Title: Kadotuksen kansa
 - Kuvaus Lontoon East Endistä
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kadotuksen kansa
 - Kuvaus Lontoon East Endistä" ***


KADOTUKSEN KANSA

Kuvaus Lontoon East Endistä

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Kaapo Murros



Otava, Helsinki, 1922.



SISÄLLYS:

 Englantilaisen kustantajan huomautus.
 Esipuhe.
     I. Alas.
    II. Reilu Johnny.
   III. Asuntoni ja vähän muutakin.
    IV. Muuan Kadotuksen-kuilun mies.
     V. Laidalla.
    VI. Paistinpannu-kuja ja silmäys Kadotuksenkuiluun.
   VII. Viktoria-ristin mies.
  VIII. Ajuri ja kirvesmies.
    IX. Piikkilä.
     X. Lipun kannossa.
    XI. Pihti.
   XII. Kruunauspäivä.
  XIII. Dan Cullen, tokkamies.
   XIV. Humala ja humalanpoimijat.
    XV. Meren nainen.
   XVI. Omaisuus ja ihminen.
  XVII. Kykenemättömyys.
 XVIII. Palkat.
   XIX. Getto.
    XX. Kahvilat ja "Köyhän miehen hotellit".
   XXI. Elämän epävarmuus.
  XXII. Itsemurhat.
 XXIII. Lapset.
  XXIV. Öinen näky.
   XXV. Nälkävalitus.
  XXVI. Juoppous, kohtuullisuus ja säästäväisyys.
 XXVII. Asiain hoitaminen.



ENGLANTILAISEN KUSTANTAJAN HUOMAUTUS.


_T.P.'s Weekly_-lehden marraskuun 14:nnen päivän numerossa 1902 oli
seuraava uutinen:

"_Jack London Lontoossa_. -- Herra Jack London on varmasti
elähdyttävä ilmestys. Hänen kaksi teostaan Klondyken elämästä
-- 'Hänen isäinsä Jumala' ja 'Suden pentu' -- on herättänyt
huomiota ehkäpä enemmän kuin kenenkään uuden kirjailijan
pikku kertomukset sen jälkeen kuin Kipling antoi maailmalle
'Soturikolmikon' ja 'Yksinkertaisia tarinoita kukkuloilla'. Hän
on vain kuudenkolmattavuotias, mutta on ansainnut toimeentulonsa
kuudentoista vanhasta asti -- valaanpyytäjälaivan mastossa,
kulkurina tai päiväläisenä ja Klondyken kultakentillä. Kun hänen
Lontoon-kustantajansa julkaisivat hänen ensimmäisen kirjansa
Englannissa, he kehoittivat häntä kirjeissään tulemaan Eurooppaan ja
katselemaan hiukan vanhaa maailmaa, varsinkin Lontoon Itäpäätä, sillä
sieltä hän heidän arvelunsa mukaan löytäisi loppumattomasti sellaisia
aineksia, joita hän osaisi käyttää. Tämä tapahtui viime keväänä. Hän
kirjoitti kotoaan Kaliforniasta, sanoen toivovansa, että voisi tulla
-- joskus.

"Noin viisi viikkoa sitten hän astui kustantajan konttoriin. Siellä
oltiin riemastuneita hänet nähtäessä ja kysyttiin, milloin hän oli
saapunut Englantiin. -- 'Noin kaksi kuukautta sitten', oli vastaus.
-- 'Mutta missä olette ollut koko tämän ajan?' -- 'Itäpäässä, tokkain
seutuvilla. Tämä on ensimmäinen vierailuni Lontoossa.' -- Ja se
oli totta. Hän saapui Lontooseen kääntymättä kenenkään muun kuin
Amerikan konsulin puoleen, meni suoraan vanhain vaatteiden kauppaan,
sonnustautui viheliäiseen vanhaan pukuun ja hävisi suoraa päätä
jonnekin 'tokkain seutuville' ollen kadoksissa kaksi kuukautta."

Tämä merkillisen häviämisen tuloksena on tämä kirja "Kadotuksen
kansa". Pelättävissä on, että monet englantilaiset eivät pidä siitä,
mitä herra London on kirjoittanut. Mutta onko herra London väärässä?

Hän ei ole vihamielinen arvostelija. Toisin sanoen hän ei ole
niitä amerikkalaisia, jotka aina kantavat kaunaa Englantia ja
englantilaisia vastaan. Päinvastoin hänen pikku kertomuksistaan
("Hänen isäinsä Jumala" ja "Suden pentu") voidaan merkitä
lukemattomia kohtia todistukseksi siitä, että hän suuresti ihailee
tyypillistä englantilaista luonnetta ja on suuresti kiintynyt
kaikkeen, mikä liittyy Englannin nimeen. Hän on kirjoittanut Lontoon
Itäpäästä, samoinkuin hän kirjoitti Klondykesta, pannen asiat
paperille siinä valossa kuin on ne nähnyt. Tässä kirjassa näemme
kuvan Lontoon köyhien elämästä sellaisena kuin se kuva on painunut
miehen mieleen -- eikä minkään tavallisen miehen mieleen -- joka on
tullut 7000 mailin päästä sitä vakavasti ja tasapuolisesti tutkimaan.
Onko hänen käsityksensä väärä? Jos on, niin missä kohdin se erehtyy?
Ja jos se on oikea, niin -- mitä silloin?



ESIPUHE.


Tässä teoksessa kerrotut kokemukseni ovat peräisin kesältä 1902.
Laskeuduin Lontoon kellarimaailmaan mielessäni aatos, jota parhaiten
voinen verrata urkkijan aikeisiin. Valmistauduin uskomaan vain omien
silmieni todistusta, tyytymättä sellaisten luuloihin, jotka eivät
olleet sitä nähneet, tai sellaisten sanoihin, jotka olivat sen
nähneet ja siellä ennen käyneet. Mukaani otin erään yksinkertaisen
mittapuun, jolla tunnustella kellarimaailman elämää: mikä edisti
elämää, aineellista ja henkistä terveyttä, se oli hyvää; mikä taas
tukahdutti ja vahingoitti elämää, kääpiöi ja kuristi sitä, se oli
pahaa.

Lukija saa pian selvästi havaita, että näin paljon sellaista, mikä
oli pahaa. Eikä kuitenkaan saa unohtaa, että sitä aikaa, josta
kirjoitan, pidettiin Englannissa "hyvänä aikana". Se nälänhätä ja
asuntopula, minkä tapasin, oli alituista kurjuuden tilaa, mikä ei
milloinkaan, ei rikkaimpina runsauskausinakaan muuksi muutu.

Nyt puheenaolevaa kesää seurasi ankara talvi. Suuret työttömäin
laumat muodostivat kulkueita, kymmeniäkin samaan aikaan, ja marssivat
joka päivä Lontoon katuja kerjäten leipää. Herra Justin Mc Carthy
kirjoitti tammikuussa 1903 New Yorkin _Independent_-lehteen seuraavan
keskitetyn kuvauksen asemasta:

"Työhuoneissa ei ole enää jalanleveyttäkään nälistyneille laumoille,
jotka yötä päivää anovat niiden ovilla ruokaa ja suojaa. Kaikki
hyväntekeväisyyslaitokset ovat kuluttaneet loppuun varansa,
koettaessaan kerätä muonavarastoja Lontoon katujen ja kujien
varsilla olevien ullakkokomeroitten ja kellareitten nälkäänäkeville
asukkaille. Pelastusarmeijan Lontoon eri puolilla olevia majoja
piirittävät iltaisin työttömäin ja nälkäisten joukot, joille ei riitä
suojaa eikä ravintoa."

On väitetty, että esittämäni arvostelu Englannin oloista on
liian pessimistinen. Voin puolustuksekseni väittää, että olen
optimisteista optimistisin. Mutta mittaan ihmiskuntoa yksilöittäin
enkä poliittisten ryhmittelyjen perusteella. Yhteiskunta kasvaa,
mutta poliittiset koneistot murenevat ja muuttuvat romuksi.
Englantilaisilla on nähdäkseni suuri ja valoisa tulevaisuus, mikäli
katsotaan miehen ja naisen kuntoa, terveyttä ja onnea. Mutta
siitä poliittisesta koneistosta, joka tätä nykyä kunnottomasti
hoitelee heidän asioitaan, en suurelta osalta näe muuta jäljellä
tulevaisuudessa kuin kasan romua.

_Jack London_.

Piedmont, Kalifornia.



I.

ALAS.


"Mutta ette voi sitä tehdä, se on varma", sanoivat ystävät, joilta
pyysin neuvoja, kun aioin painua Lontoon Itäpään sokkeloihin.
"Parasta teidän olisi pyytää poliisi oppaaksenne", he lisäsivät
paremmin ajateltuaan ja yrittäen tunnontarkasti tajuta moisen hullun
miehen mielentilan kulkua, joka oli saapunut heidän luokseen ja jonka
suosituskirjat olivat paremmassa kunnossa kuin järki.

"Mutta tahdon pysyä aivan erilläni poliisista", väitin vastaan.
"Haluan vain laskeutua Itäpäähän ja tutustua siihen omin voimin.
Haluan tietää, miten ihmiset siellä asuvat ja miksi he asuvat siellä
sekä mitä varten he elävät. Lyhyesti: aion itse lähteä sinne asumaan."

"Ette suinkaan aikone _asua_ siellä", sanoi jokainen, ilmeinen
vastalause kasvoillaan. "Siellähän sanotaan olevan paikkoja, joissa
ihmiselämä ei ole penninkään arvoinen."

"Juuri ne paikat haluan nähdä", keskeytin.

"Mutta sitäpä ette voi, se on varma", oli peruuttamaton vastaus.

"Sitä kuullakseni en ole tullut luoksenne", vastasin jyrkästi, hiukan
ärtyneenä heidän käsityskykynsä vajavaisuudesta. "Olen täällä vieras
ja haluaisin kuulla teiltä, mitä tiedätte Itäpäästä, päästäkseni
jotenkin alkuun."

"Mutta mehän emme tiedä mitään Itäpäästä. Se on tuolla jossakin."
Ja he viittasivat käsillänsä epämääräisesti siihen suuntaan, josta
joskus harvoin näki auringon nousevan.

"Sitten lähden Cookien luo", ilmaisin heille.

"Tehkää se", sanoivat he helpottuneina. "Cookit varmaankin tietävät."

Mutta O'Cook, Thomas O'Cook & Poika, asiantuntijat ja
matkailutoimitsijat, koko maailman elävät tienviitat ja ensi-avun
antajat eksyville matkustajille -- he osasivat epäröimättä,
helposti ja nopeasti lähettää minut pimeimpään Afrikkaan taikka
keski-Tibetiin, mutta Lontoon Itäpäähän, vain kivenheiton päähän
Ludgaten torilta, sinne he eivät tunteneet tietä.

"Se ei käy päinsä", sanoi teitten ja kulkureittien elävä
tietokalenteri Cookin Cheapsiden-toimistossa. "Se on niin -- hm --
niin tavatonta."

"Neuvotelkaa poliisin kanssa", päätti hän tietäväisenä, kun pidin
pääni. "Me emme ole tottuneet ohjaamaan matkustajia Itäpäähän;
me emme saa milloinkaan tilauksia siihen suuntaan emmekä tiedä
hitustakaan koko paikasta."

"No samantekevä", keskeytin hänet, pelastuakseni hänen kielteisen
sanaryöppynsä tohinasta, joka oli lakaista minut ulos koko
toimistosta. "Mutta jotakin te voitte tehdä hyväkseni. Tahdon
ilmoittaa teille, mitä aion tehdä, niin että selkkauksien sattuessa
voitte todistaa, kuka olen."

"Ahaa, kyllä ymmärrän; jos teidät murhattaisiin, niin meidän pitäisi
osata tuntea ruumiinne."

Hän sanoi sen niin hilpeästi ja kylmäverisesti, että heti olin
näkevinäni kankean ja silvotun ruumiini lojuvan tahmealla laatalla,
johon tihkuilee lakkaamatta kylmää vettä, ja hänet olin näkevinäni
kumartuneena ylitseni, murheellisena ja kärsivällisesti selitellen
sitä sen mielettömän amerikkalaisen ruumiiksi, joka oli tahtonut
nähdä Itäpään.

"Ei, ei", vastasin, "ainoastaan todistaa, kuka olen, jos sattuisin
sekaantumaan 'pollarien' verkkoihin". Tämän lopun sanoin hiukan
ylpeästi, sillä olin sangen perehtynyt katukielen muotoihin.

"Se on salapoliisin asioita", sanoi hän. -- "Sehän on niin tavatonta,
ymmärrättehän", lisäsi hän kuin anteeksi pyytäen.

Salapoliisipäällikkö kakisteli kurkkuaan ja änkytteli: "Meidän
periaatteemme on", selitti hän, "ettemme anna mitään tietoja
asiakkaistamme".

"Mutta tässä tapauksessahan", intin, "asiakas itse pyytää teitä
antamaan tietoja hänestä itsestään".

Taas hän kakisteli ja änkytteli.

"Tietystikin ymmärrän", ehätin huomauttamaan, "että tämä on
tavallisuudesta poikkeavaa, mutta..."

"Aioin juuri huomauttaa", jatkoi hän vakavasti, "että tämä on niin
tavatonta, etten luule voivamme tehdä mitään asiassa".

Ennen lähtöäni sain kuitenkin erään Itäpäässä asuvan salapoliisin
osoitteen ja läksin Amerikan pääkonsulin luo. Ja siellä vihdoin
tapasin miehen, jonka kanssa pääsin tolkulle. Siellä ei kakisteltu
eikä änkytelty, ei rypistetty kulmakarvoja, ei epäilty eikä
hämmästelty. Hetkessä esitin itseni ja asiani, jonka hän hyväksyi
aivan luonnollisena. Seuraavan minuutin kuluessa hän tiedusti ikäni,
pituuteni, painoni ja tarkasti yleensä koko olemukseni. Ja kolmantena
minuuttina pudistaessamme toistemme käsiä hyvästiksi hän sanoi: "Hyvä
on, Jack. Kyllä muistan teidät ja pidän silmällä jälkiänne."

Huoahdin helpotuksesta. Poltettuani laivat takanani olin nyt valmis
painumaan siihen ihmiserämaahan, josta kukaan ei tuntunut mitään
tietävän. Mutta heti sain uuden vastuksen ajuristani, joka harmaine
poskiviuhkoineen oli ylen ylhäis-säätyinen henkilö ja joka useita
tunteja oli järkkymättömän tasamielisenä ajanut minua ympäri Cityä.

"Ajakaa minut Itäpäähän", määräsin istuessani paikalleni.

"Minne, herra?" kysyi hän selvästi ällistyneenä.

"Itäpäähän, minne tahansa. Antakaa mennä."

Vaunut kulkivat umpimähkään muutaman minuutin ajan, sitten ne äkkiä
pysähtyivät. Läppä pääni yläpuolella aukeni, ja ajuri tirkisti siitä
neuvottomana minua kohti.

"Mihinkäs paikkaan", sanoi hän, "te oikeastaan pyritte?"

"Itäpäähän", toistin. "En minnekään erityisesti. Ajakaa vain sinne,
minne tahansa."

"Mutta mihin numeroon, herra?"

"Kuulkaapas nyt", ärjäisin hänelle. "Ajakaa minut Itäpäähän ja heti
paikalla."

Selvää oli, ettei hän ymmärtänyt, mutta veti kuitenkin päänsä pois ja
hoputti mutisten hevosensa liikkeelle.

Ei missään Lontoon kaduilla voi päästä näkemästä surkeata köyhyyttä,
sillä viiden minuutin kävelyllä melkeinpä missä tahansa tapaa
takakujakorttelin, mutta ne tienoot, jonne vaununi nyt tunkeutuivat,
olivat loppumatonta takakujaa. Kadut olivat täynnä uutta ja
erilaista ihmisrotua, lyhytkasvuista ja ulkomuodoltaan vaivaista
ja kuin oluella valeltua. Vierimme eteenpäin maileittain ohi
tiilirakennusten ja lian, ja joka poikkikadulta ja kujalta vilahti
silmiin pitkiä tiilitalojen ja kurjuuden lonkeroita. Siellä täällä
hoiperteli humalainen, mies tai nainen, ja ilma oli täynnä toraa
ja rähinää. Torilla vanhuuttaan horjuvat miehet ja naiset etsivät
lokaan heitetyistä tunkiokasoista mädäntyneitä perunoita, herneitä
ja kasviksia, kun taas pienet lapset parveilivat kuin kärpäset
pahentuneitten hedelmien ympärillä, työntäen käsivartensa olkapäihin
asti vetelään siivottomuuteen ja onkien sieltä puolipilaantuneita
paloja, jotka he paikalla hotkaisivat suuhunsa.

Ajeluni aikana en tavannut ainoatakaan ajopeliä, ja minun vaununi
olivat kuin ilmestys toisesta ja paremmasta maailmasta, päättäen
lasten juoksusta perässämme ja sivuillamme. Ja niin pitkälle
kuin näkyi oli vain tukevaa tiiliseinää, lokaista katukivitystä
ja räyhääviä kulkijoita; ja ensimmäisen kerran eläessäni minua
peloitti väkijoukon katseleminen. Se oli kuin pelkoa merta kohtaan;
ja ne viheliäiset laumat, katu kadulta, tuntuivat äärettömän ja
pahanhajuisen meren aalloilta, jotka nuoleksivat minua ja uhkasivat
vyöryä ylitseni ja upottaa minut.

"Stepney, herra. Stepneyn asema", ilmaisi ajuri ylhäältä.

Katselin ympärilleni. Se oli todellakin rautatieasema, ja hän oli
epätoivoissaan ajanut sinne, ainoaan tuttuun paikkaan, mistä koskaan
oli kuullut puhuttavan tässä erämaassa.

"Entä sitten?" vastasin.

Hän tuijotti minuun älyttömänä, pudisti päätään ja näytti kovin
onnettomalta. "Minä olen täällä vallan vieras", onnistui hänen
äännähtää. "Ja ellette pyri Stepneyn asemalle, en piru vieköön
ymmärrä, minne haluatte."

"Sanon teille, mitä haluan", vastasin. "Ajakaa eteenpäin ja pitäkää
silmänne auki, kunnes tapaatte puodin, jossa myydään vanhoja
vaatteita. Kun näette sellaisen putkan, ajakaa yhä edelleen lähimmän
kulman taakse ja laskekaa minut kadulle."

Saatoin nähdä, että hän alkoi pelätä kyytipalkkansa takia, mutta
vähän myöhemmin hän tiukensi ohjia ja ilmoitti minulle, että vanhojen
vaatteiden kauppa oli lyhyen matkan päästä takana.

"Ettekö jo maksaisi?" pyysi hän. "Se olisi seitsemän ja puoli."

"Johan nyt", naurahdin, "sitten en enää näkisi teistä jälkeäkään".

"Herra paratkoon", vastasi hän, "mutta ellette te maksa nyt, niin
minä en teistä löydä jälkeäkään."

Mutta rääsyinen katselijajoukko oli jo kerääntynyt vaunujen
ympärille, ja minä naurahdin jälleen ja kävelin vanhojen vaatteiden
kauppaan.

Siellä oli vaikeinta saada puotimies ymmärtämään, että minä vakaasti
ja toden teolla halusin vanhoja vaatteita. Mutta yritettyään monet
kerrat tuloksettomasti tyrkyttää minulle uusia ja mahdottomia
takkejaan ja housujaan hän alkoi kantaa näkyville läjittäin vanhoja,
iskien tavan takaa salaperäisesti silmää ja lasketellen hämäriä
viittauksia. Tämän hän teki siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että
minä ymmärtäisin hänen arvanneen, minkä tuulen puhaltamia minä
olin, saadakseen ilmitulon uhalla minut maksamaan nylkyhintoja
ostoksistani. Sekavapaperinen mies tai meren takaa tullut suurroisto,
sellaiseksi hän minut arvioi -- kummassakin tapauksessa henkilö,
jolla oli syytä väistää poliisia.

Mutta minä väittelin hänen kanssaan hinnan ja arvon huimaavasta
erotuksesta, kunnes sain hänen käsityksensä täysin ojennetuksi ja
hän valmistautui ankaraan kaupanhierontaan ankaran ostajan kanssa.
Lopulta minä valitsin vahvat, vaikka melkoisen kuluneet housut,
nukkavierun takin, jossa yksi nappi toki oli jäljellä, kenkäparin,
jotka selvästi olivat olleet mukana hiilen luonnissa, ohuen nahkavyön
ja ylen likaisen kankaisen lakin. Alusvaatteeni ja sukkani olivat
kuitenkin uudet ja lämpimät, mutta sen laatuiset, että kuka Amerikan
kulkuri tahansa onnen hylkimänäkin olisi tavallisissa olosuhteissa
saattanut sellaiset hankkia.

"Kylläpäs olet kiva mies", sanoi hän avomielisesti ihaillen,
ojentaessani hänelle ne kymmenen shillinkiä, jotka lopuksi olimme
sopineet vaatteiston hinnaksi. "Olet sinä piru vie ennenkin
kuleksinut näitä katuja. Nuo housut maksaisivat joka paikassa
viisi tolppaa, ja lossari maksaisi kengistä kyllä kaksi ja puoli,
puhumattakaan takista ja lakista ja uudesta paidasta ja muista
parseleista."

"Paljonko maksat niistä?" kysäisin äkkiä. "Minä maksoin sinulle
kymmenen tolppaa koko kääröstä, mutta myyn sen takaisin heti paikalla
kahdeksasta. Siinä on, maksa pois."

Mutta hän pudisti irvistäen päätään, ja vaikka olinkin tehnyt hyvän
kaupan, huomasin mielikarvaudekseni, että hän oli tehnyt vieläkin
paremman.

Tapasin ajurini ja poliisin päät yhdessä, mutta viimeksimainittu,
tarkasteltuaan minua terävästi ja erityisesti silmäiltyään
epäluuloisesti kääröä kainalossani, kääntyi pois ja jätti ajurin
kiukuttelemaan yksikseen. Eikä tämä tahtonut hievahtaa askeltakaan,
ennenkuin olin maksanut hänelle hänen vaatimansa seitsemän shillinkiä
kuusi penceä. Mutta sen jälkeen hän oli valmis ajamaan minut vaikka
maailman ääriin, pyydellen nöyrästi anteeksi itsepäisyyttään
ja selitellen, että Lontoon kaupungissa sattuu tapaamaan jos
jonkinlaisia kyydittäviä.

Mutta hänen tarvitsi ajaa minut vain Highbury Valeen
Pohjois-Lontoossa, missä matkatavarani minua odottivat. Siellä
riisuin seuraavana päivänä kenkäni (en suinkaan kaipaamatta niiden
keveyttä ja mukavuutta) ja pehmeän harmaan matkapukuni sekä yleensä
kaikki vaatteeni ja aloin verhota ruumistani toisten, minulle tuiki
tuntemattomain miesten vaatteilla, miesten, joiden todella oli
täytynyt olla onnettomia, koska olivat saaneet kaupata sellaiset
ryysyt aivan säälittävistä hinnoista niiden kauppiaalle.

Aluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan neuloin kultapunnan (pahan
päivän varalle varmasti varsin vaatimaton määrä), ja aluspaitani
sisäpuolelle työnnyin itsekin. Ja sitten istuin noitumaan hyviä ja
lihavia vuosiani, jotka olivat saaneet ihoni pehmeäksi ja kohottaneet
hermot aivan ihon pinnalle; sillä paita oli karkea ja rosoinen
kuin jouhista kudottu, ja olenpa varma siitä, että ankarinkaan
lihansakiduttaja ei ole kärsinyt enempää kuin minä seuraavina
neljänäkolmatta tuntina.

Pukuni muut osat oli verraten helppo vetää ylleni, vaikka kengät
tekivätkin aika tenän. Ne olivat jäykät ja kovat kuin puusta tehdyt,
ja vasta pitkän aikaa muokattuani päällisiä nyrkeilläni sain jalkani
sopimaan niihin. Sitten, taskussani muutama shillinki, veitsi
ja nenäliina sekä hiukan ruskeata paperia ja kimpale tupakkaa,
marssin alas rappusia ja heitin hyvästit pahaaennusteleville
ystävilleni. Mennessäni ovesta "apumuija", säädyllinen keski-ikäinen
vaimo, ei voinut vastustaa irvistystä, joka värähdytti hänen
huuliansa ja erotti ne toisistaan, kunnes kurkku, vaistomaisesta
myötämielisyydestä, laski niitä eriskummaisia eläimellisiä ääniä,
joita me tavallisesti sanomme "nauruksi".

Tuskin olin päässyt kadulle, kun jo sain tuta, minkä muutoksen
vaatteet olivat tehneet olemukseeni. Kaikki huomaavaisuus oli
kadonnut alemman kansan käytöksestä, kun tulin sen kanssa
kosketuksiin. Äkkiä, silmänräpäyksessä niin sanoakseni, olin tullut
yhdeksi heistä. Nukkavieru takkini, jonka hihat olivat melkein
puhki kyynärpäistä, oli luokkani merkkinä ja tunnustähtenä, ja se
oli heidänkin luokkansa. Se teki minut samanrotuiseksi, ja sen
nöyristelevän ja liian kunnioittavan kohtelun sijasta, jota tähän
asti olin nauttinut, sain kokea olevani samanarvoinen toveri.
Risahousuinen ja likahuivinen mies ei sanonut minua enää "herraksi"
eikä "korkea-arvoisuudeksi". Nyt olin "toveri" -- ja se onkin soma
ja herttainen sana, joka vaikuttaa hivelevästi, siinä on lämpöä ja
iloa, jota noissa toisissa sanoissa ei ole. "Korkea-arvoisuus". Se
maistuu herruudelta ja vallalta ja korkealta virallisuudelta -- se
on juurella-olijan veroa latvassa-istuvalle, lausuttu toivossa, että
tämä hiukan helpottaisi ja keventäisi toisen kuormaa, mikä on vain
almun anelemisen toinen muoto.

Tämä tuo mieleeni näissä ryysyissä ja repaleissa kokemani ilon, jota
ei ole suotu tavalliselle amerikkalaiselle ulkomailla. Tavallinen
yhdysvaltalainen Euroopan-matkustaja, joka ei ole lainkaan Kroisos,
huomaa äkkiä painuvansa itsetietoisen itaruuden tilaan, kun
nöyristeleväin rosvojen laumat hiipivät hänen kintereillään päivän
noususta sen laskuun asti ja tyhjentävät hänen lompakkonsa tavalla,
joka saisi koronkiskurinkin punastumaan.

Ryysyissäni ja repaleissani pelastuin juomaraharutosta ja minua
kohdeltiin vertaisena. Vieläpä, ennenkuin päivä oli lopussa, olin
päässyt niin pitkälle, että sanoin ylen kiitollisena "Kiitos, herra"
eräälle herrasmiehelle, jonka hevosta pitelin ja joka painoi pennyn
innokkaaseen kouraani.

Toisiakin muutoksia havaitsin tapahtuneen olosuhteissani uuden pukuni
johdosta. Pyrkiessäni vilkasliikkeisten katujen yli huomasin, että
minun täytyi erikoisen tarkasti varoa ajopelejä, ja kouraantuntuvalla
tavalla tunsin, että henkeni oli halventunut suoraan verrannollisesti
vaatteitteni kanssa. Kysyessäni ennen tietä poliisilta sain
tavallisesti vastauksen: "Omnibusko vai vaunut, herra?" Mutta nyt
tuli kysymys: "Jalanko vai ajaen?" Rautatieasemillakin minulle
työnnettiin nyt kolmannen luokan piletti luonnostaan lankeavana.

Mutta kaikesta sain täyden korvauksen. Ensimmäisen kerran tapasin
Englannin alemmat luokat välittömästi ja opin tietämään, millaisia
ne ovat. Kun vetelehtijät ja työmiehet kadunkulmissa ja kapakoissa
keskustelivat, kanssani, he puhuivat kuin ainakin mies toiselle ja
puhuivat niin luonnollisesti kuin ihmisten pitäisi puhua, tahtomatta
ollenkaan päästä selville, mitä tai millä tavalla minä halusin heidän
puhuvan.

Ja kun vihdoin läksin Itäpäähän, huomasin ilokseni, että
joukkojen-kammo ei enää kiusannut minua. Olin muuttunut osaksi
niistä. Ääretön ja pahanhajuinen meri oli lyönyt laineensa ylitseni,
tai minä olin pehmeästi laskeutunut siihen, eikä siinä ollut mitään
peloittavaa -- lukuunottamatta ihopaitaani.



II.

REILU JOHNNY.


En ilmoita teille Reilun Johnnyn osoitetta. Riittäköön, kun sanon,
että hän asuu Itäpään kunnioitettavimman kadun varrella -- kadun,
jota Amerikassa pidettäisiin peräti kurjana, mutta joka Itä-Lontoon
erämaassa on todellinen keidas. Sitä ympäröivät joka puolelta
yhteenahtautuneet likatunkiot ja kadut, joilla vilisee nuorta,
vastenmielistä ja likaista ihmisrotua; mutta sen omilla käytävillä
on verraten niukalti lapsia, joilla ei ole muuta leikkipaikkaa, ja
sillä on jonkinlainen autiuden leima, niin harvat ihmiset siellä
liikuskelevat.

Jokainen talo tällä kadulla, niinkuin muidenkin katujen
varsilla, on naapuritalon välitöntä jatkoa. Jokaiseen taloon
on vain yksi sisäänkäytävä, etupuolen ovi, ja jokainen talo on
noin kahdeksantoista jalan levyinen, ja niihin kuuluu lisäksi
tiiliseinäin rajoittama takapiha, mistä, ellei sada, saattaa katsella
savenkarvaista taivasta. Mutta muistaa tulee, että nyt onkin puheena
Itäpään äveriäs maailma. Muutamat tämän kadun ihmiset ovat niinkin
varakkaita, että pystyvät kustantamaan itselleen "piian". Reilulla
Johnnylläkin on sellainen, sen tiedän hyvin, sillä hänen piikansa oli
ensimmäinen tuttavani tässä maailman erikoiskolkassa.

Tulin Reilun Johnnyn taloon ja ovelle tuli piika. Huomattava on, että
hänen elämäntasonsa oli surkuteltava ja halveksittu, mutta säälien ja
halveksien hän siitä huolimatta katseli minua. Hän osoitti selvästi
haluavansa keskustelumme jäävän lyhyeksi. Päivä oli sunnuntai,
eikä Reilu Johnny ollut kotona, ja sen piti riittää. Mutta minä
vitkastelin ja epäilin, tokko se oikein riitti, kunnes Reilun Johnnyn
rouva viehättyi tulemaan ovelle, missä hän, ennenkuin kohdisti
huomionsa minuun, riiteli tytölle siitä, ettei tämä ollut sulkenut
ovea.

Ei, herra ei ollut kotona, eikä hän liioin laskenut sunnuntaisin
ketään puheilleen. Olipa se peräti ikävää, minä sanoin. Olinko työn
haussa? En, aivan päinvastoin; olin tullut Reilun Johnnyn luokse
asioissa, joista saattoi olla hänelle hyötyä.

Asiain käsittelyssä tapahtui heti muutos. Puheenaoleva herrasmies oli
kirkossa, mutta tulisi kotiin tunnin kuluttua taikka niillä main,
jolloin hänet epäilemättä saattoi tavata.

Tahtoisinko ystävällisesti astua sisälle? -- ei, sitä rouva ei
kehoittanut minua tekemään, vaikka minä ongiskelin tätä kutsua,
ilmoittamalla, että aioin mennä lähimmässä kulmassa olevaan
kapakkaan. Ja alas kadulle meninkin, mutta, kirkkoaika kun oli,
"pöksä" oli suljettu. Oli kurja tihusade, ja paremman puutteessa
istuin lähimmille portaille odottamaan.

Ja sinne portaille piika tuli sangen happamana ja ymmällä minulle
ilmoittamaan, että rouva salli minun palata odottamaan keittiössä.

"Niin monet käyvät täällä työn haussa", selitti rouva
anteeksipyynnöksi. "Niin että toivon, ettette loukkaantunut
puheestani."

"En ollenkaan, en ollenkaan", vastasin ylväimmällä tavallani,
esiintyäkseni edes kerran ryysyjen arvon mukaisesti. "Kyllä hyvin
ymmärrän asian, vakuutan teille. Työnhakijat kiusaavat teidät
arvatenkin melkein kuoliaaksi."

"Niin ne tekevät", vastasi hän, tehden paljon puhuvan ja
ymmärrettävän eleen; ja sitten hän vei minut -- ei keittiöön -- vaan
ruokailuhuoneeseen, suosionosoitus, minkä arvelin saaneeni ylvään
käytökseni palkkioksi.

Tämä ruokailuhuone, joka oli samalla tasolla kuin keittiökin,
oli noin neljä jalkaa maan pinnan alapuolella ja niin pimeä (oli
keskipäivä), että minulla täytyi hetkinen totuttaa silmiäni näkemään
siinä synkeydessä. Likaista valoa kihoili yhdestä akkunasta, jonka
ylälaita oli katukäytävän tasalla, ja tässä valossa havaitsin
vähitellen voivani lukea sanomalehteä.

Ja nyt, odottaessani Reilun Johnnyn tuloa, haluan selittää
tarkoitukseni. Asuessani, syödessäni ja nukkuessani Itäpään kansan
parissa aikomukseni oli hankkia itselleni hätäsatama, joka ei olisi
kovin kaukana ja jonne voisin pistäytyä silloin tällöin päästäkseni
varmuuteen siitä, että kunnollisia vaatteita ja puhtautta vielä oli
maailmassa. Sellaiseen satamaan saisin myös postini, siellä voisin
kirjoittaa muistiinpanoni ja sieltä saattaisin joskus karata pukua
muutettuani sivistysmaailmaan.

Mutta tässä hommassa oli vaikeutensa. Asuntoon, jossa omaisuuteni
olisi turvassa, kuuluisi myös emäntä, joka varmasti olisi taipuvainen
epäilemään kaksoiselämää viettävää herrasmiestä; ja sellainen emäntä
taas, joka ei vaivaisi päätään vieraansa kaksoiselämän takia,
merkitsisi asuntoa, jossa omaisuus olisi epävarmassa tallessa.
Tätä vaikeutta välttääkseni olin tullut Reilun Johnnyn luokse.
Salapoliisissa, joka kolmisenkymmentä vuotta yhtä mittaa oli
ollut palveluksessa Itäpäässä ja joka kaikkialla tunnettiin erään
oikeudessa tuomitun rikosvangin hänelle antamalla nimellä, hänessä
täytyi olla miestä osoittamaan minulle rehellinen emäntä, jonka rauha
ei häiriytyisi merkillisistä vaelluksistani.

Hänen kaksi tytärtään ennättivät ennen häntä kirkosta kotiin, ja
sieviä tyttöjä he olivatkin pyhäpuvuissaan, mutta heidän sievyytensä
oli sitä erityisen hentoa ja arkaa laatua, mikä on ominaista
köyhälistön tyttärissä ja mikä ei ole muuta kuin lupaavaa alkua eikä
kestä kauemmin kuin päivän ruskotus taivaalla.

He tarkastivat minua suorasukaisen uteliaina, aivan kuin olisin ollut
jonkinlainen outo eläin, eivätkä senjälkeen odotusaikani loppuun asti
olleet minua näkevinänsäkään. Vihdoin Reilu Johnny itsekin saapui ja
minut kutsuttiin toiseen kerrokseen hänen puheilleen.

"Puhukaa lujalla äänellä", keskeytti hän minut heti aloittaessani.
"Olen pahoin vilustunut enkä kuule oikein hyvin."

Oi vanhan Sleuthin ja Sherlock Holmesin haamut! Arvailin, missähän
oli piilossa se apulainen, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin
kaikki ne tiedot, mitkä kovalla äänellä annoin. Enkä vielä tähän
päivään mennessä, vaikka olen niin paljon seurustellut Reilun
Johnnyn kanssa ja tätä tapausta aprikoinut, ole päässyt täysin
selville, oliko hän todella; kylmettynyt vai oliko hänellä apulainen
toisessa huoneessa. Mutta yhden seikan tiedän: vaikka ilmoitin
Reilulle Johnnylle kaikki itseäni ja aikeitani koskevat asianhaarat,
hän siirsi päätöksensä seuraavaan päivään, jolloin saavuin
hänen kadullensa tavallisissa vaatteissani ja vaunuilla ajaen.
Silloin hänen! tervehdyksensä oli kohtelias ja pääsin alakertaan
ruokailuhuoneeseen juomaan teetä yhdessä perheen; kanssa.

"Me olemme yksinkertaista väkeä", sanoi hän, "emme elä lihavia
päiviä, ja teidän täytyy tyytyä meihin sellaisina kuin kaikessa
yksinkertaisuudessamme olemme."

Tytöt punastelivat ja hämmästelivät minua tervehtiessään, mutta hän
ei yhtään heidän tilaansa helpottanut.

"Haha!" nauraa hörötti hän sydämellisesti, läjäyttäen kämmenensä
pöytään, niin että astiat helisivät. "Tytöt luulivat eilen teidän
tulleen leipäpalaa kerjäämään. Hahaha, hohoho!"

Tätä tytöt närkästyneinä kiistivät valheeksi, silmät maahan
luotuina ja posket syyllisen punaisina, aivan kuin oikean hienouden
välttämätön tunnusmerkki olisi kyky erottaa ryysyistään mies, jonka
ei tarvitse ryysyissä käydä.

Ja niinpä minun syödessäni leipää ja hilloa jatkui, ristikkäinen
leikinlasku, tytärten pitäessä solvauksena minua kohtaan sitä,
että minua oli voitu epäillä kerjäläiseksi, ja isän katsoessa sitä
oveluuteni suurimmaksi ylistykseksi, että olin voinut herättää
sellaisen epäilyksen. Tämä kaikki minua miellytti, samoin kuin
leipä, hillo ja teekin, kunnes Reilu Johnny katsoi ajan tulleen
hankkia minulle asunnon, ja sen hän tekikin, löytäen sen omalta
kunnioitettavalta ja äveriäältä kadultaan puolenkymmenen oven päässä
hänen omasta asunnostaan, talosta, joka oli samanlainen kuin hänen
omansa, aivan kuin herne on toisen herneen kaltainen.



III.

ASUNTONI JA VÄHÄN MUUTAKIN.


Itälontoolaiseksi tämä kuuden shillingin eli puolentoista
dollarin viikkomaksusta vuokraamani huone oli mitä mukavin. Mutta
amerikkalaisen kannalta katsoen se oli alkuperäisesti kalustettu,
epämukava ja pieni. Kun aikaa voittaen olin lisännyt sen niukkaan
kalustoon tavallisen kirjoituskonepöydän, saatoin siinä tuskin
kunnolla kääntyä; totuin siinä kuitenkin purjehtimaan käärmemäisiä
liikkeitä tehden, jotka vaativat notkeutta ja mielenmalttia.

Kotiuduttuani tai sijoitettuani sinne tavarani puin ylleni
kulkurivaatteet ja läksin kävelylle. Kun asunto-asiat olivat
vereksinä mielessäni, aloin tutkistella niitä kuvitellen olevani
köyhä nuori mies, jolla oli vaimo ja iso perhe.

Heti aluksi huomasin, että tyhjiä taloja oli vähän ja harvassa.
Vieläpä niin harvassa, että vaikka kuljeksin maileittain joka
suuntaan laajalla alalla, ei niistä ollut mitään tietoa. En tavannut
ainoatakaan tyhjää asuntoa -- sitova todistus siitä, että alue oli
aivan "kyllästytetty".

Kun oli selvää, että köyhänä nuorena ja perheellisenä miehenä en
voinut vuokrata taloa tällä peräti kolkolla alueella, ryhdyin
etsiskelemään huoneita, kalustamattomia huoneita, minne sijoittaa
vaimoni, pienokaiseni ja tavaramyttyni. Monta niitä ei ollut,
mutta löysin niitä kuitenkin, tavallisesti yhden paikassaan, sillä
köyhän miehen perheelle katsotaan yhden huoneen riittävän, missä
keittää, syödä ja nukkua. Tiedustellessani kahta huonetta vuokraajat
katselivat minua sillä silmällä, jolla kuvittelen erään henkilön
katselleen Oliver Twistiä tämän pyytäessä lisää ruokaa.

Eikä yhtä huonetta ainoastaan pidetty riittävänä köyhälle miehelle
ja hänen perheelleen, vaan havaitsin sitäpaitsi, että monet yhdessä
ainoassa huoneessa asuvat saattoivat säästää niin paljon tilaa, että
voivat ottaa luokseen vielä vuokralaisen tai pari. Kun sellaisen
huoneen saa vuokratuksi kolmesta kuuteen shillinkiin viikossa, voi
kohtuullisesti päätellä, että arvokas vuokralainen saattoi saada
lattiapintaa kahdeksan pennyn tai yhden shillingin arvosta. Hän
saattoi ehkä myös saada ruokansa vuokraajalta maksamalla muutaman
shillingin lisää. Tätä minä en kuitenkaan tullut tiedustaneeksi --
moitittava laiminlyönti kylläkin -- koska olin kuvitellun perheeni
asioilla.

Tarkastamissani taloissa ei ollut kylpyhuonetta, ja sain tietää,
ettei kylpyhuonetta ollut ainoassakaan niistä tuhansista
taloista, joita näin ympärilläni. Ja olosuhteissamme -- kun
vaimoni, pienokaiseni ja vielä pari vuokralaista olisi kärsimässä
yhden huoneen liiasta tilavuudesta -- olisi kylpemisyritys
pesupurtilossakin ollut mahdoton. Mutta senpä sijaan säästyi
saippuata, ja niin oli kaikki hyvin, sillä pitäähän taivas meistä
huolen.

En kuitenkaan vuokrannut huonetta, vaan palasin asuntooni Reilun
Johnnyn kadulle. Mutta kuviteltuani mielessäni vaimoani ja
pienokaisiani ja vuokralaisiani ja niitä erilaisia ketunluolia,
jonne olin heitä sijoitellut, oli arvioimiskykyni piiri käynyt
kovin ahtaaksi, niin etten heti oikein ymmärtänyt oman huoneeni
tilavuusmittoja. Sen avaruus oli aivan hämmästystä herättävä.
Saattoiko tämä todella olla sama huone, jonka olin vuokrannut
kuudesta shillingistä viikossa? Mahdotonta. Mutta emäntäni, joka
naputti ovelleni kysyäkseen, olinko jotakin vailla, hälvensi
epäilykseni.

"Kyllä niin on, herra", vastasi hän kysymykseeni. "Tämä katu on enää
jäljellä. Kaikki muutkin kadut olivat samanlaisia kuin tämä kahdeksan
tai kymmenen vuotta sitten, ja kaikki ihmiset varsin kunniallisia.
Mutta meikäläiset on karkoitettu pois. Tämän kadun asukkaat ovat
viimeiset. Se on peloittavaa, herra."

Ja sitten hän selitti sen kyllästyttämisprosessin, minkä kautta
naapuriston vuokra-arvo oli noussut sitä mukaa kuin sen laatu oli
huonontunut.

"Nähkääs, herra, meikäläiset eivät ole tottuneet kasaantumaan yhteen
sillä tavalla kuin nuo toiset. Me tarvitsemme enemmän tilaa. Toiset,
ulkolaiset ja alemman luokan väki, voisivat tähän taloon sijoittautua
viisin kuusin perhein, kun me taas olemme vain yksin. Siten he voivat
maksaa enemmän vuokraa kuin meidän kannattaa. Se on peloittavaa,
herra; ja ajatellapa, että vain muutama vuosi sitten koko tämä
naapuristo oli niin kunniallista kuin olla voi."

Katselin häntä. Hän oli Englannin työväenluokan parhaistoon kuuluva
nainen, jossa oli lukuisasti hienostumisen merkkejä, mutta joka
hitaasti oli luisumassa sen iljettävän ja löyhkäävän inhimillisen
hyökyaallon pyörteeseen, mikä vallassaolijain tahdosta työntyi
Lontoon kaupungista itää kohden. Pankki-, tehdas-, hotelli- ja
konttorirakennusten täytyy saada tilansa, ja kaupungin köyhä kansa
on kulkurisyntyistä; ja niinpä se siirtyy itään päin, aalto aallon
jälkeen, ahtaen täyteen ja pilaten seudun toisensa perästä ja
ajaen työväen paremmat ainekset edellään tienraivaajiksi kaupungin
reunoille taikka polkien ne maahan, ellei ensimmäisessä polvessa,
niin varmasti toisessa tai kolmannessa.

Reilun Johnnynkin kadun meno on vain kuukausien kysymys. Hän tietää
sen itsekin.

"Parin vuoden päästä", sanoo hän, "loppuu vuokrasopimukseni. Isäntäni
on meikäläisiä. Hän ei ole kohottanut ainoankaan talonsa vuokria
täällä, ja siten olemme voineet pysyä paikallamme. Mutta hänhän
voi myydä ne tai kuolla minä päivänä tahansa, mikä on aivan sama
meidän kannaltamme katsoen. Talon ostaa joku rahasaksa, hän rakentaa
jonkin pajan tuolle takapihan maatilkulle, missä nyt ovat minun
viinirypäleeni, ja vuokraa talon, huoneen perhettä kohti. Siinä sitä
ollaan, ja Reilu Johnny saa siirtyä muualle."

Ja olin todella näkevinäni Reilun Johnnyn kunnon vaimonsa ja sievien
tyttäriensä ynnä kyräilevän piikansa kanssa muuttavan itään päin
sumussa pakenevain varjojen tavoin, kaupunki-hirviön karjuessa heidän
kantapäillään.

Mutta Reilu Johnny ei muuta yksin. Kaukana, kaukana kaupungin
liepeillä asuu pikku liikemies, pienen liikkeen isännöitsijä ja
asioissaan menestyvä konttoristi. He asuvat mökeissä ja yksinäisissä
huviloissa, joissa on palanen kukkatarhaa, tilaa liikuskella ja
hengittää Jumalan ilmaa. He ylpeilevät ja nostavat rintaansa
ajatellessaan sitä Kadotuksen-kuilua, josta ovat päässeet, ja
kiittävät Jumalaa, etteivät ole niinkuin nuo toiset. Mutta kas.
Tuossa tulee heidän luokseen Reilu Johnny ja kaupunki-hirviö hänen
kintereillään. Vuokrataloja kohoaa kuin taikavoimalla, puutarhat
rakennetaan täyteen, huvilat jaetaan ja jaetaan moniksi asunnoiksi,
ja Lontoon musta yö sijoittuu paikalle innoittavana iljetyksenä.



IV. MUUAN KADOTUKSEN-KUILUN MIES.


"Kuulkaahan, onko teillä antaa yösijaa?"

Nämä sanat linkosin huolettomasti olkani yli pyylevälle
vanhanpuoleiselle vaimolle, jonka ruokaa olin nauttimassa
ruokottomassa kahvilassa lähellä Poolia Limehousen tienoilla.

"Ooja", vastasi hän lyhyesti, sillä ulkonäköni ei taitanut oikein
vastata hänen talossaan vaadittavaa varallisuustasoa.

En sanonut sen enempää, vaan nautin ääneti sianlihaviipalettani ja
kelmeänväristä teetäni. Eikä hänkään minusta enempää välittänyt,
ennenkuin tulin maksamaan nautintoani -- neljä pennyä -- ja vedin
esille taskuni koko sisällyksen, kymmenen shillinkiä. Tarkoitettu
vaikutus ilmeni heti.

"Ooja, herra", aloitti hän heti omasta tahdostaan, "minulla on teille
antaa nätti yösija, niin että varmasti siihen miellytte. Reisusta on
palattu, vai?"

"Paljonko huoneesta?" tiedustin, välittämättä hänen uteliaisuudestaan.

Hän mittaili minua päästä jalkoihin vilpittömästi ällistyneenä. "Minä
en hyyrää koko huonetta vakinaisillekaan vierailleni, saati sitten
tilapäisille."

"Sitten kai täytyy kävellä muualle", sanoin selvästi pettyneenä.

Mutta minun kymmenen shillinkiäni oli saanut hänet kovin kärkkääksi.
"Minä voin antaa teille nätin sängyn yhdessä kahden muun miehen
kanssa", tarjosi hän. "Hyviä, kunniallisia miehiä ja säännöllisiä."

"Mutta minäpä en halua nukkua kahden muun miehen kanssa", väitin.

"Eihän teidän tarvitsekaan. Huoneessa on kolme sänkyä, eikä se
olekaan mikään pieni huone."

"Paljonko?" tiedustin.

"Puoli kruunua viikossa, kaksi ja kuusi, [1 Kruunu = 5 shillinkiä,
shillinki = 12 pennyä. Punta = 20 shillinkiä; Suom. muist.]
vakinaiselta asukkaalta. Te tykkäätte miehistä, se on varma. Toinen
on makasiinimies ja on asunut täällä jo kaksi vuotta. Ja toinen
kuusi. Kuusi vuotta herra, ja kaksi kuukautta tulee ensi lauantaina.
Hän on kulissimies", jatkoi hän. "Säännöllinen, kunniallinen mies, ei
ole koskaan pitänyt rokulia sinä aikana, minkä on luonani asunut. Ja
hän pitää tästä talosta, hän sanoo, että tämä on paras asuinpaikka
mitä on saatavissa. Hän on täysihoidossani, niinkuin muutkin
asukkaani."

"Sitten kai hänelle jää säästöön paljon rahaa", arvelin viattomasti.

"Siunatkoon, ei suinkaan. Mutta eihän hän rahoillaan saisi mistään
niin hyvää."

Mielessäni väikkyi oma laaja Länteni, jonka ilmankannen alla on tilaa
ja rajattomasti ilmaa tuhansille Lontoille; mutta tässäpä oli mies,
säännöllinen ja luotettava, joka ei koskaan lyönyt työtänsä laimin,
rehellinen ja kohtuullinen, joka asui yhdessä huoneessa kahden muun
miehen kanssa ja maksoi siitä kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa
sekä tiesi omasta kokemuksestaan, että sen suurempaa runsautta hän
ei voi saavuttaa. Ja minä, kymmenen taskussani olevan shillingin
voimalla, saisin ryysyisenä käydä hänen huoneeseensa ja ruveta
nukkumaan hänen kanssaan. Ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, mutta
kuinkahan yksinäisyyttä kaipaakaan, kun on kolme vuodetta samassa
huoneessa, jonne vielä lasketaan tilapäisiä kymmenen shillingin
vieraita.

"Kuinka kauan olette asunut täällä?" kysyin.

"Kolmetoista vuotta, herra. Eikö tämä teistäkin ole miellyttävä
asunto?"

Puhuessaan vaimo heilui ankarasti pienessä keittiössään, missä
hän keitti ruokaa vierailleen, jotka olivat täysihoidossa. Ensin
astuessani sisälle hän oli ollut kovassa työn touhussa eikä ollut
siitä hetkeksikään tauonnut keskustelumme kuluessa. Hän oli
epäilemättä uuras vaimo. "Ylös puoli kuusi", "Vuoteitten laittaminen
viimeinen iltatyö", "Työssä, kunnes on nääntyä paikalleen", sitä
samaa kolmetoista vuotta ja palkaksi harmaat hiukset, likaiset
vaatteet, kumarat hartiat, vetelä ruumis; loppumatonta raadantaa
epäsiistissä ja meluavassa kahvilassa, jonka edessä oli kymmenen
jalan levyinen kuja seinästä seinään ja vieressä vettä, inhoittavaa
ja kalmantuoksuista, lievästi puhuen.

"Kyllä kai tulette takaisin katsomaan?" kysyi hän hartaasti,
ollessani lähdössä ovella.

Ja kääntyessäni takaisin ja katsellessani häntä ymmärsin täydelleen,
mikä totuus piili vanhassa viisaassa sananlaskussa: "Hyveessä hyveen
palkinto."

Palasin hänen luokseen. "Oletteko koskaan pitää nyt lomaa?" kysäisin.

"Lomaa?"

"Niin, päivän parin matka maalle, päivän levähdys raittiissa ilmassa,
ymmärrättehän."

"Herra varjelkoon", naurahti hän, ensimmäisen kerran
keskeyttäen työnsä. "Lomaako tällaisilla kuin minä? Kaikkeapa sitä
ajattelemaankaan. -- Katsokaa eteenne!" huudahti hän terävästi,
ollessani kompastua mädänneeseen kynnykseen.

       *       *       *       *       *

Alhaalla lähellä Länsi-Intian laivatelakkaa tapasin erään
nuoren miehen lohduttomana tuijottelemasta liejuiseen veteen.
Lämmittäjän lakki oli vedettynä hänen silmilleen, ja hänen pukunsa
ruumiinmukaisuus viittasi erehtymättömästi merelle.

"Terve, toveri", tervehdin häntä alkajaisiksi "Osaatko neuvoa minulle
tien Wappingiin?"

"Karjalaivan souvarinako meren yli?" kysyi hän heti tuntien
kansallisuuteni.

Ja sitten me puutuimme puheisiin ja jatkoimme tuttavuutta kapakassa,
ryypiskellen pari tuopillista "puoleksi kumpaakin". Tämä kehitti
tuttavuuden läheisemmäksi, niin että kun minä vedin esille kaikki
kuparilanttini, shillingin verran (näennäisesti viimeiseni), ja
erotin siitä kuusi pennyä yösijaa varten ja kuusi pennyä uutta
"puoleksi kumpaakin" varten hän jalomielisesti ehdotti, että joisimme
koko shillingin.

"Toverini oli vähän slaiskaamassa eilen illalla", selitti hän, "ja
pollarit kaappasivat hänet, niin että sinä voit tulla kanssani hänen
laverilleen. Mitä sanot?"

Minä sanoin suostuvani, ja kun olimme kaataneet sisäämme koko
shillingin arvosta olutta ja nukkuneet yön viheliäisellä vuoteella
kurjassa pesässä, tiesin koko lailla tarkasti, mikä hän oli miehiään.
Ja myöhemmät kokemukseni todistivat, että hän jossakin suhteessa oli
Lontoon työväestön alemman luokan suuren joukkokunnan tyypillinen
edustaja.

Hän oli lontoolainen synnyltään, ja hänen isänsäkin oli ollut
lämmittäjä ja juoppo. Lapsuusaikana hänen kotinaan olivat olleet
kadut ja möljät. Hän ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä koskaan
tuntenut sitä oppia tarvitsevansa -- turha ja hyödytön saavutus hänen
mielestään ainakin hänen asemassaan olevalle miehelle.

Äiti hänellä oli ollut ja lukuisasti kirkuvia veljiä ja sisaria,
kaikki ahtautuneina pariin huoneeseen, missä saivat ruokansa
niukemmin ja epäsäännöllisemmin kuin hän tavallisissa oloissa saattoi
itselleen haalia. Hän ei oikeastaan käynyt koskaan kotona, paitsi
niinä aikoina, jolloin häntä ei onnistanut oman ruokansa hankinnassa.
Hiukan näpistelyä ja kerjäämistä kaduilla ja möljillä, pari matkaa
merille kokkipoikana, jokunen matka hiilenluojana ja sitten
täysinoppineena lämmittäjänä, ja niin hän oli ennättänyt elämänsä
huipulle.

Ja tänä aikana hän oli takonut itselleen elämänvakaumuksen,
ällöttävän ja vastenmielisen vakaumuksen, mutta hänen kannaltaan
varsin johdonmukaisen ja järkevän. Tiedustaessani häneltä, mitä
varten hän eli, hän arvelematta vastasi: "Ryypiskelläkseni." Matka
merelle (sillä täytyihän elää ja saada, millä elää), sitten tilille,
ja lopuksi pitkä ryyppy. Senjälkeen miten kuten pikku ryyppyjä,
norkoilemalla kapakoissa tovereilta, joilla sattui vielä olemaan
kolikko pari jäljellä, niinkuin minulla, ja norkoilut tyrehdyttyä
taas matka merelle ja saman eläimellisen kiertokulun uusiminen.

"Entäs naiset?" tiedustin, kun hän oli lopuksi julistanut juopottelun
olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi.

"Naiset." Hän paukautti tuoppinsa kapakkapöytään ja herkesi
kaunopuheiseksi. "Naiset ovat sellaisia kappaleita, jotka minun
kokemukseni opetuksen mukaan on jätettävä rauhaan. Se ei kannata,
toveri, ei kannata. Mitäpä minunlaiseni mies kaipaa naisilta, hä?
Sanoppas mitä? Olihan minulla äitimuori, ja hänestä sain tarpeekseni:
se oli pelkkää lasten pieksämistä ja äijän rökittämistä, milloin
tämä tuli kotia. Ja se tapahtui harvoin se, sen minä sanon. Ja
minkä tähden? Muorin tähden. Ukko ei totisesti pitänyt kotia
onnen sopukkana, hän, ja siinä syy. Entä toiset naiset, kuinka ne
pitelevät lämmittäjä-parkaa, jolla sattuu olemaan joku shillinki
housuntaskussa? Yhden hyvän ryypyn hän ehkä ennättää saada
makoonsa, hyvän pitkän ryypyn, ja sitten nylkevät naiset hänet niin
putipuhtaaksi, että toista et irti saa, kyllä tiedän sen. Minulla
on ollut kokemukseni minullakin, ja tiedän, mikä on mitäkin. Ja sen
minä sanon, että missä on naisia, siellä on vastusta -- kirkumista ja
rääkymistä, tappelua ja puukottelua ja pollareita ja tuomareita ja
kuukausi pakkotyötä lorun lopuksi, mutta ei tilipäivää."

"Mutta vaimo ja lapset", väitin. "Oma koti ja kaikkea muuta
sellaista. Ajattelepas sitä. Palaat matkalta, pienokaiset kiipeilevät
polvillesi, ja onnellisena hymyilee vaimo, joka antaa sinulle
muiskun pöytää kattaessaan; entä pienokaisten suukot, kun he menevät
sänkyynsä ja pata porisee liedellä rupatellessasi kaikenlaista, missä
olet ollut ja mitä olet nähnyt ja kuunnellessasi vaimosi tarinoivan
kaikesta, mitä on tapahtunut kotona poissaollessasi ja..."

"Ole pörisemättä", huudahti hän iskien leikillään nyrkkinsä olalleni.
"Mitä sinä oikein meinaat, mies? Muiskaava vaimo, kiipeevät
pienokaiset, poriseva pata, kaikki neljällä ja puolella punnalla
kuussa, jos sinulla on laiva, ja tyhjällä, kun ei sitä ole. Minäpä
sanon, mitä saisin neljällä ja puolella punnalla -- toraavan muijan,
parkuvia pentuja, hiilenpuutteen porisevan padan sijasta, ja patakin
kanissa, sen minä saisin. Ja siinä sitä olisikin riittämiin.
Kimpaantuisi mies ja kiittäisi onneansa, jos pääsisi takaisin
merille. Vaimo! Mitä varten? Saadaksesi elämän viheliäiseksi? Lapsia!
Tottele minua, toveri, ja jätä ne toisten tehtäviksi. Katsoppas
minua. Minä saan ottaa ryyppyni, milloin tahdon, eikä siunattu muija
eivätkä lapset milloinkaan huuda leipäänsä. Minä olen onnellinen,
olen niinkin, tyhjentäessäni oluttuoppiani sinunlaisesi toverin
kanssa ja löytäessäni hyvän laivan ja lähtiessäni taas merireisulle.
Ottakaamme siis vielä tuopillinen. Puoliksi kumpaakin, se on poikaa
se."

Kertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren
miehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen
elämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt.
Kotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. "Koti" sana ei herättänyt
hänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden
samalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät
hänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin
miehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden
perussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja
materialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen
ja oli sen löytänyt ryypystä.

Nuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän
toimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai
työlaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin
minäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä
voimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet
paaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä
tulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota
minä en pystynyt järkyttämään.

Eikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut
rikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan
keskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät
pitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä
oli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat
miellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä
katkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen
nähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.

Hänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle
kaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän
sinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä
riisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä
ja -syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään
riisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan
nuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu
ränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden
kuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka
olisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.

Sellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun
täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän
ja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies
oli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa
huoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla
kurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen,
tilien sittenkään lyömättä yhteen.

Ja päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän
Kadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä,
vaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä.
Heille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki
yhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät.
Kadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi,
lamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on
niin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu
heidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen
osaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä
paljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja
nekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.

Lyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka
vuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne
jäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee
pois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat,
että lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat
lontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.

Herra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen
joukko, joka muodostaa "pinnanalaisen kymmenenneksen", on 7 1/2
prosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna,
eilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa
potee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen
pohjalla, jota sanotaan "Lontooksi". Ja mitenkä he kuolevat, siitä
sieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:

    Omaa huolimattomuutta.

    Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä
    77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui
    Holbornissa Itäiselläkadulla n:ossa 32 ja kuoli keskiviikkona.
    Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa
    vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi
    edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis
    Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti
    vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun
    todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi
    naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies
    täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase
    Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden
    ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta
    verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän
    päätöksen.

Enimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa
pikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset
asiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että
vanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut _oman
huolimattomuutensa_ takia, se on todella mitä optimistisin tapa
katsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja
saatuaan näin vastuukysymyksen ratkaistuksi yhteiskunta tarttuu taas
tyytyväisenä omiin touhuihinsa.

"Pinnanalaisesta kymmenenneksestä" on herra Pigou sanonut: "Joko
ruumiillisen voiman tai ymmärryksen tahi tahdon taikka kaikkien
kolmen puuttuessa he ovat kykenemättömiä tai haluttomia tekemään
työtä eivätkä senvuoksi pysty itseänsä elättämään... Heidän älynsä on
useasti niin matala, etteivät he kykene erottamaan oikeata kättään
vasemmasta tai muistamaan oman asuntonsa numeroa; heidän ruumiinsa on
heikko ja ryhditön, heidän mielihalunsa ovat nurinkurisia, ja tuskin
he ymmärtävät, mitä kotielämä merkitsee."

Neljäsataaviisikymmentätuhatta -- se on aika suuri ihmisjoukko. Nuori
lämmittäjä oli vain yksi heistä, ja siihen vähään, mitä hän kykeni
sanomaan, meni hyvä kotva aikaa. Enpä haluaisi kuulla heidän puhuvan
yht'aikaa. Mahtaneekohan heitä Jumalakaan kuulla?



V.

LAIDALLA.


Ensimmäinen vaikutelmani Itä-Lontoosta oli luonnollisesti aivan
ylimalkainen. Myöhemmin ilmenivät yksityiskohdat, ja tapasinpa sieltä
täältä kurjuuden sekamelskan keskeltä pikku pälviä, joissa onnikin
kohtuullisesti käsitettynä viihtyi -- joskus kokonaisia talorivejäkin
etäisten pikku katujen varsilta, missä asui käsityöläisiä ja missä
saattoi havaita jonkinlaista alkuperäistä kotielämääkin. Iltaisin
saattoi nähdä miehiä ovien vierustoilla piiput suussa ja lapsia
polvilla, vaimoja rupattelemassa, ja kuuli naurua ja leikinlaskua.
Näiden ihmisten tyytyväisyys on silmiinpistävä, sillä verraten heitä
ympäröivään kurjuuteen he ovat hyvin toimeentulevia.

Mutta parhaassakin tapauksessa se on vain tylsää eläimellistä
onnea, kylliksi syöneen vatsan tyytyväisyyttä. Heidän elämänsä
vallitseva sävel on aineellinen. He ovat typeriä ja raskasälyisiä,
mielikuvitusta vailla. Kadotuksen-kuilu näyttää hikoilevan
tyhmistävää, turruttavaa ilmaa, joka huuruilee heidän ympärillään
ja tukahduttaa heitä. Uskonto lipuu heidän ohitseen. Näkymätön ei
heissä herätä enemmän kauhua kuin iloakaan. He eivät tiedä mitään
näkymättömästä; täysi vatsa ja iltapiippu sekä säännöllisesti
"puoleksi kumpaakin", siinä kaikki, mitä he kaipaavat tai uneksivat
kaipaavansa elämältä.

Tämä ei olisi niin pahaa, jos siinä olisi kaikki, mutta sepä ei
riitä. Se tyydytetty turtumus, mihin he ovat painuneet, on vain
taintunutta toimettomuutta, jota seuraa lopullinen häviö. Heissä ei
ole edistymiskykyä, ja edistyksen puute merkitsee heille taantumusta
ja kadotukseen sortumista. Voi sattua, että he itse eivät ehkä
vielä vajoa täydellisesti, mutta heidän lapsensa ja lastensa lapset
painuvat lopullisesti pohjaan asti. Ihminen saa elämältä aina
vähemmän kuin hän haluaa; ja niin vähän he ymmärtävät anoa, että se
vähääkin vähempi, minkä he saavat, ei voi heitä pelastaa.

Parhaassakin tapauksessa on kaupunkilaiselämä ihmisille luonnotonta;
mutta Lontoon kaupunkilaiselämä on niin peräti luonnotonta, että
tavallinen työmies tai työläisnainen ei voi sitä kestää. Lakkaamatta
toimivat, salatuhoiset vaikutukset pilaavat sielun ja ruumiin.
Siveellinen ja ruumiillinen ryhti murtuu, ja hyvä työmies, vasta maan
kamaralta lähtenyt, muuttuu jo ensimmäisessä kaupunkilaispolvessa
huonoksi työmieheksi; ja toisessa kaupunkilaispolvessa hänessä ei
ole enää tekijätarmoa, ei työnhalua eikä aloitekykyä, eikä hän pysty
ruumiinsakaan puolesta enää suorittamaan isänsä töitä; ja niin hän on
hyvässä menossa tuhomyllyyn Kadotuksen-kuilun pohjalle.

Ellei muu niin hänen hengittämänsä ilma, josta hän ei koskaan pääse,
riittää heikentämään hänet sielullisesti ja ruumiillisesti, niin että
hän ei kykene kilpailemaan sen elävän ja vireän voiman kanssa jota
maaseudulta rientää Lontoon kaupunkiin, hävittämään ja häviämään.

Puuttumatta ollenkaan niihin taudinsiemeniin, jotka täyttävät
Itäpään ilman, ajatelkaamme vain savun kirousta. Herra William
Thiselton-Dyer, Kew Gardens-puiston hoitaja, on tutkinut savun
imeytymistä kasvistoon, ja hänen laskelmiensa mukaan kokoontuu
joka viikko jokaiselle neliömailin neljännekselle Lontoossa ja sen
ympärillä kokonaista kuusi tonnia kiinteätä ainetta, joka on nokea
ja tervaista vetyhiiltä. Tämä on sama kuin neljäkolmatta tonnia
viikossa neliömailia kohti eli 1,248 tonnia vuodessa neliömailia
kohti. St. Paulin katedraalin tornin reunalta tavattiin äskettäin
kiinteä palanen kiteytynyttä rikkihappoista kalkkia. Tämä palanen
oli syntynyt ilmassa olevan rikkihapon vaikutuksesta kivessä olevan
kalkin hiilihappoiseen suolaan. Ja tätä rikkihappoa Lontoon työmiehet
hengittävät ilmasta ikuisesti, kaikki elämänsä päivät ja yöt.

Kieltämätöntä on, että lapsista kehittyy rappeutuneita aikuisia,
joilta puuttuu jäntevyyttä ja ryhtiä; he ovat heikkojäntereistä,
ahdasrintaista ja tarmotonta rotua, joka käpertyy kokoon ja lannistuu
elämäntaistelun julmassa kilpailussa maalta tulvivien laumain
kanssa. Rautatieläiset, postinkuljettajat, raitiotieläiset, viljan
ja hirsien kantajat ja kaikki ne jotka tarvitsevat ruumiillista
voimaa, pestataan suurimmaksi osaksi maalta, ja pääkaupungin
poliisimiehistössä on suunnilleen 12,000 maalaissyntyistä ja vain
3,000 lontoolaissyntyistä.

Tästä kaikesta on pakko päätellä, että Kadotuksen-kuilu on
kirjaimellisesti suunnaton ihmistentappokone, ja kulkiessani
laitimmaisia pikkukatuja pitkin, joiden ovilla nähdään täysivatsaisia
käsityöläisiä, tunnen suurempaa surua heistä kuin niistä 450,000:sta
kurjasta, jotka ovat toivottomasti menehtyneet ja kuolevat kuilun
pohjalla. Näissä on ainakin jo hengenlähtö lähellä, ja se on pääasia;
ensinmainitut taas saavat vielä kärsiä vitkalliset ja valmistelevat
vaivat, joita kestää kaksi, vieläpä kolmekin miespolvea.

Ja kuitenkin on heidän elämänaineksensa hyvää. Siinä ovat kaikki
ihmiselämän valtavoimat. Kunnollisissa olosuhteissa se voisi elää
vuosisatoja, ja siitä voisi yletä suuria miehiä, sankareita ja
valtiaita, jotka parantaisivat maailmaa elämällään.

Kerran keskustelin siihen luokkaan kuuluvan vaimon kanssa, joka oli
survaistu pieneltä laitakadultaan ja alkanut luisua pohjaa kohti.
Hänen miehensä oli monttööri ja konemiesten ammattikunnan jäsen.
Mutta huono ammattimies hän lie ollut, sitä todisti se, ettei hän
pystynyt hankkimaan itselleen vakinaista työpaikkaa. Hänessä ei ollut
tarpeellista kuntoa eikä tarmoa, millä hankkia vakinainen paikka ja
pitää se.

Avioparilla oli kaksi tytärtä, ja kaikki neljä asuivat kahdessa
komerossa, joita kohteliaisuudesta sanottiin huoneiksi ja joista
he maksoivat seitsemän shillinkiä viikossa. Heillä ei ollut
minkäänlaista tulisijaa, vaan heidän piti keittää pienellä
kaasuliekillä. Kun heitä ei voitu sanoa varakkaiksi, he eivät saaneet
kaasua käytettäväkseen rajattomasti, vaan heidän mukavuudekseen oli
järjestetty erittäin taidokas koneisto. Pudottamalla pennyn rahan
läppäreikään sai kaasun virtaamaan, mutta kun sen pennyn arvosta
oli tullut kaasua, virta katkesi automaattisesti. "Pennyllä ei saa
virtaa juuri ollenkaan", selitti hän, "eikä keitto ole silloin
puolitiessäkään."

Kurjuuden esimakua antava puute oli ollut heidän osanaan vuosikausia.
Kuukauden toisensa jälkeen he olivat nousseet ruokapöydästä, vaikka
teki mieli syödä enemmän. Ja alaspäin luisumisen kerran vauhtiin
päästyä alituinen puute kerkeästi murtaa tarmon ja kiihdyttää
luisumista.

Ja kuitenkin vaimo oli ankara työntekijä. Kello puoli viidestä
aamulla illan viimeiseen valonpilkkeeseen asti hän oli työssä
valmistaen liinaisia alushameita, jotka oli reunustettava kahdella
lievenauhalla, seitsemällä shillingillä tusinan. Liinaisia
alushameita, huomatkaahan, kahdella lievenauhalla reunustettuja,
seitsemällä shillingillä tusina. Siis 1 dollari 75 senttiä tusina eli
14 3/4 senttiä alushame.

Miehen oli työtä saadakseen kuuluttava ammattikuntaan, joka kantoi
häneltä puolitoista shillinkiä joka viikko. Ja kun oli lakkoja
ja hän sattui olemaan työssä, täytyi hänen joskus maksaa aina
seitsemääntoista shillinkiin asti ammattikunnan raha-arkkuun
lakkoavustukseksi.

Toinen tyttäristä, vanhempi, oli työskennellyt ompelijan apulaisena
puolentoista shillingin viikkopalkalla -- 37 1/2 senttiä viikossa eli
rahtusen yli 5 senttiä päivässä. Mutta kun tuli hiljainen liikekausi,
hänet erotettiin, vaikka hänet oli otettu työhön näin pienellä
palkalla sillä edellytyksellä, että hänen tuli oppia työnsä ja päästä
siten eteenpäin. Senjälkeen hän oli ollut työssä polkupyöräkaupassa
kolme vuotta, saaden viisi shillinkiä viikossa; työpaikkaansa hän sai
kävellä kaksi mailia ja kaksi mailia takaisin, ja myöhästymisestä
piti maksaa sakkoa.

Mieheen ja vaimoon nähden leikki oli lopussa. Heillä ei ollut käden
eikä jalan sijaa, millä pysyä, ja he olivat luisumassa kuiluun. Mutta
entä tyttäret? He elivät kuin siat, heikkoina alituisesta puutteesta
ja sielullisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti turmeltuneina --
mitäpä mahdollisuuksia heillä olisi ollut ryömiä Kadotuksen-kuilun
rinteeltä ylös, kun he kerran olivat syntyneet sinne vajotakseen?

Tätä kirjoittaessani on ilma jo kokonaisen tunnin ollut täynnä ilkeää
rähinää, sillä tappelun nujakka on käynnissä pihamaani vieressä
olevalla takapihalla. Ensimmäisten äänien saapuessa korviini luulin
sitä koirien haukunnaksi ja murinaksi, ja vasta muutaman hetken
kuluttua pääsin selville, että ihmisolennot, vieläpä naispuoliset,
siellä aiheuttivat sellaisen hirveän metelin.

Juopuneet vaimot tappelussa! Eipä ole mieltäylentävää sitä ajatella,
mutta paljon kamalampaa on sitä kuunnella. Jotenkin tähän suuntaan se
käy.

Epäjohdonmukaista haukkumista, useitten naiskeuhkojen huippuäänillä
ilmoille puhallettua, sitten se herkeää, kuuluu lapsen itkua ja
nuoren tytön ääni, joka syyttelee itku kurkussa; naisen ääni
kimmastuu äreäksi ja kirkuu: "Sinä löit minua, juuri sinä minua
löit!" Sitten läiskäys, haaste otetaan vastaan, ja tappelu raivoaa
uudelleen.

Talojen takaikkunoissa, jotka antavat näyttämölle, parveilee
innostuneita katselijoita, ja läiskäysten äänet ja kiroukset, jotka
ovat seisattaa verenkierron, kantautuvat korviini. Onneksi en voi
nähdä tappelijoita.

Jälleen hengähdysaika. "Anna sen lapsen olla!" Lapsi, ilmeisesti vain
muutaman vuoden ikäinen, kirkuu selvästi peloissaan. "Kyllä minä",
toistuu alituisesti, ja mitä korkeimmalla huippuäänellä kymmenin
kerroin: "Tästä kivestä saat päähäsi", ja sitten kivi arvatenkin
sattuu, kimeästä kiljunnasta päättäen.

Taas hengähdystä; nähtävästi toinen tappelija on tilapäisesti
nujerrettu, ja häntä virvoitellaan henkiin; lapsen ääni kuuluu
jälleen, mutta nyt painuneena alempaan pelon säveleen ja väsähtäneenä.

Äänet alkavat sitten kohota asteittain jotenkin tähän tapaan:

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

"Äläs'!"

"Juupas!"

Molemmin puolin tarpeeksi varmistuttua puhkeaa kahakka jälleen
liekkiin. Toinen tappelija pääsee ylivoimaisesti voitonpuolelle ja
käyttää asemaansa hyväkseen, koskapa toinen kirkuu jotakin verestä
ja murhasta. Ne äänet vaimenevat korahdellen epäilemättä kuristavan
otteen herpaisemina.

Uusia ääniä ilmestyy; sivustahyökkäys; kuristava ote heltiää äkkiä
siitä päättäen, että veri ja murha kuuluu puolta oktaavia korkeampana
kuin ennen; yleinen sekamelska, kaikki tappelevat.

Hengähdysaika; uusi ääni, nuoren tytön: "Minä autan äitiäni";
kaksinpuhelua, uudistuen ehkäpä viisi kertaa. "Minä teen mitä tahdon,
senkin huora!" Läiskis, loiskis. "Odotahan, lutka!" Läiskis, loiskis.
Ja taas yleinen tappelu, äidit, tyttäret ja kaikki sekaisin, jonka
aikana emäntäni huutaa nuoren tyttärensä sisälle takaportailta, ja
minä päädyn arvailemaan, mitä vaikuttanevatkaan tyttösen sieluun
tällaiset näytelmät.



VI.

PAISTINPANNU-KUJA JA SILMÄYS KADOTUKSEN-KUILUUN.


Meitä oli kolme kulkemassa Mile End Road-tietä alaspäin, ja
yksi meistä oli sankari. Hän oli hento yhdeksäntoista-vuotias
poikanen, niin hento ja hauras, että tuulenpuuska saattoi kaataa
hänet niinkuin Fra Lippo Lippin. Hän oli palava nuori sosialisti,
ensimmäisissä innostuksen synnytystuskissa ja valmis marttyyri.
Puhujana ja kokousten johtajana hän oli järjestellyt vaarallisia
buuri-mielisiä sisä- ja ulkokokouksia, jotka olivat häirinneet
Iloisen Englannin mielentyyneyttä takavuosina. Pikkutapauksia hän
oli paljastellut minulle kulkiessamme; kuinka häntä oli joukolla
ajettu takaa puistoissa ja raitiotievaunuissa, kuinka hän oli
kiivennyt puhujalavalle ylläpitämään toivotonta toivoa, kun
kiukkuinen kuulijakunta oli vetänyt puhujatoverin toisensa jälkeen
alas ja julmasti piessyt heitä, kuinka kerran piiritettiin erästä
kirkkoa, josta hän kolmen muun kanssa oli etsinyt turvapaikkaa ja
jossa he kaikenlaisten heittoesineiden lennellessä ja tahraisten
lasien särkyessä olivat pitäneet puoliaan joukkoa vastaan, kunnes
poliisiosasto oli heidät pelastanut; kuinka oli käyty huimaavaa ja
pyörryttävää tappelua porraskäytävissä, gallerioissa ja parvekkeilla,
kuinka oli särjetty ikkunoita, luhistettu porraskäytäviä, hävitetty
luentosaleja ja halkaistu päitä ja katkottu luita -- ja sitten
haikeasti huoahtaen hän katsahti minuun ja sanoi: "Kuinka minä
kadehdinkaan sinunlaisiasi isoja, vahvoja miehiä. Minä olen niin
pieni maanmatonen, etten voi saada mitään aikaan tappelun syntyessä."

Ja minä kulkiessani päätäni pitempänä kahta toveriani muistelin
omaa karkeatekoista Länttäni ja niitä rotevia miehiä, joita olin
vuorostani kadehtinut siellä. Myöskin ajattelin, katsahtaessani
vieressäni kulkevaan nuoreen pahaseen, jolla oli leijonan sydän, että
hän oli sitä laatua, joka tilaisuuden sattuessa nostattaa barikadeja
ja näyttää maailmalle, että miehet eivät ole unohtaneet, miten
osataan kuolla.

Mutta silloinpa puhui toinen toverini, kahdeksankolmatta-vuotias
mies, joka pitkitteli armonalaista olemassaoloaan raatamalla eräässä
suutarinverstaassa.

"Minäpä olen vahva mies, minä", ilmaisi hän, "en ole sellainen
kuin muut työkaverini, en. He pitävät minua erinomaisena miehen
perikuvana. Tiedättekös, että minä painan kymmenen kiveä ['Kivi' =
noin 7 kiloa. Suom. muist.]."

En hennonut ilmoittaa hänelle, että minä painoin
sataseitsemänkymmentä naulaa eli kaksitoista kiveä, vaan tyydyin
tarkastelemaan häntä. Pieni epäluoma miesparka. Hänen ihonsa oli
sairaan värinen, ruumis aivan säädyttömästi vinoon käpristynyt, rinta
sisäiänpainunut, hartiat merkillisen kumarat, pitkäin työpäiväin
vaikutuksesta, ja pää riippui raskaana alaspäin aivan kuin olisi
ollut sijoiltaan. "Vahva" mies hän oli!

"Kuinka pitkä sinä olet?"

"Viisi jalkaa kaksi tuumaa", vastasi hän ylpeänä "ja kaverini siellä
verstaassa..."

"Näytäpäs minullekin sitä verstasta", sanoin.

Työhuone oli tyhjänä siihen aikaan, mutta siitä huolimatta halusin
nähdä sen. Kulkien poikki Leman Street-kadun käännyimme vasemmalle
Spitalfields'ille ja painuimme siitä Paistinpannu-kujalle. Lapsia
kihisi sikin sokin niljakkaalla käytävällä, aivan kuin nuijapäitä
sammakonpoikia kuivettuvan lammikon pohjalla. Ahtaalla ovella, niin
ahtaalla, että nipin napin voimme sivuuttaa vaimon, joka istui siinä
pienokainen sylissään, imettäen sitä rinnoillaan, jotka olivat
kokonaan paljastetut aivan kuin äitiyden pyhyyden häväistykseksi.
Pimeätä ja ahdasta käytävää pitkin, joka oli hänen takanaan,
me kahlailimme pikku väen keskitse, kunnes saavuimme vieläkin
ahtaammille likaisille portaille. Nousimme; kolme kerrosta, joiden
porrastaivikkeet olivat alaltaan kaksi kolme jalkaa ja täynnä likaa
ja jätteitä.

Seitsemän huonetta oli tässä iljetyksessä, jota sanottiin taloksi.
Kuudessa huoneessa parisenkymmentä ihmistä, kumpaakin sukupuolta
ja kaikenikäisiä, keitti, söi, nukkui ja työskenteli. Kooltaan
huoneet olivat suunnilleen kahdeksan tai ehkä yhdeksän neliöjalkaa.
Seitsemänteen huoneeseen astuimme sisälle. Siinä luolassa "vahva
mies" työskenteli neljän toverinsa kanssa. Se oli seitsemän jalkaa
leveä ja kahdeksan pitkä, ja pöytä, jonka ääressä työtä tehtiin, vei
suurimman osan tilasta. Tämän pöydän ääressä oli viisi lestijalkaa,
ja viidelle miehelle jäi tuskin tilaa seisoa työnsä ääressä, sillä
permannolla oli läjittäin pahvia, nahkaa, kengänpäälliskääröjä sekä
erilaisia pikkutarpeita, joilla kengänpäälliset kiinnitetään pohjiin.

Viereisessä huoneessa asui muuan vaimo ja kuusi lasta. Toisessa
viheliäisessä komerossa asui vaimo ainoan kuusitoista-vuotiaan
poikansa kanssa, joka oli viimeisillään keuhkotaudissa. Vaimo,
kerrottiin minulle, kaupitteli makeisia kaduilla hankkiakseen
pojalleen sen kolme neljännestä maitoa, jonka hän joka päivä
olisi tarvinnut, mutta epäonnistui useimmiten. Tämä heikko ja
kuolemaisillaan oleva poika ei saanut maistaakaan lihaa muuta kuin
kerran viikossa, eivätkä senkään lihan laatua voine edes kuvitella
sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet ihmissikojen
syövän.

"Hänen yskimisensä on ihan kamalaa kuulla", selitti suutariverstaassa
työskentelevä ystäväni, tarkoittaen kuolevaa poikaa. "Me kuulemme sen
tänne työssä ollessamme, ja se on kamalaa, kamalaa on."

Ja yskimis- ja makeisjutun ohella havaitsin, että takakujain lapsia
tässä elämälle vihamielisessä ympäristössä uhkasi vielä muuan vaara.

Ystäväni työskenteli, silloin kun työtä oli, neljän muun kanssa
yhdessä tässä viidenkymmenenkuuden neliöjalan laajuisessa huoneessa.
Talvella paloi lamppu melkein kaiken päivää ja tuprutti käryään
muutenkin sakeaan ilmaan, jota sitten hengitettiin, hengitettiin ja
yhä vain hengitettiin.

Hyvinä aikoina, kun työtä oli liiaksikin, mies kertoi voivansa
ansaita aina "kolmekymmentä tolppaa viikossa". -- Kolmekymmentä
shillinkiä! Seitsemän ja puoli dollaria!

"Mutta sen voivat saada vain parhaat meistä", lisäsi hän. "Ja teemme
työtä kaksitoista, kolmetoista ja neljätoista tuntia päivässä ja niin
kiireesti kuin näpistä lähtee. Ja näkisitpä meidän hikoilevan. Hiki
juoksee virtana. Jos näkisit, niin silmissäsi salamoisi -- naulat
lentävät suusta kuin koneen voimalla. Katsoppas suutani."

Katsoin. Hampaat olivat alituisesta metallinaulain kitkasta kuluneet,
mustat ja mädänneet.

"Minä pesen hampaitani", selitti hän, "muuten ne olisivat pahemmat."

Kun hän vielä oli minulle kertonut, että työmiesten täytyi hankkia
työkalunsa, naulat, suutarinvehkeet, pahvit, maksaa vuokra, kustantaa
valo ja kaikki; muut, käsitin, ettei hänen kolmestakymmenestä
"tolpastaan" jäänyt liikoja "puhdasta".

"Mutta miten kauan kestää kiirettä aikaa, jolloin saat niin runsaan
palkan kuin kolmekymmentä tolppaa?" kysyin.

"Neljä kuukautta", oli vastaus; ja muuna vuoden aikana, hän kertoi,
he saavat keskimäärin puolesta punnasta puntaan viikossa, mikä on
kahdesta ja puolesta dollarista viiteen. Kuluva viikko oli puolessa,
ja hän oli ansainnut neljä "tolppaa" eli yhden dollarin. Ja kuitenkin
sain sen käsityksen, että tämä oli arvokkaimman luokan "hikipajoja".

Katsahdin ulos ikkunasta, josta piti näkyä naapuritalojen
takapihoille. Mutta ei siellä ollut takapihoja, sillä ne olivat
täynnä yksikerroksisia hökkeleitä, sikolättejä, joissa asui ihmisiä.
Näiden hökkeleiden katot olivat lokakerrosten vallassa, paikoin parin
jalan vahvalta -- toisen ja kolmannen kerroksen taka-ikkunoista
nakattua. Havaitsin siellä kalanruotoja ja eläinten luita ja
sisuksia, ruttoisia ryysyjä, vanhoja kenkärajoja, saviastiain palasia
ja kaikkea jätettä, mitä ihmispesästä yleensä lähtee.

"Tämä on meidän ammattimme viimeisiä vuosia, keksivät koneita
päästäkseen meistä", sanoi "hikoilija" murheellisena, astuessamme
avorintaisen vaimon ohitse ja kahlaillessamme jälleen törkyisen
nuoren kansan keskellä.

Tämän jälkeen kävimme katsomassa niitä kunnan asuntoja, joita
Lontoon kunnallislautakunta oli rakennuttanut niiden takakujain
paikalle, missä Arthur Morrisonin "Jagon lapsi" aikoinaan asui.
Rakennuksissa oli tilaa runsaammalle joukolle kuin ennen, ja paikka
oli terveellisempi. Mutta asunnot olivat parempiluokkaisen työväen
ja käsityöläisten hallussa. Takakujain väki oli yksinkertaisesti
siirtynyt täyttämään toisia takakujakortteleita tai muodostamaan
uusia.

"Ja nyt", sanoi suutari, se "vahva mies", joka teki työtä, niin että
silmissä salamoi, "tahdon näyttää sinulle yhden Lontoon keuhkoista.
Tässä on Spitalfields Garden-puisto." Ja hän sylkäisi sanan "puisto"
ylenkatseellisesti suustansa.

Kristuksen-kirkon varjo lankeaa Spitalfields Gardeniin, ja
Kristuksen-kirkon varjossa näin kello kolme iltapäivällä näyn, jota
en milloinkaan toivo uudelleen näkeväni. Tässä puistossa ei ole
kukkasia, ja se on pienempi kuin oma ruusutarhani kotona. Vain ruohoa
täällä kasvaa, ja sitä ympäröi teräväpiikkinen rauta-aita, niinkuin
kaikkia Lontoon kaupungin puistoja, jotta kodittomat miehet ja naiset
eivät pääsisi niihin öisin nukkumaan.

Astuessamme puistoon kulki ohitsemme vanha vaimo, viidenkymmenen
ja kuudenkymmenen välillä, harppoen kiivaissa aatoksissa, vaikka
hiukan huojuvin liikkein, ja kantoi kahta valtavaa hurstipussia,
jotka keikkuivat hänen edessään ja takanaan. Hän oli naiskulkuri,
koditon sielu ja siksi itsenäinen, ettei halunnut tunkea hauraita
luitaan työkodin ovesta sisälle. Kotilon lailla hän kantoi kotiansa
mukanaan. Kahdessa hurstipussissa olivat hänen taloustavaransa, hänen
vaatevarastonsa, liinavaatteensa ja kallisarvoiset naistarpeensa.

Kuljimme ahdasta sorakäytävää pitkin. Penkeillä molemmin puolin
vaappui joukko kurjia ja vaivaisia ihmisolentoja, joiden näkeminen
olisi lingonnut Doren mielikuvituksen vielä pirullisempaan lentoon
kuin se koskaan on kyennyt. Siinä oli pelkkää ryysyistä ja lokaista
liejukasaa, kaikenlaista inhoittavaa ihotautia, avohaavoja,
ruhjevammoja, saastaa, ruokottomuutta, rivosilmäisiä epäsikiöitä
ja petomaisia kasvoja. Kirpeä, raaka tuuli puhalsi, ja nämä
olennot hytisivät rievuissaan, enimmäkseen, nukkuen tai yrittäen
nukkua. Siellä oli kymmenkunta naista, iältään paristakymmenestä
seitsemäänkymmeneen. Sitten pikkulapsi, ehkä yhdeksänkuukautinen,
joka nukkui pitkällään kovalla penkillä ilman päänalaista ja
peitettä, vailla vaalijaa. Senjälkeen tapasimme puolikymmentä
miestä, jotka nukkuivat istuallaan ja nojautuivat toisiinsa
nukkuessaan. Eräällä penkillä taas oli perheryhmä, lapsi nukkuen
nukkuvan äitinsä sylissä ja aviomies (eli miestoveri) tökerösti
paikkaillen kenkärajaa. Toisella penkillä eräs nainen tasoitteli
veitsellä ryysyjensä risaisia helmoja, ja toinen nainen neula ja
lanka käsissään ompeli kokoon pukunsa halkeimia. Vieressä istui
mies, joka piteli nukkuvaa naista sylissään. Edempänä mies, vaatteet
vetelän liejun vallassa, nukkui pää naisen helmassa, joka ei ollut
viittäkolmatta vanhempi ja joka myöskin nukkui.

Tämä nukkuminen minua ihmetytti. Miksi yhdeksän joka kymmenestä
nukkui tai ainakin yritti nukkua? Mutta vasta perästäpäin sain sen
tietää. _Niiden laki, joilla on valta, ei salli kodittomien nukkua
öisin._ Kristuksen-kirkon porttaalin viereisellä käytävällä, missä
kivipylväät kohoavat kohti korkeutta ylväänä rivinä, makasi rivittäin
miehiä nukkumassa tai torkkumassa, ja kaikki olivat siksi väsyneiksi
turtuneita, etteivät he heränneet eivätkä välittäneet meistä sinne
tunkeutuessamme.

"Lontoon keuhkoko?" sanoin. "Ei suinkaan, vaan mätähaava, suuri
märkivä haava."

"Miksi toit minut tänne?" kysyi palavamielinen sosialistinuorukainen,
jonka kauniit kasvot olivat vääristyneet sielun tuskista ja inhosta.

"Nuo naiset tuolla", sanoi oppaamme, "myyvät itsensä kolmesta
pennystä tai kahdesta pennystä tai sitkeästä leivän kannikasta".

Hän lausui sen voitonvarmasti hymyillen.

Mutta mitä muuta hän aikoi sanoa, sitä en tiedä, sillä kiihtynyt
nuori toverimme huusi: "Taivaan tähden, lähtekäämme täältä!"



VII.

VIKTORIA-RISTIN MIES.


Olen saanut kokea, ettei ole helppoa päästä työhuoneen
tilapäis-yömajaan. Olen nyt kahdesti yrittänyt ja pian koetan
kolmannen kerran. Ensimmäisellä kerralla läksin ulos kello seitsemän
illalla neljä shillinkiä taskussani. Tällöin tein kaksi virhettä.
Ensiksikin pitää tilapäis-yömajaan pyrkijän olla typötyhjä, ja
kun hänen täytyy taipua ankaraan tarkastukseen, pitää hänen olla
todellakin tyhjä, ja neljä pennyäkin, puhumattakaan neljästä
shillingistä, riittää tekemään hänet mahdottomaksi. Toinen virheeni
oli myöhästyminen. Kello seitsemän illalla on liian myöhäinen hetki
köyhälle pyrkiä köyhän vuoteeseen.

Hellävaroen kasvatetun ja viattoman kansan tähden täytynee selittää,
mikä on yömaja. Se on rakennus, missä koditon, vuoteeton, pennitön
ihminen saa, jos onni sattuu potkaisemaan, tilapäisen lepuupaikan
väsyneille raajoilleen ja sitten raataa seuraavan päivän kuin orja
sen maksamiseksi.

Toinen yritykseni tunkeutua yömajaan alkoi paremmilla
enteillä. Läksin matkaan puolivälissä iltapäivää tulisieluisen
sosialistinuorukaisen ja erään toisen ystävän seurassa, eikä
minulla ollut taskussani kuin kolme pennyä. He luotsasivat minut
Whitechapelin työhuoneelle, jota kurkistelin ystävällisen nurkan
takaa. Kello oli muutaman minuutin yli viisi iltapäivällä, mutta jo
oli muodostunut paikalle pitkä ja murheellinen jono, joka kiersi
rakennuksen kulman ympäri ja hävisi näkyvistä.

Se oli mitä säälittävin kuva, miehiä ja vaimoja kylmän harmaan
päivän päättyessä kärkkymässä köyhän leposijaa yhdeksi yöksi, ja
tunnustanpa sen melkein vieneen minulta halun sinne. Aivan kuin poika
hammaslääkärin ovella keksin äkkiä koko joukon syitä olla jossakin
muualla. Sisässäni liikkuvan taistelun joku piirre lie näkynyt
kasvoillani, sillä toinen tovereistani sanoi: "Älä perusta, kyllä
sinä sen kestät."

Tietysti kestäisin, mutta huomasin, että taskussani olevat kolme
pennyäkin olivat liian ruhtinaallinen aarre sellaisessa seurassa;
ja päästäkseni kaikista yksilöllisistä eroavaisuuksista tyhjensin
vaskikolikot taskustani. Sitten sanoin hyvästit tovereilleni, ja
sydämeni ankarasti tykyttäessä kompuroin katua alas ja asetuin
paikalleni jonon päähän. Surkealta se näytti, tämä köyhän kansan
jono, joka vaappui alas kuoleman kaltevaa rinnettä; mutta kuinka
surkea se oli, sitä en voinut uneksiakaan.

Lähinnä muuria seisoi lyhyt tukeva mies. Hän oli hyväntahtoisen ja.
sydämellisen näköinen, iäkkyydestään huolimatta voimakaspiirteinen.
Ihon olivat aurinko ja tuulet purreet sitkeäksi ja parkinneet,
hänellä oli ilmeiset merimiehen kasvot ja silmät. Ja mieleeni muistui
heti Kiplingin "Kaleeriorjan" säkeistö:

    "Nämä haavat hartioitten sekä kahlelyöttymät,
    avoarvet verisyrjät, ruoskan tylyn iskemät,
    nämä silmät huikaisemat kilovälkkeen suolaveen,
    ne on palkka elämänsä orjantyössä raataneen..."

Kuinka oikeassa olin arvelussani ja kuinka erinomaisesti nämä säkeet
sattuivat paikalleen, sen saatte pian kuulla.

"En kestä tätä enää kauan aikaa, en", valitteli hän toisella puolella
seisovalle miehelle. "Minä rikon jonkun ikkunan, ison ikkunan,
ja pääsen istumaan neljäksitoista päiväksi. Silloin saan hyvän
makuupaikan, siitä ei pelkoa, ja parempaa muonaa kuin; täällä...
Mutta siellä en saa tupakanhiventäni" -- tuli murheellisena
jälkiaatoksena.

"Olen ollut nyt kaksi yötä ulkona", jatkoi hän, "läpimärkänä
toissayönä, enkä voi tätä enää kauan kestää. Minä rupean vanhenemaan,
ja jonakin aamuna saavat korjata minut kuolleena."

Hän pyörähti kiihkeänä minun puoleeni: "Älä sinä vain päästä itseäsi
vanhenemaan, poika. Kuole pois nuorena taikka tällaiseksi muuten
tulet, sen tahdon sinulle sanoa. Minä olen kahdeksankymmenenseitsemän
nyt, mutta olenpa miehen lailla maatani palvellut. Kolme nauhaa
hyvästä käytöksestä ja Viktoria-ristin ja tämän olen siitä hyvästä
kaikkiaan saanut. Toivonpa, että olisin kuollut, toivon niin että
olisin kuollut. Eipä se kuolema minua liian pian tapaa, ei tapaa."

Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta ennenkuin toinen mies ennätti
häntä lohduttaa, hän alkoi rallattaa merimiesviisua, aivan kuin
maailmassa ei olisi surun rahtuakaan.

Hiukan yllykettä saatuaan hän kertoi tarinansa siinä odotellessaan
jonossa työhuoneen edustalla kahden yön katutaivalluksen jälkeen.

Poikasena hän oli ottanut pestin brittiläiseen laivastoon ja palveli
viidettäkymmentä vuotta uskollisesti ja nuhteettomasti. Nimiä,
päivämääriä, päälliköitä, satamia, laivoja, komennuksia ja tappeluita
vyöryi hänen huuliltaan alituisena virtana, mutta en voi muistaa
niitä kaikkia, eikä köyhäintalon ovella sovi pitää muistikirjaa. Hän
oli ollut koko ajan mukana "ensimmäisessä Kiinan sodassa", niinkuin
hän sanoi; oli ottanut pestin Itä-Intian komppanialta ja palvellut
kymmenen vuotta Intiassa; palannut taas Intiaan Englannin laivastossa
kapinan aikana; palvellut Birman sodassa ja Krimin sodassa -- ja
tämän kaiken lisäksi taistellut ja raatanut Englannin lipun puolesta
melkein maailman joka kolkassa.

Silloin sattuma puuttui asiaan. Aivan vähäpätöinen seikka, kunhan
sitä vain olisi tutkittu alkusyyhyn asti. Kenties luutnantin
aamiainen oli ollut epäonnistunut taikka hän sattunut valvomaan
myöhään edellisenä iltana taikka ehkäpä velat lienevät ahdistaneet
tahi päällikkö lienee puhutellut häntä töykeästi. Pääasia on, että
luutnantti sinä päivänä oli ollut kiukkuisella päällä. Vanha merimies
muiden mukana oli ollut korjaamassa keulaköysistöä.

Nyt on huomattava, että mies oli ollut laivastossa yli neljäkymmentä
vuotta, että hänellä oli kolme nauhaa hyvästä käytöksestä sekä
Viktoria-risti erikoisesta kunnostautumisesta taistelussa; hän ei
siis voinut olla vallan vihoviimeinen merimies. Mutta luutnantti oli
kiukkuisella päällä ja nimitti häntä -- no niin, ei millään kauniilla
nimellä. Se viittasi hänen äitiinsä. Poikasena ollessani oli meidän
poikain laki sellainen, että se velvoitti meidät tappelemaan pikku
pirujen lailla, jos sellainen häväistys olisi sanottu äidistämme; ja
onpa minun maanosassani moni mies saanut hengellään maksaa sen sanan
käyttämisen toisesta.

Mutta luutnantti sinkautti merimiehelle sen sanan. Sillä hetkellä
merimiehellä sattui olemaan kädessään rautainen tanko. Hän iski sillä
heti luutnanttia päähän ja nakkasi upseerin kaiteen yli mereen.

Ja sitten, mies itse kertoi: "Älysin mitä olin tehnyt. Tunsin
ohjesäännöt, ja päättelin itsekseni: 'Nyt tuli loppusi,
James-poikaseni; mutta tulkoon vain.' Ja minä hyppäsin hänen
perässään aikoen hukuttautua yhdessä hänen kanssaan. Ja sen olisinkin
tehnyt, mutta lippulaivan soutuvene tuli juuri silloin laivamme
vierelle. Molemmat nousimme pinnalle ja minä olin hänessä kiinni ja
kolhin häntä nyrkilläni. Sehän se ratkaisi asiani. Ellen olisi häntä
lyönyt, olisin voinut väittää, että nähtyäni mitä olin tehnyt, olin
hypännyt perässä pelastaakseni hänet."

Sitten seurasi sotaoikeus tai mikä lie oikeudenkäynnin nimi merellä.
Hän kertasi tuomionsa sana sanalta, aivan kuin olisi sen merkinnyt
muistiin ja lukenut katkerana läpi monet kerrat. Näin rangaistiin
miestä, joka miehuullisuutensa tähden rikkoi kurinpitolakia, että
on kunnioitettava esimiehiään, jotka eivät aina ole kunnian miehiä:
hänet alennettiin tavallisen merimiehen arvoon, hän menetti kaikki
ansaitsemansa palkkiorahat ja kaikki eläkeoikeutensa, hänen piti
luovuttaa pois Viktoria-ristinsä, hänet erotettiin laivastosta käytös
arvosteltuna hyväksi (koska se oli hänen ensimmäinen rikoksensa), hän
sai viisikymmentä raipan iskua sekä kaksi vuotta vankeutta.

"Toivonpa, että olisin hukkunut sinä päivänä, niin toivon, jumala
paratkoon", päätti hän tarinansa, jonon siirtyessä eteenpäin ja
kääntyessämme kulman ympäri.

Vihdoinkin tuli näkyviin ovi, josta köyhät laskettiin ryhmittäin
sisälle. Ja tällöin sain tietää hämmästyttävän seikan: _koska
tänään oli keskiviikko, ei kukaan meistä pääsisi pois ennenkuin
perjantaiaamuna_. Eikä liioin, tupakkamiehet, ottakaa tämä varteen,
_kukaan saanut tuoda mukanaan tupakkaa_. Se meidän tuli antaa pois
sisään astuessamme. Joskus, kerrottiin minulle, se annettiin takaisin
pois päästettäessä, mutta joskus se hävitettiin.

Vanha sotilas opetti minua. Hän avasi kukkaronsa ja tyhjensi
tupakkansa (säälittävän pienen erän) paperipalaseen. Tämän hän
puristi pieneksi ja latteaksi ja kätki sukkaansa kengän sisäpuolelle.
Ja sinne alas sukan sisään sukelsi minunkin tupakkapalani, sillä
neljänkymmenen tunnin tupakkapaasto on tuska, jonka kaikki
tupakoitsijat ymmärtävät.

Jono siirtyi siirtymistään, ja me lähenimme hitaasti, mutta varmasti
pihtipieliä. Joutuessamme seisomaan eräälle rautaristikolle huusi
merimies eräälle edempänä odottavalle miehelle:

"Montako ottavat vielä vastaan?"

"Kaksikymmentäneljä", kuului vastaus.

Katsoimme huolissamme eteenpäin ja laskimme. Kolmekymmentä neljä
oli edellämme. Pettymystä ja hämmennystä näkyi ympärilläni olevista
kasvoista. Eipä ole erityisen hupaista nälkäisenä ja pennitönnä
odotella unetonta yötä kaduilla. Mutta me toivoimme toivottominakin,
kunnes kymmenen enää oli jonosta jäljellä; silloin portinvartija
työnsi meidät takaisin.

"Täynnä", sanoi hän sulkien oven.

Vilahduksessa vanha merimies kahdeksastakymmenestäseitsemästä
ikävuodestaan huolimatta livahti pois, mielessään epätoivoinen
pyrkimys päästä jonnekin muualle yöksi. Minä jäin seisomaan ja
neuvottelemaan kahden muun miehen kanssa, jotka tunsivat yömajat,
minne menisimme. He päättivät yrittää kolmen mailin päässä olevaan
Poplarin työhuoneeseen, ja sinne läksimme painamaan.

Kääntyessämme kulmasta toinen heistä sanoi: "Minun olisi pitänyt
päästä tänään. Tulin kello yhdeltä, kohta kun jono alkoi
muodostua ... mutta niillä on omat suosikkinsa. Päästävät sisälle
aina, vain samoja, yön toisensa jälkeen."



VIII.

AJURI JA KIRVESMIES.


Ajuria, jolla oli puhdaspiirteiset kasvot, leukaparta ja ylähuuli
ajeltuna, olisin Yhdysvalloissa pitänyt jonakin työnjohtajan ja
hyvinvoivan maanviljelijän välimailta. Kirvesmies taas -- no niin,
hänet olisin tuntenut kirvesmieheksi. Hän näytti siltä, oli kuiva ja
sitkeä, silmät terävästi pälyilevät, ja hänen kätensä olivat käyneet
kyhmyisiksi työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän vuoden
ammattityössä. Näiden miesten päävaikeutena oli heidän vanhuutensa
ja se seikka, että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt varttua
heistä huolta pitämään, olivat kuolleet. Vuodet olivat lyöneet
heihin leimansa, ja nuoremmat ja vahvemmat kilpailijat olivat
anastaneet heidän paikkansa ja pakottaneet heidät väistymään syrjään
teollisuuden humusta.

Nämä molemmat miehet, jotka oli käännytetty pois Whitechapelin
työhuoneen yömajasta, kulkivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti.
Paljon ei toivoa heidän mielestään ollut, mutta se oli ainoa
mahdollisuutemme. Joko Poplar taikka öiset kadut. Kumpikin mies
kaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olijat "melkein menneitä",
niinkuin he sanoivat. Ajuri, viisikymmentäkahdeksan-vuotias, ei
ollut kolmena edellisenä yönä saanut enemmän yösijaa kuin untakaan,
ja kirvesmies, kuusikymmentäviisi-vuotias; oli viettänyt viisi yötä
ulkona.

Mutta kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joissa on sekä lihaa että
verta, joita valkeat vuoteet ja ilmavat huoneet joka yö odottavat,
kuinkapa te voisitte sanoistani ymmärtää, millaista on se kärsimys,
mitä saisitte kärsiä, jos viettäisitte väsyksissä, yön Lontoon
kaduilla? Uskokaa minua, te luulisitte tuhannen vuosisataa tulleen
ja menneen, ennenkuin itä kalpenisi aamun koittaessa; te värisisitte
vilusta, kunnes olisitte valmiit itkemään ääneen jokaisen särkevän
lihaksen kipua, ja te ihmettelisitte, että voitte niin paljon kestää
ja sittenkin elää. Jos asettuisitte lepäämään jollekin penkille ja
väsyneet silmänne sulkeutuisivat, saisitte olla varmat siitä, että,
poliisi herättäisi teidät ja komentaisi karkeasti teidät liikkeelle.
Te saatte levätä penkillä, mutta penkkejä on vähän ja harvassa;
ja jos nukahdatte, on teidän lähdettävä liikkeelle ja laahattava
väsynyttä ruumistanne loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen
oveluuden opastamana etsitte jonkin syrjäisen kujan tai pimeän
käytävän ja laskeudutte maata, niin kaikkialla läsnäoleva poliisi
teidät kyllä sieltäkin hätistää ulos. Hänen virkanansa on nuuskia
teidät ilmi. Niiden laki, joilla valta on, määrää, että teidät on
nuuskittava ilmi.

Mutta aamun koitteessa painajaisen väistyttyä te laahustaisitte
kotiinne itseänne virkistämään, ja; kuolemaanne asti te kertoisitte
seikkailutarinaanne ihaileville ystävillenne. Siitä tulisi valtava
tarina. Teidän pienestä kahdeksantuntisesta yöstänne tulisi Odysseia
ja teistä itsestänne Homeros.

Mutta niinpä ei käy niiden kodittomain, jotka vaelsivat kanssani
Poplarin työhuonetta kohti. Ja heitä on kolmekymmentäviisituhatta,
heidän laisiaan, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänä yönä.
Älkää huoliko sitä muistella maata mennessänne; jos olette niin
lempeämielinen kuin teidän tulisi olla, ette ehkä lepäisi niin
levollisesti kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, kuusi-,
seitsemän- ja kahdeksankymmen-vuotiaat, nälistyneet, laihat ja
vähäveriset, saavat tervehtiä päivännousua ilman virkistyksen
toivoakaan ja kompuroida päivät päästään vimmaisessa leipämurun
etsinnässä, säälimättömän yön iskiessä uudelleen heidän kimppuunsa,
ja kun tätä jatkuu viisi yötä ja päivää -- kuinkapa te, arvoisat
hienot ihmiset, joita ei vaivaa liika laihuus ja verenvähyys,
kuinkapa te sitä koskaan voisitte ymmärtää?

Kävelin Mile End Road-tietä ajurin ja kirvesmiehen välissä. Mile
End Road on laaja kulkutie, joka leikkaa Itä-Lontoon keskuksen, ja
siinä oli kymmeniätuhansia ihmisiä liikkeellä. Mainitsen tämän siksi,
että voisitte täysin arvostella sitä, mitä seuraavassa kuvailen.
Niinkuin sanottu, kävelimme, ja heidän katkerasti kirotessaan tätä
maata minä kiroilin heidän kanssaan, kiroilin niinkuin saattaa
kiroilla amerikkalainen kulkuri, joka on ajautunut vieraalle ja
peloittavalle rannikolle. Ja koetin saada ja onnistuinkin saamaan
heidät siihen uskoon, että olin merimies, joka oli hukannut rahansa
mässäilyssä, menettänyt vaatteensa (mikä ei ole niinkään harvinaista
merenkulkijain kesken maissa oltaessa) ja nyt oli tilapäisesti
"poikki" uutta pestiä etsiessään. Tämä selitti tietämättömyyteni
Englannin tavoista ja yömajoista sekä niitä koskevan uteliaisuuteni.

Ajuri oli lujilla yrittäessään pysyä askeltemme tasalla (hän
selitti minulle, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä), mutta
kuiva ja nälkäinen kirvesmies, harmaa ja risainen päällystakki
surumielisesti tuulessa lepattaen, harppoi pitkiä ja väsymättömiä
askeleita, jotka toivat mieleeni aavikkojen suden. Kumpikin seivästi
katseensa katukäytävään kulkiessaan ja puhuessaan, ja tavan takaa
jompikumpi kumartui ja nappasi kadulta jotakin, koskaan askeltakaan
pysäyttämättä. Arvelin heidän kokoilevan sikarin- tai savukkeenpätkiä
enkä aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Mutta sitten
älysin.

_Limaiselta, sylkyiseltä katukäytävältä he poimivat appelsiininkuoria
ja rypäleiden jätteitä ja söivät niitä. Luumujen sydämiä he
pirstoivat hampaillansa saadakseen niiden siemenen syödäkseen. He
noukkivat herneen kokoisia leivän muruja, omenankotia, jotka olivat
niin mustia ja likaisia, että niitä ei ollut omenankodiksi tuntea,
ja näitä törkyjä kumpikin pisti suuhunsa, pureksi ja nieli; ja tämä
kaikki tapahtui kello kuuden ja seitsemän välillä illalla elokuun
20 päivänä Herran vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja mahtavimman
valtakunnan sydämessä, minkä maailma on milloinkaan nähnyt._

Nämä kaksi miestä keskustelivat. He eivät olleet hulluja, he
olivat vain vanhoja. Ja kun heidän sisuksissaan höyrysi katujen
törky, niin he luonnollisesti puhuivat verisestä kumouksesta. He
puhuivat niinkuin anarkistit, hurmahenget ja kaistapäiset puhuvat.
Mutta kukapa heitä moittisi? Huolimatta kolmesta täydestä päivän
ateriastani ja siististä vuoteestani, jonne saatoin laskeutua,
jos halusin, huolimatta sosiaalisesta elämänkäsityksestäni ja
kehitysopillisesta uskostani hitaaseen asteittaiseen edistykseen ja
asiain parantumiseen -- kaikesta tästä huolimatta, sanon, tunsin
haluavani puhua samaa roskaa heidän kanssaan tai ainakin pitää suuni
kiinni. Poloiset houkat! Eivät heidän kaltaisensa ole kumousrotua.
Ja kun he ovat kuolleet ja tomuksi muuttuneet, mihin ei pitkiä kulu,
niin toiset hullut jatkavat puhetta verisestä kumouksesta poimiessaan
törkyjätteitä sylkyiseltä katukäytävältä kulkiessaan Mile End
Road-tietä Poplarin työhuoneita kohti.

Koska olin muukalainen ja nuori mies, selittelivät ajuri ja
kirvesmies minulle asioita ja neuvoivat minua. Heidän neuvonsa
sivumennen sanoen oli yksinkertainen ja paikalleen osuva; se oli:
pois tästä maasta. "Niin pian kuin Jumala sallii", vakuutin heille,
"ja tekisipä mieleni antaa vallassaoloillenne sellainen kipinäsade,
ettette pysty savulta jälkiäni näkemään." He tunsivat vertaukseni
voiman, vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä, ja he nyökkäsivät
hyväksyvästi päätään.

"Tässähän mies tulee rikolliseksi vasten tahtoaan", sanoi kirvesmies.
"Nuoremmat miehet ovat vieneet minulta, vanhukselta, paikkani,
vaatteeni käyvät yhä enemmän riekaleiksi, ja sitä vaikeammaksi käy
päivä päivältä työn saanti. Menen yömajaan saadakseni yösijan.
Minun täytyy olla jonottamassa kello kahdelta tai kolmelta
iltapäivällä, muuten en pääse sisään. Näittehän miten kävi tänään.
Mitä mahdollisuutta minulla siis on työn hakuun? Edellytetäänpä,
että pääsen yömajaan. He pitävät minut siellä koko huomispäivän ja
laskevat pois ylihuomisaamuna. Entä sitten? Laki sanoo, etten pääse
seuraavaksi yöksi yömajaan, ellei tämä ole vähintään kymmenen mailin
päässä. Minun täytyy kiireesti kävellä ehtiäkseni perille ajoissa
sinä päivänä. Mitenkä minä siis voisin etsiä työtä? Edellytetäänpä,
että minä en kävele, vaan että lähden työn etsintään. Vilauksessa
on yö käsissä, mutta vuodetta ei. Ei unta koko yönä, ei muruakaan
syömistä, missä kunnossa siis lähden aamulla työn hakuun? Täytyy
mennä nukkumaan unensa johonkin puistoon" (Kristuksen-kirkko
Spitalfieldsissa muistui kamalana mieleeni) "ja saada jotakin
syödäkseen. Ja siinä sitä ollaan. Vanha ja väsynyt, eikä mitään
keinoa piristyä."

"Tässä oli ennen tulliveräjä", sanoi ajuri. "Monet kerrat olen
ajuripäivinäni maksanut tässä kulkutullin."

"Minä olen syönyt kolme puolen pennyn pullaa kahteen päivään",
ilmoitti kirvesmies pitkän äänettömyyden katkaistua keskustelun.
"Kaksi söin eilen ja kolmannen tänään", jatkoi hän uuden pitkän
äänettömyyden jälkeen.

"Minä en ole saanut tänään mitään", sanoi ajuri. "Ja minä olen aivan
lopussa. Jalkaani koskee niin kauheasti."

"Leipäkyrsät, joita piikkilässä annetaan, ovat niin kovia, ettei
niitä saa kunnolla syötyä muuten kuin ryyppimällä paintin [Painti
(engl. _pint_), tilavuusmitta, noin 1/2 litraa - Suom. muist.] vettä
väliin", selitti kirvesmies minulle. Ja tiedusteltuani häneltä,
mikä oli "piikkilä", hän vastasi: "Yömaja. Se on sen ammattinimi,
ymmärrättehän."

Ja minua ihmetytti, että hänen sanavarastoonsa kuului sana
"ammattinimi"; ennen eroamme havaitsin, ettei se varasto ollutkaan
kovin mitätön.

Tiedustelin heiltä, minkälaista kohtelua saisin odottaa osakseni,
jos meidän onnistuisi päästä Poplarin työhuoneeseen, ja heidän
välissänsä ollen minuun ahdettiin paljon tietoa. Saatuani kylmän
kylvyn sisäänpääsyni jälkeen minulle annettaisiin illalliseksi kuusi
unssia [Unssi (engl. _ounce_) = noin 1/24 kiloa] leipää ja "kolme
osaa möykkyä". "Kolme osaa" merkitsee kolme neljäsosaa paintia,
ja "möykky" on eräänlaista vetelää seosta, jossa on kuusi paintia
kauraryynejä sekoitettuna kolmeen ja puoleen kupilliseen kuumaa vettä.

"Maitoa ja sokeria kai lisäksi ja hopealusikka?" arvailin.

"Ei ole pelkoa. Suolaa saat, ja olenpa nähnyt paikkoja, joissa ei
anneta lusikkaakaan. Kallista vain kuppiasi ja anna juosta lorottaa
kurkkuusi, niin sitä tehdään."

"Hackneyssä saa hyvää möykkyä", sanoi ajuri.

"Niin, se on todella ihanaa möykkyä", ylisti kirvesmies, ja he
katselivat toisiansa paljon puhuvasti.

"Jauhoja ja vettä saa Pyhän Yrjön yömajassa Idässä", sanoi ajuri.

Kirvesmies nyökäytti päätään. Hän oli kokeillut ne kaikki.

"Entä sitten?" kysyin.

Ja sain tietää, että minut sitten lähetettäisiin suoraan sänkyyn.
"Aamulla sinut herätetään puoli kuusi, ja saat nousta pesemään
itseäsi -- jos on saippuaa. Sitten aamiainen -- sama kuin illallinen,
kolme osaa möykkyä ja kuusi unssia painava leipäkyrsä."

"Ei sitä aina ole kuutta unssia", korjasi ajuri.

