Title: Suorasanaisia runoelmia
Author: Runeberg, Johan Ludvig
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suorasanaisia runoelmia" ***


SUORASANAISIA RUNOELMIA

Kirj.

J. L. Runeberg


Suomensi Aatto S.



G. L. Söderström, Porvoo, 1884.



SISÄLLYS:

 Joulunaatto luotsinmajassa.
 Salapurjehtija.
 Tulipalo.
 Odotus.
 Keräjäsankari.
 Linnavangit.
 Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.



Joulunaatto luotsinmajassa.


Metsästysinnoissamme olimme liian kauan viipyneet saaristossa, niin
että vastatuuli ja myrsky sitte suureksi mielipahaksemme estivät meitä
pääsemästä kotiimme kaupunkiin ennen joulunaatto-iltaa, niinkuin
tietysti olimme aikoneet. Tuuli meitä kuljetteli koko illan aavalla
merellä semmoisessa ilmassa, joka olisi ollut vaarallinen
suuremmallekin veneelle, kuin meillä oli, ja erittäin ikävä, joll'ei
yksi mies joukossamme olisi iloisuudellaan ja kertomuksillaan osannut
jonkin verran haihduttaa tyytymättömyyttämme.

Hän oli ulkomaalainen kapteeni, jonka oma laiva oli jäänyt talveksi
meidän satamaamme. Häntä viehätti vähemmin kuin meitä muita aatto-illan
viettäminen mantereella, sillä hänellä ei ollut ketään sukulaisia,
jotka olisivat häntä odotelleet joulupuurolle ja -tortulle. Sitä paitsi
oli hän, mitä me muut emme olleet, ihan karaistunut kaikkea tuulta,
kylmää ja vettä vastaan, niin että hän, istuessaan tuossa oman veneensä
perässä, tuskin olisi viitsinyt kumartua, vaikka päälakensa olisi joka
aallon harjalta kuuhun koskenut.

Purjehduksemme ei kumminkaan ollut vähääkään hupaisa. Me luovimme,
laskien aina puolen tai kolmeneljättäosaa peninkulmaa edestakaisin,
mutta pääsemättä hiukkaistakaan etemmäksi, sillä ankarat laineet
painoivat aina saman verran alaspäin, kuin purjeet vetivät kohti
kaupunkia. Vihdoin luovuimme mantereelle pääsemisen toivosta kokonaan
ja päätimme laskea yöksi Luotsinsaarelle, eräälle jyrkälle, kuusia
kasvavalle meren kalliolle, saadaksemme suojaa siellä olevasta luotsien
majasta. Matkan päässä pilkutti tuli sen ikkunasta, ja iloinen kapteeni
laski veneen kiitämään sitä kohti hyvässä tuulessa.

"Kyllä nyt, hyvät herrat", virkkoi hän, ottaen hyvän kulauksen kylmää
punssia, "voi sanoa, että meillä on aimo tuuli. Ja kumminkin oli
silloin yhtä hyvä, joll'ei paljoa parempikin, kun minä neljä-,
viisivuotiaana poika-ressuna ihan yksinäni purjehdin merellä. En ole
vielä kertonut, että minun on ihan toisin kuin ihmislasten
tavallisesti, sillä minä paremmin tiedän, mihinkä päin minun on
luoviminen maailmassa, kuin sen, mistä olen tullut. Vaan samapa se. Kun
olin noin viiden vuoden vanha -- ja siitä pitäisi nyt olla noin
kolmekymmentä vuotta, on minulle sanottu -- olin eräänä yönä ulkona
aavalla merellä niinkuin nytkin; se vaan erotusta, että silloin olin
tuuliajolla, vaan nyt on kaksi eheätä purjetta ylhäällä, ja että
silloin olin kylmästä kankeana, vaan nyt tuntuu lämmintä
pikkuvarpaassakin. Hyvin vähän tuon ensi retkeni yksityisseikkoja
muistan; mutta se pysyy mielessäni, että minut jätettiin yksinäni
myrskyisen meren keskeen kalliolle ja että minä tahdoin päästä niiden
jäljestä, jotka minut hylkäsivät, Pilkkonen pimeä oli silloin, niinkuin
nytkin, ja kun koetin soutaa, riisti ensi aalto airot käsistäni. Miten
kauan tuuli minua sillä lailla kuljetteli, en tiedä; mutta vihdoin
jouduin hyvien ihmisten ilmoille. Niinkuin siis, hyvät herrat, näette,
tiedän tuskin paremmin kuin Adamkaan, oliko minulla vanhempia vai ei.
Ne, jotka olivat korjanneet minut ja saattaneet henkiin, olivat
toimeltaan salapurjehtijoita, vaan muuten varakkaita talonpoikia.
Heidän luonansa elin ja olin osallisena heidän retkissään, kunnes parta
alkoi kasvaa, ja silloin läksin merille erään kauppalaivurin mukana ja
tulin rehelliseksi mieheksi. -- Kas niin, keksi ulos, pitäkää vastaan!
-- Luulenpa, että paholainen näyttää minulle tietä kaikkien näiden
kivien välitse."

