Title: Kokka-tarinoita
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kokka-tarinoita" ***


KOKKA-TARINOITA

Lukemisia Kansalle. N:ot 166-168.



Turussa,
J. W. Liljan kirjapainossa,
1862.



        Imprimatur: C. A. Sanmark.



Esipuhe.


Meidän tietääksemme ei vielä ole suomeksi ilmestynyt sentapaista
kokousta, kuin tämä tästä lukialle tarjona oleva. Meidän käyttämämme
nimitys, kokka-tarina, vastaa muukalaista sanaa: _anekdot_, joka tulee
kreikan-kielestä, kussa _anekdoton_ merkitsee tosia tapauksia, sanoja
j.n.e.,  joita ei vielä ole kirjoitettu, tahi joitten keksiäin nimiä
joko ei tahdota, tahi ei enään taideta ilmoittaa.

Päivä päivältä on "anekdot" -sanan mieli laajentunut. Nyt tarkoitetaan
sillä sanalla sekä kokka-puheita, että myös pieniä tarinoita,
opettavaisia satuja j.n.e.

Kokka-tarinain jakaminen luokkihin (esim. ruhtinas-, pappis-, tuomari-,
talonpoikais-tarinoihin) on monesta syystä sopimaton, välistä kenties
loukkaavakin. Paras järjestys on tässä ei seurata mitään vakavaa
järjestystä. Ne ovat verrattavat huonekaluihin, jotka, ehkei
yhdistettyinä, kuitenkin täyttävät ja kaunistavat kamaria.

Usiat lukiat ehkä pitänevät muutamia ja montakin näistä tarinoista
aivan halpoina; mutta meidän sopii sanoa: kuka voi kaikkein mieltä
noutaa, ja viitata ensimäiseen tarinaa.



1.


Kuka voi kaikkein mieltä noutaa? Eräs hyväntahtoinen vanhus, jolla oli
aasi myytävänä, otti kerran kanssaan noin 13-vuotisen poikansa
lähimmäiseen kaupunkiin, jossa oli markkinat. Heille tuli ensin vastaan
mies, joka sanoi: "voi, hölmöjä kun olettekin molemmat; tuolla astuu
aasinne komeasti edellänne ja itse kuljette jalkasin!" -- Näistä
nuhteista pani vanhus poikansa aasin selkään. -- "Hyi ... haasti toinen
mies, heitä kohdaten ... sinä poika-lurjus joudut vissiin hirteen.
Sopiiko sinun ratsastaa, samassa kun isäsi täytyy jalkasin käydä sun
perässäsi?" -- Tuo vanha arrenteeraja, seuraten tätä neuvoa, käski
poikansa astua alas, ja hyppäsi itse aasin selkään. -- Nyt tapasi heitä
kunniallinen vaimo markkinoille mennessään ja lausui surkeillen: "voi,
vanhus, sun sydämessäsi ei lie sääliä; sun lihava ja laiska ruumiisi
lojottelee tuolla juhdan selässä, milloin tämän pienen poikarukan
täytyy tallata polviin saakka kurassa, työlästi voiden vetää jalkaa
jalan eteen." -- Hiljaisesti otti vanhus nyt pojan takansa aasin
selkään. -- "Kuuleppas, vanha veitikka ... huusi nyt eräs
ruvan-kauppias, joka hetken perästä tuli näkyviin ... saisinko kysyä
teiltä kysymyksen, ystäväni, onko tämä juhta teidän omanne?" --
"Kyllähän se niin on", vastasi vanhus. -- "Totta jumal' avita, taitaisi
ajatella pahaa teistä, koska panette niin raskaan taakan nuorelle
luontokappaleelle. Kaksi pulskasta miestä yhden aasirukan selässä!" --
Tuo hyvä-sydäminen äijä tuli nyt vasta oikeahan pulaan; hän tahtoi
voimansa jälkeen olla kaikkien naapuriensa mieleen, ja näki nyt, ettei
hän saanut ajaa aasiansa edellänsä, eikä itse eikä poikansa istua sen
selässä, eivätkä molemmat yhdessä. Pitkän miettimisen perästä löysi hän
toki neuvon, noutaaksensa jokaisen mieltä. Hän sitoi köydellä aasin
jalat yhteen ja nyt kantoi isä poikanensa tuon kumotun aasin kangella
kaupunkiin päin. Ehkä taakka oli jotenkin raskas, ehtivät he vihdoin
sen sillan tykö, jonka korvalla parhaimmat markkinat vietettiin.
Markkinaväki, nähdessänsä tämän kummallisen kometian, purskahti
yhteiseen nauruun ja huutoon. Ehkä vanhus luonnostansa oli sangen
kärsivällinen ja hiljainen, ei hän kuitenkaan enää jaksanut kärsiä tätä
viimeistä solvausta. Närkästyksissänsä heitti hän aasinsa sillan ylitse
virtaan ja kävi taas kotiinsa toimituksiansa toimittamaan.



2.


Eräs sultaani, huviksensa kävellen, huomasi munkin istuvan tien ohella,
ihmisen pääkallo kädessänsä. Havaitsematta majesteettia, katseli tuo
kunnianarvoinen vanhus sangen vakavasti kalloa, ja näkyi olevan syvissä
ajatuksissa. Noja olonsa ja koko tilansa hämmästytti sultaania, joka
läheni kysyen, miksi ja mistä syystä hän oli vaipunut niin syviin
mietteisiin. "Herra keisari -- vastasi munkki -- tämä ihmisen pääkallo
näytettiin minulle tänä aamuna, ja siitä hetkestä olen turhaan
yrittänyt saamaan ilmi, kuuluiko tuo kallo aikanansa mahtavaiselle
ruhtinaalle, niinkuin Te olette, herra keisari, vai kuuluiko se
semmoiselle köyhälle munkille, kuin minä."



3.


Eräs vähäsen kaupungin seppä Spaniassa murhasi miehen ja tuli siis
hirteen tuomituksi. Kylän parhaimmat talonpojat toinen toiseensa
yhdistyneet, tulivat nyt pormestarille pyytäin, että seppä saisi jäädä
rankaisematta, siitä syystä, että hän oli kaupungin ainoa seppä joka
osasi hevoisia kengittää, parantaa pyöriä j.n.e. Mutta pormestari
sanoi: "millä tavalla lie minun sitten mahdollista lakia täyttää." Eräs
maa-kyläläinen vastasi: "herra, kaupungissamme on kaksi kankuria, niin
vähäisessä paikassa on yksi kylläksi, hirtä toinen!"



4.


* [Tällä tähdellä merkityt, alkuperäiset tarinat koskevat Suomalaisia.]
Mainio kemian provessori P.A. v. Bonsdorff (k. 1837) oli sangen
nirso ja arka ruvanlaitoksessa. Kulkeissansa Saksassa tuotiin
ravintohuoneessa hänen eteensä lautaellinen voita, jonka joukkoon oli
päässyt ihmishiuksia. Ensin vihastuen leppyi hän pian ja sanoi
naurahdellen: "tuokaat toinen kerta mulle voita eriksensä ja hiuksia
eriksensä, että sitten saan sekoittaa niitä yhteen, mieltäni myöten."



5.


* Eräs yliopistolainen, joka oli viettänyt iltansa iloisten kumppanien
parissa, kävi yösydännä koppaamaan pakarin ovelle. Kun pienet
koppaukset eivät auttaneet, koputti hän koputtamistaan, kunnes pakari,
vielä unen huumeissa, aukasi oven ja kysäsi vihaisella äänellä, mitä
tuo outo tahtoi. -- Pakari, onko teillä nuorta nisuleipää? -- "On
kaiketi", -- vastasi pakari paljon leppynynnä. -- "Kiittäkäät Jumalaa
siitä onnesta" -- sanoi yliopistolainen ja meni tiehensä.



6.


* Maantien ohella pieksi mies kovasti poikaa. Eräs sivuitse kulkija
jalka-mies kysäsi: "miksi hakkaatte poikaanne niin tylysti?" -- Toinen
vastasi: "hän ei ole poikani, on vaan orpanani, joka on pariksi
päiväksi tullut maalle, huvittamaan itsiänsä."



7.