"Eipä ei, ja usein niin hapanta, että tuskin voi syödä. Ensi-alussa
minä en voinut syödä möykkyä enkä leipääkään, mutta nyt voin niellä
oman osani ja vielä toisenkin."

"Minä voisin syödä kolmenkin miehen osan omani lisäksi", sanoi ajuri.
"En ole saanut palaakaan koko tänä siunattuna päivänä."

"Entä sitten?"

"Sitten saat käydä tekemään urakkasi, riipimään neljä naulaa
köysitäpettä tai puhdistamaan ja lakaisemaan taikka murskaamaan
kymmenen tahi yksitoista sentneriä [Sentneri = noin 50 kiloa.
Suom. muist.] kiviä. Minun ei tarvitse murskata kiviä, olen yli
kuudenkymmenen, näetkös. Mutta sinä saat sitä tehdä. Sinä olet nuori
ja vankka."

"Mutta sitä minun on vaikea sietää", sanoi ajuri, "että suljetaan
sisälle koppiin nyhtämään köysitäpettä. Se tuntuu liiaksi vankilalta."

"Mutta jos yön nukuttuaan ei suostukaan köysitäpettä nyhtämään tai
kiviä murskaamaan taikka muutakaan työtä tekemään?" kysäisin.

"Eipä ole pelkoa, että kieltäydyt toista kertaa; sinut pannaan
tiilenpäitä lukemaan", vastasi kirvesmies, "enpä neuvoisi sinua sitä
koettamaan, poikaseni".

"Sitten saadaan päivällistä", jatkoi hän. "Kahdeksan unssia leipää,
puolitoista unssia juustoa ja kylmää vettä. Sitten saat lopettaa
urakkasi, saat illallista, samaa kuin ennen, kolme osaa möykkyä
ja kuusi unssia leipää. Sitten sänkyyn kello kuusi illalla,
ja seuraavana aamuna pääset irti, nimittäin jos olet urakkasi
suorittanut."

Me olimme jo aikoja poikenneet Mile End Road-tieltä ja kuljettuamme
monet synkät sokkelot ahtaita monipolvisia katuja saavuimme Poplarin
työhuoneelle. Matalalle kiviaidalle levitimme nenäliinamme, ja kukin
pinosi nenäliinalleen kaiken maallisen omaisuutensa, lukuunottamatta
sukkaan pistettyä tupakkapalaa. Ja sitten, viimeisen valonhivenen
häipyessä likaisen harmaalta taivaalta, tuulen puhaltaessa
alakuloisesti ja kylmästi, seisoimme säälittävän pienet mytyt
käsissämme avuttomana ryhmänä työhuoneen ovella.

Kolme työläistyttöä kulki ohi, ja yksi katsahti minua sääliväisesti;
hänen ohikulkiessaan katseeni seurasi häntä, ja hän katseli yhä
säälien taakseen. Vanhuksia hän ei huomannut. Herra Jumala, hän sääli
minua, nuorta, reipasta ja vahvaa, mutta häneltä ei riittänyt sääliä
kahden rinnallani seisovalle vanhukselle. Hän oli nuori nainen, ja
minä olin nuori mies, ja se hämärä sukupuolivalmius, joka saattoi
hänet minua säälimään, osoitti hänen tunteittensa alhaisuutta.
Vanhuksien sääliminen on epäitsekäs tunne, ja sitäpaitsi työhuoneen
ovi on hyvin tavallinen vanhusten paikka; niinpä hän ei osoittanut
sääliänsä heille, vaan minulle, joka sitä vähimmin kaipasin taikka en
kaivannut ollenkaan. Eipä saateta harmaita hapsia kunnialla hautaan
Lontoon kaupungissa!

Oven toisella puolen oli kellojohdon kädensija, toisella sähkönappula.

"Soita kelloa", sanoi ajuri minulle.

Ja aivan samoin kuin olisin soittanut kenen ovella tahansa, minä
vedin kädensijasta ja kellon ääni kajahti.

"Älä, älä", huusivat he kauhistuneina yhteen ääneen. "Älä niin
kovasti."

Päästin kädensijan, ja he katselivat minua moittivasti, aivan kuin
olisin saattanut vaaraan heidän mahdollisuutensa päästä yöpuulle ja
saada kolme osaa möykkyä. Ketään ei tullut. Onneksi se oli väärä
kello, ja tunsin oloni turvallisemmaksi.

"Painakaa nappia", sanoin kirvesmiehelle.

"Ei, ei, odotellaan vielä", hätäili ajuri.

Tästä kaikesta käsitin, että köyhäintalon ovenvartija, joka
tavallisesti saa seitsemästä yhdeksään puntaan vuosipalkkaa; on
varsin vaikutusvaltainen ja tärkeä olento, eikä häntä suinkaan saa
leveilevästi kohdella -- köyhä.

Ja niinpä me odottelimme kymmenkertaisesti kohtuullisen ajan,
minkä jälkeen ajuri kuin varkain ojensi aran etusormensa nappiin
ja painoi sitä hellävaroen ja mahdollisimman lyhyesti. Olen nähnyt
ihmisten odottavan elämän ja kuoleman vaiheilla, mutta en ole nähnyt
heidän kasvoillaan niin selkeästi tuskallista epävarmuutta kuin se
esiintyi näiden kahden ilmeissä heidän odottaessaan tulossa olevaa
ovenvartijaa.

Hän saapui. Hän vain katsahti meihin. "Täynnä" sanoi hän ja sulki
oven.

"Jälleen samanlainen yö", urahti kirvesmies. Hämärässä valossa ajuri
näytti raihnaalta ja harmaalta.

Järjestämätön hyväntekeväisyys on pahetta, sanovat
ammatti-ihmisystävät. No niin, minä päätin edistää pahetta.

"Tule, avaa veitsesi ja tule tänne", sanoin ajurille, vetäen häntä
pimeään kujaan.

Hän tuijotti minua pelästyneenä ja koetti päästä irti. Ehkä hän
luuli minua menneitten päivien Jack-Halkaisijaksi, jonka mieli veti
vanhanläntiin miespuolisiin vaivaisiin. Taikka lienee hän arvellut
minun tahtovan houkutella häntä johonkin epätoivoiseen rikoshommaan.
Joka tapauksessa hän pelästyi. Muistettaneen, että seikkailua
aloittaessani olin neulonut yhden punnan aluspaitani sisäpuolelle
kainalokuoppaan. Se oli rahastoni pahain päiväin varalle, ja nyt
tunsin tarvitsevani käyttää sitä ensimmäisen kerran.

Vasta kun olin antanut oikean käärmeihmisen näytännön ja osoittanut
paitaani neulottua pyöreätä rahaa, onnistuin saamaan ajurin avukseni.
Sittenkin hänen kätensä vapisi, niin että pelkäsin hänen viiltävän
itseäni ompeleiden sijasta, ja minun täytyi ottaa veitsi käteeni ja
ratkoa ne itse auki. Kultapala vierähti ulos, koko omaisuus heidän
nälkäisissä silmissään; ja me astelimme lähimpään kahvilaan.

Tietysti täytyi minun heille selittää, että olin vain tutkija,
yhteiskunnallinen opiskelija, joka koetteli saada selville, kuinka
toinen puoli maailmaa eli. Ja heti he sukelsivat kuoreensa kuin
simpukka. Minä en ollutkaan heidän rotuansa, puheeni oli muuttunut,
ääneni sointi oli erilainen, lyhyesti, olin heitä ylempi, ja he
olivat loistavan luokkatietoisia.

"Mitä haluatte?" kysyin tarjoilijan tiedustaessa tilausta.

"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi ajuri pehmeästi.

"Kaksi viillosta ja kupin teetä", sanoi kirvesmies pehmeästi.

Pysähtykääpäs hetkeksi ajattelemaan tilannetta. Nämä kaksi miestä
olin kutsunut kahvilaan. He olivat nähneet kultarahani, ja he
käsittivät, etten ollut mikään vaivainen. Toinen oli syönyt puolen
pennyn leivän sinä päivänä, toinen ei ollut syönyt mitään. Ja he
tilasivat "kaksi viillosta ja kupin teetä". Kumpikin kahden pennyn
tilauksen. "Kaksi viillosta" muuten merkitsee kaksi leipäviipaletta
ja voita.

Tämä oli sitä samaa polkeenalaisen nöyryyttä, joka oli ilmennyt
heidän käytöksessään vaivaistalon ovenvartijaa kohtaan. Mutta
minä en siitä huolinut. Pala palalta lisäsin heidän annoksiaan --
munia, sianlihaviipaleita, jälleen munia, sianlihaa, teetä; taas
leipää ja niin edespäin -- heidän innokkaasti kiellellessään, mutta
kuitenkin vastaanottaen ja ahmien kaiken himokkaasti sitä mukaa kuin
ennätettiin tarjota.

"En ole saanutkaan teetä pariin viikkoon", sanoi ajuri.

"Erinomaista teetä tämä", sanoi kirvesmies.

He joivat sitä kumpikin kaksi paintia, ja minä vakuutan, että se
oli pelkkää sotkua. Se näytti yhtä vähän teeltä kuin varasto-olut
samppanjalta. Se oli "vedellä pestyä" eikä näyttänyt oikeastaan
ollenkaan teeltä.

Omituista oli ensimmäisen ällistyksen ohimentyä tarkata ruoan heihin
tekemää vaikutusta. Aluksi he kävivät surumielisiksi ja puhuivat
niistä erikoisista hetkistä, jolloin olivat mietiskelleet itsemurhaa.
Ajuri oli vajaa viikko sitten seisoskellut sillalla ja katsellut
veteen sekä harkinnut kysymystä. Kirvesmies väitti kiivaasti, että
vesi oli huono keino. Hän puolestaan piti ampumista parempana.
Luoti oli paljon "kätevämpi", mutta kuinka Herran nimessä hän saisi
revolverin? Siinä se oli pulma.

He kävivät iloisemmiksi imettyään kuumaa "teetä" sisäänsä ja puhuivat
enemmän itsestään. Ajuri oli haudannut vaimonsa ja lapsensa yhtä
poikaa lukuunottamatta, joka oli ehtinyt mieheksi ja auttanut häntä
hänen pikku liikkeessään. Mutta sitten sattuma puuttui asiaan.
Poika, kolmenkymmenenviiden-vuotias, kuoli isoonrokkoon. Ja tuskin
oli tästä päästy, kun isä sai kuumeen ja makasi sairaalassa kolme
kuukautta. Senjälkeen hän oli mennyt mies. Hän pääsi pois heikkona
ja raukeana, ei ollut nuorta voimakasta poikaa enää apuna, pikku
liike oli hävinnyt olemattomiin, eikä penniäkään taskussa. Sattuma
oli iskenyt ja peli menetetty. Vanhan miehen yritykset olivat turhia.
Ystävät olivat kaikki köyhiä eivätkä pystyneet auttamaan. Hän oli
pyrkinyt työhön, kun ensimmäistä kruunausparaatia varten laitettiin
telineitä. "Ja minä tulin vallan kipeäksi alituisesta vastauksesta:
Ei, ei, ei. Se soi korvissani öisin koettaessani nukkua, aina vain
sama: Ei, ei, ei." Viime viikolla hän viimeksi oli käynyt kysymässä
erästä ilmoitettua työpaikkaa Hackneyssa, mutta sanottuaan ikänsä sai
vastauksen: "Liian vanha, aivan liian vanha."

Kirvesmies oli syntynyt sotaväessä, jossa hänen isänsä oli palvellut
kaksikolmatta vuotta. Hänen kaksi veljeänsäkin oli mennyt sotaväkeen;
toinen eskadroonan ylivääpeli seitsemännessä husaarirykmentissä, oli
kuollut Intiassa kapinan jälkeen, toinen palveltuaan yhdeksän vuotta
Robertsin komennossa Idässä, oli hävinnyt tietymättömiin Egyptissä.
Kirvesmies ei ollut mennyt sotaväkeen, ja niinpä hän oli nyt tässä,
yhä tällä planeetalla.

"Mutta katsokaapas, antakaahan minulle kätenne", sanoi hän, repien
auki räsyisen paitansa. "Minä olen valmis leikkuuhuoneeseen, se
on selvä. Minä kulun vähitellen, todella kulun olemattomiin ruoan
puutteessa. Koettakaahan kylkiluitani, niin tunnette."

Pistin käteni hänen paitansa alle ja tunnustelin. Iho oli kuin
pergamenttia luitten päällä, ja tuntui kuin olisin sivellyt
pesulautaa.

"Seitsemän onnen vuotta on minulla ollut", sanoi hän "Oli hyvä vaimo
ja kolme kilttiä tenavaa. Mutta kaikki ne kuolivat. Tulirokko vei
tytöt parin viikon tietämän."

"Tämän jälkeen, herra", sanoi ajuri, osoittaen pöytää ja haluten
kääntää keskustelua hauskempaan uomaan, "tämän jälkeen en voisi syödä
työhuoneen murkinaa aamulla".

"En minäkään", yhtyi kirvesmies, ja he päätyivät juttelemaan vatsan
nautinnoista ja niistä suloisista ruoista, joita kummankin vaimot
olivat keitelleet entisinä päivinä.

"Minä olen kuljeskellut kolme päivää kertaakaan paastoani
keskeyttämättä", sanoi ajuri.

"Ja minä viisi", lisäsi hänen toverinsa synkistyen sitä muistaessaan.
"Viisi päivää kerran, saamatta vatsaani muuta kuin palasen
appelsiininkuorta, eikä rääkätty luonto tahtonut sitä sietää, herra,
ja minä olin kuolla. Joskus öisin kävellessäni olen ollut niin
epätoivoinen, että olen päättänyt joko voittaa hevosen tai menettää
satulan. Ymmärrättehän mitä tarkoitan, herra, yrittää jotakin
suurryöstöä. Mutta aamun koittaessa -- siinä seison niin nälän ja
kylmän heikontamana, etten olisi voinut hiirtäkään häiritä."

Kun heidän elin-parkansa olivat ravinnosta lämmenneet, heidän
mielensä laajeni, ja he rupesivat kerskailemaan ja juttelemaan
politiikkaa. Voin vain sanoa, että he puhuivat politiikasta yhtä
hyvin kuin tavalliset keskiluokan miehet, vieläpä koko joukon
paremminkin kuin jotkut mainitun luokan miehet, joita olen kuullut.
Minua ihmetytti eniten heidän käsityksensä maailmasta, sen
maantieteestä ja kansoista sekä menneestä ja nykyisestä historiasta.
Nämä eivät olleet mitään hulluja, nämä kaksi miestä, niinkuin olen
jo sanonut. He olivat vain vanhuksia, ja heidän lapsensa, jotka
eivät olleet päässeet täysi-ikäisiksi, eivät olleet velvollisuutensa
mukaisesti voineet tarjota heille tilaa lietensä ääressä.

Sanoessani heille hyvää yötä kadun kulmassa, heidän kummankin
onnellisena puristaessa paria shillinkiä taskussaan ja aavistellessa
varmaksi käyneen yövuoteen ihanuuksia, tapahtui vielä jotakin.
Sytytin savukkeen ja olin heittämäisilläni pois palavan tulitikun,
kun ajuri ehätti sitä tavoittamaan. Minä tarjosin hänelle laatikkoa,
mutta hän sanoi: "Ei, ei millään muotoa, herra, ei saa tuhlata."
Ja hänen sytyttäessään antamaani savuketta kirvesmies kiiruhti
täyttämään piippuansa, ehtiäkseen saamaan samasta tulitikusta.

"Tuhlaaminen on pahasta", sanoi hän.

"Niin on", vastasin ja ajattelin niitä pesulaudan kaltaisia kylkiä,
joita olin kädelläni sivellyt.



IX.

PIIKKILÄ.


Kaikkein ensiksi minun täytyy pyytää anteeksi ruumiiltani, että olen
laahannut sitä mokoman iletyksen läpi, ja anteeksi vatsaltani, että
olen syöttänyt sille sellaista iletystä. Olen ollut piikkilässä,
nukkunut piikkilässä ja syönyt piikkilässä; lisäksi olen karannut
piikkilästä.

Yritettyäni kahdesti turhaan tunkeutua Whitechapelin yömajaan läksin
kolmannella kerralla aikaisin matkaan ja liityin alakuloiseen jonoon
ennen kello kolmea iltapäivällä. Sinne ei laskettu sisälle ennenkuin
kuudelta, mutta näinkin aikaisin tulleena olin numero kaksikymmentä,
ja oli ilmoitettu, että vain kaksikolmatta pääsisi sisälle. Kello
neljältä oli jonossa kolmekymmentäneljä, viimeiset kymmenen riippuen
perässä siinä heikossa toivossa, että jonkinlainen ihme päästäisi
heidät sisälle. Monia muita tuli paikalle, tarkasteli jonoa ja meni
matkaansa, katkeran varmistuneena siitä, että piikkilä tulisi täyteen
heittäkin.

Keskustelu oli aluksi hidasta ja kangertavaa, kunnes molemmin
puolin minua seisovat miehet havaitsivat olleensa yht'aikaa
isorokkosairaalassa, vaikka he eivät olleetkaan ennättäneet
tutustua, kun talo oli ollut täynnä potilaita, tuhatkuusisataa
kaikkiaan. Mutta he korvasivat asian nyt, jutellen sairaudestaan ja
vertaillen sen mitä tympäisevimpiä ilmiöitä aivan kylmäverisesti ja
mitä luonnollisimpina asioina. Sain tietää, että potilaista kuoli
keskimäärin joka kuudes, että toinen oli ollut sairaalassa kolme
kuukautta ja toinen puolen neljättä kuukautta sekä että he olivat
olleet aivan "mädätä" tautiinsa. Silloin ihossani alkoi tuntua
kutkua ja kihinää ja tiedustelin heiltä, miten kauan he olivat
olleet vapaina. Toinen oli ollut kaksi viikkoa ja toinen, kolme
viikkoa. Heidän kasvonsa olivat pahoin ruton syömät (vaikka kumpikin
toisilleen vakuutti, ettei näin ollut laita), ja he näyttelivät
minulle käsissään ja kynsiensä alla olevia yhä kesiviä isonrokon
"siemeniä". Vieläpä toinen kynsäisi irralleenkin sellaisen siemenen
minun mieleni ylennykseksi, ja vilahduksessa se lensi suoraan hänen
ihostaan ilmaan. Koetin käpristäytyä pienemmäksi vaatteissani ja
tunsin harrasta, hiljaista toivoa, ettei se vain olisi takertunut
minuun.

Kummassakin tapauksessa sain tietää isonrokon olleen syynä siihen,
että he olivat joutuneet "kilometritehtaalle" eli tuuliajolle.
Kumpikin oli ollut työssä tartunnan saadessaan, ja kumpikin oli
sairaalasta päästessään ollut aivan "poikki", edessään kolkko
työnhaku-taival. Tähän mennessä he eivät olleet vielä saaneet työtä
ja olivat nyt pyrkimässä piikkilään "lepäämään", kolme päivää ja yötä
katuja taivallettuaan.

Näyttää siltä, ettei yksin sitä miestä, joka käy vanhaksi,
rangaista pakollisesta onnettomuudestaan, vaan myös sitä, johon
tauti tai tapaturma iskee. Myöhemmin puhelin erään miehen kanssa --
"Inkivääriksi" sanoimme häntä -- joka seisoi jonon ensimmäisenä --
varma merkki siitä, että hän oli odotellut kello yhdestä alkaen.
Vuotta aikaisemmin hän oli eräänä päivänä, ollessaan jonkun
kalakauppiaan palveluksessa, kantanut raskasta kalalaatikkoa, joka
painoi liian paljon. Seuraus: "jokin ratkesi", Ja niinpä oli laatikko
maassa ja mies sen vieressä.

Lähimmässä sairaalassa, jonne hänet viipymättä kannettiin, sanottiin
sitä repeämäksi, haudeltiin paisunut paikka pois, annettiin hiukan
vaseliinia, millä sitä voidella, pidettiin hoidossa neljä tuntia
ja käskettiin sitten mennä. Mutta tuskin hän oli kulkenut katuja
pari kolme tuntia, kun hän jälleen oli selällään. Tällä kerralla
hän meni toiseen sairaalaan, jossa häntä sitten paranneltiin.
Mutta jutun ponsi on siinä, että työnantaja ei tehnyt mitään hänen
palveluksessaan loukkaantuneen miehen hyväksi, ei yhtään mitään,
vieläpä kieltäytyi antamasta hänelle kevyempää tilapäistäkin työtä,
kun hän oli päässyt sairaalasta. "Inkivääri" on auttamattomasti
mennyttä miestä. Hänen ainoa ansiomahdollisuutensa oli raskas
työ. Nyt hän ei kykene tekemään raskasta työtä, ja tästä alkaen
kuolinhetkeensä asti hän voi turvautua vain piikkilään ja katuihin
ravintoa ja suojaa saadakseen. Sattuma puuttui asiaan -- siinä
kaikki. Hän nosti selkäänsä liian raskaan kalakuorman, ja hänen
elinonnensa mahdollisuuksien yli vedettiin tuhoava risti.

Useat jonossa seisovat miehet olivat olleet Yhdys- valloissa ja
toivoivat, että olisivat siellä pysyneetkin, kiroten hulluuttaan,
että olivat sieltä lähteneet pois. Englannista oli tullut heille
vankila, josta ei ollut toivoakaan päästä pakenemaan. Heidän oli
mahdotonta päästä pois. He eivät voineet saada kokoon lippurahaa
eivätkä liioin työlläkään matkaansa maksaa. Maassa oli heidänlaisiaan
köyhiä hylkiöitä aivan liian paljon.

Minä kävin merenkyntäjä-miehestä, joka oli menettänyt vaatteensa
ja rahansa, ja he kaikki surkuttelivat minua ja antoivat minulle
monia terveitä neuvoja. Neuvojen yhteissisällys oli jotenkin tämän
tapainen: Pysy loitolla kaikista piikkilän-kaltaisista paikoista;
niissä ei ole mitään hyvää sinua varten; mene rantaan ja ponnista
kaikkesi päästäksesi lähtemään maasta; mene työhön, jos suinkin
pääset, ja koeta saada kokoon punnan verta rahaa voidaksesi lahjoa
jonkun muonamestarin tai hänen alaisensa ja saada työtä vastaan
vapaan matkan. He kadehtivat nuoruuttani ja voimiani, joiden avulla
ennemmin tai myöhemmin pääsisin maasta. Heillä ei niitä enää ollut.
Ikä ja Englannin osoittama tylyys olivat ne murtaneet, ja he olivat
menettäneet pelinsä.

Oli siellä kuitenkin yksi, joka oli yhä nuori ja joka varmastikin
vielä lopulta pääsee pois. Hän oli nuorena poikana mennyt
Yhdysvaltoihin ja neljäntoista vuoden aikana ollut vain kaksitoista
tuntia työttömänä yhteen jaksoon. Hän oli säästänyt rahansa, tullut
liian varakkaaksi ja palannut kotimaahansa. Nyt hän seisoi piikkilän
jonossa.

Kahtena viimeksikuluneena vuonna hän kertoi minulle olleensa kokkina.
Työaika oli ollut kello seitsemästä aamulla kello puoli yhteentoista
illalla ja lauantaisin kello puoli yhteen -- yhdeksänkymmentä viisi
tuntia viikossa, josta hän oli saanut kaksikymmentä shillinkiä eli
viisi dollaria.

"Mutta se työ ja pitkä työpäivä olivat tappaa minut", sanoi hän
"ja minun täytyi lähteä siitä hommasta. Minulla oli hiukan rahaa
säästössä, mutta se meni elämiseen ja toisen paikan etsimiseen."

Tämä oli hänen ensimmäinen yönsä piikkilässä, ja hän oli tullut vain
saadakseen levätä. Niin pian kuin pääsisi pois, hän aikoi lähteä
Bristoliin, sadankymmenen mailin kävelymatka. Siellä hän arveli
jotenkin pääsevänsä Valtoihin menevään laivaan.

Mutta jonossa olevat miehet eivät olleet kaikki tätä lajia. Jotkut
olivat kurjia hylkyjä, paatuneita ja veteliä, mutta siitä huolimatta
sangen inhimillisiä monessa suhteessa. Muistanpa, kuinka muuan ajuri,
ilmeisesti palaten kotiin päivän työstä, pysäytti ajoneuvonsa meidän
eteemme, niin että hänen nuori toivonsa, joka oli juossut häntä
vastaan, saattaisi kiivetä ylös. Mutta rattaat olivat korkeat ja
nuori toivo pieni, ja turhaan hän useita kertoja yritti päästä ylös.
Silloin muuan mitä viheliäisimmän näköinen mies astui jonosta ja
nosti hänet rattaille. Tämä teko oli sinänsä hyve ja epäitsekäs, se
oli rakkauden osoitusta eikä almun anomista. Ajuri oli köyhä, ja mies
tiesi sen; mies seisoi piikkilän jonossa, ja ajuri huomasi sen; ja
mies oli tehnyt pikku-palveluksen ja ajuri kiitti häntä, aivan kuin
sinä ja minä olisimme tehneet ja kiittäneet.

Toista kaunista kohtausta esittivät humalanpoimija ja hänen
"muorinsa". Mies oli ollut jonossa noin puolisen tuntia, kun hänen
"muorinsa" saapui häntä tapaamaan. Vaimo oli luokkaansa nähden
varsin siististi puettu, haalistunut myssy harmaassa päässään ja
säkkikankainen käärö kainalossaan. Hänen puhuessaan miehellensä tämä
kurkotti eteenpäin tarttui hänen valkotukastaan vapaaksi päässeeseen
tuulessa viipottavaan hiuskiehkuraan, kiersi sitä pehmeästi
sormissansa ja tunki sen kunnollisesti paikalleen korvan taakse.
Tästä kaikesta saattoi päätellä monia asioita. Mies varmasti piti
vaimostaan siksi paljon, että olisi toivonut hänet sieväksi ja hän
oli ylpeä vaimostaan, seistessään siinä piikkilän jonossa, ja hän
halusi hänen näyttävän siistiltä näiden osatoveriensa silmissä, jotka
myöskin seisoivat piikkilän jonossa. Mutta pohjimmaisin ja paras
hänen vaikuttimistaan oli miehen ylenpalttinen voimakas kiintymys
vaimoonsa; sillä mies ei ole kovinkaan kärkäs päätänsä vaivaamaan
sellaisen vaimon sievyydeksi ja somuudeksi, josta hän ei välitä, eikä
hän liioin ylpeile sellaisesta vaimosta.

Ja minä päädyin aprikoimaan, miksi tämä mies ja hänen vaimonsa, jotka
puheistaan päättäen olivat uutteria työntekijöitä, olivat etsimässä
rutiköyhäin yösijaa. Miehessä oli arvontuntoa, oman ja vaimonsa
arvontuntoa. Tiedustaessani häneltä, mitä minä, vihreä vasta-alkaja,
voisin toivoa ansaitsevani humalankorjuussa, hän tarkasteli minua ja
vastasi, että se kaikki riippui visseistä seikoista. Monet ihmiset
olivat aivan liian hitaita humalain poiminnassa eivätkä senvuoksi
onnistuneet. Menestyäkseen täytyi käyttää päätänsä ja olla nopsa
sormiltansa, erityisen nopsa sormiltansa. Hän ja hänen avio-pahansa
saattoivat ansaita sangen hyvin, työskennellen purtilo välillänsä ja
torkkumatta sen ääressä; mutta he olivatkin vuosikausia harjoittaneet
ammattia.

"Eräs minun toverini läksi sinne viime vuonna", kertoi muuan
jonottaja. "Ensimmäistä kertaa hän oli siinä souvissa, mutta hän
palasi kaksi ja puoli puntaa taskussaan eikä ollut poissa muuta kuin
kuukauden."

"Siinäpä se", sanoi humalanpoimija äänessään runsas annos ihailua.
"Hän oli nopea. Hän oli luonnostaan syntynyt ammattiin, niin oli."

Kaksi ja puoli puntaa, kaksitoista ja puoli dollaria kuukauden
työstä, kun on "luonnostaan syntynyt ammattiin". Ja tämän lisäksi
nukkua ulkona ilman peitettä ja elää Herra ties mistä. Olenpa
muutamina hetkinäni ollut kiitollinen kohtalolle, etten ole
"luonnostani syntynyt" miksikään, en edes humalanpoimijaksi.

Varustusten hankinnasta "humalaan" menoa varten humalanpoimija antoi
minulle muutamia täysipainoisia neuvoja, jotka ottanette varteen, te
hienot ja lempeät ihmiset, siltä varalta, että joskus joutuisitte
haaksirikkoon Lontoon kaupungissa.

"Ellei sinulla ole peltiastioita ja keittovehkeitä, et voi saada
syödäksesi muuta kuin leipää ja juustoa. Eikä sillä pärjää. Siellä
täytyy saada kuumaa teetä ja kasviksia sekä palanen lihaa silloin
tällöin, jos mieli tehdä työtä, mikä työstä käy. Siihen ei pysty
pelkillä kylmillä sapuskoilla. Minäpä sanon sinulle mitä teet,
poika. Käy aamuisin talosta taloon ja etsi tunkioista itsellesi
pannu. Sieltä löytää runsaasti peltirasioita, jotka kelpaavat
keittoastioiksi. Hyviä rasioita, muutamat aivan merkillisen
hienoja. Minä ja eukko-pahaseni hankimme siten omamme." (Hän
osoitti vaimonsa kääröön, ja tämä nyökytti päätään ylpeänä,
katsahtaen minuun hyväntahtoisesti ja tietoisena menestyksestään ja
yltäkylläisyydestään.) "Tämä päällystakki käy hyvästi peitteestä",
hän jatkoi tarjoten sen lievettä minulle tunnustellakseni sen
vahvuutta. "Ja kenties pikapuoliin saatan löytää kokonaisen
huopapeitteen."

Jälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla
vuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen "pikapuoliin".

"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa", jatkoi hän
innoissaan. "Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven
varalle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä" -- ja tällöin särähti
sorakieli kanteleessa -- "on patikoiminen sinne työpaikalle."

Ilmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän
sormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin "patikoiminen"
alkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan,
kuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen
vuoden kuluttua.

Huomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin
sivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen;
mutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet
pyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.

Se katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä
jalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli
jonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään
oli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa.
Ja jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä
meidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa
pääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan
meitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän
raadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan.
Oviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän
lapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli
vajaan parinkymmenen jalan päässä -- ei ollut "yksityiselämän
rauhaa" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät
naapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista.
Emme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän
ympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään
asti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä
jokaisena päivänä.

Kello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen
hengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja
edellisen yön olopaikka -- kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa
nopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni
jonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja
suhahtavan korvaani: "Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?" -- "Ei,
herra", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani
portaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin,
että sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi.
Painostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.

Kellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli
taas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin
toiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja
miehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten
sorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan
eteishuoneelta.

Kipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään
rupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat
jalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei
minulta tyyten kaiken ruokahalun.

Huomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen
päivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian
kunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa
oli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman
veden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita
oli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä
tuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: "Täytyy
saada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti
syödä."

Menin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien
käyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se
oli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin
tämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo
painuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti,
mutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna
oli puolikymmentä suun täyttä "möykkyä" ja leipää. Viereiseni mies
söi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut
puhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. "Minä tapasin kaverin, joka
tarjosi minulle hyvän päivällisen", selittelin hänelle.

"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna", vastasi
hän.

"Mitäs sanot tupakasta?" kysäisin. "Saako siitä täällä köniinsä?"

"Ei, ei saa", hän vastasi. "Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee
kaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten."

Kun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä.
"Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä
irtolaisista", sanoi toisella puolellani oleva mies.

"Mitä hän sanoo?" kysäsin.

"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä
tahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita
olen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt
kenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan
kertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori
kätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran
tulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja
lainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja
silloin vanha herra antaa hänelle lantin."

Tämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän
pimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:

"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen
paikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli
niukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan."

"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä", sanoi
toinen ääni, "ja elävät siellä hyvin ja lihovat".

"Minä tulin Kentin kautta", jatkoi ensimmäinen ääni yhä
kiukkuisempana, "mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta
näin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat
suurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin
osani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön."

"Mutta Lontoossa on poikia", sanoi minua vastapäätä pöydässä
istuva mies, "jotka saavat muonaa ihan tarpeekseen eivätkä koskaan
ajattelekaan lähteä maalle. Pysyvät Lontoossa vuoden ympäri. Eikä
ne yöpuuta rupea hakemaan, ennenkuin yhdeksän tai kymmenen aikaan
illalla."

Yleinen pörinä vahvisti tiedon todeksi.

"Mutta ovat perhanan sukkelia, ne pojat", sanoi joku ihaileva ääni.

"Tietysti ovat", sanoi toinen ääni. "Mutta eipä kannata minun- ja
sinunlaisesi yrittää sitä. Synnynnäislahjat siihen tarvitaan, sen
sanon. Ne pojat ovat aukoilleet vaunujen ovia ja myyneet sanomalehtiä
syntymästään asti; ja samoin heidän isänsä ja äitinsä ennen heitä.
Se käy kaikki tottumuksen voimalla, sen sanon, ja minä ja sinä
kuolisimme siinä souvissa nälkään."

Yleinen hörinä vahvisti tämän totuuden, samoinkuin senkin tiedon,
että oli "kerjäläisiä", jotka olivat kaksitoista kuukautta umpeensa
piikkilässä, eivätkä koskaan saa muuta ruoan tomuakaan kuin piikkilän
"möykkyä" ja leipää.

"Minäpä sain kerran puoli kruunua Stratfordin piikkilässä", sanoi
muuan uusi ääni. Hiljaisuus syntyi heti, ja kaikki herkistyivät
kuuntelemaan tätä ihmeellistä juttua. "Meitä oli siellä kolme sälliä
sepeleitä särkemässä. Talvisaika ja pakkanen oli kova. Toiset
kaksi sanoivat, että vaikka piru veisi, niin he eivät sitä työtä
tee eivätkä tehneet; mutta minä kalkuttelin työtäni, lämpimikseni
tietysti. Sitten tulivat vartijat, ja toiset kaksi saivat kumpikin
neljätoista päivää, mutta nähdessään minun olevan työssä vartijat
antoivat minulle puoli tolppaa kukin, heitä oli viisi, ja päästivät
minut pois."

Useimmat näistä miehistä, vieläpä he kaikkikin, sen huomasin, eivät
suinkaan pidä piikkilästä ja tulevat sinne vain pakon ajamina.
"Levättyään" he jälleen kykenevät olemaan kaduilla kaksi tai
kolme päivää ja yötä, minkä jälkeen heidän taas on pakko lähteä
"lepäämään". Tämä alituinen ankara kohtalo murtaa tietysti pian
heidän terveytensä, ja he ymmärtävät sen kyllä hämärästi, mutta
sellainen maailmanmeno on heille niin tavallista, ettei se heitä
huolestuta.

He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että heidän kaikkein ankarin
pulmansa on kysymys, minne päästä yöpuulle eli nukkumaan, ankarampi
vielä kuin ruokakysymys. Kalsea ilma ja tunnottomat lait ovat tähän
pääasiallisesti syynä, mutta irtolaiset taas katsovat kodittomuutensa
aiheuttajaksi ulkolaisten maahantulon, varsinkin Puolan ja Venäjän
juutalaisten, jotka anastavat heidän paikkansa alemmilla palkoilla ja
luovat nälkäpalkkajärjestelmän.

Kello seitsemän meidät kutsuttiin kylpyyn ja sitten levolle. Me
riisuimme vaatteemme, käärimme ne mytyksi takkimme sisään ja sidoimme
ne vöillämme kiinni sekä kokosimme ne yhteen läjään lattialle --
erinomainen keino syöpäläisten levittämiseksi. Sitten kävimme
kaksitellen kylpyhuoneessa. Siellä oli kaksi tavallista ammetta, ja
tämän tiedän: kaksi edelläni käynyttä oli pessyt siinä vedessä, jossa
mekin pesimme, eikä sitä vaihdettu meidänkään jälkeemme tulevalle
parille. Sen tiedän; mutta luulenpa sitäpaitsi, että me kaikki
kaksikolmatta miestä pesimme samassa vedessä.

Minä en muuta tehnyt kuin olin loiskivinani vähän tätä epäiltävän
näköistä lientä ruumiilleni ja hieraisin sen nopeasti pois
pyyhkeellä, joka oli märkänä toisten miesten ruumiitten jäljeltä.
Eikä mieleni tasapaino suinkaan palautunut siitä, että näin erään
kurjan raukan selän, joka syöpäläisten puremisesta ja alituisesta
kynsimisestä oli aivan verisenä möyhynä.

Sitten minulle annettiin paita -- enkä voinut olla arvailematta,
mitenhän moni mies sitä lie jo käyttänyt; se ja pari peitettä
kainalossani läksin tarsimaan makuuosastoa kohti. Tämä oli pitkä,
kaitainen huone, jonka pituussuuntaan kulki kaksi matalalla
olevaa rautatankoa. Näiden tankojen väliin oli jännitetty -- ei
riippumattoja, vaan -- kangaspalasia, kuusi jalkaa pitkiä ja vajaan
kaksi jalkaa leveitä. Nämä olivat vuoteita, ja niiden kunkin väliä
oli kuusi tuumaa, ja ne olivat noin kahdeksan tuumaa korkealla
permannosta. Niiden suurin vika oli se, että pääpuoli oli hiukan
korkeammalla kuin jalkopää, minkä vuoksi ruumis alati lipui alaspäin.
Kun ne olivat kiinnitetyt samoihin tankoihin, rupesivat ne kaikki
keinumaan, kun joku, vaikka hiukankin, liikahti; ja jos joskus hiukan
torkahdin, niin aina joku pyrki takaisin siihen asentoon, josta oli
lipunut alaspäin, ja se herätti minut jälleen.

Monta tuntia kului, ennenkuin pääsin uneen. Kello oli vasta
seitsemän illalla, ja kadulla leikkivien lasten äänet kuuluivat
kimeänä kirkunana aina lähelle puolta yötä. Haju oli kamala ja
tukahduttava, ja kaikenlaiset kuvittelut pääsivät valloilleen,
minkä ohessa ihossani tuntui kihinää ja kutkua, niin että olin
melkein tulla hulluksi. Mörinää, pärskimistä ja kuorsausta kuului
kuin joku merihirviö olisi äännähdellyt, ja useita kertoja siellä
ja täällä joku painajaisen käsissä kiljaiseva herätti useimmat
meistä. Aamuyöllä minut herätti rinnalleni kiivennyt rotta tai
joku sentapainen eläin. Äkisti unestani heräten, ennenkuin ennätin
saavuttaa itsehillintäni, päästin huudon, johon olisi luullut
vainajainkin heräävän. Ainakin herätin elossa olevat, ja he noituivat
minua yksimielisesti, koska en osannut ihmistapoja.

Mutta aamu tuli, ja sen mukana kello kuusi aamiainen: leipää
ja "möykkyä", jotka annoin pois; ja sitten meidät määrättiin
kukin omaan toimeensa. Toiset pantiin siistimistöihin, toiset
riipimään köysitäpettä, mutta kahdeksan meistä vietiin kadun poikki
Whitechapelin sairaalaan, missä meidät pantiin puhdistustyöhön.
Sillä tavalla saimme maksaa "möykkymme" ja kangasvuoteemme, ja minä
puolestani tiedän niistä maksaneeni monin kerroin niiden arvoa
enemmän.

Vaikka tehtävänä oleva työmme oli mitä vastenmielisintä, pidettiin
meidän osaamme kaikkein parhaana, ja toiset miehet kiittivät onneaan,
kun olivat päässeet tähän työhön.

"Älä koske siihen, toveri, hoitaja sanoo sen olevan kuolettavaa",
varoitti minua työtoverini, pitäessäni auki purtilon suuta, mihin hän
tyhjensi ulostusastiaa.

Se oli tuotu sairasosastolta, ja minä vakuutin hänelle, etten
aikonut siihen koskea enkä liioin antaa sen koskea minua. Siitä
huolimatta täytyi minun kantaa purtilo ja montakin purtiloa alas
viidet kerrosportaat ja tyhjentää ne säiliöön, jossa tätä mädätystä
kiireesti valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. Kenties kaikki
tämä on järkevää armeliaisuutta. Nämä piikkiläin ja katujen ihmiset
ovat vain maanvaivana. He eivät ole miksikään hyväksi eivätkä
hyödyksi kenellekään, eivät edes itsellensä. Heidän olemassaolonsa
merkitsee maailmalle sekasortoa, ja parasta olisi, jos he olisivat
tieltä poissa. Kohtalonsa kovuus on heidät murtanut, heillä on huono
ravinto, hoito vielä huonompi, ja sentakia heihin kulkutauti aina
ensiksi iskee, ja heidät se samoin nopeimmin tappaa.

He tuntevat itsekin, että yhteiskunnan voimat pyrkivät hävittämään
heidän elinmahdollisuutensa. Olimme valelemassa puhdistusliuosta
ruumishuoneen vieressä, kun ruumisvaunut ajoivat sisälle, ja niihin
oli ahdettu viisi ruumista. Tämä johti keskustelun "valkoryyppyyn" ja
"mustaan Jussiin", ja huomasin heidän kaikkien olevan vakuutettuja
siitä, että sellainen köyhä mies tai nainen, josta sairaalassa oli
liian paljon vastusta tai joka oli huonossa kunnossa, "hivuteltiin
pois". Toisin sanoen, että parantumattomille ja vastuksellisille
annettiin annos "mustaa jussia" tai "valkoryyppy" ja heidät
lähetettiin paremmille maille. On aivan samantekevää, oliko tässä
perää vai ei. Pääasia on, että he käsittävät asian niin, ja he ovat
luoneet kieleen tätä vakaumustaan vastaavat käsitteet "musta jussi",
"valkoryyppy" ja "hivutella pois".

Kello kahdeksan menimme sairaalan alla olevaan kellariin saamaan
teetä ja sairaalan ruoantähteitä. Nämä oli kasattu tavattoman
suurelle lautaselle korkeaksi keoksi, mikä oli sanoin kuvaamatonta
sekasotkua -- leipäpalasia, silavakokkareita, paistetun lihan
palanutta kuorta, luita, lyhyesti sanoen kaikenlaista kaikenlaisia
tauteja sairastavien potilasten hampaitten ja sormien kautta
kulkenutta jätettä. Tähän sekasotkuun miehet upottivat kätensä,
kaivaen, käpälöiden, kääntäen, nuuskien, hyläten ja kahmien kilpaa.
Se ei ollut kaunista. Siat eivät olisi pahemmin penkoneet. Mutta
nämä kurjat raukat olivat nälissään, ja he söivät ahnaina sitä
rapaa, ja kun he eivät enää jaksaneet syödä, he kietoivat jäännökset
nenäliinoihinsa ja pujottivat mytyn poveensa paitainsa alle.

"Kerran kun olin täällä ennen, niin mitäpä löysinkään tuolta noin
muuta kuin suuren kasan siankyljyksiä", sanoi "Inkivääri" minulle.
"Tuolta noin" merkitsi paikkaa, minne mädätys vietiin ja missä se
valeltiin väkevällä puhdistusliuoksella. "Ne olivat erinomaisia,
loppumattomasti lihaa niissä oli, ja minä kahmasin ne kainalooni,
juoksin portista ulos ja kadulle hakemaan jotakuta, kenelle ne antaa.
En nähnyt yhtään sielua ja juoksin sinne tänne aivan mielettömänä,
kintereilläni vartija, joka luuli minun livistävän. Mutta juuri
ennenkuin hän ennätti kaapata minut, tapasin vanhan vaimoihmisen ja
nakkasin ne hänen esiliinaansa."

Sinä armeliaisuus, sinä ihmisystävyys, astuhan alas piikkilään
ja ota "Inkivääri" opettajaksesi! Kadotuksen-kuilun pohjalla
hän suoritti teon, jota epäitsekkäämpää ei ole milloinkaan
Kadotuksen-kuilun ulkopuolella tehty. "Inkiväärin" teko oli kaunis,
ja vaikka vaimo-vanhus olisi saanutkin jonkin tartunnan kyljyksien
"loppumattomasta lihasta", oli se sittenkin kaunis, sangen kaunis.
Mutta kaikkein valtavimmin vaikuttava tässä tapauksessa on minusta
"Inkivääri"-rukka, joka oli "aivan mielettömänä" nähdessään niin
paljon "lihaa" joutuvan hukkaan.

Tilapäishoitolan järjestyssäännöt määräävät, että sinne tulijan on
pysyttävä hoitolassa kaksi yötä ja yksi päivä; mutta minä olin nähnyt
tarpeekseni tarkoituksiani varten, olin maksanut möykkyni ja vuoteeni
ja olin valmis juoksemaan tieheni.

"Tule pois, livistäkäämme", sanoin eräälle toverilleni, osoittaen
avointa porttia, josta ruumisvaunu oli tullut.

"Ja otamme neljätoista päivää?"

"Emme, vaan pakenemme."

"Ei, minä tulin tänne levähtämään", sanoi hän tyytyväisenä.
"Toisenkaan yön uni ei tee minulle pahaa."

He olivat kaikki samaa mieltä, ja niin minun täytyi "livistää" yksin.

"Sinä et koskaan enää pääse tänne yöksi", varoittivat he minua.

"Ei tee mitään", vastasin niin innoissani, etteivät he voineet sitä
ymmärtää; ja niin livahdin portille ja juoksin nopeasti katua alas.

Kiiruhdin suoraan asuntooni, vaihdoin vaatteeni ja vajaan tunnin
kuluttua paostani hikoilin turkkilaisessa kylvyssä pois kaikki
basillit ja muut samankaltaiset, jotka ehkä olivat tunkeutuneet
marrasketeeni, ja toivoin vain, että olisin voinut sietää
kolmesataakaksikymmentä astetta kahdensadankahdenkymmenen sijasta.
[Fahrenheitin mukaan, joka on käytännössä englanninkielisissä maissa.
-- Suom. muist.]



X.

LIPUN KANNOSSA.


"Lipun kantaminen" merkitsee kaduilla kuljeksimista koko yön; ja
tunnusmerkki koholla, kuvaannollisesti puhuen, minäkin läksin
ulos katselemaan, mitä nähtävissä oli. Miehiä ja naisia kulkee
öisin katuja koko tämän suuren kaupungin läpi, mutta minä valitsin
Länsipään ja tallustelin Leicester-tori lähtökohtanani Thamesin
Embankmentin ja Hyde Parkin väliä.

Satoi rankasti, kun teatterit purkautuivat, ja huvipaikoista
tulviva loistava väenpaljous oli ahtaalla ajureita etsiessään.
Kadut olivat kuin hurjia vaunuvirtoja, mutta useimmat ajopeleistä
olivat tilattuja; ja täällä näin ryysyisten miesten ja poikain
epätoivoisesti yrittävän hankkia ajureita ajoneuvoja vailla oleville
naisille ja herroille, ansaitakseen itselleen öisen suojan. Käytän
sanaa "epätoivoisesti", tarkoittaen juuri sitä, sillä nämä kurjat
kodittomat pelasivat uhkapeliä likomärkyydestä ja vuoteesta; ja
useimmat heistä, sen huomasin, saivat likomärkyyden ja menettivät
vuoteen. Kävellä koko myrskyinen yö märissä vaatteissa sekä lisäksi
nälissään, saamatta viikko- tai kuukausimääriin maistaa liharuokaa,
sepä on melkein siksi ankaraa leikkiä, ettei sitä ihminen kestä.
Hyvin ravittuna ja hyvin puettuna olen kulkenut koko päivän
lämpömittarin väkiviinan osoittaessa seitsemääkymmentäneljää astetta
alle nollan -- Klondykessa; ja vaikka kärsin, ei se kuitenkaan ollut
mitään "lipun kannon" rinnalla läpi yön nälkäisenä, ryysyisenä ja
likomärkänä.

Kadut kävivät sangen rauhallisiksi ja yksinäisiksi teatterijoukkojen
mentyä kotiin. Näkyi ainoastaan kaikkialla läsnäolevia poliisimiehiä,
jotka leimauttelivat salalyhtyjään porttikäytäviin ja kujiin, sekä
miehiä, naisia ja poikasia, jotka rakennusten kupeilta etsivät suojaa
tuulelta ja sateelta. Piccadilly ei kuitenkaan ollut aivan autio. Sen
käytävillä loisteli hyvin puettuja, saattajia vailla olevia naisia,
ja siellä oli enemmän elämää ja toimintaa kuin missään muualla, mikä
johtui saattajain etsinnästä. Mutta kello kolmen aikoihin heistä oli
viimeinenkin hävinnyt, ja sitten oli todellakin yksinäistä.

Kello puoli kahden aikoina myötäänsä valuva sade lakkasi, ja
senjälkeen seurasi vain sadekuuroja. Kodittomat väistyivät
rakennusten suojasta ja kävellä lynkyttelivät edestakaisin kaikkialla
saadakseen veren kiertämään ja pysyäkseen lämpiminä.

Erään vanhan vaimon, viiden- ja kuudenkymmenen välillä, pelkkä
ihmisraunio, olin havainnut jo aikaisemmin illalla seisovan
Piccadillylla, lähellä Leicester-toria. Hänellä ei näyttänyt
olevan enemmän älyä kuin voimaakaan väistyä sateesta suojaan tai
olla liikkeellä, vaan hän seisoi tylsänä, jos vain sai siihen
tilaisuutta, ajatellen arvatenkin menneitä päiviä, jolloin elämä
oli nuorta ja veri läikehti lämpimänä. Mutta usein hänellä ei ollut
sitä tilaisuutta. Jokainen poliisimies hänet nyhkäisi liikkeelle, ja
keskimäärin kuudella nyhkäisyllä hän sai laahustetuksi passipiiristä
toiseen. Kello kolme hän oli edennyt aina St. James-kadulle asti; ja
kellojen lyödessä neljää näin hänen nukkuvan sikeästi Green Parkin
rautakaidetta vasten. Sakea sadekuuro valeli silloin maata, ja hänen
täytyi olla aivan likomärkänä.

Kello yksi arvelin itsekseni: Kuvittelepas olevasi köyhä, pennitön
nuori mies Lontoon kaupungissa ja että sinun huomenna on etsittävä
työtä. Senvuoksi on sinun välttämätöntä nukkua hiukan, jaksaaksesi
etsiä työtä ja tehdä työtä, jos satut sitä saamaan.

Ja niinpä istuuduin erään rakennuksen kiviportaalle. Viittä minuuttia
myöhemmin poliisi tarkasteli minua. Silmäni olivat aivan auki
ja niinpä hän vain murahti ja meni menojaan. Kymmentä minuuttia
myöhemmin pääni notkui polvieni välissä ja minä torkuin, kun sama
poliisi minulle ärähti: "Hei, sinä siinä, ala laputtaa."

Minä aloin. Samoinkuin vanha vaimo sain aloittaa uudelleen kerran
toisensa perästä; aina kun yritin torkahtaa, ehätti joku poliisimies
ajamaan minut tielle jälleen. Hiukan jälkeenpäin, kun olin luopunut
torkkumisyrityksistä, kävelin erään nuoren lontoolaisen kanssa
(joka oli ollut siirtomaissa ja toivoi olevansa siellä vieläkin) ja
keksin avoimen, erään rakennuksen alle vievän käytävän, joka hävisi
pimeyteen. Matala rauta-aita oli sen edessä.

"Tule", sanoin. "Kiivetäänpäs yli, niin saamme rauhassa nukkua."

"Mitä?" hän vastasi, peräytyen rinnaltani. "Siitä saisi kolme
kuukautta. En perhana tulekaan."

Myöhemmin kuljin Hyde Parkin ohitse nuoren neljä- tai
viisitoista-vuotiaan pojan kanssa, joka oli mitä kurjimman näköinen
nuorukainen, kuiva, kuoppasilmäinen ja sairas.

"Kiivetäänpäs aidan yli", ehdotin hänelle, "ja ryömitään pensastoon
nukkumaan. Sieltä eivät pollarit meitä löydä."

"Älä luule", vastasi hän. "Siellä ovat puiston vartijat, ja he kyllä
pitävät huolta siitä, että saat kuusi kuukautta."

Kylläpä ajat olivat muuttuneet. Poikasena luin kodittomista pojista,
jotka nukkuivat porttikäytävissä. Tällainen aihe on muodostunut
aivan perinnäistarinaksi. Perustilanteena se varmaan tulee pysymään
kirjallisuudessa vielä tulevankin vuosisadan, mutta kuivana
tosiasiana sitä ei enää ole. Porttikäytävät ovat kyllä jäljellä, ja
pojat ovat jäljellä, mutta niiden onnellista yhdistymistä ei tapahdu.
Porttikäytävät pysyvät tyhjinä, ja pojat ovat valveilla ja "kantavat
lippua".

"Minä olin alhaalla holveissa", kiukutteli muuan toinen nuorukainen.
"Holveilla" hän tarkoitti niitä rauta-arkkuja, joista Thamesin yli
kaartuvat sillat alkavat. "Minä olin alhaalla holveissa kaikkein
pahimman sateen aikana, mutta pollari tuli ajamaan minut pois. Mutta
minä menin takaisin ja hän tuli myös. 'Hoi', sanoi hän, 'mitä sinulla
on täällä tekemistä?' Ja pois oli minun meneminen, mutta minä sanoin:
'Luulit kai minun aikovan kähveltää tämän pirun sillan?'"

"Lipun kannossa" kulkevien kesken on Green Park-puisto sellaisessa
maineessa, että sen portit avataan aikaisemmin kuin muiden puistojen,
ja neljänneksen yli neljä aamulla minä monien muiden mukana astuin
Green Park-puistoon. Satoi taas, mutta kodittomat olivat tuiki
väsyneitä yön kävelystä ja laskeutuivat penkeille nukkuen heti. Monet
miehet ojentautuivat vettä tihkuvalle nurmikolle, ja vaikka sade
heitä alati valeli, he nukkuivat lopen väsyneen unta.

Ja nyt tahdon arvostella niitä, joilla on valta. Heillä on valta
ja siksi he saavat säätää mitä mielivät; enkä minä voi muuta kuin
arvostella heidän säädöstensä hassutuksia. He pakottavat kodittomat
kävelemään edestakaisin koko yön. He karkoittavat heidät porteilta ja
käytäviltä ja sulkevat heidät pois puistoista. Kaiken tämän ilmeisenä
tarkoituksena on estää heitä nukkumasta. No niin, niillä joilla valta
on, on valta riistää heiltä uni ja riistää heiltä mitä tahansa; mutta
mitä ihmeen järkeä on siinä, että he avaavat puistojen portit kello
viideltä aamulla ja laskevat kodittomat sinne nukkumaan? Jos heidän
tarkoituksensa on estää heitä nukkumasta, miksi he antavat heidän
nukkua kello viiden jälkeen aamulla? Ja jos heidän tarkoituksensa ei
ole estää heitä nukkumasta, niin miksi he eivät salli heidän nukkua
aikaisemmin yöllä?

Tässä yhteydessä tahdon sanoa, että kuljin Green Parkin ohi
samana päivänä kello yhden aikaan päivällä ja laskin kymmenittäin
näitä ryysyläisiä nukkumassa nurmikolla. Oli sunnuntai-iltapäivä,
aurinko paistoi silloin tällöin, ja hyvin puettuja länsipääläisiä
vaimoineen ja jälkeläisineen oli liikkeellä tuhansittain raitista
ilmaa saamassa. Eipä ollut mieluisaa heidän katsella näitä kamalia,
siivottomia, nukkuvia kulkureita; ja kulkurit itse, sen tiedän,
olisivat mieluummin nukkuneet unensa edellisenä yönä.

Senpä vuoksi, te hienot, arvokkaat ihmiset, jos joskus käytte
Lontoon kaupungissa ja näette näiden ihmisten nukkuvan penkeillä ja
nurmikolla, älkää huoliko ajatella, että he ovat laiskureita, jotka
mieluummin nukkuvat kuin tekevät työtä. Painakaa mieleenne, että
ne, joilla on valta, ovat pakottaneet heidät olemaan kävelyllä koko
pitkän yön ja että heillä ei päivisin ole mitään muuta makuusijaa.



XI.

PIHTI.


Mutta koko yön "lippua kannettuani" minä en nukkunut Green Parkissa
aamun koitteessa. Olin tosin ihoa myöten märkänä, enkä ollut nukkunut
neljäänkolmatta tuntiin; mutta halusin jatkaa työnhaussa olevan
pennittömän miehen seikkailua, ja senvuoksi minun täytyi etsiä
ensiksikin aamiaista ja sitten työtä.

Yöllä olin kuullut puhuttavan Thamesin Surrey-puolella olevasta
paikasta, jossa pelastusarmeija joka sunnuntai-aamu antoi aamiaista
"pesemättömille". (Ja sivumennen sanoen "lipun kantajat" ovat
pesemättömiä aamulla, eikä heissä muutenkaan, ellei sada, paljon
pesun jälkiä näy.) Tämäpä käy, ajattelin -- aamiaista aamulla, ja
sitten koko päivä työnhakuun käytettävissä.

Se oli vaivalloista kulkua. Laahustin väsyneitä jalkojani St. James
Streetiä alaspäin pitkin Pall Mall-katua, sivu Trafalgar-torin
Strandille. Kuljin Waterloon siltaa Surreyn puolelle, poikkesin
Blackfriars Roadille päätyen lähelle Surreyn teatteria ja saavuin
pelastusarmeijan majoille ennen kello seitsemää. Tämä oli "pihti".
Ja "pihdillä" katukielessä tarkoitetaan paikkaa, mistä saattaa saada
vapaan aterian.

Siellä oli kirjava joukko viheliäisiä hylkyjä, jotka olivat
viettäneet yönsä sateessa. Sitä kauheata kurjuutta! Ja sitä kurjuuden
paljoutta! Vanhoja miehiä, nuoria miehiä, kaikenlaisia miehiä
ja vielä poikia päälle päätteeksi, kaikenlaisia poikia. Toiset
torkkuivat seisaallaan, kymmenkunta oli ojentautunut kiviportaille
mitä kiduttavimpiin asentoihin, kaikki olivat sikeässä unessa, ja
heidän ruumiittensa iho paistoi punaiselta ryysyjen rei'istä ja
ratkeimista. Ja kadulla molemmin puolin majaa ja vastapäisellä
puolella katua koko korttelin pituudelta kumpaankin suuntaan
oli jokaisella rappusella kaksi kolme olentoa, kaikki nukkuen,
pää riippuen polvien varassa. Ja muistettava on, että aika ei
ollut mitenkään ankara Englannissa. Asiat luistivat, niinkuin ne
tavallisesti luistavat, eikä aika ollut huono ellei hyväkään.