Vene oli lepattavin purjein lahdelmassa kallioiden suojassa; aljettiin
oikoa kankeita jäseniä, haukoteltiin ja pudistettiin kylmä ruumiista.
Kapteeni ja kaksi merimiestä jäivät venettä asettelemaan; me muut mennä
kompuroimme lämpimään tupaan.

Siellä oli joulu-ilo paraillaan. Iso valkea räiski takassa, valaisten
huonetta, jossa lisäksi paloi pöydällä vielä yksi monihaarainen ja
muutamia tavallisia kynttilöitä. Seinät olivat täynnä verkkoja ja muita
kalastusneuvoja: nurkkaan olivat valkoiset vuohet ja kilit kotoutuneet.

Asujamina oli tuvassa hyvin vanha mummo, joka pöydän päässä istuen
laulaa hyräili virsikirjasta, keski-ikäinen mies vaimoineen ja viisi
lasta, joista neljä piti kimakoita soittajaisia savikukoilla ja viides
eli vanhin säesti rämisevällä puutorvella.

Kun astuimme tupaan, nousi isä ylös, polkasi jalkaa rähiseville
lapsille ja nyykäytti ystävällisesti ja suoravaisesti päätään meille
tervehdykseksi.

Mummo laski kirjansa pöydälle, otti lasit päästään ja katseli meitä
tarkasti. "Mistä olette te, hyvät vieraat?" sanoi hän; "eikö teillä ole
kotia joulunaattonakaan vai onko laiva tavaroineen meressä? Mutta
ettepä ole ampuneet hätälaukausta luotsien tiedoksi; lempo vieköön,
ette olekaan."

Niin sanoen sylkäsi hän ryppyisiin hyppysiinsä, sieppasi karren
kynttilästä, nousi ylös ja valasi hyvin likeltä kasvojamme. "Vai niin",
jatkoi hän, "mutta kylläpä jäniksen pitää olla kelvottoman valkoinen,
että sitä viitsitään ajella näin myöhään joulunaaton iltana. Voipihan
katsoa, mitä nyt saamme syötäväksi teille kaikille. Silakoita täällä
kyllä on, Jumalan kiitos! ja Anna saa vähän paremmin puristella vuohien
nisiä; mutta puuroa ei teille täällä kukaan rupea keittämään keskellä
yötä."

Sekä mummo että molemmat toisetkin saatiin kohta rauhoittumaan
ruokapuuhistaan. Me riisuimme yltämme turkit, otimme lämmitykseksemme
punssikupit, jotka tervetuliaisiksi tarjottiin hyvästä sydämmestä
isäntäväellekin ja heidän puoleltaan vielä paremmalla halulla
tyhjennettiin. Kohta perehdyimme lämpimään tupaan ja aloimme voida
siinä vallan hyvin. Vanhus valmistelihe toimittamaan meille makuusijoja
ja kiirehti vuohien lypsämistä, kun satunnainen tapaus keskeytti hänen
puuhansa ja sai aikaan seurauksia, joita emme osanneet aavistaakaan.