Millä tavalla rikastuu kauppamies? Tanskan kuningas Fredrik IV matkusti
kerran vähäisen kaupungin läpitse, jossa kuuli paljon puhuttavan
eräästä kauppiaasta, joka vähään aikaan oli koonnut paljon tavaraa.
Hän oli ensin pitänyt rihkama-kauppaa, mutta sitten ruvennut
vilja-kauppiaaksi. Kuningas, jonka teki mieli tuntea semmoista miestä,
kutsutti hänen tykönsä ja kysyi millä tavalla hän oli ajannut asiansa,
tullaksensa rikkaaksi niin lyhyellä ajalla niin vähäisessä kaupungissa.
Kauppias vastasi, että hän kauppa-puuhissaan oli seurannut vaan yhtä
ohjetta, josta hänen väkisinkin oli rikastuminen rikastumistaan. Tämä
ohje neuvoi: "osta kalliilla hintaa ja myy halvalla!" -- Kuningas
muistutti: "jaa, mutta sillä tavoin on teidän köyhtyminen." -- "Ei
totta, herra kuningas", vastasi kauppias, "tämä on kauppamiehelle ainoa
keino vaurastumiseen. Ruvetessani viljakauppahan, ostin parahimmat
sortit, antaen tynnyristä killinkiä enemmän kuin toiset, ja möin
jälleen tynnyrin killinkiä vähempään, kuin muut. Tulin siitä tutuksi,
että minulta saatiin parhaimpia viljasortteja halvimmalla hinnalla;
kaikki kävivät kauppaa minun kanssani niin että melkein koko
viljakauppa vetäysi minun aittahani. Toivoin vaan 6 sadanneksen voittoa
kuin muilla oli 12, mutta kuitenkin voitin minä 72 sadannesta vuoteeni,
koska minä jo kuukauden sisällä sain ostetut tavarani myydyiksi. Tuo
pikainen ja suuri kaupan kulkuhan siis minua rikastutti." -- "Oikein,
vallan oikein", sanoi kuningas, "mutta ettekö pelännyt toisten
kauppamiesten lainaavan teiltä oppianne?" -- "En, herra kuningas; olin
vakuutettu, että he, seurataksensa esimerkkiäni, olivat aivan ahneet ja
tyhmät."



8.


Pröyssin kuninkaan Fredrik toisen aikana eleskeli Berliinissä kraatari,
joka ilmain ja säiden ennustuksista oli tullut vallan mainioksi.
Saatuansa tiedon tästä, kutsutti kuningas kraatarin linnaan. Vapisten
tunnusti prohveetta, että hänen veljensä (siihen aikaan tähtitiedon
prohvessori Berliinissä, ja opiltansa mainio) joka toinen viikko antoi
painattaa sään ennustuksia 14 päiväksi. Kraataria oli veli pyytänyt
viemään käsi-kirjoituksen pränttiin. Hänellä oli tapana katsahtaa
kirjoituksen läpi ja sitten ennustaa perin-vastoin sitä. -- "Siitä
tullee siis", lisäsi kraatari -- "että minä tavallisesti ennustan
totta, kun veljeni ennustukset useimmasti menevät tuuleen." -- Kuningas
nauroi sydämmestään kraatarin syvämielisyyttä, antoi hänelle lahjan ja
myös armollisen luvan vastakin pitkittää syrjätoimitustansa säiden
ennustajana.



9.


* Suomen talonpoika on, monien avujensa keralla, valitettavasti, sangen
taipuvainen lainkäymisiin ja riitoihin, usein niin vähäpätöisistä
asioista, että itse voittajakin tule tuhlaamaan aikansa ja rahansa,
jotka hiljaisesti vierivät asianajajain eli alvokaatein plakkariin.

Aikanansa eli maamittari, joka huvittavain tapainsa ja monen
kokka-puheensa varten sai lisänimen: Hullu-Heikki. Jakaissansa tilukset
kahden talonpojan välillä, tuli toinen hänen tykö ja sanoi, näyttäin
kartalla.

-- Jos te jaatte niin, että minulle tulee osaksi tuo pelto-palanen,
ehkä se ei ole kahden tynnyrin alan maata suurempi, maksan minä teille
sata riksiä.

Maamittari silmäillen karttaan vastasi:

-- Anomukses, Tervonen, on kartan jälkeen likimittäin vilpitön. Annan
siis sen pelto-palasen sinulle.

Maamittarin pitäissä sanansa, sai hän myös Tervoselta luvatun makson.
Mutta Tervosen naapuri, Yrjölä, ei saanut mieleensä, tämän asian oikein
käyneen, jonkatähden lähetti valituskirjan asianomaiselle oikeudelle.
Oikeus, nähden valituksen ei juuri perättömäksi, lähetti toisen
maamittarin tutkimaan jakoa. Tämä uusi jakaja päätti asian tuiki
toisin, niin että Yrjölä sai pelto-palansa takasin. Kun tästä
päätöksestä ei enää kelvannut aplierata, tuli Tervonen vihastuneena ja
murheellisena Hullu-Heikin tykö, ja pyysi sata riksiänsä takasin. --
"Kuules, Tervonen, etkös sinä luvannut minulle sata riksiä, jos minä
sinulle antaisin tuon pelto-kappaleen. Minä jaoin sen sinulle; enkö
minä puolestani sitä sinulle antanut? Mutta sinä, miks' ett'et pitänyt
sitä?"



10.


Eräs nälkään nääntyvä herrasmies silmäili ravintohuoneessa ruokalistaa.
-- Kuuleppas poika -- huusi hän passarille -- mitä maksaa lihankaste?
-- Kaste saadaan maksotta. -- Entäs leipä sitten? -- Saadaan myös
maksotta. -- Passari, tuo minulle siis kastetta ja leipää!



11.


Ranskan kuningas, Henrikki IV oli luonnoltaan säästävä, eikä käyttänyt
rahaa turhuuksiin, vaan valtakunnan ja alamaistensa hyödyksi. Kerran
näytti itsensä kuninkaalle mies, joka sanoi voivansa syödä niin paljon
kun kuusi tavallista miestä. Tämä suuri syömäri toivoi, kuninkaan
mieluisestikin antavan jonkun lahjan suojellaksensa niin merkillistä
miestä. Henrikki, joka jo ennakolta oli kuullut puhuttavan tästä
ankarasta ahmatista, kysyi häneltä, oliko tosi, että hän taisi syödä
kuuden kanssa kilpaa. -- On, herra kuningas -- vastasi ahmatti. -- Ja
sinä teet työtä samassa määrässä? -- Teen niin paljon työtä kun joku
toinenkin samassa ijässä ja voimassa. -- Mene hiiteen, lurjus -- sanoi
kuningas -- jos valtakunnassani olisi kuusi semmoista ihmistä kun sinä,
antaisin teidän kaikki hirttää. Senkaltaiset ahmatit pikaisesti
hotkisivat suuhunsa koko valtakunnan.



12.


Keisari Kaarlo V oli metsästäissä eksynyt, mutta huomaten töllin
likellä, astui hän sisään levätäksensä muutaman hetken. Siellä näki
neljä miestä makaavan pitkinä, ikäänkuin syvässä unessa. Yksi nousi
toki ylös, ja sanoi lähestyen keisaria: "unessa näin minä
velvollisuuteni olevan ottaa teidän kellonne." Ja hän ottikin sen.
Toinen, sanoen unessa nähneensä, että oudon päällystakki olisi hänelle
hyvin sovelias, otti keisarilta takin. Kolmas otti häneltä
rahakukkaron. Neljäs vihdoin pyysi anteeksi, jos hän tutkistelisi
kaikkia oudon vaatteita. Tutkiessaan havaitsi kaulassa vähäiset
kultakäädyt, joissa rippui hopiainen pilli. Rosvon tahtoessa näpistellä
nämät kalliit kalut, sanoi keisari: "mutta ennenkuin viet minulta tämän
pillin, tahdothan tuntea sen avut." Samassa puhalsi hän pillillä.
Ystävät, jotka etsivät keisaria, kuulivat soiton, riensivät tölliin ja
jotenkin hämmästyneinä näkivät keisarinsa puolialastomassa tilassa.
Havaiten itsensä jo olevan turvassa, sanoi keisari heille: "katsokaat
näitä hyviä miehiä, joista jokainen on nähnyt unta, juuri mieltänsä
myöten. Mutta nyt on minun vuoroni nähdä unta." Muutaman hetken
miettien itseksensä, sanoi Kaarlo: "minä keisari olen nähnyt sen unen,
että kaikki nämät neljä pitää hirtettämän." Kohta hirtettiin net myös
töllin viereen.



13.


