven, ja salaman valossa eroitin vielä
kerran valkean hevosenne. Teidät taas oli vaippanne tummuus tehnyt
näkymättömäksi yössä. Ratsu loittoni nopeasti, mutta näytti loittonevan
ilman ratsastajaa. Kaksi uutta salamaa välkähti vielä, näyttäen hevosen
minulle yhä kauempana ja hämärän-valkeana kuin aave. Muutaman sekunnin
päästä en kuullut enää laukkaamisen töminääkään. Neljäs salama, jota
ukkosen jyrinä seurasi, leimahti vielä; mutta hevonen oli kadonnut,
liekö se sitten kääntynyt jossakin tien mutkassa näkyvistä tai
loitonnut jo liian kauas.

Koko yön jyrisi ukkonen, koko yön suomivat tuuli ja sade ikkunoitani;
seuraavana päivänä näytti luonto ikäänkuin olevan kauhuissaan, hajalla
hapsin, kuolemaan riutuvana; se näytti surun valtaan joutuneelta
niinkuin minun sydämenikin.

Minä tiesin, mitä siellä päin oli tekeillä, jonne olin nähnyt teidän
katoavan, nimittäin Languedoc'issa. Montmorencyn herttuan, teidän
ystävänne, jonka käsissä tuon maakunnan hallitus oli, kertoi huhu
liittyneen leskikuningattaren ja Monsieurin [Ranskan kuninkaan vanhin
veli. _Suom_.] puolueeseen. Ja herttua oli Monsieurin rientäessä läpi
Ranskan häneen yhtyäkseen nostanut maakuntansa kapinaan ja kokosi nyt
joukkoja marssiakseen kuningasta ja kardinaali Richelieutä vastaan.

Te siis läksitte toista veljeänne auttaaksenne taistelemaan toista
vastaan; te läksitte, mikä oli vielä vaarallisempaa, sivaltamaan
miekkanne ja panemaan päänne alttiiksi hirvittävää kardinaali
Richelieutä vastaan, joka oli jo ennen niin monta päätä katkaissut ja
monta miekkaa taittanut.

Tiedätte, että minun isäni oli silloin Parisissa kuninkaan hovissa.
Minä läksin kahden kamarinaiseni seurassa kotoa, sanoen tekosyyksi,
että aioin muka käydä katsomassa tätiäni, joka oli Saint-Ponsin
luostarin abbedissa, mutta oikeastaan päästäkseni lähemmäksi noiden
tapausten näyttämöä, joissa teillä oli esitettävänä osanne.

Minulta meni kahdeksan päivää kulkiessa matkaa, joka on Valencen ja
Saint-Ponsin välillä.

Saavuin luostariin elokuun 23 p:nä.

Niin vähän kuin noilla pyhillä neitseillä olikin tapana sekautua
maailman asioihin, saivat ne tapahtumat, jotka heitä nyt ympäröivät,
kuitenkin niin vakavan luonteen, että ne olivat aina keskustelunaiheena
ja että kaikki luostarin palvelijat kiertelivät seudulla kuulemassa
uutisia.

Seuraavaa huhuttiin:

Kerrottiin, että kuninkaan veli, Gaston Orleansilainen, oli jo yhtynyt
Montmorencyn marsalkka-herttuaan ja tuonut hänelle kaksituhatta miestä,
jotka oli nostattanut Trèves'n ruhtinaskunnasta; Montmorencyn
herttualla oli jo itsellään neljätuhatta, joten koko yhdistynyt
sotajoukko nousi kuuteentuhanteen mieheen.

Näiden kuudentuhannen käskijänä oli herttualla vallassaan Lodève, Albi,
Uzès, Alais, Lunel ynnä Saint-Pons, jossa minä oleskelin. Nimes,
Toulouse, Carcassonne ja Béziers, vaikka niiden väestö olikin
protestanttista, olivat kieltäytyneet yhtymästä häneen.

Sanottiin lisäksi, että kaksi armeijaa marssi jo Montmorencyn joukkoja
vastaan. Toinen niistä läheni Pont-Saint-Esprit'n kautta ja sitä johti
marsalkka de Schomberg.

Sitäpaitsi oli kardinaali pitänyt tarpeellisena, että itse Ludvig XIII
lähtisi sotanäyttämön lähettyville, ja kuninkaan vakuutettiin jo
saapuneen Lyoniin. Muuan kirje, joka tuotiin minulle Valencesta, ei
ainoastaan vahvistanut tätä tietoa, vaan kertoi vielä, että isäni,
vapaaherra Lautrec, oli hänen majesteettinsa mukana.

Se kirje oli itseltään minun isältäni. Hän ilmoitti päätöksestä, jonka
hän ja hänen vanha ystävänsä kreivi de Pontis olivat tehneet, nimittäin
lujentaa vielä entisestään ystävyyden ja sukulaisuuden siteitä, jotka
yhdistävät näitä kahta sukua, naittamalla minut varakreivi de Pontis'n
kanssa. Minä olin jo aikaisemmin, sen muistatte, puhunut teille tästä
naimapuuhasta, ja silloin sanoitte te minulle:

-- Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika; näinä kolmena kuukautena
saattaa tapahtua suuria tapauksia, jotka muuttavat monien kohtaloita.
Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika, ja sitten pyydän teidän
kättänne vapaaherra de Lautrec'ilta.

Niinpä siis yhdistyi tuskaani, että tiesin teidän olevan niiden
joukossa, joita isäni kutsui kapinoitsijoiksi, myöskin pelko nähdä
vihan syttyvän teidän sukunne ja isäni suvun välillä, miehen, joka oli
niin uskollinen ja vilpitön kuninkaan palvelija, että kardinaali ja
kuningas sulivat hänen ihailussaan suorastaan yhteen ja että hän toisti
ainakin kerran päivässä samaa, mitä kuningas virkkoi kerran viikossa:
"Ken ei rakasta kardinaalia, ei rakasta kuningastakaan."

Elokuun 23 p:nä ilmestyi vangitsemiskäsky, jolla Montmorencyn herttua
julistettiin menettäneeksi kaikki arvonimensä ja virka-asemansa, ja
hänen omaisuutensa otetuksi takavarikkoon, sekä ilmoitettiin Toulousen
hovioikeudelle annetusta määräyksestä nostaa kanne häntä vastaan.

Seuraavana päivänä levisi huhu, että samallainen julistus oli julkaistu
teitä vastaan, vaikka kuninkaan poika olittekin, sekä herra de Rieux'ta
vastaan.

Ajatelkaa sydänraukkani tunteita, kun tällaiset huhut kuulin!

24 p:nä näin erään kardinaalin salaisen lähettilään matkustavan
Saint-Ponsin kautta; hänen kerrottiin olevan menossa ehdottamaan rauhaa
Montmorencyn herttualle.

Sain tätini suostutetuksi siihen, että hän antoi tarjota luostarissa
lähettiläälle virvokkeita. Lähettiläs myöntyi ja pysähtyi hetkiseksi
pakinoimaan. Minä näin hänet, tiedustelin häneltä asioita. Se, mitä
kerrottiin, oli totta. Minä sain nyt rahdun toivoa.

Se toivo kasvoi vielä, kun kuulin, että Narbonnen arkkipiispa,
Montmorencyn herttuan yksityinen ystävä, oli matkustanut Carcassonnen
kautta samassa tarkoituksessa: taivuttaakseen marsalkka-herttuaa
laskemaan aseensa. Ehdotukset, jotka hän oli saanut tehtäväkseen
esittää Languedoc'in maaherralle, olivat, niin väitettiin, sangen
kohtuullisia, jopa edullisiakin hänen asemalleen ja kunnialleen.

Pian levisi huhu, että marsalkka-herttua oli hyljännyt kaikki
tarjoukset.

Mitä tulee teihin, -- sillä ymmärrättehän, että teistä puhuttiin
paljon, mikä seikka oli minulle samalla sekä kauhun että lohdutuksen
tuottaja, -- mitä tulee teihin, sanottiin, että itse kardinaali oli
kirjoittanut teille kirjeen, mutta että te olitte vastannut antaneenne
jo kauan sitten sananne herttua de Montmorencylle ja että ainoastaan
itse Monsieur voi päästää teidät sanastanne.

Mutta oi, tuo pelkuri ja itsekäs raukka ei teitä päästänyt.

Elokuun 29 p:nä saimme kuulla, että herra de Schombergin ja herttua de
Montmorencyn armeijat olivat lähistöllä.

Vanha marsalkka de Schomberg ei kuitenkaan unohtanut, ettei kardinaali
Richelieu ollut muuta kuin ministeri, joka voi kukistua, eikä kuningas
muuta kuin ihminen, joka saattoi kuolla. Silloin olisi Monsieurista,
jota vastaan hän nyt marssi, tullut Ranskan kuningas, koska hän oli
kruunun otaksuttu perijä. Marsalkka de Schomberg ryhtyi siis viimeisen
kerran neuvotteluihin Monsieurin kanssa ja lähetti herra de Cavoien
hieromaan rauhaa.

Me tiedettiin kaikki tämä. Sieluni turvautui jok'ainoaan toivoon, joka
kohotti sitä taivaan puoleen. Minä odotin ahdistuksessa tätä
Montmorencyn herttuan viimeistä vastausta.

Joko epätoivoissaan tai pöyhkeydessään vastasi tuo onneton, urheuteensa
luottaen, kuten tiedätte:

"Tapelkaamme ensin; taistelun jälkeen hierotaan rauhaa."

Silloin katosi sovittelun viimeinen toivo, ja koska Montmorencyn
herttuan voitto oli meidän ainoa pelastuksemme, unhotin minä
tyttären-velvollisuuteni, unhotin alamaisvelvollisuuteni, ja rukoilin
sotalaumain Jumalaa, vaipuen maahan hänen alttariensa ääreen, luomaan
laupiaan katseensa Vellanon voittajan ja Ivryn sankarin pojan puoleen.

Siitä hetkestä alkaen en odottanut enää kuin yhtä ainoaa uutista:
sanomia taistelusta.

Ah! Syyskuun 1 päivänä, kello viisi illalla, se uutinen tuli,
kauhistavana, kohtalokkaana, lohduttomana.

Olimme joutuneet tappiolle; marsalkka-herttua oli saatu vangiksi, ja te
olitte, te, toisten kertoman mukaan kuolettavasti haavoittunut, toisten
kertoman mukaan kaatunut!...

En tiedustellut enempää; lähetin noutamaan luokseni puutarhurin, jonka
ystävyyden olin jo ennen saavuttanut. Pyysin häntä hankkimaan kaksi
hevosta ja odottamaan minua illan pimetessä puutarhan portilla.

Pimeän tultua menin ulos; me nousimme satulaan, ratsastimme pitkin
vuorten juurta, kuljimme parin kolmen pikku joen poikki, jätimme
vasemmalle pienen Livinièren kylän, ja kello kahdeksan illalla
saavuimme Caunes'iin.