Veneesen jäänyt kapteeni oli vihdoin saanut kaikki järjestykseen,
käärinyt kokoon purjeet, sitonut kiinni veneen, lähettänyt tavarat
tupaan ja oli sanalla sanoen valmis viipymään yönsä saaressa, Ennenkuin
hän astui lämpimään tupaan pyssyineen, muisti hän, paremmin kuin me,
ampua pois panoksen. Se laukaus se vaikutti emännän puuhissa
käännöksen.

Vanhus kuuli pamauksen ja päästi välinpitämättömästi kädestään
haahkan-untuvaisen tyynyn. "Kuulitteko", kysyi hän peljästyneellä
äänellä, "kuulitteko pamausta? Niinpä Jumala armahtakoon Junoa, joka ei
malttanut jäädä talveksi Norjaan, vaan läksi kolisemaan salakareihin
tähän aikaan vuodesta. Mene vesille, poika, ja pidä hyvästi luodetta
kohti, että saat tuulta; me kyllä katsomme lapsia, älä niistä huoli;
mutta jouduhan!"

Nuoremmat korvat kuin mummon voivat helposti huomata hänen
erehdyksensä. Hänen nelikymmen-vuotias "poikansa" keskeytti hymyillen
hänen kiirehtimisensä, sanoen puoleksi ujostellen, puoleksi
sääliväisesti: "Aina teidän korvissanne kummittelee, hyvä äiti; ja
pamauksia varmaankin olette kuulevinanne, jos kärpänen pyrähtää
haudallanne, kun kerran joudutte sinne lepoonne. Mutta jos oikein
arvaan, oli se vaan jäniksensurma, jota joku herroista tyhjensi tämän
saaren rannalla, eikä Junon kuusinaulaisen tykin ääni."

"Niin, niin", sanoi vanhus, "ainahan nuoret ovat olevinaan viisaat;
mutta en minä ole hullu enkä mielettömistä vanhemmista syntynyt. Jumala
mua auttakoon, mutta joulunaaton ilta, muiden ilohetki, on minun
murheaattoni; en minä sitä saa paremmaksi, ja mitäpä voin minä, heikko
nainen, tehdä? Mutta istuutukaahan tähän takkavalkean eteen, hyvät
vieraat, niin kerron teille, mitä heikko nainen teki ja mitä hän siitä
palkakseen sai."

Me niin teimme, kuin mummo pyysi. Laivamiehemme ja nuori emäntä
laittoivat illallista, lämmitellen meidän kylmiä eväitämme, ja mummo
alkoi:

"Pitempi aika siitä jo on kulunut, kuin moni teistä, hyvät vieraat,
muistaa, jos oikein osaan arvata kasvoistanne, kun minä erään tämmöisen
joulunaaton iltana olin yksinäni tässä tuvassa. Saatanpa kyllä sanoa:
yksinäni, sillä molemmat poikani, jotka juoksentelivat ympäri tupaa,
tarvitsivat enemmän itse apua, kuin kykenivät minua auttamaan. Meri oli
auki niinkuin nyt, ja vaikka nytkin kuuluu viheltävän nurkissa, on tämä
tuuli kuitenkin vaan kuin ihmisen hengitystä silloiseen myrskyyn
verraten. Me emme odottaneet yhtään venettä kotiin, ja mieheni läksi jo
aikaisin kumppaniensa kanssa kaupunkiin, mennäkseen jouluaamuna
kirkkoon ja ehkäpä myöskin saadakseen aatto-iltansa hauskemmaksi, kuin
täällä olisi käynyt päinsä. Mutta silloin olin punakampi poskiltani
kuin nyt, ja rohkeutta minulla oli niin paljo, että se kyllä naiselle
riitti. Minä istuin lukien virsikirjaani, niinkuin nytkin teidän
tullessanne tupaan, ja lapset olivat juuri saaneet illallisensa ja
leikkivät pikku kapineillaan, joita olivat saaneet joululahjoiksi.
Vanhempi, joka silloin oli kymmenvuotinen, vaan nyt on vanha ja viisas,
purjehti kaarnalaivallaan pitkin tuvanlattiaa; nuorempi oli saanut
veneekseen kalalaudan ja iloitsi siitä sekä lasisista helmistä, jotka
mieheni oli lahjoittanut minulle ja jotka siksi illaksi panin pojalle
kaulaan. Meidän siinä niin iloitessa kuului äkisti mereltä hätälaukaus.
Jumala on antava minulle anteeksi sen, mitä väärin lienen tehnyt; mutta
ei se minusta näyttänyt vääryydeltä. Vanhemman pojan otin mukaani
pitämään etupurjeen nuoria, päästin veneen ja läksin merelle. Nuorempi
tuli jäljestä rannalle, minä käskin häntä menemään tupaan; mutta hän
pysyi paikallaan, itki ja huusi minua, kunnes ääntä ei enää kuulunut
tuuleen ja merenkuohuun. Päästyäni karien kohdalle näin tulta laivasta,
joka laski pimeässä suorastaan pohjoiseen päin kareja kohti, niin että
näytti siltä, kuin ei se koskaan ennen olisi käynyt meidän
satamassamme. Minä ehdin ajoissa sinne, sain peräsimen käännetyksi alle
tuulen ja laiva sukelsi kuin lohi karien ja kuohujen vieritse ja niinpä
minä, vaikka olinkin vaan nainen, ilokseni vein vanhan Aadolf-herran
suuren laivan eheänä satamaan. Ja ilollapa kyllä sitä iltaa muistelisin
niin kauan, kuin elän, jos kaikki olisi kotona ollut, niinkuin olla
olisi pitänyt. Kello oli neljä aamua, kun astuin jälleen tähän tupaan;
minä toivoin saavani lepoa, mutta olipa se lepo pahempaa kuin äskeinen
työ. Nuorempi poika oli poissa. Minä etsin häntä, lyhty kädessä, näiltä
kallioiltamme koko yön ja huutelin häntä nimeltään kovemmin kuin
myrskyn pauhu; mutta etsimiseni ja huutamiseni olivat yhtä turhaa, kuin
olisin ollut meren pohjassa. Päivän koittaessa näin tyhjänä patsaan,
johon toinen veneemme oli ollut sidottuna; en ole sen päivän perästä
nähnyt venettä enkä poikaa, ja vene kyllä oli kullan arvoinen, mutta
poika oli minusta rakkaampi kuin oma henkeni."

Vanhus vaikeni ja hyrähti itkuun. Kapteeni oli tullut tupaan hänen
kertoessaan, mutta näytti tuskin huomaavan, mistä puhe oli. Sen sijaan
hän tarkkaan katseli seiniä, tuvanlakea ja koko tupaa kaikkine
kaluineen, mutta varsinkin vanhaa kalalautaa, joka riippui naulassa
uunin luona. Se oli keskeltä melkein rikki kulunut, vaan kummassakin
päässä oli muutamia jotenkin hyvin säilyneitä koristuksia.

Kun mummo lopetti puheensa, nousi kapteeni ylös, astui hänen eteensä,
tempasi auki nuttunsa ja liivinsä, otti esiin lasiset helmet ja laski
ne mummon polvelle.

Vanhus katseli niitä hetkisen, katsahti sitte kummastuen ylös
kapteeniin. Samassa hän jo nousi seisomaankin, kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa ja itkeä tihutti sanaakaan virkkamatta. Kun hän sitte
kohotti jälleen päänsä, loisti ilo kasvojen rypyistä.

"Ja noin isäsi näköinen, kuin olisi hän itse tässä ihan elävänä!"
virkkoi hän sitte, "paljoa kauniimpi vaan häntä. Jumala sua suojelkoon,
vallatoija; kuka käski sinun lentää yksinäsi merelle? Oliko se sinulle
sopiva ilma? Mutta olinpa minäkin aika töllö, kun en sitonut sinua
kiinni sängyn jalkaan, niin olisitpa saanutkin pysyä kotona. Jumalan
kiitos! nyt voin kuolla rauhassa, eikä kukaan ole kysyvä haudallani,
mihinkä olen lapseni saattanut!"

Meidän kummastuksemme lukija kyllä arvaa. Tämä joulunaaton ilta, joka
oli tulemaisillaan meille hyvinkin ikäväksi, muuttui siten iloisemmaksi
kuin moni muu.



Salapurjehtija.

Huvaus mereltä.