* Eräs talonpoika tuli liki-asuvaisen lakimiehen tykö, sanoen tulleensa
suureen pulaan onnettomasta, äsken tapahtuneesta kohtauksesta. --
"Yhden teidän häristänne on minun sonnini pahasti puskenut. Olisin
iloinen, kun saisin tietää, minkä palkinnon saisin tarita." -- "Te
olette kunnian mies, sanoi alvokaatti -- ette suinkaan pidä sitä
sopimattomana, jos minä toivon teiltä toisen härjän, haavoitetun
siaan." -- "Tämä ei ole muuta kun oikein, mutta -- huomasi talonpoika
-- kuinka olen sanonut? Todella sanoin väärin, teidän sonninnehan se
oli, joka puski minun härkäni kuolijaksi." -- "Onko niin", haastoi
alvokaatti -- "tämä tekee asian toiseksi. Minun täytyy likemmin
tiedustella koko seikka, jos..." -- "Mikä jos? -- katkaisi talonpoika
hänen puhettansa -- koko asia olisi tullut päätetyksi ilman tuota sanaa
jos, kun vaan te herra sihtieri oisitte yhtä valmis antamaan toisille
oikeutta, kuin olette sitä toisilta vaatimaan."



14.


Kuolemasta ei mihinkään pääsee. Kauppamies merimatkalla kysyi
kipparilta, mihin tautiin tämän isä oli kuollut. Kippari vastasi:
"isäni, iso-isäni, ja iso-isäni isä hukkuivat kaikki mereen." -- Noh --
arveli kauppias -- ettekö te ole pelvossa, saadaksenne saman lopun? --
"Saisinko kysyä -- tuumasi kippari -- mihin tautiin teidän isänne,
iso-isänne ja iso-isänne isä kuolivat?" -- "Kaikki kuolivat he
vuoteellansa." -- "Hyvä -- vastasi kippari -- mutta kuinka minä siis
pelkäisin purjehtimista enemmän kun te pelkäätte yösiaanne?"



15.


Eräs aatelismies söi illallista vähäisen kaupungin ravintohuoneessa.
Atrian jälkeen kysyi ravintolan isäntä, oliko ruoka oudon mieleen;
"ruvanne oli oiva", vastasi aatelis-mies -- "olen saanut semmoisen
ehtoollisen, kun ei muu mies koko valtakunnassa." -- "Toki paitsi
pormestaria" -- lisäsi isäntä. "Paitsi ei ketään", sanoi aatelismies.
-- "Teidän täytyy toisista eroittaman pormestarin." -- "En viitsi",
vastasi aatelismies. Lyhyesti sanottu, heidän riita tuli niin kuumaksi,
että isäntä (joka oli raatmanni, ehkei viisaudeltaan Solonin eli
Lykurgon vertainen) veti vieraansa pormestarin eteen. Tämä, jonka järki
oli tarkasti tasakorkoinen raatmannin järjen kanssa, puhutteli outoa
pöyhkiästi: "jo ikivanhoista ajoista on tässä kaupungissa ollut tapana,
eroittaa pormestari muista ihmisistä, niin että jokaisen, muista
puhuttuansa, täytyy lisätä: paitsi herra pormestaria. Rikos tätä tapaa
vastaan sovitetaan yhdellä ruplalla." -- "Hyvä -- sanoi aatelismies --
tuossa on rupla, mutta tahdon tulla hirtetyksi, jollei tuo vanhus, kuin
saatti minun tänne, ole suurin narri koko kristikunnassa, paitsi teitä,
herra pormestari."



16.


Nuori, korkeasukuinen herrasmies oli äsken palannut matkustuksistansa
ulkomailla. Olihan hänellä sama tapa, kuin useimmin muillakin
matkustelijoilla -- kaunistaa totuutta mielijohteen kukkaisilla. Kerran
jutteli hän noista monista lahjoista, joita oli muistoksi saanut
ulkomaan ruhtinoilta. Eritoten ylpeili hän, haastaen saaneensa muhkiat
suitset ranskan kuninkaalta. "Ne ovat somasti koristetut kullalla ja
kalleilla kiveillä, enkä tiedä, raskinenko panna ne hevoseni suuhun.
Kuinka minä parhaimmin käyttäisin niitä?" -- lisäsi hän kääntyen
harmaapäisen upsierin puoleen. -- "Pistäkäät, herra paroni, suitset
omaan suuhunne" -- vastasi tuo harmaapäinen kunnioitettava vanhus,
jonka mieleen lörpötys, kerskaus ja valhe ei laisinkaan ollut.



17.


* Turussa kiitti leveäpuheinen kauppias Pietarin kaupunkia ja kaikkia
sen komeuksia. Kuin hänen puheensa ei ollut juuri viisaasti asetettu,
eikä aina soveltunut yhteen totuuden kanssa, rohkeni eräs tähän asti ei
havaittu, selvästi puettu herra (joka kauvan aikaa oli asunut
Pietarissa) kysyä. "onko herrani sitten ollut Venäjän pääkaupungissa?"
-- "Itse en ole ollut Pietarissa, höpisi toinen, mutta minulla oli
veli, jota aina makiasti halutti sinne päästä."



18.


Venäläinen kreivi, joka oli pitkällä matkalla, jäi kerran yöksi köyhän
Ostiaakin majaan. [Ostiaakit ovat suvultansa Suomalaisia ja asuvat
Siberian avarassa maassa ja ovat kaikki niiltä harvoilta
matkustavaisilta (esim. meidän Castrén vainaalta), jotka tervehtivät
Siberian erämaata, kiitetyt rehellisyydestänsä.] Tulevana päivänä hän
kadotti rahakukkaronsa, jossa oli sata ruplaa. Ostiaakin poika, joka
metsästi jotenkin kaukana majasta, löysi rahakukkaron, mutta jätti sen
paikallensa. Isän käskystä peitti hän sen lehdillä ja risuilla,
säilyttääksensä sen siksi että kenties omistaja ilmaantuisi. Kolmen
kuukauden jälkeen kreivi palaten ajoi jälleen saman Ostiaakin luo.
Sattumalta tuli myös puhuneeksi kadonneesta kukkarostaan. Talonpoika,
joka nyt vasta tunsi hänen, huusi ihastuen: "Olitko siis sinä se mies,
joka kadotit tuon rahakukkaron? Poikani saa tulla näyttämään sinulle,
missä se makaa, niin ettäs saat ottaa sen ylös omin käsin."



19.


* Eräs herrasmies, jota halutti, itsellensä ja muillekin huviksi, ostaa
puhuvaista papukaijaa, meni, ennen Turun suurta paloa, kauppapuotiin,
jossa oli myytävänä näitä eläviä kylläkin. Tutkiessaan papukaijoja,
tuli hän juuri ihastuksiin heidän viisaasta puheliaisuudestaan; mutta
havaiten yhden, joka oli ääneti, sanoi hän: "kuules, seuraa vihaava
herra, miks'et sinä mitään haasta?" -- Ajattelen sitä enemmin --
vastasi tuo viisas papukaija. -- "Oh merkillistä", sanoi herrasmies
kauppiaalle, "mikä on linnun hinta?" -- "Viisikymmentä riksiä." --
"Mieluisesti maksan minä sen rahan. Olen iloinen tästä kaupasta." --
Läksipä sitten kotiinsa, lujasti luullen, tämän papukaijan osaavan
ihmeitäkin jaaria. Mutta, koko kuukauden kuluttua, lintu-parka ei
osannut muita sanoja lörpöttää, kuin vaan nuot ikävät: "ajattelen sitä
enemmin." -- "Voi sinua rukkaa", sanoi herra, "sinä olet vaan hassu,
mutta suurempi hassu olen toki minä, koska vaan yhdestä sanasta
määräsin arvosi."



20.


Lintuen kieli. Sulttaani Mahmud oli ulkonaisilla sodillaan ja
kotoisella hirmuvallallaan, täyttänyt Persian hävityksellä ja
raunioilla. Tämän suuren ruhtinaan visiiri lausui kerran, että hän jo
nuoruudessa oli eräältä viisaalta vanhukselta oppinut lintuen kielen,
niin että kohta linnun suunsa avatessa, ymmärtäisi visiiri selvästi
mitä se sanoi. Iltana, visiirin sulttaanin parissa palatessa
metsästämisestä, näkyi kaksi pöllöä, rauniolla kasvavan puun oksilla.
Sulttaani sanoi: "mieluisesti tahtoisin tietää, mitä nämät rumat linnut
nyt puhelevat keskenänsä; kuultele nyt ystäväni ja anna sitten minulle
tieto." -- Visiiri läheni puuta ja oli tarkasti kuultelevanansa
lintujen puhetta. Palattuansa sanoi hän: "herra sulttaani, olen kyllä
osittain havainnut lintuparin keskinäistä puhetta, mut en tohdi sitä
jutella." Sulttaani ei tytynyt semmoiseen vastaukseen vaan käski
visiirin sana sanalta selittää kaikki, mitä muisti. -- "Saan sitten
sanoa selvän totuuden, mut älkäät vaan vihastuko, herra sulttaani!
yhdellä näistä linnuista on poika ja toisella tyttö. Nämät nuorukaiset
miettivät nyt aviota keskenänsä. Pojan isä sanoi tytön isälle: 'Rakas
veljeni, suostun minä tähän avioliittoon, jahka sinä morsiuslahjaksi
annat tyttärellesi viisikymmentä tuhaksi palannutta taloa.' -- Tähän
vastasi tytön isä: 'viidenkymmenen talon siaan annan minä vaikka
viisisataa. Suo Jumala pitkä elämä Sulttaani Mahmudille; hänen
hallitessa, totisesti ei puutu poltettuja kyliä!'" -- Historia sanoo
tämän sadun niin liikuttaneen Sulttaanin sydäntä, että hän uudesti
rakennutti kaikki hävitetyt kylät, ja siitä asti aina piti huolta
alammaistensa edusta ja onnesta.



