Title: Gil Blas - Santillanalaisen elämänvaiheet
Author: Le Sage, Alain René
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Gil Blas - Santillanalaisen elämänvaiheet" ***


GIL BLAS SANTILLANALAISEN ELÄMÄNVAIHEET

Kirj.

Alain René Le Sage

Nuorisopainos

Ranskankielestä suomentanut Uuno Kahma



Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,
1905.



Gil Blas lukijalle.


Ennenkuin alan kertoa elämäni vaiheita sinulle, niin kuule, hyvä
lukija, ensin seuraava tarina.

Kaksi ylioppilasta kulki kerran Pennafielista Salamancaan. Uupuneina
ja janoisina he saapuivat eräälle lähteelle tien vieressä. He
sammuttivat janonsa ja asettuivat levähtämään. Silloin he keksivät
sattumalta lähellään maasta pilkistävän kiven, jonka pintaan oli
piirretty muutamia sanoja. Ne olivat jonkunverran ajan kuluttamia ja
eläinten sorkkain tallaamia, joita käytiin lähteellä juottamassa. He
huuhtoivat kiven vedellä puhtaaksi ja lukivat siitä seuraavat sanat:
A qui está encerrada el alma del licenciado Pedro Garcias. "Tässä
lepää lisensiaatti Pedro Garciaan sielu."

Nuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti
heti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: "Tämäpä
on hassua! Tässä lepää sielu... Tähän on haudattu sielu!... Mikähän
hölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut." Hänen toverinsa,
joka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: "Siinä
täytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa
siitä selvän." Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa
kaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta.
Hän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata
tukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi
seuraavat sanat: "Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi
älyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin
minä." Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen
paikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin
sielu taskussaan.

Lukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka
lienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä
opetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään
hyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä,
Horatiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan
yhdistettynä.



Ensimmäinen luku.

Gil Blas'in syntymä ja kasvatus.


Isäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana
Espanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa,
Santillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei
sentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin
maailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he
muuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin
palveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli
kamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa,
olisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa
olisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen
nimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun
kummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan
puolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää
hartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.

Hän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En
ollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi
hän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin
alkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in
luo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen
opetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin
kreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita
jotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin
suuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää
ohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.

Joskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta
halunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä
käden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me
ottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi
kuin filosoofeiksi.

Sillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen
oppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten
ehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.

"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi
aika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska
poika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut
Salamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi
saavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2]
matkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista
pistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten
tulla toimeen kunnes saat sopivan paikan".

Mitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita
näkemään juuri mieleni paloi.

Otettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni,
jotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He
kehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina
rehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin
olemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle
siunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.



Toinen luku.

Jossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in
matkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän
kaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.


Olinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin
vievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani,
ja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää
kultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]

Ensi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin
sanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat
taskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen
kertaan.

En ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut
niitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken
kahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään
ja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin
ympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen
päällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen
ruikuttavan seuraavat sanat: "reissaavainen herra kulta, armahtakaa
raihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun,
kyllä Jumala sen teille palkitsee". Käänsin paikalla pääni ääntä
kohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen
askeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti
kahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu
näytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden
tähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja
piilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja
ja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja,
ja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle
anteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle
yhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä
jalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta
tuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä
astunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina
saanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut
sen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.

En voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni.
Johtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun
voisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun
ei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen
olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan
huokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei
niinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta.
Päätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun
päästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja
jatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä
samallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt
Oviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet,
joiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.

Saavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan
edustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä
ehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua
vastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi
sen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen
palvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli
tunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis
kenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias
urkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre
Corcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä,
ja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi
eronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia
muita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut.
Uskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia
minulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka
olin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän
säesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin
kunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään
saattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen
kanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin
harjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja
kerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa
matkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin
onnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla,
vaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla
sattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille
oli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa
ensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa
rehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin
sen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi
noutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä
matkaansa.

Tuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä
oli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin.
Se sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä,
joka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä
pian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista
kannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin
tämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli
kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin
uskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla
samaa mieltä hänen kanssaan. "Niinpä niin!" lausui hevoskauppias
lopuksi välinpitämättömästi, "paljollako siis möisitte tuon luuskan?"
Hänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen
johdosta -- pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana
-- olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin
kauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan
omantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin
hän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon
vetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut
hänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin
sijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön
tarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella
mielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.

Päästyäni näin edullisella tavalla muulistani läksin isännän
seurassa erään muulinajajan luo, jonka piti seuraavana päivänä
lähteä Astorgaan. Muulinajaja sanoi lähtevänsä matkalle jo ennen
päivänkoittoa sekä lupasi tulla minua herättämään. Sovimme maksusta:
yhden muulin vuokrasta ja rimastani matkalla; tultuamme kaikesta
yksimielisyyteen läksin ravintolaa kohden takaisin Corcuelon kera,
joka alkoi astuessamme kertoa muulinajajan elämänvaiheita. Hän
mainitsi joka asian, mitä kaupungissa tiedettiin muulinajajasta.
Hänen kauhea sanatulvansa olisi taaskin saanut minut pian epätoivoon,
ellei onneksi eräs hyvin siistin näköinen mies olisi tullut häntä
keskeyttämään. Tulija puhutteli häntä erittäin kohtelijaasti, ja minä
jätin heidät siihen, jatkaen matkaani. En aavistanut vähääkään, että
minä olisin jollakin tavalla heidän keskustelunsa esineenä.

Ravintolaan saavuttuani pyysin illallista. Oli paastopäivä,
jonkavuoksi sain munia ruuaksi. Kun munakakku oli valmis, istuin
yksin ruokapöytään. En ehtinyt maistaa vielä palaakaan, kun isäntä
astui tupaan seurassaan sama mies, joka hänet oli pysäyttänyt
kadulla. Tämän herran kupeella riippui pitkä lyömämiekka; ijältään
hän saattoi olla kolmenkymmenen seuduissa. Hän lähestyi minua
erittäin kunnioittavasti, ja lausui: "Herra ylioppilas, olen saanut
kuulla, että te olette herra Gil Blas, Santillanasta, Oviedon
kaunistus ja filosofian valosoihtu. Oletteko te todellakin se suuri
tiedemies, tuo loistava nero, jonka maine on tunnettu kautta maan? Te
ette tiedä, jatkoi hän, kääntyen isännän ja emännän puoleen, te ette
tiedä, kuka luonanne asuu; kattonne alla vierailee aarre: tämä nuori
herra on maailman kahdeksas ihme." Sitten hän taas kääntyi minuun ja
halasi minua liikutettuna ja huudahti: "Antakaa anteeksi riemuni, en
voi hillitä tunteitani, joita tunnen teidät nähdessäni."

En voinut heti vastata hänelle, sillä hän puristi minua niin
tiukasti, että saatoin tuskin hengittää; vasta kun sain pääni irti
hänen halauksestaan sanoin hänelle: "Arvoisa herra, en luullut
nimeni olevan tuttu Pennaflorissa." -- "Mitenkä? tuttuko!" huudahti
hän samaan nuottiin; me pidämme luetteloa kaikista huomattavista
henkilöistä kahdenkymmenen peninkulman alueella tästä ympärillä.
Teitä pidetään täällä ihmeitten ihmeenä; ja olenpa varma siitä, että
Espanja vielä kerran ylpeilee teistä yhtä paljon kuin Kreikanmaa
viisaistaan. Näitä sanoja seurasi uusi syleily, jonka uhriksi hän
armotta minut pakotti ja joka oli tuottaa minulle Anteuksen[4]
kohtalon. Jos minulla olisi ollut hiukkanenkin kokemusta, niin en
olisi antanut noitten ihastushuutojen ja ylistysten pettää itseäni;
olisin hänen kouraantuntuvasta mairittelustaan älynnyt hänet yhdeksi
noita loiseläjiä, joita on joka kaupungissa ja jotka vieraan
saapuessa paikkakunnalle hierautuvat hänen seuraansa, täyttääkseen
vatsansa hänen kustingillaan; mutta nuoruuteni ja turhamaisuuteni
saivat minun katselemaan asiaa aivan toisilla silmillä. Ihailijani
tuntui minusta erittäin kunnon mieheltä, jonkavuoksi pyysin häntä
syömään kanssani illallista. "Suurimmalla mielihalulla", huudahti
hän, "olen liian kiitollinen, kun onnentähteni soi minun kohdata
kuuluisan Gil Blas'in voidakseni olla nauttimatta hyvästä onnestani
niin kauan kuin suinkin. Ruokahalua en tosin tällä hetkellä erittäin
tunne, istun pöytään vaan pitääkseni teille seuraa, maistan muutaman
palasen ainoassaan teidän mieliksenne".

Näin lausuen ylistelijäni istahti pöytään minua vastapäätä, ja
hänelle tuotiin lautanen. Sitten hän hyökkäsi paikalla munakakun
kimppuun sellaisella innolla, kuin ei olisi saanut ruuan kipenettä
kolmeen päivään. Kun näin millä nautinnolla hän evästäni kulutti,
niin käsitin pian, ettei se kauan kestäisi, ja tilasin senvuoksi
toisen kakun, joka valmistui niin väleen, että joutui pöytäämme
meidän, tai oikeammin hänen juuri lopettaissaan ensimmäistä. Hän teki
yhtä sievään puhdasta siitä kuin edellisestäkin, ja osasi sen ohessa,
päästämättä murentakaan hukkaan, laulaa minulle ylistyslauluja toisen
toistaan ihanampia, mikä tuotti suurta tyydytystä minun vähäiselle
persoonalleni. Samalla hän muisti ahkerasti kallistella lasia, juoden
milloin minun, milloin isäni ja äitini terveydeksi, joita hän ei
voinut kyllin onnellisiksi kiittää, kun heillä oli minunkaltaiseni
poika. Samalla hän kaatoi aina minunkin lasiini viiniä, kehottaen
juomaan kanssaan. Vastasin uskollisesti hänen kaikkiin terveyksiinsä,
mikä imartelujen ohella pani minut huomaamattani niin hyvälle
tuulelle, että, nähdessäni toisen munakakun kohdakkoin loppuvan,
kysyin isännältä, eikö hänellä ole kalaa tarjolla. Herra Corcuelo,
joka kaikesta päättäen oli yhdessä juonessa veijarin kanssa, vastasi:
"Minulla on yksi mainio harjuslohi, mutta sen pöytään tuominen maksaa
rahaa, teille se on liian kallista herkkua". -- "Mitä te kutsutte
liian kalliiksi herkuksi?" sanoi imartelijani silloin kiivaalla
äänellä, "ajatelkaa mitä sanotte, ystäväni, tietäkää, ettei teillä
voi olla mitään liian hyvää herra Gil Blas'ille, jolle oikeastaan
kuuluisi ruhtinaallinen kohtelu joka paikassa."

Olin varsin hyvilläni, että hän antoi vastauksen isännän viimeisiin
sanoihin; siinä hän ennätti oman aikomukseni edelle. Tunsin
loukkaantuneeni ja lausuin ylpeästi Corcuelolle: "Tuokaa lohenne
tänne, älkääkä olko huolissanne muusta."

Isäntä, joka ei muuta toivonutkaan, rupesi kohta hommaan ja toi
sen nopsasti pöytään. Nähdessään tämän uuden herkun välkähti
veijarin silmissä suuri ilo; hän sai uudelleen tilaisuuden osoittaa
kohteliaisuuttaan, toisin sanoen tehdä kalalle saman kunnian kuin
munakakuillekin. Lopulta hänen kuitenkin tuli pakko heretä, ettei
halkeisi näet. Syötyään siis ja juotuaan vatsansa täpötäyteen,
häntä huvitti tehdä pilasta lopun. "Herra Gil Blas", lausui hän
nousten pöydästä, "olen liian tyytyväinen kestitsemiseenne,
voidakseni jättää teidät antamatta teille hyvää neuvoa, jota
totisesti näytte tarvitsevan. Älkää olko vast'edes niin herkkä
imarruksille, ja varokaa ihmisiä, joita ette tunne. Voisitte muuten
yhyttää muitakin, jotka minun tavallani haluaisivat pitää hauskaa
teidän herkkäuskoisuutenne kustannuksella, ja ehkä jatkaa pilaa
pitemmällekin. Älkää antako kehun nousta päähänne, älkääkä heidän
sanastaan olko heti valmis uskomaan itseänne maailman kahdeksanneksi
ihmeeksi." Sitten hän nauroi vasten naamaani ja läksi.

Tämä kolhaus koski minuun yhtä kipeästi kuin suurimmatkin pahanonnen
tempaukset, joita olen sittemmin kokenut. Perin surkeata oli huomata
itsensä niin tuhmasti narratuksi, tai paremminkin, ylpeytensä
niin masennetuksi. "Niinkö", sanoin itsekseni, "tuo konna on siis
tehnyt pilkkaa minusta. Hän puhutteli siis isäntääni urkkiakseen
vaan häneltä joitakin tietoja minusta, tai kukaties olivat yhdessä
juonessa molemmat. Voi, Gil Blas parka, mene ja kuole häpeästä,
kun olet antanut tuollaisten pitää itseäsi narrinaan. He saattavat
sepittää tästä kauniin historian, joka voi kulkeutua Oviedoon asti
ja tuottaa sinulle paljon kunniata. Vanhempasikin tulevat varmaan
katumaan antaneensa niin paljon opetuksia mokomalle tomppelille:
sensijaan että epäsivät minua ketään pettämästä, heidän olisi pitänyt
varoittaa minua antamasta muitten vetää itseäni nenästä." Näiden
ajatusten jäytäessä mieltäni ja harmista halkeamaisillani, sulkeuduin
huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Mutta nukkua en voinut; en
ollut silmäänikään ummistanut, kun muulinajaja tuli ilmoittamaan,
että kaikki oli lähtöä varten valmiina; minua vaan odotettiin. Nousin
heti ja pukeutuessani toi Corcuelo laskun, josta ei ainakaan lohi
ollut unhottunut; eikä siinä kyllin että olin aivan aseetonna hänen
nylkemistään vastaan, vaan sain vielä niellä senkin harmin, että
tuo lurjus selvästi osotti muistavansa eilistä tapahtumaa. Saatuani
siten kuitatuksi kalliin illalliseni, jonka sulattaminen oli ollut
niin vaivaloinen, läksin muulinajajan luo kantaen matkalaukkuani
ja toivottaen hiiden pisaan sekä eilisen vieraani että isännän
ravintoloineen.



Kolmas luku.

Jossa kerrotaan, mitä pahoja muulinajaja koetti tehdä matkustajille,
ja miten Gil Blas yritti karttaa ojaa, mutta hyppäsikin suoraan
allikkoon.


En matkustanut yksin muulinajajan kanssa; muita matkustajia oli
kaksi lasta, jotka kuuluivat erääseen Pennaflorin hienoimmista
perheistä, muuan pieni kuleksiva kirkkolaulaja Mondognedosta, sekä
eräs nuori astorgalainen porvari, joka oli kotimatkallaan nuoren
vaimonsa kera, jonka hän oli juur'ikään nainut Vercossa. Tutustuimme
pian ja kerroimme toisillemme, mistä tulimme ja mihin olimme
menossa. Kaikeksi onnettomuudeksi kuului kyytimiehemme niihin, joita
huvittaa pilanteko. Hänen päähänsä pälkähti hankkia itselleen huvia
peljättämällä meitä. Koko päivän hän kantoi mielessään tätä ihanaa
ajatusta, jonka päätti panna toimeen yöpaikkaan tultuamme.

Yöksi saavuimme Cacabelos'iin, jossa hän majoitti meidät ensimmäiseen
ravintolaan tiemme varressa. Siellä hän antoi meidän syödä rauhassa
illallisemme; mutta juuri lopettaissamme atriaa hän hyökkäsi
raivoisena huoneeseen ja huusi: "h----tti, minulta on varastettu.
Minulla oli sata pistoolia nahkaisessa kukkarossa; ne pitää tulla
takaisin. Minä menen paikalla kaupungin tuomarin luo, joka ei kärsi
leikkiä sellaisissa asioissa, ja te joudutte kaikki piinapenkkiin,
kunnes tunnustatte rikoksen ja annatte rahat takaisin." Hänen sanansa
ja vihansa tuntuivat vallan luonnollisilta, ja senvuoksi jouduimme
hänen mentyään suunnattoman kauhun valtaan.

Mieleemme ei juolahtanut, että tämä oli juonta kaikki tyyni, sillä
emme olleet vielä tarpeeksi tuttuja, voidaksemme toisistamme vastata.
Minä puolestani epäilin paikalla pientä kirkkolaulajaa, ja hänellä
oli kukaties sama ajatus minusta. Olimmehan muuten nuoria hupakkoja
jokainen, emmekä tienneet ollenkaan, miten tämmöisissä tapauksissa
yleensä meneteltiin, vaan uskoimme vahvasti yksinkertaisuudessamme,
että meitä vietäisiin suoraa päätä piinapenkkiin ruuvattaviksi.
Senvuoksi juoksimme kauhuissamme talosta pois minkä jaloistamme
läksi. Toiset tölmäsivät kadulle, toiset puutarhaan; jokainen koetti
paolla pelastua.

Minä puolestani, joka ehkä olin kaikista enimmän säikähtänyt, läksin
kiitämään vainioille, jossa juoksin tiesi kuinka monen pellon ja
kankaan poikki ja hypin lukemattomain ojain yli, kunnes vihdoin
saavuin erääseen metsään. Olin juuri heittäymäisilläni piiloon
tiheimpään pensastoon, kun samassa äkkäsin kaksi miestä ratsain ihan
edessäni. He huusivat: "Kuka siellä?" ja kun minä en hämmästykseltäni
saanut heti vastatuksi, niin he lähestyivät minua ja ojensivat
kumpikin pistoolin rintaani vasten vaatien minua ilmoittamaan, kuka
olin, mistä tulin, mitä varten olin tullut metsään, ja puhumaan
yleensä heille kaikki mitään salaamatta. Tällä tapaa kysyttynä,
mikä tuntui minusta likipitäin samanlaiselta kuin muulinajajan
uhkaama kidutus, vastasin olevani nuori mies Oviedosta ja meneväni
Salamancaan; kerroin myöskin, miten meitä oli pelotettu ja tunnustin,
että piinapenkin pelko oli saanut minut lähtemään käpälämäkeen. He
päästivät räikkänaurun kertomukseni johdosta, joka osotti suurta
yksinkertaisuuttani, ja toinen heistä lausui: "Ole hyvässä rauhassa,
ystäväni; tule meidän kanssamme, äläkä pelkää mitää; me saatamme
sinut varmaan paikkaan". Sitten hän käski minun nousta taakseen
hevosen selkään, jonka jälkeen painausimme metsän sisään.

En tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan
mitään erittäin pahaa odottanut. "Jos nämä miehet olisivat varkaita,
lausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties
murhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta,
jotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa
sulasta ihmisrakkaudesta." Kauan minun ei tarvinnut olla siitä
epätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita
mutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme
ratsailta. "Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies." Minä kuuhoilin
joka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä
ihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen
laskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka
takaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat
sinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut
mukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä
varten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa
nepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.



Neljäs luku.

Jossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.


Tiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo
arvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi
paljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni
tukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi,
jota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä
saattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja
koettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta.
Astuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki
kiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi
kaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita
tynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut;
mutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs
vanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti
ne parsiinsa.

Läksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa,
mutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan
kolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs
vanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista.
Kyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen
vieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista
ruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti
olevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana
hänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt
sitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin
määrin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja
terävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja
silmät olivat koreasti tulipunaiset.

"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään
minua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää
poikaa, jonka me teille tuomme." Sitten hän kääntyi minuun, ja
lausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: "Heitä
pelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me
tarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se
oli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli
neljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä
näytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville
kuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan
sinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat
viettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki
pienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan",
lisäsi hän, "joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat
nähdä." Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla
perässään.

Hän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot
hyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan
täynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten
kammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas
villa- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä
paljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen
tulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä
kynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi
taas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi
olin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän
lausui: "No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi
ainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun
satuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä
kuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi
olet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän
hermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä
löytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt
ehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta:
mutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen
aikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja
melkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua
uskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille,
Biscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo
oli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa
vuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset
kaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta
viholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa
takaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet
meikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja
hävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja
jo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä
asunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme
päämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani."



Viides luku.

Luolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista
keskustelua aikansa ratoksi.


Kapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin
kuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera,
jotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista
sokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita
rusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä
kauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten
selkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten
ei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin
asetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa
Leonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni,
koskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin
palvelemaan noita arvonmiehiä.

Alotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja
saviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää
hyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa;
heti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui
heille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina
täyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti,
ikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että
sain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille
muutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten
hän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo
parantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan
aivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat,
että minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin
sata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen
kuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana
näille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen
häneltä pois siirtäen sen minulle.

Suuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä,
lopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla
mitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle,
joten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat
kaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi
sukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet
omaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän
turhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että
seurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: "Hyvät herrat,
kuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme
korvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että
viettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs
tuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin
uteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon
keikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta
sitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet
toisillemme näin illan kuluksi." Luutnantti ja muut miehet suostuivat
suurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut
jotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen
seuraavaa:

"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika
Madridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni.
Isäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua
perillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman
rintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa
ijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin
luki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli
ollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa.
Minä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat
minua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista
ponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää
lapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana
sanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä
on hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani
jäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei
aikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia
eri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin
mestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään.
Hän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin
pari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä,
joten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani.
Yhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään
kieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa
rikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!'
huudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa
minut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo
kahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt
minulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset
opettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin
sentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin
hieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä,
sillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin
kyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina
heidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka
koetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään;
häntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina
enemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia
itse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini
riensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti
vastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin
mitään."

"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa,
kunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja,
sopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt
lasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa
minut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin
täyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen
huostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän
itsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin,
että olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi
vaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän
läksi pois jakaakseen sitä toisaalle."

"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin
se kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa
perheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä.
Lakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet
muuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä
enemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia
irstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet
vanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin
jokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää
riittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä
tuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6]
vihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme
tiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin
lähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan
matkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on
Jumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa,
joita se niin viljalti tarjoo."

Siihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa
mukaan haastella vaiheitaan: "Hyvät herrat", alkoi hän, "minulle
on aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin
herra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa;
häntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä
äitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena
kuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt
päivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin
armottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet
silmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja
useimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua
hutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa;
hän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi
yksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa
niin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin
neljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä
Saragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan."

"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana
nilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e.
Aamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme.
Sitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme
taas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka
olivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin
ikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen
silmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja.
Mutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin
muutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten
kuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole
sen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis,
hyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä
jos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan
varmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa;
mutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne."

Sitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne
kaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat
yhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He
alkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita
eri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä
mennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin
kammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa.
Auttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: "No,
Gil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä
on täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat;
joukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme
sopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta
elämää parissamme."



Kuudes luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas koettaa paeta ja miten yritys
onnistuu.


Nämä sanat lausuttuaan rosvokapteeni meni sänkyynsä; ja minä palasin
saliin, jossa korjasin pöytäkalut pois ja panin kaikki järjestykseen.
Senjälkeen menin kyökkiin, jossa Domingo (se oli vanhan neekerin
nimi) ja Leonarda rouva parhaillaan illastivat minua odottain.
Vaikk'en tuntenut vähääkään nälkää, niin istuuduin kuitenkin heidän
viereensä. En voinut mitään syödä, ja kun olin yhtä alakuloisen
näköinen, kuin siihen oli syytäkin, niin nämä kaksi toistensaveroista
ryhtyivät minua lohduttamaan; mutta sen he tekivät tavalla, joka
pikemmin saattoi minut epätoivoon kuin huojensi raskasta mieltäni.
"Minkävuoksi sinä olet niin huonolla tuulella, poikaseni?" lausui
ämmä. "Iloitahan sinun pitäisi kun saat olla täällä. Sinä olet
nuori ja näytät hiukan kevytmieliseltä, maailmassa sinä saattaisit
joutua hunningolle. Siellä sinä varmaan olisit päätynyt irstailijain
pariin, jotka olisivat vietelleet sinut kaikellaisiin huvitteluihin;
sensijaan sinä olet täällä oikeassa rauhan satamassa". -- "Leonarda
rouva on oikeassa," virkahti nyt neekeri vuorostaan arvokkaasti, "ja
siihen voimme lisätä vielä sen, ettei maailmassa ole mitään muuta
kuin vaivoja ja kiusaa. Kiitä taivasta, ystäväni, että olet näin
yhdellä kertaa päässyt erillesi kaikista elämän vaaroista, huolista
ja murheista."

Kuuntelin tyvenesti näitä viisaita kehotuksia, sillä suuttumisesta ei
olisi ollut mitään hyötyä. Käsitin hyvin, että jos olisin päästänyt
harmini valloilleen, niin he olisivat vaan nauraneet. Syötyään ja
juotuaan aikamiehen määrän Domingo vihdoin nousi ja läksi talliinsa.
Sitten Leonarda otti lampun ja johdatti minut muutamaan komeroon,
jota käytettiin myöskin niiden rosvojen hautausmaana, jotka sattuivat
luonnollisella kuolemalla kuolemaan. Siellä hän näytti minulle tilaa,
joka oli paljo enemmän haudan kuin vuoteen näköinen. "Tämä on sinun
huoneesi, sinä veitikka", lausui hän, nipistäen minua ystävällisesti
leuasta, "tässä se toinenkin poika makasi eläessään joukossamme,
se jonka paikalle sinä olet päässyt, ja täällä hän lepää vielä
kuoltuaankin. Hän kuolla kutkahti ihan tuoreimmassa ijässään; älä
sinä vaan seuraa hänen tyhmää esimerkkiään". Näiden sanain jälkeen
hän antoi minulle lampun ja meni kyökkiinsä takaisin. Minä laskin
lampun maahan ja heittäysin karsinaan, en juuri lepoa saadakseni,
vaan voidakseni oikein päästää ajatukseni valloilleen. "Oi taivas!"
vaikeroin itsekseni, "voiko kauheampaa kohtaloa ihmiselle tulla kuin
minulle? En enää milloinkaan saa nähdä päivänvaloa; ja ikäänkuin se
ei vielä riittäisi, että olen elävältä haudattuna kahdeksantoista
vuoden ijällä, saan vielä olla varkaitten palvelijana ja viettää
päiväni rosvojen ja yöni kuolleitten keskellä." Nämä ajatukset, jotka
tuntuivat minusta vuorenraskailta, panivat minun katkerasti itkemään.
Mutta sitten maltoin mieleni, sillä huomasin turhaksi kuluttaa
itseäni joutavalla itkulla, ja aloin miettiä keinoja pelastuakseni
täältä. Lausuin itsekseni: "Onko siis aivan mahdotonta päästä täältä
pois? Rosvot nukkuvat; keittäjätär ja neekeri samoin kohta; enköhän
voisi heidän kaikkein nukkuessa osata tämän lampun avulla käytävään,
josta tähän hornaan tulinkin? Tosin en ehkä jaksa nostaa laskuovea,
joka on käytävän suulla. Mutta katsotaan; eihän mikään estä
koettamasta. Hätä lisää voimiani, niin että ehkä hyvinkin onnistun."

Mietin tätä suurta suunnitelmaa. Nousin ylös niinpian kuin arvasin
Leonardan ja Domingon nukkuvan. Otin lamppuni ja hiivin kammiosta,
uskoen itseni paratiisin kaikkein pyhimysten huostaan. Ei ollut
helppoa osata oikealle tielle tämän uuden labyrintin sokkeloissa.
Pääsin kuitenkin tallin ovelle, ja näin vihdoinkin etsimäni käytävän.
Kulin eteenpäin laskuovea kohden, mieli täynnä sekä iloa että
pelkoa: mutta, voi hirmua! käytävän kesäpaikoilla tuli vastaani
tiiviisti sulettu rautainen häkkiportti, jonka tangot olivat niin
tiheässä, että tuskin voi kätensä läpi pistää. Masennuin kovin tämän
uuden esteen johdosta; sillä porttia en ollut tullessani ollenkaan
huomannut, syystä että se oli silloin auki. Rupesin kuitenkin
tunnustelemaan tankojen vahvuutta ja tarkastelemaan lukkoa, koetinpa
jo väkisin sitä irti riipaista, kun samassa tunsin harteillani viisi
kuusi vihaista ruoskan iskua. Päästin siitä niin vihlovan parkauksen,
että koko luola kajahti; ja vilkaistuani taakseni näin siinä neekerin
paita päällä, toisessa kädessään salalyhty ja toisessa esine,
jonka vaikutuksen tunsin selässäni. "Ohoo, poikaseni", rähisi hän,
"vai sinä aiot karata! Hei! älä luule minua nenästä vetäväsi, minä
kuulin kyllä sinun puuhasi. Luulit kai portin olevan auki? Tiedä,
sinä juutas, että se pysyy tästälähin aina kiinni. Kun me kerran
pidämme täällä jotakuta vasten hänen tahtoaan, niin saapi olla paljon
visakampi sinua päästäkseen käsistämme pois."

Parkaukseni oli säikäyttänyt myöskin pari kolme rosvoista, jotka
eivät olleet varmoja, ettei vaan itse pyhä hermandad ollut heidän
kimpussaan. He hyppäsivätkin senvuoksi ylös huutaen kovalla äänellä
tovereitaankin. Siten he olivat paikalla jalkeilla joka mies, ja
siepaten miekkansa ja pyssynsä he riensivät melkein alastomina minun
ja Domingon luokse. Mutta heti kun kuulivat, mikä hälinään oli syynä,
niin heidän levottomuutensa muuttui leveäksi naurunhohotukseksi.
"Mitenkä Gil Blas", lausui eräs heistä, "et ole ollut luonamme
vielä kuin kuusi tuntia ja pyrit jo pois? Mene nukkumaan. Tällä
kertaa pääset nyt sillä rangaistuksella, jonka Domingolta jo sait;
mutta jos hän huomaa sinun kerrankaan vielä yrittävän karata, niin
pyhän Bartholomeuksen nimessä me nyljemme sinut elävältä." Tämän
lausuttuaan hän läksi pois. Toisetkin rosvot palasivat kammioihinsa
nauraen sydämmensä pohjasta minun yritykselleni päästä eroon heidän
kumppanuudestaan. Neekeri oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja palasi
talliinsa. Minullakaan ei ollut muuta tehtävänä kuin kömpiä takaisin
komerooni, jossa huokailin ja itkeskelin lopun yötä.



Seitsemäs luku.

Mitä Gil Blas tekee paremman puutteessa.


Ensi päivinä luulin kuolevani kalvavasta surustani. Tuntui kuin
olisin muuttunut elävältä vainajaksi; mutta sitten hyvä henkeni
toi minulle ajatuksen ruveta teeskentelemään. Olin olevinani
vähemmän alakuloinen; vaikkei siihen ollut hiukkaistakaan halua:
osasin sanalla sanoen pakottaa itseäni niin hyvin, että Leonarda ja
Domingo alkoivat uskoa sen todeksi. He arvelivat linnun suostuneen
häkkiinsä. Rosvot käsittivät muutokseni samoin. Olin iloisen näköinen
tarjotessani heille juotavaa ja sekaannuin heidän keskusteluunsa,
kun keksin jonkun sopivan leikkisanan siihen. He eivät ollenkaan
ottaneet pahakseen rohkeuttani vaan olivat päinvastoin hyvillään
siitä. "Gil Blas," lausui kapteeni minulle eräänä iltana kun olin
lausunut jonkun sukkeluuden, "se on oikein, että olet heittänyt
kaikki surut hiiteen; minusta on hauska nähdä sinun hyvää tuultasi ja
kuulla leikinlaskuasi. Ihmistä ei tunne heti ensi näkemällä; minä en
tosiaankaan uskonut sinua niin sukkelaksi ja leikkisäksi."

Muutkin ylistivät minua tuhansin sanoin ja kehottivat pysymään
edelleenkin yhtä rohkealla mielellä. He näyttivät minuun niin
tyytyväisiltä, että päätin käyttää sitä hyväkseni. "Hyvät herrat",
lausuin heille, "sallikaa minun avata sydämmeni teille. Siitä aikain
kuin olen täällä asunut tunnen kerrassaan muuttuneeni. Olen mieltynyt
teidän toimeenne, minä aivan palan halusta saada kunnian kuulua
teidän joukkoonne, ottamaan kerallanne osaa retkienne vaaroihin."
Sanani herättivät yleistä hyväksymistä, ja intoani kiitettiin
paljon. Mutta sitten päätettiin yksimielisesti antaa minun palvella
vielä jonkun aikaa taipumusteni koettelemista varten. Senjälkeen
minut luvattiin ottaa koeretkelle. Sen johdosta ylenisin pyrkimääni
arvoon, eikä suinkaan epäilty kokeen onnistumista minunkaltaiselleni
hyvälahjaiselle nuorukaiselle.

Sain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin
passarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi
tulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta
kuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan
sopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus
piti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja
useamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta
hän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen
nero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin
en, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä
pettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua
silmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei
puuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan
varttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa
ottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.

Kuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando
lausui eräänä iltana miehilleen: "Hyvät herrat, meidän tulee täyttää
lupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot
ajatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan
mukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että
otamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään.
Ottakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille." Rosvot
olivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen
katsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain
vapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan
uudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen
minulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli
yksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen
puvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään
ensimmäiselle retkelleni.



Kahdeksas luku.

Gil Blas lähtee rosvojen seurassa ja tekee ensimmäisen urotyönsä


Oli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni
rosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina
pyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin
erinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin
pukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko
ensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä
sietämään.

Me ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön
Leoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme
nähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä.
Siinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo
näimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla.
"Jumalalle kiitos!" huudahti kapteeni nauraen, "tuossahan tulee
Gil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin:
katsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä". Kaikki rosvot olivat sitä
mieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat
minua ryhtymään tuumasta toimeen. "Hyvät herrat", lausuin heille,
"tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi
ihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne." -- "Ei, ei," lausui
Rolando, "se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan;
muuta emme sinulta vaadi." -- "Minä menen nyt", vastasin, "antamaan
mallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän
hyväksymisensä." Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden,
anoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin
mielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta
useimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos
he olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat
paikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he
olisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään,
ja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis
ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin
häneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden.
Hän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään
säikähtyneeltä: "olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin
ruvennut huonoon ammattiin." -- "Arvoisa isä", vastasin hänelle,
"niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut."
-- "Voi, poika parka!" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka
ei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, "mitä sanot? Mikä
sokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi..." -- "Mitä
joutavia, teidän kunnianarvoisuutenne," keskeytin hänet kiirehtäin,
"säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä
saadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat
tänne joutuin!" -- "Rahat?" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on
kovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet
meidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä
se luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä
ruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan
vaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla
tekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen.
-- "Ettepä aivan niinkään," vastasin; "teillä on aina hyviä
kultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta
lopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian
kärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun
kuulan lävitsenne."

Näitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään
henkeänsä. "Vuotahan", hän lausui; "sen sinä saat, koska sitä
välttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana."
Niin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen
kukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa,
jota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa
kylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden
tyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni
muulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin
ylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään
ja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä
tuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin
kuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin
innokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. "Rohkeutta vaan,
Gil Blas", lausui Rolando, "sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan
sinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan,
että sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en
sitä asiaa ymmärrä." Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen,
vakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä
hyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä
siihen päämäärään.

Ylistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni
sitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron
sisällystä. "Katsokaamme", sanoivat he, "katsokaamme, mitä munkin
kukkarossa on." -- "Se täytyy olla hyvin varustettu", jatkoi toinen,
"sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin".
Kapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä
kaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa
joukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen
saaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. "Herran
tulukset!" huusi luutnantti, "olemme suuresti kiitollisia Gil
Blas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko
joukollemme."

Tämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat
pitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia
kompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä
kehnouttaan.

Minä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois,
sillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.



Yhdeksäs luku.

Jossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.


Me viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan
matkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon.
Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa
tänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä
vieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden
vaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat
hyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka
näyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan,
jos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando
käski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli,
että hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen
järjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja
kohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran
vavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää
hikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä
ihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat
asettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando
huomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti:
"kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle,
että jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista
se!" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni
välittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa
sieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta
kuin toiseltakin.

Samalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat
minkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta
tarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli,
kuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa
ottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti
puettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi
miehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut
muita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut
kuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan,
niin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni
kaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa,
valmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin
silmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en
voi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.

Tapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka
olinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni
niin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka
minua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja
senjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon
johdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan
hengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi
mies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti
haavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan
hipaissut nahkaa.

Rolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten
sisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä
tai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta,
vaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut.
Hän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä
vieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan,
meidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan
kiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen
pauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa.
Muulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli
taistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme
ratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden
selkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen
etu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen
kapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin
vahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme
saaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi
rosvotut ruumiit.



Kymmenes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen
toimeenpanosta.


Yötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat
talliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta,
sillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin
lisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus
herpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän
voinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin,
ilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen
kiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme
kaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman
varjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet
virkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan
ja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa,
hän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat
kuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden,
ikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset
vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi
uudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat
kuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli
soveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla
yrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä
jättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.

Sitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut
aikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen
haavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme
tarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä
ja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta
lippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti
suunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä
emännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista
varten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta
sitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: "tunnustappa, Gil
Blas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti". Vastasin
tunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin
sankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko
seurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi,
sillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin
nuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti
käyttäytynytkään.

Senjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme
tuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa
Mansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä
kuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme
illallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka
huomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän
eläisi yön yli.

Jätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski
Leonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä
puolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan
rupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin
varma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen
kohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta
ajatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä
kohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen
liittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan,
aloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni
samalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua
ja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä
ajatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään
pakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna
sitä toimeenkin seuraavalla tavalla.

Olin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja
tuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja
keräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan.
Vastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät
paremmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin
naamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten
rauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet.
Mutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä
jäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot
kaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat,
että vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä
näyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli
leikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella
kärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi
viinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen
antoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti
ruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin
armoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä
paraten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa
teeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli
minulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä
sekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät
rääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää
valittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä
uhriksi.

Tämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat,
ettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään
Mansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni
heille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei
he estivät sen. "Ei, ei, Gil Blas", lausui Rolando herra, "jää
sinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat
tulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä
vaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa." Minä en tohtinut olla
liian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti
suostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta,
etten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he
läksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän
lähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin
itsekseni: "Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta
itsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet
niin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene
häiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä
tilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa."
Nämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin
miekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani
kuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui
vangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen
täydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua.
"Itkekää, tyttöseni", lausui akka hänelle, "vuodattakaa vaan viljalti
kyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä.
Kohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa,
kunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen,
ja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein
kunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he
keksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi
halusta teidän sijassanne."

En antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin
pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin
avainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa
ei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran
rakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä
vaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:

"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa
kanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte."

Rouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi
jalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin
hänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin
muutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla
Leonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla
ampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka,
joka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan
vastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan.
Sitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen
kammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini
niin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini
tekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa
takaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten
runsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni
pistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan
ja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta
ja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen
parantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi
vähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut
ahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni
tallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti
minua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan
kulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin
laskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan
onnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi
meille kaksinkertaiset voimat.

Päivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä
onkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin
satulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa
ensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme
eräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme
umpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että
se mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen
toveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli
pelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa
jälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät
meitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen
olisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen
takana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti
käskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme
päivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen,
jossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa
matkalla -- silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista.
Hän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka
olin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen
minua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut.
Vahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki
vaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä
kertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa
luvussa sen aion esittää.



Yhdestoista luku.

Donna Mencia de Mosqueran historia.


Minä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia
de Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko
isänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa
sodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän
omaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin
ainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka
myötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista
aatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni
saavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas
ja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä
löytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu
vielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki
ihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi
hänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.

Muutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä
paikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen
kilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan,
ja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin
corregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja
Mellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti
kuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin,
jossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin
hänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. "Armahin Menciani", hän
lausui lopuksi, "meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan
corregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua
suurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä
en ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa." Hänen mielensä apeus
ja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi
minun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä
ottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki
minut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme
ja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli
valmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut
tilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos
tuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä
kuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin
lähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki
Valladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt
mitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen
kostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari
huomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti
ainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme.
Se onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.

Jouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin
senvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en
pitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät
kaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan
puolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella
jäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa
kohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet
johdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan
hänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta
huolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in
valtakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa.
Eräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon,
vakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa
Portugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan
taistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat
minun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä
sanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani
ja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi
naimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian
markiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat
ritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän
ikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don
Alvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin
minusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa
hän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan
luokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin
häntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni.
Tahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä
miellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se
synnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä
minua toista kertaa päättääkseen naida minut.