Vaikeata kun olisi mukavissa asunnoissa, joissa hyvät lukijat
varmaankin elelette, kyllin elävästi kuvailla seutua, jossa tämän
kertomuksemme yksityisasiat tapahtuvat, täytyy meidän vaivata teitä
lähtemään vähäksi ajaksi Pohjolan kolkolle merenseljälle, jolle
lokakuun ilta juuri on levittänyt kylmänsä ja pimeytensä ja jonka
lyhytaikaista tyyntä vähitellen kasvava laineiden kuohu ja taivaan
rannassa hiipivä, musta, yötäkin synkempi pilvi sanovat epävarmaksi
kumppaniksi.

Ainoa jonkin verran kiintonainen paikka, jossa koko tuolla laajalla
ulapalla saattaa hiukan levähtää, on pieni, kanneton purjevene, jonka
kummassakin päässä kajuutta-maja tarjoaa suojaa meren kylmiä
hengähdyksiä vastaan. Puomipurje tiukalle vedettynä kulkee se juuri
rannalta päin ulommaksi ja jotenkin hyvin selvittelee keulapuolta
vasten läiskyviä laineita, vaikka tuuli onkin huononlainen. Sille, joka
vaan on tutustunut maihin ja tottunut rakastamaan manteren monenlaisia
ylellisyyksiä, jotka paremmin osoittavat ulkonaista komeutta
kuin sisällistä kuntoa, kun näet niiden enemmän tai vähemmän
tarkoituksenmukainen muoto harvoin saa olla ihmisen tärkeimpien asiain
ohjaajana, sille ei tämä pieni pursi kykene näyttelemään mitään
miellyttäviä puolia. Mutta merimies, kun kerran saa jalkansa veneesen,
heti huomaa ne epäsuotuisat puolet, joita vastaan sen on taisteleminen,
ja hänen on aluksessa hyvä olla, kun tuntee, miten tarkka, kevyt ja
vakava sen kulku on. Tarvitsematta turvautua pumpunvarren nenässä
riippuvan, pienen lyhdin valoon voi hän paikalla taata, että itse vene
on kunnollinen, että suurten purjeiden laajuus on paraiksi arvattu, ja
ennen kaikkea, että se käsi, joka perää pitää, on varsin taitava.

Tämäpä tottunut perämies se vaan yksin onkin aluksessa näkyvissä. Hän
on lyhyt, vaan vahvahartioinen, harmaapäinen mies, jonka voimakkaan
vartalon tukevuutta vielä lisää paksu nuttu ja jolla, jos saamme
jotakin arvata hänen muotonsa jyrkän-näköisyydestä, on itsepäinen kallo
punaisessa huopalakissaan, Muu veneväki, jona tavallisesti on kaksi
apumiestä purjeiden hoitoa varten, makaa ihan rauhassa etukojussaan.
Sekä tuo apulaisten virkavapaus että vanhuksen oma katse, joka jo
puolittain etsiskelevästi lentelee edestakaisin, näyttää osoittavan,
ett'ei alus juuri kohta aio kääntyä.

Ja nyt, kun lukija kiirehtii kotiin odottelemaan kertomusta sillä
seudulla, johon hän juuri tutustui, kohta tapahtuvista asioista, lienee
muutamien sivuseikkojen kuvaus tervetullut huvitus paluumatkan
yksitoikkoisuudessa, varsinkin kun nuo sivuseikat jotenkin likeisesti
koskevat itse pääasiaan.