Hevoseni oli loukannut jalkansa ja ontui; otin sen sijaan uuden ja
tiedustelin sillävälin uutisia.

Kerrottiin Montmorencyn herttuan kaatuneen, samoin kuin hra de Rieux'n.
Teistä jälleen olivat tiedot yhä ristiriitaisia: toiset sanoivat teidän
kaatuneen; toiset haavoittuneen kuolettavasti.

Kuolettavasti haavoittunut jos olitte, tahdoin ummistaa teidän
silmänne; kaatunut, tahdoin kietoa teidät käärinliinaanne.

Läksimme Caunes'ta noin kello puoli yhdeksän, halki seudun, kulkematta
mitään tietä pitkin; puutarhuri oli kotoisin Saissac'ista ja tunsi
tienoon; me riensimme suoraan kohti Montolieun kaupunkia.

Ilma oli täydellisesti samallainen kuin sinä pimeänä yönä, jolloin me
erosimme; mustia pilvenlonkia vyöryi taivaalla; myrskytuuli vinkui
öljypuissa: kuuma, raskas, tukehuttava tuuli, joka tyyntyi silloin
tällöin antaakseen suurten sadepisarain pystysuorasti langeta maahan;
ukkonen jyrisi Castelnaudaryn toisella puolella.

Me kiiruhdimme suoraan Montolieun läpi siellä pysähtymättä. Tuon pienen
kaupungin edustalla me tapasimme de Schombergin ensimäiset vartiostot.

Minä tiedustelin jälleen uutisia. Taistelu oli alkanut kello
yhdentoista tienoilla aamulla ja sitä oli kestänyt noin tunnin ajan;
tuskin sata miestä oli kaatunut.

Kysyin, olitteko te kaatuneitten joukossa. Asiasta otettiin selvää.
Muuan soturi oli sanonut nähneensä teidän kaatuvan. Minä annoin noutaa
hänet puheilleni; hän oli tosiaan nähnyt erään päällikön kaatuvan,
mutta ei ollut oikein varma, olitteko te se. Minä tahdoin ottaa hänet
mukaan matkalleni; hän kuului vartiostoon, eikä voinut tulla.

Mutta hän antoi tarkat selitykset puutarhurille. Taistelun oli
alottanut kreivi de Moret, ja jos hän oli kaatunut, oli hänet surmannut
muuan ratsuväen upseeri nimeltä Bitéran.

Tunsin jääkylmiä väristyksiä ruumiissani kuullessani näitä kaikkia
yksityiskohtia; rintaani puristi niin, etten voinut puhua, ja
hikikarpalot, yhtä suuret kuin kyyneleeni, kierivät kasvoillani ja
yhtyivät itkuni virtoihin.

Me läksimme jälleen liikkeelle, me olimme kulkeneet kahden-,
kolmentoista lieuen matkan viidessä tunnissa; mutta kun olin vaihtanut
hevosta Caunes'issa, pääsin kuin pääsinkin Castelnaudaryn kentälle.
Puutarhuri oli luvannut seurata minua pitäen kiinni minun hevoseni
harjasta, jos hänen hevosensa sortuisi.

Montolieun kaupungista lähdettyämme jouduimme metsään, joka oli
vartioitu. Me ilmoitimme, keitä olimme. Meidät opastettiin Bernassonnen
joen rantaan, jonka poikki me kuljimme kahlaten, samoin kuin kahden
muun joen, jotka matkalla vielä tapasimme.

Ferralsin ja Villespyn välillä kaatui puutarhurin hevonen eikä voinut
enää nousta; mutta onneksi olimme jo melkein perillä: näimme jo
kuninkaallisen armeijan yöleirin, ja ruoholakeudella, jolla taistelu
oli taisteltu, sinne tänne liikkuvia tulia.

Matkatoverini sanoi, että tulet olivat sotamiesten valaistusvehkeitä,
heidän varmaankin varustautuessaan hautaamaan kuolleita; minä pyysin
häntä ponnistamaan viimeiset voimansa ja seuraamaan minua; työnsin
kannukset hevoseni kupeisiin, joka sekin oli vähällä jo sortua, ja me
kuljimme viimeisen kenttänuotion ohitse.

Olimme jättäneet oikealle puolelle Saint-Papoulin kylän, kun hevoseni
kavahti kahdelle jalalle.

Kumarruin katsomaan eteeni ja näin maassa jonkin muodottoman möhkäleen;
se oli kaatunut sotilas.

Olin osunut ensimäiseen ruumiiseen.

Hyppäsin alas satulasta ja annoin hevoseni mennä minne tahtoi. Olin
perillä.

Puutarhuri juoksi lähimpien soihtujen ja miesryhmäin luokse. Minä
istuuduin ruohomättäälle ja odotin häntä.

Taivasta synkensivät yhä mustat pilvenlongat, ukkonen jyrähteli yhä
lännessä päin, salamat valaisivat tuon tuostakin taistelutannerta.

Puutarhuri tuli takaisin soihtu kädessä ja eräitten sotamiesten
seuraamana.

Hän oli tavannut heidät kaivamassa suurta hautaa, johon he aikoivat
heittää kaikki ruumiit; mutta yhtään ruumista ei vielä ollut siihen
heitetty. Siellä aloin viimeinkin saada varmempia uutisia. Montmorencyn
herttua ei ollut kuollut, vaikka hän oli saanut kaksitoista haavaa, hän
oli ainoastaan vankina; hänet oli otettu vangiksi; kannettu erääseen
pikku taloon, neljänneslieuen päähän taistelutantereelta, oli
ripityttänyt itsensä de Schombergin sotapapilla; sen jälkeen oli kevyen
ratsuväen välskäri hänet sitonut, ja hänet oli viety paareilla
Castelnaudary'hin.

Hra de Rieux oli surmattu, hänen ruumiinsa oli löydetty.

Teidän jälleen oli nähty kaatuvan hevosen seljästä, mutta ei voitu
sanoa, miten teille oli käynyt.

Kysyin, missä paikoin teidän oli nähty kaatuvan; vastattiin, että se
oli tapahtunut väijytyspaikalla.

Sotilaat tahtoivat tietää, kuka minä olin.

-- Katsokaa minua, sanoin, ja arvatkaa.

Nyyhkytykset tukehuttivat kurkkuani, kyyneleet vuotivat virtanaan
poskillani.

-- Nais-raukka, sanoi muuan sotilaista, hän rakastaa häntä!

Minä otin tuota miestä kädestä; olisin saattanut syleillä häntä.

-- Tule kanssani, sanoin hänelle, ja auta minua löytämään hänet,
kuolleena tai elävänä.

-- Me autamme teitä, huudahti kaksi tai kolme sotilasta.

Ja sitten sanoivat he eräälle tovereistaan:

-- Mene edeltä.

Mies, joka oli valittu oppaaksi, otti soihdun ja valaisi meille tietä.

Minä seurasin heitä.

Eräs sotilaista tarjoutui kuljettaessa minua tukemaan.

-- Kiitos, sanoin hänelle, minä olen vahva.

En todellakaan ollut rahtuakaan väsynyt, -- vaan tuntui minusta, että
olisin jaksanut kävellä vaikka maailman loppuun.

Me kuljimme noin kolmesataa askelta; joka kymmenen askeleen päässä oli
ruumis; jokaisen ruumiin luona tahdoin pysähtyä katsellakseni tarkoin,
olitteko te se; mutta sotamiehet työnsivät minua yhä vaan menemään
sanoen:

-- Ei se paikka ole vielä tässä.

Vihdoin saavuimme solatielle, jonka yli kaartui muutamain öljypuitten
latvat; puro juoksi rinteen juurella.

- Tämä se on, sanoivat sotilaat.

Painoin käden otsalleni; minua horjutti, -- tunsin, että olin vähällä
pyörtyä.

Me aloimme etsiä ensin solarinteen yläpuolelta päin; siellä oli
kymmenkunta ruumista; otin soihdun miehen kädestä, joka sitä kantoi, ja
alensin sitä maata kohti.

Tarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli
kasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten
teillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen
kasvoiltaan: hän ei ollut te.

Yhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin
sen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt;
siitä ei voinut erehtyä.

Sillä paikalla te olitte suistunut hevosen seljästä; mutta olitteko te
kaatunut vai haavoittunut? Siinä kysymys!

Sotilaat, jotka seurasivat minua, puhelivat hiljaa keskenään. Näin
yhden heistä viittailevan purolle päin.

-- Mitä te puhutte? kysyin.

-- Sitä, -- vastasi mies, joka oli viittoillut, -- että varsinkin
pyssyn luodista haavoittuneella on ankara jano. Jos kreivi de Moret on
ainoastaan haavoittunut, niin ehkäpä hän on laahautunut juomaan
purolle, joka juoksee tämän solan pohjalla.

-- Oi, vielä toivo! huudahdin minä. Tulkaa!

Ja minä ryntäsin alas öljypuu-metsikön läpi. Rinne oli jyrkkä; en sitä
huomannut. Ceres ei rientänyt kadonnutta Proserpinaa soihtu kädessä
etsiessään niin nopein ja varmoin askelin kuin minä, vaikka hän olikin
jumalatar.

Tuokiossa jouduin purolle.

Pari kolme haavoittunutta oli tosiaan ponnistellut voimiaan päästäkseen
sen luo. Yksi oli heittänyt henkensä matkalla. Toinen oli jo saanut
kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut laahautua
lähemmäksi. Kolmannella oli pää purossa, ja hän oli kuollut juodessaan.

Yksi noista kolmesta kaatuneesta päästi huokauksen.

Minä riensin hänen luokseen. Hän oli se, joka oli saanut kätensä
kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut mennä lähemmäksi
juomaan. Hän oli jo tiedottomana.

Yön viileys tai taivaan ihme palautti hänet tajuihinsa.

Minä laskeusin polvilleni, valaisin soihdulla hänen kasvojaan,
huudahdin.

Hän oli teidän ratsupalvelijanne Armand.

Tuon huudon kuullessaan hän avasi silmänsä ja katsoi minua kauhistuneen
näköisenä.

Hän tunsi minut.

-- Juoda! anoi hän.

Minä otin purosta vettä teidän hattuunne ja aioin antaa hänelle juoda.
Muuan sotilaista esti minua.

-- Älkää antako hänelle juoda, sanoi hän korvaani. Usein haavoittunut
kuolee juodessaan.

-- Juoda! toisti kuoleva.

-- Saatte, sanoin hänelle, te saatte juoda; mutta sanokaa, miten kreivi
de Moret'n on käynyt?

Hän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein
tuntenut.

-- Neiti de Lautrec! mutisi hän.

-- Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin
hänelle. Missä hän on? missä?

-- Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.

Muistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun
pisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.

-- Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.

-- En tiedä, vastasi mies.

-- Näittekö hänen putoavan satulasta?

-- Näin.

-- Kaatuvan tai haavoittuneena?

-- Haavoittuneena.

-- Minne hän joutui?

-- Hänet vietiin pois.

-- Minne?

-- Fendeilleen päin.

