Title: Raha - Romaani
Author: Zola, Émile
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Raha - Romaani" ***


RAHA

Romaani


Kirj.

ÉMILE ZOLA


Suomennos.



Turku 1916.
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta i.l.



I.


Pörssin kello oli juuri lyönyt yksitoista, kun Saccard astui
Champeaux'n ravintolan valkeaan ja kullalla koristettuun saliin, jonka
molemmat korkeat akkunat antavat torille. Hänen katseensa kiintyi heti
pihan pöytien ääressä istuviin, vilkkaaseen keskusteluun vaipuneisiin
vieraisiin, ja hän näytti hiukan hämmästyvän, kun ei nähnytkään
etsimiänsä kasvoja.

Tarjoilija juoksi hänen ohitseen lautaskasaa kantaen.

"Sanokaa minulle, eikö herra Huret ole tullut?"

"Ei, ei ole vielä."

Saccard päätti istuutua ikkunasyvennykseen, jossa sijaitseva pöytä oli
juuri vapautunut. Hän luuli tulleensa liian myöhään ja pöytäliinaa
vaihdettaessa katseli hän kadulle, ohikulkijoita. Tänä hetkenä, jolloin
kaikki ihmiset söivät aamiaista, oli katu melkein tyhjä. Toukokuun
iloinen aurinko heitteli luotisuoria säteitään, ja jylhä pörssirakennus
kylpi sen valossa. Leveitten portaitten ylimmällä astuimella oli vielä
suuri joukko tuoleja epäjärjestyksessä.

Saccard käännähti ja tunsi vekselinvälittäjä Mazaud'n viereisessä
pöydässä. Hän ojensi kätensä.

"Ei, mutta katsoppas, tekö se olette? Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää", vastasi Mazaud puristaen ajatuksissaan hänen kättään.

Mazaud oli pieni, kaunis, tumma, hyvin vilkas mies, joka nyt oli
kolmenkymmenenkahden vuoden ijässä ja oli perinyt ammattinsa muutamalta
enoltaan. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen hänen edessään
istuvaan paksuun herraan, jolla oli punaiset, sileäksi ajellut kasvot.
Tämä oli kuulu Amadieu, joka nyttemmin oli koko pörssin kunnioituksen
esineenä Selsiskaivosten huomiotaherättävän keikauksen perästä. Kun
osakkeet olivat alenneet 15 frangiin ja jokaista ostajaa pidettiin
hulluna, oli hän uskaltanut koko omaisuutensa liikkeeseen, aivan
kohtalon huomaan, ilman laskelmia ja arvioimisia, tyhmästä
yksipäisyydestä, jolla kumminkin oli onni mukanaan. Nyt, kun oli
löydetty todella rikkaita suonia ja osakkeet olivat kohonneet 1,000
frangiin, oli hän ansainnut 15 miljoonaa, ja hänen keinottelunsa, jonka
alussa luultiin johtavan hullujen huoneeseen, oli nyt tehnyt hänestä
suuren finanssineron. Häntä tervehdittiin kunnioittaen ja erityisesti
kysyttiin hänen neuvoaan. Hän ei muuten enää ottanut osaa
pörssiliikkeeseen, hän näytti loistavan yksinäisyydellään ja nerollaan.
Mazaud luultavasti koetti saada hänestä liiketuttavaa.

Saccard, joka ei ollut kyennyt edes houkuttelemaan hymyä Amadieu'n
huulille, tervehti nyt vastapäätä olevaan pöytään, missä istui kolme
tuttua pörssikeinottelijaa: Pillerault, Moser ja Salmon.

"Hyvää päivää! Mitä kuuluu?"

"Kiitos, eipä erinomaista -- päivää!"

Täälläkin otettiin hänet vastaan kylmästi, melkein
vihamielisesti. Pillerault, pitkä, laiha ja luiseva, käyränenäinen ja
don-Quixote-kasvoinen mies, oli tavallisesti sangen tuttavallinen, hän
suosi päistikkajärjestelmää ja selitti, että hän aina kärsi suuria
häviöitä, jos vain antautui ajattelemaan. Hän oli sangvininen luonne,
joka aina uskoi onneen ja voittoon, kun taas Moser, pieni keltaihoinen,
pahasti keuhkotautinen herra, aina valitteli ja pelkäsi yhtämittaa
yllätyksiä. Salmon, sangen kaunis, noin viisikymmenvuotias mies, jolla
oli oivallinen, hiilimusta täysiparta, ei koskaan sanonut mitään, hän
vain vastaili hymyten. Ei tiedetty, millä puolella hän keinotteli, eikä
edes, keinotteliko hän lainkaan. Moseriin vaikutti tämä niin
voimakkaasti, että hän usein joutui siihen määrin suunniltaan hänen
vaikenemisensa johdosta, että kiireesti muutti määräyksensä pörssissä.

Saccard katseli yhä ympärilleen salissa. Häntä tervehti muuan nuori
rotevakasvuinen mies, joka istui kolmannessa pöydässä. Hän oli kaunis
Sabatani, Välimeren rantalainen, jolla oli pitkänlaiset, tummat kasvot
ja loistavat mustat silmät, mutta ilkeä, sangen vähän luottamusta
herättävä piirre suun ympärillä, mikä pilasi hänen ulkonäköään. Tämän
suosijan kohtelias tervehdys pahensi vielä Saccard'in huonoa tuulta;
hän oli jonkun ulkolaisen pörssin hylkytavara, yksi niitä salaperäisiä
olioita, joitten perään kaikki naiset ovat hulluina; hän oli äkkiä
ilmestynyt täkäläiseen liikemaailmaan viime vuoden syksyllä, oli jo
ollut mukana erään pankin kuperkeikassa ja vähitellen hankkinut
itselleen luottamusta sekä etuoikeutettujen että etuoikeudettomien
välittäjien keskuudessa sievän käytöksensä ja väsymättömän
kohteliaisuutensa vuoksi niitäkin kohtaan, joitten maine ei ollut
erinomainen.

Tarjoilija seisoi Saccard'in edessä.

"Mitä saa luvan olla?"

"Jaa, tosiaankin --. Mitä hyvänsä, vaikka kyljys --"

Sitten huusi hän tarjoilijan takaisin.

"Oletteko varma siitä, ettei herra Huret ole ollut jo täällä ja mennyt
matkoihinsa?"

"Olen, aivan varma."

Tähän oli siis vienyt hänet viimeinen kuperkeikka, joka lokakuussa oli
pakottanut hänet vielä kerran luovuttamaan pesänsä, myymään talonsa
Monseaux'in puiston varrella ja vuokraamaan itselleen asunnon.
Ainoastaan Sabatanin kaltaiset tervehtivät häntä; hänen tullessaan
tähän ravintolaan, jossa hän oli ollut kaikkivaltias, eivät enää kaikki
kääntyneet hänen puoleensa, eivät kaikki kädet ojentuneet häntä kohti.
Hän ymmärsi pitää hyvää ilmettä, hän ei tuntenut mitään katkeruutta
tämän viimeisen musertavan tonttijutun jälkeen, josta hän vaivoin oli
pelastanut vaatteet ruumiinsa verhoksi. Mutta koko hänen sielunsa
hehkui uuden yrityksen halua, ja se seikka, että Huret ei tullut --
vaikka hän oli luvannut olla siellä klo yksitoista ja selostaa sen
tehtävän kulkua, jonka hän oli antanut tämän toimitettavaksi veljensä
Rougon'in, kaikkivaltiaan ministerin, luona -- harmitti häntä
erityisesti. Huret, suuren miehen orja, jonka voi saada mihin hyvänsä,
oli vain välikätenä. Mutta Rougon, jolle kaikki oli mahdollista, oliko
hän jättävä hänet pulaan? Ei hän ollut koskaan osottanut olevansa
rakastava veli. Eihän ollut niinkään ihmeellistä, että hän oli
suuttunut keikauksen perästä, oli julkisesti rikkonut välit
välttääkseen itse häväistystä; mutta nyt, puolen vuoden kuluttua eikö
hän nyt voisi auttaa salaa? Ja olisiko hänellä nyt sydäntä kieltäytyä
ojentamasta auttavaa kättä, jota Saccard lähetti kolmannen miehen
pyytämään häneltä, koska hän ei itse uskaltanut mennä veljensä luokse
peläten joutuvansa hänen valtavan vihanpurkauksensa uhriksi?

"Mitä viiniä herra haluaa?" kysyi tarjoilija.

"Tavallista bordeaux'anne."

Saccard, joka istui ajatuksissaan, ilman ruokahalua antaen kyljyksen
edessään jäähtyä, vilkasi ylös erään varjon livahtaessa pöytäliinan
ylitse. Se oli Massias, muuan punapartainen, lihavahko nuori mies,
vapaavälittäjä, jonka hän oli tuntenut ollessaan ahtaissa asioissa, ja
joka nyt hiipi pöytien välitse kurssinoteraus kädessään. Hänen pisti
vihakseen nähdessään miehen kulkevan hänen paikkansa ohi ja ojentavan
listan Pillerault'ille ja Moser'ille. Salissa alkoi elämä vilkastua.
Joka hetki astui sisään uusia välittäjiä ovia paukuttaen. Huudettiin
toisilleen pitkän matkan päästä, kaupantekointo kohosi, kuta pitemmälle
aika kului. Ja Saccard, jonka silmät edelleen olivat suunnattuina
torille, näki sinne vähitellen ilmestyvän elämää ja liikettä, vaunu- ja
jalankulkijavirta lähti vierimään, samalla kun tummia varjoja jo alkoi
näkyä auringon paahtamilla pörssinportailla, herroja, jotka saapuivat
yksitellen.

"Sanon teille vielä kerran", lausui Moser valittavalla äänellään, "että
maaliskuun 20 päivänä tapahtuvien täytevaalien suhteen on olemassa
sangen levottomuutta herättäviä merkkejä. Lyhyesti, koko Pörssi on nyt
oppositsionin vallassa."

Mutta Pillerault kohotti olkapäitään. Kaksi lisää, Carnat ja
Garnier-Pagés, vasemmiston penkeille, mitä se merkitsee?

"Se on aivan kuin herttuakuntakysymys", jatkoi Moser, "sillä on aina
joukko outoja asioita mukanaan. Niin, naurakaa te vaan! Minä en sano,
että meidän on julistettava sota Preussia vastaan estääksemme sen
tekemästä väkivaltaa Tanskalle; mutta sillätavoin voisi joka
tapauksessa jotain tehdä. Kun suuret alottavat syömällä pienet
suuhunsa, ei voi tietää, mitä lopuksi seuraa. Ja mitä Meksikoon
tulee..."

Pillerault, jolla oli yksi optimistisimpia päiviään, keskeytti hänet
röhönaurulla.

"Suuri kiitos, ystäväni, mutta jättäkää nyt nuo
onnettomuusennustuksenne Meksikon suhteen. Meksikosta tulee meidän
hallituksemme historian kunniakkain lehti. Mistä hitosta olette saaneet
päähänne, että keisarikunta on sairas? Eikö 300 miljonan laina
tammikuussa tullut täytetyksi yli viisitoistakertaisesti? Sehän osotti
aivan suuremmoista edistystä. Niin, ja entä kolmen vuoden perästä,
jolloin keisarin hiljattain päättämä maailmannäyttely avataan."

"Minä sanon vielä kerran, että kaikki menee hullusti", vakuutti Moser
epätoivoisella äänellä.

"Olkaa toki vaiti, kaikkihan päinvastoin menee erinomaisesti!"

Saccard, joka oli kuunnellut heitä, asetti keisarikuntaa uhkaavan pulan
yhteyteen omien vastustensa kanssa. Hänet oli taas lyöty maahan;
olisiko nyt tämä keisarikunta, joka oli luonut hänet, luhistuva hänen
laillaan, äkkiä syöksyvä korkeimmasta loistosta, syvimpään
lankeemukseen?

Hän istui muistojensa mailmassa, kaukana siitä salista, jossa melu yhä
eneni. Suuresta peilistä oli hän nähnyt oman kuvansa ja se oli
hämmästyttänyt häntä. Vuosilla ei ollut mitään vaikutusta hänen pieneen
vartaloonsa. Vaikka hän oli täyttänyt viisikymmentä, ei hän näyttänyt
kolmeakymmentäkahdeksaa vanhemmalta; hän oli jaksanut säilyttää
nuorekkaan joustavuuden ja eloisuuden, eikä hänen paksussa tukassaan
ollut yhtä ainoata hopeahiusta. Väkisinkin muisti hän tulonsa Parisiin
kohta valtiokeikauksen jälkeen, sen illan, jolloin hän ensi kerran
asteli Parisin katukiviä tyhjin taskuin, kaikellaisten himojen ja
halujen vallassa. Sen illan perästä oli hän monesti kohonnut hyvin
korkealle, miljonavirta oli vierinyt hänen sormiensa lomitse, ilman
että hän koskaan oli omistanut rikkautta kuin orjaa, kuin kalua, joka
kuuluu minulle, ja jota minä voin hallita, jota minä voin pitää
lukkojen ja puomien takana, elävänä, antautuvana: aina oli valhe ja
petos asunut hänen kassakaapissaan, jonka kulta näytti virtaavan ulos
tuntemattoman aukon kautta. Ja taas seisoi hän kadulla kuten noina
kaukaisina aikoina -- yhtä nuorena, yhtä täynnä haluja, yhtä
tyydyttämättömänä, saman nautinnon ja vallotushalun vaivaamana.
Hän oli maistanut kaikkea, mutta hän ei koskaan ollut saanut
kyllältään, sillä hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa eikä
tilaisuutta, niin hän luuli, purra tarpeeksi syvään. Ja nyt tunsi hän
katkeruudella taas seisovansa puilla paljailla; hänen osansa oli
huonompi kuin vasta-alkajan, sillä tätä innostaa toivo ja kuvittelut.
Ja hänet valtasi hurja halu alkaa taas alusta, nousta korkeammalle kuin
milloinkaan ennen ja vihdoin asettaa jalkansa vallotetun kaupungin
niskalle.

Moserin ääni, joka taas kaikui terävänä ja katkerana, herätti hänet
hetkeksi ajatuksistaan.

"Meidän Meksikon-retkemme maksaa neljätoista miljonaa kuukaudessa ja
pitää olla umpisokea ollakseen näkemättä, että kamarin enemmistö seisoo
heikolla pohjalla. Vasemmistomiehiä on nyt vähä yli kolmekymmentä.
Keisari itse huomaa selvästi, että itsevaltius on tulemassa
mahdottomaksi; senvuoksi tekeytyy hän vapauden edelläkävijäksi."

Pillerault ei vastannut, hän naurahti vain ylenkatseellisesti.

"Te luulette, että asiat sujuvat hyvin, mutta emme ole vielä nähneet
loppua. On revitty ylen paljon ja rakennettu uudestaan täällä
Parisissa, näettekö. Suuret yritykset ovat tyhjentäneet kaikki säästöt.
Mitä mahtaviin pankkeihin tulee, jotka näyttävät niin kukoistavilta ...
odottakaa, kunnes yksi tekee kuperkeikan, niin saatte nähdä, miten
toiset menevät perässä. Puhumatta nyt lainkaan siitä, että kansa alkaa
liikehtiä. Tuo kansainvälinen työväenyhdistys, joka hiljan on
perustettu työväen elinehtoja parantamaan, pelottaa minua aika lailla.
Ranskassa on olemassa vastustuspuolue, vallankumouksellinen liike, joka
ilmenee joka päivä yhä selvempänä. Hedelmää jyrsii mato. Kaikki luisuu
loppua kohti."

Tämä lausunto aiheutti äänekkäitä vastaväitteitä. Tuolla perhanan
Moserilla oli luultavasti taas keuhkotautikohtauksensa. Mutta itse hän
ei ollut puhuessaan hellittänyt silmiään viereisestä pöydästä, missä
Mazaud ja Amadieu edelleen kuiskuttelivat keskenään. Koko sali tuli
uteliaaksi tämän pitkän neuvottelun johdosta. Mitä heillä mahtoi olla
sanottavaa toisilleen, kun he noin sipisivät ja supisivat? Amadieu
antoi vihdoinkin määräyksen. Viimeisinä kolmena päivänä oli liikkunut
levottomia huhuja Suezin kanavan suhteen. Moser siristi silmiään ja
alensi ääntään hänkin.

"Englantilaiset koettavat estää töitä siellä, kuten tiedätte. Me voimme
hyvin helposti saada sodan."

Tällä kertaa loppui Pillerault'inkin levollisuus, niin merkillinen oli
tämä uutinen. Olihan se aivan uskomatonta. Ja huhu lensi pöydästä
pöytään muodostuen lopulta aivan varmaksi tosiasiaksi: Englanti oli
lähettänyt ultimatuminsa ja vaatinut, että työt oli heti lakkautettava.
Amadieu puhui luonnollisesti tästä seikasta vain Mazaud'in kanssa,
jonka tehtäväksi hän antoi myydä kaikki hänen Suez-paperinsa. Levoton
mumina täytti raskaan ruokahöyryjen kyllästyttämän ilman, ja lautaset
kalisivat. Tämä paniki saavutti huippukohtansa erään vekselinvälittäjän
apulaisen nopeasti astuessa huoneeseen. Hän oli pikku Flory, nuori
mies, jolla oli tyttömäinen hipiä ja paksu, kanstanjanruskea parta. Hän
syöksyi esiin kädessään joukko lomakkeita, jotka hän jätti isännälleen,
kuiskaten samalla jotain hänen korvaansa.

"Hyvä!" vastasi Mazaud tyynesti ja alkoi järjestellä lomakkeita
muistikirjaansa.

Sitten katsoi hän kelloaan.

"Jo kaksitoista! Sano Berthier'lle, että hän odottaa minua. Ole itsekin
saatavilla, mene hakemaan sähkösanoma."

Sillävälin oli tuo väärä uutinen, jonka alkua ei kukaan tiennyt,
kasvanut myrskypilveksi.

"Myyttehän, eikö totta?" kysyi Moser Salmon'ilta.

Mutta tämän hymy oli niin tavattoman viekas, että Moser tuli vallan
levottomaksi ja epäili englantilaista ultimatumia, jota hän ei tiennyt
itse keksineensä.

"Minä ostan kuinka paljon tahansa", sanoi Pillerault tyhmän karkeasti,
kuten oikea metoditon pörssipelaaja.

Saccard, joka vihdoinkin oli ryhtynyt aterioimaan, tunsi vihan syttyvän
Huret'a kohtaan, jota hän ei enää odottanut. Hän, joka oli niin
päättäväinen, oli muutamia viikkoja epäröinyt, ollen horjuva ja
epävarma. Hän älysi selvästi, että hänen piti muuttaa nahkaa ja alussa
oli hän uneksinut aivan uutta elämää korkeammalla virkauralla tai
politikan alalla. Miksi ei hän voisi tulla edustajaksi ja sitten
ministeriksi, kuten hänen veljensä? Niin, ehkä oli hän erehtynyt
todellisten lahjojensa suhteen, ehkä voisi hän heti kiivetä ylös
valtiollisen sekasorron aikana, hän innollaan ja palavalla
uskonkiihkollaan. Kaikki riippui hänen veljestään. Jos tämä sysäisi
hänet luotaan, heittäisi hänet takasin pörssikeinottelun pyörteeseen,
niin olisi se ehkä pahinta hänelle itselleen ja muille, sillä silloin
uskaltaisi hän sen suuren keikauksen, josta hän ei ollut puhunut
kenellekään, sen jättiläisasian, josta hän oli uneksinut viikkomäärin
ja jota hän itse pelkäsi, niin suuremmoinen se oli, niin omiaan
panemaan koko mailman liikkeeseen, onnistuipa se sitten tai luhistui.

Saccard kiinnitti katseensa Sabatani'in. Nuori mies maksoi aivan
rauhallisesti aamiaisensa sillä hyväilevällä miellyttäväisyydellä, joka
oli ominaista tälle puoli-itämaiselle italialaiselle, meni hän sitten
puristamaan Mazaud'in kättä, sillä hän oli tämän liiketoveri. Hän
kumartui ja antoi hänelle määräyksen, jonka tämä kirjotti lomakkeelle.

"Hän myy Suez-osakkeensa" mutisi Moser. Ja melkein sairaana epätoivosta
ei hän voinut olla kysymättä ääneen:

"Mitä ajattelette Suez'ista -- he, he?" Puheen sorina taukosi, kaikki
päät lähimmistä pöydistä kääntyivät. Tämä kysymys oli kasvavan
levottomuuden ilmaisuna. Mutta Amadieun selkä oli läpinäkymätön, eikä
sanonut mitään, ja vekselinvälittäjä, joka alkoi ihmetellä, että hän
sai niin monta myyntimääräystä, tyytyi ravistamaan päätään: kuuluihan
vaitiolo hänen ammattiinsa.

"Suez-osakkeet! Nehän ovat oivallisia!" selitti Sabatani laulavalla
murteellaan. Ennen lähtöään kävi hän kohteliaasti puristamassa
Saccard'in kättä.

Hetkisen tunsi Saccard vielä tuon hennon, pehmeän, milt'ei naisellisen
kädenpuristuksen. Tietämättä minne mennä, kuinka rakentaa elämänsä
uudelleen, tuntuivat kaikki läsnäolevat hänestä lurjuksilta. Lautasten
ja lasien kilinä alkoi taas, äänet kiihtyivät, ovia lyötiin lujemmin,
niin kiire oli päästä pörssipeliin, jos todellakin vaara uhkasi
Suez-osakkeita. Ja akkunasta näki hän pörssin auringon paahtamat portaat
mustanaan ihmisiä.

Ollessaan juuri käymäisillään käsiksi tilaamaansa juustoon, kuuli hän
äkkiä raa'an äänen ja nosti päätään.

"Pyydän anteeksi, paras ystävä, minun oli mahdotonta tulla ennen."

Vihdoinkin Huret, normanni Calvados'ta, paksu ja leveänaamainen mies,
viekas veitikka, joka mielellään tahtoi näytellä rehellistä. Hän tilasi
heti päivän liharuuan ja annoksen vihanneksia.

"No?" kysyi Saccard hieman nyreänä; hänen oli vaikea hillitä itseään.

Mutta toinen ei pitänyt kiirettä ja katseli häntä viekkaasti. Hän
ryhtyi syömään, kurotti päätään eteenpäin ja alensi ääntään:

"Niin, olen tavannut suurmiehen ... kotonaan tänään. Ah, hän oli hyvin
suopea ... hyvin suopea teitä kohtaan."

Hän vaikeni, joi kokonaisen lasin viiniä ja pisti uuden perunan
suuhunsa.

"No?"

"Niin, rakas ystävä, näin on asia: hän on tekevä mitä suinkin voi
teidän hyväksenne, hän on hankkiva teille erinomaisen hyvän paikan,
mutta ei Ranskassa. Esim. jonkun siirtomaamme, parhaimpien,
kuvernöörinä. Siellä olette oma herranne, aivan kuin pikku ruhtinas."

Saccard oli muuttunut tuhkanharmaaksi.

"Ei, kuulkaapas, tämä on pilaa, te teette pilaa minusta! Miksi hän ei
yhtähyvin karkota minua? Ahaa, hän tahtoo päästä minusta. Mutta
varokoon itseänsä, muuten minä ehkä lopuksi tulen hänelle vaivaksi
täydellä todella!"

Huret koetti sovittaa.

"No, no, hänhän tahtoo teidän parastanne."

"Minun on annettava sysätä itseni pois tieltä, eikö totta?... Aivan
hiljan puhuttiin täällä, että keisarikunta ehkä piankin on tehnyt
viimeisen tuhmuutensa. Niin, sota Italiassa, Meksiko, suhteemme
Preussiin ... ja se on, kunniani kautta, päivän totuus! Te teette niin
monta tyhmyyttä ja mielettömyyttä, että koko Ranska pian nousee ja ajaa
teidät ovesta."

Edustajakamarin jäsen, ministerin uskollinen aseenkantaja, tuli
levottomaksi, kalpeni ja katseli ympäri salia.

"Suokaa anteeksi, siinä en voi olla yhtä mieltä kanssanne... Rougon on
kunnon mies, ei ole vaaraa, niinkauan kuin meillä on hän. Ei, elkää,
elkää sanoko enempää, te ette tunne häntä, se on minun varma
vakuutukseni."

Saccard keskeytti hänet hurjasti, tukahtunein äänin ja kirahtelevin
hampain:

"Olkaa hyvä, vetäkää yhtä köyttä hänen kanssaan, keittäkää samassa
padassa! Jaa tai ei, tahtooko hän tehdä jotain minun hyväkseni
Parisissa?"

"Parisissa, ei koskaan!"

Sanomatta sanaakaan enää nousi hän ja kutsui tarjoilijan maksaakseen.
Huret, joka tunsi hänen kiivautensa, istui tyynenä paikoillaan ja antoi
hänen mennä, sillä hän pelkäsi Saccard'in saavan aikaan ikävyyksiä.
Mutta samassa syntyi salissa aika hälinä.

Gundermann oli juuri tullut sisään, pankkiirikuningas, pörssin ja
mailman valtias. Hän oli kuusikymmeniäs mies, jonka aivan liian suuri,
kalju pää paksuine nenineen ja pyöreine silmineen ilmaisi tavatonta
kestävyyttä ja sanomatonta väsymystä. Hän ei koskaan käynyt pörssissä,
hän piti kunniana olla olematta virallisesti edustettu siellä;
milloinkaan ei hän syönyt julkisissa paikoissa. Ainoastaan jonkun
kerran, kuten tänäänkin, näyttäytyi hän Champeaux'in ravintolassa,
missä hän nautti lasillisen vichyvettä. Yli kaksikymmentä vuotta oli
hän kärsinyt vatsavaivaa ja eli pääasiassa maidolla.

Koko palveluskunta lähti heti liikkeelle tarjotakseen hänelle hänen
vichyvetensä, ja kaikki muut vieraat ikäänkuin hävisivät olemattomiin.
Moser seisoi ihastunein ilmein ja katseli tätä miestä, jolla oli
hallussaan keinottelun salaisuudet. Pillerault'kin tervehti häntä,
sillä hän uskoi miljardien vastustamattomaan voimaan. Monet vieraista,
jotka juuri olivat aikeissa lähteä, jäivät saliin, ympäröivät
jumaloidun ja muodostivat nöyräselkäisen hovin aamiaispöytien keskeen.
He katsoivat kunnioituksella, kuinka hän otti lasin vapiseviin käsiinsä
ja vei sen värittömille huulilleen.

Joskus mailmassa, Monceaux'n tonttikeinottelun aikana, oli ollut
riitaisuuksia, jopa avointa erimielisyyttäkin Saccard'in ja
Gundermann'in välillä. He eivät sopineet yhteen; toinen oli himokas ja
nautinnonhaluinen, toinen tyyni ja jääkylmän johdonmukainen. Siksipä jo
ennen kiihtynyt Saccard menetti kokonaan malttinsa Gundermann'in
triumfin nähdessään. Hän oli juuri lähtemässä, kun tämä huusi häntä.

"Kuulkaas nyt, rakas ystävä, onko totta, että te aiotte lopettaa
liikkeen? Siinä teette aivan oikein, se on kaikista viisainta."

Se oli kuin piiskan sivallus vasten Saccard'in kasvoja. Hän kohensi
pientä vartaloaan ja vastasi selvällä ja kirkkaalla äänellä, terävällä
kuin miekanterä.

"Minä perustan pankin 25 miljonan pääomalla ja aijon käydä luonanne
joku päivä."

Sen sanottuaan hän meni, ja salissa syntyi melua, sillä kaikki alkoivat
tunkeilla ja tuuppia toisiaan ehtiäkseen ajoissa pörssin avaamiseen.
Ah, onnistua lopultakin kerran, saada taas polkea jalkojensa alle nämä
ihmiset, jotka käänsivät hänelle selkänsä, taistella tuon raharuhtinaan
kanssa ja ehkä voittaa hänet joskus! Hän ei lainkaan ollut päättänyt
toteuttaa suurta liikeajatustaan, hän ihmetteli itsekin tuota
lausuntoa, jonka vastaamisen pakko oli tuonut hänen suuhunsa. Mutta
voiko hän onnistua toisella taholla nyt, kun veli oli hylännyt hänet ja
ihmiset ja olosuhteet haavottaneet häntä pakottaakseen hänet takasin
taisteluun, kuten vertavuotava eläin vedetään takasin arenalle?

Hetkisen seisoi hän katukäytävällä, joka jäsen vielä vavisten. Oli
juuri se hetki, jolloin parisilaiselämä tuntuu keskittyvän tälle
Montmartren ja Richelieu'n katujen väliselle keskuspaikalle. Mainitut
kadut ovat ne valtasuonet, jotka pulppuavat ihmisjoukkoja yli
Pörssitorin. Pörssissä oli elämä täydessä käynnissä. Sieltä kuului
myyjien ja ostajien huutoja, pörssikeinottelun humua, joka oli kuin
meren kuohu vuoksen lähetessä, ja joka yleni yli kaupungin melun.
Ohikulkija käänsi päätään, hänen mieltään kiinnitti ja häntä pelästytti
kaikki se, mikä tapahtui tuolla sisällä -- tuo finanssimysteriö, jonka
ainoastaan harvat ranskalaisaivot voivat käsittää, nuo äkilliset
heilahdukset rikkauden ja raunioitumisen välillä, joita ei voi selittää
siinä rajussa käsiliikkeitten ja huutojen sekamelskassa. Ja hän, joka
seisoi siellä katukäytävän syrjällä, kaukaisen hälinän huumaamana ja
rientävien ohikulkijain tuuppimana, uneksi taas kullan majestetista
täällä, tässä kuumeisessa korttelissa, jonka keskipisteessä pörssi
yhdestä kolmeen lyö kuin jättiläissydän.

Mutta onnettomuutensa jälkeen ei hän ollut uskaltanut näyttäytyä
pörssissä; hänen loukattu turhamaisuutensa ja varmuus siitä, että hänet
otettaisiin vastaan kuin lyöty mies, pidättivät häntä tänäkin päivänä
astumasta portaita ylös. Niinkuin rakastajaa, jonka lemmittynsä on
hylännyt ja joka halaa hänen suosiotaan enemmän kuin koskaan,
vaikka kuvittelee vihaavansa häntä, veti pörssi häntä puoleensa; hän
käveli edestakasin kastanjapuiden varjossa, kuin tavallinen
huvikävelijä. Täällä pölyssä, missä ei kasva ruohoa eikä kukkia, missä
sanomalehtimyymälöitten ja penkkien välissä vilahtelee epäilyttävien
keinottelijain sekalainen seura ja paljaspäisiä, lapsiaan imettäviä
naisia, siellä kulki hän näytellen välinpitämätöntä katsojaa, katseli
pörssipalatsia salaisesti ajatellen, että hän piiritti sitä, tempoi
sitä yhä lähemmäksi, yhä pienempään piiriin, kunnes hän jonakin päivänä
astuisi sinne voittajana.

Hän meni oikeaan kulmaan ja kohtasi heti _pikku_ pörssin, joka käy
kauppaa kurssinsa menettäneillä papereilla -- "märät jalat", kuten
ylimielisesti halveksien kutsutaan noita pörssipelin lumppureita, jotka
paljaan taivaan alla, sateessa ja loassa, tarjoilevat raunioituneitten
yhtiöitten osakkeita. Täällä tapasi hän meluavan joukon, likaisia
juutalaisia, lihavia, kiiltäviä naamoja, kuivia haaskalintukasvoja,
merkillisen kokoelman tyypikkäitä neniä, joitten sieramet levisivät
kuin saalista vainuten, kovaäänistä toraa ja ihmeellisiä kurkkuääniä,
ikäänkuin nuo ihmiset olisivat syömäisillään toinen toisensa. Hän oli
juuri menemäisillään ohi, kun hän huomasi paksun miehen, joka seisoi
vähän syrjässä tarkastelemassa jalokiveä, jota hän varovaisesti piti
aurinkoa vastaan julmien, likasten sormiensa välissä.

"Kas, Busch! Muistanpa juuri, että oli aikomukseni tulla teille."

Busch oli monta kertaa ollut Saccard'ille avullisena tukalissa oloissa.
Hän seisoi siinä vajonneena ihailemaan jalokiveä, leveät, litteät
kasvot ylöspäin, ja suuret harmaat silmät ikäänkuin sammuneina
pistävässä auringonvalossa. Valkea kaulaliina, jota hän aina kantoi,
oli kierretty kuin köysi, ja hänen musta takkinsa, joka oli ostettu
eräästä vaateaitasta, ja joka kerran oli ollut erinomaisen hieno, mutta
nyt oli ahdas ja pilkkuinen, kiipesi niskaan aina karvoihin ja
pörröisiin hiuksiin saakka, jotka riippuivat hänen kaljun päälakensa
vierteiltä. Hänen päivän punaiseksi polttaman ja sadekuurojen
kovetuttaman hattunsa ikä oli sangen epämääräinen.

Vihdoinkin näytti hän kykenevän palaamaan jälleen maallisen elämän
piiriin.

"Ahaa, herra Saccard, te olette pikku kävelyllä täällä?"

"Niin ... minulla on venäläinen kirje, kirje eräältä venäläiseltä
pankkiirilta Konstantinopolista. Olen ajatellut, että teidän veljenne
kääntäisi sen minulle."

Busch, joka edelleen seisoi vaistomaisesti pyöritellen rakasta
jalokiveään oikeassa kädessään, ojensi vasempansa ja sanoi, että
käännös lähetetään kotiin illalla. Mutta Saccard selitti, että
kirjeessä oli kaikkiaan kymmenkunta riviä.

"Minä seuraan teitä, veljenne lukee sen minulle nyt heti."

Tässä hänet keskeytti muuan tavattoman paksu naishenkilö, rouva
Méchain, jonka kaikki pörssin vieraat hyvin tunsivat, yksi niitä
pelihimoisia naisia, jotka pistävät sormensa kaikkiin epäilyttäviin
asioihin.

Hänellä oli pöhöttyneet, punaset täysikuu kasvot, joissa kiilsivät
pienet siniset silmät, ja joihin kätkeytyi kokonaan pieni nenänykerö ja
piskuinen, lapsellisesti piipittävä suu. Koko tämän komeuden yllä oli
vaaleangredlininen hattu, joka oli sidottu tiukalle tummanruskealla
nauhalla; ja röyhevä rinta ja pullea vatsa uhkasivat reväistä sinisen
leningin, joka vivahti kellahtavalle ja oli ylt'yleensä katuliassa.
Käsivarrellaan oli hänellä vanha musta nahkalaukku, suuri ja syvä kuin
matkalaukku, eikä hän koskaan luopunut siitä. Tänään oli se niin
pakaten täynnä, että oli halkeamaisillaan ja painoi häntä oikealle
kallelleen kuin myrsky metsän puuta.

"Tekö se olette?" sanoi Busch, joka näytti odottaneen häntä.

"Minä, ja minulla on ne Vendômen paperit mukanani."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa menemme heti minun asuntooni. Täällä ei ole
tänään mitään tehtävää."

Saccard oli luonut epävarman katseen suureen nahkalaukkuun. Hän tiesi,
että se ennemmin tai myöhemmin oli nielevä kaikki mahdolliset
arvottomat paperit, vararikkoisten yhtiöitten osakkeet, jotka vielä
olivat "märkien jalkojen" keinottelun esineinä, joista he tarjosivat
frangin tai 50 sentiä heikosti toivoen, että ne vastoin kaikkia
otaksumia vielä nousisivat, tai käyttivät he niitä käytännöllisemmällä
tavalla: he möivät niitä voitolla häviöön joutuneille, jotka halusivat
lisätä velkojaan. Rahamarkkinain murhaavissa taisteluissa oli rouva
Méchain korppi, joka seuraa ryntääviä armeijoita, ei yhtään yhtiötä, ei
ainoatakaan suurempaa pankkia perustettu ilman että hän näyttäytyi
laukkuineen ja leijaili ilmassa odottaen ruumiita, silloinkin kun
osakkeitten kurssi oli korkeimmillaan; sillä hän tiesi varsin hyvin,
että häviö oli välttämätön, että verikylvyn päivä oli tuleva, että
silloin oli löytyvä ruumiita ryöstettäväksi, arvopapereita
poimittavaksi loasta ja verestä. Ja Saccard, joka kulki kehitellen
suurta pankkiaiettaan, vavahti ja tunsi sielussaan oudon aavistuksen
nähdessään tuon laukun, tuon rikkatunkion, johon kaikki pörssistä ulos
lakaistut likaiset paperit löysivät tiensä.

Saccard pysäytti Buschin juuri kun hän oli menemäisillänsä tiehensä
eukon kanssa.

"Minä voin siis tulla luoksenne ja tavata veljenne varmasti?"

Juutalaisen katse oli epäilevä, siinä vilahti levoton kummastus.

"Veljeni, kyllä! Missäpä hän olisi?"

"Hyvä, siispä hetken päästä tavataan."

Saccard jatkoi hiljaista vaellustaan. Pian tapasi hän taas tuttavan.

"Kas, Jordan, pörssiinkö olette matkalla?" huudahti hän puristaen
pitkän, tummahkon, pieniviiksisen ja toimekkaan näköisen nuoren miehen
kättä.

Jordan oli erään onnistumattomien keinottelujen johdosta itsemurhan
tehneen marseillelaisen pankkiirin poika. Hän oli nyt kymmenen vuotta
oleskellut Parisissa, missä hän oli intohimoisesti omistautunut
kirjailijatoiminnalle ja kävi rohkeaa taistelua köyhyyttä ja hätää
vastaan. Muuan hänen Plassaus'issa oleva serkkunsa, joka siellä oli
asunut Saccard'in sukulaisten keskellä, oli antanut hänelle
suosituskirjeen tälle siihen aikaan, jolloin tämä otti vastaan koko
Parisin palatsissaan Monceaux-puiston varrella.

"Minäkö matkalla pörssiin? Ei koskaan!" vastasi nuori mies tehden
kiivaan liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut karkottaa isänsä
surullisen muiston.

Sitten hän hymyili:

"Minähän olen mennyt naimisiin, kuten tiedätte ... niin, erään
lapsuudenystävän kanssa. Me menimme kihloihin, silloinkun minä vielä
olin rikas, ja hän halusi itsepäisesti omistaa minut, vaikka minusta
nyt on tullut köyhä raukka."

"Aivan niin! Sainhan minä teiltä kortin", sanoi Saccard. "Ja
ajatelkaas, minulla oli liikeasioita teidän appiukkonne herra
Maugendre'n kanssa, siihen aikaan kun hänellä oli öljykangastehtaansa
Villette-korttelissa. Sillä tehtaallaan lienee hän ansainnut sievosen
omaisuuden."

Tämä keskustelu tapahtui erään penkin vierellä, ja Jordan keskeytti sen
esittääkseen lyhyen ja paksun sotilaannäköisen herran, joka istui
penkillä, ja jonka kanssa hän oli puhunut, kun Saccard kulki ohi.

"Kapteeni Chave, vaimoni eno -- anoppini rva Maugendre'n tyttönimi on
Chave ja hän on kotoisin Marseille'sta."

Kapteeni oli noussut seisomaan ja Saccard tervehti häntä. Hän tunsi
ulkonäöltä tämän miehen, jonka kaula oli jäykistynyt korkean ja kankean
univormukauluksen puristuksesta, tämän tyypin, jonka joka päivä voi
varmasti tavata yhden ja kolmen välillä pörssissä, jossa he harjottavat
pientä käteistä keinottelua, joka ratkeaa samana päivänä ja melkoisella
varmuudella tuottaa heille 15 à 20 frangia päivässä.

Jordan lisäsi hyväntahtoisesti hymyillen, selittääkseen sielläoloaan:

"Enoni on intohimoinen pörssipelaaja ja minä haen häntä väliin täältä
saadakseni puristaa hänen kättänsä."

"Jaa, jaa", sanoi kapteeni hyvin rauhallisena, "täytyyhän sitä pelata
vähän, sillä se eläke, jonka minä saan hallitukselta, riittää juuri
tappamaan miehen nälkään."

Saccard tunsi mielenkiintoa nuorta miestä kohtaan, joka niin
urhoollisesti taisteli eteenpäin elämän polulla, ja kysyi, miten hänen
kirjallinen toimintansa sujui. Ja yhä vilkastuen kertoi Jordan pienestä
kortteeripahasestaan avenue de Clichyn varrella viidennessä
kerroksessa; sillä Maugendret, jotka eivät laisinkaan luottaneet
runoilijoihin, katsoivat tehneensä tarpeeksi antaessaan suostumuksensa
avioliittoon, eivätkä olleet antaneet mitään sen tekosyyn nojalla,
että heidän tyttärensä sillä tavoin tulisi saamaan heidän jälkeensä
koko heidän omaisuutensa koskemattomana, vieläpä lisän kanssa.
Ei, kirjallisuus ei elättänyt miestään, hänellä oli valmiina
romaanisuunnitelma, mutta ei saanut aikaa kirjottaakseen, sillä hänen
oli pakko kirjottaa sanomalehtiin, joihin hän raapusteli kaikkia
asioita ammatin alalta, sekä myös alakertoja, oikeusselostuksia ja
"kaikellaista".

"Kuulkaapas", sanoi Saccard, "jos minun suuresta hankkeestani tulee
jotain, niin voin ehkä antaa teille toimen. Tulkaa sitten luokseni."

Hän hyvästeli molempia herroja, kiersi kulman ja joutui pörssin
takasivulle. Siellä lakkasi kuulumasta pörssipelin humu ja melu, kuoli
pois torilla vierivien vaunujen kumeaan jyrinään. Täälläkin vilisi
portailla ihmisvirta, mutta vekselinvälittäjäin yksityiskonttorit,
joitten punaiset akuttimet näkyivät avonaisten akkunain läpi, olivat
tällä puolen sivurakennuksen ja suuren salin välillä ja tukahuttivat
melun kuulumasta. Tämä pörssin takasivu muistutti hiukan teatterin
takasivua, taiteilijain sisäänkäytävää; se antoi Notredamedes
Viktoires'in verrattain rauhalliselle kadulle, joka kokonaan
kuului viinikrouvien, kahviloitten, oluttupien ja ruokapaikkojen
sekaseurakuntaisille liiketuttaville. Osotekilvet puhuivat koko siitä
rikkaruohopaljoudesta, joka oli kasvanut läheisen likaviemärin mehusta:
huonomaineisia vakuutusyhtiöitä, epäilyttäviä liikelehtiä, yhtiöitä,
pankkeja, asioimistoja, täydellinen kokoelma edesvastuuttomia
ryöväriluolia. Katukäytävillä, keskellä ajotietä, kaikkialla lurvaili
miehiä vaanien saalista kuin jossakin metsän kätköissä.

Saccard oli pysähtynyt rauta-aidan viereen ja katseli
vekselinvälittäjäin konttoriinjohtavaa ovea terävin katsein ikäänkuin
kenraali, joka tutkii kaikilta puolen linnotusta, jonka kimppuun hän
aikoo hyökätä. Silloin tuli pitkä roikale ulos eräästä ruokapaikasta ja
astui nöyrästi kumartaen Saccard'in luokse.

"Hyvää päivää, herra Saccard, ehkä voisin olla teille hyödyksi
jotenkin? Olen nyt lopullisesti jättänyt Crédit Mobilier'in ja haen
paikkaa."

Jantrou oli ollut koulunopettajana Bordeaux'issa ja tullut Parisiin
erään harmillisen jutun takia, joka ei koskaan tullut oikein selville.
Oltuaan pakotettu jättämään opistonsa oli hän joutunut hieman
hunningolle, mutta hän oli kaunis mies, tosin ennen aikojaan kaljupää,
muuten paljon lukenut, älykäs ja rakastettava. Kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaana oli hän antautunut pörssielämään, oli liikkunut siellä
kymmenen vuotta vapaavälittäjänä, mutta ansaitsi huonosti lasketulla
liikkeellään juuri sen, mikä elantoon meni. Ja nyt oli hän aivan klani,
epätoivoissaan kuin ilotyttö, joka huomaa ryppyjä otsallaan ja alkaa
huolestua toimeentulostaan, ja hän väijyili yhtämittaa tilaisuutta
kohotakseen ja saavuttaakseen onnen.

Huomatessaan hänen nöyrän kumarruksensa muisti Saccard katkeruudella
Sabatanin tervehdyksen Champeaux'in ravintolassa -- nähtävästi vain
haaksirikkoutuneet ja huonomaineiset osottivat hänelle vielä
huomaavaisuutta. Mutta hänellä oli eräänlainen kunnioitus tämän miehen
älyä kohtaan ja hän tiesi hyvin, että urhoollisimpia sotamiehiä ovat
epätoivoon joutuneet, sillä he uskaltavat kaikkensa voittaakseen
kaikki.

"Paikkaa", kertasi hän. "No, saattaahan se käydä päinsä. Tulkaa
tervehtimään minua."

"Tehän asutte nyt rue Saint-Lazaren varrella?"

"Asun. Tulkaa ennen aamiaisaikaa."

He juttusivat. Jantrou moitti sangen terävin sanoin pörssiä, toisti
useita kertoja, että ainoastaan roistot voivat onnistua siellä,
puhui katkerasti, kuin konsanaan mies, jolla ei ole ollut onnea
yrityksissään. Se oli nyt ohi, hän tahtoi yrittää muilla aloilla, hän
uskoi klassillisella sivistyksellään ja mailmankokemuksellaan saavansa
paikan jossain virastossa. Saccard nyökkäsi myöntävästi. Kulkiessaan
pitkin katukäytävää rue Brogniart'ille päin kiinnittivät heidän
molempien huomiota hienot ajopelit, jotka seisoivat kadulla. Kuski
istui jäykkänä ja liikkumattomana paikoillaan ja he äkkäsivät
naiskasvot, jotka kaksi kertaa kurkistivat vaunun akkunasta ja
vetäytyivät nopeasti takasin. Äkkiä kumartui pää uudestaan esiin ja
unohtui pitkään, kärsimättömänä katsomaan pörssiin päin.

"Sehän on vapaaherratar Sandorff?" mutisi Saccard.

Akkunasta katsoi varsin omituinen, tumma pää ja hehkuvat mustat silmät,
joita ympäröivät tummat varjot, intohimoiset kasvot, pieni punanen suu
ja aivan liian pitkä nenä. Hän näytti kumminkin sangen sievältä, vaikka
liian kehittyneeltä ollakseen ainoastaan kahdenkymmenenviiden vuoden
vanha; hän teki elostelijattaren vaikutuksen; puku oli parhaasta
naisräätälistä.

"Niin, hän on vapaaherratar", vastasi Jantrou, "minä olen nähnyt hänet
nuorena tyttönä isänsä, kreivi de Ladricourt'in kodissa. Ah, kreivi oli
hurja peluri ja tavattoman raaka mies! Minä kävin hakemassa hänen
määräyksiään joka aamu -- kerran oli hän lyödä minua. En minä
häntä liioin itkenyt, kun hän sai halvauksen jouduttuaan häviöön
epäonnistuneitten keinottelujen johdosta. Silloin täytyi tytön taipua
menemään naimisiin vapaaherra Sandorff'in, Itävallan lähetystön
jäsenen, kanssa, joka oli kolmekymmentäviisi vuotta vanhempi häntä, ja
jonka tyttö oli tehnyt suorastaan hulluksi leimuavilla silmillään."

"Tiedän", vastasi Saccard.

Vapaaherrattaren pää katosi taas vaunuun. Mutta melkein heti kurkisti
hän taas ja entistä innokkaampana; hän oikein kurotti kaulaansa
nähdäkseen kauemmaksi torille.

"Hänkin keinottelee?"

"Ah, aivankuin hullu! Joka ikisenä tärkeänä päivänä istuu hän
vaunussaan odottaen kurssinoterausta, kirjottaen innoin muistiinpanoja
kirjaansa ja jaellen määräyksiään. Katsokaas ... hän odotteli
Massiasta; tuolla hän tulee."

Aivan oikein tulikin Massias juosten niin nopeasti kuin voi lyhyillä
jaloillaan kurssilista kädessään, ja he näkivät hänet nojautuvan vaunun
oveen ja pistävän päänsä sisään syventyen neuvotteluun vapaaherrattaren
kanssa. He vetäytyivät syrjään, etteivät olisi joutuneet yllätetyiksi
vakoilemisesta, ja kun vekselivälittäjä tuli takasin, yhä juosten,
huusivat he häntä. Hän ponnahti ensin sivulle ja vasta tultuaan
vakuutetuksi, että nurkkaus suojasi häntä, pysähtyi hän äkkiä
hengästyneenä ja kasvot tulipunaisina, mutta aulis ilme sinisissä,
ulkonevissa silmissään.

"Oh, mitä tapahtuukaan tuolla sisällä?" huusi hän. "Suez-paperit
laskevat huimaavaa vauhtia. Puhutaan sodasta Englannin kanssa. Se
uutinen pyörryttää kaikkien päät, vaikkei tiedetä, mistä se on kotosin.
Sota ... juu, suuri kiitos! Kuka sen on keksinyt? Ehkä juttu on
syntynyt itsestään."

Jantrou vilkutti silmäänsä.

"Ja vapaaherratar nappaa edelleen?"

"Kuin hullu! Minulla on määräys Nathansohn'ille."

Saccard, joka tähän saakka oli kuunnellut, keskeytti nyt:

"Aivan oikein, Nathansohn'han on avannut vekselinvälitysliikkeen."

"Nathansohn on sangen hyvä mies", sanoi Jantrou, "hän ansaitsee
onnistua. Me olimme tovereita Crédit Mobilier'ssa. Mutta hän
kyllä pääsee esille, sillä hän on juutalainen. Hänen isänsä on
itävaltalainen, asuu Besancon'issa, kelloseppä luullakseni. Hänelle
tuli halu päästä omaksi herrakseen eräänä kauniina päivänä pankissa,
kun hän oli nähnyt, miten kävi. Eihän se ole suurikaan konsti, ajatteli
hän, pitää vain vuokrata itselleen konttori, jossa on tiski, ja sen hän
tekikin. No, oletteko tyytyväinen, Massias?"

"No, siinäpähän menettelee. Te olette itse ollut mukana ja olette aivan
oikeassa sanoessanne, että pitää olla juutalainen, muutoin ei maksa
vaivaa ryhtyä mihinkään... Mutta kun on kerran tullut aletuksi, niin
pitäähän sitä jatkaa. Ja onhan minulla tukevat jalat juoksennella,
toivoakseni kaikki sentään menee hyvin."

Ja sen sanottuaan juoksi hän nauraen tiehensä. Hänen väitettiin olevan
erään erotetun virkamiehen poika Lyon'ista, ja itse oli hän, isän
karattua maasta, ryhtynyt pörssikeinotteluun ja keskeyttänyt
lainopilliset opintonsa.

Saccard ja Jantrou palasivat hitaasti rue Brogniart'ille, ja siellä
seisoi vielä vapaaherrattaren vaunu, mutta akkunat oli vedetty ylös,
salaperäinen vaunu näytti tyhjältä. Kuski istui liikkumattomampana kuin
ennen ja odotti, mikä odotus väliin kesti siksi, kunnes viimeinen
kurssinoteraus oli julkinaulattu.

"Hän on harmillinen sikiö", sanoi Saccard purevalla äänellä. "Minä
ymmärrän vanhaa paronia."

Jantrou hymyili tarkotuksellista hymyä.

"Oh, paroni on varmaan jo aikoja sitten saanut tarpeensa hänestä. Ukko
lienee muuten varsin saita. No, kai te tiedätte, kenen rakastajattarena
hän nykyään on, voidakseen maksaa laskunsa, joihin hänen pelivoittonsa
ei koskaan riitä?"

"En tiedä."

"Delcambren."

"Delcambren, yliprokuraattorin? Tuon pitkän, kuivan, keltaihoisen,
jäykän miehen? Tulevan ministerin! Olisipa, hitto soikoon, hauskaa
nähdä heidät yhdessä!"

Ja he erosivat sangen iloisina puristaen tukevasti toistensa kättä.
Jantrou muistutti Saccard'ille, että hän ottaa vapauden saapua joku
päivä hänen luokseen.

Pörssin kuohuva, pauhaava laine tempasi taas mukaansa Saccard'in hänen
yksin jäätyään. Hänen katseensa suuntautui eroamattomasti korkeihin
portaihin, joilla mustat hännystakit taukoamatta liikkuivat
auringonpaisteessa. Sitten vaelsi hänen katseensa pilarikäytävään,
missä musta ihmisjoukko kuhisi, ja missä siellä täällä näkyi
iloisempia kasvoja. Vasemmalla, missä joukko pankkiireja vertaili
vekselikursseja tai teki kauppaa englantilaisilla vekseleillä, oli
hiukan rauhallisempaa, vaikka ihmisvirta keskeytymättä tunkeutui joukon
läpi sähkösanomatoimistoon. Sivuhuoneissakin oli väkeä tungokseen
saakka, joka tyrkki toisiaan sinne tänne ja rautatankojen tukemien
pilarien välissä seisoi herroja nojallaan, aivankuin olisivat olleet
kotonaan. Koko pörssirakennus vapisi, hehkui ja tutisi kuin höyrykone
täydessä vauhdissaan. Äkkiä huomasi hän taas Massias'en, joka syöksyi
alas portaita, hyppäsi erääseen vaunuun ja ajoi pois täyttä neliä.

Itsetiedottomasti puristi Saccard kätensä nyrkkiin, riistäytyi
väkivalloin irti tästä näystä ja kääntyi Buschin asunnolle päin. Hän
muisti venäläisen kirjeen, joka oli käännettävä. Mutta juuri kun hän
oli aikeissa astua sisään, tervehti häntä muuan nuori herra, joka
seisoi paperikauppiaan puodin ääressä; hän tunsi Gustave Sédille'n,
silkkitehtailijan pojan, jolle hänen isänsä oli hankkinut paikan
Mazaud'in luona, jotta hän saisi tilaisuuden tutustua pörssikoneistoon.
Hän hymyili isällisesti nuorelle hienolle miehelle; hän ymmärsi varsin
hyvin, miksi hän piti vahtia siinä. Conin'in paperikauppa välitti
muistikirjoja koko pörssille, siitä saakka kun pikku rouva Conin oli
alkanut auttaa miestään, paksua Conin'ia, jota ei koskaan näkynyt,
sillä hän pysyttelihe puotikamarissa ja katsasti työtä, kun taas vaimo
aina oli liikkeellä, joko myymässä tiskin takana tai asioilla
kaupungilla. Rouva oli vaaleaverikkö, ruusuposkinen, pikku karitsa,
jolla oli vaalea, silkinpehmeä tukka, miellyttävä ja aina hyvätuulinen.
Hän piti paljon miehestään, väitettiin, mikä ei kuitenkaan estänyt
häntä osottamasta myötätuntoaan, kun joku pörssiherroista sattui hänen
makuunsa, vaikk'eivät rahat häntä houkutelleet, eikä hän koskaan suonut
ihailijoilleen muuta kuin yhden kohtauksen, mikäli puhuttiin. Suosikit
ymmärsivät joka tapauksessa pitää kielensä kurissa ja olla kiitollisia,
sillä hän oli edelleen ihailtu, eikä hänestä koskaan kuultu pahaa
sanaa. Ja paperikauppa menestyi hyvin, se oli onnen suosima paikka.
Kulkiessaan ohitse huomasi Saccard rouva Conin'in, joka hymyili
Gustave'lle ikkunan läpi. Sellainen sievä karitsa! Hänen paljas
näkemisensäkin oli kuin hyväily. -- Hän meni ylös.

Viisitoista vuotta oli Busch asunut aivan katon rajassa, viidennessä
kerroksessa, jossa hänellä oli pieni kortteeri, kaksi huonetta ja
keittiö. Hän oli syntynyt Nancy'ssä saksalaisista vanhemmista ja oli
heti muutettuaan syntymäkaupungistaan asettunut tänne. Hän oli
vähitellen laajentanut liikettään tarvitsematta silti koskaan suurempaa
huoneustoa. Veljelleen Sigismondille oli hän luovuttanut kadunpuoleisen
huoneen, itse tyytyi hän pihanpuoleiseen pikku kamariin, missä
asiakirjoja ja kaikellaisia paperikasoja oli siinä määrin, että
hädintuskin jäi sijaa yhdelle ainoalle tuolille kirjotuspöydän
vieressä. Hänen tärkeimpiä liikeasioitaan oli kurssissa laskeutuneitten
arvopaperien kauppa; hän osti niitä, oli "märkien jalkojen" ja
vararikkoutuneitten välikätenä, vararikkoutuneitten, joilla oli
lopputilissään aukkoja täytettävänä; senvuoksi seurasi hän tarkkaan
kurssia, osti välistä suoraan, mutta piti enimmän arvopapereista, joita
tultiin tarjoamaan hänelle kotonaan. Mutta paitsi koronkiskomista ja
laajaa jalokivien salakauppaa, osti hän myös velkakirjoja. Sellaiset
paperit täyttivät hänen konttorinsa, niin että seinät olivat haleta;
niitä hän vaaniskeli kaikkialla Parisissa ja niitten vuoksi oli
hänellä tuttavia kaikissa yhteiskuntapiireissä. Niinpiankuin hän
kuuli puhuttavan vararikosta, ryöpsähti hän esille, kierteli
pesänselvittäjien ympärillä ja osti lopulta kaikki, mistä ei voitu
saada välitöntä hyötyä. Hän vartioi notariotoimistoja, oli aina läsnä
mutkikkaissa perintöjutuissa ja velka-asioita käsiteltäessä. Hän
ilmotti itse lehdissä, houkutteli luokseen kärsimättömiä velkojia,
jotka mieluummin nostivat muutamia markkoja vähemmän heti paikalla,
kuin ryhtyivät haastattamaan velkojiaan oikeuteen. Tietymättömiin
joutuneitten ja maksukyvyttömien velkojien joukossa täytyi hänen
kumminkin tehdä valintansa, ettei joutuisi liiaksi hukkaamaan
ponnistuksiaan. Hänen periaatteensa oli, että jokainen saatava,
toivottominkin, voi saada takasin arvonsa, ja hänellä oli joukko
ihmeellisesti luokiteltuja henkilöuutisia nimilappuineen, joita
hän lueskeli silloin tällöin virkistääkseen muistiaan. Mutta
maksukyvyttömien joukosta seurasi hän huomaavimmin niitä, joilla hänen
käsityksensä mukaan oli mahdollisuuksia päästä taas jaloilleen.
Tutkimustensa kautta riisui hän ihmiset aivan paljaiksi, tunkeutui
perhesalaisuuksiin, piti kirjaa rikkaista sukulaisista, elinehdoista,
ja ennen kaikkea uusista toimista, jotka tekivät hänelle mahdolliseksi
päästä käsiksi asianomaisen palkkaan. Välistä salli hän jonkun olla
häiritsemättä vuosikausia hyökätäkseen sitten hänen kimppuunsa
myötäkäymisen hetkellä. Vielä enemmän kiinnittivät hänen mieltään
tietymättömiin kadonneet velkojat. Hän teki alituisia tutkimuksia,
tutkisteli osotekilpiä ja ilmotuksia, vainusi osotteita kuin metsäkoira
saalista. Ja saatuaan heidät käsiinsä, imi hän heistä viimeisenkin
veripisaran, otti 100 frangia siitä, mistä hän itse oli maksanut 50
centimea, vetäen syyksi sen vaaran, jonka alaiseksi hän oli antautunut.
Kenen hän kerran sai kiinni, tämän pani hän maksamaan niitten edestä,
jotka olivat livahtaneet hänen sormiensa lomitse.

Tässä velallisten jahdissa oli rouva Méchain Buschin tärkeimpänä
apulaisena; hänhän oli kiinteimistön omistaja, hänellä oli jossain
syrjäkaupungilla pahanpäiväisiä kortteereita, joissa nälistyneet raukat
kieriskelivät liassa, ja joista hän säälimättä lakasi ulos vuokraajat
likoineen, kun nämä laiminlöivät kuukausimaksunsa. Kaikki, mitä hän
ansaitsi, nieli hänen onneton intohimonsa pörssipeliin. Hänkin
nuuski kaikissa taloudellisissa onnettomuuksissa, vararikoissa ja
tulipaloissa, missä aina pääsi varastamaan sulaneita koristuksia.
Kun Busch antoi hänelle tehtäväksi hankkia tietoja tai nuuskia
esille joku velkamies, pani hän välistä likoon omiakin varojaan,
asianharrastuksesta. Hän väitti olevansa leski, mutta kukaan ei ollut
tuntenut hänen miestään. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli, ja hän tuntui
aina olleen viidenkymmenen vuoden vanha, tuo ihmeellisen paksu ämmä,
jolla oli hento lapsenääni.

Heti kun rouva Méchain oli istuutunut ainoaan tuoliin, oli huone
täynnä, aivankuin tuo tavaton lihamöhkäle olisi muurannut sen umpeen.
Kirjotuspöydän ääressä istui Busch hautautuneena paperimereen, josta
ainoastaan hänen päänsä pisti esiin.

"Olkaa hyvä", sanoi rouva tyhjentäen suuresta laukustaan mahdottoman
kasan papereita, "nämä on Fayeux lähettänyt minulle Vendômesta. Hän on
ostanut kaikki nämä teitä varten Charpier'in vararikosta, johon te
pyysitte minun kiinnittämään hänen huomiotaan. Ne tekevät 110 frangia."

Fayeux, jota rouva kutsui serkukseen, oli hiljan avannut liiketoimiston
Vendômessa. Näköjään oli hänen ammattinaan ottaa vastaan kuponkeja
vähäväkisten lunastettavaksi, mutta hän käytti sekä kuponkeja että
rahoja mitä kurjimpiin pörssikeinotteluihin.

"Eihän sitä paljon saa haalituksi maaseudulta", mutisi Busch, "mutta
väliin sieltäkin löytää jotain."

Hän alkoi järjestellä papereitaan tottuneella kädellä, ryhtyi
alustavaan luokitteluun. Hänen litteät kasvonsa synkkenivät ja niillä
näkyi pettyneen odotuksen ilme.

"Hm, tästä ei paljoa liho, onneksi ovat ne halpoja. Velkakirjoja ...
yhä velkakirjoja ... jos ne ovat nuoria herroja ja tulleet tänne
Parisiin, niin voi heiltä saada jotain ennen tai myöhemmin."

"Mutta mitäs tämä on?" huudahti hän hämmästyneenä.

Leimatulle paperille kirjotettujen velkasitoumusten joukosta oli hän
juuri lukenut kreivi de Beauvilliers'in nimen. Paperi sisälsi
ainoastaan kolme suurella, vapisevalla ukkokäsialalla kirjotettua
riviä: -- "Sitoudun suorittamaan neiti Léonie Cron'ille 10,000 frangia
sinä päivänä, jona hän tulee täysi-ikäiseksi!"

"Kreivi Beauvilliers!" toisti hän hitaasti, ikäänkuin ääneensä
ajatellen, "hänellähän oli taloja, kokonainen maatila Vendômen
seudussa. Hän kuoli tapaturmaisesti eräällä metsästysretkellä ja jätti
vaimon ynnä kaksi lasta niukkoihin varoihin. Minulla oli hänen
vekseleitään ennen mailmassa, eikä niitä ollut helppo saada
lunastetuksi. Hän oli veijari, huono mies."

Äkkiä puhkesi hän nauruun ja sepitti koko jutun.

"Vanha kelmi! Hän on puijannut tyttöä ... tyttö ei ole välittänyt
hänestä, ja hän on vietellyt tämän tuolla paperilla, jolla ei ole
laillista pätevyyttä. Ja sitten hän kuoli. Katsotaanpa, se on päivätty
1854, kymmenen vuotta sitten. Tyttö on nyt täysi-ikäinen, hitto
vieköön! Kuinka on tämä velkakirja joutunut Charpier'in käsiin? Hän oli
viljakauppias, tuo Charpier, ja koronkiskuri samalla kertaa. Tyttö on
luultavasti jättänyt tämän hänelle muutamien frangien lainan
vakuudeksi, tai ehkä on hän ottanut ajaakseen tytön saatavan."

"Oivallista", keskeytti rouva Méchain, "oikein hyvä kaappaus."

Busch kohotti halveksien olkapäitään. "Eikö mitä, eihän sillä ole
mitään arvoa oikeuden edessä. Jos minä menisin näyttämään sitä
perillisille, ajaisivat he minut niin pitkälle kuin tietä riittää,
sillä on todistettava, että kreivi todella on ollut tuon summan
velkaa. Mutta jos minun onnistuu saada käsiini tyttö, toivon voivani
saada heidät selvittämään asian meidän kanssamme välttääkseen
häväistysjuttua. Ymmärrättekö? Etsikää käsiinne tuo Léonie Cron,
kirjottakaa Fayeux'ille, että ottaa hänestä selvää siellä. Sitten ehkä
saadaan hauskaa!"

Hän oli jakanut paperit kahteen kasaan, jotka hän aikoi perinpohjin
tutkia yksin jäätyään, ja hän istui liikkumattomana käsi kummankin
kasan päällä.

Hetken äänettömyyden jälkeen puhkesi rouva Méchain taas puhumaan.

"Olen juoksennellut niitten Jordanin velkakirjojen vuoksi. Luulin jo
melkein varmasti saavani hänet satimeen. Hän on ollut virkamiehenä
jossain, nyt kirjottelee hän sanomalehtiin. Mutta lehtien toimituksissa
kohdellaan huonosti, kieltäytyvät antamasta osotteita. Ja muuten en
usko hänen kirjottavan omalla nimellään."

Vastaamatta ojensi Busch kätensä ja haki Jordanin paperit
aakkosjärjestyksestä! Niitä oli kuusi 50 frangin velkakirjaa,
päivättyjä viisi vuotta sitten kuukauden väliajoilla, kokonaissumma
300 frangia, jotka nuori mies oli jäänyt velkaan eräälle
räätälille ollessaan rahapulassa. Velkakirjoja ei oltu lunastettu
lankeemispäivänä, ja olivat ne nyt kasvaneet suurten kustannusten
kautta, niin että velka nyt nousi 730 frangiin 15 centimeen.

"Jos se on tulevaisuuden mies", mutisi Busch, "niin saamme hänet kyllä
kiinni."

Sitten johtui hänen mieleensä luultavasti jotain, joka oli yhteydessä
Jordanin kanssa, ja hän huudahti:

"Entä Sicardot-juttu? Sille me siis annamme palttua."

Méchain teki tuskaisen liikkeen paksuilla käsillään: koko hänen
mahdottoman suuri vartalonsa liikahteli epätoivosta.

"Oh, luojani", vitisi hän piipittävällä äänellään, "siitä tulee naula
minun ruumisarkkuuni."

Sicardot-juttu oli romantinen tarina, jonka rouva aina melkoisella
innostuksella kertoi. Muuan hänen serkkunsa, Octavie Chavaille, joka
oli häntä paljo nuorempi, hänen tätinsä tytär, oli eräänä iltana
raiskattu sen talon portaissa, jonka kuudennessa kerroksessa tytöllä
äitinsä kanssa oli pieni kortteeri. Pahinta oli, että herra, nainut
mies, joka tuskin viikko sitten oli vaimoineen asettunut asumaan erään
rouvan luo toisessa kerroksessa, oli ollut niin raaka, että nuori tyttö
oli satuttanut itsensä ulkonevaan nurkkaukseen ja nyrjähyttänyt
olkapäänsä. Äiti tietysti julmistui ja tahtoi nostaa hirmuisen jutun,
mutta tyttö tunnusti itkien, ettei hänkään syytön, että se oli pelkkä
tapaturma, ja että hänestä olisi kovin surullista, jos herra joutuisi
vankilaan. Silloin äiti vaikeni ja tyytyi 600 frangiin, jaettuna 12
velkakirjaan, joista oli maksettava 50 frangia kuukaudessa yhden vuoden
ajalla, eikä sitä voinut lainkaan paljoksua, sillä nuori tyttö, joka
juuri oli lopettanut ompelukurssin, ei voinut ansaita, hän makasi
vuoteen omana, maksoi paljon rahaa ja sai niin huonon hoidon, että
hänen käsilihaksensa lamautuivat ja hän jäi vialliseksi. Ennen
ensimäisen kuukauden loppua oli herra kadonnut ilmottamatta osotettaan.
Ja onnettomuuksia tuli satamalla nuoren tytön osaksi: Octavie synnytti
pojan, kadotti äitinsä, vajosi harhateille ja kurjuuteen. Lopuksi
joutui hän serkkunsa, rouva Méchain'en hoiviin. Hän oli laahannut
kaduilla kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään saakka, sillä hän ei voinut
tehdä työtä kätensä vuoksi, myyskenteli joskus sitroneja halleissa,
hävisi viikkokausiksi miesten kanssa, jotka sitten ajoivat hänen
luotansa, juopuneena ja häväistynä. Viime vuonna oli vihdoinkin
kaikeksi onneksi tullut loppu hänen kurjasta elämästään erään
sellaisen, tavallista hurjemman seikkailun perästä. Ja rouva Méchain'en
oli täytynyt pitää lapsi, Victor, ja koko tästä jutusta oli jälellä
ainoastaan nuo kaksitoista maksamatonta velkakirjaa, joitten alla oli
nimi Sicardot. Senverran vain oli saatukin tietää herrasta että hänen
nimensä oli Sicardot.

Taas ojensi Busch kätensä ja otti esille Sicardot-paperit. Ei
haasteita, eikä Venemoisia, ainoastaan 12 velkakirjaa.

"Olisipa Victor edes kiltti poika!" vaikeroi muija. "Mutta te ette voi
ajatellakaan, millainen pahankurinen lapsi hän on! Ei ole hauska
sellainen perintö, poika päättää päivänsä mestauslavalla, enkä minä
näistä paperilapuista saa ainoatakaan sou'ta."

Buschin suuret silmät tuijottivat yhä velkakirjoihin. Kuinka monta
kertaa olikaan hän niitä tarkastellut toivossa että joku huomaamatta
jäänyt ominaisuus -- kirjainten muoto tai paperin laatu -- ohjaisi
jälille! Hän väitti aina, että tuo hieno, suippo käsiala oli hänelle
tuttu.

"Merkillistä", sanoi hän vielä kerran, "olen varmasti nähnyt tuon a'n
ja o'n ennen -- ne ovat niin suippoja, että näyttävät i'ltä."

Samassa koputettiin ovelle ja hän pyysi Méchain'en ojentamaan kätensä
ja avaamaan, sillä ovi johti suoraan portaille; oli kuljettava tämän
huoneen läpi päästäkseen toiseen, joka oli kadun puolella. Kyökki,
ikkunaton luola, oli eteisen toisella puolella. "Olkaa hyvä ja astukaa
sisään!" Tulija oli Saccard. Hän hymyili, sillä häntä huvitti
hiljaisuudessa messinkilevy, joka oli kiinnitetty oveen ja jossa
suurilla, mustilla kirjaimilla seisoi: Asianajaja.

"Ahaa, herra Saccard ... aivan niin, venäläinen kirje. Veljeni on
tuolla toisessa huoneessa. Olkaa hyvä ja astukaa sinne."

Mutta Méchain sulki häneltä tien tykkänään, hän tuijotti
vastatulleeseen yhä kohoavan hämmästyksen vallassa. Täytyi suorittaa
kokonainen manöveri; Saccard meni takasin eteiseen, rouva Méchain astui
myös ulos, kömpi erääseen nurkkaan antaakseen hänelle tietä
sisähuoneeseen. Näiden liikkeitten aikana ei hän hellittänyt silmiään
Saccard'ista.

"Ah", änkytti hän puoliääneen, "tuo herra Saccard ... en ole koskaan
katsellut häntä niin tarkkaan. Victor on hänen ilmeinen kuvansa."

Busch katsoi häntä aluksi oikein ymmärtämättä. Sitten hänelle selvisi
ja hän kirosi:

"Piru vieköön, niinhän se olikin, tiesinhän minä, että olin nähnyt
käsialan ennen."

Ja hän kimposi ylös, tempasi paperinsa löysi lopulta kirjeen, jonka
Saccard oli kirjottanut hänelle mennä vuonna pyytääkseen lykkäystä
eräälle naishenkilölle, joka ei voinut maksaa Buschille. Hän vertasi
nopeasti velkakirjojen ja kirjeen tyyliä; sama a ja sama o, vaikka ne
ajan oloon olivat vielä suipentuneet, sitäpaitsi olivat suuret
kirjaimet aivan samallaisia.

"Hän se on, hän se on", kertasi hän. "Mutta miksi on hän kirjottanut
Sicardot eikä Saccard?"

Mutta pian muistui hänen mieleensä koko historia, Saccard'in
menneisyys, jonka muuan asioitsija, nyttemmin miljonääri oli kertonut
hänelle. Saccard oli ilmestynyt Parisiin kohta valtiokeikauksen jälkeen
saavuttaakseen etua veljensä Rougon'in lisääntyvästä vallasta; aluksi
oli hän taistellut köyhyyttä vastaan Qvartier latin'in pimeillä
kujilla; sitten oli hän äkkiä pyrähtänyt esille sen johdosta, että
hänellä oli ollut kunnia haudata ensimäinen vaimonsa. Näinä ensimäisinä
vaikeina aikoinaan oli hän muuttanut nimensä Rougon Saccard'iksi
muuttamalla aivan yksinkertaisesti ensimäisen vaimonsa nimen; tämän
nimi oli Sicardot.

"Niin, niin, Sicardot, nyt muistan aivan hyvin", mutisi Busch. "Hänellä
on ollut häpyä kirjottaa vaimonsa nimi velkakirjoihin. Herrasväki oli
luultavasti ottanut sen nimen muuttaessaan rue de la Harpe'lle, ja se
lurjus on ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin voidakseen
hävitä pienimmästäkin syystä. Ahaa, hänellä oli semmoisia siivoja
seikkailuja! Tyhmästi tehty, se voi tulla hänelle kalliiksi jonain
päivänä."

"Vaiti, vaiti!" keskeytti Méchain. "Hän on nyt satimessa, ja huoleti
voi sanoa, että kaitselmus valvoo. Vihdoinkin olen saava maksun
kaikista, mitä olen tehnyt pienen Victor raukan hyväksi ... minä pidän
joka tapauksessa siitä pienestä moskasakarista!"

Eukko loisti ilosta, hänen pienet silmänsä loistivat paksujen
kasvolöttänöitten aukoista.

Mutta Busch, jonka kuohahtanut ilo kohtalon lopultakin tuoman
arvotuksen selityksen johdosta tarkemmin ajatellessa oli jäähtynyt,
pudisti päätään. Vaikkakin tällä kertaa kukistunut, oli Saccard
kumminkin kelpo saalis. Mutta hänen kanssaan ei ollut leikkimistä,
hänellä oli terävät hampaat ja muuten ei hän varmaan itsekään tiennyt,
että hänellä oli poika. Voisihan hän kieltää, huolimatta tavattomasta
yhdennäköisyydestä, joka oli ilostuttanut rouva Méchain'ia niin
suuresti. Sitä paitsi oli hän leskenä toista kertaa, vapaa, eikä
kenellekään velvollinen tekemään tiliä entisestä elämästään, niin että
vaikka hän tunnustaisikin lapsukaisen omakseen, eivät mitkään
pelotukset tai uhkaukset vaikuttaisi häneen. Tyytyminen 600 frangiin
oli taas liian surkeaa, mitä hyötyä siis heille olisi siitä, että
kohtalo auttoi heitä ikäänkuin ihmeen kautta? Ei, ei, tässä täytyy
miettiä vielä, antaa hänen varallistua, eikä niittää ennenkuin vilja
oli kypsä.

"Elkäämme kiirehtikö", sanoi Busch vihdoin. "Hän on nyt muuten
rappiolla, meidän täytyy antaa hänelle aikaa nousta."

Astuttuaan viereiseen huoneeseen jäi Saccard hetkeksi seisomaan
verhottomien akkunoitten kautta tunkeutuvan auringonvalon häikäisemänä.
Huoneessa oli sinikukkaiset vaaleat seinäpaperit ja vähä huonekaluja:
ainoastaan kapea rautasänky nurkassa, mäntyinen pöytä keskellä lattiaa
ja kaksi olkituolia. Pitkin seinää vasemmalla puolella oli pari milt'ei
höyläämätöntä lautaa tekemässä kirjahyllyn virkaa ja olivat ne
täpötäynnä kirjoja, aikakauslehtiä, sanomalehtiä ja kaikellaisia
papereita. Mutta tänne kuudennen kerroksen korkeuteen tulviva taivaan
kirkas valo antoi tälle autiudelle loistoa ja tuoreutta, hymyilevää
nuoruusiloa. Buschin veli Sigismond, 35 vuotias mies, parraton, pitkä,
harva, kastanjanruskeahiuksinen mies, istui pöydän ääressä korkeaa,
kaarevaa otsaansa laihaan käteensä nojaten ja niin syventyneenä
lukemaan erästä käsikirjotusta, ettei hän kuullut oven avautumista,
eikä edes kääntänyt päätään.

Tämä Sigismond oli hyvin lahjakas mies. Hän oli opiskellut
saksalaisessa yliopistossa ja puhui, paitsi äidinkieltään ranskaa,
saksaa, englantia ja venäjää. V. 1849 oli hän Kölnissä tutustunut Karl
Marx'iin, oli ollut "Uuden Reinin-lehden" parhaimpia aputoimittajia ja
siitä saakka omaksui selvän uskontunnustuksen: hän uskoi palavasti
sosialismiin, harrasti henkeen ja vereen saakka yhteiskunnan
pikaista uudestisyntymistä, joka oli turvaava köyhien ja sorrettujen
onnen. Kun hänen opettajansa oli karkotettu Saksasta ja kesäkuun
päivien jälkeen ajettu Parisistakin, jäi Sigismond tänne unelmiinsa
syventyneenä ja niin huolettomana tulojensa suhteen, että hän varmasti
olisi kuollut nälkään, ellei veljensä olisi ottanut häntä luokseen ja
saanut häntä yllytetyksi käyttämään hyväkseen kielitaitoaan ja
ryhtymään kielenkääntäjäksi. Vanhempi veli rakasti häntä suuresti ja
äidillisellä rakkaudella; hän, joka oli julma kuin susi velkojiaan
kohtaan, eikä olisi hävennyt varastaa 50 centimea kuolevalta,
liikuttui kyyneliin saakka, muuttui heti helläksi ja naisellisen
huolehtivaksi, niinpiankuin tuli kysymys tästä aaterikkaasta
kolmikymmenviisivuotiaasta, joka oli ja pysyi lapsena. Hän oli antanut
tälle parhaan huoneen kadun puolella, palveli häntä kuin piika, hoiti
heidän merkillistä talouttaan, lakaisi, laittoi vuoteet, valvoi ruokaa,
joka tuotiin kaksi kertaa päivässä lähellä sijaitsevasta pienestä
ravintolasta. Hän, joka oli niin toimelias ja jonka pää oli täynnä
tuhansia liikeasioita, sieti veljen laiskuutta, sillä käännöstyö ei
käynyt juuri nopeasti; hänen omat ajatuksensa veivät suuren osan
ajasta. Vieläpä Busch kielsikin häntä työskentelemästä, sillä hän oli
levoton veljensä ilkeän kuivan yskän johdosta, ja vaikka hän oli niin
ahne ja oli ottanut elämänsä ainoaksi päämääräksi rahojen kokoomisen,
hymyili hän vallankumousmiehen teorioille ja salli hänen käsitellä
"kapitalia" kuin lapsen leikkikalua, jonka se rikkoo.

Sigismond puolestaan ei edes aavistanutkaan, mitä veljellä oli
viereisessä huoneessa.

Hän ei lainkaan ymmärtänyt kurssissa alenneilla arvopapereilla
keinottelemista ja velkakirjojen ostoa, hän eli korkeammissa
ilmapiireissä, uneksi ylpeää unta oikeudesta. Paljas almukäsitekin
haavoitti häntä, suututti häntä tavattomasti: olihan hyväntekeväisyys
vääryyttä hyvyyden sovittavan varjon alla. Hän tahtoi kuulla puhuttavan
vain oikeudesta, kaikkien tasa-arvoisuudesta uuden yhteiskunnan
loukkaamattomana periaatteena. Hän oli yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa
Karl Marx'in kanssa ja tämän esikuvan mukaan kulutti hän koko elämänsä
tämän järjestelmän tutkimiseen tahtoen asettaa tieteellisen pohjan
yhteisen onnen laajalle rakennukselle. Hän unohti työssään kaikki
nautinnot ja oli siihen määrin kohtuullinen tavoissaan, että veljen
täytyi suuttua saadakseen hänet juomaan lasin viiniä ja syömään palasen
lihaa. Hän tahtoi, että jokainen ihminen olisi tilaisuudessa hänen
voimilleen sopivan työn kautta tyydyttämään tarpeensa; itse työskenteli
hän levähtämättä ja eli milt'ei tyhjästä. Hän oli nero sanan
varsinaisessa merkityksessä, kiihkoisesti uskollinen opinnoilleen,
aineellisuudesta riippumaton, rehti ja viaton. Jo syksyllä oli hänen
yskänsä pahentunut, häntä kalvoi keuhkotauti, mutta hän ei viitsinyt
kiinnittää huomiota siihen, eikä hoitanut itseään lainkaan.

Mutta nyt Saccard liikahti, Sigismond nosti vihdoinkin suuret,
uneksivat silmänsä ja näytti kummastuneelta, vaikkakin hän tunsi
tulijan.

"Minulla olisi eräs kirje käännettävä."

Nuoren miehen hämmästys lisääntyi, sillä hän oli kyllästyttänyt
liiketuttavansa -- pankkiirit, keinottelijat, vekselinvälittäjät ja
muut pörssimiehet, jotka alituiseen saivat kirjeitä Englannista ja
erittäinkin Saksasta, kiertokirjeitä, yhtiösääntöjä j.m.s.

"Niin, venäläinen kirje. Siinä on vain kymmenen riviä."

Silloin ojensi Sigismond kätensä; venäjä oli hänen erikoisalansa, hän
yksin kykeni kääntämään sujuvasti venäjästä, toiset korttelissa asuvat
kielenkääntäjät elivät saksalla ja englannilla. Ja juuri senvuoksi,
että venäläiset liikekirjeet ovat niin harvinaisia Parisin
markkinoilla, oli hän niin usein vailla työansiota.

Hän luki kirjeen ääneen ranskaksi. Se oli lyhyt myöntävä vastaus erästä
liikeasiaa koskevaan kyselyyn.

"Tuhannen kiitosta", huudahti Saccard, joka näytti suuresti ilostuvan.

Ja hän pyysi Sigismondin kirjottamaan käännöksen kirjeen takapuolelle.
Mutta tämä sai ankaran yskäkohtauksen, jonka hän tukahutti painamalla
nenäliinan suunsa eteen, ettei vain mitenkään olisi häirinnyt veljeään,
joka aina syöksi sisään kuullessaan hänen yskivän noin. Kun kohtaus oli
ohi, nousi hän ja avasi akkunan, sillä hän oli tukehtua ja tahtoi
ilmaa. Saccard, joka oli seurannut häntä, vilkasi ulos ja huudahti:

"Ei, mutta katsoppas, teillä on näköala pörssiin. Ah, miten omituiselta
se näyttää täältä!"

Koskaan ei hän ollut nähnyt sitä lintuperspektiivissä, jolloin katon
neljä tavattoman suurta sinkkipintaa välkkyili savupiippumetsän alla ja
ukkosenjohdot kohottivat uhkaavina jättiläispeitsensä taivasta kohti.
Ja itse rakennus oli vain likasenharmaa, alaston ja ruma kiviröykkiö,
jota säännöllisesti saarsivat pilarit ja jonka kruununa oli repaleinen
lippu. Enimmän kiinnitti hänen mieltään porraskäytävä ja sillä vilisevä
musta joukko.

"Pieneltä se näyttää", jatkoi Saccard. "Tuntuu kuin voisi heidät kaikki
ottaa käteensä kerralla."

Ja tuntien nuoren miehen mielipiteet lisäsi hän nauraen:

"Milloin te lennätätte menemään tuon kaiken?"

Sigismond kohotti hartioitaan.

"Mitäpä se hyödyttäisi? Tehän työskentelette itse omaksi turmioksenne."

Ja vihdoinkin lämpeni hän aineeseensa ja päästi vapauteen ajatukset,
jotka täyttivät hänen sielunsa. Hän kehitteli näin esille koko
järjestelmänsä.

"Niin, niin, te työskentelette meidän hyväksemme, itsetietämättänne. Te
muutamat harvat riistäjät ryöstätte kansan suurta joukkoa, mutta kun te
olette täyttyneet, on meidän vuoromme puhdistaa teidät. Kaikki vallan
rajottaminen, kaikki rivien keskitys johtaa kollektivismiin. Te annatte
meille käytännöllistä opetusta, kuten esim. suuromaisuudenomistajat,
jotka anastavat itselleen maan, suurtehtailijat, jotka syövät
pienkäsityöläiset, suuret pankit ja jättiläisliikkeet, jotka tappavat
kaiken kilpailun ja kohoavat pienpankkien ja pikkuliikkeitten
raunioille ... kaikki nämä, sanon sen teille, johtavat meitä varmasti
eteenpäin uutta yhteiskuntajärjestystä kohti. Me odotamme, kunnes
kaikki romahtaa, kunnes koko nykyinen tuotantotapa on synnyttänyt
sietämättömän tilanteen, joka on oleva sen viimeinen seuraus. Silloin
asettuvat porvarit ja talonpojat itsestään meidän rinnallemme."

"Mutta sanokaa minulle sentään, mitä te oikeastaan tarkotatte
kollektivismilla?"

"Kollektivismi on muodostuma yksityisistä pääomista, jotka nyt elävät
kilpailun taistelusta, yhteiseksi yhteiskuntakapitalismiksi, joka
tehdään hedelmöittäväksi joukkojen yhteistyöstä. Ajatelkaa
yhteiskuntaa, jossa tuotantovälineet ovat kaikkien omaisuutta,
jossa kaikki työskentelevät lahjojensa ja voimainsa mukaan, ja jossa
tämän yhteistyön voitto jaetaan jokaiselle suhteellisesti hänen
tuottamansa hyödyn mukaan. Ei löydy sen yksinkertaisempaa, vai
kuinka? Ja sen kautta on laho puu kaatuva maahan kuin kirveeniskusta.
Ei enää mitään kilpailua, ei yksityisomaisuutta, luonnollisesti
ei mitään huijausliikkeitä, eikä pörssiä. Käsitys 'voitto' käy
tarkotuksettomaksi. Kaiken keinottelun lähde, 'työtön tulo', häviää."

"Ohoo", keskeytti Saccard, "sepä, hitto soikoon muuttaa monen ihmisen
elintapoja. Mutta mitä te teette nykyisille omaisuudenomistajille?
Gundermann'ille esim., otatteko te häneltä hänen miljardinsa?"

"Eipä suinkaan, emmehän me ole varkaita. Me ostamme häneltä hänen
arvopaperinsa ja korkoatuottavat tavarantuotanto-obligationinsa,
jaettuina määrävuosille. Voitteko kuvitella tuota määrätöntä pääomaa
muutettuna sillä tavoin kulutustuotannoksi? Vähemmän kuin sadan vuoden
kuluessa joutuvat Gundermann'in jälkeläiset työskentelemään toisten
kansalaisten tavoin ... jos nimittäin otaksumme, että perintöoikeus jää
koskemattomaksi. Kuten sanottu, tämä järjestelmä hävittää yhdellä
iskulla ei ainoastaan kaiken yksityiskaupan ja keinottelun, osakeyhtiöt
ja pääomarenkaat, vaan myöskin kaikki epäsuorat koronkiskomislähteet,
laina, vuokra ja arentimenot. Työ tulee ainoaksi arvonmittariksi.
Kaikellainen palkanmaksu luonnollisesti lakkaa, sillä nykyisessä
kapitalistisessa yhteiskunnassa ei se koskaan edusta suoritetun työn
oikeudellista vastiketta, vaan ainoastaan sitä, mitä välttämättä on
tarpeen työläisten ylläpitoon. Ja täytyy tunnustaa, että asioitten
nykyinen tila on yksin syynä siihen, että rehellisimmänkin työnantajan
täytyy totella kilpailun lakeja ja nylkeä työläistään, jos mielii elää.
Koko nykyinen yhteiskuntajärjestys täytyy kumota."

Ja Sigismond puhkesi hyväntahtoiseen, heleään, lapselliseen nauruun.
Hän seisoi edelleen akkunan ääressä katsellen pörssiä, jossa pelaajien
musta muurahaispesä kuhisi. Punaisia pilkkuja ilmestyi hänen
kasvoilleen, hänen ainoa ilonsa oli kuvitella, miten iloisen
ivallisesti tulevaisuuden oikeus oli kehkeävä esiin.

Saccard tunsi yhä enemmän menettävänsä rohkeutensa. Entä jos tuo
tietoinen haaveilija olisi oikeassa, jos hän hyvinkin voisi nähdä
tulevaisuuteen? Tuntuihan kaikki sangen uskottavalta.

"No niin", mutisi hän lohduttautuakseen, "ei tuo sentään tule
tapahtumaan ensi vuonna."

"Ei, siinä olette oikeassa", vastasi nuori mies, joka taas näytti
vakavalta ja väsyneeltä. "Me elämme ylimenon aikakautta, kuohunnan
aikaa. Ehkä tulee väkivaltaisia vallankumouksia, ne ovat usein
välttämättömiä. Mutta ne iskut ovat ohimenevää laatua. Oh, minä
ymmärrän kyllä suuret vaikeudet alussa. On vaikea kuvata kansalle tätä
tulevaisuuden yhteiskuntaa, jossa työ jaetaan oikeuden mukaan, ja jonka
tavat tulevat niin suuresti eroamaan meidän tavoistamme. Se on aivan
kuin toinen mailma, ihankuin elämää toisella taivaankappaleella.
Sitäpaitsi -- se meidän täytyy tunnustaa -- meidän suunnitelmamme eivät
ole valmiit, me olemme vielä etsinnän asteella. Minä, joka tuskin enää
kykenen nukkumaan, ajattelen sitä yökaudet. Meille voidaan
luonnollisesti sanoa: 'että olosuhteet ovat sellaiset kuin ne ovat,
riippuu siitä, että tapausten johdonmukaisuus on ne sellaisiksi
tehnyt.' Ajatelkaa, mikä työ ohjata joki lähteihinsä ja johtaa se
sieltä uuteen uomaan! Nykyisellä yhteiskuntamuodolla on ollut
satavuotinen kukoistuksensa, kiitos siitä individualismin, joka
kilpailulle ja henkilökohtaisille harrastuksille on antanut yhä uutta
elinvoimaa. Voiko kollektivismi koskaan saavuttaa tämän elinvoiman ja
millä tavalla se on johtava työläisen tuotantoa, kun voiton
saavuttamisen mahdollisuus on poissa? Siinä on minun käsitykseni mukaan
epätoivon ja levottomuuden aihe, siinä se heikko kohta, joka meidän on
saatava selville, jos tahdomme, että sosialismi voittaisi kerran. Mutta
me voitamme, sillä me edustamme oikeutta. Näettekö tuon suuren
rakennuksen edessämme ... näettekö?"

"Pörssin?" sanoi Saccard. "Tietysti minä sen näen!"

"Olisi tyhmää räjähyttää sitä ilmaan, sillä ne rakentaisivat sen
toiseen paikkaan. Mutta minä sanon teille, että se räjähtää itsestään
kun valtio on riistänyt sen ja muodostanut kansakunnan ainoaksi
pankiksi. Ja kuka tietää? Ehkä siitä tulee meidän suunnattomien
rikkauksiemme säilytyspaikka, aarrekammiomme, josta pojanpoikamme
hakevat ainehistoa kansallisjuhliinsa!"

Sigismond teki suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi avannut tämän
kaikille yleisen ja yhtäläisen onnellisen tulevaisuuden ovet. Ja hän
oli siihen määrin tulistunut, että sai uuden, pahan yskäkohtauksen; hän
peräytyi pöydän ääreen, painoi kyynäspäänsä paperiensa päälle, painoi
kätensä suullensa estääkseen rintaansa repivän yskän. Mutta se ei nyt
tahtonut hellittää. Äkkiä aukeni ovi ja Busch, joka oli eronnut rouva
Méchain'esta ryntäsi sisään epätoivoisena; näytti kuin olisi hän itse
tuntenut tuon kauhean yskän tuskat. Hän kumartui ja kietoi pitkät
kätensä veljensä ympäri kuin lapsen, jonka tuskia viihdytetään lepoon.

"Kas niin poikaseni, miten on laitasi? Pitää lähettää lääkäriä
hakemaan. Olet liian varomaton ... olet taas lörpötellyt liiaksi, olen
varma siitä."

Ja hän loi terävän katseen Saccard'iin, joka seisoi keskellä huonetta,
huomattavasti liikutettuna sen johdosta, mitä hänelle oli sanonut tuo
pitkä, laiha mies, joka oli niin intohimoinen ja sairas, ja joka
vinttikamarinsa akkunasta kenties singahutti kohtalokkaan kirouksen
pörssille ja uhkasi sen hävittää maan tasalle rakentaakseen jälleen.

"Kiitos, nyt jätän teidät rauhaan", sanoi Saccard, jolle tuli kiire
päästä pois. "Lähettäkää minulle kirje ja käännös. Odotan useampia,
selvitämme kaikki samalla kertaa."

Mutta nyt oli yskäkohtaus ohi ja Busch pidätti häntä hetkeksi.

"Apropos, rouvasihminen, joka oli luonani äsken, on tavannut teidät
ennen ... kauan sitten."

"Vai niin, missä?"

"De la Harpe-kadulla vuonna 1852."

Saccard kalpeni, niin suuri kuin hänen itsehillintäkykynsä
olikin. Hänen suupielensä värähtelivät hermostuneesti. Hän ei
luonnollisestikaan ajatellut viettelemäänsä tyttöä; ei hän ollut
koskaan tiennyt, että tyttö oli tullut raskaaksi, eikä aavistanutkaan,
että hänellä oli lapsi. Mutta hänestä oli aina epämieluista
kurjuusvuosien muistuttaminen.

"De la Harpe-kadulla? Hm ... siellä asuin väin viikon Parisiin
saavuttuani ja asuntoa hakiessani. Hyvästi nyt!"

"Me tapaamme joku toinen kerta", sanoi Busch merkitsevällä äänellä. Hän
erehtyi, hän piti Saccard'in mielenliikutusta tunnustuksena ja ajatteli
jo keinoja saadakseen hyötyä tästä jutusta.

Palattuaan kadulle kääntyi Saccard koneellisesti pörssitorille. Koko
hänen ruumiinsa vapisi vielä, eikä hän edes huomannut pikku rouva
Conin'ia, jonka kaunis, vaalea pää hymyili paperikaupan ovella.
Torilla oli melu yhä lisääntynyt, käytävillä kuhisi kansaa, ja
pörssikeinottelijain hälinä muistutti enemmän kuin koskaan myllertävää
merta. Kello oli neljännestä vaille kolme ja silloin on aina hälinä
huipussaan, kun viimeiset pörssinoteraukset on naulattu julki ja
jokainen palaa halusta saada tietää, kuka palaa kotiinsa täysin
taskuin.

Hän seisoi liikahtamatta katsellen taistelua tuolla ylhäällä ja käyden
ajatuksissaan läpi koko entisen elämänsä, sillä Buschin kysymys oli
herättänyt taas vanhat muistot. Hän muisti ajan, jolloin hän asui rue
de la Harpe'lla ja sitten rue Saint-Jacques'lla, kuinka hän oli
kuljeskellut Parisissa kulunein saappain seikkailijana, joka oli tullut
suureen kaupunkiin kohotakseen sen herraksi. Ja häntä raivostutti
ajatus, ettei hän vielä ollut valloittanut Parisia, että hän taas oli
puilla paljailla onneaan etsimässä tyydyttämättömin haluin. Tuo hullu
Sigismond oli oikeassa: työ ei elätä miestään, ainoastaan köyhimykset
ja tyhmeliinit tekevät työtä lihottaakseen muita. Ainoastaan
pörssipelin vuoksi kannatti elää, se lahjottaa yhdellä iskulla,
muutamissa tunneissa, hyvinvoinnin, loiston, muhkean elämän. Jos kerran
vanha yhteiskuntajärjestys joskus oli kumoutuva, niin piti toki
sellaisen miehen kuin hänen saada tilaisuutta tyydyttää halujaan,
ennenkuin maanjäristys oli tuleva?

Mutta juuri sillä hetkellä tyrkkäsi häntä muuan ohikulkija, joka ei
edes kääntynyt anteeksipyytämään. Hän tunsi Gundermann'in, joka oli
kävelyllä terveydekseen. Hän näki tämän katoavan erääseen
leipomoliikkeeseen johon kultakuningas joskus poikkesi ostamaan
frangilla namusia poikansa tyttärille. Ja tämä tyrkkäys juuri nyt,
jolloin kuume raivosi hänessä kiihottavan kuljeskelun jälkeen pörssin
ympärillä, oli kuin ruoskanisku, viimeinen sysäys, joka joudutti hänen
päätöstään. Hän oli nyt lopettanut linnotuksen piirityksen, hänen oli
hyökättävä sen kimppuun. Hän vannoi taistelevansa säälittä, hän ei jätä
Ranskaa, hän uhmaa veljeään, pelaa viimeisen epätoivoisen pelin, joka
saattaa Parisin hänen jalkojensa juureen tai syöksee hänet itsensä
lokaan voimattomana ja muserrettuna.



II.