Satama, josta veneemme juuri oli loitonnut parin tunninmatkan päähän
merelle, oli erään pienen rantakaupungin. Kaupunki oli tuttu vilkkaasta
kaupastaan, vaikka kyllä se kuuluisuus enemmän perustuikin entisiin
tarinoihin kuin todellisuuteen. Ennen aikaan se kyllä varusteli suuren
joukon laivoja, jotka sekä oman maan kelpo tuotteita että ulkomaisia
kuormia kuljettaen kävivät kaikki purjeväylät ja toivat kotiin
Välimeren rannoilta täytensä raskaita suoloja taikkapa palasivat
välistä tyhjinäänkin, milloin olivat jossakin lähisatamassa myöneet
pitkien matkojen takaa tuodut hyvät kantamuksensa. Semmoisten laivojen
sijassa näki nyt sataman täynnä kuunareja ja pieniä priki-veneitä,
jotka kevein purjein purjehtivat kesillä ja joilla monestikin oli
suuremmin summin, kuin todellinen kantamuksensa, mukana setelejä ja
muuta luottamusta, tuodakseen niillä ulkomaalaisten rihkamia ja koruja.
Kuu sitä kauppaa näytti soveltuvan käydä oman yksityisen kukkaronkin
eduksi ja kun se sitä paitsi joutui huonoon sopuun lain ja asetusten
kanssa, niin luonnollisestihan siitä kehittyi varsinainen
salakauppa, joka muodostui kaikissa pikku osissaan vähitellen sitä
täydellisemmäksi, mitä enemmän se ulkoapäin kärsi vastustusta ja
vahinkoa. Niinpä olivat esteiden mukana keinotkin kasvaneet
moninkertaisimmiksi mutkiksi, ja kun tuota laitonta keinottelemista
lakkaamatta harjoitettiin, voi siitä päättää, että se, vaikka
vahinkojakin sattui vähäväliä, kumminkin lienee tuottanut voittoa
noille yksityisille purjehtijoille.

Niistä keinoista, joilla koetettiin kiertää asetuksia ja karttaa niiden
valvojia, ei suinkaan ollut vähimpänä tavarain kätkeminen saariston
piilopaikkoihin. Pienet, aseelliset alukset, joille oli uskottu rannan
vartioiminen, pysyivät päivillä ulompana rannasta, menemättä kumminkaan
varsin kauaksi merelle, ja osan yöstä viettivät enimmiten maan lähellä
jonkun ahtaan lahden suojassa, jossa jokin torpantupa tai muu talo soi
purjehtijoille parempaa turvaa ja lämpimämpää lepoa kuin oma pursi.

Kun jokin laiva, jossa oli kiellettyä tavaraa, saapui kotitienoille,
pysyttelihe se päivän ajan aukealla merellä, vaan illan tullen
vedettiin kaikki purjeet tuuleen ja laskettiin lähelle maata. Siinä
luovittiin pitkin rantaa yön kuluessa, pitäen tarkka vaari siitä, miten
kauan pimeätä saattoi kestää, ja vastassa oli siellä tavallisesti aina
joku salapurjehtija; vaihdettuaan laivan kanssa ymmärrettäviä merkkejä,
laski se veneensä viereen ja kevensi suurempaa kumppaniaan epäluulon
alaisesta kuormasta, jonka tila sen sivulautojen välissä ei ollut
varsin turvallinen.

Nämä kielletyn tavaran kuljettajat eli salapurjehtijat olivat
paraastaan kalastajia, rohkeata, uskaliasta ja luotettavaa väkeä,
jotka, asuen saaristossa merenpuolisilla luodoilla, tunsivat joka kiven
merestä, tunkeutuivat joka paikkaan ja olivat yhtä uutterat kätkemään
ja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin rehelliset toimittamaan sen
takaisin omistajalleen, milloin vaan sattui sopivaa tilaisuutta
kuljettaa sitä rannikon piilopaikoista kauppiaan tavara-aittaan
kaupunkiin. -- Ja nyt tulee tunnustaa, että lukija äsken saatettiin
tutustumaan juuri tuommoiseen salapurjehtijaan.

Musta pilvi oli jo noussut korkeammalle tuulen puolella, tuuli täytti
yhä paremmin purjetta, pimeys sakeni ja ensimäiset kylmät,
rakeensekaiset sadepisarat putosivat raskaasti veneesen. Vanha tuttumme
puristi peräsimen vartta lujemmin kylkeään vasten, otti nuttunsa
povitaskusta pienen 'matin' ja piti yksinäisyydessään sitä hyvän aikaa
kallellansa suutaan vasten. Tuskin ehti hän pistää mattinsa takaisin
entiseen talletuspaikkaan, kun häntä äkkiä hämmästytti eräs
tuttavaseura, joka ei suinkaan ollut suosituimpia. Iskuhaka pudota
jymähti ihan hänen viereensä, kulki vähän matkaa kolisten pitkin veneen
parrasta ja tarttui kiinni. Samassa putosi toinenkin etemmäksi
etupuolelle, vene seisattui jyhmähtäen ja valloilleen päässeet purjeet
alkoivat lepattaa.