21.


* Kuusi vuotinen lapsi, joka oli kiitetty sukkelista vastauksista,
kutsuttiin kerran pitoihin, vierasten iloksi ja hämmästykseksi. Eräs
herra korkeasta säädystä näytti pojalle saksan-omenan, luvaten hänelle
sen, jos tuo piskuinen osaisi vastata tähän kysymykseen: "missä on
Jumala?" -- Poika vastasi: "sanokaat, missä Jumala ei ole, ja minä
annan teille kaksi omenaa."



22.


* Laki-pöydällä valansa tekevä värjäri nosti jo sinisen kätensä, mutta
palautettiin tuomarilta, joka sanoi: riisukaat sormikkaanne, ystäväni!
-- -- Ottakaat silmälasit, herra tuomari! vastasi värjäri.



23.


Kaksi vanhaa toveria, joista toinen kauvan oli ollut ulkomailla,
kohtasivat kerran toinen toisensa. Noh, kuinkas sinä jaksat, sanoi
Matti. -- Aivan hyvin -- vastasi Heikki -- olen nainutkin poissa
ollessani. -- Onpa se hyvä uutinen. -- Ei niinkään hyvä, sillä valitsin
pahan ja ilkeän. -- Olet siis surkuteltava. -- Tuskin, sillä vaimoni
toi myötänsä kaksi tynnyriä kultaa. -- Oletpa siis rikas. -- En kovin
rikas, sillä vaimoni rahalla ostin minä suuren lauman lampaita ja ne
kuolivat kaikki ruttoon. -- Olethan toki todella surkuteltava. -- En
vaan niin surkuteltava, kuins luulet, sillä pelkistä nahoista voitin
enemmän kuin lammasten hinnan. -- Sillä tavalla olet saanut aivan hyvän
palkinnon. -- En vaan, sillä taloni ja tavarani hävitti tulipalo
perinpohjin. -- Voi, voi, tuo oli todella kamala tapaus. -- Ei ylen
kamala, sillä samassa kuin talo, paloi myös ilkeä vaimoni.



24.


Ranskalainen kauppias matkusti pohjois-Amerikan sisämailla. Siihen
aikaan (v. 1800) oli siellä paljon soita, jotka sivistys ja ahkeruus
meidän aikanamme suuremmaksi osaksi on muuttanut hedelmällisiksi.
Matkustavaisen hevonen vaipui hyllyyn, jonkatähden kauppias, nähden
mahdottomaksi saada sitä ylös, otti kuorman sen seljästä. Kantaen itse
tämän raskaan taakan, tuli hän kovin voivuksiin ja oli jo jättämällään
kaikki, paitsi rahansa, koska näkyi Intialainen hevosen selässä. Tämä
säälien matkustavaisen surkeata tilaa, käski hänen taakkanensa astua
ylös hevosen selkään ja sillä tavalla tulivat molemmat, ehkä matka oli
pitkä, toki vähitellen erääseen kaupunkiin.

Nyt arveli tuo kiittämätön kauppias helposti voittavansa hevosen siltä
tyhmältä Intialaiselta. Tämän maatessa sikeässä unessa, otti kauppias
vaan hevosen ja ajoi kaluinensa pois. Intialainen, herättyänsä
kaivatessa hevosta ja toveria, ajoi niitä takaa ja tuotti myös molemmat
takasin kaupunkiin. Ranskalainen, kovin suuttunut tästä väkivallasta,
sanoi: "tämän Intialaisen tapasin minä metsässä ja säälien sallein minä
hänen istua minun kanssani hevosen selkään; sama kiittämätön lurjus
tahtoo nyt kavaluudella omistaa hevoseni -- tämän hevosen, joka jo
kolme vuotta on kantanut minun ja kapineeni."

Paljon kansaa oli kokoontunut ja koska ranskalaisen historia kuului
sangen todenmukaiselta, arveli jokainen, että Intialainen ansaitsisi
ankarata rangaistusta. Tämä anoi, että he toki, ennen päätöstänsä,
kuultelisivat historian myös hänen suustaan, johon he myös suostuivat.
Nyt kertoi hän tapauksen selvästi kuin se olikin tapahtunut. -- "Mutta
-- lisäsi hän -- koska molempien historiamme ovat niin samanlaatuiset,
että sopii epäillä kertomukseni totuutta, taluttakaat siis hevonen
syrjään, peittäkäät sen pää ja tuokaat se sitte tänne takasin." Tämän
viipymättä tehtyä, sanoi Intialainen, kääntyin kauppiaan puolelle:
"koska hevonen sananne jälkeen on ollut teillä jo kolme vuotta, tulee
teidän tietää, kummassa silmässä sillä on kaihi; sanokaat siis silmän
nimi, oikea eli vasen, ja hevonen on teidän. Joll'ette osaisi vastata
oikein, kuuluu hevonen minulle." Kansan mieluisesti suostuessa tähän
ehtoon, sanoi ranskalainen, antaen asian rippua onnessa: "kaihi on
oikeassa silmässä." -- "Paljastakaat hevosen pää -- sanoi Intialainen
ilolla -- nyt näette, että molemmat sen silmät ovat terveet ja ehiät."



25.


* Aatelis-kartanossa oli kauvan ollut riita kyökki-piijan ja ohjillisen
välillä taaleen tuomisesta kahvepöytään. Saatuansa tiedon tästä,
kutsutti herra eräänä aamuna molemmat tykönsä, saadaksensa kuulla, mitä
heillä oli sanomista. Valittaen sanoi piika: "tämä ohjillinen oleskelee
joka aamu kyökissä vetäin laiskat jalkansa edes takasin, mutta niin
paha on hän luonnostansa, ettei vaan viitsi auttaa minua taaleen
tuomisella, ehkä hän kyllä näkee, minulla olevan työtä yltäkyllin." --
Tähän vastasi ohjillinen, semmoista ei kuuluvan hänen toimiinsa. --
"Olkoon niin -- sanoi herra -- mutta mitä siis luulet niihin kuuluvan?"
-- "Pitää huolta hevosista, puhdistaa ja ajaa vaunut." -- "Oikein
vastattu -- sanoi herra -- enkä minä tahdo sinulta enempää työtä, kuin
sinun tulee tehdä; sen vaan tahdon minä, että sinä tästä edes, joku
aamu ennen kahveen aikaa, panet hevoset vaunuin eteen ja ajat tämän
toverisi, kyökkipiijan rieska-kamarille. Toivon tämän kuuluvan sinun
toimiisi."



26.


Kaksi tutenttia Espaniassa kävi yhdessä kotoansa Salamankkaan, jossa on
mainio akatemia. Väsyneinä jalka-matkasta lepäsivät muutaman hetken
varjoisella paikalla, virkistävän lähteen reunalla. Noustessaan ylös,
pitkittämään matkaansa, näkivät kiven, johon oli piirretty sanoja,
jotka aika jo oli niin kuluttanut, että he työläästi taisivat ne
selittää. Sanat olivat nämät: "tämän alla lepää Tohtori Pietari
Garcia'n sielu haudattuna." -- Nuorempi tutentti, ilonen ja
keviämielinen veitikka, rupesi kohta nauruun ja huusi: "sielu
haudattuna. Kuinka voin minä sitä ymmärtää? Mielelläni tahtoisin
tietää, mikä hölmö on määrännyt sellaisen hullun piirroksen." --
Kumppaninsa, toinen tutentti, joka oli syvämietteisempi, sanoi
itseksensä: "nämät sanat sisältävät, kenties, jonkun salaisuuden." --
Antoi hän siis nuoremman tutentin mennä tiehensä ja sitten rupesi hän
veitsellänsä kaivamaan mullan kiven alta ja ympäriltä. Nostaen vihdoin
kiven ylös, näki hän sen alla nahkukukkaron, ja kukkarossa löysi hän
sata tukaattia ja paperin, johon oli kirjoitettu: "Ole perijäni sinä,
jolla oli järkeä aavistaa piirroksen tarkoitusta; käytä niitä rahoja
paremmin kun minä!" -- Ilossansa aarteesta kävi tutentti Salamankkaan,
tohtorin sielu taskussansa.