-- Kuninkaan vai Montmorencyn herttuan väkikö hänet vei?

-- Montmorencyn herttuan.

-- Entä sitten?

-- En tiedä mitään siitä hetkestä alkaen. Minä haavoituin itse,
hevoseni ammuttiin altani ja minä suistuin maahan. Yön tultua
laahauduin tänne, sillä minua janotti. Päästyäni lähelle puroa
pyörryin, en jaksanut sen luokse. Juoda! juoda!

-- Antakaa hänelle nyt juoda, sanoi sotilas; hän on puhunut kaikki,
mitä hän tietää.

Minä otin vettä teidän hattuunne, sotilaat kohottivat haavoittuneen
päätä, minä vein veden hänen huulilleen, hän veti ahnaasti kolme, neljä
siemausta, hervahti sitten seljälleen, päästi raskaan huokauksen ja
hänen ruumiinsa ojentui jäykäksi.

Hän oli kuollut.

-- Näitte, että oli hyvä antaa hänen puhua ennenkuin hän sai juoda,
sanoi sotilas, päästäen käsistään Armand-raukan pään, joka putosi
raskaasti maata vasten.

Seisoin tuokion paikallani liikkumatta, väännellen käsiäni tajuttomana
tuskasta.

-- Mitä nyt teemme, neiti? kysyi puutarhuri minulta.

-- Tiedätkö, missä Fendeille on? kysyin häneltä.

-- Tiedän.

-- Lähdetään Fendeilleen.

Ja kääntyen sotamiesten puoleen kysyin:

-- Kuka tulee kanssani?

-- Me tulemme! vastasivat he kaikki kolme.

-- Tulkaa sitten.

Me kiipesimme ylös solatien rinnettä, laskeusimme sitten
ruoholakeudelle.

Muuan upseeri oli tarkastuskierrolla kymmenkunnan sotilaan kanssa.
Minun seuralaiseni katsoivat toisiinsa ja supattelivat keskenään.

-- Mitä puhelette? kysyin heiltä.

-- Sitä, että tuolla on upseeri, joka voi antaa teille tietoja.

-- Kuka noista?

-- Tuo tuolla.

Ja he osoittivat kapteenia, joka johti patrullia.

-- Ja miten hän voi antaa minulle tietoja?

-- Siksi, että juuri hän johti täällä joukkoja.

-- Mennään siis heti hänen luokseen.

Ja minä ehdin rientää jo muutaman askeleen upseeria kohti. Silloin eräs
sotamies pysäytti minut:

-- Mutta, sanoi hän, asia on niin...

-- Miksi te minua estätte? kysyin häneltä.

-- Te tahdotte välttämättä tietoja? kysyi sotilas.

-- Millä hinnalla tahansa.

-- Antoi ne teille kuka hyvänsä?

-- Kuka hyvänsä.

-- Sitten kutsun kapteenia.

Ja hän kulki vuorostaan muutaman askeleen.

-- Kapteeni Bitéran? virkkoi hän.

Upseeri pysähtyi, koetti nähdä pimeän läpi.

-- Kuka minua kutsuu? hän kysyi.

-- Teitä tahdotaan puhutella, kapteeni.

-- Kuka tahtoo?

-- Eräs nainen.

-- Nainen? tähän aikaan, sotakentällä?

-- Onko se ihme, herra, jos tuo nainen tulee etsimään sotakentältä
miestä, jota hän rakastaa, hoitaakseen häntä, jos hän on ainoastaan
haavoittunut, haudatakseen hänet, jos hän on kuollut?

Upseeri lähestyi: hän oli noin kolmekymmen-vuotias mies. Minut
huomatessaan otti hän hatun pois päästään, ja minä näin lauhkeat ja
hienot kasvot, joita vaaleat hiukset reunustivat.

-- Ketä etsitte, madame? kysyi hän minulta.

-- Antoine de Bourbonia, kreivi de Moret'ta, vastasin minä.

Upseeri katseli minua tarkkaavammin kuin äsken. Sitten kysyi hän hieman
kalveten ja levottomalla äänellä:

-- Kreivi de Moret'ta? Te etsitte kreivi de Moret'ta.

-- Niin, kreivi de Moret'ta. Nämä kunnot miehet sanoivat, että te
voitte paremmin kuin muut antaa minulle tietoja, miten hänen on käynyt.

Hän katsahti sotilaihinsa ja hänen silmänsä sinkosivat heihin säkeniä
rypistyneitten kulmakarvain alta.

-- Kah, kapteeni, sanoi yksi miehistä, hän näytti olevan hänen
morsiamensa, tuo vallasnainen, ja hän tahtoo tietää, miten kreivin on
käynyt.

-- Jumalan nimessä, herra! huudahdin minä; te tiedätte hänestä jotain;
sanokaa, mitä te tiedätte.

-- Madame, kerron, mitä tiedän: minut lähetettiin ratsuväkikomppaniani
kanssa naamioimaan väijytystä, joka oli tuolla sotatiellä; meidän oli
yhteislaukauksen jälkeen peräydyttävä houkutellaksemme vihollisen
väijytykseen. Kreivi de Moret, joka tahtoi näyttää rohkeuttaan ja joka
ei ollut koskaan ollut taistelussa, hyökkäsi pelkäämättä meitä vastaan
ja alotti ryntäyksen, ampuen pistoolinlaukauksen minua ... kautta
kunniani, madame! en ymmärrä, miksi valehtelisin ... ampuen
pistoolinlaukauksen minua kohti. Pistoolin kuula katkaisi töyhdön
hatustani. Minä vastasin, ja minulla oli kova onni osata tarkempaan.

Minä huudahdin kauhusta.

-- Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.

-- Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut
olevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan
armeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui,
oli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika,
olisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää.
Mutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: "_A moi, Bourbon_!"
[Bourbonien sotahuuto. _Suom_.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut
suuri onnettomuus.

-- Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?
Onko hän kuollut?

-- En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli.
Ratsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin
heidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja
hatuttomin päin.

-- Oi, hänen hattunsa, tässä se on!

Ja minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.

-- Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla
äänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan
onnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan
olla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni
teitä.

-- Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi
tehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.

-- Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden
vuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen
askelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen
päässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.

-- Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?

-- Ymmärrän, madame.

-- Menkäämme.

-- Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti
virkkaa.

-- Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki,
mitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset,
mitä voitte minulle tehdä.

Jaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.

Kaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa
minua puhutulle talolle.

Minä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en
voinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa,
jonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin
kapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi
lähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin
katseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.

Me saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme
ruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että
kuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä
ruohikossa, joka ulottui polviini saakka.

Me tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen
kuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla.
Minä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt
kuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut
sitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva
kyynäröisilleen.

-- Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse
Monsieurin vaunuissa.

-- Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.

-- Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä
tässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.

-- Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?

-- En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.

-- Minkä nimen?

-- Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.

-- Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,
Prouillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.

Ja jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin
puutarhurille:

-- Prouillen luostariin.

Prouillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa
silloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan;
minä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada
vaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain
vienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin
jalan.

Tuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa
ja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni
olivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta;
minä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat
ympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että
se paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen
kohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan,
odottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja
jatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama
tammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.

Minä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.

-- Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala
antaa teille voimia, menkäämme.

Me taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti
salama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja
me saavuimme perille.

Kaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina
jälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse
abbedissankin unta.

Minulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun
kuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan
sotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä
kiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.

Porttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti,
ettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.

Pyysin päästä madame de Ventadourin puheille.

Minut vietiin hänen luokseen.

Tapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme
saaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut.
Olin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.

Hän sanoi syyksi kalpeuteensa ja vapisemiseensa sen, että oli
kolkutuksen kuullessaan peljännyt joidenkuiden ilkeämielisten
sotamiesten siellä vaativan pääsyä.

Rauhoitin häntä; kerroin hänelle, kuinka olin lähtenyt Saint-Ponsista,
kuinka olin saapunut taistelutantereelle, kuinka olin löytänyt paikan,
jossa te olitte suistunut hevosen seljästä. Näytin hänelle hattunne,
jota minä yhä pusersin kädessäni. Kerroin hänelle kuolevan sotamiehen
kohtalostanne antamat tiedot, ja lopuksi rukoilin häntä Jumalan nimessä
sanomaan, mitä hän teistä tiesi.

Hän vastasi, että minut oli varmaankin johdettu harhaan, tai olivat
vaunut sitten luostariin päin lähdettyään poikenneet muualle, oikealle
tai vasemmalle jollekin syrjätielle, joita yhtyy luostarin tiehen; hän
puolestaan ei ollut teitä nähnyt eikä kuullut puhuttavankaan teistä.

Käteni vaipuivat hervottomina alas ja minä itse leposohvalle, joka oli
huoneessa; voimani loppuivat toivon sammuessa.

Abbedissa huusi naisiaan huoneeseen; yltäni riisuttiin vaatteet, jotka
rankkasade oli kastellut likomäriksi, kenkäni olivat jääneet lokaan
tielle, ja tietämättä mistään olin kulkenut pitkän matkan avojaloin;
toimitettiin paikalle kylpyamme, minut pantiin kylpyyn ja siinä vaivuin
jonkinlaiseen tyrtyneeseen tilaan, joka muistutti pyörtymistä.

Tulin jälleen tajuihini kuullessani sanottavan, että oli nähty eräiden
vaunujen menevän Mazères'n kylään päin. Tiedustelin asiaa: uutinen oli
saatu kuulla eräältä talonpojalta, joka oli illalla tuonut maitoa
luostariin.

Abbedissa tarjosi minulle omia vaunujaan ja hevosiaan, ajatellen, että
ehkäpä halusin yhä edelleen etsiä teitä.

Minä myönnyin tarjoukseen.

Minulle toimitettiin silloin takaisin vaatteet, sillä nähdessäni päivän
ensi säteitten jo syttyvän, en tahtonut hukata hetkeäkään, vaan jatkaa
heti matkaani. Oli sangen mahdollista, että olitte saattanut antaa
viedä itsenne Mazères'n kylään, sillä Mazères oli luja linnoitus, jonka
sanottiin olevan Montmorencyn herttuan puolella.

Madame de Ventadour antoi minulle oman ajajansa, ja me lähdettiin.

Tiedustelimme teitä Villeneuve-le-Comtat'ssa, Payrassa,
Sainte-Camettessa; kukaan ei ollut nähnyt mitään; eikä noissa kolmessa
kylässä edes tiedetty, että Castelnaudaryssa oli ollut taistelu.

Siitä huolimatta jatkoimme matkaa Mazères'n kylään saakka. Siellä
luulimme saavamme selvät tiedot; portit olivat vartioidut; vartiat
olivat Montmorencyn herttuan väkeä; heillä ei siis olisi ollut mitään
syytä salata asiaa, jos kreivi de Moret olisi ollut heidän luonaan.

Tulimme porttien eteen; ei ollut nähty mitään vaunuja, ei tiedetty,
että kreivi de Moret oli haavoittunut; me toimme sinne ensimäisinä
uutisen Castelnaudaryn taistelusta.

