Title: Salaminin kuninkaat - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä
Author: Runeberg, Johan Ludvig
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salaminin kuninkaat - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä" ***


SALAMININ KUNINKAAT

Murhe-näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

JOH. LUDV. RUNEBERG

Suomentanut K. Kiljander



Porvoossa,
G. L. Söderström'in kustannuksella,
1880.



    Jo kankea on kieleni,
    Ei suju se kuin nuorien,
    Mut riemahtaapi vieläkin
    Mun vanha sydämmen'.

    Vaikk' en mä ole runoja,
    Mä runohengen siivillä
    Oon laulun avaruudessa
    Tok' saanut lennellä.

    Ja suloisia ääniä
    Mä siellä olen kuunnellut
    Ja joskus suomen kielellä
    Myös niitä laulellut.

    Kuin sulo ääni joutsenen
    Soi runoilijan mainion,
    Mut vaivainen kuin varpusen
    Mun lauluäänen' on.

    Tok' aattelen: tää lahjani,
    Tää halpa ehkä sopisi
    Kuin lesken ropo, Suomeni,
    Sun uhriarkkuusi.

                      K. K.



SALAMININ KUNINKAAT.



HENKILÖT:

LEIOKRITOS, Salaminin kuningas.
LEONTES, hänen poikansa.
TEKMESSA, Aiaan leski.
EURYSAKES, Aiaan ja Tekmessan poika.
RHAISTES, Kuninkaan uskottu.
ADAMASTOR, | Kuninkaan lähettiläät.
MEDON,     |
EUBULOS, vanha kalastaja.
HYLLOS, hänen poikansa.
Tekmessan saattaja.
Saansaattajoita, Sotamiehiä. Kansaa.

Tapaus Salaminissa kymmenentenä vuotena Troian sodan jälkeen.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Meren ranta. Vähä loitompana maja louhisalla niemekkeellä.
Kaukana mantereen ranta.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Eubulos. Hyllos.

HYLLOS.
Hoi, terve, terve, riemurikas onnetar!

EUBULOS.
Vait' ole poika, huutamatta riemustas!

HYLLOS.
Miks' onnen päivänä en, isä, riemuitseis?

EUBULOS.
Ilonsa viisas varovasti peittelee.

HYLLOS.
Kas, Rhaistes lähestyy; ken julma jumala
On rauhan sortajan nyt tänne saattanut?

EUBULOS.
Sä miehen näet; venhettä käy hoitamaan,
Mä viivyn.


TOINEN KOHTAUS.

    Rhaistes. Edelliset.

RHAISTES.
Mies, sä mitä kätkit poveesi?

EUBULOS.
Kas, Rhaistes, minkä runsaan saaliin saavutin!
Mureenan suuren, sardelia kauniita,
Jollaisia ei ennen ole pyydetty.
Valitse suurimpia, koska saatavaks
Lajista kustakin sä vaadit suurinta.
Kotiisi mene, tuota niitä orjallas.

RHAISTES.
Nyt olet nopsa mulle osan' antamaan.

EUBULOS.
En tahtois että helle sitä turmeleis.

RHAlSTES.
Salailet toisen syyn sä alla manttelis.

EUBULOS.
Se tosi, nälkäni, jok' ankarasti nyt
Mua tuohon louhiniemen kotiin kiiruhtaa.

RHAISTES (Äkisti tarttuen hänen poveensa.)
Sä syytät nälkää. Siihenkö mä tartuin nyt?
En sitä ennen nähnyt käsin pidellyks'.

EUBULOS.
Voi ettei voima mulla ole entinen!
Mä laske, ellös revi vaatteitani.

RHAISTES.
                                  Kas, Zeus!
Kas purppurainen simpukka, jok' arvosta
On lammaslauman! Tuota tahdot salata?
Nyt tiedän, ukko, millä keinoin hankit sä
Nuo uhriviinisi ja paistit, joita ain'
Sä poltat rukoillessas, jotta palajais
Tuo Aiaan suku; nyt mä kaikki ymmärrän.
Mut tiedä: toinen suku täällä vallitsee.
Se kuningas, jok' ystävistä eroittaa
Voi viholliset, osans' antaa kullenkin,
Pahoille pahan, hyvän uskotuillensa.
Ei suvaitse hän, että vihamiehenä
Sä ryöstät aarteet ystäväinsä vesistä,
Ja niinkuin mänty, louhen lomaan kätketty,
Hyvästi höystyt, kasvat päivä päivältä.
Sen sanon ettet toiste pitäis voittonas
Jos joskus onnistuisit kavaluudella
Varastamahan multa omaisuuttani.
Ei rikkaana, se tiedä, kerjäläisnä vaan
Sun olla täällä, saarell' isäis, sallitaan.

EUBULOS.
Kuin kättes työ jo onko valmis kieleskin?

RHAISTES.
On valmis. Kuulit syyn, miks' otin simpukan.

EUBULOS.
Oi onnettoman kohtaloa! Jumalat,
Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva
Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää
Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan?
Vaan siitä kyllin. Kielet kieltäin paremmat
Valittaneet sit' ovat, jalot ruhtinaat,
Sukua Zeusin, siitä turhaan huokailleet.
Tok' kysyn sulta, joka röyhkeästi noin
Mua petoksesta muka kehtaat syytellä,
Ken meist' on pettäjä? Sä, joka yhtenään,
Kuin kaarna lainehilla, muutat valtiaa,
Vai minä, joka Bakkosvesan tavalla
Samalla varrell' ylennyn ja vaivun myös?
Ei kauan sitten Telamoni kuninkaan
Edessä ryömit, hänen poikaans' Aiasta,
Jaloa sankaria teko-nöyrästi
Kumarsit. Silloin olit köyhä, rikas ma.
Mun oli pelto, jota nyt sä viljelet,
Mun karja, jota syötät Xuthos vuorella,
Mun oli huoneet, joita nyt sä omistat.
Mist' on tuo muutos?

RHAISTES.
                     Mitä? Tuota kyselet
Sä, jok' et mitään huoli sallimuksesta,
Et jumalien säännöistä; ne syöksevät
Ja ylentävät kuningaita.

EUBULOS.
                         Troiassa
Ol' Aias tuskin kuollut kautta miekkansa,
Ja Telamoni suruhunsa sortunut
Kun sinä, heidän hyvyytensä unhottain
Ja Aiaan pojan kotimaastaan hyljätyn,
Kuin orja ryömit uuden herran jaloissa
Niin saadaksesi osan hänen saaliistaan.
Nyt louhikolla asun mä, sä laaksossa.
Mun rikkahaksi sanoit; eikö kätesi
Mun manttelini alla äsken tuntenut
Kuin karkea on rintain suolavedestä?
Vilussa, helteessä mä aaltoin selillä
Öin päivin puuhailen jo vanha, väsynyt
Halvassa työssä halvimmasta palkasta.
Partaalla lähteen venyt sinä varjossa
Miedoilta tuulosilta jäähdytettynä,
Ja seppeleissä maljaa seppelöittyä
Sä tyhjennät. Ken meist' on kadehdittava?
Mut tiedä: verkon saaliilla niin kauan kuin
Voin lampaan lunastaa ja viinipisaran,
Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
Ja voimani jos pettää, jos mä merestä
En antimia pyytää voi, niin uhriksi
Mä hakkaan poikki tämän heikon käteni
Ja jumalille lahjaksi mä poltan sen,
Edestä kuninkaani, onnen entisen,
Ja että nähdä saisin pojanpoikansa
Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.
Nyt ota saalis, mene, kuulit lauseeni.

HYLLOS.
Ei päinsä käy.

RHAISTES.
               Sä myös.

HYLLOS.
                        Pois anna simpukka.

RHAISES.
Sä mieletöin, vai kädestäni ryöstäisit
Mi minun ompi.

HYLLOS.
               Meidän on se, eikä sun.

RHATSTES.
Pois!

HYLLOS.
      Kyllä; kun sult' olen saaliin temmannut.

RHAISTES.
Sä hurja, uskallatko ylpeydessäs
Sun valtiasi uskottua vastustaa,
Ja etkö pelkää rangaistusta hirmuista
Sua odottavaa?

EUBULOS.
               Poika, heitä, paremp' on
Nyt väistyä kuin vastustaa.

HYLLOS.
                            Oi isäni,
En meidän tähden vastusta. Kyll' oppineet
Olemme kaikki kärsimähän helposti,
Mut kaikkea mä uskallan tuon surevan,
Sokean vaimon tähden, joka tottunut
On eloon parempaan ja meille turvaton
Nyt paennut. Ei meidän ruokiin tottunut
Hän ole, eikä ennen ole kantanut
Niin halpaa pukua kuin nyt on hänellä.
Hänt' auttaaksensa antoi tänään jumalat
Tuon lahjan. Pelvostako rosvon käsihin
Sun jättäisimme?

RHAISTES.
                 Odota, hoi kansa, hoi!
Nyt katsotaan ken voiton viimein saapa on.


KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset. Kansaa.

KANSA.
Sä kutsut meitä tänne, poika Paonin.

RHAISTES.
En syyttä. Aikaan sopivaan nyt jouduitte,
Tuon miehen väkivaltaa hillitsemähän.

KANSA.
Tuon vanhuksenko, vaiko nuorukaisen tuon?

RHAISTES.
Tuon nuoren hurjan, jonka kourat soudussa,
Työss' orjan kovettuneet, kunnes tappeluun
Ne airojensa kovuudella käytetään.

KANSA.
Sinuhun koskea hän onko rohjennut?

RHAISTES.
Viel' enemmän. Kas kädessänsä simpukka!
Sen on hän multa ryöstänynnä.

KANSA.
                              Ylpeäks
Isästä ylpeästä olet syntynyt.

HYLLOS.
Se meidän ompi. Omamme mä otin vaan.

RHAISTES.
Nyt Salaminin miehet, kuulkaa, tiedätte
Ken minä olen, kuka ompi ukko tuo,
Ja kuinka hän siit' asti, kuin Leiokritos
Sai vallan täällä, vastustanut häntä on,
Mut minä puolustanut. Teukros Kyyprosta,
Tuon vanhan Telamonin poika hyljätty,
Kun äsken tuli tätä saarta valtaamaan,
Ol' ukko tämä vihollisten vakooja,
Mut minä seisoin kuninkaani puolella.
Siit' ompi mulle maine, hälle häpeä,
Ja mulla maansa, hällä mökki niemellä.
Mä kysyn: vääryydelläkö nyt omistan
Mit' omisti hän ennen?

KANSA.
                       Jumalat, ne vaan
Sit' asiata tutkikoot. Sun kertomaa
Me todeks tiedämme.

RHAISTES.
                    Siis vielä kuunnelkaa!
Mä tulin tähän rantaan. Kaukaa näin jo kuin
Tuo vanhus kätki povellensa simpukan
Mua pettääksensä, siten juuri näyttäen
Ett' omakseni itsekin hän katsoi sen.
Ja kenen jollei mun se oisi oleva?
Jos mun on ranta, niin on vesi myöskin mun
Ja mit' on vedessä. Siin' oli simpukka.
Se siis on mun. Sen otin; vanhus tunnusti
Sen omakseni niinkuin kohtuullistakin.
Tuo nuorukainen hävytön ja parraton
Sekautui silloin asiaan ja sieppasi
Tuon kalun, isänsä jo mulle antaman.
Sellaista tapaa jos nyt täällä suositaan
Ett' eivät isiänsä pojat tottele,
Ett' omaisuus on väkivallan käsissä,
On paras meille, jotka harmaaks muutumme.
Pois muille maille mennä, taikka etsiä
Lain vanhan turvaa tuonen haamuin seurassa.
Siis päättäkää te maamme miehet vapahat,
Te, joiden tulee järjestystä valvoa.

EUBULOS.
Sä herja hävytöin, oi mistä sanoja
Varustetuita vaskinuolilla mä saan
Nyt lävistämään haarniskatas, tehtyä
Valheesta, väkivallasta? Ma olenko
Maan vihollista puoltanut? Vai vihamies
Ol' Teukros, Telamonin poika ylevä?
Hän tuli tänne muutamilla miehillä
Veljensä pojan valtikkaa vaan hoitamaan
Siks kun hän saapuis itse saareen isäinsä.
Mä silloin käskin hänen, tosin varottain,
Omalle maalleen varovasti astumaan,
Kun tiesin sun ja kuninkaasi nykyisen
Hänt' aikovanne väijymällä murhata.
Mut sen nää miehet tietää niinkuin kaikki muut,
Äl' usko näiden ilkityötäs puoltavan
Vait'olollaan. Jos pelko heit' ei hillitseis,
He vastaisivat kivillä, ei sanoilla.
Mill' oikeudella, sen he kyllä tietävät,
Sä maani veit ja kuinka väärin sysättiin
Ma niemekkeelle, jossa kasvaa tuskalla
Vaan orjantappuroita louhen lomissa.
Sä väittää rohkenet, ett' olen simpukan
Omakses tunnustanut, että poikan' on
Sen vasten käskyäni sulta ryöstänyt,
Niin häntä syyttömästi tässä soimaten.
Mit' otit multa väkisin, sen otti hän
Pois väkisin. Mä hänen työnsä hyväksyn,
Jos koht' ois paremp' ollut väkivallatta.
Se kuule nyt ja kosta kuinka taidat, voit:
Mut liukkaan kieles lausehita säästä vaan.

KANSA.
Kun ihmis-raukkaa kohtaa viha jumalten
Ei ole kyllin että riemut raukeaa,
Ett' astuu köyhyys rikkauden asuntoon,
Ja vaipuu voima, terveys ja kauneus,
Mut kärsivällisyyskin katoo, joka aina
On nöyrä kohtaloiden myrskyissä ja ei
Rupea mahtavampaa vastaan ryntäämään.
Eubulos, olet loukkaavilla sanoilla
Vihoittanunna tämän miehen, jota et
Sä onnen päivinäskään voinut vastustaa.
Mut poika Paonin, sä ole laupias!
Se ihminen, jok' unhottaa, ja anteeksi
Voi antaa, on kuin päivän valkeus, jok' ei
Valitse eikä arvele mut loistaa vaan.
Suo hänen pitää simpukka, jonk' antanut
On hälle onnensa. Sull' on se kuitenkin
Vaan aivan halpa lisä rikkauteesi.
Se hälle kaikki on. Hän sillä lievittää
Voi kauvan puutettansa. Suosii jumalat
Ain' antavata kättä, eikä ottavaa.

RHAISTES.
Se onko neuvonne?

KANSA.
                  Ei meillä parempaa.

RHAISTES.
Siis todeks nään nyt mitä itse aavistin
Ja puheest' äsken kalastajan käsitin,
Ett' aina kovempata ruoskaa tarvitsee
Uus kuninkaamme kesyttääkseen kansaansa.
Ei saa hän luottaa nöyryytehen liukkaasen,
Jok' ilmestyypi kasvoissa ja puheessa.
Nuo vanhat muistot väijyy niiden takana
Työn, tuhon tekoon tilaisuutta odottain.
Hyv' on ett' olen päässyt teitä tuntemaan
Ja mitä salailette sydämmissänne;
On vaarallisin tuntematon vihamies.

KANSA.
Noin älä meistä päätä, Rhaistes, vihamies
Ei neuvois sua laupiuteen jumalten.

RHAISTES.
Se onko ystävä, ken kieltää apunsa,
Kun toinen, ahdistettu, sitä anelee?

KANSA.
Sinua rukoilla me rohkenimme vaan.

RHAISTES.
On turha rukouksenne. Nyt auttakaa.

KANSA.
Tuoll' apu näkyy, apuamme suurempi.
Hän, kuninkaasi poika, nuori sankari,
Jok' äsken rannallamme Teukron kohtasi
Ja voittajana hänet laivaan pakotti
Pakenemahan särjetyllä kilvellä,
Hän lähestyy. Nyt hälle valita. Hän voi
Sinulle antaa avun paremman kuin me;
Uskollisuuttas palkita myös taitanee.


NELJÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Leontes.

RHAISTES.
Sä jalon kuninkaani poika ylevä,
Sua tervehdän mä iloisella mielellä,
Mä olen onnellinen, kun nyt nähdä saan
Sun rannallani juuri tänä hetkenä.
On onnellinen tulosi niin mulle kuin
Myös itselles, kun taidat näyttää, ruhtinas,
Ett' ystäviäs ymmärrät sä suojella
Ja siten heidän joukkoansa lisätä,
Jok' ompi hallitsijan lahja arvoisin.
En asiassa suuressa sun päätöstäs
Mä pyydä, on vaan purppurainen simpukka;
Mut kysymys on saako rangaistuksetta
Nyt väkivalta vallita; tuo simpukka
On mun, nyt näet kenen kädessä se on.

LEONTES.
Mies nuori, rohkenetko pitää simpukan?

HYLLOS.
En pelkuriksi tottunut, siis rohkenen.

LEONTES.
Ken oikeutta rikkoo, se on pelkuri.

HYLLOS.
Sen tiedän, siksi Rhaistes ei voi peljättää.

LEONTES.
Pois heitä pisto-puhees, vastaa selvästi,
Oliko Rhaisteen simpukka, sen otitko?

HYLLOS.
Sen otin, mut se oli isän' omaisuus.

LEONTES.
Sä kerro, ukko, miten sen oot hankkinut.

EUBULOS.
Sen salli mulle vihdoin armo Jumalten
Kun kalastanut olin päivän työlähän.

LEONTES.
Vedestä, Rhaistes, ukko löysi simpukan?

RHAISTES.
Niin. Olet kuullut oman tunnustuksensa.

LEONTES.
Vesilläs ensikertaako hän kalastaa,
Vai onko hän jo ennen täällä näkynyt?

RHAISTES.
On joka päivä, koska tämä ruohokko
On antavampi kuin on oma rantansa.

LEONTES.
Siis ihmettelen että ukko päivittäin
Edessä silmäis puuhaa työssä ahkeraan
Ja vuovaa orjan lailla, jos on kaikki sun
Mit' ansaitsee ja pyytää hän sun vesilläs.

RHAISTES.
Ei niin. On keskenämme tehty suostumus.

LEONTES.
Ja mikä?

RHAISTES.
         Että jokaisesta laadusta,
Jot' antaa pyynti, suurin mun on oleva;
Muu saalis hälle vaivastaan on tuleva.

LEONTES.
Ja sillä ehdolla sä vaadit simpukan?

RHAISTES.
Kas tätä! Suurempaa lie tuskin saatavaa.

LEONTES.
En suurempia nää, tuon yhden vaan, en siis
Voi muihin verraten sen tietää arvoa.

RHAISTES.
Se suurin ompi siis ja semmoisena mun.

LEONTES.
Niin tosin, mutta ainoana pienin myös
Ja semmoisena tämän ukon omaisuus.

RHAISTES.
Jos päätät niin, siis salli meidän jakaa se,
Ma otan osan suuremman, hän pienemmän.

LEONTES.
Niin olkoon. Laadustansa mikä suurin on,
Sun olkoon se. Mut sisällystä suurempi
On sisältävä, siis nyt ota suurempi;
Sun osas kuori on, sen sisus hänen siis.

RHAISTES.
Sa muistatko ken olen minä, ken on hän?

LEONTES.
Sä ystäväni oot, hän vihollisen' on.

RHAISTES.
Et rakkautta arvaa vihaa kalliiinmaks.

LEONTES.
En, Diken vaa'alla, mut varmaan syömmessäin.

RHAISTES.
Jos ystäviä tuomitset kuin mua nyt,
Mä pelkään monen viholliseks muuttuvan.

LEONTES.
Mä oikeuden vihamiehilleni suon,
Vaan miekkaa näytän röyhkeill' ystävilleni.

RHAISTES.
Pois menen. Toiselle mä saanen valittaa.

LEONTES.
En estä. Jalkas vapaa on kuin kieleskin.


VIIDES KOHTAUS.

    Edelliset, paitsi RHAISTES.

KANSA.
Ol' jalo, viisas päätöksesi, ruhtinas.

EUBULOS.
Oi, jospa toisen kannan oksa olisit,
Ja jumalaisten kuninkaitten heimoa,
Jotk' ennen olivat mun isäin valtiaat,
Ett' oikein voisin riemuita, kun edessäin
Sun nään noin jalona ja suurna seisovan,
Nään kuink' on oikeus ja lempi, ihmisyys,
Nää sankar-avut, nuoreen sieluus kasvaneet.
Vaikk' ennen soisin toisen kätehen kuin sun
Mun kotimaani valtikan, mä riemulla
Voin kunnioittaa, kiittää jalouttasi.
Ei kaukaan ole mulle suotu riemua
Kiitollisuutta tuta kohden ketäkään.