Ja sitten tuli poliisi. "Tiehenne siitä, haisevat siat. Niin, niin,
tarsikaa tiehenne!" Ja niinkuin sikoja hän ajoi heitä ovenpielistä ja
sirotti heidät kaikkiin suuntiin pitkin Surreytä. Mutta tavatessaan
portailla nukkuvan joukon hän ällistyi. "Siivotonta!" huudahti hän.
"Inhoittavaa! Ja vielä sunnuntaiaamuna! Kaunista katseltavaa! Hei,
hei! Tiehenne siitä, kirotut vetelykset!"

Se oli todella siivotonta katsella. Minua itseänikin inhoitti. Enkä
olisi sallinut tyttäreni ryvettää silmiänsä sellaista katselemalla
enkä laskenut häntä puolta mailia lähemmäksi; mutta siinäpä sitä
ollaan, eikä voi muuta sanoa kuin "mutta".

Poliisimies läksi omia teitään, ja me patouduimme jälleen yhteen kuin
kärpäset hunajakakun ympärille. Sillä olihan meitä odottamassa sangen
harvinainen asia, aamiainen. Emmepä olisi voineet sen kiinteämmin ja
epätoivoisemmin yhteen rynnistäytyä, vaikka olisi miljoonan dollarin
seteleitä jaeltu. Toiset ehtivät jo uudelleen torkahtaa, kun sama
poliisimies tuli takaisin, ja taas meidät siroteltiin hajalle, mutta
vain uudelleen palataksemme, kun väylä oli selvä.

Puoli kahdeksalta pikku ovi avautui ja pelastusarmeijan sotilas pisti
päänsä ulos. "Hullutusta tukkia tie tuolla tavalla", sanoi hän. "Ne,
joilla on lippu, saavat tulla sisälle nyt, ne, joilla ei ole, saavat
tulla kello yhdeksän."

Siinä se oli aamiainen. Kello yhdeksän. Puolitoista tuntia vielä.
Niitä miehiä, joilla oli lippu, kadehdittiin kovasti. He saivat käydä
sisälle, saivat pestä itsensä sekä istua lepäämään aamiaiseen asti,
kun taas me saimme odottaa samaa aamiaista kadulla. Lippuja oli
jaeltu edellisenä yönä kaduilla ja Embankmentin varrella, eikä niiden
haltijaksi ollut päässyt ansiosta, vaan onnesta.

Puoli yhdeksältä laskettiin taas sisälle useita lippumiehiä,
ja yhdeksältä pieni portti avattiin meille toisille. Me
pusertauduimme jollakin tavoin läpi ja havaitsimme olevamme pihassa
yhteensullottuina kuin sillit. Monissa paikoissa olen saanut tehdä
työtä suurukseni puolesta, kuten kulkuripäivinäni Suuressa Lännessä;
mutta en ole milloinkaan aamiaisesta niin ankaraa vaivaa nähnyt kuin
tästä. Yli kaksi tuntia olin odottanut ulkona ja runsaan tunnin
odottelin vielä tällä täyteen sullotulla pihamaalla. En ollut saanut
mitään syödäkseni illalla ja olin heikko ja uupunut, ja märkien
vaatteiden ja likaisten ruumiiden haju, joka höyrysi tunkkaantunutta
eläimellistä kuumuutta ja piiritti kiinteästi minua, melkein pani
minut yökkimään. Niin tiheään olimme sullotut, että useat miehet
käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nukkuivat sikeästi seisaallaan.

Pelastusarmeijasta en yleensä tiedä paljoa, ja miten tässä sitä
arvostelenkin, se koskee vain sitä pelastusarmeijan erikoista
ryhmää, joka toimii Blackfriars Roadin varrella lähellä Surreyn
teatteria. Ensiksikin on yhtä julmaa kuin tarpeetontakin seisottaa
koko yönsä liikkeellä olleita miehiä yhä edelleen tuntikausia. Me
olimme heikkoja, nälkäisiä ja uuvuksissa yön koettelemuksista ja unen
puutteesta, mutta kuitenkin saimme yhä seistä, seistä ja seistä ilman
järjellistä syytä.

Merimiehiä oli runsaasti tässä joukossa. Minusta näytti, että joka
neljäs mies etsiskeli laivaa, ja lopuksi havaitsin heissä ainakin
kymmenkunta amerikkalaista merimiestä. Tiedustellessani, kuinka he
olivat joutuneet "matalikolle", jokainen mies kertoi saman jutun,
mikä, sikäli kuin tunsin meriasioita, tuntui todelta. Englantilaiset
laivat pestaavat merimiehensä matkakaupalla, mikä merkitsee
kiertomatkaa, kestäen joskus kolmekin vuotta; eivätkä miehet voi
erota eivätkä saada työtodistustaan, ennenkuin ovat saapuneet
lähtösatamaan Englantiin. Heidän palkkansa on pieni, ruokansa huono
ja kohtelunsa vieläkin huonompi. Varsin usein heidän kapteeninsa
tosiasiallisesti pakottaa heidät karkaamaan uudessa maailmassa
tai siirtomaissa ja jättämään sievät palkkarahansa nostamatta --
kapteenin, laivanisäntien tai kummankin varmaksi voitoksi. Mutta
tapahtuipa se yksin tästä syystä taikka ei, varmaa on, että suuret
joukot heistä karkaavat. Kotimatkaa varten laivaan pestataan
senvuoksi keitä merimiehiä vain rannalta tavataan. Nämä miehet saavat
hiukan korkeamman palkan kuin muualla maailmassa maksetaan, mutta
heidän täytyy suostua eroamaan palveluksesta Englantiin saavuttaessa.
Syy on ilmeinen: olisihan huonoa taloudenpitoa pestata heidät
pitemmäksi ajaksi, koska merimiehen palkat ovat pienet Englannissa
ja Englanti on aina joutilaita merimiehiä tulvillaan. Tämä selvitti
täydellisesti, miksi amerikkalaisia merimiehiä oli pelastusarmeijan
majoilla. Päästäkseen "matalikolta" ulkomaisessa paikassa he olivat
tulleet Englantiin, mutta vain joutuakseen uudelleen "matalikolle"
kaikkein "ulkomaisimmassa" paikassa.

Parisenkymmentä amerikkalaista oli joukossa, ja ei-merimiehet olivat
"kuninkaallisia kulkureita", miehiä, joiden toverina oli tuuli,
koko maailman kulkuri. He olivat kaikki hyvällä tuulella, ottaen
vastoinkäymisensä reippain mielin, mikä on heidän päätunnusmerkkinsä
eikä milloinkaan näytä heistä luopuvan; mutta silti he noituivat
Englantia synkin vertauksin, jotka tuntuivat sangen virkistäviltä,
kuukauden päivät kuunneltuani vain kuvaköyhiä ja yksitoikkoisia
itäpääläis-kirouksia. Lontoolaisella on yksi kirosana, yksi
ainoa vain, riettain koko kielessä, ja sitä hän käyttää kaikissa
tilaisuuksissa. Aivan toista on Lännen kirkas ja kuvarikas
kiroaminen, joka pikemminkin on pilkallista kuin rietasta. Jos kerran
ihmisten täytyy kiroilla, niin pilkka on parempi kuin säädyttömyys;
siinä on jonkinlaista rohkeutta, seikkailuhalua ja uhmaa, joka on
parempi kuin silkka riettaus.

Siellä oli muuan amerikkalainen kuninkaallinen kulkuri, jonka
huomasin varsin herkulliseksi. Ensin havaitsin hänet kadulla, jossa
hän nukkui erään oven pielessä pää polville painuneena, mutta päässä
hattu, jota ei tapaa itäpuolella valtamerta. Kun poliisimies hääti
hänet tielle, hän nousi hitaasti ja välinpitämättömästi, katsahti
poliisimieheen, haukotteli ja venyttelihe, katsoi jälleen poliisiin
aivan kuin ei olisi tietänyt, aikoiko totella vai ei, ja löntysti
sitten kiirettä pitämättä katukäytävälle. Aluksi olin varma siitä,
mistä hattu oli peräisin, ja nyt tiesin hatun pitäjänkin kotimaan.

Tungoksessa pihamaalla jouduin hänen vierelleen ja puutuimme
pitkiin juttuihin. Hän oli kulkenut Espanjat, Italiat, Sveitsit
ja Ranskat ja suorittanut käytännössä melkeinpä mahdottoman teon
kulkemalla "jäniksenä" kolmensadan mailin matkan Ranskan rautatiellä,
joutumatta perilläkään kiinni. Missä minä olin oleillut? kysyi
hän. Ja kuinka olin onnistunut pääsemään pötkölleni? -- mikä
tarkoitti nukkumapaikkaani. Tunsinko jo pyyntipaikat? Hän aikoi
niihin perehtyä, vaikka maaseutu oli "nyrkit pystyssä" ja kaupungit
"potkivat pyllylle". Vaivalloista, eikö ollut? Ei voinut "rouhia"
(kerjätä) missään joutumatta "nipistyksiin". Mutta hänpä ei aikonut
antautua. Buffalo Billin näyttely oli tulossa meren tälle puolen,
ja mies, joka osasi ajaa kahdeksaa hevosta, oli varma paikastaan
milloin tahansa. Nämä "lökähousut" täällä eivät ymmärtäneet hajuakaan
muun kuin enintään kaksivaljakon ajosta. Mikäpä oli minunkaan täällä
oleillessa ja odotellessa Buffalo Billiä? Hän oli varma, että voisin
jotenkin keinotella itseni joukkoon.

Lopultakin veri on vettä sakeampaa. Me olimme saman maan ihmisiä
ja muukalaisia vieraalla maalla. Minä olin lämmennyt nähdessäni
hänen kuhmuisen, vanhan hattunsa, ja hän halusi huolehtia minun
hyvinvoinnistani kuin olisimme olleet veriveljet. Vaihdoimme
kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja, jotka koskivat Englantia ja sen
kansan tapoja, keinoja, millä saada ruokaa ja yösijaa, ynnä muuta sen
sellaista, ja erosimme todella pahoilla mielin siitä, että täytyi
jättää hyvästi.

Erityisesti pisti tässä joukossa silmään sen lyhytkasvuisuus.
Vaikka minä olen vain keskipituinen, katselin kuitenkin yhdeksän
pään yli joka kymmenestä. Maassa syntyneet olivat kaikki lyhyitä,
samoinkuin vierasmaalaiset merimiehetkin. Ainoastaan viisi tai
kuusi oli joukossa sellaista, joita saattoi sanoa pitkiksi, ja ne
olivat skandinaaveja ja amerikkalaisia. Pisin mies oli kuitenkin
poikkeuksena. Hän oli englantilainen, vaikka ei Lontoosta.
"Henkivartion kokelas", sanoin hänelle. -- "Sinäpä sen sanoit,
toveri", oli vastaus, "olen palvellut kotvan siinä, ja asiain näin
ollen olen siinä pian uudelleen".

Tunnin verran seisoimme levollisina tässä täyteen sullotussa
pihassa. Sitten miehet alkoivat käydä rauhattomiksi. Alkoi tuntua
työntämistä ja sysimistä eteenpäin, ja kuului leppeätä äänten
sorinaa. Ei kuitenkaan mitään karkeata eikä vihamielistä, ainoastaan
väsyneiden ja nälkäisten miesten levottomuutta. Sillä hetkellä tuli
joku adjutantti näkyville. Minä en hänestä pitänyt. Hänen silmänsä
eivät olleet hyvät. Hänessä ei ollut mitään nöyrää galilealaista,
mutta ylen paljon sitä sadanpäämiestä, joka sanoi: "Sillä minä olen
myös ihminen toisen vallan alla ja minun allani on sotamiehiä ja
sanon tälle: Mene, ja hän menee, ja toiselle: Tule, ja hän tulee, ja
palvelijalleni: Tee tämä, ja hän tekee."

No niin, hän katseli meitä juuri sillä tavalla, ja häntä lähinnä
olevat lannistuivat. Sitten hän koroitti äänensä:

"Lopettakaa mutinanne heti taikka minä käännytän teidät ympäri ja
marssitan teidät ulos, ettekä saa aamiaista."

En voi kirjoittamalla kuvailla sitä sietämätöntä tapaa, jolla hän
tämän sanoi. Hän näytti minusta tahtovan ilmaista olevansa mahtava
mies, joka pystyi sanomaan puolituhantiselle ryysyläisjoukolle: "Te
saatte syödä tai olla nälissänne, aivan niinkuin minä tahdon."

Kieltää meiltä aamiaisemme seisottuamme tuntikausia. Se oli kamala
uhkaus, ja sitä heti seuraava säälittävän arkamainen hiljaisuus
osoitti sen kamaluutta. Ja se oli raukkamainen uhkaus. Me emme
voineet iskeä takaisin, sillä meidän oli nälkä; ja sepä on maailman
sääntö, että kun joku toista syöttää, hän on tämän isäntä ja herra.
Mutta sadanpäämies -- tarkoitan adjutantti -- ei ollut tyytyväinen.
Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän koroitti äänensä jälleen ja
uudisti uhkauksensa, vieläpä kovensikin sitä.

Vihdoin meidät laskettiin juhlasaliin, jossa tapasimme lippumiehet
peseytyneinä, mutta syömättöminä. Kaikki laskien täytyi meitä olla
lähes seitsemänsataa miestä, jotka nyt istuivat -- ei lihan eikä
leivän ääreen, vaan kuuntelemaan puhetta, laulua ja rukouksia.
Siinä istuessamme varmistuin siitä, että Tantalus kärsii monissa
muodoissa yhä vieläkin tässä maailmassa. Adjutantti piti rukouksen,
mutta minä en sitä ottanut varteen, sillä mieltäni käänsi edessäni
oleva kurjuuden joukkokuva. Mutta puhe kävi jotenkin tähän suuntaan:
"Saatte juhlia paratiisissa. Ei ole väliä, vaikka kuinka nälkää
näkisitte ja kärsisitte täällä, saattehan juhlia paratiisissa, jos
nimittäin seuraatte meidän ohjeitamme." Ja niin edespäin. Taitava
palanen propagandaa, sellaiseksi sen käsitin, mutta kahdesta
syystä se meni hukkaan. Ensiksikin käännytettävät olivat vailla
mielikuvitusta ja materialistisia eivätkä ymmärtäneet minkään
näkymättömän olemassaoloa, ja he olivat sitäpaitsi saaneet kärsiä
helvettiä maan päällä siksi paljon, etteivät osanneet pelätä
tulevaakaan helvettiä. Ja toiseksi he olivat väsyneitä ja uupuneita
yön unettomuudesta ja sen vaivoista ja kärsivät vielä pitkän
odotusseisotuksenkin seurauksia ja olivat nälissään, minkä vuoksi he
eivät himoinneet "pelastusta", vaan ruokaa. "Sielun pyydystäjäin"
(niin nimittivät nämä miehet kaikkia uskonnollisia yllyttäjiä)
pitäisi hiukan tutustua sielutieteen fysiologisiin perusteisiin, jos
he haluavat saada ponnistuksillaan jotakin aikaan.

Aikoinaan, kello yhdentoista seuduissa, aamiainen saapui. Sitä ei
tuotu lautasilla, vaan paperikääröissä. En saanut niin paljoa kuin
olisin halunnut, ja olen varma siitä, että kukaan ei saanut niin
paljoa kuin halusi, eipä puoliakaan siitä, mitä halusi ja olisi
tarvinnut. Osan leivästäni annoin kuninkaalliselle kulkurille,
joka odotti Buffalo Billiä, ja hän tuntui olevan ateriansa lopussa
yhtä nälkäinen kuin sen alussa. Tällainen on aamiainen: kaksi
leivänviipaletta, pikku-palanen rusinoilla maustettua leipää, jota
sanotaan "kakuksi", ohut siukale juustoa sekä kupillinen "vedellä
pestyä". Useat miehet olivat odottaneet sitä kello viidestä alkaen,
ja kaikki olimme odottaneet vähintään neljä tuntia; sen lisäksi meitä
oli paimennettu kuin sikoja, sullottu yhteen kuin silakoita, kohdeltu
kuin koiria ja suolattu saarnoilla, veisuulla ja rukouksilla. Eikä
sekään vielä riittänyt.

Tuskin oli aamiaisesta päästy (ja siitä päästiin melkein yhtä pian
kuin sen ennättää sanoa), kun väsyneet päät alkoivat nuokkua ja
torkahdella, ja viidessä minuutissa puolet meistä nukkui sikeästi.
Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että meidät laskettaisiin menemään,
mutta kyllä pettämättömiä merkkejä pelastuskokouksen järjestämisestä.
Katsahdin seinällä olevaan pikku kelloon. Se osoitti viittäkolmatta
minuuttia yli yhdentoista. Ohhoh, ajattelin, aika rientää, ja minun
täytyy vielä ennättää työn hakuun.

"Tahdon lähteä pois", sanoin parille liereillään pysyneelle miehelle
vieressäni.

"Täytyy jäädä jumalanpalvelukseen", oli vastaus.

"Tahdotteko te jäädä?" kysyin.

He pudistivat päätään.

"Noustaan sitten ja sanotaan heille, että haluamme päästä ulos",
jatkoin. "Tulkaa."

Mutta nämä olentoraukat olivat peloissaan. Ja niinpä jätin heidät
oman onnensa nojaan ja käännyin lähimmän pelastusarmeijalaisen
puoleen.

"Tahdon lähteä", sanoin. "Tulin tänne saamaan aamiaista
päästäkseni sellaiseen kuntoon, että voin etsiä työtä. En luullut
aamiaisen syömiseen menevän näin pitkää aikaa. Minulla on
työnsaantimahdollisuuksia Stepneyssä, ja mitä pikemmin lähden, sitä
paremmat mahdollisuudet ovat."

Hän oli todella hyvä mies, vaikka häntä hämmästytti pyyntöni.
"Mutta", sanoi hän, "mehän alamme pitää jumalanpalvelusta, ja parasta
teidän olisi jäädä".

"Mutta sittenhän minulta menee mahdollisuus päästä työhön", väitin.
"Ja työ on minulle nyt kaikkein tärkeintä."

Kun hän oli vain tavallinen sotilas, hän osoitti minut adjutantin
puheille, ja adjutantille kertasin syyni, miksi halusin lähteä, ja
pyysin kohteliaasti, että hän sallisi minun mennä.

"Mutta se ei käy päinsä", sanoi hän, siveellisesti närkästyen
sellaista kiittämättömyyttä. "Mistä pälkähtääkään mieleenne?" ärähti
hän. "Onpas se!"

"Tarkoitatteko sanoa, että minä en saa lähteä täältä?" tiedustin.
"Että aiotte pitää minut täällä vasten tahtoani?"

"Sitä tarkoitan", ärähti hän.

En tiedä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä minä aloin suuttua myös;
mutta "seurakunta" oli "haistanut" asian, ja hän veti minut huoneen
nurkkaan ja sitten toiseen huoneeseen. Täällä hän jälleen tiedusti
syitäni, miksi halusin lähteä.

"Tahdon lähteä", vastasin, "koska haluan etsiä työtä Stepneyn
puolelta ja työnsaantimahdollisuuteni vähenee tunti tunnilta. Kello
on nyt viisikolmatta minuuttia yli yhdentoista. Tänne tullessani en
luullut aamiaisen syömiseen kuluvan niin paljon aikaa."

"Teillä on asioimista, niinkö?" ärähti hän. "Liikemieskö te
olettekin, vai? Mitäs varten te sitten tänne tulitte?"

"Olin ulkona koko yön ja tarvitsin aamiaista vahvistuakseni työn
hakuun. Sen takia tulin tänne."

"Onpas sekin kaunista", jatkoi hän samaan ärtyisään tapaan. "Ei
liikemiehen sovi tulla tänne. Te olette anastanut jonkun miesparan
aamiaisen täällä, sen olette tehnyt."

Se oli valhe, sillä jokainen odottaja oli päässyt sisälle.

Nyt kysyn, oliko tämä kristillistä tai edes rehellistä? Selvästi
ilmaistuani, että olin koditon ja nälissäni ja että halusin etsiä
työtä, hän sanoo työn etsintääni "asioimiseksi", minua itseäni
liikemieheksi ja keksii siten johtopäätöksen, että liikemies, hyvin
toimeentuleva mies, ei tarvitse armeliaisuusaamiaista ja että
nauttimalla armeliaisuus-aamiaisen olin ryöstänyt sen joltakin
nälkäiseltä orvolta, joka ei ollut liikemies.

Minä nielin sisuni, esitin tosiasiat uudelleen ja selitin selvästi
ja täsmällisesti hänelle, kuinka väärässä hän oli ja kuinka hän oli
vääristellyt ilmoitukseni. Kun minussa ei ollut mitään perääntymisen
merkkiä (ja varmastikin alkoivat silmäni salamoida), hän johti
minut rakennuksen perälle, missä avoimella pihalla oli teltta.
Samalla ärsyttävällä äänellä hän ilmoitti parille siellä seisovalle
sotilaalle, että tässä on mies, jolla on asioita ja joka tahtoo
lähteä ennen jumalanpalvelusta.

He hämmästyivät asianmukaisesti, kuinkas sitten, ja ilmaisivat
sanomatonta kauhua; hän taas meni telttaan, josta hän toi majurin
palatessaan. Yhä samalla ärsyttävällä tavalla, erityisesti korostaen
"asioimista", hän esitti asiani komentavalle upseerille. Majuri oli
erilaista tekoa mieheksi. Minä pidin hänestä heti hänet nähtyäni ja
hänelle esitin syyni samalla tavalla kuin ennenkin.

"Ettekö tietänyt, että teidän tulee jäädä jumalanpalvelukseen?"
kysyi, hän.

"En tietenkään", vastasin, "silloin olisin mennyt ilman aamiaistani.
Eihän teillä ole missään sellaista ilmoitusta, eikä minulle liioin
sitä selitetty tänne tullessani."

Hän aprikoi hetkisen. "Saatte mennä", sanoi hän. Kello oli
kaksitoista kadulle päästessäni ja minusta tuntui, kuin olisin
päässyt vankilasta. Päivä oli puolilleen kulunut, ja Stepneyhin oli
melkoinen matka. Sitäpaitsi oli sunnuntai, ja kuinkapa nälkäinenkään
mies kulkisi työn haussa sunnuntaina? Mielestäni olin myös
suorittanut ankaran yötyön kaduilla kävellessäni ja ankaran päivätyön
aamiaista jonottaessani; siispä vapautin itseni työn haussa olevan
nälkäisen nuoren miehen osasta, seisautin omnibussin ja kiipesin
vaunuun.

Saatuani partani ajelluksi ja kylvyn painuin aivan alastomana
puhtaitten lakanoiden väliin nukkumaan. Kello oli kuusi illalla
sulkiessani silmäni. Kun ne jälleen avasin, löivät kellot yhdeksää
seuraavana aamuna. Olin nukkunut yhteen menoon viisitoista tuntia.
Ja loikoillessani siinä uneliaana aatokseni kääntyi niihin
seitsemäänsataan onnettomaan, jotka olin jättänyt jumalanpalvelusta
odottamaan. Heitä varten ei ollut kylpyä eikä parranajoa, ei puhtaita
lakanoita, ei alastomana loikomista eikä viidentoista tunnin
yhtämittaista unta. Jumalanpalveluksen jälkeen taaskin yksitoikkoiset
kadut, ennen iltaa leipäkannikan huoli ja pitkä uneton yö kaduilla
sekä mielessä pulmallinen aatos, kuinka saisi kannikan taas aamun
valjetessa.



XII.

KRUUNAUSPÄIVÄ.


    Tään kaiken kuinka siedät,
    sä merten valtias,
    oi, Englanti? -- kun tiedät:
    On Milton poikias!
    Olit hälle Tasavalta,
    nyt palvot polvillas
    koin syömää kuninkuutta,
    sen valhevaakunaa,
    mi katsees tulisuutta
    ja otsaas uhkeaa
    vain estää pääsemästä
    päin päivää nousevaa.

            _Swinburne_.

Eläköön kuningas Edward! Kruunasivat kuninkaan tänään, ja paljon
on ollut riemua ja taidokasta hölynpölyä, ja minä olen ymmällä ja
murheissani. En ole koskaan nähnyt mokomanlaista prameutta, paitsi
amerikkalaisissa sirkuksissa ja Alhambran balettitansseissa; enkä
liioin ole ikinä nähnyt mitään niin toivotonta ja traagillista.

Saadakseni nauttia kruunauskulkueesta minun olisi pitänyt tulla
suoraan Amerikasta Cecil-hotelliin ja Cecil-hotellista suoraan viiden
guinean istuinpaikalle pestyjen joukkoon. Erehdykseni oli siinä, että
tulin pesemättömien joukosta Itäpäästä. Siltä kolkalta ei tullut
monia. Itäpää sellaisenaan pysyi Itäpäässä ja joi itsensä juovuksiin.
Sosialistit, demokraatit ja tasavaltalaiset läksivät maalle
hengittämään raitista ilmaa, välittämättä mitään siitä tosiasiasta,
että neljäsataa miljoonaa ihmistä otti itselleen kruunatun ja
voidellun valtiaan. Kuusituhattaviisisataa kirkkopomoa, pappia,
valtiomiestä, ruhtinasta ja sotilasta katseli kruunausta ja voitelua,
ja me muut katselimme prameutta sitä mukaa kuin se kulki ohitsemme.

Minä näin sen Trafalgar Square-torilta, mikä on "Euroopan loistavin
paikka" ja "valtakunnan sydän". Meitä oli siinä monia tuhansia, ja
kaikkia piti kurissa ja järjestyksessä loistelias aseellinen voima.
Kulkutien varrella oli kaksinkertainen sotilasseinä. Nelsonin patsaan
jalustaa reunusti kolminkertainen rivi sinitakkeja. Itäpuolella,
torin kulkuaukolla, seisoi kuninkaallinen meritykistö. Pall Mall- ja
Cockspur-kadun kolmiossa oli Yrjö III:n patsasta tukemassa joka
puolella keihäsmiehet ja husaarit. Lännessä olivat kuninkaallisen
meriväen punatakit, ja Union Clubilta Whitehallin suulle välkkyi
kimaltelevana valtavana kaarena ensimmäisten henkivartijain joukko
-- jättiläismiehiä jättiläisratsujen selässä, teräslevyt rinnoilla,
teräskypärät päässä, terässatuloissa, ja suuret teräksiset sotamiekat
valmiina iskemään niiden puolesta, joilla valta on. Ja edelleen oli
katselijajoukkoihin siroteltu pitkät jonot pääkaupungin poliisikuntaa
sekä taakse vielä reservejä -- pitkiä hyvin syötettyjä miehiä, joilla
oli aseet heiluteltavina ja lihakset, millä panna ne heilumaan, jos
tarve vaati.

Ja samanlainen kuin Trafalgar Square oli koko muukin kulkutie --
voimaa, ylivoimaista voimaa; myriadeittain miehiä, uljaita miehiä,
kansan valioita, joiden ainoana elämäntehtävänä on sokea totteleminen
ja sokea tappaminen ja hävittäminen ja elämän sammuttaminen. Ja jotta
he saisivat hyvin syödä, hyvin pukeutua ja hyvin aseistautua sekä
laivoja kiidättämään heitä maailman ääriin, raataa, mätänee ja kuolee
Lontoon Itäpää ja koko Englannin "Itäpää".

Kiinalainen sananlasku sanoo, että jos yksi mies elää laiskana,
niin toinen nälkään kuolee, ja Montesquieu on sanonut: "Se seikka,
että monet miehet valmistavat pukuja yhdelle ainoalle, on syynä
siihen, että monet ihmiset ovat vaatteita vailla." Niin seuraa
selitys toista. Emme voi ymmärtää nälkäistä ja kitukasvuista Itäpään
raatajaa (joka perheineen asuu yksihuoneisessa "morkussa" ja vuokraa
permannoltaan asuinpaikkoja toisille nälkäisille ja kitukasvuisille
raatajille), ennenkuin näemme Länsipään muhkeat henkivartijat ja
saamme tietää, että toisen täytyy syöttää, pukea ja palvella toista.

Ja kansan ottaessa itselleen kuningasta Westminster Abbeyssa minä
seisoin Trafalgar Squaren henkivartijain ja poliisikunnan väliin
litistettynä ajatellen sitä aikaa, jolloin Israelin kansa valitsi
ensimmäisen kuninkaan. Kaikkihan tunnemme Raamatun kertomuksen
siitä. Vanhimmat tulivat Samuel-profeetan luo ja sanoivat: "Niin
aseta nyt meille kuningas, joka meitä tuomitsisi niinkuin kaikilla
pakanoillakin on." Ja Herra sanoi Samuelille:

    "Kuule siis nyt heidän äänensä; todista kuitenkin vahvasti
    heitä vastaan ja ilmoita heille kuninkaan oikeus, joka heitä on
    hallitseva."

    Ja Samuel sanoi kaikki Herran sanat kansalle, joka häneltä anoi
    kuningasta.

    Ja hän sanoi: "Tämä on oleva kuninkaan oikeus, joka teitä
    on hallitseva: teidän poikanne hän ottaa ja panee vaunu- ja
    hevosmiehiksensä ja vaunujensa edeltäjuoksijoiksi,

    ja panee ne päämiehiksi tuhannelle ja viidellekymmenelle ja
    kyntämään peltoansa ja leikkaamaan eloansa ja tekemään sota- ja
    vaunukalunsa.

    Ja teidän tyttärenne hän ottaa voidetten tekijöiksi, keittäjiksi
    ja leipojiksi.

    Hän ottaa myös parhaat peltonne, viinimäkenne ja öljypuunne ja
    antaa ne palvelijoillensa;

    ja ottaa teiltä kymmenekset jyvistänne ja viinistänne ja antaa
    huoveillensa ja palvelijoillensa.

    Hän ottaa myös palvelijanne ja piikanne ja parhaat nuorukaisenne
    ja aasinne ja panee ne työhönsä.

    Hän ottaa laumastanne kymmenekset; ja te tulette hänen orjiksensa.

    Ja silloin te huudatte kuninkaanne tähden, jonka olette
    itsellenne valinneet; mutta silloin ei Herra kuule teitä."

Se kaikki tapahtuikin noina menneinä päivinä, ja pian kansa huusi
Samuelille: "Rukoile palvelijoittesi puolesta Herran sinun Jumalasi
tykö, ettemme me kuolisi, sillä me olemme kaikkiin synteihimme
lisänneet vielä tämän: että olemme itsellemme kuningasta pyytäneet."
Ja Saulin, Davidin ja Salomonin jälkeen tuli Rehabeam, joka "vastasi
kovin kansaa, sanoen: minun isäni on teidän ikeenne raskauttanut,
mutta minä lisään teidän ikeeseenne vielä; minun isäni on teitä
kurittanut ruoskalla, mutta minä kuritan teitä skorpioneilla".

Ja näinä päivinä viisisataa perinnöllistä pääriä omistaa viidenneksen
Englannista; ja nämä sekä kuninkaan "huovit" ja palvelijat ynnä ne,
jotka yhdessä pitävät valtiaan valtaa, tuhlaavat vuosittain turhaan
ylellisyyteen 1,850,000,000 dollaria eli 370,000,000 puntaa, mikä
on kolmekymmentäkaksi prosenttia koko siitä rikkaudesta, minkä maan
kaikki raatajat tuottavat.

Abbeyssa kuningas, ihmeellisiin kultavaatteisiin puettuna,
varustettiin valtansa merkeillä, fanfaarien kajahdellessa ja musiikin
pauhatessa sekä herrojen, lordien ja maan mahtavain loistavan
tungoksen häntä ympäröidessä. Kannukset kiinnitti hänen kantapäihinsä
lordillinen ylikamariherra, ja Canterburyn arkkipiispa ojensi hänelle
valtiomiekan purppuraisessa huotrassa näin sanoen:

    "Ota tämä kuninkaallinen miekka, jonka piispain ja Jumalan
    palvelijain kädet, tosin arvottomat, tuovat Jumalan alttarilta ja
    jättävät sinulle."

Minkä jälkeen kuningas, saatuaan miekan vyölleen, kuunteli
arkkipiispan kehoitusta:

    "Tällä miekalla tee oikeutta, pysäytä paheen kulku, suojele
    Jumalan pyhää kirkkoa, auta ja puolusta leskiä ja orpoja, paranna
    rappeutuneet olot, pidä voimassa jo parannetut, rankaise ja
    uudista, mikä on väärää, ja vahvista, mikä on oikeata."

Mutta kuulkaahan. Tervehdyshuutoa kuuluu Whitehallin puolelta;
joukot lainehtivat, sotilaitten kaksinkertainen rintama asettuu
huomio-asentoon, ja näkyviin huojuvat kuninkaan venemiehet
fantastisissa keskiajan punapuvuissa, näyttäen, jos miltään -- niin
sirkusparaadin etujoukolta. Sitten kuninkaalliset vaunut, täynnä
hoviin kuuluvia naisia ja herroja sekä jauhotukkaisia palvelijoita
ja ajajia mitä prameimmissa varustuksissa. Yhä edelleen vaunuja,
lordeja, kamariherroja, kreivejä, hovinaisia -- lakeijoita, kaikkia.
Senjälkeen sotilaat, kuninkaan henkivartiosto, kenraaleita, ruskeiksi
paahtuneita ja kuluneita, jotka maailman ääriltä ovat saapuneet
Lontoon kaupunkiin, vapaaehtoisia upseereita, reservin ja vakinaisen
väen upseereita; Spens ja Plumer, Broadwood ja Cooper, joka vapautti
Ookiepin, Malthias Dargaista, Dixon Vlakfonteinista, kenraali
Gaselee ja amiraali Seymour Kiinasta, Kitchener Khartumista, lordi
Roberts Intiasta ja koko maailma -- kaikki Englannin taistelijat,
hävittäjäherrat, kuoleman kuokkurit. Toista miesrotua kuin työpajojen
ja takakujien miehet, kokonaan toisenlaista rotua.

Mutta tuossa he nyt tulevat kaikessa valtansa loistossa ja
varmuudessa, ja yhä heitä riittää, noita teräsmiehiä, noita
sotalordeja ja maailman kurissapitäjiä. Sikin sokin päärejä
ja alahuoneen miehiä, ruhtinaita ja maharajaheja, kuninkaan
tallimestareita ja henkivartijoita. Ja tuossa siirtomaalaiset,
joustavia sitkeitä miehiä, ja tässä kaiken maailman kansaa. Kanadan,
Austraalian ja Uuden Seelannin sotilaita, Bermudan, Borneon, Fidshin
ja Kultarannan miekkaväkeä, Rhodesian, Kapmaan, Natalin, Sierra
Leonen ja Gambian, Nigerian sekä Ugandan miehiä, Ceylonin, Kypron,
Hong-Kongin, Jamaican ja Wei-Hai-Wein kansaa, Lagosin, Maltan,
St. Lucian, Singaporen ja Trinidadin asukkaita. Ja tuossa Intian
kukistetut miehet, mustanpuhuvia hevosmiehiä ja miekan heiluttajia,
kiukkuisia barbaareja, loimuten punaisen eri vivahduksissa, sikhejä,
rajputeja, birmalaisia, maakunta toisensa perästä, kasti seuraten
kastia.

Nyt tulee hevoskaarti, kauniiden vaikeitten hepojen välkettä,
kultaisia asuja, tervehdyshuutojen myrskyä, soittokuntien räiskettä
-- "Kuningas, kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!" Kaikki ovat
tulleet hulluiksi. Se tarttuu, se on iskeä minunkin kinttuihini,
minäkin tahdon huutaa: "Kuningas, Jumala kuningasta varjelkoon!"
Ryysyiset miehet ympärilläni nakkelevat vesissä silmin hattujansa
ja huutavat haltioissaan: "Siunattu, siunattu!" Tuossa hän on,
ihmeellisessä kultaisessa kauhtanassa, suuri kruunu kimallellen
päässään, valkoisiin puettu nainen hänen vieressään, hänkin
kruunattuna.

Ja maltan mieltäni äkisti sävähtäen, koettaen saada itseni uskomaan,
että tämä kaikki on totta ja järjellistä eikä satumaailman loistetta.
Mutta en onnistu, ja parempi onkin. Paljon mieluummin uskon, että
kaikki tämä prameus ja turhuus ja teeskentely ja hölynpölyn narrius
on kotoisin satumaailmasta, kuin uskon sitä terveen ja järjellisen
kansan toimeenpanemaksi, kansan, joka on selvittänyt syntyjä syviä ja
ratkaissut tähtien arvoitukset.

Ruhtinaitten ja pikku-valtiaitten, herttuain ja herttuatarten ja
kaikenlaisten kruunupäitten jono kuninkaallisessa kulkueessa on
mennyt ohi, vielä sotilaita ja lakeijoita ja kukistettuja kansoja, ja
naamiaiset ovat lopussa. Ajaudun joukkojen mukana torilta ahtaitten
katujen vilinään, missä kapakat ovat yhtenä juopuneitten örinänä,
miehiä, naisia, lapsia sekaisin valtavassa mässäyksessä. Ja joka
puolelta kuuluu suosittua kruunauslaulua:

    Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
    Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
    Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
    kun tervehdimme kuningasta, kuningasta.

Taivaasta sataa rapsii. Katua pitkin kulkee varaväkijoukkoja, mustia
afrikkalaisia ja keltaisia aasialaisia, turbaanit ja fetsit päässään,
sekä kuleja, keikkuen eteenpäin konekiväärit ja vuoristopatterit
päälaellaan, ja heidän paljaat jalkansa litisevät nopeaan tahtiin
katukäytävän kurassa, lits, lits, lits. Kapakat tyhjentyvät kuin
taikomalla, ja näitä mustia liittolaisia tervehtivät brittiläiset
veljet, jotka sitten heti palaavat jälleen juominkeihinsa.

"Mitäs pidit kulkueesta, toveri?" kysäisin eräältä ukolta Green
Parkin penkillä.

"Mitäkö pidin? Minä ajattelin, että nyt on hiton hyvä tilaisuus
nukkua, kun kaikki pollarit ovat tiessään, ja niinpä menin tuonne
puiston nurkkaan, ja sinne tuli viitisenkymmentä muutakin. Mutta en
saanut unta, vaan makailin siinä nälkäisenä ja tuumailin, kuinka olin
koko elämäni päivät työtä tehnyt, mutta ei ollut tilaa, mihin pääni
kallistaa. Ja musiikki pauhasi, ja siellä ne huutaa rääkkyivät, ja
kanuunat paukkuivat, niin että minusta tuli melkein anarkisti ja
olisin halunnut lyödä mäsäksi lordi kamariherran pääkuoren."

Miksi juuri kamariherran, sitä en oikein voinut ymmärtää eikä
hänkään, mutta niin hänestä tuntui; hän vakuutti varmana, eikä siitä
ollut muuta sanottavaa.

Illan pimetessä kaupunki alkoi roihuta liekeissä. Kaikkialta sattui
silmään värisuihkuja, vihreitä, kullankarvaisia ja tulipunaisia,
ja kaikkialla oli "E. R." suurina kristallikirjaimina, sädehtivä
kaasuvalo taustana. Katujoukot lisääntyivät sadoin tuhansin, ja
vaikka poliisi valppaasti esti vallattomuuden, oli juoppoutta ja
karkeata leikkiä ylenmäärin. Väsyneet raatajat näyttivät menettäneen
järkensä huvittelussaan ja kiihkossaan, ja heitä lorvehti ja tanssi
kaduilla, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria toistensa käsipuolissa
pitkissä riveissä laulaen: "Vaikk' olen hullu, niin lemmin sua",
"Dolly Gray" ja "Simakukka ja mehiläinen". Viimeksimainittu oli tähän
tapaan:

    "Sinä olet simakukka, minä mehiläinen,
    imen simat kuvustasi, kukka kultapäinen."

Istuin penkillä Thamesin Embankmentilla katsellen poikki ilotulitusta
sädehtivän veden. Keskiyö oli lähenemässä, ja editseni valui
ilonpitäjäin säädyllisimmän luokan virta, palaten kotia kartellen
pahimmin meluavia katuja. Vierelläni penkillä istui kaksi ryysyistä
olentoa, mies ja nainen, päät nyökkyen torkuksissa. Nainen istui
käsivarret lujasti puserrettuina ristiin rinnan yli, ja hänen
ruumiinsa keikkui alati -- milloin nuokahtaen eteenpäin, kunnes
hän näytti menettävän tasapainonsa ja kaatuvan käytävälle, milloin
kallistuen vasemmalle kyljittäin, kunnes hänen päänsä painui miehen
olalle, milloin taas oikealle, pingoittuen ja tiukentuen, kunnes hän
siitä vaivaantuneena heräsi ja ojentautui suoraksi. Senjälkeen taas
nuokahdus eteenpäin ja sitten koko sarja, kunnes epämukavan asennon
kiusallisuus herätti hänet jälleen.

Aina tavan takaa poikia ja nuoria miehiä pysähtyi kulussaan niin
pitkäksi tuokioksi, että poikkesivat penkin taakse ja laskivat
suustaan äkkiä älähtävän huudon. Tämä repäisi aina miehen ja naisen
silmänräpäyksessä hereille, ja nähdessään hämmentyneen surkeuden
heidän kasvoillaan joukko purskahti nauramaan, jatkaen matkaansa.

Tämä se olikin kaikkein yllättävin piirre, tämä yleinen
sydämettömyys, jota joka puolella osoitettiin. On niin tavallista
nähdä kodittomia penkeillä, kurjia ihmispoloisia, joita saa kiusata,
koska ovat vaarattomia. Ainakin viisikymmentätuhatta ihmistä kulki
penkin ohi, jolla istuin, mutta ei yksikään, edes sellaisena
riemujuhlana kuin kuninkaan kruunauspäivä, tuntenut sydänkielissään
edes siksi voimakasta värähdystä, että olisi pysähtynyt sanomaan
naiselle: "Tässä on kuusi pennyä, mene etsimään itsellesi vuode."
Mutta naiset, varsinkin nuoret naiset, laskettelivat kyllä
kokkapuheita naisen nyökkymisestä ja saivat aina toverinsa nauramaan.

Se oli julmaa, tunnotonta. Tunnustan, että aloin täyttyä pyhällä
vihalla tämän "onnellisen" joukon virratessa ohi ja sain jonkinlaista
tyydytystä Lontoon tilastosta, jonka mukaan joka neljäs täysi-ikäinen
on määrätty kuolemaan yleisen armeliaisuuden hoteissa, joko
työlaitoksissa, sairaaloissa tai turvakodeissa.

Puhelin miehen kanssa. Hän oli viidenkymmenenneljän ikäinen ja
loppuun kulunut tokkamies. Hän pääsi vain tilapäisesti työhön,
kun työväestä oli suuri puute, sillä nuoremmat ja vahvemmat
otettiin etupäässä työhön hiljaisina aikoina. Hän oli viettänyt
nyt koko viikon Embankmentin penkeillä, mutta ensi viikko kuulosti
valoisammalta, ja hänen onnistuisi ehkä päästä muutamaksi päiväksi
töihin ja saada vuode jostakin yömajasta. Hän oli asunut koko ikänsä
Lontoossa, lukuunottamatta viittä vuotta, jolloin vuodesta 1878
suoritti sotapalvelusta Intiassa.

Tietenkin hän halusi syödä ja nainen samaten. Tällaiset päivät olivat
tavattoman ankarat heidänlaisilleen, vaikkakin "pollareilla" oli niin
kiire, että köyhä väki sai runsaammin nukkua. Herätin naisen, joka
oli "kahdeksankolmatta, herra", ja läksimme yhdessä kahvilaan.

"Kuinka paljon työtä onkaan tarvittu noitten valojen laittamiseen",
sanoi mies nähdessään muutamain rakennusten komeat ilotulitukset.
Tämä oli hänen olemuksensa pääsävel. Koko elämänsä ajan hän oli
tehnyt työtä, ja koko ulkonaisen kaikkeuden samoinkuin oman sielunsa
hän saattoi ilmaista vain työn merkeissä. "Kruunauksista on
hyvääkin", jatkoi hän. "Ne antavat ihmisille työtä."

"Mutta sinun vatsasihan on tyhjä", sanoin.

"Niin on", vastasi hän. "Minäkin koetin, mutta en saanut. Ikäni
on esteenä. Missäs työssä sinä olet? Merenkyntäjä vai? Tiedän sen
vaatteistasi."

"Minä tiedän, mikä sinä olet", sanoi nainen, "italialainen".

"Eipä ole", huudahti mies kiivaasti. "Hän on jenkki, varmasti jenkki.
Sen tiedän."

"Herra siunatkoon, katsokaas tuota", huudahti nainen marssiessamme
Strandia pitkin, häkeltyen hoilottelevaa, kaakertelevaa
juhlijajoukkoa, jossa miehet karjuivat ja tytöt lauloivat kimeillä
kurkkuäänillä:

    "Nyt kruunausjuhla suuri meillä on!
    Ken puhkeais ei riemuhuutohon?
    Ei visky, viini lakata saa vuotamasta,
    kun tervehdimme kuningasta, kuningasta."

"Voi kuinka minä olen likainen, kun olen kuljeksinut kaikkialla",
sanoi nainen istuessaan pöydän ääreen kahvilassa ja hieroessaan
silmäkulmastaan unen tähteitä ja likaa. "Ja mitä olenkaan tänään
nähnyt ja ihaillut, vaikka yksin ollen olikin vähän ikävä. Ja
herttuattarilla ja vallasnaisilla oli niin kauniit valkeat puvut.
Kyllä ne olivat kauniita, olivat ne."

"Minä olen irlantilainen", sanoi hän sitä kysyessäni. "Nimeni on
Eyethorne."

"Mikä?" kysyin.

"Eyethorne, herra, Eyethorne."

"Sano kirjaimet."

"H-a-y-t-h-o-r-n-e, Eyethorne."

"Ahaa", sanoin, "irlantilaiset vanhemmat, mutta Lontoossa syntynyt."

"Niin, herra, Lontoossa syntynyt."

Hän oli elänyt onnellisena kodissaan, kunnes isä oli kuollut
tapaturmaisesti, jolloin hän oli jäänyt yksikseen maailmaan. Toinen
veli oli sotaväessä, eikä hänellä ollut mitään apua toisesta, joka
kahdenkymmenen shillingin viikkopalkalla tilapäisansiotöissä ollen
elätti vaimoa ja kahdeksaa lasta. Hän oli kerran eläessään käynyt
Lontoon ulkopuolella, jossakin Essexin seudussa, kahdentoista mailin
päässä, missä hän kolmen viikon ajan oli poiminut hedelmiä. "Ja olin
niin ruskea kuin marja takaisin tullessani. Ette suinkaan te sitä
usko, mutta niin olin."

Viimeksi hän oli ollut työssä jossakin kahvilassa, missä työpäivä
oli ollut seitsemästä aamulla yhteentoista illalla ja missä hän oli
saanut viisi shillinkiä viikossa ynnä ruokansa. Sitten hän oli tullut
sairaaksi ja sairaalasta päästyään ollut vallan työttömänä. Paljoon
hän ei tuntenut pystyvänsäkään, ja kaksi viimeistä yötä hän oli
viettänyt kadulla.

Mies ja nainen ahtoivat sisäänsä mahdottoman määrän ruokaa, ja
vasta kun olin kahdesti ja kolmasti uudistanut heidän alkuperäisen
tilauksensa, heissä alkoi ilmetä ravituksi-tulemisen merkkejä.

Kerran nainen ojensi kätensä ja tunnusteli takkini ja paitani
kudontaa ja ihmetteli sitten amerikkalaisten vaatteiden erinomaista
hyvyyttä. Minun ryysynikö hyvät vaatteet! Se sai minut punastumaan;
mutta tarkasteltuani heitä lähemmin ja tutkittuani sekä miehen että
naisen vaatteita alkoi minusta tuntua, kuin olisin ollut oikein hyvin
ja kunnioitusta herättävästi puettu.

"Miten arvelette teidän lopuksi käyvän?" kysyin heiltä. "Tiedättehän
vanhenevanne päivä päivältä."

"Vaivaistalo", sanoi mies.

"Jumal'avita, minäpä en mene sinne", sanoi tyttö. "Minä en kyllä
mitään toivo, mutta kaduilla minä kuolen. Vaivaistaloon, ei kiitos.
Ei sitten millään", kivahti hän vielä hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kun olette ollut koko yön kaduilla", kysäisin, "niin miten saatte
aamulla jotakin syödäksenne?"

"Täytyy koettaa saada jostakin penny tai pari, ellei ole säästössä",
selitti mies. "Sitten teekupponen kahvilasta."

"Mutta en ymmärrä, mitä ravintoa siitä saa", huomautin.

Kumpikin hymyili ymmärtäväisinä.

"Tee täytyy juoda pikku ryyppäyksinä", jatkoi mies, "jotta se kestää
mahdollisimman kauan. Ja kun on silmä kovana, niin aina sitä huomaa
joltakin jäävän tähteitä."

"Se on ihmeellistä, kuinka runsaasti muutamat jättävätkin tähteitä",
tokaisi nainen.

"Pääasia on", sanoi mies järkeillen tempun selvetessä minulle,
"kuinka saa sen pennysen".

Lähtiessämme neiti Haythorne korjasi pari leipäkyrsää läheiseltä
pöydältä ja kätki ne jonnekin ryysyihinsä.

"Haaskioon ne menisivät tietysti", sanoi hän, mihin tokkamies
nyökäytti päätään ja poimi talteen parisen kyrsää hänkin.

Kello kolme aamulla kiertelin Embankmentia. Yö oli oikea juhla
kodittomille, sillä poliisi oli omissa hommissaan, ja joka penkki
oli täynnä nukkuvia olentoja. Siellä oli naisia yhtä paljon kuin
miehiäkin, mutta suuri enemmistö kumpiakin oli vanhuksia. Joskus oli
joku poikanenkin joukossa. Eräällä penkillä näin kokonaisen perheen,
mies istuen pystyssä nukkuva pienokainen sylissään ja vaimo nukkuen
pää miehen olkapäätä vasten sekä hänen helmassaan nukkuvan lapsen
pää. Miehen silmät olivat auki. Hän tuijotti yli veden ja ajatteli,
mikä ei ole hyväksi perheelliselle asuntoa vailla olevalle miehelle.
Eipä olisi ollut mieluista arvailla hänen ajatuksiaan, mutta tiedän
ja koko Lontoo tietää, että työttömät, jotka surmaavat vaimonsa ja
lapsensa, eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia.

Kukaan ei voi kulkea Thamesin Embankmentia aamun pikkutunneilla
Parlamenttitalolta Kleopatran Neulan ohi Waterloon sillalle saamatta
mieleensä niitä kärsimyksiä, joista Jobin kirjan kirjoittaja
seitsemänkolmatta vuosisataa sitten kertoi:

    Rajoja siirretään, laumoja ryöstetään ja laitumelle lasketaan.

    Orpojen aasi viedään, ja lesken lehmä pantataan.

    Viheliäiset tieltä syöstään; kaikki maan vaivaiset yhdessä
    lymyvät.

    Katso, metsäaasina korvessa he lähtevät työhönsä saalista
    hakemaan; erämaa on heillä leipänä lapsillensa.

    Kentällä he karjansa ruoan niittävät, ja jumalattoman viinimäessä
    he jäännöksiä kokoilevat.

    Alastomina he makaavat ilman vaatetta ja peitotta pakkasessa.

    Sateesta vuorilla he märiksi tulevat ja suojan puutteessa
    kallioita likistävät.

    Orpoja rinnoilta revitään ja köyhiä pantataan.

    He käyvät alastomina vaatteen puutteessa ja kantavat isoovaisina
    lyhteitä. -- Job. XXIV: 2--10.

Seitsemänkolmatta vuosisataa sitten. Ja yhä tänä päivänä se
totuudenmukaisesti kuvaa kristillisen maailman sydänmaata, rikasta ja
mahtavaa Englantia.



XIII.

DAN CULLEN, TOKKAMIES.


Eilen seisoin eräässä "kunnan asuntojen" huoneessa lähellä Leman
Streetiä. Jos minulla olisi edessäni niin synkeä tulevaisuus, että
tietäisin saavani asua sellaisessa huoneessa kuolemaani asti, niin
läksisinpä heti pois, pulahtaisin Thamesiin ja katkaisisin kerrassaan
vuokravälipuheen.

Ei se ollut mikään huone. Siksi kohtelias täytyy olla kieltä
kohtaan, ettei sano sellaista huoneeksi, kuten hökkeliä ei
sano herraskartanoksi. Se oli koirankoppi, harakanpesä.
Neljäkymmentäyhdeksän neliöjalkaa oli sen lattia-ala, ja katto oli
niin matala, ettei ilmaa ollut sitä kuutioalaa, mikä brittiläiselle
sotilaalle on määrätty kasarmissaan. Sohva-rottelo rääsyisine
päällyksineen vei melkein puolet huoneesta. Jalkapuoli pöytä, tuoli
ja pari laatikkoa lisäksi, eikä juuri kääntymistilaa jäänyt. Viidellä
dollarilla olisi voinut ostaa kaiken, mitä oli näkyvissä. Lattia oli
paljas, ja seinät ja katto olivat kirjaimellisesti täynnä veritäpliä
ja tahroja. Jokainen täplä merkitsi jonkin syöpäläisen väkivaltaista
kuolemaa, sillä paikka vallan kihisi eläviä, eikä sille vitsaukselle
olisi kukaan mahtanut mitään paljain käsin.

Tässä komerossa asustanut mies, muuan Dan Cullen, tokkamies,
oli nyt kuolemaisillaan sairaalassa. Mutta hän oli painanut
persoonallisuutensa viheliäiseen ympäristöönsä siksi riittävästi,
että saattoi aavistella, minkälainen mies hän oli. Seinällä riippui
halpoja Garibaldin, Engelsin, Dan Burnsin ja muiden työväenjohtajain
kuvia, ja pöydällä oli jokin Walter Besantin romaani. Hän tunsi
Shakespearen teokset, sikäli kuin minulle kerrottiin, ja oli lukenut
historiaa, sosiologiaa ja talousoppia. Ja itsekseen oli opiskellut.

Pöydällä, vihoviimeisen sekamelskan joukossa, oli paperiliuska, johon
oli raapustettu: _Herra Cullen, olkaa hyvä ja tuokaa takaisin se
suuri valkea ruukku ja korkkiruuvi, jonka olen teille lainannut_ --
esineitä, jotka naapurivaimo oli lainannut hänelle hänen sairautensa
alkuasteella ja vaati nyt takaisin kuolemaa aavistellen. Iso valkea
ruukku ja korkkiruuvi ovat siksi arvokkaita Kadotuksen-kuilun
eläjälle, ettei voi antaa toisen kuolla rauhassa. Lopulta Dan
Cullenin sielun näytti voittaneen se likaisuus, josta se turhaan
pyrki nousemaan pois.

Siinä ovat pikku tarinan pääpiirteet, Dan Cullenin tarinan, mutta
paljon on luettavissa rivien välistä. Hän oli alhaissyntyinen,
kotoisin kaupungista ja maasta, missä luokkarajat ovat varsin jyrkät.
Koko elämänsä hän raatoi ankarasti ruumiillaan; ja koska hän oli
aukoillut kirjoja ja päässyt henkisten nuotioitten valopiiriin sekä
osasi "kirjoittaa kirjeitä kuin lakimies", olivat hänen toverinsa
valinneet hänet raatamaan ankarasti aivoillaan heidän puolestaan.
Hänestä tuli hedelmänlastaajain johtaja, ja hän edusti tokkamiehiä
Lontoon ammattineuvostossa sekä kirjoitteli uraauurtavia kirjoituksia
työväen lehtiin.

Hän ei kumarrellut lähimmäisiään, vaikkapa nämä olisivatkin olleet
hänen taloudellisia herrojaan ja vallinneet niitä lähteitä, joista
hän eli, ja hän sanoi ajatuksensa vapaasti sekä taisteli taistelunsa
hyvin. Suuressa tokkamiesten lakossa hänen havaittiin olleen
johtavassa asemassa. Ja se oli Dan Cullenin loppu. Siitä päivästä
lähtien hän oli merkitty mies, ja joka päivä runsaan kymmenen vuoden
aikana hänet "kuitattiin" sen takia, mitä oli tehnyt.

Tokkamiehen työ on tilapäistä laadultaan. Hänen työssään on luodetta
ja vuoksea, ja hän työskentelee ja on työttömänä sen tavaramäärän
mukaan, mikä kulloinkin on paikasta toiseen siirrettävänä. Dan Cullen
oli merkitty mustaan kirjaan. Häntä ei suinkaan erotettu työstä (se
olisi aiheuttanut ikävyyksiä ja olisi varmasti ollut armeliaampaa),
vaan päällysmies kutsui hänet työhön ainoastaan pariksi kolmeksi
päiväksi viikossa. Tätä sanotaan "kurinpidoksi" eli "äksiisiksi". Se
merkitsee nälistyttämistä. Mitään parempaa sanaa ei voi käyttää sitä
kuvaamaan. Kymmenen vuoden kokemus murti hänen sydämensä, eivätkä
sydämeltään murtuneet ihmiset voi elää.

Hän laskeutui vuoteelleen peloittavassa pesässään, joka kävi yhä
peloittavammaksi hänen avuttomuutensa takia. Hän oli vailla sukua
ja heimoa, yksinäinen vanha mies, katkeroitunut ja pessimistinen,
hän tappeli syöpäläisten kanssa ikävissään ja katseli Garibaldia,
Engelsiä ja Dan Burnsia, jotka tuijottelivat häneen veren tahraamilta
seiniltä. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa tässä täyteen sullotussa
kunnan kasarmissa (hän ei ollut rakentanut tuttavuussuhdetta
kenenkään kanssa siellä), ja niin hänet jätettiin mätänemään.

Mutta Itäpään kaukorajoilta tuli muuan rajasuutari poikineen,
hänen ainoat ystävänsä, häntä tervehtimään. Nämä puhdistivat hänen
huoneensa, toivat puhtaat liinavaatteet kotoaan ja ottivat pois
hänen lakanansa, jotka olivat mustanharmaat liasta. Ja he toivat
hänen luokseen hoitajattaren kuningattaren armeliaisuuslaitoksesta
Aldgatesta.

Tämä pesi hänen kasvonsa, pöyhi hänen vuoteensa ja puheli hänelle.
Hoitajattaren oli hauska keskustella hänen kanssaan -- kunnes Dan
sai kuulla hänen nimensä. Niin, Blank oli hänen nimensä, vastasi
tyttö viattomasti, ja sir George Blank oli hänen veljensä. Sir
George Blank, niinkö? mylvähti vanha Dan Cullen kuolinvuoteeltaan;
sir George Blank, Cardiffin tokkain lakimies, joka enemmän kuin
kukaan muu kuolevainen oli vaikuttanut Cardiffin tokkamiesten
ammattikunnan hajoamiseen ja saanut aatelisarvon vaivoistaan. Ja tämä
oli hänen sisarensa. Silloin Dan Cullen nousi istuvilleen kurjassa
vuoteessaan ja julisti kirousta tytölle ja koko hänen suvulleen; ja
tyttö pakeni jääden sille tielleen, syvästi järkytettynä köyhäin
kiittämättömyydestä.