Saimme pian todistuksen, että tuo vastaus oli vilpitön; sillä eräs
upseeri lasketti kylään täyttä laukkaa ja ilmoitti, että herttua de
Montmorency oli joutunut vangiksi, että hra de Rieux oli haavoittunut,
että, lyhyesti sanoen, kaikki oli mennyttä ja että jokaisen piti vaan
pelastaa itsensä.

Silloin ei meistä enää välitetty eikä vastattu kysymyksiimme.

Olin aivan eksynyt jäljiltänne! Aloimme nyt etsiä sattuman kaupalla; me
suljimme koko tapahtumain näyttämön suureen kierrokseen niinkuin
metsästäjät otusta lähennellessään. Me tarkastimme Belpechin,
Cahuzac'in, Fanjeaux'n, Alzonnen, Conques'n, Peyriac'in; mutta
ainoassakaan näistä kylistä ei ollut merkkiäkään matkastanne:
Fendeillen ja luostarin välillä teidän vaununne olivat kadonneet kuin
yliluonnollinen ilmestys.

Peyriac'issa tapasin Valencessa olevan tilamme isännöitsijän. Isäni oli
lähettänyt sinne etukäteen sanan, että hän aikoi tulla linnaan pariksi
kolmeksi kuukaudeksi oleskelemaan. Minua oli silloin lähdetty etsimään,
ja minua pyydettiin nyt palaamaan Valenceen.

Olin niinä kolmena viikkona, jotka olin kiertänyt teitä etsimässä,
kadottanut viimeisenkin toivoni teidät löytää. Palasin linnaan.

Isäni saapui sinne seuraavana päivänä. Hän tapasi minut
kuolemankielissä.

Koko linnan väki kunnioitti minua niin syvästi, ettei kukaan puhunut
minun matkastani, kun isännöitsijä oli sen vain sanalla kieltänyt.

Isäni tuli luokseni, istuutui vuoteeni ääreen. Hän oli vakava, ankara
mies, kuten tiedätte. Minä olin puhunut hänelle rakkaudestani teihin,
ja minulle antamastanne lupauksesta ottaa minut vaimoksenne.
Avioliittoni teidän kanssanne oli niin kunniakas tarjous, että hänen
oli täytynyt luopua mieliaikeestaan naittaa minut varakreivi de
Pontis'n, vanhan ystävänsä pojan kanssa. Mutta koska te nyt olitte
kuollut, niin palasi tuo aikomus jälleen hänen aivoihinsa entistä
suuremmalla voimalla ja toteutumismahdollisuudella.

Sitäpaitsi oli Ludvig XIII puhunut hänelle hänen tyttärensä rakkaudesta
kapinoitsijaa kohtaan. Ludvig XIII oli sitäkin närkästyneempi teille,
kuu te olitte hänen oma veljensä. Kaikki omaisuutenne oli otettu
takavarikkoon, ja ellei teidän olisi tiedetty kuolleen, olisi
kohtalonne ollut, niin kuninkaan poika kuin olittekin, lyhyesti sama
kuin herttua de Montmorencyn.

Siispä oli onni, että olitte kuollut, kaatunut taistelutantereella. Tuo
kapteeni, jonka olin nähnyt silmäini edessä, jolta olin kysynyt
tietoja, tuo murhaaja, jonka olin kironnut ja jonka kalpeat kasvot olen
sitten nähnyt monta kertaa unissanikin, tuo murhaaja oli pelastanut
teidät mestauslavalta.

Kuuntelin suruissani, synkkänä isäni sanoja; arvasin, että hän oli
tehnyt päätöksensä. Kreivi de Pontis, joka oli taistellut marsalkka de
Schombergin armeijassa, oli vallassaolijain suosiossa. Isälläni oli
häntä puoltamassa ja minulla vastassani itse kuningas ja kardinaali.

Minäkin tein päätökseni.

Pyysin isältäni odotusaikaa kolme kuukautta ja sitouduin näiden kolmen
kuluttua, ellen saisi teistä mitään tietoa tai jos kuolemanne
näyttäytyisi todeksi, seuraamaan varakreivi de Pontista vihkialttarin
ääreen.

Lokakuun 30 päivänä Montmorencyn herttua teloitettiin.

Silloin siunasin murhaajaanne; sillä jos olisin tiennyt teidän kärsivän
kaikkea sitä, mitä herttua-parka sai kärsiä, olisin tuskasta kuollut.

Teidän kohtalostanne ei ollut enää epäilystäkään; kaikki sanoivat, että
te olitte kaatunut. Olin leski saamatta olla puoliso!

Nuo kolme kuukautta kuluivat loppuun; kolmannen viimeisenä päivänä
saapui isäni varakreivi de Pontis'n kanssa linnaan.

Minä tunsin isäni täsmällisyyden enkä tahtonut odotuttaa hänellä.

Hän tapasi minut morsiuspuvussa.

Kello löi yksitoista; pappi odotti meitä kirkossa; nousin ja läksin
kirkkoon, nojaten isäni käsipuoleen.

Kreivi de Pontis kulki poikansa kanssa perästämme.

Viisi, kuusi yhteistä tuttavaa, kymmenkunta perheystävää ja muutamia
palvelijoita seurasi meitä saatossa.

Me astelimme kirkkoa kohti.

Isäni ei puhunut mitään; hän ainoastaan katseli minua, ja hän oli
huomattavasti kummastunut nähdessään minut niin tyynenä.

Niinkuin kuolemaan kulkevien martyyrien kasvot, niin kirkastuivat
minunkin sikäli kuin tuomioni paikkaa lähenin.

Kirkkoon astuessani olin kalpea, mutta hymyilin; niinkuin myrskyn
ajelema haaksirikkoinen näin minäkin nyt rauhansatamani.

Pappi odotti meitä alttarilla; me menimme sen ääreen ja laskeusimme
polvillemme. Minä pelkäsin hetkisen voimaini pettävän, siihen saakka jo
päästyäni.

Kiitin Herraa kaikesta sielustani. Sain voimaa sielulleni.

Pappi kysyi hra de Pontis'lta, ottaako hän minut vaimoksensa.

-- Otan, vastasi herra de Pontis.

Pappi teki nyt saman kysymyksen vuorostaan minulle: otanko minä herra
de Pontis'n aviomiehekseni.

-- Minun puolisoni tässä ja toisessa maailmassa, vastasin minä, on
jumalallinen Vapahtajani Jeesus, eikä minulla koskaan ole toista
puolisoa.

Lausuin tämän vastauksen niin tyynellä ja samalla niin varmalla
äänellä, etteivät läsnäolijat olleet sanaakaan kuulematta.

Herra de Pontis katsoi minuun säikähtyneen näköisenä ja kuten olisin
tullut hulluksi.

Isäni astui askeleen minua kohti.

Minä jälleen menin kaiteen sisäpuolelle, joka eroitti minua itse
alttarista, ja huudahdin kuuluvasti, kohottaen käteni taivasta kohti:

-- Tästä hetkestä alkaen olen Jumalan oma eikä kenelläkään muulla ole
oikeutta minua vaatia kuin Jumalalla.

-- Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?

-- On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä
kunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle
uskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan:
rukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.

Isäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut
alttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.

-- Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle
väkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä
Jumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin
pyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole
oikeutta häntä riistää.

Isäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta
kreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut
läsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.

Pappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni
Pyhän Ursulan nunnain joukkoon.

Isäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli.
Mutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä
nunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.

Vuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.

Siitä on nyt neljä vuotta.

Niinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi
rukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin
Castelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle
teiltä jäi.

Nyt te tiedätte kaikki.

Ja nyt: puhukaa te vuorostanne, kertokaa minulle kaikki
yksityiskohtaisesti; sanokaa, mikä ihme teidät pelasti; sanokaa, missä
nyt olette; sanokaa, kuinka voin teidät tavata. Sanokaa nopeasti kaikki
se, tai menetän järkeni.

Toukokuun 17 p:nä, kello neljä aamulla.



XVII


Kello 6 aamulla, heti kirjeenne luettuani.

Jumala käänsi kasvonsa hetkeksi meistä pois, ja sillaikaa liiti pahan
enkeli päämme ylitse ja kosketti meitä.

Kuulkaa nyt te vuorostanne.

Tiedätte, millaisen sopimuksen olin tehnyt veljeni Gastonin kanssa.
Muuten luulin tekeväni hyvää toisellekin veljelleni, toimiessani tämän
toisen puolesta. Ministeri näytti minusta olevan kuninkaalle vielä
suurempana vaivana kuin kaikille meille muille.

Moinen sorto kävi Ranskan pojille sietämättömäksi, ja jokainoa hetki
kardinaali pakotti kuningasta omaan tahtoonsa, käytti hänen sinettiään
neuvottelematta hänen kanssaan, hänen aseitaan vastoin hänen tahtoansa.
Hän kulutti taloudessaan joka päivä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki
Henrik IV:nnen pojat yhteensä, hän mukaan luettuna, joka oli
valtaistuimella.

Ja silloin kuin hän yksinään oli niellyt yli kaksisataa miljoonaa, söi
tuskin kolmas osa Ranskan väestöstä oikeaa leipää; toinen kolmannes eli
pelkällä kauraleivällä ja viimeinen ei saanut ravinnokseen muuta kuin
tammenterhoja, kuten lauma lika-elukoita.

Hänellä oli itsellään kuningaskunnassa enemmän kaupunkeja ja
linnoituksia kuin kuninkaalla. Hänellä oli Brouage, Oléron, Ré, la
Rochelle, Saumur, Angers, Brest, Amboise, le Havre, Pont-de-l'Arche ja
Pontoise, niin että hän tunkeutui aivan Parisin porttien edustalle. Hän
oli Verdunin maakunnan ja linnakaupungin herra. Paitsi joukkoja, joita
hän käytti alueillaan, linnoituksissaan ja linnakaupungeissaan, oli
hänellä meriarmeijakin. Hän kulki henkivartioston saattamana. Hänen
käsissään olivat koko Ranskan avaimet.

Jos koko Ranska olisi yhdistynyt häntä vastaan, ei se olisi kyennyt
kokoamaan tarpeeksi vahvaa armeijaa kukistaakseen hänen joukkojaan.
Vankilat olivat muuttuneet haudoiksi, jotka oli varattu kuninkaan
totisille palvelijoille, eikä majesteettirikos enää ollut uhka
kuningasta tai hänen valtiomuotoaan vastaan, vaan se, ettei joku
halukkaasti ja sokeasti totellut hänen neuvonantajansa kaikkia
itsevaltaisia oikkuja ja tuumia.

Tämän tahdon sanoa teille ennen muuta; sillä se, mitä nyt olen sanonut,
puolustaa sitä tekoani, että jätin teidät ja läksin sen miehen
liittoon, joka oli myöhemmin kieltävä meidät kaikki, niin elävät kuin
kuolleet.