27.


Nitokris, kuninkaatar Babyloonissa, määräsi, että hänen muistoksi
rakennettaisi muistopatsas tällä piirroksella: "jos joku niitä
ruhtinoita jotka minun jälkeen nousevat tämän maan kuningas-istuimelle,
joutuu rahan ahdinkoon, avatkoon hän hauta, ja ottakoon siitä tavaroita
tarpeeksensa. Mutta älköön avatko, jollei hän ole totisessa pulassa ja
rahan hädässä!" -- Tämä muistopatsas jäi liikkumatta, siksi että
Dareios, Hystaspin poika, tuli kuninkaaksi. Uteliaisuudesta eli
ahneudesta antoi hän avata haudan, mutta ei löytänyt toivottua rahaa
eikä aarteita vaan nämät piiritetyt sanat: "ahneutesi on saattanu
sinulle häpeän, vaan ei rikkautta. Jollei raha-arkkusi olisi pohjaton
ja rahan-janos sammuttamaton, et sinä suinkaan kuolleitten hautoja
olisi solvannut!"



28.


Oli tuttu, että eräs rikas ja visu rahamies ei koskaan kutsunut
vieraita pöytäänsä. "Lyön vetoa -- sanoi nuori veitikka -- että minä
saan häneltä kutsumuksen päivälliselle." -- Lyötiin veto ja tulevana
päivänä kävi veitikkamme rahamiehen tykö juuri siihen aikaan, jona
tiesi hänen aterioitsevan. Palvelialle sanoi hän tahtovansa puhua
herran kanssa eräässä asiassa, joka herralle oli tuopa tuhannen ruplan
voiton. Palvelian sisään mentyä ja ilmoitettua isännällensä tämän
seikan, tuli herra kohta ulos ja sanoi oudolle: "Mitä te sanotte,
herra, että voisitte minulle toimittaa tuhannen ruplan voiton?" --
"Kyllähän se niin on, mutta en tahdo katkaista ruokalepoanne. Menen
itse syömään päivälliseni, mutta parin tunnin jälkeen ... saanko
palata?" -- "Kaikella muotoa, tulkaat sisään. Syökäät minun kanssani."
-- Nuori mies suostui kutsumukseen ja söi suurella ruokahalulla.
Päivällisen lopetettua ja rahamiehen perheen pois mentyä, sanoi talon
isäntä: "Noh herra, käydään nyt asiaamme. Pyydän nöyrimmästi, saisinko
tietää, millä tavalla teillä olisi mahdollista toimittaa minulle
tuhannen ruplan voiton?" -- "Olen kuullut teillä olevan tyttären, jonka
te aivotte naittaa pois?" -- "Aivan niin onkin." -- "Ja että olette
määränneet hänelle kymmenen tuhatta ruplaa myötä-antimiksi." -- "Tämä
on myös tosi." -- "No hyvä, suokaat siis tyttärenne minulle, minä en
tahdo morsiuslahjaksi niin paljoa; minä tyydyn yhdeksän tuhanteen
ruplaan ja te voitatte tässä kaupassa tuhannen ruplaa." Suostuiko isä
tähän ehtoon, emme tarkasti tiedä. -- Tosi on kuitenkin, että tuo
viisas veitikka voitti vetonsa.



29.


* Vähänen tyttö leikkasi kerran pitkät, kähärät hiuksensa ja pani ne
sievästi rasiaan talteen. Äiti tullen sisään samassa sanoi
hämmästyksissä: "Mitä olet tehnyt, lapseni, oletpa leikannut hiuksesi
poikki." -- "Olen -- vastasi tyttö -- en tahdo joka päivä käydä
nivarilla; sentähden olen pannut net talteen. Mutta huomenna puen ne
jälleen päälleni -- niin tädilläkin on tapana tehdä."



30.


Eräs korkeasti oppinut herra rakasti niin kirjojansa, että hän
ateriallekin kutsuttua työläästi jätti niitä. Kerran häntä jo kauvan
odotettua, tuli vaimonsa sisälle ja nähden miehensä nyt kuin
tavallisestikin kiinnitetyn kirjoihinsa, sanoi hän: "Ah, joska sentään
olisin kirja!" -- "Mintähden niin?" -- kysäsi oppinut. -- "Sentähden
että sinä sitten aina pysyisit minun tykönäni" -- vastasi vaimo. --
"Siihen myös minä olisin tytyvä -- pitkitti mies, mutta sinun pitäisi
silloin olla almanakkana." -- "Mintähden juuri almanakkana?" --
"Sentähden että minä sitten joka vuosi saisin uuden."



31.


* Laulun voima. Puhakka, suomalainen runoseppämme, näki itsensä kerran
pakotetuksi käymään lakia pellostansa. Kyläläinen, jonka pelto koski
Puhakan peltoon, oli muuttanut väliaidan, jota hänen oli hoitaminen,
ison kappaleen Puhakan pellon puolelle. Koska tämä riita ei taittu
hyvillä sanoilla ja sovinnolla ratkaista, annettiin se siis oikeuteen.
Puhakka oli jo voittamallansa, koska eräs herrasmies, joka aina oli
häntä katsonut nurjilla silmillä, lupasi ryhtyä asiaan ja laillisesti
näyttää toteen, että raja ennenkin oli käynyt niin, kuin Puhakan
naapuri oli sen asettanut.

Puhakka kävi herrasmiehen luoksi ja kysäsi, oliko todella hänen aikomus
pitää naapurin puolta, ajaen väärää asiata. Antamatta suoraa vastausta
lisäsi alvokaatti vielä senkin ennustuksen, että Puhakan, kulunkit
maksaaksensa, pian oli luopuminen koko pellosta, ja että hän, paitsi
tätä, vielä menettäisi hyvän nimensäkin.

-- Ettekö siis pidä väliä, vaikka puhutte vakuutustanne vastaan ja
teette värän valan? lausui Puhakka.

-- Tiesittekö opettaa minulle velvollisuuksiani? -- kuului tuo
pilkallinen ja pöyhkiä vastaus.

-- Luulette osaavanne pimittää hyvin kiitettävän oikeuden silmät ja
toki itse päästä koskematta?

-- Kahta siitä. Oikeuden silmät kääntyvät helposti, mihin viisaus vaan
heidät kääntää.

-- Jahka olisitte kunnian mies, ette suinkaan tahtoisi keltään riistää
laillisen omaisuutensa...

-- Olen kuullut kyllä -- ärjäsi alvokaatti. -- Menkäät nyt tiehenne,
koskei teillä ole mitään muuta sanomista.

Silloin, sanotaan, välähtelivät Puhakan silmät. Koiramaisilla,
sukkelilla silmillä sanoi hän: "Odottakaat, minä teen teistä runon!"

Herrasmies kavahti tuoliltansa, huutaen:

-- Älkäät, Jumalan tähden! Naapurinne ajakoon itse asiansa. Siitä minä
en enää pidä huolta --- lisäsi hän, kohteliaasti seuraten Puhakkaa
ulos.



32.


* Nuori mies ajoi muutamana iltana isvosikalla, mutta aikoen kotiin,
muisti rahakukkaronsa olevan tyhjän, ja ettei kotonakaan rahaa ollut
saapuvilla. Pelastaitaksensa hädästä, jutteli hän alakuloisella
äänellä, kadottaneensa rekeen kaksi hopiaruplaa, joita pimeässä löytää
ei ollut mahdollista. Käski siis isvosikan odottaa siksi että hän
kamaristaan toisi valkiata rahat hakeeksensa. Kohta sisään mentyänsä,
kuuli hän kulkuisten helinän, jonkatähden riensi portille, huutaen
isvosikkaa seisahtamaan. Mutta tämä oli ikään kuin kuuro ja ajoi
ennättämiseen pois.



33.


Rehellinen pahantekijä. Espanjalainen herttua Ossuna tuli Barcelonaan
kuninkaallisella valtakirjalla, jonka voimasta hän sai armahtaa
muutamia ikuisia vankija. Tultuansa erääseen vankihuoneeseen rupesi
herttua tutkimaan syytä heidän tilaansa, saadaksensa jonkun johdon
armahtamiseen. Jokainen vangeista osasi selittää syynsä puhtaaksi,
lykäten rangaistuksen vihollisten pahuuden, eli tuomarien vääryyden
syyksi. Vaan yksi vanki poikkesi tästä tavasta, sillä herttuan
kysymykseen, mistä syystä hän oli tullut tähän surkuteltavaan tilaan,
vastasi hän:

-- Minua lähetettiin tänne täydellisestä syystä. Maantiellä Saragossan
seuduissa tein minä rosvo-työn. Tosi on kyllä, että minä olin kovassa
tuskassa ja tarpeessa sekä itseni että leipää kaipaavan perheeni
puolesta. Kuitenkin olin minä syypää suureen rikokseeni ja kärsin siis
oikeuden mukaan rangaistustani.