Hän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa.
Tämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran
oli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin
ei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka
kyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan
moniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota
tilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä
ratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta
ja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan
herran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa.
En tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt
hänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan
pääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut
mieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä
toisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin
paljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt,
päinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin
puolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki
sukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen
tarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin
sillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan
heikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys
saattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.

En jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua
itseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka
häitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan
linnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi
oli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki
toivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias,
niin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla
oli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don
Alvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi
markiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin
jälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti
rakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta
ensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki
ponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen
hellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden
tunteilla.

Tällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä,
seistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä,
puutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli
minua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut
sitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni
ikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli
minua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin -- vuorostani
tarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen
kasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä
yhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään
huudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in
kanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani.
Ilmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut
käsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli
pettänyt silmiäni. "Rauhottukaa, rouva kulta", lausui hän, "älkääkä
ajatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään
voisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään
mahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni
pistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä
hän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille." Ines
läksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran
mielenliikutuksen vallassa ja lausui: "Rouva, epäluulonne oli vaan
liian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi
päästä salaa käymään luonanne."

Kun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi
oli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni
salaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa
olin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä
oikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen
astuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan
suurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni,
niin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön
suinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa
teille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä
vaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä
pettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on
teidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden
saitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun
kuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun
ette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut.
Tiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen,
ja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat
teidät markiisin puolisoksi. -- "Oi", huudahdin itkien, "miksi
puolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä
antaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin
olin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani!
olihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta
nähdä teidät luonani." -- "Armahin Menciani", vastasi don Alvar
äänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat,
"minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää
suinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa
teidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen.
Aina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa
onnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja
onnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja
itsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää
voinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni
perästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa
kiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken.
Saavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin
tuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin
päästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko,
että minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän
nauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon
teille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä
odottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua."

-- "Ei, don Alvor, ei", huusin silloin, "taivas ei ole turhan tautta
lähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen
kerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan
kuolema voi meidät tästedes erottaa." -- "Kuulkaa minua", vastasi
hän, "jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne
minun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma."
Hän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän
osotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin
siihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen
seurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti:
"Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska
siis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis
vaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme
Betancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla.
Siellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on
ryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan
riistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia
uskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä
hakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa;
olen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat
saattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian
kuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don
Ambrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän
linnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla." Minä suostuin.
Don Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme
ratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka
eivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat
säikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta
hän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä
naimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.

"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä
kuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli
ennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä
kalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme.
Suuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän
sinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio
kotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan
ja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme
ainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi
yhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme.
Don Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen
kuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla
viisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen
sitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa
tekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä
tarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan."



Kahdestoista luku.

Gil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen
epämieluisalla tavalla.


Donna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä
häneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä,
kun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka
vasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä,
että Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita
santarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs
nuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja
katseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa.
"Pyhän Jaakopin nimessä", huudahti hän, "se on minun ihokkaani! aivan
sama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa
kiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle
hyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi
niitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla."

Älysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi,
jonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin
siitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti
häntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi
merkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen,
että seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti
meidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin
olin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa
seurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen
pois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain
velvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan
kaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi
sitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.

"Voi sinuas, ihmiselämä", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan,
"kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta
lähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni
hädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin
tullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin
tuttavuuteen." Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. "Älä ole
milläsikään, Gil Blas", lausuin itsekseni, "ole luja; ehkäpä tätä
aikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä
epätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan
kärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!" lisäsin surullisesti,
"petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on
riistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön
lintu."

Peltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää
vartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen
vettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani
viisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli
uudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin
häntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni
hiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut
mitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua
sanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta.
Kuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi
minulle: "Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä
ilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi
olleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä,
ja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä
päivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit
kulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän
on Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta;
jos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla
vapaa."

Olin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta
selvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän
aikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa,
kun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana.
Tunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt
matkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin
maksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa
minut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut
milloinkaan nähneensä minua. "Voi sinua, petturi", huudahdin
silloin, "tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus.
Katsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit
piinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti
peljätit." Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut
mitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni
väitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi
pääsyni siirrettiin toiseen kertaan.

"Poikaseni", lausui corregidor silloin, "näethän, ettei muulinajaja
vahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi,
niin halusti kuin sen tekisinkin."

Sainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota
edelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani.
Kun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä,
vaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti
epätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. "Lopultakaan minulla ei
ollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla
oli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja
sitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan
saan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois
joutuakseni kaleereihin".[11]



Kolmastoista luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän
sitten menee.


Viettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat
seikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen
mukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat
toinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi
niukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät
taas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti
en ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli
eräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja
kolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en
ollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.

Eräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja
Mondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja
pötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt
tuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän
keskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki
seikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini:
ensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän
myötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut
sinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä
suuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut
vapauteen.

He pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän
ei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen
jälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.

"Gil Blas", niin hän lausui minulle, "voisin vielä pitää sinua
täällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää
odotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta,
sanoppa", jatkoi hän, "jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola
on, niin etkö voisi sitä löytää?" -- "En, herra tuomari", vastasin
siihen, "sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja
myöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton
tuntea paikkaa, jossa se on." Silloin tuomari läksi pois sanoen
käskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija
saapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa
oli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni
ihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet,
mutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan
mekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä,
minkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat
nielleet kaikki.

Häpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit
tavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa
heti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä
minun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni
sai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani,
johon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta
nähdessään minut. "Kas, tekö se olette!" huudahti hän, "en ollut
tuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte
nyt ruveta hommaamaan?" -- "Minä tuumiskelen", vastasin hänelle,
"lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan,
jonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja;
sitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä
latinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa.
Matkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä
pöytään kutsuta." -- "Kyllä ymmärrän", vastasi hän, "minä annan
teille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole
minkään piispa." Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni
niin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen
päivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki
maailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista
menemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni;
lähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi
hyvyydestään.

Laulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen
sisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi
olin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen
kohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin
moniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole
enää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia
donna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin
kärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan
ettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle
sydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää
ja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota
minulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti
soveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa,
mutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa
haastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian
markiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin,
tiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. "Tepä nyt kyselette",
vastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä
kovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen
peninkulman päässä Ponte de Mulasta.

Syötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli
jo käsissä, sekä pyysin huonetta. "Huonetta teille!" vastasi emäntä
äärettömällä ylenkatseella, "ei minulla ole huonetta sellaisille,
joiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut.
Latooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa:
ettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata." Hän ei itsekään
aavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa,
vaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian
niin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.



Neljästoista luku.

Jossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.


Nousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle,
joka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan,
johon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen
henkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt
vastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla
don Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren,
hänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka
hän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia
kohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa
luostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta
sanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on
vastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä.
Portinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten
takaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun
ei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui
synkeässä surupuvussa ristikon taa.

"Olkaa tervetullut", lausui hän minulle herttaisella äänellä. "Neljä
päivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä
etsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä
saapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt,
että teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin
viattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene
tarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi,
mutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo,
etten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani
teitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko
millännekään," jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä
niin surkeassa vaatetuksessa. "Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka
olette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen
tekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta
tilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä.
Minulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille,
tuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni."

"Te tunnette", jatkoi hän, "minun vaiheeni siihen päivään asti,
jona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä
minulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi
tarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa
minut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan.
Paluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni
liian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku;
hän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia.
Tämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin
kuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin
polvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän
tuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän
huomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä
se, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä
kuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor',
vastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen
puolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet
taas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin
hänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme
ja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin,
mitä minulle oli tapahtunut."

"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä
riittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä
voisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette
luotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora,
olisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa
ajaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema.
Minä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin
kiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta,
ja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni.
Niin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla
ilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen
hetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy
lausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain
johdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä
tuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka
oli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti
vuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan;
hän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden
perijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En
aio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa
maailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani
hyväntekeväisyydellä."

Niin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista
esiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: "Tässä on sata
kultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa
sitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani
niin vähään." Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde
Burgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen
jälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin
ravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni.
Pyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja
ajatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta
huolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani.
Silloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri
koiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja
vastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan
tarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon
rahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin
jotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että
minä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa
minusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan
lopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani
eräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat
suosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen
toimittamaan luokseni räätälin. "Eiköhän ole parempi noudattaa
tänne vaatekauppias", sanoi hän, "hän tuopi muassaan kaikenlaisia
vaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä." Minä
hyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan,
niin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella
pitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa,
johon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.



Viidestoista luku.

Jossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa
donna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.


Minulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein
kaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin
makuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian
vaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa,
sillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia
itselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko
alkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni
Salamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä
maisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle?
Vetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen
aivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä
ja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.

Aioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa
saavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa
aatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja
niin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani
ylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat
siitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä
vuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän
täytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen
rauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian
muuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi
apulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla
peitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen:
"Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun,
ettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan
panetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta
millään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen,
heissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia
kuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko
kaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka
viidestä pennistä -- yhm! viisi penniä markasta piti sanomani.
Minun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin
tavalla."

Pidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni
uskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata
nyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He
näyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta
ne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian
vähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä,
joka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti,
vaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty
ihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä
housut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut
kultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani
ostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui
erinomaista aistiani. "Peijakas!" huudahti hän, "näkee heti, että
te olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on
tehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin
pari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette
löydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette
ole nähnyt." -- "Mikähän olisi tämän hinta?" kysyin sitten. --
"Kuusikymmentä tukaattia", vastasi hän, "sillä hinnalla olen jo
kerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen
mies." Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin
oli kukaties puolet liikaa. "Teidän armonne", vastasi kauppias
kylmästi, "minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta
tämä", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, "ottakaa tämä, sen
voin myödä halvemmalla." Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan
edellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin
luin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka
helposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta
omastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt.
Tyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.

Olinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen
omistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten
hankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät
ja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu
oli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni
peilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut
höyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna
Mencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän
kiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme
kohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle
kaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden
sormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun
ottamaan muistoksi häneltä.

Seisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti
odottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään
tyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä
takaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin
mieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne,
laski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta
ison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä
rahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain,
ja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan
pussin eräälle pöydälle: "Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää
tämän teille."

Tein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla
kohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta,
hyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein
sen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia.
Viimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan,
mitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani,
jotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti.
"Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa", huudahti hän. Kerroin hänelle
silloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella
tarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni,
ja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin
häneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.

Hän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: "Herra Gil Blas,
olen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut
minulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua
teille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte
minusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään
sinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis
teitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä.
Siellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka
komeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan
miehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman
kasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen
hänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista."

Tämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä
seuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista
muulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän
oli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen.
Hän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio
Lamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään
näyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on
pää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin
olevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani
hänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun
alusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle
läksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle
Madridiin.



Kuudestoista luku.

Jossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.


Ensi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme
kello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme
erääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin
muulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon
käskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni
hieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä
jalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein
yö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa,
mutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi
hurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä
Jumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta
Burgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja
käskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.

Antaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä
kädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta
enemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu.
Hän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika
kantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä
kaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten,
enkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi
vastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren
ja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki
hämminkini vielä suuremmaksi. "Taivas olkoon ijäti kiitetty",
huudahti hän. "Teitä minä juuri etsin, herra ritari!" Tämä esipuhe
johti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista
häpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin,
mikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. "Minä olen", jatkoi
hän, "donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin
suuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen.
Kuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä
hyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi
tuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan
tiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta,
jonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni
vapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät", jatkoi hän, "tahdon
näyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin
rakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti
tulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin
täällä".

Pyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa;
mutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan
portilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä,
että matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, "sillä", lausui hän,
"Valladolidissa on niin paljon varkaita"; mikä ei valetta ollutkaan.
Sitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan
palvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois,
suureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman
niitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.

Jonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä
pois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin
komeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä
vahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni
kysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän
ollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: "Herra Gil Blas, minä
odotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka
on kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle
nähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta
kiitollinen!" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä,
ja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän
astui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän
näköinen mies. "Onpa hyvä että tulit veliseni", lausui sisko hänelle:
"tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä
huvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä
hyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle.
Katsohan", jatkoi hän, "tässä on hänen kirjeensä". Don Rafael avasi
kirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat:

    "Rakas Camillani!

    Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni
    että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin
    epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja
    vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän
    teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa
    luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään
    pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä
    Burgos'issa.

                           Uskollinen serkkunne: Donna Mencia."

"Niinkö!" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, "tämä herrako on
serkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä."
Näin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä.
"Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni
suosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa
teidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni
Camilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka
on tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä
ihminen voi toiselle tehdä!" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin,
joita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän
huomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis
toimitti palvelijansa vetämään ne pois.

Senjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä
katettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja
minä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia
kohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin
mitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä
huomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don
Rafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti
hänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen
pyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi
aikaa heidän luokseen.

Huomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael
ehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan
kuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä
toimittaa minulle. "Siellä", lausui hän, "voimme ensin huvittaa
itseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte
kävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten
siellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne".
Suostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan
seuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme
pöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. "Herra Gil
Blas", lausui hän syleillen minua, "jätän teidät nyt sisareni
seuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja
ilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme." Senjälkeen
hän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän
tarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: "Teillähän on sangen
kaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?"
-- Vastasin, etten ole. -- "Sepä ikävää", vastasi hän, "olisitte
saanut arvostella tämän hinnan." Hän näytti minulle suurta rubiinia,
joka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi:
"Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa
Filippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät
sanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen." -- "Sen hyvin
uskon", vastasin, "sehän on tavattoman kaunis." -- "Koska se teitä
miellyttää, niin vaihtakaamme niitä", vastasi hän. Samassa hän
otti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon
jälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta,
Camilla lausui hyvää yötä ja läksi.

Sulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään
minua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan;
matkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla
kauniilla unelmilla. "Jumalan kiitos", lausuin itsekseni, "onneton
olen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan
pistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta."
Nautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa
minulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni
uuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin
makuulle.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin
hyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut
hänelle nimenomaisen määräyksen. "Ambrosio", mietin, "uskollinen
Ambrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän
laiskalla tuulella." Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon
pahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa,
ja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen
yöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin
Ambrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni
ja kysyi:

"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen
päivänkoittoa." -- "Mitenkä, teidän talostanne?" huudahtin; "enkö
siis olekaan don Rafaelin luona?" -- "Minä en tunne sen nimistä
herraa", vastasi hän. "Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen
isäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se
nainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen
erästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän
suoritti jo maksunkin etukäteen."

Nyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta
ja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi
asiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan
syyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan
tapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani
Majuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun,
sadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin
koko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin
minäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti
olevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen
kattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin
hänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin
isännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.



Seitsemästoista luku.

Jossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden
jälkeen.


Surkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että
olisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan
kuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja
lohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään
olleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat
taskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä
hienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat
he olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin
isännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat
minulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut
nyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan,
olivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä
päivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta,
ja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan
arvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois.
Käsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta
matkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien
mitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin
kääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten
ajattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen
ohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta.
Tuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan
Camillalta, päästin raskaita huokauksia. "Niinpä niin," lausuin
itsekseni, "jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen
vaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan
varmuutta siitä, että olen suuri tomppeli."

Halusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli,
ja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen
tukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään
ihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären
hittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani
juvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi
katselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei
paikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, "Ohoh, Gil Blas", lausui
hän, "etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt
niin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne?
Muistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi."

Olin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme
toisiamme sydämellisesti. "Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!"
lausui hän sitten, "en voi sanoin lausua iloani siitä... Mutta",
jatkoi hän hämmästyneenä, "missä asussa näenkään sinut? Taivahan
taatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset,
samettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu!
Perhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika". -- "Sinä erehdyt",
lausuin; "asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin
luulet". "Ahaa", vastasi hän, "sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja
mikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?" -- "Sen olen saanut eräältä
varasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta".

Nämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti
huomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan
vaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa;
mutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska
emme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme
erääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä
juttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut
Oviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä
sangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista
tilaani, mutta lausui sitten: "Kaikissa elämän vastoinkäymissä
on hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin
voimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa
onnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa
niin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta
puolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät
milloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten
yläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä.
Viimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka
halusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta
ohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään.
Tämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa
oleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen
onnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on
ammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen
kerrassaan ihastunut olooni."

Kun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle:
"Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta
meidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata
paremmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi
ottaa korkeampi päämäärä." -- "Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas",
vastasi hän; "ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi
sen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän,
ikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa.
Mielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten
poropeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin
palvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu
hänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa
lopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt
isännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin,
että hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä
uskovinani -- eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin
matkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän
muitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen
hänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen
siipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä
rikkaaksi."

-- "Kauniit toiveet," vastasin hänelle, "toivotan onnea sinulle,
rakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen
aikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja
lähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa
saavuttaa opettajanpaikan". -- "Oiva tuuma", huudahti Fabricio, "soma
ajatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi!
Mutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi
paikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi
punnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla
varuillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet
tuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat
paimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten
joka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä
on sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden
vaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen
laadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä,
ja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta
edes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on
sielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei
rasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija
elää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä
vatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika,
huolehtimatta huomisesta."

"En lopettaisi ollenkaan", jatkoi hän, "jos rupeisin luettelemaan
palveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi
mielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni".
-- "Olkoonpa niin, Fabricio", vastasin minä, "mutta sinun
isännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin
sinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan."
-- "Oletpa oikeassa", vastasi hän, "jätä se minun huolekseni. Minä
vastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan".

Oman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän
kuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta
palvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui
minulle: "Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo,
jonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina;
hänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä
perheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja
hän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan
myöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut
ennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen
hankkimansa".

Keskustellessamme tästä omituisesta osoitekonttoorista, vei
parturi Nunez'in poika minut eräälle syrjäiselle kadulle. Menimme
muutamaan pieneen taloon, jossa eräs mies, joka oli ijältään jonkun
vuoden kuudennellakymmenellä, kirjoitteli puiselle taululle.
Tervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti, mutta hän ei noussut
paikaltaan, nyykäyttihän vaan hieman päätään -- lieneekö syynä
sitten ollut luontainen ylpeys, vai oliko se seikka tehnyt hänet
välinpitämättömäksi vieraitansa kohtaan, että ne tavallisesti olivat
vaan lakeijoita ja kuskeja. Minua hän sentään tarkasteli erityisellä
huomiolla. Näin häntä oudostuttavan, että koruommeltuun samettiin
puettu mies halusi ruveta palvelijaksi; hän saattoi pikemmin arvella
minun tarvitsevan palvelijaa. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut
olla epätiedossa, sillä Fabricio lausui heti; "Herra Arias, tässä
esitän teille parhaimman ystäväni. Hän on arvokkaan perheen poika,
vaikka vastoinkäymiset pakottavat hänen hakemaan palvelijan paikkaa.
Toimittakaahan hänelle ystävällisesti hyvä paikka, niin teette hänet
hyvin kiitolliseksi". -- "Niinpä niin, te herrat", vastasi Arias
kylmästi, "niinhän te puhutte kaikki; niinkauvan kuin olette paikatta
te lupailette kultia ja hopeita: hyvän paikan saatuanne te unhotatte
sen kohta". "Mitenkä!" vastasi Fabricio, "moititteko te minuakin?
Enkö ole teitä kylliksi hyvittänyt?" -- "Enemmänkin olisitte voinut
tehdä", vastasi Arias. Silloin minä tartuin puheeseen lausuen herra
Arias'ille, että aioin osoittaa kiitollisuuteni olevan todellista
laatua sillä, että suoritan velkani ennen palvelusta. Samalla vedin
taskustani kaksi tukaattia ja annoin ne hänelle, luvaten antaa lisää
päästyäni hyvään taloon palvelijaksi.

Hän näytti tyytyväiseltä menettelyyni. "Tuosta minä pidän", lausui
hän, "nyt onkin useita mainioita paikkoja auki; minä luettelen
ne teille, että saatte valita sen, mikä teitä miellyttää." Tämän
sanottuaan hän pani silmälasinsa pois, otti erään luettelon pöydältä,
käänsi muutamia lehtiä ja alkoi lukea: "Palvelijaa tarvitsee kapteeni
Torbellino, joka on äkkipikainen, raaka ja oikullinen mies; hän
ärisee alinomaa ja kiroilee, ja usein hän pieksää palvelijansa
raajarikoiksi." -- "Ottakaamme toinen", huudahtin minä tämän
kuvauksen johdosta; "tämä kapteeni ei ole minulle mieleen." Arias
hymyili innolleni ja jatkoi lukuaan: "Donna Manuela de Sandoval,
vanhanpuoleinen arvoisa leski, äkäinen, omituinen ja myötäänsä
palvelijan puutteessa; palvelija ei tavallisesti pysy kokonaista
päivää hänen luonaan. Hänellä on kymmenen vuoden vanha puku, joka
palvelee jokaista talon palvelijaa, olkoon hän mitä kasvua tahansa;
oikeastaan he vaan koettavat sitä ylleen, ja se onkin vielä melkein
kuin uusi, vaikka kaksituhatta palvelijaa on sitä jo käyttänyt...
Palvelija saa paikan kuuluisan tohtori Sangradon luona." --
"Pysähtykää, herra Arias", huudahti Fabricio; "me otamme tämän
viimeisen. Tohtori Sangrado on isäntäni ystäviä, minä tunnen hänet
hyvin. Gil Blas", jatkoi hän minuun kääntyen, "älkäämme viivytelkö,
ystäväni; lähtekäämme tästä paikasta tohtorin luo. Minä tulen itse
esittämään sinua ja takaamaan sinun puolestasi". Otimme jäähyväiset
herra Arias'ilta, joka vakuutti hankkivansa minulle toisen yhtä hyvän
paikan, jos en saisi tätä.



Kahdeksastoista luku.

Gil Blas rupeaa tohtori Sangradon palvelijaksi ja tulee kuuluisaksi
lääkäriksi.


Läksin siis Fabricion kera tämän kuuluisan tohtorin luo, joka
katseli minua ensin tarkasti ja lausui sitten: "Sinä näytät kelpo
pojalta, ja minä uskon sinun sopivan hyvin minulle, jos vaan
osaat lukea ja kirjoittaa." -- "Herra tohtori," vastasin minä,
"jos ei muuta tarvita, niin kyllä minä siitä vastaan; minä osaan
sekä lukea että kirjoittaa, sillä olenhan saanut täyden kouluopin
kotikaupungissani." -- "Vai niin", vastasi hän, "sinähän oletkin
sitten juuri minulle sopiva. Jää tänne; minun luonani sinulla on hyvä
olla, minun kohteluuni tulet olemaan tyytyväinen. Palkkaa en tosin
anna sinulle, mutta muuten sinulta ei pidä mitään puuttuman. Hyvää
hoitoa siis saat, ja sitäpaitsi opetan sinulle suuren taidon parantaa
kaikkia tauteja. Sanalla sanoen tulet enemmän oppilaakseni kuin
palvelijakseni."

Suostuin tohtorin esitykseen, toivoen varttuvani taitavaksi
lääkäriksi niin viisaan mestarin johdolla. Hän opasti heti minua
työhöni; ja tehtäväni oli kirjoittaa muistiin niiden sairaitten
nimet ja asunnot, joiden luokse häntä tultiin kutsumaan hänen
poissa ollessaan. Sitä varten hänellä oli vihko, jota tähän asti
oli hoitanut muuan eukko, joka oli hänen ainoana palvelijanaan;
mutta kun hänen kirjoitustaitonsa oli niin ja näin, niin usein oli
aivan mahdoton saada selkoa hänen harakanvarpaistaan. Sain siin
vihkon haltuuni - oikeastaan sitä olisi voinut kutsua kuolleitten
luetteloksi, koskapa melkein kaikki ne ihmiset, joiden nimet siihen
kirjoitin, kuolivat ihan järkiään. Kirjoitin siis, niin sanoakseni,
muistiin niiden nimet, jotka halusivat siirtyä toiseen maailmaan,
aivan kuin postivaunun kulettaja kirjoittaa niiden nimet, jotka
hänen vaunussaan matkustavat. Usein sain kynääni käyttää, sillä
siihen aikaan oli tohtori Sangrado kuuluisin lääkäri Valladolidissa.
Maineensa hän oli saavuttanut hyvällä supliikillaan, juhlallisella
esiintymisellään ja muutamilla onnistuneilla parantamisilla, jotka
olivat tuottaneet hänelle paljo enemmän kunniaa kuin ne ansaitsivat.

Sairaita häneltä ei siis puuttunut, eikä siis myöskään varoja.
Sitä hän ei kuitenkaan käyttänyt hyödykseen, hän eleli päinvastoin
sangen yksinkertaisesti. Me emme syöneet tavallisesti kuin herneitä,
papuja, keitettyjä omenia ja juustoa. Hän kehui näitä ruokia vatsalle
terveellisimmiksi, sillä ne olivat kaikista ruuista helpoimmin
sulavia. Siitä huolimatta hän varotti meitä syömästä niitä liiaksi;
mikä olikin epäilemättä sangen järkevästi harkittu. Mutta jos hän
siten suojeli palvelijoitansa ylensyömisen vaaralta, niin hän sen
sijaan lupasi meidän juoda vettä mielinmäärin. Siinä hän ei pannut
mitään rajaa, vaan lausuili useasti: "Juokaa, lapseni, juokaa
vettä niinpaljon kuin saatatte, se on kaikkia suoloja liuvottava
sulatusaine. Jos verenkierto on liian hidas, niin se kiihdyttää
sitä, jos se on liian joutuisa, niin se sitä tyynnyttää." Tohtorimme
uskoi niin lujasti tähän viisauteen, ettei milloinkaan juonut muuta
kuin vettä, vaikka oli jo jokseenkin vanha. Hän määritteli vanhuuden
jonkinlaiseksi luonnolliseksi näivetystaudiksi, joka kuivattaa ja
kuluttaa meitä; siitä syystä hän surkutteli niitten tietämättömyyttä,
jotka nimittävät viiniä vanhusten maidoksi. Viini vaan hänen
ajatuksensa mukaan, rasittaa ja heikontaa heitä; siihen hän lisäsi
sangen kaunopuheisesti, että tämä turmiollinen juoma on heille, kuten
kaikille muillekin, kavala auttaja ja petollinen ystävä.

Näistä korkeaoppisista selityksistä huolimatta sain, oltuani
kahdeksan päivää talossa ankaran ripulin ja aloin tuntea kiivaita
vatsanväänteitä, jotka, hävyttömästi kyllä, panin kaikkea liuvottavan
veden ja kehnon ravinnon syyksi. Valitin sitä tohtorille, toivoen,
että hän vähän heltyisi ja soisi minulle hiukan viiniä aterioiksi;
mutta hän vihasi liiaksi sitä ainetta suostuakseen pyyntööni. "Kun
sinä totut vettä juomaan, niin sinä voit siitä erinomaisesti;
muuten jos paljas vesi ei oikein sinua miellytä, niin löytyy kyllä
vaarattomia keinoja, joilla voi estää veden hiukasevan vaikutuksen
vatsaan. Salvia esimerkiksi ja Veronica antavat sille mieluisamman
maun; ja jos haluat sitä vielä sulavammaksi, niin otat hiukan
neilikkaa, rosmariinia tai unikkoa".

Mutta vaikka hän näin ylisti vettä ja opetti minulle salaisen
taitonsa valmistaa siitä ihmeellisiä juomia, niin join kuitenkin niin
vähän, että hän sen huomasi ja lausui: "Nytpä en todellakaan enää
ihmettele, ettet ole oikein terve, Gil Blas; sinä et juo kylliksi,
ystäväni. Veden pienissä annoksissa juominen vaikuttaa ainoastaan
sappielinten kehitystä ja vaikutusvoimaa; sensijaan kuin ne ovat
sen paljolla nauttimisella pois liuvotettavat. Älä pelkää, rakas
poikaseni, että runsas veden juominen heikontaisi tai kylmettäisi
vatsasi; heitä pois se turha pelko mielestäsi! Minä takaan
menestyksen; ja jos minä en ole mielestäsi kyllin pätevä sanoja,
niin mahdat ainakin uskoa Celsusta.[12] Tämä latinainen oraakkeli
lausuu ihania ylistyksiä vedestä; ja niiden, jotka puolustavat
viininjuontiaan vatsansa heikkoudella, hän lausuu nimenomaan tekevän
suurta vääryyttä tätä elintä kohtaan ja käyttävän sitä vaan oman
lihallisuutensa peittona."

Koska olisi ollut perin huono merkki, jos olisin heti lääkäriurani
alussa osoittaunut huono-oppiseksi, niin olin olevinani täydellisesti
vakuutettu hänen väitteensä totuudesta; tai, totta puhuakseni,
uskoinkin niin todella. Jatkoin siis veden juomista Celsuksen
takuulla, tai oikeastaan aloin liuvottaa sappeani juomalla
armottomasti tätä nestettä; ja vaikka päivä päivältä kävin yhä
huonommaksi, niin ennakkoluulo voitti kuitenkin kokemuksen. Lopulta
en kuitenkaan voinut enää kestää vaivojani, jotka lisääntyivät siihen
määrään, että päätin lopulta lähteä tohtori Sangradon luota pois.
Mutta hän antoi minulle uuden tehtävän, joka sai minun muuttamaan
mieleni.

"Kuulehan, poikaseni", lausui hän minulle eräänä päivänä, "minä en
kuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat
palvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen
sinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun
kauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä
aikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon
salaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit
tutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon
vaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää
sinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen.
Tiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän
veden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen
salaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut
selville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se
on kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen
veden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt
tunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun
pitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi
kuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä
hoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun
sairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut
ammattikuntamme kirjoihin."

Kiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut
mahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni
merkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne
sotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään
ollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan,
ja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni.
Ripustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään
isäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten
valmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka
sitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil,
joka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua
ja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka
parkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen
vertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä
päästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle
niin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.



Yhdeksästoista luku.

Gil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin
taidollakin. -- Takaisin saatu sormus.


Olin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan.
Kerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne
kaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. "Kaksitoista
realia on kovin vähän kahdesta käynnistä", lausui hän luettuaan ne;
"mutta kaikki on otettava." Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti
nimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen:
"Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi
erittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta,
minkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä
vuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta".

Tämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana
päivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja
läksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin
kirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta
tautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua
synnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut
vastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa
kuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä
koskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli
vesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen,
jota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän
sukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille
läsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi
neuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti
tervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa
tarkkaavaisesti: "Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni;
luulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta
nyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle
tuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut
tähän kaupunkiin." Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija
ja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla.
"Toivotan onnea", vastasi hän hienosti, "että olette ottanut
noudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään,
että olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta". Hän
lausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko
hän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin,
mutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: "Hyvät herrat,
olen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon
perinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja
määrätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen."

Silloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti
minulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten,
minkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. "Minä olen
sitä mieltä", vastasin, "että sairaasta on iskettävä suonta joka
päivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!" Silloin
pikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: "Ja te uskotte,
että se keino pelastaa hänen henkensä?" -- "Olkaa varma siitä",
huudahtin varmalla äänellä; "saatte nähdä sairaan paranevan ihan
silminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino
kaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!" -- "Niinpä on
siis Celsus aivan väärässä", vastasi hän, "väittäessään vesitautia
parannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa."
-- "Mitä Celsus", vastasin minä, "hän ei ole minun oraakkelini;
hän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni
meneteltyäni vasten hänen neuvojaan." -- "Kuulen puheestanne",
vastasi Cuchillo, "että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen
menettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille
nuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen
yleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo
ihmisiä kuolee hänen käsissään..." -- "Ei mitään hävyttömyyksiä",
keskeytin jotenkin kiivaasti. "Jos haluatte herra Sangradoa
arvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja
saamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen." -- "Pyhän Jaakon ja
Denysiuksen nimessä!" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, "te
ette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä
kynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa,
joka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi
pöllöpää." Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle
pistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä.
Ennätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä
toistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen
sai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini,
pitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta
minua.

Kauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua
kauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua
kylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi
maata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja
avaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa
kyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään;
mutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni,
näet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja,
niin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti:
"Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on
pukenut tuollaiseksi joulupukiksi?" -- "Maltahan, veljeni", vastasin,
"maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että
isäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen
ja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin
perustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka
häntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä." -- "Toivotan
onnea", sanoi Fabricio nauraen, "oletpa melkein kadehtittava, ja
puhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi
Fabricio".

Osottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen
onnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin
hänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja
kauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin
viiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni
teki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin
siemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei
pahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne
sangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme
yön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme
kumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.

Maustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua
jatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä.
Seuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka
tuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. "Niinkö",
vastasi hän, "sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan
kanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä,
mikä tauti hänellä on." Menin eukon mukaan, joka kuletti minut
taloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa
muuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni
hänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen
minuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti
samaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt
Camillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua,
lieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle
tuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta,
ja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara
liikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin
suurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että
naiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael
tai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja
vastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä
ja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati
minua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut
niin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön;
tein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien
arvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli
pysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä
suoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin
lämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.

Tein käyntini niin lyhyeksi kuin suinkin ja juoksin sitten Nunez'in
pojan luo, jonka tapasin juuri kotoa lähtemässä toimittamaan jotakin
herransa asiaa. Kerroin hänelle tapahtuman ja kysyin, eikö hän
arvelisi parhaaksi vangituttaa Camillan oikeudenpalvelijoilla. "Älä
hiidessä", vastasi hän, "siinä sinä pahoin pettyisit, ja sormustasi
et sillä keinoin saisi takaisin. Se myötäisiin vaan oikeuskulujen
korvaukseksi. Muistelehan vankeuttasi Astorgassa. Käyttäkäämme omaa
kekseliäisyyttämme saadaksemme takaisin kivesi. Minä otan keksiäkseni
sopivan tempun sitä varten. Mietin sitä kävellessäni sairaalaan,
jossa minulla on pari sanaa lausuttava laitoksen hankkijalle isäntäni
puolesta. Mene sinä siksi aikaa varttomaan minua kapakkaamme, äläkä
pitkästy, minä tulen tuossa tuokiossa takaisin."

Sain kuitenkin odottaa kokonaista kolme tuntia, ennenkuin hän
saapui. En ollut tuntea häntä aluksi, sillä hän oli vaihtanut pukua,
leikannut tukkansa ja pannut naamaansa valeparran, joka peitti siitä
toisen puolen. Hänellä oli vielä suuri miekka, jonka käsivarus oli
ainakin kolme jalkaa ympärimitaten, ja hänen perässään marssi viisi
yhtä tuiman näköistä miestä, joilla oli niinikään ankarat täysparrat
ja pitkät lyömämiekat. "Palvelijanne, herra Gil Blas", huusi hän
lähestyen minua, "tässä näette vastaleivotun alguazilin, nämä viisi
kelpo miestä perässäni ovat kaupunginpalvelijoita samaa maata. Nyt ei
muuta kuin saatatte meidät sen naisen luo, joka on teiltä varastanut
timanttinne, niin minä vastaan, että otamme sen häneltä takaisin."
Minä syleilin Fabriciota näitten sanain johdosta, jotka ilmaisivat
minulle selityksittä, millä juonella hän aikoi asian toimittaa,
sekä lausuin hyväksyväni täydellisesti hänen tuumansa. Kehaisin
myöskin hänen ovelia apulaisiaan, joista kolme oli palvelijaa ja
kaksi parturinkisälliä, hänen ystäviään, jotka hän oli hommannut
kokoon. Käskin tuoda viiniä kaulankastiksi miehille, ja sitten
läksimme yön tullen kaikki yhdessä Camillan luo. Kolkutimme porttiin,
joka oli sulettu. Eukko tuli avaamaan. Hän luuli miehiä oikeuden
palvelijoiksi ja koska arvasi, etteivät ne syyttä tulleet, niin hän
pelästyi kauheasti. "Rauhoittukaa, muoriseni", sanoi Fabricio, "me
tulemme vaan erään pienen asian tautta, joka on helposti selvitetty;
sillä me olemme joutuisata väkeä." Nousimme portaita myöten ylös
ja astuimme sairaan kamariin eukon johdolla, joka kävi edellämme,
kädessään vahakynttilä hopeisessa jalassa. Otin kynttilän käteeni
ja lähestyin vuodetta, ja lausuin Camillalle, viitaten kasvoihini:
"Petturi, tunnetko minut, sen liian herkkäuskoisen Gil Blas'in,
jonka olet pettänyt! Voi sinuas, kurja, sainpa vihdoinkin sinut
käsiini, etsittyäni kauan turhaan! Corregidor on ottanut valitukseni
huomioonsa ja käskenyt tämän alguazilin vangita teidät. Nyt, herra
upseeri", lausuin sitten Fabriciolle, "saatte tehdä tehtävänne!"

Silloin Camilla kohosi istualleen vuoteessaan, pani kätensä
rukoilevan tavoin ristiin ja lausui, katsellen minua kauhistunein
silmin: "Armahtakaa minua, herra Gil Blas; vannon sen siveän äidin
nimessä, joka teidät on kantanut; olen kyllä syyllinen, mutta
olen vielä sitäkin onnettomampi; sen kyllä uskotte, kuultuanne
historiani." -- "Ei, hyvä neitiseni", huudahtin minä, "ei, minä
en halua teitä kuunnella. Tiedän liiankin hyvin, että te osaatte
mainiosti tarinoida". -- "No, koskapa ette salli minun puolustaa
itseäni", vastasi hän, "niin annan timanttinne takaisin, mutta älkää
saattako minua turmioon." Näin lausuen hän otti sormukseni sormestaan
ja antoi sen minulle. Mutta minä vastasin, ettei timanttini riittänyt
yksinään, vaan että vaadin takaisin myöskin ne tuhat tukaattia,
jotka minulta oli varastettu silloin ravintolassa. "Voi! älkää
kysykö minulta mitään tukaateistanne, herra", vastasi hän. "Rafael,
se petturi, jota en ole sen koommin nähnyt, vei ne matkassaan
samana yönä." -- "Ohoh! kultaseni", lausui Fabricio silloin, "onko
tarkoituksenne vetäytyä erillenne koko jutusta, ja ettette muka
ole saanut osaanne varkaudesta? Niin helpolla ette siitä pääse. Jo
senvuoksi, että olitte yhdessä tuon Rafael herran kanssa, teiltä
täytyy vaatia tiliä entisestä elämästänne; teidänkin omatuntonne
lienee sangen kirjava. Vankilassa saatte tehdä yleistunnustuksen
kaikesta. Tämä eukkonen saa tehdä seuraa", jatkoi hän sitten, "olenpa
varma, että hän tietää haastella lukemattomia tarinoita herra
corregidorin huvitukseksi."

Tämän kuultuaan koettivat naiset kaikin keinoin suostuttaa meitä
vähän armollisemmiksi, täyttäen huoneen itkulla, parkunalla ja
valituksilla. Eukon uikuttaessa polvillaan milloin alguazilin,
milloin hänen apulaistensa edessä armoa kerjäten, koetti Camilla
kaikkein liikuttavimmalla äänellä rukoilla minua, ettei heitä
annettaisi oikeuden käsiin. Kohtaus oli sangen hassunkurinen. Minä
olin lopuksi taipuvinani. "Herra upseeri", lausuin Nunez'in pojalle,
"koska olen jo saanut timanttini, niin en välitä muusta. En tahdo
tätä naisparkaa enää kiusata." -- "Ei millään muotoa", vastasi hän.
"Minun tulee tehdä tehtäväni. Minulla on jyrkkä määräys vangita nämä
naiset; herra corregidor aikoo rangaista heitä hyväksi esimerkiksi
muille." -- "Mutta, olkaahan armollinen", vastasin minä, "kuulkaahan
vähäsen minun pyyntöäni; lieventäkää hiukan ankaraa velvollisuuttanne
sen lahjan tähden, jonka nämä naiset teille antavat!" -- "No, se
on toista", vastasi hän; "se on paikalleen sattunut puhe. Niinpä
nähkäämme, mitä heillä on minulle antamista?" -- "Minulla on
kaulanauha helmistä ja korvakellukat, hyvin arvokkaat", sanoi
Camilla. -- "Jaha", keskeytti Fabricio nopeasti, "mutta jos ne
ovat Filippiineiltä kotoisin, niin kiitän kunniasta." -- "Saatte
olla varma, että ne ovat aitohelmiä, minä vakuutan sen", vastasi
naikkonen. Hän käski eukon tuoda pienen lippaan, josta hän veti
kaulanauhan ja korvakellukat viskaten ne herra alguazilin käsiin.
Tämä, joka ymmärsi samanverran jalokivien arvoa kuin minäkin, oli
kuitenkin tällä kertaa varma, että sekä kellukkain kivet että helmet
olivat oikeita ja lausui senvuoksi, katseltuaan niitä tarkasti:
"Nämä näyttävät olevan oikeita; ja jos lisäätte niihin tuon hopeisen
kynttiläjalan, joka on herra Gil Blas'in kädessä, niin en enää ole
varma mitä teen." -- Silloin minä sanoin Camillalle luulevani, ettei
hän saata niin vähäpätöisen asian tähden pilata niin edullista
kauppaa. Tätä sanoessani otin kynttilän irti jalasta antaen sen
eukolle ja jalan Fabriciolle, joka tyytyi siihen -- luultavasti
sentähden ettei nähnyt huoneessa enää mitään helposti kuletettavaa.
Sitten hän lausui naisille: "Hyvästi, ystäväni, olkaa hyvässä
rauhassa. Minä puhun puolestanne corregidorille ja teen teidät lunta
valkeammiksi. Me osaamme kyllä saada asiat näyttämään miltä tahdomme;
ja kaunistelemattomina esitämme hänelle tapaukset ainoastaan silloin
kun siihen on pakko."