Viimeisen onnettoman tonttijuttunsa jälkeen kun Saccard'in täytyi
jättää palatsinsa Monceau-puiston varrella velkojainsa käsiin
välttääkseen vielä pahempaa keikausta, oli hänen ensimäinen ajatuksensa
turvautua poikansa Maxime'n hoiviin. Kadotettuaan ensimäisen vaimonsa,
joka lepäsi pienellä kirkkomaalla Lombardiassa, asui hän yksin pienessä
talossa l'Impetratrice-kadun varrella, missä hän oli järjestänyt
elämänsä viisaasti ja hävyttömän itsekylläisesti; siellä kulutti hän
vainajan omaisuutta, mihinkään työhön ryhtymättä, hän kun oli heikko
terveydeltään; kylmällä ja päättäväisellä äänellä kieltäytyi hän
ottamasta isäänsä luokseen -- ollakseen lopen hävittämättä heidän
keskinäistä sopuaan -- selitti hän ovelasti hymyillen.

Saccard'in täytyi niin ollen etsiä toista asuntoa. Hän oli jo
vuokraamaisillaan pienen talon Passy'ssä, erään liikeasioista syrjään
vetäytyneen kauppiaan pienen porvarillisen turvapaikan, kun hänen
mieleensä johtui, että Orvideo-palatsin pohja ja ensikerros rue
Saint-Lazaren varrella oli asumaton, akkunat ja ovet sulettuina.
Ruhtinatar d'Orvideo, joka asui miehensä kuoleman jälkeen toisen
kerroksen kolmessa huoneessa, ei ollut edes antanut ripustaa mitään
osotekilpeä ajoportille, missä rikkaruoho kasvoi villinä. Käydessään
ruhtinattaren luona liikeasioissa oli hän usein kummastellut hänen
välinpitämättömyyttään tavotella hyötyä kiinteistöstään. Mutta
ruhtinatar pudisti päätään, hänellä oli omat mielipiteensä rahojen
suhteen. Mutta kun Saccard itse pyrki hänen vuokralaisekseen, vastasi
hän heti myöntävästi ja luovutti hänelle mitättömästä summasta, 10,000
frangista, ruhtinaallisella loistolla rakennetut pohja- ja
ensikerroksen, jotka varmasti olivat puolta enemmän arvoiset.

Ihmiset muistivat vielä sen loiston, jossa ruhtinas d'Orvideo oli
elänyt. Hän oli suuremmoisen rahakeinottelun jälkeen muuttanut
Espanjasta Parisiin ja miljonasateella ostanut ja korjauttanut tämän
talon odotellessaan kultaista marmorilinnaa, jolla hän aikoi
hämmästyttää mailmaa.

Häviöstään huolimatta laahasi Saccard perässään melkoisen joukon
palvelusväkeä, entisen tavattoman suuren henkilökuntansa jätteet:
kamaripalvelija, kokki ja hänen vaimonsa, joka hoiti liinavaatteita,
toinen naispalvelija, jolla ei ollut mitään erityistä tointa,
kuski ja kaksi tallirenkiä; tallissa oli hänellä kaksi hevosta ja
vaunuliiterissä kolmet vaunut; pohjakerrokseen oli hän järjestänyt
väelleen ruokasalin. Hänellä ei ollut kassassa 500 frangiakaan, joita
hän olisi voinut kutsua omikseen, mutta hän eli aivankuin olisi omannut
2-300,000 frangin vuositulot. Hänen valtansa ulottui myös ensikerroksen
suuriin huoneihin, kolmeen salonkiin, viiteen makuuhuoneeseen ja
suureen ruokasaliin, johon voi kattaa pöydän 50 hengelle. Ruokasalista
johtivat portaat toiseen kerrokseen pienempään ruokasaliin, ja
ruhtinatar, joka hiljan oli vuokrannut tämän osan toisesta kerroksesta
eräälle insinööri Hamelin'ille, joka asui sisarensa kanssa yhdessä,
oli antanut sulkea portaitten oven. Hän jakoi vanhan kyökkikäytävän
näitten vuokralaistensa kanssa Saccard'in yksin hallitessa suurta
porraskäytävää. Saccard kalusti muutamia huoneita niillä tähteillä,
joita hänellä vielä oli jälellä parc Monceau'sta, ja onnistui sentään
luomaan eloa noihin synkkiin autioihin seiniin, joilta kiihkoisa käsi
näytti repineen jok'ainoan koristuksen heti ruhtinaan kuoleman jälkeen.
Ja täällä hän voi taas unelmoida suurista rikkauksista.

Ruhtinatar d'Orvideo oli siihen aikaan Parisin merkillisyyksiä.
Viisitoista vuotta sitten oli hän antanut suostumuksensa avioliittoon
ruhtinas d'Orvideon kanssa, jota hän ei rakastanut, ja totellut
näin äitinsä, herttuatar de Combevillen nimenomaista käskyä.
Kaksikymmenvuotias tyttö oli siihen aikaan sangen tunnettu
kauneudestaan ja hurskaudestaan; hän oli hiukan liian totinen, mutta
samalla loppumattomiin huvitettu seuraelämästä. Hän ei tuntenut niitä
merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä ruhtinaasta ja hänen
kuninkaallisen omaisuutensa, joka arvostettiin 300 miljonaksi,
alkulähteistä. Niihin miljoniin sisältyi kokonainen elämä hirmuisia
varkauksia, joita ei oltu tehty metsätiellä ase kädessä, kuten
entisajan jalot ryövärit, vaan nykyaikaisen rosvon tavoin siivon
ulkonaisen käytöksen kautta, selvällä päivällä, pörssissä, missä hän
oli riistänyt miljonansa herkkäuskoisten raukkojen taskuista ja
levittänyt ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. Vaikk'ei ruhtinattarella
ollut aavistustakaan, että hänen puolisonsa miljonat oli koottu lian ja
veren kautta, oli hän ensimäisestä kohtauksesta saakka tuntenut
tätä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei voinut voittaa edes
uskonnollisuutensa avulla; ja pian lisääntyi hänen vastenmielisyytensä
entisestään sen johdosta, ettei hänellä ollut lasta tästä
avioliitosta, johon hän oli mennyt kuuliaisuudesta. Hän olisi tyytynyt
äidinonneen, hän jumaloi lapsia, ja lopuksi heräsi hänessä viha tuota
miestä kohtaan, joka ei millään tavoin voinut tyydyttää hänen
onnenvaatimustaan. Niin heittäytyi hän seuraelämän pyörteisiin, eli
ennen kuulumattomassa loistossa, häikäisi koko Parisia juhliensa
loistolla ja eli niin tuhlaten, että Tuilrie'ssakin häntä kadehdittiin.
Mutta kun ruhtinas kuoli halvaukseen, muuttui elämä palatsissa
hiljaiseksi ja synkäksi. Ei valoa, ei ääntä, ovet ja akkunat olivat
suljetut, ja levisi huhu, että ruhtinatar, poistettuaan kiireellä
kaikki huonekalut molemmista alemmista kerroksista, oli vetäytynyt kuin
nunna toisen kerroksen kolmeen pieneen huoneeseen äitinsä entisen
kamaripalvelijattaren, vanhan Sofian kanssa joka oli ollut hänen
lapsentyttönään. Uudestaan näyttäytyessään oli hän puettuna
yksinkertaiseen, mustaan villapukuun, hiukset peitettynä mustaan
suippoon liinaan. Hän oli vielä kaunis, otsa valkea ja kasvot pyöreät
mutta iho oli keltainen ja kasvot kuolleet ja niillä kivettynyt ilme,
niinkuin sillä, joka kauan on ollut nunnana. Hän oli juuri täyttänyt
kolmekymmentä vuotta ja viimeisestä syntymäpäivästään asti oli hän vain
elänyt harjottaakseen hyväntekeväisyyttä mitä suurimmassa määrässä.

Hämmästys oli suuri Parisissa ja kaikellaisia merkillisiä huhuja läksi
liikkeelle. Ruhtinatar oli perinyt koko omaisuuden, nuo paljon puhutut
300 miljonaa, jotka olivat myös sanomalehdistön puheenaiheena. Ja juttu
jota enimmän uskottiin, oli romantista laatua. Väitettiin, että
tuntematon, mustapukuinen mies oli äkkiä eräänä iltana ilmestynyt
ruhtinattaren makuuhuoneeseen, juuri kun hän oli käymässä levolle,
ilman että hän lainkaan oli päässyt selville, mistä salaisesta ovesta
mies oli tullut. Eikä yksikään ihminen tiennyt, mitä tuo mies oli
hänelle sanonut, mutta otaksuttavasti oli hän ilmottanut, mistä ne 200
miljonaa olivat kotosin, ja kenties ottanut ruhtinattarelta valan, että
hän tulisi hyvittämään kaikki vääryydet, jos mielisi välttää kauheita
seurauksia. Sitten oli mies hävinnyt. Joko hän sitten nyt totteli
haudan toiselta puolen tullutta käskyä tai johtuivat myöhemmät
tapahtumat heränneestä oikeudentunnosta hänen tarkastettuaan miehensä
paperit, kukapa sen tiesi, mutta viisi leskeysvuottansa oli hän elänyt
vain kieltäymystä ja sovitusta varten. Tässä naisessa, joka ei koskaan
ollut tuntenut rakkautta eikä äidiniloa, näytti koko pidätetty
hellyys, erittäinkin tukahutettu rakkaus lapsiin, puhjenneen
suorastaan intohimoksi köyhiä, heikkoja, osattomia, kärsiviä, noitten
varastettujen miljonien oikeita omistajia kohtaan, joita hän hoiti ja
joita kohtaan hän osotti kuninkaallista auliutta. Se muodostui hänen
ihanteekseen, hän piti itseään tästälähin pankkiirina, jonka haltuun
köyhät olivat tallettaneet 300 miljonaa siinä tarkotuksessa, että ne
tulisivat mahdollisimman hyvin käytettyä. Kaupungissa oli hänellä suuri
konttori, jossa oli kaksikymmentä apulaista. Kotona, kolmessa pikku
huoneessaan, otti hän vastaan vain lähettiläänsä, neljä viisi
apulaistaan, ja siellä vietti hän päivänsä kirjotuspöydän ääressä,
kuten suuren liikehuoneen päällikkö, kaukana kaikista rauhan
häiritsijöistä. Hänen unelmansa oli huojentaa kaikkea inhimillistä
kurjuutta, mailmaan tulostaan kärsivistä lapsista puutteessa ja
kurjuudessa kuoleviin ukkoihin saakka. Viisi vuotta oli hän tuhlannut
rahoja molemmin käsin. Vielä muutamia vuosia ja hänen omaisuutensa
olisi mennyttä, ilman että jäisi edes korkoja leipään ja maitoon,
joista hän yksinomaan eli. Kun hänen vanha palvelijattarensa Sofia
joskus keskeytti tavallisen äänettömyyden soimaten häntä ja ennustaen,
että hän vielä kuolisi kurjuudessa, hymyili hän väsyneesti ihanaa,
toivokasta hymyä, ainoata mikä enää näkyi hänen värittömillä
huulillaan.

Erään aikomansa ja suuremmoiseksi suunnittelemansa työkodin johdosta
joutui ruhtinatar tekemään Saccard'in tuttavuutta. Tämä oli yksi sen
tontin omistajia, jonka ruhtinatar aikoi ostaa tarkotusta varten.
Saccard'in reipas liikeasioitten suorittamistapa miellytti häntä ja hän
kutsui tämän luoksensa, kun ei voinut päästä yksimielisyyteen
urakoitsijoittensa kanssa. Nämä varastivat häntä säälimättömästi
kustannusarviota tehdessä; joukko urakoitsijoita eli hänen
kustannuksellaan, puhumattakaan kaikesta siitä, mikä hävisi huonon
valvonnan kautta; köyhien rahat vähenivät. Ja juuri Saccard avasi hänen
silmänsä ja pyysi saada laskut tarkastaakseen, muuten aivan
omanvoitonpyytämättömistä vaikutteista, ainoastaan huvin vuoksi
järjestääkseen tämän huiman miljonatanssin, joka herätti hänen
ihailuaan. Hän ei koskaan elämässään ollut käyttäytynyt rehellisemmin.
Näissä laajoissa suuremmoisissa yrityksissä oli hän kaikista
toimeliain, kunniallisin auttaja, uhrasi aikansa omia rahojaankin,
saavuttaakseen vain ilon tuntea noitten tavattomien summien kulkevan
käsiensä läpi. Työkodissa ei juuri muita tunnettukaan kuin hänet, sillä
ruhtinatar ei koskaan itse seurannut työtä, eikä astunut jalallaankaan
hyväntekeväisyyslaitoksiin. Hän istui piiloutuneena kolmeen pikku
huoneeseensa kuin näkymätön hyvä haltijatar, kun taas Saccard kulki
ympäri jumaloituna ja siunattuna, koko sen kiitollisuuden seuraamana,
josta ruhtinatar ei näyttänyt lainkaan välittävän.

Saccard hautoi jo silloin erästä epämääräistä tuumaa, joka hänen
muutettuaan Orvideo-palatsin vuokralaiseksi sai määrätyn muodon ja
muuttui palavaksi haluksi. Miksi ei omistautua kokonaan hoitamaan
ruhtinattaren hyväntekeväisyyslaitoksia? Tänä epätoivon ja epävarmuuden
aikana, jouduttuaan voitetuksi keinottelun taistelukentällä ja
tietämättä, miten päästä uudelleen rikkaaksi vaikutti tämä häneen kuin
uudestasyntymä, kuin äkillinen ilmestys: jakaa noita kuninkaallisia
lahjoja, kanavoida tuo kultavirta, joka vieri yli Parisin! Oli vielä
jälellä 200 miljonaa, mitä suuremmoisia töitä niillä voisikaan
suorittaa, mitä satumaisia ihanuuksia loihtia maasta! Puhumattakaan
siitä, että hän voisi hedelmöittää nuo miljonat, tehdä ne
kahden, kolmenkertaisiksi, käyttää niitä niin, että voisi luoda
koko uuden mailman! Tavallisessa innossaan näki hän kaikki
jättiläismittasuhteissa, häntä elähytti ainoastaan ajatus kylvää nuo
rahat rajattomina almuina, hukuttaa koko Parisi onneen, ja hän tuli
aivan liikutetuksi, ja ruhtinatarta kohtaan oli hän itse rehellisyys,
ei soutakaan solunut hänen omaan taskuunsa. Ja tämä unelma oli muuten
sangen läheisessä sukulaisuudessa koko hänen mielikuvitukseensa: painaa
Parisi jalkojensa juureen. Olla kuningas hyväntekeväisyyden
valtakunnassa, köyhien jumaloitu kaitselmus, tulla kuulummaksi kuin
yksikään inhimillinen olento, olla koko mailman ihailun esineenä, se
oli enemmän kuin hänen kunnianhimonsa milloinkaan oli voinut uneksia.

Saccard päästi mielikuvituksensa vielä enemmän valloilleen. Mikäpä
estäisi häntä menemästä naimisiin ruhtinatar d'Orvideon kanssa? Se vain
selventäisi heidän keskinäissuhdettaan, estäisi pahansuopia
selittelyjä. Kuukauden päivät luovi hän taitavasti, kehitteli
suuremmoisia suunnitelmia, uskoi itsensä vähitellen vastustamattomaksi,
ja eräänä päivänä esitti hän aivan rauhallisena ehdotuksensa, julkaisi
hänelle suuren suunnitelmansa. Hän tarjosi ruhtinattarelle
yhtiökumppanuutta, hän olisi tuleva ruhtinaan varastaman omaisuuden
pesänselvittäjäksi, hän tarjoutui jakamaan ne köyhille kymmenkertaisena
määränä. Ruhtinatar istui ainaisessa mustassa puvussaan, suippoliina
päässä, ja kuunteli tarkkaavaisena, eikä hänen keltaisilla kasvoillaan
näkynyt pienintäkään mielenliikutusta. Hän laski niitä etuja, mitä tuo
yhtiökumppanuus hänelle tuottaisi; kaikki muu oli hänestä yhdentekevää.
Hän pyysi miettimisaikaa seuraavaan päivään, mutta antoi sitten
kieltävän vastauksen. Hän oli ehkä huomannut, ettei hän enää voisi
yksin olla almutyönsä herra, eikä hän suvainnut toimintaansa
rajotettavan, vaikkapa toiset kutsuisivatkin hänen menettelyään
mielettömyydeksi. Mutta hän selitti olevansa onnellinen saadessaan
pitää Saccard'in neuvonantajanaan, hän osotti, miten suuressa arvossa
hän piti Saccard'in apua pyytämällä häntä edelleen johtamaan työkotia,
jonka varsinainen hoitajamies hän oli.

Kokonaisen viikon suri Saccard rakkaan suunnitelmansa haaksirikkoa --
tuo suuremmoinen hyväntekeväisyysihanne, joka oli asetettu näyttämölle
miljonien avulla, oli liikuttanut hänen vanhaa rosvosydäntään,
aivankuin surumielinen laulu voi houkutella kyyneleet kurjimmankin
rikollisen silmiin. Taas oli hän lyöty maahan ja hän oli pudonnut
korkealta, hän tunsi joutuneensa syöstyksi valtaistuimelta. Raha ei
ollut ollut hänelle ainoastaan välikappaleena kaikkiin mahdollisiin
aineellisiin nautinnoihin, vaan myöskin tienä ruhtinaalliseen kunniaan
ja loistoon; kunniasta ei hän koskaan ollut saanut tarpeekseen. Hänet
valtasi raivo sen johdosta, että häneltä kerta toisensa perästä
riistettiin hänen toiveensa. Ja kun ruhtinattaren tyyni ja päättävä
kielto mursi hänen toiveensa, valtasi hänet mieletön taisteluhalu. Ja
nyt heräsi uudelleen hänen vihansa Gundermann'ia kohtaan, hänen raju
kostonhimonsa: kumota Gundermann, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen
halunsa joka kerta kuin hän hävisi taistelussa. Jos hän joskus
huomasikin tällaisen yrityksen lapsellisuuden, niin voisihan hän
kumminkin koettaa luoda itselleen aseman hänen rinnallaan, pakottaa
hänet jakamaan valta kanssaan, kuten kahden naapurimaan kuninkaat,
jotka ovat yhtä mahtavia ja kutsuvat toisiaan serkuiksi? Nyt halusi hän
taas vastustamattomasti pörssiin; hänen päänsä oli täynnä kaikellaisia
liikesuunnitelmia; hän oli sellaisessa kuumeisessa tilassa, ettei
hän tiennyt mihin ryhtyä. Mutta eräänä päivänä anasti muuan
jättiläissuunnitelma etusijan kaikkien muiden edellä.

Muutettuaan Orvideo-palatsiin oli Saccard joskus nähnyt insinööri
Hamelin'in sisaren, tavattoman hyvin kehittyneen naisen, jota
kutsuttiin nimellä rouva Caroline. Heti ensi silmäyksellä oli hän
huomannut tämän naisen muhkean valkean tukan, joka hopeaisen sädekehän
tavoin ympäröi vielä nuorekkaita kolmekymmenkuusivuotiaita kasvoja. Jo
kahdenkymmenenviiden vuoden iässä oli hän saanut valkeat hiukset. Hän
ei ollut koskaan ollut kaunis, sillä nenä ja leuka olivat liiaksi
ulkonevat, suu liian suuri ja huulet liian paksut, vaikka ne ilmaisivat
rajatonta hyvyyttä. Mutta nuo hienot, valkeat, silkinpehmeät hiukset
lievensivät jonkunverran kovia piirteitä ja antoivat hänelle hymyilevän
isoäidillisen miellyttävyyden, samalla kun kasvoilla kuvastui
rakastavan nuoren naisen tuoreus ja nuoruusvoima. Hän oli pitkä
vahvarakenteinen ja asento oli muhkea ja ylhäinen.

Joka kerta kohdatessaan hänet seurasi Saccard häntä silmillään,
kadehtien tuota korkeaa vartaloa -- sillä hän itse oli pienempi -- ja
sitä terveyden loistoa, joka naisesta uhkui. Ja myöhemmin sai hän
talonväeltä tietää Hamelin-sisarusten tarinan.

Heidän isänsä oli ollut lääkärinä Mont-sallier'issä, hän oli ollut
etevä tiedemies ja innokas katolikko ja kuollut jättämättä jälkeensä
minkäänlaista omaisuutta. Isän kuollessa oli tytär kahdeksantoista ja
poika yhdeksäntoistavuotias; ja veljen päästyä polyteknilliseen
opistoon seurasi sisar mukana Parisiin, jossa sai kotiopettajattaren
paikan. Sisar varusti veljensä taskurahoilla niitten kahden vuoden
aikana, jotka hänen kurssinsa kesti; edelleenkin kun veli oli
suorittanut erotutkintonsa aikana, jolloin oli vaikea saada paikkaa,
huolehti Caroline hänestä. Molemmat sisarukset pitivät paljon
toisistaan ja halusivat elää aina yhdessä. Rikas naimiskauppa tarjoutui
aivan odottamatta. Nuoren tytön miellyttävä olento ja hyvä pää oli
kiinnittänyt erään panimomestarin mieltä, hän oli miljonienomistaja
ja Caroline oli tutustunut häneen siinä talossa, jossa hän oli
kotiopettajattarena. Georges neuvoi häntä antamaan myöntävän
vastauksen, mutta sen sai tyttö katkerasti katua, sillä muutamien
vuosien perästä oli Caroline pakotettu hakemaan eroa pelastaakseen
henkensä miehensä käsistä, joka joi ja uhkasi puukottaa hänet
raivoisien mustasukkaisuuskohtauksiensa vallassa. Hän oli silloin 26
vuotias ja yhtä köyhä kuin ennenkin, sillä hän kieltäytyi jyrkästi
ottamasta vastaan elatusta mieheltä, jonka hän oli hylännyt. Mutta
hänen veljensä oli monien vastuksien perästä saanut paikan, joka oli
hänen mieleensä; hän matkusti Egyptiin erään komitean mukana, jonka
tehtävänä oli suorittaa ensimäiset suunnitelmat Suezin kanavan
rakentamiseksi ja hän otti sisarensa mukaansa. He asuivat
Aleksandriassa vuoteen 1859, sittemmin muutti Hamelin Syriaan. Hän
kehotti Caroline'a muuttamaan Beirut'iin, jos hän pian saisi oppilaita;
itse hän erään ranskalaisen yhtiön tukemana rakensi ajotien Beirut'ista
Damaskus'een; ensimäinen Libanon'in vuoriseutuihin rakennettu tie.
Siellä asuivat he kolme vuotta. Georges oli koonnut kokonaisen kasan
suunnitelmia ja ihanteita, ja nyt tunsi hän välttämättömän tarpeen
palata Ranskaan, jos mieli panna nämä yrityksensä toimeen, muodostaa
yhtiöitä hankkia pääomaa. Mutta Parisissa ei Hamelin'ia seurannut onni.
Neljänneksen toista vuotta oli hän taistellut suunnitelmiensa puolesta
onnistumatta löytämään yhtään kannattajaa. Hän oli liian vaatimaton,
liian vähän puhelias. Ja nyt oli hän joutunut Orvideo-palatsin toiseen
kerrokseen, viiden huoneen huoneustoon, joka maksoi 1200 frangia, ja
hän oli täällä kauempana menestyksestä kuin harhaillessaan Vähän-Aasian
vuorilla ja laaksoissa. Heidän säästönsä hupenivat nopeasti ja pian
olivat he joutuvat puille paljaille.

Juuri tämä seikka herätti Saccard'in huomiota, hän näki rouva
Caroline'n käyvän päivä päivältä yhä alakuloisemmaksi ja hänen
tasaisen, iloisen luonteensa synkkenevän veljen lisääntyvän
rohkeudettomuuden johdosta.

Saccard sai kerran tilaisuuden hankkia Hamelin'ille erään pienen työn
ja sillä keinoin pääsi hän tunkeutumaan sisarusten kotiin, tuli usein
heidän luokseen ja vietti tunnin heidän salongissaan, heidän ainoassa
suuremmassa huoneessaan, joka oli muutettu työhuoneeksi. Se oli
säästäen kalustettu: pitkä kirjotuspöytä, toinen pienempi pöytä täynnä
papereita ja puoli tusinaa tuoleja. Kaminin syrjällä oli kokonainen
kasa kirjoja. Mutta seinillä oli sarja karttoja, joukko vaaleita
vesivärimaalauksia. Siinä oli kaikki, mitä Hamelin oli koonnut
Syriassa, koko hänen tulevaisuutensa. Vesivärimaalaukset olivat
Caroline-rouvan, näköaloja sieltä, muotokuvia, pukukuvia, jotka hän oli
kiinnittänyt paperille seuratessaan veljeään tämän matkoilla; kaikki
nämä kokeet todistivat yksilöllistä käsitystä värillisessä suhteessa,
mutta olivat muuten sangen vaatimatonta laatua. Saccard vajosi monta
kertaa ajatuksiinsa näiden suunnitelmien ja vesivärimaalausten edessä,
jotka häntä tavattomasti miellyttivät, eikä hän koskaan väsynyt
pyytämästä selityksiä. Hänen hedelmällisissä aivoissaan oli jo
kehittymässä suunnaton liikeajatus.

Eräänä aamuna tapasi hän Caroline-rouvan yksin istumassa pienen pöydän
ääressä, jota hän käytti kirjotuspöytänään.

"Mitä tehdä? Kaikki käy huonosti. Minä en kyllä helposti kadota
rohkeuttani, mutta totta puhuen olemme aivan puilla paljailla. Enimmän
kiusaa minua veljeni voimaton toimettomuus, johon hän on pakotettu,
eikä hän ole mikään vahva luonne, vaikka kyllä toimelias, kun on
kysymys työstä. Olen etsinyt kotiopettajattaren paikkaa voidakseni
ainakin auttaa häntä, mutta en ole löytänyt. Enhän minä sentään voi
mennä apuvaimoksi."

Saccard ei ollut koskaan nähnyt häntä niin toivottomana ja peloissaan.

"Eikö hitto, niin huonosti ei liene sentään!" huudahti hän.

Caroline pudisti päätään, nyt oli hänen vuoronsa olla heikko, hän puhui
katkeruudella olemassaolosta jonka hän muuten kesti niin ihmeteltävällä
mielenlujuudella, olipa se kuinka surullinen tahansa. Ja kun Hamelin
juuri saapui kotiin ja kertoi taas onnistumattomasta yrityksestä,
vierivät suuret kyyneleet hitaasti hänen poskiaan pitkin. Hän ei
sanonut sanaakaan, istui vain pöydän ääressä ja tuijotti eteensä kädet
ristissä.

"Ja ajatelkaahan", huudahti Hamelin, "että miljonat odottavat meitä
siellä kaukana, kun vain joku auttaisi meitä ne ottamaan!"

Saccard seisoi piirustuksen edessä, joka esitti paviljongia ja sitä
ympäröivää suurta varastoaittaa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän.

"Oh, se on minun päähänpistojani", selitti Hamelin, "se on suunnitelma
unelmoimani yhtiön johtajan asunnoksi Beirut'issa -- tiedättehän,
Yhdyshöyrylaivaosakeyhtiön."

Hän innostui ja selitti lähemmin aiettaan. Itämailla oleskellessaan oli
hän ollut tilaisuudessa huomaamaan, kuinka puutteelliset kulkulaitokset
siellä olivat. Muuan hänen pääsuunnitelmiaan, joka myös oli kaikkien
hänen muitten yritystensä lähtökohtana, oli muodostaa kaikki eri yhtiöt
yhdeksi miljonayhtiöksi, joka anastaisi Välimeren ja tulisi
yksinvaltiaaksi sillä avaamalla linjoja kaikkiin Afrikan, Espanjan,
Italian, Kreikan, Egyptin ja Aasian satamiin -- aina Mustanmeren
sisäosiin saakka. Se oli sangen teräväjärkinen ja isänmaallinen ajatus:
sillä tavoin valloittaisi Ranska, niin sanoaksemme, Itämaat,
puhumattakaan siitä, että Syria sen kautta tulisi lähemmäksi ja
avoimeksi hänen aikeilleen.

"Aivan niin, renkaat!" mutisi Saccard itsekseen, "niillä näyttää olevan
tulevaisuutta meidän päivinämme. Niin, tulevaisuus on suurten pääomien,
suurten joukkojen työn keskityksen. Koko teollisuus ja kauppa on kerran
muodostuva yhdeksi ainoaksi suurliikkeeksi, josta jokainen saa mitä
tarvitsee."

Taas hän pysähtyi, tällä kertaa erään vesivärimaalauksen ääreen, joka
kuvasi villiä maisemaa, aukeaa vuorionkaloa, jossa kasvoi pensaita ja
kitukasveja.

"Oh", sanoi hän, "tämä kai on mailman loppu. Tästä ei joutune
väentungokseen?"

"Se on luolatie Karmel'in alapuolella", vastasi Hamelin. "Sisareni teki
luonnoksen kerran minun suorittaessani mittauksia läheisyydessä."

Ja hän lisäsi aivan tyyneesti:

"Liitupitoisen kalkkikiven joukossa on suuri hopeasuoni, niin,
hopeakaivos, joka minun laskelmieni mukaan antaa tavattoman suuren
voiton."

"Hopeakaivos?" kertasi Saccard kiihkeästi.

"Helposti voisi tehdä tien Karmel'ista St. Jean d'Acre'en",
jatkoi Hamelin. "Ja minun luullakseni löytyisi rautaakin, sillä
sitä on melkein kaikissa seudun vuorissa. Olen tutkinut uutta
sulatusjärjestelmää, joka säästäisi paljon rahaa. Kaikki on valmiina,
täytyy vain hankkia pääomaa."

"Karmel'in hopeakaivosyhtiö?" mutisi Saccard.

Mutta insinööri kulki pystyssä päin yhden piirustuksen luota toiselle,
syventyneenä elämänsä suurtyöhön, suuren tulevaisuusajatuksen
huumaamana.

"Ja kaikki nämä ovat vain pieniä esitöitä", jatkoi hän. "Katsokaapas
tätä suunnitelmasarjaa, ne ovat tärkeimmät, kokonainen rautatieverkko,
joka kulkee Vähän-Aasian halki kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Mukavien
ja nopeitten kulkuteiden puute on pääsyynä siihen horrostilaan, jossa
tuo rikas maa on niin kauan uinunut. Siellä ei ole edes kunnollisia
maanteitä, matkustus ja tavarainkuljetus tapahtuu siellä muulien ja
kamelien avulla. Ajatelkaapa mikä kumous se olisi, jos rautatielinjat
tunkeutuisivat aina erämaan rajoille saakka! Kauppa ja teollisuus
kymmenkertaistuisivat, sivistys voittaisi, Europa avaisi vihdoinkin
Itämaan portit selkosen selälleen! Jos tämä kiinnittää teidän
mieltänne, voin antaa yksityiskohtaisia selityksiä... Oh, saattopa
nähdä, saattepa nähdä!"

Hän ryhtyi heti antamaan lähempiä selityksiä. Matkallaan
Konstantinopoliin oli hän tehnyt rautatiejärjestelmän luonnoksen. Ainoa
vaikeus oli Taurus-vuoren läpileikkaus; mutta hän väitti tutkimustensa
perusteella, että sekin kävisi päinsä ilman erikoisen suuria
kustannuksia. Muuten ei hän ajatellut suorittaa koko ajatusta yhdellä
kertaa. Saatuaan sulttaanin suostumuksen olisi viisainta aluksi
rakentaa Päälinja Brussasta Beirut'iin Angoran ja Aleppon kautta. "Ja
sitten ... sitten..."

Hän ei sanonut ajatustaan loppuun, vaan hymyili, ei uskaltanut puhua,
miten pitkälle hänen uskaliaita unelmiaan riitti. Se oli unelma!

"Ah niin, tasangot Taurus'en juurella", sanoi Caroline-rouva
unelmoivalla äänellä, "mikä ihana paratiisi! Tarvitsee vain raapaista
hiukan maata ja vilja kasvaa tukevana ja mehevänä. Hedelmäpuita --
persikoita, kirsikoita, viikunoita, manteleja --. Ja mikä huoleton ja
luonnollinen elämä keveässä, ikisinervässä ilmassa!"

Saccard puhkesi nauruun, kaikuvaan ja iloiseen, joka oli niin
tavallinen, kun hän suunnitteli kelpo kaappausta. Ja kun nyt Hamelin
ryhtyi puhumaan muista suunnitelmistaan erittäinkin pankin
perustamisesta Konstantinopoliin, jossa hänellä oli suhteita
vallanpitäjien, etenkin suurvisiirien kanssa, keskeytti Saccard hänet
iloisesti:

"Sehän on oikea onnensopukka, jossa paistetut kyyhkyset lentävät
suoraan suuhun!"

Hän laski luottamusta herättävästi kätensä pöydän ääressä istuvan
Caroline-rouvan olkapäille sanoen:

"Elkää menettäkö rohkeuttanne, rouvaseni! Minä pidän teistä niin
äärettömästi, saattepa nähdä, että minä yhdessä veljenne kanssa voin
tehdä jotakin, josta on hyötyä meille kaikille. Odottakaa vain
kärsivällisesti."

Seuraavina kuukausina ystävyys yhä lujittui etupäässä senkautta, että
Caroline-rouva valvoi Saccard'in leskimiestaloutta, hän antoi ensin
neuvoja, mutta rupesi sittemmin itse sekaantumaan asioihin, kunnes
Saccard eräänä kauniina päivänä tarjosi hänelle emännöitsijättären
paikkaa. Miksikä ei? Voisihan hän senkautta saada toimen ja auttaa
veljeään, sillä Saccard tarjosi hänelle 300 frangia kuussa. Ja hän
suostui, pani talon kahdeksassa päivässä järjestykseen, erotti kokin ja
tämän vaimon; kyökkipiika, kamaripalvelija ja kuski kykenivät hyvin
hoitamaan tarpeelliset toimet. Hän piti ainoastaan yhden hevosen ja
yhdet vaunut ja piti laskuista huolta siihen määrin, että neljäntoista
päivän kuluessa menot olivat vähentyneet puoleen entisestään. Saccard
oli ihastunut ja sanoi leikillään, että hän tällä keinoin varasti
Carolinea, tämän olisi pitänyt vaatia määrätty prosentti kaikista
säästöistä.

Saccard oli avannut oven molempien kerrosten välillä ja veljen
järjestellessä itämaisia suunnitelmiaan ja papereitaan kulki sisar
edestakasin molempien kerrosten väliä, antoi ainoan palvelijattaren
järjestellä kotiasiat ja toimiskeli enimmäkseen Saccard'in asunnossa
jaellen käskyjä aivankuin kotonaan. Saccard iloitsi nähdessään tuon
korkeakasvuisen, komean naisen liikkuvan huoneissa kiintein, ylpein
askelin, iloinen hymy nuorekkailla kasvoillaan, joita ympäröivät
tuuheat, vaaleat hiukset. Hän oli ihastunut emännöitsijäänsä,
laski että heidän ikäeronsa oli ainoastaan 14 vuotta ja ajatteli,
mitä tapahtuisi, jos hän jonain kauniina päivänä tekisi tälle
rakkaudentunnustuksen. Oliko ajateltavissa, että hän näinä kymmenenä
vuotena, jotka hän oli viettänyt erillään miehestään, oli elänyt kuin
matkustava amazoni olematta suhteissa kehenkään mieheen? Ehkä hänen
matkansa olivat suojelleet häntä. Saccard tiesi kumminkin, että eräs
hänen veljensä ystävä, muuan herra Beaudoin, liikemies Beirut'issa,
jonka piakkoin odotettiin palaavan takaisin, oli ollut niin rakastunut
häneen, että odotti vain hänen miehensä kuolemaa naidakseen hänet.
Caroline-rouvan mies oli nimittäin sairastunut juoppohulluuteen
ja viety hullujenhuoneeseen. Olisihan tämä avioliitto voinut
olla vain anteeksiannettavan, melkeinpä ymmärrettävän suhteen
laillistuttamistoimenpide. Ja jos Caroline kerran oli ollut suhteissa
yhteen mieheen, miksi ei hänestä voisi tulla numero kaksi?

Mutta äkkiä kohtasi Caroline-rouvaa suuri suru. Eräänä aamuna tuli hän
itkettynein silmin ja vaalein poskin, eikä Saccard'in onnistunut saada
tietää syytä siihen; hän väitti vain olevansa ihan ennallaan. Vasta
seuraavana päivänä ymmärsi hän kaikki tavatessaan sisarusten asunnon
pöydältä ilmotuskoriin jossa tiedotettiin, että herra Beaudoin oli
nainut Englannin konsulin tyttären, hyvin rikkaan ja hyvin nuoren
neidin. Isku oli kohdannut häntä sitä kovempana, kun se tuli tämän
kortin muodossa, ilman valmistuksia, ilman jäähyväisiä. Koko onnettoman
naisen tulevaisuus meni näin murskaksi, hän kadotti toivon, josta hän
oli riippunut kiinni vastoinkäymisten hetkinä. Ja aivankuin julman
kohtalon ivaa oli, että hän juuri pari päivää sitten oli saanut tiedon
miehensä kuolemasta; hän oli siis neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan
toivonut, että hänen onnenunelmansa toteutuisi. Ja nyt oli koko hänen
elämänsä pirstaleina, ja hän oli kuin maahan lyöty.

Samana iltana odotti häntä toinen hämmästys: mennessään, kuten
tavallista, Saccard'in huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan seuraavan
päivän tehtävistä, mainitsi tämä hänelle onnettomuudesta niin
osanottavalla äänellä, että hän purskahti itkuun ja itsekään
tietämättä, miten se tapahtui, ikäänkuin tämä raju mielenliikutus olisi
riistänyt hänen tahdonvoimansa, tunsi hän Saccard'in syleilyn, ja niin
oli hän tämän miehen oma.

Tultuaan tajuntaansa ei Caroline tuntenut minkäänlaista harmia häntä,
eikä itseänsäkään kohtaan, mutta hänen synkkyytensä yhä lisääntyi.
Miksi hän oli antautunut niin pitkälle? Eihän hän rakastanut tuota
miestä, enemmän kuin tämäkään rakasti häntä. Eipä silti, että hänen
ikänsä ja ulkonäkönsä olisi ollut mahdoton naisen rakkaudelle: eihän
hän ollut nuori eikä kaunis, mutta hänen eloisat kasvonsa, hänen pieni
pirteä vartalonsa miellyttivät häntä, ja kun hän ei tuntenut Saccard'ia
perinpohjin, uskoi hän tämän mielellään kelvolliseksi, tavattoman
lahjakkaaksi, kykeneväksi toteuttamaan veljensä suuret tuumat ja yhtä
kunnialliseksi kuin muutkin. Mutta minkä tuhmuuden hän nyt oli tehnyt!
Hän, joka yleensä oli niin viisas ja kokenut ja niin itsensä herra,
oli vaipunut hänen syliinsä tietämättä miten ja mistä syystä,
itkukohtauksessa, kuin hentomielinen näyttelijätär! Kun Saccard
lohduttaakseen häntä oli maininnut herra Beaudoin'ia uskottomaksi
rakastajaksi, jonka alhainen menettely ansaitsisi ainoastaan
unohduksen, oli hän vastustanut ja vakuuttanut, ettei hän koskaan ollut
ollut tämän rakastajatar, ja Saccard oli aluksi luullut, että kaikki
johtui vain naisellisesta ylpeydestä, mutta sitten oli hän toistanut
vakuutuksensa niin päättävästi ja niin kirkas ja vakuuttava ilme
silmissään, että Saccard uskoi häntä, uskoi, että hän oikeuden- ja
kunniallisuudentunteen vaikutuksesta oli säilyttänyt siveellisyytensä,
että Beaudoin oli kärsivällisesti odottanut kaksi vuotta, mutta sitten
väsynyt ja nainut toisen, langennut rikkauden ja nuoruuden pauloihin.
Ja ihmeellisintä oli, että tämä vakuutus, jonka olisi luullut
kiihottavan Saccard'ia entistä enemmän, vaikutti aivan päinvastaisesti:
se masensi hänet, sillä hän ymmärsi hyvin, kuinka kohtalokkaaksi hänen
tuhmuutensa nyt voisi tulla heille molemmille.

Neljätoista päivää oli Caroline-rouva syvästi masentunut. Hänen ainoa
lohdutuksensa oli vapaina hetkinä seistä otsa ruutua vastaan suuressa
työhuoneessa ja katsella yli puutarhan hotelli Beauvilliers'ia, jossa
hän oli heti ensi päivästä tänne muutettuaan aavistanut köyhyyden ja
huolien asuvan, kätketyn, salaisen köyhyyden, joka niin syvästi
liikutti sydäntä ponnistuksillaan säilyttää ulkonainen loisto.

Beauvilliers'in perhe, joka muinoin, paitsi suuria maatiloja
Tourenne'ssa ja Anjoir'ssa, omisti loistavan palatsin rue de Grenelle'n
varrella, piti enää hallussaan vain tätä vanhaa taloa, joka edellisen
vuosisadan alussa oli rakennettu eräänlaiseksi huvilaksi kaupungin
ulkolaitaan, vaan jota nyt ympäröivät suuret mustat rakennukset.
Harvalukuiset, kauniit puut seisoivat kuin kaivossa, portaita peitti
sammal, ne olivat sortuneet ja rakoiset. Siinä näytti olevan
palanen vangittua luontoa, joka mykässä epätoivossa taisteli
hävitystä vastaan, pieni hiljainen sopukka, jonne aurinko tunkeutui
vain kylmin, tukahtunein, vihertävin sätein. Ja tässä kosteassa
kellarihiljaisuudessa, sortuneitten puutarhaportaitten yläpäässä,
näki Caroline kreivitär de Beauvilliers'in, pitkän, laihan,
noin kuusikymmenvuotiaan naisen, joka oli aivan valkohiuksinen.
vanhamallisesti puettu, mutta sangen ylhäisen näköinen. Hänen takanaan
näkyi aina tytär Alice Beauvilliers, joka oli 25 v. ikäinen, mutta niin
hento ja pikkuinen, että olisi voinut pitää häntä keskenkasvuisena
tyttönä, ellei olisi nähnyt hänen kuihtunutta ihoaan ja jo elähtäneitä
piirteitään. Hän oli uusi painos äidistään, vaikka notkeampi, vailla
hänen ylhäistä asentoaan ja suhteettoman pitkäkaulainen; hänen ainoa
miellyttäväisyytensä oli kuolevan aristokratian surumielinen loisto.
Molemmat naiset asuivat täällä kahden, senjälkeen kuin poika, Ferdinand
de Beauvilliers oli liittynyt paavin henkikaartiin.

Vähitellen alkoi Caroline tuntea lämmintä myötätuntoa molempia naisia
kohtaan, ja kun hänellä oli näköala yli puutarhan, sai hän tilaisuuden
luoda silmäyksen heidän jokapäiväiseen elämäänsä, jonka he
huolellisesti salasivat kadunpuoleiselta sivulta. Tallissa oli aina
yksi hevonen ja vaunuliiterissä vaunupari joita hoiti vanha palvelija,
ollen samalla palvelija, kuski ja portinvahti; sen lisäksi oli heillä
kyökkipiika, joka myös teki kamarineidon virkaa. Pienessä vajassa,
jonka he luulivat olevan piilossa uteliailta silmiltä, askarteli
palvelija lakkaamatta pesemässä heidän kuluneita ja paikkaisia
liinavaatteitaan. Vanha kuski paikkaili neidin rikkinäisiä kenkiä,
kyökkipiika siveli mustetta kreivittären rikkinäisten käsineitten
sormempäihin; tytär peri äidin vaatteet, jotka laitettiin hänelle
erinomaisen nerokkaasti; hatut riittivät vuosikausiksi, niihin
lisättiin vain uusi nauha tai uusi kukkanen.

Caroline tiesi jo heidän tarinansa. Kreivitär de Beauvilliers oli
ollut hyvin onneton miehensä kanssa, joka oli ollut harhaileva sälli
mutta hän oli kärsinyt hiljaisuudessa valittamatta. Eräänä iltana
tuotiin kreivi kotiin vähissä hengin kuula rinnassa. Puhuttiin
onnettomuustapauksesta metsästysretkellä, vaikka luodin oli ampunut
muuan metsänvartija, jonka vaimon tai tyttären hän oli vietellyt. Ja
pahinta oli, että hänen kanssaan oli hävinnyt tuo muinoin niin suuri
omaisuus, nuo tavattomat, jo vallankumouksen kautta vähentyneet
maatilat, joista kreivi ja hänen isänsä olivat tehneet lopun. Jo
kahdeksan vuotta sitten jäädessään leskeksi kaksikymmenvuotiaan pojan
ja seitsentoistiaan tyttären kanssa raunioitten ja köyhyyden keskelle
oli kreivitär selittänyt elävänsä ennen vedellä ja leivällä kuin
sietävänsä mitään nöyryytystä. Siitä saakka oli ollut hänen ainoana
ajatuksenaan säilyttää säätynsä, saada tytär naimisiin tasa-arvoisen
miehen kanssa ja poika Ranskan armeijaan. Ferdinand oli alussa
tuottanut hänelle suurta surua, tehnyt nuoruudentyhmyyksiä ja velkoja,
jotka äiti sai maksaa, mutta kun hänelle oli vakavasti huomautettu
perheen asemasta oli hän luvannut parannusta. Hän oli pohjaltaan
hyväluontoinen, mutta täydellinen nolla kyvytön kaikkeen toimintaan,
eikä hänelle löytynyt paikkaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Nyt
astuttuaan paavin palvelukseen oli hän edelleen äitinsä salaisen surun
aiheena sillä hänen terveytensä oli heikko, vaikka hän näytti sangen
miehekkäältä. Hänen suonissaan virtasi pilaantunut ja heikko veri ja
Roman ilmanala oli hänelle vaarallinen.

Mitä Alicen avioliittoon tulee, lykkäytyi se niin pitkälle, että
suruinen äiti usein sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan tytärtään,
joka jo alkoi vanheta ja kuihtua tästä odotuksesta. Alice laski leikkiä
avioliitosta ja sanoi, että hän tunsi olevansa luotu vanhaksipiiaksi,
mutta öisin hän itki ja tunsi olevansa yksinäinen ja hyljätty. Aivan
ihmeellisen säästäväisyyden avulla oli kreivitär saanut haalituksi
kokoon 20,000 frangia, Alicen koko myötäjäiset; haaksirikosta oli hän
myös pelastanut muutamia kalleuksia, rannerenkaan, sormuksia ja
korvarenkaat, joitten arvo oli 10,000 frangia; heikot myötäjäiset,
jotka juuri riittäisivät ensimäisiin välttämättömiin menoihin, jos
odotettu kosija ilmaantuisi. Mutta vielä hän ei ollut kadottanut
rohkeuttaan, hän taisteli entiseen tapaan, säästi ja näki nälkää salaa,
eli viikkokausia perunoilla ilman voita voidakseen lisätä 50 frangia
tyttären myötäjäisiin.

Ruhtinatar d'Orvideo saattoi Carolinen vihdoin tämän perheen yhteyteen.
Ruhtinatar oli saanut päähänsä perustaa eräänlaisen tarkastuskomitean
uuden työkotinsa vaalintaa varten. Tähän komiteaan valittiin kymmenen
naista, jotka kokoontuivat kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimäisenä oli
hän valinnut kreivitär Beauvilliers'in, joka ennen muinoin oli ollut
hänen ystävättärensä, mutta, ruhtinattaren sittemmin vetäydyttyä
syrjään elämästä, yksinkertaisesti vain hänen naapurinsa. Komitea
menetti sattumalta sihteerinsä ja Saccard, jolla edelleen oli sangen
paljon sananvaltaa hallinnossa, kiirehti ehdottamaan Caroline'a aivan
erinomaisena sihteerinä, jonka vertaa ei ollut löydettävissä.

Komitean viimeisessä kokouksessa oli Caroline niinmuodoin tavannut
kreivitär Beauvilliers'in, mutta tämä oli tervehtinyt häntä sangen
kylmästi, salaten siten hämmennyksensä, sillä kreivitär luultavasti
aavisti, että tässä oli sen kurjuuden todistaja, jota hän koetti
salata. He tervehtivät kumminkin tästä lähtien toisiaan, kun heidän
katseensa kohtasivat, olisihan ollut liian epäkohteliasta olla
olevinaan tuntematta toinen toistaan.

Hamelin'illa ja Saccard'illa oli joka aamu pitkiä keskusteluja Idän
kysymyksestä. Suuret olivat heidän toiveensa, mutta tielle ilmaantui
aina lukuisia vaikeuksia. Mutta insinöörillä oli mahtavia suojelijoita
Konstantinopelissa, hänellehän oli luvannut apuaan itse suurvisiiri
Fuad-pasha, erinomaisen etevä mies, joka oli kaikkien uudistusten
innokas kannattaja, ja tämän kautta luuli hän saavansa kaiken, mitä
hänelle oli tarpeen. Toiselta puolen, vaikka hän ennustikin Portin
välttämätöntä romahdusta, piti hän tätä asianhaaraa pikemminkin etuna,
hallitus, joka aina on rahapulassa ja jonka vuosivuodelta täytyy
turvautua lainoihin, ei juuri tarjoa erityistä turvaa, mutta suosii
aina yksityisiä yrityksiä, niinpiankuin se niissä näkee pienimmänkin
voittomahdollisuuden. Ja eikö tämä olisi käytännöllinen tapa ratkaista
tuo ijankaikkinen pulmallinen Idän kysymys, innostuttaa Portti tähän
suureen sivistyskysymykseen ja vähitellen auttaa valtakuntaa eteenpäin,
niin ettei se enää seisoisi tarkotuksettomana rajamuurina Europan ja
Aasian välillä? Kuinka isänmaallista osaa ranskalaiset yhtiöt
tulisivatkaan esittämään siinä näytelmässä!

Eräänä aamuna jutteli Hamelin tyynesti ohjelman salaisesta osasta, jota
hän hymyillen kutsui "työn ruunuksi".

"Kun me niin olemme päässeet kaikkivaltiaiksi siellä, perustamme
uudelleen Palestinan kuningaskunnan ja asetamme paavin valtaistuimelle.
Ensi aluksi täytyy tyytyä Jerusalemiin, Jaffa satamakaupunkina. Sitten
julistetaan Syria riippumattomaksi ja yhdistetään valtakuntaan. Kuten
tiedätte, on aika lähellä, jolloin paavi ei voi jäädä Romaan ja alistua
niihin nöyryytyksiin, jotka häntä siellä odottavat. Siihen mennessä
täytyy meillä olla kaikki järjestyksessä."

Saccard kuunteli suu selällään hänen puhuvan tästä aivankuin mailman
tavallisimmasta asiasta katolilaisen vankalla uskonvakaumuksella.
Itsekään ei hän milloinkaan välttänyt mielikuvituksen rohkeimpiakaan
unelmia, mutta näin pitkälle ei hän milloinkaan ollut uskaltanut mennä.
Tämä näköään vaatimaton tiedemies löi hänet hämmästyksellä.

"Se on mieletöntä!" huudahti hän. "Portti ei luovuta Jerusalemia."

"Miksikä ei?" jatkoi Hamelin tyynesti. "Se on suuressa rahapulassa.
Jerusalem on sille raskas taakka, Turkin hallitus tahtoo päästä siitä
erilleen. Usein ei se lainkaan tiedä miten menetellä, kun eri
uskokunnat riitelevät pyhän haudan omistamisesta. Olen ajatellut asiaa
tarkoin ... ottanut huomioon kaikki... Lähestyy katolilaisuuden uusi
aikakausi, sen voittokulku. Voitaisi kenties väittää, että paavi tällä
tavoin joutuu liian kauaksi Europasta ja sen harrastuksista. Mutta mikä
loisto häntä ympäröisi, kun hän hallitseisi pyhässä kaupungissa, missä
Kristus itse vaelsi ja puhui. Se on hänen perintönsä, siellä täytyy
olla hänen valtakuntansa keskus, Ja olkaa huoletta, me teemme tämän
valtakunnan mahtavaksi ja lujaksi, me suojaamme sitä kaikkia
häiritseviä valtiollisia hyökkäyksiä vastaan ja sen kulunkiarvion
perusteena on oleva -- paitsi maan omia tulolähteitä -- suuri pankki
jonka osakkeita omistavat kaikki mailman katoliset."

Saccard hymyili: tämä suurisuuntainen tuuma ihastutti häntä, vaikkakin
hän vielä epäili toteuttamismahdollisuutta; mutta hän ei kuitenkaan
voinut olla antamatta jo nimeä tälle pankille, ja hän huudahti
keksintöönsä ihastuneena:

"Pyhän haudan aarrekammio! Mitä? Eikö se kuulu komealta? _Se_ liike
menestyy!"

Mutta samassa kohtasi hän Carolinen viisaan katseen: hänkin hymyili,
mutta ivallisesti, hiukan harmistuneesti, ja Saccard häpesi kiihkoaan.

"No niin, rakas Hamelin, me teemme kaikessa tapauksessa parhaiten
ollessamme puhumatta 'työn ruunusta', kuten sanotte. Väki ehkä tekisi
pilkkaa meistä. Ja muuten on meidän ohjelmamme kylliksi rikas; on
parasta piilottaa äärimäiset seuraukset, kunniakas loppu, itselleen
työhön vihityille."

"Aivan oikein, se on aina ollut minun mielipiteeni", selitti insinööri.
"Tämä on meidän salaisuutemme."

Ja näin oli päätös tehty: Hamelin'in itämaiset suunnitelmat oli pantava
täytäntöön; koko tuo suuri suunnitekokoelma oli otettava esille
keksijänsä salkusta. Ensi aluksi oli perustettava vaatimaton pankki,
jotta liike saataisiin käyntiin, ja sitten he vihdoin Onnettaren avulla
kohoavat markkinoiden herraksi ja vallottavat mailman!

Seuraavana päivänä kun Saccard kävi ruhtinatar d'Orvideon luona
hakemassa hänen määräyksiään työkodin suhteen, muisti hän entisen
suunnitelmansa naida tämä hyväntekeväisyyden valtakunnan kuningatar ja
aivan yksinkertaisesti päästä köyhien omaisuuden haltijaksi. Ja hän
hymyili, sillä nyt tuntui hänestä tuo aate melkein yksinkertaiselta.
Hän oli luotu elämään, eikä sitomaan niitä haavoja, joita elämä iskee
voitettuihin. Nyt oli hän vihdoinkin valmis ottamaan paikkansa siinä
onnen kilpajuoksussa, joka vuosisatojen ajan oli pannut ihmiskunnan
liikkeelle voittamaan enemmän iloa, enemmän valoa.

Myöhemmin päivällä tapasi hän Carolinen yksin työhuoneessa. Hän seisoi
tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, ihmeissään nähdessään
kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä alhaalla puutarhassa
aikana, jolloin he muuten eivät tavanneet näyttäytyä siellä. Molemmat
naiset lukivat kirjettä ja näyttivät sangen masentuneilta; luultavasti
kirje Ferdinandilta, pojalta, jolla kenties ei ollut aivan loistava
asema Romassa.

"Katsokaapas", sanoi Caroline huomattuaan Saccard'in, "nyt ovat nuo
molemmat raukat taas saaneet surullisia tietoja. He herättävät yhtä
paljon sääliäni kuin kurjin kadun kerjäläinen."

"Entäpä sitten?" huudahti Saccard. "Pyytäkää heitä jonain päivänä
pistäytymään luokseni. Me teemme heidätkin rikkaiksi, heidät, kuten
kaikki muutkin ihmiset."

Ja innoissaan kietoi hän käsivartensa Carolinen vyötäisille ja aikoi
painaa suudelman hänen huulilleen. Mutta Caroline veti nopeasti päänsä
pois ja tuli vakavaksi ja kalpeaksi.

"Ei -- ette saa."

Ensi kerran yritti Saccard lähestyä sen päivän perästä, jolloin
Caroline hetken täydellisessä tiedottomuudessa oli antautunut hänelle.
Nyt, kun tärkeimmät liikeasiat olivat järjestyksessä, tahtoi hän myös
saada suhteensa Carolineen selväksi. Tämän kiivas liike kummastutti
häntä hieman.

"Enkö saa? Tulisitteko pahoillenne?"

"Tulisin, hyvin pahoilleni."

Hän tyyntyi ja hymyili.

"Muuten ... tunnustakaa, ettette itsekään ole vallan vakavissanne?"

"Minäkö? Minä jumaloin teitä!"

"Ei, elkää sanoko niin, tehän saatte niin paljon muuta ajateltavaa.
Sitäpaitsi ... vakuutan mielelläni lahjoittavani teille vilpittömän
ystävyyden, jos te todellakin olette sellainen toimelias mies, joksi
teitä luulen, ja jos saatte toimeksi ne suuret yritykset, joista
puhutte. Niin, niin ... on paljo parempi olla ystäviä!"

Saccard kuunteli hänen sanojaan hymyillen edelleen alakuloisena.
Caroline ei siis tahtonut tietää hänestä, hänestä tuntui ilkeältä
jouduttuaan tämän rakastajaksi yhdeksi ainoaksi kerraksi, satunnaisen
hämmennyksen johdosta. Mutta oikeastaan oli vain hänen turhamaisuutensa
haavotettu.

"Siis ... vain ystäviä?"

"Niin, minä olen tuleva toveriksenne, olen auttava teitä ... ystäviä,
oikein hyviä ystäviä!"

Hän ojensi Saccard'ille poskensa; tämä tunnusti, että hän oli oikeassa,
ja painoi lujan suudelman hänen molemmille poskilleen.



III.


Sigismond'in kääntämä kirje Konstantinopolissa asuvalta venäläiseltä
pankkiirilta oli suotuisa vastaus, jota Saccard oli odottanut,
pannakseen liikkeen käyntiin; ja herätessään seuraavana aamuna halusi
hän ryhtyä toimintaan ja ennen auringon laskua saada yhtiön
perustetuksi. Hänen täytyi ensin päästä varmuuteen, voisiko hän
sijottaa 50,000 osakettaan à 500 frangia, sillä kysymys oli salaisesta
yhtiöstä 25 miljonan pääomalla.

Juuri noustessaan vuoteeltaan keksi hän uuden yhtiön nimen, jota hän
kauan oli ajatellut. Sana: Yleispankki! seisoi äkkiä kuin tulikirjaimin
piirrettynä hänen edessään vielä hämärässä huoneessa.

"Yleispankki", toisti hän lakkaamatta itsekseen pukeutuessaan.
"Yleispankki! Se on yksinkertainen ja suuremmoinen, siihen sisältyy
kaikki mahdollinen, se leviää yli koko mailman. Niin, nimi on
oivallinen. Yleispankki!"

Kello kymmeneen saakka käveli hän edes takasin suuressa huoneessa; hän
ei tiennyt mistä alkaisi noitten miljonien metsästyksen 25 miljonaa on
hyvin helppo löytää Parisista, tarvitsee vain kiertää yhden kadunkulman
ympäri; juuri senvuoksi oli hänellä niin monta valittavaa ja hän oli
epätietoinen, sillä hänen täytyi ryhtyä asiaan järjestelmällisesti. Hän
joi kupin maitoa, eikä suuttunut, kun kuski tuli ilmottamaan, ettei
hevonen ollut terve, luultavasti oli se vilustunut, ja että olisi
viisainta lähettää hakemaan eläinlääkäriä.

"Hyvä on, lähetä hakemaan. Minä otan ajurin."

Mutta katukäytävällä hämmästytti häntä pureva tuuli; talvi oli aivan
odottamatta saapunut takasin, aina eiliseen asti oli ollut mitä ihanin
toukokuuilma. Ei satanut, mutta suuria keltaisia pilviä kohosi
taivaanrannalle. Hän ei ottanut ajuria, hän halusi käydä lämpimikseen;
ensin aikoi hän mennä vekselivälittäjä Mazaud'in luo ottaakseen häneltä
selvää Daigremont'ista, tunnetusta pörssikeinottelijasta, joka oli
kaikkien mahdollisten yhtiöitten osakas ja jolla aina oli onni
mukanaan. Mutta hänen päästyään rue Vivienne'lle oli taivas ehtinyt
verhoutua mustaan pilveen, ja valtava raekuuro pakotti Saccard'in
etsimään suojaa eräästä porttikäytävästä.

Hän oli seisonut siinä jonkun minuutin, kun kultarahojen kilinä sattui
hänen korviinsa. Se kuului yli sateen kohinan ja hän heristi korviaan.
Se tuntui kuuluvan maan uumenista hienosti ja sointuvasti kuin
"Tuhannen ja yhden yön" sadussa. Hän käänsi päätään ja huomasi
seisovansa Kolb'in liikkeen porttikäytävässä. Kolb oli pankkiiri, joka
teki vertailevia laskelmia eri kursseista, erityisesti kullan; hän osti
niitten valtioitten rahaa, joitten kurssi oli alhainen, sulatti sen
harkoiksi ja möi sellaisiin valtioihin, joissa kurssi oli korkea; ja
niinä päivinä, joina kultaa sulatettiin, kuultiin aamusta iltaan kullan
kilinää kellarista, jossa rahoja kohmalokaupalla tungettiin sulattoon.
Kilinä kuului ohikulkijain korviin vuoden läpeensä. Saccard hymyili
mielihyvästä kuullessaan tämän musiikin pörssin liikemelun maanalaisen
säestyksen. Kullan kilinä tuntui hänestä hyvältä enteeltä.

Sade lakkasi, hän kulki yli torin ja oli tuokiossa Mazaud'in luona.
Vastoin tapaa asui nuori vekselivälittäjä kerrosta ylempänä samassa
talossa missä hänen liikehuoneustonsa sijaitsi, jonka hallussa oli koko
toinen kerros. Hän oli yksinkertaisesti muuttanut enonsa asuntoon
päästyään tämän kuoleman jälkeen yksimielisyyteen perillisten kanssa ja
otettuaan liikkeen haltuunsa.

Kello löi kymmenen. Saccard astui suoraan konttoriin, jonka ovella hän
kohtasi Gustave Sédille'n.

"Onko herra Mazaud kotona?"

"En tiedä, tulin juuri."

Nuori mies hymyili: hän tuli aina liian myöhään, otti työnsä kevyeltä
kannalta -- hänhän palveli ilman palkkaa ja oli suostunut istumaan
vuoden tai kaksi tässä konttorissa tehdäkseen mieliksi isälleen,
silkkitehtailijalle.

Saccard kulki ensiksi kassakonttorin läpi, vaihtoi tervehdyksen
molempien varastonhoitajien kanssa ja astui senjälkeen molempien
toimeenpanevien johtajien huoneeseen, mutta tapasi ainoastaan
Berthier'in, jonka tehtävänä oli liiketuttavien vastaanotto, ja joka
aina seurasi isäntää pörssiin.

"Onko herra Mazaud tullut?"

"Luullakseni, olin äsken hänen huoneessaan. Ei ... hän on lähtenyt
ulos ... luultavasti on hän laskukonttorissa."

Hän avasi erään oven ja katsahti suureen huoneeseen, jossa viisi
apulaista työskenteli ensimäisen kirjanpitäjän katsannon alla.

"Ei, mutta sepä on ihmeellistä! Ettekö halua itse mennä
kirjanpitäjäkonttoriin katsomaan jos hän on siellä?"

Saccard meni. Täällä istui tilinpitäjä, liikkeen keskipiste, apunaan
seitsemän konttoristia, ja teki muistiinpanoja Mazaud'in muistikirjan
mukaan, jonka tämä jätti hänelle joka päivä pörssituntien jälkeen,
senjälkeen vietiin määräykset eri liiketuttavien kontolle; lomakkeet
olivat erinomaisen tarpeellisia tässä työssä, sillä muistikirjassa ei
mainita mitään nimiä, vaan ainoastaan lyhyt muistiinpano sen ja sen
arvopaperin ostosta tai myynnistä sen ja sen kurssin mukaan.

"Onko joku nähnyt herra Mazaud'ia?" kysyi Saccard.

Mutta hän ei saanut edes vastausta kysymykseensä. Tilinpitäjä oli
lähtenyt ulos, kolme apulaista luki sanomalehteään, kaksi muuta
töllisteli kattoon, ja pikku Flory innostui tavattomasti nähdessään
Gustave Sédille'n tulevan sisään.

Flory'lla oli aamupäivisin kirjotustöitä ja iltapäivisin oli hän
pörssissä hoitamassa sähkösanomia. Hän oli syntynyt Saintes'issa, jossa
hänen isänsä oli alempi virkamies; itse oli hän ensin ollut erään
pankkiirin apulaisena Bordeaux'issa, mutta sittemmin syksyllä saanut
paikan Mazaud'illa Parisissa; hänellä ei kuitenkaan ollut mitään muita
tulevaisuussuunnitelmia kuin saada palkkansa kaksinkertaiseksi kymmenen
vuoden kuluessa. Näihin saakka oli hän ollut sangen täsmällinen ja
tunnontarkka työssään. Mutta viimeisten kuukausien aikana, Gustaven
tulon jälkeen oli tämä nuori, hieno ja rikas toveri ottanut hänet
seuraansa, hankkinut hänelle naistuttavia, ja nyt oli pikku Flory
usein mukana Gustaven illastaessa yhdessä neiti Cluchu'n, erään
Variété-tyttôsen kanssa, joka oli portinvartijan tytär Montmartre'sta.
Hän oli koko hauska ja sievä nukkekasvoineen, joista loisti pari
suurta, kaunista, mustaa silmää.

Ennenkuin Gustave ehti ottaa hattua päästään, täytyi hänen kertoa
ystävälleen, miten oli viettänyt edellisen illan.

"Niin, rakas ystävä, olin aivan varma, että Germaine ajaisi minut ulos
Jacoby'n tullessa. Mutta ajatteleppas, hänen onnistuikin päästä
erilleen Jacoby'stä -- en tiedä millä keinoin se kävi päinsä -- ja minä
sain jäädä."

Molemmat nauroivat, että olivat läkähtyä. Oli kysymys Germaine
Coeur'ista, eräästä hyvin kauniista tytöstä, joka oli hiukan laiska ja
leväperäinen, mutta soreamuotoinen ja jota piti yllä juutalainen
Jacoby, muuan Mazaud'in ammattiveli. Tyttö oli aina ollut pörssimiesten
perään ja hänen ainoa huolensa oli välttää harmillisia yhteentörmäyksiä
niitten herrojen kesken, joita hän kunnioitti suosiolla.

"Mutta kuuleppas", sanoi Flory, "minä luulin ettet sinä vilkaseisikaan
muihin kuin pikku paperikauppiattareesi."

Tämän rouva Conin'iin kohdistuvan vihjauksen johdosta kävi Gustaven
ilme vakavaksi. Häntä kunnioitettiin, hän oli arvonantoa herättävä
naishenkilö, eikä tietty tapausta, että joku _hänen_ herroistaan olisi
lörpötellyt. Senvuoksi ei Gustave vastannutkaan, vaan kysyi itse:

"Ja Cluchu, menitkö hänen kanssaan Mobille'en?"

"En, kuinkas minä olisin sen tehnyt, se on liian kallista lystiä, me
menimme kotiin ja keitimme teetä."

Nuorten herrojen takana seisoi Saccard hymyillen, sillä hän oli
kuullut, että he kuiskailivat naisväestä. Hän kääntyi Floryn puoleen
kysyen:

"Oletteko nähnyt herra Mazaud'ia?"

"Kyllä, herrani, hän oli täällä hetki sitten mutta lähti asuntoonsa.
Luullakseni on hänen pikku poikansa sairas, tuli sana, että tohtori on
siellä. Soittakaa hänen asuntoonsa, sillä hän luultavasti lähtee ulos
tulematta tänne enää."

Saccard kiitti tiedosta ja kiiruhti portaille. Mazaud oli nuorimpia
vekselivälittäjiä. Hänellä oli ollut onni mukanaan. Enonsa kuoltua oli
hän joutunut tähän tärkeään toimeen ijässä, jolloin vielä tavallisesti
ollaan oppilaita liikemailmassa. Toverien kesken puhuttiin hänen
henkisestä ja ruumiillisesta joustavuudestaan, joka on niin
tarpeellinen tähän toimeen, ja hyvästä vaistostaan, joka varmaankin
olisi valmistava hänelle kauniin tulevaisuuden. Hän oli nainut nuoren,
rakastettavan naisen, jolla oli 1,200,000 frangin myötäjäiset; heillä
oli jo kaksi lasta, kolmenvuotias tyttö ja puolitoistias poika.

Mazaud saattoi juuri lääkäriä; tämä hymyili ja rauhoitti häntä.

"Astukaa sisään!" sanoi hän Saccard'ille. "Niin, niin, sitä käy heti
levottomaksi noitten pienten raukkojen vuoksi; jos niillä on pieninkään
kipu, luulee niitten heti kuolevan."

Ja hän vei Saccard'in salonkiin, jossa hänen vaimonsa vielä istui
pienokainen polvillaan, kun taas pikku tyttönen, joka oli ihastunut
nähdessään äidin iloisena, kohottautui varpailleen suutelemaan häntä.
Kaikki kolme olivat vaaleaverisiä. Nuori äiti näytti yhtä hennolta ja
viattomalta kuin pienokaisetkin. Mazaud suuteli hänen hiuksiaan.

"Näet nyt itsekin, että me olemme olleet hulluja."

"Mitäpä siitä, ystäväni, olen niin iloinen hänen rauhottavien sanojensa
johdosta."

Kaiken tämän onnen nähdessään seisoi Saccard ääneti hattu kädessä. Koko
hienosti sisustettu huone osotti hyvinvoinnin ja onnen loistoa, eikä
nuorilla puolisoilla vielä ollut aavistustakaan aviollisista
epäsoinnuista. Niinä neljänä vuotena, jotka he olivat olleet
naimisissa, oli Mazaud ainoastaan lyhyen ajan osottanut ohimenevää
huomiota eräälle ooppera Comiquen laulajattarelle. Hän oli uskollinen
aviomies, samoinkuin hän näytti antautuvan pörssipeliinkin vain
senvuoksi, että hän oli nuori ja innokas. Ja tuo menestys, tuo selkeä
onni loisti kodissa ja heitti ikäänkuin valoisan säteen yli pehmeitten
seinäverhojen hillittyjen värien, se tuntui juuri ja juuri kiinalaiseen
vaasiin sopivan suuren ruusukimpun tuoksussa.

Rouva Mazaud tunsi herra Saccard'in ja sanoi hymyillen:

"Eikö totta, herraseni, tarvitaan vain _tahtoa_ ollakseen aina
onnellinen?"

"Olen siitä vakuutettu, hyvä rouva", vastasi Saccard. "Muuten löytyy
ihmisiä, jotka ovat niin hyviä ja kauniita, että onnettomuus tuskin
uskaltaa koskea heihin."

Rouva Mazaud nousi ilosta loistaen. Hän suuteli miestään ja poistui
pienokainen käsivarrellaan, kintereillään tyttönen, joka oli riippunut
isän kaulassa. Tämä koetti salata liikutustaan, kääntyi Saccard'in
puoleen ja sanoi hymyillen:

"Meillä on hauskaa tässä talossa, kuten näette." Sitten lisäsi hän
nopeasti: "Teillä kai oli jotain asiaa minulle? Tulkaa mukanani
konttoriin, siellä saamme paremmin olla rauhassa."

Kassassa huomasi Saccard Sabatan'in, joka oli saapunut nostamaan
osuuttaan, ja hän hämmästyi huomatessaan, miten sydämellisesti
vekselivälittäjä puristi miehen kättä. Heidän jäätyään kahden
Mazaud'in työhuoneeseen, selitti hän käyntinsä syyn ja kyseli niitä
muodollisuuksia, joita on olemassa uusien arvopaperien ottamisen
suhteen kurssinoteerauksen alaiseksi. Hän huomautti ohimennen olevansa
aikeessa perustaa uuden liikkeen, Yleispankin 25 miljonan pääomalla.
Niin, suuri luottolaitos pääasiassa tukemaan useita suuria yrityksiä,
joita hän selitti parilla sanalla. Mazaud kuunteli häntä ilmettään
muuttamatta ja selvitteli hänelle perinpohjin, mitä muodollisuuksien
suhteen oli huomioonotettavaa. Mutta hän ei antanut johtaa itseään
harhaan, hän tiesi varsin hyvin, ettei Saccard ollut hakenut häntä
käsiinsä sellaisen joutavan asian takia Ja kun tämä vihdoin mainitsi
Daigremont'in nimen, hymyili hän tahtomattaan. Daigremont'illa oli
tietysti suuri omaisuutensa selkänojanaan, mutta väitettiin, ettei
häneen ollut luottamista; mutta kehenkäpä sitä voi luottaa kun on
kysymys rakkaudesta tai liikeasioista? Ei kehenkään! Muuten ei Mazaud
tahtonut mielellään sanoa, mitä hän ajatteli Daigremont'ista,
senjälkeenkuin heidän välinsä olivat rikkoutuneet mikä oli herättänyt
suurta huomiota pörssissä. Daigremont jätti nyt kaikki määräyksensä
Jacoby'lle, Bordeaux'ista kotoisin olevalle juutalaiselle, joka oli
komea kuusikymmenvuotias mies, hauskakasvoinen ja jylisevä-ääninen,
mutta oli viime aikoina käynyt hiukan raskasliikkeiseksi ihramahansa
takia. Molemmat vekselivälittäjät olivat kilpakumppaneita, nuori, jota
aina seurasi onni, ja vanha, jolla oli ikäoikeus puolellaan. Jacoby
oli tavattoman kokenut ja viekas, mutta hänen intohimonsa
pörssikeinotteluun vahingoitti häntä huomattavasti, ja vaikka hän
voitti huomattavia summia, oli hän yhtämittaa häviön partaalla.
Germaine Coeur maksoi hänelle ainoastaan muutamia tuhansia frangeja
kuukaudessa, eikä hänen vaimoansa nähty koskaan.

"Hm ... suuressa Caracas-jutussa", sanoi Mazaud, joka huolimatta
pidättyväisyydestään ei voinut vastustaa halua antaa harmilleen valtaa,
"sehän on tunnettu seikka, esiintyi Daigremont kavaltajana ja pisti
voiton omaan taskuunsa. Hän on hyvin vaarallinen."

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

"Miksi ette käänny Gundermann'in puoleen?"

"En koskaan!" huudahti Saccard kiihkeästi.

Samassa tuli Berthier sisään kuiskaten pari sanaa isäntänsä korvaan.
Vapaaherratar Sandorff oli tullut maksamaan erotusmaksuja ja oikkuili
kaikin mahdollisin tavoin alentaakseen suoritettavaa summaa. Yleensä
oli Mazaud hyvin kohtelias vapaaherratarta kohtaan ja otti hänet
vastaan itse, mutta kun hän oli hävinnyt, vältti Mazaud häntä kuin
ruttoa, sillä hän tiesi, ettei tämä häikäillyt käyttää hyväkseen hänen
ritarillisuuttaan. Naiset olivat kaikkein huonoimpia liiketuttavia, he
olivat kaikki epärehellisiä, mitä maksujen suorittamiseen tulee.

"Ei, ei, sano etten minä ole kotona", vastasi hän huonotuulisena.
"Eläkä anna hänen puijata yhtä ainoata centime'ä, muista se!"

Berthier'in mentyä huomasi hän Saccard'in hymyilystä, että hän oli
kuullut, mistä oli ollut puhe.

"Niin, vapaaherratar on hyvin rakastettava, mutta te ette saata arvata,
millainen ihminen hän oikein on! Niin, jos meidän liiketuttavamme aina
voittaisivat, kantaisivat he meitä käsillään. Mutta kuta rikkaampia ja
ylhäisempiä he ovat, sitä enemmän minä epäilen heitä, sitä enemmän
minulla on syytä pelätä jääväni omaani vaille. Lukuunottamatta suuria
liikkeitä, pidän minä enimmän maaseutuliiketovereistani."

Samalla hetkellä saapui eräs apulainen tuoden muutamia papereita,
joista Mazaud oli aamulla huomauttanut.

"Siinäpä juuri tuleekin! Muuan herra Fayeux Vendôme'sta ... te ette
voi kuvitella miten paljon määräyksiä minä saan tuolta mieheltä!
Ne eivät kyllä ole suurille summille, ne ovat pikkuporvarien,
rihkamakauppiaiden, talonpoikien ... mutta niistä karttuu summaa.
Meidän paras turvamme on peliä harjottava vaatimaton pieneläjäluokka."

Saccard'in mieleen johtui Sabatani, jonka hän oli nähnyt kassassa.

"Oletteko liikeasioissa Sabatanin kanssa nykyään?" kysyi hän.

"Olen ollut vuoden päivät luullakseni", vastasi vekselivälittäjä
huolettomasti. "Hän on kiltti poika, eikö totta? Hän on alkanut
pienestä, hän elää sangen järkevästi, hänestä tulee jotain, saattopa
nähdä."

"Aivan niin, hän on sangen rakastettava ja lahjakas", sanoi Saccard,
joka sillä hetkellä päätti muistaa Sabatania, jos hän joskus tulee
tarvitsemaan vaiteliasta nuorta miestä, joka ei ole liian
omantunnonarka.

Sitten hän nousi heittäen hyvästit.

"Hyvästi sitten! Kun paperimme ovat järjestyksessä, tulen luoksenne
uudestaan, ennenkuin yritän saada niitä kurssinoteraukseen."

Puristaessaan hänen kättään työhuoneensa ovella sanoi Mazaud:

"Teette väärin, jollette puhu Gundermann'in kanssa yhtiöstänne."

"En koskaan!" huudahti Saccard vihastuneena.

Mennessään näki hän Moser'in ja Pillerault'in seisovan kassassa;
edellinen tunki surullisen näköisenä taskuunsa voittoaan 7 à 8,000
frangia, kun taas toinen, joka oli hävinnyt, maksoi 10,000 frangiansa
tavanmukainen voitonriemuinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi
voittanut.

Kadulla katsoi Saccard kelloaan. Yksitoista? Niin paljon aikaa turhaan!
Ei, hän ei mene Daigremont'in luo, ja vaikka oli melkein joutunut
suunniltaan kuullessaan mainittavan Gundermann'in nimeäkin, päätti hän
äkkiä mennä tervehtimään häntä. Hän sanoi itsekseen, ikäänkuin
anteeksipyynniksi, ettei hän lainkaan tullut apua pyytämään, vaan
tahtoi ainoastaan uhmata häntä, näyttäytyä karskina tuolle
härkätaistelijalle, joka kohteli häntä kuin pikku poikaa. Ja kun
samalla uusi raekuuro läiskähti katukivitykseen, hyppäsi hän ajuriin ja
huusi kuskille, että hän haluaa rue de Provance'lle.

Siellä asui Gundermann tavattoman suuressa talossa, joka parahiksi
riitti hänen lukuisalle perheelleen. Hänellä oli viisi tytärtä ja neljä
poikaa, niistä oli kolme tytärtä ja kolme poikaa jo naimisissa ja
olivat lahjottaneet hänelle neljätoista lapsenlasta. Päivällispöytään
kokoontui kolmekymmentäyksi henkeä. Vajaan vuosisadan kuluessa oli tuo
suuremmoinen omaisuus -- miljardi -- koottu säästäväisyyden ja
suotuisain olosuhteitten myötävaikutuksella. Kaikki tarpeelliset
ominaisuudet olivat täällä yhtyneinä: huomattava äly, tavaton työkyky,
kestävä ahkeruus ja taitavuus, kaikki kohdistuivat samaan päämaaliin.
Nyt laskivat kaikki kultavirrat tähän mereen, hänen miljonansa
keräsivät uusia miljonia, ja Gundermann oli herra, itsevaltias
hallitsija, jota pelkäsi ja totteli Parisi ja koko mailma.

Astuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan
sammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi
juutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja
hän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin
joutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli,
että Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli
kysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli,
niinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti
kunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän
itse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä
koronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua
rotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka
eli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta
totteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden
jumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei,
työ turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää
hyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin
ankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti
heidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan
numerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa
heille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. "Tässä varkauspelissä
eivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle;
ota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä
hänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä
kuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään.
Se on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka
toiset kansakunnat tekevät häviötään." Ja vihasta kiehuen ennusti hän,
että juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät
haltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän
sallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää
Gundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.

Tullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään
vapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen
vilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen;
suurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas
vastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen
onnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein
heti sisään.

Gundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän
nurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen
kirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät
varjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun
toiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen,
oli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta,
suuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja
vävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri
apulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko
kadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen
luokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia,
aina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä
ja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan,
jos häntä halutti olla tavallista armollisempi.

Gundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko,
hieman ivallinen hymy.

"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain
minulle sanottavaa. Olen heti vapaa."

Sitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten
osottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo
välittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään
samoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin,
päivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin
ja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri
otti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole
mitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se
täydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen
aikana.

Nyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein,
kuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet
vastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän
oli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta
itsepäisyyttä.

"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla.
Montako ostan?"

Ottamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään
tuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:

"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät
vastaan täällä?" Massias kalpeni ja vastasi:

"Luuletteko ehkä, että minusta on sen hauskempaa juosta täällä joka
aamu kolmen kuukauden ajan tyhjän tähden?"

"Pysykää siis poissa!"

Vapaavälittäjä kumarsi ja poistui vaihtaen Saccard'in kanssa
harmistuneen ja epätoivoisen katseen, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut
tietämään, ettei hän koskaan ole saavuttava mitään.

Saccard ihmetteli, mitä varten Gundermann otti vastaan kaikkia noita
ihmisiä. Hänellä oli selvästi huomattava eristäytymiskyky, hän vetäytyi
itseensä ja ajatteli edelleen omia asioitaan; sitäpaitsi kuului hänen
järjestelmäänsä luoda joka aamu silmäys markkinoihin ja vakoilla
itselleen joku voitto, mikä ei koskaan ollut varsin vähäinen. Vihaisena
poisti hän eräästä laskusta, jonka muuan vapaavälittäjä esitti hänelle,
80 frangia -- tämä oli muuten aikonut häntä puijata juuri tuolla
summalla. Sitten tuli muuan vanhain tavarain kauppias tuoden emaljoidun
rasian edelliseltä vuosisadalta, jonka pankkiiri heti huomasi
väärennetyksi. Sitten kaksi naista, joista vanhemmalla oli käyrä
haaskalinnun nokka, ja nuorempi tumma ja hyvin kaunis, jotka tahtoivat
pyytää kotiinsa katsomaan Ludvig XIV aikuista piironkia; hän kieltäytyi
jyrkästi. Sitäpaitsi jalokivikauppias hohtokivineen, kaksi keksijää,
englantilaisia, saksalaisia, italialaisia, kansaa kaikellaista, kaikkia
kieliä puhuvia, kaikkia sukupuolia. Ja lakkaamatta asiamiehiä ja
välittäjiä samoin liikkein, samalla tapaa koneellisesti ojentaen
pörssilistan, samalla kun liikkeen omia apulaisia tuli yhä tiheämpään,
kuta enemmän pörssiaika läheni, tuoden sähkösanomia tai papereita,
jotka oli allekirjotettava.

Mutta kesken kaikkein pahinta sorinaa ja porinaa kuului lasten
leikkirummun ääni, ovi lennähti auki ja pieni 5--6-vuotias poikanen
ratsasti sisään keppihevosella; ja hänen kintereillään tuli kaksi pikku
tyttöä, toinen 3 ja toinen 8 vuoden vanha, jotka kiipesivät isoisän
nojatuoliin, kiskoivat häntä käsistä ja riippuivat hänen kaulassaan.
Hän antoi heidän hujuta ja suuteli heitä oikean juutalaisen
perherakkauden tapaan suvun nuorimpia jäseniä kohtaan, mikä on heidän
vahvimpia puoliaan.

Äkkiä näytti hän muistavan Saccard'in.

"Ah, rakas ystävä, suokaa anteeksi, näettehän, ettei minulla ole
ainoatakaan vapaata hetkeä. Olkaa hyvä ja sanokaa asianne."

Ja hän oli juuri ryhtymäisillään kuuntelemaan, mitä Saccard'illa oli
sanottavaa, kun muuan apulainen, joka oli saattanut sisään pitkän,
vaalean herran, kuiskasi jonkun nimen hänen korvaansa. Hän nousi heti,
vaikka kiirehtimättä, ja siirtyi neuvottelemaan herran kanssa ulommaksi
erään ikkunan ääreen, kun taas toinen hänen pojistaan otti vastaan
välittäjiä ja liiketuttavia hänen sijastaan.

Huolimatta kiukustaan alkoi Saccard tuntea jonkunlaista kunnioitusta
Gundermann'ia kohtaan. Hän oli tuntenut vaalean herran, tiesi, että hän
oli erään suurvallan lähettiläs, joka hovissa oli ylpeä ja ylhäinen,
mutta tuli tänne anovaisena hymy huulilla ja pää hiukan painuksissa.
Toisissa tapauksissa saivat korkeat virkamiehet, vieläpä keisarin omat
ministeritkin suorittaa seisoviltaan asiansa tässä huoneessa, jossa
vilisi kansaa kuin torilla ja kuului lasten melu. Täällä vasta näkyi
oikeassa valossaan tuon miehen rajaton kuningasvalta; hänellä oli omia
lähettiläitään kaikissa mailman hoveissa, konsuleita kaikissa
maakunnissa, asiamiehiä kaikissa kaupungeissa ja laivoissa kaikilla
merillä.

"Emme pääse hetkeksikään rauhaan, rakas ystäväni", sanoi Gundermann
tullen Saccard'in luo. "Mutta nyt täytyy minun mennä aamiaiselle,
seuratkaa minua ruokasaliin siellä saamme ehkä olla rauhassa."

He menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan
ollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista
pöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä
oli vain maitolasi edessään.

Hetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin
kasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään
vapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:

"Oh, olen tänään niin väsynyt!"

"Miksi ette lepää?" kysyi Saccard.

Gundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:

"Enhän minä voi!"

Hän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut
vielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja
naiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät
hyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla
siemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.

Ja Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi
maitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi
maljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut
koskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi?
Eivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta
oli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt
ollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös
kello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa
työssä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi
antautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien
kiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei
edes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla,
matkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan,
nauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja
Saccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että
rahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi
jonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan -- ei
niinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa
lihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa
vanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi,
ja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi
vain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat
sen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.

Vihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän
puoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi
muuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain
ohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen
aavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo
edeltäkäsin peräytymään.

"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?" huudahti hän ivallisesti.
"Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin
joka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa ...
laitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään
sellaista suunnitelmiensa joukossa?"

Sitten otti hän isällisen ilmeen ja sanoi kylmäverisen julmasti:

"Kas niin, olkaa toki järkevä, muistakaa mitä minä olen teille sanonut.
Teette tyhmästi alkaessanne taas liikkeen, minä teen teille suoranaisen
palveluksen kieltäytyessäni ottamasta osaa yhtiöönne. Te joudutte
varmasti nurinniskoin, se on johdonmukainen välttämättömyys, sillä te
olette liian kiivas luonteeltanne, teillä on liian rikas mielikuvitus,
ja aina käy huonosti, kun lähtee liikkeelle toisten rahoilla. Miksi ei
veljenne hanki teille hyvää paikkaa? Olkaa varovainen, ystäväni, olkaa
varovainen!"

Saccard nousi vavisten pidätetystä kiukusta.

"Siis päätetty, te ette ota yhtään osaketta, te ette halua olla
mukana?"

"Teidän kanssanne? En koskaan! Te kaadutte kolmen vuoden kuluessa."

Tuli äänettömyys, jonka kuluessa molemmat miehet vaihtoivat teräviä,
taisteluhaluisia katseita.

"Hyvästi siis. En ole vielä syönyt aamiaista ja olen kovin nälissäni.
Katsokaamme kumpi kaatuu ensin!"

Ja hän jätti Gundermann'in istumaan sinne sukunsa keskelle, joka nyt
meluten kävi jälkiruuan kimppuun, kun taas vanha pankkiiri otti vastaan
viimeiset välittäjäasiamiehet ja sulki silloin tällöin silmänsä
väsymyksestä ja joi maljastaan maitoa vaalein huulin.

Saccard hyppäsi ajuriinsa ja sanoi osotteensa Saint-Lazare-kadulla.
Kello löi yksi, hukkaanmennyt päivä, hän ajoi mieletönnä kotiin
aamiaiselle. Oh, tuo juutalaisrakkari! Hän olisi mitä suurimmalla
mielihyvällä iskenyt hampaansa tähän, kuin koira luuhun! Olisi liian
jättiläismäinen, toivoton tehtävä johtaa hänet häviöön. Mutta eihän
koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Suurimmatkin valtakunnat voivat hävitä
ja aina tulee päivä, jolloin mahtavimmatkin kukistuvat. Ei, ei pidä
hotkaista häntä kerralla vaan nakertaa ensin syrjiä, riistää palasia
hänen miljardistaan, ja sitten syödä hänet, miksikä ei? Hävittää kaikki
juutalaiset heidän kaikkivaltiaan kuninkaansa personassa, polkea maahan
heidät, jotka luulivat yksin olevansa herroja! Ja nämä vaikutelmat,
harmi, joka oli vallannut hänet Gundermann'in luona, täytti Saccard'in
mielettömällä innolla, ja hän tunsi tarvetta heti toimittaa jotain; hän
olisi tahtonut rakentaa pankkihuoneensa noitaiskulla, panna sen koneet
käyntiin, voittaa, musertaa kaikki kilpailijansa. Äkkiä johtui hänen
mieleensä Daigremont, ja epäröimättä, melkein koneellisesti, pisti hän
ulos päänsä ja käski kuskin ajaa rue Larochefoucauld'ille. Jos hän
aikoi tavata Daigremont'in, täytyi hänen kiirehtiä ja lykätä
aamiaisensa tuonnemmaksi, sillä hän tiesi, että tämä tavallisesti lähti
ulos yhden ajoissa. Tämä kristitty oli todellakin pahempi kuin kaksi
juutalaista ja hänen sanottiin käyttävän omaksi hyväkseen kaikki
nousevat liikkeet, jotka uskottiin hänen huostaansa. Mutta tällä
hetkellä olisi Saccard ryhtynyt keskusteluihin pahimman rosvonkin
kanssa ja suostunut tämän kanssa saaliin jakoon. Tuonnempana, kun hän
saavuttaisi ylivallan -- etsisi hän jonkun toisen!

Sillävälin olivat vaunut pysähtyneet korkealle ja komealle portille,
joka johti yhteen tämän korttelin suurimmista yksityistaloista
Päärakennus, joka oli suuren kivitetyn pihan sisällä, oli melkein
kuninkaallisen loistava, ja puutarha satavuotisine puineen muodosti
täydellisen puiston, joka eristi talon keskelle tätä väkirikasta
korttelia. Koko Parisi tunsi tämän yksityishotellin loistavien
juhliensa ja erittäinkin erinomaisen taulukokoelmansa vuoksi jota
jokainen matkustava ruhtinaallinen henkilö kävi katsomassa. Ollen
naimisissa kauneudestaan kuulun naisen kanssa, jota sitäpaitsi
seuraelämässä suuresti juhlittiin lauluäänensä vuoksi, eli talonherra
kuin ruhtinas, oli yhtä ylpeä kilpajuoksuhevosistaan kuin
taulukokoelmastaan, oli suuren klubin jäsenenä, piti hyvin kalliita
jalkavaimoja, omisti erityisen aition Operassa, erityisen tuolin
hotelli Drout'issa ja oli kaikkien muodissaolevien epäilyttävien
paikkojen vakinainen vieras. Ja koko tämä loisto maksettiin yksinomaan
pörssikeinottelun avulla.

Kun Saccard oli noussut ylös majestetillisia portaita, ilmotti
palvelija hänet ja vei kolmen taiteen mestariteoksia täynnä olevan
vastaanottohuoneen lävitse pieneen tupakkahuoneeseen, jossa Daigremont
puhalteli viimeisiä haikuja sikaristaan ennen ulosmenoaan. Hän oli jo
nelikymmenviisivuotias ja taisteli alullaan olevaa lihomista vastaan:
hän oli pitkä, hyvin hieno, käherretty ja hajuvesillä priiskotettu,
piti ainoastaan viiksiä ja suippopartaa, sillä hän oli keisarin innokas
ihailija. Hän oli erinomaisen huomaavainen kaikkia kohtaan, hänellä oli
rajaton itseluottamus ja oli aina varma voitostaan.

Hän astui heti tulijaa vastaan.

"Missä olette olleet viime aikoina, rakas ystävä? Ajattelin juuri teitä
näinä päivinä. Emmekö ole läheisiä naapureja?"

Hän tyyntyi kumminkin jonkunverran, luopui tulvivasta
kohteliaisuudestaan, kun Saccard, joka katsoi kaikki verukkeet turhiksi
kävi suoraan asiaan, kertoi suuren suunnitelmansa, selitti, että hän,
ennenkuin perustaisi Yleispankkinsa, koetti muodostaa yhtiön
ystävistään, pankkiireista, teollisuudenharjottajista, jotka jo
etukättä takaisivat yritykselle hyvän menestyksen sitoutumalla ottamaan
neljä viidettäosaa osakkeista, siis vähintään 40,000. Daigremont oli
muuttunut sangen vakavaksi, kuunteli, katseli Saccard'ia tutkivin
katsein, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen aivojensa syvimpään
sopukkaan ja tarkastaa, voisiko vielä jotain tehdä tästä miehestä,
voisiko saada hänestä etua jollain tavalla; hän tunsi Saccard'in ja
tiesi, että hän oli tavattoman toimelias ja lahjakas mies huolimatta
intohimoisesta kiihkomielisyydestään. Ensin hän epäröi.

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi tekemistä entisissä asioissani, en tahdo
ryhtyä uusiin."

Mutta hän innostui kuitenkin, teki kysymyksiä, halusi kuulla mitä
yrityksiä uusi pankki tulisi tukemaan, sillä Saccard puhui niistä mitä
suurimmalla varovaisuudella. Ja kun hän kuuli puhuttavan Välimeren
laivayhtiön perustamisesta, heristi hän korviaan ja myöntyi heti.

"No hyvä, suostun. Mutta yhdellä ehdolla, missä suhteissa olette
veljeenne, ministeriin?"

Saccard hämmästyi ja antoi rehellisesti vihalleen vallan.

"Veljeeni! Hän kulkee omia teitään ja minä omiani. Hän ei juuri ole
liialla veljellisyydellä pilattu."

"Paha juttu", selitti Daigremont jyrkästi. "Minä en tule mukaan
hankkeeseen, ellei veljenne myös tule. Ymmärrättehän, en halua että
olette riidoissa."

Saccard teki vihastuneen liikkeen. Mitä varten de Rougon? Eikö hän
sillä tavoin sitoisi kätensä ja jalkansa? Mutta järjen ääni puhui
lujemmin kuin kiukun, ja se sanoi hänelle että kaikissa tapauksissa
olisi parasta vakuuttautua tuon suuren miehen puolueettomuudesta. Hän
kieltäytyi kumminkin antautumasta sovintoon.

"Ei, ei, hän on aina käyttäytynyt sikamaisesti minua kohtaan. Minä en
milloinkaan ota ensi askelta."

"Kuulkaapas", sanoi Daigremont, "minä odotan tänne Huret'a kello viisi,
hänellä on eräs tehtävä minulle. Kiiruhtakaa Lainsäätäjäkuntaan,
pyytäkää Huret'a vähän syrjään, puhukaa hänelle asiasta, niin
kuulustelee hän heti Rougon'in mielipidettä, ja meillä on vastaus
tiedossamme kello viisi. Tapaamme siis kello viisi?"

Saccard seisoi pää kumarassa ajatellen.

"No hyvä, jos te pidätte sitä aivan välttämättömänä!"

"Aivan välttämättömänä! Ilman Rougon'ia ei lainkaan, Rougon'in kanssa
mitä vain tahdotte."

"Hyvä on; minä menen."

Hän puristi Lujasti Daigremont'in kättä ja lähti, mutta tämä kutsui
hänet takasin.

"Kuulkaa, jos teistä näyttää kaikki käyvän hyvin, niin ettekö voisi
kotimatkalla pistäytyä markisi de Bohain'en ja Sédille'n luo, sanokaa
heille, että minä olen mukana, ja pyytäkää heitäkin yhteen puuhaan.
Heidät täytyy välttämättömästi saada mukaan."

Ulkona odotti Saccard'in ajuri, jonka hän oli käskenyt odottaa, vaikka
hänen asuntoonsa oli vain muutama askel. Hän maksoi ajurille toivoen
voivansa myöhemmin päivällä käyttää omia ajopelejänsä ja kiiruhti
kotiinsa syömään aamiaista. Häntä ei enää odotettu ja kyökkipiika
asetti hänen eteensä palasen kylmää paistia. Hän nielasi sen riidellen
kuskilleen, joka toi tiedon, että eläinlääkäri oli käskenyt antaa
hevosen levätä kolme, neljä päivää. Ja suu täynnä ruokaa syytti hän
kuskia ymmärtämättömyydestä palveluksessa ja uhkasi lähettää hänen
kimppuunsa Caroline-rouvan, joka kyllä pitäisi häntä silmällä. Viimein
käski hän tätä kumminkin hakemaan ajurin. Taas läiskyi sade katuja
vastaan, hän sai odottaa neljännestunnin, ennenkuin ajuri saapui. Hän
nousi vaunuihin ja huusi:

"Aja lainsäätäjäkuntaan!"

Hänen tarkotuksenaan oli tulla sinne ennen asiain käsittelyjen
alkamista, pyydystää Huret ohimennen käsiinsä ja puhua hänen kanssaan
levossa ja rauhassa. Onnettomuudeksi odotettiin sinä päivänä
myrskyistä istuntoa, sillä eräs vasemmiston jäsen aikoi ottaa esille
meksikon-kysymyksen, ja Rougon todennäköisesti oli pakotettu vastaamaan.