Oikeudenkäynti vanhaa marsalkka de Marillac'ia vastaan ja hänen
teloittamisensa se ratkaisi koko asian. Olin kirjeenvaihdossa veljeni
Gastonin ja kuningatar Maria de Medicin kanssa, joka oli aina ollut
sangen suopea minua kohtaan. Minä päätin antautua samoihin kohtaloihin
kuin he.

Muistanette minun alakuloisuuteni niinä aikoina? muistanette
liikutukseni, levottomuuden äänessäni, joka tukehtui aina melkein
nyyhkytyksiin, kun teille sanoin, että tulevaisuuteni oli epävarmempi
kuin keväisten lehdensilmujen puussa, jonka juurella istuimme, ja kun
pyysin teiltä kolme kuukautta aikaa ennenkuin voin ottaa teidät
puolisokseni, vakuuttaen koko ajan, että onnellisin päivä elämässäni
olisi se, jolloin minusta tulisi puolisonne?

Niistä päivin minä näet tiesin kaikki veljeni Gastonin suunnitelmat, ja
minä olin välittäjänä hänen ja onnettoman herttua de Montmorencyn
neuvotteluissa.

Te pyydätte, etten jättäisi pois mitään yksityiskohtia. Oi, minulla on
niin suuri syy puolustaa menettelyäni teidän silmissänne, etten voisi
pyytämättäkään unohtaa tai jättää mitään pois.

Meidän piti saada avuksemme espanjalaiset ja napolilaiset.

Napolilaiset ilmestyivät tosiaan Narbonnen rannikolle, kun herttua
Montmorency julisti kapinan, mutta eivät uskaltaneet nousta maihin.
Espanjalaiset jälleen tulivat omalla puolellaan Urgeliin saakka, mutta
eivät marssineet rajan ylitse.

Te näitte rauhattomuuden ympärillänne leviävän, te kuulitte Bagnolsin,
Lunelin, Beaucairen ja Alais'n kapinanhuudot. Minä näytin teille eräänä
aamuna, ahdistus sydämessä, sillä tiesin, että se merkitsi eroamme,
veljeni Gastonin julistuksen, jolla hän otti itselleen kuningaskunnan
valtionhoitajan arvonimen.

Vähän aikaa sen jälkeen te kuulitte kirjeestä, jonka kuningas oli
lähettänyt isällenne ja jossa hän käski isänne saapua Parisiin,
kuulitte, että veljeni Gaston oli marssinut Ranskaan tuhannen
kahdeksansadan ratsumiehen etunenässä, että hän oli polttanut
Saint-Nicolas de Dijonin etukaupungin ja niiden hovioikeuden jäsenten
talot, jotka olivat tuominneet Marillac'in.

Eräänä päivänä sain minä vuorostani kirjeen. Veljeni kirjoitti minulle
Albista vaatien minua pitämään sanani.

Sen sain juuri sinä päivänä, jolloin jätin teille jäähyväiset, elokuun
14 päivänä 1632: kohtalokas ajankohta, joka on painunut yhtä syvästi ja
synkkänä minun mieleeni kuin teidänkin.

Oi, kaikki yksityiskohdat kertomuksessa tuosta lähdöstäni ovat aivan
totta. Tuon yön kuvaus on aivan oikea.

Ainoastaan sen lisään, että minä näin teidät kauemmin kuin te saatoitte
nähdä minua. Te seisoitte huoneenne parvekkeella, huoneesta takaanne
lankeavassa valossa, kun taas minä painuin yhä synkemmän pimeyden
varjoon.

Sitten tuli kuitenkin paikka, jossa tie kääntyi ja jossa lakkasin teitä
näkemästä.

Sillä hetkellä minä pysäytin hevoseni ja kysyin itsekseni, eikö minun
ollut parempi unohtaa kaikki annetut lupaukset, kaikki tehdyt
sopimukset, uhrata kunnia rakkaudelle ja palata luoksenne.

Ikkunanne sulkeutui, valonne sammui, ja minä ajattelin, että tämä oli
Jumalan ilmoitus, että minun oli jatkettava matkaa; työnsin kannukseni
ratsun kupeisiin, kiedoin viittani pääni ympärille ja syöksyin yhä
synkempään öiseen pimeyteen, huutaen itselleni, turruttaakseni
tunteitani:

-- Eteenpäin! eteenpäin!

Ylihuomenna saavuin Albiin veljeni luokse, joka jätti minut tuohon
kaupunkiin, viidensadan puolalaisen johtajaksi, ja marssi itse
Beziersiä valloittamaan.

Elokuun 29 päivänä sain marsalkka-herttualta käskyn yhtyä hänen
armeijaansa.

Läksin liikkeelle viidensadan mieheni etunenässä, ja elokuun 30 päivän
illalla yhdyin pääarmeijaan.

31 päivä meni kahden puolen vakoiluun. Saimme tiedon, että de Schomberg
marssi Castelnaudary'ta valtaamaan. Me kiirehdimme tekemään samaa.
Mutta de Schomberg ehti ennen meitä, jopa valtasi erään talon, joka ei
ollut kuin kymmenen minuutin matkan päässä meistä, ja asetti sinne
etuvartioston.

Tämä tapahtui syyskuun 1 päivänä, kello kahdeksan aamulla.

Marsalkka-herttua sai kuulla, miten oli käynyt; hän otti mukaansa
viisisataa miestä, meni vakoilemaan de Schombergin armeijaa, ja
saavuttuaan lähelle tuota taloa hyökkäsi vartioston kimppuun, joka
siinä majaili, ja vartiosto jätti heti asemansa.

Herttua Montmorency sijoitti taloon sataviisikymmentä miestä ja palasi
luoksemme sangen mielissään tästä ensimäisestä menestyksestä.

Hän tapasi meidät koolla kylän laidimmaisessa talossa, veljeni
Gastonin, hra de Rieux'n, hra de Chaudebonnen ja minut.

Silloin astui hän veljeni eteen:

-- Monsieur, sanoi hän, nyt on päivä tullut, jolloin voitatte
vihollisenne, päivä, jolloin yhdistätte pojan ja äidin jälleen
toisiinsa. Mutta, lisäsi hän näyttäen paljasta ja veristä miekkaansa,
sitä varten täytyy teidän säilänne olla tänä iltana sellainen kuin
minun nyt aamulla, nimittäin punainen kahvaan saakka.

Veljeni ei rakasta paljasta miekkaa, ei varsinkaan veristä; hän käänsi
katseensa pois.

-- Oh, herrani, vastasi hän, ettekö te milloinkaan väsy kerskuntaanne?
Pitkät ajat olette minulle antanut, suuria voittoja luvaten, ainoastaan
pieniä toiveita.

-- Joka tapauksessa, sanoi marsalkka, annan teille enemmän kuin oma
veljenne, kuningas, vaikka oletettaisiinkin, kuten sanoitte, etten ole
vielä antanut teille muuta kuin toiveita; sillä hän ei teille anna
toiveitakaan, vaan päinvastoin ottaa ne teiltä, yksinpä toivon saada
pitää edes henkenne.

-- Ohoh, herra, vastasi Gaston kohauttaen hartioitaan, luuletteko, että
mahdollisen kruununperijän henki koskaan on pelissä? Tuli mitä tahansa,
minä olen aina varma saavani tehdä rauhan, omasta ja kolmen muun
puolesta.

Marsalkka hymyili katkerasti ja vastaamatta enää prinssille tuli meidän
luoksemme.

-- Hyvä, sanoi hän, hyvä; nyt se alkaa; miehen nenästä vuotaa jo verta.
Hän puhuu pakenemisesta, neljäntenä miehenä. Mutta te, hra de Moret, ja
te, hra de Rieux, ja minä, me emme sillä matkalla aio olla hänen
saattueenaan.

Me vastasimme jyrkästi: Emme.

-- Hyvä, sanoi marsalkka-herttua, yhtykää siis minuun; sillä meidän
täytyy päästä otteluun tänään niin aikaisin, että saamme hänet
vihdoinkin nähdä miekka kädessä.

Samassa tultiin meille ilmoittamaan, että marsalkka de Schombergin
armeijan oli nähty tulevan eräästä metsästä ja marssivan meitä vastaan.

-- Menkäämme, herrat, sanoi marsalkka-herttua, hetki oli tullut, kukin
paikalleen.

Meidän oli kuljettava erään joen ylitse pientä siltaa myöten; meiltä
olisi voitu estää pääsy, mutta sitä ei koetettukaan. Marsalkka de
Schombergin suunnitelma oli päinvastoin antaa meidän lähetä aina
väijytykselle asti, jonka hän oli varustanut solatielle, missä löysitte
ratsupalvelija-parkani.

Mentyämme sillan ylitse, asetuin minä paikalleni vasemmalle sivustalle,
joka oli johtooni annettu.

Se oli, kuten teille sanottiin, ensimäinen taisteluni. Minulla oli into
näyttää, että vaikka olinkin samaa verta kuin Monsieur, vereni oli
kuumempaa kuin hänen. Näin avonaiseen ketjuun levitetyn
ratsumiesjoukon: hyökkäsin sen kimppuun.

Huomasin erityisesti tuon upseerin, jonka tapasitte taistelupäivän
iltana.

Hän oli kuin oikea ylimys, tyyni tulessa kuin olisi ollut paraadissa.
Kannustin suoraan häntä vastaan ja paukautin häntä kohti pistoolin
luodin, joka katkaisi töyhdön hänen hatustaan. Hän vastasi laukaukseen.
Tunsin kuin nyrkin iskun vasemmassa kyljessäni; tapasin kädelläni tuota
paikkaa, tietämättä, mikä se oli, ja näin, että käteni tuli aivan
veriseksi.

Samassa, tuntematta mitään oikeaa kipua, näin silmissäni ikäänkuin
punaisen pilven; maa huojui allani. Hevoseni teki liikkeen, jota
minulla ei ollut voimaa vastustaa ja johon en jaksanut mukautua. Tunsin
luisuvani alas satulasta. Huusin: "_A moi, Bourbon_!" ja pyörryin
muistaen teitä.

Silmieni sulkeutuessa olin hämärästi kuulevinani kiivasta muskettien
räiskettä ja näkevinäni ikäänkuin liekki-esiripun laskeutuvan eteeni.

Luultavastikin veivät puolalaiseni minut tantereelta; sillä itse minä
en tiennyt, mitä minulle tapahtui, tästä hetkestä siihen saakka,
jolloin selvisin tainnuksista, vain puolen lieuen matkan päässä sieltä,
veljeni vaunuissa.

Kauheat tuskat herättivät minut tietoihini. Avasin silmäni; näin suuren
joukon väkeä tungeksivan uteliaana ja vilkkaasti jutellen vaunujeni
ympärillä. Ymmärsin, että oli kysymys siitä, minne minut viedä.

Muistin, että hyvän ystäväni herra de Ventadourin sisaren piti olla
abbedissana jossakin luostarissa siellä päin. Ponnistin voimiani ja
saaden pääni pistetyksi vaunun ovelle käskin viemään itseni madame de
Ventadourin luokse.