Kahdeskymmenes luku.

Jatko sormuksen historiaan. Gil Blas heittää lääkärinammatin ja
lähtee Valladolidista.


Ajettuamme siten Fabricion tuuman läpi, läksimme Camillan luota,
iloisina menestyksestä, joka oli mennyt yli odotustemme, sillä
olimmehan tarkottaneet ainoastaan sormusta. Pidimme kursailematta
hyvänämme muunkin saaliin. Emme käsittäneet, ettei sitä vaan niin
saa harjoittaa oikeutta omin päin, ja ettei meillä ollut oikeaa
lupaa pitää niitä, vaikkapa ne yhteensä eivät olleetkaan arvoltaan
tuskin puolta siitä, minkä Camilla ja Rafael olivat varastaneet
minulta. Panematta vähääkään tätä omalletunnollemme, kuvittelimme
päinvastoin tehneemme ansiokkaankin työn. Kadulle tultuamme lausui
Fabricio: "Kuulkaahan, näin onnistuneen yrityksen päälle on
huviteltava hiukan, ennenkuin eroamme. Minä ehdotan, että menemme
ravintolaamme takaisin ja vietämme siellä yön hauskasti. Huomenna
kukin palatkoon takaisin kotiinsa ja keksiköön parhaansa mukaan
syitä poissaoloonsa!" Alguazilin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Menimme kaikki takaisin kapakkaan, toiset arvellen helposti osaavansa
puolustaa viipymistään, toiset taas eivät suuria välittäneet, vaikka
joutuisivatkin pois palveluspaikoistaan.

Tilasimme hyvän illallisen, ja istuimme pöytään yhtä ruokahaluisina
kuin hilpeinäkin. Ateriaa hauskuutimme tuhansilla sukkelilla
jutuilla. Fabricio varsinkin osasi tehdä puheensa huvittavaksi.
Mutta riemun ollessa korkeimmillaan se äkkiä häiriytyi yhtä
odottamattomalla kuin epämieluisalla tavalla. Huoneeseemme astui
muuan isonlainen mies, perässään kaksi muuta, joiden naamat eivät
ennustaneet hyvää. Heidän jälkeensä ilmestyi toiset kolme, ja
siten saimme lukea heitä kahteentoista asti, jotka tulivat samoin
kolmitellen sisään. Heillä oli aseina pyssyt, miekat ja pistimet.
Huomasimme heti heidät poliisivartioksi, ja heidän tarkoituksensa
saatoimme myöskin helposti arvata. Alussa mielimme vähän vastustaa,
mutta he saivat heti meidät saarretuksi: sekä heidän lukumääränsä
että tuliaseet panivat meihin tarpeellista kunnioitusta. "Arvon
herrat", pauhasi heidän päällikkönsä ilkkuvalla äänellä, "olen
kuullut, millä nerokkaalla tempulla te olette vetäneet muutaman
sormuksen erään naisveijarin kädestä. Tosiaankin, tekonen on loistava
kerrassaan, se ansaitsee julkisen tunnustuksen, jota ei pidäkkään
puuttuman. Oikeus, joka on määrännyt teille kortteerin palatsissaan,
on varmaan palkitseva sellaisia neronleimauksia."

En voi kieltää, ettei tämä puhe tehnyt peräti pahaa vaikutusta
meihin, joita asia koski. Menetimme kokonaan tasapainomme ja
saimme vuorostamme tuntea samaa pelkoa, jota olimme herättäneet
Camillassa. Fabricio koetti kuitenkin, vaikka hänkin oli kalpeana ja
tyrmistyneenä, puolustaa meitä. "Meillä ei ole ollut mitään pahoja
aikeita, senvuoksi on tämä pieni pila meille anteeksi annettava."
-- "Soo, perhana!" vastasi päällikkö tuimasti, "vai pieni pila!
Tiedättekö, että se voi tuoda nuoran kaulaanne? Pidän teitä onnen
poikina, jollette joudu pahempaan kuin kaleereihin." Äkkiä käsitimme
nyt asian paljon vakavammaksi, kuin olimme ennakolta osanneet
arvatakaan, ja lankesimme senvuoksi hänen eteensä ja rukoilimme
armahtamaan meitä nuoruutemme tähden; mutta rukouksemme oli turhaa.
Eipä hän edes suostunut ottamaan vastaan kaulanauhaa, korvakellukoita
ja kynttilänjalkaakaan; hylkäsipä vielä sormuksenikin, ollen siis
kerrassaan taipumaton. Hän käski ottaa aseet pois tovereiltani ja
vei meidät kaikki kaupungin vankilaan. Matkallamme sinne kertoi eräs
poliiseista minulle, että se eukko, joka asui Camillan kanssa, oli
alkanut epäillä, olimmekokaan me oikeita oikeudenpalvelijoita, ja
oli senvuoksi hiipinyt perässämme kapakkaan asti; ja huomattuaan
siellä epäluulonsa todeksi hän oli ilmaissut meidät kostonhimosta
todellisille poliisiviranomaisille.

Ensiksi meidät tarkastettiin perinpohjin. Kaulanauha, kellukat ja
kynttilänjalka otettiin meiltä pois; samoin vietiin sormuksenikin
ja filippiniläinen rubiini, joka oli kaikeksi onnettomuudeksi
taskussani. Eivät jättäneet minulle edes niitä realeja, jotka olin
saanut päivällä lääkärinpalkoikseni.

Vankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi
vartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille.
He pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä
katsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin
ankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla
piiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella.
Sitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan
vankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten
makuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme
lopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut
seuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti
heti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut
tapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän
nautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten
sai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan
avulla aikaan vapaaksi pääsymme.

Päästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme
luo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen:
"Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin
juuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit
unhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla
harjoittamaan lääkärinammattia." Vastasin sen olevan aikomuksenikin;
ja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan
puuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten
isäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat
raivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin
lääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut
päivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen
sairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja
veri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat
kaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä
edistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me,
isäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan
luona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan
tai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein
vaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.

Joskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia
lääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä
tietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan.
Minuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka
oli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä
minäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi
sallinut -- luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä
pääpainajaisestaan -- tapahtua erään seikan, joka otti minulta
pois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla
menestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden
naurettavaan valoon lukijan silmissä.

Naapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin
tyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä
oli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa
ja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja
sanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee
ollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva
ja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka
näyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän
alta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli
hänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan
pelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut
tanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken
syntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan;
jos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna
häneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue,
jonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen.
Tämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän
näköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta
häävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen
onnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi
ollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni
olisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään
sain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin
kaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa.
Epätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei
tyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä
työntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs
ystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in,
niin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin
päiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani
kadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka
hetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa.
Tämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää
ajatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun
puvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua
pidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani
Rodriguen tielläni.



Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen
hän kohtaa tiellä.


Astuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei
vaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli
niin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja
pensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin
vähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia
kohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin
kaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta,
rakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin
ammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin
päinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa
minulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä
aioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan.
Toivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun
kaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten
yhtymäpaikaksi.

Muistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan
ja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun
takanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään
nahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka.
Hän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä
parturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun
tähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja
ihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä.
Minä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin
itselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään
minut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli
yhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan,
jonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. "Mutta jos
olisin halunnut jäädä Valladolidiin", jatkoi hän, "niin olisin saanut
vaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin
sanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja
kähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa
koti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta
olen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas
hiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat.
Minä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa
kylässä lähellä Segoviaa."

Päätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten
Segoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis
matkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini
oli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme
yhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä.
Vastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa.
"Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti", vastasi hän, "pussissani on
vähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa
mukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita
enkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia
kapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan
evästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse." Kehuin
hänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen.
Minulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin
oivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle
toverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia
leivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli
pieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää
viiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä
nälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme
leilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä.
Syötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut
parturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita
matkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle.
Minä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin
hyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin,
että hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle.
"Mitäpä siitä!" huudahti hän, "minun elämäkertani ei ole kuulemisen
arvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi", lisäsi hän,
"koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa
vähäpätöisyydessään". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.



Kahdeskymmenestoinen luku.

Parturinkisällin historia.


"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez
de la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon
kylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä,
nimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan;
toinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi;
kolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi
taipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen
perintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa
vähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä
eivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen
talonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma,
eleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo
hyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta
täytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan
sekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi;
lähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi
maailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa,
ennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua
kuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua
työntäen rakkaasti minut ovesta ulos.

"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli
hellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui
kyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis
Olmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa
askelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä,
mitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä
löysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen
sukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli
nahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä
sain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät,
ja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka
oli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä
näette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän
lähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti
ja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka
ei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani
tyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen
lakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai
työntyen säärieni väliin.

"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi.
Menin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla
äänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui
sitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä,
mairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan
tyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei
minut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin
tuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi
ollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain
viiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan.
Minä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei
estänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei
oloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni
vuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä
tuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä
niin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani
suoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen
olkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla
lienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta
siinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni,
yöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja
isännän antamaa ihmeellistä viiniä.

"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä
kestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden
marssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi,
johon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan;
mutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen
tuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai
taivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan.
Sinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain
paikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä.
Isäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa
parrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin
kaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita.
Eräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He
alkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin
kuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin
kuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani
oli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen
kirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa
arvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta
grandeilta.'[14] -- 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset
tulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa
asunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen
täytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'

"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona
olimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota
Madriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä
kertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään
eikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista
tiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin
vesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen
asuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs
seikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta.
Tämä _don_ pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi
joku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää
itseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi
kuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen.
Niinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni
parhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä
sukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa.
Parturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia.
Aloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin
tiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille
saavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea.
Portinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan
perällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa
ensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin
ovelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko
herra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta
juuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' -- 'Minä
tahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen
kodistaan.' -- 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta',
vastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä
hetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä
työssään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää
siksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'

"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään
hautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan
hyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen
mielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin
määrättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen
aikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään
ulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.'
Näin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua
hän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen
tuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn
Tuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle
suurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon
parturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa
harjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani
kiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin
setäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla,
kieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko
jollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi
jälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai
niin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla
heidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä.
Se ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän
kiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi
maita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet
enää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka
nuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet
valtakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet
niissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin
tule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi
avuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja
siihen se käynti päättyi.

"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon
minusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini
menestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin
kuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi;
hänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja
mantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa.
Hänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin
helppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian
saavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania
näköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo,
jolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa
suosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut
hänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina
seurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä,
istuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä:
Diego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi
minun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä
lurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi!
Mene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia
neuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi,
muuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä
sanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä
läksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta.
Suruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää
ijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin
asti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista
jatkaakseni kiertomatkaani."



Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka
liottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.


Herra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa,
joita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä
kerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi
kuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten
saavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää.
Ravintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa
jäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella.
Aamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme
kelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja
jäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.

Astuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja
nähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita,
joitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon
paahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään
noin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan
leivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla
pitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan.
Vaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja
miellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän
samoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi
hymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä
ehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme
siten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me
levitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle.
"Ohoh, herrat", huudahti hän riemuissaan, "teilläpä on pulskat
eväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole
niin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan.
Muuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä
huononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö,
että minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee
seurassani?" -- "Kyllä ymmärrän", vastasi Diego; "te tahdotte tuolla
huomauttaa olevanne näyttelijä." -- "Oikein arvattu", vastasi toinen;
"olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena
näyttelin pikku osia!" -- "Suoraan sanoen", vastasi parturi, "minun
on vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana
matkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita;
minä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana." --
"Uskokaa minusta mitä tykkäätte", vastasi veitikka; "mutta sittenkin
minä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!" -- "Olkoonpa siis niin",
vastasi toverini, "toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra
Gil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön
kanssa."

Sitten aloimme maistella leivänpalasiamme ja jäniksemme suuriarvoisia
jäännöksiä halaten samalla leiliämme niin hartaasti, että se
oli tuokiossa tyhjä. Syömistä toimitimme niin suurella innolla,
ettemme sen kestäessä puhuneet juuri sanaakaan; mutta syötyämme
alkoi keskustelu uudelleen. "Minua oudostuttaa", sanoi parturi
näyttelijälle, "että rahalliset asianne näyttävät niin huonoilta.
Teaatterisankariksi te näytätte vähän liian köyhältä! Suokaa
anteeksi, että lausun ajatukseni niin suoraan." -- "Suoraan!"
huudahti näyttelijä; "hoo, te ette tunne vielä vähääkään Melkior
Zapataa. Minä en ole Jumalan kiitos mikään ärmätti. Minulle on
mieluista kuulla teidän suoraa puhettanne, sillä minä sanon itsekin
mielelläni peittelemättä kaikki, mitä sydämelläni on. Ilmoitanpa siis
vapaasti, etten suinkaan ole rikas. Katsokaahan tätä esimerkiksi",
jatkoi hän näyttäen näytelmäilmoituksilla vuorattua nuttuaan, "tällä
sametilla ovat vaatteeni tavallisesti vuoratut; ja jos teitä huvittaa
nähdä vaatevarastoni, niin tyydytän mielelläni uteliaisuutenne." Näin
sanoen hän veti laukustaan valehopealla kirjaillun kuluneen puvun,
kehnon leveälierisen hatun, jossa oli moniaita vanhoja sulkia,
silkkisukat, jotka olivat reikiä täynnä, sekä punaiset, linttaiset
sahviaanikengät. "Siitä näette, etten minä ole juuri mikään pohatta.
Jo kerran luulin onneni kääntyvän, sillä sain luvan kokeilla
Madriidin suuressa teaatterissa. Annoin koenäytäntöni, mutta ne
peijakkaat vihelsivät ja hyssyttivät kuin paholaiset. Päätin silloin
palata takaisin Zamoraan. Siellä yhdyn taas vaimooni ja tovereihini,
joiden elämä ei ole liian lihavaa. Kunpahan vaan emme joutuisi almuja
keräämään saadaksemme senverran kokoon, että pääsisimme siirtymään
johonkin toiseen kaupunkiin, kuten on jo monesti tapahtunut!"

Näin lausuen näytelmäprinssi nousi ylös, otti laukkunsa ja miekkansa
sekä lausui mahtavalla äänellä hyvästiksi:

    ... Hyvästi jääkää nyt;
    Taivas teille runsaat lahjat suokoon!

Käännettyään selkänsä meille hän alkoi heti käydessään puhella ja
tehdä kädenliikkeitä. Silloin parturi ja minä rupesimme viheltämään
muistuttaaksemme hänelle hänen koenäytäntöään. Vihellyksemme kuului
hänen korviinsa; hän luuli yhä vielä kuulevansa Madriidin vihellyksiä
ja katsahti taakseen; huomattuaan meidän pitävän hauskaa hänen
kustannuksellaan, hän ei suinkaan pilasta loukkaantunut, vaan otti
sen itsekin samalta kannalta ja astui äänekkäästi nauraen tietään
eteenpäin. Samoin mekin nauroimme vatsamme täydeltä ja läksimme
sitten taas valtatielle matkaamme jatkamaan.



Kahdeskymmenesneljäs luku.

Jossa kerrotaan, missä oloissa Diego näkee omaisensa ja minkälaisten
huvitusten jälkeen he eroavat toisistaan.


Tämän päivän jälkeen nukuimme yömme Moyados'in ja Valpuestan
välillä muutamassa pienessä kylässä, jonka nimen olen unhottanut;
ja seuraavana päivänä yhdentoista tienoissa saavuimme Olmedon
tasangolle. "Herra Gil Blas", lausui toverini silloin, "tämä on minun
synnyinseutuni; tunnen ihanaa iloa sydämessäni nähdessäni sen, niin
luonnollista on kotimaansa rakastaminen." -- "Herra Diego", vastasin
hänelle, "jos kerran rakastaa niin hurjasti kotiseutuaan, niin
pitäisi, minun ajatukseni mukaan, puhuakin siitä vähän edullisemmin
kuin te olette tehnyt. Olmedohan on kuin kaupunki, ja te olette
kuvaillut sitä minulle vaan kyläksi; teidän olisi ainakin pitänyt
nimittää sitä suureksi kauppalaksi." -- "Anon anteeksi loukkausta",
vastasi parturi; "mutta katsokaas, kun on nähnyt Madriidin, Toledon,
Saragossan ja kaikki muut suuret kaupungit, joissa olen ollut
kiertomatkallani, niin pikkukaupungit eivät näytä muulta kuin
kyliltä." Kuta lähemmäksi astuimme tasankoa pitkin, sitä enemmän
elämää näytti Olmedossa löytyvän; ja saavuttuamme niin lähelle, että
voimme erottaa esineet toisistaan, näimme jotakin todella katsomisen
arvoista.

Siinä oli kolme telttaa pystytettynä jonkun matkan päähän toisistaan;
ja niiden vaiheilla hääri suuri joukko kokkeja ja kokkipoikia,
jotka valmistelivat juhlaa. Toiset heistä kattoivat pitkiä pöytiä,
jotka oli asetettu teittäin alle; ja toiset täyttivät viinillä
saviruukkuja. Toiset hoitivat kiehuvia patoja, ja toiset kääntelivät
vartaita, joihin oli pistetty kaikenlaisia lihoja. Mutta minun
huomioni veti enimmin puoleensa suuri teaatteri, joka oli juhlaa
varten pystytetty, Se oli kaunistettu kirjaviksi maalatuilla
paperikoristeilla ja latinan- ja kreikankielisillä lauselmilla.
Silmättyään pikimältään näitä lauselmia parturi sanoi: "Nämä
kreikkalaiset sanat tuoksahtavat vahvasti Tuomas sedälleni; panen
veikkaa, että tämä on hänen kädestään; sillä meidän kesken puhuen hän
on peijakkaan taitava mies. Hän osaa perinpohjin lukemattoman joukon
kirjoja. Se vaan on minusta harmittavaa, että hän myötäänsä sekottaa
keskusteluunsa kohtia niistä, mikä tietysti ei voi kaikkia ihmisiä
huvittaa."

Katseltuamme siten toverini kanssa kaikkia näitä laitoksia tulimme
uteliaiksi tietämään, mitä varten niitä oikeastaan valmistettiin.
Menimme tiedustamaan sitä, mutta silloin Diego tunsi erään henkilön,
joka nähtävästi oli juhlan järjestäjä, Tuomas sedäkseen -- herra
Tuomas de la Fuenteksi -- jonka luo riensimme suurella ilolla.
Koulumestari ei tuntenut aluksi nuorta parturia, hän oli muka niin
muuttunut kymmenen vuoden kuluessa. Mutta tuntemattomuus ei kestänyt
kauan, sillä kohta hän syleili toveriani liikutuksella sekä lausui
hellästi: "Kas, Diego, rakas veljenpoikani, olethan taas tullut
kaupunkiin, joka on nähnyt sinun syntyvän. Tulet taas katsomaan
penaattejasi, ja omaisesi saavat sinut terveenä ja raittiina
takaisin. Oi, kolmen ja neljänkertaisesti onnellista päivää! _Albo
dies notanda lapillo_.[15] Täällä on paljon uutta tapahtunut",
jatkoi hän: "Pedro setäsi, kirjailija, on joutunut _Pluton_ saaliiksi;
siitä on kolme kuukautta kuin hän kuoli. Eläessään tämä saituri
pelkäsi aina itseltään puuttuvan välttämättömimmän: Argenti pallebat
amore".[16]

"Huolimatta niistä suurista vuosirahoista, joita muutamat grandit
hänelle maksoivat, hän ei käyttänyt kymmentä pistoolia vuodessa
tarpeisiinsa; hän ei edes antanut palvelijalleen ruokaa. Tämä
hupsu, joka oli vielä typerämpi kreikkalaista Aristipposta, joka
viskasi keskelle Libyan erämaata kaikki orjainsa kantamat aarteet;
koska ne olivat vaivaloisena taakkana matkalla, kokosi aarteita
aarteitten päälle niin paljon kuin vaan voi. Ja kenelle? --
Perillisilleen, joita hän ei halunnut nähdä. Hän omisti kuollessaan
kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka isäsi, Bertrand setäsi ja minä
jaoimme keskenämme. Ei ole nyt hätää meidän lapsillamme. Isäsi on jo
sijoittanut Teresa sisaresi; hän menee naimisiin erään alkadimmen
kanssa. Heidän häitään juuri tässä vietämmekin jo kolmatta päivää
kaikella tällä komeudella, onnellisimpain enteiden vallitessa. Sitä
varten olemme nämä teltatkin pystyttäneet. Pedron kolmella perijällä
on oma telttansa kullakin, ja he kustantavat kukin vuorostaan päivän
häitä. Olisipa ollut hauskaa, kun olisit saapunut ennemmin, että
olisit nähnyt juhlamme alkajaiset. Toissapäivänä, vihkiäispäivänä,
isäsi oli isäntänä. Hän piti komeat pidot, joita seurasi
piirijuoksut. Kauppias-sedän vuoro oli eilen, ja hän pani toimeen
paimenleikit. Hän puki kymmenen kauneinta poikaa ja yhtä monta
tyttöä paimeniksi ja antoi heidän käytettäväkseen kaikki nauhat ja
korut puodistaan. Ne tanssivat tuhansia eri tanssiloita ja lauloivat
lukemattomia somia lauluja."

"Tänään taasen", jatkoi hän, "menee kaikki minun lukuuni, ja
aikomukseni on esityttää Olmedolaisille erään oman keksimäni
näytelmän: Finis coronabit opus. Olen rakennuttanut teaatterin,
jossa, jos Jumala sallii, annan oppilaitteni esittää näytelmän,
jonka olen itse kirjoittanut ja jonka nimi on: _Marokkon kuninkaan
Muley Bugentufin huvitukset_. Esitys tulee epäilemättä hyvin
eteväksi, sillä minun oppilaani osaavat deklameerata kuin Madriidin
näyttelijät. He ovat parempain perheiden lapsia Pennafielistä ja
Segoviasta ja he ovat täyshoidossa minun luonani. Kaikki erinomaisia
näyttelijöitä! Olenhan tosin heitä harjoittanutkin: heidän
lausuntonsa osoittaa mestarinsa kättä. Mitä itse kappaleeseen tulee,
niin jätän sen nyt puhumatta; onhan sen mieluisampaa itse nähdä sen
hauskuudet. Se vaan olkoon sanottu, että sen täytyy temmata mukaansa
kaikki katselijat. Se on niitä traagillisia kappaleita, jotka
liikuttavat sielua kuolemankuvain kautta, joita se sisältää. Minä
olen samaa mieltä kuin Aristoteles: kauhuntunteita on herätettävä.
Niin, jos olisin ruvennut teaatterialalle, niin en olisi milloinkaan
laskenut lavalle muita kuin verenhimoisia ruhtinaita ja julmia
sankareita; minä kerrassaan uisin veressä. Minun näytelmissäni
pitäisi kaikkein kuolla, ei ainoastaan päähenkilöitten, vaan heidän
palvelijainsakin; minä vääntäisin niskat nurin yksin kuiskaajaltakin:
sanalla sanoen, kauhistava ainoastaan minua miellyttää; sellainen on
minun makuni."

Hänen lausuessa viimeisiä sanojaan näimme suuren joukon ihmisiä
kumpaakin sukupuolta, tulevan kentälle. Siinä oli nuori pariskunta
sukulaisineen ja ystävineen, edellään kymmenen tai kaksitoista
musikanttia, jotka soittivat kaikki yhdessä, mikä synnytti sangen
meluisan soiton. Me menimme heitä vastaan, ja Diego ilmaisi
itsensä. Ilonhuutoja kuului silloin joukosta, ja kaikki riensivät
hänen luokseen. Oli aika työ ottaa vastaan kaikki ne ystävyyden
vakuuttamiset, joita hänelle joka puolelta annettiin. Hänen
omaisensa, jopa kaikki vieraatkin läsnäolijat tempailivat häntä
syliinsä. Sitten hänen isänsä lausui: "Ole tervetullut, Diego!
Saat nähdä, poikani, vanhempasi sillä aikaa vähän proenneen;
tällä hetkellä en nyt sano muuta, mutta myöhemmin selitän sinulle
perinpohjin kaikki." Koko väkijoukko lähti taas eteenpäin, kaikki
astuivat telttoihin ja istuutuivat niissä olevain pöytäin ääreen.
Minä pysyin toverini mukana, joten söimme molemmat päivällistä
vastanaineitten seurassa. Ateria venyi jotenkin pitkäksi, sillä
koulumestari antoi turhamaisuudessaan tarjota kolme eri kertaa
pannakseen varjoon veljensä, jotka eivät olleet esiintyneet niin
suuremmoisesti.

Syötyä ilmoittivat kaikki vieraat odottavansa suurella
kärsimättömyydellä Tuomas herran näytelmän esittämistä; he
lausuivat olevansa varmat, että niin nerokkaan miehen kuin hänen
teos ansaitsi katsomista. Lähestyimme teaatteria, jonka edustalle
soittajat olivat jo asettuneet soittaakseen näytösten väliajoilla.
Kaikki odottivat, syvimmän hiljaisuuden vallitessa alkamista,
ja näyttelijät ilmestyivät näyttämölle; tekijä itse meni, teos
kädessään, kulissien taa kuiskaamaan. Oikeassa hän oli sanoessaan
teelmäänsä murhenäytelmäksi: sillä ensi näytöksessä Marokkon kuningas
tappoi ajankulukseen sata orjaa nuolenpistoilla; toisessa näytöksessä
hän listi päät kolmeltakymmeneltä portugalilaiselta upseerilta,
jotka muuan hänen sotapäälliköistään oli ottanut sotavangeiksi; ja
kolmannessa tämä maanisä pisti omalla kädellään tuleen muutaman
erillään olevan palatsin, johon oli sulettuna kaikki hänen perheensä
jäsenet ja koko hoviväki, polttaen sen poroksi kaikkine päivineen.
Sekä maurilaiset orjat, että portugalilaiset upseerit olivat
pajunvarvuista taidokkaasti valmistettuja nukkia, ja palatsi, joka
oli tehty pahvista, oli kokonaan keinotekoisten liekkien vallassa.
Tämä tulipalo, jota säestivät tuhannet tuskanhuudot, mitkä tuntuivat
lähtevän aivan liekkien keskeltä, oli näytelmän huippukohta, päättäen
sen erittäin vaikuttavalla tavalla. Koko kenttä kajahteli paukkuvista
kättentaputuksista niin kauniille murhenäytelmälle. Se oli
tunnustuksena runoilijan hyvälle aistille ja taidolle valita
aineensa.[17]



Kahdeskymmenesviides luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in tulosta Madriidiin sekä hänen uudesta
isännästään.


Viivyin jonkun aikaa nuoren parturin luona. Sitten liityin erääseen
Segovian kauppamieheen, joka kulki Olmedon kautta. Hän oli vienyt
neljällä muulilla tavaroita Valladolidiin, ja palasi nyt tyhjänä
takaisin. Matkalla tutustuimme lähemmin toisiimme, ja hän rupesi
pitämään minusta niin paljon, että minun piti välttämättä tulla hänen
luokseen asumaan Segoviaan tultuamme. Kaksi päivää hän piti minua
luonaan; ja huomattuaan minun aikovan lähteä matkalleni Madriidiin
erään muulinajajan seurassa, hän antoi minulle kirjeen, käskien
viedä sen omin käsin perille, mainitsematta mitään siitä, että
se oli suosituskirje. Minä vein uskollisesti kirjeen herra Mateo
Melendez'ille. Hän oli vaatekauppias ja asui Päiväportin puolella
Arkuntekijäinkadun kulmassa. Avattuaan kirjeen ja luettuaan sen
sisällön hän heti lausui minulle kohteliaalla äänellä: "Herra Gil
Blas, liiketuttavani Pedro Palacio kirjoittaa teidän puolestanne
niin lämpimästi, etten voi olla tarjoomatta teille asuntoa luonani.
Sen lisäksi hän pyytää minua etsimään teille hyvää paikkaa; sen teen
varsin mielelläni. Olen vakuutettu siitä, ettei minulla ole mitään
vaikeuksia saada teille jotakin edullista tointa."

Suostuin herra Melendez'in tarjoukseen, mutta kauan minun ei
tarvinnut olla hänen vaivoinaan. Kahdeksan päivän kuluttua
hän ilmoitti aikovansa esittää minua eräälle tuttavalleen
aatelismiehelle, joka tarvitsi kamaripalvelijaa; ja kaiken
todennäköisyyden mukaan minä tulisin saamaan paikan. Samassa mainittu
herra todella saapuikin. Silloin Melendez lausui osottaen minua:
"Tässä näette, herra, sen nuoren miehen, josta olen teille puhunut.
Hänellä on sekä kasvatusta että säädyllisiä tapoja; vastaan hänestä
kuin itsestäni." Aatelismies silmäsi minua tutkivasti, ja sanoi
ulkomuotoni miellyttävän häntä, joten hän ottaa minut palvelukseensa.
"Ei muuta kuin seuratkaa minua", lisäsi hän, "minä neuvon teille
tehtävänne." Niin lausuen hän sanoi hyvästi kauppiaalle ja kuletti
minut pääkadulle Pyhän Filipin kirkon eteen. Astuimme muutamaan
komeanlaiseen taloon, jonka kylkirakennuksessa hän asui; nousimme
viisi kuusi porrasta ylöspäin astuen erääseen huoneeseen, johon vei
kaksi lujaa ovea, jotka hän avasi ja joista toisen keskellä oli pieni
ristikkoikkuna. Tästä huoneesta tulimme toiseen, jossa oli vuode ja
muita huonekaluja, hyvin kauniita, ehkäpä kalliitakin.

Jos uusi isäntäni oli katsellut minua terävästi Melendez'in luona,
niin minä nyt vuorostani tarkastelin häntä suurella huolella. Hän
oli jonkun vuoden kuudennellakymmenellä oleva mies, näöltään kylmä
ja vakava. Mutta luonteeltaan hän näytti sävyisältä, joten en saanut
huonoa käsitystä hänestä. Hän teki useita kysymyksiä kotioloistani;
ja vastauksiini tyytyväisenä hän lausui: "Gil Blas, sinä olet
luullakseni kelpo poika; olen iloinen saatuani sinut palvelukseeni.
Sinä tulet myöskin puolestasi olemaan tilaasi tyytyväinen. Minä annan
sinulle kymmenen realia päivässä sekä palkaksesi että ylläpidoksesi
ja vaatteiksesi, lukuunottamatta pieniä juomarahoja, joita tulet
luonani saamaan. Muuten en ole mikään vaikea palveltava; minulla
ei ole mitään taloutta, vaan syön ulkona. Aamusella kun tomutat
vaatteeni, niin saat olla vapaana sitten koko päivän. Mutta iltasilla
on sinun tultava hyvissä ajoin kotiin odottamaan minua portilla;
siinä kaikki, muuta en vaadi." Määrättyään siten tehtäväni hän otti
kukkarostaan kymmenen realia antaen ne minulle alkaaksemme siten
päiväjärjestyksemme. Sitten läksimme kumpikin ulos; hän sulki itse
ovet ja pisti avaimet taskuunsa lausuen: "Minua sinun ei tarvitse
seurata, ystäväni; mene mihin haluat; kävele kaupungilla, mutta
illalla ole minua varttomassa portaillani." Tämän sanottuaan hän
jätti minut, joten sain tehdä mitä itse parhaaksi katsoin.

"Etpä voisi Gil Blas", lausuin itsekseni, "todellakaan löytää
parempaa isäntää! Niin, tapaat miehen, joka antaa sinulle kymmenen
realia päivässä siitä hyvästä että siistit aamusilla hänen vaatteensa
ja järjestät hänen huoneensa, suoden muuten sinulle täysimmän
vapauden huvitella itseäsi ja tehdä mitä tahdot kuin koulupoika
lupa-ajoillaan! Helkkari sentään; voiko parempaa onnenpotkausta
sattua. Eipä ole ihme, että minulla oli sellainen veto Madriidia
kohden; varmaankin aavistin hengessäni, että minua siellä varttoo
tällainen onni!" Kulutin päiväni juoksemalla pitkin katuja ja
katselemalla minulle outoja esineitä, mikä olikin sangen hupaista
ajanvietettä. Illan tullen menin syömään erääseen ravintolaan, joka
ei ollut kaukana talostamme, ja riensin sitten kiireesti määrätylle
paikalleni odottamaan. Herrani saapui sinne kolme neljännestuntia
myöhemmin, näyttäen tyytyväiseltä säntillisyyteeni. "Hyvä on", lausui
hän; "minä pidän velvollisuudentuntoisista palvelijoista." Näin
sanoen hän avasi asuntonsa ovet, sulkien ne taas jälkeemme. Huoneessa
oli pimeä, mutta hän iski tuluksilla tulta sytyttäen vahakynttilän;
sitten minä autoin hänen riisuutumistaan. Kun hän oli vuoteessaan,
niin minä sytytin hänen käskystään lampun, joka oli uuninkamanalla,
ja vein kynttilän etuhuoneeseen, jossa panin maata erääseen pieneen
uutimettomaan sänkyyn. Hän nousi ylös aamulla yhdeksän ja kymmenen
välillä, ja minä puhdistin hänen vaatteensa. Hän luki taas kymmenen
realia kouraani, laskien minut sitten iltaan asti vapauteeni. Sitten
hän meni ulos, taas huolellisesti lukiten ovensa, ja sitten emme
ennen iltaa taaskaan nähneet toisiamme.

Sellaista oli elämämme aina, ja minusta se oli mieluisaa. Sominta
kaikista oli vaan, etten ollenkaan tiennyt herrani nimeä, hän
oli tuntematon Melendez'illekin; hän oli saanut tietoonsa hänet
ainoastaan erään henkilön kautta, joka silloin talloin kävi
hänen puodissaan vaatetta ostamassa. Naapurimme olivat asiasta
yhtä tietämättömiä; he vakuuttivat herrani olevan heille tuiki
tuntemattoman, vaikka hän olikin asunut jo kaksi vuotta samassa
korttelissa. He sanoivat, ettei hänen luonaan milloinkaan käynyt
ketään; ja eräät, jotka uskalsivat tehdä rohkeita johtopäätöksiä,
arvelivat sen johdosta, ettei sen kaiken takana voinut olla mitään
hyvää salattuna. Lopulta he menivät vieläkin pitemmälle arveluissaan:
he alkoivat epäillä häntä Portugalin kuninkaan urkkijaksi, ja minua
kehotettiin senvuoksi ystävällisesti katsomaan ajoissa eteeni. Tulin
vähän levottomaksi: ymmärsin, että jos se oli totta, niin olin
vaarassa joutua vankeuteen Madriidissa, jossa se tietysti ei voinut
olla mieluisempaa kuin muuallakaan.

Kävin kysymässä Melendez'iltä neuvoja tämän pulmallisen asian
johdosta. Hän ei osannut antaa mitään neuvoa. Hän ei tosin uskonut
herraani urkkijaksi, mutta eipä hän voinut varmaan sitä kieltääkään.
Päätin pitää silmällä isäntääni, ja jättää hänet paikalla, jos
huomaisin hänet valtakunnan viholliseksi; mutta toisekseen käski
järki ja asemani mieluisuus minua olemaan ensin aivan varma
asiastani. Aloin siis tarkastaa häntä ja kauttarantain tiedustella:
"Herra", lausuin eräänä iltana riisuessani häntä, "minä en tiedä,
miten pitäisi menetellä tukkiakseni suun pahoilta kieliltä! Ihmiset
ovat niin ilkeitä! Muutamat naapurimme eivät ole paholaisenkaan
vertaisia. He ovat kerrassaan inhottavia! Te ette voi uskoa, mitä
kaikkea he puhuvat meistä." -- "No, Gil Blas!" vastasi hän. "Mitähän
he puhuvat sitten, poikaseni?" -- "Eihän pahansuopaisuudelta asioita
puutu", vastasin, "parhainkaan ei pääse heidän käsistään vapaaksi.
He sanovat, että me olemme vaarallista väkeä, joita hovin tulisi
pitää silmällä; sanalla sanoen, teitä pidetään täällä Portugalin
kuninkaan urkkijana." Tätä sanoessani tarkastelin herraani, ja
ponnistin kaiken tarkkanäköisyyteni huomatakseni, minkä vaikutuksen
tämä häneen teki. Ja todellakin luulin havaitsevani hänen vavahtavan,
mikä hyvin soveltui naapurien arveluihin; sitten hän vaipui syviin
ajatuksiin, joka ei myöskään ollut mikään hyvä merkki. Siitä hän
tointui kuitenkin pian ja lausui minulle jotenkin rauhallisella
äänellä: "Gil Blas, antakaamme naapurien juoruta, älköön se häiritkö
meidän rauhaamme. Älkäämme huolehtiko siitä, mitä meistä ajatellaan,
kun emme kerran anna aihetta mihinkään huonoihin ajatuksiin."

Sitten hän meni makuulle, ja minä tein samoin, tietämättä, mitä
oikeastaan asiasta ajattelisin. Kun seuraavana aamuna valmistelimme
ulos lähtemistämme, kuului ulommalta ovelta kiivasta kolkutusta.
Herrani avasi sisemmän oven ja katsoi pienestä ristikkoikkunasta. Hän
näki siellä hyvin puetun miehen, joka sanoi hänelle: "Kunnioitettava
herra, minä olen alguazil, ja tulen sanomaan teille, että herra
corregidor haluaisi puhutella teitä." -- "Mitä hän tahtoo?" kysyi
isäntäni. -- "Sitä en tiedä, herra", vastasi alguazil; "mutta sen
saatte tietää heti hänen luokseen tultuanne." -- "Tervehtäkää häntä
puolestani ja sanokaa, ettei minulla ole mitään puhumista hänelle",
vastasi isäntäni. Sen sanottuaan hän rämäytti toisen oven kiinni;
sitten hän käveli jonkun aikaa edestakaisin lattialla, niinkuin
alguazilin käynti olisi tuottanut hänelle paljon ajattelemisen
aihetta -- niin ainakin minusta näytti. Kotvasen perästä hän antoi
minulle kymmenen realiani lausuen: "Saat mennä, Gil Blas! saat
viipyä koko päivän missä tahdot; minä en lähde nyt aivan kohta ulos,
enkä tarvitse sinua enää tänä aamuna." Näistä sanoista päätin,
että hän pelkäsi vangitsemista, eikä senvuoksi rohjennut lähteä
asunnostaan. Jätin hänet. Nähdäkseni, oliko epäluuloni perätön,
piilouduin erääseen soppeen, josta voin nähdä, menikö hän ulos vai
ei. Minulla olisi riittänyt kärsivällisyyttä pysyä siellä vaikka koko
aamupäivän, mutta sitä ei tarvittukaan. Sillä tuntia myöhemmin näin
hänen astuvan katua pitkin niin tyvenen näköisenä, että arvailemiseni
joutui kerrassaan ymmälle. En kuitenkaan antanut ulkonäön vähääkään
pettää itseäni, vaan pysyin yhä epäluulossani, sillä minulla ei
ollut hyvää käsitystä hänestä. Ajattelin tyyneyden olevan pelkkää
teeskentelyä, arvelinpa hänen jääneen kotiin vaan kootakseen mukaansa
kaikki kullan ja kalleudet ja että hän luultavasti aikoi nyt nopealla
paolla päästä varmaan turvaan. En uskonut enää näkeväni häntä,
epäröinpä jo, menisinkö enää odottamaan häntä illalla, olin niin
varma siitä, että hän tänä päivänä lähtisi kaupungista matkoihinsa
pelastuakseen uhkaavasta vaarasta. Huomasin kuitenkin olevani
väärässä; hämmästyksekseni hän saapui tavalliseen aikaan kotiinsa.
Hän meni makuulle ilman vähintäkään levottomuuden merkkiä, ja aamulla
hän nousi yhtä rauhallisena.