Etusalissa onnistui Saccard'in tavata etsimänsä henkilö. Hän veti tämän
mukanaan läheiseen pieneen huoneeseen, missä he voivat rauhassa puhua
keskenään, sillä käytävillä oli kiihtymys niin suuri, ettei kukaan
ehtinyt kiinnittää heihin huomiota. Vastustuspuolue kasvoi päivä
päivältä yhä pelottavammaksi, nyt jo puhalsi onnettomuudentuuli, jonka
voima kenties voisi lisääntyä ja lopulta tehdä puhdasta talossa.
Senvuoksi viipyi tovin, ennenkuin Saccard sai Huret'in ymmärtämään,
mistä on kysymys, ja kaksi kertaa piti hänen selittää, mitä Huret'in
oli tehtävä.

"Mitä te ajattelette, ystäväni! Puhua tällä kertaa Rougon'in kanssa.
Hän varmaan käskee minun mennä niin pitkälle kuin tietä riittää."

Mutta niin johtui Huret'in mieleen, että tässä sentään saattoi olla
kysymys hänen omista, henkilökohtaisista eduistaankin. Hän oli olemassa
vain tuon suuren miehen kautta, tätä oli hänen kiittäminen siitä, että
hänet oli asetettu julkisesti ehdokkaaksi ja että hän oli tullut
valituksi; hän oli ministerin juoksupoika ja eli niistä muruista, jotka
ministerin pöydältä putosivat. Näinä kahtena vuotena oli hän, kiitos
tämän ammatin etujen, kerännyt kokoon sangen kauniita summia, ja hänen
suuret maaomaisuutensa Calvados'issa oli turvattu tyydyttävällä
tavalla; hänen tarkotuksensa oli vetäytyä sinne maanmyyräksi,
niinpiankuin keikaus oli tapahtunut.

"Ei, ei, en minä voi. Ajatelkaa toki minun asemaani! Hänen kanssaan ei
ole leikkimistä, jos häntä härsytetään, enkä minä tahdo halusta pukea
teille veristä paitaa ja menettää omaa vaikutustani."

Nyt ymmärsi Saccard hänet ja koetti saada Huret'in ymmärtämään, että
tässä oli miljonia voitettavana. Suurin piirtein, tulisella
kaunopuheisuudellaan, joka muutti liikeasian runolliseksi saduksi,
selitti hän suuremmoista yritystä, jota varmasti olisi seuraava onni.
Daigremont oli ihastunut ja asettunut yhtiön etunenään. Bohain ja
Sédille olivat jo pyytäneet päästä mukaan. Olihan mahdotonta, ettei
hän, Huret, liittyisi heihin: toiset herrat tahtoivat välttämättä häntä
yhteen puuhaan edustavan asemansa vuoksi kamarissa. Toivottiin myöskin,
että hän menisi hallitukseen, sillä hänen nimeään oli totuttu
mainitsemaan kunnian ja järjestyksen yhteydessä.

Kuullessaan lupauksen hallituksen jäsenyydestä katsoi Huret häntä
silmiin.

"No, mitä te haluatte minulta, minkälainen vastaus on minun saatava
Rougon'ilta?"

"Minä puolestani", vastasi Saccard, "voisin aivan hyvin välttää
veljeäni. Mutta Daigremont vaatii minua sopimaan hänen kanssaan. Ehkä
on hän oikeassa. Senvuoksi minä toivon, että te aivan yksinkertaisesti
puhutte tuon pelätyn miehen kanssa meidän liikeyrityksestämme ja
toimitatte niin, että hän, joskaan ei suostu meitä auttamaan,
kuitenkaan ei nouse meitä vastaan."

Huret siristeli silmiään, hänen oli vaikea tehdä päätöstä.

"Jos te vain tuotte ystävällisen sanan, vain yhdenkin ystävällisen
sanan, ymmärrättekö, on Daigremont tyytyväinen, ja me kolme järjestämme
sitten koko jutun iltapäivällä."

"No hyvä, minä yritän", selitti Huret äkkiä, "mutta minä teen tämän
vain teidän tähtenne. Hänestä ei ole helppo selvitä, erittäinkin kun
vasemmisto ärsyttää häntä. Niin, me tapaamme kello viisi."

"Kello viisi."

Vasta matkalla muisti hän Daigremont'in lausuman toivomuksen.

"Aja rue de Babylone'lle!"

Siellä asui markiisi Bohain. Hän vallitsi erään suuren palatsin
siipirakennusta, jossa ennen oli asunut tallihenkilökunta, ja jonka hän
oli muuttanut sangen mukavaksi yksityisasunnoksi. Hänen vaimoaan ei
nähty koskaan, hänen sanottiin olevan sairaan ja pysyvän aina omissa
huoneissaan. Talo ja huonekalut kuuluivat kuitenkin vaimolle, mies asui
vaimonsa luona kuin hotellissa, omisti ainoastaan omat vaatteensa ja
matkakirstun, jonka sisällys sopi helposti ajurinkärryille. Vaimo oli
nimittäin pyytänyt pesäeroa, sen jälkeen kun mies oli alkanut
keinotella pörssissä. Kaksi kertaa oli hän kieltäytynyt maksamasta
erotuksiaan, eikä vekselivälittäjäliiton puheenjohtaja ollut huolinut
lähettää hänelle edes laskua, kun oli saanut tietää hänen asemansa.
Vedettiin vain aivan yksinkertaisesti risti hänen tilinsä yli. Kun hän
voitti, pisti hän häikäilemättä voiton taskuunsa, mutta kun hävisi, ei
maksanut. Hänellä oli loistava nimi, hän oli sangen hyvä koriste
hallinnossa, ja senvuoksi tahtoivat kaikki uudet liikkeet saada hänet
reklaamikilveksi. Pörssissä oli hänellä oma tuolinsa ylhäisten
keinottelijain joukossa, jotka muka kohosivat jokapäiväisten
mitättömyyksien yläpuolelle. Häntä pidettiin arvossa ja kysyttiin usein
hänen neuvoaan. Hänellä oli monta kertaa ollut vaikutusvaltaa
markkinoilla. Sanalla: markiisi Bohain oli huomattava henkilö.

Vaikka Saccard tunsikin hänet varsin hyvin, salli hän kauniin
kuusikymmenvuotiaan ylhäisen kohteliaan käytöksen tehdä itseensä
vaikutuksen.

"Herra markiisi, tulen luoksenne avunpyytäjänä..."

Hän selitti käyntinsä syyn puuttumatta aluksi lähempiin
yksityiskohtiin. Markiisi keskeytti hänet kohta alussa.

"Ei, ei, minulla ei ole aikaa, minulla on vähintään kymmenen
samallaista pyyntöä, jotka minun täytyy hylätä."

Saccard hymyili ja jatkoi:

"Daigremont on minut lähettänyt..."

"Aha, Daigremont on mukana", huudahti markiisi. "Hyvä, hyvä! Jos
Daigremont on mukana, ryhdyn minäkin puuhaan. Luottakaa minuun!"

Ja kun vieras aikoi selittää lähemmin asioita, niin että hän edes saisi
tietää, minkälaiseen liikeyritykseen hän oli ryhtyvä, keskeytti hän
tämän rakastettavaan tapaan, kuten ainakin ylhäinen herra, jonka ei
sovi syventyä pohjia myöten sellaiseen asiaan, ja jolla on synnynnäinen
luottamus lähimäistensä rehellisyyteen.

"Pyydän, ei sanaakaan enää. En tahdo tietää mitään. Te tarvitsette
nimeäni, lainaan sen teille auliisti, ja sillä on asia selvä. Sanokaa
Daigremont'ille, että hän järjestää kaikki mielensä mukaan."

Saccard hymyili itsekseen astuessaan taas ajuriin.

"Hän tulee meille kalliiksi", ajatteli hän, "mutta onhan hän todellakin
hyvä koristus".

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aja rue de Jeuneurs'ille!"

Liikehuone Sédille'n varasto ja konttori oli tämän kadun varrella;
niille kuului kokonainen suuri pohjakerros pihan sisällä. Viiden vuoden
työn jälkeen oli Sédille, joka oli Lyon'ista ja jolla vielä oli siellä
tehtaansa, onnistunut vihdoinkin tekemään silkkitehtaansa Parisin
suurimmaksi ja huomatuimmaksi sittenkun eräs sula sattuma oli johtanut
hänet pörssikeinotteluun. Ja nyt raivosi hänessä pelihimo kuin
hävittävä tulipalo. Hän oli voittanut suuria summia kaksi kertaa
peräkkäin ja menestys oli saattanut hänet aivan päästään pyörälle.
Miksi uhrata kaksikymmentäviisi vuotta elämästään voittaakseen
vaivaisen miljonan, kun yhdessä ainoassa tunnissa, yksinkertaisen
pörssikeinottelun kautta, voi pistää sen taskuunsa? Hän menetti yhä
enemmän ja enemmän innostuksensa liikkeeseensä, joka meni vanhaan
tapaansa; hän eli ainoastaan oivallisen pörssikeikauksen toivossa, ja
kun häntä nyt seurasi itsepäinen vastoinkäyminen, nielivät hänen
keinottelunsa kaikki silkkitehtaan tulot. Hänen häviönsä oli vain ajan
kysymys, sillä hänen tehtaansa Lyon'issa tuottivat 200,000 frangia, ja
hänen keinottelunsa maksoi 300,000 vuodessa.

Saccard tapasi Sédille'n tuskissaan ja levottomana, sillä hän ei
osannut pelata tyynesti. Hän eli mielenliikutuksen vallassa, milloin
täynnä toivoa, milloin syvästi alakuloisena, sairaana epävarmuudesta,
sen vuoksi että hän oikeastaan pohjaltaan oli kunnon mies. Mutta tuskin
oli hän kuullut pari sanaa uudesta liikepuuhasta, kun hänen lihavat
kasvonsa vaaleine suurine poskipartoineen punastuivat innostuksesta.

"Oi, ystäväni, jos te tuotte minulle onnen, lausun teidät
tervetulleeksi."

Mutta samassa hän kauhistui.

"Ei, ei, elkää kiusatko minua. Olisi viisainta minun palata
silkkikankaitteni pariin, eikä jättää koskaan tiskiäni."

Saccard tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja puhui senvuoksi hänen
pojastaan Gustave'sta, jonka hän sanoi tavanneensa Mazaud'illa
aamupäivällä. Mutta siinä oli vielä yksi surun syy kauppiaalle, sillä
hän oli toivonut pojan ottavan liikkeen huostaansa ja vapauttavan hänet
siitä taakasta, mutta tämä halveksi kauppaa ja ajatteli ainoastaan
huvituksia; nousukkaitten pojat eivät kelpaa tavallisesti muuhun kuin
hävittämään omaisuudet, jonka heidän isänsä ovat koonneet. Isä oli
hankkinut hänelle paikan Mazaud'illa nähdäkseen, oliko hänellä
mahdollisesti taipumuksia tämän ammattiin.

"Sen perästä kuin hänen äitiraukkansa kuoli", mutisi hän, "ei hän
todellakaan ole tuottanut minulle suurta iloa. No, ehkä hän Mazaud'in
luona oppii asioita, jotka voivat olla minulle hyödyksi."

"No niin", alkoi Saccard uudelleen, "tuletteko mukaan? Daigremont pyysi
minun sanomaan teille, että hän ryhtyy puuhaan."

Sedille teki suuren liikkeen ja äänellä, joka vapisi sekä halusta että
pelosta, sanoi hän:

"Kyllä, tietysti minä tulen mukaan! Tiedättehän, etten minä voi pysyä
syrjässä. Jos minä kieltäytyisin ja liikkeenne menestyisi, tulisin minä
sairaaksi katumuksesta. Sanokaa Daigremont'ille, että minä liityn
mukaan."

Kun Saccard saapui takasin Daigremont'in asuntoon, ei isäntä ollut
vielä tullut kotia, ja hän alkoi kävellä edestakasin pienessä
tupakkahuoneessa, jonne palvelija oli hänet ohjannut. Mutta kaunis
naisääni, syvä ja surumielissointuinen kontra-alto kajahti äkkiä
äänettömässä talossa; hän meni avoimen ikkunan ääreen kuuntelemaan.
Rouva Daigremont harjotteli pianon ääressä kappaletta, jonka hän
luultavasti aikoi esittää illalla joissakin kutsuissa. Ja
kuunnellessaan kaunista musiikkia johtui hänen mieleensä joukko
merkillisiä juttuja, joita oli liikkeellä Daigremont'ista, erittäinkin
50 miljonan Hadomantive-laivasta, jonka pohjapääoman hän oli pidättänyt
kokonaan itsellään ja antanut omien asiamiestensä myydä obligationit
viiteen kertaan, kunnes hän muodollisesti oli luonut markkinat ja
järjestänyt kurssin; sitten oli tullut varsinainen myynti, paperit
olivat laskeutuneet 300 frangista 15:sta ja hän oli ansainnut
tavattomia summia yksinkertaisten pieneläjäin kustannuksella, jotka
olivat joutuneet häviöön yhdellä iskulla. Niin, hän oli viekas ja
sangen vaarallinen herra! Ja rouvan ääni kaikui valittavana, hellänä,
epätoivoisena, tragillisella voimalla.

Mutta samassa huomasi hän hämmästyksekseen Huret'in astuvan sisään.

"Mitä -- oletteko jo täällä? Kellohan ei ole vielä viittä. Ovatko
keskustelut loppuneet?"

"Loppuneet? Kyllä, kiitos! Ne ovat parhaillaan käynnissä."

Ja hän selitti, että kun vasemmistolaiset eivät olleet vielä
lopettaneet esitystään, ei Rougon varmaankaan voisi vastata ennenkuin
huomenna. Huomatessaan tämän oli hän rohkaissut itsensä ja pyytänyt
ministeriä hetkeksi sivuhuoneeseen.

"No?" kysyi Saccard levottomana. "Mitä sanoi kuulu veljeni?"

Huret ei vastannut heti.

"Oh, hän oli luonnollisesti vihainen kuin kahlekoira. Minä puhuin
hänelle, mitä teillä oli mielessänne, ja sanoin, ettette te halunnut
ryhtyä mihinkään ilman hänen suostumustaan."

"No?"

"Silloin tarttui hän molempiin käsiini ja kirkui minulle vasten
kasvoja: Hän saa minun puolestani mennä ja hirttää itsensä! ja sen
sanottuaan meni hän tiehensä."

Saccard kalpeni ja naurahti väkinäisesti.

"Sangen kaunista."

"Onpa kyllä", vastasi Huret naivisti. "Tätä minä en ollut odottanut.
Nyt saamme järjestää tämän asian omin neuvoin."

Ja kuullessaan seinän takaa juuri kotiin tulleen Daigremont'in äänen
lisäsi hän hiljaa:

"Antakaa minun hoitaa tämä asia."

Huret tahtoi selvästi keinolla millä hyvänsä saada Yleispankin
perustetuksi ja päästä itse osakkeenomistajaksi. Hän oli jo huomannut
mitä osaa hän tulisi näyttelemään yhtiössä. Tuskin oli hän tervehtinyt
Daigremont'ia, kun hän levitti loistavin kasvoin kätensä ja huudahti:
"Victoria! Victoria!"

"Todellako? Kertokaa kaikki."

"Aivan niin, suuri mies menetteli juuri kuin saattoi odottaakin; hän
sanoi vain: 'toivon että veljeni onnistuu'."

Silloin Daigremont ihastui, hänen mielestään merkitsivät ministerin
sanat sangen paljon.

"Ja me onnistumme, rakas Saccard, olkaa huoleti; siitä me kyllä pidämme
huolen."

Herrat ryhtyivät järjestämään pääkohtia, mutta Daigremont sulki
ikkunan, sillä hänen vaimonsa laulu kaikui loppumattomana
epätoivonsäveleenä ja esti herroja kuulemasta toinen toisensa puhetta.
Ja vaikka ikkuna oli sulettu, kaikui sittenkin tukahutettuja,
valittavia säveliä tupakkahuoneeseen harvinaisena säestyksenä
Yleispankin perustamistilaisuuteen, luottoyhdistyksen 25 miljonan
pääomalla, jaettuna 50,000 osakkeeseen, kukin 500 frangia. Päätettiin
myöskin, että Daigremont, Sédille, Huret, markiisi Bohain ynnä eräät
heidän ystävänsä muodostaisivat yhdynnän, joka etukäteen ottaisi
haltuunsa ja jakaisi keskenään neljä viidettä osaa osakkeista, siis
40,000; niin ollen oli liikkeeseen laskeminen turvattu ja saattamalla
osakkeet harvinaisiksi voisi niitten kurssia ylentää mielensä mukaan.
Kaikki oli kumminkin mennä myttyyn, kun Daigremont vaati 400,000
frangin palkintoa jaettuna 40,000 osakkeelle eli siis 10 frangia
osakkeelta. Saccard vastusti kiihkeästi selittäen, että oli mieletöntä
kiduttaa lehmää, ennenkuin oli alkanut sitä lypsää. Luonnollisesti
olisi alku hankala, miksi siis itse luoda itselleen vaikeuksia? Hänen
täytyi kumminkin antaa perään, sillä Huret asettui Daigremont'in
puolelle, katsoi tämän vaatimuksen aivan luonnolliseksi ja sanoi että
aina niin meneteltiin.

He erosivat suunniteltuaan uuden kokouksen seuraavaksi päiväksi,
kokouksen, jossa insinööri Hamelin tulisi olemaan läsnä. Mutta äkkiä
löi Daigremont otsaansa epätoivoisin ilmein:

"Kolb! Hänet olen aivan unohtanut. Hän ei koskaan antaisi minulle
anteeksi, hänen on päästävä mukaan. Rakas, kiltti Saccard, olkaa niin
ystävällinen ja menkää heti hänen luokseen. Kello ei ole vielä kuutta,
te tapaatte hänet. Niin, teidän on itsenne mentävä, eikä lykättävä
asiaa huomiseen, vaan toimitettava se tänään -- hän tulee liikutetuksi
huomatessaan, että me tarvitsemme häntä!"

Saccard totteli ja lähti heti; hän tiesi, että täytyy käyttää niitä
päiviä, jolloin onni on myötäinen. Hän oli lähettänyt pois vaununsa ja
kulki jalkasin.

Panoraman pasaasissa, jossa hän seurasi eräitä sivuteitä päästäkseen
nopeammin Vivienne-kadulle, huomasi hän äkkiä Gustave Sédille'n tulevan
ulos eräästä pimeästä porttikäytävästä ja rientävän pois taakseen
katsomatta. Saccard pysähtyi katsomaan taloa, se oli pieni hotelli, ja
hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan erään pienen, vaalean
hunnutetun naisen, joka nyt myöskin poistui hotellista, kauniiksi rouva
Conin'iksi, paperikauppiaan vaimoksi. Ahaa, tänne hän siis tuli
kohtaamaan rakastajaansa, silloinkun hänen miehensä luuli hänen olevan
laskuja karhuamassa! Tämä salaperäinen nurkka oli sangen hyvin valittu
ja ainoastaan sokea kohtalo oli kavaltanut salaisuuden. Saccard
hymyili, hänestä oli juttu sangen hauska, mutta hän kadehti Gustave'a.
Germaine Coeur aamupäivällä, rouva Conin illalla! Ja hän katseli taloa
tarkkaavasti tunteakseen sen vastaisuudessa -- häntä halutti olla itse
mukana.

Saapuessaan Vivienne-kadulle ja ollessaan juuri aikeissa astua Kolb'in
asuntoon vavahti hän ja pysähtyi jälleen. Hieno, hivelevä musiikki,
joka nousi maasta kuin haltijan ääni, hurmasi hänet, ja hän tunsi taas
saman äänen, kullan kilinän, tuon rahakorttelin alinomaisen kaiun, jota
hän jo aamulla oli kuunnellut. Päivä loppui samoin kuin oli alkanutkin.
Häntä ilahutti tuon äänen hyväily, ikäänkuin se olisi ollut hyvä enne.

Kolb oli itse juuri sulatushuoneessa ja talon ystävänä haki Saccard
häntä sieltä. Suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaasu paloi yötä
päivää, oli sinkillä vuorattuja hinkaloita, jotka sinä päivänä olivat
täynnä espanjalaista kultarahaa. Kaksi miestä tunki niitä lapiolla
suuren nelikulmaisen uunin sulatuspätsiin. Kuumuus oli ankara, täytyi
puhua kovasti, jos tahtoi saada äänensä kuuluviin kilisevän, matalassa
holvissa kaikuvan musikin yli. Pöydillä oli kultatankoja, pitkulaisia
ja nelikulmaisia, kiiltäviä ja uusia, ja muuan kemisti tutki laatua
ennen leimaamista. Aamusta lähtien oli yli kuusi miljonaa kulkenut
pätsin läpi; 3400 frangia oli pankkiirin koko voitto, sillä erotus
molempien kurssien välillä oli tavattoman pieni, täytyi laskea
tuhannesosissa, ja tarvittiin tavaton määrä kultaa, ennenkuin siitä voi
kertyä jotain voittoa. Senvuoksi kilisi kulta yötä päivää, vuodesta
vuoteen tässä kellarissa, johon se tuli leimattuna rahana ja josta se
lähti tankoina tullakseen uudelleen lyödyksi rahaksi ja sulatetuksi
loppumattomiin, ainoastaan senvuoksi että muutamia kultajyväsiä jäisi
riippumaan pankkiirin sormiin.

Kolb oli hyvin pieni mies, hänellä oli tummat hiukset ja kotkannenä,
joka pisti esiin suuren mustan parran keskeltä todistaen hänen
juutalaista syntyään. Päästyään selville Saccard'in asiasta, suostui
hän innolla.

"Oivallista!" huudahti hän. "Mielelläni tulen mukaan, kun kerran
Daigremont'kin on. Kiitos teille, että vaivausitte luokseni."

Mutta he saattoivat tuskin kuulla toinen toisensa äänen ja he
vaikenivat jääden kuitenkin hetkeksi seisomaan paikalleen, kuunnellen
tylsällä ihastuksella tuota houkuttelevaa, kiusaavaa ääntä, joka
värisytti heidän hermojaan.

Ulkona oli kaunis sää, selkeä toukokuunilta, mutta Saccard oli nyt niin
väsynyt, että hän ajoi kotiin. Päivä oli ollut raskas, mutta olihan se
tuottanut hyötyäkin.



IV.


Ilmeni vaikeuksia, ja monta kuukautta kului ilman että mitään
ratkaisevaa tapahtui. Syyskuun viimeiset päivät olivat jo käsissä ja
Saccard kiehui harmista nähdessään, että hänen ponnistuksistaan
huolimatta ilmeni yhä uusia vastuksia, kokonainen joukko toisarvoisia
kysymyksiä, jotka täytyi ratkaista, jos mieli saada aikaan jotain
pysyvää ja varmaa. Hän kävi niin kärsimättömäksi, että hän jo hetkisen
tuumi antaa palttua koko yhtiölle ja panna liike käyntiin yksinomaan
ruhtinatar d'Orvideon avulla. Olihan hänellä miljonat, jotka aluksi
tarvittiin, miksi hän ei sijottaisi niitä tähän oivaan yritykseen?
Voisihan sitten ottaa mukaan pienempiä liiketovereita, kun tuonnempana,
kuten hän ajatteli, lisättäisiin liikepääomaa. Saccard luuli varmasti
tarjoavansa ruhtinattarelle aivan erinomaisen rahojen sijotuspaikan,
jonka avulla hän kymmenkertaistuttaisi pääomansa, köyhien pääoman,
jonka hän sitten voisi jakaa vielä suurempina almuina.

Saccard meni siis eräänä aamuna ruhtinattaren luo puhuakseen hänen
kanssaan ystävänä ja liikemiehenä. Hän selitti tälle suunnitellun
pankin tarkotusta ja koneistoa. Hän kertoi kaikki, paljasti Hamelin'in
salkun sisällön, eikä vaiennut ainoankaan itämaalaisen suunnitelman
suhteen. Niin, hän salli oman kiihkonsa innoittaa hänet kuvailemaan
Hamelin'in mieletöntä unelmaa Jerusalemin paavikunnasta, maalaili
katolisen kirkon lopullista voittokulkua: paavi hallitsemassa pyhillä
seuduilla, vallitsemassa koko mailmaa "Pyhän haudan aarrekammion"
enemmän kuin kuninkaallisen budgetin nojalla. Ruhtinatar, joka oli
kiihkouskovainen, alkoi vasta innostua asiaan, kun Saccard tuli
suunnitelman viimeiseen osaan, "työn ruunuun", jonka sadunomainen
suuruus tyydytti hänen omaa vilkasta mielikuvitustaan. Ranskan
katolisen puolueen keskuudessa oli hiljan herättänyt hämminkiä keisarin
sopimus Italian kuninkaan kanssa, jonka nojalla hän sitoutui
määrätyillä ehdoilla kutsumaan kotiin ne ranskalaiset joukot, jotka
olivat ottaneet haltuunsa Roman. Olihan se aivan sama kuin jättää Roma
italialaisille, muutamat näkivät jo hengessään paavin vainottuna,
kerjäläissauvan varassa vaeltavan kaupungista kaupunkiin reppu selässä;
kysymys saisi ihmeellisen ratkaisun, jos hänen pyhyytensä nousisi
valtaistuimelle Jerusalemissa ja saisi tuekseen pankin, jonka
osakkeitten omistaminen olisi jokaisen katolilaisen kunnia-asia. Se oli
niin kaunis suunnitelma, että ruhtinatar selitti sen olevan vuosisadan
kauneimman ajatuksen, jonka pitäisi innostaa jokaista hiukankin
uskonnollismielistä ihmistä. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut
kuulla puhuttavankaan pääomansa sijottamisesta pankkiin; hän oli
lujasti päättänyt pitää valansa: jättää varansa takasin köyhille
ottamatta centime'akaan korkoa. Todistelu, että köyhille koituisi etua
hänen osanotostaan tähän liikkeeseen ei tehnyt häneen minkäänlaista
vaikutusta, vieläpä suututtikin häntä. Ei, ei, tämän kirotun lähteen
piti kuivaa olemattomiin, se oli hänen elämänsä ainoa päämäärä.

Saccard joutui aivan suunniltaan kuullessaan tämän jyrkän vastauksen ja
hän kykeni ainoastaan saamaan erään lupauksen, jonka eteen hän tähän
saakka oli turhaan ponnistellut. Yleispankin perustamisesta saakka oli
hän koettanut saada sitä varten tarvittavan huoneuston ruhtinattaren
talosta, tai, oikeammin sanoen, Caroline-rouva oli antanut hänelle sen
ajatuksen, sillä hänellä itsellään oli ollut suurempia tuumia, hän oli
halunnut kokonaisen palatsin heti paikalla. Ruhtinatar oli aluksi
kieltäytynyt antamasta suostumustaan vihansa vaikutuksesta kaikkea
liike-elämää kohtaan. Mutta tänään, kun Saccard oli vetänyt uskonnonkin
asian yhteyteen, tuli hän liikutetuksi, suurisuuntainen hanke vaikutti
häneen, ja hän suostui. Se oli suuri myönnytys, ja hän värisi
ajatellessaan tuota helvetinkonetta, tuota luottoyhdistystä, tuota
pörssikeinottelun välikappaletta, jonka hän näin salli perustaa
jalkojensa alle ja joka kenties levittäisi ympärilleen kuolemaa ja
turmiota.

Viikko tämän jälkeen näki Saccard ilokseen liikkeen, jonka tiellä tähän
asti oli ollut niin paljo vastuksia, äkkiä selviävän niistä muutamissa
päivissä. Daigremont tuli eräänä aamuna ilmottamaan, että hän
vihdoinkin oli saanut kaikkialta myöntävän vastauksen ja että koneen
voisi panna käyntiin. Viimeisen kerran silmäilivät he nyt lävitse
sääntöehdotuksen ja kirjottivat sopimuksen. Ja se oli onnen aikaa
Hamelin'ille, jolle taas oli alkanut olla vaikeaa päästä eteenpäin.
Saccard'in innostus oli tarttunut häneenkin, niin että hän nyt oli yhtä
kärsimätön kuin tämäkin. Rouva Caroline sitävastoin, joka alussa oli
ollut niin innostunut, näytti nyt kylmältä ja huolestuneelta kaikkien
yrityksen perustamista kohdanneitten vastoinkäymisten johdosta.

Sinä aamuna, jolloin Daigremont oli käynyt hänen luonaan, astui Saccard
ilosta loistaen Hamelin'in työhuoneeseen.

"Vihdoinkin kaikki järjestyksessä!" huudahti hän.

Hamelin nousi kyyneleet silmissä ja puristi lujasti hänen kättään, ja
kun Caroline ainoastaan kääntyi hänen puoleensa hiukan kalpeana, kysyi
hän:

"No, mitä nyt, siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanottavaa? Eikö
tämä teitä sen enemmän ilahuta?"

Valoisa hymy väikkyi Carolinen kasvoilla.

"Minä olen hyvin iloinen, hyvin iloinen, vakuutan teille."

Kun Saccard alkoi selitellä insinöörille perustetun yhtiön lähempiä
yksityiskohtia, keskeytti Caroline-rouva tavallisella tyyneydellään:

"On siis laillista, että useammat liittyvät yhteen ja jakavat pankin
osakkeet ennen liikkeeseenlaskemista?"

Saccard nyökkäsi myöntävästi.

"Tietysti laillista! Puhumattakaan siitä, että me välttämättömästi
tarvitsemme varmoja henkilöitä, jotka ovat markkinoitten herroja, jos
alussa kävisi vähän huonosti. Nyt on neljä viidettä osaa osakkeistamme
varmoissa käsissä. Notarius allekirjottaa sopimuksen milloin hyvänsä."

Caroline uskalsi vastustaa häntä.

"Minä luulin lain vaativan, että osakkeita pitäisi olla merkittynä koko
pääoman edestä?"

Saccard hämmästyi ja katsoi häntä suoraan kasvoihin.

"Ahaa, te luette lakikirjaakin?"

Hän punastui hiukan, sillä Saccard oli arvannut oikein: eilen oli hän
oudon levottomuuden ahdistamana lukenut laista yhtiöitä koskettelevan
luvun. Aluksi tunsi hän levottomuutta, mutta sanoi sitten nauraen:

"Niin, oikein arvattu, minä luin eilen lakikirjaa. Mutta minä painoin
sen kohta kiinni sillä siitä saa saman tunteen kuin lääkärikirjaa
lukiessa: alkaa tuntea kaikkien mahdollisten tautien oireita."

Mutta Saccard suuttui, sillä se seikka, että hän oli ryhtynyt hakemaan
selvitystä, todisti, että hän epäili häntä ja vartioi häntä viisailla
tutkivilla naissilmillään.

"Oh", huudahti hän tehden suuren liikkeen, ikäänkuin hän olisi halunnut
kumota kaikki tyhjät lörpötykset, "luuletteko, että me aiomme ottaa
huomioon kaikki lain pikkumaisuudet! Sillä tavoin emme pääse kahta
askelta eteenpäin, takertuisimme esteisiin joka taholla ja antaisimme
kilpailijoillemme hyvän tilaisuuden kaataa meidät kumoon. Ei, ei, minä
en voi odottaa kunnes koko pääoma on merkitty; minä pidän mieluummin
hallussani osan osakkeita ja löydän kyllä nimellisomistajan, jonka
laskuun avaan tilin meillä."

"Se on kiellettyä", selitti kaunis, vakava ääni rauhallisesti.

"Niin, se on kiellettyä, mutta kaikki yhtiöt tekevät niin."

"Siinä tekevät ne tyhmästi, sillä se ei ole oikein."

Saccard saavutti voimakkaan tahdonponnistuksen avulla takasin
mielenmalttinsa, hymyili ja katsoi tarpeelliseksi kääntyä Hamelin'in
puoleen, joka hämmästyneenä kuunteli keskeyttämättä heitä:

"Rakas ystäväni, toivon, ettette epäile minun kunniallisuuttani. Minä
olen vanha liikemies, enkä ilman kokemusta, joten te voitte luottaa
minuun, mitä asian rahalliseen puoleen tulee. Tuokaa te hyviä aatteita,
minä otan tehtäväkseni hankkia mahdollisen suuren taloudellisen voiton
mahdollisimman pienellä riskillä. En usko, että yksikään käytännön mies
voi luvata enempää."

Insinööri oli kaino ja heikko luonteeltaan; hän kuittasi koko jutun
leikinlaskulla päästäkseen vastaamasta suoraan.

"Caroline tulee varmasti valvomaan teitä sensorin tavoin. Hän on
syntynyt koulumestariksi."

"Menen sangen mielelläni hänen kouluunsa", sanoi Saccard kohteliaasti.

Caroline-rouvakin purskahti nauruun ja keskustelua jatkettiin
ystävällisen luottavaisuuden vallitessa.

"Tiedättekö, minä pidän niin paljon veljestäni ja tulisin sangen
pahoilleni, jos te ryhtyisitte epäilyttäviin liikeasioihin, jotka aina
päättyvät suruun ja onnettomuuteen. Ja kun me nyt olemme joutuneet itse
asiaan, niin tahdon sanoa teille, että minua kauhistuttaa pörssipeli ja
sellaiset keinottelut. Tulin niin iloiseksi sääntöjen 8 pykälän
määräyksestä, että kaikki luottotehtävät olivat ankarasti kielletyt.
Sehän oli samaa kuin kieltää pörssipeli, eikö totta? Mutta nyt olette
te riistäneet minulta hyvät unelmani nauramalla minulle vasten kasvoja
ja selittämällä, että tuo pykälä on vain muotoseikka, jonka kaikki
yhtiöt ottavat sääntöihinsä, mutta jota kukaan ei katso tarpeelliseksi
noudattaa. Tiedättekö, mitä minä olisin tahtonut? Niin, että te noitten
50,000 osakkeen sijasta olisitte laskeneet ainoastaan obligationeja.
Ah, minä olen, kuten näette, aivan järjiltäni luettuani lakikirjaa;
minä tiedän kyllä, ettei obligationeilla voi keinotella ja
obligationien omistaja on vain yksinkertaisesti henkilö, joka on
lainannut rahoja ja joka saa niin ja niin monta prosenttia niistä,
olematta lainkaan innostunut ansiosta, kun taas osakemies on alttiina
riskille, seisoo ja kaatuu yhtiönsä kanssa. Sanokaa, miksette anna ulos
obligationeja; se rauhottaisi minua, tuntisin silloin itseni täysin
onnelliseksi!"

Hän muutti rukoilevan äänensä leikilliseksi salatakseen todellista
levottomuuttaan. Ja Saccard vastasi samaan äänilajiin, koomillisella
innolla:

"Obligationeja! Obligationeja! Ei koskaan! Mitä minä hyötyisin
obligationeista? Ne ovat kuolleita paperilappuja. Ettekö te huomaa,
että pörssipeli on sellaisen liikkeen kuin meidän pääratas, vieläpä sen
päävoima? Niin, se kokoaa verta kaikilta suunnilta ja lähettää sen
tulvivina jokina kaikkialle; sieltä lähtee se suuremmoinen rahan
kiertokulku, joka on suurten yritysten itse olemus. Ilman sitä olisivat
suuret pääomayhtymät ja laajat kulttuurityöt mahdottomat, sillä ne ovat
sen suoranaisena seurauksena. Sen laita on aivan sama kuin nimellisten
yhtiöitten. Miten niitä vastaan onkaan raivottu! Yhä uudestaan ja
uudestaan on hoettu, että ne ovat petosta ja huijausta. Mutta
tosiasiana pysyy, ettei meillä ilman niitä olisi rautateitä, eikä
mitään muitakaan suuremmoisia uusiaikaisia keksintöjä, jotka ovat
antaneet mailmalle aivan uuden näön; sillä mikä omaisuus olisi
tarpeeksi suuri, kuka yksilö, mikä joukko olisi voinut ottaa päällensä
sellaisen riskin? Riski! Sitä juuri tarvitaan ... siinä juuri suuri
päämäärä. Täytyy olla suuria suunnitelmia, joitten rohkeus panee
mielikuvituksen liikkeelle, täytyy sytyttää suuren voiton toivo, toivo
arpakeinottelusta, joka kymmenkertaistuttaa liikkeeseen pannun pääoman,
mikäli se ei sitä nielase kitaansa; sillä tavoin syttyvät intohimot,
yritys saa elinvoimaa kaikilta tahoilta, jokainen tuo raharoponsa, ja
mailman voi luoda uudestaan. Mitä pahaa te löydätte siinä? Riski on
vapaaehtoinen, jaettu lukemattomien henkilöitten osalle, sen mukaan
kuin kullakin on kykyä tai rohkeutta. Hävitään, mutta voidaan myös
voittaa, toivotaan onnea, mutta voidaan odottaa onnettomuuttakin,
eikä ihmisellä ole sen tulisempaa toivoa, sen ihanampaa unelmaa,
voimakkaampaa intohimoa, kuin kiusata kohtaloa, voittaa kaikki sen
suosion avulla, tulla haltijaksi, tulla jumalaksi!"

Puhuessaan muuttui Saccard vakavaksi, hän suoristi lyhyen vartalonsa,
paisutti puheensa lyyrilliseen lentoon ja teki liikkeitä, ikäänkuin hän
oli lennättänyt sanansa kaikkiin mailman suuntiin.

"Me esimerkiksi Yleispankkeinemme, emmekö me avaa uusia näköaloja yli
Asian vanhan mailman, rajattoman toiminta-alueen sivistyksen auralle ja
kullanetsijäin unelmille? Ei ikinä ole millään yrityksellä ollut
kunnianhimoisempaa päämäärää, eikä koskaan -- sen myönnän -- tulos ole
ollut niin aavistamaton. Mutta juuri senvuoksi on meillä kaikki
mahdollisuudet saavuttaa ennenkuulumaton yhteenliittyminen yleisön
taholta, niinpiankuin olemme päässeet markkinoilla tunnetuiksi.
Yleispankkimme on aluksi saava tavallisen luottolaitoksen muodon, mutta
lopullinen tarkotukseni on, että siitä on tuleva veljenne suurten
suunnitelmien toteuttaja ja että se on ajan oloon kohottava meidät
valta-asemaan. Ja vaikka meillä on sellainen loistava tulevaisuus
silmiemme edessä, tulette te minulta kysymään, eikö ole laitonta
muodostaa yhtiötä ja antaa jäsenille palkkio, joka senjälkeen viedään
heidän tililleen: perustamiskustannukset. Teitä huolestuttavat pienet
välttämättömät säännöttömyydet, osakkeet, jotka eivät ole merkityt ja
jotka yhtiö pitää viisaimpana säilyttää jonkun nimellishenkilön
nimissä; sanalla sanoen: te olette huolissanne pörssipelin ja
keinottelun suhteen ... teitä huolestuttaa juuri se, mikä on tämän
unelmoimani jättiläiskoneiston sielu, pohja ja elämänliekki!
Siis tietäkää, että tuo 25 miljonaa on ainoastaan sytyke, joka
heitetään koneen alle sytyttämään tulta! Että minä toivon neljä-,
viisikertaistuttavani sen, kunhan liikkeemme laajentuu! Että meidän
täytyy saada kultasade, miljonien huumaava tanssi, jos aiomme nähdä
itämaalaiset unelmamme toteutettuina! Minä en tietysti voi vastata,
etteikö jotakin särkyisi; eihän voi kääntää mailmaa ylös alasin
polkematta jotakin varpaille."

Caroline katseli häntä, ja tämä nainen, joka rakasti elämää, ihaili
kaikkea, mikä oli tulista ja voimakasta, huomasi lopulta Saccard'in
kauniiksi hänen seisoessaan siinä intoa ja heidän suuren tehtävänsä
toteutumisen uskoa hehkuvana. Senvuoksi tunsi hän antavansa perään,
taipumatta kumminkaan hänen teorioihinsa, jotka sotivat hänen
oikeudentuntoaan ja selvää arvostelukykyään vastaan.

"Saattaa niin olla, minähän olen vain nainen ja tämä olemassaolon
taistelu pelottaa minua. Mutta yhtä pyydän teiltä: musertakaa niin
harvoja kuin mahdollista, elkääkä missään tapauksessa niitä, joista
minä pidän!"

Saccard oli ylpeä; ihastuneena oman kaunopuheisuutensa johdosta tunsi
hän itsensä jo etukäteen voittajaksi ja voi osottaa jalomielisyyttä ja
lempeyttä.

"Elkää pelätkö! En minä ole niin villi kuin näyttää. Me tulemme
rikkaiksi kaikki!"

He juttelivat nyt aivan rauhallisesti niistä eri toimenpiteistä, joihin
oli ryhdyttävä; päätettiin, että Hamelin jo seuraavana päivänä yhtiön
perustamisen jälkeen lähtee Marseille'en jatkaakseen sieltä matkaa
Itämaille jouduttamaan suuren yrityksen toimeenpanemista.

Mutta pörssissä alkoivat jo huhut liikkua. Saccard'in nimi kohosi
uudelleen ylös siitä sameasta vedestä, johon se viime aikoina oli ollut
vähällä hukkua, ja kuiskuteltiin yhä kuuluvammin hänen uusista
suunnitelmistaan, puhuttiin yhä äänekkäämmin varmasta ja loistavasta
tulevaisuudesta, ja uudestaan täyttyi hänen odotushuoneensa, kuten
entispäivinä Monceaux-puiston varrella, joka aamu avun anojilla. Mazaud
pistäytyi -- kuten ennen vanhaan -- juttelemaan päivän uutisia; hän
otti vastaan muitakin vekselinvälittäjiä, juutalaisen Jacoby'n ja hänen
vävynsä Delaroque'n, joka teki vaimonsa hyvin onnettomaksi.
Vapaavälittäjiä edusti Nathansohn, pieni vaalea, ketterä herra, jota
aina onnisti. Ja Massias-raukkakin, jonka puuhilla harvoin jos
milloinkaan, oli menestystä, ilmestyi jo joka-ainoa päivä, vaikk'ei
Saccard'ilta vielä ollutkaan saatavissa määräyksiä.

Eräänä aamuna yhdeksän aikaan oli Saccard'in odotushuone täynnä. Kun
hän ei vielä ollut hankkinut itselleen erityistä henkilökuntaa, oli
hänen sangen vaikea selviytyä vieraista ainoan kamaripalvelijansa
avustuksella. Hänen avatessaan tänään työhuoneensa oven tahtoi Jantrou
tunkeutua sisään; mutta Saccard oli huomannut Sabatani'n, jota hän oli
etsinyt kaksi päivää.

"Anteeksi, ystäväni", sanoi hän estäen entistä koulunopettajaa, "haluan
ensin puhua välimereläisen kanssa."

Sabatani istuutui pidättyväisesti hymyillen tavanomaisella
käärmemäisellä joustavuudellaan ja salli Saccard'in rauhallisesti puhua
loppuun; ja tämä esitti ehdotuksensa kiertelemättä, sillä hän tiesi,
kenen kanssa oli tekemisissä.

"Rakas ystäväni, minä tarvitsen teitä, meidän täytyy saada
nimellishenkilö. Minä avaan teille tilin, annan teidän ostaa vissin
määrän osakkeitamme, jotka te tietysti kuittaatte kynänvedolla.
Huomaatte, että minä käyn suoraan asiaan ja pidän teitä ystävänä."

Nuori mies katsoi häneen kauniilla samettisilmillään, jotka antoivat
pitkulaisille, ruskeille kasvoille niin loistavan ilmeen.

"Laki vaatii maksua käteisellä rahalla. Mutta ... minä en sano tätä
teille oman itseni vuoksi. Te kohtelette minua ystävänä ja siitä olen
ylpeä. Olen valmis tekemään mitä hyvänsä."

Saccard tahtoi tämän johdosta sanoa hänelle jotain ilahuttavaa ja
ilmotti hänelle siis että Mazaud kunnioitti häntä suuresti ja oli
liikeasioissa hänen kanssaan ilman riittäviä takeita. Sitten laski hän
leikkiä Germaine Coeur'ista, jonka seurassa hän oli tavannut Sabatani'n
eilen, ja tämä hymyili sanomatta sanaakaan vastaan -- aivan niin, hän
ei koskaan saanut rauhaa naisilta, hän ei voinut ymmärtää, miksi ne
juoksivat hänen jälessään.

"Mutta asiasta toiseen", keskeytti Saccard, "me tarvitsemme myös
muutamia allekirjotuksia saadaksemme liikkeemme järjestykseen -- voinko
lähettää joukon papereita teille?"

"Luonnollisesti, niin paljon kuin tahdotte!"

Hän ei edes kysynyt maksua; ja kun toinen lisäsi, että hän saisi
frangin jokaisesta allekirjotuksesta edes jonkunlaiseksi korvaukseksi
hukkaanmenneestä ajastaan, nyökkäsi Sabatani vain päätään ja sanoi
hymyillen:

"Toivon myös, ettette kieltäydy antamasta minulle hyviä neuvoja; tehän
saatte tästä puolin tarkkoja tietoja. Otan vapauden pyytää teiltä
selvitystä silloin tällöin."

"Tehkää niin", vastasi Saccard, joka ymmärsi hänet. "Hyvästi siis ...
elkääkä olko liian rakastettava naisväkeä kohtaan."

Hän päästi miehen ulos eräästä suoraan portaille johtavasta ovesta,
niin ettei lainkaan tarvinnut kulkea odotushuoneen läpi.

Sitten meni Saccard avaamaan toisen oven ja huusi Jantrou'in sisälle.
Ensi silmäyksellä huomasi hän heti, että tämä oli laihtunut ja näytti
sangen viheliäiseltä. Pörssi kohteli häntä edelleen äitipuolen tavoin,
vaikka hän oli kaunis mies ja omasi laajat tiedot, ja osasi aina
asettaa sanansa niin, että jokainen ymmärsi hänen saaneen
yliopistosivistyksen.

"Olin aikeissa pikapuolin kirjottaa teille jonkun sanan", sanoi
Saccard. "Me valmistamme luetteloa konttorihenkilökunnastamme ja te
olette siinä ensimäisten joukossa. Luullakseni tulette sijotetuksi
liikkeellelaskukonttoriin."

Jantrou keskeytti hänet.

"Tuhat kiitosta, olette sangen rakastettava muistaessanne minua, mutta
minä aioin ehdottaa teille aivan toista asiaa."

Hän ei puhunut asiaansa heti, alkoi yleisillä lauselmilla, kysyi, minkä
osan Saccard oli aikonut antaa sanomalehdistölle Yleispankin
perustamiseen nähden. Saccard innostui heti, selitti, että hän halusi
mahdollisimman suurta julkisuutta ja uhrasi kernaasti kuinka paljon
hyvänsä sen asian hyväksi. Hänen unelmansa oli saada kaikki
sanomalehdet puolelleen mutta se saattoi tulla liian kalliiksi.

"Kenties teitä haluttaa ottaa käsiinne reklaamimme? Ehkä se olisikin
sangen viisasta? Siitä seikasta täytyy meidän jutella lähemmin."

"Sopii kyllä, myöhemmin, jos niin haluatte. Mutta mitä sanotte omasta
lehdestä, aivan teidän omastanne, jota minä tulisin toimittamaan? Joka
aamu olisi teillä kokonainen sivu itseänne varten, artikkeleita, jotka
laulaisivat teidän ylistystänne, uutisia, jotka kiinnittäisivät
huomiota teihin, lyhyesti, järjestetty sotaretki, reklaamia teille
mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa, samalla kun teidän
kilpailijanne lyötäisiin maahan. Eikö se ole tarpeeksi houkuttelevaa?"

"Kyllä niinkin, mutta se kai tulisi hiton kalliiksi?"

"Eikö mitä, hinta on aivan kohtuullinen."

Ja vihdoin mainitsi hän lehden nimen: _Toivo_, jonka pari vuotta sitten
oli perustaneet muuan klerikalien ryhmä, puolueen kiivaimmat
kannattajat, jotka kävivät taistelua elämästä ja kuolemasta
keisarikuntaa vastaan. Lehti ei ollut menestynyt ja joka viikko
kierteli huhuja, että se lakkaisi ilmestymästä.

Saccard pani vastaan.

"Sitähän ilmestyy vain 2,000 kappaletta!"

"Meidän tehtävämme on lisätä ilmestymismäärää."

"Ja muuten -- ei, se on aivan mahdotonta; lehtihän yhtämittaa hyökkää
veljeni kimppuun enkä minä voi asettua häntä vastaan heti alussa."

"Elkää olko huolissanne 'Toivon' väristä. Hankkikaa lehti itsellenne;
siitä on tuleva teidän tukenne."

Saccard istui hetkisen vaiti punniten Jantrou'n ehdotusta. Hän
muodosti heti kokonaisen suunnitelman: hän ostaisi "Toivon", tekisi
lopun sen kiivaista hyökkäyksistä hallitusta vastaan, asettaisi lehden
veljensä jalkoihin, niin että tämä tulisi pakotetuksi osottamaan
kiitollisuuttaan, mutta säilyttäisi sen katolisen värin, ikäänkuin
uhkauksena, merkkinä siitä että toimitus milloin hyvänsä voisi alkaa
uuden hyökkäyksen uskonnon nimessä. Ja jos Rougon ei näyttäytyisi
suopeaksi hänelle, kohottaisi hän paavin lipun, ryntäisi esiin
jerusalemi-aatteineen. Se olisi oivallinen loppuvaikutelma.

"Tulisimmeko me aivan itsenäisiksi?" kysyi hän äkkiä.

"Aivan täydellisesti. He ovat väsyneet, lehti on joutunut erään herran
käsiin, joka on rahapulassa ja luovuttaa sen meille 10,000:sta. Meillä
on vapaat kädet."

Saccard mietti vielä hetkisen.

"No niin, asia on selvä. Menkää tapaamaan miestä ja tuokaa hänet minun
luokseni. Teistä tulee toimittaja, ja te saatte hoitaaksenne koko
meidän suhteemme sanomalehdistöön. Minä haluan aivan ennenkuulumatonta
reklaamia -- s.t.s. tuonnempana, kun olemme saaneet kylliksi
polttoainetta koneistoomme."

Hän oli noussut seisomaan. Jantrou'kin nousi; hän oli iloinen
löydettyään vihdoinkin leivänpalan, mutta salasi ilonsa
välinpitämättömään nauruun ja sanoi huolettomalla äänellä:

"Vihdoinkin pääsen minä takasin oikeaan elementtiini, rakkaaseen
kirjalliseen työhöni!"

"Elkää vielä värvätkö aputoimittajia", sanoi Saccard saattaessaan häntä
ovelle. "A propos, merkitkää muistiinne muuan suojattini, Paul Jordan,
nuori lahjakas mies, josta teille on oleva paljo hyötyä kirjallisella
alalla. Kirjotan hänelle ja käsken hänen tulemaan luoksenne."

Jantrou oli juuri poistumassa takatietä, kun hän vasta älysi tämän
käytännöllisen kaksiovijärjestelmän.

"Katsoppas vaan", sanoi hän tuttavallisella äänellään, "tämähän on
mukavaa. Näin voi aivankuin loihtia tiehensä hyvät ystävänsä, kun esim.
kauniita naisia on tulossa ... tervehdin juuri vapaaherratar
Sandorff'ia odotushuoneessa."

Saccard ei tiennyt, että vapaaherratar oli siellä, hän kohotti
hartioitaan välinpitämättömän näköisenä, mutta toinen nauroi, eikä
näyttänyt uskovan, että hän oli niin kovin välinpitämätön. Molemmat
herrat erosivat puristaen lujasti toistensa kättä.

Yksin jäätyään meni Saccard vaistomaisesti peilin ääreen ja suki
hiuksensa, joissa ei vielä näkynyt ainoatakaan hopeapisaretta. Hän ei
tosin välittänyt naisista nyt, kun liikeasiat vaativat koko hänen
huomionsa, ja hän antoi myöten vain tiedottomalle keikariudelle, joka
saa aikaan, että ranskalainen mies ei koskaan voi olla kahdenkesken
naisen kanssa yrittämättä tehdä vallotusta, sillä päinvastaisessa
tapauksessa häntä pidettäisiin yksinkertaisena raukkana. Kun
vapaaherratar astui sisään, meni Saccard häntä vastaan mitä
ystävällisimmin ilmein.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva vapaaherratar!"

Milloinkaan ei tämä nainen ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta
punaisine huulineen ja palavine silmineen, joita ympäröivät mustat
varjot ja verhosivat tuuheat, mustat kulmakarvat. Mitä tahtoi
vapaaherratar hänestä? Hän hämmästyi, tulisipa melkein pettymystä
kuultuaan hänen asiansa.

"Herra Saccard, ensinnäkin pyydän anteeksi, että haaskaan kallista
aikaanne, mutta kun kuulutaan samaan seuraan, tahdotaan mielellään
tehdä toisilleen palveluksia. Teillä on hiljan ollut kokki, jonka
mieheni haluaa ottaa palvelukseensa. Tulen nyt aivan yksinkertaisesti
pyytämään muutamia tietoja hänestä."

Vapaaherratar kyseli ja Saccard vastaili auliisti siirtämättä silmiään
hänestä, sillä hän epäili, että tämä oli vain tekosyy. Hän oli tullut
aivan toisissa aikeissa. Ja aivan oikein, hän luovi hienosti ja
onnistui vihdoin johtamaan keskustelun "yhteiseen ystävään", markisi
Bohain'iin, joka oli puhunut hänelle Yleispankista. Oli niin vaikeaa
saada rahojaan sijotetuksi suuryrityksiin! Saccard ymmärsi pian, että
vapaaherratar mielellään halusi muutamia osakkeita kymmenen prosentin
palkkiolla, kuten yhdynnän jäsenetkin, ja hän ymmärsi vielä paremmin,
ettei tuo nainen maksaisi hänelle, jos hän olisi kyllin varomaton
avaamaan hänelle tilin.

"Minulla on oma omaisuuteni, mieheni sallii minun hallita sitä mieleni
mukaan. Siitä on niin paljon huolta, mutta on iloakin, se täytyy
tunnustaa. Onhan se hiukan outoa, että nainen, ja vielä nuori nainen,
on liikeasioissa; se antaa usein aihetta moitteisiin. Välistä olen
aivan pulassa; minulla ei, sen pahempi, ole ystäviä, jotka voisivat
antaa hyviä neuvoja. Neljätoista päivää sitten menetin minä huomattavan
summan siitä syystä, että minulle oli annettu harhaanjohtavia tietoja.
Nyt, kun te tulette sellaiseen asemaan, että voitte oivallisesti
silmätä liikemailman kulissien taakse, olisi teiltä sangen
rakastettavasti tehty, jos te tahtoisitte..."

Peliraivo pilkisti esiin ylhäisen naisen hillityn käytöstavan takaa...
Hänen silmänsä loistivat, huulet hehkuivat verenpunaisina ja hän näytti
vapisevan intohimosta. Saccard oli kylliksi naivi luullakseen, että
hän oli tullut tänne tarjoamaan itseään saadakseen vain olla mukana
hänen suuressa liikkeessään ja saadakseen tarpeellisia tietoja
pörssisuhteista.

"Minulle tuottaa todellista iloa, rouva vapaaherratar", huudahti hän,
"asettaa kokemukseni teidän käytettäväksenne."

Saccard oli siirtänyt tuolinsa lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä.
Vapaaherrattaren kasvoille levisi heti kylmempi ilme. Ei, niin pitkälle
ei vielä oltu tultu, vielä oli kuluva aikaa, ennenkuin hän heittäytyisi
Saccard'in syliin saadakseen tietää jonkun liikesähkösanoman
sisällyksen. Häntä ikävystytti aivan riittävästi suhteensa
yliprokuraattori Delcambre'en, näivettyneeseen, keltaiseen herraan,
jolle hänen miehensä ahneus oli pakottanut hänet antautumaan. Ja hänen
kylmä luonteensa, hänen salainen halveksimisensa kaikkia miehiä kohtaan
näkyi nyt selvästi väsyneestä ja välinpitämättömästä ilmeestä hänen
kasvoillaan, joilla voi hehkua ainoastaan pelihimo. Hän nousi ylös sen
vastenmielisyyden tunteen vallassa, jonka hänen sukunsa ja
kasvatuksensa antoivat hänelle, ja jonka avulla hän vielä kykeni
työntämään luotansa hyvänkin liikeasian.

"Te olitte siis tyytyväinen mieheen, herra Saccard?"

Saccard'kin nousi hämmästyneenä. Mitä oli tuo nainen toivonut?
Ettäkö hän avaisi tilin ja antaisi selityksiä tyhjän tähden? Ei,
täytyi pitää varansa naisten suhteen, he olivat suorastaan
epärehellisiä, mitä liikeasioihin tulee. Ja vaikk'ei hänellä ollutkaan
mitään vastaansanomista tulla vapaaherrattaren rakastajaksi, ei hän
kuitenkaan jatkanut yksinäisyyttään, vaan kumarsi hymyillen hymyä, joka
merkitsi: "Kuten tahdotte, rouvaseni, milloin teille sopii!" mutta
ääneensä hän sanoi:

"Sangen tyytyväinen. Toistan sen vielä kerran. Ainoastaan vähentääkseni
palvelijakuntaani luovuin minä hänestä."

Vapaaherratar epäili hetken, ei niin paljon katumuksesta, että oli
työntänyt Saccard'in luotaan, vaan siksi, että ymmärsi hyvin, kuinka
typerää oli ollut kääntyä miehen sellaisen kuin Saccard'in puoleen,
ennenkuin oli valmis kaikkiin mahdollisiin jälkisuorituksiin. Hän oli
tyytymätön omaan itseensä, sillä hän piti itseään viisaana naisena.
Vihdoin kohotti hän päänsä hiljaiseen tervehdykseen; ja Saccard seurasi
häntä ovelle, joka avattiin juuri ulkoapäin. Tulija oli Maxime, joka
sinä päivänä söi aamiaista isänsä luona. Maxime vetäytyi syrjään,
kumarsi vapaaherrattaren kulkiessa ohi ja sanoi hänen mentyään nauraen:

"No, liikkeesi on käynnissä? Nostat jo palkkioitasi."

Nuoruudestaan huolimatta oli Maxime kokenut ja kylmä kuin vanha mies,
jolla ei ollut halua uhrata ropoakaan sellaiseen seikkailuun. Isä
ymmärsi heti, mitä hän tarkotti ylimielisen ivallisella äänellään.

"Ei, minä en lainkaan ole nostanut mitään palkkiota, mutta minä pidän
yhtä suurena kunniana olla kaksikymmenvuotias kuin sinä näyt
tavoittelevan kuusikymmenvuotiaan käytöstä!"

Maxime nauroi edelleen -- vanhaa hihittävää tyttönauruaan, joka hänellä
vielä oli jälellä, niin täsmällinen kuin hän muuten olikin. Hän näytti
nyt olevan sangen kärsivällinen sellaisten pienten heikkouksien
suhteen, kunhan hänelle itselleen ei koitunut niistä mitään ikävyyksiä.

Maxime istuutui nojatuoliin ja otti käteensä sanomalehden.

"Elä huoli minusta, jatka sinä vain vastaanottoasi, jollet minua
kainostele. Tulen liian aikaisin: minä poikkesin lääkärini luokse
ohikulkiessani, mutta en tavannut häntä kotona."

Nyt saapui palvelija ilmottamaan, että kreivitär de Beauvilliers oli
odottamassa. Saccard hiukan hämmästyi, vaikka hän useita kertoja oli
puhellut ylhäisen naapurinsa kanssa ruhtinatar d'Orvideon työkodissa.
Hän käski palvelijan heti päästää kreivittären sisälle, sitten kutsui
hän palvelijan takasin ja käski tämän lähettää pois kaikki muut, sillä
hän oli väsynyt ja nälissään.

Kun kreivitär astui sisälle, ei hän edes huomannut Maximeä, jonka
nojatuolin leveä, korkea selkänoja kätki suojaansa. Ja Saccard
hämmästyi entistäänkin enemmän huomatessaan, että kreivittärellä oli
tyttärensä Alice mukanaan. Hän tarjosi tulijoille tuolit ja osotti
erinomaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta.

"Erinomaisen suuri kunnia minulle, rouva kreivitär ... jos voin
jollakin tavoin olla teille hyödyksi..."

Huolimatta ylhäisestä ilmeestään oli kreivitär sangen kaino, mutta
onnistui hänen vihdoinkin selittää asiansa.

"Herra Saccard, keskustellessani ystävättäreni, -- ruhtinatar
d'Orvideon kanssa sain minä ajatuksen tulla luoksenne. Tunnustan
epäilleeni alussa, sillä minun ijälläni ei muuteta mielipiteitä, ja
minä olen aina pelännyt erinäisiä nykyaikaisen elämän kiusauksia, joita
minä en ymmärrä. Mutta minä olen puhunut tyttäreni kanssa ja katson
velvollisuudekseni voittaa epäilyni ja koettaa tehdä jotakin lapseni
onneksi."

Hän jatkoi sanoen, että ruhtinatar oli puhunut hänelle Yleispankista,
joka kyllä sivullisten ihmisten silmissä oli näyttäytyvä tavalliseksi
luottolaitokseksi, mutta paremmin asiaa tuntevien silmissä oli sillä
muuan hyvä puoli, jota vastaan ei voinut väittää, siihen määrin korkea
ja arvokas päämäärä, että herkinkin omatunto oli vaikeneva. Hän ei
maininnut enemmän paavia kuin Jerusalemiakaan; sellaisesta ei puhuttu,
uskovaiset vain _kuiskailivat_ tästä suuresta salaisuudesta, joka sai
kaikkien sydämet sykkimään nopeammin; mutta kaikista kreivittären
sanoista ja ilmeistä näkyi toivorikas, melkein harras usko uuden
yrityksen onnistumiseen.

Saccard'iakin kummastutti tuo tukahutettu liikutus, joka väreili
kreivittären ääressä. Hän itse oli puhunut Jerusalemista ainoastaan
lyrillisessä mielentilassa; itse asiassa epäili hän vähän tätä hullua
tuumaa, hänellä oli sellainen tunne, että se hipui koomillisuuden
rajoja, ja hän oli valmis heittämään sen menemään ja nauramaan sille,
jos se joutuisi hymyilyn esineeksi. Ja tämä jumalinen, ylhäinen nainen,
joka liikutettuna tuli tänne tyttärineen, se tapa, millä hän antoi
Saccard'in ymmärtää, että hän ja kaikki hänen vertaisensa, koko
Ranskan aateli, olivat valmiit uskon ja innostuksen valtaamina yhtymään
hänen asiaansa, löi hänet mitä suurimmalla hämmästyksellä, muutti
todellisuudeksi sen, mikä tähän saakka oli ollut unelma, ja laajensi
hänen näköpiiriänsä loppumattomiin. Siis todellakin tässä olisi
vetovoima, joka panisi koko mailman liikkeeseen! Nopean käsityskykynsä
avulla eläytyi hän pian tilanteeseen, ryhtyi salaperäisin lauseparsin
puhumaan tästä "työn ruunusta", lopullisesta voitosta, jonka eteen hän
oli työskentelevä hiljaisuudessa; ja hänen sanansa saivat tulta, hän
tunsi todellakin povessaan palavan uskon -- uskon tämän keinon
oivallisuuteen, keinon, jonka paavikunnan nykyinen pula antoi hänen
käsiinsä. Hänellä oli onnellinen ominaisuus uskoa, niinpiankuin
sellainen sopi hänen suunnitelmiinsa.

"Sanalla sanoen", jatkoi kreivitär, "olen tehnyt päätöksen, joka tähän
saakka on minulle ollut vastenmielinen. En ole milloinkaan ennen
ajatellut pyytää rahoistani hyötyä, sijottaa niitä niin, että ne
antaisivat suurta korkoa; se on vanhanaikainen mailmankatsomus, joka
nykyään tuntuu yksinkertaiselta, minä tiedän sen, mutta ... eihän siinä
ole ihmettelemistä, niitä käsityksiä, jotka juodaan jo äidinmaidossa,
ei ole helppo muuttaa, ja minä olen kasvanut siinä käsityksessä, että
meidän säätymme henkilöt voivat elää vain maaomaisuuden tulosta. Mutta
sen pahempi ... maaomaisuus tähän mailmanaikaan..."

Hän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä,
jota hän niin suurella vaivalla oli salannut.

"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti
koeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä."

Saccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:

"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä
maaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on
vanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien
arvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä
osallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka
tuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa."

Kreivitär pudisti hiljaa päätään.

"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella
tytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan ... oh,
aivan pienen summan."

Hän punastui taas.

"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa.
Myöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään
toimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan
kuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä
asian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä,
tahdon minä uskaltaa ... sanalla sanoen, olisin erinomaisen
kiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita
10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä
en tahdo salata, että rahat ovat hänen."

Tähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja
toimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi
keskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan
liikkeen.

"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?"

"Entä kun menet naimisiin, lapseni?"

"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin."

Tämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen
heikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi
surullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet
valehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan
salaiset kärsimyksensä.

Saccard oli hyvin liikutettu.

"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä
teille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan,
luovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa
minua kovin, se on suuri kunnia minulle."

Ja tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi
noita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan
siitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.

Naiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi
kreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:

"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan
kirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö
sieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten
keskuudessa."

"Kärsivällisyyttä!" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla
äänellä, "me pelastamme aseman."

Vaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen
saakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli
sen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin
viisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun
puetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean
kahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.

"Mitä nyt? Mitä te tahdotte?"

Nuori tyttö oli noussut ensiksi ja mies alkoi pelästyneenä tylystä
vastaanotosta, sammaltaa selitystään.

"Minähän olin sanonut, etten ota vastaan enää tänään. Miksi te istutte
täällä? Sanokaa minulle toki nimenne."

"Dejoie, ja tämä on tyttäreni Nathalie..."

Hän alkoi taas änkyttää, niin että Saccard menetti malttinsa ja aikoi
ajaa hänet ulos; silloin ymmärsi hän vihdoinkin, että he olivat
Caroline-rouvan vanhoja tuttuja ja että hän oli käskenyt heidän
odottaa.

"Ahaa, teillä on Caroline-rouvan suositus! Olisitte sen heti sanoneet.
Astukaa sisään ja pitäkää kiirettä, sillä minä olen kovin nälissäni."

Vastaanottohuoneessa jätti hän Dejoie'n ja Nathalie'n seisomaan, eikä
itsekään istuutunut päästäkseen heistä pikemmin eroon. Maxime oli
kreivittären lähdettyä noussut nojatuolistaan -- hän ei katsonut
tarvitsevansa kainostella näitä vieraita -- ja katseli verrattain
nenäkkäästi vastatulleita. Dejoie alkoi laajasti esittää asiaansa.

"Nähkääs herra, minä olen ollut sotapalveluksessa, sitten jouduin minä
konttorirengiksi herra Durieu'lle, Caroline-rouvan miehelle, joka
eläessään oli panimomestari. Sitten tulin minä herra Lamberthier'ille,
hallien pakkamestarille. Sitten sain minä paikan herra Blaisot'in
pankkiirin luona, jonka te kyllä tunnette; hän ampui itsensä kaksi
kuukautta sitten ja silloin jäin minä ilman paikkaa. Mutta ensinnä piti
minun puhua, että olen ollut naimisissa. Niin, minä nain Josefinan,
vaimoni, ollessani herra Durieu'lla, ja Josefina oli kyökkipiikana
herran kälyllä, rouva Lévêque'llä, jonka rouva Caroline hyvin tunsi.
Kun minä sitten siirryin Lomfoerthier'ille, ei hän voinut seurata
mukana, vaan otti paikan tohtori Renaud'ilta Grenelle'stä. Sitten sai
hän paikan 'Kolmen veljeksen' puodissa Rombutean-kadulla, mutta
valitettavasti ei siellä koskaan löytynyt minulle sopivaa paikkaa."

"Lyhyesti", keskeytti Saccard, "te tulette etsimään paikkaa minulta,
eikö totta?"

Mutta Dejoie tahtoi välttämättä kertoa elämänsä onnettomuuden, joka
sisältyi siihen, ettei hänen koskaan ollut onnistunut saada paikkaa
vaimonsa kanssa samasta talosta. Oli aivan kuin he eivät olisi
olleetkaan naimisissa; milloinkaan eivät he olleet asuneet yhdessä, he
olivat tavanneet toisensa milloin missäkin, olivat olleet pakotetut
varastamaan suudelman keittiön oven takana. Heillä oli tytär, Nathalie,
joka oli ollut kasvatusäidin hallussa kahdeksanteen ikävuoteensa;
vihdoin oli isä väsynyt yksinäisyyteen ja ottanut hänet luoksensa
pieneen renginkamariin. Ja hän oli ollut pienen tyttären sekä isänä
että äitinä, saattanut häntä kouluun ja sieltä kotiin, kasvattanut
häntä, kaitsenut väsymättömällä huolella ja yhä kasvavalla hellyydellä.

"Mutta se minun täytyy sanoakin, että hän on tuottanut minulle iloa.
Hän on sekä taitava että hyvätapainen. Ja somannäköinen hän on ...
niin, sen herra itse näkee."

Niin, Saccard'in mielestä oli hän kaunis tyttö, tuo hento kukkanen,
joka oli kasvanut Parisin katukivillä.

"Ja nyt hän on naimaikäinen, ja on juuri tarjolla hyvä puoliso,
kirjanpitäjän, naapurimme, poika. Mutta poika tahtoo päästä omaksi
eläjäkseen ja vaatii 6,000 frangin myötäjäisiä. Se ei ole paljo, hän
voisi yrittää varakkaampaakin tyttöä. Ja näettekös, minä menetin
vaimoni neljä vuotta sitten ja hän jätti jälkeensä säästönsä, jotka hän
oli kerännyt kyökkipiikana ollessaan, ymmärrättekö. Minulla on siis
4,000 frangia, mutta se ei ole 6,000, ja nuorella miehellä on kiire...
Nathalie myöskin..."

"Niin, niin. Ei tämä ole niin kovin hauskaa, tahdon saada tästä lopun
tavalla tai toisella."

Saccard keskeytti heidät uudestaan. Hän huomasi, ettei mies ollut kovin
viisas, mutta kunniallinen ja rehellinen sekä tottunut sotilaskuriin.
Muuten oli aivan riittävää, että heillä oli Carolinen suositus.

"Hyvä on, ystäväni; minä saan tulevaisuudessa sanomalehden
toimittaakseni; pääsette toimituksen vahtimestariksi. Antakaa minulle
osotteenne. Saatte aikanaan kuulla minusta."

Mutta Dejoie ei lähtenyt tiehensä. Hän jatkoi alakuloisena:

"Oikein kiltisti tehty teiltä, herra, ja minä otan paikan vastaan
kiitollisuudella, sillä pitäähän minun tehdä työtä saatuani Nathalie'n
naitetuksi. Mutta minulla oli toinen asia. Olen kuullut rouva
Caroline'lta ja muiltakin, että herra pian alkaa suuren liikkeen ja
että te tulette hankkimaan ystävillenne ja tuttavillenne suuren ansion.
Jos herra olisi hyvä ja ajattelisi meitäkin ja luovuttaisi meille pari
osaketta..."

Toisen kerran tämän päivän kuluessa tuli Saccard liikutetuksi ja
nyt vielä enemmän kuin kreivittären kanssa puhellessaan. Tämä
yksinkertainen mies, joka tuli hänen luokseen sou sou'lta haalittuine
säästöineen, olihan hän sen joukon, sen suuren luottavan joukon
edustaja, josta saadaan parhaimmat, lukuisimmat liiketuttavat,
kiihkouskova joukko, joka antaa luottolaitokselle voittamattoman
vahvuuden. Kun tämä kunnianmies tuli Saccard'in luokse, ennenkuin
pankin olemassaolo oli julkisesti tunnettu, niin mitä tulisikaan
tapahtumaan konttorin avaamisen jälkeen? Liikutettuna hymyili hän tälle
ensimäiselle pikku liiketuttavalle; hän piti tapausta suuren
menestyksen hyvänä enteenä.

"Hyvä, ystäväni, te saatte osakkeita."

Dejoie'n kasvot loistivat, ikäänkuin tämä olisi ollut odottamaton onni.

"Herra on ylen hyvä! Voin kai puolen vuoden kuluessa ansaita 2,000
frangia, niin että summa tulee täyteen, vai kuinka? Ja koska herra
antaa myöntävän vastauksen, tahdon minä tehdä asian heti selväksi. Olen
ottanut rahat mukaani."

Hän kaivoi taskustaan esille kirjekuoren, jonka ojensi Saccard'ille.
Tämä seisoi vaiti ja liikkumattomana, tämän viimeisen piirteen
aiheuttaman ihastuksen ja ihailun vallassa. Ja tämä sydämetön ryöväri,
joka jo oli niin monen lähimäisensä taskuja keventänyt, puhkesi lopuksi
tyytyväiseen nauruun ja kuvitteli täydellä todella tekevänsä tämän
miehen rikkaaksi.

"Ei, rakas ystäväni, niin ei se käy päinsä. Pitäkää rahanne, minä
merkitsen teille osakkeet, ja te saatte sitten maksaa asianomaiseen
paikkaan ja aikaan."

Sitten päästi hän isän ja tyttären menemään, kun Nathalie ensin isän
kehotuksesta oli kiittänyt Saccard'ia kiitollinen hymy kylmissä
kirkkaissa silmissään.

Jäätyään kahden kesken isänsä kanssa sanoi Maxime ylimielisellä
äänellä:

"Niin aina, sinä siis hankit nuorille tytöille myötäjäisiä nykyään?"

"Miksikä en", vastasi Saccard iloisesti. "On oivallinen rahojen
sijotustapa tehdä toisia onnelliseksi."

Hän järjesti vielä muutamia papereita. Sitten kysyi hän äkkiä:

"No, etkö sinä halua muutamia osakkeita?"

"Ei, kiitos! Luuletko minua sellaiseksi hölmöksi?"

Saccard teki vihaisen liikkeen; vastaus oli hänen mielestään sekä
tyhmä että nenäkäs ja hän oli vastaamaisillaan kiivaalla äänellä,
että liikeyritys _oli_ loistava ja että poika oli enemmän kuin
yksinkertainen, jos hän piti isäänsä tavallisena huijarina! Mutta hänet
valtasi sääli nähdessään kaksikymmenviisi-vuotiaan poikansa jo siinä
ijässä olevan niin elähtäneen, ukkomaisen, ahneen ja niin huolestuneen
terveytensä suhteen, ettei hän uskaltanut lähteä minnekään jo
edeltäpäin ottamatta huomioon seurauksia. Ja oman nuorekkaan voimansa
haltioittamana purskahti hän nauruun ja taputti Maxime'a olalle.

"No niin, menkäämme aamiaiselle, poika raukkani, ja varo
reumatismiasi."

Pari päivää tämän jälkeen, 5 p:nä lokakuuta, meni Saccard Hamelin'in ja
Daigremont'in seurassa notarius Lelorrain'in luokse ja siellä
laadittiin Yleispankin perustava asiakirja. Pääoma oli 25 milj.
frangia, jaettuna 50,000:teen 500 frangin suuruiseen osakkeeseen, josta
pääomasta ainoastaan neljännes oli heti maksettava. Yksi kappale yhtiön
sääntöjä jäi notario Lelorrain'in haltuun. Sinä päivänä oli kirkas
auringonpaiste, ja kun yhtiön jäsenet tulivat ulos notariatista,
sytyttivät he sikarinsa ja astelivat hitaasti pitkin boulevardeja
iloisina ja olemassaoloonsa tyytyväisinä kuin joukko koulupoikia, kun
vapaahetki on koittanut heille.

Yleinen perustava kokous pidettiin seuraavalla viikolla. Yhtiön jäsenet
olivat jo sijottaneet ne osakkeet, joita he eivät halunneet itselleen,
ja 122 osakkeenomistajaa oli läsnä edustaen liki 40,000 osaketta. Piti
omistaa vähintään 20 osaketta, ennenkuin sai äänioikeuden, mutta yksi
osakkeenomistaja ei saanut 10 ääntä enempää, olipa hänellä osakkeita
kuinka paljo tahansa.

Saccard oli merkinnyt itselleen ja Hamelin'ille 500 osaketta, jotka he
tulisivat maksamaan nimikirjotuksellaan. Kaikki yhdynnän jäsenet olivat
saapuvilla: Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, kukin
osakkeenomistajaryhmänsä kanssa. Samoin oli läsnä Sabatani, yksi
suurimpia osakkeenmerkitsijöitä, Jantrou ynnä useita pari päivää sitten
avatun pankin virkamiehiä. Ja kaikki päätökset olivat harkitut ja
sovitut edeltäkäsin, niin että kokous todella oli ihmeteltävän sopuisa
ja rauhallinen. Yksimielisesti selitettiin, että koko pääoma oli
merkitty ja 125 frangia osaketta kohti maksettu. Sitten julistettiin
yhtiö juhlallisesti perustetuksi. Valittiin hallinto: siihen, tulisi 20
jäsentä, jotka paitsi korvausta kokouksista, mikä arvioitiin 50,000
frangiksi vuodessa, saisivat erään säännöissä löytyvän pykälän
nojalla kantaa 10 prosenttia pankin voitosta. Kun palkkio ei ollut
halveksittava, pyysivät kaikki yhtiön jäsenet päästä mukaan, ja
Daigremont, Huret, Sédille, Kolb, markisi de Bohain, samoinkuin
Hamelinkin, olivat ensimäisinä listalla; heitä seurasi neljätoista
muuta vähemmän edustavaa osakkeenomistajaa. Saccard, joka tähän saakka
oli pysyttäytynyt syrjässä, esiintyi näyttämölle, kun tuli kysymys
toimeenpanevan johtajan valinnasta. Hamelin ehdotti häntä. Hyväksymisen
sorina kuului huoneessa ja hänkin tuli yksimielisesti valituksi.

Nyt oli valittava vain kaksi tilintarkastajaa, jotka olivat velvolliset
yhtiökokoukselle antamaan kertomuksen kirjanpäätöksestä ja niinmuodoin
tarkastamaan hallinnon tilit, yhtä arka kuin tarpeetonkin tehtävä,
johon Saccard oli valinnut erään herra Rousseau'n ja herra
Lavignière'n, edellinen viimemainitun kaiku; Lavignière oli pitkä,
vaalea herra, erinomaisen kohtelias ja aina samaa mieltä kuin edellinen
kunnianarvoisa puhuja, senlisäksi halusi hän aivan liikuttavasti päästä
hallintoon myöhemmin, kun hänen ansionsa olivat tulleet tarpeeksi
tunnetuiksi. Rousseau'n ja Lavigniére'n vaalin jälkeen aiottiin
hajottaa kokous, kun puheenjohtaja katsoi tarpeelliseksi huomauttaa
siitä 10 prosentin palkkiosta -- kaikkiaan 400,000 frangia -- jonka
yhdyntä oli hyväksynyt ja jonka kokous hänen ehdotuksestaan päätti
viedä "pankin perustamiskustannusten" tilille. Olihan se pikku seikka,
hiukan ylimääräisiä kustannuksia on aina sellaisissa tilaisuuksissa.

Seuraavana päivänä kokoontui hallinto Orvideo-palatsiin, Saccard'in
entiseen salonkiin, joka oli muutettu istuntohuoneeksi. Vanhin
hallinnonjäsen, markisi de Bohain istui puheenjohtajan paikalle,
nojatuoliin, joka oli hiukan korkeampi ja enemmän kullalla huoliteltu
kuin muut. Saccard tirehtöörin ominaisuudessa otti paikan häntä
vastapäätä. Ja niinpian kuin Bohain oli selittänyt, että ryhdyttäisiin
vaalin toimittamiseen, nousi Hamelin ja kieltäytyi vastaanottamasta
tätä luottamustointa; hän luuli tietävänsä, että useat herroista olivat
ajatelleet valita hänet, mutta hän katsoi tarpeelliseksi muistuttaa
heille, että hän aikoi lähteä Vähään Aasiaan, ja että häneltä
sitäpaitsi puuttui tarpeellista kokemusta pankki- ja pörssiasioissa.
Sangen hämmästyneenä kuunteli Saccard hänen puhettaan, sillä eilen oli
se ollut selvä asia, ja hän arvasi, että tässä olivat Caroline-rouvan
sormet pelissä, sillä sisaruksilla oli aamulla ollut pitkä keskustelu.
Ja koska hän ei halunnut ketään toista puheenjohtajaksi -- voisihan
sellaiseksi sattua itsenäinen herra, joka ehkä ryhtyisi komentelemaan
häntä -- ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä, samalla kun hän rauhoitti
Hamelin'ia vakuuttamalla, että puheenjohtajan tehtävä oli vain
kunniavirka, että hänen tarvitsi olla läsnä ainoastaan pääkokouksissa
tukemassa hallinnon ehdotuksia ja pitämässä tavanmukaisen puheen.
Sitäpaitsi valittaisiin varapuheenjohtaja, joka kirjottaisi nimensä
Hamelin'in poissaollessa. Mitä laskuihin, pörssiliikkeeseen ja suuren
pankkiyrityksen tuhansiin tehtäviin tulee, niin olihan hän, Saccard,
tirehtööri, aina saatavilla; hänethän oli valittu juuri sitä tarkotusta
varten. Sääntöjen mukaan oli hänen tehtävänsä johtaa konttorityötä,
huolehtia maksuista, hoitaa juoksevia asioita, sanalla sanoen, olla
yhtiön toimeenpanevana voimana. Nämä todistelut tuntuivat sangen
sitovilta, mutta siitä huolimatta pysyi Hamelin hetken aikaa jyrkästi
kieltäytymisessään; sekä Huret että Daigremont saivat käyttää koko
puhetaitonsa. Vihdoin Hamelin suostui ja nimitettiin puheenjohtajaksi;
varapuheenjohtajaksi valittiin eräs tuntematon suuruus, agronomi ja
entinen valtioneuvos, kreivi de Robin-Ghagot, hiljainen, pikkuahne
henkilö, oivallinen nimenkirjotuskone. Sihteeri valittiin pankin
virkailijoista, eikä hallinnon jäsenistä. Ja kun pimeä tunkeutui
suureen huoneeseen ja levisi kaikkialle viheriänä, surumielisenä
varjona, olivat he mielestään tehneet tarpeeksi tällä kertaa ja
erosivat määrättyään ensin kokoukset pidettäviksi kaksi kertaa kuussa,
hallintovaliokunnan kokous 15 ja koko hallinnon kokous 30 p:nä.

Saccard ja Hamelin lähtivät jälkimäisen työhuoneeseen, jossa
Caroline-rouva jo oli heitä odottamassa. Hän huomasi heti veljen
masentuneesta ilmeestä, että tämä taas oli ollut kyllin heikko antamaan
perään, ja hän lausui heti julki tyytymättömyytensä.

"Tuohan on aivan järjetöntä!" huudahti Saccard. "Muistakaa toki, että
puheenjohtajalla on 30,000 frangin palkka ja että hän saa tuon summan
kaksinkertaisena, kun liikkeemme laajenee. Te ette todellakaan ole
kyllin rikkaita luopuaksenne sellaisesta edusta. Ja mitä te nyt
oikeastaan pelkäätte? Antakaapa kuulua!"

"Minä pelkään kaikkea mahdollista", vastasi Caroline-rouva. "Veljeni
matkustaa pois, enkä minä itse ymmärrä raha-asioita. Eikö esim. ole
väärin, että olette merkinneet hänelle 500 osaketta, joita hän ei voi
heti maksaa, ja eikö hänelle voi koitua niistä ikävyyksiä, jos kaikki
käy hullusti?"

Saccard purskahti nauruun.

"Mokomia juttuja. 500 osaketta, 62,500 frangia ensimäinen maksu!
Jollemme me puolen vuoden kuluttua, ensimäisen jaon jälkeen, voi maksaa
tuollaista summaa, niin olisi parempi heti heittäytyä Seineen kuin
panna alulle sellaista huolestuttavaa yritystä. Voitte olla aivan
rauhallinen. Ei kenellekään, joka ei menettele vallan tyhmästi, tule
vahinkoa tästä liikkeestä."

"Oh, noita keinotteluja!" mutisi Caroline puolitiedottomasti,
epäilyksen kiusaamana.

"Jollei keinottelua olisi, ei voisi hoitaa mitään liikettä. Miksi minä
sijottaisin rahojani, panisin alttiiksi omaisuuteni, joll'en minä
odottaisi suurta nautintoa, äkillistä onnea, joka avaa minulle taivaan?
Tavallinen ansiotyö, jokapäiväisten pikkuasioitten tunnollinen
tasapaino tekevät koko elämän liian ikäväksi, yksitoikkoiseksi
erämaaksi, jossa koko elinvoima uinuu ja tylsistyy. Mutta heitäpä
kipinä tähän tajuttomuuteen, sytytä kajo taivaanrannalle, lupaa
torkkuville, että he ansaitsevat sata sou'ta yhdestä, sano heille, että
he voivat vallottaa miljonia parissa tunnissa, ja kilpajuoksu alkaa,
voimat kaksinkertaistuvat, ja he kykenevät luomaan suuria, loistavia
yrityksiä. Tietysti on pelissä mukana paljon tuloksetonta intohimoa,
mutta jollei sitä olisi, menisi mailma nurin."

"No jaa", sanoi Caroline nauraen hänkin, "on parasta, että peräydyn,
kuten tavallisesti. Mutta koettakaamme tehdä vähän hyvääkin saadaksemme
anteeksiannon."

Vielä hetken istuivat he ystävällisesti keskustellen ja Hamelin'in
matka tuli lopullisesti päätetyksi.

Kun Saccard saapui asuntoonsa, ilmotti hänen palvelijansa, että häntä
oli odottamassa muuan naishenkilö, joka välttämättä halusi puhua hänen
kanssaan, vaikka palvelija oli sanonut, että oli kokous ja herra
kenties ei ottaisi vastaan. Saccard, joka oli väsyksissä, suuttui
aluksi ja käski palvelijan ajaa naisen tiehensä, mutta hän katui kohta
ja pelkäsi, että se merkitsisi hänelle onnettomuutta, jos hän ajaisi
jonkun luotaan. Joka päivä lisääntyi avunanojien joukko ja hän oikein
nautti ollessaan niin huomattu.

Huoneessa paloi vain yksi lamppu, niin ettei hän voinut oikein erottaa,
kuka odottaja oli.

"Herra Busch pyysi minua tulemaan luoksenne..."

Hän suuttui, ei istuutunut, eikä tarjonnut naiselle tuolia. Lapsen
äänestä ja pyylevästä muodosta oli hän tuntenut rouva Méchain'in. Olipa
siinä sievä osakkeenostaja! Hänhän osti arvopapereita leivisköittäin.

Rouva selitti siekailematta, että Busch oli lähettänyt hänet
tänne kuulemaan lähempiä selityksiä Yleispankin osakkeitten
liikkeeseenlaskemisesta. Oliko niitä vielä jälellä? Olisiko toivoa
saada muutamia sillä osingolla, joka kuului yhdynnän jäsenille? Mutta
tämä oli hänellä ainoastaan tekosyy päästäkseen Saccard'in luo,
nähdäkseen talon, vakoilla ja koettaa hänen valtasuontaan, sillä pienet
porsaansilmät, jotka vilkuivat paksusta talikasasta, katselivat ympäri,
tarkastelivat joka kohtaa ja palasivat lakkaamatta tutkivin katsein
takasin Saccard'in kasvoihin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kurkistaa
hänen sielunsa syvyyteen. Busch oli kauan odottanut antaakseen
suunnitelman hyljätyn lapsen suhteen kypsyä, mutta nyt oli hän
päättänyt ryhtyä tekoon, ja oli senvuoksi lähettänyt rouva Méchain'in
tiedusteluretkelle.

"Täältä ei saa mitään osakkeita!" vastasi Saccard kylmästi.

Rouva Méchain ymmärsi, ettei hän saisi tietää enempää ja että olisi
typerää tehdä enempiä yrityksiä. Senvuoksi ei hän odottanutkaan
selvempää uloskäskyä, vaan otti askeleen ovea kohti.

"Miksi te ette kysy osakkeita omaan laskuunne?" kysyi Saccard
ivallisesti.

Sammaltavalla äänellään, jossa nyt oli ivallinen sävy, vastasi rouva:

"Ei, se ei kuulu alaani. Minä odotan."

Saccard huomasi suuren nahkalaukun, jota rouva Méchain aina laahasi
mukanaan, ja hän vavahti. Oliko tämä onnellinen päivä loppuva näin,
tämä päivä, jona kaikki oli käynyt hänen toivonsa mukaan ja hän vihdoin
oli nähnyt haluamansa pankin perustettuna? Tuliko tuo vanha kirottu
ämmä katsomaan häntä pahoin silmin? Hän on korppi, joka kirkuen seuraa
peräytyvää armeijaa, seuraa sitä aina yöhön saakka verisaunan jälkeen,
jolloin se liihottelee taistelukentän ylle ja iskee alas tietäen
löytävänsä ruumiita ruuakseen.

"Hyvästi siis, herraseni, me tapaamme kyllä", sanoi rouva Méchain hyvin
kohteliaasti poistuen ähkien huoneesta.



V.


Kuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät
työskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan
laajaa lasikattoa.

Saccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli
tyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia
tekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä,
jotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja
jätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen
katsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat:
alakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi,
eri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain
toimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin
sanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto,
kirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu
henkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin
kun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin
puumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen
kunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti
seurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen,
joka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa
varjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän
astui jumalaapelkääväiseen taloon.

Ja kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia
satunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä
vakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista
arvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin
vastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.

Koko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista
kuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin
virkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt
lämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään
ja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän
vastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja
liiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan
pankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun
hänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri
pankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen
levottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta,
jotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista
aikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella
ruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut
lainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut
hukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan,
ripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen
mielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään
käyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä.
Kahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne
ajoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei
pelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan.
Mutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa
vakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä
kuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli
suuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas
pankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli
hankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili
kysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla
kun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas
käyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän
askareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle,
muodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä
lihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a,
toisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti
hän laski käyttäneensä päivänsä.

"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!" lausui hän joskus
hymähtäen. "Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä,
klubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin
siveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa
häntä."

Hän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän
oli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja
eräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo.
Salaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja
sitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton
himossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan
kuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.

"Pyh!" sanoi Caroline-rouva iloisesti, "veljeni on aina ollut niin
siveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä
täysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet
ett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen
mieluista."

Eräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle
käyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi,
pyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli
nimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä
nimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne
hän oli kohta tuleva perässä.

Busch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan
etua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton
poika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli
sitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että
olisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies,
siis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka
voisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka
oli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku?
Méchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin,
pikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle,
pojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen
hautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille
itselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa,
joukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan
kovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää
heitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta
todistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei
riittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet
lunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.

Se tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in
asunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan
miehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän
valitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta,
siitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki
korttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman
perille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen
sekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten
hän sanoi "inspirationiaan", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta
ja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän
Saint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.

Caroline hämmästyi suuresti nähdessään tämän tukevajäsenisen,
parrakkaan miehen litteine, likaisine kasvoineen, puettuna aikoinaan
hienoon, mutta nyt jo ajan pilkuttamaan pitkään takkiin, valkea
kaulaliina kaulassa. Mies katseli häntä terävästi ja oli sangen
tyytyväinen tarkastukseensa; hän oli niin komea, niin terve komeine
valkeine hiuksineen, jotka levittivät lempeän loisteen hänen
nuorekkaille kasvoilleen; erityisesti kiinnitti hän huomionsa suun
ilmeeseen -- sellainen määrä loppumatonta hyvyyttä, että hän heti
päätti antaa ratkaisevan iskun.

"Rouvaseni", alkoi hän, "olisin mielelläni halunnut puhua herra
Saccard'in kanssa, mutta kuulin, ettei hän ole kotona."

Mies valehteli, hän ei ollut edes kysynyt Saccard'ia, sillä hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän ollut kotona, olihan hän itse nähnyt hänen
menevän pörssiin.

"Olen senvuoksi ottanut vapauden kääntyy teidän puoleenne, ja sen
teenkin varsin mielelläni, sillä minä tiedän kenen kanssa minulla on
kunnia puhua. On nimittäin kysymys eräästä varsin vakavasta ja arasta
asiasta..."

Caroline-rouva, joka tähän saakka oli antanut hänen puhua pyytämättä
häntä istumaan, tarjosi hänelle tuolin hiukan levottomin ilmein.

"Sanokaa herraseni, olen valmis kuuntelemaan teitä."

Busch nosti varovaisesti takin liepeensä ikäänkuin olisi peljännyt
likaavansa ne; hän oli päässyt täysin selville siitä, että Caroline oli
Saccard'in rakastajatar.

"Tuntuu hiukan vaikealta minulle sanoa sanottavaani, ja minä tunnustan,
että nyt viime hetkessä epäilen, voinko minä uskoa teille sellaista
juttua. Toivon kuitenkin, tulette sen huomaamaan, että se askel, jonka
nyt otan, johtuu halustani auttaa herra Saccard'ia ja hyvittää vanhoja
hairahduksia."

Caroline teki rauhottavan liikkeen; hänkin puolestaan oli ymmärtänyt,
minkälaisen henkilön kanssa hän oli tekemisissä, ja hän tahtoi välttää
tarpeetonta lörpötystä. Busch ei sen enempää kierrellytkään, vaan
kertoi koko vanhan tarinan Rosalie'sta ja lapsen syntymästä Saccard'in
katoamisen jälkeen, kertoi, että äiti oli kuollut kurjuuteen ja
harhateille, että Victorin oli ottanut nykyään haltuunsa eräs serkku,
jolla oli liian paljon tehtävää voidakseen omistaa pojalle tarpeellista
huolenpitoa, ja että lapsi kasvoi mitä siveettömimmässä ympäristössä.
Caroline kuunteli hänen sanojaan; aluksi tämä odottamaton romaani häntä
hämmästytti, sillä hän oli ajatellut, että koko juttu liikkui jonkun
epäilyttävän raha-asian puitteissa; vähitellen häntä kuitenkin liikutti
sekä äidin että lapsen surullinen kohtalo, joka erityisesti vaikutti
lapsettoman naisen äidillisiin vaistoihin.

"Mutta", sanoi hän, "oletteko aivan varma, että se, mitä nyt minulle
ilmotatte, on totta? Sellaisissa tapauksissa tarvitaan lujia, sitovia
todistuksia."

Busch hymyili.

"Oh, rouvaseni, on olemassa sitova todistus, lapsen hämmästyttävä
yhdennäköisyys isän kanssa. Sitäpaitsi sopii aika täydellisesti pojan
syntymään."

Caroline oli sangen liikutettu, mies tarkasteli häntä. Hetken kuluttua
Busch jatkoi:

"Te voitte nyt käsittää, miten vaikeata minun oli kääntyä itsensä
Saccard'in puoleen. Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, minä
olen vain rouva Méchain'in lähettiläs. Rouva pääsi aivan sattuman
kautta kauan etsityn isän jälille, sillä, kuten minulla jo on ollut
kunnia sanoa teille, olivat ne kaksitoista Rosalie raukalle annettua
velkakirjaa allekirjotetut Sicardot-nimellä, teko, jota minä en lähde
tuomitsemaan; saattaahan se olla hyvinkin anteeksiannettavaa Parisissa.
Mutta herra Saccard'ista olisi ehkä minun sekaantumiseni tuntunut
hiukan oudolta. Ja siitä syystä pisti päähäni ajatus kääntyä
teidän puoleenne, armollinen rouva, ja jättää kokonaan teidän
päätettäväksenne, miten tässä asiassa on meneteltävä; tiedänhän minä,
miten kiintynyt te olette herra Saccard'iin. Niin, sellainen se on
meidän salaisuutemme. Onko teidän mielestänne parempi odottaa vai sanoa
heti hänelle, miten asianlaita on?"

Caroline-rouva tuli yhä enemmän liikutetuksi.

"Ei, ei, odotamme!"

Mutta hän ei itsekään tiennyt, mitä hänen oli tehtävä tämän oudon asian
suhteen. Busch katseli häntä yhä, oli vallan ihastuksissaan lukiessaan
hänen ilmeistään mitä suurimman tunteellisuuden, joka jätti Carolinen
kokonaan hänen valtoihinsa; hän rakensi heti suunnitelmansa valmiiksi
ja uskoi varmasti voivansa keinotella tältä naiselta enemmän kuin
konsanaan Saccard'ilta.

"Niin, katsokaapas, asiasta täytyy tulla selvä", sanoi hän.

"Aivan niin, minä menen ... minä menen ottamaan selvää rouva
Méchain'ista ja lapsesta. On parempi, paljon parempi, että minä itse
näen omin silmin, miten asiat ovat."

Hän ajatteli ääneensä, hän oli päättänyt tutkia asian tarkoin,
ennenkuin sanoisi sanaakaan isälle. Ja jos hän pääsisi selville, että
asianlaita on todellakin niin, kuin Busch on sanonut, silloin on aika
ilmottaa Saccard'ille. Olihan hänen tehtävänsä valvoa talon ja sen
isännän rauhaa.

"Onnettomuudeksi on asialla kiire", lausui Busch, "poika raukan tila on
vaikea. Hän elää inhottavassa ympäristössä."

Caroline nousi.

"Otan hatun päähäni ja lähden heti."