-- Hei, hei -- huusi herttua -- olempa vihdoin löytänyt hävyttömän
veitikan! Kuinkas sinä tohdit tunkeutua näitten rehellisten miesten
seuraan. Kuuleppas, vankien vartia, päästä tämän lurjuksen kahleet.
Mene tiehes, pahantekijä; älä tästä edespäin koskaan enää oleskele niin
viattomassa joukossa! -- Jumalan avulla en koskaan -- sanoi tuo
vapahdettu ihmis-rukka. -- Siunatkoon Jumala teitä armostanne,
jalomielinen herra herttua!



34.


Muutamat nuoret herrat, jotka juodessansa ravinto-huoneessa puhelivat
sitä ja tätä, joutuivat myös puheeseen kummitusten olosta. Yksi
joukossa kielsi kummituksia ja aaveita perinpohjin ja näyttääksensä
povessansa ei olevan vähintäkään pelkoa, löi hän vetoa, yösydännä
tuodaksensa pääkallon läheisestä luuhuoneesta. Haudankaivaja suostui,
kohtuullisella rahalla, jättämään luuhuoneen oven avoinna. Uskalikkomme
tuli määrätyllä ajalla kamalalle paikalle, tietämättä että yksi
toveriansa oli mennyt sinne edeltäkäsin. Haperoiten luu-läjässä löysi
hän pian pääkallon, jolla hän jo oli lähtemällään luuhuoneesta, koska
hän kuuli sulkeutuneen äänen sanovan: "se on minun pääkalloni." -- Hyvä
sanoi nuorukainen -- minun täytyy siis hakea toista. Tarttuessansa
toiseen, kolmanteen ja neljänteen kalloon, kuuli hän aina samat sanat
mutta sanotut erilaisilla äänillä. Vihdoin ottaessaan viidennen, sanoi
hän: "mun täytyy ottaa yhden, olkoon kenen hyvänsä", ja juoksi
tiehensä. Palattuansa toverien seuraan, sanoi hän viskaten pääkallon
pöydälle: "tuoss' on kallo, mutta tahdon tulla hirtetyksi jollei
omistaja tule kohta perässä."



35.


* Tolppari määrättiin isännältänsä viemään naapuriherralle kirje ynnä
kopallinen krapuja. Päivän kuumasta paisteesta väsynyt, nukkui hän
koiviston varjoon. Kuka osaa kuvailla hämmästystänsä, kun herättyänsä
näki korin tuiki tyhjänä ja krapu-joukon päässeen karkuun. Veipä toki
tyhjän kopan ja kirjeen määrä-paikkaan. Naapuriherra sanoi, luettuansa
kirjeen: "No ystäväni, onpa kirjeessä krapujakin?" Ilosta lyöden
käsiänsä yhteen lausui tolppari: "Jumalan olkoon kiitos, että ovat
siellä; luulin minä heidän jo päässeen karkuun."



36.


Kiinan keisari, Kamhi, piti tarkkaa huolta, ettei pöytänsä koskaan
kaivannut kalleita ja tulisia viiniä Euroopasta. Käskipä kerran
mandariinin, joka oli enimmän uskottuja virkamiehiänsä, tulla kanssaan
juomaan. Tästä leikistä tuli keisari ensin juovuksiin ja vaipui sitten
syvään uneen.

Mandariini, peläten tästä keisarin kohtuuttomuudesta tulevan pahoja
vaikutuksia, kävi henkivartioitten tykö, joille hän jutteli herransa
olevan humalassa. Viisailla sanoilla selitti hän heille, kuinka tuo
keisarin paha taipumus pian kenties kääntyisi pahaksi tavaksi, kuinka
luontonsa, ennenkin pikainen, viinin pahoista höyryistä tulisi vielä
pikaisemmaksi ja niin kiivaaksi, ettei hän enää olisi säästävä
parhaimpia uskotuitansakaan. "Estääksenne niin suurta vaaraa, on teidän
paneminen minä kahleisiin ja heittäminen vankihuoneesen, ikään kuin
käsky olisi lähtenyt itse keisarilta" -- lisäsi tuo sukkela mandariini.

Henkivartiat suostuivat oman hyötynsä vuoksi mielellänsäkin tähän
esitykseen. Keisari hämmästyi koska herättyänsä näki itsensä yksinään
ja kysyi, mihin pöytäkumppaninsa oli joutunut. Vastattiin, että tämä
oli kovaksi onnekseen loukannut keisarin mieltä, niin että häntä
herran käskystä oli viety vankihuoneesen, jossa nyt vartoi
kuolema-tuomiotansa.

Keisari näytti muutamaksi hetkeksi joutuneen syviin ajatuksiin; sitten
antoi käskyn saattaa mandariinin silmiensä eteen. Tämä tuli paikalle
kahleissansa; laskein itsensä keisarin jalkain juureen pyysi hän
pahantekijänä herraltansa armoa. Tämä kysyi, mikä oli saattanut vangin
tämmöiseen tilaan ja kuhun rikokseen hän luuli itsensä syypääksi.
Mandariini vastasi: -- rikoksestani en tiedä mitään; sen vaan tiedän,
herra keisari, että teidän käskystänne heitettiin minä synkiään
vankihuoneeseen, jossa minun vaan oli odottaminen hengen rangaistusta.

Keisari meni vielä syvempään miettimiseen kuin ennen. Tuokion aikaa oli
hän alakuloinen ja äänetöin. Vihdoin pitäin tämän väkivaltansa, jota
hän ei taitanut muistaakaan, lähteneen viinin pahoista sumuista,
pelasti omin käsiin mandariinin kahleista ja -- tästä asti huomattiin,
keisarin juodessansa aina välttävän kaiken liiallisuuden.



37.


Koska sittemmin Persian kuningas, tuo suuri maan-valloittaja Kyros
vielä oli noin kahdentoista-vuotinen, eleskeli hän -- historioitsian
Xenofon'in mukaan -- iso-isänsä, Median kuninkaan Astyag'in hovissa.
Puolikasvuinen Kyros piti silloin, iso-isän huviksi, juomanlaskijan
virkaa. Kerta suurten pitojen jälkeen kysäsi kuningas, mitä varten
pojan-poikansa ruokapöydässä oltaessa aina oli mennyt hänen tuolinsa
ohitse. -- Se on toki -- lisäsi kuningas --- päätoimi koko
palvelluksessasi. -- Tämä -- vastasi Kyros -- ei tullut unhotuksesta
eikä huolettomuudesta, vaan johtui mieleeni luulo, juoman olevan
myrkytetyn. -- Mikä vei sinun sellaisiin ajatuksiin? --- kysyi
kuningas. -- Sen tohdin kyllä sanoa -- vastasi nuorukainen; --
pidoissa, jotka sinä, rakas isoisä, tuonnain pidit, huomasin minä, että
kaikki, jotka joivat siitä juomasta, rupesivat mielipuolina pauhaamaan;
heidän ylönpaltinen ilo näkyi tulleen jostakin pahasta kivusta; itse
sinäkin, iso-isä kulta, olit kuin riivattu. Olit nähtävästi unhottanut
korkean virkasi, ja kuinka alhaiset alamaisesi ovat sinun suhteesi;
koetellen tanssia, jaksoit sinä tuskin pysyä jaloillasi. -- Hymysuin
sanoi Astyages: -- etkös, kiltti poikani, koskaan ole nähnyt isäsi
samassa tilassa? Millä tavalla hän humala-päissään käyttänee itsensä?
-- Minun isäni -- vastasi tuo rohkia nuorukainen -- juo vaan ruumiin
ravinnoksi; hän unhottaa toisin klasin siksi että luonto häntä
muistuttaa sen totisesta tarpeesta. -- Kuningas taputti vaan Kyroa ja
piti hänestä vielä enemmän kuin ennen.



38.


* Nuori kunnioitettu talollinen tuli tervehtimään pastoriansa, jolle
hän muutaman kirjoituksen palkinnoksi toi eväitä. Pastori tarjoi
talolliselle pienen ryypyn, jonka tämä ensin vähän kursaillen pani
pohjaan. Koska talollinen oli viisas ja puhelias mies, rupesi pastori
hänen kanssa haastamaan sitä ja tätä. Neljänneksen tuntia mentyä,
tarjoi pastori toisen eli piiskaryypyn. Kieltämättä otti talonpoika
tämän vastaan ja joi sen myös kursailematta pohjaan. Vielä viipyi hän
muutaman minuutin, mutta jo lähtemällänsä pyysi hän kolmannen ryypyn
sanoen: "yksi ryyppy on liian paljo, mutta kaksi on liian vähä."