Auttaissani aamulla hänen pukeutumistaan portille taas äkkiä
kolkutettiin. Isäntäni meni katsomaan ristikkoikkunasta. Siellä oli
taas eilinen alguazil, jolta hän kysyi, mitä hänellä oli asiaa.
"Avatkaa", vastasi alguazil; "täällä on herra corregidor itse."
Tämän hirveän sanan kuullessani veri jähmettyi suonissani. Minä
pelkäsin niitä herroja enemmän kuin paholaista senjälkeen, mitä
olin kärsinyt heiltä, niin että toivoin tällä hetkellä olevani
kahdensadan peninkulman päässä Madriidista. Mutta isäntäni säikähti
vähemmän kuin minä; hän avasi oven, ottaen tuomarin vastaan
kunnioituksella. "Näette, etten tule luoksenne suurella seurueella",
lausui corregidor; "tahdon suorittaa asiat ilman melua. Niistä
pahoista huhuista huolimatta, joita kaupungilla kiertelee teistä,
tahdon kuitenkin kohdella teitä säästäen, Ilmoittakaa minulle
nimenne ja tehtävänne Madriidissa." -- "Herra corregidor", vastasi
isäntäni, "olen Uudesta Castiliasta ja nimeni on don Bernard de
Castil Blazo. Aikaani kulutan kävelyillä, näytelmiä katsomalla, ja
huvittelen itseäni joka päivä seurassa, johon kuuluu pieni joukko
iloista väkeä." -- "Teillä on varmaankin hyvin suuret tulot?" vastasi
tuomari. "Ei, herrani", keskeytti don Bernard, "minulla ei ole
korkoja, ei maita, ei taloa." -- "No, mistä te sitten elätte?" kysyi
corregidor. -- "Siitä, mitä kohta näytän teille", vastasi herrani.
Samassa hän kohotti erästä tapettia ja avasi oven, jota en ollut
ennen huomannut, sitten toisen sen takaa sekä vei tuomarin pieneen
kamariin, jossa oli suuri arkku aivan täynnä kultarahoja.

"Herra corregidor", lausui hän osottaen aarrettaan, "te tiedätte,
etteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa
sitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi:
minulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on
minulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi,
niin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on
tulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset
tavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan
peittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että
jos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään
kuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja
ollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni
pitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken
isänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on
viisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko
elinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en
kuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt."

-- "Kuinka onnellinen te olette!" lausui corregidor silloin. "Teitä
epäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi
vähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard",
lisäsi hän, "jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan
tahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi;
olkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne." -- "Herra
corregidor", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta,
"otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja
kunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka
tuo kukkuran onneeni." Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil
ja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don
Bernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.



Kahdeskymmeneskuudes luku.

Gil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka
kertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.


Saatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo
palasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa;
sitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan
mahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin
kymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille
ja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille
saapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti
nähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni
vavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti
ja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin
häntä vapisten ja sanoin itsekseni: "kas niin! nyt hän varmaankin
maksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee
minut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan?
Peijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten
ainakaan jalkaleiniä sairasta." Marssin sentään hänen jälessään
pitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti
mielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin
epäiltävää.

Rolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun
kapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja
tilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen,
jossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken.
"Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin", niin hän alotti, "nähdessäsi
entisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi
kaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin
sinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan
myömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana,
kohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa
saattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme
maahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa
hengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat
miehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät
vaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan
raivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko
käsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta
meikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme
heidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä -- hyvittäkäämme
heitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini
valmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa,
kunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi
vuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän
nuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei
tee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista,
joka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä
kuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'

"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut
hyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden
kaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten
palasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää
ennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven
ylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan
sidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä
nauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että
olit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet,
että sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja
annoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme
emännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen
menimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään
vanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia
ilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli
jo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän
täytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa
kamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään.
Syötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme
koko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen
toisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet
maanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä
olisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.

"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään,
niin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän
hermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi
huomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin,
että huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän
kimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset
kaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa
siihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että
kaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle.
Luutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita
ahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät
kiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin,
ja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty
seuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut
kulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit
karannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven,
jonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen,
että se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut
mennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin
paikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista
palasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan
asti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille,
joka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme
oli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme
prikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.

"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin
ollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi
voinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he
sanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu!
Hänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.'
Meidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha
juutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi
kyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' -- 'Herra corregidor',
vastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan
poikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen
henkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' -- 'Vai
niin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa
jalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin
sinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen
hän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät
ehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän
perästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla
vankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän
vaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin
jo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti
minut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi
ainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi;
tuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin;
pyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin
haluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä
onnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'

"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa
elämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni
ja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä,
jonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut
häneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin
neljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en
olisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin
itselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan
muuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan,
jos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä
tunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta,
sinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä
minua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa
halua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon,
joka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän
erään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata
minua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä
tulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut
ilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen
kertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun
paremmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän
tahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse
sanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis
vaiti. Niin", lisäsi hän, "lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi."

Minä kielsin ehdottomasti. "Kullakin on omat taipumuksensa",
vastasin Rolandolle: "te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä
rauhallista ja mukavaa elämää varten." Kiellostani huolimatta hän
kuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti
minulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet
hänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua
suostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan
tyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun
ylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: "Koska olet mieheksesi niin
mitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua
urhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta
kuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne
painuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä
kertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos
kuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni ... sinä tunnet minut:
en sano enempää." Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja
me nousimme ja läksimme pois.



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n
luota ja mihin hän sitten joutuu.


Tullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin
herrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä
huomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä
kummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä
varma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa
puolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri
kyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen,
niin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.

En erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen
suuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä
uskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne
kertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki
seurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen
hänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää.
Mutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä
hämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti
äkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna
tavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia
kymmenen realin asemesta lausuen: "Tämän saat, ystäväni, palkaksesi
siitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen
palveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia
tuttavuuksia." Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän
alguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin
kerran lääkinnyt häntäkin. "Hyvä, hyvä", vastasi don Bernard "sinä
osaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa
eilen eikä joutua hämillesi." -- "Herra", vastasin, "tosi on se,
etten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä
jouduin hämilleni." -- "Tosiaankin", vastasi hän, taputtaen minua
hiljaa olalle, "se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut
sinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija,
joka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle."

Kukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan
lisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt
palkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta -- hän oli
hyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin
päätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä
Toledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä
hyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä
korean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken,
mitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle
eräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten,
tarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani
varrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne
saapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja
rupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä,
joka heidän pitäisi vangita. "Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta
vanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä,
ja hän ratsastaa ruskealla hevosella."

Kuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan
välinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan.
Jätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut
puoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan
aatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. "Totisesti",
lausuin itsekseni, "tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet
etsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta
tukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu." Minä
tahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. "Sennor", kysyin häneltä,
"sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia
suoritettavana." Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi
hämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt
sitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin
kuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, "jalomielinen vieras, en
kiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen
tien karttaakseni heitä." -- "Minun mielestäni", vastasin, "meidän
pitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa
ukonilmalta, joka on ihan tulossa." Silloin huomasimme puitten alla
hyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle,
jossa oli erakkomaja.

Se oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon;
ihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista
rakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana
tuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan
vieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten
lähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi
ystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään
hän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin
kaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli
painettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi,
ulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. "Isäseni", lausuin
hänelle, "suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on
uhkaamassa?" -- "Tulkaa, lapseni", vastasi erakko katseltuaan minua
tarkkaavaisesti; "tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin
haluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla",
lisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja
sitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.

Tuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella
ukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän
Pacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me
noudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me
nousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana,
niin vanhus lausui meille: "Lapset, en kehottaisi teitä enää
lähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi."
Toverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja
että jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme
yösijaa hänen majassaan. "Minulle te ette ole yhtään vaivaksi",
vastasi erakko. "Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä
makuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille
muuta kuin erakonruokaa."

Näin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen
pöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja
ruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: "Tässä näette,
lapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne
tuoda vähän parempaa." Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi
kourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei
ollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. "Huomaan, että
olette tottunut parempiin ruokiin kuin minun", lausui vanhus sen
nähdessään, "tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen
makunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan
liharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta
yksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen
puhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa,
sanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita."

Hänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko
huomasi sen. "Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton", lausui hän.
"Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi
minulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja,
ja sinä olet ehkä niiden tarpeessa." -- "Kyllä on niin laita
isäseni", vastasi aatelismies huoahtain, "olen todellakin niiden
tarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti
tarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän
kaltaisellenne ihmiselle." -- "Et suinkaan, poikaseni", vastasi
vanhus, "älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa
murheensa." -- Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Don Alfonson historia.


"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta,
joka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on
minulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin
Madriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin
upseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan
iltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin.
Hän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta
syntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon
oli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi
kuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan
itsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä
Alfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni
tiedä.

"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei
ollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson
nimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat
kiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain
heidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa.
He hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli
heidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat
kärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan
itsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän
ainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni
lähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan
sekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään
tilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie
maineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi
olemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni.
Samalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut
siihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa
hänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte
arvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen.
En voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta.
Kuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä
surettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni
lahjassa kiittää.

"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin
rauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat
minut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo
kaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin
eräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua
joksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan.
Mutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä
puolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi.
Mutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla
kuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme
miekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän
ollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa
on, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja
kaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin
kotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan
Toledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni
von Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja
muuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut
kyllin nopeasti sieltä paeta.

"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja
seuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä
antaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia,
joka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon
laskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen
menoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa
sen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata
hirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin
erästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta,
ja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni
niin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen,
joka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen
olevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin
satulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen
tähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin
mukaani ohjista.

"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut
mitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että
talo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen
taukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin
ulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin
hevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan
valoa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti
vielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin
käytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään
auki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä
joukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin
komeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin
ylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti
kullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia
ja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista
enimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset
rintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan
kuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä
komeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella,
niin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään
ihmistä.

"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty
kiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan
viimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä
sinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta
uteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi
ja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi
vahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan
ylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan
vuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti
siinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori
nainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin
häntä hiipien, ja silloin hän heräsi.

"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan
tuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti.
Koetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani:
'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin
jatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän
kutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin
hän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi
nopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin
olin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku
sisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein
palvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua
kuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen
huutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija,
joka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi
ollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja
kysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut
tulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin
mainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan
nimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'

"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein
huoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt,
huomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa.
Epäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi
hän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele
petoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet
don Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.'
-- 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en
tunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen
onneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan
Madriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan
tullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla.
Muuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö
minua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat
ja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää
katsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti
sen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä
katkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian
miltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen
suruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten
jouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin
halusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on
loukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että
ajan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä?
Nimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää!
Mitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se
muukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on
tekevä sen puolestanne.'

"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa
anteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä
siihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en
enää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on
tapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don
Fernandin henkeä en teiltä vaadi.' -- 'Mitä palveluksia sallitte
siis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. -- 'Herra', vastasi
rouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt
vaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa,
jossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi
hänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut
perheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko
seuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan
lahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä
maatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt
pois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa.
Nyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että
isäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa
voisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän
senvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti
kaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta;
koko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'

"Donna Seraphina -- se oli naisen nimi -- ei ajatellut, kuinka
sopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut
kyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi
voinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun
voin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten
täyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut
odottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti
paikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin
tuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni.
Läksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian
ryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet
mitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini
menestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan
nääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon
rauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua,
hän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don
Fernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian
ja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen
kirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan
hyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin
kauan erottanut perheitämme.'

"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi
puhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon
oli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli
muistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden,
joten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle.
Hän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin
levon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme
vierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta
tahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli
mustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli
niin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.

"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan
olevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun
ilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä,
päättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä
alttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava;
punastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani
parooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin
upseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette
lähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni,
don Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden
osoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä
vaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat
kaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä
lupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.

"Tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa pyysin hänen tekemään saman
minulle. Kysyin, oliko hänen kätensä vapaa vai sidottu. 'Kolme vuotta
sitten,' vastasi hän, 'naittoi isäni minut don Diego de Lazalle, ja
viisitoista kuukautta sitten tulin leskeksi.'

"Silloin puheemme keskeytyi, sillä saliin saapui kuriiri, tuoden
kirjeen Seraphinalle hänen isältään, Polan'in kreiviltä. Hän kysyi,
sallisinko hänen lukea sen, ja lukeissa huomasin hänen kalpenevan
ja vapisevan. Luettuaan sen hän kohotti silmänsä ylöspäin, jotka
täyttyivät kyynelistä, ja huoahti syvään. En voinut nähdä tyvenesti
hänen suruansa. Tulin levottomaksi, ja ikäänkuin aavistaen, mikä
isku minua odotti, tunsin jäätävän kylmyyden leviävän läpi ruumiini.
'Rouva', lausuin hänelle tuskin kuuluvalla äänellä, 'voitteko sanoa
minulle, mitä onnettomuuksia tämä kirje teille ilmoittaa?' --
'Katsokaa, herra', vastasi Seraphina suruisesti, antaen kirjeen
minulle, 'lukekaa itse, mitä isäni kirjoittaa. Se koskee liiankin
paljon teitä itseänne.'

"Nämä sanat kammottivat minua; otin kirjeen vapisten käteeni ja luin
siitä seuraavat sanat:

    'Don Gaspard, veljesi, surmattiin eilen eräällä Madriidin
    syrjäkadulla. Hän sai miekanpiston, josta hän kuoli tänään; ja
    kuollessaan hän kertoi murhaajan olleen saksalaisen kaartin
    upseerin, parooni von Steinbachin pojan. Onnettomuuden lisäksi
    vielä on murhaaja päässyt pakenemaan. Hän on kadonnut; mutta
    piilköön hän missä tahansa, niin minä en säästä mitään
    löytääkseni hänet. Minä kirjoitan useille maaherroille, jotka
    tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni, jos hän saapuu heidän
    maakuntainsa kaupunkeihin; ja toisilla kirjeillä aion sulkea
    häneltä kaikki tiet.'

                                            Kreivi de Polan.

"Ajatelkaahan, mihin mielentilaan tämä kirje saattoi minut. Olin
useita minuutteja aivan liikkumatonna, enkä saanut sanaa suustani.
Käsitin kuitenkin, että don Gaspardin kuolema teki kerrassaan
tyhjäksi koko kauniin, nousevan toivoni. Jouduin hurjaan epätoivoon
ja heittäydyin Seraphinan eteen ja lausuin, ojentaen paljastetun
miekkani hänelle: 'Rouva, säästäkää Polan'in kreiviä etsimiseltä,
koska etsittävä kenties voisi paeta hänen vihaansa, kostakaa te itse
veljenne kuolema; vuodattakaa omalla kädellänne hänen surmaajansa
veri; iskekää. Saman raudan kautta, jolla otin veljeltänne elämän,
tulkoon kuolema hänen onnettomalle vihamiehelleenkin.' -- 'Herra',
vastasi Seraphina, jota sanani liikuttivat, 'rakastin don Gaspardia;
ja vaikka te surmasittekin hänet rehellisessä kaksintaistelussa, ja
vaikkapa hän itse olikin syypää onnettomuuteensa, niin tietäkää,
etten kuitenkaan voi olla yhtymättä isäni kostonaikeisiin. Niin, don
Alfonso, olen teidän vihamiehenne ja tulen käyttämään teitä vastaan
kaiken, mitä veri ja ystävyys voivat minulta vaatia; mutta kohtalonne
onnettomuuksia en tahdo väärin käyttää; tämä koston tilaisuus
on arvoton, sillä joskin kunnia vaatii minua kostamaan, niin se
samalla kieltää tekemästä sitä pelkurimaisesti. Vierasvaraisuuden
käskyt ovat pyhät, enkä halua maksaa tekemiänne palveluksia veren
vuodattamisella. Menkää; paetkaa, jos voitte, vainojamme ja lain
ankaruutta; pelastakaa henkenne vaarasta, joka teitä uhkaa.'

"Nousin ylös ja läksin. Hän antoi hevoseni takaisin, ja minä läksin
Toledoon, jossa viivyin kahdeksan päivää. Sitten läksin taas tielle
ja tulin tähän erakkomajaan, esiintyen yleensä kuten sellainen, jolla
ei ole mitään pelkäämistä. Tämä asia mieltäni painaa, isäni. Voitteko
antaa minulle neuvoja, miten nyt menettelisin."



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Kuka erakkovanhus oikeastaan oli ja miten Gil Blas huomaa olevansa
tuttavien joukossa.


Kun don Alfonso oli lopettanut surullisen kertomuksensa, niin
erakkovanhus alkoi puhua, kehottaen häntä kärsivällisyyteen, vaan
silloin luolaan astui eräs toinen erakko, kantaen täysinäistä
kerjuupussia. Hän oli ollut almuja keräämässä Cuencassa, ja palasi
sieltä nyt runsaan saaliin kera. Hän näytti toveriaan paljon
nuoremmalta, ja hänellä oli suuri punainen parta. "Ole tervetullut,
veli Antonio", lausui vanha erakko hänelle, "mitä uutisia kuuluu
kaupungista?" -- "Sangen huonoja", vastasi punaparta, viskaten
hänelle kirjeeksi taitetun paperipalan; "tästä saatte nähdä." Vanhus
avasi sen ja luettuaan hyvin tarkkaavaisesti huudahti: "Jumalan
kiitos! sytytin on valmis, nyt tiedämme, mitä meidän on tehtävä.
Heittääkseni näyttelemisen pois, don Alfonso", lausui hän kääntyen
toveriini, "niin ilmoitan olevani, kuten tekin, sallimuksen oikkujen
heittelemä mies. Minulle kirjoitetaan Cuencasta, joka on peninkulman
päässä täältä, että minua on mustattu oikeusviranomaisille, joiden
kaikki kätyrit tullevat huomenna erakkomajaani vangitsemaan minua;
mutta heidän ei pidä löytämän kettua luolastaan. En ole ensikertaa
sellaisessa pelissä, mutta älyn miehenä olen aina niistä selviytynyt.
Nyt saatte nähdä minut oikeassa karvassani, sillä toden puhuen, mikä
lienenkin, erakko ja vanhus en ainakaan ole."

Näin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta
tuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat
koristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti
myssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten
hän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta
tai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli
Antoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä
veti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta,
puoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni,
kun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli
Antonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio.
"Siunaa ja varjele!" huudahdin silloin, "olenhan joutunut keskelle
vanhoja tuttaviani." -- "Aivan oikein, herra Gil Blas", vastasi
Rafael nauraen, "tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä
aavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista
meitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä,
ja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen.
Ambrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole
vähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy
kenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että
haluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme
hauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan
osaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta
varovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain
asianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna
mieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.

"Herra aatelismies", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen,
"teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa,
ettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan
asiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?" --
"Ei tosiaankaan", vastasi don Alfonso, "ja se, myönnän sen, lisää
huoliani." -- "No niinpä siis tulkaa joukkoomme", vastasi don
Rafael. "Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule
mitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät
turhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen
joka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa,
joissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!" Don
Alfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään
tulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän
seuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä
en tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.

Silloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai
maistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut
Cuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli
kokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen
kaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme
erääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin
välillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja
levossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18]
rajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa,
ei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat
valhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi
nyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui
tulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen
oikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran,
kaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia
ja pyhän Pacomiuksen kuvan.

Astuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes
päivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman
näkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille
merimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin
matkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme
metsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin
suloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto.
Suurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka
läpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme
suitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten
istuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen
kerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita
paistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin
toistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä
kun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä
käteen ja suusta suuhun.

Aterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: "Don Alfonso, koska
te niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin
kerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti." --
"Mielelläni kuuntelen niitä", vastasi tämä. -- "Ja minä varsinkin",
huudahdin minä, "minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän
vaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset."

Silloin Rafael alkoi kertoa:



Kolmaskymmenes luku.

Rafaelin historia.


"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi
minun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa
tyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua
lukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja
uskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto.
Silloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi
ainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini
suostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi
työskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin
minäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten,
sillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka
hänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut
helppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta
heidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää
ankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa
häntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen
lahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.

Mutta opettaja keksi, kuten kohta saatte nähdä, nerokkaan keinon
nuoren herran pelättämiseksi, tarvitsematta rikkoa hänen isänsä
kieltoa; hän päätti lyödä minua joka kerta kuin nuori herra ansaitsi
rangaistusta, ja sen päätöksen hän pani totisesti käytäntöön. Minua
ei keksintö, kumma kyllä, miellyttänyt ollenkaan; läksin kantelemaan
äidilleni, että minua kohdeltiin niin perin vääräperäisesti. Mutta
äitini, niin paljon kuin hän lieneekin poikaansa lempinyt, oli kyllin
luja vastustamaan valituksiani, ja kuletti minut takaisin markiisin
taloon, ajatellen niitä suuria etuja, joita siellä oleminen voi
vastedes minulle tuottaa. Olin siis uudestaan joutunut opettajan
valtaan. Hän oli huomannut keksintönsä tuottaneen hyviä tuloksia ja
jatkoi siis minun hutkimistani pikku herran asemasta, ja saadakseen
edistystä vielä suuremmaksi hän rääkkäsi minua kuin villitty. Tiesin
jo ennakolla saavani joka päivä selkääni nuoren Legannez'in edestä.
Voin vakuuttaa ettei hän oppinut ainoatakaan aapiston kirjainta ilman
sataa lyöntiä minun pakaroilleni: päättäkää siitä kuinka kalliiksi
nuoren herran opinalkeet tulivat minulle.

Tämä kyllästytti minua, niin että otin ja karkasin, saatuani
eräässä tilaisuudessa varastetuksi opettajan kaikki käteiset, joita
saattoi olla noin sataviisikymmentä tukaattia. Siten kostin kaikki
ne lyönnit, joita hän oli niin väärin minulle antanut, enkä luule
minkään muun koston voineen niin kipeästi sattua häneen. Vaikka
se oli ensimmäinen senlaatuinen kokeeni, niin tein sen suurella
näppäryydellä, ja osasin myöskin paeta kaikkia takaa-ajoja, joita hän
toimitti perääni kahden päivän kuluessa. Läksin Madriidista.

Olin silloin noin kolmentoista vanha. Pysyäkseni varmemmin
tuntemattomana, olin jättänyt markiisin palatsiin tavallisen pukuni
ja ottanut puutarhurin pojan puvun, joka sopi minulle. Kävelin
kaksi päivää, syöden leipää, jota ostin maataloista, ja nukkuen
paljaan taivaan alla. Saavuin lähelle Galves'in kylää, joka on
kahden peninkulman päässä Toledosta. Olin uupunut kävelystä ja
istahdin senvuoksi erään puun alle tien viereen. Aikani kuluksi
otin taskustani aapiskirjani ja silmäilin sen lehtiä; mutta sitten
muistin, mitä kärsimyksiä se oli minulle tuonut, ja revin sen hajalle
huutaen kiukuissani:

"'Aha, sinua, ikävä kirja, et sinä enää saa minua itkemään.'

"Sitten läksin kylään ja jäin yöksi erääseen ravintolaan, jonka
emäntä oli noin nelikymmenvuotias leski. Hän kysyi minulta, kuka
olin ja mihin menin. Vastasin isäni ja äitini kuolleen ja kulkevani
kerjuulla. 'Osaatko lukea, lapseni?' kysyi hän. -- Sanoin osaavani
sekä lukea että kirjoittaa. 'Minä otan sinut palvelukseeni',
vastasi emäntä, 'sinä voit olla minulle hyödyksi; saat pitää kirjaa
tuloistani ja menoistani. En anna mitään palkkaa sinulle', lisäsi
hän, 'mutta ravintolassani käy paljon arvokkaita vieraita, jotka
eivät unhota palvelijoita. Tulet saamaan runsaasti juomarahoja.'

"Otin paikan vastaan, päättäen itsekseni, kuten voitte arvata, siirtyä
toisille seuduille, niinpian kuin Galves'issa olo alkaisi käydä
ikäväksi. Mutta jäätyäni ravintolaan palvelukseen alkoi mieltäni
rasittaa suuri levottomuus, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä
perustetummalta pelkoni tuntui. En tahtonut muiden tietävän, että
minulla oli rahaa, ja suurin huoleni oli etsiä piilopaikka, josta
sitä ei kukaan muu löytäisi. En tuntenut taloa vielä tarpeeksi,
tietääkseni kaikkia sen komeroita ja valitakseni niistä parhaan. Mitä
huolia rikkaus tosiaankin tuottaa! Elin ainaisessa pelossa rahaini
johdosta. Lopulta päätin kätkeä aarteeni heinäladon nurkkaan, jossa
oli olkia; siellä arvelin niiden olevan varmemmassa tallessa kuin
muualla ja rauhoituin vähitellen.

"Meitä oli kolme palvelijaa talossa: iso tallirenki, naispalvelija
ja minä. Kukin meistä koetti parhaansa mukaan lypsää ravintolan
matkustajia. Minä sain heiltä aina jonkun lantin laskua viedessäni.
Ja joka pennin vein aina heti latoon aarteeni lisäksi; ja kuta
isommaksi rikkauteni kasvoi, sitä rakkaammaksi se kävi minulle. Minä
suutelin rahojani usein ja katselin niitä niin suurella ilolla, että
ainoastaan saiturit voivat mokomaa tuntea.

"Rakkauteni rahoihin veti minua ehkäpä kolmekymmentä kertaa päivässä
niitä katsomaan. Niillä käynneillä kohtasin usein portailla
emäntäni. Hän oli luonnostaan epäluuloinen, joka synnytti hänessä
uteliaisuuden saada selville, mitä minä niin usein juoksin ladossa.
Hän kiipesi sinne ja rupesi visusti nuuskimaan, arvellen minun sinne
piilottelevan häneltä varastamiani esineitä. Sattuipa hän siis
penkomaan olkikasaakin, jonka alla rahapussini oli ja löysi sen.
Hän avasi sen ja näki sekä ecuja[19] että pistooleja; silloin hän
luuli tai oli luulevinaan minun varastaneen rahat häneltä. Hän anasti
ne siis hyvällä omallatunnolla ja käski tallirengin antaa minulle
hyvästä kädestä viisikymmentä ruoskaniskua, nimitellen minua samalla
räähkäksi ja retkaleeksi. Evästettyään minut siten perinpohjaisella
selkäsaunalla hän ajoi minut talostaan, sanoen ettei halunnut elättää
rosvoja. Minä koetin tosin väittää, etten ollut varastanut mitään
emännältä, mutta hänen väitöstään tietysti uskottiin enemmän kuin
minua. Niinpä opettajan rahat siirtyivät varkaalta toiselle.

"Läksin alakuloisena matkaan, ja saavuin Toledoon. Tultuani
kaupungin isolle torille kohtasin erään hyvin puetun herran, joka
tarttui käsivarteeni kysyen: 'kuules, pikku poika, tahdotko tulla
palvelukseeni? Minä ottaisin sinut lakeijakseni.' -- 'Ja minä teidät
herrakseni', vastasin siihen sievästi. -- 'No, sepä hyvä', vastasi
hän, 'lähdeppä siis mukaani, tästä hetkestä alkain olet minun
palvelijani.' Seurasin häntä ilman muuta.

"Uusi herrani lienee ollut kolmenkymmenen vaiheilla, ja hänen
nimensä oli don Abel. Hän asui eräässä ravintolassa, josta hän oli
vuokrannut sangen hienon huoneuston. Hän oli ammattipelaaja, ja
aikamme vietimme seuraavalla tavalla: aamusilla hakkasin hänelle
viisi kuusi piipullista tupakkaa, puhdistin hänen vaatteensa ja
kävin noutamassa parturin, joka ajoi hänen partansa ja kähersi hänen
viiksensä. Sitten hän läksi kiertelemään pelipaikoissa, joista hän
palasi vasta yhdentoista tai kahdentoista seudulla yöllä. Mutta joka
aamu hän muisti ottaa taskustaan kolme realia ja antaa ne minulle
päiväpalkaksi, suoden muuten minulle täyden vapauden tehdä mitä
tahdoin kello kymmeneen asti illalla: jos olin saapuvilla hänen
kotiin palatessa, niin hän oli tyytyväinen. Totuin pian tehtävääni,
enkä todellakaan voisi löytää tointa, joka paremmin soveltuisi
luonteelleni.

"Olin viettänyt jo lähes kuukauden tätä hupaista elämää, kun isäntäni
kysyi minulta eräänä päivänä, olinko tyytyväinen häneen; ja kun
vastasin, ettei paremmin voisi olla, niin hän sanoi: 'No, hyvä juttu,
sitten lähdemme huomenna Sevillaan, johon asiani vaativat minua.
Sinullekin tulee hauska nähdä Andalusian pääkaupunkia. _Joka ei ole
nähnyt Sevillaa, ei ole mitään nähnyt_, sanoo sananlasku.' Vastasin
olevani valmis seuraamaan häntä vaikka mihin. -- Jo samana päivänä
tulivat Sevillaan kulettajat ottamaan ravintolastamme suuren kirstun,
jossa oli herrani kaikki tavarat ja seuraavana päivänä läksimme
matkalle Andalusiaan.

"Don Abel oli niin onnellinen pelissä, ettei hän hävinnyt koskaan
muulloin kuin itse tahtoi. Mutta petettyjen kostoa paetakseen hänen
täytyi senvuoksi usein muuttaa asuntopaikkaa, ja se oli nytkin syynä
matkaamme. Sevillaan tultuamme otimme asunnon eräässä ravintolassa
ja aloimme elää samaan tapaan kuin Toledossakin. Mutta herrani
huomasi kaupungit erilaisiksi. Sevillan pelipaikoissa hän tapasi
pelaajia, jotka olivat pelatessaan yhtä onnellisia kuin hänkin, mikä
tuotti usein paljon huolta hänelle. Eräänä aamuna, ollessaan pahalla
tuulella menetettyään edellisenä päivänä sata pistoolia, hän kysyi,
miksen ollut vienyt hänen likaisia liinavaatteitaan pestäviksi ja
silitettäviksi. Vastasin, etten ollut muistanut. Siitä hän vimmastui
ja antoi poskilleni puolikymmentä korvapuustia niin tuimasti, että
silmissäni välähtelivät kaikki taivaan tähdet. 'Siinä on sinulle,
junkkari, ettäs vastedes muistat pitää velvollisuuksistasi huolta.
Vai pitäisikö minun kulkea aina sinun kintereilläsi ohjaamassa,
mitä sinun pitää tehdä? Unhotat palvelustoimesi, mutta etpäs unhota
syömistä? Ellet olisi pässi, niin ymmärtäisit edeltäkäsin käskyni ja
tarpeeni.' Sen sanottuaan hän läksi huoneestaan, ja minä jäin hyvin
nolona sulattamaan korvapuustejani, jotka olin saanut niin vähäisestä
syystä, ja päätin tilaisuuden sattuessa kostaa ne.

"En tiedä, mikä kohtaus hänelle lienee sattunut eräässä pelipaikassa
moniaita päiviä tämän jälkeen. Hän tuli kotiin hyvin kuohuksissaan ja
sanoi minulle; 'Rafael, olen päättänyt lähteä Italiaan, ylihuommenna
matkustan eräällä Genovaan menevällä laivalla. Minulla on syyni
matkaan, ja luulenpa, että sinä haluat tulla mukaan, kun saat niin
hyvän tilaisuuden nähdä maailman kauneimman maan.' Vastasin, että
matka oli suuresti mieleeni; lausuin iloni siitä, että pääsin
näkemään Italiaa, mutta samalla päätin itsekseni erota hänestä
lähtöhetkellä. Ajattelin siten kostaa hänelle korvapuustit, ja pidin
tuumaani hyvin sukkelana. Olin niin ihastunut siihen, etten voinut
olla ilmoittamatta sitä eräälle ammattiveijarille, jonka tapasin
kadulla. Sevillaan tultuani olin hankkinut itselleni useita huonoja
tuttavuuksia varsinkin tämän. Kerroin hänelle, miten ja mistä syystä
isäntäni oli lyönyt minua, ja lisäsin aikovani karata hänen luotaan,
kun hän lähtee laivalle, sekä kysyin, mitä hän arveli tuumastani.
Mies rypisti kulmakarvojaan ja väänteli viiksiään katsellen minua;
sitten hän alkoi ankarasti sättiä isäntääni ja lausui: 'Voi poika
parka, olet ijäti kunniaton mies, jos tyydyt niin mitättömään
kostoon. Ei se riitä, että annat don Abelin matkustaa yksinään, ei se
paljon tuntuisi; rangaistus on sovitettava loukkauksen mukaan. Tässä
ei ole mitään arvelemista; varastakaamme hänen tavaransa ja rahansa
ja jakakaamme ne kahtia veljellisesti hänen lähtönsä jälkeen.' Vaikka
minulla oli luontainen taipumus varastamiseen, niin minua kuitenkin
peljästytti näin suuri yritys.

"Mutta tämä emäroisto ei heittänyt asiaa, hän sai kun saikin minut
suostumaan; ja menestys oli seuraavanlainen. Veijari, joka oli
suuri ja vahva mies, saapui seuraavan päivän iltana hakemaan minua
ravintolasta. Näytin hänelle kirstun, johon isäntäni oli jo sullonut
kaikki tavaransa, ja kysyin, jaksoiko hän yksinään kantaa niin
raskasta kirstua. 'Niin raskastako', sanoi hän, 'tiedäppä, että
toisen kirstua jaksan aina kantaa, vaikka se olisi yhtä raskas kuin
Noakin arkki.' Niin sanoen hän meni kirstun luo, heitti sen vaivatta
hartioilleen ja lähti keveästi astumaan portaita alas. Kuljin hänen
perässään, ja olimme jo pujahtamaisillamme ovesta kadulle, kun don
Abel ilmestyi äkkiä eteemme, onnentähtensäkö vai mikä hänet lieneekin
niin oikeaan aikaan siihen johtanut.

"'Mihin sinä kirstua viet?' kysyi hän. Minä jouduin niin ymmälle,
etten saanut sanaa suustani; ja veijari pisti pillit pussiin, kun
huomasi asian kääntyvän niin hullulle tolalle, pelastuen siten
selityksistä. 'Mihin sinä aiot kirstua viedä?' kysyi herrani toisen
kerran. 'Herra', änkytin enemmän kuolleena kuin elävänä, 'minä
olisin toimittanut sen laivalle, jolla aiotte huomenna matkustaa
Italiaan.' -- 'Soo, mistä sinä tiedät, millä laivalla minä aion
matkustaa?' sanoi hän. -- 'En tiedäkään, herra', vastasin, 'mutta
minä olisin satamassa kysynyt, ja saanut joltakin tietää, mikä laiva
lähtee Italiaan.' Tämän epäilyttävän vastauksen johdosta hän heitti
minuun raivoisan silmäyksen. Luulin hänen aikovan taas antaa minulle
puusteja. 'Kuka sinun on käskenyt viedä minun tavaroitani pois tästä
ravintolasta?' huusi hän. -- 'Te itse', vastasin. -- 'Mitä, minäkö',
sanoi hän hämmästyneenä, 'olenko minä sinua käskenyt?' -- 'Aivan
varmaan', vastasin; 'ettekö muista nuhdelleenne minua muutamia päiviä
sitten? Ettekö lyönyt minua ja sanonut, että minun pitäisi arvata
edeltäpäin käskynne ja tehdä itsestäni, mitä velvollisuuksiini
kuuluu? Niin, sitä totellakseni päätin toimittaa kirstunne laivalle.'
Huomattuaan minut nokkelammaksi kuin oli luullutkaan, pelaaja
hyvästeli minua suopeasti ja lausui: 'Mene olkoon Herra kanssasi!
sinä olet liian viisas ikäiseksesi. Minä en halua olla tekemisessä
ihmisten kanssa, jotka ovat väliin liian tyhmiä, väliin liian
viisaita. Ja nyt marssi matkaasi', lisäsi hän, 'muuten panen sinut
laulamaan ilman nuotteja.'

"Hänen ei tarvinnut kahta kertaa käskeä minun poistumaan. Läksin
kiireintä vilkkaa menemään, hirveästi peläten, että hän ottaisi
pukuni pois, jota hän kuitenkaan ei tehnyt. Kulin katuja pitkin,
miettien missä saisin yösijan niillä kahdella realilla, jotka minulla
oli rahaa. Saavuin arkkipiispan talon portille. Siellä valmistettiin
juuri hänen kunnianarvoisuutensa illallista, sieltä tuntui suloiset
tuoksut jo pitkän matkan päähän. 'Peijakas!' sanoin itsekseni,
'enpä olisi pahoillani, jos saisin sukia naamaani yhden noista
herkuista, jotka nenääni kutkuttavat; saisinpa edes pistää viisi
sormeani siihen. Mutta aatteles, jos voisin keksiä keinon päästäkseni
maistamaan noita lihapaistia, joista minulle nyt tulee vaan haju?
Miksikä en voi? Eihän se nyt liene aivan mahdotonta?' Tuumiskelin
innokkaasti tätä asiaa; ja jopa juolahti mieleeni juoni, jonka panin
paikalla käytäntöön, ja menestys oli hyvä. Menin arkkipiispan talon
pihalle juosten kyökkiä kohden ja huutaen täyttä kulkkua: _Auttakaa!
auttakaa!_ ikäänkuin joku yrittäisi tappaa minua. Kun jatkoin
parkumistani, niin Diego mestari, joka oli arkkipiispan kokki, juoksi
kolmen tai neljän kokkipojan kera katsomaan, mikä oli hätänä, ja kun
he eivät nähneet ketään, niin he kysyivät, mitä minä niin kauheasti
huusin. 'Voi! hyvä herra', vastasin ollen olevinani mielettömästi
pelästyksissäni, 'pelastakaa minut, pyhän Polykarpuksen nimessä,
eräs rosvo aikoo minut tappaa.' -- 'Missä se rosvo on?' kysyi Diego.
'Sinähän olet ihan yksin, ei kissaakaan ole perässäsi. Mene nyt vaan,
äläkä pelkää; sinua on vaan joku tahtonut lystikseen pelottaa ja on
viisaasti kyllä pysynyt portin ulkopuolella, muuten me olisimmekin
leikanneet häneltä ainakin korvat pois.' -- 'Ei, ei', vastasin
kokille, 'ei hän lystikseen minua uhannut. Hän on suuri roisto ja hän
aikoi murhata minut, ja ihan varmaan hän odottelee kadulla portin
takana.' -- 'Sitten hän saa odottaa kauan', vastasi hän, 'sinä saat
olla täällä yötä. Saat syödä ja maata kokkipoikien kanssa, jotka
ottavat sinut ystävällisesti vastaan.'

"Voitte kuvailla riemuani näitten sanain johdosta, joka lisääntyi
vielä suuremmaksi, kun Diego mestari saattoi minut kyökkeihin,
joissa näin kaikki arkkipiispan illallisen valmistukset. Sain
kunnian syödä ja nukkua kokkipoikain kanssa. Heidän ystävyyttään
käytin niin hyväkseni, että kun seuraavana päivänä menin kiittämään
Diego mestaria hänen ystävällisyydestään, niin hän sanoi: 'Kaikki
kokkipoikamme ovat ilmoittaneet minulle, että he olisivat hyvin
iloissaan, jos saisivat sinut toverikseen. He ovat niin mieltyneet
sinuun. Haluasitko sinä puolestasi ruveta heille toveriksi?'
Vastasin, että se olisi suurin toivoni. 'No, sitten saat tästä aikain
pitää itseäsi arkkipiispan palvelijana', vastasi kokki. Niin lausuen
hän vei minut hovimestarin luo, joka päätti vilkkaan ulkomuotoni
johdosta minun sopivan arkkipiispan kokkipojaksi.

"Kauan en ollut hyviä tapoja oppimassa hänen kunnianarvoisuutensa
palatsissa. Oloni loppui erääseen sukkelaan temppuun, josta vieläkin
puhutaan Sevillassa. Muutamat hovipojat ja muut palvelijat päättivät
viettää arkkipiispan vuosijuhlaa näytelmällä. He valitsivat
kappaleeksi _Benavideksen_;[20] ja kun he arvelivat tämän Leonin
entisen lapsikuninkaan olleen noin minun ikäiseni pojan, niin he
valitsivat minut hänen osaansa näyttelemään. Hovimestari, joka kehui
osaavansa lausua, rupesi harjottelemaan minua, ja moniaan koetunnin
perästä hän vakuutti, etten minä ainakaan tulisi osaani pilaamaan.
Hän oli myöskin koko juhlan isäntä ja kustantaja, josta ymmärrätte,
ettei mitään säästetty juhlan tekemiseksi oikein suuremmoiseksi.
Palatsin suurimpaan saliin rakennettiin teaatteri, joka koristettiin
runsaasti. Siihen laadittiin sitten ruohoista vuode, jossa minun piti
olla nukkuvinani maurilaisten hyökätessä linnaan minua vangitsemaan.
Kun näyttelijät olivat täydellisesti osiinsa valmistuneet, niin
arkkipiispa määräsi päivän juhlaa varten, ja kutsui kaupungin
arvokkaimmat herrat ja naiset siihen osanottajiksi.