Busch'kin nousi ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"En ole lainkaan puhunut siitä pienestä rahasummasta, joka täytyy
suorittaa. Lapsi on tietysti tullut maksamaan jonkun verran ja äitikin
lainaili eläessään pikku summia. Niin, en tiedä tarkkaan, kuinka suuri
summa on, enkä tahdo olla tekemisissäkään sen kanssa, mutta rouva
Méchain'illa on kaikki ylhäällä."

"Hyvä, otan siitä kyllä selvän."

Nyt oli Busch'kin tulevinaan liikutetuksi.

"Oi, rouvaseni, jospa te tietäisitte, mitä kummallisia asioita saa
nähdä, kun on sellainen ammatti kuin minulla. Usein kaikkein
kunniallisimmat ihmiset saavat kärsiä intohimojensa vuoksi, tai, mikä
on vielä pahempi, omaistensa hairahdusten tähden. Voisin kertoa teille
musertavan esimerkin ... onnettomat naapurinne, kreivitär de
Beauvilliers ja hänen tyttärensä..."

Hän meni nopeasti erään akkunan ääreen ja heitti uteliaan tutkivan
katseen alas puutarhaan. Hän oli luultavasti heti sisään tultuaan
hakenut tilaisuutta tähän vakoilemiseen, sillä hän tahtoi tuntea sen
alueen, missä tulisi työskentelemään. Siihen 10,000 frangin
velkakirjaan nähden, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille, oli hän
arvannut aivan oikein: kreivi oli vietellyt nuoren tytön, hänen
kuollessaan ei tyttö ollut omistanut penniäkään, lukuunottamatta tätä
arvotonta paperilappua, ja innossaan päästä Parisiin oli hän pantannut
sen korkuri Charpier'ille, luultavasti 50 frangista. Beauvilliers'it oli
Busch heti löytänyt, mutta Méchain oli puolen vuoden ajan hakenut koko
Parisista saamatta Léonie'ta käsiinsä. Hän oli palvellut eräällä
vahtimestarilla, sitten kolmessa muussa paikassa, ajettu pois
kevytmielisen elämänsä vuoksi, ja sitten olivat hänen jälkensä
hävinneet, vaikka häntä oli etsitty kaikista mahdollisista
siveettömyyden pesistä. Tämä harmitti Busch'ia sitäkin enemmän, kun hän
ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin kreivitärtä vastaan,
niinkauan kuin hän ei voinut osottaa tyttöä elävänä _Corpus delictinä_
[Rikoksen esineenä. Suom. muist.] ja niinmuodoin uhata häväistysjutulla.
Mutta hän kätki tämän asian, kunnes sovelias aika olisi käsissä ja oli
sangen ihastunut katsellessaan palatsin puutarhaa; entisestään tunsi
hän ainoastaan katusivun.

"Uhkaako näitäkin naisia joku onnettomuus?" kysyi Caroline levottomalla
osanotolla.

Busch koetti näyttää viattomalta. "Ei, luullakseni, minä vain
ajattelin, että kreivin hurjastelut ovat saattaneet heidät surettavaan
asemaan. Minulla on tuttavia Vendôme'ssa ja niiltä olen kuullut heidän
tarinansa."

Ja kun hän vihdoin jätti akkunan, johtui hän teeskennellyn
liikutuksensa vallassa ajattelemaan omaa suruaan ja huudahti:

"Niin, jos on vain rahahuolia, menettelee vielä mitenkuten, mutta kun
kuolema astuu kynnyksen yli...!"

Tällä kertaa kostuttivat todelliset kyyneleet hänen silmänsä. Hän oli
muistanut veljeään, joka makasi huonona sairaana, ja hänen sydämensä
melkein pysähtyi. Caroline luuli, että hän hiljan oli kadottanut jonkun
omaisensa, eikä tahtonut kysellä lähemmin. Tähän saakka hän oli
käsittänyt, että hän oli tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, ja
oli tuntenut ainoastaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mutta nämä
odottamattomat kyyneleet vaikuttivat enemmän kuin viekkainkaan
menettelytapa; häntä halutti heti paikalla lähteä rouva Méchain'in luo.

"Voimme siis luottaa siihen, että rouva...?"

"Lähden heti..."

Pitkän harhailun perästä osui rouva Caroline vihdoinkin erään vanhan
eukon neuvon avulla asianomaiseen paikkaan. Savinen tontti ilman
katukivitystä, ruoppainen ja likainen kuin maantie; sisäänkäytävän
suulla oli suuria rikka- ja rojukasoja ja sisempänä näkyi siellä täällä
kurjia majoja ja hökkeleitä, jotka olivat kyhätyt kokoon savesta,
vanhoista lankunpalasista ja rikkonaisista sinkkilevyistä; ne olivat
ympyränä sisäpihan äärillä. Eräs yksikerroksinen kadunpuoleinen talo
oli tiilinen, mutta ränsistynyt ja lian peitossa; se seisoi noihin
kurjiin pesiin johtavan sisäänkäytävän suulla ikäänkuin vahtitorni,
jollainen se oikeataan olikin, sillä siinä asui rouva Méchain, sieltä
vartioi hän huolellisesti nälistyneitä vuokralaisiaan, joista hän eli.

Caroline oli tuskin ehtinyt nousta vaunusta, kun emäntä itse näyttäytyi
ovella, mahdottoman paksuna, läähättäen rinnan ja vatsan raskaan taakan
alla, puettuna silkkipukuun, joka aikoinaan oli ollut sininen, mutta
jonka laskokset nyt olivat kuluneet ja saumat auenneet. Hänen poskensa
olivat niin punaiset ja pulleat, että pieni nenä aivan kokonaan katosi
tuohon lihavuoreen. Caroline epäili hetken tämän ilmiön nähdessään,
mutta emännän hento lapsenääni tyynnytti häntä hiukan.

"Ahaa, rouvaseni, herra Busch on varmaankin lähettänyt teidät, te
tulette pikku Victoria katsomaan. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Niin,
tämä on Cité de Naples. Katua ei ole vielä otettu kartalle, emmekä me
ole saaneet talonnumeroita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, meidän täytyy
ensin puhua hiukan tästä asiasta. Herra Jumala, tämä on niin ikävä ja
surullinen juttu!"

___r_

Ja rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa
ruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa,
haisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli
ollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita
Parisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi
keskeyttää hänet.

"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi..."

"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun
serkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt
velvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut."

Eräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä
parhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua
riitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt
kevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut
kotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen,
mutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut
kunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen
olkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään
kunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.

"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä.
Päivänmäärä on merkitty: 20 p:nä kesäkuuta -- 40 sous'ta, 27 p:nä
kesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p:nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut
sangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in
eriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V:n
kaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun
Rosalle kuoli -- niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli
tautiin, joka ... silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni.
Katsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole
liikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos
lisäämme ne 600 frangia -- velkakirjat, tiedättehän -- tulee
loppusummaksi 6,000 frangia -- niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!"

Vaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman
vuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.

"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan
omaisuutta?"

"Eivät ole, suokaa anteeksi," vastasi rouva Méchain terävästi, "minä
olen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle
palveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni... Olkaa hyvä
ja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa.
Ajatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää
tällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä."

Caroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi
laskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän
kaiun:

"Niin, nyt huudamme Victorin sisään."

Mutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään,
hakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle
ja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän
hävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle,
mutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti
luultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa
kurjuudessaan.

"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?"

Ja matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka
hänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut,
kukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä
muulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli
huono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se
tuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun
poliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen
luokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että
hänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina
uhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa
peilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin
viikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä
säälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti
perheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän
oli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei
olisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän
viereen.

Sydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja
tallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan
likaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut
olemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka
myrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko
hellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka.
Caroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää
astumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä
röhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia
liitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut
lainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden
höyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin
luoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja
lapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan
tapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia,
paisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla,
kurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä
roskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun
kulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se
mennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.

"Sitähän minä aioin teille sanoa," puuttui rouva Méchain puhumaan,
"ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että
olisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä
huolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein
sellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti
ei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan
kotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole
ollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin
paljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään.
Kaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista,
sillä hän oli varastanut ... no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja
hän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie
saanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias,
näyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä
ja astukaa sisään."

Caroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein
maahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola.
Mitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu
pelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa
sysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi
Caroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään
huonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit
tekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa
katossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.

"Eulalie!" huusi rouva Méchain. "Täällä on eräs rouva, joka tahtoo
Victorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule
huudettaessa?"

Muodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla,
joka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin
40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät
olleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.

"Oh," vaikersi nainen, "antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo
tehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua.
Ajatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää
noitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään
jälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa,
ne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä
iltana."

Sitten korotti hän ääntään:

"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle
mitään pahaa."

Caroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän
oli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja
liiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä.
Hän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja
Caroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan
yhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli
päivänselvää, kuka oli pojan isä.

"Ei, en minä tahdo," selitti poika, "en halua mennä kouluun!"

Caroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne
yhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti
olevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä,
vaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja
huulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento,
tyttömäinen iho.

"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?" sanoi Caroline
vihdoin. "Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on
vuoteesi?"

Poika osotti patjaa.

"Tuolla hänen vieressään."

Eulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta
ja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.

"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on
rutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu."

Mutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi:

"Miksikäs ei? Olemmehan me mies ja vaimo, hän ja minä!"

Eulalie koetti auttaa asiaa lyömällä sen leikiksi ja sanoi hellällä,
ihailevalla äänellä:

"Niin, aivan varmasti, jos minulla olisi tytär, uskoisin minä sen
hänelle ... hän oh kuin aika mies."

Caroline vapisi ja inhottava tunne kohosi hänelle kurkkuun. Oh,
köyhyys, se likaa ja turmelee kaiken.

Hän antoi Eulalie'lle kaksikymmentä frangia ja kiiruhti pois, pakeni
emännän taloon neuvottelemaan tämän kanssa, mitä on nyt tehtävä.
Nähdessään tuon kurjuuden oli hänen mieleensä johtunut ruhtinatar
d'Orvideon työkoti. Victor täytyi niinpiankuin mahdollista temmata pois
tuosta inhottavasta liasta ja viedä sinne alkamaan uutta elämää. Hänen
naisellinen hienotunteisuutensa johti hänen mieleensä tuuman olla
sanomatta vielä mitään Saccard'ille, odottaa hiukan, kunnes lapsi oli
vähemmän pelottava. Hän aivan vapisi ajatellessaankin, että isä näkisi
hänet nykyisessä tilassaan, hän häpesi isän puolesta, jolla oli
tuollainen jälkeläinen. Muutamien kuukausien perästä voisi hän kyllä
puhua kaikesta ja iloita hyvästä työstään.

Rouva Méchain'in oli vaikea ymmärtää häntä.

"Herra siunatkoon, kuten rouva itse tahtoo. Mutta 6,000 frangiani
tahdon minä heti paikalla. Victor ei lähde täältä, ennenkuin minä olen
saanut 6,000 frangiani."

Tämä pyyntö saattoi Carolinen epätoivoon. Hänellä ei ollut sellaista
summaa, eikä hän halunnut lainata Saccard'ilta. Hän kerjäsi ja pyysi,
mutta turhaan.

"Ei, ei, jos minä päästän pantin käsistäni, en koskaan saa omiani."

Mutta nähdessään, että summa oli liian suuri, alkoi hän tinkiä.

"No niin, antakaa minulle 2,000 frangia heti, loppu sitten myöhemmin."

Mutta sittenkään ei Caroline ollut autettu, hänellä ei ollut
aavistustakaan mistä hän saisi 2,000 frangia. Silloin pisti hänen
päähänsä kääntyä Maxime'n puoleen. Tämä kyllä suostuisi pitämään asian
salassa, eikä hän varmaankaan kieltäytyisi luovuttamasta tuollaista
summaa, jonka hänen isänsä kyllä maksaisi takaisin. Ja hän lähti
ilmottaen tulevansa huomenna noutamaan poikaa.

Kun hän saapui Maxime'n asuntoon, ilmotettiin hänelle, että herra oli
pukeutumassa parhaillaan, mutta palvelija lupasi siitä huolimatta
ilmottaa hänet.

Caroline istuutui salonkiin. Hän oli vielä niin liikutettu, että hänen
oli vaikea hengittää. Maxime'n asunto oli pieni, hieno huvila,
sisustettu suurella loistolla ja maulla. Verhoja ja mattoja kaikkialla
ja vieno ambrantuoksu leijaili valoisissa, hiljaisissa huoneissa.
Kaikessa oli hienon ja hennon hiljaisuuden leima, vaikk'ei
talossa ollut rouvaa, sillä nuori leski halusi elää vain omaa
itseään varten, eikä uhrata ainoatakaan ajatusta muuhun kuin omaan
hyvinvointiinsa. Hänen vaimoltaan perimäänsä rikkautta ei ollut pääsevä
tuhlaamaan kukaan toinen nainen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut
aikeesta antautua valtion palvelukseen, hän ei edes enää pitänyt
kilpa-ajohevosia, sillä hän oli yhtä väsynyt hevosiin kuin
rakkauteenkin. Ja hän eli yksin, toimettomana ja onnellisena, hukkasi
rahojaan taitavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

"Jos haluatte seurata minua, rouvaseni," sanoi palvelija saapuen
takaisin, "ottaa herra teidät heti vastaan huoneessaan."

Caroline oli luottavaisessa ja ystävällisessä suhteessa Maxime'en,
senjälkeen kuin viimemainittu oli nähnyt, että Caroline'sta oli tullut
isän uskollinen taloudenhoitajatar. Caroline'n astuessa sänkykamariin
olivat akuttimet vedetyt akkunain eteen, kuusi kynttilää paloi
kaminilla ja pöydällä, levittäen hiljaisen, haaveellisen valon tähän
silkillä vuorattuun pesään, joka aaltoilevine verhoineen ja leveine,
pehmeine sänkyineen muistutti kauniin, laiskan naisen makuuhuonetta. Se
oli hänen mielihuoneensa, sinne oli hän koonnut kaiken mahdollisen
loiston, kalliita huonekaluja ja pikkuesineitä, edellisen vuosisadan
ihmeitä, joita ympäröivät mitä maukkaimmat verhot pehmeistä,
kallisarvoisista kankaista hillittyinä, sopusointuisina väreinä.

Mutta ovi pukeutumishuoneeseen oli auki ja Maxime ilmaantui näkyviin.

"Mitä nyt, mitä on tapahtunut? Ei kai isä ole kuollut?"

Hän tuli suoraan kylvystä, puettuna hienoon valkeaan flanellipukuun,
raikkain ihoin ja tuoksuvana, ja hänen vaaleansinisissä silmissään ja
kauneilla, jo hiukan kuihtuneilla tyttökasvoillaan oli mitäänsanomaton
ilme.

"Ei, ei, niin vakavaa laatua ei asia ole," vastasi Caroline
hämmästyneenä hänen rauhallisen, vaivattoman äänensävynsä johdosta.
"Mutta olen sentään hämilläni sen johdosta, mitä minulla on teille
sanomista. Suonette minulle anteeksi, että tunkeudun näin luoksenne?"

"Niin, minun pitäisi lähteä päivälliselle, mutta ehdin kyllä pukeutua.
No mikä on asia?"

Caroline odotti, hän epäili, sammalteli, häntä aivan häikäisi tämä
loisto, tämä nautinnonhaluinen hienostelu, joka löi leimansa kaikkeen
hänen ympärillään. Hän tunsi arkailevansa, hänellä ei enää ollut
rohkeutta sanoa Maxime'lle kaikkea. Kuinka oli ajateltavissa, että
elämä, joka oli ollut niin julma aviotonta poikaa kohtaan Cité de
Naples'illa oli voinut noin hemmotella saman miehen toista poikaa
ylellisellä loistolla? Toiselta puolen niin paljon viheliäisyyttä ja
alennusta, nälkää ja häpeää. Toiselta niin harkittua, tottuneisuutta
osottavaa ylellisyyttä, niin kaunista ja sopusointuista elämää?
Olivatko siis rahat kaikki kaikessa? Voiko niillä ostaa terveyden,
kasvatuksen ja älyn? Ja jos sama lika lepäsi alla, oliko sivistys vain
sitä peittämässä ja luomassa viehätystä elämälle?

"Oh, herra jumala, se on kokonainen tarina. Pidän parhaimpana kertoa
sen teille kokonaan. Muuten olen siihen pakotettukin, sillä haen teidän
apuanne."

Maxime kuunteli häntä, aluksi seisten, mutta lopulla täytyi hänen
istuutua, hän tunsi aivan polviensa pettävän mielenliikutuksesta. Ja
Carolinen lopetettua huudahti hän:

"Mitä tämä on? Minä en siis ole isäni ainoa poika? Tässähän tulee
siivoton pikku olento aivankuin pilvistä pudonneena!"

Caroline luuli hänen tarkottavan taloudellisia etujaan ja huomautti
perinnöstä.

"Oh, joutavia, isän perintö...!"

Maxime teki ivallisen liikkeen, jota Caroline ei ymmärtänyt. Mitä
Maxime tarkotti? Eikö hän uskonut isänsä suureen lahjakkaisuuteen ja
yrityksen onnistumiseen?

"Ei, ei, minulla on tarpeeksi, en tarvitse periä ketään. Mutta koko
juttu on niin koomillinen, etten voi olla nauramatta."

Ja hän nauroi todella, mutta pakotetusti, eikä ilman salaista
levottomuutta; eihän hän ollut ehtinyt selvittää itselleen, missä
määrin tämä juttu voisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Mutta hän huomasi
seisovansa kaiken tämän ulkopuolella ja hänen tavaton itsevarmuutensa
purkautui seuraavaan huudahdukseen:

"Minä annan palttua koko jutulle!"

Hän nousi, meni pukeutumishuoneeseen, mutta tuli heti takaisin ja alkoi
rauhallisena viilata kynsiään.

"No, mitä te aijotte tehdä sen pikku villielukan kanssa? Eihän häntä
voine teljetä Bastiljiin rautanaamiona?"

Caroline kertoi nyt rouva Méchain'in laskuista, mainitsi ajatuksestaan
jättää Victor työkotiin ja pyysi Maxime'lta lainaksi 2,000 frangia.

"En tahdo, että isänne saa tietää vielä mitään asiasta, minulla ei ole
ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, ja teidän täytyy lainata minulle
tuo summa."

Mutta hän kielsi jyrkästi.

"Lainata isälleni! Ei koskaan! Ei penniäkään. Jos isä tarvitsisi yhden
soun maksaakseen siltarahan, en minä lainaisi sitäkään. Te ymmärrätte
kyllä ... on tuhmuuksia, jotka ovat _liian_ tuhmia. En halua tehdä
itseäni naurettavaksi."

Caroline katseli häntä taas hämmästyneenä sen tarkotuksen johdosta,
jonka hän luuli piilevän sanojen takana. Mutta tällä liikuttavalla
hetkellä ei hänellä ollut aikaa eikä halua pyytää Maxime'lta lähempiä
selityksiä.

"Entä minulle?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö tahdo lainata minulle 2,000
frangia?"

Maxime puhdisteli yhä kynsiään ja katseli tutkivasti Carolinea
kirkkailla silmillään, jotka näyttivät voivan tunkeutua naissydämen
sisimpään.

"Teille? Kyllä mielelläni. Te olette niin herkkäuskoinen ... mutta te
kyllä hankitte ne minulle takaisin."

Ja kun hän oli noutanut molemmat setelit pikku kaapista ja jättänyt
ne Caroline'lle, tarttui hän tämän molempiin käsiin ja piteli niitä
hetken omissaan ystävällisen näköisenä kuin poikapuoli, joka pitää
emintimästään.

"Te luotte mielikuvituslinnoja isän suhteen... Oi, ei, ei teidän huoli
puolustautua, minulla ei ole lainkaan halua sekaantua hänen asioihinsa.
Naiset ovat niin omituisia, heillä on välistä aivan erikoinen halu
uhrautua, eikä heiltä luonnollisesti kukaan kadehdi sitä iloa. No,
kaikessa tapauksessa, jos huomaisitte jonakin päivänä tulleenne
huonosti palkituksi, niin tulkaa luokseni, puhumme hiukan toistemme
kanssa."

Istuessaan taas ajopeleissään tunsi Caroline vielä pelkoa Maxime'n
peitettyjen sanojen ja hänen vähemmän pojan kunnioitusta isäänsä
kohtaan osottavan pilansa johdosta, mikä pani hänet ajattelemaan, ettei
Saccard'in entinen elämä ehkä kaikin paikoin sietänyt päivän valoa.
Mutta hän ei tahtonut tietää mitään, hän oli saanut rahat, ja hän
rauhottui ajatellessaan huomista päivätyötään ja että hänen ennen iltaa
oli saatava poika pois inhottavasta pesästä.

Seuraavana aamuna piti hänen lähteä varhain liikkeelle, sillä
kokonainen sarja muodollisuuksia oli täytettävä, ennenkuin hän voi olla
varma pojan ottamisesta laitokseen. Hänen asemansa laitoksen sihteerinä
kuitenkin helpotti vaikeuksia, ja iltapäivään mennessä oli hän päässyt
jo niin pitkälle, että oli vain haettava Victor Cité de Naples'ilta.
Hän oli ottanut mukaansa siistit vaatteet, mutta häntä huolestutti jo
edeltäpäin vastarinta, jota poika oli tekevä, hän kun ei hevillä
halunnut kouluun. Mutta rouva Méchain, jolle hän oli lähettänyt
sähkösanoman ja joka odotti häntä, ilmotti hänelle jo eteisessä
uutisen, joka näytti hänet itsensäkin sysänneen tasapainostaan. Eulalie
oli äkkiä kuollut yöllä, eikä lääkärikään voinut sanoa mistä kuolema
oli johtunut, ehkä halvauksesta; ja kauheinta oli ettei poikakaan, joka
nukkui hänen vieressään, ollut huomannut mitään, ennenkuin tunsi hänen
ruumiinsa kalmankylmyyden. Loppuosan yötä oli poika viettänyt emännän
luona; hän oli niin lamaantunut ja pelästynyt tämän tapahtuman
johdosta, että hän antoi pukea ylleen, ja osotti olevansa sangen
halukas asumaan talossa, jossa on kaunis puutarha. Mikään ei häntä
pidättänyt täällä, kun nyt "paksu mutterikin", kuten hän sanoi,
"sullotaan kuoppaan".

Mutta kirjottaessaan kuittia 2,000 frangista esitti rouva Méchain
ehtonsa.

"Niin, se on sitten sovittu, te maksatte loppusumman kerralla, puolen
vuoden perästä. Muussa tapauksessa käännyn herra Saccard'in puoleen."

"Herra Saccard on itse maksava teille ne rahat," sanoi Caroline. "Minä
olen hänen sijaisenaan vain hetken."

Jäähyväiset Victorin ja hänen sukulaisensa välillä eivät olleet
erinomaisen hellät; rouva Méchain suuteli häntä hiuksiin ja hänellä oli
kiire vaunuihin, kun taas rouva, joka oli saanut toria Busch'ilta sen
johdosta, että oli tyytynyt osittaismaksuun, seisoi sadatellen
nähdessään pantin livahtavan käsistään.

"Niin, rouva, olkaa rehellinen minua kohtaan, muuten saatte katua, sen
vannon."

Koko matkan Montmartre'sta Bincou'n boulevardille, missä työkoti
sijaitsi, sai Caroline-rouva ainoastaan yksikantaisia vastauksia
Victorilta, jonka loistavat silmät suorastaan nielivät kaiken, jonka
ohitse he ajoivat, leveät avenyt, ohikulkijat ja loistavat talot. Hän
ei osannut kirjottaa, tuskin lukea, sillä hän oli melkein aina
maleksinut valleilla sen sijasta, että olisi mennyt kouluun; ja noissa
varhaiskypsissä lapsenkasvoissa saattoi lukea ainoastaan kaikki suvun
rajut intohimot, aikaisen taipumuksen nautintoihin, jota köyhyys ja
huonot esimerkit lapsuudesta alkaen olivat kehittäneet ja vahvistaneet.
Heidän saavuttuaan Bineau-boulevard'ille säkenöivät hänen silmänsä kuin
tiikerinpojan, kun he olivat nousseet vaunuista ja kulkivat yli suuren
pihan, jota rajottivat oikealla poikien ja vasemmalla tyttöjen
rakennukset. Hän oli jo nopealla silmäyksellä tutustunut avaraan,
puitten ympäröimään leikkikenttään, porsliinipukuiseen keittiöön, jonka
avoimista akkunoista paistinhaju virtasi, marmorikoristeisiin
ruokasaleihin, pitkiin ja korkeisiin kuin kirkot, koko tuohon
kuninkaalliseen loistoon, jonka ruhtinatar itsepäisesti tahtoi
lahjottaa köyhille. Sen jälkeen tulivat he päärakennukselle, jossa oli
johtokunnan huoneustot ja jossa paperit oli näytettävä. Poikaa huvitti
kuulla uusien kenkiensä narinaa mahdottoman suurissa käytävissä ja
ilmavissa, valoisissa, palatsimaisesi koristetuissa portaissa. Hänen
sieramensa laajenivat, kaikkeen tähän saisi hän olla osallisena.

Mutta kun Caroline taas saapui alempaan kerrokseen saadakseen paperin
allekirjotetuksi ja he kulkivat uuden käytävän läpi, salli hän pojan
kurkistaa lasioven läpi työhuoneeseen, jossa hänen ikäisensä pojat
seisoivat työpöydän ääressä opetellen puuta leikkaamaan.

"Näetkö, pikku ystäväni," sanoi Caroline, "täällä työskennellään, sillä
on tehtävä työtä, jos tahtoo olla terve ja iloinen. Iltapäivisin pojat
lukevat ja minä toivon, että sinä olet kiltti ja opiskelet oikein
ahkerasti. Sinusta itsestäsi riippuu, millaiseksi tulevaisuutesi
muodostuu ... se voi tulla valoisammaksi kuin olet osannut
aavistaakaan."

Victorin otsalle ilmestyi syvä ryppy. Hän ei vastannut ja katseli nyt
tätä kaikkialla leviävää loistoa ainoastaan kateellisen rosvon ahnain
silmäyksin; hän tahtoi kyllä saada kaiken tämän komeuden, mutta ilman
työtä, hän tahtoi vallottaa sen, temmata sen luokseen terävillä
kynsillään ja hampaillaan. Ja tästä hetkestä lähtien kulki hän kapina
ajatuksissa, tunsi itsensä vangiksi, joka unelmoi varkauksista ja
paosta.

"Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä," sanoi Caroline-rouva. "Nyt
menemme kylpyhuoneeseen."

Oli tapana, että jokainen uusi suojatti, joka otettiin laitokseen, sai
kylvyn. Kylpyammeet sijaitsivat erään salin yllä, sairashuoneitten
vieressä, joita oli yksi poikia ja toinen tyttöjä varten.

Sinä päivänä sattuivat kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä
Alice sattumalta olemaan sairashuoneitten välisessä salissa. Kreivitär
otti usein tyttärensä mukaansa salliakseen hänen ilokseen tehdä edes
jonkun hyvän työn. Alice auttoi parhaillaan erästä hoitajanunnaa tämän
levittäessä marmeladeja kahden sairaan pikkutytön voileipien päälle.

"Ah," sanoi kreivitär nähdessään Victorin, joka istui odottamassa
kylpyä, "siinä tulee muuan uusi."

Tavallisesti oli hän sangen jäykkä Carolinea kohtaan, tervehti häntä
vain päännyökkäyksellä, eikä koskaan sanonut hänelle sanaakaan, kenties
peläten joutuvansa naapuruuskanssakäymiseen hänen kanssaan. Mutta tuo
lapsi, jonka Caroline toi mukanaan, ja se viisas, ystävällinen
huolenpito, jota hän tälle osotti, liikuttivat häntä kenties ja saivat
hänen luopumaan tavallisesta jäykkyydestään. He alkoivat jutella
puoliääneen.

"Jospa tietäisitte, kreivitär, mistä helvetistä minä tulen! Minä jätän
hänet teidän suosiolliseen huolenpitoonne; suosittelen häntä
erityisesti kaikille hallinnon jäsenille, sekä naisille että
herroille."

"Onko hänellä vanhempia? Tunnetteko heitä?"

"Ei ole, hänen äitinsä on kuollut! Nyt ei hänellä ole muita kuin minä!"

"Lapsiraukka! Ah, niin paljon kurjuutta on olemassa!"

Victor ei sillävälin voinut irrottaa silmiään marmeladeista -- ne aivan
loistivat himosta ja veitsestä, joka levitti niitä leivän päälle,
siirtyivät hänen katseensa Alicen hienoihin, valkeihin käsiin, hänen
liian ohueen kaulaansa, koko hänen notkeaan, hentoon impivartaloonsa.
Jos hän olisi ollut yksin Alicen kanssa, olisi hän heti antanut tälle
töytäyksen vatsaan päällään, niin että hän olisi lentänyt nurin, ja
ottanut häneltä sekä marmeladin että leivän. Mutta nuori tyttö oli
huomannut hänen himokkaat silmänsä ja luoden kysyvän katseen nunnaan,
sanoi hän:

"Oletko nälissäsi, ystäväni?"

"Olen."

"Ehkä sinä pidät marmeladeista?"

"Pidän."

"Sinulla ei siis olisi mitään vastaan, jos minä levitän parin viipaleen
päälle sinulle, kun tulet kylvystä?"

"Ei olisi."

"Paljon marmeladia ja vähän leipää, eikö niin?"

"Niin."

Alice nauroi ja laski leikkiä, mutta poika seisoi vakavana ahmien yhä
samoin ahnain katsein sekä häntä että hänen namusiaan.

Samassa kuului naurua ja iloisia lasten ääniä alhaalta poikien
leikkipaikalta, sillä kello oli neljä ja vapaatunti alkoi. Työhuoneet
olivat tyhjät, lapsilla oli puolen tunnin loma välipalan haukkaamista
ja jalkojen vetreyttämistä varten.

"Siinä näet itse", sanoi Caroline-rouva, vieden Victorin akkunan
ääreen, "meillä tehdään työtä, mutta leikitään myös. Miellyttääkö sinua
työ?"

"Ei."

"Mutta leikki miellyttää?"

"Miellyttää."

"Jos haluat leikkiä, täytyy sinun myös tehdä työtä. Kaikki käy hyvin,
sinusta tulee kiltti poika, siitä olen varma."

Hän ei vastannut. Heikko ilon puna oli kohonnut hänen kasvoilleen
nähdessään toveriensa syöksyvän ulos, hyppivän ja kirkuvan; nyt
palasivat hänen katseensa marmeladeilla peitettyihin leipäviipaleisiin,
jotka nuori tyttö oli asettanut lautaselle. Niin, vapautta ja nautintoa
vain koko ajan -- muusta hän ei halunnut tietääkään.

Nyt oli hänen kylpynsä valmis, hänet vietiin pois.

"Tuon pikku herran kanssa ei liene aivan helppo tulla toimeen, pelkään
minä", sanoi nunna hiljaa. "Minä epäilen teräväkasvoista väkeä."

"Mutta ruma hän ei ole", sanoi Alice, "ja hän näyttää kahdeksantoista
vuotiaalta."

"Niinpä niin", vastasi Caroline heikosti vavahtaen, "hän on sangen
kehittynyt ikäisekseen."

Ennen lähtöään pistäytyivät naiset katsomaan pikku tyttöjen
ateriointia. Yksi heistä oli ennen muita mielenkiintoa herättävä, pieni
vaaleatukkainen kymmenvuotias, jolla oli viisaat pikkuvanhat silmät,
sairaloinen varhaiskypsä olento, joita löytyy kaikkialla Parisin
esikaupungeissa. Muuten, aivan tavallinen tarina: juoppo isä, joka oli
karannut vaimonsa ja lapsensa luota erään rakastajattarensa kanssa,
hänkin äiti, joka oli joutunut harhateille, ja lapsi eli keskellä tätä
kurjuutta. Eräänä aamuna oli äidin täytynyt riistää hänet muutaman
muurarin käsistä, jonka hän itse edellisenä iltana oli tuonut mukanaan
asuntoonsa. Onneton äiti sai kuitenkin luvan tulla tervehtimään
lastaan, sillä hän itse oli kerjännyt ja rukoillut, että pikku tyttö
otettaisiin häneltä pois; alennuksensa keskelläkin tunsi hän kuitenkin
sydämellistä äidinrakkautta lastansa kohtaan. Hän oli juuri
tavanmukaisella käynnillään, istui puhtaan, valkean vuoteen ääressä,
jossa tyttönen istui tyynyjen varassa, ja katseli itkettynein silmin
pienokaista, joka kiltisti söi marmeladivoileipäänsä.

Nainen tunsi Carolinen, sillä hän oli monasti ollut Saccard'in luona
pyytämässä apua.

"Ah, rouvaseni, nyt on pikku Madeleine'ni pelastettu vielä kerran.
Nähkääs, hänellä on koko meidän kurjuutemme veressään, ja lääkäri
sanoi, ettei hän elä kauan, jos hänen täytyy olla kotona. Täällä saa
hän sekä leipää että viiniä, täällä on ilmaa hengittää ja hän saa olla
rauhassa! Pyydän teitä, rouvaseni, sanokaa, olkaa hyvä, kiltille
herralle, että minä siunaan häntä jokainen tunti siitä, mitä hän on
tehnyt pikku tyttöni hyväksi."

Hän nyyhkytti, niin ettei voinut puhua, hänen sydämensä suli
kiitollisuudesta. Hän puhui Saccard'ista, sillä hän ei tuntenut muuta,
kuten useimmat vanhemmat, joiden lapsia oli työkodissa. Ruhtinatar ei
näyttäytynyt koskaan, kun taas Saccard jo kauan aikaa oli uhrautunut
hänen laitoksensa eteen, koonnut katuojasta kaiken kurjuuden saadakseen
suuren koneiston sitä pikemmin käyntiin, olihan se tavallaan hänen
luomansa ja innostutti häntä, kuten kaikki suuremmoinen; hän jakeli
lakkaamatta viisifrangisia taskustaan onnettomille perheille, joitten
lapsia hän pelasti, ja nämä ihmiset pitivät häntä itsenään Isä
Jumalana.

"Tottahan rouva on niin kiltti ja sanoo hänelle, että jossakin löytyy
eräs onneton nainen, joka rukoilee hänen puolestaan... Oh, en minä
kuulu jumalaapelkääväisiin, minä en tahdo valehdella, enkä ole koskaan
voinut teeskennellä. Ei, kirkot ja me ... emme me sovi yhteen, emme me
niitä lainkaan ajattele, ei maksa vaivaa mennä sinne aikaa kuluttamaan.
Mutta ei se estä lainkaan olemasta jotain meidän yllämme, ja tuntuuhan
se helpottavalta ja lohduttavalta siunata niitä, jotka ovat olleet
hyviä meitä kohtaan."

Kyyneleet valuivat alas hänen kuoppaisia poskiaan.

"Kuule, Madeleine kuule..."

Pikku tyttönen, joka istui kalpeana lumenvalkoisessa yöpuvussaan ja
imeskeli marmeladiaan kielensä kärjellä, silmät ihastuksesta loistaen,
kohotti päätään ja tuli tarkkaavaiseksi, keskeyttämättä silti mieluisaa
toimitustaan.

"Joka ilta ennen nukkumistasi pitää sinun ristiä kätesi ja sanoa: 'Hyvä
Jumala, palkitse herra Saccard'ille hänen hyvyytensä, anna hänelle
onnea ja pitkää ikää.' Ymmärrätkö ... ja lupaatko minulle sen?"

"Kyllä, äiti."

Seuraavien viikkojen aikana ei Caroline'lla ollut lainkaan
mielenrauhaa. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella ja uskoa Saccard'ista.
Tarina Victorin syntymästä, onnettomasta Rosalie'sta, josta oli tullut
raajarikko koko elinijäkseen, nuo kaksitoista velkakirjaa, joita ei
koskaan oltu maksettu, ja onneton, isätön lapsi, joka oli kasvanut
liassa, koko Saccard'in inhottava menneisyys herätti sekasointuja hänen
sielussaan. Hän karkotti nuo ajatukset mielestään, samalla tavoin kuin
hän ei ollut tahtonut houkutella Maxime'ltakaan mitään selityksiä; hän
olisi epäilemättä saanut kuulla siivottomia juttuja, jotka olisivat
häneen syvästi koskeneet, jos hän olisi ne tuntenut. Mutta toisekseen
muisti hän surevan äidin, joka liitti ristiin pienen tyttärensä kädet
ja käski hänen rukoilla tuon saman miehen puolesta, saman Saccard'in,
jota ihailtiin kuin Jumalaa, ja joka todellakin _oli_ hyvä ja todella
_oli_ pelastanut sieluja väsymättömän toimintatarmonsa pakottamana,
joka kohosi siveelliseen arvoon, silloin kun tehtävä oli jalo. Ja
lopultakaan ei hän voinut tuomita Saccard'ia; hän tinki omantuntonsa
kanssa ja sanoi itselleen että hänen, joka oli lukenut ja ajatellut
niin paljon -- ehkä liian paljon -- täytyi tietää, että ihminen on
kokoomus sekä hyvästä että pahasta.

Kuitenkin loihti hänen sielussaan esille häpeän tunteen muisto siitä,
että hän oli kuulunut tuolle miehelle. Hän ei koskaan kyennyt
käsittämään, miten se oli tapahtunut, ja häntä rauhotti vain ajatus,
että se oli ohi, että sellaista ei enää koskaan tapahtuisi, ettei hän
enää milloinkaan sallisi itseään yllätettävän siliä tavoin. Kului kolme
kuukautta, joitten aikana hän kaksi kertaa viikossa kävi tervehtimässä
Victoria, ja eräänä iltana vaipui hän taas Saccard'in syliin, ja siitä
saakka elivät he yhdessä kuin mies ja vaimo. Mitä tapahtui hänen
sielussaan? Oliko hän utelias kuin muutkin naiset? Oliko hänessä
herännyt halu tutkia Saccard'in epäpuhdasta menneisyyttä? Tai eiköhän
pikemminkin lapsi ollut muodostunut yhdyssiteeksi. Saccard'in ja hänen,
todellisen isän ja kasvatusäidin välille? Niin luultavasti oli se
herkkämielisyyden aiheuttama harha.

Kuukausia kului ja tunnustaa täytyy, että Caroline huomasi Saccard'in
sekä toimeliaaksi että taitavaksi näinä ensimäisinä Yleispankille
sangen vaikeina aikoina. Hänen Saccard'in rehellisyyttä koskevat
epäilyksensä, hänen pelkonsa, että tämä johtaisi hänet ja veljen
johonkin luvattomaan, haihtuivat aivan kokonaan, kun hän näki, kuinka
Saccard työskenteli ja puuhasi aamusta iltaan saadakseen käyntiin tuon
suuren koneiston, jonka joka ratas kitisi ja natisi, ikäänkuin koko
laitos uhkaisi lentää kappaleiksi; ja hän oli kiitollinen Saccard'ille,
ihaili häntä. Yleispankki ei menestynyt niin hyvin, kuin Saccard oli
toivonut, sillä kaikki suurimmat pankkiirit olivat salaisesti sitä
vastaan; yhtämittaa liikkui kaikellaisia huhuja, uusia vaikeuksia
ilmeni, ne haittasivat liikevaihtoa ja tekivät mahdottomiksi suuret,
tuottavat yritykset. Mutta Saccard osasi myös taipua välttämättömyyden
alle, alentua tähän hitauteen, johon hänet pakotettiin, painautui
eteenpäin askel askeleelta kiinteällä maaperällä, väisteli uhkaavia
vaaroja, peläten uskaltautua pörssikeinottelun epävarmalle uralle. Hän
hehkui kärsimättömyydestä, polki samoja jalkojensa sijoja kuin
kilpa-ajohevonen, joka pakotetaan huviajeluraviin; mutta koskaan ei
yksikään luottolaitos ollut alkanut niin säntillisesti ja kunnialla.
Koko pörssi ihmetteli sitä.

Niin saapui sitten ensimäisen yleisen yhtiökokouksen aika. Se oli
määrätty huhtikuun 25 p:ksi. Kahdentenakymmenentenä saapui Hamelin
kotiin Itämailta ollakseen kokouksen puheenjohtajana. Saccard oli
kutsunut hänet kiireisesti kotiin, sillä häntä ahdistivat painostavat
olosuhteet. Hamelin toi mukanaan oivallisia uutisia: sopimus
"Yhdistetyn höyrylaivayhtiön" perustamista varten oli tehty, sitäpaitsi
oli hän saanut ranskalaista yhtiötä varten tarpeellisen luvan
harjoittaa kaivostöitä Karmel'illa; puhumattakaan turkkilaisesta
pankista, jonka hän hiljan oli perustanut Konstantinopoliin ja josta
oli tuleva Yleispankin haaraosasto. Sitävastoin ei Vähän-Aasian
rautatiekysymys ollut vielä ratkaistu, se täytyi jättää tuonnemmaksi.
Muuten täytyi insinöörin yhtiökokouksen jälkeisenä päivänä palata
takaisin jatkamaan työtään. Saccard oli ylen ihastunut, hänellä oli
Hamelin'in kanssa pitkä keskustelu Carolinen läsnäollessa, ja hän sai
heidät helposti vakuutetuiksi siitä, että yhtiöpääoman lisääminen oli
välttämätön, jos mieli ryhtyä sellaisin jättiläisyrityksiin.
Huomattavimmat osakkeenomistajat, Daigremont, Huret, Sédille ja Kolb
olivat jo antaneet suostumuksensa, niin että ehdotus oli valmistettava
parin päivän kuluessa ja jätettävä hallinnolle päivää ennen
yhtiökokousta.

Johtokunnan kokous oli sangen juhlallinen, kaikki jäsenet olivat
kokoontuneet mahtavaan saliin, johon hillityn viheriä päivänkajo tuli
hotelli Beauvilliers'm puutarhasta. Itse asiassa pidettiin kaksi
kokousta: toinen 15 p:nä, joka oli tärkein ja jossa olivat läsnä vain
todelliset johtajat, sekä suuri kokous kuukauden lopulla, johon
saapuivat kaikki, myös äänettömät ja koristukset, jotka siinä
kokouksessa hyväksyivät ja allekirjottivat ennen tehdyt päätökset. Tänä
päivänä saapui markiisi Bohain ensimäisten joukossa; hän toi
ylhäisillä, veltostuneilla kasvoillaan koko Ranskan aateliston
suostumuksen. Ja Vicomt de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, oli saanut
tehtäväkseen pitää huolta niistä hallinnon jäsenistä, jotka eivät
olleet oikein sisällä asioissa, ja ilmottaa heille muutamin sanoin
johtajan, todellisen päällikön, käskyt. Luonnollisesti lupasivat kaikki
myöntävästi nyökäten totella.

Vihdoin alotettiin asiain käsittely. Hamelin ilmotti johtokunnalle sen
selonteon sisällön, jonka hän aikoi lukea yhtiökokouksessa. Se oli se
suuri työ, jota Saccard oli kauan valmistellut ja jota hän parin viime
päivän kuluessa oli täydennellyt insinööriltä saamillaan tiedoilla; ja
hän kuunteli vaatimattomin, innostunein ilmein, ikäänkuin hän ei olisi
tiennyt siitä sanaakaan ennakolta. Ensinnä tuli selonteko Yleispankin
liikkeestä avaamispäivän jälkeen: kaikki oli hyvin, pieniä
juoksevia asioita, vanhaa tavallista. Kuitenkin odotettiin sangen
suurta voittoa Mexikon lainasta, jonka merkitseminen oli alkanut
kuukausi sitten, heti keisari Maximilianin matkustamisen jälkeen
Mexikoon; oikea keinottelulaina vallan huimaavine palkkioineen,
johon Saccard kuitenkaan suureksi harmikseen ei ollut päässyt mukaan,
vaikka oli halunnut, rahanpuutteen vuoksi. Tänä ensimäisenä
tilivuotena, joka oli ainoastaan kolmikuukautinen, lokak. 5 p:stä,
perustamispäivästä, joulukuun 31 p:ään, kohosi puhdas voitto vähän yli
400,000 frangin, jolla summalla yhtiö kykeni maksamaan neljännen osan
perustamiskustannuksista, suorittamaan osakkeenomistajille viisi
prosenttia ja siirtämään kymmenen prosenttia vararahastoon; senlisäksi
olivat hallinnon jäsenet saaneet ne kymmenen prosenttia, jotka
sääntöjen mukaan kuuluivat heille. Jälellä oli siis noin 68,000
frangia, jotka oli siirretty seuraavan vuoden tileihin. Mutta mitään
jakoa ei tällä kertaa suoritettu. Ei mikään voinut olla sen
sopusuhtaisempaa ja samalla kertaa rehellisempää. Samaa voitiin sanoa
Yleispankin osakkeista pörssissä. Ne olivat vähitellen nousseet 500
frangista 600:aan, aivan normalisesti, kuin minkä muun kunnioitettavan
pankkiliikkeen osakkeet tahansa.

Senjälkeen käsitteli selonteko tulevaisuusmahdollisuuksia ja siinä
avautui laaja näköpiiri, kokonainen sarja suuria yrityksiä. Erityisesti
pysähtyi se selostelemaan Yhdistettyä höyrylaivayhtiötä, jonka osakkeet
Yleispankki tulisi laskemaan liikkeeseen: yhtymä 50 miljonan pääomalla,
jolla olisi yksinoikeus koko Välimeren liikenteeseen ja johon aiottiin
sulattaa kaksi suurta kilpailevaa yhtiötä, "Phocaea" Konstantinopoliin,
Smyrnaan ja Trapezunt'iin Piraeus'en ja Dardanellien kautta, sekä
"Meriyhtiö" Aleksandriaan, Messinan ja Syrian kautta, puhumattakaan
pienemmistä yhtiöistä, "Combarel & C:o" Algeriaan Espanjan ja Marokon
kautta, "Veljekset Féraud-Guiraud" Italiaan, Neapeliin ja Adrianmeren
rannikkokaupunkeihin Civitá-Vecchion kautta. Koko Välimeri oli
vallattava, yksi suuri yhtymä muodostettava näistä pienistä yhtiöistä,
jotka söivät toisiaan. Yhdistyneen pääoman avulla voitaisiin rakentaa
oikein ihannealuksia, tähän saakka aavistamattoman mukavia ja
nopeita, kulkuvuoroja lisättäisiin, Itämaa tehtäisiin Marseille'n
esikaupungiksi. Ja miten paljon kohoaisikaan yhtymän merkitys, kun
Suez-kanava avattaisiin ja aluksia voitaisiin lähettää Indiaan,
Tonkiniin, Kiinaan ja Japaniin! Millään yrityksellä ei ollut koskaan
ollut loistavampaa ja varmempaa tulevaisuutta. Turkkilaista pankkia oli
tuettava; selonteko esitti laajoja teknillisiä selvityksiä, jotka
todistivat, kuinka järkkymättömän vakava se oli; ja se lopetti tämän
tulevien yritysten kuvailemisen huomauttamalla, että yleispankki oli
myös ottava suojaansa ranskalaisen 20 miijonan pääomalla perustetun
yhtiön hopeakaivausten uudestaan alottamista varten Karmel'illa.
Kemistien malmikokeitten johdolla toimeenpanemat tutkimukset osottivat
huomattavaa hopeapitoisuutta. Mutta erinomaisen suuren vaikutuksen teki
Saccard'in loppulause, jossa hän puhui noitten seutujen ikivanhasta
runoudesta, hopeasta, joka jumalaisen loistavan tähtisateen tavoin oli
virtaavaa pyhien seutujen yli.

Näitten loistavien tulevaisuudenlupausten jälkeen loppui selonteko
ehdottamalla pääoman lisäämistä. Se olisi kaksinkertaistutettava, 50
miljonaa 25 sijasta. Käytettävä järjestelmä oli mahdollisimman
yksinkertainen, niin että se pystyisi jokaisen päähän: olisi laskettava
50,000 uutta osaketta ja varattava ne poikkeuksetta entisten
osakkeenomistajien laskuun, sillä tavoin ei tarvittaisi siis mitään
uutta merkintää. Mutta nämä uudet osakkeet olisivat arvoltaan 520
frangia, josta 20 frangia, yhteensä siis kokonainen miljona,
menisi vararahastoon. Oli oikeudenmukaista ja viisasta verottaa
osakkeenomistajia tuolla pienellä summalla, koska he kumminkin saisivat
lopuksi siitä voittoa. Muuten tarvitsisi, paitsi vararahastoon menevää
erää suorittaa vain neljännes osakemäärästä.

Kun Hamelin oli saanut selonteon luetuksi, kuului kovaääninen
hyväksymisen sorina. Oivallista, ei ollut aihetta vastaväitteisiin.
Lukemisen aikana oli Daigremont ollut sangen innostunut kynsiinsä ja
istunut ajattelevainen hymy huulillaan. Huret istui taaksepäin nojaten
tuolissaan silmät ummessa ja puolinukuksissa kuvitellen olevansa
edustajakamarissa, kun taas pankkiiri Kolb laski niitä monia
paperilappuja, jotka hänellä, kuten muillakin hallinnon jäsenillä
olivat edessään pöydällä. Mutta Sédille, pelokkaana kuten tavallista,
halusi toki tehdä yhden kysymyksen: mitä tehtäisiin niillä uusilla
osakkeilla, joita asianomaiset osakkeenomistajat eivät halua? Pitäisikö
yhtymä ne omaan laskuunsa? Sehän olisi laitonta, sillä täytyi voida
näyttää mustalla valkean päällä, että koko pääoma oli saatu merkinnän
kautta. Ja jos se sijotettaisiin muulle taholle, niin millä ehdoilla se
saisi tapahtua? Mutta silkkitehtailija ei ollut ehtinyt sanoa monta
sanaa, ennenkuin markisi de Bohain, joka huomasi Saccard'in
kärsimättömyyden, keskeytti Sédillen ja selitti ylhäiseen tapaansa,
että hallinto tässä suhteessa luotti täydellisesti puheenjohtajaansa ja
tirehtööriinsä, jotka molemmat olivat niin neuvokkaita ja taitavia. Ja
nyt loppui kaikki onnentoivotusten ja kiitosten kuoroon, ja kokous
hajaantui yleisen ihastuksen vallitessa.

Yhtiökokouksessa seuraavana päivänä tapahtui mielenosotuksia, jotka
olivat suorastaan liikuttavia. Se pidettiin tälläkin kertaa entisessä
tanssisalissa rue Blanche'n varrella ja ennen puheenjohtajan saapumista
-- sali oli jo täynnä -- kierteli mitä ilahuttavimpia huhuja, etupäässä
muuan, joka kulki kuiskeena miehestä mieheen. Ministeri Rougon,
tirehtööri Saccard'in veli, oli joutunut yhä voimakkaamman
vastustuspuolueen hyökkäysten alaiseksi, ja väitettiin, että hän oli
taipuvainen tukemaan Yleispankkia, jos tämän lehti, "Toivo", entinen
kiihkokatolisten äänenkannattaja, ottaisi hallituksen asian ajaakseen.
Muuan vasemmiston edustaja oli hiljan lausunut uhkaavat sanat:
"Joulukuun 2 päivän valtiokeikaus on rikos!" sanat, jotka varmasti
herättäisivät kansan unestaan. Oli välttämätöntä vastata tähän teolla;
edessä oleva mailmannäyttely kymmenkertaistuttaisi liikevaihdon
kaikilla mahdollisilla aloilla, Meksikossa ja muualla voi ansaita hyvin
nyt, kun keisarikunta oli ehtinyt puolipäiväkorkeuteen. Eräässä
pienemmässä ryhmässä, jossa Jantrou ja Sabatani johtivat puhetta,
naurettiin muuatta toista edustajaa, joka erään sotajoukon järjestelyä
koskevan keskustelun aikana oli ollut kylliksi mieletön ehdottaakseen
preussilaisen rekryyttijärjestelmän käytäntöön ottamista Ranskassa. Se
oli herättänyt kamarissa suurta hilpeyttä; kuinka voi niin säikähtää
Preussin voittoa Tanskasta tai sitä salaista kaunaa, jota Italia tunsi
Ranskaa kohtaan Solferinon tappelun jälkeen! Mutta äkkiä tuli salissa
hiljaisuus, kun Hamelin astui sisälle sihteerinsä ja Saccard'in
seuraamana, joka viimemainittu vieläkin vaatimattomampana kuin
hallinnon kokouksessa otti paikkansa toisten osakkeenomistajien
joukossa. Ja hän tyytyi ainoastaan antamaan merkin hyväksymishuutojen
alkamiseen, kun selonteko esitti edellisen vuoden tilit, molempien
tilintarkastajien Lavignière'n ja Rousseau'n läpikäymät ja hyväksymät,
ja niitä seuraavan ehdotuksen osakepääoman lisäämisestä. Yhtiökokouksen
suostumus oli aivan välttämätön, mutta se annettiin yksimielisesti ja
innokkaasti, sillä kaikki olivat ikäänkuin juopuneet heidän korvissaan
kohisevista miljonista; "Yhdistynyt höyrylaivayhtiö" ja "Turkin
kansallispankki" -- sellaiset suuret yritykset vaativat toki pääomaa;
ja mitä Karmel'in hopeakaivoksiin tulee, otettiin niitä koskeva selitys
vastaan henkeä pidättäen. Ja kun osakkeenomistajat erosivat annettuaan
puheenjohtajalle, tirehtöörille ja koko hallinnolle kiitollisuus- ja
luottamuslausunnon, uneksuivat kaikki Karmel'ista ja ihmeellisestä
kultasateesta, joka olisi virtaava pyhien seutujen yli.

Kaksi päivää tämän jälkeen menivät Hamelin ja Saccard, tällä kertaa
varapuheenjohtajan, Vicomte de Robin-Chagot'in, seuraamana notario
Leborrain'in luokse ilmottamaan, että pääoma oli kaksinkertaistutettu
ja kaikki osakkeet merkityt. Asian oikea laita oli sellainen, että
noin 3,000 osaketta olivat lähettäneet takaisin henkilöt, joille ne
olivat määrätyt, ja kuuluivat niin ollen yhtymälle, joka vei ne
Sabatani'n kontolle, kuten ensi kerrallakin. Tässä tapahtui suuremmassa
määrässä vanha laittomuus, joka sisältyi siihen, että Yleispankin
kassaan piilotettiin osa sen omia osakkeita, eräänlaiseksi
vara-ampumatarvevarastoksi, joka ratkaisevalla hetkellä antaisi
hallinnolle mahdollisuuden keinotella, heittäytyä pörssipeliin, jos
niin tarvittiin.

Hamelin ei hyväksynyt tätä laitonta menettelytapaa, mutta jätti
kuitenkin raha-asioitten hoidon kokonaan Saccard'in haltuun; ja
Carolinen ja molempien herrojen välillä tapahtui myös keskustelu, joka
koski kumminkin vain niitä 500 osaketta, jotka Saccard oli pakottanut
heidät ottamaan ensimäisessä liikkeellelaskemisessa ja jotka nyt olivat
kohonneet 1,000:een; neljännes osakkeitten arvosta palkkioineen kohosi
135,000 frangiin, jonka sisarukset halusivat maksaa heti, koska he
hiljan olivat odottamatta perineet 300,000 frangia eräältä tädiltä,
joka oli kuollut kahdeksan päivää poikansa jälkeen, molemmat muuten
samaan kuumetautiin. Saccard salli heidän maksaa, selittämättä heille
millä tavoin _hän_ aikoi osakkeensa suorittaa.

"Oh tuo perintö", sanoi rouva Caroline nauraen, "ensi kerran suosi onni
meitä. Luulenpa todellakin, että te tuotte meille onnea. Veljelläni on
30,000 frangin palkka lukuunottamatta huomattavaa matkakorvausta, ja
todennäköisesti kaikki nuo rahat tulvivat meille senvuoksi, ettemme
niitä tarvitse! Olemmehan me nyt rikkaita."

Hän katsoi Saccard'iin lämpimän kiitollisuuden ilme silmissään. Hän oli
nyt voitettu, hän luotti Saccard'iin yhä enemmän päivä päivältä,
samalla kun hänen selvänäköisyytensä katosi samassa määrässä kuin hänen
hellyytensä Saccard'ia kohtaan kasvoi. Mutta hän jatkoi kuitenkin: "Jos
minä olisin itse ansainnut nämä rahat, en luultavasti olisi antanut
niitä teidän liikkeeseenne. Mutta täti, jonka me tuskin tunsimme ...
rahat, joita emme koskaan olleet ajatelleetkaan, jotka me niin
sanoakseni, olemme löytäneet maasta ja joita emme voi pitää aivan
rehellisesti ansaittuina ... niistä en välitä, yhdentekevää, vaikka ne
menetänkin."

"Ja juuri nämä rahat kasvavat ja tuottavat teille miljonia", vastasi
Saccard samassa leikillisessä äänilajissa. "Ei mikään kasva siinä
määrin kuin varastettu omaisuus. Saattepa nähdä, kuinka osakkeet
kohoavat kahdeksan päivän kuluessa!"

Ja aivan oikein, ennenkuin Hamelin matkusti, näki hän kummastuksekseen
pankin osakkeitten kohoavan hyvin nopeasti. Toukokuun viimeisenä
päivänä oli kurssi yli 700 frangia. Se oli luonnollinen seuraus pääoman
lisäyksestä; sellainen on nimittäin keikaus joka aina onnistuu, tapa
ruoskia edistymistä, antaa vauhtia kurssille. Mutta se riippui myös
pankin tukemista suurisuuntaisista liikeyrityksistä; suuret, keltaiset
ilmotukset joita oli liisteröity kaikkialle kaupunkiin, tekivät
tiettäväksi, että Karmel-kaivoksissa alkoivat työt pikapuolin, ja tämä
seikka saattoi monen pyörälle päästään, heitti tulisoihdun monen
mieleen, sytytti intohimon, joka lopulta vei kaiken selvän järjen.
Maaperä oli otollinen, keisarikunnassa oli kaikellaisia kuohuvia
aineksia; se oli erinomaisen suosiollinen näitten rajujen keinottelujen
rikkaruoholle, joka joka kahdeskymmenes vuosi myrkyttää ja turmelee
pörssin, jättäen jälkeensä raunioita, kuolemaa ja kurjuutta.
Epäilyttäviä yhtiöitä syntyi jo kuin sieniä, suuria yhtymiä
perustettiin, jotka olivat tarkotetut vain huijausta varten, hurja
pelikuume puhkesi hallituksen valeloiston keskellä. Ja siinä
hulluudessa, joka tarttui joukkoihin, tuossa suurten liikeyritysten
telineessä pantiin Yleispankkikin käyntiin, tuo valtava kone, joka
olisi tempaava kaikki mukaansa, musertava kaiken vauhdissaan, sillä
häikäilemättömät kädet lämmittivät sitä mielettöminä, kunnes se
räjähti.

Veljen matkustettua Itään jäi Caroline taas kahden Saccard'in kanssa ja
he alkoivat uudestaan rauhallisen, melkein aviollisen yhdyselämän.
Caroline hoiti edelleen Saccard'in taloutta ja säästi niin paljon kuin
voi, vaikka molempien taloudellinen tila oli nyt muuttunut. Ja Caroline
oli aina iloinen, rauhallinen ja tyyni, hänellä oli vain yksi ainoa
huoli: Victor. Häntä vaivasi tietymättömyys siitä, oliko oikein
kauemmin salata lapsen olemassaoloa isältä. Työkodissa olivat kaikki
kovin tyytymättömiä poikaan, ja Caroline pelkäsi, ettei puolen vuoden
oleskelu siellä ollut vaikuttanut häneen juuri paljoakaan parantavasti.
Siitä koitui hänelle todellinen suru.

Eräänä iltana oli hän vähällä ilmaista kaikki. Saccard, joka
alituisesti kiukutteli pankin huoneustojen ahtautta, oli vihdoinkin
saanut hallinnon vuokraamaan viereisen talon alikerran; hän voisi siis
laajentaa huoneustoa, kunnes hän uskaltaisi ehdottaa uneksimansa
palatsin rakentamista. Nyt oli otettava ovia sijoiltaan, revittävä
väliseiniä ja hän oli juuri innostuneena järjestämässä tätä puuhaa, kun
Caroline tuli kotia työkodista aivan epätoivoissaan Victorin suhteen,
joka raivopuuskan vallassa oli puraissut poikki erään toverinsa
korvalehden. Hän pyysi Saccard'ia tulemaan ylös, hän halusi puhua tämän
kanssa.

Mutta nähdessään hänet työhönsä innostuneena, toinen kylki aivan
valkeana kalkista ja kokonaan uuden aatteensa innoittamana -- koko
naapuripiha oli myös saava lasikaton -- ei hän raskinnut pahottaa hänen
mieltään tämän surullisen salaisuuden ilmaisemisella. Ei, hän odottaa
vielä, kunnes pahantapainen poika on parantunut. Hän tunsi itsensä
heikoksi aina, kun täytyi tuottaa toisille tuskaa.

"Niin, ystäväni, tahdoin puhua kanssanne juuri tuosta pihasta. Minulla
oli aivan sama ajatus kuin teilläkin."



VI.


"Toivon", sen lehden, jonka Saccard Jantrou'n kehotuksesta oli ostanut
Yleispankkia tukemaan, huoneusto sijaitsi rue Saint-Joseph'in varrella
vanhassa, kosteassa pimeässä, pihan perällä sijaitsevassa talossa.
Odotushuoneesta, jossa kaasu paloi koko päivän, lähti pitkä käytävä;
vasemmalla oli Jantrou'n työhuone, sitten oli huone, jonka Saccard oli
varannut itselleen, kun taas toimituksen yhteiset ja sihteerien
kirjotushuoneet olivat oikealla. Eteisen toisella puolella oli konttori
ja muutamia lähetyshuoneita, jotka portaitten takana olevan käytävän
kautta olivat yhteydessä toimitushuoneuston kanssa.

Tällä kertaa istui Jordan yhteisessä huoneessa ja kirjotti pakinaa; hän
oli tullut ajoissa saadakseen olla rauhassa. Kello löi neljä; hän meni
vahtimestari Dejoie'n luo, joka kaasuvalossa sangen tarkasti tutki
pörssikertomuksia, jotka olivat juuri ilmestyneet ja jotka hän ensi
töikseen ahmasi.

"Kuulkaapas, Dejoie, oliko se herra Jantrou, joka juuri tuli?"

"Kyllä."

Nuori mies epäili hiukan ja hänen täytyi koota rohkeutta, ennenkuin
astui ovelle. Onnellisen avioliittonsa ensi aikoina oli nuoren parin
ollut vaikea selviytyä, sillä Jordan'illa oli velkoja, ja vaikka hänen
oli onnistunut saada paikka tässä lehdessä, vaivasivat häntä
alituisesti rahahuolet, sillä eräs velkoja oli pannut takavarikkoon
hänen palkkansa ja juuri tänään lankesi vekseli, joka hänen täytyi
maksaa, jollei halunnut antaa ulosmitata huonekaluvähiään. Kaksi kertaa
oli hän turhaan pyytänyt toimittajalta etulaukausta.

Hän päätti kumminkin koputtaa ovelle, mutta Dejoie esti häntä.

"Joku on toimittajan luona."

"Vai niin. Kuka?"

"Toimittaja tuli yhdessä herra Saccard'in kanssa ja herra Saccard
sanoi, etten saa laskea sisään muita kuin herra Huret'in, jota hän
odotti."

Jordan päästi helpotuksen huokauksen tämän lykkäyksen johdosta, niin
tuskallista oli hänestä pyytää rahoja.

"Hyvä on, minä kirjotan artikkelini valmiiksi. Sanokaa minulle, milloin
toimittaja jää yksin."

Mutta kun hän aikoi mennä, pysäytti Dejoie hänet riemukkaalla huudolla:

"Oletteko huomanneet, että Yleispankin osakkeet ovat 750 tänään?"

Nuori mies teki välinpitämättömän liikkeen -- mitä se häntä liikutti?
-- ja meni toimitushuoneeseen.

Melkein joka päivä pörssituntien jälkeen tuli Saccard lehden
toimistoon, ottipa usein vastaan käyntejäkin siinä pienessä huoneessa,
jonka hän oli varannut itselleen, siellä käsitteli hän erittäinkin
salaisia liikeasioita. Jantrou oli virallisesti ainoastaan lehden
toimittaja ja kirjotti siihen valtiollisia artikkeleja, joitten hieno,
klassillisen huolellinen tyyli oli hänen vastustajansakin mielestä
"puhtaasti attikalainen", mutta hän oli sen ohella Saccard'in salainen
asiamies, sopiva välikäsi kaikissa mahdollisissa "mutkallisissa"
asioissa. Muun muassa oli hän järjestänyt suuremmoisen reklaamin
Yleispankin hyväksi. Pienistä finanssijulkaisuista, joita Parisissa oli
vilinänään, oli hän valinnut ja ostanut kymmenkunta. Siivoimmat niistä
kuuluivat epäilyttäville pankkitoiminimille, joitten menettelytapa oli
antaa lehteä varsin naurettavaan tilaushintaan, pari, kolme frangia
vuodessa, mikä ei edes peittänyt postikustannuksia; mutta ne hankkivat
itselleen korvauksen nylkemällä putipuhtaaksi ne hyväuskoiset
liiketuttavat, joita lehti heille hankki. Käyttäen keppihevosenaan
kurssien julkaisemista ja ollen muka antavinaan tilaajilleen kaikkia
mahdollisia hyödyllisiä tietoja, hiipivät ne vihdoin reklaamissaan
neuvojen muotoon, ensin kainoihin ja säästeliäisiin, sitten hävyttömän
röyhkeisiin, tarkotuksenaan kyniä hyväuskoinen pikkueläjistö. Niistä
parista, kolmesta sadasta lehdestä, jotka mellastivat Parisissa ja
Ranskassa, oli Jantrou valinnut tavallisella oveluudellaan ne, jotka
eivät vielä olleet valehdelleet liian häpeämättömästi ja joilla vielä
oli hitunen luottamusta jälellä. Juuri parhaillaan keinotteli hän
ostaakseen "Pörssilehden", joka kahdentoista vuoden ajan oli ollut
tunnettu lahjomattomasta rehellisyydestään, mutta se oli luonnollisesti
kallis kapine sellainen rehellisyys, ja hänen täytyi odottaa, kunnes
Yleispankki oli rikastunut ja päässyt asemaan, jolloin viimeinen
rummunlyönti päästää voiton pidätetyt riemuhuudot valtoihinsa. Mutta
hän ei ollut rajottunut ainoastaan näiden pienten ammattilehtien
järjestämiseen kuuliaiseksi esikuvaksi, joka jokaisessa numerossaan
valituin sanoin ylisti Saccard'in suuria ja kuuluja tekoja, vaan oli
hän myös päässyt yhteyteen suurten valtiollisten ja kirjallisten
lehtien kanssa, joihin hän oli käteistä maksua vastaan saanut
kohteliaita uutisia ja huomiotaherättäviä artikkeleita, ja hän
vakuuttautui niiden hyväntahtoisuudesta lupaamalla niille osakkeita,
kun uusia sellaisia liikkeeseen lasketaan. Puhumattakaan tietysti
jokapäiväisestä sotaretkestä "Toivon" omilla palstoilla; lehti ei
käyttänyt kerrassaan musertavia aseita, vaan selittelyjä, vieläpä
arvostelevia katsauksiakin, hidas mutta pätevä tapa hiipiä lukijain
kimppuun ja kuristaa ne.

Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen
hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n
artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä
esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan
Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies
tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi?
Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen"
halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin
edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden
"luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja
tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse
asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että
kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville
artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista
puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen
muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti,
maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai
sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta,
että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois
koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä
siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää
esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin
hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän
ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran,
eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes
jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan
joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in
koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä
erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten
kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen
kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta
kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle
vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.

Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen
liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan
kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan
vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.

Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli
ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin
tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku
romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän
aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin
ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa
monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle
huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta
vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi
Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä
omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi
pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat
parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan
vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille
lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus
oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle,
joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se
seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin,
osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat
herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä -- halveksivat ja
ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä
laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että
röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa
keinottelukarkelon pyörteihin.

Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä
riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie
häntä.

"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"

"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua
teidän kanssanne."

Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten
oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla
nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan
sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300
frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että
kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15
centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa,
mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät
talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka
kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.

"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.

Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi
kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?"
Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi
auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt
vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa
kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin
oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat
kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni
itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.

"Oh, Paul, jospa tietäisit -- meille tuli muuan raaka, siivoton mies,
joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa ... hän sanoi,
ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja
hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata
portille..."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti Jordan, "Enhän minä ole saanut
mitään huomautusta tästä; täytyy kai sellainen asia toki tapahtua
jonkunlaisia muodollisuuksia noudattamalla!"

He joutuivat epätoivoon. Heidän pikku pesänsä, heidän
mahonkihuonekalunsa, jotka he töintuskin olivat saaneet
kuukausimaksulla suoritetuiksi ja joista he olivat olleet niin ylpeät,
vaikka he joskus nauroivat niille ja pitivät niitä kauhean
porvarillisina! Ja Marcelle oli niin nerokkaasti verhonut turkkilaiset
akkunaverhot saadakseen salongille taiteellisen leiman! Oliko
mahdollista, että kaikki ne myytäisiin ja että heidät karkotettaisiin
pienestä kaksihuoneisesta asunnostaan, missä köyhyyskään ei ollut
kyennyt riistämään heidän hyvää tuultaan?

"Tiedätkö", sanoi Jordan, "aioin pyytää etulaukausta, teen mitä suinkin
voin, mutta suuria toiveita ei minulla ole."

Nyt uskoi Marcelle miehelleen epäröiden ajatuksensa.

"Ja minä puolestani olin ajatellut -- luonnollisesti en olisi tehnyt
sitä ilman sinun suostumustasi, ja siitä on parhaana todistuksena se,
että olen tullut tänne puhumaan kanssasi. Näetkö, haluan kääntyä
vanhempieni puoleen."

Jordan vastusti kiivaasti.

"Ei, ei, ei koskaan! Minä en tahdo olla velassa heille, tiedätkö."

Maugendret olivat käyttäytyneet häntä kohtaan sangen suopeasti,
mutta hän ei voinut unhottaa, että he isän itsemurhan ja vararikon
jälkeen olivat osottaneet häntä kohtaan mitä suurinta kylmyyttä ja
ainoastaan Marcelle'n päättäväisyydellä lausutun tahdon vuoksi
antaneet suostumuksensa heidän kauan sitten suunniteltuun
avioliittoonsa. Sitäpaitsi olivat he avioliiton tapahtuessa ryhtyneet
varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat kovin loukkaavia hänelle, ja
kieltäytyneet maksamasta penniäkään Marcelle'n myötäjäisiksi sen
tekosyyn nojalla, että sanomalehtikirjailija ei voinut olla muu kuin
tuhlari. Myöhemmin saisi tytär periä heidät. Ja sekä Paul että
Marcelle, viimemainittu aivan samassa määrässä kuin Paulkin, olivat
tähän saakka pitäneet kunnia-asianaan ennemmin kuolla nälkään kuin
ottaa jotain vanhemmilta, lukuunottamatta joka sunnuntaista
päivällistä.

"Herra Jumala!" sanoi Marcelle iloisesti suudellen Jordan'ia,
"täytyyhän minunkin tehdä jotain hyötyä, ethän sinä voi yksin kantaa
koko kuormaa."

Ja hän kertoi, kuinka vanhemmat oikeastaan eivät koskaan olleet
käyttäytyneet heitä kohtaan ilkeästi, joskin heillä oli omat
päähänpistonsa. Jordan suostui vihdoin ja he sopivat, että Marcelle
heti lähtee vanhempiensa asuntoon ja palaa rahojen kanssa, että velka
saataisiin maksetuksi ennen iltaa. Ja saattaessaan vaimoansa eteiseen
niin liikutettuna, kuin olisi antanut hänet suureen vaaraan, täytyi
hänen vetäytyä syrjään ja antaa tietä Huret'ille, joka viidoinkin tuli.
Istuutuessaan toimitushuoneeseen pakinaansa lopettamaan, kuuli hän
Jantrou'n huoneesta kovaäänistä keskustelua.

Saccard'illa oli valta, hän tunsi itsensä aseman herraksi ja vaati
kuuliaisuutta; hän tiesi sangen hyvin, että he kaikki toivoivat
ansaitsevansa rahaa hänen ja hänen suuren liikkeensä avulla.

"Jahaa, te tulette vihdoinkin!" huudahti hän. "Oletteko olleet
ripustamassa artikkelianne kehyksiin, vai miksi te viivyitte niin kauan
kamarissa? Nyt todellakin riittää jo hänen ylhäisyytensä suitsutusta,
ja minä olen odottanut teitä täällä pyytääkseni teitä tästä lähin
vaihtelun vuoksi tarjoamaan meille jotain muuta."

Huret seisoi vaiti ja katseli Jantrou'ta, mutta tämä oli lujasti
päättänyt olla hankkimatta itselleen mieliharmia asettumalla hänen
puolelleen; hän silitti kädellään kaunista partaansa ja tuijotti
ilmaan.

"Jotain muuta!" vastasi Huret lopulta. "Minä annan teille, mitä te itse
olette pyytänyt! Kun te otitte haltuunne 'Toivon', joka siihen aikaan
oli kiihkokatolinen ja kuningasmielinen ja kävi ankaraa sotaa Rougon'ia
vastaan, pyysitte te minua kirjottamaan huomattavan artikkelisarjan
veljestänne ja osottamaan hänelle, ettette aikonut esiintyä hänen
vihollisenaan, ja muuttaaksenne lehden suuntaa."

"Lehden suunnan, juuri sen", keskeytti Saccard vieläkin kiihkeämmin,
"juuri lehden suunnan olette te pilanneet. Luuletteko että minä aion
ruveta veljeni vasalliksi? Herra varjelkoon, en ole koskaan halunnut
salata ihailuani ja kiitollisuuttani keisaria kohtaan, enkä ole
unohtanut mitä me kaikki olemme hänelle velkaa ja ennen kaikkea minä
henkilökohtaisesti. Mutta eihän se ole keisarikunnan kimppuun
hyökkäämistä, jos puhutaan tehdyistä erehdyksistä, sehän on juuri
uskollisen lähimäisen velvollisuus. Sellainen pitää olla meidän lehtemme
kanta: uskollisuus hallitsijasukua kohtaan, mutta täydellisesti vapaat
kädet ministerien ja kunnianhimoisten onnenetsijäin suhteen, jotka
tappelevat Tuilleria'ten armonosotuksista!"

Ja selitettyään laajasti keisarikunnan ja veljensä politikaa huudahti
hän paikaltaan hypähtäen:

"Minä tahdon, ettei Rougon enää hypi nenälleni! Kaiken sen jälkeen,
mitä minä olen tehnyt hänen hyväkseen! Minä ostan sanomalehden, hänen
pahimman vastustajansa, minä teen siitä hallitusystävällisen
äänenkannattajan, minä sallin teidän kuukausikaupalla pauhata hänen
ylistystään. Eikä sittenkään tuo hylky tahdo meille antaa edes
kädenpuristusta, hän ei ole vielä tehnyt meille pienintäkään
palvelusta!"

Huret huomautti aivan sävyisästi, että Idässä oli ministeri ollut
Hamelin'in erinomaisena tukena, oli avannut hänelle kaikki ovet ja
harjottanut painostusta useihin korkeihin henkilöihin.

"Oh, jättäkää tuo typerä lörpötys. Siihen hän oli pakotettu. Mutta hän
ei ole kertaakaan antanut hyödyllisiä tietoja. Eihän tuon luulisi
olevan halventavaa, jos kertoisi teille jotain, jonka te sitten
ilmottaisitte minulle?"

"Ei luonnollisestikaan, mutta hän ei pidä sellaisesta, hän sanoo, että
se on teko, jota aina saa katua."

"Ohoo! Onko hänellä samoja epäilyjä Gundermann'in suhteen? Hän
näyttelee kunniallista minun suhteeni, mutta Gundermann'ille antaa hän
tietoja."

"Gundermann'ille -- luullakseni kyllä! Häntähän te tarvitsette kaikki,
ilman häntä eivät he voi saada ainoatakaan valtiolainaa."

Nyt riemastui Saccard ja löi käsiään yhteen.

"Näettekö! Te tunnustatte siis! Keisarikunta on myyty juutalaisille,
likaisille juutalaisille! Kaikki meidän rahamme joutuvat heidän
kynsiinsä. Yleispankinkin täytyy siis kieriskellä tuhassa noitten
mahtavien edessä."

Ja taas pääsi hänessä myötäsyntynyt viha valloilleen, puhkesi taas
syytöksiksi tuota petturien ja koronkiskurien sukua kohtaan, joka
vuosisatoja oli imenyt kansojen verta kuin myrkylliset loiseläimet, ja
vaikkakin halveksittuna ja syljeksittynä, valloittaa se hiljalleen koko
maailman kaikkivaltiaan kultansa voimalla. Ja erittäinkin raivosi hän
Gundermann'ia kohtaan, jonka hän hillittömässä vihassaan uhkasi lyödä
kumoon, vaikka aavistus sanoi hänelle, että tuo mies oli se muuri,
johon hän oli murskaava päänsä, jos hän joskus ryhtyisi taisteluun.

"Olen saanut aivan tarpeekseni heistä -- kuuletteko Huret! Ja jollei
veljeni halua tehdä minulle mitään hyötyä, en minäkään aio juosta hänen
asioillaan. Kun te tuotte minulle jonkun tiedon häneltä, tarkoitan
sellaisen, josta on meille hyötyä, silloin voitte taas alkaa
ylistysvirtenne hänestä. Onko asia selvä?"

Se oli enemmänkin kuin selvä. Jantrou, joka taas oli tuntenut vanhan
Saccard'in, alkoi uudestaan sivellä partaansa kädellään. Mutta Huret,
joka talonpoikaisen hitaalla käsityskyvyllään ei voinut seurata mukana
niin nopeasti, näytti sangen myrtyneeltä, sillä hän oli uskaltanut koko
tulevaisuutensa noiden kahden veljeksen varaan, eikä tahtonut mistään
hinnasta rikkoa välejään kummankaan kanssa heistä.

"Olet oikeassa", mutisi hän, "olen tästä saakka käyttävä hillitympää
kieltä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska täytyy seurata tapahtumain
kulkua. Ja minä lupaan teille käyttäväni kaiken kykyni saavuttaakseni
suuren miehen luottamuksen. Niin pian kuin hän antaa minulle jonkun
selityksen, hyppään ajuriin ja kiiruhdan tänne."

Saccard oli nyt saavuttanut mitä tahtoi ja siirtyi leikilliseen
äänilajiin.

"Työskentelenhän minä kaikkien teidän hyväksenne, ystäväni. Itse olen
minä aina ollut raunioina ja kumminkin kuluttanut miljoonan vuodessa."

Hän alkoi taas puhua lehden asioista.

"Kuulkaapas Jantrou, ettekö te voisi tehdä pörssikertomuksianne
hauskemmiksi? Ymmärrättehän, leikillisemmiksi. Yleisö pitää
sellaisesta, se nielee mitä hyvänsä, kunhan se vain on maustettu hiukan
sukkeluuksilla. Siis ... sanaleikkejä!"

Nyt oli toimittajan vuoro puhua. Hän piti kunnianaan kirjottaa
"hienosti", kirjallisesti. Mutta hänen täytyi luvata tehdä mieliksi
Saccard'ille. Ja kun hän nyt keksi erään jutun, kertoi hän hienoista
naisista, jotka olivat antaneet tatueerata ilmotuksia visseihin
paikkoihin ruumiissaan, puhkesivat kaikki kolme helakkaan nauruun ja
tulivat mailman parhaimmiksi ystäviksi.

Sillävälin oli Jordan lopettanut pakinansa ja istui odottaen ikävällä
vaimonsa palaamista. Aputoimittajia saapui, hän jutteli hetkisen heidän
kanssaan ja meni sitten eteiseen, missä hän harmikseen tapasi Dejoie'n
kuuntelemassa toimittajan oven takana, kun taas hänen tyttärensä
Nathalie piti vahtia ulkokäytävän oven edessä.

"Elkää menkö sisään", sammalsi Dejoie hämillään, "herra Saccard on
vielä siellä. Luulin heidän huutaneen minua."

Asianlaita oli sellainen, että hän siitä päivästä saakka, jolloin hän
oli ostanut Yleispankin osakkeita vaimoltaan perimällään 4,000
frangilla, oli elänyt siinä iloisessa toivossa, että nämä osakkeet
kohoisivat; hän mateli polvillaan tirehtöörin edessä, ahmi jokaisen
hänen sanansa, ikäänkuin se olisi ollut orakelin puhetta, ja Saccard'in
ollessa toimistossa oli Dejoie'n aivan mahdotonta olla kuuntelematta
saadakseen hiukan selkoa jumaloidun salaisuuksista. Hän ei muuten
lainkaan ajatellut itseään, vaan tytärtään, ja joutui aivan
haltioihinsa laskiessaan, että hänen kahdeksan osakettaan nyt, kun
kurssi oli 750 frangia, antoivat hänelle 1,200 frangin voiton; koko
hänen omaisuutensa oli siis 5,200 frangia. Tarvittiin vain 100 frangin
korotus ja hänellä oli 6,000 frangia, myötäjäiset, jotka kirjansitoja
oli vaatinut antaakseen suostumuksensa poikansa ja Nathalie'n
avioliittoon. Tätä ajatellessaan suli hänen sydämensä ja kyyneleet
silmissä katseli hän tuota lasta, jonka hän oli kasvattanut ja jolle
hän oli ollut sekä isänä että äitinä, sen jälkeen kun hän oli ottanut
hänet imettäjän tyköä maaseudulta.

Mutta hän jatkoi lörpötystään salatakseen hämmennyksensä sen johdosta,
että hänet oli tavattu itse teossa.

"Nathalie pistäysi hetkeksi luokseni ... ja hän tapasi rouvanne äsken,
herra Jordan."

"Niin", keskeytti nuori tyttö, "hän poikkesi Feydeau-kadulle; hänellä
oli kamala kiire."

Jordan hämmästyi, hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, ja
huudahti:

"Feydeau-kadulle?"

Mutta hän ei ehtinyt kysellä enempää, sillä samassa astui Marcelle
hengästyneenä sisälle. Jordan meni heti hänen kanssaan erääseen pikku
huoneeseen, mutta tapasi siellä oikeusuutisten hankkijan ja oli
pakotettu istumaan penkille käytävän päähän.

"No?"

"Niin, rakas Paul, tehty se on, mutta helppoa se ei ollut."

Ja hän kertoi kaikki matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut mitään
salaisuuksia mieheltään.

Vihne aikoina olivat vanhemmat käyttäytyneet tytärtään kohtaan hieman
omituisesti; tämän mielestä olivat he kylmempiä ja usein pahalla
tuulella. Uusi intohimo, pelihimo, oli vähitellen vallannut heidät. Se
oli tavallinen juttu. Isä, paksu, kaljupäinen, flegmatinen herra, jolla
oli valkea poskiparta, ja äiti, laiha, kepperä eukko, joka auttoi
miestään asioissa, istuivat nykyään kauniissa huvilassaan 15,000
frangin koroilla, heillä oli kovin ikävä, sillä heillä ei ollut mitään
tehtävää. Isällä ei ollut muuta työtä kuin nostaa rahansa. Ensi aluksi
oli hän raivonnut keinottelua vastaan, kohottanut olkapäitään vihasta
ja halveksimisesta, kun tuli puhe niistä tyhmeliiniraukoista, jotka
olivat antautuneet pörssipelin epäilyttävälle tielle. Mutta sitten oli
hän saanut verrattain huomattavan summan ja saanut päähänsä ottaa
niillä korkoatuottavia obligatsioneja; eihän sellaista voinut kutsua
keinotteluksi, se oli vain rahojen sijotustapa. Mutta siitä päivästä
alkaen oli hän saanut tavan joka päivä aamiaisen jälkeen silmätä päivän
kurssinoteerausta. Ja siitä oli lähtöisin kaikki paha! Vihdoin valtasi
hänet kuume lukiessaan kertomuksia arvopaperien tanssista ylös ja alas
ja hän eli pelin myrkyllisessä ilmassa, joka täytti hänen mielensä
unelmilla miljoneista, joita voi voittaa tunnissa, ja hän kun oli
raatanut kolmekymmentä vuotta saadakseen kokoon muutamia satoja
tuhansia. Hän ei voinut olla puhumatta tästä seikasta vaimonsa kanssa
kerran aterioidessa; mitä hyviä kaappauksia hän olisikaan voinut tehdä,
jollei hän kerta kaikkiaan olisi luvannut olla milloinkaan pelaamatta
pörssissä! Hänen vaimonsa tuli levottomaksi ja selitti, että hän ennen
heittäytyisi Seineen kuin uskaltaisi penniäkään peliin, mutta mies
tyynnytti häntä. Tunsiko hän siis niin huonosti miehensä? Ei ikinä
elämässä! Mutta tilaisuus tarjoutui pian. He olivat molemmat toivoneet
voivansa puutarhaansa rakentaa pienen 56,000 frangia maksavan
huvihuoneen, ja eräänä kauniina päivänä tuli Maugendre vaimonsa luo ja
laski vapisevin käsin kuusi tuhannen frangin seteliä hänen
ompelupöydälleen: hän oli voittanut ne pörssissä samana päivänä -- eräs
aivan varma pikku yritys, jota hän ei kumminkaan koskaan tulisi
uusimaan, hän oli tehnyt sen vain huvihuoneen vuoksi. Vaimo oli sekä
pahoillaan että hyvillään, -- eikä uskaltanut riidellä hänelle.
Seuraavassa kuussa teki hän taas pari koetta, mutta hän selitti
vaimolleen, ettei ollut mitään vaaraa, sillä hän piti halujaan
aisoissa. Ja niin joutui hän pörssipeliin, ensin varovaisesti,
sitten yhä rohkeammin, ja vaimo, taloudellisen perheenäidin
huolestuneisuudella, vaikka hänen silmänsä loistivat pienimmänkin
voiton johdosta, lakkaamatta ennusti hänelle, että hän tulisi kuolemaan
kerjäläisenä.

Käytävän penkillä kertoi Marcelle tämän tarinan miehelleen.

"Minä tulin varsin sopimattomaan aikaan. Äiti riiteli isälle siitä
syystä, että hän oli menettänyt rahoja pörssissä. Niin -- isä lienee
siellä yhtämittaa. Tämä on liian koomillista -- hän, joka ennen
mailmassa ei kärsinyt puhuttavankaan muusta kuin työstä! Niin, he
riitelivät, äiti heilutti isän nenän edessä 'Pörssilehteä' ja selitti
hänelle, ettei hän käsittänyt yhtään mitään, olihan hän sanonut isälle,
että tulee häviö. Silloin otti isä toisen lehden -- se oli juuri
'Toivo' -- ja tahtoi näyttää hänelle artikkelin, josta hän oli saanut
tietonsa. Niin, heillä on kokonaisia kasoja sanomalehtiä, ja he lukevat
niitä aamusta iltaan. Minä luulen, suokoon jumala minulle anteeksi,
että äitikin alkaa pelata, vaikka hän näyttelee suuttunutta."

Jordan ei voinut hillitä nauruaan, niin koomilliselta tuntui hänestä
vanhusten kohtaus.

"Lyhyesti, minä kerroin heille, että me olimme pulassa, ja pyysin
lainata 200 frangia välttääksemme ulosmittauksen. Mutta silloin olisi
sinun pitänyt olla kuulemassa: 200 frangia, kun he itse olivat
menettäneet 2,000 pörssissä? Aioinko minä laskea heistä pilaa vasten
kasvoja? Haluaisinko minä viedä heidät vararikkoon? En ole milloinkaan
nähnyt heitä niin vihoissaan. Luulen todellakin, että he ovat tulemassa
hulluiksi, sillä eihän ole viisasta hävittää tuolla lailla elämäänsä,
kun he voisivat viettää aivan huoletonta elämää kauniissa talossaan ja
varsin mukavasti kuluttaa hiellä ansaitut rahansa."

"Toivoakseni et pyytänyt toista kertaa?" sanoi Jordan.

"Pyysinpä niinkin, mutta silloin kohdistivat he vihansa sinuun. He
toistivat kerta toisensa perästä, että he kyllä olivat tienneet, ettei
kukaan voinut elää sanomalehtiin kirjottamalla ja että me varmasti
päättäisimme päivämme köyhienhuoneessa. Minäkin suutuin ja aioin mennä
tieheni, mutta silloin tuli eno, kapteeni Chave. Hän on aina pitänyt
minusta, kuten tiedät, ja hän sai heidät muuttamaan mieltään; hän kysyi
ivallisesti isältä, kuinka kauan hän aikoi antaa puhdistaa itseään.
Äiti asettui minun puolelleni, pisti minulla käteen 50 frangia ja
sanoi, että niillä saisimme henkilomaa pari päivää, kunnes he ehtisivät
löytää jonkun keinon."

"Viisikymmentä frangia! Almu! Ja sinä otit vastaan?"

Marcelle oli lempeästi tarttunut hänen käteensä ja puhui hänelle
rauhottaen.

"No, no, elä suutu. Minä otin ne, ja, koska minä hyvin tiesin ettet
sinä halua mennä niitä viemään ulosmittausapulaiselle, menin minä sinne
itse. Mutta voitko ajatella, hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja,
hän oli saanut nimenomaisen määräyksen herra Busch'ilta ja ainoastaan
herra Busch voi estää ulosmittauksen. Oh, tuo Busch! Minä en vihaa
ketään ihmistä, mutta sitä miestä en voi kärsiä. Mutta se ei kuulu
tähän, minä juoksin hänen luokseen Feydeau-kadulle ja hänen täytyi
tyytyä 50 frangiin -- ja nyt saamme olla rauhassa 14 päivää."

Jordan oli sangen liikutettu ja hänen silmänsä kostuivat, vaikka hän
koetti taistella kyyneleitä vastaan.

"Oi, rakkaani, sinä olet kelpo vaimo ja minä pidän sinusta niin kovin!"
huudahti Jordan ja suuteli Marcelle'a, huolimatta siitä että
toimitussihteeri juuri kulki heidän ohitseen.

Sitten alensi hän äänensä:

"Paljoko sinulla on vielä kotona?"

"Seitsemän frangia."

"Hyvä", sanoi Jordan iloisesti, "me selviydymme siis pari päivää, eikä
minun tarvitse pyytää etuottoa, jonka he kaikessa tapauksessa
kieltäisivät minulta. Oi, jospa romaanini jo olisi valmis, niin voisin
ansaita hiukan siitä!"

Nyt oli Marcelle'n vuoro suudella häntä.

"Niin, saatpa nähdä, että kaikki käy hyvin. Tulethan kanssani kotia,
eikö totta? On niin hauska saada seuraa, ostamme savustetun sillin
aamiaiseksi. Tänään on päivälliseksi sianlihaa ja perunoita."

Jordan pyysi erään toverinsa lukemaan pakinansa vedoksen ja lähti
vaimonsa kanssa. Saccard ja Huret'kin menivät tiehensä. Samassa
pysähtyivät vaunut portaitten eteen ja näkivät vapaaherratar
Sandorff'in nousevan niistä, hän tervehti heitä hymyillen ja asteli
kevein askelin portaita ylös. Saccard, joka aina tunsi hänen tummien
renkaitten ympäröimien suurten silmiensä omituisesti vetävän puoleensa,
oli vähällä kääntyä hänen perästään.

Vapaaherratar ei edes halunnut istuutua toimittajan huoneessa. Hän oli
vain ohimennen halunnut pistäytyä kuulemaan, olisiko toimittajalla
uutisia hänelle kerrottavana. Vaikka tuo mies oli nyt päässyt vihreälle
oksalle, kohteli vapaaherratar häntä samoin kuin entispäivinä, kun hän
tuli pyytämään hänen isältään määräyksiä vapaavälittäjän syvin
kumarruksin. Hänen isänsä oli hyvin raaka, hän muisti kuinka tämä oli
potkaissut Jantrou'n portaita alas eräänä päivänä hävittyään pörssissä.
Ja nyt, kun sama mies oli tilaisuudessa antamaan hänelle hyödyllisiä
tietoja, kohteli hän tätä tuttavallisesti ja koetti lipittää häntä.

"No, kuuluuko jotain uutta?"

"Ei, ei minun tietääkseni."

Mutta vapaaherratar katsoi toimittajaan hymyillen, ollen vakuutettu,
että hän vain näytteli tietämätöntä. Houkutellakseen hänen
luottamuksensa alkoi vapaaherratar kertoilla tyhmästä sodasta, joka
pian oli liekehtivä Itävallassa, Italiassa ja Preussissa. Mitä
hurjimmat keinottelut pääsisivät vauhtiin, italialaiset paperit,
samoinkuin muutkin tulisivat laskemaan kuulumattomasti. Ja hän oli
sangen levoton, sillä hän ei tiennyt, kuinka pitkälle hän uskaltaisi
seurata tätä liikettä hänellä oli suuria summia ulkona.

"Eikö miehenne voi antaa teille vihjauksia?" kysyi Jantrou piloillaan.
"Pitäisihän hänen tietää, hänhän on diplomati."

"Oh, mieheni", mutisi vapaaherratar tehden halveksivan liikkeen,
"häneltä en saa pienintäkään tietoa nykyaikaan."

Jantrou naurahti, uskalsi vihjata yliprokuratori Delcambre'en,
rakastajaan, joka maksoi hänen laskujaan -- silloinkuin hän niitä
yleensä maksoi.

"Ja ystävänne, eivätkö hekään saa mitään tietää hovista tai
oikeuspalatsista?"

Vapaaherratar ei ollut ymmärtävinään mitään ja jatkoi rukoilevalla
äänellä siirtämättä silmiään hänestä:

"Kas niin, olkaa nyt kiltti, kyllä kai te tiedätte jotain?"

Jantrou oli hullaantunut kaikkiin hameisiin, joita hänen tielleen
sattui, ja hän oli jo kerran ennen ajatellut omistaa tämän
pörssipelaajattaren, joka oli niin luottavainen häntä kohtaan. Mutta
hänen ensimäisen sanansa, hänen ensimäisen liikkeensä johdosta oli
vapaaherratar hypännyt ylös niin torjuvana, niin halveksivana, että hän
oli ijäksi päättänyt olla uusimatta yritystään. Tuo mies, jonka hänen
isänsä oli potkinut portaita alas ... ei, ei koskaan! Niin pitkälle ei
vapaaherratar ollut vielä ehtinyt.

"Miksi pitäisi minun olla kiltti?" sanoi hän. "Ettehän tekään ole minua
kohtaan."

Vapaaherratar otti heti vakavan ilmeen ja hänen silmänsä iskivät
kylmästi. Hän käänsi selkänsä mennäkseen, silloin sanoi Jantrou
suuttuneena kiusottaakseen häntä:

"Tehän kohtasitte Saccard'in ovella. Miksi ette käänny hänen puoleensa?
Hänet te voitte kääriä sormenne ympäri."

Vapaaherratar kääntyi nopeasti.

"Mitä te tarkotatte?"

"Ymmärtäkää se miten tahdotte. No, elkää huoliko näytellä
salaperäiseltä; minä olen nähnyt teidät hänen luonaan, ja minä tunnen
hänet."

Vapaaherrattaren viha kiehahti taas, sillä hänen sukuylpeytensä eli
vielä ja läikähti pinnalle siitä loasta, johon pelihimo painoi hänet
yhä syvemmälle joka päivä. Mutta hän ei kainostunut, hän sanoi
kylmällä, kovalla äänellä:

"Ei, kuulkaapas ystäväni, keneksi te minua luulette? Minä en ole teidän
Saccard'inne rakastajatar; minä olen torjunut hänet."

Jantrou kumarsi syvään koulumiehen pedanttisella kohteliaisuudella.

"Siinä olette, rouvaseni, tehnyt kovin väärin. Uskokaa minua, jos
jotain vielä voi tehdä, niin elkää laiminlyökö tätä 'afääriä', sillä
te, joka aina jahtaatte tietoja, voitte vaivatta löytää niitä tuon
herran korvan takaa. Teidän tarvitsee vain ojentaa kauniit kätenne."

Vapaaherratar nauroi hänen hävyttömyydelleen, ja puristaessaan hänen
kättään tunsi Jantrou, että se oli jääkylmä. Voisiko hän todellakin
tyytyä tuohon leininsyömään Delcambre'en, hän, jonka väitettiin olevan
niin intohimoisen?

Kesäkuu oli menossa; viidentenätoista julisti Italia Itävallalle sodan.
Samaan aikaan marssivat preussilaiset salamannopeasti Hannoveriin,
vallottivat Hessenin, Badenin ja Sachsenin, hämmästyttivät
valmistumattomia kansakuntia keskellä rauhaa. Ranska ei liikahtanut
paikaltaan; pörssissä kuiskailtiin, että salainen sopimus oli
olemassa sen ja Preussin välillä, sen perästä kuin Bismarck oli
tavannut keisarin Biarritz'issa, ja parhaimmin tietävät kertoivat
salaperäisellä äänellä suurista myönnytyksistä, joita oli tuleva tämän
puolueettomuuden palkkioksi. Mutta siitä huolimatta laskeutuivat
arvopaperit huimaavaa vauhtia, ja 4 päivänä heinäkuuta, jolloin tieto
Sadovan tappelusta saapui Parisiin, tapahtui pörssissä täydellinen
paniki. Luultiin, että sota oli saava erinomaisen itsepintaisen
luonteen, sillä vaikkakin Itävalta oli saanut selkäänsä Preussilta, oli
se voittanut Italian Custozzan luona, ja väitettiin, että
itävaltalaiset joukot taas kokoontuivat jättäen Böhmin oman onnensa
varaan. Pörssissä aivan sateli myyntimääräyksiä, mutta kukaan ei
halunnut ostaa.