LEONTES,
Eubulos, mieles laatu entuudesta on
Jo mulle tuttu. Että mua vihasit
Ja isääni, sen tiedän mä niin varmaan kuin
Ett' olet Aiaan suvun lujin ystävä.
En semmoista, se tiedä, kosta vihalla,
Uskollisuuttasi mä kunnioitan vaan.
Rukoilen Zeusiä, jos kerran valtikan
Mä saan, sunlaista kansaa mulle antamaan.
Mut koska lupasit, et rakkautta, vaan
Kiitollisuutta mua kohtaan, osoita
Se seuraamalla neuvoani, jonka mä
Sinulle annan omaks hyväksein ja sun:
Äl' aina soimaa katkerilla sanoillas
Isäni hallitusta. Kadehdittava
Ei ole, niinkuin luulet, osa valtiaan.
Ja huolissa ei viihdy aina lempeys.
Niin helpost' ystävänsä voivat viekkahat
Myös vihan tulen nostaa hänen mieleensä
Ja hänet saattaa kurjuuttasi lisäämään,
Ei tosin omaks hyödykseen ja vähin mun.
Siis kätke varovasti muistos surkeat
Etteivät ne ja vihapuhees yhdessä
Niin synnyttäisi surkeempia muistoja.
Nyt mene askareilles, kansa, sinä myös
Saat mennä! Jos ei petä silmäni, niin on
Sokea vaimo saattajoineen tulossa;
Mä häntä yksinäni tahdon kohdata.

KANSA.
Me käymme, kanssa sokean et yksin jää,
Jo Rhaistes tänne palajavan näkyypi.


KUUDES KOHTAUS.

    Leontes. Rhaistes.

RHAISTES.
Mä takaisin nyt kiiruhdin kun havaitsin
Sokean, vieraan vaimon; täällä kohdata
Mä tahdon häntä, kodikseen kun ottanut
On kalastajan mökin, jota karttelen.
Sun jalo isäsi on itse käskenyt
Mun tiedustella salaisuutta, joka on
Tuon vaimon muodossa, hän mistä on ja ken?
Ja missä asioissa hän on täältä, miks
Hän asuu luona meidän vihollisemme?
Käy puhe että isäntänsä perheineen
Enemmän häntä kunnioittavat kuin ois
Hän ansaitseva ulkomuodon puolesta,
Ei muukalainen luultavasti ole hän
Eik' entiselle vieras hallitukselle,
Ja ehkä hältä tietoja sais tärkeitä.
Noit' olen käsketty mä tiedustelemaan,
Mut jos niin tahdot, ruhtinas, mä olen vait,
Ja tämän toimen jätän sulle mielellään.

LEONTES.
Kun kuninkaasi käskyä sä toimitat,
Ei mulla, mutta sulla puheenvalta on.


SEITSEMÄS KOHTAUS,

    Edelliset. Tekmessa (sokea, mukana) Saattaja.

TEKMESSA.
Siis lähestymme, poika, niitä seutuja,
Joill' Aias, niinkuin usein kuulin, nuorena
Uhrinsa antimia kantoi Areelle,
Ja joilla hän, kun tuuli eteläinen löi
Karia vasten kuohuisia aaltoja,
Hymyillen katsoi taisteluja myrskyjen,
Ja kotirannan vuorilta sai oppinsa
Väkeä Troian vastustamaan vuorena.
Ja eikö lähellä oo kumpu Krantorin
Ja laakso Amfidemos tämän juurella,
Ja loitompana metsän takan' Attika?
Oi mulle tutut paikat, varsin rakkahat!
Mik' ilo teitä mainita, vaikk' en mä nää!
Kuin jumaloille nektar ja ambrosia
Niin ovat rakkaat nimet ihmiskielelle.

SAATTAJA.
Vait, ole vait!

RHAISTES.
                Ken olet? ehkä vieras, näyt
Noin kodittunut seuduillamme olevan.

TEKMESSA.
Ken lienet, kysyjä, on ääni uhkaava,
Ei juuri sanoissa, vaan niiden takana.

RHAISTES.
Mä kysyn. Vastausta vaatii kysyjä.

TEKMESSA.
En sitä kiellä. Vaimon turvattoman näät.

RHAISTES.
Sen näen sinun huultes todistuksetta.

TEKMESSA.
Sun kovuutes sai minut toisin luulemaan.

RHAISTES.
Nään kurjuutesi, tiedän ehkä siihen syyn.

TEKMESSA.
Jos minut tunnet jo, sä miksi kysyt siis?

RHAISTES.
Sun vastaukses mukaan menetelläksein.

TEKMESSA.
Tee niin, ja ole kurjaa kohtaan laupias.

RHAISTES.
Ei kurjuus yksin laupeutta ansaitse,
Myös totuuttakin siihen lisäks tarvitaan.

TEKMESSA.
Puheeni totuuden jo olet havainnut,
En muuten laupeuttas tarvitsisikaan.

RHAISTES.
Kai toista, huomannet, on toden tunnustus
Kuin sitä tunnustaa, jot ei voi salata.

TEKMESSA.
Oon sulle vastannut. Siis, mitä vielä nyt?

RHAISTES.
Täys tilinteko siitä, kuka olet sä,
Ken olet ollut, kusta tänne saapunut,
Ja mistä syystä outona tääll' oleksit.
Kun näihin olet suorasti sä vastannut,
Niin en mä salaa miksi sua kyselen.

TEKMESSA.
Mä olen köyhä vaimo, puutteenalainen
Ja yksinäinen, joka vavistuksella
Nyt kuulen armottoman äänen kovuutta.
Se olen. Ken mä ollut? Olen kokenut
Sit' ihmis-osaa, jossa lailla ruokosen
Välistä kylmän tuulen, toiste lämpimän
Käsissä heilumme. Miks täällä viivyn mä?
Se kuule: syystä että täällä tuntuu maa
Pehmoisemmalta jaloilleni, ilma myös
Suloisemmalta hengittää kuin muualla,
Ja syystä että kieli kauniin kaikista,
Hellenein kieli täällä suloisimmin soi.

RHAISTES.
Sun vastaukses kiertää kysymystäni,
Ja sokeanakin sä osaat varoa.
Mut tiedä: itse luikertava käärmekin
Se astiahan pyytäjänsä kiusataan
Ja hänen viittaustaan tottelemahan;
Sen saat myös nähdä ettei mua vastahan
Sun viekkautesi voi mitään toimittaa.

TEKMESSA.
Oi, suo mun mennä.

RHAISTES.
                   Tehtyäsi tilisi.

TEKMESSA.
Pois saata mua, poika.

RHAISTES.
                       Täält' et mennä saa
Sä ennen kuin mä tiedän kaikki kohtasi.

TEKMESSA.
Sä mitä tahdot? Sinut kuka lähetti
Mun tielleni? Ja minkä vallan käskystä
Sä, julma, vaadit multa tuota tiliä?
On sulla silmäin näkö, minä sokea,
Sä minun näät, vaan sua en mä nähdä voi.
Jos toisen tulee kysyä ken toinen on,
Ei sinun suinkaan oo se ensin tehtävä.

RHAISTES.
Jos niin sä mietit, syyt' ei ole minulla
Kuin sulla piillä, siis ken olen ilmoitan.
Eurysakes mä olen, Aiaan mainion
Ja vaimonsa Tekmessan poika ylevä.

TEKMESSA.
Sä?

RHAISTES.
    Mä.

TEKMESSA.
        Sä?

RHAlSTES.
            Mä.

TEKMESSA.
                Voi liukkaan kieles valhetta!

RHAISTES.
Haa, tuota tulen leimausta odotin
Sun silmäparis harmahasta usmasta,
Mä tahdoin sitä nähdä, näin myös. -- Sano nyt
Sä mistä tiesit valheeks puheeni.

TEKMESSA.
                                  Koska mä,
Tää vaimo parka, jonka murtaa tässä voit.
Rannalla Xanthon synnytin Eurysakeen.

RHAISTES.
Siis olet se joks arvasin.

TEKMESSA.
                           Jos kuninkaas
Äidiksi mua luulit, oikein arvasit.

RHAISTES,
No hyvä, kuninkaani äiti, koska nyt
Sä täytit ehtoni ja itses ilmaisit,
En salaa miksi sua olen tutkinut.
Mä yhden seikan vaan nyt tietää tahtoisin:
Miss' ompi tänä hetkenä Eurysakes?

TEKMESSA.
Sun läheisyyttäs pelkään, kuinka loukkasi
Mua julmuutesi armotoin, sen äsken näit,
Kun suuttumuksesta mä itsen' ilmaisin;
Mä tahdon anteeks antaa, kaikki unhottaa,
Sun jalkais juureen polvilleni langeta
Ja kiitollisna käsiäsi suudella,
Jos kysymyksees itse voisit vastata
Ja mulle ilmoittaa miss' on Eurysakes.

RHAISTES.
Sä varmaan äsken pojastasi erosit
Ja tänne tulit, etkä tiedä miss' on hän.
Sun on hän tänne lähettänyt edeltä
Miel'alaa kansan voittamaan ja tutkimaan,
Mik' oisi parhain hetki maalle noustakseen.
Nyt kaikki tunnusta, se suorin neuvon' on.

TEKMESSA.
Hän tosin viisahast' ois puoltaan valvonut,
Jos vakoojakseen sokean ois valinnut.

RHAISTES.
Juur siinä äly näytäksen. Ei sokeaa --
Niin mietti hän -- voi kenkään vaaralliseksi
Tai häntä vakoojaksi koskaan arvata.
Mä keksin että, vaikka olet sokea,
Näät paljon enemmän kuin moni näkevä.
Siis tiedä että mahtavamman kohdannut
Nyt olet, joka voi sun läpi-katsoa
Ja voittaa pahalla mit' ei voi hyvällä.

TEKMESSA.
Oi milloin kurjuuteni malja täyttynee?

RHAISTES.
Et siis sä tunnusta miss' ompi poikasi?

TEKMESSA.
Mä senpä tietääkseni kaikki kärsisin.

RHAISTES.
Mä keinon tiedän, vaimo, voimallisemman
Kuin lääketaiteen juoma-aineet parhaimmat
Herättämähän haihtuneita tietoja
Ja unohdukseen nukkuneita muistoja.
Nyt kätes anna vaan, mä sua johdatan
Mun asuntooni keinoani kokemaan.

TEKMESSA.
Oi tuokaa, jumalat, nyt mulle auttaja!

LEONTES.
On työsi, Rhaistes, täytetty ja päättynyt.

RHAISTES.
Jo toisen kerran nouset, nuori ruhtinas,
Asiatani vastahan, ei yksin mun
Mut jalon isäs myös.

LEONTES.
                     Sä hänen käskynsä
Jo toimittanut olet.

RHAISTES.
                     Mua velvoitti
Hän tutkimaan ken vaimo on.

LEONTES.
                            Sen teit sä jo.
Ei taida isäni, ei taida eikä saa
Hän väkivaltaa käyttää naista vastahan.

RHAISTES.
Ken määrää rajat hallitsijan toimille.

LEONTES.
On oikeus myös kuningaitten haltija.

RHAISTES.
Mä tehnyt olen minkä taisin, puolittain
Jos isäs käsky täytettiin, sun ompi syy.

LEONTES.
On helppo vastata työn eestä oikean.


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Edelliset, paitsi RHAISTES.

TEKMESSA.
Hän menee.

LEONTES.
           Meni jo.

TEKMESSA.
                    Mä miten kiittänen
Sua auttajaani, nuorukainen ylevä,
Suloinen muistutus Eurysakeestani?
Sull' onko äitiä, jonk' olet iloksi,
Jok' onnellisemp' on kuin minä onneton,
Jonk' ilo suuri muuttui suruks suurimmaks?

LEONTES.
Tekmessa, tahdotko nyt suoraan vastata?

TEKMESSA.
Miks en mä sulle ilmaisisi kaikkea!

LEONTES.
Siis pelkäämättä ilmoita nyt, eläväin
Vai haamuin maassa asuuko Eurysakes?

TEKMESSA.
Sä tunnet taistelun Akilleen aseista
Odysseun ja Aiaan välillä, ja myös
Mitenkä Hellaan uljin uros vainottu
Vihaisna kaatui kautta oman miekkansa.
Murheeni jätän kertomatta. Kenkään ei
Mun yksin jääneen kyyneleitä nähnynnä.
Mä niitä kätkin yön ja teltan suojaan vaan.
Ei valitusta huuliltani lähtenyt.
Näin usein ylpeyden riemun loistavan
Odysseun ja Atreun poikain silmistä,
Kun kaatunehen poikaa sekä vaimoa
He silmäilivät. Ääneti mä kärsin vaan.
Ei kyllin siinä. Minua ja jokaista,
Jok' oli Aiaan läheisiä, vihasi
Nuo ylimykset; ehkä heidän vihassaan
Ei paljas viha ollut mutta pelko myös,
Kosk' vielä muisti Salaminin urhoa
Ne miehet, jotk' ol' nähneet hänen voittonsa,
Ja siitä kuningaita vielä moittivat
Ett' urhon palkan hältä väärin kielsivät.
Mä kerran riensin rannalta. Eurysakes
Ol' mukanani. Sotaväki palasi
Nyt voitto-rikkahana päivän pauhusta.
Me ääntämättä joukon kesken astuimme.
Mä usein kuulin riemuhuminan ja näin
Mitenkä moni silmänsä loi poikaseen.
Rivistä silloin syöksi vanha soturi
Ja huutain: veikot, Aiaan poikaa katsokaa!
Samassa nosti pojan käsivarsilleen
Ja hänet heti ylös ilmaan kohotti.
Nyt kuului tuhansittain riemuhuutoja:
Tuo tänne, tänne hänet! Mieheen miehestä
Hän näkyi leijailevan päällä kilpien,
Mä kunnes peloissani hänet jälleen sain.
Atridit saivat juuri tuosta kuitenkin
Syyn hyvän jouduttaakseen ilki-työtänsä,
Jot' ehkä kauvan olivat jo aikoneet.
Samana yönä töytäsi mun telttaani
Miesjoukko Atridein, mi oitis miekoillaan
Mun seuraamahan pakotti.

LEONTES.
                         Atridein luo?

TEKMESSA.
Ei, laivaan rannalla jo valmistettuhun.
Me siihen astuimme ja kauvan merellä
Me purjehdimme, minne, emme tietäneet.
Perille viimein päästiin. Maalle saatettiin.
Mut mikä maa? Oi kuule! Saari autio,
Foboina nimeltään, joss' ihmisjälkiä
Ei näkynyt, ei savu noussut, kantava
Vaan metsä-marjoja, ja louhirantainen
ja satamaton, purjehtijan kauhistus.
Se kodiksemme joutui.

LEONTES.
                      Suuret jumalat!
Noin kauhistava julmuus onko miehillä,
Joidenka maine maailmassa loistaa nyt?

TEKMESSA.
Sä alun kuulit vaan, on paljon jäljellä.
Elimme tällä surkealla saarella.
Kuut pitkät täyttyi vähitellen päivistä,
Ja kuukausista vuodet, hiljaa vierivät.
Ol' eloni mun kurja; lohdutukseni,
Eurysakes, ol' luonani; niin muotoa
Isänsä sain mä vielä nähdä hänessä,
Ja kuinka kaunihiks hän kasvoi päivittäin.
Ei ase-taiteen oppia hän nauttinut,
Peritty miehuus oli parhain oppinsa.
Ol' ase-harjoituksensa ja huvinsa
Sylihin meren heittäytyä vuorelta
Ja aaltoin kanssa taistella ja musertaa
Maan petoin päitä nuijallaan, ja nuolellaan
Pysäyttää sievän linnun lennon ilmassa.
Se oli harjoituksensa ja huvinsa.
Oi jos noin tyynesti, vaikk' ikävissämme,
Ois saatu elää!

LEONTES.
                Sallimuksen kautta, vai
Omasta tahdostanne muutos tapahtui?

TEKMESSA.
Jo vuotta yhdeksää niin mennyt, ihmistä
Ei yhtään nähty, silloin laiva ilmestyi
Ja rantaan laski. Ruhtinas, jos aurinko
Nyt silmäin yötä hälventäisi säteillään
Ja meren, maan ja taivaan taas mä näkisin,
Sulompi ei se näky ois, kuin laivan tuon.
Eurysakesta huusin mä ja rantahan
Me ehätimme; Hellaan kieli helähti
Nyt korvihimme; monin kerroin autuas
Mä polvillani laivan vierus-vuorella
Rukoilin meille molemmille apua.
Se luvattiin. Ja nuorukainen hyppäsi
Jo laivan kannelle ja mua auttamaan
Sylinsä avas' -- silloin, aivan äkkiä
Juur silloin laivan päämies laivan lykkäsi
Ja laski rannalta. Oi kuin Eurysakes
Nyt voitettuna raivosi, mä raivosin
Myös itse turhaan. Huusin aivan hurjana
Mä sekä taivaan armoa ett' ihmisten.
Ei vihdoin muu mun silmihini näkynyt
Kuin purje valkoinen vaan taivaan rannalla.
Kun sekin katosi, mä vaivuin vuorelle,
Ja tainnuksihin mennen kaikki unhotin.
En tiedä kuinka kauvan, hetken, päivänkö
Vai monta päivää viivyin tuossa tilassa.
Kun viimein toinnuin, sieluni kun selveni,
Ol' silmäin valo kyyneleihin sammunut
Ja kaiku vaan mun huutohoni vastasi.

LEONTES.
Ken sinut tuosta hädästäsi pelasti?

TEKMESSA.
Kun kylmään, nälkään nääntymässä olin jo,
Mun pelasti Faiakit saareen saapuneet.

LEONTES.
Se kummaa; sinne, jossa vuoteen yhdeksään
Ei kenkään käynyt, hätääsi he joutuivat.

TEKMESSA.
He kertoilivat Paros-salmen välillä
Ja Hellesponton kohdanneensa etelään
Menevän laivan. Sivutessa olivat
He äänen kuulleet laivasta näin huutavan:
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa.

LEONTES.
Tuo rukoilija varmaan ol' Eurysakes.

TEKMESSA.
Se tervehdyksens' oli mulle viimeinen.

LEONTES.
Ja tuota tottelivat miehet hurskaasti?

TEKMESSA.
He hurskaimpia ihmisiä olivat.

LEONTES.
Et siitä asti ole kuullut pojastas,
Et ryöstäjistään, etkä syystä ilkityön?

TEKMESSA.
En varmaan, mutta ellei petä luuloni,
On Menelaos matkaan saattanut sen työn.

LEONTES.
Mi syy ois häntä siihen voinut kehoittaa?

TEKMESSA.
Hän pelkäs että autiossa saaressa
Ois kasvanunna Aiaan suvun kostaja.

LEONTES.
En tiedä onko luulos tosi; ainakaan
Ei ollut ystävä sun poikas ryöstäjä.

TEKMESSA.
Eurysakes, oi poika, murhe äitisi,
Oi jos se lohdutus ois mulla, että nyt
Sun kuollut ruumiis heiluis meren aalloilla,
Tai märkäneisi jollakulla rannalla.
Mä haudan sulle tähän saareen kaivaisin
Ja haahmos siihen lepäämähän kutsuisin.
Mut ehkä elät nyt ja kaipaat kaikkea
Mik' elolle on arvoisaa; ehk' orjana
Sä julmain vihollisten pilkan alaisna,
Sidottu kahleisiin ja päivän puutteessa
Noin nuorna, toivotonna kuoloon ikävöit.

LEONTES.
Tekmessa, monet murheen muistot kätket sä
Sun olentosi yöhön; suru suurempi
Sun surujasi mua kohtais hetkenä,
Jon' oisi sylissäsi taas Eurysakes.

TEKMESSA.
Voi, täytynenkö sinuakin peljätä?

LEONTES.
Ei vaimo, ei! Mut jumaloilta rukoile
Sä äidinsydämmesi ahkeruudella
Pojalles pelastusta, hänen paluutaan;
Se on sun jalo, kaunis kutsumuksesi.
Jos pyyntös toteutuu, jos sulle sallimus
Eurysakeesi jälleen antaa hengissä,
Iloitse onnellisna, mulle murheet suo.
Nyt mene! nousee tuolla ilma ukkosen:
On myrsky läsnä.

TEKMESSA.
                 Poika, kotiin käykäämme.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

LEONTES (Yksin.)
Hän menee. Säälisin vai kadehtisinko
Mä häntä. Ehk' on kumma tämä kysymys,
Kun kohtalonsa tunnen. Kysyn kuitenkin.
Hän murheita on määränsä jo kärsinyt,
On häneen käyneet kaikki nuolet kurjuuden,
Hän, elon katkeruuden pohjaan vajonnut,
Ei syvempään voi upota, vaan nousta voi.
Mut minä? No, ei huolta nyt! Eurysakes
Ei ole Salaminissa, ei saavukkaan
Hän tänne, jos hän vallassa on Atridin.
Mut vapisen ja tunnen veren' jäätyvän,
Kun mietin tehtävääni, jos mun isäni
Ja hänen kesken valtariita syttyisi.
Sä Diike, jonka alttarilla monesti
Mä olen uhrannut! Nyt ota uhrini.
Sen sulle pyhitän mä tällä rannalla,
Jonk' ovat vuoret vahvat niinkuin sääntösi.
Kaikk' ompi vaiheenalaista ja pettävää,
Vaan oikeus on muuttumaton ainiaan.



TOINEN NÄYTÖS.

(Sama seutu kuin viime näytöksessä.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS.
Nään tuossa äsken valmistetun alttarin,
Ja tulen sytytetyn, uhriteuraan myös
Jo sidotun, kaikk' ompi varustettuna,
Poiss' on vaan uhraaja. Sä taannoin tähänkö
Leonteen jätit ynnä vaimon vierahan?