"Juhlapäivän koittaessa oli jokaisella suuri puuha pukunsa
valmistamisessa. Mutta minun puvustani piti hovimestari huolta,
joka oli harjoittanut roolinikin. Hän toimitti luokseni räätälin,
joka puki ylleni kalliin sinisamettisen puvun, joka oli koristettu
kultanapeilla ja kultanauhoilla sekä monilla helyillä ja hetaleilla
samasta metallista, ja hovimestari itse pani päähäni pahvista tehdyn
kruunun, johon oli sirotettu tiheään helmiä ja valetimantteja.
Lopuksi he antoivat minulle vielä ruusunpunaisesta silkistä tehdyn
vyön, joka oli koristettu hopeakukilla. Joka kerta kun näitä
kapineita minulle tuotiin, niin tunsin halua siivillä lentäen karata
matkaani. Vihdoin iltapäivällä näytelmä alkoi. Leonin nuori kuningas
esiintyi heti alussa, lausuen pitkän yksinpuhelun; minä alotin siis
näytelmän pitkällä värssyrivillä, joiden tarkoitus oli ilmaista,
että koska en voinut vastustaa unen suloisia houkutuksia, niin
päätin antautua unenjumalan valtaan. Sitten vetäysin kulissien taa
heittäytyen ruohovuoteelleni, joka oli minua varten valmistettu;
mutta nukkuminen oli kaukana minusta, sen sijaan mietin vaan,
miten pääsisin kadulle pakoon kuninkaallisen pukuni kanssa. Eräät
salaportaat, jotka veivät teaaatterin alitse saliin soveltuivat
mielestäni hyvin aikomukseni toimeenpanemista varten. Nousin
hiljaa vuoteeltani, ja kun ei kukaan ollut näkemässä, niin astuin
portaita alas ja menin salin ovelle asti huutaen: _Pois pois, minä
menen muuttamaan pukua_. Kaikki tekivät minulle tietä, niin että
pääsin vähemmässä kuin kahdessa minuutissa yön turvissa pujahtamaan
kenenkään estämättä palatsista kadulle, josta juoksin nopeasti
ystäväni, ammattiveijarin luo.

"Hän hämmästyi suunnattomasti nähdessään minut sellaisessa puvussa.
Minä tein hänelle selkoa tapauksesta, ja hän nauroi sukkeluudelleni
sydämensä pohjasta. Sitten hän syleili minua, tietysti siinä
suloisessa toivossa, että pääsisi osalliseksi Leonin kuninkaan
saaliista. Toivottaen onnea hyvälle yritykselleni hän sanoi, että jos
yhtähyvin jatkaisin, kuin olin alottanut, niin vielä hämmästyttäisin
maailmaa nerollani. Naurettuamme ja laskettuamme kauan hauskaa
pilaa keskenämme kysyin lopuksi häneltä: 'Mitä me nyt teemme tällä
kalliilla puvulla? -- 'Jätä se minun huolekseni', vastasi hän; 'minä
tunnen erään luotettavan vaatekauppiaan, joka ostaa kaikki, mitä
hänelle viedään myötäväksi, urkkimatta esineiden alkuperää, jos se
nimittäin hänelle vaan soveltuu. Huomenaamulla menen häntä hakemaan
ja tuon hänet luoksesi.' Niin hän todella tekikin. Aamulla kovin
aikaisin hän lähti huoneestaan, jättäen minut makaamaan, ja palasi
parin tunnin kuluttua vaatekauppiaan kera, jolla oli kädessään
keltaiseen palttinaan kääritty nyytti. Tuttavani lausui minulle:
'Tässä on ystäväni herra Ybagnez Segoviasta, rehellinen ja luotettava
vaatekauppias, joka ammattiveljiensä huonosta esimerkistä huolimatta
pitää hyvää omaatuntoa kunnianaan. Hän sanoo sinulle pennilleen,
paljonko arvoinen se puku on, jonka aiot myödä, ja sinä voit huoleti
luottaa hänen arvosteluunsa.' -- 'Niin, se nyt on ainakin varma',
vastasi vaatekauppias. 'Olisinpa todellakin oikea konna, jos
ottaisin jotakin alle oikean arvon. Sitä ei ole kukaan päässyt vielä
sanomaan minusta, Jumalan kiitos! eikä pääse koskaan sanomaankaan.
Katastakaamme sitten vähän', lisäsi hän, 'niitä teidän kapineitanne;
omantuntoni mukaan sanon, paljonko niistä voi maksaa.' -- 'Tuossa
ne ovat', lausui ystäväni osottaen niitä. 'Teidän täytyy myöntää,
ettei komeampia laitoksia usein näe. Koettakaahan tämän genovalaisen
sametin hienoutta ja koristusten kalleutta.' -- 'Kerrassaan', vastasi
kauppias, katseltuaan tarkasti pukua, 'tosiaankin kaunista ja
hienoa.' -- 'Ja mitä arvelette noista hienoista helmistä, jotka ovat
kruunussa?' kysyi ystäväni taas. -- 'Jos ne olisivat pyöreimmät',
vastasi Ybagnez, 'niin ne olisivat verrattoman arvokkaat, mutta
nytkin ne ovat sangen kauniita ja miellyttävät minua yhtä paljon
kuin kaikki muukin. Tunnustan sen aivan suoraan', jatkoi hän, 'ja
määrään hinnan kohtuuden mukaan: jos sijassani olisi nyt joku
lurjuksentapainen kauppias, niin hän varmaan koettaisi moittia niitä
saadakseen ne halvemmalla, tarjoten niistä häpeämättömyydessään
kukaties kaksikymmentä pistoolia; mutta niin en tee minä, minä
tarjoon arvon mukaan neljäkymmentä.'

"Jos Ybagnez olisi tarjonnut sata, niin sekin olisi ollut liian
vähän, sillä helmet jo yksinään olivat ainakin kahdensadan pistoolin
arvoiset. Veijari, joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan sanoi
silloin: 'kas nyt, kuinka hyvä oli, että pääsitte rehellisen
ihmisen kanssa tekemisiin. Herra Ybagnez maksaa oikean hinnan niin
tunnollisesti kuin hän makaisi kuolinvuoteellaan.' -- 'Se on nyt
ainakin totta', lausui kauppias, 'mutta sittenpä en anna penniäkään
tinkiä ehdoistani ja hinnoistani. No niin! Asia on siis päätetty?
Ehkä luen rahat pöytään?' -- 'Odottakaahan', sanoi veijari, 'antaa
nuoren ystävämme ensin koettaa ylleen pukua, jonka käskin teidän
tuoda häntä varten. Luulenpa että se sopii hänelle.' Silloin kauppias
avasi nyyttinsä näyttäen minulle ihokkaan ja housut hienosta,
tummanruskeasta kankaasta; niissä oli hopeanapitkin, mutta muuten
ne olivat jo puoleksi kuluneet. Nousin sängystä koettaakseni pukua,
joka oli minulle sekä liian pitkä että avara, mutta noitten herrain
mielestä se sopi minulle kuin valettu. Ybagnez vaati siitä kymmenen
pistoolia, ja kun hän ei suvainnut tinkimistä, niin ei auttanut muuta
kuin tyytyä siihen. Silloin hän otti kukkarostaan kolmekymmentä
pistoolia lukien ne pöydälle. Senjälkeen hän kääri kuninkaallisen
pukuni ja kruununi nyyttiin ja lähti pois, varmaankin mielessään
onnitellen niin mainiota päivän alkua.

"Hänen mentyään virkkoi niin sanottu ystäväni minulle: 'Minä olen
saakelin tyytyväinen tähän mieheen.' Mutta olipa hänellä siihen
syytäkin, sillä hän sai varmasti ainakin sata pistoolia hyvittäjäisiä
häneltä. Vaan siihen hän ei tyytynyt, vaan otti kursailematta
puolet pöydällä olevista rahoista ja sanoi, jättäen loput minulle:
'Nuori ystäväni, eiköhän ole parasta että pistät nämä viisitoista
pistoolia taskuusi ja laukkaat kiireimmiten pois tästä kaupungista;
sillä ymmärräthän, että herra arkkipiispa ei jätä tiedustelematta
sinua joka nurkasta. Sillä olisinpa todellakin pahoillani, jos sinä
laittaisit itsesi tomppelimaisesti vankeuteen, tehtyäsi ensin niin
nerokkaan tempun, että se on sinulle ainaiseksi kunniaksi.' Vastasin
aikovanikin lähteä Sevillasta, jonka teinkin, ostettuani hatun ja
muutamia paitoja. Läksin siis kulkemaan pitkin niitä ihania kenttiä
jotka ulottuvat viinitarhain ja öljypuistojen välitse vanhaan
Carmonnen kaupunkiin asti, ja kolmen päivän perästä saavuin Cordovaan.

"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella,
jossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani
varakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni;
olin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja
vilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin,
mikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti
hän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi
lurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan
ensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta
urkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että
muuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä
tässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin
tavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista
henkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan
puhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta
kaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti
olla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita
ympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin
äänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin
tunnustusta hänen sukkeluuksilleen.

"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen
jaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä
hän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä
kovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän
aterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen
rinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on
niitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten
Sevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä,
tuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'

"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että
tapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi
tapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en
tiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani.
Minä kerron sen teille.

Heti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle,
heidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät
ruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan
hyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi
hämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti
keskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset
huusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja
parkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat.
Kun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja
hämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan
hänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli
_Gracioson_ osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän
kunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi
Leonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen
pukunsa matkassaan.' -- 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa.
'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä
ja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin
palata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän
sinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin
pahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin
kärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja
näytellä kappaleen loppuun.

"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle
monta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin
samallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.

"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä
monta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja
ikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta
vakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen,
että hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta
oikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.

"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi,
ja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se
oli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'

"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä
toverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten.
Silloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti
vastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli
hurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä
luopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.'
Näin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan.
Viivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle:
'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä
nousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni
puihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan
kehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea
parta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri
rukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi
silmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja
sanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne
nyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja
kuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu
tänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä
ne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli
Juanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen
syntejä.'

"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen
kuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset
koskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. -- Meissä ei vaikutus
kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli
sanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta.
Siinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä
ollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin
huonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita.
Muita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä
ja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia
pyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät
tyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja
kaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen
pyhimys.

"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi
hän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat
häneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja
kaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä
enpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.'
Suostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli
Cuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla
hyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen
päähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa
hiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä,
toisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä
oli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja
hautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.

"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen
vainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen
päivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän
palasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin
kaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun
karkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti
niin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi.
Hän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran
hän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea
villamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut
mitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa
puvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin
meille.

"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä;
mutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää,
juustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä
heittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät
helposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät
he voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani
mukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen
lausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta,
se heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin
erakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä
'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä.
Minä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi
kunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean
ikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion
veljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä,
että heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.

"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin,
ja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan
kaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen
pussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani,
joka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä
silmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua
pakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka
Lamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät
niin suurella kiireellä lähtemään sieltä."



Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin
seurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.


Kun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä
ruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä
unessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso
myöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui
minulle: "Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä
moitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan
noiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta,
että kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan
tuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen
päättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa
jotenkin varma" lisäsi hän, "että hyväksytte päätökseni." -- "Kyllä,
voin vakuuttaa sen," vastasin. "Otan taivaan todistajaksi, ettei
tällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso;
ja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo
tänä yönä hyvästit noille." -- "Tehkäämme niin", sanoi don Alfonso.
"Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan.
Siellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen."

Aurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. "Jaha, yö
on tulossa, lähtekäämme matkalle", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso
otti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut
syntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän
oli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa.
He koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan
sen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella
itseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme
kuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli
tuominnut heidät kaleereihin!

Heidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla
hyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut
enää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet
jäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja
huomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan,
mikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don
Alfonson. "Mitähän tuo on?" sanoin hänelle, "eivätköhän vaan liene
Cuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen
jälkiä myöten heitä etsimään?" -- "En luule niin", vastasi don
Alfonso, "ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja
saanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan." --
"Minä menen katsomaan, keitä he ovat", sanoin minä. "Odottakaa te
täällä, tulen paikalla takaisin." Niin sanoen lähestyin valoa, joka
ei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin
hiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin
katsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa
neljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä
näkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti
miehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään
naisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit,
joiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia.
Käsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän
keskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut
väärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin
nähnyt.

"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka
rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia
matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan
ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja
antakaamme heille tarpeensa." -- Minä suostuin mielelläni ja
voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä
tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin
ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat
kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä,
sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin
kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme
ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun
kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He
keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka
auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän
huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein
yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.

Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään.
Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin
tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme.
Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä
vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan
kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä
vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan
asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa
turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka
näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja
kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme
ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka
olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme
kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään
ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia,
kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.

Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti
sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä
suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla
ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti
rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna.
Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan
autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen
huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin
kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen
huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä
Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson
ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä
ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan
minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet
kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja
kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa
suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan
Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme
nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.

Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta
pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don
Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken
tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa
keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina",
lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy
elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen
arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." --
"Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni
ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso,
miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä
don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin
hänkin.



Kahdeskymmenestoinen luku.

Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo
ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.


Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme
luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän
luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi
turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata.
Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don
Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista;
isäntä osti meiltä toiset hevoset.

Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi
erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin
sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri
otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei
tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun
huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli
hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella
pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.

Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä
mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä
sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa
kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan
luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka
tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme
heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä
siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von
Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen
luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka
hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin
pilvistä eteeni."

Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli
ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus
hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa
sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän
perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli
ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha,
erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle,
"tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran
nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani",
sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää
sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut
ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi
rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin
minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää
salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von
Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei
sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa
perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka
suku on minun sukuni vertainen." -- "Isäni", keskeytti don Alfonso,
"älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni
vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi!
Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut
sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua
naimaan ketään muutakaan." -- "Poikani", vastasi don Cesar, "minä
en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä
sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta
en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi
edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla
sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani;
sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää."
Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin
menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.

Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia
sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden
lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand
oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun
talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don
Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi
ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani!
Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon
mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette
pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja
annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä
on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen
hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa
löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen
puolisokseen.

Heidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi
tyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän
tarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen
hyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka
teki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.



TOINEN OSA.



Kolmaskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä
sitten tulee.


Minä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni
menestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa
huoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä,
minä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden
kustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta
vasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En
karkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua
miellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä.
Jos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen
jollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan,
vaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat
molemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla
suosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä.
Katsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista
taloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.

Mutta tämä onneni ei, ikävä kyllä, kestänyt enemmän kuin viisi
vuotta. Tämän ajan kuluttua Seraphinan ensimmäinen duenna[21]
nimeltään Lorenca, jonka kanssa en koskaan sopinut yhteen, rupesi
vihaamaan minua niin, että päätti keinolla millä hyvänsä tuottaa
minulle vahinkoa.

Tavatessani eräänä aamuna don Alphonson huomasin hänen olevan
murheissaan ja aatoksiinsa vaipuneena. Kysyin kunnioittavasti,
mikä häntä huolestutti. "Minua surettaa, kun huomaan Seraphinan
heikoksi, kiittämättömäksi ja vääräksi. Se kummastuttaa teitä",
lisäsi hän nähdessään hämmästykseni, "mutta sittenkin se on totta.
Minä en tiedä, millä olette saanut Lorencan vihaamaan itseänne;
mutta voin vakuuttaa hänen vihaavan teitä niin leppymättömästi, että
ellette viipymättä lähde tästä linnasta, niin se tuottaa hänelle
varman kuoleman. Saatte uskoa, että Seraphina, joka niin paljon
pitää teistä, on tehnyt kaikkensa ehkäistäkseen vihaa, joka on niin
epäoikeutettua ja kiittämätöntä. Mutta onhan hän nainen. Hän rakastaa
Lorencaa, joka on hänen kasvattajansa. Tämä duenna on ollut äidin
sijassa hänelle, ja jollei vaimoni nyt heikkoudessaan tyydytä hänen
oikkuaan, niin hän luulee tulevansa Lorencan kuoleman aiheuttajaksi.
Minä puolestani en, huolimatta kaikesta rakkaudestani häntä kohtaan,
koskaan alennu niin akkamaiseksi, että noudattaisin hänen mieltään
tässä asiassa. Menkööt hiiteen ennen kaikki Espanjan duennat,
ennenkuin minä suostuisin karkottamaan talostani miestä, jota pidän
enemmän veljenä kuin palvelijana."

Kun don Alphonso oli lopettanut, niin minä lausuin: "Herra, minä olen
syntynyt maailmaan onnen leikkikaluksi. Luulin jo, että se herkeisi
minua vainoomasta teidän talossanne, jossa kaikki lupasi minulle
onnea ja rauhaa. Mutta nyt saan jo jättää senkin ja kaiken sen
herttaisuuden." -- "Ei, ei" huudahti don Cesarin ylevämielinen poika;
"minä koetan saada Seraphinan järkiinsä. Ei millään muotoa pidä
sanottaman, että teidät on uhrattu jonkun kamarineidin oikulle, jota
kohtaan osotetaan muutenkin aivan liikaa huomaavaisuutta." -- "Herra,
vastustamalla donna Seraphinan tahtoa te vaan katkeroittaisitte
hänen mielensä. Minä ennemmin poistun, kun viipymiseni kerran
saattaisi olla eripuraisuuden alkuna niin erinomaisten aviopuolisojen
välillä. Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi." Mutta don
Alphonso kielsi minua nimenomaan sitä tekemästä, ja huomasin hänen
olevan niin lujan päätöksessään puolustaa minua, että Lorenca
olisi varmaan joutunut alakynteen, jos olisin halunnut olusuhteita
hyväkseni käyttää. Mutta otin omantunnon asiaksi palauttaa rauhan
linnaan lähtemällä pois, jonka tein jo seuraavana päivänä; ennen
päivänkoittoa läksin Toledoa kohden, sanomatta jäähyväisiä
isännilleni, sillä pelkäsin heidän ystävyydestä vastustavan
aikomustani. Huoneeni pöydälle vaan heitin paperin, joka sisälsi
tarkan selonteon taloudenpidostani.

Ratsastin hyvällä hevosella, joka kuului minulle, ja matkalaukussani
oli kaksisataa pistoolia. Varoja minulla siis oli kylliksi ollakseni
huoletonna tulevaisuuden puolesta, vaikkei lukuunottaisikaan
minun ikäisilleni ominaista itseluottamusta. Muuten odotin hyvää
vastaanottoa Toledossa: Olin varma, että Polanin kreivi mielihyvällä
ottaisi vastaan yhden pelastajiaan ja antaisi minulle asunnon
talossaan.

Läksin siis sinne matkalle. Sinne tultuani rupesin ensiksi
tiedustamaan kreivin asuntoa, Saatuani sen selville läksin sinne
siinä varmassa uskossa, ettei hän sallisi minun mennä mihinkään
muualle asumaan. Mutta teinpä laskuni ilman isäntää. Kreivin linnassa
en tavannut muita kuin portinvartijan, joka sanoi isäntänsä lähteneen
edellisenä päivänä lyhemmälle matkalle.

Kreivin poissaolo oli perin ikävä yllätys minulle: se alensi
suuresti riemua, jota olin tuntenut Toledoon tullessani, saattaen
minun muuttamaan kaikki suunnitelmani. Kun kerran olin niin lähellä
Madriidia, niin päätin mennä sinne. Toivoin menestyväni hovissa,
jossa, mikäli olin kuullut kerrottavan, ei tarvinnut olla juuri
mikään nero eteenpäin tullakseen. Niinpä läksin siis seuraavana
päivänä Espanjan pääkaupunkia kohden matkustamaan. Ja siellä
kohtaloni pani minut näyttelemään sellaisia osia, joiden vertaisia en
vielä ennen, ollut kokenutkaan.



Kolmaskymmenesneljäs luku.

Gil Blas lähtee Madriidiin ja tapaa hovissa rakkaan ystävänsä
Fabricion. -- Suuri riemu molemmin puolin.


Madriidiin tultuani otin asunnon eräässä matkustajahotellissa. Kuljin
kaupungilla ja otin tavakseni käydä joka aamu kuninkaan linnallakin,
jossa viivyin aina pari kolme tuntia katselemassa isoisten kulkua
hovissa, sillä täällä ei heillä tuntunut ollenkaan olevan sitä
mahtavuutta, joka heitä muualla ympäröi.

Kulkeissani siten eräänä aamuna edestakaisin linnan odotushuoneissa,
jotenkin mölhömäisen näköisenä kuten monet muutkin, äkkäsin
Fabricion, jonka olin jättänyt Valladolidiin erään sairashuoneen
kaitsijan palvelukseen. Hämmästyin suuresti nähdessäni hänen
haastelevan tuttavallisesti Medina-Sidonian herttuan ja
Sainte-Croix'in markiisin kanssa. Nämä molemmat herrat näyttivät
mielihyvällä kuuntelevan häntä. Sen lisäksi hän oli puettuna komeasti
kuin ylhäinen herra.

"Onko se mahdollista?" lausuin itsekseni, "onko tämä parturi Nunez'in
poika? Hän lienee vaan joku hovimies, vaikka on hänen näköisensä,"
Minun ei tarvinnut olla kauan epätietoisena. Herrat läksivät pois, ja
minä lähestyin Fabriciota. Hän tunsi minut paikalla, tarttui käteeni
ja teki meille tietä väkijoukon läpi toiseen huoneeseen. Sitten
hän huudahti syleillen minua: "Rakas Gil Blas'ini, mikä ilo nähdä
sinua! Mitä sinä teet Madriidissa? Oletko yhä vielä palveluksessa?
Minkälaisissa asioissa olet? Kerro minulle kaikki, mitä sinulle on
tapahtunut äkkinäisen lähtösi jälkeen Valladolidista." -- "Sinä
kysyt kovin paljon yht'aikaa", vastasin, "ja eihän tämä ole sopiva
paikkakaan tarinain kertomista varten." -- "Olet oikeassa", vastasi
hän, "parempi on, että menemme minun luokseni. Lähtekäämme, tule
kerallani. Se ei ole kaukana täältä. Minä olen riippumaton mies,
asuntoni on hauska, ja erinomaisesti kalustettu; olen tyytyväinen ja
onnellinen, ainakin luulen olevani."

Suostuin ehdotukseen, ja Fabricio kuletti minut erään uhkean
talon luo, jossa sanoi asuvansa. Astuimme erään pihan yli, jonka
toisella sivulla oli rappuset, mitkä johtivat komeihin huoneisiin,
ja toisella sivulla yhtä kapea kuin pimeä porras, jota myöten
tultiin hänen kehuttuun asuntoonsa. Se oli vaan yksi ainoa huone,
josta kekseliäs ystäväni oli tehnyt lautaseinäin avulla neljä.
Ensimmäinen oli toisen etuhuoneena, toisessa hän makasi, kolmannesta
hän oli tehnyt työhuoneen, ja neljäs oli kyökkinä. Etuhuone ja
makuuhuone olivat paperoidut maantieteellisillä kartoilla ja
filosoofisilla lauselmilla, ja kalustus oli samanmukainen. Siinä oli
suuri sänky, jonka peittona oli lopen kulunut koruommeltu vaate,
muutamia vanhoja tuoleja, joilla oli keltainen sarssipäällystys ja
sivuilla samanväriset silkkihesut granadalaista tekoa; vielä siinä
oli kullatuilla jaloilla varustettu pöytä, nahkapäällystyksellä,
joka lienee ennen ollut punainen ja jonka reunustana oli ajan
mustuttamasta valekullasta tehty verkkokudos; seinän vieressä oli
vielä eebenpuinen kaappi, jota koristi kömpelötekoiset leikkaukset.
Työhuoneessa hänellä oli pieni pöytä, ja kirjastona oli muutamia
teoksia sekä moniaita paperipakkoja, jotka oli ladottu päällekkäin
lautahyllyille seinän viereen. Kyökissä, joka ei ollut muita
huonompi, oli saviastioita ja muita tarpeellisia kaluja.

Fabricio antoi minun kyllältäni katsella asuntoaan ja kysyi sitten:
"No, mitäs arvelet minun asunnostani ja taloudestani? Eikö kelpaa?"
-- "Totta tosiaan", vastasin hymyillen. "Sinulla täytyy olla
hyvät tulot Madriidissa, voidaksesi elää näin pulskasti, Sinulla
on varmaankin hyvä paikka?" -- "Jumala varjelkoon!" vastasi hän.
"Minun toimeni on kaikkein sellaisten ulkopuolella. Eräs ylhäinen
herra, jonka oma tämä talo on, on antanut minulle tämän huoneen,
josta olen tehnyt neljä, ja jonka olen kalustanut, kuten näet. Minä
en tee nykyisin muuta kuin mikä minua miellyttää, ja puutteesta ei
ole tietoa." -- "Puhu selvemmin", huudahdin, "sinä vaan kiihotat
uteliaisuuttani." -- "Olkoon menneeksi!" vastasi hän, "täytän
pyyntösi. Minä olen ruvennut kirjailijaksi; minä harrastan nyt
kaunotieteitä, kirjoitellen sekä runoja että suorasanaista."

"Sinäkö, Apollon lempipoika!" huudahdin nauraen; "se ei olisi koskaan
juolahtanut minulle mieleen. Muuten, olethan sinä älyn mies; sinun
kyhäyksesi eivät tositeossa huonoja lienekään. Olen vaan utelias
tietämään, mikä sinussa sai kirjoitushalun heräämään."

-- "En ihmettele uteliaisuuttasi", vastasi Nunez. "Olin niin
tyytyväinen olooni herra Manuel Ordonezin luona, etten parempaa
toivonut. Mutta minun kävi kuin Plautuksen,[22] henkeni kohosi
vähitellen orjuudesta ylös; kirjoitin erään huvinäytelmän, jonka
toimitin Valladolidissa käyväin teaatteriseurain näyteltäväksi.
Vaikka se tosin ei maailmoja mullistanut, niin se kuitenkin otettiin
suurella riemulla vastaan. Päätin siitä, että yleisö oli hyvä
lypsylehmä, jota oli helppo lypsää. Se ajatus ja intoni kirjoittaa
uusia näytelmiä saivat minun lähtemään sairashuoneesta. Rakkaus
runoiluun voitti rakkauden rahaan. Päätin lähteä Madriidiin, kaikkien
kykyjen keskukseen, lahjojani kehittämään. Pyysin isännältäni
eroani, johon hän suostui kovin vastenmielisesti, sillä hän piti
minusta paljon. 'Miksi haluat, pois luotani, Fabricio? Olenko
antanut sinulle tietämättäni jotakin tyytymättömyyden syytä?' --
'Ette, herra', vastasin, 'te olette parhain kaikista isännistä,
enkä koskaan unhota teidän hyvyyttänne; mutta tiedättehän, että
jokaisen on noudatettava kutsumustaan. Minä tunnen syntyneeni
kirjailijaksi; henkeni tuotteilla aion ikuistuttaa nimeni.' -- 'Mikä
mielettömyys!' vastasi tämä kunnon ukko. 'Sinä olet jo päässyt
hyvään alkuun sairashuoneessa; olet sitä maata miehiä, josta tehdään
taloudenhoitajia, joskus esimiehiäkin. Sinä heität täysiarvoisen ja
rupeat joutavia tavottelemaan. Nurin käännät asiat, poikaseni.'

"Huomattuaan turhaan ponnistelevansa isäntäni maksoi palkkani
sekä lahjotti sen lisäksi viisikymmentä tukaattia kiitokseksi
palveluksestani, mikä auttoi minua Madriidiin tultuani pukeutumaan
hyviin vaatteisiin.

"Minulla on ollut verraton menestys. Minä käyn ylhäisissä
perheissä lukemassa värssyjäni ja kertomuksiani, ja kaikkialla
olen tervetullut. Seurustelen monen suuren herran parissa, ja
Medina-Sidonian herttua on ystäväni, kuten Maecenas oli Horatiuksen
ystävä. Niin, sillä tavalla olen muuttunut kirjailijaksi. Muuta
kerrottavaa minulla ei ole. Nyt on sinun vuorosi kertoa kokemuksesi,
Gil Blas."

Minä aloin haastaa kertoen hänelle tarkkaan vaiheeni jättämällä
sivuseikat pois. Lopetettuani oli tullut päivällisen aika. Fabricio
veti eebenpuisesta kaapistaan ruokaliinoja, leipää, jäännöksen
paistettua lampaankäpälää, pullon oivallista viiniä, joiden ääreen
istuimme niin iloisin mielin kuin kaksi ystävää konsanaankin pitkän
eron perästä.

Syötyämme läksimme kävelemään, vaan silloin tuli Medina-Sidonian
herttuan kamariherra Fabricion luo lausuen hänelle: "Herra don
Fabricio, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että herra herttua
haluaisi puhua kanssanne. Hän odottaa teitä kotonaan." Nunez, joka
tiesi, ettei milloinkaan voi kyllin nopeasti täyttää ylhäisen
herran toivomusta, lähti heti Maecenaansa luo, jättäen minut siihen
paikkaan ällistyneenä, kuullessani häntä kutsuttavan _don_'iksi, siis
aateliseksi, vaikkei Crysostomo ukko, hänen isänsä, ollut parturia
parempi.



Kolmaskymmenesviides luku.

Fabricio hankkii Gil Blas'ille paikan sicilialaisen kreivin Galianon
palveluksessa.


Olin niin utelias taas näkemään Fabriciota, että jo aikaisin
seuraavana aamuna menin hänen luokseen. "Toivotan hyvää huomenta",
huusin jo kynnykseltä, "don Fabriciolle, Asturian aatelin kukalle,
tai paremmin sienelle." Sen kuultuaan hän rupesi nauramaan. "Kuulit
siis, että minua kutsutaan _don_'iksi?" -- "Kuulin, herra aatelismies;
sallikaa siis huomauttaakseni, että kertoissanne eilen muutostanne
jätitte parhaimman mainitsematta." -- "Aivan totta", vastasi hän;
"mutta toden pulmakseni olen ottanut sen arvonimen vähemmän omasta
turhamaisuudestani kuin mukautuakseni muitten turhamaisuuteen.
Tiedäthän sinä, mikä on tapa Espanjassa; kunnollisinkaan mies ei
maksa mitään, jollei hänellä ole rahoja tai ylhäistä syntyperää."

"Mutta asiasta toiseen", lisäsi hän. "Eilen illallisilla
Medina-Sidonian herttuan luona oli muitten vieraiden ohella eräs
sicilialainen herra, kreivi Galiano. Kun kerroin sinun tarinasi,
niin kreivi alkoi kysellä sinusta, johon tietysti asianmukaisesti
vastasin, kuten voit ymmärtää, ja sitten hän pyysi minun
tuomaan sinut hänen luokseen. Aioin juuri tulla sinua hakemaan
lähteäksemme hänen luokseen. Hän aikonee nähtävästi tarjota sinulle
sihteerintointa luonaan. Kehotan sinua suostumaan; sinä tulet voimaan
mainiosti hänen luonaan; hän on rikas, elää täällä kuin lähettiläs
ikään. Hänen sanotaan tulleen tänne keskustelemaan Lerman herttuan
kanssa kuninkaallisista tiloista, joita hänellä on aikomus myödä
Siciliassa. Vielä mainittakoon, että kreivi näyttää olevan jalo,
oikeamielinen ja suoraluontoinen mies. Parempaa et voi tehdä kuin
ruveta tämän herran palvelukseen."

"Aikomukseni oli", vastasin Nunez'ille, "mitellä jonkun aikaa
katuloita ja pitää hyviä päiviä, ennenkuin ryhtyisin uudelleen
palvelukseen, mutta kuvauksesi sicilialaisesta kreivistä on niin
houkutteleva, että alan muuttaa päätöstäni. Toivoisinpa jo olevani
hänen luonaan." -- "Kohta oletkin siellä, ellen pahoin erehdy,"
vastasi hän. Läksimme heti kreivin luo, joka asui ystävänsä don
Sancho d'Avilan talossa, joka oli siihen aikaan maatiloillaan.

Linnan pihalla näimme suuret joukot hovipoikia ja lakeijoita, joiden
yllä oli yhtä kalliit kuin komeat virkapuvut, ja eteisessä oli useita
asemiehiä, kamariherroja ja muita toimimiehiä. Heillä oli kaikilla
toinen toistaan komeammat puvut, mutta samalla niin kummalliset
kasvot, että olin vähällä luulla niitä espanjalaisittain puetuiksi
apinoiksi. Tiedämmehän, että sekä miesten että naisten joukossa
löytyy naamoja, joille ei taidekeinotkaan mitään mahda.

Don Fabricion tulosta ilmoitettiin, ja kotvasen perästä hänet
saatettiin sisään, johon minä seurasin häntä! Kreivi istui
aamupuvussaan sohvassa juoden suklaatia. Me tervehdimme häntä syvällä
kunnioituksella; ja hän puolestaan nyökäytti päätään, silmäillen
samalla meitä niin herttaisesti, että minä heti tunsin kiintyväni
häneen. On ihmeellistä, ja sentään niin yleistä, kuinka hyvältä
meille tuntuu ylhäisten suosiollisuus. Heidän pitää todellakin olla
sangen ynseitä meille ollaksemme pahoillamme.

Juotuaan suklaatinsa, hän leikki vähän aikaa suuren apinan kanssa,
joka oli hänen vieressään ja jota hän kutsui Cupidoksi. En käsitä,
miksi hän oli antanut lemmenjumalan nimen elukalle, sillä muuta
yhtäläisyyttä sillä ei näyttänyt olevan hänen kanssaan kuin
pahanilkisyys. Siitä huolimatta se oli herransa paras ilo; hän oli
niin ihastunut apinan temppuihin, että se sai olla myötäänsä hänen
sylissään. Nunez ja minä, joita eläimen hypyt eivät järin paljon
ihastuttaneet, olimme kuitenkin olevinamme hyvin mieltyneinä siihen.
Se oli kovin sicilialaisen mieleen, hän keskeytti leikkinsä tuokioksi
ja lausui minulle: "Ystäväni, tarjoon teille sihteerintoimen luonani.
Jos suostutte ehdotukseeni, niin annan teille kaksisataa pistoolia
vuodessa. Don Fabricion suositus riittää takaukseksi." -- "Niin,
herra", huudahti Nunez, "enkä luule saavani moitteita perästäpäin."

Kiitin kumartaen asturialaista runoilijaa hänen uhrautuvaisesta
rohkeudestaan. Sitten käännyin kreivin puoleen, vakuuttaen
palvelusintoani ja uskollisuuttani. Heti kun hän huomasi ehdotuksen
minua miellyttävän, niin hän kutsui taloudenhoitajansa luokseen ja
puhui hänen kanssaan hyvin hiljaa; senjälkeen hän lausui minulle:
"Gil Blas, tahdon ilmoittaa teille heti, mitä tehtäviä annan teille.
Nyt voitte seurata taloudenhoitajaani; olen jo antanut hänelle käskyn
teitä varten." Minä noudatin käskyä, jättäen Fabricion kreivin ja
Cupidon pariin.

Taloudenhoitaja, joka oli nokkela messinalainen, vei minut
huoneeseensa erinomaisella kohteliaisuudella. Hän lähetti noutamaan
räätäliä, joka oli vaatettanut koko talonväen, käskien hänen niin
nopeasti kuin suinkin valmistaa minulle yhtä uhkean puvun kuin talon
ylimmillä virkailijoilla oli. Räätäli otti mittaa ja lähti. "Mitä
asuntoonne tulee", sanoi messialainen, "niin tiedän huoneen, joka
sopii teille. Niin! mutta oletteko syönyt aamiaista?" lisäsi hän.
Vastasin kieltävästi. "No, poika parka, miksette sano? Te olettekin
nyt talossa, jossa ei tarvitse muuta kuin sanoa, niin saapi mitä
haluaa! Tulkaahan, minä vien teidät paikkaan, josta ei mitään puutu."

Niin lausuen hän johdatti minut ruokahuoneeseen, jossa tapasimme
hovimestarin, napolilaisen, joka oli kaikin puolin messinalaisen
veroinen. Heistä kumpaisestakin saattoi sanoa näin: Jussi tanssii
paremmin kuin Pekka, Pekka tanssii paremmin kuin Jussi. Tämä kelpo
hovimestari pisteli viiden kuuden ystävänsä kera poskeensa läskiä,
häränkieltä ja muuta suolaista, mikä pani heidät tuontuostakin
maljoja kallistamaan. Istuimme näitten sankarein seuraan,
auttaen heitä herra kreivin parhaitten viinien kuluttamisessa.
Toimittaessamme tätä ruokahuoneessa, tapahtui samaan aikaan kyökissä
muuta. Kokki kestitsi siellä puolestaan kolmea tai neljää tuttavaansa
porvaria, jotka eivät säästäneet viiniä enemmän kuin mekään, ja jotka
täyttelivät kaikin voimin maaruaan peltopyy- ja jänispasteijoilla;
jopa kokkipojatkin syytivät kreivin hyvyyttä vierailleen, minkä vaan
kykenivät. Luulinpa melkein tulleeni rosvottavaksi jätettyyn taloon;
mutta kaikkea en vielä tiennytkään. Silloin näkemäni oli vähäpätöistä
sen rinnalla, mitä myöhemmin sain tietää.



Kolmaskymmeneskuudes luku.

Mitä tehtäviä Galianon kreivi antaa Gil Blas'ille.


Läksin hakemaan tavaroitani kulettaakseni ne uuteen asuntooni.
Palatessani näin kreivin istuvan pöydässä useitten herrojen seurassa,
joitten joukossa oli runoilija Nunez'kin, joka palvelutti itseään
mielihyvällä ja sekaantui uutterasti keskusteluun. Huomasin, että
hänen joka sanansa herätti seurueen suosiota, Eläköön nero! Kenellä
on sitä, hän suoriutuu kaikista tehtävistä kunnialla. Minä aterioin
kamariherrain ja muitten ylimpäin virkamiesten kera, joita ruokittiin
melkein kuin herraa itseään. Syötyäni vetäysin huoneeseeni,
jossa rupesin miettimään tilaani. "No niin, Gil Blas", ajattelin
itsekseni, "nyt palvelet sicilialaista kreiviä, jonka luonnetta et
tunne. Kaikesta päättäen viihdyt hänen talossaan kuin kala vedessä.
Mutta vannomatta on paras, älä luota liiaksi onnentähteesi, jonka
petollisuutta olet jo liian usein saanut tuta. Sitäpaitsi et tunne
edes tointasi vielä. Sihteeri hänellä on ja yksi taloudenhoitaja;
mitä palveluksia hän vaatinee sinulta?"

Tätä miettiessäni saapui eräs lakeija ilmoittamaan, että kaikki
päivällisillä olleet herrat olivat jo lähteneet ja että kreivi kysyi
minua. Riensin heti hänen huoneeseensa, jossa hän lojui sohvallaan
päivällislevon hommissa apinoineen, joka oli hänen vieressään.

"Tulkaa lähemmäksi, Gil Blas", lausui hän, "ottakaa tuoli ja
kuunnelkaa, mitä sanon." Tein käskyn mukaan, ja hän alkoi haastella
seuraavasti: "Don Fabricio on kertonut minulle, että te muitten
hyväin ominaisuuttenne ohella olette uskollinen isännällenne,
sekä olette muutenkin kelpo poika. Nämä ominaisuudet saivat minun
tarjoomaan paikkaa teille. Minä tarvitsen uskollista palvelijaa,
joka katsoo minun etuani ja panee koko huolensa minun omaisuuteni
hoitoon. Olen rikas, täydellä todella, mutta sittenkin vuotuiset
menoni nousevat aina paljon tulojani suuremmiksi. Ja miksi? Siksi,
että minulta varastetaan, minua rosvotaan. Olen talossani aivan kuin
metsässä, joka on täynnä rosvoja, Epäilen suuresti taloudenhoitajani
ja hovimestarini olevan yhdessä juonessa; ja jos epäluuloni on
oikeutettu, niin se on enemmän kuin tarpeeksi tuomaan minulle häviön.
Te aiotte tietysti sanoa, että jos heitä epäilen pettureiksi, niin
voinhan ajaa heidät matkaansa. Mutta mistäpä löytää toisia, jotka
olisivat taatusti parempia? En voi tehdä muuta kuin panna jonkun
pitämään heitä kumpaakin silmällä, jonkinlaisena ylivalvojana, ja
sitä tointa olen ajatellut teille. Jos täytätte menestyksellä sen
toimen, niin saatte olla varma, ettette palvele kiittämätöntä; minä
hankin teille sitten hyvin edullisen paikan Siciliassa."