Kuultuansa koukun putoamisen arvasi vanhus heti, ketä hänen
oli vieraisille-tulosta kiittäminen ja tarpeetonta viivykkiä
välttääkseen koki siis sekä peräsimen että käsivoimien avulla päästä
ottamasta vastaan noita tunkeilevia vieraita. Vaan huomattuaan
mahdottomaksi pujahtaa kynsistä, heitti hän purjenuorat irralleen ja
välinpitämättömän-näköisenä odotteli asiansa selvittämisen vuoroa.

"Mist' on vene ja mit' on lastina?" huusi ääni tulliveneestä, sillä
semmoinen vieras se oli tuo pysäyttäjä.

"Saarista on, herra luutnantti, ja vähä tervavettä pohjalla", vastasi
peräsimensä luota vanhus puolittain leikillisellä, puolittain
tyhmän-tapaisella äänellä; "mutta antakaa toki vetää veneet likemmä,
ett'emme kolistele pois laitoja toisiltamme, ja selvitkäämme sitte
kohta eroon, sillä tuuli on paraamnoinen, ja minulla on vielä pitkä
matka tän' yönä."

"Matkasi saattaa olla sekä lyhyt että pitkä, vanha veitikka", tiuskasi
tullimies, viitaten samassa erästä apumiestänsä menemään vanhuksen
veneesen, "sillä kylläpä arvaan, että tiesi vie likimmän luovija-laivan
luo, joka voisi vierettää joitakuita rommitynnyrejä tuohon sinun
heittiölaivaasi tervaveden maustimeksi. Mutta kylläpä sinulle silloin
lähetän raskaan kuulan vedenrajaan, olepa sitte missä hyvänsä; ja jos
pääset eheänä kruunun veneen kynsistä, kun kerran osun kannuksillesi,
niin saatpa toden totta sinä ja vielä perillisesikin olla vapaita
salapurjehtijoita minun alueellani."

"Toivoakseni ei niin käy, armollinen herra", vastasi vanhus, "ja Jumala
varjelkoon minua vanhoillani tulemasta semmoiseksi juomaratiksi, että
kävisin kuolemaan kuin pohjoisten saarien laivapoika. Pojan näet
sanotaan kuljettaneen veneessään kahta rommitynnyriä ja joutuneen
kruununveneen tienoille. Hänellä ei liene ollut halua pysähtyä, ja niin
sai hän kuulan yht'aikaa veneensä ja rommitynnyrinsä läpi, että sai
hukkua Englannin punssiin, jota 'groggiksi' sanotaan."

Sydämmellinen nauru kajahti tulliveneen joka nurkasta, hajoittaen
hetkiseksi vakavuuden, jota siihen asti oli kestänyt.

"No", virkkoi vanhus, kun tarkastaja lopetti työnsä ja hyppäsi omaan
veneesensä, viitaten, ett'ei mitään ollut löytänyt, "no, herra
luutnantti, olemmepa niinkin, Jumal' auta, rehellisillä retkillä,
hakemassa eloa itsellemme ja ystävillemme, eikä meillä ole mitään
aluksessa, ei edes naulan päätäkään, joka haiskahtaisi rommilta tai
kielletyltä tavaralta. Niinpä voitte nyt päästää meidät, armollinen
herra, sillä kohta nousee armoton myrsky, ja silloin tarvitsee meidän
kummankin olla selvällä vedellä, voidaksemme siitä selvitä."

"Minun ei pitäisi päästää sinua eikä ketään muutakaan teidän
joukkueestanne, kun kerran kehen olen saanut kynteni kiinni", sanoi
luutnantti, huomaten kyllä ilman ukon rukouksiakin, että oli täytymys
ajoissa erota; "ja saatpa sen uskoa, ett'et joka kerta yhtä helposti
selviäkään koukuistani kuin nyt; sillä eipä toden totta varpunenkaan
eläisi päiväkautta sillä elolla, jota sinä ja sinun kaltaisesi
haeskelette. Mutta, ukko-hyvänen, mitä tuolla lyhdillä teet
pumpunvarren nenässä? Ethän vaan aikonekaan tuulastaa keskellä merta,
vai mitä?"