RHAISTES.
Juur tähän.

LEIOKRITOS.
            Varmaankin se ompi poikani,
Jok' aikoo jumalalle jollekulle nyt
Taas uhrata. Hän outomainen, miettivä
Ja ylen hurskas näihin aikoin ollut on.
En tiedä mistä syystä, senpä tiedän vaan
Ett' enemmän kuin muu tää mua huolettaa.
Mut missä lie hän nyt?

RHAISTES.
                       Hän meidät nähnyt lie.

LEIOKRITOS.
Se meit' ei häntä näkemästä estäisi.

RHAISTES.
Hän ehkä pelkäs nuhteita ja ääneti
Pois täältä hiipi hiljaa niitä välttääkseen.

LEIOKRITOS.
Sä, Rhaistes, viisas olet kaikki keksimään,
Et yhtä ymmärrä, miel'alaa jaloa.

RHAISTES.
Mun arveluni oli vaan, ett' ois hän peljännyt
Nyt sua kohdata.

LEIOKRITOS.
                 Se usein tapahtuu
Ettei se pelkää, jonka tulis peljätä.

RHAISTES,
Se tapahtuu, mut tyhmä ain' on semmoinen.

LEIOKRITOS.
No kyllin. Mene etsimään Leontesta;
Hän lienee lähellä, mä täällä odotan.

RHAISTES.
Jos oikein arvaan, kohta kohdattava on
Hän tämän laakson kukka-lehtoin suojassa.


TOINEN KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.)
Sä halpa, viekas konna, onko järjelläs
Niin kierot silmät että oman itses vaan
Ne näkevät, kun kehnoutes mukahan
Sä kaikki arvaat? Hän, Leontes, pelkäisi?
Ja ketä? Isäänsäkö? Nuorukainen tuo,
Kuin aurinko, hän suoraan kulkee rataansa
Kaikk' unhottaen paitsi omaa tuntoaan;
Hän pelkäisikö mitään, minut nähdessään
Hän kiertäin karttaisiko? Enkö monesti
Mä töissän' ollut epäilevä, peljäten
Jaloa, hairahtamatonta älyään?
Mut osa valtiaan on usein suosia
Mik' enin hänen mieltään inhottaa, ja taas
Tylysti kaikkein rakkahintaan kohdella. --
Mä päivän nähnenkö, jon' ompi valtani
Niin vakaantunut täällä että hyljätä
Saan hylkyjä! Ja suotaneeko minulle
Se riemu että, pitkäin sotain jäljestä.
Tään kukistetun kansan tunnustamana
Ja pelkäämättä entis-vallan sukua,
Mä saisin sydämmeni antaa vallita?
Niin kauvan kuin on toinen vallan perijä
Viel' ehkä hengissä ja ensitilassa
Jo valmis oikeuttaan valvomaan, ei saa
Sydämmeheni kenkään nähdä, johtava
On kylmä järki vaan mun askeleitani.
Se huoleni on nykyinen, mut siitä juur
Voi kerran riemu syntyä, niin kirkas kuin
Synkästä yöstä syntyy päivän valkeus.
Leontes lähestyy.


KOLMAS KOHTAUS.

    Leiokritos. Leontes. Hyllos.

LEONTES.
                  Hyllos, mulle tuo
Nuo pyhitetyt jauhot, kunnes juurelta
Sä Xuthos-vuoren, kirkkahasta lähteestä
Tuot vettä.

LEIOKRITOS.
            Nuorukainen, ai'ot uhrata.

LEONTES.
Se aikomuksen', isä, on.

LEIOKTITOS.
                         Ja varmahan
Taas Diikelle. Sä aina häntä yksinään
Näyt palvelevan.

LEONTES.
                 En mä häntä yksinään,
Vaan tosin ensimmäisnä taivaallisista
Hän juohtuu mieleen kun se heihin ylenee.

LEIOKRITOS.
Zeus, kaikkivaltias, on suurin Jumala.

LEONTES.
On Zeusin valta suurin, meitä lähinnä
On se, jonk' apua me enin kaivataan.

LEIOKRITOS.
Mies nuori, kuninkaaksi olet syntynyt,
Sun osas tuleva on laumaa ylevää
Ja kansojasi nerollasi hallita.
Olympon jumalista ketä semmoisna
Sun ensin tulis etsiä ja palvella,
Ellei juur kaikkinäkevätä Zeusiä
Ja kaikkivaltiasta, jonka valtikkaa
Maailman kansat, jumalatkin kumartaa?
Hän antaa voiman, neron, itse kuningas,
Hän havaitsee ja tietää huolet kuninkaan.
Ei tee ain' oikein valtias, jos katsoo hän
Vaan lähimmäistä oikeata, unhottain
Sen tähden kaiken muun. Kai toisin käytäksen
Se viisas, joka pyrkii määrään aivottuun.
Hän varovasti kiertäin karttaa estehet
Ja laivaansa ei laske luotoon syystä vaan
Ett' oisi suorin tie sen yli kulkeva.
Hän keinot valitsee kuin lääkäri, jok'ei
Suloa kukan katso mut sen hyötyä,
Ja hylkää tuoksuavan käyttäin myrkkyisen.
Ja kaikkialla, mitä näät ja havaitset?
Et oikeutta, mutta järjestystä vaan,
Jok' ompi tuimaa oikeutta jalompi
Ja korkiampi. Oikeus jos korkein ois,
Vois muurahainen, jonka tiellä tallailet
Sinua syyttää siitä loukkauksesta.
Mut ei se ole järjestyksen tarkoitus.
Pienemmän täytyy aina väistää suurempaa.
Se kaiken laki on. Kas tuota teurasta!
Se raiskaa pensaan, johon on se sidottu.
Ja kohta itse tapetaan sun tarpeekses.
Niin heikko vahvan elättää, niin jalompi
Ain' ottaa veron halvemmalta, edistyy
Ja riemuitsee ja niin vaan kasvaa, voimistuu.
Leontes, koska Teukros tällä rannalla
Väkemme äsken karkotti ja surmasi,
Sä nousit häntä vastaan, rohkeutensa
Kukistit, voitonsankarinkin pakotit
Pakohon voitettuna kiirein rientämään.
Sun sopineeko, haltiaksi syntyneen
Ja järjestäjäks kansan sekä isäin maan,
Sun osas siten menettää, ett' epäilet
Sä tappaa muurahaisen hyödyks tuhanten?
Iloni ole, niinkuin muussa kaikessa,
Myös siinä että katsot kaikki suuresti.

LEONTES.
Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas
Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan
Niin ahdas katseeni kuin luulevan sä näyt.
Mä pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en
Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä
Jumalten peittää mutkat mielten sokeain.
Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi
Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin
Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön
Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin,
Jotk' aamuin syntyvät ja illoin kuihtuvat.
Mä järjestyksen pyhän ynnä lujan lain
Näin kaikessa, niin pienessä kuin suuressa.
Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus ei
Se murtain maahan laskeunut, ei janoissaan
Maa niellyt merta eikä meri näljissään
Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla
Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella
Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa
Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
Ja häneenpä Zeus luopi tarkan silmänsä.
Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee
Ja loistaa laupeasti niinkuin aurinko.
Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan
Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan
Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee.
Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
Jos halveksii niin tielleen tulleit' esteitä?
Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla
Jokaista punnit' asiaa, hän tietääkö,
Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
Jos kohta on hän jalointakin aikonut
Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän
Monasti pettynyt kuin unen näössä;
Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle
Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
Myös vääryydenkin tietä rientää ihminen
Ja päähän päästä koittaa vaikka syyllisnä!

LEIOKRITOS.
Ne arveluja.

LEONTES.
             Arveluilla totuuden
Jos ostat, ei se ole kallishintainen.

LEIOKRITOS.
Sun kuninkaaksi olen voinut synnyttää,
Mut hallitsijaks' en.

LEONTES.
                      Niin munkin luulon' on.
Jos hallitsijan kaikkeen tulee käskeä,
Mut kuninkaan vaan siihen mik' on jaloa.

LEIOKRITOS.
On kuninkaankin täytyminen hallita.

LEONTES.
Oot kauvan hallinnut, nyt ole kuningas!

LEIOKRITOS.
Mua rohkenet sä, nuorukainen, oikaista
Ja nuhdella, vaikk' en mä pyydä neuvoas.

LEONTES,
Suo minun suoraan puhua ja kuuntele
Sanoja kerran, joit' ei sotke myrkyllään
Ei pelko, eikä vilppi, eikä imarrus,
Sä mitä pyydät? Valtaa, hallitusta vaan
Ja tahtos täyttämistä, se on tarkoitus,
Jot' arvaat suureks, johon pyrit, katsoen
Jokaista siihen viepää tietä oikeaks.
Mut mitä suurta tarkoitat? Sun hyötyäs
Vai kansanko? Mä sua tarkastanut oon:
On rauhas rauennut, on päiväs huolinen,
Yös levoton, ja otsas, ennen selkiä,
Nyt vihan, pelvon pilvihin on peittynyt.
Se onko onnes? Kansaas olen katsonut
Ja miten jalomielisiä poljetaan,
Uskollisuus ja totuus kauas kätketään
Valosta päivän niinkuin suuret rikostyöt;
Hävyttömyys ja väkivalta ylpeilee
Ja nielee saaliinsa ja pyytää lisää vaan.
Se onko kansan hyöty? Vaiko toivonet
Sä aikaa parempaa, jon' oisit vapaana
Avusta oston-alaisien ystäväin?
Se milloin tullee. Sama pelko aina vaan
Sun mieltäs karvastaa ja sua pakottaa
Niin hallitustas aina käyttämään kuin nyt.
On kuningasten entisten kaikk' ystävät
Pois häädettävät ennen kuin sä huoletta
Saat vallita. Mut mahdollista onko se?
Voit vainuella villipetoin jälkiä,
Mut miten rakkautta vainuta, jok' on
Salattu suoniin, sydämmihin ihmisten?
Ei auta siinä vainu koiran tarkimman.
Ja jos sä vuosisatojakin kokisit
Et koskaan voisi varmasti sä sanoa:
Ei elä ykskään Aiaan suvun ystävä.

LEIOKRITOS.
Oi hulluutta!

LEONTES.
              No, varo ett'et myöhään vaan
Saa todeks nähdä mitä sanoit hulluudeks.

LEIOKRITOS.
Siis tahdotko ja vaadit, että pitäis mun
Pois heittää valtikkani, jonka ostanut
Kalliisti olen, lunastanut kaikella
Mun ruumiin' voimilla ja järjen nerolla
Ja murheettoman elonikin onnella?
Sen heittäisinkö joukkoon kenen hyvänsä
Otettavaks, ja käskijästä kuulijaks
Mä aleneisin? Oisko siinä järkeä?

LEONTES.
Ei niin, on valtikka myös hyvä, itse Zeus
Omansa kantaa, sentään ylimmäisenä
Jumalana hän pidetään ja palvellaan.
Ei kallis hinta ole vaivat, valvonta
Onnesta saada olla turva kansojen
Ja maiden riemu. Suureks sitä katson vaan,
Jok' uhrataan sen edestä mik' oikea
On jumalten ja ihmisien mielestä,
Jos Zeusin valtikkakin ois sen lunastus.
Siis kanna valtikkaas, jos sen sä käyttää voit
Niin ett'et lonkkaa Diiken pyhää käskyä;
Jos et, niin sitä kammoa kuin käärmettä;
Ann' ylhäisyyden, vallan mennä, säilytä
Mik' etevämpi valtaa ompi: tahratta
Elämän kunnia ja sielu viatoin.

LEIOKRITOS.
On helppo sille, jok' ei suurta tarkoita,
Vähintä loukkausta välttää, hän on juur
Kuin kilpakentän ulkopuolla seisova,
Jok' osaa naapurinsa hyvin varoa.
Mut joka nelivetoisilla vaunuillaan
On mennyt kilpa-ajoon, voiton kruunua
Omistamaan, on toinen laki hänellä.
Ei saa hän arastaa, jos joskus vitsansa
Käy hänen kilpakumppalinsa kasvoihin,
Jos vaununsakin ahtahassa käänteessä
Lyö kumoon eli särkee toisen vaunuja.
Mut tuommoista mä turhaan sulle selitän;
Se on kuin mereen hukkuneelle puhuisin;
Et käsitä sä mitään muuta aatosta
Kuin mikä omassa on päässäs kehinnyt,
Mut yhtä vaadin, sinun täytyy ymmärtää
Ett'et mun päätöksiini sotke omias
Ja ett'et pyydä muuttaa hallitustani.

LEONTES.
Oi isä, kuinka katkera on osasi,
Jos muakin sun täytyy peljätä.

LEIOKRITOS.
                               Jos niin
Sä mietit, päästä mua tästä murheesta!
Leontes, kauvan ei tää tila pysyne,
Jok' eroittaapi meidät.

LEONTES.
                        Milloin muuttunee?

LEIOKRITOS.
Kuin Aiaan suku tykkönään on sammunut.


NELJÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Rhaistes.

RHAISTES.
Sun käskyäskö, kuningas, nyt seurataan?

LEIOKRITOS,
Mik' ompi tapahtunut?

RHAISTES.
                      Kuule! Laaksossa
Kun olin turhaan etsinyt Leontesta,
Katsastamahan nousen Xuthos-vuorelle.
Ei myrskystä juur paljo tunnu laaksossa
Mut vuorella se raivoaapi hurjasti,
Se taittaa, kaataa puut ja rannan karille
Luop' etelästä vaahtopäitä aaltoja.
Mä katson merelle ja kaksi laivaa nään
Sodassa aaltoin kanssa; toinen tunnettu
Tuo tänne sanansaattajias Spartasta,
Ja myötätuuleen pääsee suojaan sataman.
Mut toinen tuntematoin, tullen idästä,
Päin Pelopsia laskee, kiertäin Kreitonin
Salaista karia ja pyrkii sivuitse
Galastor-luodon päästä; silloin repaleiks
Lyö myrskytuuli purjeen, vasten luotoa
Nyt laiva, syösten niinkuin kaarna, särkeytyy.
Samassa kalastajan poika rohkea
Maamiesten joukon kanssa rantaan kiiruhtaa
Ja aluksista vedetyistä rannalle
Kahdeksan-hankaisen he valitsevat jo
Ja vesille sen työntävät. Nyt riennän mä
Ja auttamasta heitä kiellän nimessäs.
Mua toiset nurkuin tottelevat, Hyllos vaan
Hän käskee, uhkaa, rukoilee, ja viimein kun
Ei kenkään häntä kuule, ottaa raivossa
Hän venheen, kaataa minut, joka estää koin.
Ja lähtee yksinään.

LEONTES.
                    Sä roisto, rohkenet
Tät' ilkityötäs kuninkaalles ilmoittaa.

LEIOKRITOS.
En moiti Rhaistesta. Hän täytti käskyni.

LEONTES.
Sanasi kerro, isä! Sit' en tajunnut.

LEIOKRITOS;
En salli vieraan saarellemme saapua.
On mereltä, niin tietäjä mull' ennusti,
Mun turmioni kerran vielä tuleva.
Jos joku vieras jumaloiden vihaama
Siis ajautuisi saareemme, ei kenkään saa
Jumalten tahtoon tarttua, se käskyn' on.
Jos tahtoo toiset lepytetyt jumalat
Hädässä olevalle antaa apunsa,
Hän ihmisavuttakin pelastua voi.
Niin mietin.

LEONTES.
             Suuri Diike, älä vihastu
Ett' uhritules pyhän nyt mä sammutan.
Kun ihmisrakkautta, vieraan hoitoa,
Sun pyhimpiä sääntöjäsi poljetaan,
On itse maa ja ilma täällä saastainen,
Ja uhri, sulle säätty, oisi pilkka vaan.

LEIOKRITOS.
Käyt pois?

LEONTES.
           Pois.

LEIOKRITOS.
                 Minne?

LEONTES.
                        Jossa hätä, jalous
Mun apuani vaatii.


VIIDES KOHTAUS.

    Leiokritos. Rhaistes.

LEIOKRITOS.
                   Rhaistes, poikaani
Sä älä jätä silmistäs, ja tarkasta
Jos joku vaara uhkaa, mutta varo vaan
Ett'et sä häntä suututa. Ei kovasti
Saa jousta jännittää. Mä rakkauteensa
Ain' turvaudun. Sä ole katsoja, ei muu.
Ja kaikki tehtävä sä jätä minulle.
Siis käy ja tänne saata sanansaattajat.

RHAISTES.
Sä ollos huoleti, (menee pois.)


KUUDES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.)
                  Zeus, kaikkivaltias!
Tää tahdon ynnä täytymisen taistelu,
Näin tuskainen ja tyhjä, kolkko, riemutoin
Ja tuima orjantappurainen elämä,
Jonk' okaat kauhistuttavina kasvavat,
Kun täytyminen, talvi-ilmaa kylmempi,
Se lehden idun, kukan hengen kuolettaa:
Tää riemutoin ja korpikylmä elämä,
Niin vähän kiitettävä kuin on kiitetty,
Tää onko kuninkaana olla? Miksi en
Mä ennen päässyt arvoasi tuntemaan,
Sä valta kuninkaan, sä patsas korkea
Mun autuuteni haudan päälle nostettu?
Mut mik' on autuus? Olemusta onkohan
Niin paljo sillä että tuhkaks muuttua
Se vois, jos sitä poltettaisiin? Autuus kai
On olematoin, on vaan uni unelman,
On uni uneksitun onnen saannista,
On päivän koite aamuruskon pilvillä,
Joit' ajaa tuuli. Kun se katoo, mikä siis?
Mut kuningas mä olen.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Leiokritos. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA.
                      Kuningas!

LEIOKRITOS.
                                Se soi!
Sä mitä tahdot?

SANANSAATTAJA
                Lähettilääs, kuningas,
Nyt äsken tulleet, mua luokses käskivät.
Jos täällä heitä odotat, he tulossa
Jo ovat tänne, kohta saapuvat; jos taas
Sä toisen paikan määräät puhutellakses
Mä käskylläsi heidän tykö palajan.

LEIOKRITOS.
Oletko heidät nähnyt?

SANANSAATTAJA.
                      Puhutellut myös.

LEIOKRITOS.
He mitä virkkoivat?

SANANSAATTAJA.
                    Mit' äsken ilmoitin.

LEIOKRITOS.
Näit heidät. Näetkö kun katsot ihmiseen
Hänellä onko riemuja vai huolia?

SANANSAATTAJA.
Yö ompi surujen, päiv' ilon muoto on.

LEIOKRITOS.
Ja muotonsa?

SANANSAATTAJA.
             Kuin päivä.

LEIOKRITOS.
                         Sanomia siis
He hyviä nyt tuovat. Tulkoot tänne vaan!
Mut mikä sua huvittaa kun kasvoillas
On päivä myös? Kai äsken lienet saanunna
Sä jonkun toivees täytetyksi.

SANANSAATTAJA.
                              Jumalat
Ain' auttaa mua.

LEIOKRITOS.
                 Mahtavampi minua,
Sun kuningastas, olet siis. Mik' ammattis?

SANANSAATTAJA.
Mä vuohiasi paimennan.

LEIOKRITOS.
                       Ja toiveesi,
Joit' aina täyttää jumalat, mitk' ovat ne?

SANANSAATTAJA.
Ne ovat: lähteen juoma, ruoka karjastain.

LEIOKRITOS.
Noin vähästäkö päivä loistaa kasvoillas?

SANANSAATTAJA
Ei riitä mikään, enemmän jos tarvitaan.

LEIOKRITOS.
Äl' itse koettele puhees totuutta.


KAHDEKSAS KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.)
Siis hetki tullut ompi, jona kohtalon'
On mulle ilmestyvä, sitä tervehdin
Mä halulla, jos tois se turmionikin.
Ei mikään tieto, vaikka kuinkin surkea,
Voi sydäntä niin murtaa, voimaa särkeä
Kuin tämä tuskan heiluminen, heittävä
Mun vuoroin toivon, vuoroin pelvon povehen.
Jos kuninkuuskin multa kielletään, mi siis?
Viel' alamainen olla voin kuin ennenkin,
Mut pois tuo epäilys! Mun täytyy hallita
Itsenkin tähden mut Leonteen enemmän.
Voin hälle kerran jättää lujaks perinnöks
Vakaisen valtikan, se oiv' on kehoitus!
Hän rikoksitta on sen kantava, hän on
Sen riemuja vaan tunteva, ei huolia.
Mä hänen kunniansa tähden taistelen;
Mä kuorman kannan, palkan hän on kantava.
Mut katso, lähettiläät lähestyvät jo.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Leiokritos. Adamastor. Medon.

LEIOKRITOS.
No, terve tultuasi, Adamastor sä,
Ja poika Likhaan, sinä Medon! Sanoman
Nyt hyvän vaiko pahan tuotte myötänne?
Te toimituksistanne suoraan kertokaa,
Ei peittäin pahaa säälistä, ei lisäten
Mun mielikseni, hyvä jos on sanoma.