Tämän puheen jälkeen hän laski minut menemään, ja jo samana iltana
minut julistettiin koko palvelijakunnan edessä talon ylivalvojaksi.
Messinalainen ja napolilainen eivät aluksi olleet siitä milläänkään,
sillä he luulivat minua oikeansorttiseksi veitikaksi ja toivoivat
saaliin jakamisella pitävänsä järjestyksen entisellään. Mutta hyvin
heidän naamansa venähtivät, kun seuraavana päivänä ilmoitin heille
olevani kaiken näpistelemisen vihollinen. Vaadin hovimestarilta
luettelon varastoista. Kävin kellarissa ja otin tarkan selon
kaikesta, mitä ruokahuoneessa oli, varsinkin kaikista hopeakaluista
ja liinatavaroista. Sitten annoin heille kummallekin kehotuksen pitää
hyvää huolta isännän omaisuudesta ja olemaan säästäväisiä kaikissa,
sekä lopetin kehotussaarnani vakuuttamalla ilmoittavani herralle
kaikista epäsäännöllisyyksistä, mitä tulisin huomaamaan.

Eikä tämä ollut ainoa toimenpiteeni. Halusin urkkijaa, saadakseni
selville, oliko heillä joitakin salajuonia keskenään. Huomioni
kiintyi erääseen kokkipoikaan, jonka sain puolelleni lupauksilla. Hän
sanoi, etten kenenkään muun kuin juuri hänen puoleensa kääntymällä
saisi niin hyvin tietää kaikkea, mitä talossa tapahtui. Hovimestarin
ja taloudenhoitajan hän sanoi olevan liitossa keskenään, polttaen
kynttilää molemmista päistä yhtaikaa. Joka aamu he lähettivät
puolet talon tarpeeksi ostetuista lihoista ravintolanpitäjille,
joiden kanssa heillä oli salaiset sopimukset. Kokki menetteli
puolestaan aivan samoin, ja niitten palvelusten hyvitykseksi,
joita hän uskollisimmasti teki mainituille kahdelle, hänellä oli
vapaa valta käytellä kreivin viinejä, -- sanalla sanoen nämä kolme
palvelijaa olivat syynä siihen, että herra kreivin vuositileissä oli
kauhea vajaus. "Jos epäilette ilmoituksiani", lisäsi kokkipoika,
"niin suvainnette tulla huomenaamulla seitsemän ajoissa Pyhän
Tuomaan kollegiumin luo, niin saatte nähdä minun ilmestyvän
sinne koria kantaen, joka on varmasti hälventävä epäilyksenne."
-- "Sinä olet siis noiden herrain asiantoimittaja?" -- "Niin,
minä kulen hovimestarin asioilla, ja eräs tovereistani noudattaa
taloudenhoitajan käskyjä."

Nämä tiedot näyttivät minusta lähemmän selon arvoisilta. Menin
siis seuraavana aamuna määrättyyn aikaan Pyhän Tuomaan kollegiumin
edustalle. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa vakoojaani. Näin pian
hänen saapuvan, käsivarrellaan suuri kori, joka oli täpötäynnä
teuraslihaa, lintua ja metsänriistaa. Tarkastin huolellisesti joka
esineen ja tein tapauksesta lyhyen selonteon, jota läksin näyttämään
isännälleni, käskettyäni pojan toimittaa tehtävänsä tavallisuuden
mukaan.

Sicilialainen herrani, joka oli luonnostaan äkkipikainen, aikoi ensi
kiihkossaan ajaa napolilaisen ja messialaisen paikalla tiehensä;
mutta saatuaan vähän maittamisen aikaa, hän tyytyi jälkimmäisen
karkottamiseen, antain hänen paikkansa minulle. Niinmuodoin hävisi
ylivalvojan ammattini heti synnyttyään, enkä minä todenpuhuen sitä
surrut. Sillä, peittelemättä tunnustaen, se ei ollut muu kuin
arvokkaampi vakoojantoimi, josta ei sitäpaitsi ollut taattua tuloa,
mutta taloudenhoitajaksi päästyäni tulin samalla kassakirstun
vartijaksi, ja sehän siinä pää-asia onkin. Taloudenhoitaja on aina
suuren talon ensimmäinen virkamies, ja hänen virastaan tulee aina
niin paljon sivutuloja, että hänen täytyy väkisinkin rikastua,
vaikkapa hän olisi rehellinenkin.

Napolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan
häikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja
luetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo
konna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin
yhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä,
jotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä
keitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo
lurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta
hyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen
huoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain
vallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin
asian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa,
minkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään
säästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt
tuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja.
Ja sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä
siltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua
komeushalun alle.

Enkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan:
huomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin
jotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä
kaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa
kuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta
neuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan
pidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle
kaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt
häntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka
hovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään;
heillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne
liittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla
ajaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä
he sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti
kerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli
minua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin
minuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä
palveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.

Napolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen
tiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle
annoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni
hänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla
hintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli
minua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin
minua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa
toteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun
vainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa;
vaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin
virastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden
kuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen
menoerän.



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä
surua se tuotti hänelle. -- Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta
ja sen seurauksista.


Jonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen
johdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi
kuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle.
Cupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä
päivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin
pahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi
kuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien
koko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät
kaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että
hän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään
meitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla
noutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi
luunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan
jalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he
vakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin
herrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen
luokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.

Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat,
joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä
uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut
rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa
sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan.
Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin
minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa
apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna
ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko
oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja
häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen
kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen
hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa
oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen
Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän
olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.

Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä
asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta
syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin
tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin,
että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään
ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan
tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa,
että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että
olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin
sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän
vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi
kieltänyt sen.

Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella
hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui
huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli
kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit,
hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin,
ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän
parantamisen johdosta.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään
äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin
ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa
minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi
pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan
ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun
minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi:
"Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon
kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."

En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli
sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen
luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine
kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne
sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli
saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle
sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko
siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai
lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.

Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse
toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta
olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden
hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa!
siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri
onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi,
niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako
pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin
itse vaikuttanut onnettomuuteeni.

Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni
oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin
tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani
huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin
itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet
ollut vieraissa käsissä." -- "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko
silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä
olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."

Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen
tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen
oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää,
tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut
tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat
rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin
laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä
oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä
tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani
näkyvät julmasti huvenneen." -- "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole
niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin
säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää
olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen
taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on
tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole
penniäkään pannut hukkaan."

Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai
kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta,
joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen
oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli
kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos
kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän
oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän
ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia
suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen
pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä
viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei
kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin
hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori
kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi
kapineeni?" -- "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja
sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut
viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus;
tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."

-- "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun
ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne
veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin."
Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto
ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta
syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut
sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla
hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä;
vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään
sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän
siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että
kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.

Luulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan
apteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo
niin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta
velkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä
luokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri.
Maksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.

Melkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä,
jotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä.
Sitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista,
joita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät
kukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.

Rohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni
onnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo
liiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä
niin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut
milloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti
taas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa
tilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Gil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin
kiittämättömyydestä. -- Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen
ja saa sihteerintoimen hänen luonaan.


Olin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään
puhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle.
Heti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin
tietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian
herttuan kanssa.

Eräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro,
jonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani
sicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen
herran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt
minusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

Minä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni
lopettanut, kun hän lausui: "Minä otan hankkiakseni paikan teille;
ja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni
syömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne."
Tarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa
raha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti
suostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.

Olin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin
tavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni
Jooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: "Herra
Gil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä.
Sillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan
ensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion
asiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden
henkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen
tuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut.
Nämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella
tehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla
on tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan
saatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä,
niin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä
ystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen
ilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja
luonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen."

Niin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani
toimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan
tiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa
arentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä
maatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka
kävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita
suosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin,
sillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut
rehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa
tapaa.

Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt
tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä,
Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta.
Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä
laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi.
Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin
ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego
vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että
kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden
sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen
sijaansa.

Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas,
en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi
paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle.
Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa:
ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti
vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don
Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä
mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän
mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan
vastata." -- "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego",
vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen
don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista
maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en
yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä,
vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä
te ajattelette don Calderonista." -- "Kysymyksenne on hankala",
vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle
kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja
etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla
vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää
suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta
don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä
kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."

"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen
palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on
vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää
ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa
kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat
syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman
herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan
osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina
hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se
ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don
Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan."
-- "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en
osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön
heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea
tomppeli, ellei asia luonnistuisi."

-- "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman
herttualle", lausui don Diego.

Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa
salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan
herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti
ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että
hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.

Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet.
Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil
Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion
seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti,
että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo
hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen
kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni
keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä
toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken
aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana,
ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki
työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle
tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen,
joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin
parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.

"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset,
joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä
perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista
sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä
valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja
heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki
heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän
varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja
huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin
suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko
he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen
hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko
kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla.
Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä,
niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa,
sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän
kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan
sinulle tästä hetkestä alkaen".

Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä
papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois
työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin
paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin
kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.

Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli
huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta
sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt
valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään
työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti
niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo
ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri,
"niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi.
Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä,
vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin
sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure
edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua
ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi
tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita
kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin
selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten
erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.

Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin,
että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä
virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin
mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän
oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit
toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo.
Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. _Tiedä, että olet
nyt kuninkaan väkeä!_ niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat
olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä
kasvoi yhä suuremmaksi.



Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. --
Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään
keinoihin sen johdosta.


Annoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi,
että olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en
osannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen
vivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan.
Hän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä
enemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin
pöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka
annoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta
röyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen
tyytyväinen itseensä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan
matkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja.
Vuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta.
Esiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta
tukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin.
Senjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä
olin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa
huoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet
muuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän
kopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana
työstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein
heidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja
hienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.

Istuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella -- synnyttäen
paljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni
minun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut
tuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä
kirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka
saavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.

Sensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he
ilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina
siitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat
päinvastoin kovasti kohtaloaan. "Jo viisi kuukautta", lausui toinen
heistä, "olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me
emme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä
palkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me
oikeastaan olemme". -- "Minä puolestani", jatkoi toinen, "ottaisin
mielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla,
kunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen
kirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten
uskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä
muuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten
suojiin".[23]

-- "Mitenkä te sitten elätte?" kysyin heiltä. "Teillä on luultavasti
itsellänne omaisuutta?" He vastasivat, että sen laita oli niin
ja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät
velkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta.
Nämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat
kumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa
suurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten
minulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei
ollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis,
etten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat
minut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian
loppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön
seudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä
jatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin
uljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin,
päättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla
nyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän
täyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun
tarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui
Monteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä
kunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä
soveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota
tunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.

Hänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen
se muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten
sisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan
asunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan
pelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain
astua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien
itseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti,
sekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä
muistissaan tilaisuuden sattuessa.

Senjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua
tuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen
työni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: "Aivan
hyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat,
tämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa
salkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla".
Keskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka
tuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän
mieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen
välillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.

Sinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon
päätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin
mitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla
oli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä
omalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille,
niin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat
tyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden.
Se oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden
kuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään
huomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen
toivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt
häntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä
keskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.



Neljäskymmenes luku.

Gil Blas saavuttaa Lerman herttuan suosion.


Vaikkei herttua viipynyt luonani muuta kuin, niin sanoakseni,
kävi ja kääntyi joka päivä, niin koetin niinä hetkinä esiintyä
niin miellyttävänä häntä kohtaan, että hän lausui minulle kerran
muutamana iltapäivänä seuraavat sanat: "kuulehan, Gil Blas, minä
pidän sinun luonteestasi ja tahdon sinulle hyvää. Sinä olet innokas
ja uskollinen, olet älykäs ja osaat olla vaiti. Enpä siis luule
erehtyväni antaissani luottamustani sinulle". Minä laskeusin
polvilleni hänen eteensä kuultuani nämät sanat sekä suutelin
kunnioittavasti hänen kättään, jonka hän ojensi kohottaakseen minut
ylös. Samalla lausuin: "Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne
kunnioittaa minua niin suurella luottamuksella? Kuinka paljon
salaisia vihamiehiä teidän hyvyytenne onkaan tuottava minulle!
Mutta ainoastaan yhden vihaa minä pelkään, nimittäin don Rodrigo de
Calderonin."

-- "Siltä taholta sinun ei tarvitse mitään peljätä", vastasi
herttua. "Minä tunnen Calderonin; hän on ollut minun palveluksessani
lapsuudestaan asti. Voin vakuuttaa, että hänen luonteensa on
muodostunut niin omani mukaiseksi, että hän pitää kaikesta, mistä
minäkin pidän ja vihaa kaikkea, mitä minäkin. Sensijaan, ettäs siis
pelkäisit hänen vastenmielisyyttään, saat päinvastoin lukea hänet
ystäväksesi". Ymmärsin tästä don Rodrigon olevan viekkaan ketun, joka
piti herttuaa kokonaan vallassaan, ja jota kohtaan en osannut olla
koskaan liian varovainen.

"Nyt aluksi", jatkoi herttua, "ilmoitan sinulle luottamukseni
osoitukseksi erään tuuman, joka on mielessäni. Sinulle on tarpeen
tietää se, voidaksesi huolellisesti toimittaa tehtävät, joita
aion myöhemmin sinulle antaa. Jo pitkät ajat on nimeni ollut
yleisesti kunnioitettu, ja määräyksiäni sokeasti noudatettu, ja
mieleni mukaan minä päätän viroista ja arvoista, maaherran- ja
varakuninkaanpaikoista ja palkintoviroista. Minä -- uskallanpa
melkein sen lausua -- hallitsen Espanjaa. Korkeammalle en enää voisi
onneani kohottaa. Mutta haluaisin turvata asemani myrskyiltä, jotka
alkavat minua uhata, ja sitävarten tahdon antaa ajan tullen sinulle
erään salaisen tehtävän. Ja tästä hetkestä aikain tahdon julkisesti
omistaa sinulle täyden suosioni, niin että sinut pitää kaikkialla
tunnettaman minun suosikikseni, ja että kaikki arvohenkilötkin,
joiden kanssa tulet jostakin neuvottelemaan, saavat tietää sinun
puhuvan minun puolestani. Sillä asia on niin arkaluontoista laatua,
etten voi suosittaa sinua kyseessä olevalle henkilölle en sanalla
enkä kirjeellä".

Tämä keskustelu osotti niin täydellistä luottamusta minua kohtaan,
että se oli kuin puhdasta rahaa minulle. "Nytpä vihdoinkin", lausuin
silloin itsekseni, "olen saanut astiani räystään alle; kokonainen
kultasade on lankeava ylitseni. Täytyyhän sen miehen uskotun,
joka hallitsee Espanjan valtakuntaa, tulla pian upporikkaaksi".
Kun mieleni oli näin ihania toiveita täynnä, niin katsoin aivan
välinpitämättömänä kukkaroni nopeata hoikkenemista.



Neljäskymmenesensimmäinen luku.

Jossa Gil Blas saapi osakseen ylenmäärin onnea, kunniaa ja kurjuutta.


Hovissa tuli pian tietyksi ministerin suosio minua kohtaan. Hän
osottikin sitä aivan julkisesti; niinpä hän esimerkiksi antoi
minun haltuuni salkkunsa, jota hänellä aina oli tapana itse kantaa
neuvostoon mennessään. Tämä uusi tapa teki minut ihmisten silmissä
hänen erityiseksi lemmikikseen, saattaen monen kadehtimaan minua ja
tuottaen ylitseni runsaasti hovin vihkivettä. Naapurini, ne kaksi
sihteeriä olivat ensimmäisiä onnittelijoitani tulevan suuruuteni
johdosta. He kutsuivat minut illallisillekin leskensä luo, ei
niinkään vastatakseen minun tarjoomisiini kuin mielistelläkseen minua
tulevain vastapalvelusten varalta. Samaa sain kokea joka puolelta.
Jopa pöyhkä don Rodrigokin alkoi puhutella minua toisella nuotilla.
Hän osotti minulle erinomaista kohteliaisuutta, varsinkin jos luuli
isäntämme sen huomaavan. Mutta voin vakuuttaa, ettei hän ollutkaan
pässinpään kanssa tekemisissä. Vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa
sitä sievemmin, kuta enemmän häntä vihasin; vanha hovimies ei olisi
osannut taitavammin menetellä.

Seurasin herttuata myöskin hänen käynneillään kuninkaan luona,
jossa hän kävi tavallisesti kolmesti päivässä. Aamusilla hän astui
hänen majesteettinsa huoneeseen heti tämän herättyä. Laskeuduttuaan
polvilleen vuoteen yläpään eteen hän esitteli kuninkaalle, mitä
tehtäviä hänellä oli siksi päiväksi, lausuen myöskin mitä hänellä
oli sanottavaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, tullakseen uudestaan,
heti kun kuningas oli syönyt päivällistä, mutta ei asioista
keskustelemaan, vaan viettämään aikaa hauskoja juttuja kertomalla.
Hän kertoi silloin kaikki huvittavat tapahtumat Madriidista, sillä
hän sai niistä aina kaikista ensimmäisenä tiedon erityisten, sitä
varten palkattujen henkilöitten kautta. Ja illalla hän tapasi
kuninkaan vielä kolmannen kerran tehdäkseen hänelle selkoa päivän
toimistaan ja kysyäkseen tavan vuoksi määräyksiä seuraavaksi
päiväksi. Hänen ollessaan kuninkaan luona minä odotin eteishuoneessa,
jossa ylhäissäätyiset ja arvoissa olevat henkilöt pyrkivät
keskusteluun kanssani ja olivat onnellisia, jos saivat minulta
sanasen itselleen. Oliko siis ihme, jos aloin pitää itseäni hyvin
tärkeänä henkilönä! Sillä onhan hovissa monta, joilla on samat luulot
itsestään, vaikkei heillä ole likimainkaan niin paljon siihen syytä
kuin minulla.

Eräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni.
Herttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun
kirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti
minun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo
ja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen
kirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan
ymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin
olevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa
kuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun
ja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan
minua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä
kunnianhimoisimmilla ajatuksilla.

Päivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja
mieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi
puuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut
minua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta
asunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa.
Tuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään
kärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni,
ennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin
teaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin
suurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni
pois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana,
ja -- mikä oli pahinta kaikista -- tietämättömänä, mistä sitä
hankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni
kellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron,
joka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin
unouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä
oli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään,
Minulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät.
Ravintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään.
Mitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin
virkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä:
ainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta,
ja illalla paneuduin syömätönnä maata.

Sellaisessa tilassa oli mies, joka tähtenä loisti hovissa, vaan
joka olisi ansainnut paljon enemmän sääliä kuin kateutta. En voinut
enää kauemmin kestää kurjuuttani, vaan päätin vihdoinkin ilmaista
sen Lerman herttualle, niinpiankuin saisin siihen tilaisuutta.
Se tapahtuikin Escurialissa, johon kuningas ja kruununprinssi
matkustivat jonkun päivän kuluttua.



Neljäskymmenestoinen luku.

Miten Gil Blas ilmoittaa hätänsä Lerman herttualle, ja miten
ministeri häntä kohtelee.


Escurialissa oleskellessaan kuningas ylläpiti kaikkia siellä
olijoita, joten minulla silloin ei ollut mitään hätää. Minä makasin
eräässä kamarissa, joka oli herttuan huoneen vieressä.

Siellä ollessamme, kun ministeri tapansa mukaan nousi päivän
koittaessa ylös, hän käski minun ottaa kirjoituskalut ja paperia sekä
mennä hänen mukanaan linnan puutarhaan. Me istuuduimme puitten alle,
ja minun täytyi ruveta kirjoittamaan paremman puutteessa hattuni
nojalla; hän taasen piti kädessään paperia, jota näytti lukevan.
Etempää katsoen olisi luullut meidän puuhailevan hyvin vakavissa
asioissa, mutta tositeossa me puhelimme vaan jonninjoutavia juttuja,
sillä herttua piti sellaisista aika paljon.

Olin jo toista tuntia huvittanut hänen ylhäisyyttään leikillisillä
päähänpistoilla, joita mieleeni sattui tulemaan, kun kaksi harakkaa
lennähti istumaan niihin puihin, joiden juurella me olimme. Ne
alkoivat nauraa räkättää siinä niin julmasti, että väkisinkin
käänsivät huomiomme puoleensa. "Nuo linnut varmaankin riitelevät
keskenään", lausui herttua, "haluaisinpa vaan tietää, mistä ne
riitelevät", -- "Teidän ylhäisyytenne huomautus", vastasin minä,
"muistuttaa minulle erästä intialaista satua, jonka olen lukenut
Pilpayn, tai jonkun muun sadunkertojan teoksessa". Herttua kysyi,
mikä se satu oli, ja minä kerroin hänelle seuraavaa:

"Persiassa oli kerran hyväntahtoinen kuningas, jonka äly ei ollut
niin suuri, että hän olisi itse voinut hallita valtakuntaansa,
josta syystä hän oli antanut hallitsemisen suurvisiirinsä haltuun.
Tämä ministeri, nimeltään Atalmuc oli loistavilla luonnonlahjoilla
varustettu mies: hän kantoi tämän avaran valtakunnan hallitsemisen
koko kuormaa, eikä se jaksanut hänen voimiaan uuvuttaa, ja valtakunta
sai nauttia syvää rauhaa. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että
kuninkaan valta oli sekä rakastettu että pelätty, ja alamaiset
pitivät tätä ruhtinaalleen uskollista ministeriä hyvänä isänään.
Atalmucin sihteerein joukossa oli muuan Kaschmirilainen, nimeltä
Zeangir, josta hän piti enemmän kuin muista alaisistaan. Hän puheli
mielellään Zeangirin kanssa, otti hänet mukaansa metsästysretkille,
ja ilmaisi hänelle salaisimmatkin ajatuksensa. Kun he olivat kerran
yhdessä metsällä, niin kaksi korppia rupesi rääkkymään eräässä
puussa, ja silloin visiiri lausui sihteerilleen: 'Olisipa hauska
tietää, mitä nuo linnut haastelevat keskenään omalla kielellään'.
-- 'Herra', vastasi kaschmirilainen, 'toivomuksenne on helposti
täytettävissä'. 'No, mitenkä?' kysyi Atalmuc. 'Siten', vastasi
Zeangir, 'että eräs kabbalaan perehtynyt dervischi on opettanut
minulle lintujen kielen. Jos haluatte, niin minä voin kuunnella
niiden keskustelua ja kertoa sen sitten teille sana sanalta.'

"Suurvisiiri suostui siihen. Kaschmirilainen lähestyi korppia ja
näytti kuuntelevan niitä tarkkaavaisesti. Sitten hän palasi herransa
luo ja lausui hänelle: 'Herra, kumma juttu, ne keskustelevat meistä.'
-- 'Onko se mahdollista!' -- huudahti Persian kuninkaan ministeri.
'No! mitä ne sitten sanovat meistä?' -- 'Toinen niistä sanoi', vastasi
sihteeri: Kas tuolla on itse suurvisiiri, Atalmuc, joka suojelee
Persiaa, niinkuin kotka peittää pesänsä siivillään, ja aina
valvoo maansa parasta! Virkistyäkseen vaivaloisista tehtävistään
hän metsästää tässä metsässä uskollisen Zeangirinsa kera. Kuinka
onnellinen tuo sihteeri on, joka saa palvella sellaista isäntää!' --
'Hiljaa, huudahti toinen korppi, hiljaa vaan, älä kiitä liiaksi tuon
kaschmirilaisen onnea! Tosinhan Atalmuc seurustelee hänen kanssaan
tuttavallisesti, kunnioittaa häntä luottamuksellaan, enkä epäile
hänen aikovan vielä joskus antaa hänelle hyvän paikan, mutta sitä
ennen on Zeangir kuoleva nälkään. Hän on köyhä raukka, ja hän asuu
pienessä vuokrakamarissa, jossa hänellä ei ole välttämättömimpiä
tarpeitakaan. Hän viettää sanalla sanoen kurjaa elämää, vaikkei
hovissa sitä kukaan tiedä. Suurvisiiri ei älyä tiedustaa,
minkälaisissa asioissa hän on; hyvän suosionsa hän antaa hänelle,
ja luulee sillä kylliksi tehneensä, mutta jättää hänet köyhyytensä
saaliiksi.'"

Pysäytin kertomukseni tähän, nähdäkseni, minkä vaikutuksen se teki
herttuaan. Hän kysyi minulta hymyillen, minkä vaikutuksen tarina
teki Atalmuciin, ja eikö suurvisiiri loukkaantunut sihteerinsä
rohkeudesta. "Ei, teidän ylhäisyytenne", vastasin hiukan hämilläni
hänen kysymyksensä johdosta; "taru kertoo päinvastoin hänen kaikella
tavalla osottaneen suosiotaan hänelle". -- "Sepä oli onni", vastasi
herttua vakavasti; "moni ministeri ei suvaitsisi läksyttämistä.
-- Mutta", lisäsi hän, keskeyttäen äkkiä sanansa ja nousten ylös,
"luulen kuninkaan kohta heräävän, velvollisuuteni kutsuu minua hänen
luokseen". Näin lausuen hän riensi pitkin askelin linnaan, puhumatta
enää minulle, sekä näytti hyvin pahastuneelta intialaisen satuni
johdosta.

Seurasin häntä kuninkaan huoneen ovelle asti, ja panin sen jälkeen
paikoilleen paperit, jotka olivat hallussani. Sitten menin siihen
työhuoneeseen, jossa kaksi tuttavaani kirjoittelivat jäljennöksiään,
sillä he olivat myöskin matkalla. "Mikä teillä on, herra Santillana?"
kysyivät he minut nähdessään; "tehän olette aivan onnettoman
näköinen! Onko teille tapahtunut ikävyyksiä?"

Satuni huono menestys painoi sydäntäni niin raskaasti, että kerroin
heille, mitä olin sanonut herttualle, ja he näyttivät hyvin
osaaottavilta suruuni. "On teillä syytäkin huolehtimiseen", lausui
toinen. "Hänen ylhäisyytensä katselee asioita vähän kierosti". -- "Se
on liiankin totta", lisäsi toinen. "Kunpahan teille ei vaan kävisi
yhtä huonosti kuin eräälle kardinaali Espinosan[24] sihteerille. Hän
oli nimittäin palvellut ministeriä jo viisitoista kuukautta ilman
palkkaa, ja siitä väsyneenä hän rohkaisi itsensä eräänä päivänä ja
meni esittämään pulansa hänen ylhäisyydelleen sekä pyytämään häneltä
hiukan rahaa elääkseen. 'On kohtuullista, että saatte palkkanne',
vastasi ministeri. 'Tässä on', lisäsi hän, antaen sihteerin käteen
tuhannen tukaatin maksumääräyksen, 'menkää nostamaan ne kuninkaan
rahastosta, mutta muistakaa, että samana hetkenä olette vapaa minun
palveluksestani.' Sihteeri ei ehkä olisi ollut viran menettämisestä
pahoillaan, jos hän olisi saanut tuhat tukaattiaan ja päässyt
etsimään muualta paikkaa; mutta mennessään pois kardinaalin luota,
tuli eräs alguazil vangitsemaan häntä ja vei hänet Segovian tyrmiin,
jossa hän sai viettää pitkät ajat".

Tämä historiallinen tapaus teki tuskani kaksinkertaiseksi. Luulin
olevani jo hukassa; lohdutusta en saanut, enkä antanut itselleni
anteeksi malttamattomuuttani, ikäänkuin en olisi ollut jo kylliksi
malttavainen: "Miksi niin miksi menin kertomaan tämän onnettoman
sadun, joka ministeriä niin suututti? Hän oli kukaties juuri aikeissa
nostaa minut kurjuudestani; ehkäpä olin juuri saavuttamaisillani
onnen, jota koko maailma olisi ihmetellyt. Mitä rikkauksia ja
mitä virkoja menetänkään ajattelemattomuuteni tähden! Olisihan
minun pitänyt ajatella, että isoisten joukossa monet eivät salli
ehätettävän heidän edelleen, vaan tahtovat, että heiltä on kaikki
otettava vastaan armona pienimpiin seikkoihin asti, joita heillä
on velvollisuus antaa. Parempi olisi ollut minun jatkaa entistä
elantotapaani, antamatta herttuan mitään huomata; olisinpa vaikka
nälkäänkin kuollut, syy olisi ollut hänen yksinään".

Jos minulla lienee ollut vielä hiukkanen toivoa jälellä, niin
isäntäni, jonka näin päivällisen jälkeen, sai sen tyyten häviämään.
Hän oli vasten tapaansa hyvin vakava minua kohtaan eikä puhunut
sanaakaan minulle, joka pani lopuksi päivää minut kuolettavaan
tuskaan. Yöni oli samanlainen: tieto kauniitten unelmaini
hälvenemisestä ja pelko siitä, että tulisin lisäämään valtiovankien
lukumäärää, saattoivat minun huokailemaan ja voihkimaan yön pitkän.

Seuraavana päivänä tapahtui ratkaisu. Herttua kutsutti aamulla
minut luokseen. Astuin hänen huoneeseensa vapisten pahemmin kuin
tuomittavaksi vietävä rikoksentekijä. "Santillana", lausui hän,
ojentaen minulle erään paperin, "ota tämä määräys". Sana "määräys"
vihlaisi kylmästi selkäpiitäni. Ajattelin itsekseni: "Voi, taivas!
siinä on nyt kardinaali Espinosa, vaunut ovat valmiina lähtemään
Segoviaan". Pelkoni paisui tänä hetkenä niin kauheaksi, että
keskeytin ministerin, ja heittäydyin hänen jalkainsa juureen sanoen
itkien: "Antakaa rohkeuteni anteeksi, teidän ylhäisyytenne, rukoilen
sitä nöyrimmästi; kova välttämättömyys vaan sai minut ilmoittamaan
hätäni teille".

Herttua ei voinut pidättää nauruaan, nähdessään hämmennykseni.
"Rauhoitu, Gil Blas, ja kuuntele minua", sanoi hän, "vaikka pulasi
ilmaiseminen olikin jonkullainen moite minulle, etten ollut itse
tuota älynnyt, niin en ole ollenkaan sinulle suuttunut, ystäväni.
Olenpa päinvastoin vähän suutuksissani itseeni, etten ole kysynyt,
mistä sinä elät. Mutta palkitakseni huomaavaisuuden puutettani,
annan sinulle tämän määräyksen, jonka näyttämällä sinulle maksetaan
kuninkaan rahastosta tuhatviisisataa tukaattia. Ja siinä ei ole
kaikki, lupaan sinulle yhtä paljon joka kuudes kuukausi. Ja tulen
myöskin käyttämään joka tilaisuutta saadakseni hänen majesteetiltaan
armonosotuksia sinulle, ja toimittaakseni sinut osalliseksi
edullisiin yrityksiin".

Ilon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan.
Hän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani
tuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni
takaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti.
Minä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua
ja saapi äkkiä kuulla sanan "armo". Herrani luuli ymmäisen tilani
johtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka
elinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän
ilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun
mielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi
minä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin
enemmän.



Neljäskymmeneskolmas luku.

Gil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa
esiintyä suurena herrana.


Ikäänkuin kärsimättömyyttäni noudattaen kuningas palasi jo seuraavana
päivänä Madriidiin. Riensin lennossa kuninkaalliseen rahastoon, josta
nostin heti määräykseni sisällön. On omituista, kuinka puutteesta
ylellisyyteen nouseminen äkkiä pöyhistää entistä kurjaa. Muutin
siinä paikassa elintapani; kunnianhimo ja turhamaisuus saivat täyden
vallan ylitseni; kurjan kamarini luovutin kahdelle toverilleni,
jotka eivät vielä ymmärtäneet lintujen puhetta, ja toistamiseen
vuokrasin komean asuntoni, joka onneksi oli vielä tyhjänä. Lähetin
noutamaan erään kehutun räätälin, joka valmisti vaatteita melkein
kaikille nuorille herroille. Hän otti minusta mittaa, ja sitten
menimme yhdessä erään kauppiaan luo, josta hän otti viisi kyynärää
vaatetta, jonka hän arveli minun nuttuuni menevän. Viisi kyynärää
yhteen nuttuun! taivasten tekijä!... Mutta, mitäpäs sitä moitimme;
maineessa oleva räätäli tarvitsee aina enemmän kuin muut. Sitten
ostin myöskin liinatavaraa, jota kipeästi tarvitsin sekä silkkisukat
ja vilttihatun, jonka lierit oli Espanjan tapaan ommeltu.

Ministeri piti lupauksensa; hän toimitti minulle myötäänsä uusia
armonosotuksia, ja muitten muassa pääsin hänen suosituksellaan
osalliseksi eri yrityksiin, jotka tuottivat minulle paljon rahaa.
Päästyäni niin hyville tuloille hankin itselleni uhkean asunnon,
pidin suuren joukon palvelijoita, ajoin vaunuissa ja pidin taitavaa
kokkia. Kellarini täytin hienoimmilla viineillä; ja varustettuani
siten muutenkin itseni kaikin puolin hyvin, aloin hankkia
seurapiiriä. Joka ilta saapui ministeriviraston etevimpiä miehiä
luokseni illallisille, Minä kestitsin heitä pulskasti, laskien
heidät aina hyvin juotettuina kotiinsa. Minä katselin tätä tuhlausta
nuoren miehen kevytmielisyydellä, enkä ymmärtänyt sen voivan minua
vahingoittaa, sillä näinhän omaisuuteni päivä päivältä lisääntyvän.
Ja luulinpa osanneeni iskeä oikean koukun onnenrattaaseeni.

Turhamaisuuteni ei nyt enää kaivannut muuta kuin, että Fabriciokin
saisi tietää upeasta elämästäni. Arvelin hänen jo palanneen
Andalusiasta; hämmästyttääkseni häntä lähetin hänelle kirjelapun,
jossa kutsuin häntä erään hänen tuttavansa, muutaman sicilialaisen
nimessä illalliselle luokseni! Määräsin päivän, tunnin ja paikan
hänen tulolleen. Kohtaaminen tapahtuisi minun luonani. Nunez saapui
ja hämmästyi suuresti, nähdessään minut muukalaisena herrana, joka
oli kutsunut häntä illallisille. "Niin, ystäväiseni, minä olen tämän
talon isäntä! Minulla on vaunut, hyvä pöytä ja täysi rahakirstu". --
"Onko mahdollista", huudahti hän, "että sinä olet noussut sellaiseen
rikkauteen? Olenpa iloissani, että toimitin sinut Galianon kreivin
luo! Sanoinhan jo sinulle, että hän on antelias herra, joka pian
tekisi sinut rikkaaksi mieheksi".

Annoin Fabricion mielinmäärin kiitellä itseään, siitä että oli
toimittanut minut Galianon kreivin palvelukseen. Sitten kerroin,
asettaakseni hänen riemuaan minun avustamisestani, millä tavalla
kreivi oli maksanut palvelukseni. Mutta kun huomasin sitä
selittäissäni runoilijani vetävän itsekseen sanojaan takaisin,
niin lausuin: "Minä annan sicilialaiselle anteeksi hänen
kiittämättömyytensä. Sillä, meidän kesken puhuen, minulla on
enemmän syytä siitä iloita kuin valittaa. Sillä ellei kreivi olisi
käyttäytynyt vähän huonosti minua kohtaan, niin olisin mennyt hänen
kanssaan Siciliaan, jossa palvelisin häntä yhä vieläkin, epävarmaa
paikkaa odottain. Sanalla sanoen, en olisi silloin Lerman herttuan
uskottu".

Nämä viimeiset sanani vaikuttivat niin valtavasti Nunez'iin,
ettei hän kotvaan saanut sanaa suustaan. Sitten hän äkkiä
keskeytti vaitiolon, huudahtaen: "Kuulinko oikein? Mitenkä!
oletko sinä pääministerin uskottu?" -- "Olen, kuten don Rodrigo
de Calderonkin; ja kaikesta päättäen tulen menemään etemmäs kuin
hän". -- "Todellakin, herra Santillana", vastasi hän, "te kelpaatte
vaikka mihin toimeen. Mitä kaikkia kykyjä teissä onkaan yhtynyt!
Te sovitte kaikkeen. Muuten, herraseni, olen erittäin iloissani
teidän arvoisan herrautenne suuren menestyksen johdosta", -- "Mitä
hittoja! Nunez!" huudahdin minä, "juokse järveen herroittelemistesi
kanssa! Heittäkäämme hiiteen sellaiset puheentavat ja olkaamme
tuttavallisia kuten aina". -- "Olet oikeassa", vastasi hän, "minun
ei tarvitse katsella sinua toisilla silmillä kuin ennenkään, vaikka
oletkin tullut rikkaaksi mieheksi; mutta", lisäsi hän, "minun täytyy
tunnustaa sinulle heikkouteni; sinun menestyksesi häikäisi silmäni;
onneksi häikäys alkaa haihtua, etten enää näe sinussa muuta kuin
vanhan ystäväni, Gil Blas'in".

Sitten kutsuin hänet päivällisille joka päivä kuin hänelle sopi
tulla, sekä lisäsin, että jos hän tahtoi tuoda joitakin ystäviä
mukanaan, niin he olisivat tervetulleet. Olin varma, että hän
kulettaisi vähitellen kaikki Madriidin neronlapset luokseni.



Neljäskymmenesneljäs luku.

Gil Blas esiintyy edelleenkin suurena herrana. Hänelle esitetään
puolisoksi nuorta ja rikasta perijätärtä.


Kun tuli tunnetuksi, että minä olin Lerman herttuan suosiossa, niin
ympärilleni muodostui pian hovi. Joka aamu oli odotushuoneessani
joukko puheille pyrkijöitä. Mutta minä en sallinut heidän suullisesti
esittää asioitansa, vaan noudattaen hovin tapaa tai paremminkin
tehdäkseni itseni mahtavaksi, sanoin jokaiselle pyrkijälle: "Antakaa
siitä muistiinpano". Olin siihen jo niin tottunut, että lausuin ne
sanat taloni isännälle, joka tuli muistuttamaan, että olin hänelle
vuoden hyyryn velkaa. Teurastajani ja kirjurini puolestaan säästivät
minulta kysymisen vaivan, sillä he toivat täsmälleen joka kuukausi
laskun eteeni.

Olin jo kolme vuotta lekottanut Lerman herttuan suosiossa, kun hän
ilmoitti minulle tehtävän, josta oli minulle puhunut ja joka oli
hyvin arkaluontoista laatua. Hänellä oli paljon vihamiehiä hovissa,
ja peläten kuninkaan kuoleman tai sairauden saattavan hänet heidän
kostolleen alttiiksi hän päätti pitää valmiina pakotietä ulkomaille.
Sitä varten hän lähetti minut neuvottelemaan Portugalin lähettilään
kanssa. Asia piti toimitettaman syvimmässä salaisuudessa, niin etten
käynyt lähettilään luona muuten kuin öisin ja valepuvussa.

Niihin aikoihin oli palveluksessani kamaripalvelijana ja sihteerinä
muuan toimelias ja älykäs poika, nimeltä Scipio. Hän oli minulle
uskollinen, ja minäkin olin yhtäpaljon kiintynyt häneen. Hän lausui
minulle eräänä iltana: "Herra, minä haluaisin naittaa teidät". --
"No, kenen kanssa?" kysyin silloin nauraen. -- "Erään tuttavani
kultasepän ainoan tyttären kanssa; siitä lähtee vähintäänkin
satatuhatta tukaattia. Eikö se ole sievä pala kultasepäntyötä?"
Kun kuulin niin suuresta summasta puhuttavan, niin sanoin yhä
nauraen: "Olkoon menneeksi. Milloin saan myötäjäiset käteeni?" --
"Hiljaa, herra", vastasi hän, "hiukkasen kärsivällisyyttä; minun
pitää ensin neuvotella asiasta isän kanssa, ja saada hänet siihen
suostumaan". -- "Hyvä!" vastasin ääneeni nauraen, "siinäkö sitä vasta
mennäänkin? Eikö se kauppa sen etempänä olekaan!" -- "Etempänä kuin
luulettekaan", vastasi hän; "kunhan saan tunnin haastella kultasepän
kanssa, niin takaan hänen suostuvan. Huomenna ryhdyn tuumasta
toimeen, ja saatte sanoa minua pässinpääksi, ellei asia luonnistu."

Ja aivan oikein, kahden päivän perästä hän lausui minulle: "Olen
puhunut herra Gabriel de Saleron kanssa (se oli kultaseppämme nimi).
Olen kehunut hänelle niin teidän arvoanne ja ansioitanne, että hän
on suostuvainen ehdotukseni mukaan ottamaan teidät vävypojakseen.
Te saatte hänen tyttärensä ja satatuhatta tukaattia, niinpian kuin
saatte hänelle selvästi osotetuksi nauttivanne ministerin suosiota".
-- "Jos ei muuta tarvita", vastasin minä, "niin olen pian naimisissa".