Heinäkuun 4 p:nä saapui Saccard sanomalehden toimitukseen vasta klo
kuuden jälkeen, mutta ei tavannut Jantrou'ta siellä. Tämä oli viettänyt
viimeaikoina epäsäännöllistä elämää, hävisi pariksi, kolmeksi tunniksi
kerrallaan ja tuli takaisin väsyneenä, tyhjin katsein; ei tiedetty,
oliko hän joutunut juomisen vai intohimojensa valtaan. Aputoimittajat
jättivät vähitellen huoneuston; ainoastaan Dejoie istui päivällistä
syömässä eteisen pöydänkulmalla. Saccard kirjotti pari kirjettä ja
aikoi lähteä, kun Huret syöksyi sisään tulipunaisena, ehtimättä edes
sulkea ovea jälessään.

"Rakas ystävä, rakas ystävä..."

Hän oli vähällä tukehtua ja painoi molemmin käsin rintaansa.

"Tulen suoraan Rougon'in luota. Juoksin koko matkan, sillä en löytänyt
ajuria. Vihdoinkin olen saanut tärkeän tiedon. Rougon on saanut
sähkösanoman. Minä olen nähnyt sen. Uutinen ... uutinen!"

Saccard sai hänet vaikenemaan kiivaalla liikkeellä ja ryntäsi sulkemaan
ovea, sillä hän oli nähnyt Dejoie'n hiiviskelevän ympäri korviaan
terottaen.

"No, mitä nyt?"

"Niin, Itävallan keisari luovuttaa Venezian Ranskan keisarille, josta
tulee erotuomari ja joka välittää aselevon Preussin ja Italian
kuningasten välille."

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

"Siis rauha?"

"Selvästi."

Saccard ei ollut vielä ehtinyt kokoomaan ajatuksiaan; hän sinkosi
kirouksen.

"Piru vieköön! Ja meitä seuraa häviö pitkin koko linjaa!"

Sitten sanoi hän koneellisesti:

"Eikö kellään ole aavistusta tästä uutisesta?"

"Ei, sähkösanoma on salainen. Parisi ei tule tietämään mitään
kahteenkymmeneenneljään tuntiin."

Nyt selkesivät Saccard'in kasvot äkkiä; hänen aivoissaan selvisi
ajatus. Hän riensi taas ovelle ja avasi sen nähdäkseen kuunteliko joku.
Hän oli haltioissaan, asettui Huret'in eteen ja tarttui häntä molempiin
takinkauluksiin.

"Vaikene! Tai puhu hiljaa! Valta on nyt meidän, ellei Gundermann
seurueineen saa vihiä tästä. Kuulkaa, ei sanaakaan yhdellekään
ihmiselle mailmassa! Ei ystävillenne, eikä vaimollennekaan! Onpa meillä
onni, Jantrou ei ole täällä, paitsi meitä, ei kukaan tiedä mitään, ja
meillä on aikaa toimia. Ah, minä en aio ajatella vain itseäni. Te
tulette olemaan mukana ja yhtymätoverimme niinikään. Mutta minkä tietää
kolme, sen tietää koko mailma. Kaikki on menetetty, jos sattuu
pieninkin varomattomuus ennen huomista pörssiaikaa."

Huret oli aivan hämmennyksissään sen suurisuuntaisen ja rohkean
kaappauksen johdosta, jota he aikoivat yrittää ja lupasi olla vaiti. Ja
he jakoivat työn keskenään, sillä sotaretki oli heti alotettava.
Saccard oli jo tarttunut hattuunsa, kun muuan kysymys tuli hänen
huulilleen:

"Siis Rougon itse on antanut tehtäväksenne ilmottaa tästä minulle?"

"Tietysti."

Hän epäili hetkisen, sillä hän valehteli. Sähkösanoma oli ollut
ministerin pöydällä ja hän oli ollut kylliksi häpeämätön lukeakseen
sen, kun hän sattumalta jäi yksin huoneeseen. Mutta kun veljesten
ystävyys kuului hänen etuihinsa, oli tämä valhe hänen mielestään viisas
shakkisiirto, semminkin kun hän tiesi, ettei veljeksillä lainkaan ollut
halua tavata toisiansa ja puhua tästä seikasta.

"Vai niin", sanoi Saccard, "sangen ystävällisesti tehty hänen
puoleltaan, täytyy tunnustaa. Tulkaa nyt!"

Kaikista vaikeinta oli nyt toimia herättämättä epäluuloja. Senvuoksi
erosivat he heti. Huret otti osalleen "pikku iltapörssin", kun taas
Saccard myöhäisestä ajasta huolimatta lähti antamaan ostomääräyksiä
välittäjille. Mutta hänen täytyi jakaa nämä määräykset niin moneen
käteen kuin suinkin; ennen kaikkea täytyi hänen menetellä niinkuin
tapaisi hän aivan sattumalta etsimänsä henkilöt; muuten oli kaikki
menetetty. Sattuma tuli hänelle avuksi: hän kohtasi boulevardilla
vekselivälittäjä Jacoby'n, jonka kanssa hän laski leikkiä ja ohimennen
antoi verrattain huomattavan määräyksen, ilman että tämä olisi lainkaan
hämmästynyt. Sadan askeleen päässä kohtasi hän pitkän, vaaleaverisen
tytön, joka oli läheisissä suhteissa Delaroque'en, Jacobyn lankoon, ja
kun tämä kertoi odottavansa häntä illalla luokseen, pyysi Saccard
tyttöä jättämään hänelle käyntikortin, johon hän kirjotti muutamia
sanoja lyijykynällä. Hän tiesi, että Mazaud söi päivällistä yhdessä
muutamien entisten luokkatoveriensa kanssa; hän meni ravintolaan ja
muutti määräykset, jotka hän saman päivän aamupäivällä oli antanut
nuorelle välittäjälle. Mutta suurin myötäkäyminen tapahtui hänelle
kahdentoista aikaan ollessaan kotiin menossa, sillä Massias, joka tuli
varietéstä, lyöttäytyi hänen seuraansa. He kulkivat jonkun matkaa
yhdessä ja hän ehti näytellä optimistia ja kuvailla toiselle, että hän
luotti menestykseen -- luonnollisesti ei heti paikalla; hän antoi
Massias'en tehtäväksi pyytää Nathansohn'ia ja muita vekselin välittäjiä
tekemään kokonaisen joukon ostoja, ja hän vakuutti tekevänsä näin
eräitten ystäviensä puolesta, mikä tietysti oli osaksi totta. Kun hän
vihdoinkin laskeutui vuoteeseen, oli hän ostanut arvopapereita yli
viiden miljonan frangin arvosta, ja tehnyt sen kurssinousuun luottaen.

Seuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja
kertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin
käytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta
varovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen
määräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen
liian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu
käytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he
pelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi
saattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä
miltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia
Ladovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen
kello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä,
vaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset
saisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti
taholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.

Tämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin
suuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi
Kolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton
enne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta
sanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän
Mazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen
levottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu
mitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän
kiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana
syynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin
finanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän
uskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen
unelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia
hänen vanavedessään.

Syötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen
kuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin
ennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli
yhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta
näki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti
jutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet
ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö
he jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä
arvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki
Maugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän,
sillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen
vaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa,
aivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa
pelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen
keinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi
Saccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma
asiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei
vastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta
tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota
miesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen
verstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän
oli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan.
Hänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in
vaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten
ohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni
Sandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi
varmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen
varomattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja,
jotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski
pukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui
esiin.

"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?" Hän luuli, että se oli
salasilmukka. "Niin, rouvaseni."

Mutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän
silmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut
intohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen
vallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään.
Lämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa
mielihyvän suloisella tunteella.

"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?"

"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi."

Ja hän poistui ajatellen: "Sinä et ole ollut rakastettava minua
kohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se
opettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa." Vapaaherratar ei
ollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän
oli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon
naisen rakastajaksi.

Mutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen
lävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta.
Vaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan
käyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon
lävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin
kuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää
hänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan --
kaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin
pettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi
hänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia
lastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun
pula uhkasi.

Kello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä
muodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä,
niitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman
onnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan
kuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului
ostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia,
ennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta
vielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa
valtiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi;
kaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti
kuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen
välittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia
papereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi
väentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein
seurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden
käänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai
tilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän
pyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille
lomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa
yhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in
usko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä,
kellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä:
Itävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen?
Kukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin
itsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi
kuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit
mitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne
kohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli
ikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet
juoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä
asemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin
liekkien hehkuvaan mereen.

Ja lopuksi, kun alettiin hävitystä käsittää, huomattiin se
täydellisesti. Taistelukenttä oli täynnä haavotettuja ja kuolevia.
Pillerault sai kalliisti maksaa heikkoutensa, ainoan kerran kun hän oli
epäillyt häviötään; Maugendre hävisi 50,000 frangia, hänen ensimäinen
vakava häviönsä, ja se oli niin musertava isku, että sekä hän itse että
vaimonsa sairastuivat vuoteen omaksi. Vapaaherratar Sandorff'in menetys
oli niin suuri, että Delcambre kieltäytyi sitä maksamasta; ja hän oli
liidunvalkea vihasta, kun joku huomautti, että hänen miehellään oli
ollut sähkösanoma, ennenkuin hän oli jättänyt sen Rougon'ille, eikä
tämä ollut sanonut hänelle sanaakaan. Mutta etupäässä olivat suuret
pankkiliikkeet, juutalaiset pankkiliikkeet kärsineet musertavan
tappion; se oli oikea verikylpy. Väitettiin, että Gundermann yksin
hävisi kahdeksan miljoonaa. Ja se herätti mitä suurinta hämmästystä
kaikkialla; kuinka ei _hän_ ollut saanut vihjausta ajoissa? Hän, joka
oli markkinain kuningas, jonka edessä ministerit seisoivat varpaillaan
kuin palvelijat, hän, josta valtiot olivat riippuvaisia? Tässä täytyi
piillä kokonainen joukko epätavallisia asianhaaroja, jotain
arvaamatonta ja järjelle ja johdonmukaisuudelle käsittämätöntä.

Juttu levisi sillävälin, Saccard'ista tuli hetkessä suuri mies! Hän oli
yhdellä nykäisyllä sipaissut itselleen melkein kaiken, minkä toiset
olivat kadottaneet. Omalta osaltaan oli hän pistänyt taskuunsa kaksi
miljonaa. Muu voitto meni Yleispankin kassaan tai jaettiin, oikeammin
sanoen, sen hallinnon jäsenten kesken. Vaivoin onnistui Saccard'in
vakuuttaa Caroline'lle, että hänen veljelleen kuului kokonainen
miljona, se oli hänen osansa siitä saaliista, jonka he olivat täydellä
oikeudella valloittaneet juutalaisilta. Huret, joka oli ollut puuhassa
mukana, oli leikannut osansa kuninkaallisen mitan mukaan. Mitä
muihin tulee, Daigremont'iin, markiisi Bohain'iin, ei heitä tarvinnut
kahta kertaa pyytää ottamaan sitä, mikä heille kuului. Kaikki
äänestivät yksimielisesti kiitos- ja luottamuslausuntoa erinomaiselle
tirehtöörille, ja erikoisesti yksi sydän paloi kiitollisuudesta
Saccard'ia kohtaan, se oli pikku Flory; hän oli voittanut 10,090
frangia, kokonaisen omaisuuden, joka antoi hänelle mahdollisuuden
vuokrata Cluchu'lle pikku asunnon Condoreet-kadun varrella ja iltasin
pistäytyä hänen, Gustave Sédille'n ja Germaine Coeur'in kanssa
kalliisiin ravintoloihin.

Täytyi antaa palkinto Jantrou'ille, joka oli raivoissaan sen johdosta,
ettei hänelle oltu annettu pienintäkään vihjausta. Dejoie vain oli
synkkä; sillä hän tunsi, että hänen täytyi ijankailkkisesti raataa,
että onni oli lentänyt hänen ohitseen, niin läheltä että hän melkein
olisi voinut tarttua sitä siivistä.

Sinä iltana juhli Parisi, juhli Napoleon III:tta, joka oli niin suuri,
että kuninkaat kutsuivat hänen erotuomariksi ja antoivat hänen käsiinsä
kokonaisia maakuntia, jotka hän jakoi uudelleen. Saccard kulki juhlivan
kansan joukossa ja hän melkein voi kuvitella, että kaikki tuo
juhlallisuus oli järjestetty häntä varten; eikö hänkin ollut voittanut
odottamatonta, loistavaa voittoa keskellä yleistä masennusta?
Ainoastaan yksi pisara sappea oli ilon maljassa: Rougon oli mieletönnä
vihasta, oli ajanut luotaan Huret'n ymmärrettyään mikä oli
pörssikeikauksen syynä. Hän ei siis ollut osottautunut kunnon veljeksi
ja lähettänyt Saccard'ille tietoja. Ehkä täytyi hänen joskus vielä
hyökätä itse ministerin kimppuun? Ja hän teki lujan päätöksen musertaa
hänet, jonka päätöksen hän oli toteuttava, niinpian kuin tunsi itsensä
tarpeeksi voimakkaaksi siihen.

Syyskuussa, kaksi kuukautta sen jälkeen, päätti Saccard, joka
voitostaan Gundermann'ista oli saanut lisää rohkeutta, uskaltaa uuden
keikauksen. Yleisessä yhtiökokouksessa huhtikuun lopussa osotti v. 1864
lopputulos yhdeksän miljonaa voittoa, siihen luettuna 20 frangin
palkkio jokaiselta 50,000:lta uudelta osakkeelta. Kaikki pankin
perustamiskustannukset oli maksettu, oli suoritettu viisi prosenttia
osakkeenomistajille ja kymmenen hallinnon jäsenille, siirretty viisi
miijonaa vararahastoon sääntöjen mukaisten kymmenen prosentin lisäksi;
ja siitä miljonasta, joka jäi jälelle, oli jaettu kymmenen frangia
osaketta kohti voittona. Se oli kaunis tulos yhtiölle, joka ei ollut
vielä kahta vuotta ollut toiminnassa. Mutta Saccard riensi eteenpäin
kuumeisella levottomuudella, ja ensinnäkin eräässä hallinnon
kokouksessa sekä sen jälkeen syyskuun 15 p:nä ylimääräisessä
yhtiökokouksessa sai hän taas ajetuiksi päätökseen pääoman
kaksinkertaistuttamisen; se lisättiin 50 miljonasta 100:aan antamalla
ulos 100,000 uutta osaketta, jotka yksinomaan olivat varatut vanhoille
osakkeenomistajille. Mutta tällä kertaa olivat osakkeet 675 frangia,
lisämaksu 175 frangia, joka meni vararahastoon. Kasvava menestys,
onnelliset liikeasiat, mutta etupäässä Yleispankin suunnittelemat
suuret liikeyritykset, olivat ne syyt, jotka johtivat tähän tavattomaan
pääoman lisäykseen; sillä täytyihän toki pankille antaa sellainen
merkitys ja laajuus, joka sille suhteellisesti suuriin yrityksiin
nähden kuului. Tulos näkyikin heti: osakkeet, joitten keskimääräinen
kurssi pitkin aikaa oli ollut 750 frangia, kohosivat kolmen päivän
perästä 900 frangiin.

Hamelin ei ollut voinut palata Itämailta johtamaan puhetta
varsinaisessa yhtiökokouksessa, ja hän kirjotti sisarelleen levottoman
kirjeen sen tavan johdosta, jolla Yleispankki riensi eteenpäin villiä
neliä. Hän kyllä ymmärsi, että taas oli annettu vääriä tietoja notario
Lelorrain'ille ja siinä oli hän oikeassa, kaikkia uusia osakkeita ei
oltu merkitty, yhtymälle oli taas jäänyt joukko osakkeita, joita
asianomaiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta, ne oli samoin kuin
edelliselläkin kerralla viety Sabatani'n tilille, luultavasti vain
kuittia vastaan, Sitäpaitsi oli hankittu lisää nimellisomistajia,
konttoriapulaisia, niin että pankki omisti noin 30,000 omaa osakettaan,
jotka vastasivat 17,5 miljonaa frangia. Tämä asiaintila ei ollut
ainoastaan lainvastainen, vaan saattoi se tulla vaaralliseksikin,
sillä kokemus osottaa, että luottolaitos, joka keinottelee omilla
osakkeillaan, on hukassa. Sitä iloisempaan sävyyn oli laadittu
Carolinen vastaus veljelle; hän mainitsi leikillä, että nyt oli hän,
veli, peloissaan, ja hänen, tavallisen pelkurin, täytyi lohduttaa ja
rohkaista häntä. Caroline sanoi olevansa aina valveilla, eikä hän ollut
huomannut mitään epäilyttävää; ja hän aivan ihaili Yleispankin suurta,
luonnollista ja menestyksellistä edistymistä, jonka todistajana hän
oli. Asia oli luonnollisesti niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan
tapahtumain kulusta ja että hän muuten oli aivan sokaistunut lämpimän
ystävyyssuhteensa vuoksi Saccard'iin ja tämän osottaman väsymättömän
toimeliaisuuden takia.

Joulukuussa oli pankin osakkeiden arvo 1,000 frangia. Ja nyt kävivät
toiset pankkiirit levottomiksi Saccard'in riemukulun johdosta.
Gundermann'in nähtiin kuljeskelevan pitikin pörssitoria ja masentunein
ilmein astuvan leipuripuotiin ostamaan makeisia. Hän oli maksanut
kahdeksan miljonaansa napisematta, ilman että kukaan hänen läheisistään
olisi kuullut hänen lausuvan ainoatakaan vihaista tai tyytymätöntä
sanaa. Kun hän hävisi, mikä tapahtui aniharvoin, sanoi hän
tavallisesti, että se oli oikein hänelle, sillä se opettaisi häntä
olemaan vähemmän typerä, eikä voitu muuta kuin hymyillä, kun kuultiin
Gundermann'in puhuvan "typeryydestään". Mutta tällä kertaa oli hänen
ollut hiukan vaikea sulattaa sitä läksyä, jonka oli saanut; että hänet,
Gundermann'in, joka oli niin kylmä ja joka hallitsi sekä ihmisiä että
olosuhteita, oli voittanut sellainen yltiöpää kuin tuo kiivas ja
puolihullu Saccard, se oli sietämätön ajatus. Senvuoksi alkoi hän siitä
saakka pitää silmällä Saccard'ia ja hautoa kostoa. Aina alusta saakka,
siitä hetkestä, jolloin Yleispankin osakkeet rupesivat nousemaan
pörssissä nopeasti, oli hän määrännyt asemansa; hän tiesi sangen hyvin,
että sellainen liian nopea menestys loppuu kauheaan romahdukseen. 1,000
frangin kurssi oli vielä jokseenkin suhteellinen ja hän odotti vielä,
ennenkuin alkoi pelinsä. Hän tahtoi antaa kurssin kohota 1,500
frangiin, ennenkuin hän lähtisi liikkeelle; sitten alkaisi hän myydä
Yleispankin osakkeitaan, mutta vähitellen, yhä enemmän ja enemmän joka
pörssikaudella, edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaan. Hänen ei
tarvitsisi muodostaa mitään vastapuoluetta, hän selviytyisi kyllä omin
avuin, ja kaikki järkevät ihmiset huomaisivat, kuka oli oikeassa, ja
asettuisivat hänen puolelleen. Tuo pöyhkeilevä luottolaitos, tuo
Yleispankki, joka oli niin pian päässyt koko markkinain herraksi ja
uhkasi häntä ja koko juutalaispuoluetta, joutuisi pian hänen käsiinsä;
hän oli hiljaa ja odotti, kunnes se romahtaisi itsestään, ja sitten
tarvitsi hänen vain antaa sille lopullinen sysäys.

Myöhemmin kerrottiin, että Gundermann itse oli salaisesti auttanut
Saccard'ia saamaan haltuunsa erään vanhan talon rue de Londres'in
varrella, joka oli revittävä alas ja jonka tilalle Yleispankin
tirehtööri aikoi rakennuttaa sen palatsin, josta hän niin kauan oli
uneksinut, sen loistorakennuksen, jossa hänen liikkeensä saisi sopivan
huoneuston. Hänen oli onnistunut taivuttaa hallinto antamaan
suostumuksensa, ja lokakuun puolivälissä ryhdyttiin töihin.

Peruskiven laskemispäivänä saapui Saccard neljän ajoissa
sanomalehden toimistoon odottamaan Jantrou'ta, joka oli mennyt
muutamiin ystävällisiin lehtiin viemään selostusta peruskiven
laskemisjuhlallisuuksista, ja siellä otti hän vastaan vapaaherratar
Sandorff'in. Tämä oli kysynyt Jantrou'ta ja oli sitten, ikäänkuin
sattumalta, tavannut tirehtöörin, joka kohteliaasti suostui
antamaan hänelle kaikki hänen haluamansa tiedot ja vei hänet omaan
yksityishuoneeseensa käytävän päähän. Ja siellä vapaaherratar ensi
yrityksellä lankesi hänen kaulaansa, ikäänkuin hän jo ennakolta olisi
ollut varma, että niin tulisi käymään.

Mutta nyt sattui sellainen onnettomuus, että Carolinella sinä päivänä
oli asiaa Montmartren kaupunginosaan ja hän tuli toimistoon. Hän tuli
usein sinne antaakseen Saccard'ille jonkun tiedon tai vain kertomaan
uutisia. Muuten tunsi hän Dejoie'n, jolle hän oli hankkinut paikan
siellä, ja pysähtyi aina juttelemaan hänen kanssaan. Sinä päivänä ei
hän ollut tavannut tätä eteisessä, hän astui senvuoksi käytävään ja
kohtasi siellä Dejoie'n, joka juuri palasi Saccard'in yksityishuoneen
ovelta, missä hän oli tapansa mukaan kuunnellut. Kuunteleminen oli
muuttunut hänelle suorastaan sairaudeksi, hän kulki kuin kuumeessa,
painoi korvansa jokaiselle ovelle onkiakseen pörssiuutisia. Mutta tällä
kertaa oli hän kuullut sellaista, mikä saattoi hänet hämilleen, ja hän
hymyili outoa hymyä.

"Hän on sisällä, eikö totta?" sanoi Caroline aikoen mennä hänen
ohitseen.

Dejoie oli pysäyttänyt hänet, hän seisoi hämillään ja änkytti ehtimättä
löytää hätävaletta.

"Kyllä, kyllä hän on, mutta te ette saa mennä sisälle."

"Mitä se merkitsee, enkö minä saa mennä sisälle?"

"Ette, hänen luonaan on eräs rouvashenkilö."

Caroline vaaleni, ja Dejoie, joka ei tiennyt hänen suhteestaan
Saccard'iin, vilkutti silmää ja selitti merkitsevin ilmein, minkälainen
asia oli kysymyksessä.

"Kuka rouvasihminen?" kysyi Caroline käskevällä äänellä.

Dejoie'lla ei ollut mitään syytä salata nimeä häneltä, joka oli hänen
hyväntekijättärensä. Hän kuiskasi Carolinen korvaan:

"Vapaaherratar Sandorff! Oh, hän on kai jo kauan liehitellyt herran
ympärillä."

Caroline-rouva seisoi hetken liikkumattomana. Pimeässä käytävässä ei
voinut havaita, miten kalpea hän oli. Hän oli tuntenut ankaraa tuskaa
tämän odottamattoman iskun johdosta, hän ei muistanut koskaan
kärsineensä niin kauheasti. Mitä hänen tuli tehdä? Avatako ovi,
heittäytyä tuon naisen kimppuun ja toimeenpanna häväistysjuttu?

Ja seistessään siinä aivan tahdotonna ja menehtyneenä, kuuli hän
Marcelle'n iloisen äänen. Pikku rouva tuli miestään hakemaan. Hän oli
hiljan tutustunut Carolineen.

"Tekö, rouvaseni? Voitteko ajatella, me menemme teatteriin tänä iltana.
Oh, se on kokonainen juttu, se ei saa tulla kalliiksi. Mutta Paul on
löytänyt pienen ravintolan, jossa me syömme päivällistä frangi
seitsemänkymmentäviisi hengeltä."

Samassa saapui Jordan ja keskeytti vaimonsa nauraen:

"Kaksi ruokalajia, neljännespullo viiniä ja leipää niin paljon kuin
haluttaa."

"Ja sitten otamme me ajurin kotimatkalle", jatkoi Marcelle, "on niin
hauskaa tulla kotiin myöhään. Illalla olemme rikkaita, me ostamme
tullessamme frangin mantelileivoksen. Suuri juhla ... huristeluja!"

Ja hän lähti miehensä käsivarteen nojaten, iloisena ja onnellisena.
Caroline, joka oli saattanut heitä eteiseen, kykeni taas hymyilemään
väsynyttä, elotonta hymyä:

"Kas niin, huvitelkaa nyt oikein perinpohjaisesti", sanoi hän vapisevin
äänin.

Sitten hänkin meni. Hän rakasti Saccard'ia, häneen oli isketty haava,
jota hän ei tahtonut näyttää.



VII.


Kaksi kuukautta sen jälkeen, eräänä leppoisana harmaana marraskuun
iltapäivänä meni Caroline heti aamiaisen jälkeen veljensä huoneeseen
ryhtyäkseen työhön. Hamelin, joka nyt oli Konstantinopolissa
syventyneenä suureen rautatiekysymykseen, oli pyytänyt sisartaan
tarkastamaan hänen muistiinpanonsa heidän ensimäiseltä matkaltaan ja
kirjottamaan eräänlaisen selonteon, joka tulisi olemaan historiallisena
katsauksena; neljäntoista päivän ajan oli hän koettanut syventyä tähän
työhön.

Huomattuaan niin odottamatta Saccard'in suhteen vapaaherratar
Sandroff'iin oli hän tarvinnut koko itsehallitsemiskykynsä
vastustaakseen kiusausta vakoilla ja saada tietää enemmän. Hän ei ollut
tuon miehen vaimo, hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi
näyttämällä mustasukkaisuuttaan ja aikaansaamalla häväistysjuttua, ja
kaikista pahinta oli, ettei hänellä ollut voimaa katkaista suhdettaan
Saccard'iin. Hänen oli onnistunut hillitä itsensä, vaieta, olla tyyni
ja iloinen, mutta koskaan ei hänen ollut tarvinnut käyttää siinä määrin
itsehillitsemiskykyään.

Saccard näytti muuten elävän aivan kuin ennenkin: aamupäivisin oli hän
johtajatoimissaan, aamiaisen jälkeen meni hän pörssiin, ja iltasin oli
hänellä päivälliskutsuja ja kemuja -- huvitteluja teatterinaisten
kanssa, joille Caroline ei ollut mustasukkainen. Ja kuitenkin hän tunsi
että jokin seikka ei ollut ennallaan, tunsi että Saccard omisti
jollekin sen ajan, joka ennen oli kuulunut hänelle itselleen; silloin
hän tietysti kohtasi tuon naisen, hän ei halunnut tietää missä. Se
saattoi hänet epäileväksi ja levottomaksi, hän alkoi taas vasten
tahtoaan "leikkiä poliisia", kuten hänen veljensä oli leikillä sanonut,
alkoi tarkkaavasti seurata Yleispankin liikeasioita, joitten
valvonnasta hän tykkänään oli lakannut, niin suuri oli hänen
luottamuksensa Saccard'iin jonkun aikaa ollut. Hän huomasi nyt
ikäväkseen muutamia säännöttömyyksiä. Mutta hän ei voinut täydellä
todella tarttua asioihin käsiksi, sillä enemmän vielä kiinnitti hänen
ajatuksiaan Saccard'in uskottomuus, tuo kavallus, johon hän halusi
suhtautua kylmästi, mutta joka sittenkin oli vähällä kiduttaa hänet
hengiltä.

Vihdoinkin Caroline-rouva rauhottui ja hän oli taas istunut työnsä
ääressä kymmenkunta minuuttia, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että
Charles-kuski, joka eilen oli erotettu palveluksesta, välttämättä
tahtoi puhutella häntä. Saccard itse oli ottanut hänet palvelukseen,
mutta hän oli menettänyt paikkansa varastettuaan kaurakaupassa.
Caroline epäili, mutta suostui sitten ottamaan hänet vastaan.

Charles oli pitkä, kaunis mies, kasvot sileiksi ajetut, ja hänen
käytöksensä oli varmaa ja rehtevää, joka aiheutti, että naiset
juoksivat hänen jälessään.

"Kysymys on niistä kahdesta paidasta", sanoi hän verrattain
häpeämättömällä äänellä, "jotka pesijätär on hävittänyt ja joita hän
kieltäytyy maksamasta. Rouvan mielestä ei kai ole kohtuullista, että
minun täytyy kärsiä sellainen vahinko. Ja koska rouva on edesvastuussa
pesijättärestään, pyydän 15 frangin korvausta."

Caroline-rouva oli sangen tarkka kaikissa sellaisissa
talouskysymyksissä. Kenties olisi hän kuitenkin maksanut nuo 15 frangia
välttääkseen riitaa, mutta häntä harmitti tuon miehen hävyttömyys,
miehen, joka eilen oli erotettu epärehellisyytensä vuoksi.

"Minä en ole teille velkaa mitään, enkä anna sou'takaan. Herra on
kertonut minulle kaikki ja jyrkästi kieltänyt minua suostumasta teidän
vaatimuksiinne."

Charles astui askeleen eteenpäin uhkaavan näköisenä.

"Vai niin on herra sanonut? Sen voin arvatakin. Muuten oli se hyvin
tuhmasti tehty herralta ja nyt saamme hauskaa. En ole niin tyhmä, etten
olisi huomannut, ettei rouva ole hänen ainoa ystävänsä..."

Caroline nousi punastuneena, valmiina ajamaan hänet ovesta ulos. Mutta
Charles ei antanut hänelle aikaa siihen, vaan jatkoi vielä lujemmalla
äänellä:

"Ja ehkä teitä huvittaa tietää, minne herra menee neljän ja kuuden
välillä kolme, neljä kertaa viikossa, kun hän tietää tapaavansa
naisensa yksin."

Caroline oli äkkiä kalvennut, kaikki veri virtasi hänen sydämeensä. Hän
viittasi kiivaasti, että toinen vaikenisi, hän ei tahtonut tietää sitä,
minkä hän kahden kuukauden aikana oli aavistanut.

"Minä kiellän teitä..."

Mutta Charles'in ääni voitti.

"Vapaaherratar Sandorff'in luo. Herra Delcambre on hänen rakastajansa
ja saadakseen häiritsemättä tavata häntä on hän vuokrannut
vapaaherrattarelle pienen huoneuston melkein Caumartin ja
Saint-Nicolas-katujen kulmassa, talossa, jossa on hedelmäkauppa. Ja
herra käy siellä kun sopii..."

Caroline oli ojentanut kätensä soittokelloon käskeäkseen heittää miehen
ulos, mutta hän olisi epäilemättä jatkanut palvelusväen läsnä
ollessakin.

"Minulla on hyvä ystävä talossa, Clarisse, kamarineitsyt, ja hän on
nähnyt heidät yhdessä, hänet ja hänen rakastajattarensa, ja siellä
tapahtuu sangen siivoja..."

"Vaikene toki, kurja! Tuossa on 15 frangianne!"

Ja tehden kuvaamatonta halveksimista osottavan liikkeen ojensi Caroline
hänelle rahat; hän huomasi, että vain sillä tavoin voi päästä eroon
miehestä. Charles muuttui heti kohteliaaksi.

"Minä tahdon rouvalle vain pelkkää hyvää. Talo, jossa on hedelmäkauppa.
Sisäänkäynti pihan puolelta. Tänään torstaina klo 4 voi rouva heidät
yllättää."

Caroline työnsi hänet ovelle saamatta sanaa suustaan.

"Sitäkin suuremmalla syyllä, koska rouva tänään voi nähdä jotain oikein
hauskaa. Muuten ei Clarisse luonnollisestikaan voi jäädä sellaiseen
siveettömään pesään. Ja kun siellä on ollut sellainen siivo herrasväki,
tahtoo hän kernaasti jättää heille pienen muiston, vai kuinka? Hyvästi,
rouva."

Vihdoinkin oli Caroline yksin. Hän ymmärsi mikä Saccard'ia uhkasi.
Tuskaisesti huoaten painoi hän päänsä käsiinsä ja vihdoin pääsivät
valtoihinsa kyyneleet, jotka niin kauan olivat olleet tukahuttaa hänet.

Clarisse, laiha vaaleahiuksinen tyttö, oli aivan yksinkertaisesti
kavaltanut emäntänsä, tarjoutunut näyttämään Delcambre'lle, kuinka
vapaaherratar piti häntä narrinaan ja kohtasi usein toisen miehen
hänen maksamassaan huoneustossa. Hän oli aluksi pyytänyt 500 frangia,
mutta ahne kun oli, täytyi hänen pitkän kaupanhieroman jälkeen tyytyä
200 frangiin, jotka hän saisi avattuaan oven Delcambre'lle. Tässä
talossa oli hänellä ollut rakkauskohtauksia Charles'in kanssa ja hän
juuri oli suositellut tätä Saccard'ille erinomaisen siivona ja
luotettavana palvelijana. Kun Charles nyt oli erotettu paikastaan,
tahtoi tyttö auttaa häntä kostamaan, semminkin kun paronitar oli äreä
häntä kohtaan ja hänellä oli tiedossa toinen paikka, jossa hän saisi 5
frangia enemmän palkkaa kuussa. Aluksi oli Charles tahtonut kirjottaa
Sandorff'ille, mutta Clarissen mielestä oli sekä hauskempaa että
tuloksekkaampaa antaa Delcambre'n yllättää rikolliset. Ja nyt oli
kaikki valmiina suurta teatterinäytäntöä varten.

Kello neljän aikaan, kun Saccard saapui, oli vapaaherratar Sandorff jo
siellä; hän loikoi leposohvalla takkavalkean ääressä. Hän oli aina
täsmällinen, sillä hän oli tottunut liikeasioihin ja tiesi, mitä aika
maksoi. Hän jutteli pörssiasioista, houkutteli Saccard'ilta tietoja, ja
kun häntä viime aikoina, sen jälkeen kuin hän oli antautunut suhteeseen
Saccard'in kanssa, oli seurannut onni keinottelussaan, piti hän
viimemainittua jonkunlaisena taikakaluna, joka otetaan maasta ylös ja
jota suudellaan, ainoastaan sen vuoksi että se aina tuottaa onnea.

Tuskin oli Saccard astunut sisään, kun Delcambre nousi vaunuista.
Yliprokuraattori Delcambre, keisarin henkilökohtainen ystävä ja mies,
joka oli tiellä ministeriön jäseneksi, oli laiha, keltaihoinen,
pitkäkasvuinen mies, hänellä oli sileäksi ajellut ryppyiset posket.
Hänen suuri kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen taipumattoman
ankaruuden leiman, ja kun hän nousi ylös rappusia väsynein askelin
kuten tavallisesti, oli hänellä sama kylmä ilme kuin istuessaan
oikeudessa. Kukaan ei häntä tuntenut talossa. Hän ei koskaan tavannut
tulla ennen pimeää.

Clarisse odotti häntä pienessä eteisessä.

"Ehkä herra on hyvä ja seuraa minua, mutta elkää missään tapauksessa
kolistelko."

Delcambre epäili; miksi ei hän astuisi sisään ovesta, joka johti
suoraan makuuhuoneeseen? Mutta Clarisse selitti kuiskaavalla äänellä,
että ovi oli reikelissä, se täytyisi murtaa, ja sillä aikaa voisi
paronitar löytää jonkun pakotien. Hänellä oli toinen tuuma. Hänen
huoneensa oli erään nykyään käyttämättömän oven kautta yhteydessä
pukeutumishuoneen kanssa, jota erotti makuuhuoneesta ainoastaan
oviaukko. Vapaaherratar odotti varmaankin kaikista vähimmin yllätystä
siltä taholta.

"Herra voi luottaa minuun."

Tyttö livahti puoliavoimesta ovesta ja jätti Delcambre'n seisomaan
yksinään palvelustytön huoneeseen, jossa oli korjaamaton vuode ja
pesuvati täynnänsä likaista vettä; kirstunsa oli Clarisse jo aamulla
vienyt pois ollakseen valmis lähtemään heti suuren kohtauksen perästä.
Nyt tuli hän takaisin ja sulki varovaisesti oven jälessään.

"Herran täytyy vielä hiukan odottaa; he juttelevat."

Delcambre alkoi vähitellen menettää kärsivällisyytensä, vasen poski
alkoi hermostuneesti värähdellä ja veri nousi päähän.

"Antaa nyt jo tulla lopun", sammalsi hän tietämättä mitä sanoi, ja
hänen kätensä vapisivat kuin vilusta.

Mutta kun Clarisse, joka taas oli kadonnut, tuli jälleen takasin, pani
hän sormen huulilleen ja pyysi häntä kaiken nimessä olemaan levollinen.

"Minä vakuutan, herra, että on parasta odottaa vielä hiukan."

Delcambre tunsi äkkiä polvensa niin heikoksi, että hänen täytyi
istuutua sängyn syrjälle. Huoneessa oli pimeä. Kamarineiti kuunteli
ovella. Delcambre'n korvissa suhisi, hän luuli kuulevansa kokonaisen
armeijan marssin tahdin.

Vihdoin tunsi hän Clarisse'n käden kainalossaan. Hän ymmärsi, mitä
tyttö tarkotti ja pisti hänelle kirjekuoren, jossa oli luvatut 200
frangia. Tyttö kulki edellä, veti verhon syrjään, tyrkkäsi
prokuraattorin makuuhuoneeseen ja sanoi:

"Siinä ne nyt ovat!"

Ja Delcambre näki edessään vapaaherrattaren ja Saccard'in enemmän kuin
puolialastomina ja asennossa, joka ei jättänyt sijaa pienimmällekään
epäilykselle heidän suhteensa laadusta.

"Roisto!" sammalsi Delcambre, joka vaivoin sai sanan suustaan. "Roisto!
Roisto!"

Hänen oli mahdotonta löytää toista sanaa ja hän toisti tuota yhtä
lakkaamatta ja pudisteli nyrkkiään Saccard'in nenän edessä.

"Sika!" kirkui hän. "Sika! Näissä huoneissa, joista minä maksan. Te
olette minun luonani, senkin sika! Ja tuo nainen kuuluu minulle, te
olette sika ja varas!"

Saccard ei pahastunut, hän olisi tahtonut rauhottaa toista, mutta sana
"varas" loukkasi häntä.

"Herrani", vastasi hän, "jos haluaa pitää rakastajattarensa
yksinomaisuutenaan, ei pidä häneltä kieltää hänen tarpeitaan."

Tämä viittaus Delcambre'n ahneuteen saattoi hänet järjiltään. Hänen
muotonsa muuttui, hän tuli sinipunaiseksi, kaikki eläimellinen kohosi
hänessä äkkiä pinnalle, koko hänen arvokkuutensa katosi ja hän kirkui:

"Tarpeitaan! Tarpeitaan! Hän tarvitsee vain katuojan, mokoma huora!"

Hän teki niin uhkaavan liikkeen vapaaherratarta kohti, että tämä
vetäytyi takaperin, pelästyksestä kuolemankalpeana.

Saccard astui rohkeasti heidän väliinsä.

"Aiotteko lyödä häntä?"

Molemmat miehet seisoivat vastakkain.

"Kas niin, herraseni", sanoi Saccard, "tästä täytyy tulla loppu.
Emmehän me voi seistä tässä riitelemässä kuin kaksi kuorma-ajuria.
Niin, totta on, että minä olen vapaaherrattaren rakastaja, ja jos te
olette maksaneet nämä huonekalut, olen minä puolestani suorittanut..."

"Mitä?"

"Koko joukon muita asioita, esimerkiksi erään vanhan velan, 10,000
frangia Mazaud'ille, johon te olitte jyrkästi kieltäytynyt antamasta
rahoja. Minulla on yhtä hyvä oikeus kuin teilläkin. On mahdollista,
että olen sika, mutta varas -- ei kiitos! Sen sanan saatte ottaa
takasin!"

Delcambre kirkui raivoissaan:

"Te olette rosvo ja minä lyön teitä kalloon, jollette heti suoriudu
tiehenne!"

Mutta nyt alkoi Saccard'kin kiivastua.

"Ei, kuulkaapas, tämä menee jo liian pitkälle. Minä menen, jos minua
haluttaa. Ette _te_ voi pelottaa minua, ukkoseni!"

Ja kun hän oli saanut vaatteensa järjestykseen, jatkoi hän
päättäväisesti:

"Nyt olen minä valmis ja nyt jään minä tänne."

Delcambre oli vähällä tukehtua, hän läheni Saccard'ia kuohuen raivosta.

"Kirottu sika, etkö lähde tiehesi!"

"En niinkauan kuin sinä olet täällä, vanha hylky!"

"Minä annan sinulle korvapuustin!"

Molempien miesten raivotessa istui vapaaherratar tuolille odottamaan,
että jompikumpi heittäisi ulos toisen. Hän oli jo tyyntynyt ja ajatteli
tulevaisuutta; ainoa seikka, mikä häntä kiusasi, oli se, että Clarisse
seisoi oviaukon takana koko tämän kohtauksen todistajana. Hän oli
nähnyt tämän pistävän esiin päänsä virnuillen mielihyvästä kuullessaan
herrojen lausuvan sellaisia roskaisia sanoja, ja molemmat naiset
vaihtoivat liekehtivän katseen, vapaaherratar puolialastomana ja
häpeissään, piika jäykkänä ja täsmällisenä kunniallinen sileä kaulus
kaulassaan.

Mutta Saccard oli myöskin nähnyt Clarissen. Tehdäkseen asiasta pikaisen
lopun huusi hän:

"Clarisse, tule tänne! Avaa ovet ja akkunat, niin että koko talo ja
kansa kadulla saa kuulla! Herra yliprokuraattori haluaa, että hänen
läsnäolonsa täällä tulisi tunnetuksi, ja sen ilon me voimme suoda
hänelle."

Delcambre kalpeni nähdessään Saccard'in menevän akkunaan ja tekevän
liikkeen, ikäänkuin aikoisi hän sen avata. Tuo kauhea mies saattoi
panna täytäntöön uhkauksensa, hän ei pelännyt häväistysjuttua.

"Äh, sinä roisto!" mutisi korkea virkamies. "Sovitte hyvin yhteen, sinä
ja tuo portto, ja saat kernaasti pitää hänet."

"Aivan oikein, luiki vain tiehesi! Kukaan ei teitä täällä kaipaa. Nyt
tulevat ainakin hänen laskunsa maksetuiksi, eikä hänen tarvitse itkeä
tästälähin rahoja. Kenties saan luvan tarjota teille raitiotielipun,
herra yliprokuraattori."

Delcambre pysähtyi hetkeksi pukeutumishuoneen kynnykselle kuullessaan
tämän viimeisen soimauksen. Hänen kasvoilleen oli taas palannut arvokas
ja ylimielinen ilme, hän ojensi kätensä ylpeästi Saccard'ia kohti:

"Vannon, että saatte kalliisti maksaa tämän. Minä kyllä tapaan teidät
herra ... varokaa itseänne!"

Sitten hän katosi ja hänen jälessään kuului hameen kahina;
kamarineitsyt pakeni peläten seurauksia ja nauraen näkemäänsä
kohtausta.

Saccard oli vielä sangen kiihottunut, hän sulki kaikki ovet, tuli sen
tehtyään takasin makuuhuoneeseen, missä vapaaherratar istui kuin
naulattuna tuolillaan. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin huoneessa,
työnsi takkaan putoamassa olevan kekäleen ja huomasi lopulta
vapaaherrattaren, joka istui yhtä kevyissä pukimissa kuin ennenkin. Hän
sanoi hyvin kohteliaalla ja täsmällisellä äänellä:

"Pukeutukaa, rakas ystävä, elkääkä olko levoton. Onhan se harmillista,
mutta ei itse asiassa merkitse mitään. Tapaamme täällä ylihuomenna
päästäksemme yksimielisyyteen siitä, miten on meneteltävä. Nyt täytyy
minun lähteä, minulla on kohtaus Huret'in kanssa."

Hän heitti hyvästit vapaaherrattarelle ja huusi eteisestä:

"Muistakaa kaikessa tapauksessa, ettette tee tuhmuuksia, jos ostatte
italialaisia: ei ilman palkkiota!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui, istui Caroline pää kirjotuspöydän
varassa ja nyyhkytti. Kuskin raa'an paljastuksen perästä ei hän enää
voinut epäilläkään, etteikö Saccard häntä pettänyt, ja tämä varmuus
herätti hänen sielussaan kaikki vanhat epäilykset ja pelot, jotka hän
oli tahtonut haudata sielunsa pohjaan. Hän oli tehnyt väkivaltaa
itselleen, pakottanut itsensä toivorikkaaksi ja luottavaiseksi
Yleispankkiin nähden; sokean rakkautensa vuoksi oli hänestä tullut
kanssarikollinen kaikissa yrityksissä. Senvuoksi vaivasi häntä nyt
omatunto sen rauhottavan kirjeen johdosta, jonka hän oli kirjoittanut
veljelleen kohta viimeisen yleisen yhtiökokouksen jälkeen; sillä nyt,
kun mustasukkaisuus oli repinyt siteen hänen silmiltään, huomasi hän,
että väärinkäytökset jatkuivat suuressa mitassa. Ja Saccard yksin oli
syyllinen tähän. Caroline vapisi yrittäessään mitata tämän rahaihmisen
sielun syvyyttä, jossa toinen varjo peitti toisen. Mutta ei näitten
kipeitten kohtien huomaaminen ja levottomuus tulevan romahduksen
johdosta purkanut hänen tuskaansa kyyneleihin, päinvastoin se
olisi nostanut hänet vastarintaan ja taisteluun, sillä hän oli
taisteluluonne. Ei, hän itki ja nyyhkytti kuin sairas lapsi, koska hän
rakasti Saccard'ia ja tiesi että tämä juuri oli toisen naisen luona.

"Oi, jumalani", sammalsi hän ääneensä, "ei minulla ole enemmän ylpeyttä!
Miksi en minä voi tehdä mitä tahdon!"

Samassa kuuli hän hämmästyksekseen äänen pimeässä huoneessa. Maxime,
joka oli tottunut kulkemaan talossa missä halusi, oli juuri astunut
huoneeseen.

"Mitä tämä tahtoo sanoa? Istutteko täällä pimeässä itkemässä?"

Caroline, hämmästyneenä odottamattomasta yllätyksestä, koetti hillitä
nyyhkytyksiään ja Maxime jatkoi:

"Pyydän anteeksi, luulin, että isä oli tullut kotiin pörssistä. Muuan
tuttavani rouvashenkilö haluaisi hänet luokseen päivälliselle."

Samassa toi palvelija lampun ja poistui asetettuaan sen pöydälle.

"Ei mitään, olen vain hiukan pahoinvoipa ... enhän minä juuri tapaa
olla hermostunut."

Hänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän suoristui ja hymyili sitten,
rohkeana ja urhoollisena kuten tavallista. Nuori mies katsoi häneen
hetken, hän huomasi että Caroline oli vielä sekä nuori että kaunis. Hän
muisti isänsä ja kohotti olkapäitään sääliväisesti halveksien.

"Hän on aiheuttanut teille nuo kyyneleet, eikö totta?"

Caroline aikoi kieltää, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hänen
silmänsä täyttyivät taas kyynelillä.

"Sanoinhan minä teille, Caroline-rouva, että teillä oli liian hyvät
ajatukset isästä, ja että hän palkitsisi teidät kiittämättömyydellä.
Välttämättömyyden pakosta oli hän pettävä teidätkin!"

Caroline muisti sen päivän, jolloin hän oli lainannut Maxime'lta 2,000
frangia ostaakseen Victorin vapaaksi. Eikö Maxime ollut silloin
luvannut olla suora, jos hän haluaisi kysyä jotain? Eikö nyt
tarjoutunut tilaisuus saada tietää koko menneisyys?

Mutta kuulustelu oli hänelle vastenmielinen; hän osotti haluavansa
toisen puheenaineen.

"Minä olen yhä teille velkaa 2,000 frangia", sanoi hän. "Ettehän liene
suutuksissannc minulle, kun annan teidän odottaa niin kauan?"

Maxime teki liikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa, että hänen puolestaan
sai maksu viipyä kuinka kauan tahansa. Sitten sanoi hän äkkiä:

"A propos ... pikku veljeni, villipenikka?"

"Hän tuottaa minulle vain surua, en ole vielä sanonut mitään isällenne.
Tahtoisin niin mielelläni siistiä hiukan tuota pikku olentoa, että
hänestä voisi pitää."

Maxime'n nauru pelästytti häntä, ja kun hän katsahti nuoreen mieheen
kysyvin katsein, sanoi tämä:

"Luulen, että taaskin hankitte itsellenne tarpeettomia huolia. Isä ei
ymmärrä tunteitanne. Hänellä on ollut niin paljon kotihuolia."

"Tehän kadotitte äitinne aivan pienenä?"

"Niin, tuskin muistankaan häntä. Minä kävin vielä Plassans'in koulua,
kun hän kuoli Parisissa. Enoni, tohtori Pascal, on pitänyt sisareni
Clotilde'n, jonka olen tavannut ainoastaan yhden kerran viimeisten
vuosien kuluessa."

"Mutta isänne meni uusiin naimisiin?"

Maxime ajatteli hiukan, ennenkuin antautui tähän uuteen aineeseen.
Hänen kirkkaissa silmissään välähti varjo.

"Aivan niin, erään virkamiehen tyttären kanssa -- Renée oli hänen
nimensä -- hän ei ollut minulle äiti, vaan pikemmin ystävätär."

Sitten istuutui hän tuttavallisesti Carolinen viereen ja jatkoi:

"Katsokaas, täytyy ymmärtää isää. Ei hän ole parempi kuin monet
muutkaan. Mutta hänen lapsensa, vaimonsa, koko hänen ympäristönsä on
hänelle vasta toisessa sijassa, liikeasioitten jälkeen. Hän ei rakasta
rahaa kuin saiturit kootakseen sitä kasoihin ja kätkeäkseen kellariin.
Ei, hän antaa virrata sen kaikille tahoille, sillä hän pitää arvossa
kaikkia nautintoja, loistoa, huveja, mahtia, jotka voi raha hankkia. Se
on veressä. Hän möisi meidät kaikki -- teidät, minut jos löytyisi
ostaja. Ja kaiken tämän tekee hän tiedottomasti, ylimielisesti, sillä
hän on todellinen runoilija, miljonien runoilija, jos niin saan sanoa
-- niin rajattoman mielettömäksi ja tunnottomaksi hän tulee, kun saa
koskea kultaan -- niin, hän on rosvo suurin piirtein."

Hän lausui Carolinen omia ajatuksia ja tämä nyökkäsi kuullessaan
Maxime'n sanoja. Oh, raha, raha, joka myrkytti, saastutti kaiken,
karkotti hyvän, hellän, uhrautuvan rakkauden! Raha yksin on suuri
rikollinen, kaiken julmuuden, inhimillisen alennuksen aihe. Jos
Caroline'lla olisi ollut voimaa samassa määrässä kuin tahtoa, olisi hän
silmänräpäyksessä hävittänyt rahan mailmasta, polkenut kantapäällään
murskaksi pahan pään pelastaakseen ihmiskunnan terveyden.

"Ja niin meni isänne uusiin naimisiin?" toisti hän hetken kuluttua;
hänen äänensä oli hiukan masentunut, ikäänkuin hän olisi hämärästi
muistanut joitakin merkillisiä juttuja tästä hänen toisesta
avioliitostaan.

Missä ja milloin oli hän kuullut puhuttavan tuosta Renée'stä? Eikö tämä
avioliitto ollut ollutkin vain häpeällinen kauppa? Ja sitten oli rikos
hiljaa hiipinyt hänen kattonsa alle, ollut siellä siedetty vieras ...
hirmuinen avioliittorikos, joka johti sukurutsaan?

"Renée", jatkoi Maxime sangen tukahutetulla äänellä, ikäänkuin hän
olisi vasten tahtoaan ollut pakotettu puhumaan, "oli vain muutamia
vuosia vanhempi minua..."

Hän katsoi ylös, tarkasti Caroline-rouvaa, ja äkkiä valtasi hänet
vastustamaton tarve uskoutua tälle naiselle, joka hänen mielestään oli
niin puhdas ja järkevä. Hän kertoi Caroline'lle koko tarinansa, ei
yhtäjaksoisesti vaan palottain, epätäydellisinä, ikäänkuin
vastentahtoisina tunnustuksina, jotka Caroline'n itsensä täytyi
muodostaa kokonaisuudeksi. Oliko se vanhaa kaunaa isää kohtaan, jonka
hän nyt päästi irralleen, tuo kilpailu joka oli tapahtunut heidän
välillään ja joka vielä tänä päivänä teki heidät vieraiksi toisilleen?
Hän ei syyttänyt isäänsä, ei näyttänyt voivan suuttua, mutta hänen
naurunsa kaikui ivallisena, hän puhui noista inhottavista asioista
salaisella vahingonilolla, koska lika sattui samalla isäänkin.

Ja niin sai Caroline tietää koko tuon siivottoman jutun: kuinka Saccard
oli myynyt nimensä rahasta, nainut vietellyn tytön, kuinka hän
mielettömällä tuhlauksellaan oli kiihottanut sairaan lapsirukan
intohimoja, ja kuinka hän, myöskin rahojen vuoksi, saadakseen vaimonsa
allekirjoituksen, oli ollut olematta näkevinään rikollista suhdetta
vaimonsa ja poikansa välillä. Ja kun Caroline huomasi Saccard'in
paljastetuksi koko pirullisessa suuruudessaan, kauhistui hän ja jäytyi
ajatellessaan, että hänkin oli langennut saman villipedon uhriksi niin
monen muun jälkeen!

"Niin, niin on asianlaita", sanoi Maxime lopuksi. "Olen pahoillani
puolestanne, mutta teidän ei pidä rikkoa suhdettanne isän kanssa ilman
muuta. Se olisi minusta sangen ikävää, sillä kaikessa tapauksessa
joutuisitte kärsimään te, eikä hän. Ymmärrättekö nyt, miksi minä en
tahdo lainata hänelle sou'takaan?"

Kun Caroline ei vastannut, nousi hän ja loi silmäyksen peiliin kauniin
miehen värähtämättömällä rauhallisuudella, miehen, joka aina tietää
olevansa moitteeton. Sitten palasi hän Carolinen luo.

"Eikö totta, sellaiset esimerkit tekevät ihmisen vanhaksi ennen
aikojaan. Minä vakiinnuin heti, nain nuoren tytön, joka oli sairaloinen
ja kuoli aikaisin. Ja voin vannoa, etten nyt enää voisi tehdä sellaisia
tyhmyyksiä. En, mutta ... isä! Hän on parantumaton, sillä hänellä ei
ole käsitystäkään moralista."

Hän tarttui Carolinen käteen, piti sitä hetken omassaan ja tunsi, että
se oli aivan kylmä.

"Niin, minä menen, koska ei isä tule. Kas niin, elkää nyt olko
pahoillanne! Minä luulin teitä niin voimakkaaksi. Ja te voitte kiittää
minua: typerintä mailmassa on antaa pettää itseään!"

Hän oli jo menossa, mutta kääntyi ovella ja sanoi nauraen:

"Unohdin erään asian: sanokaa hänelle että rouva Jeumont haluaa nähdä
hänet luonaan päivällisellä. Ja kai tiedätte, rouva Jeumont, joka on
ollut keisarin luona yhden yön 100,000 frangista. Elkää pelätkö, niin
hullu kuin isäukko onkin, toivon kuitenkin, ettei hän maksa
rakastajattarilleen niin kallista hintaa."

Yksin jäätyään istui Caroline-rouva hetken liikkumattomana,
masentuneena, tuijottaen lamppuun, joka valasi suurta, hiljaista
huonetta. Hän näki nyt Saccard'in sellaisena kuin hän todella oli, näki
selvästi tuon raha ihmisen sieluun. Tämä oli jakanut vaimonsa poikansa
kanssa, myynyt poikansa, myynyt vaimonsa, myynyt kaiken, mikä oli
joutunut hänen käsiinsä; hän oli myynyt itsensäkin, ja hän olisi myyvä
hänetkin, myyvä oman veljensä, lyövä rahaa heidän sydämistään ja
aivoistaan. Oh, raha, kauhea raha, joka pilaa ja pettää!

Caroline nousi kiivaasti. Ei, ei, tämä oli inhottavaa, tästä täytyi
tulla loppu, hän ei voinut kauemmin olla yhdessä tuon miehen kanssa.
Hän olisi voinut antaa anteeksi Saccard'in uskottomuuden, mutta hänen
likainen menneisyytensä herätti voittamattoman inhon, ja hän vapisi
ajatellessaan, mitä mahdollisia rikoksia hän vielä saattaisi tehdä
tulevaisuudessa. Hänellä oli vain yksi keino, lähteä heti, ellei
halunnut itse alentua lokaan ja sortua raunioihin. Ja hänet valtasi
halu päästä kauaksi, kauaksi pois, hakea käsiin veljensä Itämailta, ei
niin paljon varottaakseen häntä, kuin itse täältä paetakseen.
Matkustaa, matkustaa heti! Kello ei ollut vielä kuutta, hän voisi
ehtiä Marseille'n pikajunaan, joka lähti 7.55. Ainoastaan hiukan
liinavaatteita ja yksi puku matkalaukkuun ja hän olisi valmis. Hän
katsahti kirjoituspöydälle, selostukseen, joka oli tekeillä, ja hän
pysähtyi hetkeksi. Mitäpä hyödyttäisi ottaa mukaansa sitä? Kaikkihan
kumminkin kukistuisi, sillä oli rakennettu hiedalle. Hän alkoi
kuitenkin järjestellä papereita ja muistiinpanoja aivan koneellisesti,
kuin järjestystä rakastava perheenäiti, joka ei tahdo että hänen
jälkensä osottavat epäjärjestystä, tähän työhön kului muutamia
minuutteja, ensimäinen kuumuus jäähtyi. Hän oli aivan tyyni ja hillitty
katsellessaan viimeisen kerran huonetta, ennenkuin jätti sen
ainaiseksi.

Samassa astui palvelija sisään tuoden joukon sanomalehtiä ja kirjeitä.
Caroline katseli päällekirjotuksia ja löysi kasasta kirjeen veljeltään,
se oli hänelle. Kirje oli lähetetty Damaskuksesta, missä Hamelin nyt
oleskeli Beirut'ista suunniteltua haararataa tutkimassa. Ensialuksi
silmäili hän sen läpi pikipäin seisoallaan ja päätti lukea tarkemmin
junassa. Mutta jokainen ajatus kiinnitti hänen mieltään, hän ei voinut
hypätä yli ainoankaan rivin, ja lopuksi istuutui hän uudelleen
kirjotuspöydän ääreen ja antautui lukemaan tätä kaksitoistasivuista
kirjettä.

Hamelin'illa oli kirjottaessaan kirjettä ollut yksi iloisia päiviään.
Hän kiitti sisarta viimeisistä hyvistä uutisista, joita tämä oli
lähettänyt Parisista, ja hän kertoi vielä parempia uutisia Itämailta,
jossa kaikki sujui oivallisesti. Yhdistetyn höyrylaivayhtiön ensimäinen
tilinpäätös näytti antavan loistavan tuloksen, uudet höyrylaivat
ansaitsivat erinomaisesti, kiitos mukavan sisustuksensa ja suuremman
nopeutensa. Hamelin sanoi leikillään, että merimatka niillä oli
suoranainen huvi, ja hän osotti sisarelleen, kuinka kaikki Välimeren
satamakaupungit pian joutuvat yhtiön valtaan. Oli käyvä aivan niinkuin
hän oli ennustanut: Idän portit avautuivat selkosen selälleen
Ranskalle. Pian oli kaupunkeja kasvava Libanon'in hedelmällisille
rinteille. Mutta erityisen vilkkaasti kuvasi hän Karmel'ia, jossa
hopeakaivokset olivat jo täydessä käynnissä. Maa oli viljelty ja
kokonainen kylä oli kasvanut kaivosten ympärille. Siinä oli jo 500
asukasta ja uusi tie oli laitettu kaivokselta Saint-Jean d'Acre'en.
Hamelin ei väsynyt puhumasta ensimäisestä rautatielinjasta, jonka hän
oli avaava Brussan ja Beirut'in välille, Angoran ja Aleppon yli. Kaikki
muodollisuudet Konstantinopolissa oli suoritettu, hän oli aivan
ihastunut eräitten muutosten johdosta alkuperäiseen suunnitelmaan,
jotka helpottaisivat Tauruksen vaikeaa läpimurtamista. Hän oli
määrännyt asemien paikat -- muutamat olivat keskellä erämaata, kaupunki
siellä, toinen täällä, jokaisen aseman ympärille oli kaupunki kasvava.
Tulevaisuuden vilja oli jo kylvetty, se orasti, ja muutamien vuosien
perästä oli koko maa saava uuden ulkonäön. Ja niin lopetti hän
kirjeensä rakkaalle sisarelleen sydämellisin terveisin, sanoi hänelle,
miten iloinen hän oli, että tämä sai olla mukana tässä kansojen
uudestaansyntymisessä, jossa hänellä oli niin suuri osa, hänellä, jonka
rohkeus ja elämänvoima niin monta kertaa oli tukenut ja lohduttanut
veljeä.

Luettuaan kirjeen laski Caroline-rouva sen pöydälle ja tuijotti taas
ajatuksissaan lamppuun. Sitten kiintyi hänen katseensa seiniä
peittäviin suunnitelmiin ja vesivärimaalauksiin. Ja kaikki nuo
paperilehdet mittausopillisine linjoineen loihtivat hänen eteensä uuden
maailman siellä kaukana, tuon maan, jonka hän kerran oli matkustanut
ristiin rastiin, ja jonka ikisinistä taivasta ja hedelmällistä maaemoa
hän niin suuresti oli rakastanut. Ja tuo tulevaisuuden Itä levitti
hänen eteensä kukoistavat kaupunkinsa, viljellyt lakeutensa, joilla
vilisi onnellisia ihmisiä. Hän näki heidät, hän kuuli ahkeran hälinän
työpaikoilta, hän ymmärsi, että tuo vanha, nukkunut mailma vihdoinkin
oli herännyt ja oli aikeissa luoda ja synnyttää.

Ja äkkiä vakiintui Caroline'n mielessä ajatus, että raha oli
väkevöimisaine, josta tämä tulevaisuuden ihmiskunta oli kohoava. Hän
muisti Saccard'in keinotteluteoriat. Hän muisti mitä tämä oli sanonut,
että ilman sitä olisivat kaikki suuret, voimakkaat, hedelmälliset
yritykset mahdottomat. Kun hänen veljensä siellä kaukana iloitsi
voitostaan, niin tapahtui se ainoastaan sentähden, että kulta virtasi
pankin holveihin täällä Parisissa ja levitti ympärilleen peliraivon
ruttoa. Raha, tuo turmiollinen myrkky, oli niinmuodoin kaiken
yhteiskunnallisen kasvullisuuden luoja, tuki suuria yrityksiä, joitten
tarkotuksena oli lähentää kaksi mailmanosaa toisiinsa ja luoda ikuinen
rauha. Hän oli kironnut rahaa, nyt polvistui hän sen eteen intoisen
ihailun vallassa. Raha, kaiken pahan alku, oli samalla kaiken hyvän
lähde. Ja hän ei vielä tiennyt, mitä oikeastaan tehdä, sillä hän oli
järkytetty olentonsa perusjuuria myöten, mutta hän päätti jo olla
matkustamatta, koska voitto Itämailla näytti varmalta ja taistelu
Parisissa ei ollut loppuun suoritettu, mutta hän ei voinut rauhottua,
hänen sydämensä vuoti vielä verta.

Hän nousi ylös, meni akkunaan ja nojasi päänsä ruutuun. Oli sysipimeä,
hän erotti vain pienen valonsäteen syrjäisestä huoneesta, jossa
kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä tapasivat oleskella
voidakseen olla lämmittämättä muita huoneitaan. Hän näki himmeästi
ohuen, valkean akuttimen läpi äidin hienot kasvonpiirteet, näki hänen
paikkaavan jotain vaatekappaletta, samalla kun Alice maalasi
vesivärimaalauksia, joita hän valmisti tusinoittain ja sitten salaa
myi. Heille oli tapahtunut onnettomuus, heidän hevosensa oli ruvennut
ontumaan, joten heidän oli pitänyt neljätoista päivää istua kotona: he
eivät halunneet lähteä minnekään jalkasin ja varoja ei ollut vuokrata
ajuria. Mutta kaiken tämän sankarillisesti salatun köyhyyden lävitse
loisti yksi toivon säde, joka piti yllä heidän rohkeuttaan: Yleispankin
osakkeet kohosivat yhtämittaa, tulossa oli suuri voitto, kun he jonain
päivänä myisivät osakkeensa, sittenkun kurssi oli saavuttanut
huippukohtansa. Kreivitär unelmoi ostavansa aivan uuden puvun ja
antavansa neljät päivälliset kuussa, tarvitsematta niiden vuoksi elää
neljäätoista päivää vedellä ja leivällä. Alice ei enää hymyillyt
teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, kun hänen äitinsä puhui
naimisesta, hän kuunteli äidin sanoja taistellen liikutusta vastaan ja
alkoi uskoa, ettei se seikka ehkä kuulunutkaan mahdottomuuksien alaan,
vaan että hän myös joskus saisi miehen ja lapsia. Jos Saccard tekisi
heidät rikkaiksi, eivätkö he tulisi siunaamaan häntä, eikö hän aina
heidän silmissään näyttäisi omanvoitonpyytämättömältä ja hyvältä?
Hyvyyttä löytyy siis kaikkialla, huonommissakin ihmisissä, ja kiroavan
joukon keskeltä siunaa aina joku hellä, kiitollinen ääni. Tästä
johtuivat hänen ajatuksensa työkotiin. Eilen oli Saccard antanut hänen
jakaa leikkikaluja ja namusia erään merkkipäivän johdosta, ja hän
hymyili tahtomattaan lasten meluavaa iloa. Viime kuukausina oli oltu
tyytyväisempiä Victoriin: Caroline oli lukenut tyydyttäviä todistuksia
ruhtinatar d'Orvideon luona, jonka kanssa hän kaksi kertaa viikossa
kävi puhelemassa laitoksen asioista. Nyt kummastutti häntä, että hän
aivan oli unohtanut Victorin aikoessaan epätoivossaan heittää kaikki
sikseen ja matkustaa pois. Kuinka voisi hän hyljätä pojan, jättää tämän
laupeudentyön keskentekoiseksi?

Hän lisäsi puita uuniin, jäi sen eteen polvilleen ja hymyili itsekseen,
iloisena ja oudon mielialan vallassa. Nyt oli siis kohtaus ohitse, hän
toivoi uudestaan. Mitä hän toivoi? Sitä hän ei tiennyt, se kai oli
hänen tuntematon, kaukana, tulevaisuudessa, elämän lopussa. Elää, siinä
oli kyllin, elämä kyllä itse parantaisi iskemänsä haavat. Hän muisti
koko entisen elämänsä, onnettoman avioliittonsa, taloudelliset
vaikeutensa täällä Parisissa, surunsa, kun hänet oli hyljännyt se ainoa
mies, jota hän rakasti. Eikö nyt taaskin kaikki ollut ruhjoutunut? Hän
oli kadottanut kunnioituksensa rakastajaansa kohtaan, kun oli saanut
silmätä hänen inhottavaan menneisyyteensä, mutta hän suhtautui siihen
kuin hurskaat naiset vastenmielisiin haavoihin, joita he alituisesti
sitovat, vaikka tietävät, etteivät ne koskaan parane ja arvetu. Hän
tulisi edelleen kuulumaan tuolle miehelle, vaikka hän tiesi, että tämä
pettää häntä. Hän tulisi edelleen elämään keinottelujen kuumassa
ilmapiirissä, alituisen romahduksen uhkan alaisena, joka ehkä maksaisi
hänen veljensä elämän ja kunnian. Ja hän seisoi kaikesta tästä
huolimatta suorana, miltei suruttomana, nautinnolla katsoen lähestyviä
vaaroja suoraan kasvoihin. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää -- ehkä
olemassaolon ilon vuoksi! Hän oli, kuten hänen veljensä sanoi,
voittamaton toivo henkilöitynä.

Tullessaan kotiin tapasi Saccard Carolinen kirjotustyöhönsä
syventyneenä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti, ja Saccard
painoi keveän suutelon hänen kauniille, tuuheille valkeille
hiuksilleen.

"Oletteko paljonkin olleet liikkeellä tänään, rakas ystävä?"

"Kyllä, on ollut aivan loputon kiire. Olin yleisten töitten ministerin
luona, sitten sain vihdoin käsiini Huret'n, sitten täytyi minun vielä
uudestaan juosta ministerin luo, mutta tapasin vain sihteerin -- mutta
sain kuitenkin lupaa siihen mitä halusin."

Erottuaan vapaaherratar Sandorff'ista oli hän ollut liikkeellä koko
ajan, antautunut liikeasioihin ruumiineen ja sieluineen, kuten
tavallista. Caroline antoi hänelle Hamelin'in kirjeen ja hän tuli
luonnollisesti sangen iloiseksi sen sisällöstä. Caroline katseli häntä,
kun hän riemuitsi lähestyvän voiton johdosta, ja hän ajatteli
itsekseen, että hän tästä lähin pitäisi silmällä Saccard'ia ja estäisi
tätä tekemästä hullutuksia. Mutta Carolinen oli mahdotonta olla ankara
häntä kohtaan.

"Poikanne oli täällä tuomassa päivälliskutsua -- rouva de Jeumont'in
luo?"

"Hän kirjotti minulle!" huudahti Saccard. "Olen unohtanut puhua teille,
että aion mennä sinne tänä iltana. Se on sietämätöntä ... minä kun olen
niin väsynyt!"

Ja niin hän meni suudeltuaan uudestaan Carolinen valkeita hiuksia.
Caroline istui taas työnsä ääreen ystävällinen, anteeksiantava hymy
huulillaan. Hänhän kumminkin oli pääasiassa hänen ystävättärensä. Hän
häpesi mustasukkaisuuttaan, ikäänkuin se olisi liannut vielä enemmän
heidän suhteitaan. Hän tahtoi kohota yli rakkauden itsekkäisyyden.
Mitäpä se merkitsi, vaikka hänen täytyikin jakaa toisten kanssa? Hän
rakasti Saccard'ia kuitenkin koko sydämestään. Tässä ilmeni rakkauden
voittokulku: tuota Saccard'ia, tuota rosvoa rahamailman valtateiltä
rakasti niin kokonaisesti ja täydellisesti tämä nainen, koska hän näki
hänen voimalla ja innolla luovan mailmaa, synnyttävän elämää.



VIII.


Näyttely avattiin huhtikuun 1 p:nä 1867 loistavilla juhlallisuuksilla,
verrattomalla voittotaistolla. Se oli keisarikunnan loistoajan alkuna
ja se muutti Parisin jättiläishotelliksi lippuineen ja viireineen,
lauluineen ja soittoineen, jossa syötiin ja juotiin ja hurrattiin
kaikissa huoneissa. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta vaelsi pitkä jono
kuninkaita ja keisareja Tuilerie'hin, jotka loistivat kuin haltijoitten
valtakunta.

Ja se sattui samaan aikaan, neljätoista päivää myöhemmin, kuin Saccard
vihki loistokkaan palatsin, jonka hän oli rakennuttanut Yleispankille.
Puolessa vuodessa oli se valmistunut. Oli työskennelty yötä päivää, ei
minuuttiakaan oltu hukattu, ja tämä ihme oli mahdollinen vain
Parisissa. Nyt kohosi julkipuoli täynnä koristuksia ohikulkijain
ihmeeksi. Sisällä kohtasi sama loisto, kassan miljoonat näyttivät
virtaavan seiniä pitkin. Leveät portaat johtivat saliin, jossa
johtokunta kokoontui, se oli punainen kullalla silailtu huone, loistava
kuin oopperasalonki. Kaikkialla verhoja ja mattoja, konttori sisustettu
valtavalla loistolla. Kellarikerrokseen oli muurattu kassakaapit,
suuret kuin uunit, paksujen peililasien alle, joitten läpi yleisö voi
nähdä ne, kuten haltijasatujen tynnyrit, joissa tavattomia aarteita
säilytetään. Ja vieraat kansakunnat kuninkaineen, jotka virtasivat
näyttelyyn, saivat tulla katsomaan tätä kaikkea; kaikki oli
järjestyksessä, uusi palatsi odotti heitä häikäistäkseen ja
vangitakseen heidät, kunkin erältään, kullan voimakkaaseen paulaan,
joka loisteli auringonpaisteessa.

Saccard kruunasi työhuoneensa, joka oli muita kallisarvoisemmin
sisustettu, Ludvig XlV:nnen aikuisilla huonekaluilla, kullattua
kirjosametilla verhottua puuta. Henkilökuntaa oli taas lisätty,
apulaisten lukumäärä nousi 400:aan, ja koko tätä armeijaa komensi
Saccard sekä pelättynä että rakastettuna tyrannina, sillä hän oli
sangen antelias palkkioita jakaessaan. Vaikka hän kantoi vain
tirehtöörin arvonimeä, hallitsi hän kaikkea; hänellä oli paljon enemmän
sananvaltaa kuin hallinnon puheenjohtajalla ja hallinnolla itsellään,
jotka täyttivät vain hänen käskyjään. Caroline-rouva eli nykyään
yhtämittaisen levottomuuden vallassa, koetti päästä selville kaikista
Saccard'in suunnitelmista vastustaakseen niitä, jos tarvis vaati. Hän
ei hyväksynyt tätä uutta laitosta, joka hänen mielestään oli liian
loistelias, vaikkei hän voinutkaan väittää sitä aivan tarpeettomaksi,
sillä hänen oli täytynyt itsensä tunnustaa, että pankki tarvitsi
suuremman huoneuston. Mutta Saccard uskoi loiston lumousvoimaan, ja
siinä hän osottautui olevan oikeassa. Uusi pankkirakennus herätti
tavatonta huomiota, sen vaikutukset voittivat Jantrou'n hurjimmatkin
reklaamit. Pienet jumaliset kapitalistit hiljaisista kortteleista,
köyhät maalaispapit, jotka hiljan olivat saapuneet rautatieasemalle,
seisoivat töllistellen taloa haltioissaan, ja tulivat siitä ulos
tulipunaisina ihastuksesta sen johdosta, että olivat voineet sijottaa
rahansa sinne.

Mutta kaikkein enimmän huoletti Carolinea se seikka, ettei hän nyt
voinut niin välittömästi kuin ennen harjottaa valvontaansa, huomiota
herättämättä. Nyt saattoi hän ainoastaan harvoin käydä pankissa ja
silloinkin jonkun tekosyyn nojalla. Hän vietti nyt aikaansa yksin
veljensä suuressa työhuoneessa ja tapasi Saccard'ia tuskin muuta kuin
iltasin. Hän työskenteli kuitenkin paljon; hänen veljensä lähetti
Itämailta lakkaamatta uusia tietoja. Mutta joskus pysähtyi hän työssään
ja kuunteli vanhan tavan mukaan, mitä tapahtui alhaalla; mutta hän ei
kuullut ääntäkään -- kuolemanhiljaisuus vallitsi suurissa, suletuissa
pankkihuoneissa. Silloin valtasi hänet harvinainen tuska. Mitä tapahtui
rue de Londres'in varrella? Kenties juuri tällä hetkellä halkesi se
sauma, joka oli syöksevä koko rakennuksen raunioiksi?

Kävi kuiske, että Saccard aikoi uutta pääoman lisäystä. Hän tahtoi 150
miljonaa 100 miljonan sijasta. Juuri tähän aikaan valtasi Parisin ja
koko Ranskan mieletön keinottelukuume, sen aiheuttivat suuremmoiset
rakennusyritykset ja valtava uudistustyö, jotka tänä keisarikunnan
kukoistusaikana antoivat mailmankaupungille uuden ulkonäön. Kaikki
tahtoivat saada osansa, kaikki uskalsivat omaisuutensa vihreälle
liinalle saadakseen sen kymmenkertaistetuksi ja voidakseen nauttia yhtä
esteettömästi kuin toisetkin, jotka olivat tulleet rikkaiksi yhtenä
yönä. Ja mielettömyys leimahti valoisina iltoina suuressa, koristetussa
kaupungissa ja koko Parisi oli muuttunut markkinapaikaksi, missä
kaikkia elämän nautintoja oli kaupan paljaan taivaan alla. Ja Saccard,
jolla kerta kaikkiaan oli maantierosvon viekkaus, huomasi selvästi,
että kaikilla noilla ihmisillä oli vastustamaton tarve kylvää
rahojaan kaikkiin tuuliin ja tyhjentää taskunsa; senvuoksi hän
kaksinkertaistutti reklaamintekoon määrätyn summan ja kannusti
Jantrou'ta uusiin ihmetöihin sillä alalla. Heti näyttelyn avaamisen
jälkeen oli sanomalehdissä yhtämittaa soitettu kelloja, joitten piti
vetää väkeä Yleispankkiin. Milloin oli painettu uutinen, jossa
kerrottiin, että eräs naishenkilö oli unohtanut sata osaketta ajurin
rattaille, milloin ote matkakuvauksesta Vähässä Aasiassa, josta muun
muassa saatiin tietää, että Napoleon ensimäinen oli ennustanut tämän
pankin perustamista rue de Londres'n varrelle, milloin pitkä
valtiollinen johtava, missä luotiin katsaus pankin vaikutukseen
itämaisen kysymyksen tulevana ratkaisijana; puhumattakaan alituisista
uutisista ammattilehdissä, jotka kaikki olivat värvätyt ja marssivat
esiin erinomaisessa järjestyksessä. Jantrou oli tehnyt vuosisopimuksen
pikku lehtien kanssa, jotka varasivat hänelle palstan jokaisessa
numerossaan, ja hän käytti tätä palstaa uskomattomalla keksimiskyvyllä
ja mielikuvitusrikkaudella, menipä hän niinkin pitkälle, että hyökkäsi
pankin kimppuun voidakseen sitä suuremmalla loistolla toitottaa
voittoaan vastustajista. Sitä merkillistä lentolehtistä, josta hän oli
unelmoinut, oli äskettäin levitetty miljonana kappaleena yli koko
sivistyneen mailman. Uusi asioimisto oli myös käynnissä ja käyttäen
tekosyynään pörssitietojen levittämistä maaseutulehtiin pääsi se
kaikkien suurempien kaupunkien markkinoitten herraksi. Ja hänen oma
lehtensä "Toivo" oli hänen vapaalla johdollaan saavuttanut yhä
suuremman valtiollisen merkityksen.

Ja huhu uudesta pääoman lisäyksestä, joka levisi keskellä
reklaamiyllytystä ja ajankohtana, joka oli sovelias kaikenlaisille
hullutuksille, oli omiaan tempaamaan mukaan järkevimmätkin.
Köyhimmistä kodeista ylhäisimpiin palatseihin, portinvartijan majasta
herttuattarien salonkeihin saakka syttyi tuli ja veto muuttui
sankarilliseksi, sokeaksi, taistelunhaluiseksi uskoksi. Otettiin
huomioon ne ihmetyöt, joita Yleispankki jo oli suorittanut, ensimäiset
loistavat edistykset, odottamattoman suuret jaot, jommoisia ei mikään
muu yhtiö ollut voinut niin pian suorittaa osakkeenomistajilleen. Ei
yhtään tappiota, ainoastaan voittoja voittojen jälkeen; kaikki, mihin
Yleispankki koski, muuttui kullaksi. Ja mikä tulevaisuus välkkyikään
noitten kiihtyneitten aivojen edessä, tulevaisuus niin täynnä vielä
suurempia yrityksiä, että se välttämättä vaati nuo 50 uutta miljonaa,
joitten huhun ennustama liikkeellelaskeminen oli saattanut ihmiset
pyörälle päästään. Oli liikkeellä mitä uskomattomimpia historioita
pankin suunnitelmista, sekä pörssissä että seuraelämässä; mutta ennen
muuta herätti huomiota itämaisen rautatieyhtymän muodostaminen; se oli
seisovana puheenaiheena kaikkialla, erittäinkin olivat naiset
ihastuneet tähän aatteeseen ja koettivat värvätä sille kannattajia.
Naiskammioissa, loistopäivällisillä, myöhäisillä teekutsuilla, vieläpä
alkoveissakin kuultiin intohimoisten naisäänten kuulustelevan miehiä:
"Mitä te sanotte, eikö teillä ole yhtään osaketta Yleispankista? Se on
ainoa, joka johonkin kelpaa! Ostakaa heti sen osakkeita, jos haluatte,
että teistä pidetään!" Suunniteltiin uutta ristiretkeä, Vähän Aasian
vallotusta, johon eivät Pietari-Erakko ja Ludvig pyhä olleet kyenneet,
ja johon naiset nyt olivat ryhtyneet kultatäydet kukkarot aseinaan.
Kaikki olivat tietävinään asian perinjuurin, puhuivat teknillisin
termein päälinjasta, joka avattaisiin ensiksi Brussan ja Beirut'in
välille Angoran ja Aleppon ylitse. Sitten tuli Smyrnan ja Angoran
linja, sen jälkeen Trapezunt'in ja Angoran linja Erzerum'in ja Sivas'in
kautta ja vihdoin Damaskus-Beirut-linja. Ja sitten he hymyilivät,
vilkuttivat silmää ja kuiskailivat, että mahdollisesti vielä tulisi
yksi linja -- mutta vasta paljo myöhempään -- Beirut'in ja Jerusalemin
välille vanhojen rannikkokaupunkien Laidan, Saint-Jean d'Acren ja
Jaffan kautta ... ja kuka tietää, kenties voitaisi Jerusalemista jatkaa
aina Port-Saidiin ja Aleksandriaan saakka. Puhumattakaan siitä, että
Bagdad ei ollut kaukana Damaskuksesta ja että, jos linja ulotettaisiin
sinne saakka, merkitsisi se tien murtamista länsimaista aina Persiaan,
Indiaan ja Kiinaan saakka. Heidän kauniit huulensa loihtivat esiin
kalifien löydetyt aarteet, kuten Tuhannen ja yhden yön ihmesaduissa.
Edenin yrttitarha valloitettaisiin uudestaan, pyhä hauta temmattaisiin
uskottomien käsistä ja kristinusko nostaisi valkoisen lippunsa
ihmiskunnan kehdolle! Tähän vaikenivat kauniit ennustajattaret, eivät
halunneet sanoa enempää, mutta heidän silmänsä loistivat ajatellessaan
sitä, mikä täytyi pitää salassa. _Sitä_ ei saanut kuiskata kuuluville.
Monet heistä eivät tienneet siitä mitään, mutta olivat tietävinään. Se
oli salaperäinen asia, joka kenties ei koskaan tapahtuisi, mutta joka
saattoi kuitenkin tulla kuin ukkosen isku jonain päivänä: Jerusalem
lunastettuna sulttaanilta, jätettynä paaville yhdessä Syrian
kuningaskunnan kanssa, hänen pyhyytensä talousarvio katolisen pankin
"Pyhän haudan aarrekammion", järjestämänä, joka suojelisi häntä
kaikilta valtiollisilta levottomuuksilta, katolisuus nuortuneena,
vapautuneena kaikista turmelevista kasvannaisuuksista, täyden kypsyyden
saavuttaneena, hallitsevana mailmaa sen vuoren huipulta, jolla Kristus
antoi henkensä.

Kun Saccard nykyisin halusi työskennellä aamusin, oli hän pakotettu
sanomaan, ettei ole kotona, sillä hieno huone Ludvig XIV:nnen malliin
oli suorastaan piiritettynä, siellä oli kuin kokonainen hovi kuninkaan
ympärillä ... jumaloimista, kerjäämistä ilman alkua ja loppua
kaikkivoivan miehen ympärillä.

Erityisen sydämetön oli hän eräänä heinäkuun alkupuolen aamuna; hän oli
antanut käskyn, ettei ketään oteta vastaan. Kun odotushuone oli pakaten
täynnä väkeä, joka huolimatta vahtimestarin esityksistä jäi yhä
odottamaan, oli hän sulkeutunut kahden konttoripäällikkönsä kanssa
viimeistelemään uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemissuunnitelmaa.
Tarkastettuaan useampia uusia ehdotuksia hyväksyi hän erään, joka
järjesti asian niin, että vanhat 200,000 osaketta, joista oli maksettu
ainoastaan 125 frangia, kuitattiin täydellisesti; mutta tähän tulokseen
pääsemiseksi täytyi uudet, ainoastaan osakkeenomistajille kuuluvat
osakkeet, merkitä 850 frangiksi, heti maksettaviksi, siitä 500 frangia
perusrahastoon ja 350 frangin palkkio vanhojen osakkeitten ehdotettua
lunastamista varten. Mutta ilmeni vaikeuksia, oli useita verrattain
merkitseviä reikiä täytettävänä, ja Saccard oli hyvin hermostunut.
Odotushuoneesta kuuluvat äänet suututtivat häntä. Nuo ihmiset, jotka
olivat valmiit heittäytymään vatsalleen hänen eteensä, nuo matelevat
kunnioituksenosotukset, jotka hän tavallisesti otti vastaan
hyväntahtoisen tyrannin ylimielisyydellä, herättivät hänessä tänään
halveksimista. Ja kun Dejoie, joka aamusin palveli hänen luonaan
vahtimestarina, uskalsi hiipiä sisään eräästä pienestä käytävän ovesta,
huusi hän hirmustuneena:

"Mitä nyt? Olenhan minä sanonut, etten ota vastaan _ketään_! Tuolla on
keppini, ota se, tunge heidät oven ulkopuolelle ja anna heidän maistaa
sitä, niin saan ehkä olla hetken rauhassa."

Dejoie otti asian rauhallisesti ja uskalsi tehdä vastaväitteitä.

"Suokaa anteeksi, kreivitär de Beauvilliers kerjäsi ja rukoili ... ja
kun tiedän, että herra mielellään on kohtelias häntä kohtaan..."

"Menköön helvettiin, hän ja kaikki muut!" huusi Saccard.

Mutta hän johtui heti toisiin ajatuksiin ja sanoi:

"Päästä hänet sitten sisään, koska kerran on tähtiin kirjotettu, etten
minä koskaan saa olla rauhassa. Mutta pikku oven kautta, muuten tulee
koko joukko sisälle."

Saccard otti kreivitär Beauvilliers'in vastaan verrattain ynseästi,
sillä hänen vihansa ei vielä ollut ehtinyt lauhtua. Hän ei edes
tyyntynyt Alice'n nähdessään, joka seurasi äitiään tavanmukaisin
suljetuin, vakavin ilmein. Hän oli lähettänyt pois molemmat
konttoripäällikkönsä ja ajatteli vain, kuinka voisi heidät kutsua
mahdollisimman pian takaisin ja jatkaa työtään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa asianne niin pian kuin mahdollista, rouva
kreivitär, sillä minulla on hirveän kiire." Kreivitär katsoi
kummastuneena Saccard'iin; hän oli aina tottunut käyttämään runsaasti
aikaa ja hän sanoi erotetun kuningattaren surumielisellä äänellä:

"Jos minä häiritsen teitä, herraseni..."

Saccard pyysi heitä istumaan, ja nuori tyttö, joka oli yritteliäämpi
kuin äiti, istuutui heti, mutta kreivitär jatkoi:

"Tulen pyytämään teiltä neuvoa. Minua vaivaa tuskallinen epäröiminen,
tunnen, etten koskaan voisi päättää omin neuvoin..."

Hän muistutti Saccard'ille, että hän pankin perustamistilaisuudessa oli
ottanut 100 osaketta, jotka kaksi kertaa kaksinkertaistutettuina
molemmissa pääomanlisäämisissä, nyt tekivät 400 osaketta, joista hän,
palkkiot mukaanluettuina, oli maksanut 87,000 frangia. Paitsi 20,000,
jotka hän oli säästänyt, oli hänen täytynyt lainata 70,000 maatilaansa
vastaan.

"Nyt olen löytänyt ostajan tälle omaisuudelle ja -- eikö totta? --
nythän on kysymys uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemisesta? Minä
voisin sijottaa koko omaisuuteni teidän liikkeeseenne."

Saccard'in kasvot kirkastuivat; noitten kahden naisraukan sokea
luottamus liikutti häntä. Muutamin laskelmin johti hän heidät asian
ytimeen.

"Aivan oikein, kysymys on uusista osakkeista. Osake tulee maksamaan 850
frangia palkkioineen. Kuinkas olikaan, te sanoitte, että teillä on 400
osaketta. Te saatte siis 200 uutta, jotka vaativat 170,000 frangin
maksun. Mutta sitten onkin kaikki maksettu, ja teillä on 600 osaketta,
jotka ovat kokonaan teidän omianne, te ette ole niistä sou'takaan
velkaa."

He eivät ymmärtäneet, hänen täytyi selittää heille tarkemmin, ja he
istuivat hieman kalpeina hämmästyksestä noitten suurten numeroitten ja
sen rohkean keikauksen johdosta, jonka he olivat uskaltamaisillaan.

"Niin, summa on melkein sama, joka omaisuudestamme on tarjottu ...
240,000 frangia saan minä nyt tilastamme, joka ennen oli 400,000
frangin arvoinen. Kun olen maksanut lainaamani summan, jää minulle
täsmälleen se, mitä tarvitaan osakkeihin. Mutta onhan kauheaa panna
kaikki, koko olemassaolomme yhdelle kortille!"

Ja hänen kätensä vapisivat, hän istui ajatellen tuota konetta, joka
ensin oli ottanut häneltä hänen säästörahansa, sitten lainatut 70,000,
ja joka nyt uhkasi niellä koko maaomaisuuden. Tytär istui hiljaa,
kirkkaat, innokkaasti osaaottavat silmät äitiin kiinnitettyinä.

Saccard hymyili rohkaisten.

"Luonnollisesti täytyy teidän välttämättä luottaa meihin. Mutta numerot
puhuvat, eikö totta? Käykää lävitse laskelmamme ja sitten on
luullakseni mahdotonta epäillä. Otaksukaamme, että te ryhdytte tähän
liikeyritykseen, teillä on silloin 600 osaketta, jotka, täysin
suoritettuina, ovat maksaneet teille 257,000 frangia. Keskikurssi on
nyt, kuten tiedätte, 1,300 frangia, joka tekee kokonaissumman 780,000
frangia. Te olette jo kolminkertaistuttaneet omaisuutenne. Ja tätä
tulee jatkumaan, saatte nähdä millainen nousu siitä tulee, kun olemme
laskeneet uudet osakkeemme liikkeeseen. Lupaan teille miljonan ennen
vuoden lappua."

"Oi, äiti!" pääsi Alice'lta ehdoton huokaus.

Miljona! Talo rue Saint-Lazare'n varrella vapautuisi hypotekista,
puhdistuisi köyhyyden liasta. Heidän taloutensa pääsisi varmalle
pohjalle, ei enää noita tuskia, joita he olivat kärsineet, nuo ylhäiset
köyhimykset, joilla on omat ajopelit, mutta ei leipäpalaa! Tytär saisi
riittävät myötäjäiset, saisi miehen ja lapsia, pääsisi nauttimaan sitä
onnea, jonka köyhin kadun kerjääjätärkin voi itselleen kustantaa!
Poika, joka ei kestänyt Roman ilmanalaa, voisi palata kotiin, elää
nimensä arvoisesti. Äiti pääsisi taas liikkumaan omassa piirissään,
voisi maksaa kuskinsa, eikä tarvitsisi enää kituilla ja säästää
voidakseen kustantaa itselleen ylimääräisen ruokalajin tiistaina
päivälliseksi, ja pääsisi näkemästä nälkää muina viikon päivinä!

Kreivitär oli jo vakuutettu, hän kääntyi tyttären puoleen tältä tukea
hakien.

"No, mitä sinä sanot?"

Mutta nuori tyttö ei sanonut mitään, hän painoi katseensa alas ja
salasi silmien loiston.

"Aivan niin", jatkoi äiti hymyillen, "minä unohdin, että sinä kokonaan
olet antanut päätösvallan minulle".

Hän kääntyi Saccard'iin.

"Niin, herra Saccard, teidän mainettanne ylistetään kaikkialla.
Kaikkialla kerrotaan teidän kauniista, liikuttavista teoistanne. Ei
ainoastaan ruhtinatar d'Orvideo, vaan kaikki ystävättäreni ovat
ihastuneet teidän yrityksiinne. Monet heistä ovat kateita minulle sen
johdosta, että olen teidän ensimäisiä osakkeenomistajianne, ja jos
kuuntelisi heidän neuvojaan, pitäisi myydä sänkyvaatteensakin ja
sijottaa rahat teidän huostaanne."

Hän hymyili mielihyvästä.

"Minusta he ovat hiukan hulluja -- todellakin hiukan hassuja. Mutta
ehkä se johtuu siitä, etten minä ole tarpeeksi nuori. Tyttäreni
sitävastoin on ihailijattarianne. Hän uskoo teidän tehtäväänne ja
hankkii teille kannattajia kaikkialta seuraelämästä."

Saccard loi katseen Alice'en ja tämä näytti niin iloiselta, niin
loistavalta luottamuksessaan, että hän Saccard'in mielestä oli vallan
kaunis huolimatta keltaisesta ihostaan, jo kuihtuneista piirteistään ja
liian pitkästä kaulastaan. Ja hän tunsi itsensä suureksi ja hyväksi
ajatellessaan voivansa lahjottaa onnen tuolle hentomieliselle
olennolle, joka muuttui kauniiksi pelkän ajatuksenkin johdosta
naimisiin pääsemisestä.

"Oi niin", sanoi Alice hiljaisella, melkein kaukaiselta kuuluvalla
äänellä, "onhan se niin kaunis ajatus valottaa tuo kaukainen maa ... se
on uuden ajanjakson alkuna ristin leimuavan merikin alla..."

Liikuttavan hiljaisuuden jälkeen nousi kreivitär vihdoin.

"No niin, herraseni, olen vakuutettu. -- Kirjotan notariolleni
hyväksyväni tarjouksen. Suokoon jumala minulle anteeksi, jos teen
väärin."

Saccard oli myös noussut ja hän selitti juhlallisella ja liikutetulla
äänellä:

"Jumala itse on antanut teille tämän ajatuksen, rouva kreivitär, olkaa
varma siitä!"

Ja saattaessaan heitä käytävään, välttääkseen odotushuonetta, missä
tungosta jatkui, kohtasi hän Dejoie'n, joka tallusteli siellä
hämillään.

"Mitä nyt taas? Ei kai ole useampia, jotka haluavat tunkeutua
luokseni?"

"Ei, ei, herra tirehtööri ... jos minä uskaltaisin pyytää tirehtööriltä
neuvoa ... se koskee minun omia asioitani."

"Omia asioitanne? Niin, sehän on totta, te olette osakkeenomistaja, te
myöskin. No niin, ystäväni, ottakaa vastaan uudet osakkeet, jotka
teille määrätään; myykää viimeinen paitanne, jos niin tarvitaan. Sen
neuvon annan kaikille ystävillemme."

"Ei, herra tirehtööri, se on liian paljon, niin pitkälle ei minun ja
tyttäreni kunnianhimo ulotu. Alussa otin kahdeksan osaketta 4,000
frangilla, jotka vaimoraukkani oli haalinut kokoon, eikä minulla
edelleenkään ole muuta kuin ne kahdeksan, sillä kun uudet osakkeet
päästettiin liikkeeseen, kaksi eri kertaa, ei meillä ollut rahoja
lunastaa niitä. Enkä minä siitä aikonutkaan puhua, minun piti vain
kysyä, mitä herra meinaa, jos minä myisin osakkeeni."

"Mitä te sanotte, ihminen? Myisitte!"

Kunnioittavin elein selitti Dejoie asemansa. Nykyisen kurssin mukaan --
1,300 fr. -- olivat hänen osakkeensa 10,400 frangin arvoiset. Hän voisi
siis vallan hyvin antaa Nathalie'lle myötäjäiset, joita kirjansitoja
vaati. Mutta yhtämittaisen nousun kestäessä olivat hänen omat halunsa
heränneet, ja hän oli ajatellut -- aluksi hyvin hämärästi ja
epämääräisesti, mutta nyttemmin oli se melkein muuttunut hänen vakaaksi
päätöksekseen -- hankkia itselleen pienen 600 frangin vuosikoron, jotta
hän voisi antautua lepoon. Mutta siihen vaadittiin 12,000 frangin
pääoma, ja yhdessä tyttären myötäjäisten kanssa kolhosi kokonaissumma
18,000 frangiin. Ja hän epäili, voisiko hän koskaan saavuttaa moista
summaa, sillä sitä varten pitäisi kurssin nousta 2,300 frangiin.

"Te ymmärrätte, herra tirehtööri, että, jolleivät ne enää kohoa, tahdon
mieluummin myydä, sillä Nathalie'n onni ennen kaikkea, vai mitä? Mutta
jos osakkeet vielä kohoaisivat, joutuisin aivan pois suunniltani, jos
olisin ryhtynyt myymään."