Näette, että teidän ihailtava uskollisuutenne oli johtanut teidät
oikeille jäljille, ja teidän syynne ei ollut, ettette löytänyt minua.

Kipu herätti minut tainnuksista; kipu siihen minut jälleen vaivutti.

En tiedä, kuka minut toimitti madame de Ventadourin huomaan; mutta sen
vain tiedän, että sitten näin itseni oivallisessa vuoteessa, joskin
huoneeni oli maanalainen kellari. Vieressäni seisoi luostarin lääkäri
ja sänkykomerossa joku henkilö, joka virkkoi minulle, kun näki minun
avaavan silmäni, aivan hiljaa:

-- Älkää sanoko, kuka olette.

Niinkuin olitte ollut viimeinen muistoni, olitte nyt ensimäinen
ajatuksenikin. Katselin, ettekö te ollut siellä. En nähnyt kuin outoja
kasvoja ja niiden keskellä erään miehen käärityin hihoin ja verisin
käsin. Hän oli lääkäri, joka oli sitonut haavani.

Suljin jälleen silmäni.

Sinä yönä tulitte luostariin ja sinä yönä vastattiin teille, peljäten
kardinaalin vihaa, ettei minua ollut siellä nähty.

Te ette siis tiennyt, että minä olin siellä; enkä minä, että te olitte
sinne tullut. Me voimme toisiamme melkein koskettaa, näkemättä
toisiamme.

En tiedä lainkaan, millaiset olivat sitten kaksi viikkoa
haavoittumiseni jälkeen. Tilani ei ollut toipumista, se oli horjumista
haudan partaalla.

Viimein nuoruus ja luonteeni voima voittivat; tunsin jonkinlaisen
virkeyden leviävän herpautuneihin ja kuumeisiin jäseniini, ja siitä
lähtien lääkäri sanoi, että minä olin pelastettu.

Mutta millaisilla ehdoilla! etten saanut puhua, en lähteä vuoteesta, en
ottaa pienimmässäkään määrin osaa muiden ihmisten elämään. En voinut
elää kuin ehdolla, että olin kokonaisen kuukauden elämättä.

Sen ajan kuluessa tuomittiin ja teloitettiin marsalkka-herttua. Tuo
teloitus lisäsi yhä nunna-raukkain kauhua, jotka olivat antaneet
minulle turvaa.

Ei ollut muuten epäilystäkään, että jos olisi tiedetty olinpaikkani,
minua olisi kohdeltu kuin Montmorencyn herttuaa, olinpa miten
kuninkaallista verta tahansa. Eikö Montmorencyn herttuakin ollut Maria
de Medicin sukulainen?

Päätettiin siis, että minä olin kuollut; ja niiden monien henkilöiden
puheet, joiden turvallisuus vaati, että ihmiset uskoivat kuolemaani,
levittivät huhua siitä kaikkialle.

Kahden kuukauden kuluttua saatoin nousta ylös. Siihen saakka olin ollut
piilossa luostarin maanalaisissa kellareissa; tarvitsin nyt raitista
ilmaa toipuakseni; oli marraskuu, mutta Languedoc'in lauhkea talvi
salli minun kuitenkin mennä joskus ulos. Minut päästettiin öisin
hengittämään ilmaa luostarin puutarhaan.

Ajatusten ja tunteiden keralla, -- en sano voiman, sillä minä olin
vielä niin heikko, etten jaksanut laskeutua enkä nousta portaita, --
oli koko kuoleman turruttama rakkautenikin teihin herännyt jälleen
eloon. Minä en puhunut muuta kuin teistä, en hiiskunut kenellekään
mitään kuin vain teille.

Sitten kuin voin pitää kynää kädessäni, pyysin saada kirjoittaa teille:
pyyntööni suostuttiin ja minulle toimitettiin lähetti viemään kirjettä;
mutta koska kirje olisi saattanut ilmaista, että minä elin ja koska
olemassaolostani olisi seurannut kauhistuneen madame de Ventadourin
mielestä etsintä, vangitseminen, ehkäpä kuolemakin, niin viivyskeli
lähetti vaan ympäristöllä ja tuli takaisin kahden-, viidentoista päivän
päästä ja sanoi, että teidän isänne oli vienyt teidät Parisiin ja että
hän oli antanut kirjeen sille kamarinaisistanne, joka näytti
uskollisimmalta.

Silloin tulin rauhallisemmaksi, luottaen rakkauteenne ja että
toimittaisitte minulle pikaisen vastauksen.

Kuukausi meni näin odotellessa; jokainen katoava päivä oli uusi isku
luottamukselleni teihin ja riisti minulta rahdun toivoa kerrallaan.

Oli mennyt kolme kuukautta Castelnaudaryn taistelusta. Halusin uutisia
noista tapauksista, jotka kiinnittivät mieltäni. Kun olin haavoittunut
aivan taistelun alussa, en tiennyt, miten se oli päättynyt. Minulle
karteltiin antaa pyytämiäni tietoja. Uhkasin mennä itse niitä
hankkimaan.

Silloin kerrottiin minulle kaikki; silloin sain kuulla, että olimme
joutuneet taistelussa tappiolle; että Gaston oli paennut ja tehnyt
sitten, neljäs meistä, sovinnon vihollisten kanssa kuten oli sanonut;
että herttua Montmorency oli tuomittu kuolemaan ja teilattu; että minun
omaisuuteni oli otettu takavarikkoon, että olin menettänyt kaikki
arvopaikkani ja arvonimeni.

Otin nämä uutiset vastaan lujamielisemmin kuin oli luultukaan. Tosin
oli marsalkka-raukan kuolema minulle ankara isku. Mutta Marillac'in
kuoleman jälkeen olimme me, herttua de Montmorency ja minä, monta
kertaa aavistaneet tämän iskun itseämme kohtaavan.

Mitä arvopaikkaini, arvoasteitteni ja omaisuuteni menettämiseen tulee,
tiedon siitä otin vastaan halveksivalla hymyllä. Ihmiset olivat
riistäneet minulta kaiken, mitä ihmiset voivat riistää; mutta heidän
oli täytynyt antaa minun pitää se, mitä Jumala oli minulle antanut:
teidän rakkautenne.

Niinpä olikin rakkautenne siitä ajasta lähtien minun elämäni ainoa
toivo. Se oli tähti, joka yksinään säihkyi tulevaisuuteni taivaalla,
joka oli nyt muuttunut samassa määrin synkäksi kuin se ennen oli ollut
säteilevä.

Lähetti ei ollut tavannut teitä; päätin siis olla itse oma lähettini.
Teiltä ei ollut saapunut minkäänlaista vastausta; päätin itse mennä
vastaustanne noutamaan.

Mutta luostarista ei ollut helppoa päästä. Minua vartioitiin:
peljättiin, että minut nähtäisiin ja tunnettaisiin. Minä en niin ollen
sanonut, että aioin lähteä luostarista muille seuduille, vaan että
aioin muuttaa pois koko Ranskasta.

Tämä suunnitelma oli abbedissalle tervetullein, mitä saatoin hänelle
esittää.

Sovittiin, että hankittaisiin kalastajia minua saattamaan, -- että
lähtisin Narbonneen ja sieltä aluksella edelleen. Luostarista
Narbonneen matkustaisin kirkonmiehen puvussa ja abbedissan vaunuilla ja
hevosilla.

Muuten: koko maailma oli niin vahvassa uskossa, että olin kuollut,
etten mitenkään saattanut joutua ilmi Narbonnessa, seudulla, jonne nyt
matkustin ensi kertaa elämässäni.

Kunnon abbedissa tarjosi rahavarojaan käytettäväkseni, mutta minä
kiitin ja kielsin; minulla oli silloin kuin haavoituin mukana noin
kaksisataa louisia, jotka sitten tavattiin kukkarossani; ja sitäpaitsi
sormuksissa ja soljissa noin kymmenkunnan tuhannen arvosta timantteja.

Te olitte rikas, tarvitsiko siis minun olla rikas?

Tammikuun alkupuolella läksin luostarista, ylen kiitollisena
vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut siellä nauttia.

Oi, en aavistanut, mitä se vieraana-olo minulle maksoi!

Oltiin kahdeksankolmatta lieuen päässä Narbonnesta; tunsin olevani
vielä niin heikko, ettemme voineet matkustaa kuin lyhyin päivämatkoin.
Ja ehkäpä tekeydyin heikommaksi kuin olinkaan, ettei aikeitani olisi
epäilty.

Ensimäisen yön lepäsimme Villepintessä; toisen Barbairassa; kolmannen
Narbonnessa.

Seuraavan päivän perästä piti minun lähteä sopimuksen mukaan.
Marseilleen. Olin muka rintatautia sairastava pappi, jolle oli
suositeltu Hyères'n tai Nizzan ilmaa.

Lepäsin yhden päivän Narbonnessa ja seuraavana astuin alukseen. Kahden
vuorokauden päästä saavuin hyvän tuulen avulla Marseilleen.

Siellä maksoin pursimiehilleni, lähetin takaisin luostarin kaksi
palvelijaa, jotka minua olivat saattaneet, ja olin nyt vapaa mies.

Hankin heti hevoset ja vaunut, joilla ajaa Avignoniin saakka,
purjehtiakseni sieltä Rhonea myöten Avignonista Valenceen.

Kun herramainen ulkonäköni olisi saattanut ilmaista minut, teetin
itselleni kardinaalin henkikaartin upseerin univormun. Olin varma,
ettei minua siinä puvussa hätyyteltäisi.

Läksin Marseillesta ja tulin Avignoniin kolmen päivän päästä.
Avignonissa kävi tuuli mereltä päin, joten oli hyvä purjehtia, ja minä
heittäydyin Rhonen huomaan; ja milloin tuuli loppui meiltä, valjastimme
hevoset aluksen eteen ja nousimme ylävirtaan niiden vetämien köysien
avulla.

Kaukaa, aamun koittaessa, näin teidän linnanne. Siellä te olitte,
siellä te odotitte minua, tai ainakin saisin siellä teistä uutisia, jos
olikin totta, mitä minulle oli kerrottu, että isänne oli vienyt teidät
Parisiin.

Tahdoin lähteä purresta ja kulkea maitse; alus kulki niin hitaasti!
onnettomuudeksi olin vielä liian heikko.

Oi, jos olisin ennättänyt tuntia aikaisemmin! jos olisin ennättänyt
nähdä teidät! Mutta niin oli sallittu, me olimme tuomittuja...

En malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä
Valencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti;
mutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.

Sitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen
voimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla
seisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien
mutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut.
Koko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin
synkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.

Yhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen,
joka kääntyi kaupungille päin ja katosi.

Olin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin
sydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.

Nojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla
hiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.

-- Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti
Isabelle de Lautrec tuossa linnassa?

-- Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec.
Mutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.

-- Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?

-- Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.

-- Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?

-- Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de
Pontis'n vaimo.

Tunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.

-- Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta...?

-- Oli hääsaatto.

-- Ja nyt ovat he...?

-- Nyt ovat kirkossa.