"Vielä eräs seikka", vastasi Scipio; "herra Gabriel Salero kutsuu
teitä luokseen illallisille tänäpäivänä. Olemme sopineet, ettei
ehdotetusta avioliitosta vielä mitään puhuta. Hän aikoo kutsua
useita kauppiasystäviään myöskin aterialle, johon te saavutte vaan
tavallisena vieraana, ja huomenna hän saapuu samalla tavalla teidän
luoksenne illallisille. Siitä näette, että hän on niitä miehiä, jotka
ensin tahtovat tutkia asiaa, ennenkuin menevät etemmäksi".

Näin tapahtuikin sanasta sanaan. Minä annoin saattaa itseni
kultasepän luo, joka otti minut vastaan niin tuttavallisesti
kuin olisimme jo monta kertaa tavanneet toisemme. Hän oli kunnon
poroporvari, ja ylen kohtelias käytöksessään. Hän esitti minulle
vaimonsa, sennora Eugenian sekä tyttärensä, nuoren Gabriellan, joka
näytti minusta hyvin kasvatetulta ja rakastettavalta.

Oiva talo kaikesta päättäen! Luulenpa, ettei Perun kaivoksissa
löytyisi niin paljon hopeata kuin tässä talossa. Sitä metallia
näkyi siellä joka taholla tuhansissa eri muodoissa. Joka huone, ja
varsinkin ruokasali, oli ihan aarrekammio. Mikä ihana näky kosijalle!
Appeni oli, ateriansa arvoa kohottaakseen kutsunut luokseen viisi
tai kuusi kauppamiestä, jotka olivat järkiään kankeita ja ikäviä
ilmiöitä. He eivät puhuneet mistään muusta kuin kaupanteosta; voipi
sanoa että heidän keskustelunsa oli ennemmin neuvottelua asioista
kuin toverillista haastelua pöydässä.

Seuraavana iltana minä kestitsin vuorostani kultaseppää. Kun en
voinut hopeilla loistaa, niin päätin häikäistä hänen silmiään
toisella tavalla. Kutsuin siis illallisilleni ne ystävistäni,
jotka esiintyivät suurimpina hovissa ja jotka tunsin rajattoman
kunnianhimoisiksi. He eivät puhuneet mistään muusta kuin suuruuksista
ja niistä loistavista suurituloisista paikoista, joita he toivoivat
itselleen, -- mikä tekikin vaikutuksensa. Heidän pulskain
puheittensa johdosta rupesi arvoisa Gabriel mestari tuntemaan
suuresta omaisuudestaan huolimatta itsensä sangen vähäpätöiseksi
näitten herrain rinnalla. Minä puolestani olin olevinani vaatimaton
ja lausuin olevani tyytyväinen keskinkertaiseen varallisuuteen,
esimerkiksi kahdenkymmenen tuhannen tukaatin vuosituloihin. Mutta
silloin he, joiden kunnian ja rikkaudenhimo oli pohjaton, huusivat
olevani väärässä, selittäen ettei sellainen pääministerin suosikki
saanut niin vähään tyytyä. Apeitani ei jäänyt sanaakaan kuulematta,
ja minusta hän näytti kotiin lähteissään erittäin tyytyväiseltä.

Seuraavana päivänä Scipio meni heti hänen luokseen tiedustamaan,
oliko hän minuun tyytyväinen. "Olen hurmaantunut", vastasi
kultaseppä, "tuo poika on kerrassaan valloittanut sydämeni. Menkää,
ystäväni, ja vakuuttakaa puolestani hänelle, että hän saisi
tyttäreni, vaikkei olisikaan niin hyvissä kirjoissa ministerin luona".

Heti kun Scipio toi tämän tiedon minulle, niin minä riensin Saleron
luo kiittämään häntä hyvistä ajatuksistaan minusta. Hän oli jo
esittänyt asian vaimolleen ja tyttärelleen, joiden vastaanotosta
huomasin heidän alistuneen vastustelematta hänen tahtonsa alle.
Minä menin sitten esittämään appeani Lerman herttualle, jolle olin
asiasta puhunut edellisenä päivänä. Hänen ylhäisyytensä otti hänet
erittäin armollisesti vastaan sekä lausui ilonsa siitä, että hän
oli saanut vävykseen miehen, jota hän suosi ja jota aikoi auttaa
eteenpäin maailmassa. Sitten hän haasteli laveasti minun hyvistä
ominaisuuksistani, kertoen niin paljon hyvääkaunista minusta, että
kelpo Gabriel ukko rupesi luulemaan minua parhaimmaksi puolisoksi
tyttärelleen, minkä hän olisi voinut Espanjasta löytää. Hän oli ihan
kyyneliin asti liikutettu. Erotessamme hän puristi minua rintaansa
vasten lausuen: "Rakas poikani, minun on niin vaikea odottaa sinun
ja Gabriellan yhdistymistä, että häät ovat pidettävät viimeistään
kahdeksan päivän kuluttua".



Neljäskymmenesviides luku.

Gil Blas muistaa sattumalta don Alphonso de Leyvan ja tekee hänelle
erään palveluksen.


Jättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii
minua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle
isännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan,
mutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.

Valencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi.
Sen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka
sopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin,
että jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta
kunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don
Cesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden
velassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa
Valencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: "Hyvin mielelläni,
Gil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja
jalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa:
Leyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin
puolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon
se sinulle häälahjaksi minulta".

Iloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo
valmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli
suuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa
puheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka
avattiin minulle. Siellä näin -- kuinka monta heitä lienee ollutkaan!
aatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon
kuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä
eri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän
päätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin
ovelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä
arvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen
huomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa
loukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä
alentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan
itserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.

Äkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla
herran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä,
joka oikein hämmästytti, "Kas, rakas virkaveli", huudahti hän, "mikä
asia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä
palvella?" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä
kohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä
samaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi
minut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin
kaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.

"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?" sanoin itsekseni poismennessäni;
"mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko
hän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa
olevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten
minun välitystäni isännältämme?" En ollut varma, minkä näistä
syistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen
luokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua
hänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä
huonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille
osotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin.
Mutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää
kertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.

Calderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö,
jota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui
Calderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman
herttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi
äreästi: "Mikä on nimenne, ystäväni?" -- "Lapsuudessani", vastasi
tämä, "minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin
on nimeni kreivi de Pedrosa". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon
pyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan
ylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: "Pyydän anteeksi,
herra kreivi, etten..." -- "Minä en ensinkään tarvitse sinun
anteeksipyyntiäsi", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti;
"minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin
sihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin
tahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä
unhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa".

Tämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei
ottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet
virkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle
nuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta,
joka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi.
En maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä
nimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa,
vaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin
sen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan
yllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.



Neljäskymmeneskuudes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta
tapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.


Palatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua
kahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin
puolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja
morsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja
huonepalvelijan.

Tämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla
kaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta
kohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan
olin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä
koko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja
kuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan
ketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.

Aterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla
melkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat
iloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että
hyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten
kelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla
kumarruksia ja syleilyjä. "Hyvästi, vävyseni", lausui Salero
syleillen minua, "huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä
kilisevissä kultakolikoissa". -- "Tervetuloa, rakas appeni",
vastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka
odottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.

Olin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta,
kun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset
jalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut
ja pysäytti ne huutaen: _Seis, kuninkaan nimessä!_ He tempasivat
minut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin
miesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan
päin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil.
Halusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi
töykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin
lausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. "En
sinnepäinkään", vastasi hän, "olen varma asiastani. Te olette herra
Santillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme
nyt menossa". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi
päätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä
hiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen
saavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.



Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Miten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn
vangitsemiseen.


Hyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata
olilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en
viettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko
laajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän
kaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka
varma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin
lähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään
käsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen
vangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi
tehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli
tapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas
arvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi
tulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan
kohtaan.

Ajatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki
päivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko
kauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan
loppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan
lohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini
tuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän
katsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi
jonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin.
Hän lausui: "Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon.
Ei sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä.
Olettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa
vaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua".

Lohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut
muulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä
muuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka
nykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta
kuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä
sehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä
lohduttamaan.

Tuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini
ovi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä
kädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: "Herra Gil Blas, olen vanhoja
ystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette
osottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten,
käyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten
perästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt
Segovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka
tehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä
lieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu
määräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä
olilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin
ihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette
tehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi
virallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta
teitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on
mahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani".

Olisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia
hyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut
lausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän
kuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita
portaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin
ylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin
kaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä
kaksi siistiä lautasta: "Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään",
lausui Tordesillas. "Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen
määrännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta
näette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu
molempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin,
ettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka
surunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin
silloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa
maisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta
mukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman.
Hyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille
niin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa
toivoa, olette saava."

Näin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua.
Rohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni.
Sanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota
en arvellut voivani milloinkaan kostaa. "Ka miksikä ette!" vastasi
hän. "Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin
luulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta
kuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa". -- "Mitä sanotte,
herra don Andre?" huudahdin silloin. "Näyttää kuin te tietäisitte
syyn onnettomuuteeni". -- "En kiellä tuntevani sitä", vastasi tämä.
"Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä
mikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä,
että olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa;
teistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin
lähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia;
mutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan".

Nämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia
päältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni
siellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan
uskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. "Oikeassa olette
totisesti", vastasin, "enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta
tehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut".

"Mutta kuka minua sitten syyttää?" kysyin.

"Sitä alguazil ei tiennyt", vastasi Tordesillas.

Hänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita,
tuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi
putelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti,
runsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa
oli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika
berengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan
järjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei
tahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin
ja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä.
"Alottakaamme tärkeimmästä", lausui hän. "Kahden päivän paaston
jälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu". Näin lausuen hän nosti
annoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin
nälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin
maaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän
kuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat
suuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta.
Karkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni
kehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä
erinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa
tarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän
huomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja.
Mutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan
niin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan
sanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi
lievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui
ystävällisesti: "Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään,
tai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen
vieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä
ihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun
hänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään
tilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo
kylliksi rangaistusta". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski
palvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki
tyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun
himmeässä tuikkeessa.



Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Mitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan
vankilassa.


Tuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut
Tordesillas'ilta. "Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman
herttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On
saatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin
lähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut
ilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää
minut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia
toimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan
kuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä
hänen ystävyytensä perustus!"

Sen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki
omaisuuteni oli ryöstetty pois. "Rakas kassakirstuni ja kaikki
kauniit rikkauteni", huudahtelin, "missä olette nyt? kenen käsiin
lienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin
kuin hankin!" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi
vallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen
aihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan
minua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli
edellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa
ylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja
viinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.

Päivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa
saadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen
minulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella
hän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut
kuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta
ja ohdaketta näkyivät sen _kukkaiset rannat_ kasvavan, ja _ihanana
laaksona_ oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä
maata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen
raskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella
tätä maisemaa suotuisin silmin.

Aloin pukeutua, ja olin jo puolipukeissa, kun Tordesillas saapui
huoneeseen, seurassaan vanha palvelija, joka toi paitoja ja muita
liinavaatteita. "Herra Gil Blas", lausui hän, "tässä on teille
liinavaatteita. Älkää säästelkö niitä; minä pidän huolta, että teillä
on niitä aina".

Jonkun päivän kuluttua kohtelias linnanpäällikkö saapui luokseni
sanomaan: "Herra Gil Blas, puhuin juuri vankilan portilla erään
nuoren miehen kanssa. Hän kysyi minulta, ettekö te ollut vankina
täällä; ja kun en suostunut tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, niin
hän lausui kyyneleet silmissä: 'Jalo herra linnanpäällikkö, älkää
kieltäytykö vastaamasta nöyrään kysymykseeni: onko herra Santillana
täällä. Minä olen hänen ensimmäinen palvelijansa, ja te teette
laupeuden työn, jos sallitte minun nähdä häntä. Segoviassa sanotaan
teitä erittäin ihmisystävälliseksi mieheksi; minä rohkenen toivoa,
ettette kiellä minulta armoa päästä hiukkasen puhuttelemaan rakasta
herraani, joka on ennemmin onneton kuin rikollinen'. Poika osotti
yleensä niin suurta halua päästä teidän puheillenne, että minä
lupasin täyttää hänen pyyntönsä tänä iltana".

Vakuutin Tordesillas'ille, ettei hän voisi suurempaa mielihyvää
minulle tehdä kuin laskea luokseni tämän nuoren miehen, jolla
varmaankin oli minulle erinomaisen tärkeitä ilmoitettavia. Odotin
kärsimätönnä hetkeä, jolloin uskollinen Scipioni ilmestyisi eteeni;
sillä olin varma, että tulija oli hän, ja oikein arvasinkin. Hänet
tuotiin illalla luokseni tyrmään, ja iloansa, joka oli yhtä rajaton
kuin minunkin, hän osotti minut nähdessään koko olemuksellaan. Ja
minä myöskin riemastuin hänet nähdessäni niin, että levitin sylini
hänelle, ja hän painautui siihen ilman muuta. Herran ja sihteerin
sydämet sulivat yhteen siinä syleilyssä.

Kun liikutuksemme ehti vähän asettua, niin kysyin Scipiolta, mihin
tilaan hän oli jättänyt kotini. "Teillä ei ole enää kotia", vastasi
hän; "ja säästääkseni teiltä kyselemisen vaivan, ilmoitan kahdella
sanalla, mitä luonanne on tapahtunut. Asuntonne on puhtaaksi
ryöstetty; sen tekivät sekä poliisit että omat palvelijanne, jotka
pitivät teitä jo aivan menneenä miehenä ja veivät palkan sijasta
kaikki, mitä käsiinsä saivat. Kaikeksi onneksi sain pelastetuksi
heidän kynsistään kaksi suurta kukkarollista kaksoispistooleja, jotka
vedin rahakirstusta ja jotka olen pannut varmaan talteen. Vein ne
säilyyn Saleron huostaan, joka antaa ne teille heti kun pääsette
vankilasta pois".

Sain myöskin tietää yksityisseikat vangitsemisestani. Calderon oli
antanut urkkia toimiani; ja saatuaan toteen, että minä kävin öisin
Portugalin lähettilään luona, ja kun hänen mieleensä ei voinut
juolahtaa käyntien tapahtuvan Lerman herttuan toimesta, niin hän
ilmiantoi minut poliisille valtiosalaisuuksien myömisestä vieraalle
vallalle; poliisi oli heti kuninkaan käskystä vanginnut minut.
Päätin siitä, että asiani vielä paranisivat aikaa voittaen, ja että
Lerman herttua, joka oli onnettomuuteeni syypää, kyllä työskentelisi
vapauteni edestä.

Olin siksi tyytyväinen Scipion palvelusintoon ja rehellisyyteen, että
tahdoin sen teossakin osottaa. Lahjoitin siis hänelle puolet niistä
rahoista, jotka hän oli pelastanut ryöstäjiltä, mutta hän ei ottanut
niitä vastaan. "Odotan teiltä toista kiitollisuuden osoitetta",
sanoi hän. Hämmästyin vähän hänen puhettaan ja kieltäymistään ja
kysyin senvuoksi, mitä voisin sitten hänen hyväkseen tehdä. "Älkäämme
erotko", vastasi hän, "sallikaa minun yhdistää onneni teidän
onneenne. Tunnen teitä kohtaan ystävyyttä, jota en vielä milloinkaan
ole tuntenut ketään isäntääni kohtaan". -- "Ja minä", vastasin
hänelle, "minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, ettei rakkautesi
kohtaa kiittämätöntä. Suostun mielihyvällä liittoon, jota minulle
esität; pyydän, että linnanpäällikkö sulkee sinut kanssani tähän
torniin". -- "Sitä haluankin", huudahti hän. "Te ennätitte sanoa
sen ennen minua; aioin juuri esittää, että pyytäisitte häneltä sitä
suosiota. Teidän seuraanne rakastan enemmän kuin vapauttakin. Joskus
vaan tulen pistäymään Madriidissa maata tunnustamassa nähdäkseni,
eikö hovissa ole tapahtunut muutosta teille suosiolliseen suuntaan".

Pidin siis Scipion luonani ystävällisen linnanpäällikköni luvalla,
joka ei tahtonut kieltää minulta niin mieluisaa lohdutusta.



Neljäskymmenesyhdeksäs luku.

Scipio tekee matkan Madriidiin. -- Sen syyt ja seuraukset. Gil Blas
sairastuu. -- Mitä siitä seuraa.


Jos lieneekin totta, kuten sanotaan, että palvelijamme ovat
pahimmat vihollisemme, niin tulee samalla myöntää, että he ovat
parhaimmat ystävämmekin, silloin kuin ovat meille uskollisia. Sen
uhrautuvaisuuden jälkeen, jota Scipio oli minua kohtaan osottanut,
en voinut pitää häntä enää muuna kuin toisena itsenäni. Mitään
palvelijasuhdetta ja sentapaista käytöstä ei enää ollut olemassa Gil
Blas'in ja hänen sihteerinsä välillä; he asuivat samassa huoneessa,
makasivat samassa vuoteessa ja söivät samasta pöydästä.

Scipio oli keskustelussaan erittäin rattoisa, oikea hyväntuulen
mestari. Sitäpaitsi hän oli teräväpäinen, ja minä huomasin aina
hänen neuvonsa hyviksi. "Ystäväni", lausuin hänelle eräänä päivänä,
"mikähän olisi, jos minä kirjoittaisin Lerman herttualle, eihän se
ainakaan haittaisi. Mitä sinä siitä tuumit?" -- "Hm, ylhäiset ovat
niin epätasaisia mieleltään", vastasi hän, "he ovat tänään tätä,
huomenna tuota, niin etten oikein ole varma, miten kirjeenne otetaan
vastaan. Mutta voittehan joka tapauksessa kirjoittaa. Sillä vaikka
ministeri pitääkin teistä, niin ei ole siltä luotettava yksistään
siihen, vaan teidän on tuontuostakin muistutettava häntä itsestänne.
Sellaiset suosijat unohtavat helposti henkilöt, joista eivät enää
kuule puhuttavan."

"Vaikkapa väitöksesi olisi liiankin totta, niin minun isännästäni
saat sentään ajatella parempaa", vastasin siihen. "Minä tunnen
hänen hyvyytensä ja olen vakuutettu siitä, että hän ottaa osaa
kärsimyksiini ja muistelee niitä lakkaamatta". Tarkempaa selvää en
tahtonut tehdä asiasta Scipiolle. "Olkoonpa niin", vastasi hän,
"minä toivon, että arvostelette hänen ylhäisyyttään oikein. Anokaapa
siis häneltä apua liikuttavalla kirjeellä; minä otan viedäkseni sen
perille ja saattaakseni sen hänen omiin käsiinsä". Minä pyysin heti
paperia ja mustetta ja kyhäsin haikean valitusvirren tilastani.
Vakuutin siinä vakuuttamalla viattomuuttani, mutta visusti varoin
lausumasta, että hänen ylhäisyytensä pitäisi tietämän se paremmin
kuin minä itse.

Kuvittelin mielessäni, että Lerman herttuaa hellyttäisi kuvaus
surullisesta tilastani, jossa minä todellisuudessa en ollut;
ja siinä luottamuksessa lähetin Scipion matkalle, joka _heti_
Madriidiin päästyään läksi ministerin luo. Hän tapasi erään ystäväni
kamaripalvelijan, joka toimitti hänelle tilaisuuden päästä herttuan
puheille. "Teidän ylhäisyytenne", lausui Scipio ministerille,
ojentaen hänelle kirjeen, "eräs uskollisimpia palvelijoitanne, joka
makaa nyt olilla synkässä vanki kopissa Segovian tyrmissä, pyytää
nöyrästi teitä lukemaan tämän kirjeen, jonka eräs vanginvartija
säälistä on sallinut hänen kirjoittaa". Ministeri avasi kirjeen
ja silmäsi sen läpi. Mutta vaikka kärsimysteni luettelon olisi
pitänyt liikuttaa paatuneintakin sydäntä, niin se ei tehnyt häneen
pienintäkään vaikutusta. Julmistuneena hän huusi niin kovalla
äänellä, että kaikki ympärillä olijat sen kuulivat, lähettiläälleni:
"Sanokaa te Santillanalle, että katson suureksi röyhkeydeksi sitä,
että hän uskaltaa kirjoittaa minulle, sen halpamaisen teon jälkeen,
jonka hän on tehnyt ja josta hän kärsii ansaittua rangaistustaan.
Älköön tuo kurja enää odottako minulta mitään, minä jätän hänet
kokonaan kuninkaan oikeutetun vihan alaiseksi".

Scipio kerrassaan tyrmistyi tästä puheesta. Mutta
hämmennyksestään huolimatta hän sentään koetti minua puolustaa. "Teidän
ylhäisyytenne", vastasi hän hänelle, "tuo onneton vanki raukka kuolee
varmaan surusta, kuultuaan teidän vastauksenne." Puolustukseen
herttua ei vastannut mitään, käänsihän vaan halveksivalla katseella
selkänsä. Tämä nurjuus tuli siitä, että hän voisi paremmin kieltää
kaiken osallisuutensa siihen salatehtävään, jonka hän oli minulle
uskonut, ja samaa saavat odottaa kaikki pikku asiamiehet, joita
suuret herrat käyttävät salaisissa ja vaarallisissa asioissaan.

Kun sihteerini palasi Segoviaan ja kertoi asiansa huonon
onnistumisen, niin minä vaivuin samaan pohjattomaan tuskaan,
jossa olin viettänyt vankeuteni ensi päivän. Pidin itseäni vielä
onnettomampanakin, koska tiesin Lerman herttuan kokonaan herenneen
minua suojelemasta. Rohkeuteni petti kerrassaan, ja kaikista
lohdutuksista ja rohkaisuyrityksistä huolimatta raatelivat julmat
tuskat mieltäni, tuottaen vähitellen ankaran sairauden minulle.

Huolimatta kahden Tordesillas'in tuoman lääkärin avusta, lähestyin
ihan silmissä kuolemaa. Don Andre alkoi jo menettää toivon ja tuotti
senvuoksi Pyhän Franciscon luostarista jo sielunpaimenenkin luokseni
valmistamaan autuasta lähtöäni; jopa ehti hyvä isäseni lähteä
poiskin, tehtävänsä toimitettuaan; ja itsekin luulin jo viimeisen
hetkeni lyövän ja tein merkin Scipiolle, kutsuen häntä vuoteeni
viereen. "Rakas ystäväni", sanoin hänelle melkein kuulumattomalla
äänellä -- lääkkeet ja suoneniskut olivat niin heikontaneet minut
-- "toisen Gabrielin luona olevista kukkaroista saat sinä, ja vanno
vieväsi toisen Asturiaan, vanhemmilleni." Niin lausuen ojensin
hänelle käteni, jonka hän kasteli kyyneleillään, saamatta sanaakaan
suustaan, niin kovasti häneen koski minun odotettu eroni. Se olkoon
todistuksena siitä, etteivät perijän kyyneleet aina ole naamari,
jonka alla piilee salainen ilo.

Odotin siis loppuani tulevaksi, mutta odotukseni oli turha. Elvyin
vähitellen eloon takaisin suureksi onnekseni, ja täydellinen mielen
rauha oli seurauksena taudistani. En enää kaivannut lohdutusta;
rikkautta ja kunniaa kohtaan tunsin täydellisesti sitä ylenkatsetta,
jota kuoleman läheisyys synnyttää, ja itsekseni jääneenä kiitin nyt
onnettomuuttani.

Kiitin siis taivasta siitä erityisestä armosta, jota hän oli minulle
osottanut, ja tein lujan päätöksen, etten enää hoviin palaisi,
en vaikka Lerman herttua minua sinne takaisin haluaisi. Päätin
päinvastoin, jos joskus pääsisin vankeudestani, ostaa itselleni mökin
ja elää siinä filosoofin tavoin.

Asiani tuli vihdoin esille Madriidissa; luokseni vankilaan
lähetettiin tuomari tutkimaan minua. Oli päästy varmuuteen, ettei
mitään valtiosalaisuuksia oltu annettu Portugalin lähettiläälle, ei
minun eikä kenenkään muunkaan toimesta; mutta minulta vaadittiin
selitystä, miksi olin öisin käynyt tämän ulkomaisen lähettilään
luona. Ja sitähän en voinut ilmoittaa mainitsematta Lerman herttuan
nimeä, jota varoin huolellisesti; senvuoksi sain edelleen jäädä
vankeuteen.

Tällä välin oli Lerman herttua valinnut uudet keinot; hän oli
luopunut neuvotteluista Portugalin kanssa ja nimitytti itsensä
kardinaaliksi, mikä arvo vaaran sattuessa takasi hänelle kirkon
suojeluksen.

Kuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri
hyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.

Ystäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä
Madriidiin puuhaamaan vapauttamistani. "Minulle juolahtaa eräs seikka
mieleen", sanoi hän "Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä
auttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan
prinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen.
Koetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka
sittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen
tahansa." -- "Olet oikeassa", vastasin, "mene, ystäväni, aikaa
hukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo
omissa oloissamme!"



Viideskymmenes luku.

Gil Blas vapaaksi. -- Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä
tästä kohtauksesta seuraa.


Scipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua
hän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle
vapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti
jo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua
syleillen: "Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa
-- Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla,
jotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen
velvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä
enää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa
molemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää
teiltä pääsyn hoviin." -- "Mutta minä, minä olen siitä iloissani",
vastasin siihen; "Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin
kuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi."

Olin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin
siis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä,
Scipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta
kaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin
käydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa
oli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini
minulle: "Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa
maatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin." -- "Ja
vaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan
tyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen
maailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni
varten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin
kauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo
edeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja
kuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion
pitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin,
ystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava,
niin ihastut niihin samoin kuin minäkin."

Madriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä
matkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään.
Ensi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä
rahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta
iloa minun vapautumiseni johdosta. "Toden totta", lausui hän minulle,
"on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki
liitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi.
Heidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut
tyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle." -- "Siinä
olette menetellyt aivan oikein", vastasin siihen.

Sitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: "Herra Gabriel, saanko
pyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta
pistoolia, jotka..." -- "Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa",
keskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen
meille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä
dubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.'
"Tässä", sanoi hän, "on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut."

Kiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa
rupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei
ollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti
ostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita
ja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni
von Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don
Alphonson kasvattajana.

Tervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua
syleilemään. "Mikä ilo minulle", lausuin silloin, "nähdä teidän
armonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla
uutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta." --
"Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset", vastasi hän,
"sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani.
He ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään
kuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut
häneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä
ovat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi,
vaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle
esittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa
samalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia."

Vaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan
oli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän
huomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta
tervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua
sinne. Halusin koetella don Alphonsoa: "saa nähdä", ajattelin, "miten
hän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden
tunteita minua kohtaan." Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia
paroonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti
pelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. "Santillana", huudahti
hän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, "vihdoinkin näen teidät
taas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole
aina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi
Leyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en
kuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen
teitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja
itsestänne."

"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen", jatkoi hän, "saatte kertoa,
mitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi
täällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä
koskee." -- "Herra", vastasin silloin, "ei ole kuin neljä kuukautta
siitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli
kunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna." -- "Onko se
mahdollista?" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. "Mitenkä!
oletteko te ollut pääministerin uskottuna?" -- "Minulla oli hänen
luottamuksensa", vastasin, "mutta olen sen menettänyt." Sitten
kerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli
salata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä
entisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni
siellä elämääni hiljaisuudessa.

Kuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika:
"Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt
olette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa
teille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden
lisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon
leikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla
teille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on
asettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in
vieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen
lahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme.
Isäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri
ilo."

Heittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös
heti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen
hyvyydestään kuin lahjasta: "Herra, teidän jalomielisyytenne on liian
suuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi,
kuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen
tehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne
mieluisampi." Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti,
mitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja
myöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä
hän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka
oli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut
asiaa epäillä, niin hän lausui: "Gil Blas, koska saan teitä kiittää
virastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon
siihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen."

-- "Pysähtykää, don Alphonso", keskeytin hänet silloin. "Älkää
herättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen:
olenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan
vastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita
minulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan
antaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen.
Joka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan
taakka hartioilla."

Tällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän
osotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin.
Kuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin
vaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen.
Sitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo,
jossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen
alle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin
edullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti
minulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille,
vaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin
tahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä
lensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui
että hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme
maatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. "Minkähän
arvoinen tuo tila lienee?" kysyi hän. -- "Se tuottaa viisisataa
tukaattia vuodessa", vastasin, "ja voin vakuuttaa, että se on mitä
mieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta
kertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu
pieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja
ympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta."

-- "Lähtekäämme, paras isäntäni", huudahti Scipio, "heittäkäämme
kiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme." --
"Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin", vastasin; "mutta minun
täytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä
heidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät
sieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää
murheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut
minulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin,
ja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi." Scipio
kiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa.
"Älkäämme haaskatko aikaa", lausui hän, "minulla on jo rattaat
valmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden
matkalle." -- "Oikein, ystäväni", vastasin hänelle, "lähtekäämme
niinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä
kauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani.
Kohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan
taloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:

    "Inveni portum. Spes et Fortuna valete!
    Sat me lusistis; ludite nune alios!"[28]



Viideskymmenesensimmäinen luku.

Gil Blas matkustaa Oviedoon. -- Missä tilassa hän löytää vanhempansa.
-- Hänen isänsä kuolema.


Pian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan.
Kiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut
erään nuoren miehen.

Saavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään
onnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa
matkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille;
jo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme,
sillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä
_mozo de mulas_'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi
henkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi
meistä.

Oli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa,
joka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä.
Ennenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa
he nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan
isännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei
naapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua
tarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: "Padovan pyhän
Antoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo
santillanalaisen poika." -- "Toden totta", huusi emäntä myöskin,
"sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään
muuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin
ikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne
viiniä hakemaan enonsa illalliseksi."

-- "Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä", lausuin siihen, "mutta
olkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät
liene kovinkaan hyvissä oloissa." -- "Tottapa se kyllä on, Jumala
paratkoon", vastasi emäntä, "ette voi mielessänne kuvitella heidän
surkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne,
Gil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan
tunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne,
joka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta,
tai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka
vointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä
kumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat."

Tämä kertomus toi pojantunteet sydämeeni. Jätin Bertrandin
kapineitteni kera ravintolaan ja juoksin enoni luo sihteerini
seurassa, joka ei tahtonut minua heittää. Heti kun astuin äitini
eteen, niin sisäinen ääni ilmoitti hänelle minut, ennenkuin hän
vielä erotti piirteitäni. "Rakas poikani", lausui hän surullisesti,
syleiltyään minua, "sinä tulet paraiksi näkemään isäsi kuolemaa; se
raskas suru sinua täällä vastaan ottaa." Näin lausuen hän vei minut
erääseen huoneeseen, jossa onneton Blas santillanalainen makasi
köyhällä vuoteellaan viimeisissä hengenvedoissaan. Vaikka kuoleman
varjot jo väikkyivät hänen ympärillään, niin hän oli kuitenkin vielä
hiukan tajussaan. Äitini lausui hänelle: "Tässä on, ystäväiseni,
Gil Blas, poikasi, pyytämässä anteeksi suruja, joita hän on sinulle
tuottanut ja anomassa siunaustasi." Näitten sanain johdosta isäni
avasi silmänsä, sulkeakseen ne kohta ainiaaksi. Hän käänsi ne minua
kohti. Hän huomasi, kuinka hänen kuolemansa minuun koski, ja se
liikutti häntä, vaikka hänen voimansa olivat viimeisillään. Hän
koetti puhua, mutta voimat pettivät. Minä tartuin hänen käteensä,
ja kostuttaessani sitä kyynelilläni, voimatta sanaakaan lausua,
hän hengähti viimeisen kerran, ikäänkuin olisi vaan minun tuloani
odottanut kuollakseen rauhassa.

Äitini oli tätä tapausta jo siksi odottanut, ettei hän joutunut
senjohdosta epätoivon valtaan; minuun se koski syvemmin kuin häneen,
vaikkei hän koko elinaikanaan ollut antanut minulle ainoatakaan
hellyyden osoitusta. Itkin häntä yksistään senvuoksi, että olin
hänen poikansa. Enoni, joka makasi pitkällään toisella vuoteella
surkuteltavassa tilassa, oli uutena surun aiheena minulle. Joskaan
sukulaisuus ja kiitollisuus eivät olisi saaneet minua säälimään enoa,
joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää, niin olisi sen vaikuttanut
hänen tilansa säälittävä kurjuus.

Scipio seurasi tätä syvällä äänettömyydellä, ottaen osaa suruuni
ja yhtyen ystävyydestä huokauksiini. Kun käsitin äitini mielellään
keskustelevan kanssani niin pitkän eron perästä, ja kun arvelin,
että aivan tuntemattoman miehen läsnäolo voisi olla hänelle siinä
vaivaksi, niin vedin Scipion erilleen, lausuen hänelle: "Menehän
sinä, ystäväni, ravintolaan lepäämään; minä jään tänne äitini
luo; meillä on keskenämme paljon haastelemista; häntä voisi sinun
läsnäolosi ujostuttaa, sillä keskustelummehan tulee koskemaan
yksinomaan perheasioita." Scipio lähti, ettei olisi meille
rasitukseksi, ja minä rupesin juttelemaan äitini kanssa, ja puhumista
piisasi koko yö. Me kerroimme toinen toisillemme juurtajaksain ja
todenperäisesti, mitä kummallekin oli tapahtunut siitä pitäin, kuin
minä läksin Oviedosta. Hän kertoi minulle kaikista ikävyyksistä,
joita hän oli saanut kärsiä niissä perheissä, joissa oli palvellut,
mainiten silloin monta asiaa, joita en todellakaan olisi mielelläni
suonut sihteerini kuulevan, vaikken yleensä häneltä mitään salannut.
Kaikki kunnia äitini arvoisalle muistolle, mutta sittenkin täytyy
sanoakseni, että eukko oli vähän pitkäpiimäinen jutuissaan; jos hän
olisi jättänyt kaikki tarpeettomat mainitsematta, niin hän olisi
voinut säästää minua kuulemasta kolme neljättä osaa historioistaan.

Vihdoinkin päättyi hänen kertomuksensa, ja minä aloin omani.
Kertomukseni lopetin seuraavilla sanoilla:

"Jouduttuani kuninkaan käskystä Segoviaan linnaan, sairastuin
vaarallisesti, ja tämä onnellinen sairaus on antanut teille poikanne
takaisin. Niin, tämä sairauteni ja vankeuteni antoivat luonnolle
kaikki sen oikeudet takaisin, saattaen minut kerrassaan erkanemaan
hovista. Olen jättänyt sen pauhaavan elämän, minä halaan nyt
ainoastaan yksinäisyyttä. Asturiaan olen tullut vaan pyytääkseni
äitiäni tulemaan osalliseksi uuden, rauhallisen elämäni onnesta.
Ellette pyyntöäni hyljää, niin saatan teidät maatilalleni, joka on
Valenciassa ja jossa tulemme elämään suruitta, huolitta. Käsitätte
hyvin, että aikomukseni oli viedä sinne isänikin; mutta koska taivas
sen toisin päätti, niin toivon saavani ainakin sen ilon, että äitini
asuu luonani."

-- "Kiitän sydämestäni hyvää tarkoitustasi", lausui äitini silloin,
"ja lähtisin mukaasi arvelematta, jolleivät eräät seikat sitä
vaikeuttaisi. Sillä enhän voi jättää tuohon tilaan enoasi, veljeäni,
ja olenhan tähän paikkakuntaankin niin tottunut, etten voi enää
muualle muuttaa." -- "Rakas äitini", lausuin minä, "koska enoni
tarvitsee apuasi, niin en enää vaadi sinua tulemaan kanssani; mutta
koska hän ei näytä olevan enää kaukana haudasta, niin lupaa tulla
luokseni heti, kun hän on lähtenyt elävitten mailta. Sitä rakkauden
osotusta pyydän sinulta."

-- "En anna sinulle tätä lupausta", vastasi äitini, "sillä en
kuitenkaan pitäisi sitä. Tahdon viettää viimeiset elinpäiväni
Asturiassa, ja aivan täydellisessä riippumattomuudessa." --
"Etköpähän sitten olisi", vastasin, "rajaton emäntävaltias minun
linnassani?" -- "Se ei ole varmaa", vastasi hän; "sinähän voit mennä
naimisiin; sinun vaimosi tulisi miniäkseni, ja minä hänen anopikseen;
me emme voisi elää yhdessä." -- "Sinä vainuat pahaa liian kaukaa,
äitini", vastasin siihen, "minulla ei ole mitään aikomusta mennä
naimisiin; mutta jos niin hullu tuuma joskus mieleeni juolahtaisi,
niin vastaan siitä, että velvottaisin vaimoni sokeaan kuuliaisuuteen
sinua kohtaan." -- "Se on kevytmielinen lupaus", vastasi äitini,
"enkä vielä siihenkään luottaisi. Sillä pelkäänpä, että rakkaus
vaimoosi voittaisi sukulaisuuden äänen, ja eiköhän vaan kävisi niin,
että sinä asettuisit meidän riidoissamme enimmäkseen hänen puolelleen
kuin minun, vaikkapa hän olisi kuinkakin väärässä."

-- "Puhutte aivan oikein, rouva", huudahti sihteerini, joka juuri
silloin astui huoneeseen; "minäkin luulen, että hiljaiset miniät ovat
hyvin harvinaisia. Ja kun teidän ajatuksenne eivät nyt käy yhteen,
koska te, rouva, haluatte välttämättä asua Asturiassa, ja isäntäni
Valenciassa, niin ehdotan asiaa sovittavaksi sillä tavalla, että
hän maksaa teille sata pistoolia eläkettä vuodessa, jotka minä tuon
tänne joka vuosi. Sillä tavalla saavat sekä äiti että poika elää
tyytyväisinä kumpikin, vaikkakin kahdensadan peninkulman päässä
toisistaan."

Tähän ehdotukseen suostuttiin molemmat yhteisesti. Senjälkeen minä
suoritin etukäteen ensi vuoden maksun sekä läksin Oviedosta.



Viideskymmenestoinen luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan ja saapuu Lirias'iin. -- Minkälainen hänen
linnansa on ja ketä hän siellä tapaa.


Me läksimme kulkemaan Leonin tietä pitkin ja käännyimme sitten
Palenciaa kohti, ja jatkaen matkaamme lyhyissä päivänmarsseissa
saavuimme kymmenennen päivän lopulla Segorbian kaupunkiin, ja
seuraavana aamupäivänä olimme perillä maatilallani, joka on siitä
vaan kolmen peninkulman päässä. Oli hauskaa nähdä, kuinka sihteerini
alkoi tarkasti katsella kaikkia tien varrella olevia linnoja, kota
lähemmäksi tulimme päämääräämme. Nähdessään jonkun toisia upeamman
hän ei voinut olla sanomatta: "Olisipa tuo meidän omamme."

Silloin sanoin hänelle: "En tiedä, minkälaiseksi sinä mahdat
kuvitella tulevan asuntomme; mutta jos odotat jotakin suuremmoista
rakennusta, jonkinlaista ylhäisten maahovia, niin minun täytyy
ilmoittaa, että petyt ankarasti."

-- "Soo-o", lausui Scipio, "saan siis odottaa vaan mökinpahaista."
-- "Ei se nyt juuri mökkikään ole", vastasin, "mutta muistanethan,
että olen kuvaillut sitä aina hyvin vaatimattomaksi; ja nyt juuri
voit itse päättää, olenko antanut siitä totuudenmukaisen kuvauksen.
Käännäppä nyt silmäsi tuonne Guadalaviarin rantoja kohden tuonne,
jossa on tuo pieni kylä -- yhdeksän tai kymmenen taloa, tuo talo,
jossa on neljä pientä kylkirakennusta, se on minun linnani."

-- "Mitä hittoja!" huudahti sihteerini silloin ihmetyksissään, "sehän
on helmi kerrassaan. Sehän on oikein ylimyksellisen näköinen sievine
sivurakennuksineen, paikka on mainio ja niin hyvin rakennettu, ja
ympäristö kerrassaan verraton, tuskin ovat Sevillan puutarhat näin
ihanat, vaikka niitä kutsutaan maalliseksi paratiisiksi. Vaikka
olisimme itse saaneet paikan valita, niin emme olisi voineet
mieluisempaa löytää. Tuollahan lirittelee puronen vesiään ja tuolla
on tuuhea metsä, jossa on viileä käyskennellä paahteisina päivinä.
Suloinen erakkomaja. Niin, rakas herrani, täällä asumme varmaan
hyvin kauan!" -- "On hauskaa!" vastasin siihen, "että sinä olet niin
tyytyväinen onnensopukkaamme, jonka kaikkia herttaisuuksia et vielä
tunnekaan."