Dan Cullenin jalat paisuivat vesitaudista. Hän istui päivät pitkät
vuoteensa reunalla (estääkseen veden nousemasta ruumiiseensa),
lattialla ei ollut mattoa, jalkain peittona oli ohut huopa ja
hänen hartioillaan takin reuhka. Joku saarnaaja toi hänelle parin
paperitohveleita, neljän pennyn arvoiset (minä näin ne), ja
valmistautui latelemaan viittäkymmentä rukousta, taikka niillä
main, Dan Cullenin sielun puolesta. Mutta Dan Cullen oli sitä
laatua miestä, joka halusi pitää sielunsa omanaan. Hän ei halunnut
päästää kaikkia Matteja, Jusseja tai Heikkejä neljän pennyn
tohveleitten voimalla sitä peukaloimaan. Hän pyysi saarnaajaa
ystävällisesti avaamaan akkunan, voidakseen nakata tohvelit pihalle.
Ja saarnaaja läksi jääden sille tielleen, hänkin järkytettynä köyhäin
kiittämättömyydestä.

Rajasuutari, vanha kunnon urho itsekin, vaikka tuntematon, läksi
Danin tietämättä sen suuren hedelmätoiminimen pääkonttoriin,
jonka palveluksessa Dan Cullen oli ollut tilapäisissä töissä
kolmisenkymmentä vuotta. Heidän toimintatapansa oli sellaista, että
melkein kaiken työn tekivät tilapäiset. Suutari kertoi heille miehen
epätoivoisesta tilasta: vanha, murtunut, kuolemaisillaan, avuton ja
rahaton, muistutti heitä, että hän oli tehnyt työtä heidän hyväkseen
kolmekymmentä vuotta, ja pyysi heitä tekemään jotakin.

"Oh", sanoi liikkeenhoitaja, muistaen kyllä Dan Cullenin
tarvitsematta turvautua kirjoihin, "mutta asia on niin, että olemme
päättäneet, ettemme koskaan auta tilapäisiä työmiehiä, emmekä voi
siis tehdä mitään".

Eivätkä he mitään tehneetkään, eivät edes antaneet suosituskirjettä
Dan Cullenille, jotta tämä olisi päässyt sairaalaan. Eikä
Lontoon kaupungissa suinkaan niinkään helposti pääse sairaalaan.
Hampsteadissa, jos olisi lääkärintarkastuksissa läpäissyt, olisi
saanut odottaa vähintään neljä kuukautta, ennenkuin olisi saattanut
päästä sisälle, niin monia oli kirjoissa aikaisemmin. Suutari sai
hänet lopuksi Whitechapelin sairaalaan, jossa kävi häntä usein
katsomassa. Täällä hän havaitsi Dan Cullenin saaneen päähänsä, että
häntä, kun hänen tilansa kerran oli toivoton, kiirehdittiin tieltä
pois. Selvä ja johdonmukainen vanhan, murtuneen miehen päätelmä,
se täytyy myöntää, miehen, joka on saanut kokea säälimätöntä
"kurinpitoa" ja "äksiisiä" kymmenkunta vuotta. Kun häntä hiotettiin
munuaistaudin takia, rasvan poistamiseksi munuaisista, Dan Cullen
riiteli, että hiottaminen joudutti hänen kuolemaansa; sillä kun
munuaistauti kulutti munuaiset pois, ei siellä voinut olla mitään
rasvoja poistettavana, joten lääkärin selitys oli ilmeinen valhe.
Siitä lääkäri suuttui eikä yhdeksään päivään tullut häntä lähellekään.

Sitten hänen sänkynsä asetettiin siten, että jalat ja sääret
tulivat korkeammalle. Heti ilmeni ruumiissa vesitautia, ja Dan
Cullen rähähti, että näin tehtiin, jotta saataisiin vesi vuotamaan
hänen jaloistaan ruumiiseen ja hän sitä pikemmin kuolisi. Hän
vaati päästä pois, ja vaikka he vakuuttivat hänen kuolevan
portaille, hän laahusti enemmän kuolevana kuin elävänä rajasuutarin
työpajaan. Tätä kirjoittaessani hän on kuolemaisillaan Temperance
Hospital-sairaalassa, jonne hänen sitkeä ystävänsä rajasuutari,
hälytettyään taivaan ja maan voimat, sai hänet sijoitetuksi.

Dan Cullen parka. Pimennon lapsi, joka tavoitteli tietoa, joka
raatoi ruumiillansa päivisin ja opiskeli yön hämärissä, joka
unelmoi unensa ja iski uljaasti asiansa puolesta; patriootti,
ihmisten vapauden ystävä ja peloton taistelija; mutta ei lopuksikaan
sellainen jättiläinen, että olisi voinut murtaa ne olosuhteet,
jotka häntä kahlehtivat ja sitoivat, kyynikko ja pessimisti, joka
läähättäen hengähti viimeiset tuskansa hylkymiehen vuoteella
armeliaisuushoitolassa. -- "Sitä minä sanon tragediaksi, kun
kuolee mies, joka olisi voinut olla viisas, mutta ei voinut päästä
viisaaksi."



XIV.

HUMALA JA HUMALANPOIMIJAT.


Niin kauas on työmies ennättänyt edetä maan kamarasta, että
maaseutu melkein koko sivistyneessä maailmassa on elonkorjuussaan
riippuvainen kaupungista. Kun maa alkaa ripotella kypsiä tuotteitansa
tuulen vietäviksi, silloin katukansa saa kutsun palata sille maan
kamaralle, jolta se on karkoitettu. Mutta Englannissa he eivät palaa
tuhlaajapoikina, vaan edelleenkin hylkyväkenä, mierolaisina ja
parialuokkana, joita heidän maalaisveljensä epäilevät ja ivaavat,
jotka nukkuvat vankiloissa, turvakodeissa tai pensastoissa ja elävät
Herra ties kuinka.

On arvioitu, että jo Kent tarvitsee kahdeksankymmentätuhatta
katulaista humaloitaan poimimaan. Ja he menevät sinne kutsua
kuullen tai oikeammin kehoitusta, minkä heidän vatsansa ja heissä
vielä jäljelläoleva seikkailuhalun hiukkanen antaa. Takakujilta,
porttoloista ja getoista pulppuaa heitä esille, ja takakujain,
porttolain ja gettojen mätäiset sisällykset ovat loppumattomat. Ja
he tulvivat maakuntaan kuin paholaisarmeija, vaikka maakunta ei
heistä huolisi. He eivät sinne sovi. Kun he laahaavat kitukasvuisia,
epäluomia ruumiitaan pitkin maanteitä ja raitteja, niin he näyttävät
inhoittavilta manalan sikiöiltä. Heidän pelkkä läsnäolonsa, se
seikka, että heitä yleensä on, on eloisan, kirkkaan auringon ja
vihreän, kasvavan luonnon häpäisemistä. Puhtaat, pystyt puut huutavat
häpäisyjä heille ja heidän kurjalle surkeudelleen, ja heidän tahmea
mätänsä on luonnon sulouden ja puhtauden saastuttamista.

Onko tämä kuvaus liioittelua? Se riippuu asianhaaroista. Sellaisesta,
jonka elämä ja elämänkatsomus ei sisällä muuta kuin osakkeitten ja
arvopapereitten kurssivaihteluita, se on epäilemättä liioittelua.
Mutta sellaisen silmissä, joka katselee ja arvioi elämää miesten
ja naisten kunnon mukaan, se ei voi olla liioittelua. Sellaiset
eläimellisen kurjuuden ja niljaisen viheliäisyyden laumat ovat
pelkkää ilmaa olutpanimo-miljonäärille, joka elää Länsipäässä
palatsissaan, herkuttelee Lontoon sievistelevien teatterien
tarjoamissa nautinnoissa, kilistelee lasia lordien ja ruhtinaitten
kanssa ja saa kuninkaalta aatelisarvon. Voittaa kannuksensa -- Jumala
paratkoon! Entisaikoina kookkaat vaaleaveriset raakalaiset voittivat
kannuksensa tappotanterilla halkomalla ihmisiä kiireestä häntäluuhun
asti. Ja olikin kauniimpaa surmata vahva mies kalskuvan kalvan
iskulla kuin tehdä hänestä ja hänen jälkeläisistään eläin monien
miespolvien aikana teollisuutta ja politiikkaa taitavasti kutomalla.

Mutta palatkaamme humaloihin. Irtautuminen maan kamarasta on tällä
alalla yhtä ilmeistä kuin kaikessa muussakin maataloudellisessa
tuotannossa Englannissa. Oluen valmistus lisääntyy alituisesti, mutta
humalanviljelys vähenee yhtä alituisesti. Vuonna 1835 oli humalaa
kylvössä 71,327 acrea [Acre = 40,5 aaria -- Suom. muist.]. Tätä nykyä
sitä on 48,024 acrea eli 3,103 acrea vähemmän kuin viime vuonna.

Kylvöala on tänä vuonna ollut pieni, ja satoa vähensivät vielä
epäsuotuisa kesä ja ankarat myrskyt. Tästä onnettomuudesta kärsivät
sekä humalaviljelysten omistajat että humalan poimijat. Omistajain on
pakko tyytyä vähempään määrään elämän nautintoja, poimijain vähempään
ravintoon, jota he parhainakaan aikoina eivät saa tarpeeksi.
Viikkokausia on Lontoon sanomalehdissä esiintynyt tämäntapaisia
uutisotsakkeita:

_Työtä etsiviä ylenpalttisesti, mutta humalasato on huono eikä vielä
tuleentunut_.

Sitten on ollut lukemattomia tämäntapaisia uutisia:

    Humalanviljelys-seuduilta saapuu masentavia uutisia. Kahden viime
    päivän kirkas sää on houkutellut sadoittain humalanpoimijoita
    Kentiin, mutta heidän täytyy odottaa vainioiden tuleentumista.
    Doverissa on kulkureitten lukumäärä työkodeissa kolme kertaa
    suurempi kuin viime vuonna tähän aikaan, ja muissakin
    kaupungeissa vuodentulon myöhästyminen on suuresti lisännyt
    tilapäisten oleskelijain lukumäärää.

Kaiken surkeuden lisäksi, kun vihdoinkin poiminta oli alkanut,
peloittava myrsky, tuuli- ja raesade melkein pyyhkäisi sekä humalat
että poimijat vainioilta. Rajuilma riipi humalat riuvuista ja
sirotti ne maahan, ja poimijat, pyrkiessään suojaan rakeitten
ruoskinnalta, olivat hukkua alavalla maalla oleviin majoihinsa ja
telttoihinsa. Heidän tilansa myrskyn jälkeen oli surkuteltava, heidän
mierolaiskohtalonsa entistä ilmeisempi, sillä muutenkin huonon sadon
lisäksi sen tuhoutuminen oli vienyt heiltä kaikki toiveet muutaman
pennyn ansiosta, eikä tuhansilla heistä ollut muuta neuvoa kuin
patikoida takaisin Lontooseen.

"Vahinko ei tule kello kaulassa", sanoivat he, kääntäessään selkänsä
vainioille, joita peitti nilkkoihin asti vajottava humalamatto.

Jäljellejääneet hosuivat raivokkaasti puoliksi riivittyjen riukujen
ääressä, saaden shillingin seitsemästä bushelista [Busheli = 3,348
litraa. -- Suom. muist.] -- palkkio mikä maksetaan hyvinä vuosina,
kun humala on ensiluokkaista, ja huonoinakin vuosina, koska
viljelijät eivät jaksa enempää maksaa.

Kohta myrskyn jälkeen kuljin läpi Testonin ja Länsi- ja
Itä-Farleighin, kuuntelin humalanpoimijain napisemista ja näin
humalan mätänevän maassa Barham Courtin ansareissa rakeet olivat
särkeneet kolmekymmentätuhatta lasiruutuapa persikat luumut, pavut,
omenat, rabarberit, kaalit melonit kaikki olivat pirstoutuneet
palasiksi ja sekoittuneet möyhyksi.

Se kaikki oli tietysti omistajille ankara vahinko; mutta
pahimmassakaan tapauksessa heistä ei ainoakaan jäänyt ruoatta tai
juomatta, ei yhtään ateriaa vaille. Heitä sanomalehdet kuitenkin
surkuttelivat palstamäärin ja heidän rahatappioitaan seulotan
pitkästi yksityiskohdittain. "Herra Herbert L. laskee tappionsa 8,000
punnaksi" -- "Herra F., kuulun ja mainion panimon omistaja, jolla
on vuokralla kaikki maa tässä kunnassa, on kärsinyt 10,000 punnan
tappion" ja "Herra L., Wateringburyn panimon omistaja, herra Herbert
L:n veli, on myöskin menettänyt paljon". _Humalanpoimijat_, heistä
ei mainittu mitään. Kuitenkin uskallan vakuuttaa, että ne erinäiset
muutenkin varsin niukat ateriat, mitkä nälkäänäkevä William Buggles,
nälkäänäkevä Bugglesin vaimo ja nälkäänäkevät Bugglesin pienokaiset
menettivät, merkitsivät paljon suurempaa murhenäytelmää kuin Herra
F:n menettämät 10,000 puntaa. Ja sitäpaitsi nälkäänäkevän William
Bugglesin murheet voidaan kertoa tuhansilla, herra F:n taas tuskin
viidellä.

Nähdäkseni, kuinka William Buggles ja hänen toverinsa jaksoivat,
pukeuduin merimiestamineihini ja läksin ulos työn hakuun. Mukanani
oli nuori itälontoolainen suutari Bert, joka seikkailuhalun
houkuttelemana oli lähtenyt kanssani retkelle. Neuvoani seuraten hän
oli vetänyt päälleen "pahimmat riepunsa", ja marssiessamme Lontoon
tietä Maidstonesta hän epäili kovasti, että olimme liian huonossa
asussa tarkoitustamme varten.

Eikä hän niinkään väärässä ollut. Pistäytyessämme erääseen kapakkaan
kapakoitsija tuijotteli meitä varsin happamasti, eikä hänen naamansa
valjennut, ennenkuin näytimme hänelle kolikoitamme. Rannikon asukkaat
olivat kaikki epäluuloisia, ja lontoolaiset "herneenpalko-juhlijat",
jotka vaunuissaan ajelivat ohitsemme, huutelivat meille solvauksia.
Mutta ennenkuin olimme selvinneet Maidstonen piiristä, havaitsi
ystäväni, että olimme yhtä hyvissä, ellemme paremmissakin vaatteissa
kuin tavalliset humalamiehet. Muutamat niistä ryysyläisistä, joita
tapasimme, olivat todella ihmeellisiä.

"Vesi näkyy laskeneen", sanoi muuan mustalaisen näköinen vaimo
toverilleen saapuessamme vainiolle, missä poimijat riipivät humaloita
pitkässä rivissä oleviin purtiloihin.

"Ymmärrätkö?" kuiskasi Bert. "Hän tarkoittaa sinua."

Ymmärsin. Ja myöntää täytyy, että vertaus oli sattuva. Kun vesi on
laskenut, jäävät veneet matalikolle eivätkä pääse purjehtimaan, eikä
merimies veden laskettua liioin pääse purjehtimaan. Merimiestamineeni
ja tuloni humalavainiolle osoittivat, että olin laivaton merimies,
matalikolle juuttunut, kuin haaksi liian matalassa vedessä.

"Voikos isäntä antaa meille työtä?" kysäisi Bert voudilta, joka oli
ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen mies ja kovin kiireissään.

"En", tuli päättäväisesti; mutta Bert riippui hänessä kiinni ja
seurasi perässä, ja minä hänen jäljessään melkein yli koko vainion.
Emme kumpikaan, enemmän Bert kuin minäkään, onnistuneet saamaan
selville, päättelikö vouti meidän itsepintaisuutemme merkitsevän
työhalua vai saiko surkea ulkonäkömme ja puheemme hänet heltymään.
Mutta lopuksi hänen sydämensä pehmeni, ja hän osoitti meille
joutilaan purtilon, jonka äärestä kaksi miestä oli livistänyt, koska
-- sikäli kuin pääsin selville -- eivät pystyneet ansaitsemaan
toimeentuloansa vastaavaa palkkaa.

"Mutta ei mitään koirankonsteja, muistakaa se", varoitti vouti
jättäessään meidät työhön vaimoväen joukkoon.

Oli lauantai-iltapäivä, ja tiesimme palkanmaksuajan olevan pian
käsissä. Siksi tartuimme toimella työhön, uteliaina näkemään,
saisimmeko edes suolat leivällemme. Työ oli todella helppoa, naisten
tehtävää eikä miesten. Istuimme purtilon reunalla humalariukujen
välissä, ja riukumies jakeli meille suuria, tuoksuvia oksia. Tunnin
kuluttua olimme täysin perillä ammatista. Niin pian kuin sormet
olivat tottuneet koneellisesti erottamaan humalat lehdistä ja
riipaisemaan kerrallaan puolikymmentä kukkaa, oli koko konsti opittu.

Teimme työtä uutterasti ja yhtä nopeasti kuin vaimotkin, vaikka
heidän purtilonsa täyttyivätkin pikemmin, sillä heillä oli
ympärillään parvi lapsia, joista kukin kaksin käsin poimi melkein
yhtä nopsasti kuin mekin.

"Älkää te riipikö liian puhtaiksi, se on kielletty", neuvoi meitä
muuan vaimo, ja otimme neuvon kiitollisina vastaan.

Iltapäivällä pääsimme selville, että elämistarpeitaan ei tässä
työssä ansainnut -- ei ainakaan mies. Naiset pystyivät poimimaan
yhtä paljon kuin miehet, ja lapset ennättivät tehdä melkein yhtä
paljon kuin naiset, joten miehen oli mahdotonta kilpailla naisen ja
puolenkymmenen lapsen kanssa. Sillä nainen ja puolikymmentä lasta
lasketaan kokonaisyksiköksi ja heidän yhteinen tuloksensa määrää
tämän kokonaisyksikön ansion.

"Kuulehan, kaveri, olen nälissäni kuin susi", sanoin Bertille. Emme
näet olleet syöneet päivällistä.

"Perhana, minäkin voisin syödä vaikka humaloita", vastasi hän.

Sen jälkeen päivittelimme leväperäisyyttämme, kun emme olleet
aikanaan hankkineet itsellemme tenavajoukkoa avuksi tällaisen
päivän varalle. Ja siten tapoimme aikaa ja puhuimme naapuriemme
ylösrakennukseksi. Saimme kokonaan puolellemme riukumiehen
myötätunnon. Hän oli nuori maalaisjolppi, joka silloin tällöin
nakkeli poimimiaan kukkasia purtiloomme, hänen tehtäviinsä kun kuului
koota riukuja irroitettaessa varisseet kukkatertut.

Hänen kanssaan keskustelimme ansiostamme, paljonko voisimme saada,
ja hän ilmoitti meille, että palkkaa tosin oli shillinki seitsemältä
bushelilta, mutta että saamme "käteen" eli meille maksetaan vain
shillinki kultakin kahdeltatoista bushelilta. Se merkitsi, että
kultakin kahdeltatoista bushelilta pidätettiin viiden bushelin palkka
-- viljelijän keino pitää poimijat työssään, oli sato sitten hyvä tai
huono ja varsinkin, jos se oli huono.

Joka tapauksessa oli mieluista istua kirkkaassa päivänpaisteessa,
keltaisen pölyn sataa vihmoessa käsistämme ja humalain kirpeän,
hyvähajuisen lemun pistäessä sieraimiimme, ja välillä muistella
kuin muinaisuutta niitä kolisevia kaupunkeja, joista nämä ihmiset
olivat tulleet. Kujien ihmisraukat! Katuojain kansa-parka!
Hekin isoovat maata, kaipaavat hämärästi sitä kamaraa, josta
heidät on karkoitettu, ja vapaata ulkoelämää, tuulta, sadetta
ja aurinkoa, joihin kaupunkien saastutus ei ylety. Samoinkuin
meri merimiestä kutsuu, niin kutsuu heitä maa, ja syvällä heidän
keskensyntyneissä ja surkastuneissa ruumiissaan värähtävät oudosti
esi-isien talonpoikaismuistot, esi-isien, jotka elivät ennenkuin
oli kaupunkeja. Ja käsittämättömällä tavalla heitä ilahduttaa maan
tuoksu, sen nähtävyydet ja sen äänet, joita heidän verensä ei ole
unohtanut, vaikka he itse eivät niitä muista.

"Ei ole enää humaloita, kaveri", valitti Bert.

Kello oli viisi, ja riukumiehet olivat tauonneet työstään, niin että
jäljet voitiin siistiä, sillä sunnuntaina ei työskennelty. Tunnin
verran meidän täytyi laiskoina odottaa mittaajien tuloa, laskevan
auringon kintereillä hiipivän hallan kipristellessä jalkojamme.
Viereiseen purtiloon oli kaksi vaimoa ja puolikymmentä lasta poiminut
yhdeksän bushelia, niin että ne viisi bushelia, jotka mittaajat
saivat meidän purtilostamme, osoittivat meidän työskennelleen yhtä
hyvin; ne puolikymmentä lasta olivat iältään yhdeksästä neljääntoista
vuoteen.

Viisi bushelia! Sen olimme poimineet kahdeksan ja puolen pennyn eli
seitsemäntoista sentin palkasta, kahden miehen palkka kolmen ja
puolen tunnin työstä. Neljä ja neljännes pennyä miestä kohti, hiukan
enemmän kuin penny [Penny on noin 10 1/2 penniä. -- Suom. muist.]
tunnilta! Mutta meille oli määrä antaa "käteen" vain viisi pennyä
koko summasta, vaikka mitanlaskija pienen rahan puutteessa antoi
meille kuusi pennyä. Anomus ei auttanut mitään. Kovan onnen tarina ei
pystynyt häneen. Hän julisti suureen ääneen, että me olimme saaneet
yhden pennyn liikaa, ja läksi tiehensä.

Edellyttäkäämme seikan selventämiseksi, että todella olimme
sellaisia, miltä näytimme, siis rahattomia miehiä; tilamme oli
silloin tällainen: yö oli tulossa, emme olleet saaneet illallista,
vielä vähemmän päivällistä ja omistimme yhteensä kuusi pennyä.
Minulla oli siksi kova nälkä, että olisin syönyt kolmekin kuuden
pennyn ateriaa, ja samoin oli Bertin laita. Yksi seikka oli ilmeinen.
Jos olisimme tyydyttäneet vatsamme oikeutetuista vaatimuksista 16 2/3
prosenttia, olisi meidän kuusi pennyämme mennyt ja vatsamme olisi
marissut yhä kärsineensä 83 1/3 prosenttia vääryyttä. Jouduttuamme
taas rahattomiksi olisimme saaneet nukkua jossakin pensastossa, mikä
ei tosin olisi vihoviimeinen paha, vaikka kylmä olisikin kuluttanut
kohtuuttoman osan siitä, mitä olisimme syöneet. Mutta huomenna oli
sunnuntai, jolloin emme voisi saada työtä, vaikka tyhmä vatsamme ei
suostuisikaan tyytymään sellaiseen selitykseen. Meillä olisi siis
ollut edessämme pulma: Kuinka saada kolme ateriaa sunnuntaina ja
kaksi maanantaina, sillä "käteen" meille ei luovutettaisi mitään
ennenkuin maanantai-iltana? Turvalat olivat täpötäynnä, sen tiesimme
samoin kuin sen, että jos kerjäisimme isänniltä tai kyläläisiltä,
oli varsin todennäköistä, että joutuisimme "lukemaan tiilenpäitä"
neljäksitoista vuorokaudeksi. Mitäpä tehdä? Katselimme kai toisiamme
epätoivoisina?

Emme silti, emme sinnepäinkään! Ylistimme tyytyväisinä Jumalaa
siitä, ettemme olleet muiden ihmisten, varsinkaan humalanpoimijain
kaltaisia, ja läksimme taivaltamaan Maidstonea kohden kilistellen
taskussamme Lontoosta evääksi ottamiamme kolikoita.



XV.

MEREN NAINEN.


Ette suinkaan odottaisi tapaavanne "meren naista" Kentin sydämessä,
mutta sieltäpä minä hänet löysin, Maidstonen köyhäinkorttelin
syrjäkadun varrelta. Ei hänen ikkunassaan ollut ilmoitusta yösijan
vuokraamisesta, ja minun täytyikin ankarasti anella, ennenkuin hän
suostui antamaan minun nukkua etuhuoneessaan. Illalla laskeuduin
puoleksi maanalaiseen keittiöön puhelemaan hänen ja hänen ukkonsa
kanssa, joka oli Thomas Mugridge nimeltään.

Ja keskustellessani heidän kanssaan kaikki sen äärettömän koneiston
viisaudet ja monimutkaisuudet, jota sanotaan sivistykseksi,
haihtuivat mielestäni. Tuntui siltä, kuin olisin päässyt ihon
ja lihasten läpi suoraan Englannin kansan alastomaan sieluun ja
että Thomas Mugridgessä ja hänen muorissaan tapaisin merkillisen
englantilaisen rodun perusolemuksen. Havaitsin heissä sen
vaeltajahengen, joka on houkutellut Albionin poikia yli maiden ja
merten, havaitsin sen äärettömän välinpitämättömyyden seurauksista,
mikä on sekoittanut englantilaiset mielettömiin riitoihin ja
turhanpäiväisiin taisteluihin, ja sen sisukkuuden ja itsepäisyyden,
joka on ajanut heidät sokeasti läpi vastusten valtaan ja suuruuteen,
ja samoin havaitsin sen tavattoman, käsittämättömän kärsivällisyyden,
minkä voimalla kotiväki on pystynyt kestämään kaikesta tästä
aiheutuneen kuorman, raatamaan valittamatta vuodesta vuoteen ja
alistuvaisena luovuttamaan parhaat poikansa taistelemaan maailman
ääriin ja kansoittamaan ne.

Thomas Mugridge oli yhdenkahdeksatta vuoden ikäinen ja pienoinen
mies. Pienuutensa vuoksi hänestä ei ollut tullut sotilastakaan.
Hän oli jäänyt kotiin raatamaan. Hänen ensimmäiset muistonsa
liittyivät työntekoon. Ei hän mistään muusta mitään tietänytkään kuin
työnteosta. Hän oli tehnyt työtä koko ikänsä, ja yhdenkahdeksatta
ikäisenä hän yhä teki työtä. Joka aamu hän nousi kilpaa kiurun kanssa
ja riensi pellolle päiväläisenä, sillä siksi hän oli syntynyt.
Mugridge-muori oli seitsemänkymmentäkolme-vuotias. Seitsen-vuotiaasta
hän oli ollut työssä vainioilla, aluksi poikain työssä, sitten
miesten. Yhä nytkin hän teki työtä, piti kotinsa siistissä kunnossa,
pesi, keitti ja leipoi sekä minun tultuani laittoi minulle ruoan
ja sai minut häpeämään laittamalla vuoteenikin. Enemmän kuin puoli
vuosisataa raadettuaan heillä ei ollut mitään, ei edes toivoa päästä
vähemmällä vastedes. Mutta he olivat tyytyväiset. He eivät odottaneet
mitään muuta eivätkä mitään toivoneet.

He elivät yksinkertaisesti. Heidän tarpeensa olivat vähäiset
-- painti olutta päivän päättyessä, mikä ryypittiin puoleksi
maanalaisessa keittiössä, viikkolehti, jossa oli sormen opastuksella
tutkimista seitsemäksi illaksi, ja keskustelua, yhtä sisällyksetöntä
ja yksitoikkoista kuin hiehon märepalan vellonta. Seinällä
olevasta puuveistoksesta silmäili hento enkelimäinen tyttönen
heitä, ja sen alla oli kirjoitus: "Tuleva kuningattaremme". Ja sen
vieressä olevasta korean värisestä painokuvasta katseli pyylevä
vanhanpuoleinen rouva, ja siinä oli allekirjoitus: "Kuningattaremme
kuusikymmen-vuotiaana".

"Makeinta on oma ansaitsema", kertaili Mugridge-muori,
huomautettuani, että heidän olisi jo aika saada lepoa.

"Eivät, emmekä me halua apua", sanoi Thomas Mugridge vastaukseksi
tiedusteluuni, eivätkö lapset heitä auttaneet.

"Me tahdomme, äiti ja minä, työskennellä, kunnes näännymme ja
joudumme tuuliajolle", lisäsi hän; ja Mugridge-muori nyökkäsi
päätään, empimättä vahvistaen vakuutuksen.

Hän oli synnyttänyt viisitoista lasta, ja kaikki ne olivat poissa
maailmalla tai kuolleet. "Pienokainen" asui kuitenkin Maidstonessa,
ja hän oli seitsemänkolmatta. Lapsilla oli mentyään naimisiin kyllin
tekemistä omine perheineen ja omine huolineen, niinkuin heidän
isillään ja äideillään ennen heitä.

Missäkö lapset olivat? Missäpä heitä ei olisi? Lizzie oli
Austraaliassa, Mary Buenos Ayresissa, Polly New Yorkissa, Joe oli
kuollut Intiassa -- ja niin he luettelivat heidät kaikki, elävät
ja kuolleet, sotilaat ja merimiehet ja siirtolaisten vaimot,
muukalaiselle, joka istui heidän keittiössään.

He näyttivät minulle valokuvaa. Sorja nuori mies sotilaan puvussa
katseli siitä minua.

"Monesko poika on tämä?" kysäisin.

He naurahtivat yhdessä sydämellisesti. Vai poika! Ei, vaan
pojanpoika, vast'ikään palannut Intiasta ja torven puhaltaja
kuninkaan armeijassa. Hänen veljensä oli hänen kanssaan samassa
rykmentissä. Ja niin sitä jatkui, poikia ja tyttäriä, pojanpoikia
ja tyttärentyttäriä, maailman-vaeltajia ja valtakuntain rakentajia
kaikki, ja vanhukset kotona työskentelivät myöskin valtakunnan
hyväksi.

    Miss' aallot Pohjanmeren lyö,
    siell' asuu nainen aimo:
    joka pojan, minkä synnyttää,
    merimieheks se lähettää vaimo.

    Yks hukkuu mailman äärillä,
    yks liki kotirantaa,
    ja viestin siitä saadessaan
    hän uusia poikia antaa.

Mutta "meren naisen" synnytyskyky on melkein ehtynyt. Kantapolvi
on jo sammumassa, ja maa täyttyy. Hänen poikainsa vaimot saattavat
jatkaa rotua, mutta hänen työnsä on lopussa. Englannin entisajan
miehet ovat Austraalian, Afrikan ja Amerikan miehiä. Englanti on
lähettänyt maailmalle parasta vertansa niin kauan ja tuhonnut
jäljellejääneitä niin intohimoisesti, että "meren nainen" ei voi
enää tehdä paljoa muuta kuin istuskella pitkät illat ja tuijotella
seinällä olevaan kuninkaallisen korkeuden kuvaan.

Oikea brittiläinen kauppa-merimies on mennyttä. Kaupan palveluksessa
ei enää harjaannu sellaisia merikarhuja, joita Nelson johti
taisteluun Trafalgarin luona ja Niilin suulla. Kauppalaivat saavat
suureksi osaksi miehistönsä ulkolaisista, vaikka englantilaiset vielä
edelleenkin ovat päällystönä. Etelä-Afrikassa siirtolainen opettaa
alkuasukasta ampumaan, mutta upseerit ryypiskelevät eivätkä välitä
asioista. Kotona taas katukansa hoilottelee hassuna juhlissansa ja
sotavirasto alentaa pestausvaatimuksiaan.

Eikä voikaan olla toisin. Sitkeinkään brittiläinen ei voi ikuisesti
kestää sydänverensä juoksuttamista ja nälistyttämistään. Mugridgen
muorit on karkoitettu kaupunkeihin, eivätkä he enää pysty
synnyttämään kuin vähäverisiä ja sairaalloisia jälkeläisiä, jotka
eivät saa tarpeeksi syödäkseen. Englanninkielisen rodun voima ei tätä
nykyä ole tällä ahtaalla pikku-saarella, vaan Uudessa maailmassa
meren takana, jossa ovat Mugridgen muorin pojat ja tyttäret. "Meren
nainen" Pohjanmeren rannalla on jo melkein tehnyt tehtävänsä
maailmassa, vaikka hän ei usko sitä. Hänen täytyy istua ja lepuuttaa
väsyneitä kupeitaan, ja jos hän pelastuu joutumasta tilapäishoitolaan
ja työhuoneeseen, se tapahtuu vain niiden poikien ja tyttärien
avulla, jotka hän on kasvattanut vanhuuden- ja heikkoudenpäiviensä
turvaksi.



XVI.

OMAISUUS JA IHMINEN.


Ilmeisen materialistisissa sivistysoloissa, jotka perustuvat
omaisuuteen eivätkä sielullisiin arvoihin, ei voida välttää
omaisuuden arvostamista sielua tärkeämmäksi eikä sitä, että
omaisuuteen kohdistuvia rikoksia pidetään paljon vakavampina kuin
henkilöön kohdistuvia rikoksia. Jos mies ruhjoo vaimonsa mäsäksi tai
katkoo muutamia hänen kylkiluitaan, se on aivan mitätön rikkomus
verrattuna siihen, että hän nukkuu yönsä ulkona tähtien paisteessa,
kun ei ole millä maksaa yösijaansa. Poikasesta, joka varastaa
muutaman päärynän rikkaalta rautatieyhtymältä, on yhteiskunnalle
suurempi uhka kuin nuoresta pedosta, joka aavistamatta hyökkää
seitsemänkymmentä täyttäneen vanhuksen kimppuun. Ja nuori tyttö, joka
keinottelee itselleen asunnon vakuuttamalla käyvänsä työssä, tekee
niin vaarallisen rikoksen, että ellei häntä ankarasti rangaistaisi,
hän ja hänenlaisensa saattaisivat koko omaisuusrakennelman
luhistumaan. Jos hän olisi kasvot liassa kuljeksinut Piccadillyllä ja
Strandilla aamuyöstä, poliisi olisi antanut hänen olla rauhassa, ja
hän olisi kyennyt "maksamaan" yösijansa.

Seuraavat kuvaavat tapaukset on leikelty poliisioikeuden uutisista
yhden ainoan viikon ajalta:

Widnesin poliisioikeus. Thomas Lynchiä syytettiin juopumuksesta ja
järjestyksen häiritsemisestä sekä poliisin kimppuun käymisestä.
Vastaaja koetti riistää erään putkaanvietävän naisen poliisilta,
potkaisi tätä ja heitteli häntä kivillä. Sakotettiin 3 1/2 shillinkiä
ensinmainitusta rikoksesta ja 10 shillinkiä sekä kulut poliisin
hätyyttämisestä.

Glasgowin Queen's Parkin poliisioikeus. John Kane todistettiin
syylliseksi vaimonsa pieksämiseen. Hänet on viisi kertaa ennen
todettu syylliseksi samaan rikokseen. Sakotettiin 2 puntaa 2
shillinkiä.

Tauntonin piirin valaoikeus. John Painteria, iso, karkeatekoinen
mies, työmies, syytettiin vaimonsa pieksämisestä. Vaimolla oli
molemmat silmät mustina ja kasvot pahoin paisuksissa. Sakotettiin
1 punta 8 shillinkiä sekä kulut ja varoitettiin pysymään kunnolla.

Widnesin poliisioikeus. Richard Bestwickiä ja George Huntia
syytettiin luvattomasta metsästyksestä toisen maalla. Hunt sai sakkoa
1 punnan ja kulut, Bestwick 2 puntaa ja kulut, varain puutteessa yksi
kuukausi.

Shaftesburyn poliisioikeus. Thomas Bakeria syytettiin
ulkona-nukkumisesta. Neljätoista vuorokautta.

Glasgowin keskuspoliisioikeus. Edward Morrisonia, alaikäinen poika,
syytettiin viidentoista päärynän varastamisesta rautatieasemalta.
Seitsemän vuorokautta.

Doncaster Borough'n poliisioikeus. James M'Gowania syytettiin
salametsästyslain nojalla siitä, että häneltä oli tavattu
metsästyskojeita ja muutamia jäniksiä. Sakotettiin 2 puntaa ja kulut
tai yksi kuukausi.

Dunfermlinen sheriffioikeus. John Young, kaivosmies, oli käynyt
Alexander Storrarin kimppuun, lyönyt häntä päähän ja ruumiiseen
nyrkeillään, heittänyt maahan ja iskenyt häntä myös seipäällä. Sakkoa
1 punta.

Kirkcaldyn poliisioikeus. Simon Walkerin todistettiin käyneen
erään miehen kimppuun ja lyöneen häntä ja iskeneen hänet maahan.
Hyökkäys oli ollut aavistamaton, ja tuomari katsoi syytetyn olevan
yhteiskunnalle suoranaiseksi vaaraksi. Sakkoa 30 shillinkiä.

Mansfieldin poliisioikeus. Joseph Jacksonia syytettiin Charles Nunnin
pieksemisestä. Ilman mitään syytä vastaaja iski kantajaa kovasti
kasvoihin, niin että tämä kaatui, ja potki häntä sitten päähän.
Kantaja menetti tajuntansa ja joutui pariksi viikoksi lääkärin
hoitoon. Sakkoa 21 shillinkiä.

Perthin sheriffioikeus. David Mitchelliä syytettiin
salametsästyksestä. Hänet oli ennen kahdesti tuomittu, viimeksi kolme
vuotta sitten. Sheriffiä kehoitettiin ottamaan huomioon lieventävät
asianhaarat, koska Mitchell oli kaksiseitsemättä-vuotias eikä
ollenkaan vastustanut metsänvartijoita. Neljä kuukautta.

Dundeen sheriffioikeus. John Murray, Donald Craig ja James Parkes
syytteessä salametsästyksestä. Craigia ja Parkesia sakotettiin
1 punta kumpaakin, tai neljätoista vuorokautta vankeutta, Murrayta
5 puntaa, tai kuukausi vankeutta.

Reading Borough'n poliisioikeus. Alfred Mastersia,
kuusitoista-vuotias, syytettiin nukkumisesta ulkona asumattomalla
paikalla ja irtolaisuudesta, koska hänelle ei ollut mitään erikoista
elinkeinoa. Seitsemän päivää.

Salisburyn kaupungin valaoikeus. James Moorea syytettiin kenkäparin
varastamisesta erään myymälän ulkopuolelta. Yksikolmatta päivää.

Horncastlen poliisioikeus. George Brackenbury, nuori työmies,
tuomittiin oikeuden lausunnon mukaan kokonaan aiheettomasta
ja julmasta James Sargeant Fosterin pieksämisestä. Foster oli
kahdeksannellakymmenellä. Sakkoa 1 punta ja 5 1/2 shillinkiä kuluja.

Worksopin valaoikeus. John Priestley oli syytteessä pastori Leslie
Grahamin kimppuun käymisestä. Vastaaja, joka oli juovuksissa, lykkäsi
lastenvaunuja ja työnsi ne eräitten kuormarattaiden eteen, niin että
lasten vaunut kaatuivat ja lapsi putosi maahan. Rattaat kulkivat
vaunujen yli, mutta lapsi ei vahingoittunut. Vastaaja kävi silloin
rattaiden ajajan kimppuun ja senjälkeen kantajan kimppuun tämä kun
nuhteli häntä käytöksestään. Vastaajan tuottamien vammojen vuoksi oli
kantajan ollut pakko hakea lääkärin apua. Sakkoa 40 shillinkiä ynnä
kulut.

Rotterdam West Ridingin poliisioikeus. Benjamin Storey, Thomas
Brammer ja Samuel Wikock olivat syytettyinä salametsästyksestä.
Kuukausi kullekin.

Southamptonin poliisioikeus. Henry Thomngtonia syytettiin ulkona
nukkumisesta. Seitsemän päivää.

Eckingtonin poliisioikeus. Joseph Watts oli syytettynä yhdeksän
sanajalan varastamisesta eräästä puutarhasta. Yksi kuukausi.

Ripleyn valaoikeus. Wincent Allen ja Georg Hall olivat
salametsästyslain nojalla syytteessä siitä, että heiltä oli
tavattu muutamia jäniksiä, ja John Sparham heidän avustamisestaan
ja yllyttämisestään. Hall ja Sparham saivat sakkoa 1 punnan 17
shillinkiä ja 4 pennyä ja Allen 2 puntaa 17 shillinkiä ja 4 pennyä,
kulut siihen luettuina, varojen puutteessa edelliset neljätoista
päivää, viimeksimainittu kuukauden vankeutta.

Lounaispiirin poliisioikeus, Lontoo. John Probyn oli syytteessä
vaikean ruumiinvamman tuottamisesta poliisille. Vangittu oli potkinut
vaimoaan ja käynyt toisenkin vaimon kimppuun, joka oli nuhdellut
häntä julmuudestaan. Poliisi koetti saada hänet menemään sisälle
asuntoonsa, mutta vangittu kääntyi äkkiä häntä vastaan, iski hänet
maahan lyömällä kasvoihin, potki häntä hänen maassa maatessaan
ja yritti kuristaa hänet. Lopuksi vangittu tahallaan potkaisi
poliisia vaaralliseen paikkaan, aiheuttaen vamman, joka estää hänet
virantoimituksesta pitkäksi aikaa. Kuusi viikkoa.

Lambethin poliisioikeus, Lontoo. "Pienokainen" Stuart,
yhdeksäntoista-vuotias, teatteriavustaja ammatiltaan, oli syytteessä
siitä, että oli väärillä ilmoituksilla hankkinut itselleen 5
shillingin asunnon ja ravinnon, aikoen pettää Emma Brasieria. Emma
Brasier, kantaja, on vieraskodin pitäjä Atwell Roadkadun varrella.
Vangittu vuokrasi huoneen hänen asunnostaan, selittäen olevansa
työssä Crown-teatterissa. Vangitun asuttua Brasierin luona pari kolme
päivää tämä otti selvää asiasta ja havaittuaan tytön tiedot vääriksi
vangitutti hänet. Vangittu selitti oikeudelle, että hän kyllä olisi
tehnyt työtä, ellei hänen terveytensä olisi ollut niin kovin huono.
Kuusi viikkoa pakkotyötä.



XVII.

KYKENEMÄTTÖMYYS.


Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan keskustelua Mile End Waste-aukiolle.
Oli yöaika, ja he kaikki olivat ylemmän luokan työmiehiä. He olivat
kerääntyneet erään toverinsa ympärille, miellyttävän näköinen mies
kolmissakymmenissä, ja kiivailivat hänelle varsin tiukasti.

"Mutta entä tämän halvan työvoiman maahantulo?" tiedusti yksi
joukosta. "Whitechapelin juutalaisethan käyvät suorastaan
kurkkuihimme."

"Ette saa heitä moittia", oli vastaus. "He ovat vallan samassa
asemassa kuin mekin, ja eläähän heidän täytyy. Älkää moittiko miestä,
joka tarjoutuu työhön teitä halvemmalla ja vie työpaikkanne."

"Mutta entäs vaimo ja lapset?" tenäsi hänen vastustajansa.

"Siinäpä se", oli vastaus. "Entä sen miehen vaimo ja lapset, joka
tekee työtä halvemmalla kuin te ja vie teidän työpaikkanne? Hä? Entä
hänen vaimonsa ja lapsensa? He liikuttavat häntä enemmän kuin teidän
perheenne, eikä hän voi nähdä heitä nälkää näkemässä. Siispä hän
alentaa työpalkkaansa, ja te saatte lähteä. Mutta ette saa moittia
häntä, miesparkaa. Hän ei voi sille mitään. Palkka alenee aina, kun
kaksi miestä tavoittaa samaa työtä. Se on kilpailun syy eikä sen
miehen, joka hintaa alentaa."

"Mutta palkatpa eivät alene, kun on ammattikunta", huomautti joku.

"Siinäpä se, se on vallan totta. Ammattikunta ehkäisee kilpailun
työntekijäin kesken, mutta ammattikunnan puuttuessa on kilpailu
ankara. Silloin tulee Whitechapelin halpa työvoima. He ovat
ammattitaidottomia, eikä heillä ole mitään ammattikuntia, ja he
iskevät toistensa kurkkuihin ja särkevät meidän työsopimuksemme,
ellemme kuulu voimakkaaseen ammattikuntaan."

Puuttumatta sen pitemmälle keskusteluun sain selville, että tämä
mies Mile End Waste-aukiolla tehosti sitä tosiasiaa, että kun kaksi
miestä tavoitteli samaa työtä, palkan täytyi aleta. Jos hän olisi
tunkeutunut syvemmälle asian ytimeen, hän olisi huomannut, että
ammattikuntakaan, olipa se vaikka parinkymmenen tuhannen jäsenen
suuruinen, ei voi pitää palkkoja korkealla, jos parikymmentätuhatta
työtöntä yrittää päästä järjestyneiden tilalle. Juuri nyt on tästä
saatavissa verraton esimerkki, kun Etelä-Afrikassa olleet sotilaat
palaavat ja heidät vapautetaan palveluksesta. Kymmenin tuhansin heitä
joutuu työttömäin armeijaan, ja he ovat epätoivoisessa hädässä. Koko
maassa palkkataso osoittaa yleistä alenemista, ja kun se aiheuttaa
työriitoja ja lakkoja, käyttävät sitä hyväksensä työttömät, jotka
iloisina tarttuvat lakkolaisten hylkäämän työkaluihin.

Nylkemisjärjestelmä, nälkäpalkat, työttömäin armeija sekä suuret
kodittomain ja asunnottomain joukot ovat välttämättömiä pahoja, niin
kauan kuin työhön on pyrkimässä enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.
Ne miehet ja naiset, joita olen tavannut kaduilla, piikkilöissä
ja pihdeissä, eivät ole olleet siellä siksi, että sitä näissäkään
olosuhteissa pidettäisiin "helppona tienestinä". Lienen kaiketi siksi
selvästi kuvannut, mitä heidän on siedettävä ja kestettävä, että voin
olettaa ilmenneen, että heidän elämänsä on kaikkea muuta kuin helppoa.

Tavallinen laskutaito riittää osoittamaan, että täällä Englannissa
on helpompaa ansaita säännöllinen ruokansa ja yösijansa tekemällä
työtä kahdenkymmenen shillingin viikko palkalla kuin kävellä katuja.
Katuja kuljeksiva kärsii enemmän ja työskentelee ankarammin paljon
vähäisemmällä tuloksella. Olen kuvaillut heidän yönviettoansa ja
kuinka he ruumiillisen väsymyksen pakottamina menevät yömajoihin
"lepäämään". Eikä yömaja suinkaan merkitse helppoa ansiota. Riipiä
neljä naulaa köysitäpettä, särkeä kaksitoista sentneriä kiviä taikka
toimittaa mitä mieltäkääntävimpiä askareita viheliäisen ruoan ja
yösijan vastikkeeksi, se merkitsee tavatonta tuhlausta niille
miehille, jotka sitä tekevät. Viranomaisten puolelta se on ilmeistä
ryöväämistä. He antavat miehille näiden työstä paljon vähemmän kuin
kapitalistiset isännät. Yksityisen isännän palveluksessa he saisivat
samasta työstä palkan, jolla voisivat hankkia paremman vuoteen,
parempaa ruokaa, enemmän mielenvirkistystä ja ennen kaikkea enemmän
vapautta.

Niinkuin sanottu, miehen yömajaan-meno on hulluutta. Ja miehet
tietävät sen itsekin, mikä näkyy siitä, että he kammoavat sitä,
kunnes ruumiillinen uupumus heidät pakottaa sinne. Miksipä he sinne
menisivät? Eivät sen takia, että he olisivat työhön kyllästyneitä
työmiehiä. Aivan päinvastoin, he ovat vetelehtimiseen kyllästyneitä
vetelehtijöitä. Yhdysvaltain kulkuri on melkein poikkeuksetta
työhön kyllästynyt. Hän pitää kulkurielämää kevyempänä elämisenä
kuin työntekoa. Mutta näin ei ole laita Englannissa. Täällä
ne, joilla on valta, tekevät kaikkensa saadakseen kulkurin ja
vetelehtijän kyllästymään elämäänsä, ja kyllä hän totisesti on
melkoisen kyllästynyt olento. Hän tietää, että hän kahden shillingin
päiväpalkalla, mikä on vain viisikymmentä senttiä, saisi kolme
tavallista ateriaa, yösijan ja vielä parisen pennyä taskurahaa.
Hän tekisi mieluummin työtä ansaitakseen nuo kaksi shillinkiä kuin
nauttiakseen yömajan armeliaisuutta. Sillä hän tietää, että hänen
silloin ei tarvitsisi tehdä työtä niin ankarasti eikä hän saisi niin
sietämätöntä kohtelua osakseen. Mutta hän ei tee sitä siksi, että
työhön pyrkimässä on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla.

Kun työväkeä on tarjolla enemmän kuin työtä, on siitä seurauksena
seulominen. Kaikilla teollisuuden aloilla kyvyttömämmät tungetaan
syrjään. Ja kyvyttömyyden vuoksi syrjään tungetut eivät voi
nousta, vaan heidän täytyy luisua alaspäin, ja luisumista jatkuu,
kunnes he ovat ehtineet omalle tasolleen, sellaiselle tasolle
teollisuuskoneistossa, jossa he ovat kyvykkäitä. Tästä seuraa
välttämättömästi, että kyvyttömämmän täytyy luisua pohjaan asti,
missä hän surkeasti nääntyy kärsimyksiinsä.

Silmäys riittää osoittamaan, että täällä pohjassa olevat lopullisesti
kyvyttömät ovat melkein järjestään mieleltään, ruumiiltaan ja
siveelliseltä olemukseltaan haaskoja. Tämän säännön poikkeuksena
ovat äsken saapuneet, jotka ovat vain kykenemättömiä ja joissa
haaskiintumisprosessi on vasta alussa. Kaikki täällä olevat voimat,
se on muistettava, ovat hävittävää laatua. Kelvollinen ruumis
(joka on joutunut tänne järjen hitauden ja kyvyttömyyden takia)
surkastuu nopeasti ja käpristyy epämuotoiseksi; puhdas mieli (jonka
heikko ruumis on tänne luisuttanut) rumentuu ja likaantuu nopeasti.
Kuolevaisuus on hirvittävän runsas, mutta sittenkin täällä kuollaan
aivan liian vitkallisesti.

Tällainen teurastamo siis Kadotuksen-kuilu on rakenteeltaan. Koko
teollisuuskoneistossa tapahtuu herkeämätön seulominen. Kyvyttömät
työnnetään syrjään ja survaistaan alas. Moninaiset seikat aiheuttavat
kyvyttömyyttä. Konemies, joka on säännötön ja vailla vastuuntunnetta,
painuu alaspäin, kunnes hän joutuu omalle paikalleen, esimerkiksi
tilapäistöihin, joissa työ jo luonnostaan on säännötöntä ja vain
vähän tai ei ollenkaan vastuunalaista. Niiden, jotka ovat hitaita ja
kömpelöitä, jotka ovat ruumiiltaan tai mieleltään heikkoja tai joilta
puuttuu hermojen, hengen tai ruumiin ryhtiä, täytyy vaipua pohjalle,
milloin nopeasti, milloin porras portaalta. Tapaturma, joka riistää
kyvykkäältä työmieheltä kyvyn, saattaa hänet kyvyttömäksi, ja hänen
täytyy vaipua alas. Ja iäkkääksi vanhenevan työmiehen, jolta tarmo
lannistuu ja järki himmenee, täytyy aloittaa tämä peloittava vaellus
alaspäin, joka ei tunne muuta pysähdyspaikkaa kuin pohjan ja kuoleman.

Tästä viimeisestä asteesta puhuvat Lontoon tilastot hirveitä asioita.
Lontoon väkiluku on seitsemäs osa yhdistyneen kuningaskunnan koko
väestöstä, ja Lontoossa kuolee vuosittain joka neljäs täysi-ikäinen
virallisen armeliaisuuden hoteissa, joko työhuoneessa, sairaalassa
tai vaivaistalossa. Kun otetaan lukuun se seikka, että varakkaat
eivät siten päätä päiviänsä, on ilmeistä, että ainakin joka kolmas
täysikasvuinen työläinen kuolee virallisen armeliaisuuden huomassa.

Osoitukseksi siitä, kuinka hyvästäkin työmiehestä äkkiä voi tulla
kyvytön ja mitä hänelle silloin tapahtuu, soveltuu kertomus M'Garryn
kohtalosta, M'Garryn, joka on kolmekymmentäkaksi-vuotias ja nyt
työhuoneen hoidokkina. Kertomus on lainattu erään ammattikunnan
vuosikertomuksesta:

    Olin työssä eräässä Sullivanin kemikaali-työpajassa Widnesissä.
    Työskentelin ulkovajassa, ja minun täytyi kulkea pihan poikki.
    Kello oli kymmenen illalla, mutta valaistusta ei ollut. Pihan
    poikki kulkiessani tunsin jonkin tarttuvan jalkaani ja vääntävän
    sen irti ruumiistani. Menin tajuttomaksi enkä tietänyt pariin
    päivään, miten minun oli käynyt. Seuraavana sunnuntai-iltana
    tulin tajuihini ja havaitsin olevani sairaalassa. Tiedustin
    hoitajalta, mikä minun jalkojani vaivasi, ja hän selitti
    molempien jalkojeni olevan poikki.

    Pihassa oli paikallaan-pyörivä vipulaitos maahan kaivettuna.
    Kuoppa oli 18 tuumaa pitkä, 15 tuumaa syvä ja 15 tuumaa leveä.
    Vipulaitos pyörähti kuopassa kolme kierrosta minuutissa. Kuoppa
    ei ollut mitenkään aidattu eikä peitetty. Tapahtuman jälkeen ovat
    peittäneet kuopan rautalevyllä... Antoivat minulle 25 puntaa.
    Sitä eivät myöntäneet korvaukseksi, sanoivat antaneensa sen vain
    armeliaisuudesta. Siitä maksoin 9 puntaa pyöräkoneesta, jolla
    voin liikkua käsivoimin.

    Olin työssä silloin, kun jalkani katkesivat. Sain palkkaa
    kaksikymmentäneljä shillinkiä viikossa, vähän enemmän kuin
    muut miehet, sillä tein mitä tahansa. Kun oli joku vaikea työ
    tehtävänä, valittiin minut tavallisesti se suorittamaan. Herra
    Manton, isännöitsijä, kävi luonani sairaalassa useita kertoja.
    Hiukan parannuttuani kysyin häneltä, voisiko hän ehkä antaa
    minulle työtä. Hän vakuutti, että saisin olla huoletta, koska
    yhtiö ei ollut sydämetön. Minusta pidettäisiin joka tapauksessa
    huolta... Herra Manton lakkasi käymästä luonani, ja viimeisellä
    kerralla hän sanoi aikovansa pyytää johtokuntaa antamaan minulle
    viidenkymmenen punnan shekin, jotta voisin mennä ystävieni luo
    Irlantiin.

M'Garry-parka. Hän sai parempaa palkkaa kuin toiset miehet, koska hän
pyrki eteenpäin ja pani parastaan, ja kun vaikea työ oli tehtävänä,
hän oli se mies, jolle se uskottiin, Mutta silloin puuttui sattuma
asiaan, ja hän joutui työhuoneeseen. Toisena vaihtoehtona oli mennä
kotiin Irlantiin ystäväinsä rasitukseksi loppuiäkseen. Lähempi
erittely on tarpeetonta.

Täytyy ymmärtää, että työväki itse ei voi määrätä kyvykkyyttään,
vaan sen määrää työn kysyntä. Jos kolme miestä pyrkii samaan
työhön, niin kykenevin siihen pääsee. Toiset kaksi, kuinka taitavia
sitten ovatkin, pysyvät siitä huolimatta kykenemättöminä. Jos
Saksa, Japani ja Yhdysvallat anastaisivat koko maailman rauta-,
hiili- ja kutomamarkkinat, niin sadattuhannet englantilaiset
työmiehet joutuisivat heti työttömäksi. Muutamat siirtyisivät
maasta, mutta maahan jäävät ryntäisivät tarjoamaan työtään toisille
teollisuusaloille. Seurauksena olisi työväestön yleinen seulonta
pohjasta pinnalle asti, ja kun tasapaino olisi saavutettu, olisi
Kadotuksen-kuilun pohjalla olevien kykenemätönten luku lisääntynyt
sadointuhansin. Jos taas toiselta puolen olosuhteet pysyisivät
ennallaan ja kaikki työntekijät lisäisivät kaksin kerroin
kyvykkäisyyttään, olisi kyvyttömiä kuitenkin sama määrä, vaikka
jokainen kyvytön olisi kaksin kerroin taitavampi kuin ennen ja
taitavampi kuin monet kyvykkäät olivat ennen olleet.

Kun työhön tarjoutumassa on enemmän väkeä kuin työtä on tarjolla, on
kyvyttömiä aivan yhtä paljon kuin työväkeä on liikaa, ja kyvyttöminä
he ovat tuomitut vitkallisesti ja tuskallisesti tuhoutumaan.
Seuraavassa luvussa on tarkoituksena osoittaa kykenemättömien työtä
ja elintapoja kuvaamalla, kuinka heidät tungetaan syrjään ja kuinka
he tuhoutuvat sekä kuinka nykyisen teollisuusyhteiskunnan voimat
hillittömästi ja kevytmielisesti kasvattavat heidän joukkoaan.



XVIII.

PALKAT.


Saatuani tietää, että Lontoon, työväestössä oli 1,292,737 henkeä,
jotka ansaitsivat yksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa
perhettä kohti, minua halutti saada tietää, miten tätä palkkaa voi
parhaiten käytellä, jotta sellaisen perheen ruumiillinen kunto
säilyisi. Kun kuuden, seitsemän, kahdeksan tai kymmenen hengen
perheitä ei voi ottaa lukuun, olen seuraavat taulukot laskenut
viisihenkisen perheen perusteella: isä, äiti ja kolme lasta.
Yksikolmatta shillinkiä olen sitäpaitsi laskenut 5 dollariksi 25
sentiksi, vaikka oikeastaan se on 5 dollaria 11 senttiä.

  Vuokra      doll. 1,50     eli 6 sh.
  Leipä             1,00      "  4  "
  Liha              0,87 l/2  "  3  " 6 p.
  Kasvikset         0,62 1/2  "  2  " 6 "
  Hiilet            0,25      "  1  "
  Tee               0,18      "       9 "
  Öljy              0,16      "       8 "
  Sokeri            0,18      "       9 "
  Maito             0,12      "       6 "
  Saippua           0,08      "       4 "
  Voi               0,20      "      10 "
  Polttopuut        0,08      "       4 "

Yhteensä doll.    5,25       21 sh. 2 p.