ADAMASTOR.
Iloa kyllin paljas totuus, kuningas,
On kaunistelematta sulle antava.

LEIOKRITOS.
Sua kiitän tuosta ilosanomastasi,
Sen vakuutukseks ilmoita nyt onneni.

ADAMASTOR.
Mitenkä myötä-, miten vastatuulessa
Sun asioissas purjehdimme merellä,
Se koskee meitä vaan. Nyt täällä olemme.
Mä tulen Menelaon luota Spartasta,
Tää Medon Delphosta. Niin erimatkoilla
Sun käskyjäsi kävimme ja yhdyimme
Taas aluksessa, joka meitä odotti.
Nyt ota ensin Menelaon terveiset.
Hän valta-oikeutes täällä tunnustaa
Ja tarjoomaasi liittoon suostuu mielellään.
Mä ilokseni sanojansa kuuntelin,
Kun urhoa tuot' uljasta mä katselin,
Jaloa, Hellaan häväistyksen kostajaa.

LEIOKRITOS.
Sua ystävällisestikö hän tervehti
Tavalla esi-isäin?

ADAMASTOR.
                   Kohtauksemme
Tällainen oli: Kohta esihuoneesta
Ma vietiin saliin, jossa ystävinensä
Hän istui, äsken retkiltänsä tultuaan,
Nyt surutonna atrioiden pöydässään.
Mun nähtyänsä heti kohta istuimen
Minulle vierellensä käski asettaa,
Ja minut syöttää, juottaa ylen runsaasti.
Kun olin syömä-, juomahalun täyttänyt,
Hän silloin vasta kysyi: ken ja kusta on
Tää vieras, mistä syystä on hän saapunut?
Kun nimen ilmoitin ja että kotimaan'
On Salamis ja että sieltä tulin mä,
Pimeni kasvot kuninkaan kuin pyhä yö
Ja mua kohtaan silmästään lens' salama.
Mä vapisin mut asiani toimitin.
Mä lausuin että olin lähetettynä
Tään saaren haltijalta, että yhteinen
On teillä viha vasten Aiaan sukua,
Ja että pyydät hänen kanssaan liittoa.
Kirkastui silloin kasvonsa ja silmistä
Pois lensi uhkauksen varjo, leppyen
Hän antoi vastauksen ystävällisen.

LEIOKRITOS.
Hän pimeni kun sanoit täältä tulevas,
Viel' eläneekö joku, jota pelkää hän?

ADAMASTOR.
Oi kuninkaani, kuule! Kun hän leppyi taas,
Mä varovasti sovitellen puheeni
Eurysakeesen kysymyksen johdatin;
Ja sivumennen huolistasi mainiten,
Ett' ehkä joku voisi pyytää valtaasi,
Sun riitaveljestäsi suoraan kysäsin,
Hänestä oisko mitään kuullut kuningas.
Atridi silloin hymyellen maljansa
Ain' ääriin asti täytti. Katso, sanoi hän,
Niin huoletonna vihamiehen' pojasta
Kuin maljani mä tyhjennän, niin voipi myös
Omansa kuninkaasi tyhjentää. Vaikk' on
Mont' epävarmaa, varmahan ei tarvitse
Kenenkään peljät' enää Aiaan sukua.

LEIOKRITOS.
Noin lausui Menelaos, Spartan kuningas?

ADAMASTOR.
Sä kuulit mitä hänen suustaan kuulin mä.

LEIOKRITOS.
Oi mik' on voima teillä sanat, kepeät
Kuin tuulonen, mun sielun' avaruudesta
Nyt siihen kootut huolten pilvet poistamaan!
Mut suo mun kuulla, mitä vastas jumala
Ja palvelija temppelinsä ennusti,
Sill' ihmissana ompi ihmissana vaan,
Ja sallimus voi oikealla kädellään
Hyväillä, vasemmallaan surmaa tarjoten.

ADAMASTOK.
Niin käypi. Tok' ei tällä kertaa taitane
Jumalan lause sallimusta syytellä
Kaksmielisyydestä. Nyt, Medon, lausu sä.

LEIOKRITOS.
Mä kuuntelen.

MEDON.
              Siis kuningas, mä kerron nyt,
Mit' olen matkallani tarkoin tutkinut,
Ja tiedän toivees tulleen hyvin täytetyks,
Mä tulin Delphoon, saavuin pyhään luolahan
Parnasson juureen, temppeliin; naispappi sen
Siell' istui, tietäjä tuo tulevaisuuden!
Siin' unelmissaan tullessani istui hän
Niin lempeä, käs' otsan alla valkean.
Mut antimesi kun mä juureen jalkansa
Sain lasketuks ja esittelin asias,
Kas, muuttui muoto pyhän neitsyen. Hän nous
Nyt istuimeltaan, lausuin: vaiheitanne miks
Te heikot kuolevaiset tiedustatte, vaikk'
Iloineen, huolineen on lyhyt elonne?

LEIOKRITOS.
Hän turmiota ennustava oliko?

MEDON.
No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian
Hän meni, palasi ja, puhdistettuna
Edellisen ja nykyajan tiedoista,
Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä
Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan.
Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä
Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi
Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus
Se kauheana loisti hänen silmistään,
Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan
Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden,
Naispapin hengen kautta ilmi tunkien.
Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus
Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani;
Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut
Isänsä miekan kautta on Leontes, siks
Leiokritos on Salaminin kuningas.

LEIOKRITOS.
Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?

MEDON.
Naispappinsa ne omat sanat olivat.

LEIOKRITOS.
Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi
Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla
Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen.
Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä,
Juur äsken haaksirikko liki rantaamme
On tapahtunut, kaikk' on pelastettava.
Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää
Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää
Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan.
Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan.
Jos saatte jonkun noista onnettomista
Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö
Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan,
Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.

    (Lähettiläät menevät).


KYMMENES KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.)
Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan'
On suurempi, mun ensin tehdä tulisi,
Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat,
Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte.
On helpot ehtonne. On varma valtani,
Ellei Leontes kaadu kautta miekkani.
Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en
Mä surmaa lastani, on varma valtani.
Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis,
Jos mulle säätty oisi hänet surmata
Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan
Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin.
Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa,
Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään.
Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt,
Ja vallastani kovat sodat kestänyt?
Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan
Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa.
Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan
Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas
On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks.
Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani?
Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni,
Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa.
Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan
Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan,
Ja täyttää oman sydämmeni toivoja.
Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän
Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin.
Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni,
Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Leiokritos. Eubulos.

EUBULOS.
                               Mlk' on
Sun tahtos?

LEIOKRITOS.
Lausu, riennätkö sä rannalta,
Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?

EUBULOS.
Mä saavun sieltä.

LEIOKRITOS.
                  Minkä sanoman sä tuot?

EUBULOS.
Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.

LEIOKRITOS.
Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?

EUBULOS.
Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.

LEIOKRITOS.
Ken on se?

EUBULOS.
            Nuorukainen, jonka pelasti
Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.

LEIOKRITOS.
Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?

EUBULOS.
On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä,
Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.

LEIOKRITOS.
Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?

EUBULOS.
Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.

LEIOKRITOS.
Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt,
Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks.
Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko
Taas hengen kipunata häneen herättää?

EUBULOS.
Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.

LEIOKRITOS.
Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.

EUBULOS.
Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas,
Mä kysymyksen tekisin.

LEIOKRITOS.
                       Se sallitaan.

EUBULOS.
Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat
Nyt puheessas ja muodossasi, valheko
Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön,
Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?

LEIOKRITOS.
Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se,
Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.

EUBULOS.
Kuin niin?

LEIOKRITOS.
           Its', ukko, olet myös sen tunteva.
Jo ohitse on aika, jona rannalla
Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä
Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta
Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä,
On ohitse se aika, vanhus, eikä taas
Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.

EUBULOS.
Voi!

LEIOKRITOS.
     Maasi entisen saat kohta takaisin,
Omilla juhdillas saat kyntää peltosi,
Ja omat laihos leikata.

EUBULOS.
                        Voi kuningas!

LEIOKRITOS.
Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän
On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas;
Saat olla huoleti, nyt olen turvasi,
Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.

EUBULOS.
Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!

LEIOKRITOS.
Mä tiedän ettei sua oma kohtalos
Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas.
Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois!
Hän kadotettunsa on saapa minussa.
Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii
Eurysakesta, kuningas mä olen myös
Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi
Ja kohtalonsa keventää.

EUBULOS.
                        Mä äsken näin
Lähettilääs kun palasivat luotasi.
Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!

LEIOKRITOS.
En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas.
Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi"
Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan.
Sinua turmiollako mä uhkailen?
Siis onko paha rikastua köyhästä
Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan
Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas?
Vai luuletko sä että asuu viekkaus
Mun lupauksissan' ja että valheilla
Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata?
Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan
En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi
Mä ennen, olin pakosta, en halusta.
Mua ymmärrä.

EUBULOS.
             Jo liiaks sua ymmärrän.
Se juuri että suoraan totta puhut nyt,
Se mua huolettaapi, sillä, kuningas;
Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.

LEIOKRITOS.
Siis onneani pelvotonta kadehdit?
Sä peität itses syviin arvoituksihin.

EUBULOS.
Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät:
Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?

LEIOKRITOS.
Ei ole. Perusta siis toivos toisehen,
Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.

EUBULOS.
Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten
Noit' ole kukistava, jotka murhaavat
Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa?
Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa?
Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on
Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes.
Mä mato ryömin vielä päivän valossa
Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit
Sä onneani edistää; nyt miekkasi
Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa
Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua.
Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi,
ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista,
Kun olen kaiken rakkauden puutteessa,
Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon.
Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata.
Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se
Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa
Ja sinut korventais.

LEIOKRITOS.
                     Sä olet katkera,
Mut murhe katkeroittaa, itse katkera.
Jos oikein tahi väärin vihaat minua,
Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi.
En onneani ansaitseva ois, jos en
Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa
Ett' armias ja suopea nyt olla saan.
Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan,
Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla:
Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan
Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee.
On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät
Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse
Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös
Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani,
Sen lempeyden auringolla sulatan.

    (Eubulos menee pois.)


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

LEIOKRITOS (Yksin.)
Hän menee pois, ei viitsi edes vastata.
Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat,
Noin rakkaana mun sukuani pidetään?
Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois
Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks
Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin
Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus,
Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä,
On mulla tahto, eikä löydy ketäkään
Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.



KOLMAS NÄYTÖS.


(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja
laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa
hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Leontes. Hyllos.

HYLLOS.
Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.

LEONTES.
Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?

HYLLOS.
Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.

LEONTES.
Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.

HYLLOS.
Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.

LEONTES.
Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.

HYLLOS.
Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.

LEONTES.
On tämän nuorukaisen hengen kipuna
Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie
Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista
Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä
Siks kunnes hänen herättävät jumalat,
Me turhaan koemme.

HYLLOS.
                   Nyt kuule, ruhtinas,
Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone
Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu
Leiokritos on täällä. Eipä yksikään
Hänelle sydämmestään soisi onnea;
Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa.
Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin
Vihamme syynä häneen ole; isät vaan
He Aiaan ynnä Telamonin muistavat.
Me nuoret hänen tekojansa vihaamme,
Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa.
Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata.
Mut sano sana vaan, me sua seuraamme
Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme.
Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme
Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi
On todistanut jalouttas ylevää.
Siis ota valtikka ja poista häpeä.
Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan
Se täällä vallitsee, ja ihmisapua
Nyt täällä hädänalaiselta kielletään.
Me sinuun turvaamme.

LEONTES.
                     Eubulos onpiko
Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta
Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?

HYLLOS.
Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta
Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.

LEONTES.
On mulla myöskin isäni, Leiokritos.

HYLLOS.

Maan oman pojiks' itsemme me katsomme,
Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi.
On Salaminin käsky meille kallihin;
Ja jos se huutaa ankaralla äänellä:
Kukista hirmu-haltia, maan sortaja;
Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen,
Mut meitä johtaa tulee sinun.

LEONTES.
                              Hurja mies!
Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä
Mun hellää varoitustani, kun rohkenet
Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa?
Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat,
Mä tällä kaksiteräisellä miekallani
Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen.
Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?

HYLLOS.
On selvä puheesi, mä sua tottelen,
Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.

LEONTES.
Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.

HYLLOS.
En aatoksissani mä sitä huomannut.

LEONTES.
Oi eikö täällä lääkäriä parempaa
Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla
Vois tuottaa apua?

HYLLOS.
                   Suo tänne kutsua
Sokea vaimo; vaikka onkin sokea
Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.

LEONTES.
No, nouda hänet!

HYLLOS.
                 Häntä tänne johdattaa
Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois
Mä mennä saanen.

LEONTES.
                 Kas, mun isän' lähestyy.
Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos,
Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen
Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat!
Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on
Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet,
Hyvillä sanomilla hänen mielensä.
Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän
Pelastamahan käskenynnä kaikkia.
Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.


TOINEN KOHTAUS.

    Leiokritos. Leontes.

LEIOKRITOS.
Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy
Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?

LEONTES.
Yks, näät, on pelastettu meren vallasta
Mut kuolon ei.

LEIOKRITOS.
               Hän näkyy syvään nukkuneen,
Ja paha ol' ett' apuamme viivytti
Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen,
Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia,
Helleniläisiä ne oli. Orja vaan
On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan,
On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.

LEONTES.
Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen,
Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan,
Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt
Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?

LEIOKRITOS.
Haa!

LEONTES.
     Mikä jalous on tuolla otsalla!

LEIOKRITOS.
Mi näky!

LEONTES.
         Noiden silmäin kanssa sammuneet
On varmaan monet salamat.

LEIOKRITOS.
                          Oi ihmettä!

LEONTES.
Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa,
Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on
Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa
Hänt' asettanut halpaan tilaan.

LEIOKRITOS.
                                 Olit laps
Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko
Sä kilpiurost' Aiasta?

LEONTES.
                       On silmissäin,
Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit;
Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös;
Jaloa sankaria, joukon johtajaa
En muista.

LEIOKRITOS.
           Tuohon nuorukaiseen silniäs luo.
Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi
Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi
Ja loistavampi voimissansa nuoruuden,
Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen,
Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.

LEONTES.
Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus
Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.

LEIOKRITOS.
En tiedä minkä turmion hän meille tois,
Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.

LEONTES.
Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan
Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.

LEIOKRITOS.
Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?

LEONTES.
Sokea vaimo kalastajan majassa
On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.

LEIOKRITOS.
Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?

LEONTES.
Se oisi onnensa, mut meille turmio.

LEIOKRITOS.
Huoletta ole, auta häntä minkä voit.
Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes
Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo
Eik' ihmistaito sitä enää herätä.

LEONTES.
Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö
Sua, isä, ymmärtänyt.

LEIOKRITOS.
                      Aika surkea
On kadonnunna, jona pelvon orjana
Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni.
Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni
Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei,
Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.

LEONTES,
Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?

LEIOKRITOS.
Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta,
Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä
Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut,
Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa
On ilmoitettu minulle, se kyllin on.

LEONTES.
Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni,
Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti
Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis.
Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa
Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.

LEIOKRITOS.
Nyt vasta valtikkani mulle iloks on,
Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle,
Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen
Miten jo miellyttää se sua toivossa.
Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa,
Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit.
Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni,
Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös
Siin' osaa ottaa.

LEONTES.
                  Nyt siis olet kuningas;
Ja oikeutta Salaminin hallintoon
Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.

LEIOKRITOS.
Viel' elää Teukros entis-suvun sukua,
Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.

LEONTES.
Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis?
Miekalla oikeutta miekan vastataan,
Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon,
Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan
Pois ajoi kodistansa, Salaminista.
Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi.
Ken häntä pelkää?

LEIOKRITOS.
                  Sua siis Eurysakes
Peloitti oikeudellansa valtikkaan?

LEONTES.
Ol' oikeudessansa voima verraton.

LEIOKRITOS.
Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.

LEONTES.
Se kiellettynä kauheampi ollut ois
Mun silmissäni.

LEIOKRITOS.
                Nyt sä lasket leikkiä!

LEONTES.
En isä. Kuninkaana jos Eurysakes
Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä
Häll' oisit kieltämättä vallan antanut.
Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan
Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan
Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä,
Oi silloin.

LEIOKRITOS.
            Miekkani ois riidan ratkaissut.

LEONTES.
Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois
Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.

LEIOKRITOS,
Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?

LEONTES.
Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut
Velvollisuus sit' oisi.

LEIOKRITOS.
                        Isääs vastaan myös
Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta
Tuon muukalaisen?

LEONTES.
                  Kuule, mitä aina oon
Ma kauhistunut tulevaista miettien
Ja muistaissani mikä tapahtua vois;
Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä.
Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen,
Kun joskus sylihinsä armas unetar
Mun sulki säälivästi, aina uneksin,
Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi
Ja valtikkansa anastetun vaatisi.
Mä silloin välillänne oisin seisonut
Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan,
Mun oisi tullut valita.

LEIOKRITOS.
                        Haa, vaikea
Tuo vaali sangen!

LEONTES.
                  Eipä juur niin vaikea
Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä,
Kun päätökseni tein jo.

LEIOKRITOS.
                        Kuinka kuuluu se?

LEONTES.
Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut
Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan.
Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni,
Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.

LEIOKRITOS.
Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat
Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait
Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani,
Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus
Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään.
Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.


KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA.
Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas,
Sua kauvan turhaan etsin.

LEIOKRITOS.
                          Miksi?

SANANSAATTAJA.
                                 Kutsumaan
Sua heti asuntoosi.

LEIOKRITOS.
                    Heti lausut sä;
Mi pikaisuutta vaatii?

SANANSAATTAJA.
                       Oma onnesi.

LEIOKRITOS.
On vakaa onneni.

SANANSAATTAJA.
                 Sun linnas, kuningas,
On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy
Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt
Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen,
Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on
Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan
Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan
Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella
Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi.
Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan
He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa.
Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on
Jo kohta miekat paljastetut.

LEONTES.
                              Isäni,
Jää tänne, minä riennän, pian miekkani
On rauhaan asettava kansan kapinan.

LEIOKRITOS.
Sä jää, mä riennän, olen itse kansani
Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi;
Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus
Välillä ukon salaman ja jyrinän.

LEONTES.
Mut millä keinoin noita valapattoja
Sä mielit hillitä?

LEIOKRITOS.
                   Mun huolen' olkoon se.

LEONTES.
Siis mennään molemmat.

LEIOKRITOS.
                       Ei, yksin menen nyt,
Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut.
On varmin rauhan rakentaja laupeus.

LEONTES.
Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita
Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin,
Mä joita rangaisisin, et sä vihastu.
Ken antaa vallan sokealle rahvaalle
Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta
Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on.
Sä olet kuningas.

LEIOKRITOS.
                  Ja siis mä laupias
Voin olla. Hyvästi!

LEONTES.
                    Käyt yksin, enkö saa
Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa
Mua tarvitsisit?

LEIOKRITOS.
                 Vertasi ei tippaakaan
Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!

    (Menee.)


NELJÄS KOHTAUS.

    Leontes. Haaksirikkoinen.

HAAKSIRIKKOINEN.
Hoi, odota!

LEONTES.
            Hän herää, kieli Hellaan on.

HAAKSIRIKKOINEN.
Oi viivy, viivy hetki, hurja!

LEONTES.
                              Hämärtää
Nyt uni hänen mielessään.

HAAKSIRIKKOINEN.
                          Mies, sanon ma,
Luodosta pidä kiinni.

LEONTES.
                      Toverillensa
Hädässä noin hän huutaa.

HAAKSIRIKKOINEN.
                         Äiti, äiti, oi!

LEONTES.
Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö
Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen
Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä!
Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista
Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.

HAAKSIRIKKOINEN.
Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä,
Nyt kuole! Voi!

LEONTES.
                Hän mielessänsä taistelee,
Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä.
Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies,
Sä pelastettu olet, lepää.

HAAKSIRIKKOINEN.
                           Jumalat!
Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin
Hän huutaa: armoa!

LEONTES.
                   Ken on tuo turvaton?

HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi
Zeus ketään, jota salamansa peljättäis,
Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.

LEONTES.
Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas.
Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää
Näin suuren raivon?

HAAKSIRIKKOINEN.
                    Surmaa minut koska et
Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea.
Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.

LEONTES.
On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan
Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN.
Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä
Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan
Sua kosto kohdanne?

LEONTES.
                    Mua hirvittää kun noin
Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.

HAAKSIRIKKOINEN.
Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan,
Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin.
Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.

LEONTES.
Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa
Vihassaan raivoaa?

HAAKSIRIKKOINEN.
                   Te rosvot, laskekaa!
En syntynyt mä orjankahleen kantajaks,
Mut pojaks kuninkaan.

LEONTES.
                      Kai sammuttaneet on
Jo meren aallot valon hänen järkensä.

HAAKSIRIKKOINEN.
Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy
Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin,
Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen!
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!

LEONTES.
Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea.
Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne?
Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä!
Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN.
          Haa, sä yksin olet, silmäni
Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis?
Sun yksin nään.

LEONTES.
                 Et pety, yksin olen vaan.

HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös)
Siis kuole!

LEONTES.
Kauttasi? Sä hullu, henkesi
Pelastajata noinko kiität, palkitset?

HAAKSIRIKKOINEN.
Voi teitä jäseneitä kunnottomia,
Miss' on nyt voimanne?

LEONTES.
                       Sua kiittämätöintä
Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs
Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.

HAAKSIRIKKOINEN.
Oletko muita, etkä noita rasvoja?
Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää.
Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut?
Miss' ovat toiset saman hädän alaiset?
En ketään huomaa.

LEONTES.
                  Meren aalto säälittä
On kaikki niellyt.