Näin keskustellen saavuimme talon portille, joka avattiin meille
heti, kun Scipio selitti herra Gil Blas santillanalaisen tulevan
ottamaan linnaa haltuunsa. Heti kun talon asujat kuulivat tämän
arvokkaan nimen, niin ajopelini laskettiin suurelle pihalle, jossa
nousin maahan. Nojausin ylhäiseen tapaan Scipion olkaan ja astuin
arvokkaasti erääseen saliin, johon heti ilmestyi seitsemän tai
kahdeksan palvelijaa. He sanoivat tulevansa osottamaan kunnioitusta
uudelle isännälleen. He kertoivat vielä don Cesarin ja don Alphonson
määränneen heidät minulle palvelijoiksi, yhden kokiksi, toisen hänen
apulaisekseen, kolmannen kokkipojaksi, neljännen portinvartijaksi,
viidennen lakeijaksi j.n.e. sekä kieltäneen heitä ottamasta mitään
palkkaa minulta, sillä nämä arvokkaat herrat maksavat kaikki
talouteni kustannukset. Kokki, nimeltään mestari Joachim, oli etevin
näistä palvelijoista. Hän johti puhetta toisten puolesta. Hän lausui
vielä tilanneensa runsaan varaston kaikenlaisia hienoja viinejä, sekä
lisäsi olleensa kuusi vuotta Valencian arkkipiispan kokkina, että
mitä pöytäpuoleen tulee, niin kyllä hänen pitäisi osata valmistaa
herkkuja, jotka hivelisivät makuhermojani. "Lähden heti laittamaan
teille näytteen taidostani", sanoi hän lopuksi. "Suvaitkaahan,
sillävälin katsella linnaanne; katsokaa, onko se kyllin kaunis teidän
armonne asuttavaksi."

Tarvinneeko mainita, että noudatin tätä kehoitusta. Scipio, joka
oli vielä innostuneempi asiaan, hinasi minua huoneesta huoneeseen.
Juoksimme läpi koko talon kattoharjasta kellariin saakka, emme
jättäneet ainoatakaan kolkkaa tarkastamatta -- ainakin niin
luulimme. Sain kaikesta syytä ihmetellä don Cesarin ja hänen
poikansa hyvyyttä minua kohtaan. Muitten muassa herätti erityistä
huomiotani kaksi huonetta, jotka olivat niin hienosti kalustettuja
kuin ylellisyysrajan alapuolella saattaa olla. Toisessa oli
alankomaalaiset tapetit ja samettiuutimilla varustettu vuode sekä
samalla aineella päällystetyt tuolit; kalut olivat vielä täydessä
kunnossa, vaikka olivatkin peräisin niiltä ajoin, jolloin maurilaiset
olivat vielä herroina Valencian kuningaskunnassa. Toisen huoneen
kalusto osotti samaa aistia; seinäverhot olivat keltaisesta
genovalaisesta damastista samoin vuode ja nojatuolit, joiden
koristeena oli sitäpaitsi sinisilkkiset hesut. Kaikki nämä esineet,
joiden arvo ei olisi ollut suuri kalustoluetteloissa, tekivät
erinomaisen hauskan vaikutuksen nykyisillä paikoillaan.

Katseltuamme kylliksemme kaikkia palasimme taas saliin, johon oli
sillävälin tuotu kahta varten katettu pöytä. Istuimme sen ääreen
ja saimme pistää poskeemme niin herkullista _olla podridaa_,
että oikein surkuttelimme Valencian arkkipiispaa siitä, ettei
hänellä enää ollut sen valmistajaa kokkina. Ruokahalumme olikin
verraton, mikä ei ainakaan vähentänyt aterian maukkaisuutta. Joka
suupalallemme uudet lakeijani tarjosivat meille viinilaseja, jotka
olivat reunojaan myöten täynnä oivallisinta manchalaista viiniä.
Scipio oli riemuissaan, mutta kun hän ei tahtonut sitä palvelijain
nähden osottaa, niin hän osotti puhuvilla silmäyksillä sisällistä
tyytyväisyyttään, johon minäkin puolestani samalla tavalla vastasin.
Olla podridan jälkeen pöytään tuotiin vati, jossa oli kaksi lihavaa
peltopyypaistia ja niiden vieressä suloisesti tuoksuva jänispaisti.
Syötyämme kuin nälkäiset sudet ja juotuamme samassa suhteessa
nousimme pöydästä ja läksimme puutarhaan ottamaan jossakin viileässä
ja rauhallisessa paikassa päivällislepoa.

Olihan sihteerini tosin jo tähänkin asti ollut tyytyväinen kaikkiin
näkemiinsä, mutta puutarha pani hänen ilonsa ihan kukkuroilleen.
Hän vertasi sitä itse Escurialin puistoihin, katsellessaan
ihailevin silmin sen viehätyksiä. Tosinhan don Cesar, joka
tuontuostakin kävi Lirias'issa, oli pitänyt erityistä huolta sen
hoitamisesta ja kaunistamisesta. Käytävät olivat hyvin hiekoitetut
ja pomeranssipuilla reunustetut, keskellä nurmikkoa oli valkeasta
marmorista tehty allas, jonka keskellä oli pronssileijona, suustaan
työntäen paksua vesisuihkua ilmaan. Kukat olivat loistavat ja puissa
hehkuivat erilaiset hedelmät: Scipion ihastus oli hyvin ymmärrettävä.
Siimeistä paikkaa hakien kulimme erästä puistokäytävää pitkin, jonka
tuuheat oksat kaareutuivat katokseksi yllämme ja saavuimme siten
lähelle lampuotini asuntoa. Siellä heittäysimme erään lehmuksen alle,
jossa nukkumatti pian sulki kahden iloisen veikon silmät, joiden
ainoana työnä oli hyvän päivällisen sulattaminen.

Pari tuntia senjälkeen heräsimme äkkiä muutamista pyssynlaukauksista,
jotka paukahtelivat niin lähellä meitä, että oikein säikähdimme.
Hypähdimme kiireesti ylös; ja riensimme lampuodin asunnolle
tiedustamaan metelin syytä. Siellä tapasimme kahdeksan tai kymmenen
talonpoikaa, kylän asukkaita, jotka ampuivat ruostuneilla pyssyillään
minun tuloni kunniaksi, josta olivat saaneet kuulla. Useimmat
heistä muistivat nähneensä minut monta kertaa, käydessäni linnassa
taloudenhoitajan toimissa. Heti minut nähtyään he huusivat kaikki:
"Eläköön uusi herramme! tervetuloa Lirias'iin!" Sitten he taas
latasivat pyssynsä ja pamauttivat yhteislaukauksen minun kunniakseni.
Vastasin heidän tervehdykseensä hyvin armollisesti, vaan kuitenkin
vakavasti, etten vaan tulisi liian tuttavalliseen suhteeseen
heihin. Vakuutin olevani heille hyvin suosiollinen; annoinpa heille
jaettavaksi parikymmentä pistooliakin, mikä ei ollut vähin mielihyvä
heille. Sitten annoin heidän vielä kerran ampua ruutia ilmaan, ja
vetäysin sitten sihteerini kera metsikköön takaisin, jossa kävelimme
iltaan asti, emmekä väsyneet pelkkään puiden katselemiseen: niin
viehättävä on uuden lahjan saaminen ja omistaminen.

Sillaikaa olivat kokki, hänen apulaisensa ja kokkipoika innokkaassa
työssä; he valmistelivat meitä varten ateriaa, joka piti olla vielä
äskeistä ehompi. Hämmästyksemme ei ollut pieni, kun ruokasaliin
astuessamme näimme pöydälle tuotavan vadin, jossa oli neljä
paistettua peltopyytä, ja niiden toisella puolella hienosti laitettu
jänis- ja toisella kukkopaisti. Välipaloiksi saimme siankorvia,
kananpoikasäilykkeitä ja suklaativispettä. Joimme runsaasti
Lucenolaista viiniä sekä muita hienoja viinilajeja; ja kun tunsimme,
ettemme enää jaksaisi juoda tärvelemättä terveyttämme, niin rupesimme
tuumimaan makuulle menoa. Silloin lakeijani ottivat kynttilät
käteensä ja saattoivat minut talon kauneimpaan huoneeseen, jossa
pyrkivät riisumaan vaatteita päältäni. Mutta saatuani heiltä yöpukuni
ja -myssyni annoin heidän mennä lausuen käskijän äänellä: "Saatte
mennä, en enää tarvitse teitä."

Scipion pidätin luonani heidän lähdettyään iloitaksemme yhdessä
onnellisen tilamme johdosta. Sihteerini oli rajattomasti riemuissaan
kaikesta. "No niin!" lausuin minä, "sanoppa nyt ystäväni, mitä
sinä ajattelet Leyvan herttuan erinomaisesta käytöksestä minua
kohtaan?" -- "Saakeli sentään, eihän voisi parempaa ajatella; kunhan
se vaan kestäisi oikein kauvan", vastasi hän. -- "Vaan niin en
toivo minä", vastasin siihen, "minä en voi sallia hyväntekijäini
kustantavan niin paljon puolestani, se olisi heidän anteliaisuutensa
väärinkäyttämistä. Toisekseen en voisi koskaan oikein perehtyä
muitten palkkaamiin palvelijoihin, enkä ole muuten tullut tänne
elääkseni niin suuren ihmisjoukon keskellä. Ja mitä hittoja me teemme
noin monella palvelijalla? Ei, emme tarvitse Bertrandin lisäksi muuta
kuin kokin, kokkipojan ja yhden palvelijan; se riittää meille."
Vaikka sihteerilläni ei oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan,
että Valencian kuvernööri olisi niin pulskasti ylläpitänyt meitä,
niin hän ei kuitenkaan ruvennut panemaan vastaan, vaan yhtyi minuun
hyväksyen tuumani. Tultuamme siitä yksimieliseksi hän läksi minun
huoneestani omaan makuuhuoneeseensa.



Viideskymmeneskolmas luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan; hän menee Leyvan herrain luokse.

-- Mitä he puhuvat keskenään.


Sitten riisuuduin ja menin vuoteeseeni. Unta en kuitenkaan saanut,
vaan antausin ajatusteni valtaan. Ajattelin sitä suurta ystävyyttä,
jolla Leyvat maksoivat kiitollisuutensa minua kohtaan; heidän uutten
hyväntekoinsa johdosta päätin seuraavana päivänä lähteä heidän
luokseen, sillä en jaksanut kauemmaksi viivyttää kiitollisuuteni
osottamista. Edeltäpäin jo iloitsin donna Seraphinan näkemisestä.
Kun aivoni väsyivät näistä kaikista tuumiskeluista, niin vaivuin
vihdoinkin unen helmaan, enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo paistaa
helotti taivaalla.

Nousin paikalla ylös; ja kun aiottu matka oli mielessäni, niin
pukeusin kiireesti. Sitä lopettaissani sihteerini astui huoneeseeni.
Silloin sanoin hänelle: "Olen nyt matkalle aikeissa, Valenciaan.
Luulen että hyväksyt aikomukseni, sillä enhän voi liian joutuun mennä
tervehtimään Leyvan herroja joille olen niin paljosta kiitollisuuden
velassa; joka hetki, jonka sitä velvollisuutta viivytän, tuntuu
syyttävän minua kiittämättömyydestä. Sinun ei tarvitse tulla mukaan;
jää sinä tänne poissaolo-ajakseni; tulen takaisin kahdeksan päivän
kuluessa." -- "Tehkää niin, herra, menkää tervehtimään don Alphonsoa
ja hänen isäänsä; he näyttävät ymmärtävän heitä kohtaan osotettua
palvelusintoa ja ovat siitä kiitollisia: senkaltaiset henkilöt
ovat siksi harvinaisia, ettei heitä kohtaan voi olla kylliksi
huomaavainen." Menin käskemään Bertrandin valmistamaan matkaa, ja
hänen valjastaessa muuleja minä kävin juomaan suklaatiani. Senjälkeen
nousin kieseihini käskettyäni palvelijain totella Scipiota kuin minua
itseäni sekä noudattamaan kaikessa hänen määräyksiään.

Tulin Valenciaan vähemmässä kuin neljässä tunnissa. Ajoin suoraan
kuvernöörin tallien eteen, jossa nousin rattailtani. Jätin ne
siihen ja läksin kuvernöörin huoneeseen, jossa hän oli kahden
isänsä, don Cesarin kanssa. Avasin oven ilman muuta ja astuin
sisään. Lähestyin heitä kunnioituksella, lausuen: "Palvelijain
ei ole tapa ilmoittaa tuloaan isännilleen; tässä näette vanhan
palvelijanne, joka tulee osottamaan teille kunnioitustaan." Sitten
aioin laskeutua polvilleni, mutta he estivät sen syleillen minua
kumpikin todellisella mielihyvällä. "No, rakas Santillana", lausui
don Alphonso, "joko olette ollut Lirias'issa ottamassa maatilanne
haltuunne?" -- "Olen, herra", vastasin, "ja tulen tarjoomaan sitä
teille uudestaan takaisin." -- "Minkätähden?" kysyi hän, "onko siellä
joku seikka mieltänne vastaan?" -- "Ei suinkaan, talo itsessään on
minusta ihastuttava", vastasin, "se vaan on minulle vastenmielistä,
että siellä on arkkipiispan kokki ja yleensä kolme kertaa enemmän
palvelijoita kuin minä tarvitsen, joista ei ole siellä muuta hyvää,
kuin että tuottavat teille paljon hyödyttömiä menoja."

-- "Jos olisitte ottanut vastaan Madriidissa tarjoomamme
kahdentuhannen tukaatin eläkkeen", lausui don Cesar, "niin olisi
talo saanut meidän puoleltamme riittää, mutta kun hyljäsitte sen,
niin katsoimme välttämättömäksi korvata sitä tällä tavalla." --
"Se on liikaa", vastasin, "teidän hyvyytenne täytyy tyytyä talon
lahjoittamiseen, sillä se täyttää kaikki toiveeni enemmän kuin
kylliksi. Lausun teille suoraan ajatukseni: teille johtuvia suuria
kustannuksia lukuunottamatta minun täytyy sanoa, että se väen paljous
on minulle haitaksi ja häiriöksi. Lyhyesti sanoen siis, jalot herrat:
ottakaa linna takaisin, tai sallikaa minun järjestää se oman mieleni
mukaan." Lausuin viimeiset sanat niin painokkaasti, että sekä isä
että poika, jotka eivät tietysti tahtoneet menetellä vasten mieltäni,
lupasivat lopulta minun asettaa oloni linnassa, kuten itse halusin.

Kiitin heitä tästä suosion-osotuksesta, jota ilman en voinut tuntea
itseäni onnelliseksi. Silloin don Alphonso sanoi minulle: "Rakas
Gil Blas, tulkaa, niin esitän teille erään naisen, joka on hyvin
iloissaan teidän tulostanne." Näin lausuen hän tarttui käteeni ja
vei minut donna Seraphinan huoneeseen, joka huudahti ilosta minut
nähdessään.

"Rouvaseni", lausui kuvernööri, "luulenpa, että ystävämme Santillanan
tulo on yhtä mieluisa teille kuin minullekin."

-- "Olkaa varma siitä", vastasi hän, "en ole unhottanut palvelusta,
jonka hän on minulle tehnyt; ja omaan kiitollisuuteeni tulee lisäksi
ne suuret palvelukset, joita hän on tehnyt teille." Sanoin silloin
rouva Seraphinalle, että liiaksikin oli jo palkittu se vaara, johon
olin yhdessä monen muun kanssa antautunut vapauttaaksemme häntä
silloin, ja lausuttuamme kohteliaisuuksia molemmin puolin läksin
Seraphinan huoneesta pois don Alphonson keralla. Menimme takaisin
don Cesarin luo. Hän oli eräässä salissa useitten ylhäissäätyisten
miesten keskellä, jotka olivat saapuneet päivällisille hänen luokseen.

Kaikki nämä herrat tervehtivät minua erittäin kohteliaasti: ja
huomaavaisuus minua kohtaan tuli vielä suuremmaksi, kun don Cesar
ilmoitti minun olleen Lerman herttuan ensimmäisiä sihteerejä.
Mahdollista on myöskin, että useimmat heistä tiesivät don Alphonson
saaneen kuvernöörinvirkansa minun suosituksestani, sillä mikäs tässä
maailmassa pysyy salassa. Oli miten oli, pöydässä istuessamme ei
puhuttu muusta kuin uudesta kardinaalista. Toiset heistä ylistivät --
tai olivat ylistävinään häntä pilviin asti, toiset koettivat puhua
hänestä ivallisesti. Huomasin hyvin heidän koettavan sillä tavoin
saada minuakin lausumaan ajatukseni hänen ylhäisyydestään -- kaikkein
yhteiseksi huvitukseksi tietysti. Siltä se ainakin minusta näytti,
eikä minulla ollutkaan pieni kiusaus sitä tehdä. Mutta hillitsin
kuitenkin kieleni, ja tämä pieni voitto itsestäni antoi seurueelle
sen hyvän käsityksen, että osasin pitää suuni kiinni ajallaan.



Viideskymmenesneljäs luku.

Gil Blas palaa linnaansa Lirias'iin. -- Minkä hauskan uutisen Scipio
hänelle ilmoittaa ja mitä muutoksia he tekevät palvelijakuntaansa.


Viivyin kahdeksan päivää Valenciassa, eläen suuressa maailmassa
kuin kreivit ja markiisit. Kuvernööri rouvineeen toimitti minua
näytelmiin, tanssiaisiin, konsertteihin, juhliin, naisseuroihin
ja yleensä kaikenlaisiin huveihin. Heitä osasin niin miellyttää,
että he olivat hyvin pahoillaan, kun lopultakin lähdin takaisin
kotiini, Lirias'iin. Minun täytyi luvata heille jakaa aikani tasan
heidän seuralleen ja yksinäisyydelleni. Päätettiin, että asuisin
talven Valenciassa ja kesän linnassani. Tämän sopimuksen jälkeen
hyväntekijäni sallivat minun lähteä nauttimaan yksinäisyyden rauhaa.
Läksin siis kotimatkalle, ylen tyytyväisenä käyntiini.

Scipio, joka odotti kärsimättömyydellä paluutani, tuli hyvin
iloiseksi minut nähdessään, ja hänen ilonsa tuli kaksinkertaiseksi,
kun sain hänelle juurtajaksain kertoneeksi matkani tapahtumat.
"No, mitäs sinä, ystäväni olet tehnyt näinä päivinä, minun poissa
ollessani? Onko aikasi kulunut hupaisesti?" -- "Jokseenkin", vastasi
hän, "niinkuin sellaiselle palvelijalle voi kulua, jolle herransa
seura on kaikista hauskinta. Olenpa kuleskellut maittemme halki
pitkin ja poikin; väliin olen istunut metsässä olevan lähteen
reunalla, jonka veden kirkkautta olen ihaillut -- se on yhtä
kristallikirkasta kuin sen pyhän lähteen vesi, jonka lirinä kohisi
Albunean metsikössä; toisinaan olen makaillut jonkun puun juurella,
kuunnellen lehtokertun sirkutusta ja satakielen soittoa. Sitten olen
myöskin käynyt metsällä ja kalalla, ja parhaimpana ajanviettonani
ovat olleet eräät hyödylliset ja hupaiset kirjat, joita olen lukenut."

Keskeytin äkkiä sihteerini puheen kysyen, mistä hän oli ne kirjat
saanut. "Löysin ne tämän linnan kauniissa kirjastossa, jonka Joachim
mestari näytti minulle." -- "Peijakas! missä komerossa se kirjasto
piilee?" kysyin. "Mehän tarkastimme tulomme jälkeisenä päivänä koko
talon perinpohjin?" -- "Niin vaan luulette tehneenne", vastasi
hän; "mutta olen saanut selville, että kulimme ainoastaan kolmen
kylkirakennuksen läpi, unhottain neljännen. Siellä don Gesarin oli
tapana Lirias'issa käydessään viettää osan ajastaan kirjain parissa.
Tässä kirjastossa on erinomaisia kirjoja, jotka teille on jätetty
sinne taatuksi keinoksi ikävää vastaan, silloinkuin puutarhamme on
kukatonna, metsämme lehdetönnä, jolloin niistä ei ole iloa meille.
Leyvan hyvät herrat eivät ole jättäneet työtään keskentekoiseksi; he
ovat pitäneet huolta sekä ruumiin että hengen ravinnosta."

Tämä tieto oli minulle todellinen ilosanoma. Menin hänen kerallaan
neljänteen kylkirakennukseen, joka tarjosi minulle hyvin mieluisan
näyn. Näin siellä erään huoneen, jonka päätin paikalla omistaa
itselleni, kuten don Cesarkin oli sitä pitänyt omanaan. Hänen
vuoteensa oli siellä vieläkin, kuten muutkin huonekalut, seinillä oli
tapeetit, joihin oli kuvattu sabiinitarten ryöstö. Siitä huoneesta
astuin toiseen pienempään, jossa oli ympäri seiniä mataloita,
kirjoilla täytetyitä kaappeja, ja niiden yläpuolella riippui
kaikkien kuninkaittemme kuvat. Erään ikkunan vieressä, josta näkyi
hymyilevä maisema, oli eebenpuinen kirjoituspöytä ja sen edessä
mustalla sahviaanilla päällystetty sohva. Mutta minun huomioni
kiintyi etupäässä kirjastoon. Se sisälsi filosoofeja, runoilijoita,
historiallisia teoksia, sekä suuren joukon ritariromaaneja. Don Cesar
oli nähtävästi erityisesti suosinut viimeksimainittua lajia, koska
oli hankkinut niitä niin runsaasti. Minäkin tunnustan häpeäkseni,
etten myöskään niitä hyljeksi, huolimatta niiden liioitteluista, joko
siitä syystä, etten niin suuresti valikoi lukemistani, tai senvuoksi,
että espanjalaista viehättää kaikki, mikä on ihmeellistä. Tehdäkseni
itselleni oikeutta voin mainita, että moraaliset kirjat sentään ovat
mielilukemistani.

"Tässähän meillä on nyt ajanvietettä, ystäväni", lausuin Scipiolle
silmättyäni häthätää kirjaston sisällystä, "mutta ensin meidän on
suoritettava eräs toinen työ: palvelijakunta on uudistettava." --
"Siitä huolesta luulen voivani säästää teitä", vastasi hän. "Poissa
ollessani olen tutkinut väkeänne, ja uskallan väittää tuntevani
heidät. Alkakaamme Joachim mestarista; olen varma, että hän on täysi
lurjus enkä epäile vähääkään, että hänet on ajettu pois arkkipiispan
luota joittenkin hänen kuukausitileissään esiintyväin laskuvirheitten
takia. Kokin apulainen taas on juopporatti, ja portinvartija on raaka
tomppeli, jota emme tarvitse enemmän kuin metsästäjääkään. Viimeksi
mainitun sijan minä itse täytän mainiosti, kuten itse saatte huomenna
nähdä, hankittuamme pyssyn, ruutia ja lyijyä. Mitä lakeijoihin tulee,
niin heidän joukossaan on eräs aragonialainen, joka näyttää minusta
kelpo pojalta. Sen me pidämme, mutta kaikki nuo muut ovat niin kehnoa
joukkiota, etten neuvoisi teitä niitä pitämään, vaikka tarvitsisitte
sata palvelijaa."

Keskusteltuamme laveasti asiasta päätimme pitää palveluksessa
kokkipojan ja aragonialaisen sekä toimittaa sävyisällä tavalla kaikki
muut niskoiltamme. Sen teimme jo samana päivänä muutamain pistoolien
avulla, jotka Scipio otti rahavarastostamme, antain ne heille minun
nimessäni. Pantuamme tämän uudistuksen toimeen otimme uuden kokin
ja laitoimme olot linnassa järjestykseen; jokaiselle palvelijalle
määräsimme vissit tehtävät ja aloimme elää omalla kustannuksellamme.



Viideskymmenesviides luku.

Gil Blas kosii Antoniaa, lampuotinsa tytärtä.


Kaksi päivää kotiintuloni jälkeen tuli lampuotini, Basile, luokseni.
Hän pyysi lupaa esittää minulle tyttärensä, Antonian, jonka sanoi
toivovan kunniaa tervehtää uutta isäntäänsä. Vastasin suostuvani
siihen mielihyvällä. Hän lähti ja palasi vähän ajan kuluttua,
kauniin Antoniansa keralla. Sillä luulenpa, että tämä kuusi- tai
seitsemäntoistavuotias tyttönen ansaitsi kauniin nimen; hänellä
oli mitä hienoin hipiä ja hurmaavat silmät. Hänen yllään oli vaan
yksinkertainen villapuku, mutta sorea vartalo ja uljas ryhti sekä
omituinen sulous, joka ei aina seuraa nuoruutta, saivat katsojan
unhottamaan hänen pukunsa vaatimattomuuden. Hänen tukassaan ei ollut
mitään taiteellisia koristeita, kukkakimppu oli vaan solmittu sen
taakse.

Hänen astuessa huoneeseeni en ainoastaan hämmästynyt hänen
kauneutensa johdosta, vaan hänestä tuoksusi sellainen viattomuus ja
viehättävyys, että tunsin paikalla sydämeni valloitetuksi. Hänen
lähdettyään Scipio kertoi häntä sanottavan yhtä älykkääksi kuin
kauniiksikin, ja että koko seudulla sitä pidettäisiin onnen poikana,
joka saisi hänet omakseen. "Minä, minä tahdon hänet omakseni",
huudahdin silloin, "jos hän vaan suostuu. Minä aion naida hänet sinun
välitykselläsi, jollei hänen sydämensä vaan ole jo toiseen sidottu."
-- "Ohoh", vastasi hän, "enpä olisi luullut teidän niin päistikkaa
naimisiin aikovan. Mutta älkää luulko, että minä pahottelen
rakkauttanne, olen päinvastoin siitä hyvilläni. Lampuotinne tytär
ansaitsee kyllä kunnian, jota aiotte hänelle osoittaa, jos hän vaan
voi tarjota teille vapaan sydämen ja hyvyyttänne ymmärtävän mielen.
Siitä otan selvän jo tänäpäivänä joko hänen isältään tai häneltä
itseltään."

Uskottuni oli mies pitämään lupauksensa. Hän meni tapaamaan
salaisesti Basilea ja illalla hän tuli luokseni huoneeseeni, jossa
odotin häntä kärsimätönnä ja levotonna. Hän oli iloisen näköinen,
jonka pidin hyvänä merkkinä. "Iloisesta naamastasi päättäen",
lausuin silloin, "tulet ilmoittamaan, että ihanimmat toiveeni kohta
toteutuvat?" -- "Niin, rakas herrani", vastasi hän, "kaikki teille
hymyilee. Olen keskustellut Basilen ja hänen tyttärensä kanssa;
selitin heille teidän aikomuksenne. Isä on hyvillään, kun saa teidät
vävypojakseen, ja Antonian myötätuntoisuudesta saatte olla varma."
-- "Taivaan kiitos!" huudahdin silloin riemuissani; "niinkö! tämä
herttainen enkeli pitää siis minusta?" -- "Olkaa siitä varma",
vastasi hän, "hän rakastaa teitä jo. En ole tosin vielä kuullut sitä
tunnustusta hänen suustaan, mutta päätän sen hänen ilostaan, kun
esitin hänelle teidän aikomuksenne."

Vaikka innokas sihteerini olikin sanonut huomanneensa Antonian
sydämestään iloitsevan herransa valloitusaikeesta, niin en kuitenkaan
uskaltanut kokonaan luottaa hänen sanoihinsa. Minua pelotti, että hän
oli antanut näön pettää itseään. Päästäkseni siitä varmaksi päätin
itse puhutella kaunista Antoniaa. Läksin siis Basilen asunnolle,
jossa vahvistin todeksi lähettilääni sanat. Tämä kelpo ukko, joka oli
yksinkertainen ja suora maanmies, kuunteli puhettani ja lausui sitten
antavansa tyttärensä minulle suurimmalla mielihyvällä. "Mutta",
lisäsi hän, "älkää vaan luulko sen tapahtuvan sentähden, että teitä
kutsutaan tämän kylän herraksi. Vaikkapa olisitte vieläkin vaan don
Cesarin ja don Alphonson taloudenhoitaja, niin minä panisin teidät
kaikkein muitten kosijain edelle: olen aina pitänyt teistä; ja siitä
vaan olen pahoillani, ettei Antonialla ole suuria myötäjäisiä teille
tuoda." -- "Enhän minä niitä tahdokaan", vastasin minä, "hänen
persoonansa on toivojeni ainoa esine." -- "Nöyrin palvelijanne",
huudahti hän, "se ei ole tarkotukseni, en minä mikään kerjäläinen ole
naittaakseni tyttäreni niin. Basile Buenotrigo voi, Jumalan kiitos,
antaa jotakin hänen kanssaankin; minun tahtoni on, että hän hankkii
teille illallisen, jos te hankitte hänelle päivällisen. Sanalla
sanoen, tämän linnan tulot nousevat viiteensataan tukaattiin, ja minä
panen ne tämän avioliiton hyväksi nousemaan tuhanteen."

"Tehkää siinä asiassa kuten haluatte, rakas Basile", vastasin
silloin, "siitä meille ei tule riitaa. Asia on siis sovittu; muuta
ei puutu enää kuin tyttärenne suostumus." -- "Onhan teillä jo
minun suostumukseni", sanoi hän, "eikö se riitä?" -- "Ei aivan",
vastasin, "teidän suostumuksenne on tosin tarpeellinen, mutta hänen
suostumuksensa tarvitaan myöskin." -- "Hän noudattaa minun tahtoani",
vastasi hän, "haluaisinpa nähdä, uskaltaako hän vastustaa minua!" --
"Antonia on isänvallan alla, ja tottelee epäilemättä sokeasti hänen
tahtoaan; mutta tuskin hän niin ollen tekee sen vapaasti; ja olkoonpa
hänellä vaikka vähänkin sitä vastaan, niin en mistään hinnasta
tahtoisi tehdä häntä onnettomaksi. Sanalla sanoen, ei se riitä,
että saan teiltä hänen kätensä, hänen tulee itsekin hyväksyä teidän
antamanne lahja." -- "Mitä vielä!" lausui Basile, "minä en ymmärrä
noita viisasteluja: puhukaa itse Antonian kanssa, niin näette, ellen
pahoin pety, ettei hän toivo parempaa kuin tulla teidän vaimoksenne."
Sen lausuttuaan hän kutsui tyttärensä sinne, jättäen meidät hetkeksi
kahdenkesken.

Käyttääkseni hyväkseni tätä kallista aikaa kävin heti pääasiaan
kiinni, lausuen: "Kaunis Antonia, ratkaiskaa kohtaloni. Vaikka
minulla on jo isänne suostumus, niin älkää luulko, että tahdon sitä
käyttää jos se loukkaa teidän tunteitanne. Niin palavasti kuin
haluankin saada teidät omakseni, niin luovun toivostani kuitenkin,
jos te suostutte siihen ainoastaan lapsen kuuliaisuudesta." -- "Sitä
en koskaan aio sanoa", vastasi Antonia hieman punastuen, "teidän
pyyntönne on minulle sydämestäni mieleen, yhdyn siis isäni lupaukseen
kaikin puolin, enkä suinkaan sitä vastusta. En tiedä", lisäsi hän,
"onko oikein vai väärin, että näin puhun; mutta jos te ette minua
miellyttäisi, niin olisin kyllin suora sanoakseni sen; miksenkä siis
lausuisi yhtä suoraan sen vastakohtaakin?"

Hänen lausuessa näitä sanoja, joita en voinut ihastuksetta kuunnella
Basile tuli takaisin luoksemme. Hän oli kärsimätönnä kuulemaan
tyttärensä vastausta ja valmiina torumaan, jos hän oli hiukankin
pannut vastaan, ja tuli senvuoksi kysymään minulta: "No, mitä
kuuluu, oletteko tyytyväinen Antomaan?" -- "Olen niin täydellisesti
tyytyväinen", vastasin, "että alan heti paikalla valmistaa häitä."
Sen sanottuani jätin isän tyttärineen siihen ja läksin neuvottelemaan
asiasta sihteerini kanssa.



Viideskymmeneskuudes luku.

Gil Blas'in ja kauniin Antonian häät. -- Miten ne vietetään ja ketä
niihin saapuu. -- Loppu.


Enhän tosin olisi tarvinnut Leyvain lupaa naimisiin mennäkseni, mutta
olimme kuitenkin Scipion kanssa sitä mieltä, etten kernaasti voinut
olla antamatta heille tietoa, että aioin naida Basilen tyttären, sekä
hienotunteisuuden vuoksi pyytää heidän suostumustaan.

Läksin siis heti heidän luokseen. Don Cesar ja hänen poikansa
silloin eivät tyytyneet ainoastaan hyväksymiseen vaan selittivät
vielä suorittavansa kaikki häitten kustannukset. He lausuivat
lopuksi: "Lähtekää nyt takaisin kotiinne Lirias'iin ja olkaa
siellä rauhassa kunnes kuulette meistä puhuttavan. Älkää ryhtykö
mihinkään häävalmistuksiin, ne me otamme huoleksemme." Noudattaen
heidän tahtoaan palasin linnaani. Kerroin Basilelle ja Antonialle
suojelijaimme aikomuksesta, ja me odotimme mitä suurimmalla
kärsimättömyydellä tietoja heistä. Kahdeksan päivää odotimme turhaan.
Sen sijaan yhdeksäntenä päivänä saapuivat neljän muulin vetämät
vaunut. Niissä oli räätäleitä, jotka toivat kauniita silkkikankaita
morsiamelle puvuksi. Saattajina oli useita livreijaan puettuja
miehiä, erittäin kauniitten muulien selässä. Eräs heistä toi minulle
kirjeen don Alphonsolta, joka ilmoitti siinä saapuvansa huomisin
Lirias'iin isänsä ja puolisonsa keralla, ja seuraavana päivänä
saapuisi Valencian suurvikaari toimittamaan vihkimisen. Ja niinpä
he saapuivatkin: don Cesar poikineen, donna Seraphina sekä hänen
kunnianarvoisuutensa istuivat neljän hengen kuuden hevosen vetämissä
vaunuissa, ja niiden edellä ajoivat neljän hevosen vaunuissa donna
Seraphinan seuranaiset, ja seurueen saattona oli kuvernöörin
henkivartijaväki.

Armollinen Seraphina rouva kysyi heti perille saavuttuaan innokkaasti
Antoniaa, joka puolestaan heti, kuultuaan rouvan saapuneen juoksi
häntä tervehtimään ja kättä suutelemaan, minkä hän teki niin suurella
suloudella että kaikki ihmettelivät. "No, rakas miniäni", kysyi
don Cesar Seraphinalta, "miten Antonia teitä miellyttää? Olisiko
Santillana voinut parempaa vaalia tehdä?" -- "Ei koskaan", vastasi
Seraphina, "he ovat kumpikin toistensa arvoiset, en epäile heistä
tulevan hyvin onnellisia." -- Kaikki ylistivät armastani; ja jos
hän oli ollut miellyttävä villapuvussaan, niin silkkipuvussaan hän
nyt kerrassaan hurmasi jokaisen. Oli kuin hän ei olisi konsanaan
muuta pukua pitänytkään, niin jalo oli hänen ryhtinsä ja käytöksensä
luonnollinen.

Sen hetken tullessa, jona minun elämäni oli yhdistettävä häneen
suloisilla siteillä tarttui don Alphonso käteeni johtaakseen minut
alttarin eteen, ja Seraphina teki saman kunnian morsiamelle. Me
läksimme kylän kirkkoon, jossa suurvikaari odotti vihkiäkseen meidät.
Juhlallisuus toimitettiin kyläläisten riemuhuutojen kaikuessa. Basile
oli kutsunut myöskin kaikki seudun rikkaammat maanviljelijät häihin,
ja he olivat tuoneet tyttärensä mukanaan, jotka olivat koristaneet
itsensä nauhoilla ja kukilla ja pitivät tanssirumpuja käsissään.
Sitten palattiin takaisin linnaan, jossa juhlan järjestäjä, Scipio,
oli kattanut kolme pöytää, yhden herrasväelle, toisen heidän
seurueelleen ja kolmannen, kaikkein suurimman, muille kutsutuille.

Kolmannessa pöydässä istujat nousivat ensiksi ylös. Nuoret talonpojat
lopettivat aterian alkaakseen tanssin nuorten talonpoikaistyttöjen
kanssa, jotka houkuttelivat rummuillaan muissakin pöydissä
olijat seuraamaan samaa hyvää esimerkkiä. Kohta olivat kaikki
liikkeessä: kuvernöörin kamaripalvelijat tanssivat hänen puolisonsa
kamarineitojen kanssa, jopa itse ylhäisetkin yhtyivät tanssiin. Don
Alphonso tanssi sarabandia Seraphinan kanssa, ja don Cesar samoin
Antonian kanssa.

Tanssittuaan koko päivän iltaan asti talonpojat läksivät tyttärineen
pois, mutta linnassa jatkettiin juhlaa sekä syötiin komea illallinen.

Seuraavana päivänä Leyvat läksivät takaisin Valenciaan, annettuaan
minulle tuhansia uusia ystävyydenosotuksia.

Ja siitä lähtein on minun kunnioitukseni Antoniaa kohtaan ja hänen
rakkautensa minuun päivä päivältä yhä kasvanut. Scipio on edelleenkin
todellinen ystäväni.

Jo kolme vuotta olen, rakas lukijani, viettänyt mitä herttaisinta
elämää rakkaitteni parissa. Ja onneni täydentämiseksi on Taivas
suonut minulle kaksi lasta, joiden kasvatus on oleva vanhuuteni ilona.

_Loppu_.



Viiteselitykset:


[1] Espanjalainen hopeatukaatti oli arvoltaan noin neljä markkaa
kaksikymmentä penniä meidän rahassamme.

[2] Pistooli oli kultaraha, arvoltaan noin kaksikymmentä markkaa.

[3] Reali on espanjalainen hopearaha, jonka arvo on ollut erilainen
eri aikoina. Nykyisin siksi kutsutaan kahdenkymmenenviiden pennin
veroista rahaa.

[4] Jättiläinen, jonka Herkules puristi kuoliaaksi.

[5] "Hermandad" = veljeskunta. Espanjan pyhä hermandad oli
eräänlainen poliisikunta, joka keskiajalla ahdisteli ja rankaisi
varkaita ja muita pahantekijöitä.

[6] Corregidoriksi sanotaan Espanjassa eräänlaisia ylempiä tuomareita.

[7] "Agnus Dei" -- Jumalan karitsa; niiksi sanottiin kirkossa
vihitystä vahasta tahi taikinasta tehtyjä jumalankaritsan kuvia,
joita kannettiin kaulassa pyhityksen vuoksi.

[8] "Scapulaire" oli niinikään pieni vihitty esine, jota käytettiin
samoin kuin edellistä.

[9] Tämän kertomuksen tapahtuma-aikana olivat kahdenkamppailut
keihäillä tavallisia huvituksia.

[10] Alguazil -- espanjalainen poliisimies.

[11] Kaleerilaivat olivat soudettavia sota-aluksia. Soutajiksi,
kaleeri-orjiksi tuomittiin pahantekijöitä.

[12] Celsus oli erään suuressa arvossa pidetyn lääkärikirjan tekijä.

[13] Lääkäreillä oli siihen aikaan erityismallinen puku.

[14] Grandi = espanjalainen ylimys.

[15] Valkealla kivellä merkittävä päivä.

Taikauskoiset roomalaiset merkitsivät onnelliset päivät valkeilla,
onnettomat mustilla kivillä.

[16] Rahaa rapiata niin on rakastanut, Ett' on kalpea ja oikein
kuivahtanut.

[17] Ei liene tarpeen huomauttaa lukijalle, että kirjailija puhuu
tässä, kuten monessa muussakin kohdassa ivallisesti.

[18] Espanja oli keskiajalla jaettu moniin pieniin valtakuntiin.
Senvuoksi puhutaan yhä vieläkin, vaikka Espanja on jo ollut yhtenä
valtakuntana monta vuosisataa, "Valencian kuningaskunnasta", "Leonin
kuningaskunnasta" j.n.e. Siihen vaikutti paljon sekin seikka, että
nämä maakunniksi muuttuneet kuningaskunnat pitivät vielä kauan
yhdistymisen jälkeenkin omat lakinsa ja lainkäyttönsä, ja moniaat
hallinnollisenkin autonomian.

[19] Ecu -- kultaraha.

[20] Henkilö Espanjan historiasta.

[21] Duenna -- kamarineiti.

[22] Plautus, josta sittemmin tuli kuuluisa roomalainen
huvinäytelmäin kirjoittaja, oli nuorena käsimyllyn vääntäjänä.

[23] Espanjan valtionvankiloita.

[24] Espanjan kuninkaan Philip II:n ministeri.

[25] _Zuniga_ on eräs Castilian kuuluisimpia ja vanhimpia
aatelissukuja.

[26] _Olla podrida_ on erilaisista lihoista valmistettu ruokalaji.

[27] _Berengena_ on eräs tomaattilaji.

[28] Jos saavuin satamaan; nyt Toivo ja Onni minut jättäkää; olen jo
kyllin kauvan ollut teidän leikkikalunanne; olkoon nyt muitten vuoro!

[29] Mozo de mulas = muulien ajaja l. hoitaja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Gil Blas - Santillanalaisen elämänvaiheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.