"Kuulkaapas, ukkoseni, te olette kovin yksinkertainen! Luuletteko, että
aiomme pysähtyä 1,300? Oletteko nähnyt minun myyvän? Te tulette saamaan
18,000 frangianne, siitä menen minä vastuuseen. Menkää nyt tiehenne ja
ajakaa pois kaikki ihmiset, sanokaa heille, että minä olen mennyt
ulos!"

Jäätyään yksin kutsui Saccard luokseen molemmat konttoripäälliköt ja he
lopettivat työnsä rauhassa.

Päätettiin kutsua elokuussa uusi ylimääräinen yhtiökokous päättämään
pääomanlisäyksestä. Hamelin, jonka piti johtaa puhetta, saapui
Marseille'n heinäkuun loppupäivinä. Hänen sisarensa oli viimeisten
kahden kuukauden aikana jokaisessa kirjeessään kehottanut häntä yhä
yksipäisemmin palaamaan takaisin. Keskellä pankin ennenkuulumatonta
menestystä, joka lisääntyi päivä päivältä, oli hänellä levoton aavistus
uhkaavasta vaarasta, ja senvuoksi oli hänestä parempi, että veli tuli
kotiin ja sai nähdä omin silmin, sillä hän ei enää luottanut itseensä.
Pitikö hänen tunnustaa suhteensa Saccard'iin, josta viattomalla
veljellä ei ollut aavistustakaan? Voimakkaimpina hetkinään kuvitteli
hän antavansa täydellisen selityksen, eikä uskovansa enää niin
huomattavien summien hoitoa miehelle, joka oli heittänyt mereen niin
monta miijonaa ja aiheuttanut niin monen ihmisen häviön. Mutta sitten
sumeni taas hänen selvänäköisyytensä, eikä hän voinut löytää selviä
syytöksiä, vaan ainoastaan muutamia sekavuuksia, jotka Saccard'in
väitteen mukaan olivat yhteisiä kaikille luottolaitoksille. Hän ei
lopulta lainkaan tiennyt mitä tehdä, oli hetkiä, jolloin hän ihaili
Saccard'ia enemmän kuin koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nainen ja
pelkäsi, ettei hänellä ollut enää tarpeeksi toimintavoimaa. Ja siitä
syystä oli hän sangen iloinen veljen kotiintulon johdosta.

Veli oli mitä parhaimmalla tuulella, menestys oli täydellinen,
rautatiekysymys järjestetty, valmistavat työt alkaisivat pian ja
työpajoja avattaisiin kaikkialla, niinpian kuin yhtiö lopullisesti oli
perustettu Parisissa. Hän oli niin täynnä innostusta ja tulevaisuuden
toivoa, että Caroline näki parhaaksi vaieta, hänen oli mahdotonta sanoa
mitään varmaa.

Saccard heittäytyi Hamelin'in kaulaan ja suuteli häntä
eteläranskalaisen tavallisella ylitsekuohuvalla vilkkaudella. Ja kun
toinen suullisesti oli vahvistanut kirjalliset ilmotuksensa ja kertonut
joukon yksityiskohtia täydellisesti onnistuneesta pitkästä matkastaan,
huudahti hän ihastuneena:

"Niin, rakas ystäväni, nyt olemme me Parisin herroja, markkinoitten
kuninkaita. Minä olen myös työskennellyt kelpotavalla. Saattepa
kuulla."

Ja hän ryhtyi heti selittämään suunnitelmaansa pohjapääoman
korottamisesta 150 miljonaan laskemalla ulos 100,000 uutta osaketta,
jolloin samalla saataisiin peitetyksi sekä vanhat että uudet. Hän
tarjosi ne 850 frangin hintaan, jolloin 350 frangia menisi
vararahastoon, joka edellisissä vuositilinpäätöksissä luovutettujen
summien kanssa kohoaisi 25 miljonaan; tarvitsisi vain hankkia yhtä
suuri summa ja silloin olisi koossa 50 miljonaa, jotka hän tarvitsi
200,000 osakkeen täytteeksi. Ja tässä tuli hänen "loistava keksintönsä"
avuksi, hän oli tehnyt todennäköisyyslaskelmia kuluvan vuoden voitosta,
jonka hän arveli nousevan 36 miljonaan. Siitä voisi helposti ottaa nuo
puuttuvat 25 miljonaa. Ja Yleispankilla olisi niinmuodoin jouluk. 31
p:nä 1867 150 milj. pääoma, jaettuna 300,000:teen täysinmaksettuun
osakkeeseen.

Hiukan pyörällä päästään oli Hamelin istunut ja selaillut kirjallista
ehdotusta ja tarkastellut sen numeroita.

"Ei pitäisi missään tapauksessa määräillä etukäteen voitosta, joka ei
vielä ole käsissä. En tahdo puhua yrityksistänne, joita, kuten kaikkia
ihmistöitä, seuraavat kaikenlaiset onnettomuudet, mutta minun mieltäni
kiinnittää pääasiassa Sabatani'n tili ... yli 3,000 osaketta,
jotka edustavat yli kahta miljonaa! Ja ne on viety kreditpuolelle,
vaikka niitten pitäisi olla debetpuolella, koska Sabatani on vain
nimellisosakkaamme. Voimmehan sen tunnustaa toisillemme näin meidän
kesken. Ja monet apulaisemme -- vieläpä pari johtokunnan jäsentämmekin
-- näyttelevät samaa osaa. Minä ymmärrän sen kyllä, teidän ei tarvitse
selittää sitä minulle. Ja minua huolestuttaa se seikka, että meillä on
tuollainen joukko hallussamme omia osakkeitamme. Ei siinä kyllin,
ettemme ole saaneet penniäkään noista osakkeista, vaan ne estävät myös
meidän liikkeitämme, ja jonain kauniina päivänä tulee niistä
turmiomme."

Rouva Caroline loi veljeensä kehottavan katseen, sillä tämä oli
lausunut juuri hänen pelkonsa.

"Oh, tuo pörssipeli!" mutisi hän.

"Emmehän me pelaa!" huudahti Saccard. "Täytyyhän jokaisella olla oikeus
tukea omia papereitaan ja me olisimme tyhmeliinejä, jollemme pitäisi
huolta, että Gundermann ja muut eivät voi alentaa osakkeittemme arvoa
pelaamalla meitä vastaan. Vielä eivät he ole uskaltaneet oikein rynnätä
esille, mutta sekin hetki tulee kerran. Senvuoksi olen iloinen, että
meillä on osa liikeneviä osakkeita, ja minä sanon teille, että olen
valmis ostamaan lisää. Niin, minä ostan ennen itse kuin annan kurssin
aleta centime'äkään."

Hän oli lausunut nämä sanat erityisellä ponnella, ikäänkuin hän olisi
vannonut ennen kuolevansa kuin antautuvansa. Mutta sitten pakottautui
hän rauhalliseksi ja nauroi vaikkei nauru näyttänyt tulevan oikein
sydämestä.

"Vai niin, alkaako epäluottamus taas! Luulin, että tämä kysymys oli
selvä kerta kaikkiaan. Te olette luvannut luottaa minuun; antakaa minun
siis toimia! Tarkotukseni on vain hankkia teille suuri, suuri
omaisuus!"

Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt
omaa rohkeuttaan:

"Te ette tiedä mikä on tarkotukseni? Minä tahdon saada kurssin 3,000
frangiin."

Hän ojensi kättään, hän näki tuon 3,000 frangin kurssin nousevan kuin
leimuava kiertotähti yli pörssin taivaan.

"Se on mieletöntä", sanoi Caroline-rouva.

"Niinpian kuin kurssi nousee yli 2,000 frangin", selitti Hamelin, "on
jokainen uusi nousu vaara, ja mitä minuun tulee, niin sanon teille
etukäteen, että aion myydä osakkeeni; en halua olla mukana sellaisissa
hullutuksissa."

Saccard hymyili taas, pidättyvästi, mutta samalla toivorikkaasti.

"Luottakaa vain minuun, luulen hoitaneeni teidän asianne sangen hyvin.
Toihan Sadova teille miljonan."

Se oli totta, sitä ei Hamelin tullut ajatelleeksi: he olivat ottaneet
vastaan tuon miljonan, joka oli kalastettu pörssin sameasta vedestä. He
istuivat hetkisen vaiti ja kalpenivat ajatellessaan, etteivät he ehkä
olleet käyttäytyneet aivan moitteettomasti. Oliko heidätkin pelin
spitali saastuttanut? Oliko mahdotonta pysyä terveenä siinä
epäpuhtaassa ilmassa, jota heidän liikeasiansa pakottivat heidät
hengittämään?

"Aivan oikein", mutisi Hamelin, "mutta jos minä olisin ollut kotona..."

Saccard ei sallinut hänen puhua loppuun.

"No, no, ei mitään omantunnonnuhteita. Nuo rahat me otimme
juutalaisrakkarien taskuista!"

Kaikki kolme nauroivat. Eihän voinut sallia puhdistaa itseään, pitihän
joskus näyttää, että on nahka nenän päällä. Sellainen on elämä: ihmiset
eivät ole täydellisiä, ja jos tahtoo päästä kiusauksista, täytyy mennä
luostariin.

"Niin, niin", sanoi Saccard hilpeästi, "elkää nyt nyrpistäkö nenäänne
rahalle, ensiksi on se tyhmää ja toiseksi voivat ainoastaan heikot
halveksia sen mahtia. Olisihan järjetöntä raataa itsensä kuoliaaksi
rikastuttaakseen toisia ja ottamatta hyvin ansaittua osaansa."

Hän vallitsi heitä, eikä sallinut heidän sanoa sanaakaan.

"Tiedättekö, te saatte pistää sievosen summan taskuunne. Odottakaapa
hiukan!"

Ja nuorukaisen eloisuudella kiiruhti hän Caroline-rouvan pöydän ääreen,
otti lyijykynän ja paperilapun ja alkoi laskea.

"Odottakaa! Minä teen teidän tilinne. Minä kyllä tiedän minkälainen se
on. Te saitte pankin perustamistilaisuudessa 500 osaketta, niitten luku
on kaksi kertaa kaksinkertaistunut, niin että ne nyt nousevat 2,000.
Uuden liikkeellelaskemisen jälkeen siis 3,000."

Hamelin aikoi keskeyttää hänet, mutta hän jatkoi:

"Ei, ei, elkää sanoko halaistua sanaa! Minä tiedän varsin hyvin, että
te voitte maksaa ne perimillänne 300,000 frangilla ja sillä miljonalla,
jonka te ansaitsitte Sadovasta. Kuulkaapas nyt: ensimäiset 2,000
osakettanne ovat maksaneet teille 435,000 frangia, viimeiset 1,000
tulevat maksamaan 850,000, yhteensä 1,285,000 frangia, teille jää siis
vielä 15,000 frangia huvituksiinne, puhumattakaan palkastanne, jonka me
aiomme korottaa 60,000 frangiin."

Molemmat sisarukset kuuntelivat hämillään ja lopuksi he kiintyivät
noihin numeroihin.

"Huomaattehan nyt itsekin, että olette rehellisiä, maksatte sen mitä
otatte. Mutta tuo kaikki on joutavaa, minä tahdoin sanoa vain
seuraavaa."

Hän nousi ja heilutti paperia voitonriemuisin ilmein.

"Kun kurssi nousee 3,000, tuottavat teidän 3,000 osakettanne yhdeksän
miljonaa."

"Mitä --? Kun kurssi nousee 3,000?" huudahtivat he, ikäänkuin pannen
vastalauseensa tätä hullutusta vastaan.

"Aivan niin! Ja minä kiellän teitä myymästä osakkeitanne ennen sitä!
Minä tiedän kyllä keinoja estää teitä tekemästä sitä -- niin,
väkivallalla jos niin tarvitaan. Onhan toki oikeus estää ystäviään
tekemästä tuhmuuksia."

Johtokunnan kokous pidettiin rue de Londres'in loistorakennuksen
uudessa salissa. Puheenjohtajan tuoli oli oikea valtaistuin, mahtavampi
muita nojatuoleja, jotka seisoivat majesteetillisessa rivissä kuin
jossain ministeristön kokoussalissa, tavattoman suuren, punasella
samettiliinalla peitetyn pöydän ympärillä. Ja valkeasta marmorista
tehdyn mahtavan uuniin päällä, jossa talvisin paloi kokonaisia hirsiä,
seisoi paavin rintakuva, jonka rakastettavat ja hienot piirteet
näyttivät hymyilevän ilkeästi jouduttuaan tälle paikalle.

Saccard oli saanut kaikki johtokunnan jäsenet käsiinsä ostamalla aivan
yksinkertaisesti useimmat heistä. Markisi de Bohain, joka verekseltään
oli tavattu eräässä lahjusjutussa, joka suuressa määrin läheni
kavallusta, sai kiittää Saccard'ia siitä, että asia jäi salaisuuden
verhoon, sen jälkeen kun varastettu yhtiö oli saanut rahansa takasin,
ja hänestä oli luonnollisesti tullut johtajan uskollinen palvelija,
ilman että hän senvuoksi olisi lakannut kantamasta ylhäistä päätään
korkealla ja olemasta yhtiön koristuksena. Sen perästä kuin Rougon,
suutuksissaan sähkösanoman varkainlukemisesta, oli ajanut Huret'n
ovesta, oli tämä aivan kokonaan antautunut Yleispankin palvelukseen,
oli sen asiamiehenä kamarissa, kalasti sen eduksi politikan sameassa
vedessä ja pisti suurimman osan likaisesta voitostaan omaan taskuunsa;
hän kulki niin röyhkeästi tietään, että hänen tekonsa olisivat voineet
hankkia hänelle vapaan ylläpidon kuritushuoneessa. -- Vicomte de
Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, nosti 100,000 frangia salaisia
palkkioita siitä, että hän nurkumatta allekirjotti nimensä Hamelin'in
pitkinä poissaoloaikoina. -- Pankkiiri Kolb otti niinikään maksua
toimettomasta jäsenyydestään, ja itsensä Sédille'n, silkkitehtailijan,
joka oli hävinnyt pörssissä suuren summan, oli täytynyt lainata
Saccard'ilta huomattava erä, jota hän ei ollut kyennyt maksamaan
takasin. -- Ainoastaan Daigremont säilytti itsenäisyytensä Saccard'ia
vastaan, joka välistä oli levoton sen johdosta, mutta olihan mies
rakastettava ja kohtelias kuten tavallisesti, kutsui hänet
juhliinsa, kirjotti kaiken alle huomautuksitta, velton parisilaisen
välinpitämättömyydellä, joka katsoo sormiensa lomitse kaikkea,
niinkauankuin ansaitsee rahaa.

Vaikka hallinto tänään kokoontuikin tekemään niin tärkeitä päätöksiä,
kävi kaikki yhtä vapaasti kuin ennenkin. Oli tullut niinikään tavaksi
työskennellä vain pienemmässä kokouksessa kuukauden 15:ta; suuri kokous
kuukauden lopussa vahvisti vain juhlallisesti ennen tehdyt päätökset.
Kaikki hallinnonjäsenet olivat vähitellen tulleet niin toinen toisensa
kaltaisiksi, että pöytäkirjat, joissa ilmaistiin vain alituinen
myöntymys, uhkasivat tulla väsyttävän yksitoikkoisiksi; senvuoksi oli
keksitty sellainen aate, että muutamien johtokunnan jäsenten annettiin
lausua arveluttavuuksia ja huomautuksia, jotka antoivat aihetta
yksityiskohtaiseen keskusteluun.

Daigremont kiiruhti Hamelin'ia vastaan ja puristi hänen kättään; hän
oli kuullut puhuttavan, mitä hyviä ja suuria uutisia tämä oli tuonut
mukanaan.

"Rakas puheenjohtaja, sallikaa minun onnitella teitä!"

Kaikki ympäröivät insinöörin ja imartelivat häntä, Saccard'kin,
ikäänkuin hän olisi tavannut tämän vasta nyt. Ja kun kokous oli avattu
ja Hamelin ryhtynyt lukemaan selontekoa, kuuntelivat kaikki, mitä
muulloin ei tapahtunut. Kauniit tulokset, loistavat tulevaisuuden
lupaukset, nerokas pääomanlisäys, jonka kautta vanhat osakkeet
tulisivat maksetuiksi, kaikki tämä otettiin vastaan ihastunein
päännyökäyksin. Eikä kenenkään päähän pistänyt pyytää lähempiä
selityksiä. Kaikki oli erinomaista. Sédille huomasi virheen laskuissa,
mutta yksimielisesti päätettiin olla ottamatta hänen huomautustaan
pöytäkirjaan, jottei sekotettaisi soraääniä hallinnon jäsenten
kauniiseen yksimielisyyteen; he kiiruhtivat kaikki allekirjottamaan
nimensä ihastuksen humussa ilman pienintäkään huomautusta.

Kolme päivää sen jälkeen pidettiin ylimääräinen yhtiökokous hotelli de
Louvren suuressa salissa. Sääntöjen mukaan täytyi omistaa vähintään
kaksikymmentä osaketta päästäkseen mukaan, ja saapuville tuli 1,200
osakasta edustaen yli 4,000 ääntä. Vilkas puheensorina kuului salissa,
jossa kaikki johtokunnan jäsenet ja pankin korkeimmat virkailijat
olivat saapuvilla. Sabatani seisoi erään joukon keskellä ja puhui
huokaillen kotimaastaan, Idästä; hän kertoili, mitä merkillisimpiä
juttuja: täytyi vain taivuttaa vähän selkäänsä poimiakseen kultaa,
hopeaa ja kalliita kiviä. Ja Maugendre, joka kesäkuussa oli päättänyt
ostaa 50 Yleispankin osaketta, kuunteli häntä suu selällään, iloiten
tekemästään viisaasta päätöksestä, samalla kun Jantrou, joka oli
vajonnut mitä likaisimpiin hurjisteluihin, kun hänellä nyt oli rahoja,
seisoi ivallisesti virnistellen, aivan velttona edellisen päivän
juhlien jälkeen.

Avattuaan kokouksen pyysi puheenjohtaja Lavignière'ä, joka oli
uudestaan valittu tilintarkastajaksi ja joka vuoden lopussa oli oman
toivomuksensa mukaan määrä ottaa hallintoon, lukemaan selostuksen
yhtiön rahallisesta asemasta tulevan joulukuun lopussa. Säännöissä oli
määrätty, että etukäteen oli tarkastettava kirjanpäätös. Hän kosketteli
ohimennen edellisen vuoden tilejä, jotka huhtikuussa oli esitetty
osakkaille, erinomaista tulosta, 11,5 miljonan puhdasta voittoa, josta
yhtiö kykeni suorittamaan 33 prosentin voitonjaon. Senjälkeen esitti
hän suuren määrän numeroita todistaakseen, että ne 36 miljonaa,
jotka laskettiin pankin tuloiksi kuluvalta vuodelta, eivät lainkaan
olleet liian korkealle arvatut, vaan päinvastoin asetetut sangen
vaatimattomiksi. Hän puhui aivan varmaan vilpittömässä mielessä ja oli
omantunnontarkasti tarkastanut hänelle esitetyt paperit, mutta ei
mitään voi olla epävarmempaa, sillä tarkastaakseen perinpohjin tilien
paikkansa pitäväisyyttä täytyi tutkia erikseen jokainen tekijä,
jokainen posti. Sitäpaitsi ei kukaan kuunnellut. Ainoastaan muutamat
kiihkoilijat -- Maugendre ja muut pikkueläjät, jotka edustivat ääntä
tai kahta -- ahmivat jokaisen numeron, joka tunkeutui melun läpi.
Molempien tilintarkastajien tarkastus oli aivan merkityksetön. Eikä
hiljaisuus palannut, ennenkuin Hamelin vihdoinkin nousi. Ennenkuin hän
oli avannut suunsa, osotettiin jo suosiota hänen innolleen ja tuon
miehen väsymättömälle rohkeudelle, joka oli matkustanut niin kauas
tuodakseen sieltä kultasäkkejä ja tyhjentääkseen ne Parisiin. Ihastus
nousi lakkaamatta ja saavutti mielenosotuksen luonteen hänen
kertoessaan kuluvan vuoden saavutuksista ja tekeillä olevista uusista
yrityksistä. Ja hyväksyminen oli yksimielinen, kun Hamelin vihdoinkin
kehitteli yhtiökokoukselle aikomiaan ehdotuksia: pääoman lisääminen 150
miljonaan, antamalla ulos 100,000 uutta osaketta à 850 frangia,
vanhojen osakkeitten suorittaminen uusien palkkiosummalla ja kuluvan
vuoden edellytetty voitto. Tätä nerokasta aatetta tervehdittiin
suosionosotusten myrskyllä. Maugendren nähtiin kaikin voimin
paukuttavan suuria nyrkkejään yli toisten päitten. Johtokunnan jäsenet
ja pankin korkeammat virkamiehet etupenkeillä olivat suunniltaan
ihastuksesta, mutta heidät voitti Sabatani, joka oli noussut ja kirkui:
"Bravo, Bravo!" aivan kuin teatterissa. Kaikki ehdotukset menivät
loistavasti lävitse.

Saccard oli kuitenkin asettanut pienen komedian näyttämölle. Hän tiesi,
että häntä syytettiin pelistä, ja hän tahtoi poistaa kaikki epäilysten
jäljetkin niistä pelkureista osakemiehistä, joita mahdollisesti voi
löytyä salissa.

Jantrou, joka oli saanut ohjeita etukäteen, nousi ja lausui laahaavalla
äänellään:

"Herra puheenjohtaja, luulen täyttäväni useitten osakkeenomistajien
toiveen pyytäessäni selitystä siitä, ettei pankilla ole hallussaan
ainoatakaan omaa osakettaan."

Hamelin, joka ei ollut valmistunut, seisoi hetken hämmentyneenä. Hän
kääntyi vaistomaisesti Saccard'in puoleen, joka tähän saakka oli
istunut hiljaa paikoillaan, mutta nousi nyt, ojensi pienen vartalonsa
ja vastasi läpitunkevalla äänellään:

"Ei ainoatakaan, herra puheenjohtaja!"

Vastausta tervehdittiin taas hyvähuudoilla -- ei tietty minkätähden.
Hän itse asiassa valehteli, mutta olihan totta, ettei yhtiöllä ollut
yhtään osaketta omissa nimissään, sillä ne kuuluivat kaikki
Sabatani'lle tai muille nimellisosakkaille. Ja siinä oli kaikki;
paukutettiin vielä uudestaan käsiä ja kaikki menivät matkoihinsa mitä
iloisimman mielialan vallitessa.

Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet kertomuksia tästä
yhtiökokouksesta, ja ne herättivät tavatonta huomiota sekä pörsseissä
että muualla. Muuten oli Jantrou'n nyt vihdoinkin onnistunut ostaa
"Pörssilehti", jolla oli kahdentoistavuoden tahraton menneisyys
takanaan. Neljäntoista päivän kuluessa kohosi kurssi 1,500, ja elokuun
lopussa nousi jo asteettain 2,000 frangiin. Ihmiset olivat kuin
hulluja, ostettiin ja ostettiin yhä. Järkevimmätkin olivat
vakuutettuja, että kurssi oli kohoava loppumattomiin.

Ja tämä Yleispankin mieletön osakkeitten kohoaminen, joka liiti
eteenpäin ikäänkuin uskonnollisen kiihkon siivillä, näytti olevan
ikäänkuin säestystä Tuilrie'tten ja Mars-kentän huumaavalle
juhlasoitolle, joka pyörrytti alituisen näyttelyjuhlan telmeessä elävän
Parisin päätä. Liput liehuivat raskaassa, kuumassa ilmassa, joka ilta
loisti ilotulitettu kaupunki kuin jättiläispalatsi, missä hurjistelut
valvovat aina aamunkoittoon asti. Nautinnonhalu levitti tartuntaansa
talosta taloon, kaupunki kylpi himojen väräjävässä, kuumeisessa
ilmassa, hukkui siihen kuin muinoin Babylon, Sodoma ja Ninive.
Toukokuun alusta lähtien oli kuninkaita ja keisareja tullut kaikilta
mailman kolkilta. Niitä oli pitkä, loistava kulkue, liki sata
hallitsevaa ruhtinasta, prinssiä ja prinsessaa. Oli hurrattu Venäjän ja
Itävallan keisareille, Turkin sulttaanille ja Egyptin varakuninkaalle,
ihmiset olivat vähällä ajattaa ylitseen nähdäkseen Preussin kuninkaan
ajavan ohitse, ruhtinas Bismarck'in seuraamana. Lakkaamatta kaikuivat
kuninkaalliset tervehdykset Invalidihotellista, samaan aikaan kun
ihmiset tallasivat toisiaan kantapäille päästäkseen näkemään raskaita,
mustia Kruppin kanuunoita, jotka Saksa oli asettanut näytteille.
Melkein joka viikko sytytti opera kruununsa jotain loistoesitystä
varten. Tunkeiltiin pikku teattereissa ja ravintoloissa ja
katukäytäville tuskin mahtui prostitueerattujen naisten valtava virta.

Napoleon tahtoi omakätisesti jakaa palkinnot 60,000
näytteillepanijalle, ja tämä toimitus voitti kaikki muut
loistavuudessa, se oli kuin pyhimyskehä Parisin otsalla.
Se oli keisarikunnan suurin juhla, jossa Napoleon esiintyi
bengalivalaistuksessa Europan valtijaana, puhui tyynellä arvokkuudella
maan voimasta ja lupasi rauhaa. Samana päivänä saatiin Tuilrie'ssa
tietää kauhea uutinen Meksikosta, Maximilian oli telotettu, Ranskan
kulta ja veri mennyt hukkaan hyödyttä, mutta tämä uutinen pidettiin
salassa, ettei sillä sekotettaisi juhlailoa. Se oli hautakellojen
ensimäinen varottava kumahdus, kellojen, jotka pian olivat soittavat
tämän ylpeän aurinkoisen päivän loppuneeksi.

Ja keskellä tätä ihanuutta näytti myöskin Saccard'in tähti kohoavan
korkeimpaan loistoonsa. Vihdoinkin, niin monien vuosien hedelmättömien
ponnistusten perästä, oli hän nyt vallottanut onnen, piti sitä
sidottuna kuin orjatarta, kuin kuollutta kappaletta, jota voi
vapaasti vallita ja teljetä sen lukkojen taakse. Harjottaessaan
tonttikeinottelua Monceau-korttelissa oli hänellä ollut sangen korkea
asema, mutta koskaan ei hän ollut tuntenut itseään näin Parisin
herraksi. Ja nyt, kun hän seisoi jalka vastustajansa niskalla, valtasi
hänet hurja nautinnonhalu.

Ensi töikseen, tuntiessaan itsensä kaikkivaltiaaksi, erotti hän Huret'n
ja antoi Jantrou'n tehtäväksi alkaa sotaretken Rougon'ia vastaan
katolisuuden nimessä. Ja hänen voittokulkunsa ohessa lisääntyi hänen
rohkeutensa, eikä hän enää pitänyt salassa suunnitelmaansa hyökätä
suurten juutalaisten pankkiliikkeitten kimppuun Gundermann'in
henkilössä, hänen miljardinsa oli hävitettävä ja hänet itsensä syöstävä
valtaistuimelta. Yleispankki oli kehittynyt niin ihmeellisellä tavalla;
miksi se ei voisi, koko kristikunnan tukemana, joittenkin vuosien
kuluttua päästä yksinhallitsevaksi pörssissä? Ja hän asettui
kilpailijaksi, naapurikuninkaaksi, jolla oli yhtä suuri valta ja
samallaiset vaatimukset, kun taas Gundermann sangen vaatimattomasti,
sallimatta itselleen edes ivallista ilmettä, yhä väijyi ja odotti ja
näytti mielenkiinnolla seuraavan osakkeitten alituista nousua. Koko
hänen voimansa oli kerta kaikkiaan siinä, että hän oli kärsivällinen ja
uskoi johdonmukaisuuden voimaan.

Saccard'in intohimoinen kiivaus oli antanut hänelle tuulta purjeisiin,
hänen intohimonsa olivat myöskin hänet lopulta kukistavat. Caroline,
joka oli päässyt niin pitkälle, että hymyili silloinkin, kun hänen
sydämensä vuoti verta, oli edelleen hänen ystävättärensä, jonka neuvoja
hän kuunteli sellaisella huomaavaisuudella, kuin olisi tämä ollut hänen
vaimonsa. Vapaaherratar Sandorff, jonka himokkaat, punaiset huulet ja
tuliset silmät aina valehtelivat, ei huvittanut enää Saccard'ia, sillä
hän oli kylmä kuin jää. Sen vuoksi ajatteli hän istuessaan juuri
hankitun miljonaläjän päällä ostaa itselleen oikein kalliin
rakastajattaren ja näyttää sitä koko Parisille, niinkuin olisi hän
kustantanut itselleen suuren jalokiven ainoastaan sen huvin vuoksi,
minkä tuottaa sen kiinnittäminen kaulaliinaan. Ja eikö se olisi ollut
oivallinen reklaami? Onhan miehen, jolla on varaa heittää tukuttain
rahoja naiselle, asema Kroisoksena taattu.

Hänen vaalinsa kohdistui heti rouva de Jeumont'iin, jonka
luona hän oli syönyt pari kertaa päivällistä Maxime'n kanssa,
kolmestakymmenestäkuudesta vuodestaan huolimatta, hänen piirteensä
olivat säännölliset ja vakavan kauniit kuin Junon, ja hänen maineensa
johtui siitä, että keisari oli maksanut 100,000 frangia yhdestä
ainoasta kohtauksesta hänen kanssaan, puhumattakaan ritaritähdestä
hänen miehelleen, erinomaisen täsmälliselle herralle, jolla ei ollut
mitään muuta asemaa kuin olla vaimonsa mies. Puolisot elivät
suuremmoisesti, omasivat pääsyn kaikkialle, ministerien luokse,
hoviin. Kaikki tiesivät, että rouva oli erinomaisen kallis tavara
rakkausmarkkinoilla, hienompi muita. Ja Saccard, joka erityisesti
halusi maistaa tätä keisarillista herkkua, meni tarjouksessaan aina
200,000 frangiin saakka, vaikka mies aluksi nyrpisti nenäänsä tuolle
epäilyttävälle liikemiehelle, joka vielä kaiken lisäksi oli
epäsiveellisen huudossa.

Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan kun pikku rouva Conin oli
kieltäytynyt rupeamasta Saccard'in rakastajattareksi. Hän kävi sangen
usein paperikaupassa, tarvitsi alituiseen muistikirjoja ja oli kovasti
ihastunut pikku vaaleaverikköön, tuohon aina iloiseen kiharapäiseen
karitsaan.

"Ei, en tahdo! Teidän ... ei koskaan!" Kun hän kerran oli sanonut ei,
oli asia ratkaistu, eikä sitä voinut muuttaa.

"Mutta miksi? Näinhän minä teidät yhdessä erään toisen kanssa,
muutamana päivänä, kun te tulitte ulos eräästä hotellista Panoraman
pasasissa."

Rouva punastui, mutta katsoi Saccard'ia rohkeasti kasvoihin.

"Tiedän kyllä, Gustave Sédille on teidän rakastajanne."

Rouva teki miellyttävän kieltävän liikkeen. Ei, ei, hänellä ei ollut
mitään rakastajaa. Ei kukaan voinut kehua saaneensa häneltä kohtausta.
Kenenä Saccard häntä piti? Yhden kerran, ehkä oli kerran sattunut,
mutta siitä ei voinut puhua. Ja kaikki olivat edelleen hänen ystäviänsä
ja osottautuivat sangen kiitollisiksi ja vaiteliaiksi.

"Ehkä siis siitä syystä, etten minä enää ole nuori?"

Rouva Conin nauroi ja teki uuden torjuvan liikkeen ... mitä hän huoli
nuoruudesta! Hän oli ollut ystävällinen sellaisiakin kohtaan, jotka
olivat vähemmän nuoria ja sievännäköisiä, usein köyhiä raukkojakin
kohtaan.

"Mutta minkä vuoksi sitten, sanokaa!"

"Herra jumala, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettette miellytä
minua."

Hän oli edelleen hyvin kohtelias ja näytti olevan pahoillaan, kun ei
voinut tehdä Saccard'ille mieliksi.

"Kas niin", sanoi hän raa'asti, "minä tarjoan teille mitä tahdotte ...
1,000, 2,000?"

Hän pudisti päätään.

"10,000?"

Hän keskeytti Saccard'in ja laski pikku kätensä tämän käteen.

"Ei, ei, ei miljonastakaan!"

Hän oli itsepäinen, ja Saccard, jota ärsytti yhä enemmän tämä
odottamaton vastarinta, piti päälle vielä kuukauden. Rouvan hymyilevät
kasvot, suuret, lempeät, osaaottavat silmät kiihottivat häntä
äärimmilleen. Mitä? Raha ei siis voinut antaa ihmiselle kaikkea. Toiset
olivat nauttineet hänen suosiotaan ilmaiseksi, mutta hän ei voinut
liikuttaa tuon karitsan sydäntä tarjoamalla hänelle mielettömiä summia!

Mutta eräänä iltana vietti hänen turhamaisuutensa loistavaa
voittojuhlaa. Se oli hänen olemassaolonsa käännekohta. Ulkoministerin
luona olivat pidot, ja hän oli valinnut tämän juhlan, joka annettiin
näyttelyn johdosta, esiintyäkseen julkisesti rouva de Jeumont'in
ritarina; sillä niihin sopimuksiin, joita tämä nainen teki, sisältyi
aina ehto, että onnellinen valittu sai kerran julkisesti näyttäytyä
hänen seurassaan, jotta koko mailma saisi nähdä, miten asianlaita oli.
Kun pari puoliyön lähetessä astui juhlahuoneustoon aviomiehen parin
askeleen päässä seuratessa, vetäytyivät kaikki sivulle, kaikki
halusivat nähdä tuon häväistysjutun, ja kuiskailtiin innokkaasti
tuntematta mitään harmia, samalla kun kynttiläkruunut heittivät valoaan
yli paljaitten olkapäitten ja mustien hännystakkien ja orkesterin
keinuvat sävelet aaltoilivat lämpimässä, tuoksutäydessä ilmassa.

Mutta kauempana salissa tunkeili utelias joukko erään korkeavartaloisen
kyrassieriunivormuun puetun miehen ympärillä. Mies oli kreivi Bismarck,
päätään pitempi kaikkia muita; hän nauroi äänekkäästi, ja hänen
kasvonsa, suuret silmänsä, voimakas koukkunenänsä ja mustat viiksensä
johtivat katsojan mieleen barbarivallottajan. Sadovan jälkeen oli
Preussi päässyt herraksi Saksassa; liittosopimukset Ranskaa vastaan,
joitten olemassaolo kauan oli kielletty, olivat jo monia kuukausia
olleet allekirjotetut, ja sota, joka toukokuussa oli ollut vähällä
puhjeta Luxemburg-kysymyksen johdosta, oli nyt aivan välttämätön.

Kun voitonriemuinen Saccard kulki salin lävitse rouva de Jeumont
käsivarressaan ja aviomiehen seuraamana, taukosi kreivi Bismarck
hetkeksi nauramasta kuin hilpeä, hyväntahtoinen jättiläinen ja loi
uteliaan katseen pariin.



IX.


Hamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman
lisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja
hän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja
selitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta.
Sitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain
suurta, salaista suunnitelmaa -- todennäköisesti oli se tuo paljon
puhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, -- samalla kun oli
tekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen
katoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma,
jättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois
maan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä
kerran palata Itämaille, missä Brassa--Beirut-rautatien rakentaminen
vaati hänen läsnäoloaan.

Hän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan
vakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen
johdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen
lähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti
sisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä
yleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi
oli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna
vastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään
oli sekä mieletön että vaarallinen.

Jäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa
hän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla
kohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia
ja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan
kuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin
onneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli
noussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa
kätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun
kohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän,
sillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin
osakkeet edelleen nousivat.

Sitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut
valituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja
se seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui
aivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet
lykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut
Maxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän
niitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen
vaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian
kuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset,
ja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua
epäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan
aatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt
niin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun
Busch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille
kirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan
eräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la
Harpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi
vanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja
lähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka
tunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken
arveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa
vaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi
kirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja
hän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.

Päivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi
käyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli
aivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli
riemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä,
kuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan
muodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja
ryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa
oli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa
ostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö
ostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.

Eräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä
Carolinelle.

"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät
hämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän
takana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti,
niin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä
enemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta."

Caroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:

"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne."

"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?"

"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi
nousee yli 2,000, on se mieletöntä."

Saccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:

"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua
vastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!"

Caroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000
osakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta
kevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta
koska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena
tunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard
jatkoi:

"Eilen oli markkinoille ilmaantunut kokonainen nippu osakkeita, ja
ellen minä olisi ollut saapuvilla, olisi kurssi varmasti laskenut.
Gundermann ei tee sellaisia keikauksia, minä tunnen hänen hitaan
järjestelmänsä, joka on ajanpitkään musertavampi. Minä istun lujasti
satulassa, mutta sittenkin olen levoton. On pikku seikka panna henkensä
alttiiksi, pahempi on suojella omiaan ja toisten rahoja."

Ja siitä hetkestä saakka oli Saccard kuin sidottu tuohon rajuun
taisteluun miljonista, joita hän kyllä voitti, mutta joka hetki
oli vaarassa menettääkin. Hän ei edes ehtinyt käydä tapaamassa
vapaaherratar Sandorff'ia pikku huoneustossa rue Caumartin'in varrella.
Tämä oli itse asiassa kyllästyttänyt hänet kylmyydellään, ja sitäpaitsi
oli eräs onnettomuus kohdannut häntä, samallainen, kuin hän oli
valmistanut Delcambre'lle: eräänä iltana yhytti hän vapaaherrattaren,
kamarineidon puuttuvan huolellisuuden vuoksi, Sabatani'n sylissä, ja
vapaaherrattaren täytyi käyttää koko puhelahjansa lepyttääkseen
suuttunutta pankkitirehtööriä. Nyt kohtasivat he korkeintaan kerran
viikossa, ei sen vuoksi, että Saccard olisi tuntenut häntä kohtaan
jotain kaunaa, vaan siksi että paronitar yksinkertaisesti ikävystytti
häntä.

Vapaaherratar Sandorff, joka tunsi, että Saccard vetäytyy hänestä
erilleen, oli nyt yhtä neuvoton kuin ennenkin. Siitä saakka kun hänellä
oli ollut tilaisuus sopivina hetkinä houkutella Saccard'ilta tietoja,
oli häntä yhtämittaa vedellyt. Nyt huomasi hän, ettei Saccard
enää välittänyt vastata hänelle, pelkäsipä hän tämän hänelle
valehtelevankin, ja olkoonpa sitten että onni oli kääntynyt tai oli
Saccard huvikseen johtanut hänet väärälle tolalle, tapahtui ainakin
eräänä kauniina päivänä, että hän hävisi huomattavan summan toteltuaan
Saccard'in neuvoa. Ja pahinta oli, että se vastahakoisuus Yleispankin
suhteen, josta pörssissä oli näkynyt heikkoja merkkejä, lisääntyi päivä
päivältä. Kuiskailtiin, että jotain oli hullusti, että hedelmä oli
madonsyömä. Mikä kumminkaan ei estänyt pankin osakkeitten yhtämittaista
nousua.

Pian senjälkeen ajoi vapaaherratar Sandorff, joka oli kääntynyt
Jantrou'n -- saman miehen, jonka hänen isänsä kerran oli potkaissut
ulos -- puoleen neuvoa pyytämään, tältä likaiselta elostelijalta
saamansa ohjeen mukaisesti Gundermann'in luo. Sen jälkeen kun
Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli tuo suuri
juutalainen pankkimies todellakin ollut sen liikkeen etunenässä, joka
työskenteli kurssin laskemiseksi, mutta hän esiintyi täydellisesti
salassa, eikä koskaan näyttäytynyt pörssissä, missä hänellä ei edes
ollut virallista edustajaa. Vaikka Gundermann järkähtämättömästi uskoi
johdonmukaisuuden voimaan, katseli hän kumminkin oudoksuen Saccard'in
voittokulkua ja hänen nopeasti kasvavaa mahtiaan, joka jo alkoi
huolestuttaa suuria juutalaisia pankkiliikkeitä. Tuo vaarallinen
kilpailija oli tuhottava niinpian kuin mahdollista, ei yksistään
noitten Sadovon jälkeen menetettyjen kahdeksan miljonan takaisin
voittamisen vuoksi, vaan erittäinkin sen johdosta, että päästäisiin
jakamasta ylivaltaa markkinoilla tuon seikkailijan kanssa, jonka
hulluuksia tosiaankin näytti onni seuraavan ikäänkuin ihmeen kautta,
kaikesta terveestä järjestä huolimatta. Ja Gundermann, joka tunsi mitä
syvintä halveksimista kaikkea intohimoa kohtaan, osottautui
levollisemmaksi kuin koskaan ennen, keinotteli matematisella tavallaan
ja myi osakkeitaan jääkylmällä yksipäisyydellä huolimatta alituisesta
noususta, menetti yhä suurempia summia joka kurssikauden päättyessä
järkähtämättömällä kylmäverisyydellä ja kasvoillaan sellainen varma
ilme kuin miehellä, joka panee rahansa säätöpankkiin.

Kun vapaaherratar vihdoinkin pääsi esille konttoristien ja
vapaavälittäjäin tungoksesta, tapasi hän Gundermann'in pahasti
kylmettyneenä ja niin käheänä, että hän tuskin kykeni puhumaan. Hän oli
kumminkin istunut paikoillaan klo kuudesta aamulla, rykien ja
syleksien, väsymyksestä menehtyneenä, mutta kumminkin järkkymättömänä
paikoillaan. Sinä päivänä -- valmisteltiin juuri erästä ulkomaalaista
lainaa -- vilisi suuri sali täynnä ihmisiä, joilla oli kiireempi kuin
tavallisesti ja joitten kanssa asioita suorittelivat kaksi poikaa ja
yksi vävy; itse istui hän pikku pöytänsä ääressä ikkuna-aukossa ja
hänen vieressään leikki kolme lapsenlasta riidellen nukesta, joka
taistelun kuumuudessa oli jo menettänyt käden ja jalan.

Vapaaherratar ryhtyi suoraan asiaansa.

"Hyvä herra Gundermann, tiedän kyllä, että tarvitaan
rohkeutta ollakseen nenäkäs, mutta on kysymys eräistä
hyväntekeväisyysarpajaisista..."

Hän ei sallinut vapaaherrattaren puhua loppuun, hän antoi mielellään,
osti aina kaksi arpaa, erittäinkin kun naiset, joihin hän oli
tutustunut seuraelämässä, vaivautuivat häntä henkilökohtaisesti
tapaamaan.

Mutta nyt täytyi hänen pyytää anteeksi, eräs konttoristi tuli
esittämään muutamia papereita allekirjotettaviksi. Tavattomia summia
suhisi vapaaherrattaren korvissa:

"52 miljonaa, sanoitteko niin? Ja kuinka suuri on kreditisumma?"

"60 miljonaa."

"Hyvä, sanokaamme siis 75 miljonaa."

Päästäkseen rauhaan päätti hän viimein mennä vapaaherrattaren kanssa
ruokasaliin, missä pöytä jo oli katettu. Gundermann ei antanut itseään
pettää hyväntekeväisyysarpajaisilla, hän tunsi vapaaherrattaren suhteen
Saccard'iin, sillä häntä ympäröi joukko palvelevia henkiä, jotka
kertoivat hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää, ja hän aavisti kyllä,
että vapaaherratar tuli puhumaan vakavista asioista. Senvuoksi kävi hän
suoraan asiaan.

"No, sanokaa minulle nyt, mitä teillä on sydämellänne."

Mutta vapaaherratar oli hämmästyvinään. Hänellä ei ollut enää mitään
sanottavaa, hän halusi vain kiittää Gundermann'ia hänen ystävyydestään.

"Vai niin, teillä ei ole siis mitään terveisiä minulle?"

Kun he jäivät yksin, hymyili vapaaherratar ja katseli Gundermann'ia
tulisilla silmillään, jotka lupasivat niin paljon ja antoivat niin
vähän.

"Ei, herra Gundermann, minulla ei ole mitään sanottavaa teille, mutta
kun te olette niin ystävällinen minua kohtaan, uskallan ehkä esittää
teille erään pyynnön."

Hän kumartui Gundermann'in puoleen ja kosketti hienolla hansikoidulla
kädellään hänen polveaan. Ja nyt ripitti hän itsensä, kertoi
onnettomasta avioliitostaan ulkomaalaisen kanssa, joka ei ymmärtänyt
hänen luonnettaan, eikä voinut tyydyttää hänen rahantarvettaan, selitti
kuinka hänen oli täytynyt antautua pörssikeinotteluun pitääkseen yllä
arvoaan. Vihdoin sanoi hän olevansa niin kovin yksin ja tarvitsevansa
neuvonantajaa pörssin vilinässä, missä jokainen harha-askel tulee niin
kalliiksi.

"Minä luulin, että teillä on ystävä", keskeytti Gundermann.

"Oh, ystävä", mutisi hän tehden syvintä halveksimista osottavan
liikkeen. "Ei, ei, hän ei kelpaa mihinkään, minä en voi luottaa
kehenkään. Teidät tahtoisin minä suojelijakseni, teidät, joka olette
kaikkivaltias herra, jumala. Ja olisihan teidän niin helppo antaa
minulle vihjaus silloin tällöin. Jos te tietäisitte, kuinka
onnelliseksi te voisitte tehdä minut ja kuinka kiitollinen minä olisin
teille!"

Hän läheni Gundermann'ia yhä enemmän, kietoi hänet lauhaan
hengitykseensä ja tuohon hienoon, väkevään tuoksuun, joka henki koko
hänen olennostaan. Mutta Gundermann pysyi aivan rauhallisena, ei edes
vetäytynyt takaisin, ei huomannut ollenkaan, että vapaaherratar tahtoi
vaikuttaa hänen kuolleisiin vaistoihinsa. Hän hymyili kuivasti
ikäänkuin tuntien haavottumattomuutensa. Vapaaherratar laski ikäänkuin
huomaamattaan pienen kätensä hänen polvelleen.

Gundermann siirsi sen pois kuin torjuen tarpeettoman kohteliaisuuden ja
hukkaamatta aikaa turhiin kiertelyihin kävi suoraan asiaan:

"Niin, te olette hyvin soma ja minä mielelläni tahtoisin palvella
teitä. Kaunis ystävättäreni, joka kerta kun te tuotte minulle
mielenkiintoisen tiedon, olen minäkin valmis neuvomaan teitä. Tulkaa
kertomaan minulle, mitä eräät ihmiset puuhaavat, niin minä sanon
teille, mitä _minä_ aion tehdä. Onko sovittu, mitä?"

Hän nousi ja vapaaherrattaren täytyi seurata häntä suureen
vastaanottohuoneeseen. Viimemainittu oli hyvin ymmärtänyt, että hänen
pitäisi esiintyä vakoojana, kavaltajana, mutta hän ei halunnut vastata,
vaan alkoi taas puhua arpajaisistaan.

Kaksi kertaa kävi vapaaherratar Sandorff "Toivon" toimituksessa haluten
ilmoittaa Jantrou'ille käyntinsä tuloksen. Eräänä päivänä saapui hän
juuri kuin Dejoie'n tytär Nathalie istui käytävän penkillä juttelemassa
Jordan'in vaimon kanssa. Marcelle odotti miestään, joka oli kaupungilla
vippaamassa rahoja uuden maksun suorittamiseen Busch'ille, ja kuunteli
alakuloisen näköisenä Nathalie'n lörpötystä.

"Tiedättekö, rouva, isä ei halua myydä. Joku oli pelotellut häntä ja
kehottanut suoriutumaan osakkeista niin pian kuin suinkin, mutta minä
en salli hänen myydä. Miksi me möisimme, kun osakkeet nousevat
lakkaamatta?"

"Niitten hinta on nykyään 2,500 frangia, kuten tiedätte", jatkoi
Nathalie. "Minä pidän lukua, sillä isä tuskin osaa kirjottaa. Meillä on
kahdeksan osaketta, siis 20,000 frangia. Mutta me haluamme saada
vähintään 1,000 frangin elinkoron, ja sen on herra Saccard luvannut
meille ... hän on niin kiltti herra!"

Marcelle hymähti.

"Kuinka on teidän häittenne laita?"

"Ne pidetään sitten, kun kurssi on lakannut nousemasta. Hyvänen aika,
eihän voi lähdettä sulkea, niinkauan kuin se pulppuaa rahoja... Oh,
Théodore ymmärtää sangen hyvin, että kuta suuremman elinkoron isä saa,
sitä suurempi on meidän osamme kerran."

Ja äkkiä kysyi hän:

"Kuinka monta osaketta teillä on?"

"Meillä? Ei ainoatakaan!" vastasi Marcelle.

Nathalie'n valoisat kasvot synkistyivät. Onnettomat ihmiset, kun eivät
omista yhtään osaketta! Ja hän meni tiehensä hyvin tärkeännäköisenä,
kuten ainakin osakkeenomistaja ja kapitalisti, joka joka päivä käy
sanomalehdentoimistossa kysymässä, miten korkealla kurssi on.

Kello kymmenen aamulla -- juuri kun Jordan oli lähtenyt hankkimaan
tietoja eräästä onnettomuustapauksesta, josta hänen piti kirjottaa
selostus -- oli Marcelle, joka vielä oli aamunutussaan, nähnyt Busch'in
astuvan sisään kahden likaisen miehen seurassa, ehkä ulosottoapulaisia
tai kenties rosvoja, mistäpä hän sen niin tarkoin tiesi. Tuo inhottava
Busch sovitti aina niin, että rouva oli yksin kotona, ja selitti että
heti oli tapahtuva ulosmittaus, jollei hän maksaisi. Marcelle'n
vastaväitteet eivät merkinneet mitään, eihän hän tuntenut laillisia
muotoja, ja Busch väitti kivenkovaan, että oikeus oli antanut
tuomionsa, mistä Marcelle joutui siihen uskoon, että miehellä oli täysi
oikeus puolellaan. Mutta Marcelle ei antanut perään, hän sanoi, ettei
hänen miehensä tule kotiin aamiaiselle, eikä hän salli koskea
ainoaankaan esineeseen, ennenkuin hän tulee. Ja nyt alkoi noitten
kolmen epäilyttävän olion ja nuoren puolipuetun, kampaamattoman naisen
kesken vimmattu kamppailu; miehet raastoivat esille tavarat ja Marcelle
asettui kaapin eteen sanoen, ettei hän luovuta mitään elävänä. Hän
kirkui ja kutsui Busch'ia varkaaksi ja petturiksi ... niin, varkaaksi,
joka ei hävennyt vaatia 730 frangia 15 centimeä, puhumattakaan uusista
kuluista, vaikka he olivat velkaa vain 300 frangia. Ja olivathan he
maksaneet jo 400 frangia ja nyt aikoi tuo roisto viedä heidän
omaisuutensa vaivaisen 300 takia! Kanalja! Rosvo! Rosvo! Busch suuttui,
kirkui vielä lujemmalla äänellä kuin Marcelle, löi rintoihinsa: eikö
hän ollut kunniallinen mies! Eikö hän ollut maksanut velkakirjoja
käteisellä rahalla? Hänellä oli laki puolellaan ja nyt piti
tästä jutusta tulla loppu. Mutta kun toinen miehistä veti auki
piironginlaatikon ja kävi käsiksi liinavaatteisiin, menetti Marcelle
lopunkin malttinsa, uhkasi huutaa talon asukkaat ja ihmisiä kadulta
apuun, ja silloin Busch hillitsi itseään hiukan. Vihdoinkin, puolen
tunnin navakan sananvaihdon jälkeen, suostui hän odottamaan huomiseen,
mutta vannoi silloin tekevänsä puhdasta, jollei Marcelle pitäisi
sanaansa.

Mutta vielä syvempi suru kohtasi Marcelle'a sinä päivänä. Hän päätti
mennä vanhempiensa luo lainaamaan tarvittavan summan, jottei tarvitsisi
saattaa miestään epätoivoon, ja jotta he voisivat yhdessä nauraa
aamuiselle kohtaukselle, miten Marcelle oli ajanut julman vihollisen
pakosalle. Vanhukset olivat juuri asettumassa pöytään hänen tullessaan
ja hän otti vastaan heidän aamiaiskutsunsa voidakseen siten paremmin
esittää asiansa.

Koko aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Yleispankista ja sen
osakkeista, joitten kurssi eilen oli taas noussut 20 frangilla, ja hän
ihmetteli, että äiti oli vielä isääkin innokkaampi, hän, joka ennen oli
suorastaan vapissut pörssin nimenkin kuullessaan. Nyt oli päinvastoin,
hän ivasi isää tämän arkuuden johdosta, ja yllytti häntä koettamaan
onneaan. Hän aivan vimmastui, kun isä sanoi haluavansa myydä heidän 75
osakettaan, juuri kun kurssi oli noussut 2,520 frangiin. Myydä! Kun
"Pörssilehti" -- joka oli tunnettu järkähtämättömästä vakavuudestaan --
ennusti niitten nousevan 3,000 frangiin.

Mahtoiko isäukko olla oikein viisas! Ei, hän ei salli hänen myydä
ainoatakaan osaketta. Ennen myy hän huvilan ja ostaa uusia. Vasta
jälkiruoan aikana uskalsi Marcelle käydä asiaansa: he tarvitsivat 500
frangia, muuten tulisi heille ulosmittaus, hänen vanhemmillaan ei
varmaankaan olisi sydäntä hyljätä heitä sellaisessa tilanteessa. Mutta
äiti kielsi arvelematta. Viisi sataa frangia. Mistä he ottaisivat
sellaisen summan? Olivathan kaikki heidän irtaimet rahansa sijotettuina
pankkiosakkeisiin ja muuten alkoi hän taas vanhan virren miehestä, joka
kirjottaa kirjoja, eikä kykene elättämään perhettään. Ja tytär sai
lähteä vertavuotavin sydämin, hän ei enää tuntenut rakastavaa ja
ymmärtäväistä äitiään entiseksi.

Marcelle kulki pitkin katua ajatuksissaan ja tuijotti maahan, ikäänkuin
toivoen löytävänsä tarvittavat 500 frangia. Sitten pisti yht'äkkiä
hänen päähänsä mennä eno Chave'n luo. Kapteeni istui yksin piippuaan
poltellen ja kuunteli Marcelle'a alakuloisen näköisenä, vannoi sielunsa
autuuden kautta, ettei hänellä koskaan ollut edes sataakaan frangia,
vaan oli hän sellainen pässinpää, että pisti heti menemään pörssissä
ansaitsemansa rahat. Kun hän sai tietää, että Maugendret olivat
kieltäneet, jylisi hän heitä vastaan haukkumanimiä ja sanoi, ettei hän
enää tervehdi heitä, koska he kerran ovat joutuneet niin pyörälle
päästään osakkeittensa korkean kurssin vuoksi.

Ja taas seisoi Marcelle kadulla tyhjin käsin, eikä hän voinut muuta
kuin mennä toimitukseen kertomaan miehelleen mitä aamulla oli
tapahtunut. Jordan, joka ei vielä ollut löytänyt kustantajaa
romaanilleen, läksi rahoja jahtaamaan likaiseen ja märkään ilmaan
tietämättä kenen puoleen kääntyä. Ja vaikka Jordan oli innokkaasti
pyytänyt häntä menemään kotiin, jäi hän kuitenkin mieluummin penkille
odottamaan; olihan hän niin levoton.

Kun Saccard tuli toimitukseen, otti Marcelle iloisen ilmeen ja sanoi
pyytäneensä miestään toimittamaan erään ikävän asian. Saccard pyysi
häntä astumaan huoneeseensa ja odottamaan siellä, mutta Marcelle kiitti
sanoen olevan hyvän näin. Ja Saccard lakkasi pyytelemästä, kun hän
suureksi hämmästyksekseen seisoi silmä silmää vastaan vapaaherratar
Sandorff'in kanssa, joka tuli ulos Jantrou'n huoneesta. He hymyilivät
toisilleen mitä ystävällisimmin ja vaihtoivat vain tervehdyksen.

Jantrou oli tänään sanonut vapaaherrattarelle, ettei hän uskaltanut
antaa tälle mitään neuvoja. Olihan hän huomannut, että pankin osakkeet
kohosivat vastapelaajain ponnistuksista huolimatta. Luultavasti
Gundermann tulisi voittamaan, mutta Saccard pysyi tarpeeksi kauan
jaloillaan, ja kenties voisi voittaa paljonkin pysymällä hänen
puolellaan. Paras olisi hymyillä ystävällisesti kummallekin puolelle.
Ja tämän kaiken sanoi Jantrou hymyillen, ilman vähintäkään juonittelun
sivumakua, ja vapaaherratar lupasi nauraen, että hän saisi olla mukana
yrityksessä.

"Hän juoksee täällä yhtämittaa, nyt on siis teidän vuoronne?" sanoi
Saccard tavallisella töykeydellään astuessaan Jantrou'n huoneeseen.

Tämä oli hämmästyvinään.

"Kuka? Ai, vapaaherratar! Herra hyvästi siunatkoon, teitähän hän
ihailee, sen sanoi hän juuri."

Vanha veijari pysäytti hänet liikkeellä, joka sanoi, ettei häntä niin
vaan pistetä pussiin.

"Elkää huoliko puolustaa häntä, ystäväni. Kun nainen pelaa, käyttää hän
hyväkseen vaikka kaupunginlähettiä, jos vain voi puristaa tältä
tietoja."

Jantrou loukkaantui, mutta hän hymyili kuitenkin ja yritti selittää
vapaaherrattaren käynnin syyn: hän halusi panna ilmotuksen "Toivoon".

Saccard kohotti hartioitaan, hänellä oli tärkeämpiä asioita kuin
puhella naisista. Niin. Yleispankin osakkeet olivat nousseet eilisestä
20 frangia. Mutta mistä penteleestä johtui, että kumminkin joka päivä
tarjottiin osakkeita kaupaksi? Kohoaminen olisi ollut 30 prosenttia,
ellei kokonainen nippu osakkeita olisi ilmestynyt markkinoille juuri
viime hetkellä.

Hän ei tiennyt, että Caroline-rouva taas oli myynyt 1,000 osakettaan ja
että juuri hän veljensä kehotuksesta taisteli mieletöntä nousua
vastaan.

Tosin ei Saccard voinut valittaa, sillä edistys oli yhä kohoamassa,
mutta sittenkin oli hän tänään kiihottunut, sisäinen levottomuus ja
viha kalvoivat häntä. Hän huusi, että nuo likaiset juutalaiset,
Gundermann etunenässä, olivat vannoutuneet kukistamaan hänet. Niin oli
hänelle pörssissä vakuutettu, puhuttiin, että oli määrätty 300 miljonaa
tämän tarkotuksen saavuttamiseksi. Mutta hän ei maininnut mitään
toisista huhuista, joita oli liikkeellä ja jotka muuttuivat yhä
selväpiirteisemmiksi päivä päivältä, että Yleispankin asema oli kaikkea
muuta kuin varma, mainittiin jo tosiasioita, jotka olivat tulevien
vaikeuksien merkkinä, ilman että kaikki tämä vähimmässäkään määrässä
haittasi yleisön sokeaa luottoa.

Mutta nyt aukeni ovi ja Huret astui sisään kasvoillaan teeskennellyn
viattomuuden ilme.

"Ahaa, tekö se olette, Judas!" sanoi Saccard.

Kun Huret oli saanut tietää, että Rougon nyttemmin oli lujasti
päättänyt pysyä kokonaan erillään veljestään, oli hän tehnyt
sovinnon ministerin kanssa, sillä hän oli vakuutettu, että romahdus
oli välttämätön, niinpian kuin Saccard oli saanut Rougon'in
ilmivastustajakseen. Saadakseen anteeksiannon oli hän uudestaan
antautunut ministerin juoksupojaksi, vaikkeivät hänen palveluksensa
suuria tuottaneetkaan.

"Judas!" toisti Huret hymyillen viekasta hymyään, joka joskus valaisi
hänen raa'an talonpoikaisnaamansa. "Joka tapauksessa kelpo Judas, joka
tulee antamaan omanvoiton pyytämättömiä neuvoja herralleen, jonka on
pettänyt."

Mutta Saccard ei ollut lainkaan kuulevinaan, mitä hän sanoi, ja huusi
hänelle vasten naamaa:

"No, mitä sanotte siitä? 2,520 eilen, 2,525 tänään?"

"Tiedän. Olen aivan äsken myynyt osakkeeni."

Mutta nyt puhkesi esille viha, jonka Saccard oli salannut leikkisän
äänen varjoon.

"Vai niin, vai myynyt? Mitta on täysi! Te hylkäätte minut Rougon'in
vuoksi ja pelaatte Gundermann'in korteilla!"

Huret katsoi häneen kummissaan.

"Gundermann'in? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Minä pelaan
omilla korteillani. Minä en ole mikään yltiöpää, mieluummin myyn minä
heti, kun olen varma sievoisesta voitosta. Ehkä juuri tämän
ominaisuuteni tähden en minä ole koskaan hävinnyt."

Hän hymyili taas; hän oli viisas ja varova talonpoika, joka
rauhallisesti kokosi viljan aittaansa.

"Ja te olette hallinnon jäsen!" huudahti Saccard kiivaasti. "Kuinka
voivat muut luottaa pankkiin, kun näkevät teidän myyvän nousun aikana?
Onko sitten ihme, että on liikkeellä ihmeellisiä huhuja liikkeemme
tilasta ja että puhutaan pikaisesta keikauksesta..."

Huret vastasi vain välinpitämättömällä liikkeellä. Mitäpä pankki häntä
liikutti? Hän oli pelastanut omansa kuivalle. Hänen piti vain suorittaa
tehtävä, jonka Rougon oli hänelle uskonut, ja tehdä se niin varovasti
kuin mahdollista, ettei hänen itsensä tarvitsisi kuulla kovin paljon
haukkumista.

"Kuten sanottu, tulin tänne antaakseni teille ystävällisen neuvon, ja
se kuuluu: olkaa varovainen, veljenne on kiukkuinen, hän heittää teidät
kokonaan kannelta alas, jos joudutte häviölle."

Saccard hillitsi vihaansa ilmettään muuttamatta.

"Onko hän lähettänyt teidät sanomaan tämän minulle?"

Hiukkasen epäiltyään piti Huret parhaana tunnustaa.

"No niin, niin on todellakin asianlaita. Teidän katolinen sotaretkenne
saattaa häiritä hänen nykyistä politikaansa. Te hyökkäätte hänen
kimppuunsa aikana, jolloin hänen on taisteltava vapaamielistä liikettä
vastaan, joka on suuresti kehittynyt tammik. 19 p:än uudistusten
jälkeen. Hyvänen aika, olettehan te hänen veljensä ja käsitätte sangen
hyvin, ettei hän voi olla tyytyväinen sellaiseen kohteluun teidän
puoleltanne?"

"Herra varjelkoon", vastasi Saccard ivallisesti, "tietysti on se sangen
alhaista minun puoleltani. Rougon raukka, jonka säilyttääkseen
ministerituolinsa täytyy tänään hallita niitten periaatteitten mukaan,
joita hän eilen vastusti, eikä hän tiedä, miten oikein pitää tasapainoa
petetyn oikeiston ja valtaa janoavan vapaamielisen puolueen välillä.
Hän sai muuten perinpohjaisen läksytyksen Emile Ollivier'ilta näinä
päivinä kamarissa."

"Oh", keskeytti Huret, "hän nauttii Tuiller'iessa täyttä luottamusta,
viimeksi eilen lähetti keisari hänelle jalokivillä koristetun
kunniamerkin..."

Saccard teki voimakkaan liikkeen; häntä ei petetty.

"Yleispankki on paisunut liian mahtavaksi, eikö totta? Ja ehkä on
kiikarissa joku laina Gundermann'in avulla. Kuinka voisi joku hallitus
selvitä kumartamatta likaisia juutalaisia? Ja saadakseen vielä puoli
vuotta olla ministerinä rientää idioottiveljeni heittämään minut
juutalaisten kurkkuun saadakseen itse olla rauhassa sen aikaa, kun he
repivät minua palasiksi. Menkää takasin ja sanokaa, että minä annan
palttua hänelle!"

Hän ojensi pienen vartalonsa, viha tunkihe vihdoin ivan lävitse kuin
sotatorven soitto.

"Kuuletteko, minä annan palttua hänelle! Se on minun vastaukseni ja
voitte viedä sen hänelle."

Huret painoi päänsä alas. Mitäpä hänellä oikeastaan oli tämän asian
kanssa tekemistä, hänhän oli vain välikäsi.

"Hyvä, minä vien hänelle vastauksenne. Te taitatte niskanne, mutta
sehän on oma asianne."

Tuli hiljaisuus. Jantrou, joka koko ajan oli ollut lukevinaan
korehturia, katsoi nyt Saccard'iin ihailevin silmäyksin. Oh, tuo
vintiö, miten hän osasi olla mahtava vihassaan. Ja Jantrou tällä
hetkellä oli hänen puolellaan ja oli vakuutettu, että hän oli voittava
pelin.

"Ai niin, unohdin", jatkoi Huret, "yliprokuraattori Delcambre ei voi
sietää teitä. Te ette ehkä tiedä, että keisari nimitti hänet
oikeusministeriksi tänä aamuna?"

Saccard lausui synkän näköisenä:

"Siivoa seuraa! Vai niin, hänestäkin tuli ministeri? No, mitäpä tuo
minua liikuttaa?"

Onneksi saapui samassa Daigremont. Hän ei tavannut koskaan käydä
toimituksessa ja kaikki mykistyivät hämmästyksestä. Hänen vaimonsa
aikoi toimeenpanna pikku illanvieton ja hän tuli kutsumaan Jantrou'ta,
koska hän mielellään näkisi kutsuistaan mainittavan sanomalehdessä. Hän
ihastui kovin tavatessaan Saccard'in.

"Miten hurisee, suuri mies?"

"Kuulkaapas ... ette kai _te_ ole myynyt osakkeita?" keskeytti tämä
vastaamatta.

"Myynyt, ei kiitoksia, ei vielä!" Hänen naurunsa tuntui todelliselta.
Hän ei ollut niin köyhä, että hänen tarvitsisi myydä.

"Me, yhtymän jäseninä, _emme saa koskaan_ myydä!" huudahti Saccard.

"Ei, ei koskaan! Aioin juuri sanoa samaa. Me olemme yhtä poikaa,
kaikki? tiedätte voivanne luottaa minuun."

Hänen silmänsä livahtivat sivulle, kun hän antoi vakuutuksensa koko
hallinnon puolesta, Sédille'n, Kolb'in, markisi de Bohain'in ja itsensä
nimessä. Hän lausui kohteliaisuuksia jokaiselle ja poistui toivoen
näkevänsä kaikki kolme illanvietossaan. Mounier, suuren Operan tenori
tulee laulamaan dueton hänen vaimonsa kanssa. Erinomaisen vaikuttava
numero!

"No", sanoi Huret ja kumarsi hänkin lähteäkseen, "oletteko sanonut
kaiken, mitä teillä on vastattavaa minulle?"

"Olen", sanoi Saccard karkeasti.

Hän ei saattanut Huret'a, kuten tavallisesti. Jäätyään kahden
toimittajan kanssa sanoi hän:

"Se oli sodanjulistus, Jantrou! Nyt ei tarvita enää kainosteluja,
antakaa nyt mennä täyttä höyryä! Ah, vihdoinkin voin minä johtaa
taistelua _oman_ mieleni mukaan!"

"Mutta se on kaikessa tapauksessa uskallettua...!" mutisi Jantrou,
jonka mielipiteet alkoivat taas horjua.

Marcelle istui yhä käytävän penkillä odottamassa. Äkkiä seisoi Jordan
hänen edessään. Hän oli läpimärkä, näytti väsyneeltä ja alakuloiselta,
suupielet värähtelivät hermostuneesti ja katse oli harhaileva, kuten
tavallisesti ihmisen, joka on juossut jotain päämäärää tavottelemassa,
saavuttamatta sitä. Marcelle ymmärsi heti, miten asianlaita oli.

"Ei mitään -- vai kuinka?" kysyi hän kalveten.

"Ei, rakkaani, ei yhtään mitään ... yhtä mahdotonta kaikkialla."

Samassa silmänräpäyksessä astui Saccard ulos Jantrou'in huoneesta ja
hämmästyi tavatessaan Marcelle'n vielä siellä.

"No, tuleeko teidän maankiertäjämiehenne vasta nyt? Sanoinhan minä
teille, että menisitte odottamaan minun huoneeseeni."

Marcelle katseli häntä ja äkkiä välähti valoisa ajatus hänen suruisissa
silmissään. Hän ei edes arvellut kauempaa, hän tunsi heti rohkeuden,
joka on ominainen voimakasluonteisille naisille.

"Herra Saccard, minulla on teille pyyntö; olisitteko nyt hyvä ja
seuraisitte minua omaan huoneeseenne?"

"Sangen mielelläni."

Jordan halusi pidättää häntä. Hän kuiskasi: "ei, ei!" hänen korvaansa
kuumeisen levottomana kuten tavallisesti, kun oli kysymys rahoista.
Mutta Marcelle irrottautui hänestä ja hänen täytyi seurata mukana.

"Herra Saccard", sanoi Marcelle, kun ovi oli sulkeutunut heidän
jälkeensä, "mieheni on turhaan kaksi tuntia juossut etsimässä 500
frangia, eikä hän rohkene pyytää teiltä. Nyt teen minä sen hänen
sijastaan."

Ja hän kertoi vilkkaasti koko aamuisen tapahtuman.

"Busch!" huudahti Saccard. "Onko se vanha kelmi saanut teidät
kynsiinsä?"

Sitten kääntyi hän ystävällisesti Jordan'in puoleen, joka seisoi aivan
kalpeana saamatta sanaakaan suustaan.

"Lainaan teille mielelläni 500 frangia. Miksi ette kääntyneet heti
minun puoleeni?"

Hän istuutui pöydän ääreen kirjottaakseen osotuksen, mutta äkkiä hän
pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti kirjeen, jonka hän oli
saanut ja käynnin, jota oli lykännyt päivästä päivään, koska koko juttu
tuntui hänestä sangen epäilyttävältä. Miksi ei hän nyt menisi Busch'in
luo, kun kerran sattui aihettakin käyntiin?

"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on,
että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi
velkakirjojanne puoleen hintaan."

Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.

"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"

"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies
vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista
huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt
kotiin ja olkaa rauhassa."

Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän
Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut
avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri
jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen.
Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.

"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen
avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte
odottaa, jos haluatte häntä tavata."

Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone
näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky,
pöytä ja pari tuolia.

"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."

Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella
nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt.
Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja
rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.

"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.

Sigismond teki välinpitämättömän liikkeen.

"Oh, kuten tavallista. Viime aikoina olen voinut huonosti ilkeän sään
vuoksi. Mutta yleensäkin olen minä sangen raihnainen, en saa juuri
koskaan nukutuksi, mutta sensijaan voin minä työskennellä, ja minulla
on hiukan kuumetta, se pitää minua lämpimänä. Oi, on vielä niin paljon
tehtävää!"

Hän heittäytyi pöydän ääreen, jolla saksalainen kirja oli avattuna, ja
jatkoi:

"Pyydän anteeksi, että istuudun, mutta olen ollut valveilla koko yön
lukeakseni tämän kirjan, jonka eilen sain. Voimakas teos, kymmenen
vuotta opettajani Karl Marx'in elämästä, se pääoman selitys, jonka hän
on luvannut meille kauan sitten. Siinä se nyt on, meidän raamattumme!"

Saccard loi uteliaan katseen kirjaan, mutta gotilalset kirjaimet
pelottivat häntä heti.

"Minä odotan, kunnes se on käännetty", sanoi hän nauraen.

Nuori mies pudisti päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, että
vaikkapa tämä kirja käännettäisiinkin, eivät sitä kuitenkaan ymmärtäisi
muut, kuin valitut. Ei se ole mikään kansanomainen kirja, joka saa
paljo kannattajia. Mutta sen johdonmukaisuudessa oli voimaa,
valtava joukko todistuksia nykyisen yhteiskunnan häviämisestä
pääomajärjestelmän kautta. Ja kun maa oli tasotettu ja puhtaaksi
lakastu, voitaisi ajatella uuden rakentamista.

"Vai niin, siis luuta pannaan tekemään puhdasta?" jatkoi Saccard yhä
pilailevalla äänellä.

Ja Sigismond alkoi selitellä aatteitaan ja teoriojaan, samoja, joita
hän jo kerran ennen oli Saccard'ille selittänyt. Ja Saccard kuunteli
väliin ihastuneena, väliin tehden vastaväitteitä, kunnes hän äkkiä
kuuli raa'an äänen:

"Ahaa, tekö? Mitä teillä on täällä tekemistä?"

Busch oli tullut kotiin ja loi mustasukkaisen katseen vieraaseen. Hän
alituisesti pelkäsi, että joku voisi houkutella veljen puhumaan liian
paljon ja aiheuttaa hänelle yskäkohtauksen. Hän ei odottanutkaan mitään
vastausta kysymykseensä, vaan alkoi nuhdella äidillisellä äänellä:

"Taas sinä olet antanut kaminin sammua! Onko se nyt viisasta
tällaisella kostealla säällä!"

Hän laskeutui polvilleen ja sytytti tulen. Sitten lakasi hän huoneen ja
kysyi, oliko sairas nauttinut lääkkeensä säännöllisesti. Eikä hän
rauhottunut, ennenkuin oli saanut sairaan sänkyyn lepäämään.

"Jos haluatte seurata minua konttoriini, herra Saccard..."

Siellä istui rouva Méchain huoneen ainoalla tuolilla. Hän ja Busch
olivat hiljan käyneet tärkeällä asialla naapuristossa ja olivat sangen
tyytyväisiä käyntinsä tuloksiin. Vihdoinkin monien epätoivoisten
yritysten jälkeen olivat he saaneet käsiinsä erään tärkeän asian
alkuperän. Kolme vuotta oli Méchain kierrellyt ympäri Parisia etsimässä
Léonie Cron'ia, vieteltyä tyttöä, jolle kreivi de Beauvilliers oli
antanut 10,000 frangin velkakirjan, joka lankeaa maksettavaksi tytön
tultua täysi-ikäiseksi. Ja tämän naisen, jota Méchain oli etsinyt
kaikilta ilmansuunnilta, oli hän odottamattoman sattuman kautta
tavannut juuri täällä rue Feydeau'lla, tyttöpaikassa aivan viereisessä
talossa. Busch meni heti hänen luokseen puhumaan asiasta ja Léonie,
paksu, yksinkertainen naisihminen, joka kymmenen vuotta oli elänyt
prostituerattuna ja langennut hyvin syvälle lokaan, ihastui vallan, kun
Busch tarjosi hänelle 1,000 frangia siitä hyvästä, että luovuttaisi
velkakirjat hänelle. Vihdoinkin pääsee siis kreivitär Beauvilliers'in
kimppuun, nyt hänellä oli käsissään kauan etsimänsä ase, ja Léonie oli
pelottavampi ja inhottavampi kuin hän olisi rohjennut toivoakaan.

"Minä odotin juuri teitä, herra Saccard. Minulla on teille hiukan
asiaa. Oletteko saanut minun kirjeeni?"

Saccard ei halunnut näyttää tulleensa tänne uhkauksen pelottamana ja
alkoi senvuoksi heti puhua Jordan'in asiasta terävällä, halveksivalla
äänellä.

"Ei, suokaa anteeksi, olen tullut tänne selvittämään erään lehteni
aputoimittajan, Jordan'in velka-asian. Hän on kunnon nuori mies ja te
vainoatte häntä julmuuksillanne. Viimeksi eilen kuulutte käyttäytyneen
häpeämättömästi ja sopimattomasti hänen vaimoaan kohtaan."

Busch oli valmistautunut hyökkäämään ja senvuoksi hämmästyi hän
suuresti, kun toinen puoli ryhtyikin rynnäkköön; hän unohti kaikki muut
jutut ja suuttui tämän Jordan'in asian johdosta.

"Aha, te tulette Jordan'in puolesta! Se lurjus on vetänyt minua nenästä
vuosikausia ja vaivoin olen saanut niiltä poimituksi 400 frangia, sou
sou'lta. Mutta minä myyn, hitto soikoon, heidän kimpsunsa ja kampsunsa,
huomenna annan heittää heidät kadulle, jollen iltaan mennessä saa
jäännöstä ... 330 frangia 15 centiimeä."

Härnätäkseen häntä erityisesti sanoi Saccard, että hän oli tästä
velkakirjasta saanut maksun jo 40 kertaa, sillä se luultavasti ei ollut
maksanut hänelle 10 frangia. Busch suuttui niin, että hänellä tuskin
henki kävi.

"Siinä se nyt on ... sitä virttä ne kaikki vetävät! Mutta mitä se minua
liikuttaa? Jollen minä saa rahojani, annan haasteen. Ja vaikkapa minä
olisin ostanut velkakirjan 10 frangista, pitäisikö minun muka tyytyä
kymmeneen frangiin ja sillä hyvä? Entä riskini ja juoksuni ja huoleni,
entä ajatustyöni? Ja mitä erittäinkin tähän Jordan-juttuun tulee,
voitte kysyä rouva Méchain'ilta, se on ollut hänen käsissään. Hän kyllä
tietää, kuinka monta porrasta on juossut ja kuinka monta kenkäparia
kuluttanut kiivetessään kaikkiin mahdollisiin sanomalehtitoimistoihin,
joista hänet on osotettu ovelle kuin kerjäläinen, eikä ole annettu
hänelle kysymäänsä osotetta. Tämän jutun kanssa olemme puuhanneet
kuukausia, olemme uneksineet siitä öisin, suojelleet sitä kuin
silmäteräämme, ja se on maksanut minulle suuria summia, vaikkapa
läskisinkin, ettei aikani ole enemmän kuin 50 centimen arvoinen
tunnilta."

Hän oli raivoissaan, osotti paperikasoja, jotka täyttivät huoneen.

"Tässä on minulla saatavia yli 20 miljonaa, pieniä ja suuria, vanhoja
ja uusia, kaikista mailman maista. Haluatteko ostaa ne yhdestä
miljonasta? Kernaasti luovutan ne. Ajatelkaapa, että minulla on
velallisia, joita olen vainonnut 25 vuotta! Saadakseni niiltä edes
jonkun viheliäisen satafrangisen, välistä ei edes sitäkään, odotan minä
vuosikausia, olen kärsivällinen, kunnes he saavat periä tai muuten
pääsevät jaloilleen. Ja kun minä nyt vihdoinkin olen saanut käsiini
jonkun, joka voi maksaa, niin ette kai te halunne käskeä minua
päästämään hänet käsistäni? Ei, niin tyhmä minä en ole, ettekä tekään
olisi niin typerä, jos olisitte minun sijassani."

Päästäkseen pitemmistä keskusteluista otti Saccard esille lompakkonsa.

"Tarjoan teille 200 frangia, jos annatte minulle Jordan'in velkakirjan
ja kuitin koko velkasummasta."

Busch kiehui raivosta.

"200 frangia: ei koskaan! Velka on 330 frangia 15 centimeä."

Mutta varmasti kuin ainakin mies, joka tuntee käteisen rahan voiman,
toisti Saccard pari, kolme kertaa:

"Tarjoan 200 frangia."

Ja Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui
vihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.

"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua
ryöstetään ja varastetaan."

Kirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit
jo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän
oli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään
ilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:

"No, entäs Rosalie?"

Äkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa,
koko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui
kiireessä.

"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs
vanha lasku suorittamatta."

Hän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.

"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n
varrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te
olitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole
maksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut
maksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta
asiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot,
joka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi."

Saccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan
vaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi
hetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:

"Kuinka te tiedätte...? Mistä olette saanut tietää?"

Sitten kiiruhti hän taas vapisevin käsin ottamaan esille lompakkonsa,
hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: maksaa niinpian kuin mahdollista ja
saada heti haltuunsa nuo häväisevät velkakirjat.

"Ei kai teillä niistä ole ollut mitään kustannuksia, vai kuinka? Siis
600 frangia. Luonnollisesti voisin tehdä paljonkin vastaväitteitä,
mutta minä pidän parempana maksaa ilman muuta."

Ja hän ojensi kuusi seteliä.

"Odottakaapa hiukan", huudahti Busch sysäten luotaan rahat, "minä en
ole vielä päässyt loppuun. Rouva Méchain on Rosalie'n serkku, ja nämä
paperit kuuluvat hänelle, minä olen hänen puolestaan ryhtynyt tähän
asiaan. Rosalie-raukka rampaantui teidän väkivaltaisuutenne johdosta.
Hän sai kärsiä paljon ja kuoli kauheassa kurjuudessa rouva Méchain'in
luona... Niin, _hän_ voisi kertoa Teille siivottomia juttuja, jos
haluaisi..."

"Inhottavia!" huomautti Méchain piipittävällä äänellään.

Saccard käännähti kauhistuneena, hän oli kokonaan unohtanut lihakuorman
tuolissaan. Tuo nainen oli aina saattanut hänet levottomaksi, tuo
korppi, joka aina vainusi ruumiita, ja nyt oli hän sekaantunut tähän
epämiellyttävään juttuun.

"Aivan niin, tyttö raukka, sääli häntä", mutisi hän, "mutta koska hän
kerran on kuollut, niin en näe mitään ... tässä ovat kaikessa
tapauksessa teidän 600 frangianne."

Busch vielä kerran kieltäytyi ottamasta rahoja.

"Suokaa anteeksi, mutta te ette vielä tiedä kaikkea. Tyttö sai
lapsen ... niin lapsen, joka nyt käy neljättätoista. Poika on niin
teidän näköisenne, ettette voi kieltää isyyttä."

Saccard seisoi kuin puusta pudonnut ja sammalsi:

"Lapsen ... lapsen..."

Sitten pisti hän nopeasti setelit lompakkoonsa, sai takaisin koko
varmuutensa ja sanoi aivan hilpeästi:

"Mitä te juttelette? Jos on olemassa lapsi, ette te saa soutakaan.
Poika perii äitinsä, hänelle kuuluvat nämä rahat. Lapsi ... olipa se
hauskaa, eihän toki liene kuolemansynti olla isä. Päinvastoin ilahuttaa
se minua, nuorentaa minut jälleen. Missä on poika? Minä tahdon nähdä
hänet. Miksi ette ole tuonut häntä tänne?"

Nyt oli Busch'in vuoro joutua hämilleen. Hän puhui laveasti ja kaikista
asianhaaroista samalla kertaa. Hän sanoi, että rouva Méchain'in saatava
nousi 6,000 frangiin, että Caroline-rouva oli suorittanut 2,000
frangia, että Victor oli ollut pahantapainen ja että hänet oli otettu
työkotiin. Saccard vavahti jokaisen uuden ilmotuksen kuullessaan. Mitä
ihmettä, 6,000 frangia? Ken takaa, etteivät he päinvastoin olleet
ryöstäneet poikaa putipuhtaaksi? 2,000 frangin suoritus! He olivat
olleet kylliksi häpeämättömiä houkutellakseen hänen tuttavaltaan
naishenkilöltä 2,000 frangia! Se oli varkautta ja petosta! Poikaa
oli luonnollisesti kasvatettu huonosti ja nyt halusivat he
päällepäätteeksi, että hän maksaisi poikansa turmelijoille! Luulivatko
he häntä sellaiseksi hölmöksi?

"Ei sou'takaan!" huusi hän. "Kuuletteko? Elkää kuvitelkokaan voivanne
puijata minulta ainoatakaan sou'ta."

Busch seisoi kalmankalpeana kirjotuspöydän ääressä.

"Saammepa nähdä. Minä annan teille haasteen!"

"Elkää lörpötelkö tyhmyyksiä. Tiedättehän varsin hyvin, ettei ketään
voi haastaa sellaisesta asiasta. Ja jos te luulette voivanne kiristää
minulta rahoja tämän jutun avulla, niin erehdytte suuresti, sillä
minusta on samantekevää, mitä mailma minusta huutaa. Päinvastoin, olen
iloinen tietäessäni, että minulla on lapsi!"

Ja koska rouva Méchain seisoi aivan oven edessä tietä tukkimassa,
täytyi Saccard'in tyrkätä hänet syrjään ulos päästäkseen.

Eukko oli tukehtua raivosta ja huusi Saccard'in jälkeen:

"Roisto! Sydämetön ihminen!"

"Saatte vielä kuulla meistä!" ulvoi Busch ja paukautti oven kiinni
hänen jälkeensä.

Saccard oli niin kiihottuneessa mielentilassa, että hän antoi kuskille
käskyn ajaa suoraan kotiin rue Saint-Lazare'lle. Hänen täytyi kiireesti
saada puhua Caroline-rouvan kanssa, hän kävi suoraan asiaan ja torui
häntä sen johdosta, että hän oli maksanut nuo 2,000 frangia.

"Rakas ystäväni, ei saa siliä tavalla kylvää rahoja. Miksi ette heti
kysynyt minun neuvoani?"

Caroline istui liikutettuna sen johdosta, että Saccard jo tunsi koko
jutun. Busch oli siis katsonut hyväksi paljastaa salaisuuden, eikä
hänelläkään siis ollut mitään salattavaa.

"Minä tahdoin säästää teitä surulta. Lapsiraukka oli sellaisessa
alennustilassa."

"Poika raukka! Te teitte aivan oikein pannessanne hänet työkotiin
hiukan hioutumaan. Mutta nyt otamme me hänet sieltä, hankimme hänelle
opettajan... Aamulla ajan minä tervehtimään häntä -- niin, aamulla,
jollei minulla ole liiaksi tehtäviä."

Seuraavana päivänä oli hallinnon kokous, kului kokonainen viikko ilman
että Saccard'illa oli ainoatakaan vapaata hetkeä. Hän puhui usein
pojasta, mutta hänen täytyi alituiseen lykätä käyntiään, sillä hänellä
oli puuhaa niin ylen paljon.

Joulukuun alussa kohosi kurssi 2,700 frangiin kuumeentapaisen kiihkon
vallitessa, joka käänsi pörssin ylösalasin. Pahinta oli, että
levottomuutta herättävät huhut olivat lisääntyneet, huolimatta
alituisesta noususta; nykyään puhuttiin aivan äänekkäästi uhkaavasta
romahduksesta, vaikka kurssi yhä kohosikin. Koko Saccard'in elämä oli
loistavaa riemukulkua, kultasade, jonka hän sirotteli Parisin ylle,
ympäröi hänet ikäänkuin glorialla; kuitenkin oli hän tarpeeksi viisas
käsittääkseen, että maa oli miinotettu ja uhkasi revetä hänen allaan.
Ja ennen kaikkea kiukutti häntä se seikka, että omasta leiristäkin
löytyi kavaltajia, jotka eivät enää uskoneet hänen asemansa vakavuuteen.

Eräänä päivänä, kun Saccard purki harmiaan Carolinen läsnäollessa,
katso: tämä lopultakin parhaaksi sanoa hänelle kaikki.

"Niin, tiedättekö, ystäväni, minäkin olen myynyt osakkeeni. Viimeiset
aivan hiljan 2,700 frangista."

Saccard seisoi kuin ukkosen lyömänä, ikäänkuin hän juuri olisi kuullut
mitä mustimmasta kavalluksesta.

"Myynyt! Te! Oi, Jumalani!"

Caroline tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä, hän oli syvästi
liikutettu ja hän muistutti Saccard'ille, että sekä hän että hänen
veljensä olivat edeltäkäsin valmistaneet häntä tällaisen menettelyn
varalle. Hamelin oli vielä Romassa, hänen kirjeensä olivat täynnä
levottomuutta tämän mielettömän nousun johdosta, jota oli vastustettava
mihin hintaan hyvänsä, muuten menee kaikki murskaksi. Viimeksi eilen
oli hän saanut veljeltään kirjeen, jossa käskettiin myymään kaikki. Ja
hän oli myynyt.

"Te, te!" toisti Saccard. "Siis te olette taistellut minua vastaan.
Teidän osakkeitanne on minun siis pitänyt ostaa takasin!"

Saccard kiihtyi, kuten tavallista, ja Caroline kärsi entistä enemmän
nähdessään hänen masentuneisuutensa, hän halusi puhua järkeä Saccard'in
kanssa, kehottaa häntä luopumaan tästä taistelusta, joka saattoi
päättyä verisaunaan.

"Kuulkaa, ystäväni. Ajatelkaa, että meidän 3,000 osakettamme ovat
tuottaneet meille yli 7,5 milj. Eikö se ole ennenkuulumaton, satumainen
voitto? Minä pelkään noita rahoja, en voi uskoa, että ne kuuluvat
minulle. Mutta tässä ei ole kysymys henkilökohtaisista eduista.
Ajatelkaa kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet omaisuutensa teidän
käsiinne, pelottavan joukon miljonia, jotka te panette peliin. Miksi
kiihottaa äärimäisyyteen tätä mieletöntä nousua? Yleinen mielipide on,
että kukistuminen on välttämätön seuraus. Nousulla täytyy olla rahansa,
eikä ole mikään häpeä, että osakkeet saavat luonnollisen arvonsa. Sillä
tavoin osottaa liike vakavaraisuuttaan, siinä vain on pelastus."

Saccard nousi kiivaasti.

"Osakkeitten täytyy nousta 3,000! Minä olen ostanut ja ostan edelleen,
vaikka pakahtuisin! Niin, lentäköön ilmaan koko hökötys ja minä sen
mukana, ellen minä saa osakkeita kohoamaan 3,000 ja pakota niitä
pysymään siinä!"

Pörssikauden lopussa jouluk. 15 p:nä kohosi kurssi 2,800 ja sitten
2,900. Ja 21 p:nä julistettiin pörssissä tavattoman kiihkon vallitessa,
että Yleispankin osakkeet olivat saavuttaneet 3,020 frangin kurssin!
Nyt ei ollut enää olemassa totuutta ja johdonmukaisuutta, käsite "arvo"
oli niin venähtänyt, ettei sillä enää ollut mitään merkitystä. Oli
liikkeellä huhu, että Gundermann vastoin tapaansa oli pannut likoon
suuria summia; niinä kuukausina, joina hän oli vastapeliään
harjottanut, olivat hänen häviönsä nousseet sellaisiin summiin, että
alettiin pitää mahdollisena hänen kukistumistaan. Kaikki aivot olivat
kuohumatilassa, joka hetki odotettiin ihmettä.

Ja tänä viimeisenä hetkenä, nyt, kun Saccard seisoi huipullaan ja tunsi
maan vapisevan jalkojensa allia ja jo salaisesti kauhistui lähestyvää
romahdusta -- nyt oli hän kuningas! Kun hänen vaununsa pysähtyivät
Yleispankin komean palatsin edustalle, kiirehti nopeasti esiin lakeija
ja levitti maton portailta katukäytävän yli katuojaan saakka -- ja
vasta sitten suvaitsi Saccard nousta vaunuistaan ja kulki kuin
hallitsija, jonka jalan ei sovi koskettaa yksinkertaista katukivitystä.



X.


Vuoden viimeisen pörssikauden päättäjäisissä joulukuun lopulla oli
pörssisali jo puoli yhdestä alkaen täpösen täynnä väkeä. Viimeisinä
viikkoina oli kiihko kasvanut ja nyt oli viimeinen taistelupäivä,
levoton joukko valmistautui ratkaisevaan kamppailuun.

Levottomampana ja kalpeampana kuin milloinkaan ennen törmäsi Moser
Pillerault'ia vastaan, joka seisoi voittajannäköisenä korkeilla
haikarajaloillaan.

"Olette kai kuullut..."

Mutta hänen täytyi korottaa ääntään, muuten eivät hänen samansa olisi
kuuluneet yhä kasvavassa melussa.

"Kerrotaan, että saamme sodan huhtikuussa. Nuo uhkaavat varustukset
eivät voi päättyä muuhun. Saksa ei aio antaa meille aikaa suorittaa
uutta sotajoukkojen järjestelyä, josta kamari on aikeessa päättää. Ja
muuten on Bismarck..."

Pillerault puhkesi nauruun.

"Jättäkää Bismarck rauhaan! Minä olen itse puhellut hänen kanssaan
viisi minuuttia, kun hän oli täällä kesällä. Hän tuntui sangen kiltiltä
mieheltä. Jollette te ole tyytyväinen näyttelyn saavuttamaan
musertavaan voittoon, niin en minä lainkaan ymmärrä, mitä te tahdotte.
Europa on meidän!"

Moser pudisti epätoivoisena päätään. Markkinoita vaivasi liika
verevyys, joka on yhtä vaarallinen kuin sydämen rasvottuma lihaville
henkilöille. Eikö esim. ollut sulaa hulluutta, että Yleispankin
osakkeet olivat nousseet 3,030?

"Ahaa, alkaako taas vanha viisu!" huudahti Pillerault. Ja painaen
suunsa aivan Moser'in korvaan sanoi hän pannen painoa jokaiselle
sanalle:

"Ennenkuin pörssi tänä päivänä suletaan, olemme päässeet 3,060."

"Jos tiedätte jotain, niin sanokaa! Minä ajattelen näin: minä pidän
Gundermann'in puolta, sillä Gundermann on kaikessa tapauksessa
Gundermann. Hän tietää aina mitä tekee!"

"Mutta", sanoi Pillerault, "kuka on sanonut, että Gundermann'ia
onnistaa?"

Moser levähytti silmiään. Kuukausimääriä oli pörssissä kiertänyt juttu,
että Gundermann väijyili Saccard'ia, että hän tuki taistelua vimmatusti
nousevaa kurssia vastaan ja odotti vain suotuisaa hetkeä nujertaakseen
koko laitoksen jonain kauniina päivänä päästämällä miljonansa
markkinoille, ja tänään oli kaikkien mielenjännitys suuri, sillä
odotettiin ratkaisevaa taistelua, jossa jompikumpi armeija häviäisi.
Mutta ken voi olla varma pörssin mailmassa, joka on niin täynnä
valhetta ja viekkautta? Eikä Moser'kaan enää tiennyt, mitä uskoa.

"Ah", sanoi hän luoden katseen erääseen lihavahkoon herraan, joka kulki
ohitse, "jos tuo tahtoisi puhua, voisin olla aivan rauhallinen. Hän on
kaukonäköinen."

Hän oli tuo kuuluisa Amadieu, joka edelleen eli ihmeellisen onnensa
varassa, ostaen osakkeita 15 frangia kappale ja myyden 15 milj.
voitolla. Häntä pidettiin arvossa suuren liikemieskykynsä vuoksi, häntä
seurasi kokonainen pieni hovi, joka totteli hänen pienintäkin
vihjaustaan ja keinotteli niinkuin hän tahtoi.

"Joutavia", huudahti Pillerault, joka täydellisesti luotti
päistikkateoriaansa, "paras on seurata sokeasti vaistoaan. Kohtalo on
kumminkin kaikkivaltias herra. Niinkauan kuin minä näen tuon vintiön
paikallaan voittajailmeineen, ostan minä lakkaamatta; hän näyttää,
hitto soikoon, kuin aikoisi hän syödä meidät kaikki nahkoinemme
karvoinemme."

Hän osotti Saccard'ia, joka juuri oli asettunut tavalliselle paikalleen
erään pylvään viereen. Kuten kaikkien huomattavimpien liikehuoneitten
johtajilla, oli hänelläkin oma määrätty paikkansa, josta hänen
konttorihenkilönsä ja liiketuttavansa tiesivät aina hänet löytävänsä.
Gundermann oli ainoa, joka ei koskaan astunut jalallaan pörssiin, mutta
hänellä oli niin paljon vapaavälittäjiä ja asiamiehiä määräyksiä
täyttämässä, että melkein jokaisen läsnäolevan voi sanoa salaisesti
olevan riippuvainen Gundermann'ista. Ja tätä näkymätöntä ja
aina läsnäolevaa armeijaa vastaan oli Saccard yksin nostanut
taistelulippunsa.

"Olette kai kuullut väitettävän", kuiskasi Moser, "että hän itse
kiihdyttää nousua ostamalla suurin määrin Yleispankin osakkeita.
Pankki, joka ostaa omia osakkeitaan, on hukassa."

Mutta Pillerault tenäsi vastaan.

"Tyhmää lorua! Kuka voi sanoa varmasti, ken ostaa ja ken myy? Hän käy
täällä tapaamassa liiketuttaviaan, sehän on aivan luonnollista. Ja hän
on täällä omaan laskuunsa, sillä otaksuttavasti hänkin pelaa."

Moser ei puhunut pitemmältä siitä asiasta. Se oli vasta vain huhu, joka
oli lähtenyt liikkeelle, kumottu ja taas levinnyt, vaikkei sitä voitu
todistaa. Alussa oli Saccard auttanut kurssin kohoamista vain hyvin
varovaisesti, myynyt heti, niinpian kuin oli voinut, kiinnittämättä
rahoja ja täyttämättä kassaa papereilla. Mutta nyt vei taistelu hänet
mukanaan, ja tänään näki hän välttämättömäksi suuren oston, jos hän
edelleen halusi olla herrana taistelukentällä. Hän oli antanut ohjeensa
ja seisoi tyynesti hymyillen, aivan kuin olisi ollut vain tavallinen
pörssipäivä, vaikka hän levottomuudella ajatteli, miten päivä oli
loppuva, ja tiesi kulkevansa yhä etemmäksi tietä, joka saattoi käydä
sangen vaaralliseksi.