-- Ei, se on mahdotonta!

-- Mahdotonta! huudahti palvelija. -- Kautta miehen sanan, upseeri, jos
tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä,
niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.

Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin
silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut
uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle
valehdella; mutta varmasti hän valehteli.

Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin
nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden
arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua
kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.

Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut
tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa
tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te,
joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli
joko erehtynyt tai puijannut minua.

Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen
sekautuessani.

Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan
olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni
edessä kaikki väistyivät syrjään.

Silloin... Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini
voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun
en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa
tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa... Oh! te ette ole kärsinyt
muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne
tähden.

Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen
tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle
se oli ankarinta totta!

Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi
silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana
hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi;
sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt
sydämeen.

Minä kohotin käteni silmilleni ... selkä köyryssä, huohottaen, mutisin
itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:

-- Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!... Hyvä Jumala, silmäni,
korvani, kaikki aistini pettävät!... Hän yksin ei petä minua; hän yksin
ei voi minua pettää.

Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin
minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että
te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne
tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän
rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille,
uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:

-- Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä,
minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi
Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa...
Päästäkää minut kihlattuni kanssa!

Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien
tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.

Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte
sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni
pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te
katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi
huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois
väkijoukosta, olin kadonnut.

Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin
pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:

-- Isabelle! Isabelle!

He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli
lähdettävä.

Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone
läksi meitä viemään.

Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa
viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä
rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.

Odotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni
munkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille!
Nyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että
rakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana
Jumalan luo.

Rukoilkaa veljenne puolesta... Veljenne rukoilee puolestanne.

Kello kolme iltapuolella.



XVIII.


Puoli kuusi samana iltana.

Mitä te sanottekaan! minä en oikein ymmärrä teitä. Te olette nyt minut
löytänyt, te olette varma, etten ole teitä pettänyt, olette varma, että
minä rakastan teitä, ja se tekee määräaikanne läheisemmäksi, sanotte,
ja valanne helpommaksi antaa ja saa teidät rauhallisemmaksi uhrautumaan
Jumalalle!

Oi Jumalani! yhäkö olisi teillä tuo kummallinen aikomus vetäytyä pois
maailmasta?

Kuulkaa, mitä sanon: Jumala ei loukkaa oikeutta. Kun minä pyhitin
itseni hänelle, tein sen luullen, että te olitte kuollut; mutta te
olittekin elossa: Jumala ei ole tahtonut ottaa vastaan silloin
epätoivosta tehtyjä lupauksia, jolloin ei ollut syytä epätoivoon; minä
siis olen vapaa, vapaa, vaikka olenkin tehnyt lupaukseni.

Oi, niin, niin, kuten sanotte: me olisimme melkein voineet koskettaa
toisiamme tuolla luostarissa, eikä mikään sanonut meille, että me
olimme niin lähellä toisiamme. Oi, minä erehdyn, olen kiittämätön omaa
sydäntäni kohtaan. Jokin ääni huusi minulle: "Pysy sittenkin täällä,
viivy, jää, hän on täällä."

Niin, minä ymmärrän, hän vapisi kohtaloaan, tuo abbedissa-parka, hän
pelkäsi, että vierasystävyys, jota hän teille tarjosi, olisi ollut
hänen tuhonsa.

Oi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan
minulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV:nnen poika! Olisin
uhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä,
kunnian sanoa: "Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin
hänet turviini, minä yksin suojasin häntä."

Mikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät,
ja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.

Parempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne
minultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä
olen onneton, että minä kuolen.

Mutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt
luostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois,
mennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas
vielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä
rakastan teitä! mennään! lähdetään!

Oi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa,
minne voin lähteä teitä etsimään.

Ajatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt
halpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.

Minä odotan, odotan.



XIX.


Kello viisi aamulla.

Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.

Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen
etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota
onnea vastaan.

Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys.
Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja
sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.

Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen
lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.

Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus
on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä
kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska
pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te
minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei
olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille
ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.

Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä
vähemmän kuin te rakastatte minua.

En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä
kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on
syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on
noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta
tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat,
ilmestyksen toisesta elämästä.

Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä
horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne
sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin
sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme
iankaikkisesti Jumalan luona!

Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa:
vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse
Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen
kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia
omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle,
sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!..." ja silloin, silloin... Oi, minä
en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille
annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.



XX.


Kello kaksi iltapäivällä.

Se on totta, te olette oikeassa, mikään ei saa häiritä onneamme.
Sydämissämme ei saa olla ei pelkoa eikä tunnontuskaa; myrskyisen ja
synkän taivaamme täytyy muuttua aivan kirkkaaksi ja tähtien
valaisemaksi. Niin, hän, jonka puoleen käännyn, kuulee minua; olipa hän
kuinka taipumaton tahansa, hän viimein säälii minua; ja nyt minä pyydän
teiltä kolme kuukautta aikaa vapaasti liikkuakseni, ja ellei
kyyhkysemme kolmen kuukauden kuluttua tuo teille paavin julistusta,
joka minut vapauttaa, silloin on ainoa toivomme taivas.

Silloin liittykää Jumalaan niinkuin minäkin, liittykää purkamattomilla
siteillä.

Oi, liian mustasukkainen olisinkin, jos tietäisin teidän silloin olevan
vapaana, itse ollessani näin kahlittuna.

Huomenna olen jo matkalla.



XXI.


Kello puoli viisi iltapäivällä.

Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!

Kesäkuun 1 päivänä 1638.

Tänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne;
kuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi,
jonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.

Mutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet
tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko
odottaa näin vielä kaksi kuukautta?

Jaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä
päivänä.

Kirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä
kirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on
meidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä
sydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.



XXII.


Kesäkuun 22 p:nä 1638.

Lennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano
hänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle,
että minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!

Vapaa! vapaa! vapaa!

Anna, niin kerron sen sinulle, rakas!

En tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!

Tiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen
kirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että
kuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat
kaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat
kaikellaisia armonosoituksia.

Minä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on
kaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.

Siksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.

Jo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista
johtajattaremme luvalla.

Viereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme.
Luotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani
siitä.

Läksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin
ennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.

Kardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.

Hän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään
majataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille.
Kolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen
korkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.

Nousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin;
olin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat
allani.

Isä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin,
kun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että
minun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa
mukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus,
oli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin
aikoihin.

Oi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä,
mitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.

Seurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen,
hänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen
liikkeensä määrännyt minun liikkeeni.

Me kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon.
Kuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat
näyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat
minulta.

Vihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa
miehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan
pitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti,
kardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef
ymmärsi kysymykseni.

-- Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.

Mentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä
tunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin
kaatuisin.

Kardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten
heikko olin; hän nousi paikaltaan.

-- Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.

En tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin
tyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut
toivomaan parhainta.

Minä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen
jalkoihinsa.

Hän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin
kauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä
nähnyt.

Kallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.

-- Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.

-- Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni
myöskin autuuteni.

-- Nimenne?

-- Isabelle de Lautrec.

-- Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on
harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme
hänet.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen
muistoaan mieleenne?

-- Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi
sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa
minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä
toivotte?

-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.

-- Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa
voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan
jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta
vuodesta huolimatta?

-- Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.

-- Ja nyt te kadutte, vai kuinka?

Luin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta
kahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt
minut hulluksi.

Kardinaali hymyili.

-- Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.

Minä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin
vähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota
hän ei ollut edes nähnytkään.

Minä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.

-- Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä
nainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä
luostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu,
sielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!

-- Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii
onnettomuus, ellette sääli minua!

-- Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.

-- Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän
ylhäisyytenne, minä olin hullu.

-- Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta
päätöksessänne?

Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin
tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut
sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.

-- Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.

Vääntelin käsiäni tuskasta.

-- Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan
ylimielisesti.

-- Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan
teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.

-- Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo,
että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa;
teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja
Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.

Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:

-- Te rakastatte jotakuta?

Minä painoin pääni aivan maan tomuun.

-- Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te
rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?

-- Hän odottaa.

-- Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de
Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi
katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen
jalkojaan.

Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä
Josefille, joka nyt tuli luo.

-- Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte,
sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka
päästää hänet luostarivalasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?

-- Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni,
sanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut
petturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia.
Menkää, tyttäreni, menkää.

Minä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä
Josefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle
julistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.

Minä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo
kallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan
ennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.

Minulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä,
ja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle
sanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit
odottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä
rakastan ja että pian olemme onnelliset.

Minä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen
minuuttia aikaisemmin.

Hevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä
lähden luoksesi.

Ilmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.

Lähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene
ja palaa!

Ymmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En
tahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes
kirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:

Rakastan sinua!...


Kymmenen minuuttia myöhemmin.

Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!... Se mies on määrätty
kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.

Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt
kerron sinulle.

Kuule tätä!

Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen,
kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle
kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti,
seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun
yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan
pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän
ilmassa ja putoavan maahan.

Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen
lähtevän sen keralla ruumiistani.

Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että
ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei
minua koetettukaan pysäyttää.

Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.

Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka
oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän
katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty
kyyhkysen siipeen.

Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä
vaan huusin:

-- Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!

Neljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin
iskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli
sama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn
taistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja
suistanut sinut hevosen seljästä.

Me tunsimme nyt toisemme.

Oi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä;
hän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut
ottamaan tuon puvun.

-- Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!

Ja hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja
putosi nyt maahan.

Minä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.

Mutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se
kadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua
nyt, ellei se voi lentää luoksesi?

Lentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa,
kertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!

Oi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit
nähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä
takaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti
katsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran
ennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut
taistelutantereena.

En tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille
tehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä
hetkelläni!

Asetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi
kuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on
ruhjoutunut.

Olen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen.
Jumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta,
olisit sen nyt pian saanut käteesi.

Missä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?

Ah! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.


Kello neljä.

Lääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän
salaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin
kuninkaan.

Hän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.

Hän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.

Haava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme
olisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.

Mutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä
polvilleni ja sanoin hänelle:

-- Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata
poikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!

-- Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa
vastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään
tapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon
päästä.

-- Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!

Ymmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.

Siipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku
parka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.

Minä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan
sillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.

Mitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä,
mitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin
ilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin
haaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?

Miksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.


Kesäkuulla.

Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut
luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt
tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei
olisi tuota onnea pyhittänyt.

Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme
onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin
ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se
olikin.

Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin
tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä
rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää
tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole
rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."

Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.
Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.

Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu
helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin
kiittääkseen minua."

Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä
hoitelen.

Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!



XXIII.


Heinäkuun 1 päivänä 1638.

Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee
tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme
turhaan.

Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on
Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka
paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.

Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua
rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?

Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit
matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi
pitänyt tulla takaisin.

Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?

Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!

Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!



XXIV.

Heinäkuun 5 p:nä.

Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen
kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös,
kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!

Jos me kerran tapaamme toisemme, -- oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin
rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! -- jos me
kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä
varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!

Jos emme tapaa toisiamme ... voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät
tuohon pelkooni ... niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten
niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen
viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"

Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen
ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon
ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!

Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?

Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna,
silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt
vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta
ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten
meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.

Huomenna! huomenna! huomenna!

Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla
painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat
kaiken.

Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.
En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.

Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä
sinua rakastan ja miten minä kärsin?


Heinäkuun 6 p:nä.

Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään
ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.

Toivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat
tietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.

Kyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin
nokallaan ja siivillään.

Sinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi
olisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.

Keskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo
sinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.


Kello neljä aamulla, heinäkuun 6 p:nä.

Jos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja
lähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos
tietäisin, mistä sinut löytäisin.

Minä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun
luostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.

Saat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä
kirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.

Saat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme,
kaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan
sinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet
matkaan samassa tuokiossa, eikö niin?

Minä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin
kuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.

Lähde, rakas kyyhky, lähde!


Heinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.

Me olemme kohtalon kiroomat!

Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää
enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!

Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli
erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi
lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.

Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli
pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin
kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti
se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!

Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa,
tempoen ruohoa käsin ja hampain.

Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian
onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni,
sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.

Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta,
ajatusta!

Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra,
Jumalani, minä tulen hulluksi!...

Odota, odotahan.

Jumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt
rukoukseni.

Kuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin
on tuo toivoni valaistus ylhäältä.

Kuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme
lentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea
ainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se
lensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee
Foix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin
metsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.

No niin; täten aion nyt menetellä:

Minä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen
tästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se
katosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä
turvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen
matkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata
askelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin
heprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä;
sillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai
kuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.

Oi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, -- anna anteeksi
kärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! --
kyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari
vuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun
ikääni sinua etsiessäni ... oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni
loppuun asti!

Niinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.

Olen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en
sanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun
surujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta
henkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne
ketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän
välinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos
löytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä
olen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan,
jonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.

Minä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle
kirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah,
jos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: "Lue! lue!
lemmittyni!" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä
päivänä olisin ylen onnellinen!

Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni
tänään Rieupreganiin asti.


Heinäkuun 7 p:nä, yöllä.

Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin
sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen,
nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa
veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.

Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on
vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja
lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan
hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.

Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi
Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua
yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.

Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että
sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien
päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?

Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä
varmaan saavun luoksesi.

Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan,
josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.

Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei
kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira,
joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla
oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.

Sanoin itsekseni:

-- Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän
hänet.

Koira vaikeni.

Kuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi
rakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?

Mikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot
ikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin
niinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua
niinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.

Näitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun?
kuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?

Oi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi;
saisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!

Valitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi
iankaikkinen yö.

Huomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi
sinua.


Heinäkuun 9 p:nä.

Nyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala,
millainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä
pelättävällä äänellään?

Virtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole
nyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea
rantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.

Minulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa,
että joki on silloin laskeutunut entiselleen.

Voi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat,
aivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.


Heinäkuun 12:nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.

Muuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse
hänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki
mennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.

Loin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:

-- Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.

Siitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.


Heinäkuun 15 p:nä.

Jatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä
kävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme.
Minun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme
lieuetä.

Seuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin
yhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen,
nimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.

Muuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei
epäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se
menee suoraan ja empimättä eteenpäin.

Mutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt
luostarilupauksen.

Voi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota
omaan Isabelleesi.

Sinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.


Heinäkuun 18 p:nä.

Kolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen
metsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä
niin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista,
joissa minun usein oli pakko pysähtyä.

Tunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt
yhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni,
toivottomana.

On jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen
kulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka
Iris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä,
kiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään
luomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat
yksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.

Sanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä
pohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento,
tehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?

Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää
toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en
sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin
sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?

Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule
ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!

Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!


Heinäkuun 29 p:nä.

Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut
kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut
viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki;
vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä,
jolloin aaveet kulkevat.

Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt
haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt,
kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että
olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet
kerran jo niin luullut.

Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua!
rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.

Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut
puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen
henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten
kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi
minullekin.

Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin
metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan
sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen
voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta
tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin,
koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin
tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.

Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän
ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani
ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni
jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa
pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä
siipi-raukallaan.

Tuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen
seurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän
tullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.

Olinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone,
jossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani
en minä näe muuta kuin taivasta.

Oi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.

Eilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin,
että oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt
mennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä
asti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?

Pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt
ensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli
mahdoton jatkaa.

Tänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole
levännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-,
neljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.

Olen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni
ääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen
itseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja
huomenna lähteä matkaan.

Minä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa
kuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni
rakastettu, odotathan?

Kyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä
välejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.

Toivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi
voimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle
hyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet,
joita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.

Oi!...


Kello neljä aamulla.

Nukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka
oli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta
koittavan.

Oi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme
luona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä,
joiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin
joku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne
pois!

Minä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin
äärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.

Jumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole
muuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen
rukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta
enkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?

Oi, minä kuuntelen, katselen, odotan.

Ei mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun
kuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko
ilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.

Oi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!

Kuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi
auringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot!
Kuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen
valtava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja
säkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki,
joka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen,
majesteettisen syvä! Kuinka ... hyvä Jumala!

Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota
rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta
kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo
kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka
ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka
juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin
hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa ... nuo ovat ne
vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän
minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun
näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan
minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen
luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon
ne avatessani?

Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!

Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi
Sinulle puhua kuin polvillani.

Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta;
polvillesi! maahan! maahan!


Kello yhdeksän aamulla.

Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.
Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.

Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.

Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin
nähty! runoilija, hyvin kuvattu!

Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista
kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka
kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi,
violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas
huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla
kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja
mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat
laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa;
tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.

Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen
samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se
kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään;
kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat
minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat
pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?

Hyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne
hukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä
olen lukenut ne niin monesti. "Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan
ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni,
täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin."

Siinä se on, niin se on.

Aurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla
puolellani.

"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,
vuoristosta tasankoon päin."

Se on niin, täsmälleen.

Niin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, -- kiitos, Herra, että päivä,
jonka annat, on niin kuultava! -- tuolla kaukana on ylätasanko, jossa
on erakkomajasi.

Oi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko!
Näen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä
noista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?

Oi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär,
sinun on se minulle sanottava.

Minä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun
ja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan
kiusaamista.

Etkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia
liian myöhään?

Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö
niin?


Heinäkuun 31 päivänä.

Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä
toivon!

Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana
vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria
olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle
kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana;
ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa,
aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä
näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun
vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.

Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä
talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen
kaunis.

Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet
sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.

Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka
katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen
jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun
koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:

-- Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.

Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä
odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.

Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole
epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.

Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin
sinut ehkä tavannut!

Sanon _ehkä_, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin
matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä
antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan
sinä?

Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt
kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.

Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele
Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.

Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun
ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.

Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on
liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo
minulle, että huomenna minä sinut tapaan.



XXV.


Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.

En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta
kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen
lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.

Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden
kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani
lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii
minua, koska sinä minut hylkäät.

Ah! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä
hetkeksi minulle annoit.

Minä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis
onneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi
poistua koko elämästä.

Se johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei
ruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita
ruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää
otsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave
ei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet,
mikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita
iäksi hervonneita hermosäikeitä.

Mutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita,
joita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi,
kalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan
olivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin
syvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän
silmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden
vaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on
tekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.

Tuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina
heidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan
rauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka
johtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta
hautaan.

Niin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun
tarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon
kuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!

Hyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat
kahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis,
jättää maailman taivaan tähden.

Kello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä
saapua minua noutamaan.


Elokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.

Olen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut
kirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa,
tämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä
liikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia
kostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen
säteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka
värisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön
maljassa.

En enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle
päin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen
ainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta
hautapaikakseni.

Sen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin
mahdollista.

Rukoile, sieluni!


Kello yhdeksän aamulla

Veisuu lähenee; he tulevat minua noutamaan.

Minä en tahdo, että nuo ihmiset tulevat tänne. Minä en tahdo, että he
näkevät teidän kirjeenne, että he näkevät tämän paperin. En tahdo, että
he näkevät minun kyyneleeni.

Menen heitä vastaan ovelle; sielu jää tänne pariinne, he vievät vain
kuolleen ruumiin.

Hyvästi!

Huuto, johon koko luomakunta puhkesi Jumalansa kuollessa, ei ollut
syvempi, sydäntä raastavampi, valittavampi kuin minun huutoni
rakkautemme kuoleman tähden.

Hyvästi! hyvästi! hyvästi!



XXVI.


Kello kymmenen.

Kammiosi tyhjä! Kirjeesi kyynelten kastelema! viimeiset jäähyväiset
sinulta!

Tulin puoli tuntia liian myöhään.

Mutta entäpä jos vala ei ole vielä vannottu!

Jumala! Jumala! anna minulle voimaa.

Oi! kyyhky, jos minulla olisi sinun siipesi, vaikka särkynytkin!



XXVII.


(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen
luostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)

-- -- -- -- -- Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa,
kuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen
käynyt samana päivänä.

Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen
perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo
sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.

Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt
olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet
lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan
Jumalalle.

Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos
olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä
ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon,
jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa
kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen
siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka
linnuntietä.

Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki
yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa
kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin
läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.

Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi
kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin
puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en
uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.

Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt
tuskin kolmen lieuen matkan.

Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua
olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa,
jonka sen lento minulle näytti.

Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin
haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä
kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin
surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin
lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du!
Jou-du!"

Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta
pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä
minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun,
jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa
pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.

Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten
näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.

Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä
kuullut.

Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen,
lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin
menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja
sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat.
Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:

-- Ei, ei, ei!

Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka
menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen
luostariin vievää tietä.

Mitä he noutivat tuosta talosta?

Elävää ihmistä vai kuollutta?

Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen
päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.

Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin
syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.

Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta
minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä
varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.

Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki
rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut
astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja
kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä
arvioinut silmilläni.

Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu
tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi
sikäli kuin lähestyin päämaaliani.

Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli
kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta
hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin
ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.

Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten
kastama.

Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty
tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset
jäähyväisensä.

Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli
vannomassa valaa.

Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä
silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä
viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että
ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.

Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka
oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.

Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa
tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon.
Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä
rinnassa.

Kuulin pappien laulavan "_Magnificatia_".

Kuulin urkujen soivan: "_Veni Creator_".

Jumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.

Onnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi
kiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.

Keskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli
urkujen pauhun ja pappien laulun?

Koetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.

Löytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki
on mennyttä!

Tunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten,
keskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:

Heitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin
tiedottomana maahan.

Oi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.

Hänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu
pappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun,
ainaiseksi!

Valan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen
alas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.

Kallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme,
nukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.

Minä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti.
Jumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja
minä kirjoitin.

                           Teidän nöyrin ja kiitollisin tyttärenne

                        _Isabelle de Lautrec_, kreivitär _de Moret_.

    Onnekkaassa Palermossa, syysk. 10 p. 1638.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirjekyyhkynen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.