HAAKSIRIKKOINEN.
                   Kaikki, kaikki, sanot sä.

LEONTES.
En vastausta parempaa sull' antaa voi.

HAAKSIRIKKOINEN.
Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin
Tuo sulo sana: kaikki.

LEONTES.
                       Julma oot!
Kov' onni kumppalies sua miellyttää.

HAAKSIRIKKOINEN.
Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan.
On päivän valo silmilleni suloinen,
Ja vihatulla elollan' on arvonsa
Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää,
Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.

LEONTES.
Käy kohtalosi mulle aina oudommaks
Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis
Ken olet?

HAAKSIRIKKOINEN.
          Olen vieras haaksirikkoinen,
Pyhällä oikeudellansa kysyvä:
Maan minkä rantaan olen pelastettuna?

LEONTES.
Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi
On kuulunut, tää Salamis on mainio.

HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, kallis maa!

LEONTES.
                 Hän kasvoillensa lankeaa
Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee
Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan,
Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa
Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan.
Mit' ajatella tästä?

HAAKSIRIKKOINEN.
                     Terve isäin maa!
Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa!
Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?

LEONTES.
Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.

HAAKSIRIKKOINEN.
Mun aatosteni ikävöimä satama,
Sä, jonne toivoni on aina lentänyt,
Mun autuuteni koti olet Salamis,
Sä saari, jonka nimeä mun kieleni
Samahan aikaan lausumahan oppi kuin
Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun,
Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi,
Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan.
Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.

LEONTES.
Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?

HAAKSIRIKKOINEN.
Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös,
Siis polves notkista ja kiitä armoa
Zeus jumalan, kun pelastajakseni on
Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista
Sun kuningastas tervehtimään maassansa.

LEONTES.
Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut,
Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt
Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut?
Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie,
Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti
Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?

HAAKSIRIKKOINEN.
Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin
Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse,
Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?

LEONTES.
Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni,
Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton
Hän uneksien näki äiti raukkansa
Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa
Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen
Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat.
Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes,
Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani
Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän
Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan!
    (ääneen)
Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä,
Mik' ompi nimes.

HAAKSIRIKKOINEN.
                 Vieras tahi orja vaan
Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne
Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.

LEONTES.
Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?

HAAKSIRIKKOINEN.
Sen todistavat kasvoni. Ei unhota
Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa
Otsalle kuninkaaksi syntyneen.

LEONTES.
                               Ei vaan
Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois,
Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.

HAAKSIRIKKOISEN.
Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin.
Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas
Niin jalo veri, terve, terve meille siis!
Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti,
Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean,
Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon
Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme!
Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät
Ja alastonna seison valtakunnassani.
Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda
Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon,
Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa
Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman
Ja kallihimman asepuvun isäni.
Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan
Ja voitamahan, että suolavedestä
Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis.
Mua sitten seuraa kansan kokouksehen,
Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa
Olenko Aiaan poika, täällä kuningas.
Sä katso saaren harmaapäitä urhoja,
Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he
Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais,
Ois pettääksensä maininnut mun äitini
Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois
Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.

LEONTES.
Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään,
Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan
Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen,
Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni.
Sokea vaimo tulee tuolla.

HAAKSIRIKKOINEN.
                          Mietitkö
Pitäiskö antaa apu anottu vai ei.
Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut
Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.

LEONTES.
Odota joku hetki vielä tyynenä.
Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän
Mä puhutella sokeata vaimoa.

HAAKSIRIKKOINEN.
Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden!
Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean
Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni
Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän
Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis,
Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini!
Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä
Niinkuin nyt näen haamusi?


VIIDES KOHTAUS.

    Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.

SAATTAJA.
                           Käy tänne päin,
Oi kuningatar, täss' on paikka.

TEKMESSA.
                                Kuuleeko
Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?

LEONTES.
Edessäs on hän.

TEKMESSA.
                Terve, nuori ruhtinas!
Miss' ompi avunpuutteinen?

LEONTES.
                           Kuink' alttiisti,
Jalosti astut, itse huolen alainen,
Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
Se suuri taito sulla, muitten haavoja
Omilla kärsimisilläsi parantaa,
Sen kukan lailla, joka taitettunakin
Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?

TEKMESSA.
Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas;
Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei
Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.

LEONTES.
Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin
On epäiltävä. Mutta tuota vierasta
Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän;
Hän ehkä tietää enemmän.

TEKMESSA.
                         Oi miss' on hän?

LEONTES.
Niin kaukana ei ole, ettei huutoas
Hän kuulisi.

TEKMESSA.
             Sä vieras tänne lähesty!

HAAKSIRIKKOINEN.
Hän on se!

TEKMESSA.
           Ääni!

EURYSAKES.
                 Äitini!

TEKMESSA.
                         Eurysakes!

EURYSAKES,
Sä elät!

TEKMESSA.
         Sydämmesi sykkii, lapseni!
Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän
Mun kasvoillani.

LEONTES.
                 Hän se ompi. Outo tää
On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt,
Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.

TEKMESSA.
Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!

EURYSAKES.
Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit;
Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.

TEKMESSA.
Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.

EURYSAKES.
Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?

TEKMESSA.
Maailma pimeni kun sinut kadotin.

EURYSAKES.
Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen,
Kun todeks tulet, kuinka lienet makea!
Iloitse äiti, kohta kova onnemme
On vainoojaimme päälle lankeava; nyt
On hetki minun, nyt on minun kosto myös.

TEKMESSA.
Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla
Sun tulee tilassas.

EURYSAKES.
                    Ja miksi? Kuningas
Mä enkö ole maassa esi-isien,
Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita?
Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?

TEKMESSA.
Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen
Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi,
Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa
Lapsellisesti vilpitöntä puhetta.
Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on.
Noin Aias vapaana ja rohkeana myös
Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon.
Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin
Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat,
Ja vaatimuksiansa älä turmioks
Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et,
Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees
Isäinsä maassa: täällä elää kanssani
Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.

LEONTES.
Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään
Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on
Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin.
Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua
Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään,
Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan
Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee.
Mä tiedän kyllä uhraavani onneni
Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt.
Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on,
Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa,
Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan?
Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios
Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa
Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos.
Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella
Enemmän mahtavia vihollisia
Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät.
Jos joku vihollisistasi aavistais
Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt
Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset.
Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään
Varomatonta pääsisi sen sulusta
Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin
Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana,
Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa.
Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota.
Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo,
Jot' enin on sun peljättävä. Odota
Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa;
Kun astut sitten esiin Aiaan poikana,
Saat kieltämättä valtikan.

EURYSAKES.
                           Tuo puhuja
Hän onko vihollinen taikka ystävä?

TEKMESSA,
Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän.
Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen,
Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei
Hän tahdo sua turmella vaan varjella.
Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa,
Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen;
Ei ole hällä vihollista pahempaa
Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua
Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä
Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten
Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan.
Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee,
Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa.
Nyt mennään!

EURYSAKES.
             Jumalat, siis onko semmoinen
Tää suku maailmassa, teidän johtama,
Ett' avosilmin julki tietään astua
Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä
Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus.
Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän
Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun
Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks.
No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus,
Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan,
Jos niinkuin jalopeura julki astunen
Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen.
Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni,
En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin.
Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja,
Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut,
Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä,
Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni!
Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä.
On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois
Nyt menkäämm', äiti!

TEKMESSA (Saattopojalleen.)
                     Poika, mennään kotiini,
Ja muista, jos on sulle kallis henkemme,
Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.



NELJÄS NÄYTÖS.


(Maisema saaren sisemmäsaä. Laaksoja ja viljeltyjä maita. Lähempänä
syrjässä louhinen kallioseinä. Taajempana Eubulon maja lehtojen
suojassa. Samalta puolelta siintää meri.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Eubulos. Hyllos.

EUBULOS.
Luo lapiolla vielä, poika. Syvemmäks
On hauta tehtävä, niin syväks että se
Kuin tuonen yö sen kätkee mitä saanut on.

HYLLOS.
Tää kenen rakkaan luille, isä, kaivetaan?
On rakkahasi täällä pian luetut,
Ja nekin harvat, vielähän ne elävät.

EUBULOS.
Ne elää, laps, jos elää se ku henkii vaan.

HYLLOS.
Ken epäileepi henkiväisen elävän?

EUBULOS.
Kun poistetaan mit' elossa on rakkainta
Ja rakkaudelle jää kaihon tyhjyys vaan,
Kun olennoss' on yö ja päivä sydämmen
On laskenut ja aamun toivo hukkunut.
Ei silloin eletä, jos kohta hengitään.

HYLLOS.
Noin paljastettu kenen sydän olla voi?

EUBULOS.
Se on sun isäs, onnettomaks syntyneen.

HYLLOS.
Sun? Eikö sua omaisesi rakasta?

EUBULOS.
Kuin kuori simpukan, jost' ompi matanut
Jo henki, tyhjä olen, ihmisraunio.

HYLLOS.
En voi sun kummaa puhettasi ymmärtää.
Äl' aatteitasi kääri tummiin kuvihin;
Mik' on näin kovin sydämmeesi koskenut
Ett' ompi, vaikka elät, halu elämän,
Sen toivo tuiki sammunut?

EUBULOS.
                          Mik' eloni
Ja vanhuuteni toivo oli ainoa?
Mik' oli päivän työssä ajatukseni,
Yön helmoissa mun maatessani uneni?
Sit' etkö muista, etkö kuullut?

HYLLOS.
                                Oli se
Ett' Aiaan suku täällä vielä kukoistais,
Ja kuninkaana vallitseis Eurysakes.

EUBULOS.
Se toivo sammui, kuollut on Eurysakes.

HYLLOS.
Hän milloin, miten kuoli? Hänet surmasi
Apollon nuoliko, vai käsi ihmisen?

EUBULOS.
Voi, kuollut on hän. Sen vaan tiedän. Kuninkaan
Nyt äsken tulleet lähetit sen kertoivat.

HYLLOS.
Siis nöyrry alle tahdon suurten jumalten;
Tee hälle hauta, kutsu lepoon haamunsa
Jos hautaamaton ois hän maassa vieraassa.
Et enää muuten taida häntä palvella.

EUBULOS.
Noin kylmä olet, järkevä, ja kuitenkin
Noin nuori vielä. Lämpimillä huulillas
Jokainen sana on kuin järven jää, kuin ois
Se harmaapäisen suussa ammoin jäätynyt.
Voi nuorukaisen osaa, joka niinkuin sä
On nykyisehen Salaminiin syntynyt.
Oi talvitaimi raukat synnyinmaassanne!
Ei leuto kesäns' ole teille loistanut,
Se katos Aiaan kanssa, eikä palaja.
Te tänne synnyitte, mut ette kukkimaan,
Vaan tutaksenne väkivallan myrskyjä,
Petoksen pimeyttä, vihan kylmyyttä.
Mi jumaloille, ihmisille armaint' on:
Ilo ja rauha, hurskaus ja vapaus
Ja tahto yhteinen; et niitä ole sä
Eik' ikäkumppalisi täällä nauttineet,
Me vanhat vaan.

HYLLOS.
                Sun sanas ovat outoja,
Sä hourit, isä.

EUBULOS.
                Hourin! En, mä näytän vaan
Syys-perhoselle synkän syksyn, sanoen:
Myös täällä kesä kukoisti.

HYLLOS.
                            Nyt onko jo
Tää hauta kyliin syvä?

EUBULOS,
                       Kyllin kätkemään
Tään Salaminin muinaisloisteen jäännöksen.

HYLLOS.
Nyt saanen mennä tiedustamaan onkohan
Tekmessa vieraan herättänyt kuolosta?

EUBULOS.
Et vielä. Köyhä hauta, kas, nyt rikastuu.

HYLLOS.
Oi isä, Aiaan pojalle jos teetit sen,
On tyhjä haamu oleva sen rikkaus.

EUBULOS.
Näät, Hyllos, kallion tuon jyrkän, korkean,
Jok' ompi mustiin kappaleihin haljennut.
Nyt lapiosi heitä, sieppaa kirveesi.
Tuon louhen reunalla näät pensaan tuuhean.
Se pois on raivattava.

HYLLOS.
                       Miksi, isäni?
Ja mitä varten ai'ot sitä hävittää?
Se lapsuudestani on saanut höystyä.

EUBULOS.
En salli muiden eteheni ennättää.
Mut joudu ettei kenkään työtäs keksisi.

    (Hyllos menee.)


TOINEN KOHTAUS.

EUBULOS (Yksin.)
Nyt päivään nostetaan mi muinoin kätkettiin
Ja taas on kätkettävä ajaks ikuiseks.
Jos hauta synkkä on, on loiste saaliinsa
Sen kirkkahampi ollut, nyt se sammukoon.
Siis kätke, maa, se kallis lahja poveesi,
Jok', ennen laina, nyt jää omaisuudekses.
Se kätke, varjele niin huolellisesti
Yö-vuoteessansa alla kukka-katoksen,
Ett' ihmis-silmä ei sit' enää nähdä saa.
Mut katso, Rhaistes saapuu.


KOLMAS KOHTAUS.

    Eubulos. Rhaistes.

RHAISTES.
                            Hyvä että mä
Sun täällä tapasin. Et niiden joukossa
Siis ollut, jotka sorti rauhaa kuninkaan.
En niitä uskonunna, jotka vannoivat
Ett'et sä ollut siellä, omin silmin siis
Mä tahdoin nähdä.

EUBULOS.
                  Mene siis kun nyt sen näit.

RHAISTES.
Viel' on mun kysyttävä; miss' on poikasi?
Ett' oli hän, sun opettamas kapinaan,
Myös siellä, todistaapi rahvaan rohkeus,
Kun sitä kuninkaamme koki hillitä.

EUBULOS.
Ja joko kansa asettui?

RHAISTES.
                       Se väistyi pois,
Kun lähettien lausehet se kuulla sai.

EUBULOS.
Niin väisty sinäkin nyt täältä!

RHAISTES.
                                Missä on
Sun poikasi, se sano, sitten väistyn mä.

EUBULOS.
Hän äsken kaivoi tämän haudan, sitten hän
Läks kotihimme tuonne, jossa nyt hän on.

RHAISTES.
Hän jääkö sinne taikka tänne palajaa?

EUBULOS.
Hän tulee kohta.

RHAISTES.
                 Siis mä viivyn nähdäksen'
Ett' olet, niinkuin luulen, valhetellut sä.

EUBULOS.
Mä oisin sua roistomaisempi, jos en
Edessäs rohkenisi totta puhua.

RHAISTES.
On ylpeyteen, pilkkaan kieles tottunut.
Mut jos mä sulta kysyn, kelle hautaa teet,
Niin kyllä osaat kiertää kysymykseni;
Et tunnustaisi todeks että olet sen
Sä tehnyt kuninkaasi pojan haamulle.

EUBULOS.
Ken muu siis hälle haudan suojan suonut ois?
Kas, tuoss' on Hyllos. Oonko totta puhunut?

RHAISTES.
Oi Zeus! hän tulee, mutta kirves kädessä.
Mua aikoneeko murhata tuo hurja mies?
Hänt' estä siitä, niin mä rauhaan jätän sun.

    (Menee.)


NELJÄS KOHTAUS.

    Eubulos. Hyllos.

EUBULOS.
Ei tuota miestä kavalampi maatamme
Lie polkenut, ei pelkuria arempaa.
Ei palaja hän kohta tänne takaisin,
Se tästä käynnistään on hyvä voittoni.

HYLLOS.
Kyykäärme, Rhaistes, eikö täällä käynyt taas?

EUBULOS.
Hän tuli, meni, hetken täällä viipyi vaan.

HYLLOS.
Mit' etsi hän, mik' asiansa kavala?

EUBULOS.
Hän kävi tutkimassa oisimmeko me
Myös olleet kapinassa, jota äskettäin
Leiokritoa vastaan kansa yritti.

HYLLOS.
Herääkö viimein into, viha syttyykö
Tulehen, joka monen sydämmessä on
Jo kuohunut? Josp' oisin ollut siellä myös!

EUBULOS.
On kaikki loppunut ja turhaan rauennut.
On sama kuka Aiaan vallan perii nyt,
Kun sukuns ompi sammunut. Käy työhösi.

HYLLOS.
Raosta louhen synkkä syvyys näytäksen,
Pimeä luola. Mutta mitä keksin mä?
Metallin loiste, isä, sieltä välkkyvi.

EUBULOS.
Käy alas luolaan, sisällys sen esiin tuo.

HYLLOS.
Kas, vaski-kypäri, ja sfinksi kultainen
Sen harjalla, oi taide-työtä kaunista!

EUBULOS.
Se anna tänne, poika. Vanha silmäni,
Sä ällös synkisty, vaan kyynel pidätä,
Mi nousta tahtovi nyt sydämmestäni,
Ett'ei se sua näkemästä estäisi.
Oi kypäri, on kirkkautes tummennut,
Ja vaskes homehtunut, kultas kiiltää vaan,
Uskollisuuden kuva, jota murtaa ei
Voi mitkään vaihtelevan onnen kohtalot.

HYLLOS.
Isäni, ota haarniska tää mainio
Ja kilpi, miekka. Ihmettelen kuvaillen
Tuon ase-puvun väkevätä kantajaa.

EUBULOS.
Jo heikontunut olen paljon sitten kuin
Tuon haarniskan mä nostin, huolet heikontaa.
Se tuntuu raskahalta vaikka tyhjä on,
Ehk' enin tyhjyytensä tähden. Muinoin se
Sisälsi sydämmen, joss' oli yhteinen
Kotinsa koko Salaminin kansalla.
Oi kilpi, miekka, todistajat arvokkaat
Tuhosta monen miehen, loppui aikanne.
Nyt ketään koskematta maassa ruostukaa.
Pois tule, poika, luola ompi tyhjä jo.

HYLLOS.
Mit' ai'ot tehdä, isä, tällä aarteella?

EUBULOS.
Sen mielin haudata, sentähden hauta tuo.

HYLLOS.
Noin kaunihita aseita, joit' ihminen
Ei tehdä taida, haudan helmaan hävität.
Ne mulle anna taikka myö ne kultahan.

EUBULOS.
Niit' ompi kuninkaamme Aias kantanut,
Tuo poika Telamonin. Tältä saarelta
Kun purjehti hän Troian sotaan, huostaani
Hän antoi ne. Niit' ai'on myöskin varjella.
Siis upota ne hautaan.

HYLLOS.
                       Sua tottelen,
Vaikk' ensi kerran murhemielin tottelen.
Siis maineetonna lepää tuossa haarniska,
Ja ruostukaa te, kilpi, miekka, kypäri!
Oi ett' ois mulle suotu teihin puetun
Tään kurjan kansan pelastajan nähdäksein.
Mut kas, Tekmessa saattajoineen lähestyy,
Ja vieras myös; oi jumalat, hän henkiin taas
On herätetty ihmeen kautta.

EUBULOS.
                            Joudu vaan!
Ja taita lehdon oksia ja hautahan
Ne syydä päälle aseitten niin kosolta,
Ett'ei vois nähdä silmä jonkun kavalan
Mit' ompi niiden alla.


VIIDES KOHTAUS.

    Edelliset. Tekmessa (mukana) Saattaja. Eurysakes.

TEKMESSA.
                       Ihmisääniä
Mä kuulen. Hiljaa, liekkö meidät huomattu?

SAATTAJA.
On, kuningatar.

TEKMESSA.
                Seiso! Montako aiell' on?

SAATTAJA.
Eubulos vaan ja Hyllos, muita en mä nää.

TEKMESSA.
Nyt katso vielä tarkemmin, Eurysakes,
On silmäs tottuneempi, katso, mitä näät?

EURYSAKES.
Kaks miestä näen, toinen niistä nuori on
Ja toinen vanha, köyhänlaiset kumpikin
Ja aseettomat molemmat.

TEKMESSA.
                        Ei vaaraa siis,
Lähemmä mennään. Kuulevatko ääntäni?

EUBULOS.
Oi kuningattareni, terve tultuas,
Tuolt' avunteostasi! Jos oikein arvannen,
On tämän vieraan pelastus sun palkkasi.

TEKMESSA.
Eubulos, katso häneen, kenen näköinen
Hän ompi? sano!

EUBULOS.
                Kuningatar, kenenkä?

TEKMESSA.
Sä kysyt. Oi kun muinoin silmilläni mun
Viel' oli näköns', oli suurin riemuni
Tuot' yhdennäköisyyttä katsella.

EUBULOS.
                                 Siis näit
Jo ennen nuorukaisen?

TEKMESSA.
                      Synnyinhetkestään.

EUBULOS.
Mua kummastutat. En mä hänen vaatteistaan
Voi päättää muuta kuin ett' on hän syntyään
Niin köyhä, kurja ett'et hänt' ois huomannut.

TEKMESSA.
Kas tuota muotoansa, eikö ole se
Sen näköinen, jonk' ennen onnen päivinä
Sä näit ja etkä unhota?

EUBULOS.
                        Niin, muoto tuo
Pitemmän ajan huolia se ilmoittaa
Kuin ikävuosia lie tällä vieraalla,
Se kaunis ollut on, mut tuska kauhea
Sen lienee sortanut.

TEKMESSA.
                     Oi poika raukkani!

EUBULOS.
Ellei ois hänen uhkuvia huuliaan
Jo kalma kalventanut, oisko kasvoillaan
Viel' elon karva, tulen kiilto silmissään
Mä ehkä näkisin -- -- --

TEKMESSA.
                          Oi kenen näkisit?