Äkkiä syöksyi Moser esiin; hän oli hiipinyt suuren Amadieu'n selän
taakse napatakseen edes muutamia sanoja keskustelusta, joka tällä oli
erään pienen, viekasnaamaisen herran kanssa. Moser oli kovin
kiihottunut ja tankkasi:

"Minä kuulin, kuulin omilla korvillani... Hän sanoi, että Gundermann
möi yli kymmenen miljonan arvosta! Oh, nyt myyn minä ... myyn ... myyn
vaikka viimeisen paitani!"

"Oh, hitto, 10 miljonaa", mutisi Pillerault hiukan epävarmana. "On siis
kysymys elämästä ja kuolemasta."

Ja yhä kasvavassa äänten hälinässä oli puhe vain valtavasta taistelusta
Saccard'in ja Gundermann'in välillä. Sanoja ei voinut erottaa.
Kaikellaisia huhuja oli liikkeellä. Toiset kirkuivat saadakseen äänensä
kuuluville melun keskeltä, toiset nojautuivat salaperäisesti naapurinsa
korvaan ja puhuivat aivan hiljaa, vaikkei heillä olisi ollut mitään
tärkeää sanottavaakaan.

"Minä pidän entisen asemani", huudahti Pillerault, joka oli saanut
takasin rohkeutensa. "Aurinko loistaa niin kauniisti, kurssi on nouseva
edelleen."

Vihdoinkin löi kello yksi, eikä lyönti vielä ollut ehtinyt lakata
kaikumasta, kun Jacoby, Gundermann'in välittäjä, huusi kaikuvalla
äänellään:

"Minulla on Yleispankin, minulla on Yleispankin!"

Hän ei sanonut hintaa, hän odotti kysyntää.

Kuusikymmentä välittäjää oli saapunut paikalle, he muodostivat
tiheän kehän luukun ympärille, seisoivat silmä silmää vasten kuin
kaksintaistelijat ennen taistelun alkua, uteliaina odottaen ensimäistä
kurssia.

"Minulla on Yleispankin", toisti Jacoby kovalla äänellä. "Minulla on
Yleispankin!"

"Mikä kurssi?" kysyi Mazaud, josta vähitellen oli tullut Yleispankin
päävälittäjä, ohuella äänellään, joka kumminkin oli niin terävä ja
läpitunkeva, että kuului yli virkaveljien äänen.

Ja Delaroque, Jacoby'n vävy ja asiakumppani, ehdotti edellisen päivän
kurssia.

"Minä ostan Yleispankin 3,030."

Mutta heti tarjosi toinen välittäjä enemmän.

"3,035!"

Delaroque, joka oli halunnut ostaa tästä vanhasta kurssista ja myydä
sitten 5 frangin voitosta, huomasi yrityksensä mahdottomuuden. Ja
Mazaud teki päätöksensä varmasti uskoen, että Saccard hyväksyy hänen
menettelytapansa.

"Minä ostan Yleispankin 3,040!"

"Kuinka monta?" kysyi Jacoby.

"300."

Molemmat merkitsivät pari sanaa kirjoihinsa ja kauppa oli tehty,
ensimäinen kurssi oli määrätty 10 frangin korotuksella. Mazaud meni
ilmottamaan luvun kurssinoteeraajalle, joka piti Yleispankin kirjaa. Ja
kahdenkymmenen minuutin ajan oli kuin olisi avattu joku sulku: muitten
arvopaperien kurssi tuli heti määrätyksi, kokonainen joukko
liikeasioita suoritettiin ilman erityistä kurssivaihtelua.

Saccard seisoi pylväänsä vieressä hymyillen. Hänen joukkonsa oli
kasvanut, tuo 12 frangin nousu oli herättänyt huomiota pörssissä, sillä
oli jo kauan ennustettu pankin häviötä, ja tänään oli odotettu
romahdusta. Huret saapui Sédille'n ja Kolb'in seurassa: jälkimäinen oli
katuvinaan, että oli myynyt osakkeensa 2,500, ja Daigremont kulki
käsikädessä markiisi Bohain'in kanssa kertoillen tälle, mikä
onnettomuus häntä oli seurannut syyskilpa-ajojen aikana. Mutta enimmin
iloitsi kuitenkin Maugendre ja tukki kokonaan kapteeni Chave'n suun,
joka oli pessimisti ja väitti, etteivät he vielä olleet nähneet loppua.
Samallainen kohtaus sattui Pillerault'in ja Moser'in välillä, joista
edellinen oli innostunut mielettömän kohoamisen johdosta, jälkimäinen
väänteli raivoissaan käsiään kiroillen tuota itsepäistä nousua,
ikäänkuin se olisi ollut hullu koira, joka kumminkin jonain päivänä
ammutaan kuoliaaksi.

Tunti kului. Kurssit pysyivät jokseenkin ennallaan, kauppoja tehtiin,
vaikka vähemmässä määrässä kuin alussa, sen mukaan kuin määräyksiä
annettiin ja sähkösanomia saapui. Pörssiajan puoleen ehtiessä on
aina sellainen lepotila, ensimäinen into jäähtyy, kunnes viimeinen
taistelu loppukurssista taas panee intohimot kuohumaan. Kuitenkin
kuului edelleen Jacoby'n basso ja Mazaud'in tenori, he tekivät
palkkiokauppoja.

"Minulla on Yleispankin 3,040, siitä 15 frangia palkkiota."

"Minä ostan Yleispankin 3,040, 10 frangin palkkiolla."

"Kuinka monta?"

"25."

Mutta äkkiä levisi huhu, että Yleispankin osakkeet laskeutuivat viisi
frangia, ja sitten 10, 15, 3,025:teen.

Juuri sillä hetkellä saapui Jantrou, joka oli ollut hetkisen ulkona,
takasin saliin ja kuiskasi Saccard'in korvaan, että vapaaherratar
Sandorff istui vaunuissaan Brogniart-kadun kulmassa, hän tahtoi tietää,
kehottiko Saccard häntä myymään. Tämä kysymys juuri sillä hetkellä,
jolloin kurssi horjui, suututti Saccard'ia ylenmäärin. Ja hän vastasi:

"Käske hänet menemään h----ttiin! Minä kuristan hänet, jos hän uskaltaa
myydä!"

Massias syöksyi ilmottamaan 15 frangin laskeutumisesta; hän ymmärsi,
että Saccard halusi puhua hänen kanssaan.

Tämä oli tehnyt suunnitelman, jonka avulla loppukurssi tulisi
kohoamaan, sähkösanoma Lyon'ista, missä nousu oli varma; nyt alkoi
hänen korviaan kuumottaa, sillä sähkösanomaa ei tullut, ja tämä
odottamaton lasku saattoi johtaa onnettomuuteen.

Massias ei pysähtynyt Saccard'in eteen, hän tyrkkäsi vain
kyynäspäällään tätä ja terotti korviaan kuullakseen määräyksen.

"Heti Nathansohn'in luo, 400, 500, niin monta kuin tarvitsee."

Tämä tapahtui niin nopeasti, että ainoastaan Moser ja Pillerault
huomasivat sen. He syöksyivät Massias'en perässä katsomaan, mitä hän
tekee.

Mutta toisessa pörssiosastossa laskeutuivat Yleispankin osakkeet
hitaammin. Ja Nathansohn, joka sai tietoja asiamiehiltään, suoritti
leikkauksen, joka ei ollut onnistunut Delaroque'lle alussa; hän oli
ostanut toisessa osastossa 3,025 frangista ja myi toisessa 3,035.
Kolmen minuutin kuluessa oli hän ansainnut 60,000 frangia. Mutta
kurssia oli kuitenkin vaikea pitää ylhäällä Massias'en Nathansohn'ille
antamasta määräyksestä huolimatta, sillä selvästi oli Jacoby'n ja
muitten hänen kannattajiensa suunnitelma säästää suuret myynnit
loppuun, täyttää sillä tavoin markkinat ja musertaa Saccard viimeisen
puolen tunnin kuumeentapaisen kiihkon vallitessa. Saccard ymmärsi kyllä
vaaran, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta oli hyökkäys
Yleispankkia vastaan niin voimakas, että kurssi taas laskeutui 5
frangia.

Kello löi neljännestä vaille kolme, viidentoista minuutin perästä
pörssi suljettaisiin. Samaan aikaan myllersi ja kirkui kansanjoukko
kuin helvetin tuskissa; ja samaan aikaan tapahtui se, mitä Saccard oli
odottanut.

Pikku Flory, joka pörssin avaamisesta saakka joka kymmenes minuti oli
juossut sähkösanomatoimistoon ja palannut kädet täynnä sähkösanomia,
ilmestyi taas, tunkeutui väkijoukon lävitse lukien sähkösanomaa, jonka
sisältö näytti vallan haltioittavan hänet.

"Mazaud! Mazaud!" huusi joku ääni.

Flory käänsi päätään, ikäänkuin olisi huudettu hänen nimeään. Huutaja
oli Jantrou, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta Flory
tyrkkäsi hänet tieltään, hänellä oli kiire, hänellä oli vain yksi ainoa
innostunut ajatus, että pankin loppukurssi kohoaa, sillä sähkösanoma
sisälsi, että osakkeet olivat nousseet Lyon'issa, missä oli ilmestynyt
sellainen joukko ostajia, että sen epäilemättä täytyi vaikuttaa Parisin
pörssiin. Saapui muitakin sähkösanomia, kokonainen joukko välittäjiä
sai määräyksiä. Heti osottautuivat tulokset.

"Minä ostan Yleispankin 3,040!" kirkui Mazaud'in kimeä tenori.

Ja Delaroque tarjosi 5 frangia enemmän; hänellä oli kädet täynnä
määräyksiä.

"Minä ostan 3,045!"

"Minä myyn 3,045!" jymisi Jacoby. "200 myyn 3,045!"

"Minä otan ne!"

Nyt huusi itse Mazaud:

"Minä ostan 3,050!"

"Kuinka monta?"

"500."

Mutta nyt tuli melu niin helvetilliseksi, että vekselivälittäjät, jotka
huitoivat käsiään kuin kaatuvatautiset, eivät kuulleet omia ääniään.
Mutta he koettivat tehdä itsensä ymmärretyiksi liikkeillä: viittaus
kädellä sisäänpäin ja ulos, joka myi, ulospäin ja itseensä, ken osti;
sormet osottivat lukua ja pään nyökäys tai pudistus merkitsi
myöntymystä tai kieltoa. Asianomaiset ymmärsivät toisensa; ulkopuolella
seisovista näyttivät kaikki hulluilta. Sähkösanomatoimiston viereisessä
huoneessa seisoi joukko naisia katsellen kummastuksissaan ja
kauhuissaan tätä harvinaista näytelmää. Valtiopaperien osastossa
näyttivät kaikki ikäänkuin joutuneen käsikähmään. Korkealla päämeren
yllä näkyivät kurssinoteeraajat kuin keinuvat hylyt, he selasivat
kirjojensa lehtiä oikealle ja vasemmalle, aina sen mukaan kuin
kurssi-ilmotuksia heille tehtiin. Mutta käteisosastolla oli myrsky
sittenkin raivoisin, siellä ei edes voinut erottaa kasvoja, ainoastaan
merkintäkirjojen valkeat lehdet häilyivät ilmassa. Viimeisen
silmänräpäyksen hulluus oli tarttunut yleisöönkin, tunkeiltiin ja
tallattiin toisiaan salissa, sekamelska oli täydellinen.

Mutta äkkiä alkoi kello soida. Tuli hiljaisuus, kädet painuivat alas,
äänet vaikenivat. Ainoastaan väkijoukon kumea sorina jatkui, joki ei
kuohunut enää laitojensa yli ja asettui muristen lepäämään. Ja kiihkon
mainingeissa kulkivat viimeiset kurssit suusta suuhun. Yleispankin
osakkeet olivat 3,060, 30 frangia enemmän kuin eilen. Vastapelaajain
häviö oli täydellinen, se tuli olemaan heille sangen kohtalokas, sillä
suuria summia oli pantu peliin.

Ennenkuin Saccard jätti salin, ojensi hän vartalonsa ja katseli
ympärilleen. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, hänen voittonsa
näytti korottaneen häntä kyynärän verran. Hän haki läsnäolijain
joukosta Gundermann'ia, joka ei ollut saapuvilla, Gundermann'ia, jonka
hän niin mielellään olisi nähnyt lyötynä, muserrettuna, armoa anovana.
Kuitenkin oli hän tyytyväinen, että edes tuon miehen likaisista
juutalaisista kokoonpantu häntäjoukkue näki hänet voittonsa kunniassa.
Nyt oli hänen suuri päivänsä, josta vielä tullaan puhumaan, niinkuin
puhutaan Austerlitzista ja Marengosta.

Hänen liiketoverinsa ja ystävänsä tunkeilivat hänen ympärillään.
Markisi de Bohain, Sédille, Kolb, Huret, kaikki puristivat hänen
kättään, ja Daigremont petollisine mailmanmieshymyineen lasketteli
hänelle kohteliaisuuksia, vaikka varsin hyvin tiesi, että sellaiset
pörssivoitot ovat sama kuin surma. Maugendre oli suudellut häntä
molemmille poskille, -- hän oli ihastuksissaan, mutta samalla
raivoissaan kapteeni Chave'lle, joka kohenteli olkapäitään. Mutta
kukaan ei osottanut sellaista henkeäpidättävää kunnioitusta, kukaan ei
ryöminyt niin tomussa ja tuhassa kuin Dejoie, joka oli juossut tänne
sanomalehden toimituksesta kuulemaan viimeistä kurssia; hän seisoi
liikkumattomana muutamia askeleita Saccard'ista, aivankuin paikalleen
naulattuna ja halvaantuneena hellästä ihailusta, kyyneleet silmissä.
Massias ja Sabatani läähättivät kuin suuren taistelun jälkeen.

"No, enkö ollut oikeassa?" huusi Pillerault ihastuksissaan.

Moser murisi uhkaavasti: "Niin, niin; ken viimeksi nauraa, se nauraa
parhaiten. Mexico-juttu vaatii maksonsa, Roomasta kuuluu uhkaavia
enteitä Mentanan jälkeen, ja jonain kauniina päivänä on Saksa
niskassamme. Ja nuo idiotit kiipeävät yhä korkeammalle, että lankeemus
olisi sitä syvempi! Ah, saattepa nähdä, että ne laulavat viimeistä
virttään!"

Sali tyhjeni vähitellen; ylhäällä katonrajassa leijaili sekasin
sinertävä sikarin savu ja pöly. Mazaud ja Jacoby kulkivat taas yhdessä
vekselinvälittäjäin huoneeseen; Jacoby oli enemmän liikutettu omien
salaisten häviöittensä johdosta kuin hänen liiketuttaviansa
kohdanneitten onnettomuuksien vuoksi, kun taas Mazaud, joka ei
pelannut, saattoi täydellisesti iloita urhoollisesti saavutetusta
voitosta. He juttelivat pari minutia Delaroque'n kanssa, kaikilla
kolmella oli merkintäkirjat kädessään. Pörssihenkilökunnan huoneessa,
joka sisustukseltaan muistutti kehnoa koulusalia, päästivät Flory ja
Gustave Sédille ilonsa valloilleen. He olivat tulleet noutamaan
päällysvaatteitaan ja odottivat keskikurssin julistamista, jota pari
välittäjäliiton kirjanpitäjää oli juuri laskemassa. Kun lista puoli
neljän tienoissa naulattiin julki, alkoivat Flory ja Sédille hirnua ja
kiekua ilosta, sillä he olivat saavuttaneet melkoisen voiton
keinottelemalla Fayeux'in määräyksellä. Nyt sai Cluchu, joka aivan
tyrannimaisesti hallitsi Florya, pari timanttikorvarengasta, ja Gustave
saattoi maksaa neljänneksen vuokran Germaine Coeur'in edestä, jonka hän
oli kokonaan vallannut Jacoby'lta. He eivät muuten olleet ainoat
riemuitsevat huoneessa; hattuja lenteli ilmaan tai tallattiin niitä
jalkojen alle, tehtiin mitä hullunkurisimpia kujeita, kuin
lomallelasketut koulupojat.

Kaikkialla loppuivat liikeasiat. Koko tuo pelaajain, välittäjäin ja
asiamiesten mailma lähti todennettuaan voittonsa tai tappionsa
pukeutumaan lopettaakseen päivänsä ravintoloissa ja teattereissa,
seuraelämässä tai nautinnon jumalattaren parissa.

Koko valvova ja huvitteleva Parisi ei sinä iltana puhunut muusta kuin
Gundermann'in ja Saccard'in välisestä suuresta taistelusta. Erityisesti
oli keskustelun aiheena Yleispankin vastustaja-keinottelijoitten vaikea
asema, siliä joka kuukausi olivat he kärsineet suuria häviöitä. Jos
sitä menoa jatkui, vaikkapa vain lyhyenkin aikaa, eivät he enää kauan
pysyisi jaloillaan, se oli varma asia. Toisin oli heidän johtajansa
Gundermann'in laita, hänellä oli miljardi kellarissaan, ja hän voi
lähettää yhä uusia joukkoja tuleen, olkoonpa taistelu kuinka pitkä ja
murhaava tahansa. Hän luotti täydellisesti johdonmukaisuuteen. Kun
Yleispankin osakkeet olivat kohonneet yli 2,000, oli menty rajan yli;
3,000, se oli jo mieletöntä; osakkeitten täytyi laskeutua yhtä varmasti
kuin kivi, joka heitetään ilmaan, putoaa maahan jälleen. Gundermann'ia
ihailtiin, vaikkei itse asiassa ollut mitään hänen häviötäänkään
vastaan; sitä vastoin oli innostus, jonka Saccard oli herättänyt,
meluisampi; kaikki naiset olivat hänen puolellaan, kaikki ne ylhäiset
keinottelijat, jotka olivat tunkeneet taskuunsa suuria voittoja, sen
perästä kun he olivat ryhtyneet lyömään rahaa uskostaan ja kiskomaan
korkoja Karmel'in ja Pyhän haudan kustannuksella. Suuret juutalaiset
pankit oli tuomittu päiviltä, nyt tulisi katolilaisuus ottamaan
ylivallan rahamarkkinoilla, hallitsemaan lompakoita, niinkuin se oli
hallinnut sieluja.

Mutta samaan aikaan kun hänen sotilaansa ja upseerinsa voittivat suuria
summia, tyhjenivät Saccard'in kassat lakkaamattoman osakkeittenoston
kautta. Käytettävinä olevista 200 miljonasta oli melkein kaksi
kolmasosaa niinmuodoin kiinnitetty.

Jokainen yhtymä, joka aikoo päästä pörssin herraksi itse korottamalla
kurssiaan, on edeltäkäsin kuolemaan tuomittu. Senvuoksi oli Saccard'kin
alussa esiintynyt varovasti. Mutta ollen kiivas ja intohimoinen
luonteeltaan, antautui hän pian mielikuvituksensa valtoihin, ja tämä
mielikuvitus näki kaikki ikäänkuin suurennuslasin lävitse ja muutti
epäilyttävät keinottelut sankarirunoelmiksi; tällä kertaa oli hän
päässyt käsiksi todella suureen yritykseen, tulevaisuuden yritykseen,
ja se oli johtanut hänet aivan mielettömiin unelmiin niin suurista,
niin jättiläismäisistä vallotuksista, ettei hän edes itse niitä täysin
käsittänyt. Oh, jospa hänellä olisi ollut miljonia ja taas uusia
miljonia, kuten noilla likaisilla juutalaisilla! Mutta pahinta oli,
ettei hänellä enää pian ollut uusia joukkoja lähettää tuleen; vielä
muutamia miljonia ja kaikki oli lopussa. Ja kun lasku alkoi, oli hänen
vuoronsa maksaa erotukset. Keskellä voitonriemua saattoi pieninkin
hiekkajyvänen murskata hänen suuren koneistonsa. Ja sen aavisti hänen
ympäristönsä, nekin, jotka olivat hänen uskollisimpiaan, nekin, jotka
uskoivat nousuun kuin itseensä isään jumalaan. Se olikin juuri
mielenkiintoisinta tässä kaksintaistelussa Gundermann'in ja Saccard'in
välillä, että voittaja vuoti verta; se oli mieletön taistelu kahden
satuihmeen välillä, joitten kaatuessaan oli pakko musertaa ne kääpiöt,
jotka olivat rohjenneet ottaa osaa taisteluun.

Tammikuun 3 p:nä alenivat Yleispankin osakkeet äkkiä 50 frangia. Se
herätti suurta huomiota. Tosin olivat kaikki arvopaperit samaan aikaan
alenneet; markkinat olivat jo kauan olleet täpösen täynnä, kaikkialla
natisi ja ryskyi; pari, kolme epäilyttävää liikettä musertui;
sitäpaitsi täytyihän ihmisten olla tottuneita tähän alituiseen
kurssivaihteluun, sillä samana päivänä saattoi kurssi nousta tai laskea
100 frangia; se oli herkkä kuin kompassin neula rajusään aikana. Mutta
joukkojen läpi kulki vavistus; kaikki tunsivat, että tämä oli lopun
alkua. Yleispankin osakkeet alenivat, huhu siitä lensi yli koko
kaupungin ja herätti kaikkialla pelkoa, toivoa ja mieltenkuohua.

Seuraavana päivänä seisoi Saccard paikallaan, hymyillen kuten
tavallista, ja korotti kurssin huomattavien ostojen kautta 30
frangilla. Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta aleni kurssi tammik.
5 p:nä 40 frangia. Kurssi oli nyt 3,000 frangia ja alkoi jokapäiväinen
kamppailu. Tammik. 6 p:nä kohosivat Yleispankin osakkeet taas, 7 ja
8:na ne alenivat. Se oli vastustamaton liike, joka vähitellen veti
pankin häviöön. Pankista tuli syntipukki, jonka täytyi maksaa kaikkien
hulluudet, vähemmän huomattavien liikkeitten rikokset, suorittaa
noitten epäilyttävien liikkeitten edestä, joita oli syntynyt kuin
sieniä keisarikunnan sairaasta maaperästä. Mutta Saccard, joka ei enää
saanut unta silmiinsä yöllä, seisoi joka päivä paikallaan pörssissä ja
uskoi vielä voiton mahdollisuuteen. Kuin kenraali, joka on vakuutettu
sotasuunnitelmansa oivallisuudesta, peräytyi hän vain askel
askeleelta, uhrasi viimeiset sotamiehensä, tyhjensi yhtymän kukkarot
pysähdyttääkseen hyökkäävän vihollisen. Tammik. 9 p:nä saavutti hän
taas huomattavan edun, ja vastapelaajat kauhistuivat. Nyt oli Saccard
jo siinä tilassa, että hänen täytyi maksaa velkasitoumuksilla käteisen
rahan sijasta, ja kuten nälistyneet ihmiset, jotka kuumehoureissaan.
näkevät ylellisesti katetun pöydän, uskalsi hän nyt tunnustaa
itselleen, mihin päämäärään pyrki, uskalsi lausua mahdottoman,
toteuttamattoman ajatuksen: hän aikoi ostaa _kaikki_ osakkeet
saadakseen vastapelaajat armeijansa alle. Sellaisen tempun oli muuan
pienempi rautatieyhtiö hiljan tehnyt, yhtymä oli ostanut kaikki
osakkeet, jotka olivat markkinoilla, myyjät eivät voineet niitä enää
välittää ja heidän täytyi heittäytyä orjina voittajan jalkoihin. Ah,
jospa hän voisi pakottaa Gundermann'in heittämään naamarinsa, jospa hän
saisi nähdä hänet jonain kauniina päivänä laahustaen tulevan
miljardinsa kanssa ja kerjäävän ja pyytävän, ettei hän ottaisi sitä
kokonaan, vaan sallisi hänen pitää 10 sou'ta päivässä maitoon, jolla
hän eli! Mutta tämä temppu vaati 7 à 800 miljonaa. Hän oli jo heittänyt
200 miljonaa hirviön kitaan; hänen tarvitsi siis vielä saada 5, à 600
miljonaa. 600 miljonalla voisi hän ajaa juutalaiset matkoihinsa ja
päästä itse kullan kuninkaaksi, mailman herraksi. Mikä unelma! Ja se
oli niin yksinkertaista ja helposti käsitettävää; innossaan unhotti hän
aivan rahan arvon, hän teki suunnitelmia, ikäänkuin olisi istunut
shakkipöydän ääressä ja siirrellyt talonpoikia. Unettomina öinä värväsi
hän tämän 600 miljonan armeijan ja lähetti sen tuleen jääden itse
seisomaan lyötyjen vihollisten ruumiskasoille.

Tammikuun 10:nes oli Saccard'îlle kauhea päivä. Pörssiin ilmestyi hän
tyynenä ja loistavan iloisena kuten tavallisesti. Mutta koskaan ei oltu
nähty niin katkeraa ja verenhimoista taistelua, jossa väijytyksiä ja
petosta esiintyi kaikkialla. Noissa rajataisteluissa, tässä hiljaisessa
kamppailussa, missä heikoimmat säälittä murhataan, ei ole sukulaisuutta
eikä ystävyyttä, vaan ainoastaan vahvemman oikeus: täytyy lyödä
naapuri, ettei joutuisi itse syödyksi. Saccard tiesi ja tunsi myös
seisovansa aivan yksin ilman muuta tukea kuin oma ehtymätön
intohimonsa, joka piti häntä yllä viimeiseen hetkeen saakka.

Erityisesti pelkäsi Saccard tammik. 14:ta pörssiselvityksen edellistä
päivää, mutta hänen onnistui hankkia rahoja, ja auttoi Yleispankkia
pysymään pystyssä sen sijaan, että olisi sen kaatanut; kurssi jäi
2,080, ainoastaan 100 frangia vähemmän kuin viime joulukuussa. Hän oli
luullut romahduksen tulevan, nyt uskoi hän taas voittoon. Mutta nyt
saivat vastapelaajat ensi kerran pistää voittoa taskuunsa, tähän saakka
olivat he kärsineet vain tappioita. Nyt täytyi Saccard'in turvautua
Mazaud'in vekseleihin. Neljäntoista päivän kuluessa täytyi Yleispankin
kohtalon olla ratkaistu.

Senjälkeen kun tämä taistelu elämästä oli alkanut, kun Saccard eli
alinomaisessa jännityksessä syvyyden reunalla, oli hänellä joka ilta
tarve huumata itseään. Hän ei voinut olla yksin, hän söi ulkona
kaupungilla ja heittäytyi hurjasteluihin. Milloinkaan ei hän ollut
elänyt niin hillittömästi; hän oli kaikkialla, teattereissa ja
tyttöravintoloissa, missä hän kylvi rahoja ympärilleen, ikäänkuin hän
olisi ollut niin rikas, ettei tiennyt mitä tehdä rahoillaan. Hän vältti
Carolinea, jonka nuhteet häntä kiusasivat; tämä puhui aina levottomista
kirjeistä, joita hän sai veljeltään, ja itse oli hän epätoivoissaan
Saccard'in vaarallisten keinottelujen johdosta kurssin kohottamiseksi.
Hän kohtasi nyt useammin kuin ennen vapaaherratar Sandorff'in,
ikäänkuin tämän intohimoton turmeltuneisuus olisi voinut lahjottaa
hänelle sen unohduksen, jota hän niin kovin kaipasi tänä jännityksen
aikana. Joskus pakeni hän pieneen huoneustoon rue Caumartin'in varrella
käydäkseen siellä läpi papereitaan ja suunnitellakseen erinäisiä
liikeasioita; hän oli onnellinen tietäessään, ettei kukaan siellä voi
häiritä häntä. Siellä voi hän nukkuakin; hän lepäsi pari tuntia syvän,
virkistävän unen helmoissa, ainoat hetket vuorokaudesta, jolloin hän
voi unohtaa kaikki, ja vapaaherratar tutki sinä aikana hänen taskunsa
ja luki kirjeet, joita löysi hänen lompakostaan, sillä Saccard oli
muuttunut aivan mykäksi, ainoatakaan hyödyllistä tietoa ei
vapaaherratar kyennyt houkuttelemaan häneltä; muuten ei vapaaherratar
häntä uskonut, hän oli varma, että Saccard valehteli, kun hänen joskus
onnistui saada jokunen sana pujahtamaan tämän huulilta, eikä hän
koskaan uskaltanut keinotella Saccard'in ohjeitten mukaan. Tällä tavoin
oli vapaaherratar päässyt perille Yleispankin asemasta, hän tiesi, että
oli kiertämässä joukko papereita, väliaikaisia todisteita, joita
diskontattiin ulkomaalaisiin pankkeihin.

Eräänä iltapäivänä, kun Saccard heräsi liian aikaisin, yhytti hän
vapaaherrattaren tutkimassa lompakkoaan ja antoi hänelle korvapuustin.
Siitä päivästä alkaen löi hän tätä yhtämittaa, ja oli aivan kuin
molemmat olisivat tunteneet hermonsa rauhallisemmiksi sellaisen
kohtauksen jälkeen.

Mutta kuukausitilityksen jälkeen 15 p:nä, kun vapaaherratar hävisi
10,000 frangia, kypsyi hänessä eräs suunnitelma. Hän tuumiskeli sinne
tänne ja päätti lopuksi kääntyä Jantrou'n puoleen.

"Niin", vastasi tämä, "luulen että olette oikeassa, on aika mennä
Gundermann'in puolelle. Menkää ja selittäkää hänelle asiaintila; onhan
hän luvannut teille hyvän neuvon sinä päivänä kun te annatte hänelle
hyödyllisen tiedon."

Sinä aamuna, jonka vapaaherratar oli valinnut tätä käyntiään varten,
oli Gundermann ilkeällä tuulella. Edellisenä päivänä olivat Yleispankin
osakkeet taas nousseet. Eikö sitten mitenkään saataisi selvää tuosta
ahmatista sikiöstä, joka oli niellyt häneltä niin paljon kultaa ja
säilytti itsepintaisesti henkensä! Kukapa sen tiesi, vaikka pankki
pääsisi taas jaloilleen ja lopettaisi kurssiylennyksellä 31 p:än
tiliselvityksessä, ja hän mutisi tyhmyyttään, kun oli antautunut tähän
kaksintaisteluun, vaikka olisi kenties ollut järkevämpää auttaa
Saccard'ia ja jakaa saalis tasan. Hänen uskonsa johdonmukaisuuden
voimaan oli järkkynyt ja hän olisi ehkä tällä hetkellä vetäytynyt
taistelusta, jos hän olisi voinut tehdä sen joutumatta kokonaan
häviöön. Hänellä oli muuten harvoin näitä heikkouskohtauksia, joita
suurimmatkin sotapäälliköt tuntevat ja useimmiten juuri voiton edellä,
kun kaikki voimat vaikuttavat onnellisen tuloksen eduksi. Ja tämä
lyhytnäköisyys miehellä, jolla tavallisesti oli niin terävä katse,
johtui siitä käsitteiden sekaannuksesta, jonka pörssitoimet pitemmän
päälle synnyttävät. Saccard osti osakkeita ja keinotteli niillä, se oli
päivän selvää. Mutta keinotteliko hän vakavaraisten liiketuttavien vai
yhtymän laskuun? Gundermann ei kyennyt antamaan tähän kysymykseen
varmaa vastausta, sillä kaikilta tahoilta virtaili joukko toisilleen
vastakkaisia juorujuttuja hänen korviinsa.

Hän paukutti ovia, kaikki hänen alaisensa vapisivat herransa vihaa, hän
otti vapaavälittäjiä vastaan niin törkeästi, että he pakenivat
pelastaakseen nahkansa.

"Vai niin, tekö se olette", sanoi Gundermann vapaaherrattarelle ilman
kohteliaisuuden hiventäkään. "Tänään ei minulla ole aikaa kuunnella
naisväen lörpötyksiä."

Vapaaherratar typertyi niin, että hyppäsi yli kaikkien johdantojen ja
ilmaisi heti uutisensa, jota hän oli tullut kauppaamaan.

"Mitä sanoisitte te siitä, jos voitaisiin todistaa, että Yleispankki
huomattavien osakkeitten ostojen kautta on joutunut suureen rahapulaan
ja että Saccard antaa väliaikaisia todisteita, joita diskontataan
ulkomaisissa pankeissa, voidakseen jatkaa taistelua?"

Gundermann teki iloa ilmaisevan liikkeen. Mutta hänen silmänsä olivat
loistottomat kuten ennenkin, ja hän vastasi samalla tylyllä äänellä:

"Se ei ole totta."

"Mitä? Eikö totta? Minä olen nähnyt sen omilla silmilläni ja kuullut
omilla korvillani."

Ja hän selitti, että hänellä oli ollut käsissään nimellishenkilöitten
allekirjottamia vekseleitä. Hän sanoi heidän nimensä, mainitsipa vielä
ne pankkiirit Wien'issä, Frankfurt'issa ja Berlin'issä, jotka olivat
diskontanneet vekselit. Hänen kirjeenvaihtajansa voivat antaa hänelle
tietoja, hän saisi nähdä, ettei vapaaherratar ollut tyhjää lörpötellyt.
Sitäpaitsi sanoi hän, että pankki pitääkseen yllä nousua oli ostanut
omia osakkeitaan ja siihen tarkotukseen käyttänyt jo 200 miljonaa.

Gundermann kuunteli hänen sanojaan happamen näköisenä, samalla kun hän
valmisti sotasuunnitelmansa huomispäivää varten, ja hänen aivonsa
työskentelivät niin nopeasti, että muutamien sekuntien kuluessa oli hän
jo ajatuksissaan ehtinyt jakaa määräyksensä ja määrätä summat. Nyt oli
hän varma voitostaan, vaikka hän tiesi, mistä likaisesta lähteestä
hän sai tämän varmuuden; hän halveksi syvästi Saccard'ia, joka
nautinnonhalussaan oli niin tyhmä, että antautui naisen valtaan ja
antoi kavaltaa itsensä.

Kun vapaaherratar oli lopettanut, nosti hän päätään ja katsoi tätä
suurin, sammunein silmin:

"No, mitä kaikki tuo loru minua koskee?"

Vapaaherratar vallan kauhistui, niin tyyni ja välinpitämätön oli
Gundermann.

"Minä luulin, että tekin pelaatte vastaan..."

"Minäkö? Kuka teille on sen sanonut? Minä en koskaan käy pörssissä,
enkä keinottele. Kaikki se on minulle samantekevää."

Ja hänen äänensä oli niin luonnollinen, että vapaaherratar oli vähällä
uskoa hänen sanojaan, jollei viaton ilme olisi ollut hiukan liian
teeskennelty. Gundermann piti ilmeisesti häntä pilkkanaan.

"Minulla on, kuten näette, hyvin kiire, ja jollei teillä ole mitään
tärkeämpää sanottavaa minulle..."

Gundermann hyvästeli häntä. Mutta vapaaherratar suuttui:

"Minä lähestyin teitä täydellä luottamuksella ja puhuin ensiksi ...
tämä on suoranainen kavallus! Olettehan luvannut antaa minulle neuvoja,
jos minä teen teille palveluksen..."

Gundermann nousi ja keskeytti hänet. Hän, joka ei koskaan nauranut,
hihitti nyt, niin hauskaa oli hänestä, että näin oli voinut vetää
nenästä nuorta, kaunista naista.

"Neuvoja? Niin, rakas, pikku vapaaherratar, neuvon te saatte! Kuulkaa
tarkoin: elkää koskaan pelatko pörssissä! Muuten tulette pian vanhaksi
ja rumaksi. Nainen, joka pelaa ... se on jotain hirveätä!"

Ja kun vapaaherratar oli mennyt, mieletönnä raivosta, sulkeutui hän
huoneeseensa vävynsä ja kahden poikansa kanssa, jakoi osat, lähetti
heti sanan Jacoby'lle ja muille välittäjille, että valmistautuisivat
huomispäivän suureen keikaukseen. Hänen suunnitelmansa oli sangen
yksinkertainen; hän aikoi nyt tehdä sen, mistä varovaisuus oli häntä
pidättänyt, niinkauankuin hän ei ollut tuntenut Yleispankin todellista
asemaa: täyttää markkinat osakkeilla, joita tarjotaan kaupaksi, nyt kun
hän tiesi, että Saccard oli ilman käyttövaroja, eikä voinut pitää
kurssia ylhäällä. Hän antaisi miljardinsa rynnätä taistelukentälle,
löisi ratkaisevan iskun kuin sotapäällikkö, joka vakoojien kautta on
saanut tiedon vihollisen heikosta kohdasta. Nyt oli johdonmukaisuus
taas voittava: jokainen osake on kuolemaantuomittu, kun kurssi on
noussut yli todellisen arvonsa.

Juuri sinä samana päivänä kello viiden tienoissa meni Saccard
Daigremont'in luokse; hän ikäänkuin aavisti vaaraa. Hän oli
hermostunut, hän tunsi, että oli tullut hetki antaa vastapelaajille
kuolemanisku, muuten voittaisivat he hänet. Jättiläistuuma kuohui hänen
mielessään: hankkia 600 miljonan jättiläisarmeija, jonka hän vielä
tarvitsi valloittaakseen mailman.

Daigremont otti hänet vastaan tavanmukaisella kohteliaisuudellaan
ruhtinaallisessa talossaan, keskellä sitä loistoa, joka maksettiin
erotuksilla jokaisen pörssiselvityksen tapahtuessa, ilman että kukaan
voi varmasti sanoa, jos tämä loistava pinta oli vain tyhjä kuori. Tähän
saakka oli hän ollut uskollinen Yleispankille, ei ollut tahtonut myydä,
ja ollut aina osottavinaan laitosta kohtaan järkkymätöntä luottoa,
ollut aina ihastuksissaan alinomaisen nousun johdosta, joka muuten
tuotti hänelle huomattavia summia; niin, hän ei ollut muuttanut
ilmettäkään 15 p:än epäsuotuisan selvityksen tapahtuessa, oli sanonut
jokaiselle, että hänen mielestään tämä lasku oli ohimenevää laatua;
mutta hän oli kumminkin aina varuillaan, valmiina menemään vihollisen
puolelle pienimmänkin vakavamman merkin huomattuaan. Saccard'in
ihmeellinen suunnitelma herätti Daigremont'issa suorastaan ihastusta.
Se oli kyllä mieletön, mutta eivätkö suuret sotaherrat ja suuret
finanssimiehet useinkin ryhdy mielettömiin tekoihin, jotka tuottavat
heille voitan? Ja hän lupasi aivan varmasti apuaan jo seuraavana
päivänä; hän pistäytyisi Delaroque'n luo kuullakseen hänen
mielipiteensä ja nyhjäisi muutamia muita ystäviään ... saataisi
kokonainen joukko liittolaisia. Hänen mielestään voisi uusi
armeijakunta käsittää 100 miljonan summan, joka olisi heti
käteisenä. Saccard ihastui, hän oli aivan varma voitosta, laati heti
taistelusuunnitelman, verrattoman rohkea suurilta sotapäälliköiltä
lainattu aate: heti pörssin avattua pieni kahakka, jotta vastapelaajat
saataisiin esiin ja saatettaisi heidät varmoiksi voitostaan; sitten,
kun he olivat saavuttaneet pienen voiton ja kurssi oli laskenut,
astuisi Daigremont apujoukkoineen esiin raskaan tykistön kanssa, kaikki
odottamattomat miljonat vyöryisivät esiin, sattuisivat vihollisen
selkäpuolelle ja löisivät sen perinpohjin. He kärsisivät musertavan
tappion. Molemmat herrat erosivat puristaen toistensa kättä ja
voitonvarmoin ilmein.

Tuntia myöhemmin, kun Daigremont, joka oli kutsuttu päivällisille,
ryhtyi pukeutumaan, tuli vapaaherratar Sandorff hänen luokseen.
Hädissään oli hän päättänyt mennä kysymään Daigremont'in neuvoa. Hän
kertoi tälle levottomuutensa syyn, käyntinsä Gundermann'in luona ja
tämän antaman hyvän neuvon, mutta unohti mainita petoksestaan. Ja
Daigremont nauroi, häntä huvitti pelottaa vapaaherratarta vielä
enemmän; senvuoksi otti hän epäilevän ilmeen, oli uskovinaan, että
Gundermann oli puhunut totta vannoessaan, että hän oli täysin
puolueeton taistelussa. Ei voinut koskaan olla varma mistään, pörssi on
kuin yöllinen metsä, jossa täytyy hapuillen kulkea eteenpäin; jos
pelkää kaikkia sen merkillisiä ääniä, niin saa olla varana, että
satuttaa nenänsä puunrunkoon.

"Vai niin", kysyi vapaaherratar levottomasti, "minun ei siis pidä
myydä?"

"Myydä? Mitä varten myydä? Sehän olisi hulluutta! Huomenna olemme me
herroja, Yleispankki kohoaa 3,100! Ja seisoo, tapahtukoonpa mitä
tahansa; tulette olemaan tyytyväinen viimeiseen kurssiin. Siinä kaikki,
mitä voin teille sanoa."

Vapaaherratar meni. Daigremont voisi siis vihdoinkin pukeutua, mutta
silloin soi kello taas ... kolmas käynti. Ei, tällä kertaa hän ei ota
vastaan. Mutta kun palvelija jätti hänelle Delaroque'n käyntikortin,
sanoi hän, että tämä oli heti päästettävä sisälle, ja kun Delaroque
seisoi hämillään, eikä halunnut sanoa mitään palvelijan läsnäollessa,
lähetti Daigremont palvelijan pois ja ryhtyi itse sitomaan valkean
kaulaliinansa suuren peilin edessä.

"Saattepa kuulla uutisen!" sanoi Delaroque tuttavallisella äänellä,
jollaisella tavallisesti käännytään klubitoverien puoleen. "Voitteko
ajatella, Jacoby, lankoni, on ollut kyllin ystävällinen ilmottaakseen
minulle keikauksesta, jota valmistellaan: Gundermann ynnä muut ovat
päättäneet räjähyttää Yleispankin huomenna. He aikovat työntää
osakkeita kasottain markkinoille. Jacoby oli jo saanut määräyksensä ja
hän kiirehti heti minun luokseni."

"Oh, hitto!" huudahti Daigremont kalveten. "Ymmärrättehän, on ihmisiä,
jotka pelaavat Yleispankin osakkeilla ja he ovat antaneet minulle
julman suuria määräyksiä! ... niin, 15 miljonan arvosta ... hehän
taittavat sekä kätensä että jalkansa. Senvuoksi otin ajurin ja käyn
suurimpien liiketuttavieni luona -- niin, eihän se ole oikein, mutta
minä teen sen hyvässä tarkotuksessa..."

"Oh, hitto!" toisti Daigremont.

"Niin, rakas ystäväni, ja koska te pelaatte ilman täytetakuuta, tulin
pyytämään teitä antamaan minulle sellaisen tai ottamaan takasin
määräyksenne."

Daigremont huudahti:

"Minä otan ne takaisin ... luonnollisesti! Minä en jää sortuvaan
taloon, se on tarpeetonta sankaruutta. Elkää ostako ... myykää! Minulla
on teidän huostassanne osakkeita noin kolmen miljonan arvosta, myykää,
myykää kaikki tyyni!"

Ja kun Delaroque hankkiutui lähtemään sanoen, että hänen täytyy vielä
käydä muitten liiketoverien luona, puristi Daigremont sydämellisesti
hänen kättään.

"Kiitos, tätä en minä koskaan unohda. Myykää, myykää kaikki tyyni!"

Yksin jäätyään huusi hän palvelijansa kähertämään ja ajamaan partaansa.
Oh, olipa se opetus! Tällä kertaa olivat vähällä vetää häntä nenästä
kuin pikku poikaa. Niinhän se käy, kun joutuu tekemisiin hullujen
kanssa!

Illalla alkoi paniikki jo "pienessä pörssissä". Tämä "pörssi" sijaitsi
Italian boulevardilla, siellä kävivät vain vapaavälittäjät, jotka
tekivät kauppoja epäilyttävien asiamiesten kanssa. Sinä iltana oli
siellä lähes 2,000 henkeä. Markkinat olivat sangen vilkkaat,
Yleispankin osakkeita tarjottiin kaikkialla, kurssi laskeutui nopeasti.
Pian alkoi myös levottomuutta herättäviä huhuja levitä. Mitä oli
tekeillä? Puoliääneen kuiskailtiin oletetun myyjän nimi, jonka
päätettiin olevan myynnistä huolehtivan vapaavälittäjän takana. Koska
mahtavat möivät tuolla tavoin, täytyi vaaran olla tarjolla. Jo
kahdeksan ja kymmenen välillä vallitsi tulinen kiire, kaikki pelaajat
riensivät ottamaan takasin määräyksensä, löytyi sellaisiakin, jotka
olivat tulleet ostamaan, mutta ryhtyivätkin myymään. Mentiin levolle
kiihtyneen mielialan vallitessa, kuten päivää ennen suurta taistelua.

Seuraavana päivänä oli inhottava ilma, oli satanut koko yön, tuhuttava,
jääkylmä sade oli muuttanut koko kaupungin likaviemäriksi. Puoli yhden
aikaan laukesi rankkasade pörssin ylitse. Sinne oli paennut suuri
kansanjoukko suojaa hakemaan ja sateenvarjoista valuva vesi liotti pian
senkin lokalätäköksi. Vesi vuoti pitkin tummia seiniä, lasikaton
lävitse tunkeutui väsynyt, punertava kajo, joka antoi kaikelle raskaan
synkkämielisyyden leiman.

Kaikenlaisia huhuja kulki suusta suuhun, toinen toistaan kummempia; kun
Saccard siis ilmaantui tavalliselle paikalleen, oli luonnollista, että
kaikkien katseet kiintyivät häneen. Hän seisoi pilarinsa vieressä
hymyillen, virkeänä ja luottavaisena, kuten tavallista. Hän tiesi
sangen hyvin, että osakkeet "pikku pörssissä" eilen illalla olivat
laskeneet 300 frangilla, hän aavisti suurta vaaraa, odotti mieletöntä
ponnistusta vastapelaajain puolelta, mutta hänen taistelusuunnitelmansa
tuntui virheettömältä, Daigramont'in saapuminen miljonien vereksen
apujoukon keralla oli antava ratkaisevan iskun ja johtava hänet vielä
kerran voittoon. Itse oli hän aivan ilman varoja, pankin kassat olivat
tyhjinä, hän oli raapinut niistä viimeiset kuparilantit, mutta hän ei
ollut huolissaan, hän oli puhunut Mazaud'in kanssa, ilmottanut hänelle
mitä Daigremont oli luvannut, ja välittäjä oli sen johdosta suostunut
ilman vastinetta huolehtimaan useitten miljonien ostosta. He olivat
sopineet sellaisesta menettelytavasta, ettei kurssin annettaisi
laskeutua heti alussa kovin paljon, vaan taisteltaisiin vastaan
apujoukkojen tuloa odotellessa.

Kello osotti 10 minuttia vaille yksi, kun Moser saapui; hän oli
kalmankeltainen, sillä maksatautikohtaus ei ollut suonut hänelle
pisaraakaan unta yöllä; hän huomautti Pillerault'ille, että kaikki
ihmiset hänen mielestään näyttivät kovin hurjilta sinä päivänä.

Pillerault, joka aavisti juonta ja senvuoksi tekeytyi vieläkin
varmemmaksi kuin tavallisesti, vastasi nauraen:

"Ei, kuulkaapas ystäväni, teillä itsellänne varmaankin on vatsavaivoja.
Me olemme kaikki mitä parhaimmalla tuulella, ja me pidämme kyllä
huolen, että te saatte ojennuksen, jonka muistatte kauan."

Moser oli todella oikeassa; yleinen jännitys ja kolkko sadepäivä
aiheuttivat harvinaisen painostuneen mielialan salissa, ja melu oli
huomattavasti tukahtuneempi kuin tavallisesti.

Saccard'in ympärillä parveili yhtä mittaa joukko levottomia
liiketovereita kuullakseen kehottavan sanan. Myöhemmin huomattiin,
ettei Daigremont sinä päivänä ollut lainkaan näyttäytynyt, yhtä vähän
Huret'kaan, jota luultavasti myös oli ajoissa varotettu ja josta
taas oli tullut Rougon'in uskollinen koira. Kolb seisoi erään
pankkiirijoukon keskellä ja oli olevinaan kokonaan kiintynyt
vekselikurssien vertaileviin laskelmiin. Markiisi Bohain oli kohtalon
iskulta turvassa; hän käveli ympäri varmana voitostaan joka
tapauksessa, sillä hän oli antanut Jacoby'lle määräyksen ostaa yhtä
monta Yleispankin osaketta kuin oli käskenyt Mazaud'in myymään. Ja
Saccard seisoi toisten, uskovien ja naivien ympäröimänä osottaen
erityistä huomiota Sédille'a ja Maugendre'a kohtaan, jotka vapisevin
huulin ja kuumeisin silmin kerjäsivät häneltä voittoa. Hän puristi
voimakkaasti heidän kättään, ja tähän kädenpuristukseen sisältyi
vakuuttavin lupaus. Ja niin jutteli hän merkityksettömästä
vastoinkäymisestä, joka oli kohdannut häntä -- häntä, joka ei muutoin
olisi tiennytkään, mitä vastoinkäyminen merkitsi.

Vihdoinkin kajahti kellonlyömä kuin hautajaissoitto päämeren ylitse. Ja
Mazaud, joka juuri oli antamassa Flory'lle määräyksiä, kääntyi
luukulle, kun taas nuori mies kiirehti sähkösanomatoimistoon
liikutettuna oman asemansa johdosta, sillä hän oli kärsinyt suuria
tappioita viime päivinä, hän oli itsepäisesti taistellut Saccard'in
sivulla ja uskalsi tänään huomattavan summan peliin toivoen
Daigremont'in väliintuloa; tämän jutun oli hän nimittäin siepannut
kuunnellessaan erään oven takana. Heti ensi alussa tunsivat
vekselinvälittäjät, että maa huojui heidän allaan. Markkinat olivat
tulvillaan ja halkeamia oli jo ilmaantunut. Oliko tulossa yksi noita
väkivaltaisia maanjäristyksiä, joita tapahtuu kerran kymmenessä tai
viidessätoista vuodessa, noita pelottavia romahduksia, joita pelihimo
aiheuttaa ja jotka saavat aikaan sellaisen mieshukan pörssissä, kuin
olisi ruttotauti raivonnut? Mazaud oli tarrannut molemmin käsin
samettikaiteeseen; toisella puolen seisoi Jacoby huutaen voimakkaalla
äänellään:

"Minulla on Yleispankin 2,800!"

Se oli edellisen päivän iltakurssin viimeinen kurssi, ja päästäkseen
vastapelaajain edelle hetipaikalla katsoi Mazaud parhaaksi ottaa
osakkeet siitä hinnasta.

"Minä ostan 2,800:sta ... 300 Yleispankin!"

Ensimäinen kurssi oli niinmuodoin määrätty. Mutta näytti mahdottomalta
pitää sitä yllä. Kaikilta tahoilta tulvi tarjouksia. Mazaud
taisteli epätoivoisesti puoli tuntia saamatta aikaan muuta kuin että
lasku hiukan pysähtyi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä oli mennyt
Nathansohn'iin, jonka olisi pitänyt lähettää hänelle ostomääräyksiä?
Vasta myöhemmin sai hän tietää, miten viekkaasti hän oli menetellyt:
hän oli juutalaisvainullaan haistanut aseman ja osti senvuoksi
Saccarcd'in laskuun ja myi omassa nimessään. Massias syöksyi sisään --
hänellä oli omia etujaan valvottavana korotuspelaajien puolella -- ja
kertoi miten oli laita toisessa osastossa; Mazaud menetti silloin
malttinsa ja päästi tuleen kaikki määräyksensä yhdellä kertaa, joita
hän oli aikonut suorittaa vähitellen apujoukkoja odotellessaan. Se
kohotti hiukan kurssia, aina 2,650 saakka, sellaisin äkillisin,
säännöttömin hyppäyksin, joita voi huomata myrskyisinä hetkinä, ja
hetkeksi leimahti Saccard'in mielessä rajaton toivo, joka valtasi myös
Mazaud'in ynnä muut, joille kuului päivän salaisuus. Koska kurssi nyt
jo kohosi, oli päämäärä saavutettu, voitto oli oleva suunnaton, kunhan
apujoukot ehtisivät paikalle. Yleispankin leirissä vallitsi riemu,
Sédille ja Maugendre olisivat voineet suudella Saccard'in kättä, Kolb
läheni joukkoa, mutta Jantrou katosi ilmottamaan tavanmukaisesi ulkona
vaunuissaan odottavalle vapaaherrattarelle iloista uutista. Ja Flory'n
nähtiin ihastuksesta säteillen juoksevan etsien Sabatani'a, joka
nykyään oli hänen välikätensä, antaakseen hänelle uusia ostomääräyksiä.

Mutta nyt löi kello kaksi ja Mazaud, jonka täytyi kantaa hyökkäyksen
koko taakka, alkoi horjua. Hänen hämmästyksensä kohosi sitä mukaa
kuin luvatut apujoukot pysyivät näkymättömissä. Olihan jo aika,
miksi ei häntä vapautettu sietämättömästä asemastaan? Vaikka hän
ammattiylpeytensä kannustamana seisoi ilmettään muuttamatta, tunsi hän
kuitenkin, että hänen poskiaan kulkivat kylmät väreet ja pelkäsi, että
joku ehkä huomaisi, kuinka hän oli kalvennut. Jacoby seisoi ja mylvi
kuten tavallisesti, heitteli yhä edelleen tarjouksiaan Mazaud'ille,
mutta tämä ei vastannut enää. Hän ei katsonutkaan vastustajaansa, hänen
silmänsä olivat kiinnitettyinä Delaroque'n, Daigremont'in välittäjään,
jonka vaiteliaisuus oli hänelle arvoitus. Eikö juuri ollut
hänen velvollisuutensa puuttua asiaan, pelastaa heidät kaikki
ostomääräyksillään, jotka varmasti olivat kirjotetut hänen kädessään
oleville lomakkeille?

Äkkiä heittäytyi Delaroque'kin taistelun tuoksinaan:

"Minulla on Yleispankin... Minulla on Yleispankin!"

Ja parin minutin kuluessa oli hän tarjonnut useampien miljonien edestä.
Toiset äänet vastasivat hänelle, kurssi aleni huimaavaa vauhtia.

"Minulla on 2,400 frangista ... 2,300:sta... Kuinka monta? 500 ...
600... Minä otan ne!"

Mitä hän sanoi? Mitä oli tekeillä? Odotetun avun asemesta ryntäsi uusi
vihollisjoukko esiin lähimmän metsänlaidan takaa. Uusien myyjien
ilmaantuminen pikamarssissa aiheutti kauhean paniikin.

Tällä hetkellä tunsi Mazaud, kuinka kuoleman siipi pyyhkäsi hänen
kasvojaan. Saccard'illa oli suuri debetkonto hänellä, Yleispankki
kaatuessaan oli musertava hänetkin! Mutta kauniit tummat kasvot
pienine, mustine viiksineen eivät muuttaneet ilmettään. Hän osti, osti,
niin kauan kuin hänellä riitti määräyksiä, ja hänen kuuluva kukonpoika
äänensä kaikui aivan kuin menestyksenkin hetkellä. Jacoby'n mylvintä
kaikui yli salin, samoin oli Delaroque yhä äänessä, ja vaikka he
koettivatkin näyttää rauhallisilta, näkyi silmistä levottomuus, sillä
he huomasivat, miten suuressa vaarassa Mazaud oli, ja voisiko hän
maksaa heille, jos hän lentäisi ilmaan?

Viimeisen puolen tunnin kuluessa purkautui laavavirta ja koko joukko
tempautui villiin ajojahtiin. Sokean luottamuksen, mielettömän
kiihkon jälkeen tuli nyt taantumus yhtä mielettömän kauhun muodossa;
kaikki riensivät myymään, jos vielä oli aikaa. Kokonainen kuuro
myyntimääräyksiä vyörähti esiin ja nämä äkkiä markkinoille työnnetyt
osakepinkat jouduttivat laskua. Kurssi laski 1,500, 1,200, 900. Ei
ollut enää ostajia, maa oli kylmä ja hedelmätön, ruumiiden peitossa.
Yli mustien takkien vilinän kohosi kolme kurssinoteeraajaa, jotka
istuivat kirjojensa ääressä ja merkitsivät kuolemantapauksia
hautajaisilmein. Ja tämä onnettomuus, joka kohtasi niin monta,
jäähdytti melun salissa, tuli hiljaisuus, mitä suurin mieltenmasennus
vallitsi kaikkialla. Kun kello oli lyönyt sulkemisajan, ilmotettiin
viimeinen kurssi: 830 frangia.

Mazaud astui vekselinvälittäjäin huoneeseen yhtäaikaa Jacoby'n ja
Delaroque'n kanssa. Hän meni ravintolaan ja joi lasin olutta, sillä
kieli oli juuttunut kitalakeen ja hänen katseensa harhaili ympäri
suuren huoneen, hän katseli kaikkea kummastuneena, ikäänkuin ei olisi
nähnyt sitä koskaan ennen. Sanaakaan sanomatta puristi hän Jacoby'n ja
Delaroque'n kättä tapansa mukaan ja meni; kaikki kolme olivat kalpeita,
mutta säilyttivät täsmällisen ilmeensä viimeiseen saakka. Hän oli
käskenyt pikku Flory'n odottamaan oven takana ja siellä löysikin hän
nuoren miehen yhdessä Gustave Sédille'n kanssa, joka hiljan oli
jättänyt paikkansa täydellä todella ja oli saapunut pörssiin vain
uteliaisuuttaan tyydyttääkseen; hän näytti iloiselta ja hauskalta kuten
tavallisesti, huvitteli yötä päivää kyselemättä, maksaisiko isä hänen
velkansa vai ei. Flory sitävastoin tirskutti idiotimaisesti, eikä
tahtonut saada sanaa suustaan, hän oli hävinnyt 100,000 frangia, eikä
hänellä ollut penniäkään maksaakseen niitä. Mazaud apulaisineen hävisi
pian sateeseen.

Mutta ennen muuta oli paniikki raivonnut Saccard'in ympärillä; siellä
oli sodan uhreja joukottain. Aluksi ei hän ollut käsittänyt, mistä oli
kysymys, ja kohdannut vaaraa pää pystyssä. Mikä melu se oli? Eikö
Daigremont marssinut apujoukkojensa keralla? Ja kun hän vihdoin kuuli
kuinka kurssi laski, vaikka hänen oli mahdotonta ymmärtää syytä,
suoristi hän itseään; hän tahtoi kuolla pää pystyssä. Jääkylmyys kohosi
lattiasta hänen aivoihinsa, hän aavisti, että oli tapahtunut auttamaton
onnettomuus, täydellinen häviö, eikä hänen tuskassaan ja epätoivossaan
ollut lainkaan surua niitten rahojen vuoksi, jotka hän menetti, ei
ajatustakaan niitten nautintojen johdosta, joista hänen nyt täytyi
kieltäytyä, hänen sydämensä vuoti verta vain sen nöyryytyksen tähden,
joka häntä nyt kohtasi, hän suri mennyttä suuruuttaan, Gundermann'in
loistavaa voittoa, joka varmensi tälle nyt mahtiaseman suuren
vastustajansa yli. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, koko hänen
pieni olentonsa näytti kasvavan uhmaan kohtaloa vastaan, hän ei
muuttanut ilmettään, seisoi kuin kasvot vaskeen valettuna, aivan yksin
keskellä tuota suuttumuksen ja epätoivon myrskyä, joka jo alkoi kuohua
häntä vastaan. Koko sali kiehui vihaa, joka aaltoili hänen pilariaan
kohti, kädet puristuivat nyrkkiin, mielettömiä sanoja tunkeutui
värisevien huulten yli, mutta hänen suupielissään värehti tiedoton
hymy, joka varsin hyvin saattoi merkitä uhmaa.

Ikäänkuin usvan keskeltä erotti hän aluksi Maugendre'n;
kuolemankalpeana laahusti vanha mies matkoihinsa kapteeni Chave'n
tukemana, joka viimemainittu yhä lakkaamatta hoki, että olihan hän muka
sen sanonut. Senjälkeen tuli Sédille epätoivoisin, puolihulluin
kasvoin, joilta puhui rauniot ja häviö; hän puristi vapisevin sormin
Saccard'in kättä, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän kantanut vihaa tätä
kohtaan. Markiisi Bohain oli ensimäisen uhkaavan oireen huomatessaan
mennyt aivan kopeasti vihollisen puolelle, ja hän kertoi nyt Kolb'ille,
joka myös varovaisesti oli perääntynyt, että hän aina viime
yhtiökokouksesta saakka oli epäillyt tuota Saccard'ia. Jantrou
oli aivan mieletönnä juossut ilmottamaan viimeisen kurssin
vapaaherrattarelle, ja tämä oli varmaankin saanut suonenvetokohtauksen
vaunuissaan, kuten tavallisesti kärsiessään suuria häviöitä. Ja
kauempana seisoivat Moser ja Pillerault, jälkimäinen yhä kehottavana ja
ylpeänä romahduksestaan huolimatta, edellinen alakuloisena ja
peloissaan tulevaisuuden suhteen, vaikka hän oli ansainnut kokonaisen
omaisuuden.

"Saattepa nähdä, että saamme sodan Saksan kanssa kevääksi. Kaikki tämä
näyttää synkältä ja Bismarck väijyy meitä."

"Älkää jutelko hulluuksia! Tällä kertaa olen taas tehnyt sellaisen
tyhmyyden, että olen liian paljon ajatellut. No niin, parempaa onnea
ensi kerralla."

Tähän saakka oli Saccard säilyttänyt rohkeutensa. Ainoastaan
nimi Fayeux, joka lausuttiin hänen takanaan, herätti hänessä
epämieluisan tunteen, hän johtui ajattelemaan niitä pieneläjiä, pikku
pääomanomistajia, jotka Yleispankki murskaisi kaatuessaan. Mutta pian
muuttui tämä epämieluisa tunne pistäväksi tuskaksi. Saccard huomasi
Dejoie'n, hän oli kalpea kuin kuolema, sekaantuneen näköinen, siinä oli
nyt kaikkien niitten köyhien kuva, joitten onnettomuus tuli Saccard'in
pään päälle. Ja hän luuli aivan kuin näyssä näkevänsä kreivitär de
Beauvilliers'in tyttärineen, hän näki heidän epätoivoiset kasvonsa,
näki heidän suurten kyyneleisten silmiensä tuijottavan itseensä, ja
tämä mies, jonka ylpeytensä päivinä ei ollut koskaan tarvinnut
laskeutua penkille lepäämään, oli nyt pakotettu istuutumaan. Joukko
tunkeili, uhkasi tukahuttaa hänet; hän nosti päätään, veti henkeään ja
hypähti taas pystyyn, sillä ylhäällä lehterillä oli hän huomannut rouva
Méchain'in, jonka paksu vartalo hallitsi taistelupaikkaa; hän oli kuin
ahnas korppi, joka seuraa sotajoukkojen kintereillä ja odottaa
verikylvyn päivää.

Verrattain varmoin askelin meni Saccard matkoihinsa. Hänestä tuntui
kuin olisi hänen sisällään ollut aivan tyhjää, mutta äärettömillä
tahdonponnistuksilla onnistui hänen kuitenkin pysyä suorana. Hänen
kaikki aistinsa olivat lamaantuneet, hän ei edes huomannut, että kulki
maata myöten, vaan luuli astuvansa mattoa pitkin. Hänen silmänsä peitti
sumu ja korvissa humisi. Hän ei nähnyt mitään, ei ketään, ja äänet
tuntuivat kuuluvan jostain hyvin kaukaa.



XI.


Kauhuissaan sähkötti Caroline-rouva jo samana iltana veljelleen, jonka
vielä piti jäädä Romaan yhdeksi viikoksi, ja kolmen päivän perästä
saapui Hamelin Parisiin.

Myrskyinen selvittely tapahtui hänen ja Saccard'in välillä työhuoneessa
rue Saint-Lazare'n varrella, missä he ennen niin suuren ihastuksen
vallitessa olivat laatineet suuren yrityksensä suunnitelman.
Näitten kolmen päivän kuluessa oli asema pörssissä muuttunut vielä
uhkaavammaksi, Yleispankin osakkeet olivat laskeutuneet nimellisarvoaan
alemma, 430 frangiin, ja laskua jatkui, rakennus narisi liitteissään ja
uhkasi syöksyä murskaksi minä hetkenä tahansa.

Caroline istui vaiteliaana kuunnellen molempien miesten keskustelua ja
peläten sekaantua siihen. Häntä kiusasivat omantunnon tuskat, sillä hän
piti itseään kanssarikollisena, olihan hän luvannut valvoa asioita ja
kuitenkin sallinut kaiken tapahtua. Osakkeitten myynnin sijasta olisi
hänen pitänyt keksiä jokin muu keino, varottaa asianomaisia, sanalla
sanoen: toimia. Ja hän rakasti veljeään niin syvästi, hänen sydämensä
vuoti verta nähdessään tämän sellaisessa alennustilassa, koko hänen
työnsä murrettuna, keskeytettynä epämääräiseksi ajaksi; ja hän kärsi
vieläkin enemmän tuntiessaan, ettei hänellä ollut oikeutta tuomita
Saccard'ia, jota hän oli rakastanut ja jolle oli kuulunut, ollut
yhdistettynä häneen salaisin sitein, joita hän nyt häpesi enemmän kuin
milloinkaan ennen.

Mutta tällä kertaa Hamelin kiivastui, hän, joka yleensä oli niin
rauhallinen, niin sopuisa, niin yläpuolella kaiken, mikä ei koskenut
hänen työtään. Ankarin sanoin moitti hän pelitautia. Pankki sortui vain
mielettömän peliraivon vuoksi. Olihan astuttu kaikkien rajojen yli. Jos
olisikin ollut järkevää, niin, ehkäpä välttämätöntäkin pitää osakkeita
2,000 frangissa, niin oli mieletöntä, suorastaan rikollista korottaa
niitä 3,000 ja yli siitäkin. Hän oli heti tultuaan vaatinut tietoonsa
täyden totuuden. Nyt ei enää voitu valehdella hänelle, selittää
niinkuin vielä viime yhtiökokouksessa, ettei yhtymällä ollut hallussaan
yhtään omaa osakettaan. Kirjat olivat hänen edessään ja niitten valheet
voi helposti havaita. Katsokaapa nyt esim. Sabatani'n tiliä! Kuukausi
kuukaudelta oli hänen täytynyt seurata Saccard'in kohoavaa kuumetta;
aluksi kulkee hän tietään varovasti, ostaa ainoastaan pienessä
määrässä, mutta sitten kasvavat summat, kunnes lopulta saavutetaan
ennen kuulumaton summa 27,000 osaketta, mikä vastaa noin 48 miljonaa.
Eikö ollut hulluutta ja rajatonta ruokottomuutta tehdä noin suuria
ostoja sellaiseen nimeen kuin Sabatani'n! Eikä hän ollut ainoa, löytyi
muitakin nimellishenkilöitä, pankin omia apulaisia, niin, vieläpä
hallinnon jäseniäkin, jotka olivat ostaneet yli 20,000 osaketta. Ja
tähän tuli vielä lisäksi huikeita summia, niin että pankki omisti yli
kolmeneljännestä omia osakkeitaan, joista se oli maksanut satumaisen
summan, 200 milj. frangia.

Hamelin'in silmät täyttyivät tuskan ja harmin kyyneleillä. Hän oli
Romassa onnellisesti laskenut suuren katolilaisen pankin, "pyhän haudan
aarrekammion" perustuksen, jonka tarkotuksena oli lähestyvinä kovina
aikoina suojella paavia uskottomien vainoilta ja korottaa hänet
Jerusalemin valtaistuimelle. Ja kaikki nämä ylpeät unelmat olivat nyt
pirstaleina pelihimon vuoksi. Hänen matkustaessaan oli asema ollut
loistava, kirjanpäätös oli antanut mainion tuloksen, kassat olivat
täynnä miljonia, liike oli kohonnut sellaiseen kukoistukseen, että se
hämmästytti koko mailmaa, ja kun hän palasi, olivat miljonat menneet,
koko yritys kukistunut, musertunut palasiksi, sen sijalla oli vain
ammottava musta aukko, mistä tuli lie puhjennut esiin. Hänen
hämmästyksensä yhä yltyi, kiivaasti vaati hän selityksiä, halusi
tietää, mikä salaperäinen mahti oli saanut Saccard'in hävittämään
luomansa mahtavan rakennuksen, repimään sen alas kivi kiveltä, samaan
aikaan kun hän työskenteli sen täydellisentämiseksi.

Saccard vastasi selvästi ja täsmällisesti, lainkaan suuttumatta. Ensi
hetken mielenliikutuksesta oli hän jo tointunut ja hänen toivonsa oli
herännyt jälleen. Isku oli ollut niin kauhea, koska oli ollut petos
pelissä, mutta vielä ei ollut mitään menetetty, hän korvaisi koko
vahingon. Muuten ei hän lainkaan tunnustanut tehneensä virheitä; ehkä
oli hän kulkenut eteenpäin hieman liian rohkeasti, mutta muutoin oli
hän tehnyt vain sen, minkä jokainen pankinjohtaja olisi tehnyt hänen
sijassaan. Eikä hän millään muotoa luopunut jättiläisajatuksestaan: hän
toivoi vielä voivansa ostaa kaikki osakkeet ja lyövänsä siten
Gundermann'in perinpohjin. Hänellä oli ollut liian vähän rahaa
käsissään, siinä kaikki. Nyt alkaisi hän taas alusta. Seuraavana
maanantaina pidettäisiin ylimääräinen yhtiökokous ja hän oli aivan
varma, että osakkeenomistajat tekisivät välttämättömät uhraukset; hänen
tarvitsisi vain sanoa yksi ainoa sana ja he toisivat kaikki, mitä
heillä oli. Sen lisäksi voisi käyttää niitä pienempiä summiakin, joita
toiset suuret pankkihuoneet jättivät hänelle päivittäin peläten liian
äkillistä sortumista, joka voisi järkyttää heidän omaakin luottoaan.
Kun pula olisi ohitse, saisi kaikki taas entisen loistavan muotonsa.

"Mutta", keskeytti Hamelin, joka jo oli tyyntynyt toisen
kylmäverisyyden johdosta, "ettekö te sitten huomaa, että kilpailijamme
avustuksellaan haluavat ensin pelastaa oman nahkansa ja sitten tehdä
meidän lankeemuksemme vielä syvemmäksi? Enimmän saattaa minut
levottomaksi se seikka, että Gundermann on mukana tässä jutussa."

Sillä Gundermann oli aivan oikein ollut ensimäisenä tarjoamassa apuaan
silmänräpäyksellisen vararikon estämiseksi; hän oli ollut pakotettu
pistämään tuleen naapurin talon, mutta käytännöllisenä miehenä tuli hän
nyt itse vesiämpärin kera sammuttamaan, ettei koko kortteli pääsisi
palamaan. Hän piti vain kunnianaan olla mailman ensimäinen
rahakauppias, rikkain, viisain, mies, joka oli luopunut kaikista
maallisista nautinnoista ja eli ainoastaan rikkauttaan lisätäkseen.

Saccard teki kärsimättömän liikkeen; häntä kiukutti tuo voittajan
viisaus ja sävyisyys.

"Oh, Gundermann! Hän pelaa jalomielisesti, hän uskoo musertavansa minut
jaloudellaan."

Tuli hiljaisuus ja nyt puhkesi Caroline vihdoinkin puhumaan:

"Olen antanut veljeni puhua puhuttavansa, rakas ystävä, hän on
sanonut vain sen, minkä hän oli oikeutettu sanomaan surussaan ja
kiihtymyksessään tapahtuman johdosta. Mutta _meidän_ asemamme on
minusta aivan selvä -- eikö totta? -- enkä minä usko, että meidän
asiamme ovat niinkään hullulla tolalla, vaikkapa pahinkin tapahtuisi.
Tiedätte itse, mistä kurssista minä olen myynyt osakkeeni; kukaan ei
voi sanoa, että veljeni on ollut kohottamassa kurssia niin mielettömän
korkealle saadakseen itse osakkeistaan enemmän. Jos romahdus tapahtuu,
niin tiedämme kyllä, mitä meidän on tehtävä. Myönnän, etten hyväksy
teidän kiihkeitä toiveitanne. Mutta olen yhtä mieltä kanssanne siitä,
että meidän täytyy taistella viimeiseen asti, eikä minun veljeni riistä
rohkeuttanne ja taisteluhaluanne, siihen voitte luottaa."

"Ei, luonnollisesti", selitti Hamelin, joka oli väsynyt koko puuhaan,
"luonnollisesti ei päähänikään pälkähdä panna esteitä tiellenne. Jos
voin olla teille hyödyksi, olen vapaasti käytettävänänne."

Ja vielä kerran, vaikka näytti niin uhkaavalta, rauhotti Saccard heitä,
lietsoi heihin rohkeutta ja erosi heistä seuraavin salaperäisin sanoin:

"Nukkukaa rauhassa! Vielä en voi selviytyä, mutta olen aivan varma,
että minä ennen tulevan viikon loppua saan aluksen jälleen
purjehduskuntoon."

Tämän lauseen, jota hän ei tarkemmin selittänyt, toisti hän kaikille
talon ystäville, kaikille asiakumppaneille, jotka levottomina tulivat
anomaan hänen neuvoaan. Beauvilliers'ille, Maugendre'lle, Sédille'lle,
Dejoie'lle ja muille. Hän otti heidät vastaan tyynesti kuin
sotapäällikkö ja lohdutti heitä voimakkain sanoin; kun he sanoivat
myyvänsä osakkeensa, vaihtavansa ne rahaksi vaikkapa tappiostakin,
suuttui hän, kielsi heitä jyrkästi tekemästä sellaista tyhmyyttä ja
antoi heille kunniasanansa, että hän taas kohottaa kurssin 2,000, jopa
3,000:kin frangiin. Jollei mitään odottamatonta tapahtuisi ennen
maanantaita, jos hän vain saisi aikaa kutsua kokoon ylimääräisen
yhtiökokouksen, ei tulisi löytymään yhtään ainoata, joka epäilisi,
ettei hän kykene kohottamaan Yleispankkia alennustilastaan.

Saccard oli ajatellut veljeään Rougon'ia, ja siitä kaikkivoivasta
avusta puhui hän verhotuin sanoin. Hän oli tavannut Daigremont'in, tuon
kavaltajan, ja soimatessaan häntä katkerasti saanut vastauksen: "Rakas
ystäväni, en minä, vaan veljenne heitti Teidät laidan yli." Ja olihan
vastaansanomatonta, että mies oli oikeassa; hän oli ryhtynyt yhtymään
sillä nimenomaisella ehdolla, että Rougon oli mukana; senvuoksi oli
varsin luonnollista, että hän huomatessaan hänen ylhäisyytensä olevan
ilmisodassa Yleispankkia vastaan oli vetäytynyt puuhasta erilleen. Se
oli puolustus, jota vastaan ei sopinut tehdä vastaväitteitä. Saccard
huomasi nyt, minkä mahdottoman virheen hän oli tehnyt rikkoessaan
välinsä veljensä kanssa, joka olisi voinut suojella häntä, tehdä hänen
henkilönsä niin pyhäksi, ettei kukaan olisi uskaltanut täydellisesti
musertaa häntä, niinkauan kuin suuri mies seisoi hänen takanaan. Ja
niin tapahtui yksi suurimpia alennuksia hänen elämässään: hän päätti
pyytää Huret'n sanomaan hänen puolestaan hyvän sanan veljelleen. Muuten
säilytti hän uhkaavan puhetapansa, kieltäytyi häviämästä Parisista,
vaati Rougon'in apua aivan kuin jotain, joka on itsestään selvää;
olihan veljellä suurempi syy kuin hänellä itsellään välttää
häväistysjuttua. Seuraavana päivänä odotti hän Huret'n käyntiä, mutta
sai ainoastaan kirjeen, jossa verrattain epämääräisin sanoin
kehotettiin häntä olemaan kärsivällinen ja odottamaan onnellista
päätöstä, jolleivät olosuhteet panisi liian suuria esteitä tielle. Hän
tyytyi näihin riveihin, pitäen niitä lupauksena siitä, että veli
pysyisi puolueettomana.

Mutta asianlaita oli oikeastaan sellainen, että Rougon oli nyttemmin
päättänyt tehdä vaarattomaksi tämän perheen tuhoatuottavan jäsenen,
joka vuosikausia oli häirinnyt häntä ja pitänyt häntä alituisen kauhun
vallassa likaisilla yrityksillään. Jos romahdus tapahtuisi, oli hän
päättänyt asian antaa mennä menojaan. Koska Saccard ei kerran hyvällä
tahtonut jättää maata, oli hänet pakotettava tekemään se auttamalla
häntä pakenemaan, sen jälkeen kun ensin hänet oli langetettu ankaran
tuomion alaiseksi.

Muuten ei ministerin asema tähän aikaan ollut lainkaan miellyttävä, sen
perästä kun hän muistettavassa puheessaan oli selittänyt kamarille,
ettei Ranska koskaan tulisi sallimaan Italian valtaavan Romaa.
Katolilaiset olivat heti ilmaisseet suosionsa, jota vastoin kolmas
sääty, jonka mahti päivä päivältä kasvoi, oli sangen tyytymätön, ja
ministeri huomasi selvästi, että tämä puolue tulevaisuudessa
liittyisi vapaamielisiin bonapartisteihin ja työskentelisi hänen
kukistamisekseen, jollei hän tekisi sille jotain myönnytystä. Se
myönnytys, se uhri, jonka hän heille tarjoaisi, voisi sangen sopivasti
olla Yleispankki, jota Roma suojeli ja josta oli paisunut levottomuutta
herättävä voima. Ja tätä hänen päätöstään oli lujittanut hänen
virkaveljensä rahaministerin ilmotus, joka uutta valtiolainaa
suunnitellessaan oli tavannut Gunderman'in ja suuret juutalaiset
pankkihuoneet hyvin vastahakoisina. He olivat tehneet ymmärrettäväksi,
etteivät he aikoneet suostua sellaiseen yritykseen, niinkauan kuin
rahamarkkinat saattoivat epävarmoiksi eräitten seikkailijoitten
mielettömät keinottelut. Gundermann vietti voittojuhlaansa. Ja Rougon
hyväksyi rahaministerin mielipiteen, että parempi oli sietää
Gundermann'ia rahamarkkinoitten kuninkaana kuin sallia kiihkokatolisten
päästä pörssin ja koko mailman herroiksi.

Kerrottiin vielä, että oikeusministeri Delcambre, joka ei koskaan
voinut unhottaa vihaansa Saccard'ia kohtaan, oli ilmottanut Rougon'ille
antavansa oikeuden tehdä tehtävänsä siinä tapauksessa, että pankin
asiat joutuisivat oikeuden käsiteltäviksi, ja että hänen ylhäisyytensä
silloin oli huudahtanut: "jos te voitte vapauttaa minut hänestä, olen
teille kiitollinen koko elämäni ajan". Kun kerran Rougon jätti
Saccard'in pulaan, oli tämä ilman epäilystä hukassa. Delcambre, joka
ministeriksi tulonsa jälkeen oli vaaninut kostoa, näki nyt ilokseen,
että hänen vihollisensa mielettömät halut olivat johtaneet hänet lain
sallimille rajoille ja odotti vain sopivaa aihetta antaakseen
pankkitirehtöörin vangitsemismääräyksen.

Eräänä aamuna saapui Busch Oikeuspalatsiin mieletönnä vihasta sen
johdosta, ettei hän jo kauan aikaa sitten ollut ryhtynyt tekoihin
Saccard'ia vastaan. Jollei hän pitäisi kiirettä, ei hän koskaan saisi
penniäkään niistä 4,000, jotka rouva Méchain vielä oli saamassa pikku
Victorin hoidosta. Busch'in suunnitelma oli aivan yksinkertaisesti
panna toimeen suuri häväistysjuttu; hän aikoi syyttää Saccard'ia
alaikäisen ryöstöstä, mikä antaisi Busch'ille aihetta vetää esille
joukon sameita yksityiskohtia, väkivallanteko äitiä kohtaan ja kurjuus,
jossa Victor oli saanut kasvaa. Sellainen oikeusjuttu Yleispankin
johtajaa vastaan juuri nyt, jolloin kaikki puhuivat uhkaavasta pulasta,
panisi varmaan koko Parisin liikkeelle, ja Busch toivoi, että Saccard
heti ensimäisellä uhkauksella suostuisi maksamaan.

Mutta oikeudenjäsen, jonka kanssa hän joutui puheisiin, eräs itsensä
Delcambre'n sukulainen, kuunteli hänen juttuansa kärsimättömänä ja
väsyneen näköisenä. Ei, ei, sellainen akkojen lörpötys ei voinut olla
minkään oikeusjutun aiheena. Busch joutui suunniltaan ja alkoi puhua
pitkämielisyydestään, kun virkamies äkkiä keskeytti hänet hänen
kertoessaan, että hän oli ollut kylliksi tyhmä tallettaakseen rahojaan
Yleispankkiin. Mitä? Hänellä oli rahoja talletettuna pankkiin, jota
uhkasi vararikko joka hetki, eikä hän etsinyt tuomioistuimen apua?
Mikään ei voinut olla yksinkertaisempaa, hänen tarvitsi vain jättää
syyte epärehellisestä menettelystä, sillä oltiin jo teillä, jotka
johtavat vararikkoon. Niin hänen oli tehtävä, jos hän aikoi päästä
Saccard'in kimppuun, eikä tuon toisen typerän ja sentimentaalisen jutun
avulla. Busch vaipui ajatuksiinsa kuullessaan uuden neuvon; hän älysi,
että Yleispankki olisi mennyttä kalua, jos Saccard vangittaisiin. Hän
ei voinut päättää varmasti ja vastasi, että hän ajattelee asiaa ja
tulee sitten uudestaan, minkä johdosta Delcambre'n sukulaisen täytyi
pistää kynä hänen käteensä ja sanella hänelle haaste epärehellisestä
menettelystä. Busch oli tuskin ehtinyt oven taakse, kun lakimies, intoa
hehkuen, lähti enonsa, oikeusministerin luo papereineen. Nyt oli asia
selvä.

Seuraavana päivänä oli Saccard'illa pitkä keskustelu pankin
tilintarkastajien ja sen lainopillisen asiamiehen kanssa; oli
tarkastettava ne laskelmat, jotka hän aikoi esittää yhtiökokoukselle.
Tämä pankki, joka vajaa kuukausi sitten oli omistanut lähes 200
miljonaa, ei ollut voinut maksaa hävinneille liiketuttavilleen muuta
kuin pari sataa tuhatta frangia. Kauppatuomioistuin oli julistanut
pankin konkurssitilaan pankin kirjoja tarkastamaan valitun
asiantuntevan tarkastajan lyhyen ilmotuksen johdosta. Siitä huolimatta
vakuutti Saccard yhä pelastavansa aseman. Hän odotti juuri sinä päivänä
vastausta vekselivälittäjäin syndikatilta akordiprosentin suhteen,
kun palvelija ilmotti, että kolme herraa halusi puhutella häntä
viereisessä huoneessa. Hän kiiruhti sinne ja tapasi poliisikomisarion
kahden apulaisen keralla, jotka viipymättä vangitsivat hänet.
Vangitsemismääräys oli annettu heti kauppatuomioistuimen ilmotuksen
jälestä, joka osotti, että pankin kirjoja ei oltu pidetty
säännöllisesti, ja erittäinkin Busch'in ilmiannon johdosta, josta kävi
selville, että hänen pankkiin korkoa kasvamaan tallettamiaan varoja
oli käytetty aivan toisella tavalla. Samaan aikaan vangittiin myös
Hamelin asunnossaan. Nyt oli kaikki toivo turhaa; kaikki näyttivät
liittoutuneen saattaakseen onnettomuuden täydelliseksi. Yleistä
yhtiökokousta ei voitu pitää, Yleispankki oli mennyttä kalua.

Caroline ei ollut kotona, kun veli pidätettiin, ja tämä ehti vain
kirjottaa hänelle kiireessä muutamia rivejä. Kotiin tultuansa hän
aivankuin halvaantui. Ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensä, että
joku mielisi asettaa hänen veljensä syytteeseen, hänet, joka oli niin
viaton ja aina oli ollut matkoilla. Vararikon jälkeisenä päivänä olivat
molemmat sisarukset luovuttaneet kaiken omaisuutensa; he eivät
halunneet pitää mitään romahduksen tapahduttua, he tahtoivat erota
liikkeestä yhtä köyhinä kuin olivat siihen ryhtyneetkin, ja summa,
jonka he luovuttivat konkurssipesälle, oli sangen huomattava, lähemmä
kahdeksan miljonaa, siihen luettuna se 300,000 frangin perintö,
jonka he olivat saaneet tädiltään. Caroline alkoi heti jätellä
armonanomuksia, hän teki kaiken voitavansa lieventääkseen veliraukan
kohtaloa ja valmistellakseen hänen puolustustaan. Alussa oli hän
raivonnut Saccard'ia, ainoaa syyllistä, koko tämän onnettomuuden
synnyttäjää, vastaan, jonka edesvastuuton toiminta nyt oli selvänä
hänen edessään kaikessa inhottavuudessaan. Sitten alkoivat häntä
vaivata omantunnontuskat sen johdosta, että hän tunsi itsensä
rikostoveriksi, olihan hän vaiennut ryhtymättä toimenpiteisiin; nyt
vältti hän niin paljon kuin mahdollista ajattelemasta Saccard'ia,
toimi, ikäänkuin tätä ei olisi ollut olemassakaan. Kun hänen täytyi
mainita tätä, teki hän sen sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut
vieras, vastapuoli, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään yhteisiä
harrastuksia. Vaikka hän melkein joka päivä kävi veljeään tapaamassa,
ei hän kertaakaan ollut pyytänyt tavata Saccard'ia.

Pitkinä työpäivinään, joita hän vietti samassa salissa, missä hän oli
elänyt niin ihania, toivorikkaita hetkiä, näki hän usein näyn, joka
syvästi liikutti häntä. Katsellessaan akkunasta naapuripihaan näki hän
kreivitär de Beauvilliers'in ja hänen tyttärensä Alice'n hienot,
kalpeat kasvot. Oli leutoja helmikuun ilmoja ja usein saattoi hän
nähdä, kuinka he hitain, väsynein askelin ja painunein päin vaelsivat
kuihtuneessa puutarhassa sammaloituneita, kosteita käytäviä pitkin.
Näille kahdelle oli romahdus ollut kuolemanisku. Neljätoista päivää
sitten omistivat onnettomat naiset 1,800,000 frangia 600 osakkeellaan
ja nyt olivat ne tuskin 18,000 frangin arvoiset, kun kurssi oli
laskeutunut 3,000 frangista 30:een. Koko heidän omaisuutensa oli
mennyt; ensin Alice'n myötäjäiset 20,000 frangia, sitten ne 70,000,
jotka kreivitär oli lainannut maatilaansa vastaan, ja sen lisäksi
240,000 frangia, jotka samaisen maatilan myynti oli tuottanut, vaikka
se oli ollut melkein puolta arvokkaampi. Miten heidän nyt kävisi?
Talonkiinnitykset nielivät vuosittain 8,000, eikä heidän koskaan ollut
onnistunut saada talousmenojaan supistumaan alle 1,000 frangin, vaikka
he tekivät ihmeitä säästäväisyyden alalla koettaen samalla antaa
mailman aavistaa, että he elivät säätynsä mukaan. Vaikka he olisivat
myyneetkin osakkeensa, kuinka olisivat he voineet selvitä noilla 18,000
frangilla, jotka olivat viimeinen sirpale haaksirikosta? Nyt seisoivat
he silmä silmää vastaan pelottavan välttämättömyyden edessä, jota
kreivitär tähän saakka ei ollut voinut ajatellakaan: muuttaa talosta,
jättää se kiinnityksenottajalle, koska he eivät voineet maksaa korkoja,
muuttaa heti, ennenkuin velkojat ehtivät kuuluttaa huutokaupan,
piilottautua johonkin kaukaiseen soppeen ja elää siellä huomaamattomina
köyhyydessä, kunnes viimeinen leipäpala oli syöty. Mutta kreivitär
taisteli vastaan. Beauvilliers'in perhe vuokralaisena toisten nurkissa,
ilman omaa kattoa päänsä päällä! Eläen julkisesti köyhyydessä ... se
oli häpeä, joka surmaisi hänet. Ja hän taisteli vielä vastaan.

Eräänä aamuna näki Caroline kuinka molemmat naiset pesivät
liinavaatteitaan pienessä liiterissä puutarhan perällä. Vanha
kyökkipiika oli niin raihnainen, ettei voinut auttaa heitä; kylmän
vuodenajan oli hän maannut sairaana isäntäväkensä hoitamana. Sama oli
hänen miehensä laita, joka oli samalla kertaa portinvartija, kuski ja
kamaripalvelija; töintuskin oli hän voinut lakaista lattian ja
valjastaa jäykkäkoipisen hevosen vaunujen eteen. Senvuoksi olivat
naiset rohkeasti tarttuneet talousaskareisiin. Mutta jos tuli vieraita,
pakenivat he molemmat, riisuivat esiliinansa, peseytyivät kiireellä ja
ilmaantuivat ylhäisinä naisina, valkein, toimettomin käsin. Kadulle
päin oli kaikki entisen kaltaista, kunnia oli pelastettu; kreivitär ja
neiti ajoivat tavallisuuden mukaan vieraskäynneille; heillä oli
edelleen päivälliskutsuja kaksi kertaa kuukaudessa, eikä ruokalistasta
puuttunut ainoatakaan ruokalajia eikä kruunuista yhtään kynttilää. Ja
täytyi Caroline-rouvan tavoin nähdä yli puutarhamuurin käsittääkseen,
mitä kauheita kieltäymyksiä heidän oli kestettävä maksaakseen tuon
näennäisen loiston. Ja hänestä tuntui, kuin lepäisi hänen ja Saccard'in
niskoilla edesvastuu tästä kurjuudesta.

Eräänä aamupäivänä kohtasi Carolinea uusi suru, joka vielä enemmän
järkytti hänen sydäntään. Dejoie tuli ja halusi puhella hänen kanssaan,
ja hän otti tämän vastaan rohkein mielin. "No, Dejoie raukka...?" Mutta
hän vaikeni kauhistuen nähdessään miehen kalpeat kasvot ja muuttuneen
ulkomuodon. Hänen silmänsä olivat tylsät ja korkea vartalonsa käyrä ja
kumara.

"Kas niin, ei pidä noin kadottaa rohkeuttaan; toivoakseni ainakin osa
rahoistanne voidaan pelastaa."

Dejoie vastasi alakuloisella äänellä: "Oi, rouvaseni, en minä sitä ...
olihan se sekin ensi hetkessä ankara isku, sillä minä olin tottunut
ajatukseen, että me olemme rikkaita. Se huumaa, kun voittaa noin, on
aivan kuin humalassa. Herra Jumala, minä olin jo ryhtynyt työhön taas,
minä olisin raatanut, kunnes olisin saanut taas kokoon nuo rahat. Mutta
te ette tiedä..."

Suuria kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin.

"Te ette tiedä ... hän on poissa..."

"Poissa? Kuka?" kysyi Caroline kummastuneena.

"Nathalie, tyttäreni. Hänen naimiskauppansa raukesi tyhjiin, ja hän
joutui pois suunniltaan, kun Théodore'n isä tuli sanomaan, että hänen
poikansa oli odottanut liian kauan ja että hän aikoi mennä naimisiin
ryytikauppiaan tyttären kanssa, jolla oli liki 8,000 frangia
myötäjäisiä. Kyllä minä käsitän, että hän tuli pahoilleen tietäessään,
ettei omista penniäkään, eikä koskaan pääse naimisiin. Mutta minä pidin
niin paljon hänestä! Talvella nousin minä keskellä yötä käärimään
peitettä hänen ympärilleen. Ja minä säästin tupakassa voidakseni antaa
hänelle kauniimpia hattuja, ja minä olin hänelle äitinä, olin
kasvattanut hänet, minä elin vain ilosta saada nähdä häntä kotona
pienessä asunnossamme."

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän nyyhkytti kuuluvasti.

"Kaikki on minun omanvoitonpyyntini syy. Jos minä olisin myynyt 8
osakettani, siiloin kun olisin saanut 6,000 frangiani myötäjäisiksi,
olisi hän nyt naimisissa. Mutta herranen aika, nehän kohosivat joka
päivä, ja minä ajattelin itseäni, ensin halusin saada 600, sitten 800,
sitten 1,000 frangia vuodessa, semminkin kun tyttäreni olisi saanut
periä kaikki kerran. Ja ajatellapa, että minulla kerran, kun kurssi oli
3,000, oli 24,000 frangia, 6,000 frangin myötäjäiset ja 900 frangin
vuosikorko itseäni varten! Ei, minä tahdoin 1,000 ... eikö se ole
tyhmää? Eikä nyt koko hökötys maksa 200 frangiakaan. Syy on minun
kokonaan, parempi olisi ollut, jos olisin mennyt ja hukuttautunut!"

Caroline-rouva oli syvästi liikutettu, hän salli miehen puhua loppuun,
vaikka hän olisi mielellään halunnut kuulla, mitä oli tapahtunut.

"Poissa, sanoitte? Mitä tarkotatte sanalla 'poissa'?"

Dejoie joutui hämilleen ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat hiukan.

"Niin, hän on poissa, kadonnut ... kolme päivää sitten. Hän oli
tutustunut erääseen herraan, joka asui meitä vastapäätä -- oh, oikein
hieno herra, siinä 40 korvissa -- niin, ja sitten meni hän
matkoihinsa."

Ja Dejoie'n selittäessä tapahtumaa ja etsiessä hämmennyksissään sanoja,
ajatteli Caroline-rouva Nathalie'ta, pientä, hoikkaa vaaleaverikköä
suurine, kylmine silmineen, jolla oli ollut tyynen itsekkäisyyden ilme
kasvoillaan. Hän oli antanut isänsä jumaloida itseään ja ollut siveä,
niin kauan kuin se oli hänelle edullista, niinkauan kuin hän toivoi
tekevänsä hyvät kaupat ja pääsevänsä hallitsemaan kassaa miehensä
kaupassa. Mutta elää köyhyydessä ja laahustaa eteenpäin isänsä kanssa,
olla taas pakotettu ryhtymään työhön ... ei, kiitos, hän oli saanut
tarpeensa tästä sietämättömästä elämästä, josta ei näyttänyt loppua
tulevankaan. Ja hän oli lähtenyt aivan levollisesti tiehensä ja
jättänyt isänsä oman onnensa nojaan.

"Hyvänen aika", jatkoi Dejoie, "eihän hänellä ollut juuri hauskaa minun
luonani, sen myönnän, ja kun on hyvännäköinen, ei juuri mielihyvin
heitä menemään nuoruuttaan ikävän elämän tähden. Mutta kaikessa
tapauksessa oli hän kovin ankara minua kohtaan. Ajatelkaa, hän ei
sanonut edes hyvästiä, ei kirjottanut sanaakaan, eikä luvannut
kertaakaan tulla minua tervehtimään. Ulos ovesta ... ja kaikki oli
mennyttä. Näettehän itse, kuinka minun käteni vapisevat ... minä en voi
sille mitään, minä yhä etsin häntä kotoa. Olimmehan me ikäänkuin
kasvaneet yhteen monina herran vuosina, enkä minä voi tottua
ajatukseen, etten enää milloinkaan saa nähdä pientä tyttöraukkaani!"

Hän oli lakannut itkemästä, mutta hänen surunsa ja mielenliikutuksensa
oli niin sydäntäsärkevä, että Caroline tarttui hänen molempiin
käsiinsä, eikä voinut löytää muuta lohduttavaa sanaa kuin hokea kerta
toisensa perästä:

"Dejoie raukka ... Dejoie raukka!"

Caroline alkoi puhua Yleispankista johtaakseen hänen ajatuksensa
toisaalle. Hän pyysi anteeksi Dejoie'lta, ettei ollut estänyt tätä
ostamasta osakkeita, puhui ankarasti moittien Saccard'ista
mainitsematta kuitenkaan hänen nimeänsä. Mutta nyt vilkastui ent.
vahtimestari. Peliraivo oli kerran tarttunut häneen ja kuohui vielä.

"Herra Saccard! Ei, hän teki oikein estäessään minua myymästä! Liike
oli oivallinen, me olisimme lyöneet kynsille niitä kaikkia, ellei olisi
ollut petosta pelissä. Ah, rouva, olisipa meillä vain tirehtöörimme,
niin tulisi toinen ääni kelloon. Sehän se oli meidän onnettomuutemme,
että sulkivat hänet vankilaan. Eikä ole nyt ketään muuta, joka voisi
meidät pelastaa. Minä sanoin juuri tuomarille, minä: 'antakaa meille
tirehtöörimme, niin me uskomme hänelle viimeisen lanttimme, henkemme
vielä kaupan päällisiksi, sillä hän on meille kuin Meidän Herramme
itse. Hän tekee mitä tahtoo'."

Caroline-rouva katsoi häneen hämillään. Mitä? Ei vihan tai soimauksen
sanaakaan? Siinä oli sokea, hehkuva usko. Mikä ihmeellinen mahti oli
Saccard'illa ollutkaan suurten joukkojen yli, koska he vielä nytkin
olivat valmiit ottamaan hänen ikeensä?

"Niin -- sitä minä vain tulin sanomaan rouvalle -- ja antakaa nyt
anteeksi, että minä olen seissyt tässä lörpöttelemässä omia surujani.
Kun tapaatte herra Saccard'in, niin sanokaa hänelle, että me edelleen
seisomme hänen puolellaan."