Yhden ainoan erän eritteleminen osoittaa, kuinka vähän on tuhlaamisen
varaa. Leipään 1 dollari, viisihenkiselle perheelle dollarin arvosta
leipää seitsemäksi päiväksi merkitsee kullekin 2 6/7 sentin annosta
päivää kohden. Ja jos he syövät kolme ateriaa päivässä, niin kukin
saa syödäkseen 20/21 sentin arvosta leipää kullakin aterialla eli
hiukan vähemmän kuin puolen pennyn arvosta. Leipä on kaikkein runsain
erä. Lihaa he saavat suuta kohden vähemmän kullakin aterialla ja
vielä vähemmän kasviksia, kun taas pienemmät erät käyvät niin
mitättömiksi, ettei niitä voi laskea. Sitäpaitsi nämä ruokatavarat
ostetaan kaikki vähissä erin, mikä on kaikkein kallein ostotapa.

Edelläoleva taulukko ei salli mitään ylellisyyttä eikä vatsan
liikarasitusta, ja huomattava on, että minkäänlaista ylijäämää ei
saada. Koko guinea menee ruokaan ja vuokraan. Mitään taskurahoja
ei jää. Jos mies juo lasin olutta, niin perheen täytyy syödä sitä
vähemmän, ja samassa määrässä kuin se syö vähemmän, sen ruumiillinen
kunto kärsii. Tämän perheen jäsenet eivät voi ajaa omnibussissa
eikä raitioteillä, eivät kirjoitella kirjeitä, eivät käydä
ulkoilmaretkillä eivätkä halpahintaisissakaan näytännöissä, eivät
liittyä sosiaalisiin tai hyväntekeväisyysyhdistyksiin eivätkä ostaa
makeisia, tupakkaa, kirjoja tai sanomalehtiä.

Ja edelleen: kun yksi lapsista (ja heitä on kolme) tarvitsee
kenkäparin, niin perheen täytyy yhdeksi viikoksi pyyhkäistä liha
ruokalistaltaan. Ja kun kenkiä tarvitsee viisi jalkaparia ja
viisi päätä tarvitsee hattuja ja viisi ruumista vaatteita, ja kun
lait kieltävät säädyttömyyden, niin perheen täytyy alati vähentää
ruumiillista kuntoaan pysyäkseen lämpimänä ja vankilan ulkopuolella.
Sillä kun vuokra, hiilet, öljy, saippua ja polttopuut on vähennetty
viikon tuloista, jää päivää kohti 4 1/2 pennyä kunkin henkilön
ravinnoksi, eikä tätä määrää voida vähentää vaatteita ostamalla,
ruumiillista kuntoa vahingoittamatta.

Tämä kaikki on jo sangen kovaa. Mutta sitten puuttuu sattuma asiaan:
mies ja isä katkaisee jalkansa tai niskansa. Ei saadakaan enää 4
1/2 pennyä päivässä suuta kohden ruokaan, ei puolen pennyn leipää
ateriaa kohti eikä viikon päättyessä kuutta shillinkiä vuokraan.
Niinpä heidät häädetään kadulle tai työhuoneeseen taikka johonkin
viheliäiseen "morkkuun", jossa äiti epätoivoisesti koettaa pitää
perhettä koossa niillä kymmenellä shillingillä, jotka hän ehkä pystyy
ansaitsemaan.

Lontoossa on, niinkuin sanottu, 1,292,737 henkeä, jotka ansaitsevat
yksikolmatta shillinkiä tai vähemmän viikossa perhettä kohden, mutta
muistettava on, että olemme tutkineet viisihenkistä yhdelläkolmatta
shillingillä elävää perhettä. On suurempia perheitä, on monia
perheitä, jotka elävät yhtäkolmatta shillinkiä vähemmällä, ja työn
saanti on monesti epäsäännöllistä. Itsestään herää kysymys, kuinka
he tulevat toimeen. Vastaus on, että he eivät tule toimeen. He eivät
tiedä, mitä eläminen on. He elää kituuttavat kurjemmin kuin eläimet,
kunnes armelias kuolema heidät vapauttaa.

Ennenkuin astumme vielä synkempään syvyyteen, tulkoon esille
puhelintyttöjen asema. He ovat puhtaita, kukoistavia Englannin
tyttäriä, joiden elintason ehdottomasti ja välttämättömästi pitäisi
olla eläinten elintasoa korkeammalla. Muuten he eivät voi säilyä
puhtaina, kukoistavina Englannin tyttärinä. Palvelukseen ryhtyessään
puhelintyttö saa yksitoista shillinkiä viikkopalkkaa. Jos hän on
nopea ja taitava, saattaa hän viidennen vuoden päättyessä saada
korkeimman palkan, yhden punnan. Hiljattain esitettiin sellaisen
tytön viikkomenoista taulukko lordi Londonderrylle. Se oli tällainen:

  Vuokra, lämpö ja valo 7 sh. 6 pennyä
  Ravinto kotona        3 "   6   "
  Ravinto työpaikalla   4 "   6   "
  Raitiotiemaksut       1 "   6   "
  Pesu                  1 "   0   "

  Yhteensä             18 sh. 0 pennyä.

Tästä ei jää mitään vaatteisiin, virkistykseen eikä sairauden
varalle. Eivätkä useat tytöt kuitenkaan saa edes kahdeksaatoista
shillinkiä, vaan yksitoista, kaksitoista ja neljätoista shillinkiä
viikossa. Heidän täytyy saada vaatteita ja vaihteluksi jotakin
huvitusta, mutta...

    Toisiansa miehet sortaa usein,
    mutta naista sortavat he aina.

Vast'ikään pidetyssä ammattikuntain kongressissa
Lontoossa kaasutyöläisten ammattikunta ehdotti annettavaksi
parlamenttikomitealle sellaisen evästyksen, että tämän tulisi esittää
lakiehdotus, joka kieltäisi viittätoista vuotta nuorempain lasten
käyttämisen työssä. Herra Shackleton, parlamentin jäsen ja pohjoisten
kihlakuntain kutojain edustaja, vastusti ehdotusta kutomatyöläisten
puolesta, jotka, kuten hän sanoi, eivät voineet jäädä lastensa
ansioita vaille eivätkä tulla toimeen ansaitsemillaan palkoilla.
Päätöstä vastaan äänestivät 514,000:n työläisen edustajat, ja sen
puolesta 535,000:n työläisen edustajat. Kun 514,000 työläistä
vastustaa päätöstä, mikä kieltää viisitoista vuotta nuorempien lasten
ansiotyön, on selvää, että ääretön joukko maan täysikasvuisista
työläisistä nauttii palkkaa, mikä on pienempi kuin toimeentulominimi.

Olen keskustellut Whitechapelin naisten kanssa, jotka eivät
saa täyttä shillinkiäkään kaksitoistatuntisesta työpäivästään
pukuneulomo-hikipajoissa, sekä housujentekijättärien kanssa, jotka
keskimäärin saavat sellaisen ruhtinaallisen viikkopalkan kuin kolme
neljä shillinkiä.

Hiljattain poimittiin ilmoille tieto, että erään rikkaan liikehuoneen
palveluksessa on miehiä, jotka saavat ruoan ja kuusi shillinkiä
viikossa kuudesta kuudentoista tunnin työpäivästä. Ilmoitustaulujen
kantajat saavat neljätoista pennyä päivältä; ja heitäkin on.
Katukaupustelijain ja hedelmänmyyjäin keskimääräinen viikkoansio on
vain kymmenen, kaksitoista shillinkiä. Tokkamiehiä lukuunottamatta
kaikkien sekatyömiesten keskimääräinen ansio on alle kuudentoista
shillingin viikossa, ja tokkamiesten kahdeksan, yhdeksän shillinkiä.
Nämä numerot on otettu kuninkaallisen komissionin kertomuksesta ja
ovat virallisesti luotettavia.

Kuvailkaahan mielessänne vaimo-vanhusta, joka murjottuna ja
kuolemaisillaan elättää itseänsä ja neljää lastansa ja maksaa
kolme shillinkiä viikossa vuokraa, tehden tulitikkulaatikoita
2 1/4 pennystä krossin. Kaksitoista tusinaa laatikoita 2 1/4 pennyn
palkkiosta ja lisäksi itse kustantaen liisterin ja langan. Hän ei
ollut milloinkaan saanut vapaata päivää, ei sairastaakseen, ei
levätäkseen eikä virkistyäkseen. Joka Jumalan päivä, sunnuntaitkin,
hän teki työtä neljätoista tuntia. Hänen päiväurakkansa oli
seitsemän krossia, ja siitä hän sai 1 sh. 3 3/4 pennyä.
Yhdeksänkymmenenkahdeksan tunnin työviikkona hän teki 7,066 laatikkoa
ja ansaitsi 4 sh. 10 1/4 pennyä, vähennettynä liisterin ja langan
arvolla.

Viime vuonna sai herra Thomas Holmes, tunnettu poliisioikeuden
sielunpaimen, kirjoitettuaan naistyöläisten asemasta, seuraavan
kirjeen:

    Herra. -- Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta luettuani, mitä
    olette sanonut naisraukoista, jotka työskentelevät neljätoista
    tuntia päivässä kymmenen shillingin viikkopalkalla, pyydän saada
    esittää oman tilani. Olen kaulanauhojen tekijä enkä koko viikon
    työstä voi ansaita muuta kuin viisi shillinkiä, ja minulla on
    huollettavana taudinsyömä miesparka, joka ei ole ansainnut
    pennyäkään kymmeneen vuoteen.

Kuvitelkaapa naista, joka osaa kirjoittaa näin selvän, järkevän ja
kieliopillisesti virheettömän kirjeen, ylläpitämässä miestään ja
itseään viiden shillingin viikkopalkalla. Herra Holmes kävi hänen
luonaan. Hänen täytyi kumartua päästäkseen sisälle huoneeseen.
Siellä makasi vaimon sairas mies, siellä hän työskenteli päivät
pitkät, siellä hän keitti, söi, pesi ja nukkui, ja siellä hän ja
hänen miehensä elivät ja odottivat kuolemaansa. Sielunpaimenelle ei
ollut tilaa missä istua, paitsi vuode, joka osittain oli nauhojen
ja silkkien peitossa. Sairaan miehen keuhkot olivat viimeisellä
tuhoutumisasteella. Hän yski ja ryki limaansa alituisesti, ja vaimo
keskeytti työnsä auttaakseen häntä hänen kohtauksissaan. Silkkinen
pöly, joka nauhoista lähti, ei ollut hyväksi miehen taudille, eikä
liioin hänen tautinsa silkkinauhoille eikä näiden nauhojen tuleville
myyjille ja käyttäjille.

Herra Holmes kävi erästä toistakin tapausta katsomassa. Nuorta,
kahdentoista-vuotiasta tyttöä syytettiin poliisioikeudessa
ruokatarpeiden varastamisesta. Hän huomasi tytön olevan
yhdeksän-vuotiaan pojan, seitsen-vuotiaan raajarikon pojan ja yhden
vielä nuoremman lapsen äidin sijaisena. Hänen äitinsä oli leski ja
teki puseroita. Hän maksoi viikossa viisi shillinkiä vuokraa. Hänen
talouslaskelmansa viimeisin muistiinpano oli tällainen: teetä 1/2
pennyä, sokeria 1/2 pennyä, leipää 1/4 pennyä, margariinia 1 penny,
öljyä 1 1/2 pennyä ja polttopuita 1/2 pennyä. Te hyvät perheenäidit,
joiden sydän osaa tuntea sääliä ja lempeyttä, kuvitelkaapa itse
ostelevanne ja hoitavanne taloutta tällaisessa mittakaavassa,
kattavanne pöydän viidelle hengelle ja pitävänne silmällä
kaksitoista-vuotiasta äidin sijaista, jotta hän ei varastaisi
ruokatarpeita pikku veljilleen ja sisarilleen ja samalla alati
ompelevanne, ompelevanne ja ompelevanne kuin painajaisen ahdistamana
puseroita, edessänne pelkkää toivottomuutta ja tienne loppupäässä
vaivaishoidokin ruumisarkku irvistämässä.



XIX.

GETTO.


Yhteen aikaan Euroopan kansat sulkivat epämieluisat juutalaiset
erikoisiin juutalaiskortteleihin, gettoihin. Mutta tätä nykyä on
taloudellisesti vallitseva luokka yhtä tylysti, joskaan ei yhtä
väkivaltaisesti, sulkenut epämieluisat, mutta välttämättömät
työläiset yhtä kurjiin kuin suunnattomiin gettoihin. Itä-Lontoo on
sellainen getto, missä rikkaat ja vallanpitäjät eivät viihdy, minne
matkailija ei milloinkaan poikkea, mutta missä kaksi miljoonaa
työläistä parveilee, sikiää ja kuolee.

Ei saa luulla, että Lontoon kaikki työläiset olisivat kerääntyneet
Itäpäähän, mutta siihen suuntaan vuoksivesi kiihkeästi virtaa.
Varsinaisen kaupungin köyhäinkortteleita hävitetään myötäänsä, ja
kodittomiksi joutuneiden päävirta suuntautuu itään. Viimeisten
kahdentoista vuoden aikana yhdessä ainoassa piirissä n.s.
"rajantakaista Lontoota", joka on Aldgaten, Whitechapelin ja Mile
Endin takana, väkiluku on lisääntynyt 260,000:lla eli kuusikymmentä
prosenttia. Tämän piirin kirkkoihin, sivumennen sanoen, mahtuu vain
joka kolmaskymmenesseitsemäs täysikasvuisesta väestöstä.

Itäpäätä sanotaan usein peloittavan yksitoikkoisuuden kaupungiksi,
varsinkin sitä nimittävät niin hyvinsyöneet optimistiset uteliaat,
jotka katselevat asioita niiden pinnalta ja hämmästyvät siellä kaiken
sietämätöntä samanlaisuutta ja kehnoutta. Ellei Itäpää ansaitsisi sen
pahempaa nimeä kuin peloittavan yksitoikkoisuuden kaupunki, ja ellei
työväki ansaitsisi minkäänlaista vaihtelua, kauneutta eikä huvia, se
ei olisi niinkään huono asuinpaikka. Mutta Itäpää ansaitsee pahemman
nimen. Sitä pitäisi sanoa kadotuksen kaupungiksi.

Se ei ole mikään takakujain kaupunki, niinkuin muutamat luulevat,
mutta voidaan sanoa, että se on yhtä ainoata mahdottoman suurta
takakujaa. Tavallisen siivollisuuden silmillä katsottuna ja mies- ja
naiskuntoa mittapuuna pitäen sen kehnoista kehnoimmat kadut ovat
kaikki takakujia. Missä on kosolta sellaista nähtävää ja ääntä, jota
et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi lastemme nähdä ja kuulla, se
on paikka, jossa ainoankaan ihmisen lapset eivät saisi asua, nähdä
ja kuulla. Missä et sinä, enemmän kuin minäkään, sallisi vaimojemme
viettää päiviänsä, se on paikka, missä ei kenenkään muunkaan miehen
vaimo saisi viettää päiviänsä. Sillä Itäpäässä rehoittavat elämän
riettaudet ja sen karkeat raakuudet. Siellä ei ole minkäänlaista
yksinäisyyden rauhaa. Paha pilaa hyvän, ja kaikkiin tarttuu sama
mätä. Viaton lapsuus on suloista ja kaunista, mutta Itä-Lontoossa
viattomuus on haihtuva kupla, ja sinun on se tavattava, ennenkuin se
ryömii kapaloistaan, sillä muuten huomaat, että pienokaiset ovat yhtä
riettaan viisaita kuin aikuiset.

Kultaisen säännön soveltaminen osoittaa, että Itä-Lontoo on sopimaton
asuinpaikka. Missä ette haluaisi oman pienokaisenne elävän,
kehittyvän ja saavan itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä,
se ei ole sopiva paikka toistenkaan lapsille elää, kehittyä ja saada
itselleen tietoja elämästä ja elämän ilmiöistä. Tämä kultainen
sääntö on yksinkertainen, eikä muuta tarvitakaan. Kansantalous ja
ajattelijasuuruuksien opit saavat mennä hornan kattilaan, jos ne
sanovat muuta. Mikä ei ole kyllin hyvä teille, ei ole kyllin hyvä
toisillekaan, ja siinä kaikki.

Lontoossa on 300,000 asukasta, jotka perheinä asuvat yhden huoneen
asunnoissa. Paljon, paljon useampia asuu kahdessa ja kolmessa
huoneessa, jotka, eri sukupuolet sikin sokin eläen, ovat yhtä täyteen
sullotut kuin yksihuoneisetkin asunnot. Laki määrää 400 kuutiojalkaa
tilaa joka hengelle. Armeijan kasarmeissa on kullakin sotilaalla
600 kuutiojalkaa tilaa. Professori Huxley, joka yhteen aikaan
oli lääkärinä Itä-Lontoossa, oli aina sitä mieltä, että kullakin
henkilöllä pitäisi olla 800 kuutiojalkaa tilaa ja sitä pitäisi hyvin
tuulettaa puhtaalla ilmalla. Mutta Lontoossa on 900,000 sellaista
ihmistä, jotka asuvat pienemmässä kuin lain määräämän 400 kuutiojalan
tilavuudessa.

Herra Charles Booth, joka vuosikausia on järjestelmällisesti tutkinut
ja luokitellut työtätekevää kaupunkiväestöä, arvioi Lontoossa
olevan 1,800,000 _köyhää ja hyvin köyhää_ ihmistä. Mielenkiintoinen
on hänen määritelmänsä. _Köyhällä_ hän tarkoittaa niitä perheitä,
joiden kokonaistulo viikossa on kahdeksastatoista yhteenkolmatta
shillinkiin. _Hyvin köyhät_ ovat paljon tämän tason alapuolella.

Työväenluokan taloudelliset isännät eristävät eristämistään tätä
luokkaa muista piireistä, ja tämä kehityskulku, joka saa aikaan
yhteensulloutumista ja liika-asutusta, johtaa välttämättömästi
moraalin häviämiseen. Tässä seuraa ote Lontoon kunnallisneuvosten
äskettäin pidetyn kokouksen pöytäkirjasta, joka on kuivaa ja
virallista, mutta paljastaa riviensä välistä kokonaisen maailman
kauheuksia:

    Herra Brace tiedusti terveyshoitolautakunnan puheenjohtajalta,
    oliko hänen huomiotaan kiinnitetty erinäisiin vakaviin
    liika-asutuksen tapauksiin Itäpäässä. St. Georgen itäpiirissä
    asui mies vaimoineen ja heidän kahdeksanhenkinen perheensä
    yhdessä ainoassa pienessä huoneessa. Tähän perheeseen
    kuului viisi tytärtä, kaksikymmentä-, seitsemäntoista-,
    kahdeksan- ja neljä-vuotias sekä aivan pienokainen, ja kolme
    poikaa, viisitoista-, kolmetoista- ja kaksitoista-vuotias.
    Whitechapelissa mies, vaimo ja heidän kolme tytärtään,
    kuusitoista-, kahdeksan- ja neljä-vuotias, sekä kaksi
    poikaa, kymmenen- ja kaksitoista-vuotias, asuivat vielä
    pienemmässä huoneessa. Bethual Greenissä mies, vaimo ja neljä
    poikaa, kolmekolmatta-, yksikolmatta-, yhdeksäntoista- ja
    kuusitoistavuotias, sekä kaksi tytärtä, neljätoista- ja
    seitsemänvuotias, asuivat myös yhdessä ainoassa huoneessa. Hän
    kysyi, eikö paikallisten viranomaisten velvollisuutena ollut
    estää sellaista vaarallista liika-asutusta.

Mutta kun 900,000 henkeä tosiasiallisesti asuu lainvastaisissa
olosuhteissa, niin viranomaisilla on enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä. Jos liika-asutusta harvennetaan, niin häädetyt siirtyvät
johonkin toiseen samanlaiseen pesään, ja kun he siirtävät tavaransa
yöllä käsirattailla (yksiin käsirattaisiin mahtuu koko talous ja
vielä nukkuvat lapset), niin on melkein mahdotonta pysyä heidän
jäljillään. Jos terveydenhoitolaki vuodelta 1891 yht'äkkiä ja
täydellisesti pantaisiin voimaan, niin 900,000 henkeä saisi
määräyksen lähteä asunnoistaan ja siirtyä kadulle, ja 500,000
huonetta olisi rakennettava, ennenkuin heidät voitaisiin saada
laillisesti asutetuiksi.

Kehnot kadut näyttävät ulkopuolelta vain kehnoilta, mutta seinien
sisäpuolella on saastaisuutta, kurjuutta ja murhetta. Seuraava
murhenäytelmä saattaa olla järkyttävä lukea, mutta tulee muistaa,
että sen todellinen tapahtuminen on ollut vielä paljon järkyttävämpi.

Devonshire Place-torin ja Lisson Grove-kadun varrella kuoli joku aika
sitten vanha seitsemänkymmentäviisi-vuotias vaimo. Kuolemansyytä
tutkittaessa asianomainen virkamies vakuutti, että "hän ei huoneesta
löytänyt muuta kuin läjän vanhoja syöpäläisten vallassa olevia
ryysyjä". Hän oli itsekin ollut helisemässä sieltä tarttuneiden
syöpäläisten kanssa. Huone oli ollut kauheassa siivossa, eikä hän
ollut milloinkaan nähnyt sellaista. Joka paikka oli ollut aivan
täynnä syöpäläisiä.

Lääkäri kertoi, että "hän oli tavannut vainajan makaamassa selällään
tulisijalla. Hänellä oli ollut yllään jokin vaate ja sukat. Ruumis
oli ollut aivan elävänä syöpäläisistä, ja kaikki huoneessa olevat
vaatteet ihan harmaina niistä. Vainaja oli hyvin huonosti ravittu, ja
hän oli tavattoman laiha. Hänellä oli suuria haavoja jaloissaan, ja
hänen sukkansa olivat liimaantuneet kiinni näihin haavoihin. Haavat
olivat syöpäläisten aikaansaamia."

Muuan tutkimuksessa saapuvilla ollut mies kirjoitti:
"Onnettomuudekseni satuin näkemään vaimoraukan ruumiin sen maatessa
ruumishuoneessa, ja nytkin hirveän näyn muisto saa minut värisemään.
Siinä hän makasi ruumishuoneen lavitsalla niin nälkiintyneenä ja
laihana, että hän oli vain nahka- ja luukasa. Hänen hiuksensa, joihin
lika oli paksulti iskostunut, kuhisivat syöpäläisiä. Hänen luisevilla
rinnoillaan mateli satoja, tuhansia, myriadeja syöpäläisiä."

Ellei teidän äitinne sovi kuolla sillä tavalla, silloin ei olisi
tämänkään vaimon, olipa hän kenen äiti tahansa, sopinut sillä tavalla
kuolla.

Piispa Wilkinson, joka on oleskellut Zulu-maassa, sanoi hiljattain:
"Ainoankaan afrikkalaisen kylän päällikkö ei sallisi moista nuorten
miesten ja naisten, poikain ja tyttöjen Babelin-sekamelskaa."
Hän tarkoitti liika-asutuksessa elävän väestön lapsia, joilla
viisi-vuotiaina ei ole enää mitään opittavaa, vaan on paljon
sellaista unohdettavaa, mitä he eivät milloinkaan unohda.

Ilmeistä on, että geton köyhäin talot ovat paljon tuottavampia
kuin rikkaitten asumukset. Köyhän työläisen on ensiksikin pakko
asua eläimen tavalla, ja toiseksi hän vielä saa maksaa asunnostaan
suhteellisesti enemmän kuin rikas mies tilavasta mukavuudestaan.
Asuntokeinottelijain luokka on saattanut syntyä köyhäin
asuntokilpailun varassa. Ihmisiä on enemmän kuin huoneita, ja
heitä on paljon työhuoneissa, kun eivät voi muualta suojaa saada.
Huoneistoissa ei ole ainoastaan vuokralaisia, vaan myös vuokralaisten
vuokralaisia ja vuokralaisten vuokralaistenkin vuokralaisia ja niin
edelleen, samoin yksityisissä huoneissa.

"Osa huonetta vuokrattavana." Tämä ilmoitus oli kiinnitetty
hiljattain erääseen akkunaan, tuskin viiden minuutin kävelymatkan
päässä St. James Hallista. Pastori Hugh Price Hughes vakuuttaa,
että vuoteita vuokrataan kolmivuoro-järjestelmän mukaan -- toisin
sanoen vuoteella on kolme vuokraajaa, joista kukin hallitsee
sitä kahdeksan tuntia kerrallaan, niin ettei se koskaan ennätä
jäähtyä, ja onpa vielä permantotilakin vuoteen alla samoin
vuokrattu kolmivuorojärjestelmän mukaan. Terveydenhoitoviranomaiset
eivät ollenkaan pidä outona seuraavaa järjestelyä: huoneessa,
tilavuudeltaan 1,000 kuutiojalkaa, on kolme täysi-ikäistä
naishenkilöä vuoteessa ja kaksi täysi-ikäistä naishenkilöä vuoteen
alla; ja huoneessa, jonka tilavuus on 1,650 kuutiojalkaa, on yksi
täysikasvuinen mieshenkilö ja kaksi lasta vuoteessa ja kaksi
täysikasvuista naishenkilöä vuoteen alla.

Seuraavassa on luonteenomainen esimerkki huoneesta, jossa on
käytännössä kaksivuoro-järjestelmä -- kunnioitettava seikka. Sitä,
hallitsee päivällä nuori nainen, joka öisin on työssä hotellissa.
Kello seitsemän illalla hän luopuu huoneesta, ja muurarintyöntekijä
tulee tilalle. Kello seitsemän aamulla tämä luopuu siitä ja menee
työhönsä, ja samaan aikaan nainen palaa työstään.

Pastori W. N. Davies, Spitalfiedsin kirkkoherra, on laatinut tilastoa
muutamista seurakuntansa kaduista. Hän selittää:

    Erään kadun varrella on kymmenen taloa -- viisikymmentäyksi
    huonetta, melkein kaikki noin seitsemänkymmentäkaksi neliöjalkaa
    -- ja 254 ihmistä. Kuudessa tapauksessa vain 2 ihmistä asuu
    samassa huoneessa, ja muissa lukumäärä vaihtelee kolmesta
    yhdeksään. Eräässä toisessa korttelissa, jossa on kuusi taloa ja
    kaksikolmatta huonetta, asuu 84 ihmistä -- 6, 7, 8 ja 9 henkeä
    samassa huoneessa useissa tapauksissa. Eräässä kahdeksan huonetta
    käsittävässä talossa on 45 henkeä -- yhdessä huoneessa 9 henkeä,
    toisessa 8, kahdessa 7 ja yhdessä 6.

Tämä geton liika-asutus on pakon eikä suinkaan minkään mielihalun
aiheuttama. Lähes viisikymmentä prosenttia työläisistä maksaa vuokraa
vähintään neljänneksen, enintään puolet ansiostaan. Keskimääräinen
vuokra Itäpään suurimmassa osassa on neljästä kuuteen shillinkiin
huonetta kohti viikossa, mutta ammattitaitoiset konemiehet,
jotka ansaitsevat kolmekymmentäviisi shillinkiä viikossa, saavat
luovuttaa viisitoista shillinkiä kahdesta tai kolmesta ahtaasta
pikku kommakosta, joissa he epätoivoisesti yrittävät saada aikaan
jotakin kotielämän tapaista. Ja vuokrat nousevat yhtä mittaa. Erään
kadun varrella Stepneyssä on korotus vain parin vuoden aikana
ollut kolmestatoista kahdeksaantoista shillinkiin, toisen kadun
varrella yhdestätoista kuuteentoista shillinkiin ja vielä kolmannen
varrella yhdestätoista viiteentoista shillinkiin; ja äskettäin vielä
vuokrattiin Whitechapelissa kahden huoneen huoneisto kymmenellä
shillingillä, mutta nyt se maksaa yksikolmatta shillinkiä. Idässä,
lännessä, pohjoisessa ja etelässä vuokrat nousevat. Kun maan hinta
on 20,000--30,000 puntaa acrelta, niin jonkunhan täytyy maksaa maan
omistajalle.

Herra W.C. Steadman kertoi puheessaan alahuoneessa Stepneyssä
olevasta valitsijakunnastaan seuraavaa:

    Tänä aamuna muuan leski pysäytti minut vajaan sadan yardin
    päässä asunnostani. Hänellä on kuusi lasta elätettävänä, ja
    hänen asuntonsa vuokra on neljätoista shillinkiä viikossa. Hän
    ansaitsee elantonsa vuokraamalla taloansa asunnontarvitsijoille
    ja käymällä päiväpalkoin pyykillä tai siivoamassa. Vaimo kertoi
    minulle vesissä silmin, että isäntä oli koroittanut vuokran
    neljästätoista kahdeksaantoista shillinkiin. Mitä saattoi vaimo
    tehdä? Mitään asunnonvälitystoimistoa ei ole Stepneyssä. Joka
    paikka on liiaksi täynnä.

Luokkavalta voi pysyä vain luokkakurjuuden nojassa, ja kun työläiset
on ahdettu gettoon, eivät he voi päästä sen tuottamasta kurjuudesta.
Syntyy lyhyttä ja kitukasvuista kansaa -- sukukuntaa, joka räikeästi
eroaa isäntäinsä sukukunnasta, katukäytäväin kansaa, jolta puuttuu
ryhtiä ja voimaa. Miehistä tulee sen irvikuvia, mikä elävän miehen
tulisi olla, ja heidän vaimonsa ja lapsensa ovat kalpeita ja
sairaalloisia, silmät mustilla renkailla, kumaroita ja veteliä; ja he
menettävät jo aikaisin kaiken muotonsa ja kauneutensa.

Asiata pahentaa vielä se, että geton ihmiset ovat ihmisjätettä,
mätäperäistä sukua, joka on jätetty jäljelle edelleen mädäntymään.
Ainakin puolentoista vuosisadan kuluessa on heistä seulottu
parhaat pois. Voimakkaat miehet, rohkeat toimintakyvyn miehet
ja kunnianhimoiset miehet ovat matkanneet pois rehevämmille ja
vapaammille maailmanäärille luomaan uusia maita ja kansoja. Ne, jotka
ovat olleet kyvyttömiä, heikkoja sydämeltään, päästään ja käsistään,
samoinkuin taudinsyömät ja toivottomat, ovat jääneet sukua jatkamaan.
Ja vuodesta vuoteen on vielä heiltäkin viety paras, minkä ovat
siittäneet. Missä tahansa jäntevä ja kasvultaan komea mies pääsee
varttumaan, hänet värvätään sotaväkeen. "Sotilas", sanoo Bernard
Shaw, "ulkomuodoltaan sankari, isänmaallinen maansa puolustaja,
on itse asiassa vain onneton mies, jonka hätä on houkutellut
tarjoutumaan kanuunanruoaksi säännöllisesti jaettavasta ravinnosta,
asunnosta ja vaatteista."

Tämä alituinen työväestön parhaimmiston seulominen on surkastuttanut
jäljellejääneet suurimmalta osaltaan säälittävän kurjaksi jätteeksi,
joka getossa painuu syvimmälle pohjaan. Elämän viini on puserrettu
heistä ja vuodatettu muun maailman vereen ja rotuun. Jäljelle on
jäänyt pohjasakka, ja se on eristetty ja upotettu omaan kurjuuteensa.
Heistä tulee irstaita ja elukkain kaltaisia. Tappaessaan he tappavat
käsin ja antautuvat sitten tylsinä vangitsijoilleen. Heidän
rikoksissaan ei ole mitään ylpeätä rohkeutta. He sohia nylkyttävät
toveriaan tylsällä veitsellä tai takovat hänen päätänsä rautakangella
ja istuvat sitten odottamaan poliisia. Vaimon pieksäminen on miehen
etuoikeus avioliitossa. Heillä on jaloissaan merkilliset raudoitetut
tai muulla metallilla silatut kengät, ja kolhittuaan lastensa äidin
kulmat mustiksi he iskevät hänet maahan ja potkivat ja tallaavat
häntä aivan kuin Lännen orhi potkii ja tallaa kalkkarokäärmettä.

Geton alimpain luokkain vaimo on samalla lailla miehensä orja
kuin intiaanivaimo. Ja jos minä olisin nainen ja saisin valita
vain jommankumman osan näistä kahdesta, niin olisinpa mieluummin
intiaanivaimo. Miehet ovat taloudellisesti riippuvaiset isännistään,
ja vaimot ovat taloudellisesti riippuvaiset miehistään. Seurauksena
on, että vaimo saa sen selkäsaunan, mikä miehen pitäisi antaa
isännälleen, eikä vaimo voi mitään. Heillähän on lapsukaiset, ja mies
on leivän hankkija, eikä vaimo uskalla lähettää häntä vankilaan,
koska hän ja lapset silloin jäisivät näkemään nälkää. Harvoin saadaan
miehen syyllisyys todistetuksi, kun sellaiset tapaukset joutuvat
oikeuteen. Tavallisesti piesty vaimo ja äiti itkee ja rukoilee
oikeutta päästämään hänen miehensä vapaaksi lasten takia.

Vaimoista tulee rivosuisia lutkia tai henkisesti murtuneita ja
koirankaltaisia olentoja, jotka menettävät senkin vähän kainouttaan
ja itsekunnioitustaan, mikä heissä on jäljellä tyttöajoiltaan, ja
kaikki painuu yhteiseen peittämättömään kurjuuden likaläjään.

Joskus pelkään itse yleistäväni tämän geton elämän joukkokurjuutta
ja epäilen vaikutelmaini olevan liioiteltuja, olevani liian lähellä
itse kuvaa ja perspektiivin puuttuvan. Sellaisina hetkinä katson
parhaaksi etsiä toisten ihmisten todistuksia osoittaakseni itselleni,
että en ole liian kiihtynyt enkä näe olemattomia. Frederick Harrison
on minusta aina tuntunut selväpäiseltä ja tasapuoliselta mieheltä, ja
hän sanoo:

    Minusta ainakin on riittävän hyvin perusteltu sellainen arvostelu
    nykyisestä yhteiskunnasta, että se on tuskin ollenkaan edistynyt
    orjuuden tai maaorjuuden asteelta, jos teollisuuden olosuhteet
    pysyväisesti jäävät sellaisiksi kuin nyt, kun _yhdeksänkymmentä_
    prosenttia rikkauden todellisista tuottajista saa olla vailla
    kotia, mitä voisivat sanoa omaksensa vielä viikon päätyttyä,
    vailla maapalasta taikka pientä hökkeliäkin, mikä olisi heidän
    omansa, vailla kaikkea, millä olisi jonkinlaista arvoa,
    lukuunottamatta käsirattaille mahtuvaa "huonekalustoa"; kun
    heille on vain armosta suotu mahdollisuus ansaita viikkopalkka,
    mikä tuskin riittää heitä pitämään terveinä; kun he asuvat
    enimmäkseen paikoissa, jollaisia kunnon ihminen ei pidä sopivana
    hevoselleenkaan; kun puute on niin lähellä heitä, että kuukauden
    kestävä huono aika, sairaus tai odottamaton vahinko saattaa
    heidät nälkään ja kurjuuteen... Ja tämän tavallisen kaupunki- ja
    maalaistyömiehen normaaliolotason alapuolella on vielä suuret
    joukot puutteenalaisia hylkyjä -- teollisuusarmeijan
    leirinhaaskoja: ainakin kymmenesosa koko köyhälistöväestöstä,
    joiden normaaliolotila on inhoittava kurjuus. Jos tämä on
    jäävä pysyväiseksi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestykseksi,
    niin sivistystä on pidettävä kirouksena ihmiskunnan suurelle
    enemmistölle.

Yhdeksänkymmentä prosenttia! Nämä numerot ovat ällistyttäviä, mutta
herra Stopford Brooke, piirrettyään peloittavan kuvan Lontoosta,
katsoo olevansa velvollinen kertomaan sen puolella miljoonalla. Näin
hän sanoo:

    Ollessani kappalaisena Kensingtonissa tapasin usein perheitä,
    jotka matkasivat Lontooseen pitkin Hammersmith Roadia. Eräänä
    päivänä sitä kulki muuan työmies ja hänen vaimonsa, poikansa ja
    kaksi tytärtään. Perhe oli kauan asunut eräällä maatilalla ja
    onnistunut yhteismaan ja työnsä turvissa tulemaan toimeen. Mutta
    tulipa aika, jolloin yhteismaa yhdistettiin tilan tiluksiin,
    heidän työtänsä ei tilalla tarvittu, ja niin heidät kylmästi
    häädettiin ulos pirtistään. Minne he menisivät? Tietysti
    Lontooseen, missä työtä arveltiin olevan yllin kyllin. Heillä
    oli hiukan säästöjä, ja he arvelivat saavansa pari laatuunkäypää
    huonetta asunnokseen. Mutta sitkeä maakysymys tavoitti heidät
    Lontoossakin. He hakivat asuntoa säädyllisistä kortteleista ja
    havaitsivat, että kaksi huonetta maksaa kymmenen shillinkiä
    viikossa. Ruoka oli kallista ja huonoa, vesi oli huonoa, ja
    lyhyessä ajassa se vaikutti heidän terveyteensä. Työtä oli vaikea
    saada, ja palkka niin pieni, että he pian olivat velassa. He
    kurjistuivat kurjistumistaan, ja myrkyllinen ympäristö, pimeys ja
    pitkät työpäivät lisäsivät heidän epätoivoaan, ja heidät ajettiin
    etsimään halvempaa asuntoa. He saivat sen eräästä korttelista,
    jonka hyvin tunsin -- rikosten ja sanomattomien kauhujen
    tyyssija. Sieltä he saivat yhden ainoan huoneen hirveästä
    vuokrasta, ja työtä oli heidän nyt vaikeampi saada, koska he
    tulivat sellaisesta huonomaineisesta paikasta; ja niinpä he
    joutuivat sellaisten käsiin, jotka pusertavat miehestä, vaimosta
    ja lapsesta viimeisenkin hikipisaran, ja saivat epätoivoisen
    pienen palkan. Ja pimeys ja lika, huono ravinto ja sairaus
    sekä vedenpuute oli entistä pahempi. Korttelin joukkokunta
    ja seurapiiri riisti heiltä viimeisenkin itsekunnioituksen
    rippeen. Juoppouden pahahenki sai heidät valtaansa. Tietysti
    kapakka oli korttelin kummassakin päässä. Sinne he pakenivat
    toinen toisensa perästä etsimään suojaa, lämmintä, seuraa ja
    unhotusta. Ja he tulivat sieltä ulos entistä velkaisempina,
    mieli tulehtuneena ja järki palaen tyydyttämättömän juomahimon
    vallassa, minkä sammuttamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä
    tahansa. Ja muutaman kuukauden kuluttua isä oli vankilassa, vaimo
    kuolemaisillaan, poika pahantekijä ja tyttäret kadulla. _Kertokaa
    kaikki tämä puolella miljoonalla, niin alatte osapuilleen
    käsittää totuuden._

Ei ole kolkompaa näkyä koko maailmassa kuin tämä "synkeä Itä", sen
Whitechapelit, Hoxtonit, Spitalfieldsit, Bethnal Greenit ja Wappingit
Itä-Intian tokkaan asti. Pääväri on harmaa ja likaisenruskea. Kaikki
on avutonta, toivotonta, masentavaa ja saastaista. Kylpyammeet
ovat aivan tuntemattomia kapineita, yhtä satumaisia kuin jumalain
ambrosia. Ihmisetkin ovat likaisia, ja jokainen puhdistusyritys
muodostuu korviavihlovaksi ilveilyksi, ellei siitä tule surkea
murhenäytelmä. Outoja hajuja ajelehtii tunkkaisen tuulen mukana, ja
sade, milloin sitä vihmoo, on pikemminkin lokavettä kuin taivaan
vettä. Katukivetkin ikäänkuin hikoilevat saastaa.

Ja täällä asuu väestö, joka on yhtä tylsää ja mielikuvituksetonta
kuin likaisenharmaitten tiilitalojen mailien-pituiset rivit. Uskonto
on tosiasiallisesti sen sivuuttanut, ja vallassa on törkeä, typerä
materialismi, yhtä turmiollinen henkiselle elämälle kuin elämän
hienoimmille vaistoillekin.

Tunnettu on ylpeä kerskailu, että jokaisen englantilaisen koti on
hänen linnansa. Mutta tätä nykyä se on pelkkä menneisyyden satu.
Geton väellä ei ole kotia. He eivät tunne kotielämän merkitystä ja
pyhyyttä. Kunnankin asuntolat, joissa asuu parempiosaisia työläisiä,
ovat liika-asuttuja kasarmeja. Työstä palaava isä kysyy kadulla
olevalta lapseltaan, missä äiti on, ja vastaukseksi tulee: "Talossa."

Uusi rotu, katukansa, on syntynyt. He viettävät koko elämänsä työssä
ja kaduilla. Heillä on luolansa ja pesänsä, minne ryömivät nukkumaan,
mutta siinä kaikki. Olisi pyhyydenloukkaus käyttää näistä luolista
"koti"-sanaa. Entisajan vähäpuheinen ja umpimielinen englantilainen
on mennyttä. Katukansa on meluavaa, kielevää, kimittävää ja ärtyisää
-- nuorena ollessaan. Vanhemmaksi tultuaan he käyvät tylsiksi ja
typeriksi oluesta. Ellei heillä ole muuta tekemistä, he märehtivät
kuin lehmät. Heitä tapaa kaikkialla seisomassa tienmutkissa ja
kadunkulmissa -- tuijottaen tyhjyyteen. Tarkatkaahan vain heistä
jotakuta. Hän seisoo siinä liikkumattomana tuntikausia, ja kun
kyllästytte häntä katselemaan, hän jää yhä tuijottamaan tyhjyyteen.
Kuolleempaa olentoa ei ole olemassa. Hänellä ei ole rahaa, millä
saada olutta, ja hänen pesänsä on vain nukkumista varten, mitäpä
hänellä olisi muuta tekemistä? Hän on jo ratkaissut rakkauden
arvoitukset ja havainnut ne petollisiksi ja vilpillisiksi, turhiksi
ja katoaviksi kuin kastepisarat, jotka nopeasti haihtuvat elämän
julman todellisuuden tieltä.

Niinkuin sanottu, nuoret ovat kimittäviä, hermosairaita ja ärtyisiä,
keski-ikäiset tyhjäpäisiä, hölmöjä ja tylsiä. Luonnotonta on
hetkeäkään ajatella, että he voisivat kilpailla Uuden maailman
työväestön kanssa. Geton väki on siksi elukkamaista, turmeltunutta
ja tökeröä, ettei se kykene pätevästi palvelemaan Englantia kansojen
taistelussa teollisuusherruudesta, jonka taloustieteilijät sanovat
jo alkaneen. He eivät voi tulla kysymykseen enemmän työläisinä
kuin sotilainakaan, kun Englanti tarvitessansa kutsuu heitä --
unohtamiansa. Ja jos Englanti syöstään pois maailman teollisuuden
kilparadalta, he kuolevat kuin kärpäset kesän päättyessä. Taikka
Englannin ollessa vaaran paikassa he saattavat käydä vimmapäisiksi,
niinkuin villipedot joskus muuttuvat vimmapäisiksi, ja he voivat
vyöryä uhkaavana tulvana Länsipäähän tehdäkseen sille samoin kuin
Länsipää on tehnyt Itäpäälle. Ja siinä tapauksessa he kuularuiskujen
ja muiden nykyaikaisten sotakoneiden suun edessä pääsevät hengestään
nopeammin ja helpommin kuin nyt.



XX.

KAHVILAT JA "KÖYHÄN MIEHEN HOTELLIT".


Taaskin sana, mikä on menettänyt kultansa, riisuttu romantiikan
ja menneisyyden verhoista ja kaikesta siitä, mikä tekee sanan
säilymisen arvoiseksi! Tästä lähin "kahvila"-sana on minulle kaikkea
muuta kuin mieluisa muisto. Toisella puolen maailmaa pelkkä sen
sanan mainitseminen riitti loihtimaan mielikuvitukseeni sarjoittain
sellaisten paikkojen kantavieraita, loppumattomat jonot neroja,
keikareita, pilkkarunoniekkoja, maantieritareita ja Grub Streetin
bohemeita. [Grub Street, katu Lontoossa, jonka varrella ennen vanhaan
asui runoilijoita. -- Suom. muist.]

Mutta täällä, tällä puolen maailmaa, koko "kahvila"-sana, Herra
paratkoon, on väärennys. Kahvila: onko se paikka, missä ihmiset
juovat kahvia? Ei ollenkaan. Ei sellaisesta paikasta saa kahvia, ei
rahalla eikä rakkaudella. Totta kyllä, että saa tilata kahvia, ja
sitten tuodaan kupilla jotakin, joka on muka kahvia; mutta kun sitä
maistaa, pettyy surkeasti, sillä kahvia se ei ole.

Ja samoinkuin on kahvin laita, niin on kahvilankin. Pääasiallisesti
työmiehiä käy näissä paikoissa, ja totisesti tuhruisia ja likaisia
paikkoja ne ovat, eikä niissä ole mitään, mikä muistuttaisi
siisteyttä tai herättäisi miehessä itsekunnioitusta. Pöytäliinat ja
ruokalanat ovat tuntemattomia. Mies syö edelläkävijänsä jätteiden
seassa ja sirottelee omat "rippeensä" ympärilleen ja lattialle.
"Sesonkihetkinä" olen tällaisissa paikoissa saanut sananmukaisesti
kahlata lattialla olevassa sekasotkussa ja hylkykuonassa ja olen
saattanut syödä vain siksi, että olen ollut nääntyä nälästä ja
kyennyt syömään mitä tahansa.

Tämä näyttää olevan työmiehen tavallinen olotila päättäen hänen
ruokahalustaan pöytään käydessään. Syöminen on välttämättömyys, eikä
siinä auta nyrpistellä. Hän tulee ruokapöytään petomaisena ahmattina,
ja mennessään on hänellä, siitä olen varma, varsin hyvä ruokahalu.
Kun näette sellaisen miehen työhön mennessään aamulla poikkeavan
sisälle, tilaavan paintin teetä, joka on yhtä vähän teetä kuin
ambrosiaa, vetävän taskustaan kuivan leivänkannikan ja liottavan sitä
tilaamassaan liemessä, voitte olla varmat siitä, että hänellä ei ole
kunnon ruokaa vatsassaan eikä edes kelvotonta niin paljon kuin hän
päivätyötään varten tarvitsisi. Eikä hän eikä tuhat hänen kaltaistaan
-- siitäkin voitte olla varmat -- myöskään pysty tuottamaan sitä
määrää ja sellaista työtä kuin tuhat sellaista miestä, jotka ovat
hyvällä halulla syöneet lihaa ja perunoita ja juoneet kahvia, mikä on
kahvia.

Kun kulkuriaikanani jouduin Kaliforniassa vankilan "mörskään",
annettiin minulle parempaa ruokaa ja juomaa kuin lontoolainen
työmies saa kahvilastaan. Ja amerikkalaisena työmiehenä olen syönyt
kahdellatoista pennyllä sellaisen aamiaisen, ettei brittiläinen
työmies ole sellaista syönyt unissaankaan. Hän kyllä maksaakin vain
kolme tai neljä pennyä aamiaisestaan, mutta se on sittenkin yhtä
paljon kuin minä maksoin, sillä minä ansaitsin kuusi shillinkiä, kun
hän taas ansaitsee vain kaksi tai kaksi ja puoli. Mutta toiselta
puolen suoritin vastikkeeksi päivän kuluessa sellaisen määrän työtä,
että hänen suorittamansa sen rinnalla joutuu häpeään. Asialla on siis
kaksi puolta. Korkealla elintasolla elävä mies tekee aina enemmän ja
parempaa työtä kuin alhaisella elintasolla elävä mies.

Merimiehet vertailevat palvelusta Englannin ja Amerikan
kauppa-aluksilla. Englantilaisella laivalla, he sanovat, on huono
ruoka, huono palkka ja helppo työ, amerikkalaisella laivalla hyvä
ruoka, hyvä palkka ja ankara työ. Ja tämän säännön saa soveltaa
kummankin maan työväenluokkaan. Valtameren kyntäjät saavat maksaa
nopeudesta ja höyrystä, ja niin saa työmieskin. Mutta ellei työmies
pysty maksamaan, hän ei saa nopeutta eikä höyryä, siinä se. Tämä
totuus ilmenee, kun englantilainen työmies tulee Amerikkaan. New
Yorkissa hän muuraa useamman tiilen kuin Lontoossa, vieläkin useamman
hän muuraa St. Louisissa ja sitäkin useamman, kun hän tulee San
Franciscoon. [San Franciscon muurari saa palkkaa kaksikymmentä
shillinkiä päivässä ja on nyt lakossa vaatien neljääkolmatta
shillinkiä.] Hänen elintasonsa on noussut kaiken aikaa.

Aikaisin aamulla, kun työmiehet menevät työhönsä, katukäytävillä
istuu joukoittain vaimoja leipäsäkki vierellään. Työmiesten
loppumattomat jonot ostavat leipiä ja syövät niitä kulkiessaan.
He eivät edes liottele kuivaa leipäänsä siinä "teessä", jota
pennyn maksusta saa kahviloista. Kiistämätöntä on, että mies tämän
aterian nojalla ei ole siinä kunnossa kuin hänen päivän työtä
alkaessaan pitäisi olla. Ja yhtä kiistämätöntä on, että tappion
siitä kärsii hänen isäntänsä ja kansansa. Valtiomiehet huutavat
nykyään alituisesti: "Herää, Englanti!" Järjellisempää yhteistuntoa
he osoittaisivat, jos sen sijaan huutaisivat: "Parempaa ruokaa,
Englanti!"

Työmies ei saa ainoastaan huonoa ruokaa, vaan myös likaista
ruokaa. Olen seissyt teurastajapuodin edustalla ja katsellut,
kuinka perheenäitien empivä lauma käänteli naudan- ja lampaanlihan
riekaleita -- koiran ruokaa Valloissa. En tahtoisi vannoa näiden
perheenäitien sormien puhtautta enkä sen ainoan huoneen siisteyttä,
missä monet heistä perheineen asuivat; mutta kyllä he nuuskivat,
peukaloivat ja haroivat sitä moskaa, sillä he pelkäsivät, etteivät
saisi vaskilanttiensa arvoa vastaavaa määrää. Pidin silmällä erästä
erikoisen vastenmieliseltä näyttävää lihasiekaletta ja seurasin sen
kulkua useamman kuin kahdenkymmenen naisen näpeissä, kunnes se joutui
arannäköisen pikku vaimon osalle, jonka teurastaja sai puijattua
ottamaan sen. Koko päivän pitkän tähän lihakasaan tuotiin uutta ja
sitä myytiin, katupölyä ja likaa vihmoili siihen, kärpäset surisivat
siinä, ja likaiset sormet kääntelivät sitä kääntelemistään.

Katukauppiaat lykkäävät rattaillaan tahraisia ja puolimädänneitä
hedelmiä kaiken päivää, ja varsin usein he vievät ne säilyyn yöksi
omaan asuinmakuuhuoneeseensa. Siellä ne ovat alttiina sairauden ja
kulkutautien siemenille, imevät itseensä senkin seitsemät höyryt
ja ilkeät hajut liika-asutetusta ja saastaisesta asunnosta, mutta
seuraavana päivänä ne jälleen nostetaan rattaille myytäviksi.

Itäpään köyhä työläinen ei milloinkaan tiedä, mitä hyvän,
terveellisen lihan tai hedelmän syöminen on -- ja harvoin hän
saa edes ala-arvoistakaan lihaa tai hedelmää syödäkseen. Eikä
hyväkään työläinen liioin voi kerskua sillä, mitä hän syö. Päättäen
kahviloista, joita voidaan pitää mittapuuna, he eivät milloinkaan
saa tietää, miltä tee, kahvi tai kaakao maistuu. Kahvilain likavedet
ja vesisotkut, joissa ainoastaan lika ja sotku vaihtelee, eivät
osapuoleenkaan anna aavistusta siitä, mitä te ja minä olemme teenä ja
kahvina tottuneet juomaan.

Tulee mieleeni eräs pikku tapaus, joka sattui Mile End Roadin
varrella olevassa kahvilassa likellä Jubilee Streetiä.

"Annatkos minulle jotakin tämän edestä, tyttäreni? Mitä tahansa, se
on samantekevä. En ole saanut Jumalan jyvää koko siunattuna päivänä,
ja minä olen niin lopussa..."

Hän oli vanha vaimo, yllään säädylliset mustat ryysyt, ja hän piti
kädessään pennyn rahaa. Se, jota hän oli sanonut "tyttäreksi",
oli surujen painama nelikymmen-vuotias vaimo, paikan omistaja ja
tarjoilijatar.

Odottelin ehkäpä yhtä jännittyneenä kuin vaimovanhuskin nähdäkseni,
mitä pyyntö vaikuttaisi. Kello oli neljä iltapäivällä, ja vaimo
näytti heikolta ja sairaalta. Toinen epäröi hetkisen, sitten hän
toi ison lautasellisen "karitsamuhennosta ja tuoreita herneitä".
Minä söin samaa ruokaa, ja käsitykseni mukaan karitsa oli pässiä,
ja herneet olisivat voineet olla tuoreempia olematta sittenkään
tuoreita. Mutta pääasia on, että ruoka-annoksen hinta oli kuusi
pennyä ja että omistajatar antoi sen pennyllä, vahvistaen jälleen
vanhan totuuden köyhän armeliaisuudesta.

Vaimo-vanhus istuutui ylenpalttisesti kiitollisena toiselle puolelle
ahdasta pöytää ja kävi ahnaasti höyryävän keitoksen kimppuun. Söimme
kumpikin vakaasti ja ääneti, kunnes hän äkkiä mitä rattoisimmin
huutaa räjähdytti minulle:

"Minä myin tulitikkulaatikon. Niin, niin", vahvisti hän vieläkin
iloisemmin ja painokkaammin. "Minä myin tulitikkulaatikon. Sillä
lailla sain pennyn."

"Olette tainnut ehtiä jo vanhaksi", arvelin.

"Seitsemänkymmentäneljä eilen", vastasi hän ja kävi jälleen ahnaasti
ruoka-annoksensa kimppuun.

"Perhana, tekisi mieleni auttaa tätä vanhaa piikaa, mutta ensimmäinen
on tämä ateria minullakin", puuttui vieressäni istunut nuori mies
puheeseen. "Ja tämänkin sain vain siten, että onnistuin tienaamaan
shillingin pesemällä herra ties kuinka monta astiaa."

"Ei ole kuuteen viikkoon ollut työtä omassa ammatissani", lisäsi
hän vastaten kysymykseeni, "ei muuta työtä kuin sattumalta pitkien
aikojen takaa".

Kahviloissa joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin, enkä varsin pian
unohda muuatta köyhälistö-amatsonia, joka oli tarjoilijattarena
eräässä kahvilassa lähellä Trafalgar Squarea; tarjosin hänelle punnan
rahaa laskuni maksuksi. Sivumennen sanoen jokaisen edellytetään
maksavan, ennenkuin alkaa syödä, ja kuka on huonosti puettu, hänen on
_pakko_ maksaa ennen syöntiä.

Tyttö puraisi kultarahaa hampaillaan, helähdytti sen tarjoilupöytään
ja mittaili sitten minua silmillään kantapäästä kiireeseen.

"Mistäs sen löysit?" kysyi hän vihdoin. "Luuletkos jonkun hölmön
jättäneen sen pöydälle ulos lähtiessään, vai?" ärähdin.

"Millä lailla sinä puliveivailet?" tiedusti hän katsellen minua
levollisesti silmiin. "Minä teen niitä", selitin.

Hän nyrpisti kopeasti nenäänsä ja antoi minulle takaisin
pikkuhopeassa, mutta minä kostin puremalla ja kilauttelemalla
erikseen joka rahaa.

"Saat puoli pennyä, jos annat toisen sokeripalan teehen", sanoin.

"En, ennenkuin helvetissä", täräytti hän takaisin kohteliaasti. Ja
hän vahvisteli kohteliaisuuttaan vielä erinäisillä eloisilla, mutta
kirjaan sopimattomilla korusanoilla.

Minulla ei ole milloinkaan ollut erikoista sanan sanasta antajan
taituruutta, mutta hän iski kuoliaaksi kaiken vähänkin taitoni, ja
särvin teetäni lyötynä miehenä, kun hän taas irvisteli jälkeeni vielä
kadullekin astuttuani.

Lontoon asukkaista asuu 300,000 yhden huoneen asunnoissa ja 900,000
laittomasti ja säädyttömästi, minkä lisäksi 38,000 on rekisteröity
asuviksi "yömajoissa". Yömajoja on monenlaisia, mutta yhdessä
suhteessa ne ovat kaikki samanlaisia likaisista pikku majoista alkaen
aina jättiläislaitoksiin, jotka tuottavat voittoa viisi prosenttia
ja joita ihmisyydellä keikaroivat keskiluokan ihmiset suureen ääneen
kehuvat, vaikka eivät tunne niistä mitään muuta kuin yhden puolen,
sen nimittäin, etteivät ne kelpaa asunnoiksi. Tällä en tarkoita
sitä, että niiden katot vuotaisivat tai että niiden seinät olisivat
vetoiset, vaan sitä tarkoitan, että elämä niissä on turmelevaa ja
epäterveellistä.

Niitä sanotaan usein "köyhän miehen hotelleiksi", mutta tämä nimitys
on ivaa. Ei niistä saa yksityishuonetta, missä edes joskus voisi olla
muilta rauhassa, vuoteesta ajetaan ylös, halusipa tai ei, ensi-työksi
aamulla, vuode on tilattava ja uudelleen etukäteen maksettava joka
yöksi, ja aina on muita häiritsemässä. Tämä on totisesti aivan toista
kuin hotellielämä.

Tätä ei suinkaan saa käsittää suurten yksityisten ja kuntain
majatalojen ja työväenasuntojen poistamistuomioksi. Kaukana siitä. Ne
ovat parantaneet monia kauheuksia, jotka ovat olleet luonteenomaisia
pikku yömajoissa, ja niissä työmies saa rahastansa enemmän kuin
hän milloinkaan ennen on saanut. Mutta tämä seikka ei tee niistä
asumakelpoisia eikä terveellisiä, jollainen sellaisen miehen asunnon
pitäisi olla, joka tekee työtä maailmassa.

Pienet yksityiset yömajat ovat säännöllisesti kaunistelemattomia
kauhun paikkoja. Olen nukkunut niissä, ja siksi sen tiedän; mutta
jätänpä ne sikseen ja tyydyn vain suurempiin ja parempiin. Lähellä
Middlesex Streetiä Whitechapelissa astuin sellaiseen taloon, missä
asusti melkein yksinomaan työmiehiä. Kadulta johtivat portaat alas
jonkinlaiseen talon kellariin. Täällä oli kaksi suurta ja kolkosti
valaistua huonetta, joissa miehet keittivät ja söivät. Olin aikonut
itsekin hiukan keittää, mutta paikan tuoksut veivät ruokahaluni tai
oikeammin ryöstivät sen minulta, niin että tyydyin vain katselemaan
toisten miesten keittämistä ja syömistä.