EUBULOS.
Mä näkisin -- -- -- ken mahdotonta nähdä voi?

TEKMESSA.
Ehk' ei niin mahdotonta kuin se näytäksen.

EUBULOS.
Ma katsoisin tään vierahan, oi ihmettä,
Sen näköiseks', jok' ennen ol' -- -- -- en rohkene
Niin suurta nimeä, jok' oli hänellä,
Nyt mainita ja häntä tähän verrata.

TEKMESSA.
No sano hänet suoraan Aiaan näköiseks.

EUBULOS.
No niin, hän totta ompi Aiaan näköä,
Mut niinkuin aamupuhde päivän rinnalla.

TEKMESSA.
Täst' aamupuhteesta voi päivä syntyä,
Siis riemuitse, tää kuninkaasi poika on.

EUBULOS.
Ei mahdollista, kuningatar; erehdyt.
Sun kovan onnes täyteläiseen maljahan
Sä ällös lisää pettäväistä riemua.

EURYSAKES.
Äitini todistusta tohdit epäillä.

TEKMESSA.
Mä enkö tuntis ääntä oman lapseni?
Sokea vaikk' on silmäin, kuulee korvani.

EUBULOS.
Ei mahdollista! taitaa ääni pettää niin
Kuin korvat.

EURYSAKES.
             Loppuu mielestäni maltti jo.

TEKMESSA.
Mä pian hänet tunsin, minut tunsi hän
Myös samassa, ja sydäntemme todistus
Tuhannet epäilykset ompi voittava.

EUBULOS.
Oletko tullut, vieras, meitä pettämään?

EURYSAKES.
Mä pettämäänkö?

TEKMESSA.
                Vanhus, ken sun sokaisi?

HYLLOS.
On kaikki selvää, voitko, isä, epäillä?

EUBULOS.
Oi ihmeellistä! Kuollut on Eurysakes,
Ja tuoni, kuningatar, pitää saaliinsa,
Se haamuja vaan päästää, tuo ei haamu oo.

EURYSAKES.
Nyt onko häijy suusi kyllin puhunut?
Oon kyllin kärsinyt. Nyt saanko puhua?
Siis kuule, epäilijä kurja, hävytön,
Sä mato maan, sä kunniaton orja vaan,
Sä koiran silmä!

TEKMESSA.
                 Jumalat! Oi malta, laps'!

EUBULOS.
Oi kuningatar, hiljaa, vaiti ole vaan.

EURYSAKES.
Sä tylsä ihmiskuva, epäluuloinen,
Jos mull' ois miekka halkaisisin otsasi
Ett' älyisit mun olevan Eurysakeen.

TEKMESSA.
Sä valo silmäni, sä jälleen löydetty
Mun sydämmeni turva, ällös raivoa,
Vihasi hillitse! Sä uskollisinta
Harvoista ystävistämme nyt uhkailet.

EUBULOS.
Vait' ole, kuningatar! Pauhaa, vieras, vaan!
On kauniin näky mulle, kun mä sinut nään
Noin vihaan syttyvän. Mun vielä katsella
Suo silmäs säteitä ja muotos hohtoa!
Siis pauhaa!

EURYSAKES.
             Hullu olet, surkuteltava
Pikemmin kuni rangaistuksen alainen,
Kun minun vihaani et pelkää ensinkään.

EUBULOS.
Sun polviesi eteen, nuori ruhtinas,
Mä lankean ja suutelen sun jalkojas.
Sä olet Aiaan poika, aivan tuommoinen
Hän oli, vihasta kun muuttui muotonsa,
Kun silmäns' otsan pilven alla säteili,
Juur tuommoisna hän usein seisoi eessäni.
Mun kuninkaani poika, olet kuningas,
Mun jalo kuninkaani, kauan kaivattu,
Nyt terve tultuasi, suoma jumalten!

TEKMESSA.
Et epäile siis enään.

EUBOLOS.
                      Epäillä! Oi kun
Hän tuli puolikuolleena, ken kummeksii
Ett' en mä Aiaan poikaa heti tuntenut?
Nyt on hän elpynyt ja intoon syttynyt,
Nyt tunnen Aias kuninkaani hänessä.

TEKMESSA.
Oi tulinen ja kiivas oli mainio
Isänsä myös ja siksi joutui turmioon.
Rukoilen kaikkivaltiasta Zeusiä
Ja tytärtään Athenea ett' antaisi
He pojallein mit' Aiaalta he kielsivät:
Tasaisen mielen, viisauden malttavan.
Oi poika, äsken sylihini saapunut,
Niin alaston, niin aseeton ja avuton
Kuin olit synnyttyäs siihen tullessas,
Sä vihastua rohkenetko? Pakene
Nyt ihmisiä, piile äitis turvihin
Ett'ei hän sua ainiaksi kadottais.

HYLLOS.
Nyt, kuningatar, toimehen.

TEKMESSA.
                           Sä myös?

EUBULOS.
                                     Ja mä.
Tulevaisuuden muodon määrää hetki tää;
Siis joutukaamme!

EURYSAKES.
                  Aseita!

EUBULOS.
                          Sä, Hyllos, nyt
Talosta taloon saarellamme kiiruhda,
Ja julistain ett' Aiaan poika, kaivattu,
On täällä, kutsu ystävämme kokohon
Tään nuoren kuninkaamme puolta valvomaan.
Nyt kiiruhda vaan!

HYLLOS.
                   Ei nyt enään epäilys
Saa heitä masentaa, nyt väkivallalla
On väkivalta kumottava. Pois!

TEKMESSA.
                              Ei, seis!
Sä saatat meidät hukkaan.

EUBULOS.
                          Myöhä! ääntäsi
Ei enää kuule hän.

TEKMESSA.
                   Oi ukko onneton,
Miks tuhotyöhön nuorukaista kehoitit?
Me hukkaan joudumme nyt. Oi Eurysakes,
Sun äitis syliin riennä, että syleillä
Sua saisin vielä kerran. Ennen ehtoota
On aamusi jo muuttunut taas illaksi
Ja iltas päivätönnä yöksi synkäksi;
Ken meitä suojelee?

EURYSAKES.
                    Oi mistä miekan saan?
Vasemman käten' annan maksuks kun vaan saan
Mä miekan oikeaan.

EUBULOS.
                   Viel' Aias elääpi
Ja rohkeana, uhkaavaisna vielä nyt
Tuo jalo Telamonin vesa seisovi.
Oi kuningatar, onnellisin äidistä,
Kun jalon miehen synnyinmaalle synnytit
Pelastajan.

TEKMESSA.
            On pelastuksen pyytäjä
Nimensä oikea.

EURYSAKES.
               Oi liekkö kurjuutta
Mun kurjuuttani kovempaa. On aseita
Kaikilla eläimillä, pienimmilläkin,
On hammas taikka kynsi; mä oon aseeton.
Ja mulla, kuninkaaksi syntyneellä, vaan
On tyhjä kämmen.

EUBULOS.
                 Terve ruhtinaani, pois
Nyt huolet, rikas olet, ota perintös,
Se ompi täällä.

EURYSAKES.
                Haudassa.

EUBULOS.
                          Juur haudassa
On jalo isäs laina, mulle uskottu.
So ota nyt.

EURYSAKES.
            Ma mitä kuulen? Oksille
Kun hyppäät, kuuluu niinkuin kalske aseitten.

EUBULOS.
Kas tässä.

EURYSAKES.
           Kilpi.

EUBULOS.
                  Tässä.

EURYSAKES.
                         Miekka.

EUBULOS,
                                 Tässä on.

EURYSAKES.
Haarniska, kypärä! Oi jos nää täynnä ois
Timanttia ja kultaa, vanhus uskottu,
Sä kuninkaita rikkaammaksi pääsisit,
Ne lunnaaks saisit kätketyistä aarteista,
Nous' ylös haudasta, ja lisää ansios,
Mun päälleni nyt auta tämä haarniska.
Kas, kilpeä jo kannan.

EUBULOS.
                       Suu se kaunistaa.

EURYSAKES.
Nyt soljet kiinnitä.

EUBULOS.
                     Tää haarniska, se on
Niin sulle sopiva kuin ylles tehty ois.
Kuink' olet isäs näköinen nyt! Silmäni
Se kyynelöittyy vaikka sydän riemuitsee.

TEKMESSA.
Mun poikaniko sota-asuun puetaan?

EURYSAKES.
Kas äitini, sun suljen rautaan, teräkseen,
Kun riemuiten nyt sinua mä syleilen.

TEKMESSA.
Oi syli, oi! Oi Aias! Aika entinen,
Iloinen Xanthon rannalla! Nyt, poikani,
Mua paina rauta-rintaas vastaan! Isäsi
Noin muinoin mua syleili kun palasi
Hän voittajana taisteluistaan. Haarniska
On pehmiä, kun rakkaan rinnan kätkee se.

EUBULOS.
Painaako pukus, kuningas? Viel' Aiasta
Sä olet nuorempi, eik' ole voimasi
Nyt vielä palanneet.

TEKMESSA.
                     On kylmät kasvosi,
Mun poikani, ja kätes meren kylmästä
On kohmeessa.

EYRYSAKES.
              Oi kohta, kohta, äitini,
Tuo riemu mulle voimat jälleen.

TEKMESSA.
                                Kotiini
Mua seuraa että saisin hoitaa sinua,
Ja puhdistaa sun jäseniäs suolasta,
Jok' ompi niihin hyytynyt. Mun armaani,
Mua seuraa!

EUBULOS.
            Seuraa äitiäs ja neuvoaan;
On hänen hoidollansa jäykkyys sulava,
Ja voimas jälleen vahvistavat jumalat.

EURYSAKES.
Pois menisinkö, vaaraan sinut jättäen?
Mua eikö tarvittane?

EUBULOS.
                     Kuningas, ei nyt
Kun tyyni on, mut kohta myrskyn noustua.

EURYSAKES.
Siis menkäämm' äiti. Työläs, tuima taistelun'
Ol' äsken aaltoin kanssa, sen mä tunnen nyt.
On ruumis rauennut ja häpeäkseni
Nyt tarvittavat voimani on vaipuneet.

    (He menevät.)


KUUDES KOHTAUS.

EUBULOS (Yksinään.)
He astuvat, mut heikko pojan kulku on,
Mun nuoren, kalliin kuninkaani. Ankara
Kai oli taistelunsa kanssa aaltojen,
Julmimman jättiläisen. Suokoon jumalat
Ett' äidin hellän hoidon alla kostuisi
Hän kohta. Oi kun viha äsken punasi
Hetkeksi hänen kasvojansa kalpeita,
Kuink' ihana hän oli! Jospa semmoisna
Tuo armas poika näyttäytyis, kun kokoontuu
Koht' ystävämme; oi jos heidän intonsa
Hän levättyään nostaa voisi! Muuten hän
Ja kaikki ystävänsä hukkaan joudumme.
Mut mitä. Asehissa joukko lähestyy,
En tiedä liekkö vihamies vai ystävä.
Mut katso! Rhaistes joukossa. Voi, pelastust'
Ei meillä ole. Meillä? Vähät meistä, jos
Me hukkuisimme. Mutta, nuori kuningas,
Sua kohtaa sama kohtalo.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Eubulos. Rhaistes (joukkoineen).

RHAISTES.
                         Siis viimeinkin
Sun julkisessa ilkityössä tapasin,
Sä viekas kettu, salaa olet hiipinyt
Ja kansan sydämmiä kuninkaaltamme
Varastanut. Nyt kiinni olet; valmis on
Sun rangaistukses. Miehet, hänet sitokaa;
Hän on se jok' on lähettänyt poikansa,
Tuon hurjan, saarnailemaan julki kapinaa
Nyt Salaminissamme, Hänen lorunsa
Se on ett' Aiaan poika oisi palannut.
Oi hävytöntä valhetta! Haa, kuninkaan
Hän luopi veden ajamasta orjasta.
Miss' on hän? Näytä esiin Aiaan poika tuo;
Me häntä katsoisimme, missä piilee hän?
Välehen vastaa henkes uhalla. Meill' on
Nyt kiire.

EUBULOS.
           Tähtesi en tuhlaa sanoja,
Niit' olen turhaan tuhlannut sun koiruutees.
Mut teille, maamme pojat, jotka pakosta
Nyt väkivaltaa puolustatte, ilmoitan:
On tosiaankin palannut Eurysakes.
Siis ketä kuninkaaks ja ketä haltijaks
On meidän katsottava, sitäkö
Jok' oli vertaisemme vaan, vai häntäkö,
Jok' ompi sukuperää jumalallista,
Ja perillinen haltijaimme muinaisten?
Siis älkää epäilkö, pois pankaa päältänne
Nyt valloittajan ies sitä palvelkaa,
Jok' on jo syntyänsä kuningas.

KANSA.
                               Se on,
Sä vanhus, kuninkaamme, jonka vallassa
On rangaista ja palkita. Jos sinä myös
Niin aattelisit, vangittu et olisi,
Et surman teillä.

EUBULOS.
                  Kurja ihmismahtavuus!
Niin itse kerjäläisen koira, nälkäinen
Kuin isäntänsä, häntä seuraa, karttaen
Hovien herkku-pöytiä, ja iloisna
Uskollisuudessansa kärsii kaikkia,
Vaan yksin rakkauden nälkää kammoen.
Ei muut kuin ihmiset voi nuolla käsiä
Vihollisensa, teeskennellä nöyryyttä.
Ja isäntiä vaihtaa.

KANSA.
                    Ennen katkera
Sä olit, vanhus, kuoloon saakka katkeruus
Sua seuraa.

RHAISTES.
            Älkää hullusta nyt huoliko.
On täysi määränsä, jo veressänsä hän
Ois tuossa, ellei kuolleena hän mykkä ois,
Meit' on nyt hyödyttävä häijy kielensä.
Siis katso, tyhmä, tätä miekkaa paljasta,
Ja valitse nyt, tahdotko tuon sydämmees,
Vai julkaisetko miss' on vale-kuninkaas.

EUBULOS.
Sä kysyt?

RHAISTES.
          Vastaa elokses tai kuolokses.

EUBULOS.
Siis kuule: kuninkaani, hän on povessain;
En estä, häntä etsi sieltä miekallas.

KANSA.
Noin arvotonko sulle, hullu, henkes on?

EUBULOS.
Niin ois jos kuolo voisi mua säikyttää.

RHAISTES.
Niin olkoon, mutta puhua ja ilmaista
Sun täytyy, mihin kätketty on kuninkaas.
Jos uhkausta miekan et sä tottele,
Sun voinee ruoska vähitellen lannistaa:
Siis työhön miehet, tänne ruoska tuokaatte.

EUBULOS.
Kas Hyllos, loiste yössä!

KANSA.
                          Rhaistes, katsahda!
Sun vihollises lähestyy.


KAHDEKSAS KOHTAUS,

    Edelliset. Hyllos (aseellisella joukolla).

HYLLOS.
                         Jos liikutat
Hiuskarvaa ukon, riettaan henkes menetät.

RHAISTES.
Oi häpeää, kas joukkoa, sen johtaja
On kalastajan hurja poika! Minua
Hän ensin etsii, ystäväni, suojelkaa
Mua, kuninkaanne uskottua. Torjukaa
Lujasti ryntäystä verkkaan väistyen.

HYLLOS.
Käsiimme päällikkönne Rhaistes antakaa
Nyt viipymättä.

KANSA.
                Ensin miekkaa mitellään.

HYLLOS.
Niin tehkäämme!

    (Tappelu. Rhaistes ahdistettuna väkineen pakenee.)


YHDEKSÄS KOHTAUS.

EUBULOS (Yksinään.)
                Nää alkajaiset surkeat
Vaan ovat tappeluihin vielä surkeempiin!
Se sallimust' on. Rhaistes tosin pakenee,
Mut kuninkaansa joukoilla taas palajaa,
Ja mikä lopuks? Suojelkaa, te jumalat,
Nyt häntä, jonka nuori henki kallis on.
Mä vanhus, surun sortama ja vuosien,
Tapella puolestaan en voi, voin kuolla vaan,
Mut kuolen iloisna kun hänet nähdä sain.
Vaan kas, Leontes näkyy tänne tulevan.


KYMMENES KOHTAUS.

    Eubulos. Leontes.

LEONTES.
Oot, vanhus, varomattomasti toiminut,
Kun päästit irti myrskyn, poikas lähetit
Herättämähän nukkuvaista rahvasta
Nyt kapinaan. Ken voi sen enään hillitä,
Sen turmelusta estää? Missä vieras on?
Välehen vastaa. Hän on pelastettava.

EUBULOS.
Mä luotan varmaan sinuun, nuori ruhtinas,
Ja sinulle siis uskon salaisuuteni.
Siis kuule, majassamme kuninkaamme on.
Äitinsä hoidossa hän, suoma jumalten,
On kohta, puhtahana suola-hyyteestä,
Aseissaan, voimissansa tänne tuleva.

LEONTES.
On suuri puhees aseista. Sä hourailet,
Ken hankkisi ne?

HYLLOS.
                 Minä.

LEONTES.
                       Turhaan kerskailet!
Voit ehkä sauvan taikka airon katkaistun
Hänelle antaa.

EUBULOS.
               Ruhtinas, ei aseitas,
Vaikk' oivalliset, sovi niihin verrata,
Joit' Aias muinoin kantoi.

LEONTES.
                            Sulla olisko
Ne kalliit aarteet sankarin?

EUBULOS.
                             Sä odota,
Jos tahdot nähdä ne; jo nuori kuningas
Ehk' ompi puhdistettu, niihin puettu
Ja valmis sua kohtaamaan; mä kiiruhdan
Nyt häntä kutsumaan.

    (Menee.)


YHDESTOISTA KOHTAUS.

LEONTES (Yksin)
                    Oi valta rautainen,
Sä sallimus, ken käsivartes kääntää voi
Kun tahdot kaataa? Olisko Leiokritos
Tyranni? Ei niin lempeätä sydäntä
Lie Salaminissa. Mut kova sallimus
Kun tahtoo sortaa hänen lastaan, vihaksi
On muuttununna hänen lempeytensä.
Samassa kun tuo nuorukainen rohkea
Sai puheen käymään tulosta Eurysakeen,
Mä tälle oikealle haltiallemme
Isältän' olen rukoillunna armoa.
Vaan turhaan! Ei nyt rukous, ei uhkaus
Vihalla jumalten voi häntä pehmittää.
Hän, ennen aina lempiä, on kova nyt.
Siis arpani on langennut. En muuta voi
Kuin miekkaa vastaan miekan terän asettaa
Ja väkivallan väkivaltaa vastahan,
Ja pantava on vasten sallimusta se,
Jok' ompi sallimusta suuremp', oikeus.
Mut nuoruuteni hilpeä, jää hyvästi!
Nyt voittonani pidän tuonen talvehen
Sun meluavan kukoistukses kätkeä.
Mut tyhjät aatteet pois! Nyt tointa tarvitaan.
Mä eri haaroilta ja eri aseissa
Nään joukon tulvaavan. Kas, tänne näkyvät
He, ukot, miehet, pojat, kaikki rientävän;
Nyt kapina ja sota nousee.


KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    Leontes. Hyllos. Kansanjoukkoja.

HYLLOS.
                           Rhaistes, hän
On paennut kuin säikytetty hirvi, mut
Ei kauas pääse hän.

LÄHESTYVÄ KAKSAJOTJKKO.
                    Tään, Hyllos, määräsit
Kokouspaikaksi. Miss' on Eurysakes?

HYLLOS.
Leontes, jos sen tiedät, vastaa miss' on hän.

TOINEN KANSAPARVI.
Sä varo Hyllos, jos meit' olet pettänyt!

HYLLOS (Leonteelle).
Sä näitkö hänen, ehkä läks hän kotiini?

LEONTES.
Nyt silmäs nosta vaan, hän tuossa saapuu jo.

HYLLOS.
Kuink' uljas, jalo! kuninkaamme! Katsokaa!

VANHA MIES.
Kas, Aias, Aias! valhetta vaan puhe on
Ett' ois hän kaatunut, kas, vielä elää hän.

TOINEN.
Mi riemu! terve nuoruuteni kuningas!

KOLMAS.
Kas kuinka kaunis, muuttumaton!

NELJÄS.
                                Jumalat!
Jo tuonen linna lienee täys kun palajaa
Nuo jalot haamut.

JOUKKO NUORUKAISIA.
                  Ken hän lienee, Aiasko
Vai lie Eurysakes, nyt tappeluhun vaan,
Ja sortajaamme vastaan häntä seuratkaa!

VANHA SOTURI.
Se oikein, nuoret! Valta Salaminissa
On sillä oleva, jok' on sen perijä;
Mut väkivalta kumottava on. Kyll' on
Jo Aias kuollut, sen me vanhat tiedämme';
Olemme surreet häntä Troian kentällä,
Mut vaimon, joka tulee tänne, tunnemme,
Hän on Tekmessa, sama vaikka vanhennut;
Ja nuorukainen hänen rinnallaan -- -- --

TOINEN SOTURI.
                                          Hän on
Isänsä kuva; veikko, muistatko sä kun
Me häntä kiivillämme muinoin kannoimme?