39.


* Eräs vanha, yksinkertainen pappismies ylämaasta, joka ei paljon
ollut ottanut osaa uudenaikasen maailman menoista, tuli kerran
ravintohuoneeseen, jossa hän seuraten ruoka-listaa söi järjestänsä
monta ruokalajia. Koska hän oli ehtinyt noin puoleen listaa oli hän jo
liiaksi ravittu ja väsynyt. Hän kävi siis ravintohuoneen isännän tykö
valittaen mahdottomaksi syödä kaikki ne ruvat, joita lista osoitti.
"Mutta -- lisäsi pappi -- tahdon minä sittekin maksaa koko listasta,
kun vaan pääsen tästä peevelin pulasta."



40.


Oikeus Turkissa. Köyhä turkkilainen, joka rikkaan naapurin juonista oli
kadottanut maakartanonsa, kutsutti tämän tuomarin eteen. Köyhällä oli
kirjoituksia, jotka vahvistivat hänen väitöksensä; mutta niitä
kumoaksensa oli rikas saattanut puoleensa monta todistajata; vielä
paremmin vahvistaaksensa heidän puheensa lisäsi hän, tuomarille
lahjaksi, kukkaron 500 tukaattia. Asiaa tutkittaissa näytti köyhä mies
paperinsa, joita vastaan rikas jälleen tuotti todistajansa. Tutkimisten
lopetettua, oli tuo rikas varmaan vakuutettu tuomarin päättävän
päätöksen tuiki hänen mieleensä. Mutta tämä virkamies ei ollut niitä
tuomareita, joihin raha vaikuttaa, vaan ottaen kukkaron sohvansa alta,
sanoi hän rikkaalle miehelle: "tässä asiassa olette paljon harhailleet;
tämä köyhä rukka ei jaksa tuottaa todistajia, hänelle eduksi, mutta
minä jaksan niitä tuottaa viisi sataa, ja tässä ne ovat." Niin sanoen
paiskasi hän, inholla, rahakukkaron pöydälle, samassa päättäin asian
köyhälle eduksi.



41.


Tohtori Stukely (englantilainen) tuli kerran, suostumuksen jälkeen,
tervehtimään tuota suurta tähtein tutkiata, Sir Isaak Nevton'ia.
Palvelia sanoi herransa olevan oppiaineissansa, milloin ei kellään
ollut lupaa häntä häiritä. Häntä odottaaksensa istui kuitenkin tohtori
alas, eritoten ruokatunnin jo läsnä ollessa. Kymmenen minuutin mentyä,
tuotiin päivälliseksi pöydälle paistettu lintu kannen alla. Kului koko
tunti vaan Sir Newtonia ei näkynyt. Tohtori asettain itsensä pöytään,
söi siis rohkiasti paistetun linnun ja näyttäin tyhjän talrikin, käski
hän palvelian tuoda toisen herrallensa. Ennen paistin valmistettua,
tuli tuo kuulusa mies sisälle. Pyytäin pitkän viipymisensä anteeksi,
lisäsi hän: -- "sallikaat minun vaan vähän haukata; kohta olen teidän
omanne. Tällä haavaa olen jotenkin väsynyt." -- Niin sanoen nosti hän
kannen ja nähdessään paistin jo syödyksi, kääntyi hän, muutoksetta
kasvoissa, tohtorin puoleen sanoen: "kas mitä sukkelaa kansaa me
oppineet toki olemme. Unhotin, että jo olen syönyt."



42.


Eräs kalihvi, joka ankaruudellaan oli joutunut alamaistensa kauhuksi,
matkusti kerran tuntemattomaksi puettuna maansa kaukaisinta osaa. Häntä
kohtaavalta Arapialaiselta kysyi muun muassa: "minkälainen ihminen lie
tuo kalihvi, josta niin paljon haastetaan?" -- Se vai -- vastasi
Arapialainen -- se ei ole ihminen, vaan julma peto. -- "Mistä häntä
sitten syytetään?" -- sanoi kalihvi. -- Kaikenlaisista julmista
hirmutöistä. -- "Oletteko ikään häntä nähneet?" -- Jumalan kiitos, en.
-- "Katsele häntä nyt tarkasti -- sanoi kalihvi -- sillä itse kalihvi
nyt puhuttelee sinua." -- Arapialainen, näyttämättä vähintäkään
hämmästystä, sanoi katsellen levollisesti kalihvia: "entäs te, kurkia
herra kalihvi, tiedättekö te, kuka minä olen?" -- Kalihvin vastatessa
kieltäin, lisäsi Arapialainen: "minä olen Zoharin perheestä, jonka
jälkeiset ovat vaivatut hulluudelta, yhden päivän vuodessa. Tänäpänä on
minun vuoroni."



43.


* Itku silmissä tuli Antti (suuri veitikka muutoin) toverinsa Heikin
vastaan. Tämän nauraessa hänen itkuansa, sanoi Antti: "syytä on kyllä
itkeäni. Ystävämme Matti rukka, tuo oiva poika, paras poika koko
maailmassa, tuomittiin eilän vitsan-alaiseksi." -- Noh, mitä pahaa on
hän sitten tehnyt? -- "Ei mitään sen pahempaa, kuin kukin muu olisi
tehnyt hänen tilassansa; hän näki suitset maantiellä ja korjasi ne." --
Voi, huusi Heikki, nyt vasta tuomarit ovat tulleet peräti hulluiksi!
Tuomita ihmistä vitsoihin suitsien ylös otosta! Tämä on todella aivan
kovaa. "Sanoakseni totuuden, lisäsi Antti, oli suitsien toiseen päähän
sidottu hevonen."



44.


* Eräs hajamielinen, vanha herra tuli kadulla ristipojallensa vastaan,
joka hänen kysymykseen vastasi menevänsä kouluun. "Se on hyvä, vallan
hyvä -- lausui vanhus -- sinä olet kiltti poika; tässä saat puolen
ruplaa; toivon vielä elää niin kauvan, että saan kuulla sinun pitävän
ruumissaarnani."



45.


* Turussa v. 1743 päätetyn rauhan-liiton säännöstä tuli yksi osa
Mändyharjun pitäjätä kuulumaan Ruotsille, toinen taas Venäjälle. Koska
pitäjäläisillä ei ollut varaa sentähden rakentaa toista kirkkoa, täytyi
siis papin esirukouksessa muistaa sekä kuninkaallisen Ruotsalaisen että
keisarillisen Venäläisen huoneen. Kerta Kustaa III, matkustaissansa
näillä tienoilla, poikkesi pappilaan. Pilkaten kysyi hän provastilta,
ketä hän ensin esirukouksessaan mainitsi, Venäjän keisarinnaa eli
Ruotsin kuningasta. Levollisesti ja hymysuin vastasi provasti
viekkaasti: "Keisarinnaa ensin, kuinka muuten; naisihmisiä kohtaan
täytyy aina olla säädyllinen."



46.


* Eräs kirkkoherra toivoi tulevaisilla tohtori-vihkiäisillä saavansa
Pyhän Raamatun tohtorin arvonimeä ja sitä seuraavata hattua. Kerta
ihmetteli hän kappalaisensa terveyttä, kysyin kuinka tämä hoiteli
ruumistansa, kun hän itse, tarkallakin varovaisuudella, aina oli
kitulias ja pahoilla mielin. Kappalainen vastasi: "tuo suuri eroitus
terveydessä tulee siitä, että teillä on hattu ajussa mutta minulla vaan
päässä. Eli toisilla sanoilla: teillä on hattu sisäpuolella päätä,
minulla vaan ulkopuolella."



47.


Kerran kuumana päivänä seisoi Ranskan sotamarsalkki, Turenne, vaaleissa
vaatteissa esikamarinsa akkunalla, katsoen ohitse kulkevaisia, kun yksi
palvelioistansa astui sisään. Tämä, pettyen puvusta, piti herransa
alakokiksi, hiipi salaa eteen ja antoi marsalkille kädellä, joka ei
ollut kehnoimpia, hyvän lyömän peräpuolelle. Turenne kääntyi kohta ja
palvelia, nähden herransa kasvot, muuttui pelvosta melkein
mielipuoleksi, eikä tainnut muuta kuin vapisevalla äänellä sopertaa:
"luulin Yrjöksi." -- Puoleksi vetäin suunsa hymyyn, sanoi marsalkki:
"luulitkos, mutta ei sinun sittekään olisi pitänyt lyömän niin
kovasti."