Muuan työmies, joka oli äsken palannut työstä, istuutui vastapäätä
minua karkean puupöydän ääreen ja aloitti ateriansa. Hyppysellinen
suolaa pöydällä, joka ei ollut puhtaudella pilattu, oli hänen
voinansa. Siihen hän painoi leipänsä aina haukattuaan ja valeli sen
alas isossa kulhossa olevalla teellä. Kalanpalanen täydensi hänen
ateriaansa. Hän söi äänetönnä, katsomatta oikealle tai vasemmalle
tai suoraan minuunkaan. Siellä täällä eri pöytien ääressä oli
muita miehiä syömässä yhtä äänettöminä. Koko huoneesta kuului
tuskin keskustelun merkkiäkään. Synkeä turtumus vallitsi huonosti
valaistussa kellarissa. Monet istuivat kumarassa ajatuksiinsa
vaipuneina katsellen ateriastaan jääneitä murusia, ja aprikoin Childe
Rolandin lailla, mitähän pahaa he olivat mahtaneet tehdä, kun heitä
näin rangaistiin.

Keittiöstä kuului virkeämmän elämän ääniä, ja uskalsin siihen
piiriin, missä miehet olivat keittohommissa. Mutta kellariin
tullessani havaitsemani haju oli siellä voimakkaampi, ja kuvotuksen
tunne ajoi minut kadulle raittiiseen ilmaan.

Palatessani maksoin viisi pennyä "majasta", sain siitä kuitiksi
tukevan metallilevyn ja nousin portaita ylös tupakkahuoneeseen.
Siellä oli nuoria työmiehiä parin pienen biljardipöydän ja useitten
shakkipöytien ääressä, mikä pelaten, mikä odotellen ympärillä
vuoroansa, ja sivuilla istui useita miehiä tupakoiden, lukien ja
korjaillen vaatteitaan. Nuoret miehet olivat iloisia, mutta vanhat
peräti synkkiä. Itse asiassa olivat miehet kahta tyyppiä, iloisia ja
surullisia, ja ikä näytti olevan luokituksen erona.

Mutta eipä tämäkään huone sen paremmin kuin kellari keittiöineen
muistuttanut edes kodin kaukaista varjoa. Mitään kodinomaista
ei siellä ollut minun mielestäni eikä olisi ollut teidänkään
mielestänne, me kun tiedämme, millainen oikea koti on. Seinillä
oli mitä nurinkurisimpia ja loukkaavimpia huomautuksia, jotka
säännöstelivät vieraitten käytöstä, ja kello kymmeneltä valot
sammutettiin, eikä ollut muuta neuvoa kuin mennä vuoteeseen. Sinne
päästäkseen täytyi laskeutua taas kellariin, luovuttaa metallilevy
pyylevälle portinvartijalle ja kiivetä pitkät portaat yläilmoihin.
Minä nousin rakennuksen huippuun ja jälleen alas ja sivuutin monet
kerrokset, jotka olivat täynnä nukkuvia miehiä. "Majat" olivat
parhaita nukkumatiloja, sillä kussakin majassa oli tilaa pikku
vuoteelle ja riisumispaikalle sen rinnalla. Makuuvaatteet olivat
puhtaat, enkä huomannut niissä enemmän kuin vuoteessakaan mitään
vikaa. Mutta mitään yksinäisyyden rauhaa ei siellä ollut; ei
totisesti.

Saadakseen oikean kuvan "majoja" täynnä olevasta kerroksesta, ei
tarvitse muuta kuin suurentaa munakopan pahvisten lokeroitten
ulottuvaisuuksia, kunnes kukin lokero on seitsemän jalkaa korkea ja
muuten suhteellinen mitoiltaan, ja asettaa sitten tämä suurennettu
lokero ison latomaisen huoneen permannolle -- niin siinä on "maja".
Lokeroissa ei ole kattoa, seinät ovat ohuet, ja kaikkien nukkujain
kuorsaukset ja lähimpäin naapurien joka liike ja kääntyminen kuuluu
selvästi korvaan. Ja tämänkin "majan" saatte pitää vain vähän
aikaa. Aamulla saatte lähteä ulos. Arkkuanne ette voi sinne viedä
ettekä liioin tulla ja mennä mielenne mukaan, ette lukita ovea
lähtiessänne ettekä tehdä mitään sentapaista. Eikä niissä ovea
olekaan, vain oviaukko. Jos teitä haluttaa olla "köyhän miehen
hotellin" vieraana, täytyy teidän alistua kaikkeen tähän sekä vielä
vankila-ohjesääntöihin, jotka alati teroittavat mieleen, että ette
ole mikään, että teillä on vain hiukkanen sielua ja että teillä
siihenkin nähden on varsin vähän sanomista.

Mutta väitän, että miehellä, joka tekee päivänsä työtä, pitää
vähintään olla oma huoneensa, missä hän voi lukita ovensa ja olla
omassa rauhassaan, missä hän voi istua ikkunan viereen lukemaan tai
katselemaan ulos, mistä hän voi lähteä ja minne tulla milloin mielii,
minne hän voi sijoittaa oman persoonallisen omaisuutensa, sen,
mitä hän ei kanna selässään tai säilytä taskussaan, minne hän voi
ripustaa äitinsä, siskonsa, lemmittynsä, balettitanssijattaren tai
koiran kuvan täysin sydämensä halun mukaan -- lyhyesti oma omituinen
paikkansa maailmassa, josta hän voi sanoa: "Tämä on minun, minun
linnani, maailma seisahtukoon tämän kynnykselle, täällä minä olen
isäntä ja herra." -- Sellaisesta miehestä tulee kunnon kansalainen,
ja hän tekee jokapäiväisen työnsä paremmin kuin "yömajalainen".

Seisoin "köyhän miehen hotellin" eräässä kerroksessa ja kuuntelin.
Kuljin vuoteelta toiselle ja katselin nukkujia. -- He olivat nuoria
miehiä, kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen useimmat. Vanhain miesten
ei kannata mennä "köyhän miehen hotelliin". He menevät työhuoneisiin.
Katselin nuoria miehiä, heitä oli kymmenittäin, eivätkä he näyttäneet
pahoilta. Heidän kasvonsa olivat luodut naisten suuteloita, heidän
kaulansa naisten käsivarsia varten. Heissä oli rakastamista kuin
miehissä. He kykenivät rakastamaan. Naisen kosketus jalostaa ja
pehmittää, ja he olivat sellaisen jalostamisen ja pehmittämisen
tarpeessa, sillä he kävivät päivä päivältä karkeammiksi. Ja aprikoin,
missähän heidän naisensa olivat, ja samassa kuulin humalaisen porton
naurun. Leman Street, Waterloo Road, Piccadilly ja Strand vastasivat
minulle, ja tiesin, missä he olivat.



XXI.

ELÄMÄN EPÄVARMUUS.


Keskustelin erään kovasti kiihtyneen miehen kanssa. Hänen
mielestään hänen vaimonsa oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja laki
tehnyt vääryyttä. Tapahtuman aihe ja siveellinen sisällys eivät
vaikuta seikkaan. Pääasia on, että vaimo oli saanut aikaan eron
ja mies oli velvoitettu maksamaan kymmenen shillinkiä joka viikko
vaimon ja viiden lapsen elatukseksi. "Mutta katsopas", sanoi hän
minulle, "mitäs hänelle tapahtuu, ellen minä maksakaan niitä
kymmentä shillinkiä? Ajatellaanpa nyt, ajatellaan, että minua kohtaa
tapaturma, niin etten voi tehdä työtä. Ajatellaan, että minä saan
repeämän taikka reumatismin tai koleran. Mitäs hän silloin tekee?
Mitä hän tekee?"

Hän pudisti päätään surullisena. "Ei hänellä ole mitään toivoa.
Ainoa, mitä hän voi tehdä, on mennä työhuoneeseen, ja se on helvetti.
Ja ellei hän mene työhuoneeseen, on hänellä edessään vielä pahempi
helvetti. Tulehan mukaani, niin minä näytän sinulle vaimoja, jotka
nukkuvat porttiholveissa, kymmeniä. Ja näytän sinulle pahempaakin,
minne hän joutuu, jos jotakin tapahtuu minulle ja niille kymmenelle
shillingille."

Tämän miehen esityksen ydintä on syytä harkita. Hän tunsi olosuhteet
siksi hyvin, että ymmärsi vaimonsa ravinnon- ja asunnon-turvan
epävarmuuden. Sillä olihan vaimon toimeentulo mennyttä, jos miehen
kyky vahingoittuisi tai tuhoutuisi. Ja kun tätä asiaintilaa
katsellaan suuremmassa asteikossa, niin havaitaan sen pitävän
paikkansa satoihin tuhansiin, vieläpä miljooniinkin miehiin ja
naisiin nähden, jotka elävät ystävinä yhdessä ja koettavat yhteisesti
työskennellä ravintonsa ja asuntonsa edestä.

Numerot ovat masentavia: 1,800,000 ihmistä Lontoossa elää köyhyyden
rajalla ja sen alapuolella, ja 1,000,000 henkeä erottaa vain viikon
palkka kurjuudesta. Koko Englannissa ja Walesissa kahdeksantoista
prosenttia koko väestöstä saa turvautua kunnan avustukseen, ja
Lontoossa, Lontoon kunnallisneuvosten tilaston mukaan, yksikolmatta
prosenttia koko väestöstä tarvitsee kunnan avustusta. Kunnan
avustusta nauttivan ja rutiköyhän vaivaisen välillä on kyllä suuri
erotus, mutta Lontoo elättääkin 123,000 vaivaista, mikä jo yksinään
on kokonaisen kaupungin väestö. Joka neljäs Lontoossa kuolee
yleisen armeliaisuuden hoidossa, ja 939 joka tuhannesta kuolee
yhdistyneessä kuningaskunnassa köyhänä; 8,000,000 pysyy ankarasti
ponnistellen nipin napin nälkäkuilun partaalla, ja niiden lisäksi
20,000,000 elää vailla kaikkia mukavuuksia sanan yksinkertaisessa ja
koristelemattomassa merkityksessä.

Mielenkiintoista on tutustua niihin yksityiskohtiin, jotka koskevat
armeliaisuuden hoteissa kuolevia Lontoon asukkaita. Vuonna 1886 ja
aina vuoteen 1893 "vaivaisten" prosenttiluku koko väestöön verraten
oli Lontoossa pienempi kuin koko Englannissa. Mutta vuodesta 1893
ja sen jälkeen joka vuosi heidän prosenttilukunsa on koko väestöön
verraten ollut suurempi Lontoossa kuin koko Englannissa. Seuraavat
numerot ovat peräisin ylikirjaajan kertomuksesta vuodelta 1886:

81,951 kuolintapauksesta Lontoossa (1884) tapahtui:

  Työhuoneissa................... 9,909
  Sairaaloissa................... 6,559
  Hourujenhoitoloissa.............. 278

  Yhteensä yleisissä hoitoloissa 16,746

Näiden numeroiden johdosta sanoo muuan sanomalehden-kirjoittaja:
"Kun otetaan huomioon, että vain verraten harvat näistä ovat lapsia,
niin on luultavaa että joka kolmas Lontoon täysi-ikäisistä ajautuu
johonkin tällaiseen hoitolaan kuolemaan, ja ruumiillisen työn
tekijäin keskuudessa täytyy suhteen tietysti olla vielä suurempi."

Näistä numeroista saattaa jotenkuten arvioida, kuinka lähellä
tavallinen työläinen on vaivaishoitolaisen tilaa. Tähän tilaan joutuu
monenlaisista syistä. Siitä on esimerkkinä tällainen ilmoitus, joka
oli eilisaamun lehdissä:

"Palvelukseen halutaan konttoriapulaista, joka osaa Pika- ja
konekirjoitusta sekä laskuttamista. Palkka kymmenen shillinkiä (2 1/2
dollaria) viikossa. Ilmoittauduttava kirjallisesti" j.n.e.

Ja tämän päivän lehdissä luin eräästä kolmekymmentäviisi-vuotiaasta
konttoriapulaisesta, joka oli lontoolaisen työhuoneen hoidokkina ja
oli joutunut oikeuteen tehtäviensä laiminlyömisestä laitoksessa. Hän
väitti suorittaneensa erilaiset tehtävänsä hoidokiksi tulostaan asti,
mutta kun johtaja lähetti hänet kiviä särkemään, niin hänen kätensä
kävivät rakoille, eikä hän voinut suorittaa urakkaansa loppuun. Hän
ei ollut milloinkaan tottunut kynää raskaampaan työkaluun, selitti
hän. Oikeus tuomitsi hänet rakkoisine käsineen seitsemäksi päiväksi
pakkotyöhön.

Tietysti vanhuus johtaa vaivaishoitolaan. Ja sitten tapaturma,
sattuma puuttuu asiaan, mies, isä, leivänhankkija kuolee tai tulee
työkyvyttömäksi. Mies vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elää nipin
napin kahdenkymmenen shillingin viikkopalkan varassa -- ja Lontoossa
on satojatuhansia sellaisia perheitä. Pakosta -- ja vain puoliksi
eläen! -- heidän täytyy kuluttaa koko palkka viimeistä pennyä myöten,
niin että vain viikon kehno palkka erottaa tämän perheen vaivais- ja
nälkäkurjuudesta. Silloin sattuma puuttuu asiaan, isä murskaantuu,
ja siinä sitä ollaan. Kolmen lapsen äiti voi niin vähän taikka ei
mitään. Joko hänen täytyy luovuttaa lapsensa kunnalle lastenkotiin,
voidakseen vapautua ansaitsemaan jotakin itsellensä, taikka hänen
täytyy etsiä jostakin "hikipajasta" työtä ja tehdä sitä kurjassa
komerossa, minkä vähillä tuloillaan voi asunnokseen hankkia. Mutta
"hikipajoissa" määräävät palkkatason aviovaimot, jotka sitä tietä
hankkivat lisiä miestensä ansioihin, ja naimattomat naiset, joiden
tarvitsee huolehtia vain omasta viheliäisestä toimeentulostaan. Ja
täten määrätty palkkataso on niin alhainen, että äiti ja hänen kolme
lastansa voivat elää vain todellista elukkaelämää ja nälkää nähden,
kunnes he kuoliaiksi riutuneina pääsevät kärsimyksistään.

Osoittaakseni, että sellainen äiti, jolla on kolme lasta
elätettävänä, ei voi kilpailla nälkäpalkkoja maksavassa
teollisuudessa, lainaan esimerkeiksi päivän sanomalehdistä seuraavat
kaksi tapausta.

Muuan isä kirjoittaa närkästyneenä, että hänen tyttärensä
työtovereineen saa 8 1/2 pennyä krossilta laatikoitten
valmistamisesta. He valmistavat joka päivä neljä krossia. Heidän
menonsa olevat 8 pennyä raitiotiemaksuja, 2 pennyä leimoihin, 2 1/2
pennyä liimaan ja 1 penny lankaan, niin että he yhteensä ansaitsivat
1 shillingin 9 pennyä eli kumpikin päiväpalkakseen 10 1/2 pennyä.

Toisessa tapauksessa tuli Lontoon köyhäintarkastajan luo muutama
päivä sitten vanha seitsemänkymmentäkaksi-vuotias vaimo pyytäen
apua. Hän oli olkihattujen tekijä, mutta hänen oli täytynyt lopettaa
se työ saamansa palkan vähyyden takia, se kun oli -- 2 1/2 pennyä
kappaleelta. Sillä maksulla hänen oli täytynyt hankkia reunanauha ja
silittää hatut.

Eivätkä sellainen äiti ja hänen kolme lastansa, joiden kohtalosta
nyt puhumme, ole tehneet mitään pahaa, mistä heitä niin olisi
syytä rangaista. He eivät ole tehneet syntiä. Sattuma vain iski,
siinä syy; mies, isä ja ansaitsija, murskaantui. Sellaista ei
voi varoa. Sitä sattuu umpimähkään. Sattuma voi pelastaa perheen
Kadotuksen-kuilun pohjalta, mutta vielä helpommin se voi syöstä sen
sinne. Mahdollisuudet voidaan kiteyttää kylmiksi, säälimättömiksi
numeroiksi, ja muutamat numerot lienevät tässä paikallaan.

Herra A. Forwood laskee, että joka vuosi:

    1,400 työläisestä 1 saa surmansa.

    2,500 työläisestä 1 joutuu täysin työkyvyttömäksi.

    300 työläisestä 1 joutuu eliniäkseen osittain työkyvyttömäksi.

    8 työläisestä 1 joutuu tilapäisesti työkyvyttömäksi 3 tai 4
    viikon ajaksi.

Mutta nämä ovat vain teollisuustöissä sattuvia tapaturmia. Gettojen
asukasten keskuudessa kuolevaisuus on hirvittävä. Länsipään
ihmisten keskimääräinen kuolinikä on viisikymmentäviisi vuotta;
Itäpään ihmisten keskimääräinen kuolinikä on kolmekymmentä vuotta.
Toisin sanoen Länsipäässä asuvalla on kaksi kertaa suurempi
elämismahdollisuus kuin Itäpään asukkaalla. Puhukaapa siis
sodasta! Etelä-Afrikan ja Filippiinien ihmisuhrit haihtuvat omaan
mitättömyyteensä. Täällä rauhan keskuksessa sitä verta vuodatetaan;
eikä täällä noudateta edes sivistyskansojen sotalakeja, sillä
vaimoja, lapsia ja imeväisiä teurastetaan aivan yhtä julmasti kuin
miehiäkin. Sota! Englannissa surmataan tai tehdään työkyvyttömiksi
tai tuhotaan taudeilla 500,000 miestä, vaimoa ja lasta teollisuuden
eri aloilla joka vuosi.

Länsipäässä kuolee kahdeksantoista prosenttia lapsista ennen
viidettä ikävuotta; Itäpäässä kuolee viisikymmentäviisi prosenttia
lapsista ennen viidettä ikävuotta. Ja Lontoossa on katuja, missä
jokaisesta sadasta vuoden aikana syntyneestä lapsesta viisikymmentä
kuolee seuraavana vuonna ja jäljellejääneestä viidestäkymmenestä
viisikolmatta kuolee ennen viidettä ikävuotta. Ihmisten teurastusta!
Herodeskaan ei menetellyt aivan näin julmasti!

Parempaa todistusta siitä, että teollisuus aiheuttaa suurempaa
ihmishengen hukkaa kuin sota, ei voitane esittää kuin seuraava ote
Liverpoolin terveystarkastajan äskeisestä kertomuksesta, joka voidaan
soveltaa muuallekin kuin Liverpooliin:

    Monissa tapauksissa pääsi aurinko vain vähän, jos ollenkaan
    paistamaan pihoihin, ja ilma asunnoissa oli aina pilaantunut,
    suureksi osaksi seinäin ja kattojen kyllästetyn tilan vuoksi,
    sillä ne olivat monet vuodet imeneet huokoiseen aineeseensa
    asukkaitten haihtuvat höyryt. Erikoisena todistuksena
    auringonvalon puutteesta näissä pihoissa oli puisto- ja
    puutarhakomitean toiminta; tämä halusi kaunistaa köyhimmän
    luokan koteja ja jakeli kukkia kasvatettaviksi pihoilla ja
    akkunalaatikoissa, mutta nämä lahjat olivat tyhjään heitettyjä,
    sillä _kukat ja kasvit eivät kestä epäterveellistä ympäristöä, ja
    ne kuolivat ja kuolevat aina siellä_.

Herra George Haw on kokoillut seuraavan taulukon kolmesta St. Georgen
seurakunnasta (Lontoon seurakuntia):

                            Liika asutus  Kuolleisuusprosentti
                            prosenteissa. 1,000 kohti.

  St. Georgen läntinen .......... 10 .......... 13,2
  St. Georgen eteläinen ......... 35 .......... 23,7
  St. Georgen ................... 40 .......... 26,4

Sitten tulevat vielä "vaaralliset ammatit", joissa on lukemattomia
työläisiä. Heidän elämänsä on todella sattuman varassa -- paljon,
paljon enemmän sattuman varassa kuin kahdennenkymmenennen
vuosisadan sotilaan. Pellavateollisuudessa, pellavan valmistuksessa
märät jalat ja märät vaatteet aiheuttavat tavattoman määrän
kurkkutauteja, keuhkokatarreja ja ankaraa reumatismia, ja
karstaus- ja kehruuosastoissa hieno pöly tuottaa useimmissa
tapauksissa keuhkotaudin; naiset, jotka ryhtyvät karstaustöihin
seitsemäntoista ja kahdeksantoista ikäisinä, alkavat murtua ja nuutua
kolmikymmenvuotiaina. Kemiallisen teollisuuden työmiehet, jotka
valitaan kaikkein voimakkaimmista ja vahvarakenteisimmista miehistä,
elävät keskimäärin alle neljäkymmentä vuotta.

Tri Arlidge sanoo savenvalajan ammatista: "Saviastiain pöly ei
tapa äkillisesti, mutta kiteytyy vuosi vuodelta yhä kiinteämmin
keuhkoihin, kunnes se muodostuu laastiksi. Hengitys vaikeutuu
vaikeutumistaan ja lakkaa lopulta ainaiseksi."

Teräspöly, kivipöly, savipöly, lipeäpöly, tuhka ja hiuspöly -- kaikki
ne surmaavat, ja ne surmaavat paljon enemmän kuin konekiväärit
ja pommit. Kaikkein pahinta on lyijypöly lyijyvalkeatehtaissa.
Tässä seuraa kuvaus erään nuoren, terveen, hyvinkehittyneen tytön
tyypillisestä tuhoutumisesta, tytön, joka käy työssä sellaisessa
tehtaassa:

    Erilaisten ilmiöasteitten jälkeen hän rupeaa potemaan
    verenvähyyttä. Mahdollisesti hänen ikenissään näkyy hyvin
    heikko sininen juova, tai voi olla, että hampaat ja ikenet ovat
    täysin terveet eikä mitään sinistä juovaa ole havaittavissa.
    Verenvähyyden ohella hän on käynyt hentoisemmaksi, mutta niin
    vähitellen, että hänen ystävänsä tuskin huomaavat sitä, yhtä
    vähän kuin hän itsekään. Sairaus kuitenkin kehittyy, ja yhä
    ankarammaksi käyvä päänsärky lisääntyy. Sellainen tyttö näyttää
    hänen ystäviensä ja lääkärinsäkin mielestä potevan tavallista
    hysteriaa. Tämä käy asteittain ja aavistamatta pahemmaksi,
    kunnes häntä äkkiä kohtaa kouristus, joka alkaa kasvojen
    toiselta puolelta, sitten leviää käsivarteen, senjälkeen samalla
    puolen ruumista olevaan jalkaan, kunnes kouristus ankarana ja
    luonteeltaan puhtaasti epileptisenä valtaa koko ruumiin. Tähän
    liittyy tajuttomuuden tila, ja siitä toivuttuaan potilas saa
    sarjan kouristuksia, jotka asteittain käyvät yhä ankarammiksi
    ja joihin hän kuolee -- tahi hän tointuu jälleen osittain tai
    täydelleen tajuihinsa joko muutamaksi minuutiksi, tunniksi
    tai päiväksi ja valittaa ankaraa päänsärkyä, taikka hän on
    houreissaan ja kiihoittunut, niinkuin tavallinen mielisairas, tai
    tylsä ja välinpitämätön, niinkuin synkkämielinen, ja hänet täytyy
    herättää, jos hänet tavataan liikkeellä, ja hänen puheensa on
    jonkun verran sekavaa. Ilman muuta ennettä kuin se, että valtimo,
    joka ennen on ollut pehmeä ja tykytykseltään melkein normaali,
    äkkiä kovenee ja alkaa lyödä harvaan, hänet yllättää uusi
    kouristus, johon hän kuolee, tai hän vaipuu unihorrokseen, josta
    ei koskaan herää. Muutamissa tapauksissa kouristukset vähitellen
    tyyntyvät, päänsärky katoaa ja potilas paranee, mutta hän on
    kokonaan menettänyt näkönsä, joko joksikin aikaa tai pysyväisesti.

Ja tässä seuraa muutama erikoistapaus lyijyvalkeamyrkytyksestä:

    _Charlotte Rafferty_, sievä, kauniskasvuinen,
    ruumiinrakenteeltaan voimakas tyttö, joka ei koko elämässään
    ollut päivääkään sairastanut, joutui lyijyvalkeatehtaaseen
    työhön. Kouristukset kohtasivat hänet tehtaan portailla. Tri
    Oliver tutki hänet, havaitsi hänen ikenissään sinisen juovan,
    joka osoittaa että ruumis on lyijyn myrkyttämä. Hän tiesi, että
    kouristukset pian palaavat. Niin tapahtuikin, ja tyttö kuoli.

    _Mary Ann Toler_ -- seitsentoista-vuotias tyttö, joka ei
    eläessään ollut tuntenut mitään huimausta -- tuli kolme kertaa
    sairaaksi, ja hänen täytyi luopua työstä tehtaassa. Ennenkuin
    hän oli ennättänyt yhdeksäntoista vanhaksi, hänessä tuntui
    lyijymyrkytyksen oireita -- hänellä oli pyörtymiskohtauksia,
    vaahtoa suupielissä, ja hän kuoli.

    _Mary A._, tavattoman voimakas nainen, jaksoi työskennellä
    lyijytehtaassa _kaksikymmentä vuotta_, ja sillä aikaa hänessä
    oli vain kerran ähkytauti. Hänen kahdeksan lastansa kuolivat
    kaikki pikkulapsina kouristuksiin. Eräänä aamuna, kun hän suki
    hiuksiaan, hänen kumpikin ranteensa halvautui.

    _Eliza H._, viidenkolmatta ikäinen, sai _viisi kuukautta_
    lyijytehtaassa työskenneltyään ähkytaudin. Hän läksi toiseen
    tehtaaseen (saatuaan eron ensimmäisestä) ja työskenteli
    keskeymättä kaksi vuotta. Sitten entiset oireet uusiintuivat,
    kouristukset tapasivat hänet, ja hän kuoli kahden päivän kuluttua
    tavalliseen lyijymyrkytykseen.

Herra Vaughan Nash sanoo syntymättömästä sukupolvesta puhuessaan:
"Lyijyvalkea-työläisen lapset syntyvät säännöllisesti maailmaan vain
kuollakseen lyijymyrkytyksen kouristuksiin -- he joko syntyvät ennen
aikojaan tai kuolevat ensimmäisen vuotensa kuluessa."

Ja lopuksi tahdon kertoa Harriet A. Walkerin tarinan,
seitsentoista-vuotiaan nuoren tytön, jonka toiveet raukesivat
teollisuuden taistelukentällä. Hän oli emaljiteosten harjaajana,
missä toimessa lyijymyrkytyksiä myös tapahtuu. Hänen isänsä ja
veljensä olivat kumpikin työttöminä. Hän salasi sairautensa,
kulki kuusi mailia päivässä työpaikkaansa ja takaisin, ansaitsi
seitsemän, kahdeksan shillinkiänsä viikkopalkkana ja kuoli
seitsentoista-vuotiaana.

Ahdas liikeaika näyttelee myös tärkeätä osaa työväestön
Kadotuksen-kuiluun painamisessa. Koska vain viikon palkka erottaa
perheen hylkiön-kohtalosta, niin kuukauden pakollinen jouten-olo
merkitsee melkein sanoin kuvaamatonta onnettomuutta ja kurjuutta,
jonka hävityksistä uhrit eivät aina jaksa toipua työnkysynnän
uudelleen alettua. Juuri nyt päivälehdet sisältävät kertomuksen
tokkamiesten ammattikunnan Carlisien osaston kokouksesta, jossa
on todettu, että monet miehet useaan kuukauteen eivät ole
keskimääräisiksi viikkotuloikseen saaneet kuin neljä, viisi
shillinkiä. Laivausteollisuuden seisaus Lontoon satamissa on merkitty
tämän asiaintilan aiheuttajaksi.

Nuorilla työmiehillä tai työläisnaisilla tai aviopareilla ei ole
mitään varmuutta siitä, että he saavat elää keski-ikänsä onnellisina
tai terveinä, eikä siitä, että vanhuuden päivät ovat turvatut.
Raatakootpa kuinka tahansa, he eivät voi rakentaa tulevaisuuttaan.
Kaikki on sattuman varassa. Kaikki riippuu siitä, puuttuuko sattuma
asiaan vai eikö. Varovaisuus sitä ei vältä eikä oveluus voita. Jos
he pysyvät teollisuuden taistelutantereella, heidän on oltava siellä
voiton tai tappion uhalla. Jos heidän olosuhteensa ovat suotuisat
eivätkä he ole perhevelvollisuuksien sitomat, he voivat tietysti
paeta teollisuuden tappotantereelta. Siinä tapauksessa miehen on
varminta liittyä sotaväkeen ja naisen ehkä ruveta Punaisen Ristin
hoitajattareksi tai mennä luostariin. Kummassakin tapauksessa heidän
täytyy kieltäytyä kodista ja lapsista ja kaikesta, mikä tekee elämän
elämisen arvoiseksi -- kaikesta, mikä tekee vanhuuden kauniiksi eikä
painajais-uneksi.



XXII.

ITSEMURHAT.


Kun elämä on niin epävakaista ja elämän-onnen mahdollisuudet niin
etäiset, on selvää, että elämä on halpaa ja itsemurhat yleisiä. Niin
yleisiä ne ovat, ettei voi päivän lehtiä vilkaistakaan silmän niihin
sattumatta, eikä itsemurhayritys-juttu poliisioikeudessa herätä
sen suurempaa mielenkiintoa kuin tavallinen juopumustapaus, ja se
käsitelläänkin yhtä nopeasti ja välinpitämättömästi.

Muistan sellaisen käsittelyn Thamesin poliisioikeudessa. Saatan
ylpeillä siitä, että minulla on hyvät silmät ja korvat sekä
kutakuinkin tyydyttävä kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Mutta
minun täytyy tunnustaa, että seisoessani tässä oikeussalissa olin
puolipökerryksissä nähdessäni, kuinka ihmeellisen vikkelästi
humalaiset, järjestyksen häiritsijät, maankiertäjät, riitapukarit,
vaimonsa pieksijät, varkaat, varastetun tavaran salaajat, pelurit
ja katunaiset kulkivat oikeuskoneiston läpi. Syytetyn penkki oli
keskellä oikeussalia (jossa valo oli runsain), ja siihen ja siitä
pois asteli miehiä, naisia ja lapsia yhtä katkeamattomana sarjana
kuin tuomioita ryöppyili tuomarin suusta.

Aprikoin mielessäni yhä erään näivettyneen varkaansuosijan kohtaloa,
joka oli todettu työhönkykenemättömäksi, jonka elätettävänä oli
vaimo ja lapsia ja joka oli saanut vuoden pakkotyötä, kun nuori
parissakymmenissä oleva poika ilmestyi syytettyjen penkille. "Alfred
Freeman", sieppasi korvani hänen nimekseen, mutta syytteestä en
saanut selvää. Tukeva äidillisen näköinen vaimo nousta toikkaroi
todistajan paikalle ja aloitti todistuksensa. Britannian
kanavankaitsijan vaimo, sellaiseksi hänet kuulin. Yöaika -- polskaus,
ja hän kiiruhti kanavalle ja tapasi vangitun vedestä.

Vilkaisin vaimosta syytettyyn. Oli siis syyte itsemurhayrityksestä.
Hän seisoi siinä hämillään ja turvattomana, sievä ruskea tukkansa
otsalle takkuuntuneena, kasvot kurjuuden ja murheitten rypistämät,
mutta yhä poikamaiset.

"Niin, herra", selitti kanavankaitsijan vaimo, "vedin sen kuin
jaksoin, saadakseni hänet maihin, mutta hän haroi vastaan. Silloin
huusin apua, ja muutamia työmiehiä sattui paikalle, ja niin saimme
hänet maihin ja annoimme konstaapelin huostaan." Tuomari kehaisi
vaimon voimia, ja oikeussali nauroi. Mutta minä näin vain elämänsä
kynnyksellä olevan pojan, joka intomielin pyrki liejuun kuolemaan,
eikä siinä ollut mitään naurettavaa.

Muuan mies oli nyt todistajan paikalla, kertoen pojan hyvästä
luonteesta ja antaen asiaa lieventävän todistuksen. Hän oli tai
oli ollut pojan esimiehenä. Alfred oli hyvä poika; mutta hänellä
oli paljon murheita kotona, rahahuolia. Ja lisäksi hänen äitinsä
oli sairas. Häneen koskivat vastoinkäymiset, ja hän murehti niitä,
kunnes joutui vallan suunniltaan eikä enää kelvannut työhön. Hänen
-- esimiehen -- oli oman maineensa vuoksi, pojan työ kun oli kehnoa,
ollut pakko kehoittaa häntä eroamaan.

"Onko teillä mitään sanomista?" kysäisi tuomari.

Poika mutisi syytetyn penkiltä jotakin epäselvää. Hän oli yhä
masentunut mieleltään.

"Mitä hän sanoo, konstaapeli?" kysyi tuomari kärsimättömästi.

Roteva sinitakkinen mies kurkotti korvaansa vangitun huulille ja
vastasi sitten ääneensä: "Hän sanoo olevansa kovin pahoillaan, teidän
korkea-arvoisuutenne."

"Lykätään", sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, ja seuraava asia oli
jo samassa käsiteltävänä ja ensimmäinen todistaja tekemässä valaa.
Poika läksi masentuneena ja turvattomana vanginvartijan kanssa pois.
Siinä kaikki, viisi minuuttia alusta loppuun, ja kaksi miehen-jätkää
istui syytettyjen penkillä yrittäen kiihkeästi vierittää toistensa
niskoille vastuunalaisuuden erään ehkäpä kymmenen sentin arvoisen
onkivavan varastamisesta.

Tämän köyhän väen päävaikeutena on se, etteivät he tiedä, miten
itsemurha on tehtävä ja heidän täytyy tavallisesti yrittää pari
kolme kertaa, ennenkuin onnistuvat. Tästä koituu luonnollisesti
tavatonta vastusta konstaapeleille ja tuomareille, ja se tuottaa
heille loputtomasti vaivaa. Joskus tuomarit kuitenkin puhuvat suunsa
puhtaaksi asiassa ja antavat vankien kuulla kunniansa tekonsa
tökeröstä suorittamisesta. Niin teki esimerkiksi Herra R. S.,
S-B-oikeuden puheenjohtaja, käsitellessään äskettäin Ann Woodin
yritystä hukuttautua kanavaan: "Jos sen kerran halusitte tehdä, niin
miksi ette sitä tehnyt ja tehnyt kunnollisesti?" kysyi herra R.
S. pyhästi närkästyneenä. "Miksi ette uponnut veteen ja päättänyt
päiviänne, vaan tuotitte meille kaiken tämän kiusan ja vaivan?"

Köyhyys, kurjuus ja työhuoneen kammo ovat itsemurhan pääaiheita
työväestön keskuudessa. "Ennen minä hukutan itseni kuin menen
työhuoneeseen", sanoi Ellen Hughes Hunt, viisikymmentäkaksi-vuotias.
Viime keskiviikkona hänen kuolemansa syy oli tutkittavana
Shoreditchissa. Hänen miehensä tuli Islingtonin työhuoneelta
todistamaan asiassa. Hän oli ollut juustokauppiaana, mutta liikkeen
epäonnistuminen ja köyhyys oli saattanut hänet työhuoneeseen, jonne
vaimo oli kieltäytynyt häntä seuraamasta.

Hänet oli viimeksi nähty kello yksi aamulla. Kolmea tuntia myöhemmin
hänen hattunsa ja päällystakkinsa tavattiin Regent's Canalin
hinauspolulta, ja sittemmin hänen ruumiinsa ongittiin vedestä.
Päätös: _itsemurha tilapäisessä mielenhäiriössä_.

Sellaiset päätökset ovat rikoksia totuutta vastaan. Laki on valhe, ja
sen varjossa ihmiset valehtelevat mitä häpeämättömimmin. Esimerkiksi:
Häpeänalainen nainen, sukunsa ja heimonsa hyljeksimä ja syljeksimä,
koettaa surmata itsensä ja lapsensa unijuomalla. Lapsi kuolee,
mutta äiti palautuu henkiin muutamia viikkoja sairaalassa oltuaan,
joutuu syytteeseen murhasta, havaitaan syylliseksi ja tuomitaan
kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön. Koska hän on parantunut, niin laki
pitää hänet vastuunalaisena teostaan, mutta jos hän olisi kuollut,
sama laki olisi julistanut päätöksessään hänen olleen tilapäisessä
mielenhäiriössä.

Ellen Hughes Huntin asiaa ajatellessa on yhtä kohtuullista
ja järjellistä sanoa, että hänen miehensä oli tilapäisessä
mielenhäiriössä mennessään Islingtonin työhuoneeseen, kuin että vaimo
oli tilapäisessä mielenhäiriössä hypätessään Regent's Canaliin.
Kumpi on suositeltavampi olopaikka, se riippuu mielipiteitten ja
käsitysten erilaisuudesta. Minä puolestani, sen tuntemuksen nojalla,
mikä minulla on kanavista ja työhuoneista, valitsisin kanavan, jos
joutuisin samanlaiseen asemaan. Ja kuitenkin rohkenen väittää,
etten ole mielisairas, en sen enempää kuin Ellen Hughes Hunt, hänen
miehensä ja koko muu ihmissuku.

Ihminen ei enää seuraa vaistoansa yhtä uskollisesti kuin ennen
vanhaan. Hänestä on kehittynyt ajatteleva olento, ja hän voi
järjellisesti riippua kiinni elämässä tai hyljeksiä sitä aivan sen
mukaan, sattuuko elämä lupaamaan suurta iloa vai tuskaa. Uskallan
vakuuttaa, että Ellen Hughes Hunt, jolta oli kielletty elämän kaikki
ilot, vaikka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä maailmassa oli
ne ansainnut ja jota vain työhuoneen kauhut odottivat, oli varsin
järkevä ja selväpäinen valitessaan harppauksen kanavaan. Ja uskallan
vakuuttaa edelleen, että valamiehistö olisi tehnyt järkevämmin,
jos olisi päätöksessään syyttänyt yhteiskuntaa tilapäisestä
mielenhäiriöstä, kun se oli sallinut riistää Ellen Hughes Huntilta
kaikki elämän ilot, jotka hän viidenkymmenenkahden vuoden työllä
maailmassa oi ansainnut.

Tilapäinen mielenhäiriö! Voi noita kirottuja puheenparsia, noita
kielen valheita, joiden turviin täysivatsaiset ja ehytpaitaiset
ihmiset piiloutuvat pestessään käsiään niiden veljiensä ja sisariensa
kohtaloista, joiden vatsa on tyhjä ja paita riekaleina. Eräästä
Observer'in, Itäpäässä ilmestyvän sanomalehden numerosta lainaan
muutamia jokapäiväisiä uutisia:

    Erästä laivan lämmittäjää, nimeltä _Johnny King_, syytettiin
    itsemurhayrityksestä. Keskiviikkona vastaaja oli mennyt
    Bow'n poliisiasemalle ja selittänyt nielleensä jonkun määrän
    fosforitahdasta, koska oli kovassa pulassa voimatta saada työtä.
    King pidätettiin ja hankittiin oksetusainetta, jota nautittuaan
    hän oksensi jonkun verran tätä myrkkyä. Vastaaja selitti nyt
    olevansa kovin pahoillaan. Vaikka hän oli kuusitoista vuotta
    nuhteettomasti palvellut, ei hänen ollut onnistunut saada
    minkäänlaista työtä. Herra Dickinson lähetti vastaajan oikeuden
    sielunhoitajan puheille.

    _Timothy Warner_, kolmekymmentäkaksi-vuotias, oli pidätetty
    samanlaisesta rikoksesta. Hän hyppäsi veteen Limehouse Pierin
    laiturilta, ja kun hänet pelastettiin, hän sanoi: "Tahdoin
    kuolla."

    Muuan säädyllisen näköinen nuori nainen, nimeltä _Ellen Gray_,
    oli itsemurhayrityksestä syytettynä. Kello puoli yhdeksän aikaan
    sunnuntaiaamuna konstaapeli 834 K. tapasi vastaajan makaamasta
    eräällä ovella Benworth Streetillä, ja hän oli varsin turtuneessa
    tilassa. Toisessa kädessään hänellä oli tyhjä pullo, ja hän
    selitti pari kolme tuntia aikaisemmin nielleensä jonkun määrän
    unilääkettä. Kun hän ilmeisesti oli sangen sairas, kutsuttiin
    osaston lääkäri paikalle, ja tämä määräsi potilaalle hiukan
    kahvia ja käski pysyttämään hänet valveilla. Kuulustelussa
    vastaaja selitti itsemurhayrityksensä syyksi sen, ettei hänellä
    ollut kotia eikä ystäviä.

En väitä, että kaikki ihmiset, jotka tekevät itsemurhan, ovat
tervejärkisiä, enemmän kuin sitäkään, että kaikki ihmiset,
jotka eivät tee itsemurhaa, ovat tervejärkisiä. Ravinto- ja
asunto-olojen kurjuus on muuten suurena syynä mielenvikaisuuteen.
Hedelmänmyyjät, katukaupustelijat ja kiertokauppiaat, sellainen
työläisluokka, joka elää kädestä suuhun todellisemmin kuin mikään
muu, ovat prosenttiluvultaan lukuisimmat hourujenhoitolaitoksissa.
Miespuolisista menettää järkensä 26,9 10,000:tta kohtia vuodessa
ja naispuolisista 36,9. Toisaalta taas tulee sotilaista, joille
ainakin ravinto ja asunto on turvattu, 13 kutakin 10,000:tta kohti
mielisairaiksi ja maanviljelijöistä ja karjanhoitajista vain
5,1. Kaupustelijalla on siis kaksi kertaa suurempi mahdollisuus
menettää järkensä kuin sotilaalla ja viisi kertaa suurempi kuin
maanviljelijällä.

Onnettomuus ja kurjuus vaikuttavat sangen voimakkaasti ihmisten
järjen pimenemiseen ja ajavat toisen hourujenhoitolaan, toisen
ruumishuoneeseen tai pakkotyöhön. Kun sattuma puuttuu asiaan, ja kun
isä ja perheen päämies, huolimatta kaikesta rakkaudestaan vaimoaan ja
lapsiaan kohtaan ja huolimatta työhalustaan, ei saa työtä, niin on
helposti käsitettävää, että hänen järkensä horjahtaa ja ymmärryksen
valo sammuu. Ja se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun otetaan huomioon,
että hänen ruumiinsa on ravinnon puutteen ja sairauden raatelema ja
että hänen sieluansa lisäksi viiltelee vaimonsa ja pienokaistensa
kärsimysten näkeminen.

"Hän on kaunis mies, tukka tuuhea ja musta, silmät tummat ja
ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset aaltoilevat ja
muhkeat." Näin kuvaili muuan reportteri Frank Cavillaa, joka eräänä
alakuloisena syyskuun päivänä seisoi oikeuden edessä "yllään peräti
kulunut harmaa puku ja vailla kaulusta".

Frank Cavilla eli ja työskenteli koristemaalarina Lontoossa. Häntä
sanotaan hyväksi työmieheksi, luotettavaksi toveriksi, eikä hän ollut
viinaanmenevä, ja kaikki hänen naapurinsa todistavat yksimielisesti,
että hän oli lempeä ja hellä aviomies ja isä.

Hänen vaimonsa, Hannah Cavilla, oli isokasvuinen, sievä ja
ilomielinen nainen. Hän piti huolta siitä, että hänen lapsensa
menivät sievinä ja siisteinä (kaikki huomauttivat tästä) Childeric
Roadin kouluun. Ja niinpä kaikki kävi hyvin, kun oli sellainen
siunattu mies, joka kävi täsmällisesti työssä ja oli raitis, ja hätä
oli kaukana.

Silloin sattuma puuttui asiaan. Hän oli herra Beckin,
rakennusmestarin, työssä ja asui eräässä esimiehensä talossa Trundley
Roadin varrella. Herra Beck putosi ajopeleistään ja kuoli. Sattuma
oli levoton hevonen, ja kuten sanottu se puuttui asiaan. Cavillan
täytyi etsiä toinen työpaikka ja toinen asunto.

Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta sitten. Kahdeksantoista
kuukautta hän taisteli suurta taistelua. Hän sai huoneet pienestä
Batavia Roadin varrella olevasta talosta, mutta ei saanut tulojansa
vastaamaan menoja. Vakinaista työtä ei ollut saatavissa. Hän
ponnisteli urhoollisesti kaikenlaisissa tilapäisissä töissä, vaimon
ja neljän lapsen nähdessä nälkää hänen vierellänsä. Hän näki itse
nälkää, heikkeni ja sairastui. Tämä tapahtui kolme kuukautta sitten,
ja sen jälkeen oli ravinto ihan lopussa. He eivät valitelleet
vaivojansa, eivät puhuneet sanaakaan; mutta köyhällä kansalla on
herkkä vaisto. Batavia Roadin varrella asuvat perheenäidit lähettivät
heille ruokaa, mutta niin kunnioitettuja olivat Cavillat, että ruoka
lähetettiin nimettömästä, jotta heidän ylpeyttään ei loukattaisi.

Sattuma oli puuttunut asiaan. Hän oli taistellut ja nähnyt
nälkää ja kärsinyt kahdeksantoista kuukautta. Hän nousi eräänä
sunnuntaiaamuna aikaisin. Hän avasi kääntöveitsensä. Hän katkaisi
vaimonsa, kolmekymmentäkolme-vuotiaan Hannah Cavillan kurkun. Hän
katkaisi kurkun esikoiseltaan, kaksitoista-vuotiaalta Frankilta. Hän
katkasi kahdeksan-vuotiaan poikansa Walterin kurkun. Hän katkaisi
neli-vuotiaan tyttärensä Nellien kurkun. Hän katkaisi kurkun
nuorimmaltaan, kuusitoistakuukautiselta Ernestiltä. Sitten hän
vartioi vainajiaan koko päivän aina iltaan asti, jolloin poliisit
tulivat, ja hän kehoitti heitä pudottamaan pennyn kaasumittariin,
jotta he saisivat valoa ja näkisivät...

Frank Cavilla seisoi oikeudessa, yllään peräti kulunut harmaa puku
ja kaulusta vailla. Hän oli kaunis mies, tukka tuuhea ja musta,
silmät tummat ja ilmeikkäät, nenä ja leuka siromuotoiset, ja viikset
aaltoilevat ja muhkeat...



XXIII.

LAPSET.


    "On koti niinkuin luola, me ryömimme siellä,
    ja kauneutta maan emme nää."

Itäpäässä on yksi kaunis nähtävyys, mutta vain yksi. Se on lasten
tanssi kadulla, kun posetiivinsoittaja kulkee kierroksellaan. On
lumoavaa katsella tuota vastasyntynyttä, nousevaa polvea, kun se
huojuu ja hyppii, kasvoilla sievä ilme; hypyt ovat suloiset, omaa
keksintöä, lihakset liikkuvat pehmeästi ja kevyesti, ja jalat
kohoavat kuin siivillä, noudattaen poljentoa, vaikka ne eivät
milloinkaan ole koskettaneet tanssikoulun lattiaa.

Olen puhellut näiden lasten kanssa, ja kaikkialla minua hämmästytti
se, että he olivat iloisia kuin muutkin lapset, jopa monin tavoin
iloisempia. Heidän pikku mielikuvituksensa on mitä vilkkain.
Heidän kykynsä kohota romantiikan ja fantasian maailmoihin on
silmäänpistävä. Ilakoiva elämä pulppuaa heidän veressään. He
riemastuvat musiikista ja liikunnasta ja väreistä, ja usein heissä
ilmenee hämmästyttävää kasvojen ja muotojen kauneutta ryysyjensä ja
riepujensa alta.

Mutta Lontoon kaupungissa on peikko, joka heidät kaikki varastaa.
He katoavat. Heitä ei koskaan näe senjälkeen eikä mitään, mikä
viittaisikaan heihin. Turhaan heitä etsii täysikasvuisen polven
joukosta. Sieltä tapaa vain kitukasvuisia muotoja, rumia kasvoja
ja tylsiä ja typeriä mieliä. Sulo, kauneus, mielikuvitus, kaikki
mielen ja lihasten kimmoisuus on mennyttä. Joskus kuitenkin saattaa
nähdä naisen, ei välttämättä vanhan, mutta kutistuneen ja kaiken
naisellisuuden irvikuvan, pöyhkeänä ja juopuneena kohottavan
ryysyisiä helmojaan ja yrittävän muutamia nurinkurisia ja kompuroivia
hyppyaskelelta katukäytävällä. Se viittaa siihen, että hän kerran
on ollut noita lapsia, jotka tanssivat posetiivinsoittajan sävelten
tahdissa. Ne nurinkuriset kompura-askeleet ovat ainoita jätteitä
lapsuuden lupauksista. Hänen aivojensa utuisissa komeroissa on
vilahdukselta herännyt muisto siitä, että hän kerran on ollut tyttö.
Piiri muodostuu hänen ympärilleen. Pikku tytöt tanssivat hänen
vierellään ja hänen edessään, osoittaen noita sieviä sulojaan, joita
hän hämärästi muistaa, mutta ei voi ruumiillaan esittää muuta kuin
irvikuvina. Sitten hän alkaa läähättää, hengästyy ja horjuu ulos
piiristä. Mutta pikku tytöt tanssivat edelleen.

Geton lapsilla ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka ihmisistä tekevät
kunnon miehiä ja naisia, mutta getto itse, raivoisan, pentujaan
repelevän naarastiikerin tavoin, käy heidän kimppuunsa ja hävittää
kaikki nämä ominaisuudet, tukahduttaa riemun ja naurun ja muovailee
ne, joita se ei tapa, kurjiksi ja viheliäisiksi luontokappaleiksi,
jotka kuihtuneina, saastaisina ja turmeltuneina elävät
metsäneläintäkin alhaisempina.

Sitä, miten se suoritetaan, olen edellisissä luvuissa pitkästi
kuvaillut. Professori Huxley kuvailee sitä lyhyesti näin:

"Jokainen, joka on tutustunut kaikkien suurten teollisuuskeskusten
väestön tilaan, joko tässä maassa tai muualla, tietää, että suuri
ja yhä lisääntyvä osa sitä väestöä elää sellaisissa olosuhteissa,
jotka ranskalainen tuntee sanalla _misère_, sana, jolle en luule
englannin kielessä olevan täydellistä vastinetta. Se on olotila,
jossa ruumiin normaalitoiminnan pelkälle säilymiselle välttämätöntä
ravintoa, lämpöä ja vaatetta ei voida hankkia; jossa miesten,
vaimojen ja lasten on pakko ryömiä luoliin, joista siisteys on ajettu
ikuiseen maanpakoon ja joissa alkeellisimmatkin terveellisen elämän
edellytykset ovat mahdottomia; jossa saatavissa olevat virkistykset
rajoittuvat raakuuksiin ja juoppouteen; jossa tuskat ja vaivat
kasvavat korkoa korolle nälän näkemisen, tautien, keskeneräisen
kehityksen ja moraalisen turmeluksen muodossa ja jossa vakavan ja
rehellisenkin uutteruuden toivona on elinkautinen menestyksetön
taistelu nälkää vastaan vaivaishaudan reunalla."

Sellaisissa olosuhteissa on lasten kohtalo toivoton. Heitä kuolee
kuin kärpäsiä, ja eloonjäävät jäävät eloon siksi, että heissä
on tavallista runsaammin elinvoimaa ja kykyä sopeutua siihen
turmelukseen, joka heitä ympäröi. Mitään kotielämää heillä ei ole.
Niissä komeroissa ja "morkuissa", joissa he asuvat, he ovat alttiina
kaikelle, mikä on ruokotonta ja säädytöntä. Ja samoin kuin heidän
mielensä saastutetaan, samoin saastuttaa huono terveydenhoito,
liika-asutus ja ravinnon riittämättömyys heidän ruumiinsa. Kun isä
ja äiti asuu kolmen tai neljän lapsensa kanssa huoneessa, missä
lapset kukin vuoronsa perään istuvat valveilla ajamassa rottia pois
nukkuvain kimpusta, kun näillä lapsilla ei ole koskaan kylliksi
syömistä, ja kun syöpäläisparvet imevät heitä ja tuskastuttavat
heidän elämäänsä, niin voidaanpa helposti kuvitella, millaisia miehiä
ja naisia heidän jälkeläisistään tulee.

    Julma kurjuus, toivon katkeroiva,
    syntymästä kumppaleinaan kulkee.
    Kirot kuolonkolkot, nauru julkee
    kehtolaulunsa on iät mieless' soiva.

Mies ja nainen menevät naimisiin ja aloittavat taloutensa yhdessä
huoneessa. Heidän tulonsa eivät lisäänny vuosien vieriessä, vaikka
perhe lisääntyy, ja mies voi olla erittäin onnellinen, jos voi
säilyttää terveytensä ja työpaikkansa. Syntyy pienokainen, sitten
toinen. Tämä merkitsee, että pitäisi saada enemmän tilaa, mutta
ne pikku suut ja ruumiit aiheuttavat lisämenoja, ja sentakia käy
tilavamman asunnon hankkiminen mahdottomaksi. Syntyy lisää lapsia.
Ei ole tilaa kääntyäkään. Lapset juoksevat katuja, ja kun he
ennättävät kaksi- tai neljätoistavuotiaiksi, alkaa huonekysymys olla
kireimmillään ja niinpä he saavat muuttaa kadulle kokonaan. Poika
saattaa, jos onni suosii, päästä yleiseen yömajaan, ja hänellä voi
olla useita muitakin keinoja. Mutta neljän-, viidentoista vanhan
tytön, jonka tällä tavalla on pakko lähteä kodiksi sanomastaan
huoneesta ja joka kykenee parhaimmassa tapauksessa ansaitsemaan
vain kurjat viisi tai kuusi shillinkiänsä viikossa, saattaa käydä
vain yhdellä tavalla. Ja tämä yksi ainoa katkera tapa on sama kuin
sen naisen, jonka ruumiin poliisi tänä aamuna löysi eräältä ovelta
Dorset Street-kadulla Whitechapelissa. Ulkona vietetyn yön aikana
hän oli kuollut koditonna, turvatonna, sairaana, kenenkään olematta
viime hetkinä saapuvilla. Hän oli kuusikymmentäkaksi-vuotias
tulitikkujen-kauppias. Hän kuoli niinkuin metsäneläimet kuolevat.

Vereksenä on mielessäni kuva eräästä pojasta, joka oli syytettynä
Itäpään poliisioikeudessa. Hänen päänsä oli tuskin näkyvissä kaiteen
yläpuolella. Hänet oli todistettu syylliseksi, havaittu varastaneen
eräältä vaimolta kaksi shillinkiä, jotka hän oli kuluttanut, ei
makeisiin, torttuihin eikä huvituksiin, vaan -- ruokaan.

"Miksi et pyytänyt vaimolta ruokaa?" kysyi tuomari närkästyneellä
äänellä. "Hän olisi varmasti antanut sinulle jotakin syömistä."

"Jos olisin pyytänyt, olisi minut pantu kerjäämisestä kiinni", oli
pojan vastaus.

Tuomari rypisti kulmiansa ja piti vastausta tyydyttävänä. Kukaan
ei poikaa tuntenut eikä liioin hänen isäänsä tai äitiänsä. Hänellä
ei ollut sukua eikä alkujuurta, hän oli orpo, harhailija, nuori
pentu, joka etsiskeli ravintoansa valtakunnan erämaassa, ahdistellen
heikompiaan ja ollen itse voimakkaampiensa ahdistama.

Ihmiset, jotka koettavat auttaa ja jotka kokoavat geton lapsia ja
lähettävät heitä maalle päivän virkistysmatkalle, luulevat, että
vain harvat lapset ehtivät kymmen-vuotiaiksi pääsemättä ainakin
_yhtenä_ päivänä tällaiselle retkelle. Tästä asiasta sanoo muuan
kirjoittaja: "Siten vietetyn yhden päivän henkistä vaikutusta ei sovi
vähäksyä. Olivatpa olosuhteet minkälaiset tahansa, lapset oppivat
tuntemaan vainioiden ja metsien merkityksen, niin että maaseudun
maisemain kuvaukset, joita he kirjoista lukevat ja jotka eivät ennen
herättäneet mitään vaikutelmia, nyt käyvät ymmärrettäviksi."

Yksi ainoa päivä vainioilla ja metsissä, jos onni heitä niin suosii,
että he joutuvat sellaisten ihmisten kirjoihin, jotka koettavat
auttaa! Ja heitä syntyy joka päivä niin paljon, etteivät vaunut
ennätä viedä kaikkia vainioille ja metsiin edes yhtenä päivänä heidän
elämässään. Yhtenä päivänä! Koko elämänsä aikana yhtenä ainoana
päivänä! Ja muina päivinä, niinkuin eräs poika kertoi piispalle:
"Kymmenen vanhoina me kriinaamme ihmisille, kolmentoista vanhoina me
kopeloimme kreijoja ja kuudentoista vanhoina juksaamme pollaria."
Se merkitsee, että he kymmen-vuotiaina irvistelevät ihmisille,
kolmetoista-vuotiaina varastelevat ja kuusitoistavuotiaina ovat
kyllin kehittyneitä roistoja kyetäkseen peijaamaan poliisia.

Pastori J. Cartmel Robinson kertoo eräästä seurakuntansa pojasta ja
tytöstä, jotka päättivät lähteä retkelle metsään. He kulkivat ja
kulkivat pitkin päättymättömiä katuja, toivoen alituisesti vihdoinkin
näkevänsä metsän, kunnes he lopulta väsyneinä ja epätoivoissaan
laskeutuivat istumaan ja muuan ystävällinen vaimo pelasti heidät ja
toi heidät kotikadulle. Ilmeisestikään he eivät olleet osuneet niiden
ihmisten tielle, jotka koettavat auttaa.

Sama pastori kertoo sellaisen tiedon, että Hoxtonissa (laajan Itäpään
muuan piiri) asuu enemmän kuin seitsemänsataa lasta, viiden ja
kolmentoista ikävuoden välillä, kahdessakymmenessä pikku huoneessa.

Ja hän lisää: "He kasvavat ruumiillisesti kelvottomiksi miehiksi ja
naisiksi sen tähden, että Lontoo on niin suuressa määrin tunkenut
lapsensa katujen ja talojen sokkeloihin ja riistänyt heiltä heidän
oikeudenmukaisen perintönsä kirkkaaseen taivaaseen, leikkikenttiin ja
puroihin."