ENSIMMÄINEN SOTURI.
Se Xanthon rannalla ol' iltamalla.

TOINEN SOTURI.
                                   Laps
Hän oli vaan, nyt täyttää mitan isänsä,
Hän on, kuin isä, sankari. Mut varokaa!
Leontes läsn' on, vihollinen ehk' on hän?


KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    Edelliset. Eurysakes. Tekmessa. Eubulos.

EUBULOS (Leonteelle.)
Kas, aseeton hän onko?

EURYSAKES (Leonteelle).
                       Jalo nuori mies,
Pelastajani kylmän kuolon kourista,
Sua kiitän; lahjas, henkeni on kallis nyt,
Kun miekka kädessä saan sitä suojella.

KANSA.
Oi terve Aiaan poika, nuori kuningas!

EURYSAKES.
Tuo tervehdys mun sydämmeeni tunkeutuu,
Ma näyttää mielin, kansa, että ansaitsen
Kuninkaananne olla.

KANSA.
                    Terve, meitä vie
Nyt sortajaamme vastaan!

EURYSAKES.
                         Nyt, Leontes, nyt
Kun kuulet huudot, vastaa vielä lienenkö
Mä turvaton ja täytynenkö peljätä
Isäsi valtaa?

TEKMESSA.
              Poika, ällös ylpeile!

LEONTES.
Oi Salaminin miehet, teihin käännän mä
Puheeni ennen kuin te ette taistelun
Pauhulta kuule ääntäni. Siis huomatkaa.
En huoliani mainitse, en ankaraa
Sydämmen taistelua tänne tullessain
Mun rakkaintani vastaan kapinoitsemaan.
Sen sanon: täytymyksen voima minutkin
Voi murtaa, mut ei oikeasta eroittaa.
Siis työhön käsin koska vielä aika on.
Kas, harvat joukot teitä kokoontunut on
Tään nuoren turvaks, moni aivan aseeton.
Mut ympärillä isäni, Leiokriton,
On suuri joukko, varustettu paremmin,
Jonk' onni riippuu tieten hänen onnestaan.
Jos nyt se tuntee (mikä varmaan tapahtuu)
Aseista Aiaan hänen poikansa, ja siis
Juur hänen, yksin hänen päällens' karkaapi,
Hän turmiotaan kuinka silloin karttaa voi?
Hän äsken henkiin virkistynyt, väsynyt
Viel' ollen, välttämättä kukistuva on.
Ei saa se tapahtua, sotapukunsa
Hän tänään vaihtakohon minun pukuuni
Niin vihollista eksyttäen.

KANSA.
                           Molemmat
On samaa nuorta näköä, jok' eksyttää.
Se ehkä onnistuu.

LEONTES.
                  On kypäreissämme
Molempain Kaarilainen silmävarjostin.
Jos päähän syvään painetaan nää varusteet,
Ken meidät eroittaa?

KANSA.
                     Se neuvo viisas on
Ja jalo myös, siis seuraa sitä, kuningas!

EURYSAKES.
Niin arveletko?

KANSA.
                Niin varovaisuus käskee myös.

EURYSAKES.
Lie niin, mut kuulkaa munkin mieltäin. Kuningas
Olenko tunteekseni vaivojansa vaan,
En riemujansa? Tuleeko mun suojella
Maatanne ilman tuota palkkaa ylevää
Ett' ensimmäisnä saan ma vaarat kokea?
Sen suuren palkan omistan; enk' odota
Siks' kunnes voiton neitseellinen kunnia
On toisen lemmitty.

TEKMESSA.
                     Sä kansa, kuuntele!
Oi hetki suloinen, oi hetki katkera!
Oi äidin riemu, äidin pelko, tuntehet
Mitk' ovat teidän kalttaiset? Mä vapisen
Sun tähtes, laps, mut riemuitsen kun rakastat
Noin vaaran kunniaa. Siis mieltäs noudata,
Ei petä se.

KANSA.
            Oi kuningatar, hillitse
Sä hänen rohkeuttaan. Hänen hengestään
Henkemme riippuupi.

TEKMESSA.
                    Hän Aiaan poika on.

EUBULOS.
Oi kuninkaani, kansan ääntä kuuntele.
Sun jalo isäs usein sitä tiedusti,
Ja jyrkän tahtonsa sen jälkeen taivutti.
Et yksin seiso, et myös yksin laukea;
Sun kanssas seisoo tuhannet ja kaatuvat,
Siis muista myöskin meitä.

EURYSAKES.
                            Mitä pyydätte
Ja tahdotte? Mun pukuni, niin lausuitte,
Mua vastaan vihollisten joukon yllyttää.
Leonteen päälle heidät saattaisinko siis?
Mun senkö tähden pelasti hän että hän
Hyvästä työstään saisi surman palkakseen?

LEONTES.
Se palkka, kuningas, ois parhain, jonka nyt
Sä voisit antaa. Luuletko sä että on
Minulle elo kuolemata rakkaampi?
Mua velvoittavat käymään suuret jumalat
Isääni vastaan kukatonta polkua.
Kiitollisuutta jos mä hiukan ansaitsen,
Suo mulle tämä keino, jolla yksin vaan
Voin puolustustas parhaimmiten toimittaa:
Tuo sotapukus anna mulle! Suo ett' en
Mä turhaan uhrais uhriani. Kaatuen
Mun kuolla iloisella tuntehella suo.
Ett' aina koin täyttää käskyt jumalain.
Siis anna pukus, kuningas!

TEKMESSA.
                           Mun poikani,
Näät jalouden!

KANSA.
               Kuningatar, taivuta
Nyt hänet tuohon suostumaan, niin totta kuin
Hän toivonee meilt' apua, Me tunnemme
Leonteen voiman, poikas tuntematon on.

EURYSAKES.
Haa, koska hänet voimakkaammaks katsotte,
Hän koetelkoon, etsiköön myös paikan sen
Miss' enin loistaa voi. Ei vaaran tarvitse
Minua etsiä, mä kyllä löydän sen.
Leontes, kilpailkaamme! Kansa, käskyäs
Mä tottelen. Jos olen sulle vieras nyt,
Mun opit tuntemaan. Mut tiedä, kuninkaas
Nyt tottelee, mut aikoo toiste käskeä.



VIIDES NÄYTÖS.


(Sama maisema. Hämärtävä ilta.)


ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    Tekmessa, (mukana) Saattaja.

TEKMESSA.
Jo onko päivä metsän taakse laskenut,
Vai ruskottaako taivas vielä? Sano se.
Mun kasvoillani tuntuu illan viileys,
Vaikk' ilma tyyni on. Jo eikö joudu yö?

SAATTAJA.
On hämärtävä päivä vielä valveilla.
Viel' ehtii veri tulvaella ennen kuin
Pelottamasta katsojata lakkaa se.

TEKMESSA.
Siis kauan vielä tappelu on kestävä.
Oi Zeus! Myös luonto tyyntyy, myrskyt nukkuvat
Povehen iltapäivän; myrskyt ihmisten
Ne vaan ei huoli levätä, ei yölläkään;
YÖ kuoleman vaan voi ne asettaa.

SAATTAJA.
                                  Oi, noin
Sä ällös sure, kuningatar, kestäköön
Vaan tappelu, on voitto puolellamme nyt.

TEKMESSA.
Niin kuuluu, kiitos Zeusin!

SAATTAJA.
                            Alku tappelun
Lähellä oli, ensin melske aseitten
Ja huudot kuului niinkuin jyry ukkosen.
Ne hälvenivät verkalleen; se todistaa
Ett' on nyt vihollinen poispäin paennut.

TEKMESSA.
Sä näitkö nuoret ruhtinaat, mun poikani
Ja hänen sotakumppalinsa, molemmat
Puvuissa vaihdetuissa? Loistivatko he
Muun joukon ylitse?

SAATTAJA.
                    Kuin taivaan laella
Nuo kaksoistähdet.

TEKMESSA.
                   Etkö heidän välillään,
Sä lapsi, jotain eroitusta huomannut?
Vai eikö mitään etevämpää toisessa
Kuin toisessakaan ollut? Eikö toisen pää
Ylemmä toisen kohonnut ja eikö hän
Myös kauniimmalta, jalommalta näyttänyt
Ja eikö silmäin loiste häntä syntyneeks
Hallitsijaksi todistanut?

SAATTAJA.
                          Vaaditko
Sä vastuun äidin mielen mukaan?

TEKMESSA.
                                Sydämmein!
Oi kuinka heikko, kuinka läpikuultava
On äidin sydän! Saattajani, vastaus
Mun vaatimani olkoon todenmukainen.

SAATTAJA.
Siis vastaan ett'ei kenkään voinut huomata
Välillä ruhtinasten erotusta, ei
Jalossa käytöksessä eikä voimassa.
Kuin kaksi kotkaa vuoren päällä kiitävää,
Niin yhdenlaiset olivat; heit' eroitti
Paljaastaan kypärät ja puvut toisistaan.

TEKMESSA.
Mut kasvot?

SAATTAJA.
            Kyllä erosivat ennen kuin
He kypärinsä varjostimet laskivat
Ja niiden taakse otsat, silmät kätkivät.
Mut sittemmin kun sotatorvi särähti
Ja päivä loisti heidän poskillensa vaan
Ja huulillensa hilpeille, sä itsekään,
Jos oisit nähnyt, tuskin heitä muusta kuin
Aseista oisit eroittanut toisistaan.

TEKMESSA.
Niin yhdenlaiset siis?

SAATTAJA.
                       Niin ihmeellisesti.

TEKMESSA.
Oi sinä neitseellinen kilven kantaja,
Sä turva sotajoukkojen ja tuho myös,
Sä vaihteleva jumalatar voittojen!
Mua kuule, äitinä en nyt mä rukoile,
Mä tiedän äidin rukouksen olevan
Sun kuullaksesi halvan, tuntemattoman,
Kun et sä tunne, mit' on ihmisheikkous.
Mun rukoukseni nyt lähtee lähteestä,
Jok' on niin puhdas inhimillisyydestä
Kuin vuotais se sun mielestäs, se tulvailee
Kiitollisuuden lähtehestä kirkkaasta.
Siis kuule! Sodan tappeluissa varjele
Sä auttajaamme, nuorukaista jaloa.
Aseta kilpes vasten niitä nuolia,
Jotk' etsii hänen sydäntänsä, hajoita
Vihollisjoukot, jotka häntä piirittää,
Ettei hän kaatuis. Lisää hänen voimiaan
Jalosti miekkaa käyttämään, siks kunnes hän
Saa voittorikkaana sen hälle tarjota,
Jonk' on hän vallan perustanut. Rukoilla
Mun suo myös toisen, toverinsa edestä!
En rohkene ma kunniata rukoilla,
En edes turvaakaan, mut säälimistä vaan.
Armahda, sääli häntä, ällös rangaise
Sä vainottua poikaa tähden isänsä.
Ja unhot' Aiaan pahat työt, sä kostaja.
Ne säätämääsi hulluutta vaan olivat.
Mut hiljaa! Leppymätön, onko pyyntöni
Sua vihoittanut? Kuule, sota lähestyy!

SAATTAJA
Sä erehdyt, oi kuningatar!

TEKMESSA.
                           Poikasein,
Mä kuulen kaukaa aivan selvän huminan.
Athenen viha nousee taas, voi mua, voi!
Nyt meikäläiset peräytyvät. Kuuntele!

SAATTAJA.
Se aallon kuolonhuokaus on, kuuluva
Tuon niemen kaukaiselta ulkorannalta.
Siis malta vaan ja ällös korvaas kiihota;
Koht' ompi kaikki hiljaa; nyt mä huomaan kuin
Jo aallot alkaa tyyntyä ja nukkua
Yö-vuoteillensa.

TEKMESSA.
                 Kuule miekkain melskettä;
Vaikk' on se aivan kaukana, se kuitenkin
Jo kuuluu.

SAATTAJA.
           Erehdyt. On laakson takana
Tuon vuoren huipun seeterpuihin kyyhkyjä
Asettunut, ja haukka niitä ajelee;
Nyt kuulet siipein suhinan.

TEKMESSA.
                            Ei vierahat
Nuo äänet ole, ovat Areen terveiset
Kun verisiä retkiään hän matkustaa.
Nyt ensi kerranko mä niitä kuuntelen,
Ett' en mä niitä kyyhkyin siipi-humusta
Vois eroittaa? Oi, monet vuodet sotaiset
Tekmessa muinoin, istuin Xanthon rannalla
Ja Siimoin, päiväkaudet kuuli pauhinaa.
Kuin nyt, niin olen ennen vavissut, kuin nyt,
Niin kuunnellunna tietääkseni minne päin
Ol' onni sodan vaihetellen kääntyvä.
Mua silloin Aias neuvoi kuulo-taidossa,
Eurysakes nyt siitä mua muistuttaa.

SAATTAJA.
Oi kautta jumalain!

TEKMESSA.
                    Sä mitä vakuutat?

SAATTAJA.
Mä luulen oikein kuullees.

TEKMESSA.
                           Hyvä! Kilvet kun
Jo kumisevat keihään, miekan iskuista
Ja torvein vaskiäänist' ilma vapisee,
Sä silloin vasta kuulet. Neitsy vihainen
Ei salli mainita mun Aiaan nimeä;
Nyt sortaa hänen poikansa.

SAATTAJA.
                           On tappelu,
Oi kuningatar, kaukana, ja verkalleen
Sen mieto jyry, jota kuulet, lähestyy.
Se ehkä katoo jälleen.

TEKMESSA.
                       Etkö mitään nää,
Et ketään lähestyvän?

SAATTAJA.
                      En nää ketäkään.

TEKMESSA.
Nyt tarkkaa; kuului tuolta selvä kahina,
Mä askeleita kiiruhtavan eroitan.
Ken tulee?

SAATTAJA.
           Kumma aavistus, kas, metsässä
Mä monen nuolenlennon matkan päästä nään
Nyt miehen tänne kiirehtivän.

TEKMESSA.
                              Taidatko
Jo kasvot eroittaa sä, onko tuttu hän?

SAATTAJA.
En vielä, hämärtää.

TEKMESSA.
                    Hän onko aseissa?

SAATTAJA.
Niin näyttää, juurkuin oikeassa kädessään
Ois miekka taikka joku kirves kiiltävä.

TEKMESSA.
Ken lie hän, ei hän meitä mahda uhata.
Lähellä hän jo eikö oo?

SAATTAJA.
                        Jo, Hyllon nyt
Mä tunnen käytöksestään. Tänne rientää hän.

TEKMESSA.
Oi millä sanomilla? Ole varoillas.
Ei ilosanomaa hän tuone, kosk' on hän,
Tuo urhoollisin, sotakentän jättänyt.
Mut nyt hän saapuu. Hyllos, astu tänne päin
Ja kiiruhda!


TOINEN KOHTAUS.

    Edelliset. Hyllos.

HYLLOS.
              Oi kuningatar, tänne on
Mun lähettänyt poikasi.

TEKMESSA.
Hän elääkö?

HYLLOS.
             Sun löysin, hyvä.

TEKMESSA.
                               Vastaa nyt, hän elääkö?

HYLLOS.
Hän eli, tänne koska minut lähetti.

TEKMESSA.
Zeus, kaikkein varjelija olkoon siunattu,
Ja Ares, turva sankarin ja muinoin myös
Mun Aiaan' auttaja. Oi kuule, sydämmein,
Eurysakes viel' äsken eli, muisti myös
Mua. Lausu oliko hän haavoitettuna
Vai terve, jalo, urhokas? Ah, vastaa jo!

HYLLOS.
Ei haavoitettu ollut hän, mut pukunsa
Ol' päästä jalkapohjiin saakka verinen,
Ja miehuullisna, jalona hän johdatti.

TEKMESSA.
Hän mille asialle sinut lähetti?

HYLLOS.
Sua näiltä rannoilta nyt pian saattamaan
Pois johonkuhun saareen, jossa piilossa
Sa voisit olla.

TEKMESSA.
                Taivas, onko kaikki siis
Jo kadotettu?

HYLLOS.
              Kuningatar, joudu pois!
Mun venheeni on valmis. Ehkä ennätän
Mä vielä tappeluhun ennen loppuaan.

TEKMESSA.
Kas tuonne, siellä hengittää Eurysakes;
Miss' elää hän, siell' elän mä, en muualla.
Mua vie, jos tahdot, häntä vielä lähemmä,
Mä seuraan, mutta hänestä en luovu, en.

HYLLOS.
Siis mitä tehnen? Kuningatar, onni on
Nyt kauheasti kääntynyt; Leiokritos
On saanut oivat lisä-joukot avukseen,
Ja rivimme jo harvenee. Kun aikaa on.
Suo sinut pelastan.

TEKMESSA.
                    Mä mitä vainoa
Sokea vaimo raukka voisin peljätä?
Mut jospa joku syntynynnä vaimosta
Niin säälimätön ois, tät' että kurjuutta
Hän tahtois enentääkin, mitä voisi hän?
Ei sais se enentyä jos Eurysakes
Ois hengissä, jos kuollut, ei se taitaisi.

HYLLOS.
Se onko sanas viimeinen?

TEKMESSA.
                         Sen kuulit jo.

HYLLÖS.
Siis palajan. Jo läheneepi tappelu,
Mä siihen riennän.

SAATTAJA.
                   Kuningatar, verissä
On Hyllon käsivarsi.

HYLLOS.
                     Keihään raapima
Timokleen, hän ei enää sitä lennätä.

TEKMESSA.
Sä viivy, haavas sidon; onhan käteni
Mun taitava, vaikk' onkin silmäin sokeat.
Käy, saattajani, nouda vettä lähteestä
Majamme luota.

HYLLOS.
               Vettä! Kylmä juotava
On polttavalle janolleni virvoitus,
Mä viivyn hetken.

TEKMESSA.
                  Näytä käsivartesi!
Mä tutkin haavas. Sillä aikaa kertoile
Sä tappelusta, kuinka nuori kuningas
Itsensä käyttää.

HYLLOS.
                 Varo!

TEKMESSA.
                       Kärki syvähän
On keihään mennyt, suonen poikki katkaissut.
Nyt side aluks, kunnes vesi joutuupi. -- --
Mut kuinka soti kuninkaasi?

HYLLOS.
                            Leijonan
Hän lailla taisteli, kun sai vaan taistella.

TEKMESSA.
Sai taistella? Se onni varmaan runsaasti
Hänelle sallittiin.

HYLLOS.
                    Ain' ensihetkestä
Pakeni häntä nähtävästi joka mies.
Myös itse vallan riistäjä Leiokritos,
Vaikk' ikämies, nyt riehuin nuorten innolla,
Sun poikaas kartti niinkuin ruttotautista,
Ja väellensä huusi että karttaisi
Se häntä.

TEKMESSA.
          Aseet vaihdetut, ne petti, voi!
Kuink' on Leonteen laita?

HYLLOS.
                          Häntä etsivät
Ja ahdistavat kaikki joukot, uhaten
Kuin myrskyt vuorta.

TEKMESSA.
                     Entäs jalo sankari?

HYLLOS.
Hän rynnäköitä horjumatta vastusti
Siks kunnes saapui päivä pilvet poistaen.

TEKMESSA.
Muu poikaniko?

HYLLOS.
               Hän.

TEKMESSA,
                    Hän auttoi vuorostaan
Pelastajaansa. Sulon sanoman sä tuot.

HYLLOS.
Niin teki hän, mut ei vaan vuorostaan, hän myös
Tuhansin kerroin toisen avun korvasi.
Leonteen ympäriltä joukot poistumaan
Kun saanut oli hän ja tämän jättänyt,
Niin jälleen nähden ystävänsä hädässä
Taas avuksi hän ehätti. Niin tarkasti
Ei kotka, kiitäin ilman avaruudessa,
Voi silmäellä pesää poikainsa, kuin hän
Tarkasti paikkaa, jossa veikko tappeli.
Hän aina oli siellä, missä vaarakin,
Ja kun se poistui, kiiti hänkin kaukana.
Niin kävi tappelu.

TEKMESSA.
                   Niin eikö vieläkin?

HYLLOS.
Kun Rhaistes joukon suuren, voittamattoman
Vihollistemme avuks toi, niin raukesi
Jo meikäläisten voitonsaannin luottamus
Ja luottamuksen kanssa heidän intonsa;
He vainottuina, hajonneina kaatuvat
Nyt tänne peräytyen.

TEKMESSA.
                     Mit' Eurysakes
Nyt tekee ja Leontes? Vastaa! Joudu jo!

HYLLOS.
He tappelevat, kuningatar, rinnakkain
Ja toinen toista suojeleepi juuri niin
Kuin nähdään kahden ison varsan sotivan
Parissa hukkaparven nälkään nääntyvän.
He vitkaan peräytyvät, myövät vereen vaan
Jok' askeleensa.

TEKMESSA.
                 Vieläkö Leiokritos,
Kuin ennen, toista karttaa?

HYLLOS.
                            Kaukaa näkyy vaan
Hän katselevan tappelua huutaen
Tuskallisesti: poikaan' älkää tappako,
Mut toinen, tuo, jok' ompi Aiaan puvussa.