48.


Kolme rosvoa, jotka äsken olivat saaneet hyvän saaliin erään vähäsen
maakaupungin lähellä, päättivät, että vaan yksi heistä menisi
kaupunkiin ostamaan ruoka-aineita, jotka hänen sitten piti tuoman
määrättyyn paikkaan metsässä. Tämän mentyä, neuvottelivat jälellä
olevat keskenänsä ja, enentääksensä osansa saaliista, päättivät he,
kohta toverin palattua, murhata hänen. Niin kävikin; mutta tuo murhattu
kumppani, jonka sieluun samanlainen tarkoitus oli mahtunut heitä
vastaan, oli kohta, syötyänsä hyvän aterian, myrkyttänyt kaikki jälellä
olevat ruoka-aineet. Sillä tavoin kuolivat he kaikki kolme, toinen
petettynä toiselta.

Tällainen on ystävyys pahantekijäin välillä.



49.


Eräs itämainen ruhtinas kohtasi, lystimatkalla muutaman korkean
virkamiehen parissa, köyhän erokkaan, joka avoin suin huusi: "kuka
hyvänsä minulle antaa sata kultarahaa, saa minulta hyvän neuvon."
Ruhtinas antoi lukea erokkaalle tämän summan, jonka perästä erokas
sanoi: -- älä rupee mihinkään toimeen, ellet hyvin ole miettinyt sen
loppua!

Kuullessaan tämän halvan ja jokapäiväisen oppilauseen, purskahtivat
hovimiehet nauruun, sanoen: "erokas on saanut hyvän makson viisaasta
sanastaan." Mutta ruhtinas tytyi tähän vastaukseen niin suuresti, että
hän antoi piirittää sen kulta-puustaveilla hovinsa nurkkiin ja
jokaiseen kulta- eli hopia-astiahan. Jonkun ajan perästä oli ruhtinaan
jäsen-lääkäri rahoilla houkuteltu kuolettamaan hänen myrkytetyllä
lansetilla, suonen-iskun hetkinä. Päivä koska ruhtinaan käsivarsi jo
oli sidottu ja tuo pahan onnen lansetti lääkärin kädessä, sanoi entinen
itseksensä: "älä rupee mihinkään toimeen, ellet ole hyvin miettinyt sen
loppua."

Näistä sanoista vapisten, päästi lääkäri lansetin kädestään. Ruhtinas,
havaiten hänen vimmansa, kysyi sen syytä. Lääkäri lankesi polvillensa,
tunnustaen koko seikan. Hän sai rikoksensa anteeksi, mutta pahan liiton
nostajat rangaistiin kuolemalla.

Ruhtinas sanoi hovimiehille, jotka pilkaten pitivät erokkaan neuvon
aivan halpana: "eipä ole juuri halpa se neuvo, joka voi kuninkaan
pelastaa kuolemasta."



50.


* Kylmällä talvipäivällä kävi suutari N., joka myös vähää ennen oli
saanut raatmannin kunnia-nimen, ylös alas pitkin Helsingin katuja,
velkoaksensa suutarin töistä ansaitut, mutta vielä maksamattomat rahat.
Ollen laiska maksaja, sai myös luutnantti H. nähdä raatmannin pulskeat
kasvot. Tämän sisään astuessa, ei kuitenkaan H. noussut ylös mukavalta
sohvaltaan vaan pitkitti, kirja kädessä, lukemistansa. Hieroen kylmiä
käsiänsä sanoi raatmanni: -- "merkillisen kylmä ilma tänäpänä, herra
luutnantti." -- Kuka käski teidän käydä ulos? -- muistutti tämä. --
"Tahtoisin maksoa niistä saappaista ja kalosseista, jotka minä joku
aika sitte teille valmisten. Yhdessä maksavat ne vaan 10 ruplaa
hopeassa." -- Maksakoot mitä hyvänsä; kahta siitä. Ei mull' ole mitään
rahaa. -- "Koska herra luutnantti katsoo mahdolliseksi maksaa tämän
velan?" -- En minä ole mikään tietäjä. -- "No, mutta miksi te siis
ollenkaan tilaatte jalkineita, koskette näe taitavanne niitä
milloinkaan maksaa?" -- Nyt nousi luutnantti ylös sohvalta, lähestyi
raatmannia ja sanoi lyödessään kädet yhteen: -- Ettekös ole pentelen
tyhmä nyt jälleen? Kuinka se sopisi, ja miltä se näyttäisi, jos kruunun
upsieri kulta-kauluksella kävisi paljain jaloin?

Kovin häpeillään meni suutari tiehensä mutta totuuden arvoksi on toki
sanottava, että luutnantti muutaman viikon jälkeen maksoi täyden
velkansa.



51.


Keisari Joosef toisen hallitessa Itävallassa, oli Pyömissä perästyksiin
katovuosia, niin että monella maamiehellä ei ollut leipää nälkänsä
sammutteeksi. Joosef lähetti siis Pyömiin paljon viljaa ja muitakin
ruoka-aineita ja matkusti itsekin sinne, katsoaksensa, oliko kaikki
jaettu hänen määräämällä tavalla. Ilmoittamatta kuka hän oli, tuli
keisari erääseen vähäseen Pyömiläiseen kaupunkiin. Ulkopuolella
maaherran taloa oli paljon vaunuja ja rattaita viljaa täynnä; mutta
talonpojat, joille ne kuuluivat, olivat kokoontuneet ja puhelivat
suutuksissa keskenänsä. Keisari kysyen syytä tähän ruokottomuuteen, sai
vastauksen: "tässä olemme vartoneet monta tiimaa, ehkä kotihimme on
kahdeksan penikulmaa." -- Puhuvat totta -- lisäsi maaherran saapuvilla
oleva sihtieri -- ja paitsi sitä ovat köyhät kaupunkilaiset myöskin jo
monet tunnit saaneet vartoa viljan jakoa.

Keisari, ehkä pukunsa oli vallan yksinkertainen, meni nyt sisälle
huoneeseen, käskein sihtierin herrallensa, jonka luona oli vieraita,
ilmoittaa oudon tulleen. Nousi nyt tämä kahdenvälinen puhe:

_Maaherra_. Kuku te olette?

_Keisari_. Upsieri keisarin palveluksessa.

_Maaherra_. Millä taidan olla teille avuksi?

_Keisari_. Sillä, että te päätätte talonpoikain asian ja päästätte
heidän kotiinsa. He ovat vartoneet kylläksensä.

_Maaherra_. Talonpojilla on hyvä aika vartoa; heidän varten en luovu
huvituksestani.

_Keisari_. Mutta heillä on vielä noin kahdeksan penikulman matka kotiin
ja heidän on jo ollut vartominen ylönpaltisesti.

_Maaherra_. Mitä teidän on tekemistä talonpoikien kanssa?

_Keisari_. Pitää oleman rakas ihmisiä kohtaan ja jättämän viattomia
talonpoikia rasittamatta.

_Maaherra_. Teidän siivolliset nurkka-saarnanne eivät tähän sovi.
Tunnen muutenkin velvollisuuteni.

Keisari ei enää voinut kärsiä alamaisensa, tuon korkean herran ylpeyttä
ja kovaa sydäntä. Jalolla ruumiin käytöksellä sanoi hän nyt
maaherralle:

-- Näen minä nyt itseni pakoitetuksi ilmoittamaan, että vilja ja sen
jakaminen tästälähin ... ei enää kuulu teidän toimituksiinne. Kuuleppas
ystäväni (keisari kääntyi sihtierille) -- sinun tulee nyt pitää
kansasta huolta. Hamasta tästä hetkestä olet sinä tämän läänin herra.
-- Mitä taas teihin, entinen lääninherra, tulee, arvaatte kenties,
minun olevan keisarinne, joka tämän kautta eroittaa teidän virastanne.

Näin sanoen kävi keisari hitaisesti pois, jättäin tuon kovamielisen
virkamiehen miettimään tuota syystä päällensä saatettua rangaistusta.



52.


* Ruotsin aikana oli usein, milloin katovuosia rasitti sitä maata,
Suomessa hyvä tulo, niin että meidän maamme kutsuttiinkin Ruotsin
jyvä-aitaksi. Ikivanhuudesta oli myös Suomalaisten olut kiitetty. Tuli
toki kerran, kuninkaatar Kristiinan hallitessa, Suomeenkin suuri
katovuosi. Valituskirjan tästä lähetettyä hoville, sanoi tuo sukkela
mutta keviämielinen kuninkaatar naurahdellen: "Suomalaiset, mikä niillä
hätänä; onhan heillä leipää ja olutta!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kokka-tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.