Hän lähti horjuvin askelin ja yksin jäätyään Caroline'a melkein iletti
koko olemassaolo! Tuo onneton vanha mies oli repinyt auki hänen
sydänhaavansa, ja hänen vihansa tuota toista kohtaan, jota hän ei
halunnut mainita, leimahti esiin kaksinkertaisin voimin. Mutta hänen
täytyi hillitä tunteensa, sillä tuli uusia käyntejä. Muitten muassa
tuli Jordankin, nuoren vaimonsa kanssa. He tulivat kysymään, eivätkö
Maugendret tosiaankaan tulisi saamaan mitään osakkeistaan. Sielläkin
oli onnettomuus auttamaton. Ennen kahta viimeistä kuukausiselvitystä
omisti entinen tehtaanomistaja jo 75 osaketta, joista hän oli maksanut
noin 80,000 frangia, mainio liikeyritys, koska ne kurssin ollessa 3,000
tekivät 225,000 frangia. Mutta surullisinta oli että hän innossaan ja
sokeassa luottamuksessaan Saccard'in neroon oli yhtämittaa ostanut, ja
nyt oli hänellä hirveitä erotuksia maksettavana, yli 200,000 frangin,
hänellä ei ollut jälellä yhtään mitään, yksinpä hänen 15,000
vuosikorkonsakin, jota varten hän oli niin kauan raatanut, oli mennyt.
He eivät edes olleet varmat, selviytyvätkö sittenkään, kun ovat myyneet
kauniin huvilansa, josta he olivat niin ylpeilleet. Ja rouva Maugendre
oli suurin syyllinen tähän onnettomuuteen.

"Ah, rouvaseni", selitti Marcelle, jonka ystävällisillä kasvoilla
vastoinkäymisenkin hetkellä säilyi tuore nuorekas sulous, "ette voi
kuvitellakaan, miten äiti on muuttunut! Hän joka oli viisas ja
säästäväinen ja niin visusti tarkasti palvelijainsa ostoslaskut, -- hän
puhui viime aikoina vain sadoista tuhansista, hän yllytti isää, -- niin
isä oli arempi, hän oli aina valmis kuuntelemaan eno Chave'n
vastaväitteitä. Ensi kerran tarttui kuume heihin, kun he lukivat
finanssilehtiä; ensin tarttui se isään, mutta hän piti sen salassa,
mutta kun äiti tempautui mukaan vannottuaan ensin kauan aikaa ikuista
vihaa kaikkea pörssipeliä vastaan, niin oli kaikki kohta ilmiliekissä,
eikä kestänyt kauaa. Eikö ole kauheaa, että peliraivo siihen määrin voi
turmella viisaan ja vakavan väen?"

Samassa puuttui Jordan puheeseen naurahtaen eno Chave'lle, josta vaimo
oli häntä muistuttanut.

"Olisittepa nähneet kapteenin keskellä tätä pauhinaa! Hän oli
ennustanut kaiken, ja hän riemuitsi niska jäykkänä kankeassa
sotilaskauluksessaan. Päivääkään ei hän ollut poissa pörssistä,
harjotti pikku keinottelujaan käteismarkkinoilla, kuten hänen tapansa
oli, ja meni kotiin varma pikku voitto taskussaan kuin siivo
konttoriapulainen hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Hänen ympärillään
satoi miljonia, mutta mikään ei järkyttänyt hänen rauhallisuuttaan,
ilman kuumetta ja ilman kiihtymystä suoritteli hän pikku asioitaan ja
käytti voiton omaksi mukavuudekseen. Hän on muita viisaampi, se vintiö,
Nobet-kadun kauniilla tytöillä ei ole ollut vatsavaivoja hänen
torttujensa ja makeistensa vuoksi."

Tämä hyvätuulinen kuvaus kapteeni Chave'sta houkutteli hymähdyksen
molempien naisten huulille. Mutta aseman vakavuus valtasi heidät pian
jälleen.

"Sitä pahempi, ystäväni", sanoi Caroline-rouva, "luulen, etteivät
vanhempanne saa mitään osakkeistaan. Kaikki on mennyttä. Kurssi on nyt
30 frangia, pian alenee se 20:een, ehkä 5:een. Hyvänen aika,
ihmis-raukat, heidän ijässään ... miten heidän käy?"

"No, niin", vastasi Jordan, "me otamme heidät haltuumme. Eihän meillä
vielä ole suuria itsellämmekään, mutta asemamme paranee, eikä heiltä
tule puuttumaan kattoa päänsä päältä."

Häntä oli nimittäin seurannut onni. Niin monen vuoden tuloksettoman
työn jälkeen oli hän vihdoin saanut romaaninsa erääseen sanomalehteen
ja sitten oli eräs kustantaja julkaissut sen kirjana. Sillä oli ollut
suuri menestys. Hän oli jo saanut siitä muutamia tuhansia frangeja,
kaikki ovet olivat hänelle avoinna, hänet oli vallinnut palava työinto
ja uskoi varmasti voittavansa kunniaa ja hyvän toimeentulon.

"Jollemme voisikaan ottaa heitä luoksemme, kykenemme joka tapauksessa
vuokraamaan heille pienen asunnon."

Marcelle katseli häntä hellästi ja sanoi:

"Ah, Paul, Paul, miten hyvä sinä olet!"

Ja hän pillahti itkuun.

"Rakas lapsukaiseni, rauhottukaa", sanoi Caroline hämillään. "Elkää
olko noin pahoillanne."

"Suokaa minun itkeä ... en minä ole lainkaan pahoillani. Mutta kaikki
on niin kovin muuttunut. Mennessäni naimisiin Paulin kanssa olisivat
isä ja äiti olleet velvolliset maksamaan minun myötäjäiseni, joista he
olivat niin paljon puhuneet. Sanoen tekosyyksi sen, että Paul ei
omistanut mitään ja että minä tein suuren tyhmyyden halutessani pitää
hänelle antamani lupauksen, eivät he antaneet meille ropoakaan. Mutta
mitä hyötyä siitä heille on ollut? Jos he olisivat maksaneet minun
myötäjäiseni, olisi se ainakin hyvässä tallessa, mutta nyt on pörssi
niellyt kaikki tyyni."

Ennen lähtöään jutteli Jordan Caroline-rouvan kanssa lehdestä.
Humoristisesti, vaikka tunsikin synnynnäistä vastenmielisyyttä
liikeasioita kohtaan, kuvasi hän millainen ryöväriluola koko tuo laitos
oli ollut. Koko "Toivon" toimitushuoneustossa jyskyi keinottelun
jättiläisvasara aamusta iltaan. Koko henkilökunta toimittajasta
vahtimestariin saakka pelasi; hän itse oli ainoa, joka ei peliä
harjottanut, ja siitä syystä kaikki häntä syvästi halveksivat. Muuten
oli Yleispankin sortuminen ja Saccard'in vangitseminen ollut lehden
surma. Aputoimittajat olivat hajaantuneet kuin akanat tuuleen.
Ainoastaan Jantrou yksin pysytteli vielä hylyn turvissa. Hän oli
itsekin hylky; kolmen vuoden menestys oli kokonaan tuhonnut hänet. Hän
oli tuhlannut rahansa ja ostellut kaikkea mahdollista. Hän muistutti
nälkäistä raukkaa, joka pitkän paaston perästä syö itsensä kuoliaaksi
päästessään katetun pöydän ääreen. Ja merkillisintä oli, -- vaikkakin
itse asiassa aivan johdonmukaista, -- että vapaaherratar Sandorff nyt
oli langennut tämän miehen syliin; hän oli joutunut aivan suunniltaan
vararikon johdosta ja toivoen edes jotakin pelastavansa oli hän
tarrautunut kiinni Jantrou'iin.

Kun Jordan mainitsi vapaaherrattaren nimen, kalpeni Caroline-rouva
hiukan, mutta nuori mies, joka ei tiennyt, että nuo molemmat naiset
olivat kilpailijoita, jatkoi:

"En ymmärrä mistä syystä hänestä on tullut Jantrou'in rakastajatar.
Ehkä on hänellä ollut syytä luulla, että tämä toimittajana saa
tietoonsa uutisia ennen muita. No, kaikessa tapauksessa, jos tuo
Jantrou heittiö on kantanut kaunaa niitten potkujen johdosta, joita hän
sai vapaaherrattaren isältä käydessään määräystä kerjäämässä, on hän
nyt saanut kostaa. Tullessani eräänä päivänä toimistoon tiedustelemaan,
olisiko mahdollista saada maksua työstään, satuin avaamaan
nopeanlaisesti erään oven, ja silloin näin minä omin silmin, että
Jantrou antoi vapaaherrattarelle aimo korvapuustin ... ajatelkaa, tuo
juopunut lurjus pahoinpitelee salonkinaista!"

Kärsivin ilmein viittasi Caroline häntä vaikenemaan. Hänestä tuntui,
että tuo alennustila heittää likaa hänenkin päälleen. Marcelle tarttui
hänen käteensä ja silitti sitä hyväillen.

"Elkää toki luulko, rouva, että olemme tulleet tänne teitä kiusaamaan.
Päinvastoin on Paul yhä herra Saccard'in puolella."

"Aivan niin!" huudahti nuori mies. "Hän on aina ollut hyvä minua
kohtaan. En voi koskaan unohtaa, kuinka hän vapautti meidät tuon ilkeän
Busch'in kynsistä. Ja hän on kaikessa tapauksessa sangen rakastettava
ihminen. Kun tapaatte hänet, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että
minä ja vaimoni tulemme aina säilyttämään hänet kiitollisessa
muistossa."

Jordanien mentyä teki Caroline-rouva vihaisen liikkeen. Kiitollisuus?
Minkä vuoksi? Siksikö, että Saccard oli saattanut Maugendre't häviöön?
Jordan'it olivat aivan samallaisia kuin Dejoie. Ja luulisihan heidän
toki jotain ymmärtävän! Carolinen viha kasvoi. Ei, oli mahdotonta antaa
anteeksi, loka oli liian syvä. Jantrou'n vapaaherrattarelle antama
korvapuusti ei voinut kelvata kostoksi Caroline-rouvan puolesta:
Saccard oli turmellut kaiken ja kaikki!

Sinä päivänä oli hänen määrä käydä Mazaud'in luona noutamassa muutamia
papereita, joita hän tarvitsi veljensä jutussa. Hän halusi myös
tietää, mille kannalle vekselinvälittäjä aikoi asettua, jos hänet
haastettaisiin todistajaksi. Hän ei kumminkaan voinut tavata Mazaud'ia,
ennen kuin kello neljän tienoissa, pörssiajan perästä, ja kun hän
vihdoinkin oli yksin, käytti hän yli puolitoista tuntia kokeillakseen
niitä tietoja, joita hänellä jo oli hallussaan. Hän alkoi löytää yhtä
ja toista raunioitten seasta.

Aluksi oli hän ihmetellyt, minne kaikki rahat olivat menneet. Olihan
200 miljonaa mennyt menojaan, ja jos toisia taskuja oli tyhjentynyt,
oli toisten täytynyt täyttyä. Oli selvän selvää, etteivät vastapelaajat
olleet nyhtäisseet kaikkea, ainakin kolmasosa oli solahtanut
salaperäisiin reikiin. Sellaisten romahdusten sattuessa pörssissä on
aivan kuin maa nielisi rahat; jokaisen sormiin tarttuu aina vähän.
Gundermann lienee pistänyt taskuunsa 50 miljonaa, Daigrem'ont'in voitto
lie ollut siinä 12-15 milj. korvilla. Sen lisäksi sanottiin markiisi
Bohain'in kietasseen pari miljonaa vanhalla tempullaan: jättämällä
maksamatta Mazaud'ille velkansa, joka oli syntynyt pankin puolella
keinottelun kautta ja nostamalla kylmästi Jacoby'ltä vastapuolella
voittamansa summan; mutta tällä kertaa oli Mazaud saanut kylläkseen ja
vaikka hän tiesi, että markiisi tavalliseen heittiömäiseen tapaansa oli
tehnyt irtaimisto-ostoja vaimonsa kanssa, vannoi hän haastattavansa
tämän oikeuteen. Melkein kaikki Yleispankin hallinnon jäsenet olivat
napanneet sievosia summia. Muutamat -- kuten Huret ja Kolb -- olivat
myyneet hyvissä ajoissa, toiset -- kuten Bohain ja Daigremont -- olivat
siirtyneet vihollisen puolelle vaaran hetkellä, puhumattakaan siitä,
että eräässä viimeisistä yhtiökokouksista, kun yhtymä jo oli
romahtamassa, oli myönnetty jokaiselle johtokunnan jäsenelle yli
100,000 frangin hyvitys.

Vekselivälittäjistä sanottiin Delaroque'n ja Jacoby'n voittaneen
huomattavia summia. Senlisäksi kulki huhu, että Nathansohn oli kyninyt
3 milj. pelaamalla vastapuolella omaan laskuunsa, samalla kun hän
pelasi pankin puolesta Saccard'in antamien määräysten nojalla. Häntä
oli todellakin seurannut onni, pikku Nathansohn'ia! Hän sai pistää
voiton taskuunsa tarvitsematta maksaa häviöitään, sillä niitten yli
vedettiin risti.

Mutta summat olivat joka tapauksessa häilyviä, eikä Caroline voinut
saada täyttä varmuutta, sillä pörssiasiat tapahtuvat aina salassa,
eivätkä välittäjät kavalla liiketovereitaan. Niinpä hän esim. turhaan
koetti saada selville, kuinka suuren summan Sabatani oli vienyt
mukanaan kadotessaan viimeisen selvityksen jälkeen näkyvistä. Taaskin
kauhea isku Mazaud'ille! Vanha juttu: epäilyttävä liiketoveri, joka
aluksi otetaan vastaan epäluottamuksella, antaa pienen takuun 23,000
frangista ja keinottelee ensiaikoina sangen varovasti, kunnes
vekselinvälittäjä unohtaa vähäisen vakuussumman ja joutuu jonkunlaiseen
ystävyyssuhteeseen asianomaisen kanssa, joka häviää tehtyään jonkun
konnankoukun. Samettisilmäinen Sabatani oli aivan yksinkertaisesti
matkustanut johonkin toiseen Europan pääkaupunkiin -- Berliniin,
kerrottiin -- jatkamaan siistiä ammattiaan, kunnes hänet oli unohdettu
Parisissa ja uskalsi taas puikahtaa esiin ja alkaa vanhat petkutuksensa
yleisen lauhkean suvaitsevaisuuden turvin.

Caroline-rouva yritti laatia luettelon Yleispankin aiheuttamista
häviöistä. Sen kukistuminen oli sellainen onnettomuus, joka saattaa
maan vapisemaan koko kaupungin alla. Rakoja repeili kaikkien pankin
kanssa asioissa olleitten talojen perustuksissa, joka päivä puhuttiin
uusista perheistä, pankkihuone toisensa jälkeen romahti ja kauhulla
kysyttiin, mikä on oleva tämän kaiken loppuna. Mutta pankkiirien ja
rahamiesten häviö ei koskenut häneen niin kipeästi, kuin kaikkien
niitten ihmisraukkojen, osakkeenomistajien ja pelaajien kohtalo, jotka
hän tunsi ja joista hän piti, ja jotka olivat uhrien joukossa.
Dejoie-raukan, hullaantuneitten Maugendrien ja onnettomien
Beauvilliers'ien kohtalot eivät olleet ainoat laatuaan; muuan toinen
murhenäytelmä saattoi hänet epätoivoon: tehtailija Sédille oli
edellisenä päivänä asetettu vararikkotilaan. Caroline oli nähnyt hänet
hallinnossa ja hän oli saanut sellaisen vaikutuksen, että tämä mies oli
kunniallinen. Oh, miten inhottava onkaan peliraivo! Kolmekymmentä
vuotta oli tuo mies raatanut ja ahertanut, hän oli ahkeruudellaan ja
rehellisyydellään kyennyt luomaan yhden Parisin vakavimpia ja
kunnioitetuimpia liikkeitä, ja vajaan kolmen vuoden kuluessa oli hän
repinyt alas sen rakennuksen, jonka rakentamiseen oli tarvittu niin
kauan aikaa. Ja pörssi oli niellyt kaiken, kaiken, hänen hyvän
nimensäkin! Onneton mies oli murtunut, kykenemätön alkamaan alusta, ja
hänellä oli poika, josta köyhyys saattoi tehdä petkuttajan, sillä
Gustave ajatteli vain huvituksiaan, hänellä oli jo 40 à 50,000 frangia
velkoja ja hän oli sekaantunut vähemmän kunniallisiin vekselijuttuihin
pitäessään yllä Germaine Coeur'ia.

Sitäpaitsi oli toinenkin köyhä raukka, jota Caroline sääli,
vapaavälittäjä Massias, ja herra tietää, ettei hän yleensä ollut
taipuvainen osottamaan hellyyttä sellaisia henkilöitä kohtaan. Mutta
hän tiesi, kuinka tämä mies hyväntahtoisin kasvoin ja hymyilevin silmin
laahusti ympäri Parisia kerjäämässä laihoja määräyksiä. Kuinka kovasti
olikaan tämä tapaus koskenut häneen, juuri kun hän uskoi, että onni oli
siirtynyt hänen sivulleen Saccard'in vanavedessä. Hän oli nyt herännyt
unestaan ja makasi maassa lyötyjen joukossa. Hän oli velassa 70,000
frangia ja hän oli maksanut, vaikka hän olisi monien muitten tavoin
saattanut sanoa, ettei pelivelkoja tarvitse maksaa; hän oli lainaillut
ystäviltään, mennyt sitoumuksiin, joista joutui kärsimään koko ikänsä,
hän oli tehnyt suuren ja tarpeettoman tyhmyyden, maksanut, vaikk'ei
kukaan häntä siitä edes kiittänyt, kohottivatpa vielä olkapäitään hänen
selkänsä takana. Ja hänen vihansa kääntyi yksinomaan pörssiä kohtaan,
hän alkoi taas puhua tuosta "koiranelämästä" ja sanoi, että vain
juutalainen kykeni siellä läpäsemään, mutta hän jatkoi samaa ammattiaan
jouduttuaan kerran sen harjottajaksi, ja hän tunsi heikon toivon
voittaa jonain kauniina päivänä, olihan hänellä muka terävä katse ja
vankat koivet.

Mutta tuntemattomat, nimittämättömätkin uhrit löysivät Caroline-rouvan
sydämessä osanottoa. Heidän lukunsa oli legio, heitä virui kaikissa
ojissa ja pensaissa, jokaisen puun takana. Miten paljo äänettömiä
murhenäytelmiä, miten monta pikku osakkeenomistajaa, jotka olivat
sijottaneet koko omaisuutensa tähän pankkiin, entisiä ovenvartijoita,
kalpeita vanhoja neitejä, jotka elivät kissojensa seurassa, pieniä
maaseutukapitalisteja jykeine tapoineen, maaseutupappeja, vaatimattomia
eläjiä, joitten menoarvio on niin rajotettu -- niin ja niin paljon
maitoon, niin ja niin suuri summa leipään --, että muutamien killinkien
menetys voi aiheuttaa täydellisen romahduksen. Sadottain epätoivoisia
kirjeitä oli saapunut Vendôme'sta, jossa Fayeux oli lisännyt
sekamelskaa pakenemalla. Hänen hallussaan oli rahaa ja arvopapereita
säilössä, hän oli pelannut niillä omaan laskuunsa ja nyt, kun hän oli
hävinnyt, eikä halunnut maksaa, livisti hän tiehensä muutamia tuhansia
kadosta säilyneitä frangeja mukanaan. Koko Vendôme'n jätti hän surun ja
kyynelten valtaan. Kaikkialla tunkeutui onnettomuus pienimpiinkin,
olkikattoisiin mökkeihin.

Vihdoinkin lähti Caroline Mazaud'in luo ja kulkiessaan pitkin katuja
ajatteli hän, mitä kaikkia raskaita iskuja nuori vekselinvälittäjä oli
saanut kestää viimeisten neljäntoista päivän kuluessa. Fayeux oli
varastanut häneltä 300,000 frangia, Sabatani oli hänelle velkaa liki
puolta enemmän, markisi Bohain ja vapaaherratar Sandorff kieltäytyivät
maksamasta häviöitään, jotka yhteensä kohosivat miljonaan, Sédille'n
vararikko vei häneltä melkein toisen mokoman, puhumattakaan Yleispankin
nielemistä kahdeksasta miljonasta, ja pörssissä odotettiin joka hetki
hänen romahdustaan. Kaksi kertaa oli levinnyt jo huhu, että hän oli
jättänyt pesäluettelonsa. Ja keskellä näitä onnettomuuksia oli
viimeinen isku kohdannut häntä: edellisenä päivänä oli hänen
apulaisensa pikku Flory vangittu: häntä syytettiin 180,000 frangin
kavalluksesta. Neiti Cluchu'n vaatimukset olivat kasvaneet päivä
päivältä: ensin pikku juhlia, jotka eivät tulleet kovin kalliiksi,
sitten avarampi asunto, jalokiviä ja kalleuksia, ja ne 10,000 frangia,
jotka nuori mies oli voittanut Sadova-jutussa, olivat hänen
onnettomuutensa, ne olivat sekottaneet hänen järkensä, hän oli nopeasti
tuhlannut nämä vaivatta hankitut rahat, oli joutunut panemaan likoon
suuria summia naisen edestä, jonka hän oli ostanut niin kalliista.
Mutta merkillisintä jutussa oli, että Flory oli varastanut isäntäänsä
maksaakseen velkansa toiselle vekselivälittäjälle; sangen omituinen
kunniakäsite. Hän oli luultavasti toivonut voivansa peittää kavalluksen
jonkun onnellisen keinottelun avulla tai oli hän ehkä joutunut aivan
järjiltään peläten tulevansa heti erotetuksi toimestaan. Hän oli
itkenyt kuin lapsi vankilassa, mielettömänä häpeästä ja epätoivosta, ja
kerrottiin, että hänen äitinsä, joka oli saapunut Saintes'ista samana
päivänä tervehtimään häntä, oli sairastunut surusta ja joutunut vuoteen
omaksi.

Kohtalo ... mikä hirveä mahti! ajatteli Caroline kulkiessaan
pörssitorin poikki: Mazaud'in tarina oli sangen suuresti Yleispankin
tarinaa muistuttava. Sama onni, sama voittokulku lyhyen ajan kuluessa.
Koskaan ei liene ihminen ollut niin onnen suosima kuin tuo nuori
vekselinvälittäjä. Ainoastaan 32 vuoden vanhana oli hän tullut suuren
liikkeen päälliköksi. Hän oli itse hyvin rikas perittyään enonsa,
hänellä oli kaunis vaimo, joka häntä jumaloi, kaksi rakastettavaa
lasta, itse oli hän kaunis mies ja hänen asemansa pörssissä tuli päivä
päivältä yhä edustavammaksi. Ja nyt syöksyi onnettomuus yht'äkkiä hänen
ylitseen, hän seisoi kuilun reunalla, vain vilahdus, ja kaikki oli
ohitse! Itse hän ei ollut keinotellut, hänen nuorekas työintonsa oli
estänyt häntä siitä. Hän kaatui kunniallisessa taistelussa, koska oli
ollut liian kokematon ja uskonut muista liian hyvää. Muuten tunsivat
kaikki häntä kohtaan kunnioitusta ja myötätuntoa, ja sanottiin, että
hän mielen tyyneydellä olisi voinut pelastautua uhkaavasta vaarasta.

Konttorissa huomasi Caroline heti, että asiat olivat huonosti, kaikkien
kasvoilla kuvastui salainen levottomuus. Kassassa oli joukko ihmisiä
odottamassa ja rahastonhoitajat suorittivat vielä ulosotettavia summia,
vaikkakin jonkunverran epäröiden, ikäänkuin he jo olisivat nähneet
rahalaatikon pohjan paljastuvan.

Berthier otti hänet vastaan, mutta hänkin oli kalpea ja alakuloinen.

"En tiedä, ottaako herra Mazaud teitä vastaan, rouvaseni. Hän ei ole
oikein kunnossaan, hän on mennyt alas lepäämään hiukan."

Caroline sanoi, että hänen välttämättä täytyi tavata isäntää.

Berthier epäili, mutta pyysi lopulta häntä astumaan Mazaud'in
työhuoneeseen.

"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, minä käyn kuulemassa..."

Työhuoneessa kiinnitti Carolinen huomiota siellä vallitseva erinomainen
järjestys. Näytti siltä kuin Mazaud olisi käyttänyt koko yön ja
aamupäivän tyhjentääkseen laatikot, hävittääkseen tarpeettomat paperit
ja jaottaakseen tarpeelliset järjestykseen. Loputtoman surumielisyyden
leima lepäsi koko tämän alastoman järjestyksen yllä.

Kohta saapui Berthier takasin.

"Soitin kaksi kertaa, enkä uskalla enempää. Ohikulkiessanne voitte itse
yrittää. Mutta neuvoisin teitä tulemaan toisen kerran."

Carolinen täytyi siis luopua odottamasta Mazaud'ia; alaoven edessä
pysähtyi hän hetkeksi ja ojensi kätensä soittokelloa kohden, mutta
päätti kumminkin mennä matkoihinsa. Silloin kuuli hän äkkiä sisältä
huutoa, itkua ja outoa melua. Ovi lensi auki ja muuan palvelija syöksyi
alas portaita mutisten. "Oh, hyvä jumala ... herra!" Caroline seisoi
kuin naulittuna avoimen oven edessä, josta hirveä valitushuuto tunkihe
ulos. Veri jähmettyi hänen suonissaan; ikäänkuin salaman välähdyksessä
näki hän, mitä sisällä oli tapahtunut. Ensin aikoi hän paeta, mutta
hänen oli mahdotonta tempautua irti, hänen _täytyi_ sisälle, _täytyi_
nähdä, _täytyi_ itkeä yhdessä onnettomien kanssa. Hän astui sisään,
kaikki ovet olivat auki ja hän saapui salonkiin saakka.

Kaksi palvelustyttöä -- luultavasti kyökkipiika ja kamarineitsyt --
seisoivat siellä kalpein kasvoin ja änkyttivät:

"Oh, herra jumala... herra! Jumala taivaassa!"

Paksujen silkkiverhojen välitse valoi talvenaurinko himmeää valoaan
huoneeseen, jossa oli sangen lämmin, sillä suuria halkoja paloi
kaminissa levittäen punaisen hohteen seinille. Pöydällä upeili mahtava
ruusukimppu levittäen huoneeseen suloista tuoksua. Mazaud oli eilen
lahjottanut vaimolleen nuo kukat. Oli kuin olisi tuoksunut se onni,
rikkaus ja loiste, se rakkaus, joka oli asunut tämän katon alla.
Ja kaminin punertavassa hohteessa lepäsi Mazaud sohvalla pää
kuulan lävistämänä ja käsi suonenvedontapaisesti revolverinkahvaa
puristaen; hänen edessään seisoi nuori vaimo; hänen huuliltaan tulvi
keskeytymätön, villi epätoivon kirkuna ja täytti koko huoneen
vaikerruksella. Sillä hetkellä kuin laukaus oli kajahtanut, oli hänellä
ollut pieni nelivuotias poikansa sylissään; tämä oli kauhuissaan
puristanut pienet kätösensä äidin kaulaan, ja kuusivuotias tytär piti
lujasti kiini hänen hameestaan, painautui häntä vastaan, ja molemmat
lapset kirkuivat kuullessaan äidin kirkuvan.

Caroline-rouva aikoi viedä heidät pois.

"Rouvaseni, pyydän ... elkää seisko siinä enää kauempaa..."

Caroline vapisi, hän oli vähällä pyörtyä. Mazaud'in päästä valui veri
vielä, putoili pisara pisaralta sohvan sametille ja siitä matolle
muodostaen yhä kasvavan juovan. Carolinesta tuntui, että tuo veri
virtasi häneen saakka, kostutti hänen jalkansa, ylti hänen käsiinsä
saakka.

"Rouvaseni, pyydän, seuratkaa minua..."

Mutta onneton ei liikahtanutkaan; poika kaulassaan ja tytär lujasti
vastaansa painautuneena seisoi hän niin hiljaa ja liikkumattomana, kuin
ei mikään mahti mailmassa kykenisi irrottamaan häntä siitä. Kaikki
kolme olivat vaaleahiuksisia ja maidonvalkeita, äiti melkein yhtä
hentojäseninen ja yhtä viaton ilmeinen kuin lapset. Ja epätoivoissaan
sen johdosta, että nyt oli äkkiä kuollut se onni, jonka piti kestää
ikuisesti, pääsi yhä edelleen heidän huuliltaan kauhea kirkuna, jossa
kuului kokonainen tuskien mailma.

Caroline lankesi polvilleen ja änkytti nyyhkyttäen:

"Oi, rouvaseni, te särjette sydämeni. Minä pyydän teitä, tempautukaa
irti tästä näystä, seuratkaa minua viereiseen huoneeseen..."

Mutta ryhmä seisoi kuin kivettyneenä ja valitushuuto ei hetkeksikään
vaiennut; se kaikui kuin poikasten huuto metsässä, kun metsästäjä on
surmannut emän.

Caroline-rouva nousi ylös aivankuin mieletönnä. Hän kuuli askeleita,
ääniä -- varmaankin lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, tai
oikeudenpalvelija, joka tuli todentamaan kuolemantapauksen. Hän ei
voinut kestää kauempaa, hän pakeni ja häntä seurasivat nuo kauheat
huudot, jotka hän luuli kuulevansa vielä kadulla yli väen sorinan ja
vaunujen jymyn.

Kallistui iltaan, tuntui kylmältä, mutta hän kulki hitaasti. Taas oli
kaikki ilmielävänä hänen edessään, koko tuo kauhea hävitys, nuo 200
miljonaa, jotka olivat murskanneet niin monta onnetonta. Mikä
salaperäinen voima oli sortanut äsken rakennetun kultaisen tornin
soraksi? Samat kädet, jotka olivat rakennuksen korottaneet, näyttivät
mielettömällä kiireellä hajottaneen sen, niin ettei jäisi kiveä kiven
päälle. Kaikkialta kuului tuskan ja epätoivon huutoja, kaikkialla
sortui taloja pauhinalla. Tuossa meni Beauvilliers'in perheen viimeinen
maakaistale, Dejoie-raukan vaivalla ansaitut lantit, Sédille'n
kukoistava liike, Maugendre'n vuosikorko, kaikki sortui kuiluun, jota
ei kukaan voinut täyttää. Jantrou hukkui väkijuomiin, vapaaherratar
Sandorff lokaan. Massias oli taas lauhkea koira, joka sai keppiä, hän
oli ikiajoiksi naulattu pörssiin velkoineen, pikku Flory istui
vankilassa varkaana. Sabatani ja Fayeux pakenivat poliisi
kintereillään, ja kaikkein surullisin oli tuo tuntemattomien uhrien
armeija, jotka tämä romahdus oli pakottanut kerjuusauvan varaan, ja
jotka nyt vaelsivat ympäri vilusta väristen ja itkien nälkäänsä. Ja
kuolema -- itsemurha, pistolinlaukaukset, jotka kajahtelivat kaikilta
Parisin kulmilta -- Mazaud pää murskana maaten keskellä loistoa ja
ruusujen tuoksua samettisohvallaan ja hänen vaimonsa ja lapsensa, jotka
ulvoivat tuskasta.

Ja kaikki viime viikkojen kokemukset täyttivät hänen sydämensä kauhulla
Saccard'ia kohtaan, joka yksin oli syyllinen tähän onnettomuuteen. Hän
kirosi tämän ja hänen vihansa, jota hän tähän saakka oli hillinnyt,
puhkesi nyt täyteen voimaansa. Ja hänen veliraukkansa, tuo naivi
työihminen, joka oli niin oikeamielinen ja rehellinen, ja nyt oli
saanut lähtemättömän tahran nimeensä...! Saccard ei ansainnut
anteeksiantoa, ei yksikään ääni saanut kohota hänen puolustuksekseen,
ei kukaan saanut ajaa hänen asiaansa, eivät edes ne, jotka yhä edelleen
luottivat häneen, eivätkä nekään, jotka tunsivat vain hänen hyvän
sydämensä ... hänen piti kuolla yksinäisenä ja halveksittuna!

Caroline-rouva katsahti ylös. Hän oli tullut torille ja näki pörssin
edessään. Pimeys lankesi, talvitaivaan usva levisi punertavana savuna
rakennuksen taakse. Harmaa, kolkko palatsi piirtyi tätä taustaa vastaan
hiljaisena ja autiona viimeisen onnettomuuden jälkeen, avoinna kaikille
taivaan tuulille, kuin nälänhädän perästä tyhjentynyt varastoaitta. Oli
raivonnut tuo kohtalokas, ajottain ilmestyvä rutto, joka joka kymmenes
tai viidestoista vuosi hävittää markkinat ja sortaa seudun raunioiksi.
Tarvitaan vuosia, ennenkuin luottamus palaa, ennenkuin suuret
pankkihuoneet kohoavat jälleen, kunnes peliraivo taas puhkeaa ja
aiheuttaa uuden pulan. Mutta näköpiiriä pimittävän novan takana luuli
Caroline-rouva kuulevansa kumean ryskeen, joka ennustaa pikaista
mailmanloppua.



XII.


Alustavat tutkimukset kestivät niin kauan, että seitsemän kuukautta
oli jo kulunut Saccard'in ja Hamelin'in vangitsemisesta, ilman että
heidän asiansa vielä oli ollut esillä oikeudessa. Oltiin syyskuun
puolivälissä ja sinä maanantaipäivänä oli Carolinen, joka kävi veljeään
tapaamassa kaksi kertaa viikossa, määrä kello kolmen aikaan lähteä
tutkintovankilaan. Hän ei koskaan ollut maininnut Saccard'in nimeä, yli
kymmenen kertaa oli hän kieltäytynyt suostumasta Saccard'in pyyntöön
tulla tätä tapaamaan. Hänelle, jolla oli niin ankarat oikeuskäsitteet,
oli tuo mies kuollut. Caroline toivoi edelleen voivansa pelastaa
veljensä, hän oli aina iloinen kohdatessaan tämän, puheli puuhistaan ja
toi aina mukanaan kimpun veljen mielikukkia.

Caroline seisoi juuri järjestelemässä muutamia punaisia neilikoita, kun
vanha Sofia, ruhtinatar d'Orvideo'n kamarineiti, toi sellaisen
tervehdyksen, että hänen emäntänsä halusi puhua Caroline-rouvan kanssa
niin pian kuin mahdollista. Caroline ei ollut nähnyt ruhtinatarta
moniin kuukausiin, sillä hän oli eronnut työkodin sihteerin toimesta
heti Yleispankin romahduksen jälkeen. Hän kävi kodissa vain joskus
tapaamassa Victor'ia, joka näytti verrattain rauhallisesti mukautuvan
talon ankaraan kuriin, vaikka hän kuljeskelikin yhä ivallinen hymy
kaidoilla kasvoillaan. Caroline aavisti heti, että ruhtinatar halusi
puhua hänen kanssaan Victor'ista.

Nyt oli ruhtinatar d'Orvideo'n vihdoin onnistunut päästä häviöön. Hän
oli tarvinnut vajaan kymmenen vuotta jättääkseen takasin köyhille
ruhtinaan jälkeen saamansa perinnön, 300 miljonaa, jotka oli varastettu
herkkäuskoisten osakkeenomistajain taskuista. Ensimäisten sadan
miljonan hävittämiseen oli kulunut viisi vuotta, mutta loppujen 200
miljonan kuluttaminen oli käynyt nopeammin, vajaassa neljässä vuodessa
oli hän saanut ne sijotetuiksi suurella loistolla rakennettuihin
hyväntekeväisyyslaitoksiin. Niin, olipa hän päässyt sellaiseen
hämmästyttävään tulokseen, että oli haastettu oikeuteen muutamien
satojen tuhansien frangien velassa, jota hänen asiamiehensä ei saanut
millään muotoa kokoon, niin oli suunnaton omaisuus perinpohjin hävinnyt
mailman tuuliin. Portille oli naulattu ilmotus: talo oli myytävänä, se
oli viimeinen luudan vetäisy, se hävittäisi ainiaaksi viimeisetkin
jäljet noista kirotuista rahoista, joita ruhtinas oli kerännyt lian ja
veren seasta.

Sofia oli odottamassa Carolinea yläkerrassa viedäkseen hänet
ruhtinattaren luo. Vanha uskollinen palvelija oli suunniltaan ja
riiteli päivät umpeensa. Olihan hän muka aina sanonut, että ruhtinatar
saisi turvautua kerjuupussiin. Olisihan rouva kernaammin voinut mennä
naimisiin ja saada lapsia, nehän olivat ainoat, joista hän piti.
Sofialla itsellään ei ollut valittamisen syytä, sillä hän oli
jo aikoja sitten saanut 2,000 frangin elinkoron, joilla varoilla hän
asettuisi asumaan synnyinseudulleen. Mutta hän aivan raivostui
ajatellessaan, ettei ruhtinatar edes ollut jättänyt ainoaan
ravintoonsa, maitoon ja leipään tarvittavia lantteja. Tästä johtui
alituisia riitoja. Ruhtinatar vastasi, että hän kuukauden perästä
tarvitsi vain nunnanhuivin, sillä hän aikoi mennä luostariin erääseen
karmeliittiluostariin, jossa jo kauan oli ollut paikka avoinna häntä
varten, ja sitten olisivat portit ikiajoiksi suletut hänen ja mailman
välillä. Hän saavuttaisi ikuisen rauhan!

"Rouvaseni", kajahti ruhtinattaren lempeä ääni Caroline'n astuessa
hänen köyhästi sisustettuun huoneeseensa, "halusin itse tehdä teille
ilmotuksen, jonka sain tänä aamuna. Asia koskee Victor'ia!"

Caroline-rouvan sydän löi kiivaasti. Ah, tuo onneton lapsi, jota isä
nimenomaisesta lupauksestaan huolimatta ei ollut käynyt katsomassa
niitten kuukausien aikana, joina hän oli tietänyt tämän olemassaolosta,
ennen vankilaan joutumistaan! Ja häntä, joka ei tahtonut ajatella
Saccard'ia, muistutettiin tästä lakkaamatta, koska hän oli luvannut
tulla hänen lapsensa äidiksi.

"Eilen tapahtui kauheita asioita", jatkoi ruhtinatar, "rikos, jota ei
voi koskaan sovittaa."

Ja nyt kertoi hän jääkylmällä äänellään säädyttömän jutun.
Victor oli viime päivinä maannut sairassalissa, koska hän valitti
päänsärkyä. Lääkäri oli epäillyt häntä tekosairaaksi, mutta olihan
pojalla todellakin joskus ollut hermokipuja. Eilen oli Alice
Beauvilliers tullut laitokseen auttamaan laupeudensisaria lääkekaapin
järjestämisessä, joka kaappi sijaitsi tyttöjen ja poikain sairassaleja
erottavassa huoneessa. Poikien salissa oli Victor tätä nykyä ainoa
potilas. Nunna poistui hetkeksi ja hämmästyi kovin, kun ei palatessaan
tavannutkaan Alice'a. Odotettuaan hetkisen alkoi hän etsiä, ja hänen
hämmästyksensä lisääntyi kun hän huomasi poikien salin oven olevan
lukossa sisältäpäin. Mitä siellä tapahtui? Hän meni sinne toista
tietä ja hän aivan jähmettyi kauhusta huomattuaan, mitä siellä
oli tapahtunut: nuori tyttö makasi pyörtyneenä sängyssä, puoli
tukehtuneena, nenäliina sullottuna suuhun, raiskattuna, pahoinpideltynä
mitä ruokottomimmalla tavalla. Victor oli kadonnut; hän oli
luultavasti paennut kohta teon tehtyään. Kukaan ei käsittänyt, miten
sellainen tapaus oli voinut sattua, ilman että kukaan oli kuullut
äännähdystäkään, kuinka tuo pieni villielukka vajaan kymmenen minuutin
kuluessa oli ehtinyt tehdä tekosensa ja hävitä jäljettömiin. Hän ei
ollut piiloutunut taloon, siitä oltiin varmat, sillä oli etsitty
kaikkialta.

Alice vietiin kotiin äitinsä luokse, missä hänet laskettiin vuoteeseen;
hän nyyhkytti ja itki ja hänellä oli kova kuume.

Caroline-rouva luuli veren hyytyvän suonissaan, kuullessaan tämän
kertomuksen. Tuskallinen ajatusyhtymä johti hänen mieleensä tavan,
jolla Victor itse oli tullut mailmaan, Saccard'in väkivallanteon rue de
la Harpe'n varrelle. Ja nyt raiskasi Victor ensimäisen tytön, jonka
kohtalo toi hänen tielleen.

"Minä en tahdo moittia teitä, rouvaseni", lopetti ruhtinatar, "olisi
väärin vyöryttää teidän kannettavaksenne pienintäkään edesvastuuta.
Mutta täytyy tunnustaa, että olitte valinnut kelvottoman suojatin..."

Caroline-rouva tarttui hänen käsiinsä, puserti ja suuteli niitä; hänen
sydämensä täytti katumus ja kärsimys, niin että hän vaivoin sai sanaa
suustaan.

"Elkää sanoko minua viattomaksi, rouva ... minä olen suuri rikollinen.
Lapsi raukka, minä haluan tavata häntä ... menen heti etsimään hänet
käsiini."

Hän poistui. Ruhtinatar ja Sofia ryhtyivät taas pakkaamaan tavaroita;
heidän täytyi nyt erota 40 vuoden yhdyselämän jälkeen.

Kaksi päivää ennen tuota kauheaa tapausta oli kreivitär de Beauvilliers
vihdoinkin päättänyt jättää talonsa velkojilleen. Kenties ei hän
vieläkään olisi antanut perään, ehkä olisi hän yrittänyt säilyttää
näennäisen loiston, kunnes hänen isiensä katto olisi sortunut hänen
päänsä päälle, jollei häntä olisi kohdannut uusi onnettomuus.
Hänen poikansa Ferdinand, viimeinen Beauvilliers, joka oli astunut
paavin palvelukseen, koska hän ei voinut löytää mitään tointa
synnyinmaassaan, oli kuollut Romassa sangen epäkunniakkaan kuoleman,
yksinkertaisesti verenvähyyteen. Silloin oli onnettoman äidin sydämeen
tullut loppumaton tyhjyys, hänellä ei ollut enää voimia taistella
nimensä kunnian puolesta. Vanha talo myytiin, hevonen samoin,
ainoastaan vanha kyökkipiika jäi jälelle, hän kulki likainen esiliina
edessään ostamassa ruokaa: kahden sou'n edestä voita ja litran
kuivattuja papuja; kreivitär nähtiin kaduilla likaisessa hameessa ja
vuotavat kengät jalassaan. He olivat vuokranneet suuren, melkein
tyhjän huoneen alkovineen, josta kaksi kapeaa sänkyä häämötti, ja kun
he sulkivat alkovin ovet, jotka olivat verhotut samallaisilla
seinäpapereilla kuin huonekin, oli huone olevinaan salonki, ja se
lohdutti heitä hiukan kurjuudessaan.

Mutta kreivitär oli ollut tuskin pari tuntia uudessa asunnossaan, kun
hän sai odottamattoman vieraan. Alice oli luultavasti lähtenyt jonnekin
ulos.

Tulija oli Busch, hän katsoi nyt ajan tulleen saapua 10,000 frangin
velkakirjansa kanssa, jonka kreivi oli antanut Léonie Cron'ille. Hän
katseli ympärilleen tuossa enemmän kuin köyhässä huoneessa ja pelästyi;
oliko hän viivytellyt liian kauan? Leski oli kovin niukoissa varoissa.
Ja hän selitti asian kierrellen ja kaarrellen hätääntyneelle
kreivittärelle. Olihan se kreivin nimikirjotus, eikö totta? Juttua ei
voinut peitellä: kreivi oli ollut suhteissa nuoreen tyttöön ja hän oli
kai antanut velkakirjan päästäkseen tästä eroon. Liikemiehenä ei hän
halunnut salata kreivittäreltä, ettei tämä viidentoista vuoden kuluttua
enää ollut velvollinen maksamaan. Mutta hän oli vain Léonie Cron'in
asiamies, hän tiesi, että Léonie aikoi vetää asian oikeuteen ja
toimeenpanna kauhean häväistysjutun, jollei hänen vaatimuksiaan
täytettäisi.

Kreivitär istui kuoleman kalpeana, haudastaan nouseva ilkeä menneisyys
saattoi hänet epätoivoon, eikä hän voinut käsittää, miksi asianomaiset
olivat niin myöhään kääntyneet hänen puoleensa. Busch keksi selityksen:
velkakirja oli kadonnut ja löytynyt vasta aivan äskettäin erään kirstun
pohjalta. Ja kun kreivitär kieltäytyi ryhtymästä asian suhteen
toimenpiteisiin, hyvästeli Busch edelleen yhtä kohteliaana, sanoi, että
hän tulisi takasin asianomistajansa kanssa varmasti maanantaina tai
tiistaina.

Ja maanantaina, kun kauhea onnettomuus oli kohdannut Alicea ja hänet
oli tuotu kotiin kuumehoureissa ja äitiraukka istui itkien hänen
vuoteensa vieressä, ei kreivitär de Beauvilliers enää lainkaan
muistanut siivotonta miestä juttuineen. Mutta kun Alice juuri oli
nukkunut, tuli Busch takasin, tällä kertaa suojattinsa Léonie Cron'in
seurassa.

"Rouva kreivitär", sanoi hän, "tässä on kyseessä oleva henkilö; tästä
asiasta täytyy tulla loppu."

Nähdessään tuon naisen tunsi kreivitär kylmän väristyksen käyvän
ruumiinsa läpi. Nainen oli puettuna mitä loistavimpiin väreihin,
takkuinen otsatukka riippui silmäkarvojen yllä, kasvot oli ränsistänyt
kymmenen vuoden prostitutioni. Ja vaikka kreivitär niin monta kertaa
oli saanut unhottaa ja antaa anteeksi, tunsi hän kuitenkin naisellisen
ylpeytensä loukatuksi. Oh, jumala, tuollaisenko olennon vuoksi oli
kreivi häntä pettänyt!

"Tästä täytyy tulla loppu", kertasi Busch, "sillä suojattini on kovin
ankarassa komennossa Faydeau-kadulla."

"Faydeau-kadulla?" toisti kreivitär.

"Niin, hän on ... no niin, suoraan sanottuna, hän on siellä
tyttöpaikassa."

Kauhuissaan, vapisevin käsin meni kreivitär sulkemaan alkovin, jonka
toinen oven puolisko oli avoinna. Alice oli juuri liikahtanut peitteen
alla.

Busch jatkoi:

"Kreivitär ymmärtää kyllä ... neiti Cron on antanut asian minun
huolekseni ja minä olen hänen asiamiehensä. Senvuoksi halusin minä,
että hän itse tulisi tänne selittämään, miten asianlaita oikeastaan on.
No, Léonie, antaapa kuulua!"

Tämä epäili, mutta kun hänen mieleensä johtuivat ne 1,000 frangia,
jotka Busch oli luvannut hänelle, sai hän vihdoin rohkeutta puhua. Ja
käheällä viinaäänellään alkoi hän kertomuksensa Busch'in levittäessä
velkakirjan nähtäväksi:

"Aivan oikein, siinä on paperi, jonka herra Charles kirjotti minulle.
Minä olen ajomies Cron'in tytär, 'Sarvi-Cron'in', kuten häntä
kutsuttiin, rouva kai muistaa hänet? Ja Charles-herra riippui aina
kintereilläni, eikä antanut minulle koskaan rauhaa. Se harmitti minua,
sillä kun ollaan nuoria, ei juuri välitetä ukoista. Mutta sitten
kirjotti hän minulle eräänä iltana tämän paperin houkuteltuaan minut
kanssansa talliin..."

Kreivitär kärsi kauheita tuskia, mutta salli kuitenkin hänen puhua.
Silloin luuli hän kuulevansa valittavan äänen alkovista. Hän teki
tuskaisen liikkeen.

"Olkaa hiljaa!"

Mutta Léonie oli päässyt vauhtiin ja hän halusi puhua suunsa puhtaaksi.

"Ei ole kunniakasta pettää nuorta siivoa tyttöä, kun ei kerran aio
pitää sanaansa. Niin, rouva, teidän herranne Charles oli roisto, sen
sanovat kaikki naiset, joille minä olen tämän jutun kertonut, ja minä
voin mennä vaikka valalle, että rumemman tytön kuin minut olisi hän
saanut häväistä."

"Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa!" huusi kreivitär vihoissaan ja ojensi
kätensä ikäänkuin lyödäkseen häntä, jollei hän vaikenisi.

Léonie pelästyi ja nosti ylös kyynärpäänsä ikäänkuin suojellakseen
itseään korvapuustilta; hän näytti olevan sellaiseen tottunut. Kauhea
hiljaisuus vallitsi, vain alkovista kuului heikko, nyyhkivä valitus.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kreivitär vihdoin vapisten ja
tukahtuneella äänellä.

Nyt puuttui Busch puheeseen.

"Hän tahtoo luonnollisesti saada rahansa. Ja tyttöraukan väite on
vallan oikea siinä suhteessa, että kreivi on kohdellut häntä sangen
huonosti. Se on suorastaan petosta."

"En koskaan maksa teille sellaista velkaa."

"No, siinä tapauksessa otamme ajurin ja ajamme täältä suoraan
Oikeuspalatsiin, jossa minä jätän sisälle jo etukättä laatimani
haasteen -- tässä se on -- ja kaikki, mitä neiti Léonie nyt on puhunut,
seisoo siinä."

"Mutta tämä on inhottavaa kiristystä. Te ette voi menetellä tuolla
tavoin."

"Kyllä, rouvaseni, juuri niin aion minä tehdä tuossa paikassa.
Liikeasia on liikeasia."

Kreivittären valtasi sanomaton väsymys ja hervottomuus. Hän puristi
kätensä ristiin ja sammalsi:

"Mutta ettekö te huomaa, kuinka köyhiä me olemme! Katsokaa, eihän
meillä ole mitään, huomenna ei meillä kenties ole ruuanpalaa
syödäksemme. Mistä te luulette minun saavan kokoon 10,000 frangia? Oh,
Jumalani!"

Busch hymyili, hän oli tottunut harjottamaan pyyntiään raunioilla.

"No, tuollaisilla hienoilla naisilla on aina varoja. Ken etsii, se
löytää."

Kamiinilla oli hän huomannut vanhan koristeaskin, jonka kreivitär oli
asettanut sinne purkaessaan kirstunsa, ja hän oli varma, että siellä
oli jalokiviä. Hänen silmänsä loistivat himokkaasti, kreivitär seurasi
hänen katseensa suuntaa ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi hän, "koristukseni, ei koskaan!"

Hän otti askin, ikäänkuin olisi halunnut puolustaa sitä. Nuo koristeet,
jotka olivat niin kauan kulkeneet perintönä hänen suvussaan ja jotka
hän oli säilyttänyt suurimpienkin taloudellisten vaikeuksien
kohdatessa, olivat kuuluneet tyttären myötäjäisiin, ja olivat nyt
ainoat ja viimeiset, joihin hän voi turvata äärimäisen hädän tullessa.

"Ei koskaan! Ennemmin kuolen!"

Samassa avautui ovi ja Caroline-rouva astui sisään. Hän pysähtyi
hämmästyneenä nähdessään näytelmän, jonka todistajaksi hän joutui.
Parilla sanalla pyysi hän kreivittäreltä anteeksi, että oli häirinnyt,
ja aikoi juuri poistua, kun kreivitär teki pyytävän liikkeen, jonka hän
ymmärsi. Hän vetäytyi siis huoneen nurkkaan, samalla kun Busch pani
hatun päähänsä ja Léonie vetäytyi ovea kohden yhä enemmän hämillään.

"Niin, siinä tapauksessa ei meillä ole muuta tehtävää kuin mennä
tiehemme..."

Mutta hän ei mennyt. Hän alkoi saman asian alusta ja entistä raa'emmin
sanoin.

"Hyvästi sitten, rouva kreivitär", sanoi hän lopuksi, "nyt ajamme
oikeuspalatsiin. Koko tämä juttu tulee kolmen päivän kuluttua
sanomalehtiin. Siihen olette itse syypäitä."

Sanomalehtiin! Tuo kauhea häväistysjuttu juuri nyt, kun heidän vanha
talonsa oli menetetty! Suvun kunnia piti kuitenkin pelastaa. Hän avasi
koneellisesti laatikon; se sisälsi korvarenkaat, rannerenkaan ja kolme
sormusta, briljantteja ja rubineja antiikkista tekoa.

Busch läheni nopeasti ja hänen silmiinsä ilmestyi loistava, hyväilevä
ilme.

"Ei nuo riitä 10,000 frangiin. Saanko nähdä ne?"

Ja hän otti koristeet, yhden erältään, ja piti niitä valoa vastaan
paksujen himosta värisevien sormiensa välissä. Jalokivet olivat hänen
suurin heikkoutensa.

"Kuusi tuhatta frangia!" sanoi hän vihdoin huutokauppurin kovalla
äänellä... "No niin, me saamme tyytyä 6,000 frangiin."

Mutta tämä uhri oli kreivittärelle liian suuri. Hänen harminsa ja
epätoivonsa puhkesi uudestaan valloilleen, hän veti koristeet
puoleensa, puristi ne suonenvedontapaisesti käsiinsä. Polttavat
kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmistään ja juoksivat poskia
pitkin, hänen kasvoillaan oli niin rajattoman epätoivon ilme, että
Léonie Cron'kin joutui aivan suunniltaan säälistä ja alkoi nykiä
Busch'ia takin liepeestä saadakseen hänet mukanaan huoneesta. Mutta
Busch katseli tätä kohtausta rauhallisena, hän oli nyt varma
voitostaan, sillä hän tiesi kokemuksesta, että kyynelvirta on naisten
viimeinen tahdonilmaus, sen perästä on ylivoima hänen.

Kenties olisi tätä tuskallista kohtausta kestänyt kauemminkin, jollei
samassa alkovista olisi kuulunut tukahutettuja nyyhkytyksiä ja Alice'n
ääni: "Äiti, ne ottavat minulta hengen! Anna heille kaikki, anna heidän
viedä kaikki ... oh, äiti, saata heidät menemään matkoihinsa. Ne vievät
minulta hengen!"

Kreivitär teki toivottoman liikkeen. Hänen tyttärensä oli siis kuullut
kaikki, hänen tyttärensä oli kuolemaisillaan häpeästä. Hän sinkosi
koristeet Busch'ille, antoi hänelle tuskin aikaa laskea kreivin
velkakirjan pöydälle, ajoi hänet kiivaasti ovesta ulos Léonie'n
perästä, joka oli hävinnyt. Sitten avasi hän alkovin oven, heittäytyi
tytärraukkansa vuoteen yli ja itki tämän kanssa yhdessä.

Caroline-rouva oli liikutettu ja aikoi hetkisen kuluttua puuttua
asiaan. Mutta hän oli kuullut tuon ruokottoman jutun ja mitä voi tehdä
häväistysjuttua välttääkseen? Sillä hän tiesi, että Busch oli mies,
joka pani uhkauksensa täytäntöön. Hän mietti hetkisen, mitä hänen
pitäisi tehdä. Vihdoin astui hän alkoviin avoimin sylin, kyyneleet
silmissä. Siellä alastomassa, kurjassa alkovissa makasivat nuo vanhan
mahtavan suvun viimeiset vesat muserrettuina ja kuihtuvina. Molempien
kyynelet valuivat pysähtymättömänä.

Caroline ei sanonut sanaakaan, hän sulki heidät syliinsä, puristi
heidät lujasti rintaansa vastaan ja itki yhdessä heidän kanssaan; se
oli ainoa, mihin hän kykeni. Ja molemmat onnettomat ymmärsivät häntä,
heidän kyyneleensä vuotivat yhä, mutta eivät enää yhtä katkerina.
Vaikkei ollutkaan enää mitään lohdutusta, täytyi heidän kumminkin elää,
elää kaikesta huolimatta.

Tultuaan ulos kadulle tapasi Caroline-rouva Méchain'in. Tämä oli
luultavasti odottanut häntä ja alkoi heti puhua Victor'ista. Kun
Saccard oli kieltäytynyt maksamasta hänelle 4,000 frangia, oli hän
suuttunut kovin ja vaaninut tilaisuutta ottaakseen asian uudestaan
esille; nyt oli hän saanut kuulla hiljan sattuneesta tapahtumasta ja
luultavasti oli hänellä suunnitelma valmiina, koskapa hän selitti
Caroline-rouvalle, että hän aikoi antaa etsiä Victor'ia. Eihän sopinut
pojan antaa mennä tärviölle, hänen taipumuksillaan lopettaisi hän
tiensä kuritushuoneessa. Ja kun hän puhui, katselivat hänen pienet
porsaan silmänsä Caroline'a murskaavin ilmein; hän oli aivan varma,
että jos hän saisi pojan kiinni, voisi hän kiristää Caroline'lta lisää
rahoja.

"Niin, rouvaseni, se on päätetty asia, minä teen mitä voin. Jos
haluatte kuulla, miten se käy, niin voitte pistäytyä herra Busch'in
luo, minä olen siellä joka päivä neljän ajoissa."

Caroline palasi asuntoonsa sangen levottomana. Niin, se on aivan totta,
miten paljon pahaa tuo nuori villielukka saattaisikaan tehdä, jos hän
saisi vapaasti kuljeskella ihmisten joukossa? Hän söi nopeasti
aamiaista ja päätti sitten ajaa työkotiin kuulemaan, oliko siellä saatu
tietoja karkulaisesta. Mutta tiellä pisti hänen päähänsä, että ehkä
sittenkin olisi parasta mennä Maxime'n luo ja koettaa taivuttaa hänet
tekemään jotain Victor'in hyväksi, joka kaikessa tapauksessa oli hänen
veljensä. Hän oli ainoa, joka vielä oli rikas, ja siis ainoa, joka
kykeni tekemään jotain tässä asiassa.

Caroline kulki pitkän huonerivin lävitse ja vasta sänkykamarissa tapasi
hän Maxime'n kahden suuren matka-arkun välistä, joihin palvelija latoi
mitä hienoimpia liinavaatteita, aivankuin morsiuskapioita.

Huomattuaan Caroline'n sanoi Maxime kovalla, jääkylmällä äänellä:

"Vai niin, tekö? Tulette juuri parahiksi, minun ei tarvitse kirjottaa
teille. Olen saanut tarpeekseni ja matkustan."

"Matkustatte?"

"Niin, tänä iltana, aion viettää talven Neapelissa."

Ja viitattuaan palvelijan menemään, jatkoi hän:

"Luuletteko ehkä, että minusta on hyvinkin mieluista omistaa isä, joka
istuu vankilassa! En aio todellakaan jäädä tänne odottamaan, kunnes
hänet tuomitaan kuritushuoneeseen. Minä, joka inhoan matkoja! Mutta
onhan Neapelissa hyvä ilmanala!"

Rouva Caroline uskalsi esittää asiansa.

"Tulen taas pyytämään palvelustanne."

Hän kertoi Victor'in väkivallanteosta ja paosta, lausui pelkonsa, ettei
tämä ehkä olisi pojan viimeinen rikos.

"Me emme voi jättää häntä oman onnensa nojaan. Auttakaa minua,
ponnistelkaamme yhdessä!"

Maxime keskeytti hänet kalmankalpeana ja vapisten kauhusta, ikäänkuin
hän olisi tuntenut likaisen rikolliskäden laskeutuvan olkapäälleen.

"Tätä vielä puuttui! Isä varas, veli murhaaja! Olen viipynyt liian
kauan, minun olisi pitänyt matkustaa viikko sitten, kuten aioin. On
inhottavaa, inhottavaa saattaa mies sellainen kuin minä mokomaan
asemaan!"

Kun Caroline piti päänsä, kävi hän epäkohteliaaksi.

"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia
suruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein
teille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani ... ennemmin kuin
uhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua
katuojaan ... kernaasti minun puolestani!"

Caroline oli noussut.

"Hyvästi siis!"

"Hyvästi!"

Ja lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja
ryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni
unhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen
taivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana
harhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin
kujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin
kasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään,
sivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.

Kun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys
nähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo
ylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka
olisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo
suuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä
voitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo
ihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?

Laitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli
ikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.

Veljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei
Hamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä.
Hänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli
nimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut
sekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista,
ollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan
asianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea
edesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita
oli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän
olisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan
kunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa
antoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan
kummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt
keskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi
tämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet
mahdottomaksi työtänsä jatkamaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet
alkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän
ikäänkuin unesta heräten:

"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?"

Caroline vavahti, hän ymmärsi, että veli puhui Saccard'ista. Hän
pudisti kiivaasti päätään.

"Ei, en koskaan."

Silloin sanoi veli päättävästi, joskin matalalla äänellä:

"Sen perästä, mitä sinä olet ollut hänelle, et voine kieltäytyä
tapaamasta häntä."

Ah, hyvä Jumala! Hän tiesi siis! Carolinen posket peitti polttava puna,
hän heittäytyi veljensä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten
ja kysyi sammaltaen, kuka oli voinut sanoa hänelle tämän seikan, jonka
hän luuli olevan salaisuuden kaikille.

"Caroline-raukkani, minä olen tiennyt sen kauan nimettömistä kirjeistä,
joita luultavasti kadehtijamme lähettivät minulle. En ole koskaan
halunnut puhua sinulle tästä, olethan sinä oma herrasi, ja meillä on
niin erilaiset mielipiteet. Minä tiedän, että sinä olet mailman jaloin
nainen. Mene tervehtimään häntä!"

Ja iloisena, hymyillen otti hän ruusukimpun, jonka Caroline oli ostanut
hänelle kadulta unhotettuaan neilikat kotiin, ojensi sen sisarelleen
sanoen:

"Kas niin, anna tämä hänelle ja sano, etten minäkään enää ole hänelle
vihanen."

Caroline oli liikutettu veljensä hienotunteisen hellyyden johdosta, hän
tunsi sekä ujoutta että kevennystä, mutta suostui hänen tahtoonsa.
Sitäpaitsi oli hän jo aamupäivällä huomannut, että hänen täytyi puhua
Saccard'in kanssa. Eihän hän voinut olla ilmaisematta tälle uutista
Victor'in paosta ja hänen tekemästään ilkityöstä. Jo vankeutensa ensi
päivänä oli Saccard kirjottanut hänen nimensä niitten henkilöitten
luetteloon, joita hän halusi tavata, ja Caroline pääsi siitä syystä
heti hänen koppiinsa, nimensä sanottuaan.

Hänen astuessaan sisään istui Saccard selin oveen pienen pöydän ääressä
kirjottaen pitkää laskelmaa paperille.

Hän hypähti ylös huudahtaen ilosta:

"Tekö! Ah, miten kiltisti tehty teiltä ja miten minä olen iloinen!"

Saccard tarttui molemmin käsin hänen käteensä. Caroline hymyili
alakuloisesti, hän oli hyvin liikutettu, eikä voinut löytää oikeaa
sanaa. Vapaalla kädellään laski hän ruusukimpun pöydälle laskelmia
täynnään olevien paperien joukkoon.

"Te olette enkeli!" sanoi hän ihastuneena ja suuteli Caroline'n sormia.

Vihdoin puhkesi Caroline puhumaan.

"Niin, meidän välimme olivat lopussa, minä olin sydämessäni kironnut
teidät. Mutta veljeni sai minut tulemaan tänne."

"Ei, ei, elkää sanoko niin! Sanokaa mieluummin, että te olette liian
viisas ja hyvä ja että te olette ymmärtänyt ja annatte anteeksi..."

Caroline keskeytti hänet.

"Pyydän, elkää vaatiko liikoja minulta. Minä en ymmärrä omaa itseäni.
Eikö ole kylliksi siinä että minä tulin? Ja minulla on teille sangen
surullinen asia..."

Ja liikutetulla äänellä kertoi hän ilman keskeytyksiä, kuinka Victor'in
pelottavat vaistot olivat heränneet, kertoi hänen tekosensa, hänen
selittämättömän pakonsa ja etsintöjen tuloksettomuuden. Saccard
kuunteli liikutettuna tekemättä ainoatakaan kysymystä tai liikettä, ja
kun Caroline oli lopettanut, vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskiaan
pitkin ja hän sammalsi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka!"

Koskaan ennen ei Caroline ollut nähnyt hänen itkevän. Häntä liikutti
syvästi Saccard'in suru, hänen kyyneleensä olivat niin harvinaisia,
raskaita ja harmaita, niinkuin ne olisivat tulleet kaukaa, sydämestä,
jota monen vuoden rikokset ovat painaneet ja lianneet.

Mutta nyt päästi hän epätoivonsa valloilleen:

"Tämä on kauheaa! Minä en ole edes nähnyt poikaa! Minulla ei ole ollut
aikaa, kuten tiedätte. Niinhän se aina käy, minkä lykkää, se ei tule
koskaan tehdyksi. Oletteko varma, etten saa nähdä häntä? Eikö hän voi
tulla luokseni?"

Caroline pudisti päätään.

"Ken tietää, missä hän nyt on, tässä suuressa kauheassa kaupungissa?"

Saccard kulki edestakaisin ja puhui kiivain, katkonaisin lausein.

"Lapsi löydetty, ja jälleen kadotettu ... minä en saa koskaan nähdä
häntä. Minua seuraa onnettomuus, aina onnettomuus! Aivan kuin
Yleispankinkin suhteen!"

Hän heittäytyi taas pikku pöydän ääreen; Caroline otti tuolin ja
asettui vastapäätä. Keräillen papereita, jotka olivat levällään
hänen edessään, alkoi hän puhua jutustaan aivan kuin olisi tuntenut
tarvetta puhdistaa itsensä Carolinen edessä. Syytekohdat olivat
seuraavat: pääoman lakkaamaton lisääminen kurssin nostamiseksi ja
yleisön pettäminen sillä, että yhtymän koko perusrahasto oli
koskematon; nimellinen osakkeitten merkintä, Sabatanin ja muitten
nimellisomistajain kontot, tavaton osakemäärä, jonka he olivat
maksaneet paljaalla nimikirjotuksellaan; tekaistujen osinkojen
jakaminen vanhojen osakkeitten lunastuksen muodossa; ja lopuksi yhtiön
omien paperien osto, rajaton keinottelu, joka oli aiheuttanut
keinotekoisen nousun ja sen kautta Yleispankin kukistumisen. Hän antoi
nyt laajoja ja innokkaita selityksiä: hän oli menetellyt aivan samoin
kuin muitten suurten pankkiliikkeitten päälliköt, ainoastaan
suuremmassa mittakaavassa. Jos meneteltäisi vähänkään johdonmukaisesti,
saisi jokaisen suuremman parisilaisen pankkihuoneen tirehtööri jakaa
hänen kanssaan kopin. Hän oli joutunut kaikkien tapahtuneitten
väärinkäytösten syntipukiksi. Ja miten erinomaisella tavalla oli
edesvastuu jaettu! Miksi saivat toiset johtokunnan jäsenet kulkea
vapaina syytteestä? Miksi pääsivät Daigremont, Huret ja Bohain
livahtamaan, vaikka he 50,000 frangin palkkiorahaa lukuunottamatta
olivat saaneet 10 pros. voitosta ja olleet osallisina kaikissa
keinotteluissa! Ja tilintarkastajat -- Lavignière esim. -- joitten oli
vain tarvinnut sanoa, etteivät he ymmärtäneet asiaa ja että olivat
toimineet hyvässä uskossa? Oli selvääkin selvempää, että koko tämä
juttu oli huutava vääryys.

"Oh, ne lurjukset, olisivatpa he vain sallineet minun pitää vapauteni,
niin olisin minä näyttänyt!"

Hän nousi ja kulki pienessä huoneessaan kuin leijona häkissään.

"Ne lurjukset, ne tiesivät kyllä mitä tekivät sulkiessaan minut tänne.
Minulla oli voitto käsissäni, olin juuri musertamaisillani heidät
kaikki!"

Mutta Caroline vastusti häntä.

"Teillä ei ollut puolellanne oikeutta eikä selvää järkeä, ja siksi ette
voinut voittaa."

Saccard pysähtyi hänen eteensä ja huudahti kiivaasti:

"Voittaa? Mitä te lörpöttelette! Rahaa minulta puuttui, eikä mitään
muuta. Jos Napoleonilla Waterloo'n päivänä olisi ollut 100,000 miestä
viedä tuleen, olisi hän voittanut, ja mailma olisi nyt toisennäköinen.
Ja jos minulla olisi ollut tarvittavat miljonat, olisin minä nyt
mailman herra."

Nyt purkautui hänen vihansa voittajaa vastaan.

"Oh, tuo Gundermann, tuo saastainen juutalainen, joka voittaa
senvuoksi, ettei hänellä ole mitään haluja eikä himoja. Juutalaisille
on niin luonteenomaista tuo kylmä jäykkäniskaisuus, jonka avulla he
pyrkivät mailman herroiksi ja ostavat kullallaan toisen kansan toisensa
perästä. Hänen rotunsa ottaa meiltä vallan kaikesta pilkasta ja
vainoamisista huolimatta. Hänellä on jo miljardi, hän hankkii kaksi,
kymmenen, sata miljardia, hänestä tulee mailman vallitsija. Minä olen
vuosikausia julistanut sitä, mutta kukaan ei kuule, he luulevat, että
se on vain ammattikateutta, vaikka se on veren ääni, joka puhuu. Niin,
minä vihaan juutalaisia, se on minussa synnynnäistä, se on yksi minun
olemukseni juuria!"

"Kummallista", sanoi Caroline-rouva tyynesti, "minusta juutalaiset ovat
ihmisiä, kuten muutkin. Jos he ovat joutuneet erikoisasemaan, niin on
se muun ihmiskunnan vika."

Saccard, joka ei ollut edes kuullut hänen puhettaan, jatkoi yhä
yltyvällä kiivaudella:

"Ja enimmän minua kiukuttaa, kun näen hallituksen ryömivän noitten
kelmien edessä! Keisarikunta on myynyt itsensä Gundermann'ille.
Ikäänkuin olisi mahdotonta hallita ilman Gundermann'in rahoja! Rougon,
kaikkivaltias veljeni, on käyttäytynyt häpeällisesti minua kohtaan,
sillä -- en ole ennen maininnut teille tästä -- olin kylliksi raukka
koettaakseni sovittaa välejäni hänen kanssaan ennen romahdusta, ja
minun täällä oloni on kokonaan hänen syynsä. Ajatelkaapa vain,
Yleispankki täytyy musertaa, ettei se voisi kilpailla Gundermann'in
kanssa; jokainen katolinen pankki, joka paisuu liian mahtavaksi, täytyy
raivata tieltä kuin yhteiskunnallinen vaara, että juutalaiset
pääsisivät paisumaan kaikkivaltiaiksi ja syömään rauhassa kaikki muut.
Mutta pitäköön Rougon varansa! Hänetkin voidaan nielaista, syrjäyttää
pois siltä jakkaralta, josta hän pitää niin lujasti kiinni ja jonka
vuoksi hän uhraa kaikki mielipiteensä. Ja jos kaikki kerran romahtaa,
niin saakoon minun puolestani Gundermann toiveensa toteutetuksi, hänhän
on ennustanut, että Ranska tulee lyödyksi, jos sota syttyy Saksan
kanssa. Me olemme valmiit milloin hyvänsä, Preussi saa tulla ja ottaa
meiltä maakuntamme vaikka tänä päivänä!"

Kauhistuneena, rukoilevin liikkein pyysi Caroline häntä vaikenemaan.

"Ei, ei, elkää sanoko niin, siihen teillä ei ole oikeutta. Muuten ei
veljellänne ole mitään tekemistä vangitsemisenne kanssa; minä tiedon
varmoista lähteistä, että tämä kaikki on tapahtunut oikeusministeri
Delcambre'n käskystä."

Saccard'in viha katosi heti, hän hymähti.

"Aivan niin, hän kostaa."

Caroline katsoi häntä kysyvin ilmein ja Saccard lisäsi:

"Niin, se on vanha juttu; minä tiedän edeltäkäsin, että minut
tuomitaan."

Caroline aavisti luultavasti, mitä juttua Saccard tarkotti, sillä hän
ei puhunut pitemmälti siitä asiasta. Syntyi lyhyt hiljaisuus; Saccard
alkoi taas selailla papereita pöydällä.

"Oli oikein kiltisti tehty teiltä, että tulitte, ja nyt teidän täytyy
luvata tulla pian takasin, sillä te annatte hyviä neuvoja, ja minä
haluan puhua kanssanne muutamista suunnitelmista. Oh, jospa minulla
vain olisi rahoja!"

Caroline keskeytti hänet nopeasti. Hän käytti tilaisuutta saadakseen
selon eräästä kysymyksestä, joka kauan oli vaivannut häntä. Missä
olivat ne miljonat, jotka Saccard oli saanut osakseen? Oliko hän
lähettänyt ne ulkomaille tai kaivanut johonkin piilopaikkaan, jonka
ainoastaan hän tunsi?

"Onhan teillä rahaa! Kaksi miljonaa Sadova-jutusta ja yhdeksän 3,000
osakkeestanne, jotka möitte kurssin ollessa 3,000!"

"Minullako, rakas ystävä ... rahoja?" huudahti Saccard. "Minulla ei ole
sou'takaan!"

Ja nämä sanat lausuttiin niin luonnollisella ja epätoivoisella äänellä,
ja hän katsoi Caroline'a niin kummastuneena, että tämä oli vakuutettu
asian olevan sillä tavoin.

"Minä en koskaan ansainnut penniäkään huonosti päättyvillä
liikeasioilla. Minä olen yhtä hävinnyt kuin muutkin. Tosin minä myin,
mutta minä ostin samalla kertaa, ja minun olisi sangen vaikea selittää
teille, minne minun 11 miljonaani ovat menneet. Luulenpa olevani
30-40,000 frangia velkaa Mazaud-raukan konkurssipesälle. Minulla ei ole
ropoakaan, sanon sen teille, seison aivan puilla paljailla, kuten
tavallisesti!"

Kun Caroline kuuli tämän, tuli hän niin iloiseksi, että alkoi
leikillisellä äänellä puhua omasta ja veljensä häviöstä, ja kertoi
kuinka oli tädiltään perimänsä 300,000 frangiakin pannut menemään.
Eihän se kyllä ollut aivan oikeudenmukaista, mutta mitäpä väliä on
rahoista, joita ei itse ollut ansainnut.

"Ja näettehän, että olen iloinen, nauran!"

Saccard keskeytti hänet kiivaalla liikkeellä, hän oli ottanut
paperipinkan pöydältä ja heilutti sitä kädessään.

"Älkää sanoko niin! Me tulemme rikkaiksi jälleen!"

"Millä tavoin?"

"Luuletteko, että minä luovun suunnitelmistani? Istuessani täällä puoli
vuotta olen minä tehnyt työtä, valvonut öitä rakentaakseni kaiken
uudelleen. Minä olen tehnyt laskelmia, tässä ovat numerot ... saatte
itse nähdä! Karmel ja turkkilainen pankki -- ne ovat vain pikku
seikkoja. Ei, ei, meidän täytyy rakentaa suuri rautatieverkko koko
Vähän Aasian yli; sen maan, jota Napoleon ei kyennyt vallottamaan
miekallaan, vallotamme me kullallamme ja kuokillamme. Kuinka te voitte
luulla, että minä olisin luopunut taistelusta? Tulihan Napoleonkin
takaisin Elbasta. Ja minun tarvitsee vain näyttäytyä ja kaikki Parisin
rahat virtaavat minun luokseni, eikä tällä kertaa tule Waterloo'ta,
siihen voitte luottaa, sillä minun suunnitelmani on rakennettu
matemaattisella tarkkuudella... Siinä ei ole centime'nkään erehdystä.
Ja vihdoinkin me kukistamme tuon hiton Gundermann'in. Minä tarvitsen
vain 4-500 miljonaa ja mailma on minun!"

Caroline oli tarttunut hänen käteensä ja veti häntä puoleensa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Te aivan pelotatte minua."

Mutta vasten tahtoaankin, pelostaan huolimatta, ei hän voinut olla
ihailematta Saccard'ia, joka tässä ympäristössäkään ei menettänyt
toivoaan ja itseluottamustaan. Ja Carolinen valtasi äidillinen hellyys,
joka tyydytti hänen luontonsa syvintä tarvetta.

"Ei, ei, kaikki on ohitse", kertasi hän edelleen pitäen Saccard'in
kättä omassaan, "ettekö voisi asettua lepoon?"

Ja kun Saccard nousi painaakseen suutelon hänen hopeahiuksilleen, jotka
ikäänkuin käärmeet kaarsivat hänen otsansa ja ohimonsa, työnsi hän
tämän säyseästi syrjään ja sanoi varmalla äänellä pannen painoa joka
sanalleen:

"Ei, ei, kaikki on ohitse, ainiaaksi. Olen iloinen saatuani tavata
teidät viimeisen kerran, niin ettei enää ole mitään katkeraa meidän
kahden välillä. Hyvästi!"

Mennessään näki hän Saccard'in seisovan todella liikutettuna eron
johdosta pöytänsä ääressä, mutta koneellisesti järjesti hän jo
papereitaan, ja ruusukimppu oli murskautunut paperien väliin; hän
pudisteli papereitaan ja karisti ruusunlehdet lattialle.

Vasta kolmen kuukauden perästä, joulukuun puolivälissä, tuli
Yleispankin asia esille. Tuomioistuimen käsittely kesti viisi päivää ja
herätti suurta huomiota. Sanomalehdistö oli laajasti selostanut asiaa,
ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä ja kaikki kummastelivat alustavan
tutkimuksen hitautta. Äärimäisen yksityiskohtainen syytekirjelmä oli
ankaran johdonmukaisuuden mestarinäyte ja sen kaikki kohdat olivat
perustellut erinomaisen selvästi. Muuten uskoivat kaikki, että tuomio
oli langetettu jo edeltäkäsin.

Ja aivan oikein, huolimatta Hamelin'in päivänselvästä viattomuudesta,
huolimatta Saccard'in sankarillisesta esiintymisestä oikeudessa,
huolimatta heidän asianajajainsa ponnistuksista, tuomittiin syytetyt
kuitenkin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 3,000 frangin sakkoon. Mutta
koska heidät kuukausi ennen oikeudellisen käsittelyn alkua oli laskettu
vapaalle jalalle takuuta vastaan, oli heillä lain mukaan oikeus vedota
korkeampaan oikeusasteeseen ja jättää maa kahdenkymmenen neljän tunnin
kuluessa. Rougon oli vaatinut tätä ratkaisua, hän ei halunnut, että
hänellä oli veli kuritushuonevanki. Polisi itse valvoi ja avusti
Saccard'in pakoa; hän matkusti yöjunalla Belgiaan. Samana päivänä oli
Hamelin matkustanut Romaan.

Ja taas kului kolme kuukautta, oltiin huhtikuun alussa, ja
Caroline-rouva oli vielä Parisissa, missä hänellä oli asioita
järjestettävänä. Hän oli vihdoinkin saanut viimeiset vaikeudet
poistetuksi ja oli valmis matkustamaan, tosin ilman rahoja, mutta myös
jättämättä velkoja jälkeensä. Hänen aikomuksensa oli seuraavana päivänä
jättää Parisi ja matkustaa Romaan, missä veli oli saanut vaatimattoman
insinöörinpaikan. Hamelin oli kirjottanut hänelle, että häntä odotti
siellä monta oppilasta. He alkaisivat nyt alusta ja koettaisivat luoda
tulevaisuuden.

Viimeisen päivän aamuna johtui hänen mieleensä, että hänen ennen
lähtöään pitäisi käydä kuulemassa uutisia Victor'ista. Kaikki
etsiskelyt olivat osottautuneet turhiksi. Mutta hän muisti rouva
Méchain'in lupauksen ja ajatteli, että ehkä hän tietäisi jotain, ja
häntä oli helppo tavata, hänhän oli neljän ajoissa Busch'in luona.
Aluksi hylkäsi hän tämän ajatuksen; mitäpä se hyödytti, mennythän oli
kuollut? Mutta hän ei voinut saada poikaa mielestään; tuntui kuin hän
olisi kadottanut lapsensa ja hänen täytyisi laskea seppele hänen
haudalleen ennen matkustamistaan. Kello neljän aikaan lähti hän siis
Feydeau-kadulle.

Molemmat ovet porraskäytävään olivat avoinna; pimeässä keittiössä
kiehui vesikattila ja pienessä konttorihuoneessa istui rouva Méchain
Busch'in ainoalla tuolilla ja hän näytti olevan aivan hukkumaisillaan
paperivirtaan, jonka kiskoi ulos laukustaan.

"Ahaa, tekö, rouvaseni. Tulette kovin surullisella hetkellä. Herra
Sigismond makaa kuoleman kielissä. Ja herra Busch raukka on aivan
suunniltaan, sillä hän pitää niin kovin veljestään. Hän juoksee kuin
hullu, nyt on hän taas mennyt tohtoria hakemaan. Kuten näette, täytyy
minun hoitaa hänen liikeasioitaan, sillä kahdeksaan päivään ei hän ole
ostanut ainoatakaan osaketta, eikä vilkaissut yhteenkään velkakirjaan.
Onneksi olen minä juuri tehnyt oivallisen kaappauksen, joka hiukan
lohduttaa häntä, miesraukkaa, kun hän palaa kotiin."

Caroline-rouva unohti hetkeksi, että hän oli tullut puhumaan
Victor'ista, sillä hän huomasi Yleispankin osakkeita niiden paperien
joukossa, joita Méchain tukuttain kiskoi laukustaan. Vanha laukku oli
vähällä haleta ja hän veti esiin yhä uusia, samalla kun suu kävi
yhtämittaa:

"Katsokaapa vain, nämä kaikki sain minä 250 frangista, ja niitä on
vähintään 5,000, se tekee yhden sou'n kappaleelta. Ajatelkaa, yksi sou
osakkeelta, jotka ovat maksaneet 3,000 frangia. Mutta ne ovat kaikessa
tapauksessa enemmän arvoiset, me saamme niistä vähintään 50 centimeä,
konkurssintehneet kysyvät niitä kovin. Ymmärrättehän, ne ovat olleet
niin hienoja papereita, että niillä on vieläkin vaikutusta. Ne ovat
vallan mukavia konkurssipesässä, onhan ajanmukaista että on jouduttu
romahduksen uhriksi. Minulla oli onni mukanani, muuan yksinkertainen
houkkio antoi minulle koko höskän pilahinnasta. Ja te voitte ymmärtää,
että minä kahmasin koko hoidon heti huostaani!"

Ja hän nauroi vahingoniloisesti kahmien paksuilla sormillaan tuota
arvottomien paperien kasaa, joista useimmat olivat kellastuneet ja
haisivat ummehtuneelta.

Silloin kuului tukahtunut, innokas ääni viereisestä huoneesta, jonka
ovi oli auki.

"Katsos vaan, nyt alkaa herra Sigismond taas lörpöttää. Hän ei ole
muuta tehnytkään aamusta alkaen. Herranen aika, ja vesi kiehuu, olen
kokonaan unohtanut sen! Kuulkaapa, pikku rouva, kun kerran olette
täällä, voitte käydä kuulemassa, haluaako hän jotain."

Méchain lähti keittiöön ja Caroline-rouva, jota aina liikutti
inhimillinen kärsimys, astui viereiseen huoneeseen. Kirkas huhtikuun
aurinko paistoi maalaamattomalle puupöydälle, jolla oli hajallaan
täyteen kirjotettuja paperikasoja, kymmenen vuoden työn tulos. Kapeassa
rautasängyssä istui Sigismond kolmen tyynyn nojassa puettuna lyhyeen
punaiseen villapuseroon ja puhui, puhui lakkaamatta; hänellä oli
sellainen aivojen kiihtymistila, jollainen usein on havaittavissa
rintatautisilla kuoleman edellä. Hän houraili, mutta puhui välistä
sangen viisaasti, syvälle vajonneet silmät tuijottivat jonnekin kauas
etäisyyteen.

Heti kun Caroline oli astunut huoneeseen, näytti sairas tunteneen
hänet, vaikkeivät he koskaan ennen olleet tunteneet toisiaan.

"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä.
Tulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain..."

Hiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn
viereen.

"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy
papereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan.
Veljeni ... oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah,
noita inhottavia rahoja ... voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun
minä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo
sitä, en tahdo!"

Hän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.

"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä
sidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte
kaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin
kovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee
tyhjiin!"

Ja kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän
kädet ristissä.

"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin
kuolen ... veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä
työskentelen itseni hengiltä ... ah, minä pyydän!"

Silloin Caroline suostui.

"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne
sanoo, että se on teille turmioksi."

"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman
yön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden
yhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin,
oikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt
julaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä
ovat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan
ottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä
ainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman."

Pitkillä, laihoilla käsillään oli hän tarttunut papereihin ja selaili
niitä hyväillen, ja hänen suuret, jo sammuvat silmänsä alkoivat
loistaa. Hän puhui hyvin nopeasti, soinnuttomalla ja yksitoikkoisella
äänellä.

"Oi, minä näen selvästi edessäni tuon oikeuden ja onnen valtion!
Kaikki tekevät työtä ja heidän työnsä on henkilökohtaista, samalla
kertaa pakollista ja vapaata. Kansakunta on suuri yhdessä toimiva
yhtiö, työkalut ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, työn tulokset
viedään suureen yhteiseen varastoon. Ken on tehnyt niin ja niin
paljon hyödyllistä työtä, hänellä on oikeus niin ja niin moneen
kulutuslippuun. Työtunti on yhteisenä mittana, kukin esine arvioidaan
sen vaatiman työajan mukaan, ainoastaan vaihtokauppa tulee kysymykseen,
ei ole olemassa tullia, eikä veroja lukuunottamatta sitä, joka
maksetaan vanhojen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen ja työkalujen
hankkimiseen. Raha katoaa ja sen mukana keinottelu, varkaudet ja
petokset, rikoksia ei tehdä rahanhimosta, vaimoa ei oteta myötäjäisten
vuoksi, kukaan ei murhaa vanhoja vanhempiaan päästäkseen käsiksi
perintöön, matkustajia ei surmata ja ryöstetä. Ei ole olemassa
taistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, ei erotusta työntekijän
ja työnantajan, porvarin ja köyhälistöläisen välillä, ei rikoslakeja
eikä tuomioistuimia, ei asestettua mahtia, joka varjelee rikkaitten
vääryydellä ansaittuja aarteita nälkäisten raivoa vastaan.
Ei minkäänlaista laiskuutta, ei mahdollisuutta elää toisten
kustannuksella, ei ylellisyyttä eikä kurjuutta missään. Ah, eikö tämä
ole oikeuden ihanne, korkein viisaus; ei etuoikeutettuja luokkia, eikä
köyhyyttä; jokainen luo itse onnensa, todellisen ja arvokkaan onnen."

Hän joutui haltioihinsa ja hänen äänensä kaikui säyseältä ja
tukahtuneelta, kuin olisi se tullut jostain kaukaa ja kadonnut siihen
aurinkoiseen tulevaisuuteen, jota hänen profetankatseensa ennusti.

"Ja jos menisin yksityiskohtiin ... katsokaas, tämä arkki, jonka
reunassa on muistiinpanoja, käsittelee perheen järjestystä, vapaata
sopimusta, lasten kasvatusta ja ylläpitoa yleisillä varoilla ... eikä
se kuitenkaan ole anarkiaa. Ja tässä on jotain muuta: minä haluan
hallinnon jokaista eri tuotannonhaaraa varten, viranomaisen, joka ottaa
selvän todellisesta tarpeesta ja pitää huolen, että tuotanto ja kysyntä
ovat oikeassa suhteessa keskenään. Kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat
käsityöläiset ja maanviljelystyöväki työskentelemään päällikköjen
johdolla, jotka he itse ovat valinneet, ja sääntöjen mukaan, jotka he
itse ovat laatineet äänestyksen kautta. Ja tässä olen tehnyt
summittaisen laskelman työajan alennuksesta, joka olisi saatettava
voimaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suuren uusien työläisten määrän
ja etupäässä koneiden ansiosta ei tarvitse tehdä työtä sen enempää kuin
neljä tai kolme tuntia päivässä, ja niin paljon aikaa jää elämän
nautintoihin! Sillä eihän siitä tule mikään kasarmi, vaan vapaa ja
iloinen yhteiskunta, jossa jokainen voi halunsa ja kykynsä mukaan
tyydyttää elämänilon vaatimuksiaan, nauttia rakkauden, kauneuden ja
älyn lahjoja, juoda luonnon ikuisesti pulppuavasta lähteestä."

Ja hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi ottanut koko mailman haltuunsa.
Tämän köyhyyden keskeltä, jossa hän oli elänyt ja jossa hän nyt kuoli,
jakoi hän veljen kädellä elämäniloja kanssaihmisilleen. Hän oli
jouduttanut kuolemaansa tämän suuren lahjan kautta kärsivälle
ihmiskunnalle. Mutta nyt vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä,
joita jo ympäröi kuolon kehä, näyttivät katselevan tätä loputonta
täydellisyyttä haudan tuolta puolen.

"Ah, niin paljon uutta toimintaa, koko ihmiskunta työssä, kaikkien
elävien kädet parantamassa mailmaa! Ei ole olemassa korpia, ei rämeitä,
ei viljelemätöntä maata. Meren lahdet täytetään, sulkevat vuoret
häviävät, erämaat muuttuvat viljaviksi laaksoiksi ja lähteitä
pulppuilee kaikkialla. Mikään ihmeteko ei ole mahdoton, entiset
suurtyöt herättävät sääliväistä hymyilyä, niin pieniä ja lapsellisia ne
ovat. Maa tulee vihdoinkin asutetuksi. Ja ihminen kokonaisuudessaan
kehittyy, kasvaa, nauttii vapaudesta, tulee mailman todelliseksi
herraksi. Koulut ja työpajat ovat avoinna kaikille, lapsi valitsee
vapaasti elämänuransa, jolle luonto on hänet määrännyt. Ei ole
kylliksi, että jokainen voi maksaa tietonsa, täytyy myöskin tehdä
niillä hyötyä, ja jokaista käytetään lahjojensa mukaan, yleiset virat
jaetaan oikeuden ja luonnon oman osotuksen mukaan. Jokainen
työskentelee kaikkien hyväksi voimiensa mukaan! Ah, sinä onnellinen
yhteiskunta, sinä voiton kaupunki, jota ihmiset vuosituhansia ovat
ikävöineet, ja jonka valkeat muurit loistavat kaukana ... onnen
maassa ... häikäisevässä auringonloisteessa."

Hänen silmänsä sammuivat, hänen viimeiset sanansa tunkeutuivat
epäselvinä kuin henkäys huulten yli, ja hänen päänsä retkahti
taaksepäin, ihastunut hymy väreili vielä suupielissä. Hän oli kuollut.

Syvää osanottoa tuntien seisoi Caroline katsellen nuorta miestä, kun
Busch äkkiä syöksyi huoneeseen ilman tohtoria, läähättäen ja
hengästyneenä. Mutta hän oli jo huomannut veljensä, pikku lapsensa,
kuten hän kutsui tätä, makaavan liikkumattomana avoimin suin ja
tuijottavin silmin, ja hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja päästi
ulvonnan kuin villieläin. Hän heittäytyi kuolleen ruumiin yli, nosti
sen käsivarsilleen ikäänkuin olisi tahtonut puhaltaa siihen elävän
hengen. Tuo pelottava saituri, joka olisi voinut tappaa ihmisen
saadakseen haltuunsa 10 sou'ta, oli nyt sanomattoman surun ja tuskan
vallassa. Hänen pikku poikansa! Ja mielettömän epätoivon vallassa
hyökkäsi sängyssä levällään olevien paperien kimppuun hävittääkseen
ainaiseksi tuon hullun, inhottavan työn, joka oli vienyt hänen veljensä
hengen.

Rouva Caroline tunsi sydämen sulavan rinnassaan. Hän tunsi nyt
ainoastaan syvää osanottoa tuota miestä kohtaan. Mutta missä hän oli
ennen kuullut tuon tuskanhuudon? Ei vavahtanut hän ensi kertaa tuon
huudon kuullessaan. Nyt muisti hän... Mazaud'in luona, äidin ja lapsen
valitushuuto isän ruumiin ääressä. Ollessaan juuri lähtemäisillään
muisti hän kysyä rouva Méchain'ilta Victor'ia. Victor, jaa, kiitoksia
paljon, hän oli jo kaukana, jos oli juossut yhtämittaa. Kolme kuukautta
oli Méchain haeskellut ympäri Parisin löytämättä jälkeäkään. Mutta nyt
ei hän enää kysellyt, saisihan sen roiston nähdä kyllä hänen
noustessaan mestauslavalle. Rouva Caroline kuunteli hänen sanojaan
äänettömänä. Villipeto oli päässyt irti, se maleksi ympäri mailmaa
levittäen kaikkialle perinnöllistä myrkkyään.

Kun Caroline saapui rue Vivienne'lle, leyhähti häntä vastaan siellä
lauha ilma. Kello oli viisi, aurinko oli laskeutumassa ja loi
kirkkaalle taivaalle hienon, pehmeän värivivahtelun. Tämä hyväilevä
kevätilma oli kuin uusi nuoruus, se tunkeutui elähyttäen ja lämmittäen
hänen sydämeensä saakka. Hän hengitti syvään, tunsi kevennystä, iloa ja
toivoa hiipi taas hänen sydämeensä. Hän ihmetteli tätä outoa iloa, joka
oli herännyt ja täyttänyt hänen kokonaan, mutta hän ei taistellut sitä
vastaan. Hän antautui nuortumisen vastustamattoman voiman edessä. Hän
oli joskus nauraen sanonut, ettei hän voinut olla surullinen. Nyt oli
hän saanut siitä uuden todistuksen: hän luuli tyhjentäneensä epätoivon
pikarin pohjaa myöten, mutta nyt puhkesi toivo taas nupulle, tosin
murtuneena ja vertavuotavana, mutta elinvoimaisena kumminkin, ja se
kasvoi jok'ainoa hetki. Eihän hänellä ollut enää ainoatakaan mielikuvaa
jälellä, elämä oli raaka ja oikeudeton kuin luonnonvoimat. Kuinka voi
hän sitten rakastaa sitä, ikävöidä kuin lapsi tuntematonta päämäärää,
johon se johtaa? Mutta hän ei halunnut puhua itselleen järkeä, hän oli
vain olento, joka tunsi itsensä onnelliseksi kirkkaan taivaan alla
leudossa kevätilmassa ja nautti terveyden ja puhtauden onnea. Ah niin,
elämänilo, löytyykö vielä jotain muuta maan päällä? Elämä, itse elämä
täydessä voimassaan, niin inhottava kuin se onkin ... elämä ja ikuinen
toivo!

Ehdittyään asuntoonsa pakkasi Caroline-rouva matkalaukkunsa valmiiksi
ja katsellen ympärilleen jo melkein tyhjässä huoneessa, sattuivat
hänen silmänsä seinillä riippuviin suunnitelmapiirustuksiin ja
vesivärimaalauksiin, jotka hän oli aikonut kääriä yhteen ja ottaa
mukaansa. Mutta hän vaipui ajatuksiinsa jokaista lehteä irrottaessaan.
Hän eli muistoissaan ajan kaukana Itämailla, tuossa rakastetussa
maassa, jonka auringonloisto tuntui unohtuneen hänen sydämeensä; hän
eli uudestaan neljä Parisissa viettämäänsä vuotta, tuon jokapäiväisen
kilvottelun, tuon ankaran toimeliaisuuden, tuon ryöppyävän
miljonamyrskyn, joka oli vyörynyt hänen elämänsä yli ja levittänyt
ympärilleen niin paljon hävitystä, ja noissa vielä savuavissa
raunioissa hän näki jo kokonaisen kukkaissadon puhkeavan esiin.
Turkkilainen kansallispankki oli tosin joutunut häviöön, mutta
Yhdyshöyrylaivayhtiö kukoisti vielä entisellään. Luonnollisesti
viipyisi monta vuotta, ennenkuin vanha maakamara oli muokattu uuteen
kuntoon, mutta sen täytyi kuitenkin tapahtua. Vanha mailma oli
heräämässä uuteen elämään, uuteen edistykseen, uuteen onneen!

Caroline sitoi piirustukset vahvasti, olihan veli, joka oleskeli
Romassa, missä heidän piti tavata alkaakseen uutta elämää, pyytänyt
menettelemään varovasti niitten kanssa, ja tätä tehdessään johtui hänen
mieleensä Saccard. Caroline tiesi, että tämä oli Hollannissa
puuhaamassa taas suuremmoista yritystä, suunnatonta soitten kuivausta;
hän halusi anastaa mereltä kokonaisen pienen kuningaskunnan sangen
hyvin järjestetyn kanavajärjestelmän avulla. Saccard oli oikeassa: raha
oli tähän saakka ollut se maaperä, josta huomispäivän ihmiskunta yleni;
raha, tuo myrkyllinen, hävittävä mahti oli kaiken yhteiskunnallisen
kasvullisuuden elinehto. Mutta jossain kaukana häämötti toinen
päämäärä, joka antoi sydämelle toivoa ja elinvoimaa!

Ja Caroline oli iloinen. Muistaessaan suhdettaan Saccard'iin ajatteli
hän, miten rakkauteen aina takeltuu lokaa. Miksi täytyy rakkauden
kantaa syyllisyys kaikkiin alhaisiin tekoihin ja rikoksiin, joitten
aiheena se on? Onko rakkaus puhtaampi, rakkaus, joka luo elämää?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Raha - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.