TEKMESSA.
Oi raukkaa! Mikä outo, synkkä erehdys
Nyt hänen mieltään pimittää! Hän suojelee
Juur vihamiestään, jolle soisi kuoleman,
Ja tahtoo pelastettavansa surmattaa.
Hän lienee ahne vallalle, ei syömmetöin
Hän varmaan ole. Isän sydän hällä on,
Jok' anteeks' antaa, vapisee ja rakastaa.
Oi onnetonta!

HYLLOS.
              Tahdotko sä minulle
Viel' antaa apuasi? Miss' on saattajas?

TEKMESSA.
Juo janoosi ja mulle vesiastia
Ja käsivartes anna.

HYLLOS.
                    Kuule, meteli
Ja huuto lähestyy! Suo sinut pelastan! -- -- --
Et tahdo, kuningatar. Jää siis! Juoma on
Mua vahvistanut, virkistänyt intoni.
On helppo haavani, siis riennän taisteluun!

    (Menee.)


KOLMAS KOHTAUS.

    Tekmessa. Saattaja.

TEKMESSA.
Ei vielä.

SAATTAJA.
          Hän jo meni.

TEKMESSA.
                       Into nuoruuden!
Zeus häntä suojelkoon, nyt apu jumalten
Vaan hänet voipi pelastaa; jo lähellä
On tuhon tuova tappelu.

SAATTAJA.
                        Jo näkyvät.

TEKMESSA.
Sä mitä näät?

SAATTAJA.
              Nään hajonneita joukkoja,
Oi kuningatar, vuorilla ja metsissä
Ja kaikkialla hurjimmassa vauhdissa.
Yks tänne rientää.


NELJÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Pakolainen.

PAKOLAINEN.
                   Auttakaa, oi auttakaa!
Oi missä löydän suojan, turvan, puoltajan?
Nyt meikäläiset kaatuu. Itse ruhtinaat
Molemmat, jotka virtaa vasten vierekkäin
Jalosti seisoivat, nyt eri haaroille
Vei kuohuvainen virran koski mukanaan.
Jo loppuu kaikki.

TEKMESSA.
                  Ruikuttava pelkuri!
On ruuhi tuossa, sillä henkes pelasta!

SAATTAJA.
Tuo kurja seuraa neuvoasi.

TEKMESSA.
                           Tahdotko
Sä myöskin tehdä samoin?

SAATTAJA.
                         Kuningatar, en
Sinusta luovu, vähin tänä hetkenä.


VIIDES KOHTAUS.

    Edelliset. Rhaistes (pakeneva Leontesta, joka hänet saavuttaa).

LEONTES.
Sä turhaan kartat kostoa, kas, miekkani
On ylitsesi, konna, tilis pian tee.

RHAISTES.
Oi kasvot, ääni! Ruhtinaaniko se on?
Mun kuninkaani jalo poika? Armahda,
Jos tosin olet hän, jok' olevan sä näyt!
Rukoilemaan mä lankean sun eteesi:
Äl' ota henkeäni, ota lunnahat.
On mulla maita, kultaa, kalleuksia.
Niist' ota minkä tahdot, minut säästä vaan,
Mut älä tapa!

LEONTES.
              Nöyrä olet nyt, mut et
Niin ollut kun sä äsken joukon ärsytit
Mun miehiäni vastaan.

EHAISTES.
                      Älä rangaise
Mua, paljaast' erehdyksestä vaan rikkonutta!
Sun ken ois tuossa puvussasi tuntenut?
Mä hämärässä siksi vihamieheksi
Sun luulin, joka isäs valtaa uhkailee.
Mä kuninkaani käskyä vaan tottelin
Kun tappelin. Mut kas, nyt heitän aseeni
Ja aseetonna makaan tässä kerjäten
Sult' armoa.

LEONTES
             Pois! Kovin kallis miekkan' on
Sun rangaistukseen käyttää, mene aseitta
Ja häpeätäs todista.

    (Kääntyy pois).

RHAISTES.
                     Tok' henkeni
Lahjasta ota vasta-lahjaks teräs tää.

LEONTES.
Kyykäärme, mua pistit; kiitos Zeusille,
Voin vielä kostaa.

    (Lävistää Rhaisteen.)

RHAISTES (kuolemaisillaan.)
                   Koston jumalattaret!
Oi syy on teidän että petti teräksein.
Elossa teidän, teidän kuolossakin oon.

    (Kuolee.)

LEONTES (istuen kivelle.)
On haavoitettu rintain, silmät hämärtää,
Yön pitkän ennustava vieras ilmestyy.
Nyt Diike valmis uhris on ja veressään
Se alttarillas lepää kohta vaivoistaan.
Oi kuolon suloisuutta koska viimenkin
Se oikeuden kilvoittajan palkitsee!
Mit' oisi mulle valtikka, mi nuoruuden
Ja rakkauden riemu tiedon rinnalla,
Ett' yhteyteen pääsen jumalattaren,
Sen, jolle henken' olen alttiiks antanut?

TEKMESSA.
Mä kuulen äänes, kalliini, ja tunnen sen,
Ja huudan tuhatkerroin voi, kun puheestas
Mä huomaan että olet haavoitettuna.
Oletko pelastumaton, mä enkö voi
Sua auttaa?

LEONTES.
            Kuningatar, turha apus on.

TEKMESSA.
Sä älä hylkää huolta vaimon sokean,
Hän näkee sydämmen ja sormen avulla.
Siis tule tänne jos sä voit, tai tulen mä
Sun luokses, miten tahdot.

LEONTES.
                           Suo mun levätä
Nyt rauhassa. Mun elon' oli murheeni,
On kuolo ilon' oleva, se mulle suo.
Mut kosk' on mulla ystävä nyt, jolle ma
Saan uskoa jäähyväiseni ainoat,
Leiokritolle isälleni vietäväks.
Sä lausu että huokauksen viimeisen
Omistin hänen isän-rakkaudelleen.
Se häntä lohduttaa, ja lohdutusta kai
Hän tarvitsee kun kuolostani tiedon saa.
Ja viimein lausu että vahva toivoni
On häneen yhtyä kun yössä tuonelan
Ei kuninkuuden loiste häntä sokaise.
Velvollisuus meit erotti vaan, viha ei -- -- --
Mut -- -- -- sodan aalto kuohuu tänne. Voimani,
Nyt kestä vielä!


KUUDES KOHTAUS.

    Edelliset. Leiokritos (äkkiä syöksyen esiin).

LEIOKRITOS.
                 Onnellinen näky, haa!
Sun, kansan häiritsijä, viimein tapasin.
    (Lyö Leonteen kuoliaaksi).
Tää ota valtikasta, jota minulta
Sun häijy kätes pyysi ryöstää. Loppukoon
Noin kukin kurja, maansa rauhan rikkoja.

TEKMESSA.
Voi, voi nyt valitus vaan täällä kaikukoon!

LEIOKRITOS.
Se siis on tehty, ilomielin käännyn nyt
Pois hänestä, pois verestä ja vihasta
Luo hänen ensin, joka voiton mulle soi,
Ja vahvisti mun valtani tuon kuololla.
Zeus, kaikkivoipa, kuningasten kuningas,
Mua kuule kun mä polvillani ollen nyt
Sua kiitän varjeluksestas ja armostas,
Ja lupaan hekatombin alttarillesi.
Mut yhden uhrin tunnen paljo kalliimman
Noit' eläimien verisiä paistia,
Sen poltto-uhrin, jossa polttaa ihminen,
Sun lepyttämäs, vihansa ja kostonsa.
Sen uhrin nyt mä tahdon sulle pyhittää.
Siis tänne, kansa, sua kutsuu kuninkaas!
    (Kansalle, joka on kokoutunut hänen ympärillensä.)
Kas, tuossa makaa valtikkani pyytäjä;
Mua pelko ei nyt enää sotaan pakota.
Siis menkää kaikkialle, rauhaa, armoa
Kaikille huutakaa, jotk' ovat rikkoneet,
Ja sovintoa, rakkautta kullenkin.
On verta kyliin juossut, nyt se tauotkoon.
Julistakaa se ensiksi Leonteelle,
Julistakaa ett' isänsä hänt' odottaa
Nyt avoin sylin. Joutukaa!

    (Joukko hajoaa.)

TEKMESSA.
                           Mies onneton!
Jos tosin olet se, jok' olevan sä näyt,
Leiokritos, voi sua, tuhatkerroin voi!

LEIOKRITOS.
Ken riemuani estää voivotuksillaan?
Sä onneton! Siks sua nimitän, vaikk' ei
Sun nimes ole vieras, olet varmahan
Tekmessa, jonka tulost' olen kuullunna.

TEKMESSA.
Se oon, sä Diiken koston uhri sokea.

LEIOKRITOS
Its' olet sokea, jumalten hylkäämä.

TEKMESSA.
Voi kurjaa sua, voi!

LEIOKRITOS.
                     Mut armo, rauha vaan
Suu osas olkoon, äiti parka, niillä jos
Voit sydäntäsi lohduttaa. Mä ymmärrän
Sun katkeruutes; suo sen toki leppyä.
Jos sallimus sai minun sulta ryöstämään
Ilosi suurimman, sä tiedä että se
On tapahtunut pakosta, ei tahdosta.
Voit luottaa että tahdon antaa pojastas
Mit' antaa taidan: lemmen, turvan, kunnian
Mä täällä sulle suon jos tänne asetut.
Jos tahdot muille maille kaukaisille, tai
Jos läheisille, laiva varustettu on
Varoilla runsailla ja kunnon väellä
Sua saattamaan: vaan vihasi nyt aseta,
Se polttaa mieltäni.

TEKMESSA.
                     Kuin hellä puheesi
Mun mieltäin polttaa. Saattajani, kaatuneen
Luo mua johda.

LEIOKRITOS.
               Suo mun sua kuljettaa,
Mä olen sulle arvoisampi saattaja.

TEKMESSA (langeten kaatuneen viereen).
Oi kallis kukka, kukkiessas katkaistu!

LEIOKRITOS.
Näät ihmistaimen usein nähdyn kohtalon.

TEKMESSA.
Oi, tämän veren vuodattaja keksivä
On kohta, kennen veri on.

LEIOKRITOS.
                          Äl' uhkaile!
Ei uhkaus, vaan murhe heikon voima on.

TEKMESSA.
On halpa murheeni sun murhees rinnalla.

LEIOKRITOS.
En pelkää ennustustas, uhkaustas en.

TEKMESSA (irroittaen Leonteen kypärän ja kohottaen hänen päätänsä).
Kun näät sä kasvot nuo, mua silloin uskot kai!

LEIOKRITOS.
Leontes!

TEKMESSA.
         Tunteeko nyt isä poikansa?

LEIOKRITOS.
Leontes!

TEKMESSA.
         Siks tää kallis uhri mainittiin.

LEIOKRITOS.
Leontes, onko taivaan suuret jumalat
Mua rangaisseet?

TEKMESSA.
                 On miekkaa syvään leikannut
Ja hengen majan murtanut, hän kuollut on.

LEIOKRITOS.
Hän kuollut kautta miekkani! Oi ihminen
Kuink' on hän halpa jumaloiden edessä;
Vaikk' onkin jalo, on hän heille leikki vaan,
Siis heidän tahtoansa yksin noutakoon.
Jos omast' edestään, ei heidän edestä,
Hän jotain tekee, turrnioks se hälle on -- -- --
Hän kuoli kautta miekkani! Se, jumalat,
Ol' päätöksenne, kuoli ehkä vihaten,
Oi katkeruutta, sitä miestä, joka ois
Tuhansin kerroin kuollut hänen edestään.

TEKMESSA.
Jos lohdutuksen lause huoles helpottaa,
Se kuule: kuoloon saakka rakasti hän sua!

LEIOKRITOS.
Ken sanoo sen?

TEKMESSA.
               Viime huokauksensa,
Jonk' omisti hän sulle nyt sun tullessas.

LEIOKRITOS.
Oi kallis lapsen sydän, senkö palkan sait?
Mut vaikka rakkautes lisää tuskaani,
Se lohdutukseni on myös. Leontes, oot
Mun omaisuuten' ainoa myös kuoltuas.
Josp' oisin sua rakastanut vähemmin
Ja neuvoasi seurannut kun varoitit
Mua usein vallan pettävästä loistosta!
Mut rakastinko valtaa itse tähteni?
En, sun vaan tähtesi. Mä sulle perinnöks
Sen jättääkseni sodin vasten sinua
Ja jumaloita, ihmisiä, itseäin.
Sä unelmaini Salaminin kuningas,
Nyt nuku kruunutta, mut myöskin huolitta
Helmoissa jumaloiden, joiden asiaa
Maan päällä valvoit. Ma en voi noin nukkua.
Valittamatta tuskan tään oon kärsivä
Kun taivaallisien sen tiedän sallimaks,
Ett' oisin mä myös todistaja voimainsa.
Niin, raskas muuttuu helpoks heidän tahtoissaan
Ja mahdolliseks mahdoton, sen todistan.

TEKMESSA.
Oi herkeä, sä olit vihamiehemme,
Viel' olet se, mut puhees särkee syömmein.

LEIOKRITOS.
Miks mua kutsut vihamieheks? Viha on
Maan päällä vaan; en maahan kuulu, kotini
On tyyni tuonela, Leontes siellä on.


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset. Soturi (rientäen esiin).

SOTURI.
Mä tänne juoksin, mua seuraa vihamies.
Nyt joudu, kuningas, sun valtaas uhataan.

LEIOKRITOS.
Vai uhataan! Ei koske minuun uhkaus.

SOTURI.
Mua usko, ihmettele sodan menoa,
Miten se syystä vähästä voi vaihtua.
Näit voittomme, se näkyi meille varmaks jo.
Me sotureille ilmoitimme käskysi
Rauhasta, armosta ja laupeudesta,
Ett' oli miekkas surmannut Eurysakeen.
Hän silloin, jonka me Leonteeks luulimme,
Paljasti päänsä, kasvoillaan ja lauseillaan
Valheeksi näytti luulomme. Oi kuningas,
Jos oisit meidät silloin nähnyt! Miekkaa ei,
Ei keihästä nyt kohotettu: hämmästyi
Jokainen kuin ois nähnyt kuolleen nousevan
Ja valittaen ennusti ett' ehkä ois
Isänsä miekan kautta poikas kaatunut.

LEIOKRITOS.
Oi kova totuus!

SOTURI.
                Kuningas, pois joukko läks
Uhalla lausuin sotaan tullehensa vaan
Leonteen edestä ja hänen valtansa.

LEIOKRITOS.
Niin samoin kuin myös hänen kurja isänsä.

SOTURI.
Nyt kokoontuneet viholliset ryntäävät
Taas päällemme. Ei auta heitä vastustaa.
He tulee, kuule, joudu, itses pelasta!


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Edelliset. Eurysakes. Eubulos. Hyllos. Sotajoukkoa.

EUBULOS.
Mä miehen nään.

HYLLOS.
                Hän on se, tänne, kuningas!

EURYSAKES (kohottaen miekkansa Leiokritoa kohtaan).
Sua etsin. Kuole! täm' on kosto jumalten!

LEIOKRITOS (lyöden miekan hänen kädestään).
Pois, nuorukainen! älä koske kuololle
Vihittyä, hän kaatuu kautta valtojen
Ylhäisempien, mut ei sinun kauttasi.
Kas verta kärjellä tään kalvan kirkkahan,
Se vuotaa sydämmestäin, sinne pyrkii taas.
Sä pidä, jonka luulet kalliiks, valtikka
Ja nimi kuninkaan: kuin ne, niin tyhjät ei,
Mut rauhaisemmat ovat haamut tuonelan.
Elolle kavalalle lausun: hyvästi!

    (Lävistää itsensä miekallaan ja kuolee).

EURYSAKES.
Oi äiti! Voitin, riemuitse, nyt hallitsen.

TEKMESSA.
Ilosi ylpeä nyt ensin hillitse.
Velvollisuudet voittajan on lempeys
Ja laupeus ja kiitollisuus, muista se.

EURYSAKES.
Ja oikeus, se lisää. Kiitollisuus kai
Siis olkoon työni alku. Sulle kuolleelle,
Lujalle ystävälleni sen omistan,
Sen jumaloita lähinnä oot ansainnut.
Oi jos sä eläisit, jos oisin korottaa
Sinut ma saanut rinnalleni kunniaan
Siks että meitä oisi Salaminissa
Niin palveltu kuin taivaan kaksoistähtiä!
Mut kaaduit, muistossani kohta loistat vaan.
Eubulos, Hyllos, ystäväni, teille nyt
Mä uskon hänen ruumihinsa siksi kun
Mä kuninkaallisella hautapatsaalla
Saan sitä kunnioittaa; saatte palkkanne.
Myös teitä kaikkia, jotk' alttiiks annoitte
Mun edestäni henkenne, mä kiitän myös,
Ja lupaan palkita, enk' ole pettävä,
Vaikk' itsevaltiaan en käytä keinoja.
En ystäväni hyödyks vihollisia
Mä mieli ryöstää, niinkuin hän. Nyt olenko
Kiitollisuuden, laupeuden velkani,
Oi äiti, maksanut?

TEKMESSA.
                   On maksu alkanut,
Ja hyvä alku ilahuttaa minua.

EURYSAKES.
On vielä velvollisuus mulla tehtävä
Ja viimeisehen ropoon vaatimuksensa
Saa multa oikeus. Kas tänne, kansani!
Näät tuossa verenvuodattajan makaavan
Ja vieressänsä kumppalinsa kaikessa
Vääryydessänsä. Miehet, tulkaa, hilatkaa
Nuo molemmat, tuo valtias ja veikkonsa
Pois Xuthos-vuoren kukkulalle paljaalle.
Ja sinne tullen heiltä vaatteet riistäkää,
Alastomiksi ruumihinsa jättäen,
Ett' taivaan haukat nälissänsä helpommin
Sais vainun heistä, päästäksensä ruoalle.

TEKMESSA.
Mi rietas henki antoi sulle neuvon tuon?

EURYSAKES.
Its' oikeuden jumalatar, Diike juur.

TEKMESSA.
Ei vaadi Diike että noin sä rangaiset
Jaloimman ystäväsi isän rikoksen.

KANSA.
Armahda isää pojan tähden, kuningas.

EURYSAKES.
Saa poika palkkans', isä rangaistuksensa.

TEKMESSA.
Mainitsit Diikeä, hän onko käskenyt
Sua manalaisten oikeutta rikkomaan,
Kun haukoille, et heille, jätät ruumiin tään?

EURYSAKES.
En tiedä kuinka jumaloita loukataan,
Jos haudatta tää haukkain ruoaks jätetään.

TEKMESSA.
On lyhyt lapsen mieli, se kuink' erehtyy!
Ellei lie jumaloiden, kenen kuollut on
Tilinsä päätettyään kanssa ihmisten?
Kas iltapilviä, niilt' ota oppia.
Ne hetken loistaa taivahalla, kohta taas
Ne sätehissä hiljaisissa laskevat
Emonsa poveen, maahan. Käsittänet kai?
Kuin ne, niin nousee tuonelasta jumalten
Lähettämiä haamuja; ne liikkuvat
Valossa päivän hetken ihmisnimellä.
Näät tänään niiden vuorotellen loistavan
Ja vaalenevan, huomenna jo katoovat.
Mut jumalat, ne vaatii jälleen lahjansa,
Ja voi, voi ihmistä, jos sen hän pidättää.
Oi armahani, ällös heitä suututa;
Suo sijaa sydämmeesi varoituksellein,
Ja hauta hälle salli! Vaikka rikkoi hän,
Sä ällös riko!

KANSA.
               Seuraa äitis neuvoa,
Ken kieltää haudan kuolleelta, se rangaistaan.

EURYSAKES.
En pelkää tuonen jumaloita, taivahan
Jos kunnioitan tuolla rangaistuksella;
Mut, äiti armas, sua tahdon totella,
Ja sinun tähtes kunnialla haudata
Mun vihamieheni kuin ois hän ystävä.
Ei vihan yötä mieleni voi kärsiä
Kun mieles päivänloiste sitä valaisee,
Sä kirkas, loppumaton lähde sovinnon!
Leiokritolle myös on hauta tehtävä,
Niin vierekkäin saa maata isä poikineen,
Ja maahan kätkettäkööt kaikki kalut myös
Jotk' ovat rakkaat sankareille haudassa,
Nuo sotapuvut miekat, kilvet, kypärät.
Ja sitten taitavasti tehdyn patsahan
Mä nostan haudoille ja heidän nimensä
Ja mainehensa hakkaan patsaan marmoriin.
Mut koska vieras saapuu tähän saareemme
Ja näkee nämä nimet sekä kyselee:
Tuo eikö ollut kuninkaanne vihamies?
Ken rohjennut on nostaa muistopatsaan tuon
Viel' eläessä hallitsijan? Vastataan:
Äl' ihmettele, hyvä vieras, valtaa kaks
Hallitsijata väkevämpää nosti sen:
Rukous äidin ynnä lapsen rakkaus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salaminin kuninkaat - Murhenäytelmä viidessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.