Hän kertoo eräästä seurakuntansa jäsenestä, joka vuokrasi erään
pohjakerroksen huoneen avioparille. "He sanoivat, että heillä oli
kaksi lasta, mutta kun he saivat huoneen haltuunsa, ilmeni, että
heillä olikin neljä. Jonkun ajan perästä ilmestyi vielä viides,
ja isäntä määräsi heidät muuttamaan. He eivät välittäneet siitä
mitään. Sitten terveydenhoidontarkastaja, jonka täytyy niin usein
sulkea silmänsä lailta, saapui ja uhkasi ystävääni laillisilla
toimenpiteillä. Tämä väitti, ettei saa heitä lähtemään. Vuokralaiset
taas väittivät, ettei kukaan huolinut heitä lasten runsauden takia
heidän varojensa mukaisella vuokralla, mikä muuten on köyhäin
tavallisin valitus. Mitäpä oli tehtävänä? Isäntä oli kuin vasaran
ja alasimen välissä. Lopulta hän vetosi kaupunginhallintoon, josta
lähetettiin viranomainen asiaa tutkimaan. Siitä on nyt kulunut
parikymmentä päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty. Olisiko tämä
tapaus ainoa laatuaan? Ei suinkaan, se on vallan tavallinen."

Viime viikolla poliisi pani toimeen tutkimuksen eräässä
pahamaineisessa talossa. Eräästä huoneesta tavattiin kaksi nuorta
lasta. Heidät vangittiin ja asetettiin syytteeseen siitä, että olivat
olleet samanlaisia asukkaita kuin siellä olleet naisetkin. Heidän
isänsä saapui tutkintoon. Hän selitti, että hän, hänen vaimonsa
ja kaksi vanhempaa lasta asuivat syytettyjen kanssa mainitussa
huoneessa. Hän selitti myös asuvansa siinä siksi, ettei voinut muuta
huonetta saada puolen kruunun vuokralla, minkä hän siitä suoritti.
Oikeus vapautti molemmat alaikäiset "rikolliset" ja antoi isälle
varoituksen, koska hän kasvatti lapsiansa epäterveellisesti.

Mutta on tarpeetonta kertoilla useampia esimerkkejä. Lontoossa
tapahtuu viattomain tuhoamista paljon suunnattomammassa määrässä
kuin koskaan ennen maailman historian aikana. Ja yhtä suunnaton on
ihmisten paatumus, jotka uskovat Kristukseen, tunnustavat Jumalan
ja käyvät sunnuntaisin säännöllisesti kirkossa. Muuna viikon aikana
he mässäävät niillä koroilla ja vuokratuloilla, joita he saavat
Itäpäästä -- lasten verta tihkuvina. Joskus myös, niin omituista
tekoa he ovat, he ottavat puolisen miljoonaa näitä korkoja ja
vuokratuloja ja lähettävät ne kasvattamaan Sudanin mustia poikia.



XXIV.

ÖINEN NÄKY.


    Kaikki nämä olivat vuosia sitten punaposkisia, pulleita
    pikkulapsia, joita olisi voinut kehittää vaikka millaisiksi
    yhteiskunnan kansalaisiksi. --

                                           _Carlyle_.

Myöhään eilisiltana kävelin pitkin Commercial Streetiä
Spitalfieldsistä Whitechapeliin ja edelleen etelään pitkin Leman
Streetiä tokille. Ja kävellessäni hymyilin Itäpään sanomalehtiä,
jotka kansallisylpeytensä yllyttäminä rehennellen julistivat, että
Itäpäätä ei vaivaa lainkaan mikään miesten ja naisten asuinpaikkana.

On vaikeata kertoa kaikkea mitä näin. Paljosta ei voi ollenkaan
kertoa. Mutta yleisin piirtein voin sanoa, että näin painajaisunta,
peloittavaa näljää, joka loi elämää katukäytäville, sanomattoman
riettauden sekasotkua, joka pimensi yksinpä Piccadillyn ja
Strandinkin "yölliset kauhut". Näin vaatetettujen kaksijalkaisten
eläinten kokoelman, eläinten, jotka jonkun verran muistuttavat
ihmisiä, mutta enemmän petoja, ja kuvan täydennyksenä
messinkinappiset vartijat pitivät niitä kurissa, kun ne karjuivat
liian kiukkuisesti.

Olin iloinen, että vartijoita oli paikalla, sillä minä en ollut
"merenkulkijan"-puvussani ja siksi olin "merkitty" sellaisten
olentojen silmissä, jotka maleksivat edestakaisin ja vaanivat
saalista. Toisinaan, ollessani poliisikonstaapelien välimailla, ne
pedot tähtäsivät minua terävästi, nälkäisinä, susimaisina, jollaisia
olivatkin, ja pelkäsin heidän käsiään, heidän paljaita käsiään,
niinkuin pelätään gorillan käpäliä. He muistuttivat minusta gorillaa.
Heidän ruumiinsa olivat kurjat, kitukasvuiset ja köyryt. Heillä ei
ollut paisuvia lihaksia, ei sitkeitä jänteitä eikä leveitä hartioita.
Heissä näkyi pikemminkin luonnon alkuperäistä niukkuutta, sellaista,
jota luolaihmisissä varmaankin oli. Mutta noissa laihoissa ruumiissa
oli voimaa, raatelevaa alkuvoimaa, millä käydä kiinni ja tarttua,
repiä ja raadella. Kun he hypähtävät ihmissaaliinsa kimppuun,
heidän tiedetäänkin taivuttavan uhria taaksepäin ja vääntävän sen
kaksinkerroin, kunnes selkä taittuu. Heillä ei ole omaatuntoa
eikä tunteiden hiventäkään, ja he tappavat puolesta punnasta
empimättä, suosimatta, kun vain saavat puoliksikaan tilaisuutta.
He ovat uutta rotua, kaupunkiraakalaisia. Kadut ja talot, kujat
ja pihat ovat heidän saalistamispaikkojaan. Sitä, mitä laaksot ja
vuoret merkitsevät luonnon raakalaiselle, kadut ja rakennukset
merkitsevät heille. Takakuja on heidän korpimaatansa, ja he asuvat ja
metsästelevät tässä korvessa.

Länsipään kullattujen teatterien ja loistoasumusten hyvä ja
tunteellinen väki ei näe näitä olentoja, ei edes uneksikaan heidän
olemassaoloaan. Mutta täällä heitä on, elävinä, hyvinkin elävinä
korvessansa. Ja voi sitä päivää, jolloin Englanti on taistelemassa
viimeisessä juoksuhaudassaan ja sen kunnon miehet ovat muualla
ampumaketjussa! Sillä sinä päivänä pedot ryömivät ulos komeroistaan
ja luolistaan, ja Länsipään väki saa nähdä heidät, samoinkuin
feodaalisen Ranskan hyvä ja tunteellinen ylimystö näki heidän
sikäläiset veljensä ja kyseli toisiltaan: "Mistä ne tulivat?" --
"Ovatko ne ihmisiä?"

Mutta he eivät olleet näkemäni eläinnäyttelyn ainoita petoja. Heitä
oli vain siellä täällä, vaanimassa pimeissä pihoissa ja vilahdellen
kuin harmaat varjot seinien vierustoita, mutta naisia, joiden
mädänneistä kupeista heitä syntyy, oli kaikkialla. He kimittivät
röyhkeinä ja kerjäsivät humalaisilla äänillään minulta rahaa ja
pahempaakin. He juopottelivat joka viinapesässä, siivottomina,
juopuneina, tihrusilmäisinä ja tungettelevina, silmää vilkutellen
ja soperrellen, riettaudessa ja turmeluksessa rypien, ja loikkivat
mässäillessään penkkien ja pöytien poikki sanomattoman ilettävinä,
kauheina katsella.

Ja oli siellä vieläkin toisia, outoja velhonnaamoja ja -muotoja,
käpristyneitä epäluomia, jotka tunkeilivat joka puolellani,
käsittämättömän rumia tuhrutyyppejä, yhteiskunnan hylkyjä,
liikkuvia luurankoja, eläviä vainajia -- tautien ja viinan jäytämiä
naisia, jotka eivät kyenneet enää "ansaitsemaan" puolta pennyä
avoimilla markkinoilla, ja miehiä mitä mielikuvituksellisimmissa
vaateryysyissä, kovan kohtalon kouristamia ja kaiken miehellisyytensä
kadottaneita, kasvot alituisten vaivojen viiltelemiä, miehiä,
jotka hymyilivät tylsästi, käydä vaapersivat kuin apinat ja jotka
joka askeleellaan, joka hengenvedollaan olivat henkihieverissä. Ja
olipa siellä nuoria tyttöjäkin, kahdeksantoista ja parinkymmenen
iässä, joilla oli solakat vartalot, joiden kasvot vielä olivat
säästyneet viiruilta ja pöhöttymiseltä ja jotka yhdessä
hetkessä olivat suistuneet Kadotuksen-kuilun pohjaan. Ja
muistanpa neljäntoista-vuotiaan poikasenkin ja toisen kuusi- tai
seitsen-vuotiaan, jotka vierekkäin, kalpeakasvoisina, sairaina ja
kodittomina istuivat katukäytävällä, nojaten selkäänsä kaiteeseen ja
katselivat kaikkea tätä.

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Teollisuus ei heitä kaipaa. Ei ole
työpaikkaa, jossa olisi miesten ja naisten puutetta. Tokkamiehet
kokoontuvat portille ja kääntyvät kiroten pois, kun työnjohtaja
ei anna heille työtä. Työssä olevat konemiehet maksavat kuusi
shillinkiä viikossa ammattitovereilleen, jotka eivät voi saada mitään
tekemistä; 514,000 kutomatyöläistä vastustaa päätösehdotusta, joka
kieltää viittätoista vuotta nuorempain lasten työssä pitämisen.
Naisia tavataan työskentelemässä "hikipajain" isännille kymmenen
pennyn palkalla neljäntoista tunnin päiviä, ja paljon työttömiä on
ovella. Alfred Freeman etsii liejusta kuolemaa, kun on menettänyt
työpaikkansa. Ellen Hughes Hunt pitää Regent's Canalia parempana
Islingtonin työhuonetta. Frank Cavilla katkoo vaimonsa ja lastensa
kurkut, koska ei voi saada tarpeeksi työtä heidän elättämisekseen ja
suojakseen.

Kyvyttömiä ja tarpeettomia! Kurjat, halveksitut ja unohdetut, jotka
kuolevat yhteiskunnan tuhoamislaitoksissa. Raiskauksen sikiöitä --
miehiä, naisia ja lapsia kohdanneen raiskauksen, lihan ja veren
raiskauksen, hengen raiskauksen, lyhyesti: työväen raiskauksen.
Jos tämä on parasta, mitä sivistys voi ihmiskunnalle antaa, niin
palattakoon karjuvaan, alastomaan raakalaisuuteen! Paljon parempi on
olla korven ja erämaan kansana, luolain ja leiritulien kansana kuin
olla koneitten ja kadotuksen kansana.



XXV.

NÄLKÄVALITUS.


"Isälläni on voimia enemmän kuin minulla, sillä hän on maaseudulla
syntynyt."

Puhuja, älykäs, nuori itäpääläinen, valitteli vaivaista ruumiillista
kehitystänsä.

"Katsopas laihan-kuivaa käsivarttani, katso."

Hän kääri hihansa ylös. "Liian vähän syömistä, se sitä vaivaa. Niin,
ei nyt. Minulla on yllin kyllin syömistä näinä päivinä. Mutta se on
liian myöhäistä. Se ei voi korvata sitä, mitä en saanut syödäkseni
lapsena. Isä tuli Lontooseen Fen Countrystä. Äiti kuoli, ja meitä
asui kuusi lapsukaista ja isä kahdessa pikku huoneessa.

"Hän oli perin lujilla, isä-ukkeli. Hän olisi voinut hylätä meidät,
mutta eipä hän tehnyt sitä. Hän raatoi kaiken päivää, ja illalla
hän tuli kotia ja keitti meille ja hoiteli meitä. Hän oli sekä isä
että äiti, kumpaakin. Hän pani parastansa, mutta meillä ei ollut
kylliksi syömistä. Harvoin näimme lihaa, ja silloinkin kaikkein
huonointa. Eikä kasvaville lapsille ole hyväksi istua sellaiseen
päivällispöytään, missä ei ole muuta kuin leipää ja palanen juustoa
ja sitäkin liian niukalta.

"Entä seuraus? Minä olen alamittainen, eikä minulla ole isäni voimia.
Nälkä ne minulta vei. Parin sukupolven perästä minusta ei ole mitään
jäljellä täällä Lontoossa. Mutta nuorempi veljeni on toista, hän on
isompi ja paremmin kehittynyt. Isä ja me lapset, näetkös, pysyimme
koossa, ja siinä syy."

"Mutta en ymmärrä sitä", huomautin. "Luulisin, että sellaisissa
olosuhteissa elinvoima vähenisi ja että nuoremmat lapset syntyisivät
vielä heikompina."

"Ei silloin, kun he pysyvät koossa", vastasi hän. "Jos milloin
kuljet Itäpäässä ja näet kahdeksan ja kahdentoista välillä olevan
lapsen, joka on täysikokoinen ikäisekseen, hyvin kehittynyt ja
terveennäköinen, niin tiedustapas asiaa; saat kuulla, että se on
perheen nuorin tai ainakin nuorimpia. Keino on tällainen: vanhemmat
lapset näkevät enemmän nälkää kuin nuoremmat. Nuorempain lasten
maailmaan tullessa vanhemmat alkavat ansaita, ja niin saadaan enemmän
rahaa ja enemmän ruokaa."

Hän laski hihansa alas ja peitti käsinkosketeltavan todistuksensa
siitä, että puolittain nälkään nääntyminen ei merkitse kuolemista,
vaan surkastumista. Hänen äänensä oli vain yksi niiden myriadien
joukossa, jotka päästelevät nälkävalituksen huutoja maailman
suurimmassa valtakunnassa. Jok'ainoa päivä enemmän kuin
1,000,000 ihmistä nauttii köyhäinhoidon avustusta yhdistyneessä
kuningaskunnassa. Vuoden kuluessa saa joka yhdestoista kaikista
työväenluokan jäsenistä köyhäinhoidon avustusta; 37,500,000 ihmistä
ansaitsee vähemmän kuin kaksitoista puntaa kuukaudessa perhettä
kohti, ja alituinen 8,000,000 henkeä käsittävä armeija elää nälänuhan
partaalla.

Muuan Lontoon kunnan kouluneuvoston komitea selittää: "Sellaisina
aikoina, _jolloin ei ole mitään erityistä pulaa_, käy yksin Lontoon
kouluissa 55,000 lasta niin nälistyneinä, että heidän opettamisensa
on hyödytöntä." Harvennus on minun. Aika, "jolloin ei ole mitään
erityistä pulaa", merkitsee hyvää aikaa Englannissa, sillä Englannin
kansa on tottunut pitämään nälän näkemistä ja kärsimistä, jota he
sanovat "pulaksi", yhteiskunnallisen järjestyksen asiaankuuluvana
puolena. Alituista nälänhätää pidetään luonnollisena asiana.
Vasta kun äkillistä nälänhätää alkaa ilmaantua liian suuressa
mittakaavassa, arvellaan jotakin erikoista tapahtuneen.

Milloinkaan en unohda erään sokean miehen katkeraa valitusta pienessä
Itäpään työpajassa kolkon päivän päättyessä. Hän oli ollut vanhin
viidestä lapsesta, joilla oli äiti, mutta ei isää. Ollen vanhin
hän oli lapsena saanut nähdä nälkää ja tehdä työtä, jotta pikku
veljet ja siskot olisivat saaneet suuhunpantavaa. Lihaa hän ei
saanut maistaakaan edes yhtä kertaa kolmessa kuukaudessa. Hän ei
milloinkaan päässyt tietämään, miltä tuntuisi, jos saisi nälkänsä
täysin tyydytetyksi. Ja hän väitti, että alituinen nälännäkeminen
lapsena oli vienyt hänen näkönsä. Tämän väitteensä tueksi hän kertasi
kuninkaallisen sokeitten komissionin kertomuksesta, että "sokeus
on eniten vallalla köyhien asuinpiireissä, ja köyhyys lisää tätä
peloittavaa onnettomuutta".

Mutta hän väitti muutakin, se sokea mies, ja hänen äänessään oli
onnettomuuden alaiseksi joutuneen miehen katkeruutta, miehen, jolle
yhteiskunta ei anna kylliksi syömistä. Hän kuului Lontoon sokeitten
äärettömään armeijaan, ja hän vakuutti, että sokeainkodeissa he
eivät saa puoliksikaan riittävästi syödäkseen. Hän esitti päivän
ruokalistan:

    Aamiainen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.
    Päivällinen -- 3 unssia lihaa.
                   1 viipale leipää.
                 1/2 naulaa perunoita.
    Illallinen -- 3/4 paintia "möykkyä" ja kuivaa leipää.

Oscar Wilde -- Jumala armahtakoon hänen sieluaan! -- päästää
vankilassa olevan lapsen puolesta huudon, joka sangen hyvin sopii
myös vankilassa olevan miehen ja naisen huudoksi:

"Toinen asia, josta vankilassa oleva lapsi kärsii, on nälkä. Hänelle
annettava ruoka käsittää palasen tavallisesti huonosti leivottua
vankilaleipää ja kupillisen vettä aamiaiseksi kello puoli kahdeksan.
Kello kaksitoista hän saa päivällistä, jona on kupillinen karkeata
maissijauhosekoitusta ('möykkyä') ja puoli kuusi palasen kuivaa
leipää ja kupillisen vettä illalliseksi. Tämä ruokajärjestys tuottaa
vahvalle, täysi-ikäiselle miehellekin aina jonkinlaista sairautta,
pääasiallisesti tietysti ripulin ja sitä seuraavaa heikkoutta.
Suuressa vankilassa onkin senvuoksi vartijain tapana jaella
säännöllisesti sitovia lääkkeitä asiaankuuluvina tarpeina. Lapsi
taas ei yleensä lainkaan kykene syömään tällaista ruokaa. Jokainen,
joka jotakin lapsista tietää, tietää myös, kuinka helposti lapsen
ruoansulatukseen vaikuttaa itkunpuuska, mieliharmi ja kaikenlainen
henkinen hätä. Lapsi, joka on itkenyt koko pitkän päivän ja ehkä
puolen yötä yksinäisessä hämärävaloisessa komerossa ja joka on
kauhun vallassa, ei voi syödä tällaista karkeata, kamalaa ruokaa.
Se pikku lapsi, jolle vartija Martin antoi korppuja, itki nälkäänsä
tiistaiaamuna eikä millään kyennyt syömään hänelle aamiaiseksi
tarjottua leipää ja vettä. Martin läksi ulos aamiaista tarjottuaan
ja osti muutamia makeita korppuja lapselle, kun ei voinut sietää
sen näkevän nälkää. Se oli hänen puoleltaan kaunis teko, ja siksi
sen ymmärsi lapsikin, joka lainkaan tuntematta vankilan johtokunnan
määräyksiä kertoi eräälle vanhemmalle vartijalle, kuinka ystävällinen
tämä nuorempi vartija oli hänelle ollut. Tuloksena tietysti oli
raportti ja Martinin ero."

Robert Blatchford vertailee työhuoneen vaivaishoitolaisen päivämuonaa
sotamiehen muonaan, jota hänen sotilaana ollessaan ei pidetty kyllin
riittävänä, vaikka se on kahta vertaa runsaampi vaivaishoitolaisen
muonaa:

    Vaivaishoitolaiselle ... Ruoka-aine ... Sotilaalle.

      3 1/4 unssia ......... Lihaa ........ 12 unssia.
     15 1/2 unssia ......... Leipää ....... 24 unssia.
      6 ... unssia ......... Kasviksia ..... 8 unssia.

"Täysikasvuinen miespuolinen vaivaishoitolainen saa lihaa (lientä
lukuunottamatta) vain kerran viikossa, ja vaivaishoitolaisilla
on melkein kaikilla sellainen kalpea tahdasmainen hipiä, joka on
nälännäkemisen varma merkki."

Seuraava taulukko sisältää vertailun työhuoneen hoidokin
viikoittaisen ruokamäärän ja työhuoneen virkailijan viikoittaisen
ruokamäärän välillä:

    Virkailijalle ... Ruoka-aine ... Hoidokille

      7 naulaa ...... Leipää ....... 6 3/4 naulaa.
      5 naulaa ...... Lihaa ........ 1 naula 2 unssia.
     12 unssia ...... Sianlihaa .... 2 1/2 unssia.
      8 unssia ...... Juustoa ...... 2 unssia.
      7 naulaa ...... Perunoita .... 1 1/2 naulaa.
      6 naulaa ...... Kasviksia .... ei ollenkaan.
      1 naula ....... Jauhoja ...... ei ollenkaan.
      2 unssia ...... Rasvaa ....... ei ollenkaan.
     12 unssia ...... Voita ........ 7 unssia.
     ei ollenkaan ... Riisiputinkia. 1 naula.

Ja sama kirjoittaja huomauttaa: "Virkailijan muona on paljon
runsaampi kuin hoidokin; mutta ilmeisestikään sitä ei ole pidetty
kyllin runsaana, sillä virkailijan taulukkoon liittyy muistutus,
joka sanoo, että 'kaksi shillinkiä kuusi pennyä rahassa maksetaan
sitäpaitsi viikoittain jokaiselle laitoksessa asuvalle virkailijalle
ja palvelijalle'. Jos kerran hoidokin ravinto on riittävä, niin
miksi virkailijan pitää saada enemmän? Ja ellei virkailijalla ole
liikaa, niin voiko hoidokki saada kyllikseen vähemmästä kuin puolesta
virkailijan ruokamäärästä?"

Mutta nälkää eivät näe ainoastaan geton asukas, vanki ja
vaivaishoidokki. Maaseudun irtolainenkaan ei tiedä, miltä tuntuu,
kun vatsa on aina täynnä. Päinvastoin juuri hänen tyhjä vatsansa
on ajanut hänet kaupunkiin niin monilukuisena. Tarkastakaammepa
työmiehen toimeentuloa eräässä Bradfieldin köyhäinhoitopiirissä
Berksissä. Edellyttäen, että hänellä on kaksi lasta, vakinainen
työpaikka, vuokra vapaa asunto ja keskimääräinen viikon palkka
kolmetoista shillinkiä, joka on sama kuin 3 dollaria 25 senttiä, niin
tällainen on hänen viikon talousarvionsa:

                                             sh.  pennyä

    Leipää (5 neljännestä) .................. 1    10
    Jauhoja (1/2 gallonia [4,35 l]).......... 0     4
    Teetä (1/4 naulaa) ...................... 0     6
    Voita (1 naula) ......................... 1     3
    Rasvaa (1 naula) ........................ 0     6
    Sokeria (6 naulaa) ...................... 1     0
    Sianlihaa tai muuta lihaa (noin 4 naulaa) 2     8
    Juustoa (1 naula) ....................... 0     8
    Maitoa (puoli kupillista tiivistettyä) .. 0     3 1/4
    Öljyä, kynttilöitä, tärkkiä, saippuaa,
       suolaa, pippuria j.n.e ............... 1     0
    Hiiliä .................................. 1     6
    Olutta .................................. ei ollenkaan
    Tupakkaa ................................ ei ollenkaan
    Vakuutus ("säästäväisyys") .............. 0     3
    Työväen ammattikunta .................... 0     1
    Puita, työkaluja, lääkkeitä j.n.e. ...... 0     6
    Vakuutus ("tapaturma") ja vaatteiden
       varalle .............................. 1     1 3/4

    Yhteensä ............................... 13     0

Äskenmainitun piirin työhuoneenhoitajat ylpeilevät tarkalla
taloudenpidollaan. Hoidokki maksaa viikkoa kohti:

                                             sh.  pennyä

    Miespuolinen ............................ 6    1
    Naispuolinen ............................ 5    6 1/2
    Lapsi ................................... 5    1 1/2

Jos työmies, jonka talousarvio äsken esitettiin, luopuisi
työpaikastaan ja menisi työhuoneeseen, niin saisivat nämä hoitajat
maksaa:

                                             sh. pennyä.

    Hänestä itsestään ....................... 6   1 1/2
    Hänen vaimostaan ........................ 5   6 1/2
    Hänen kahdesta lapsestaan .............. 10   2 1/2

    Yhteensä ............................... 21  10 1/2

Työhuoneelle maksaisi enemmän kuin punnan hänen ja hänen perheensä
toimeen tuleminen, minkä hän jollakin tavoin onnistuu tekemään
kolmellatoista shillingillä. Ja sen lisäksi on tunnustettu
tosiasia, että on suhteellisesti halvempaa pitää huolta suuresta
ihmisjoukosta -- ostaminen, keittäminen ja palvelus paljottain --
kuin pienestä, esimerkiksi perheestä. Mutta samaan aikaan kuin tämä
talousarvio tehtiin, oli samassa pitäjässä muuan perhe, ei neli-,
vaan _yksitoistahenkinen_, jonka täytyi elää, ei kolmentoista,
vaan kahdentoista shillingin (talvella yhdentoista shillingin)
viikkotuloilla ja jolla ei ollut vuokravapaata asuntoa, vaan asunto,
josta se maksoi kolme shillinkiä viikossa.

Täytyy siis ottaa huomioon ja selkeästi ymmärtää, että _mikä
köyhyyteen ja kurjuuteen nähden on totta Lontoossa, se on totta koko
Englannissa_. Vaikka Pariisi ei olekaan Ranska, niin Lontoon kaupunki
on Englanti. Ne peloittavat olosuhteet, jotka Lontooseen painavat
Kadotuksen-kuilun leiman, leimaavat koko yhdistyneen kuningaskunnan
Kadotuksen-kuiluksi. Sellainen ajatus, että Lontoon purkamisella
voitaisiin olosuhteita parantaa, on turha ja väärä luulo. Jos Lontoon
6,000,000 ihmistä jaettaisiin sataan kaupunkiin, kuhunkin 60,000,
niin kurjuus kyllä erotettaisiin keskuksestaan, mutta siitä ei se
vähenisi. Sen summa pysyisi yhtä suurena.

Tässä suhteessa on herra B.S. Rowntree tyhjentävästi eritellen
todistanut maaseutukaupungeista saman, minkä Mr. Charles
Booth on todistanut pääkaupungista, nimittäin että kokonainen
neljännes asukkaista on tuomittu köyhyyteen, joka tuhoaa heidät
ruumiillisesti ja henkisesti, että kokonainen neljännes asukkaista
on riittävän ravinnon puutteessa, riittävän vaatetuksen, asunnon
ja lämmön puutteessa ankarassa ilmanalassa ja tuomittu moraaliseen
alennustilaan, joka saattaa heidät raakalaista alemmaksi puhtaudessa
ja säädyllisyydessä.

Kuullessaan vanhan irlantilaisen talonpojan valitusta Kerryssä Robert
Blatchford kysyi, mitä hän tahtoi.

Vanha mies nojasi lapioonsa ja katsahti yli mustain turvekenttäin
alenevaa aurinkoa kohti. "Mitäkö minä tahdon?" sanoi hän; sitten
hän jatkoi syvällä vaikeroivalla äänellä pikemmin itsekseen kuin
kysyjälle: "Kaikki uljaat poikamme ja rakkaat tyttäremme ovat poissa
merten takana, ja vouti on anastanut minun sikani, ja tulva on vienyt
viljani, ja minä olen vanha mies, ja _minä toivon tuomiopäivää_."

Tuomiopäivää! Sitä toivovat useammatkin kuin tuo vanhus. Koko
maasta kuuluu nälkävalitus, getoista ja maakunnista, vankiloista ja
tilapäishoitoloista, majataloista ja työhuoneista -- kansan huuto,
kansan, jolla ei ole tarpeeksi syömistä. Miljoonia ihmisiä, miehiä,
naisia, lapsia ja pienokaisia, sokeat, kuurot, ontuvat ja sairaat,
kulkureita ja raatajia, vankeja ja vaivaisia, Irlannin, Englannin,
Skotlannin ja Walesin kansa on puutteellisen ravinnon varassa. Ja
niin on siitä huolimatta, että viisi miestä voi tuottaa leipää
tuhannelle, että yksi työmies voi valmistaa puuvillavaatteet 250
ihmiselle, villaiset 300 ihmiselle ja kengät ja jalkineet 1,000
ihmiselle. Näyttää siltä, että 40,000,000 hoitaa isoa taloaan
huonosti. Tuloja on kyllä tarpeeksi, mutta jotakin rikollisen
väärää on hoidossa. Ja kukapa uskaltaa väittää, ettei sitä hoideta
rikollisen huonosti, tätä isoa taloa, kun viisi miestä voi tuottaa
leipää tuhannelle, mutta miljoonilla ei ole tarpeeksi syötävää.



XXVI.

JUOPPOUS, KOHTUULLISUUS JA SÄÄSTÄVÄISYYS.


Voi sanoa, että Englannin työväenluokka on oluessa liotettu. Se
on tehnyt heidät tylsiksi ja tyhmiksi. Heidän kyvykkyytensä on
pahoin pilaantunut, ja he menettävät kaiken sen mielikuvituksen,
keksimiskyvyn ja näppäryyden, mikä heillä saattaisi olla syntynsä
nojalla. Sitä voi tuskin sanoa hankituksi tavaksi, sillä he ovat
siihen tottuneet jo varhaisimmassa lapsuudessaan. Lapset syntyvät
juoppoudessa, ovat sen saastuttamat jo ennenkuin vetävät ensimmäisen
henkäyksensä, tulevat maailmaan väkijuoman maku suussaan ja sen haju
sieraimissaan ja kasvavat keskellä sitä.

Kapakoita on kaikkialla. Niitä kukoistaa joka kadunkulmassa ja
kulmain välilläkin, ja naiset käyvät niissä melkein yhtä uutterasti
kuin miehetkin. Lapsia tapaa sieltä niinikään, odottamassa, milloin
isät ja äidit ennättävät kotia, ja he maistelevat vanhempainsa
laseista, kuuntelevat karkeata kielenkäyttöä ja turmelevaa
keskustelua, käsittävät sen myrkyttävän sisällyksen ja tottuvat
irstailuun ja juoppouteen.

"Sopivaisuus" on yhtäläinen valtias työväen kuin porvaristonkin
keskuudessa, mutta työväen keskuudessa kapakassa-käynti on sellainen
asia, jota ei peitellä. Siihen ei liity mitään arvoa alentavaa eikä
häpeällistä, eikä nuori vaimo tai tyttö ollenkaan häpäise mainettaan
siellä käymällä.

Muistan, kuinka eräs tyttö kahvilassa sanoi: "En juo koskaan väkeviä
kapakassa ollessani." Hän oli nuori, kaunis tarjoilijatar, ja hän
selitteli toiselle tarjoilijattarelle erinomaista kunniallisuuttaan
ja varovaisuuttaan. "Sopivaisuuden" rajaviivana olivat väkijuomat,
mutta nuori puhdas tyttö saattoi vallan hyvin ja vaaratta juoda
olutta ja mennä kapakkaan sitä juomaan.

Ei ainoastaan heidän oluensa ole sopimatonta ihmisten juomaksi,
vaan myös sikäläiset miehet ja naiset ovat liiankin usein
sopimattomia olutta juomaan. Mutta toisaalta taas juuri tämä heidän
sopimattomuutensa ajaa heitä sitä juomaan. Heidän ruumiinsa, joka on
huonovointinen ja potee ravinnon puutetta sekä liika-asutuksen ja
likaisuuden seurauksia, on saanut sairaalloisen himon tähän juomaan,
aivan samoin kuin Manchesterin tehtaitten liiaksi rasittuneet
työläiset himoitsevat suunnattomia määriä maustettuja kurkkuja ja
muuta sellaista luonnotonta ruokaa. Epäterveellinen työnteko ja elämä
synnyttää epäterveellisiä makuja ja himoja. Ihmisellä, joka raataa
ankarammin kuin hevonen ja asuu ja syö kuin sika, ei voi samaan
aikaan olla puhtaita ja terveellisiä aatteita ja mielihaluja.

Kotielämän hävitessä kapakka astuu tilalle. Luonnoton juontihimo ei
ole ainoastaan niillä miehillä ja naisilla, jotka ovat liiasta työstä
rasittuneet ja lopen väsyneet, joita vaivaa huono ruoansulatus ja
joiden terveydentila muuten on huono ja jotka elämän iljettäväisyys
ja yksitoikkoisuus on turruttanut; myöskin kotia kaipaavat miehet
ja naiset, joilla ei ole kotielämää, pakenevat kapakan valoon ja
pauhuun, turhaan yrittäen siten tyydyttää kodinkaipuutansa. Sillä kun
perhe asuu yhdessä ainoassa pienessä huoneessa, on kotielämä mahdoton.

Kun sellaista asuntoa vain päällisinkin puolin tarkastelee, niin
havaitsee yhden tärkeän juoppouden syyn. Siinä perhe nousee makuulta
aamulla, pukeutuu ja siistii itsensä, isä, äiti, pojat ja tyttäret,
ja samassa huoneessa, samassa ahdingossa (sillä huone on pieni)
vaimo ja äiti keittää aamiaisen. Ja samassa huoneessa, jonka ilma
on raskas ja tunkkaantunut perheen yhteenahdettujen ruumiiden
kokoöisestä huokumisesta, se aamiainen sitten syödään. Isä lähtee
työhön, vanhemmat lapset kouluun tai kadulle, ja äiti jää konttaavien
ja taapertavien pienokaistensa kanssa tekemään kotiaskareitaan -- yhä
samassa huoneessa. Siellä hän pesee pyykkinsä ja täyttää ahtaat tilat
saippuavaahdolla ja likaisten vaatteiden hajulla ja ripustaa sinne
katonrajaan märät liinavaatteet kuivamaan.

Illan tullen perhe laskeutuu siellä päivän moninaisten hajujen
keskellä "mainioille" makuutiloilleen. Tarkemmin sanoen niin monet
kuin mahdollista pinotaan ainoaan vuoteeseen (jos heillä on vuode) ja
loput painautuvat permannolle. Ja tällaista on koko heidän elämänsä
kulku, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta, sillä siinä ei ole
koskaan vaihtelua, paitsi milloin heidät häädetään pois. Kun lapsi
kuolee, ja jotkut kuolevat välttämättömästi, koska viisikymmentäviisi
prosenttia Itäpään lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan,
säilytetään ruumista samassa huoneessa. Ja jos he ovat perin köyhiä,
sitä täytyy säilyttää sangen kauan, ennenkuin se voidaan haudata.
Päivisin se makaa vuoteella, öisin, jolloin elossa olevat tarvitsevat
vuoteen, vainaja saa haltuunsa pöydän, josta he aamulla, kun ruumis
jälleen on siirretty sänkyyn, syövät aamiaisensa. Joskus lasketaan
ruumis hyllylle, joka on heidän ruokiensa säilytyspaikkana. Vain
parisen viikkoa sitten muuan Itäpään vaimo valitteli saaneensa näin
säilytellä lapsi vainajansa ruumista kolme viikkoa, kykenemättä sitä
hautaamaan.

Tällainen nyt kuvailemani huone ei ole koti, vaan hirmupesä. Ja
niitä miehiä ja naisia, jotka sieltä pakenevat kapakkaan, ei sovi
moittia, vaan heitä on säälittävä. Lontoossa on 300,000 perheiksi
jakaantunutta ihmistä, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa, ja
900,000 ihmistä, jotka asuvat vuoden 1891 terveydenhoitolakia rikkoen
-- sangen suuri asiakaspiiri väkijuomakaupalle.

Lisäksi tulee menestymisen epävarmuus, toimeentulon epävakaisuus,
hyvin perusteltu tulevaisuuden pelko -- kaikki voimakkaita ihmisten
juomahimon yllyttäjiä. Kurjuus etsii edes jotakin helpotusta, ja
kapakassa sen huolet huojentuvat, ja siellä se voi unohtaa. Se
on epäterveellistä. Sellaista se on, mutta kaikki muukin heidän
elämässään on epäterveellistä, ja juopumus tuottaa toki unhotusta,
jota mikään muu heidän elämässään ei voi antaa. Se elähdyttääkin
heitä ja saa heidät tuntemaan itsensä arvokkaammiksi ja paremmiksi,
vaikka se samalla painaa heidät alemmaksi ja muuttaa heidät entistä
enemmän eläimiksi. Onnettomalle miehelle tai naiselle se merkitsee
kilpajuoksua kahden kurjuuden välillä, joka päättyy kuolemaan.

Ei ole mitään hyötyä raittiuden ja kohtuuden saarnaamisesta näille
ihmisille. Juopottelu saattaa kyllä olla monien surkeuksien syynä,
mutta se on itse vuorostaan toisten, sitä vanhempien surkeuksien
synnyttämä. Raittiuden apostolit saavat saarnata sydämensä pohjasta
heille juoppouden pahetta vastaan, mutta juoppous ja sen epäkohdat
säilyvät, kunnes on poistettu ne epäkohdat, jotka saattavat ihmiset
juoppouteen.

Siksi kunnes ne ihmiset, jotka koettavat auttaa, ymmärtävät tämän,
ovat heidän hyvää tarkoittavat yrityksensä turhia, ja he saavat
aikaan näytelmän, joka herättää Olympossa vain naurua. Olen käynyt
japanilaisessa taidenäyttelyssä, joka oli avattu Whitechapelin
köyhiä varten ja jonka tarkoitus oli kohottaa heitä ja herättää
heissä kauneuden, totuuden ja hyvän kaipuuta. Edellyttäen (vaikka
niin ei ole asian laita), että köyhä väki siten oppisi tuntemaan ja
kaipaamaan kaunista, totta ja hyvää, heidän elämänsä ruma totuus ja
se yhteiskunnallinen laki, joka tuomitsee joka kolmannen kuolemaan
yleisen armeliaisuuden hoteissa, todistavat, että tästä tiedosta ja
kaipuusta tulisi heille vain uusi kirous. Heillä olisi saman verran
enemmän unohtamista kuin he siten olisivat oppineet tuntemaan ja
kaipaamaan. Jos kohtalo tänä päivänä kahlehtisi minut elämään Itäpään
orjana loppuikäni ja myöntäisi minulle vain yhden toivomuksen, niin
toivoisin, että unohtaisin kaiken, mikä on kaunista, totta ja hyvää,
että unohtaisin kaiken, mitä olen kirjoista oppinut, että unohtaisin
tuntemani ihmiset, kuulemani asiat ja näkemäni maat. Ja ellei kohtalo
siihen suostuisi, niin olen aivan varma, että joisin itseni humalaan
ja unohtaisin kaiken niin usein kuin mahdollista.

Voi ihmisiä, jotka koettavat auttaa! Heidän koulusiirtolansa,
lähetys- ja armeliaisuustoimintansa ja sen sellainen on kaikki
epäonnistunutta. Asiain luonnon takia niiden täytyy olla pelkkää
epäonnistumista. Ne ovat väärin, vaikkakin vakaumuksen mukaan,
suunniteltuja. He lähestyvät elämää ymmärtämällä elämän väärin,
ne hyvät ihmiset. He eivät ymmärrä Länsipäätäkään, mutta tulevat
kuitenkin Itäpäähän opettajina ja viisaina. He eivät ymmärrä
Kristuksen yksinkertaisinta yhteiskuntaoppia, mutta kuitenkin
he tulevat viheliäisten ja halveksittujen tykö yhteiskunnan
parantajain sotisovassa. He ovat työskennelleet uskollisesti, mutta
lukuunottamatta mitättömän pienen kurjuusmäärän lieventämistä ja
erinäisten tietojen kokoamista, jotka toisella tavoin olisi saatu
kootuksi tieteellisemmin ja vähemmillä kustannuksilla, he eivät ole
saaneet aikaan mitään.

Joku onkin sanonut, että he tekevät köyhien hyväksi kaikkensa, mutta
eivät "laskeudu heidän selästään". Yksinpä ne rahatkin, joita he
sirottelevat lapsellisissa puuhailuissaan, on riistetty köyhiltä. He
polveutuvat menestyneiden ja ryösteleväin kaksijalkaisten suvusta,
joka on noussut työmiehen ja hänen palkkansa väliin, ja he koettavat
selittää työmiehelle, mitä hänen tulee tehdä sillä säälittävän
pienellä jäännöksellä, joka on hänelle luovutettu. Mitä Jumalan
nimessä auttaa se, että perustetaan työntekijättärille hoitoloita,
joihin esimerkiksi otetaan lapsi, äidin valmistaessa orvokkikukkasia
Islingtonissa kolmesta neljännespennystä krossin, kun lapsia ja
kukkasten tekijöitä alati syntyy enemmän kuin he voivat hoitoloihinsa
ottaa? Tämä orvokkien tekijätär nyplää kutakin kukkaa neljä kertaa,
576 nypläyksestä hän siis saa kolme neljännespennyä, ja päivässä
hän nypläilee kukkasia 6,912 kertaa yhdeksän pennyn palkasta. Häntä
ryöstetään! Joku on "hänen selässään", eikä kauneuden, totuuden ja
hyvän kaipuu kevennä hänen kuormaansa. He eivät tee mitään hänen
hyväkseen, ne puoskarit. Ja se, mitä he äidin hyväksi jättävät
tekemättä, saattaa iltaisin, lapsen kotia tultua, turhaksi senkin,
mitä he lapsen hyväksi ovat päivällä tehneet.

Ja se, mitä he yhteisesti opettavat, on kerta kaikkiaan
perinpohjaista valhetta. He eivät tiedä, että se on valhetta,
mutta heidän tietämättömyytensä ei sitä totuudeksi tee. Ja heidän
saarnaamansa valhe on "säästäväisyys". Yksi esimerkki osoittaa tämän.
Liika-asutussa Lontoossa on taistelu työmahdollisuuksista ankara,
ja tämän taistelun takia palkat painuvat alimmalle toimeentulon
tasolle. Säästäväisyys merkitsisi työmiehelle sitä, että hänen tulisi
kuluttaa vähemmän kuin hänellä on tuloja -- toisin sanoen elää
vähemmällä. Tämä taas on samaa kuin huonon elintason alentaminen
vielä huonommaksi. Työmahdollisuuksista kilpailtaessa alemman
elintason mies tarjoutuu vähemmällä kuin korkeammalla tasolla
elävä. Ja pieni joukkokin sellaisia säästäväisiä työmiehiä alentaa
jokaisessa teollisuudenhaarassa, missä työn kysyntä on suurempi kuin
sen tarjonta, vakinaisesti sen teollisuudenhaaran palkkoja. Eivätkä
säästäväiset sitten enää ole säästäväisiä, sillä heidän tulonsa
vähenee, kunnes se vastaa heidän kulutustaan.

Lyhyesti sanoen, säästäväisyys tappaa säästäväisyyden. Jos jokainen
Englannin työmies kuulisi säästäväisyyden saarnaajia ja vähentäisi
menonsa puolella, niin se seikka, että työn kysyjiä on enemmän
kuin työtä on tarjolla, alentaisi pian palkatkin puolella. Eikä
senjälkeen ainoakaan englantilainen työmies voisi olla säästäväinen,
sillä heidän täytyisi syödä kokonaan täten vähentyneet tulonsa.
Lyhytnäköiset säästäväisyyden saarnaajat ällistyisivät tietysti tätä
tulosta. Heidän epäonnistumisensa ulottuisi tarkalleen yhtä laajalle
kuin heidän propagandansa onnistuminen. Ja joka tapauksessa on
pelkkää pötyä ja hullutusta säästäväisyyden saarnaaminen 1,800,000
Lontoon työläiselle, joiden kokonaistulo viikossa perhettä kohti
jaettuna on vähemmän kuin 21 shillinkiä ja joiden tästä määrästä on
neljännes tai puolet maksettava vuokrana.

Merkittävänä ja ylevänä poikkeuksena niiden ihmisten turhista
ponnistuksista, jotka kokevat auttaa, on mainittava tri Barnardo
Homesin toiminta. Tohtori Barnardo on "lasten pyydystäjä". Hän
pyydystää heidät nuorina, ennenkuin he ovat ennättäneet paatuneina
joutua yhteiskunnan pahuuden myllyyn, ja sitten hän lähettää heidät
kasvamaan ja kehittymään toisen ja paremman yhteiskunnan myllyyn.
Tähän asti hän on lähettänyt maasta pois 13,340 poikaa, useimmat
Kanadaan, eikä täyttä yhtä viidestäkymmenestä ole epäonnistunut.
Se on loistava tulos, kun otetaan huomioon, että nämä poikaset
ovat orpoja ja karkureita, vailla kotia ja vanhempia ja temmatut
Kadotuksen-kuilun perimmäisestä pohjasta ja neljäkymmentäyhdeksän
joka viidestäkymmenestä on tullut mieheksi.

Jokaisena vuoden vuorokautena tohtori Barnardo pyydystää kaduilta
yhdeksän orpoa, joten saattaa käsittää hänen toimialansa laajuuden.
Ihmiset, jotka koettavat auttaa, saattaisivat hänestä jotakin oppia.
Hän ei yritäkään kaunistella kurjuutta. Hän etsii yhteiskunnallisen
riettauden ja kurjuuden lähteet. Hän erottaa katukansan sikiöt
ruttoisesta ympäristöstään ja sijoittaa heidät terveelliseen
ja raittiiseen seutuun, missä heistä kehitetään, karaistaan ja
muovaillaan miehiä.

Jos ihmiset, jotka koettavat auttaa, lakkaisivat leikkimästä ja
hutiloimasta päivähoitoloillaan ja japanilaisilla taidenäyttelyillään
ja opettelisivat tuntemaan Länsipäänsä ja Kristuksen yhteiskuntaopin,
niin he pystyisivät paremmin siihen työhön, jota heidän pitäisi
maailmassa tehdä. Ja jos he sitten ryhtyvät siihen työhön, niin
heidän on kuljettava tohtori Barnardon tietä, mutta työskenneltävä
niin suuressa asteikossa, että sitä voidaan sovelluttaa koko kansaan.
He eivät silloin sullo kauniin, toden ja hyvän kaipuuta sellaisen
vaimon kurkkuun joka tekee orvokinkukkia kolmella neljännespennyllä
krossin, vaan he karkoittavat syöttilään hänen selästään eivätkä
salli sen imeä itseään niin täyteen, että sen on mentävä roomalaiseen
kylpyyn hikoilemaan liiat lihansa pois. Ja omaksi hämmästyksekseen
he huomaavatkin, että juuri heidän itsensä on sen vaimon selästä
laskeuduttava, samoinkuin monien muidenkin vaimojen ja lasten
selästä, missä he eivät unissaankaan ole luulleet ratsastavansa.



XXVII.

ASIAIN HOITAMINEN.


Tässä viimeisessä luvussa lienee paikallaan katsahtaa yhteiskunnan
Kadotuksen-kuilua sen laajimmassa muodossa ja asettaa sivistykselle
erinäisiä kysymyksiä, joihin vastatessaan sivistyksen täytyy kestää
tai kaatua. Esimerkiksi: Onko sivistys parantanut ihmisen kohtaloa?
"Ihminen" sanaa käytän sen demokraattisessa merkityksessä osoittamaan
tavallista ihmistä. Kysymys siis saa muodon: _Onko sivistys
parantanut tavallisen ihmisen kohtaloa_?

Katsokaamme! Alaskassa, Yukon-joen rantamilla, lähellä sen suuta,
asuu Innuit-niminen heimo. He ovat varsin alkuperäisellä kannalla
olevaa kansaa, jonka keskuudessa sivistyksen äärettömästä koneistosta
näkee vain värähteleviä varjoja. Heidän omaisuutensa arvo on ehkä
2 puntaa päätä kohden. He metsästävät ja kalastavat ravintonsa
luupäisillä keihäillä ja nuolilla. Heillä ei ole milloinkaan asunnon
puutetta. Heidän vaatteensa, jotka enimmäkseen ovat eläinten nahoista
tehtyjä, ovat lämpimät. Heillä on aina polttoainetta nuotioonsa,
samoin hirsiä rakennuksiinsa, jotka he rakentavat osittain maan alle
ja joissa he makaavat kokoonkyyristyneinä ankaran pakkaskauden.
Kesäisin he asuvat teltoissa, jotka ovat alttiina kaikille tuulille
ja kylmälle. He ovat terveitä, voimakkaita ja onnellisia. Heidän
ainoa huolensa on ravinto. Heillä on runsauden aikansa ja puutteen
aikansa. Hyvinä aikoina he juhlivat, pahoina aikoina heitä kuolee
nälkään. Mutta nälänhätä, alati kestävä ruoan puute, jota suuri
osa heistä alinomaa kärsisi, on tuntematon. Eikä heillä liioin ole
lainkaan velkoja.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa, läntisen valtameren partaalla,
asuu Englannin kansa. Se on korkeasti sivistynyt kansa. Sen
omaisuuden arvo on vähintään 300 puntaa päätä kohden. Se hankkii
ravintonsa tekemällä työtä äärettömän suurissa tuotantolaitoksissa.
Suurimmalta osaltaan se kärsii asunnon puutetta. Suuri osa siitä
asuu kelvottomissa asunnoissa, suurella osalla ei ole riittävästi
polttoaineita pysyäkseen lämpiminä eikä riittävästi vaatteita.
Useilla ei ole milloinkaan asuntoa, vaan he asuvat suojattomina
tähtien alla. Monet hytisevät kesät talvet kaduilla ryysyissänsä.
Heillä on hyvät ja huonot aikansa. Hyvinä aikoina monen onnistuu
saada kylliksi syödäkseen, huonoina aikoina heitä kuolee nälkään.
Heitä kuolee nälkään nyt, heitä kuoli eilen ja viime vuonna,
heitä kuolee huomenna ja ensi vuonna nälkään, sillä he kärsivät,
toisin kuin innuitit, alituisesta nälänhädästä. Englannin kansaa
on 40,000,000 ja 939 joka tuhannesta kuolee köyhänä, minkä ohessa
alituinen 8,000,000:n suuruinen armeija ponnistelee nälänhädän
jyrkällä rinteellä. Lisäksi jokainen syntyvä lapsi saa 22 punnan
suuruisen velan syntyessään vastattavakseen. Tämä johtuu taidokkaasta
keksinnöstä, jota sanotaan valtiovelaksi.

Tasapuolisesti vertailtaessa tavallista innuitia tavalliseen
englantilaiseen havaitaan, että elämä ei pitele innuitia niin
kovakouraisesti kuin englantilaista, että innuitilainen kärsii
nälkää vain huonoina aikoina, mutta englantilainen hyvinäkin
aikoina samalla tavalla, että ainoaltakaan innuitilta ei puutu
polttoainetta, vaatteita eikä asuntoa, mutta englantilainen on
alati näiden kolmen välttämättömän tarvikkeen puutteessa. Tässä
yhteydessä sopii esittää esimerkiksi sellaisen miehen kuin Huxleyn
arvostelu. Opittuaan tuntemaan Lontoon Itäpään olot sikäläisenä
lääkärinä sekä tiedemiehenä tutkittuaan kaikkein alkuperäisimpäin
raakalaisten elämää hän päättelee: "Jos valittavanani olisi nämä
kaksi vaihtoehtoa, niin empimättä valitsisin ennemmin raakalaisen
kuin näiden kristillisen Lontoon ihmisten elämän."

Ne saatavissa olevat mukavuudet, joita ihminen nauttii, ovat
ihmistyön tuotteita. Kun sivistys ei ole kyennyt hankkimaan
tavalliselle englantilaiselle ravintoa eikä asuntoa siinä määrässä
kuin innuitilla on, herää kysymys: _Onko sivistys lisännyt tavallisen
ihmisen tuotantovoimaa_? Ellei sivistys ole lisännyt ihmisen
tuotantovoimaa, niin se ei voi kestää.

Mutta hetihän voidaan myöntää, että sivistys _on lisännyt_ ihmisen
tuotantovoimaa. Viisi miestä voi tuottaa leipää tuhannelle. Yksi mies
voi tuottaa puuvillavaatetta 250 ihmiselle, villavaatetta 300 ja
kenkiä 1,000 ihmiselle. Mutta tämän kirjan eri sivut osoittavat, että
Englannin kansasta miljoonat eivät saa tarpeeksi ruokaa, vaatteita
eivätkä jalkineita. Senvuoksi herää kolmas ja järkähtämätön kysymys:
_Jos sivistys kerran on lisännyt tavallisen ihmisen tuotantovoimaa,
niin miksi se ei ole parantanut tavallisen ihmisen kohtaloa_?

Siihen on vain yksi vastaus -- huono asiain hoitaminen. Sivistys on
tehnyt mahdolliseksi kaikenlaiset elämän mukavuudet ja ilot. Näistä
tavallinen englantilainen ei pääse osalliseksi. Jos hänen täytyy
alati pysyä osattomana, niin sivistys kaatuu. Ei ole mitään syytä
suosia sellaista sivistystä, joka osoittautuu näin arvottomaksi.
Mutta mahdotontahan on, että ihmiset olisivat turhaan kehittäneet
tätä ääretöntä taidollisuuttaan. Sellainen ajatus on järjetön. Jos
sellainen masentava tappio olisi totta, niin se merkitsisi kaiken
edistyksen ja kehityksen kuoliniskua.

On olemassa toinenkin vaihtoehto, mutta vain se. _Sivistys
on pakotettava parantamaan tavallisen ihmisen kohtaloa_. Jos
tämä hyväksytään, niin se muodostuu heti kysymykseksi liikkeen
hoitamisesta. Tuottavia puolia on jatkettava, tuottamattomat
lopetettava. Valtakunta tuottaa Englannille joko hyötyä tai vahinkoa.
Jos se tuottaa vahinkoa, on siitä päästävä. Jos se tuottaa hyötyä, on
sitä hoidettava siten, että tavallinenkin ihminen saa hyödystä osansa.

Jos taistelu kaupallisen ylivallan saavuttamiseksi kannattaa, niin
jatkettakoon sitä. Ellei se kannata, jos se vahingoittaa työmiestä
ja saattaa hänen kohtalonsa raakalaisen kohtaloa pahemmaksi, niin
heitettäköön ulkomaiset markkinat ja teollisuuden herruus mereen.
Sillä ilmeinen tosiasia on, että jos 40,000,000 ihmistä sivistyksen
avulla on saanut suuremman tuotantovoiman kuin innuiteilla on, niin
näiden 40,000,000 ihmisen täytyy saada nauttia elämän mukavuuksista
ja iloista enemmän kuin innuitit.

Jos 400,000 englantilaista herrasmiestä, joilla "ei ole mitään
tointa" heidän oman ilmoituksensa mukaan vuoden 1881 tilastossa,
elää mitään tuottamatta, niin heistä on päästävä. Heidät on pantava
kyntämään metsästystarhoja ja istuttamaan perunoita. Jos he tuottavat
jotakin, niin on heidän kaikin mokomin annettava jatkaa, mutta on
pidettävä vaaria siitä, että tavallinen englantilainenkin saa osansa
siitä hyödystä, jota he tuottavat työskentelemällä ilman mitään
tointa.

Lyhyesti sanoen: yhteiskunta on järjestettävä uudelleen ja pystyvä
hoitokunta asetettava sen etupäähän. Ei voi olla kysymystäkään siitä,
ettei nykyinen hoitokunta olisi kykenemätön. Se on juoksuttanut
yhdistyneen kuningaskunnan veren kuiviin. Se on heikontanut kotona
pysyneen kansan, kunnes se on käynyt kykenemättömäksi taistelemaan
kilpailevain kansain eturiveissä. Se on rakentanut Länsipään ja
Itäpään koko kuningaskunnan käsittäväksi, ja toinen pää mässäilee ja
mätänee, ja toinen sairastaa ja näkee nälkää.

Mahtava valtakunta on haaksirikkoon menossa tämän kyvyttömän
hoitokunnan käsissä. Ja valtakunnalla tarkoitan sitä valtiollista
koneistoa, joka pitää koossa maailman englanninkieltä puhuvia
ihmisiä, Yhdysvaltoja lukuunottamatta. Eikä tätä ole sanottu missään
pessimistisessä mielessä. Veriheimolais-valtakunta on suurempi kuin
valtiollinen valtakunta, ja Uuden Maailman englantilaiset, ovat
yhtä voimakkaita ja jänteviä kuin ennenkin. Mutta se valtiollinen
valtakunta, jonka alaisina he nimellisesti ovat yhteenliittyneet,
se on tuhon oma. Se valtiollinen koneisto, jota sanotaan Brittein
valtakunnaksi, on lahoamassa. Nykyisen hoitokuntansa käsissä se
menettää joka päivä toimintavoimaansa.

Ilmeistä on, että tämä hoitokunta, joka on törkeästi ja rikollisesti
valtaansa väärinkäyttänyt, tullaan pyyhkäisemään pois. Se on ollut
tuhlaavainen ja kykenemätön sekä lisäksi väärinkäyttänyt varoja.
Jokainen kuihtunut ja tahmeakasvoinen vaivaishoitolainen, jokainen
sokea, jokainen vankilalapsi, jokainen mies, nainen ja lapsi, jonka
vatsaa nälän tuskat jäytävät, on nälissään siksi, että hoitokunta on
käyttänyt varoja väärin.

Eikä tämän hoitokuntaluokan ainoakaan jäsen voi pestä käsiään
puhtaiksi inhimillisyyden oikeusistuimessa. Kuolleet ja elävät
syyttävät heitä jokaisen ravinnon puutteessa kuolevan lapsen tähden,
jokaisen tytön tähden, joka nälkätyökomerosta pakenee öiselle
Piccadillylle, jokaisen loppuunkuluneen raatajan tähden, joka syöksyy
kanavaan. Sitä ruokaa, jota tämä hoitajaluokka syö, sitä viiniä,
jota se juo, niitä näyttelyitä, joita se pitää, ja niitä hienoja
vaatteita, joihin se pukeutuu, tulevat vaatimaan kahdeksan miljoonaa
suuta, jotka eivät milloinkaan ole saaneet kylliksensä ruokaa, ja
kaksi kertaa kahdeksan miljoonaa olentoa, jotka eivät koskaan ole
saaneet riittävästi vaatteita eivätkä kunnollista asuntoa.

Tässä ei voi erehtyä. Sivistys on satakertaisesti lisännyt ihmisen
tuotantovoimaa, mutta huonon asiain hoitamisen takia sivistysihmiset
elävät kurjemmin kuin elukat, ja heillä on vähemmän syömistä ja
vähemmän suojelu- ja puolustuskeinoja luonnon voimia vastaan kuin
kylmän vyöhykkeen innuitilaisella, joka tänäkin päivänä elää samalla
tavalla kuin hän eli kivikaudella kymmenentuhatta vuotta sitten.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kadotuksen kansa
 - Kuvaus Lontoon East Endistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.