"Älkää meiltä, armollinen herra, kieltäkö pienoista tupakkatulta ja
silmänhuviketta", tinki vanhus typerämäisesti, jommoiseksi kerran oli
ruvennut; "meillä ei ole kyökkiä, et kellaria eikä lämmintä uunia
kajuutassa, niinkuin teillä, ja me kumminkin kuljemme öillä synkkää
merta, vaan te laskette maalle lepäämään."

"Tupakkatulta ja silmänhuviketta, vanha konna!" huusi luutnantti
nauraen; "tupakkatulta on se sinulla, kun annat kotiin palaavalle,
tupakkaa tuovalle laivalle sillä merkin, missä päin olet valmisna
kuljettamaan tupakkaa maalle, ja silmänhuviketta silloin, kun näet sen
loistavan kruununveneen mastin latvassa miesten maatessa tai ollessa
maalla. Kyllä teidät tunnetaan..."

"Malttakaahan toki, hyvä herra, älkääkä syyttäkö kaikesta meitä, köyhiä
luotolaisraukkoja", keskeytti vanhus. "Jos teiltä vene paloi meidän
seuduilla, niin minä uskon, että Jumalan tuli oli silloin luovimassa ja
salapurjehtijoita etsimässä, vaan erehdyksissä sattui väärään veneesen;
meidän pojat eivät suinkaan olleet osallisina niin pahassa pilassa."

"Anna tuolle vanhalle narrille lasi kylmää punssia", sanoi luutnantti
nuuskijallensa, "ja sitte, pojat, olkaa valmiit lähtemään. Sinä,
ukko-hyvänen, älä näyttäydy minulle merellä toiste, milloin et uskalla
seisattua, kun merkki annetaan, jos nimittäin henkesi ja veneesi tahdot
säilyttää. Sillä nyt annan sinulle punssia, vaan huomenna ehkä pyöreän
kuulan."

"Kiitoksia, herra, hyvästä luvasta ja vielä enemmän siitä, mitä jo
sain; mutta kun nyt laskette Pihlajaluodon niemen päitse, niin laskekaa
etääkkälti merenpuolitse, sillä nyt on vesi kelvottoman vähissä ja
kivet siellä varmaankin tänä iltana kurkistelevat tähtiä."

Vanhan perämiehen näin opastaessa vihamiestään erosivat veneet, ja
kumpikin jatkoi matkaansa omalle suunnalleen.

Kohta kehittyi täydelliseen vallattomuuteensa ja suurenmoisuuteensa
tuommoinen raju yö, joita merimies sekä pelkää että rakastaa, vaan
joita maalla-eläjä tuskin osaa mielessään kuvitella. Äsken vielä
vähäväliä tyyntyen puhallelleet heikot tuulenpuuskat yhtyivät
kokonaiseksi, taukoamattomaksi pauhumyrskyksi; vesijoukot eivät enää
vieriskelleet, vaan oikein repeytyivät kohisten ylös merestä.
Vaahtipisarat ja aaltojen tuuleen-eronneet harjat yhdistyivät pilvistä
syöksevään rankkaan raesateesen, supistaen yhdessä yön kanssa näköalan
niin pieneksi, ett'ei tarkinkaan silmä voinut erottaa, mitä kyynärän
päässä oli tai tapahtui. Vanhuksen aluksessa olivat kaikki ison purjeen
pienennysnuorat solmitut kokoon ja pieni pursi vedetty ylös veneesen.

Vanha tuttumme seisoi peräsimensä vieressä, purra jauhaen tupakkamälliä
hampaissaan niin kiireesti, kuin olisi hänen suunsa ollut mylly, jonka
siipiin myrsky puhalsi koko voimalla. Apulaiset olivat kumpikin
valmiina purjenuoransa luona. Nyt ei enää ollut aika maata. Pieni alus
oli ihan kallellansa, tuulenalus-laita aivan veden rajassa asti, ja
jokainen laine roiskutti tuulen puolelta suihkusadetta yli koko veneen.
Vanhus kyllä tarvitsi kaiken opitun taitonsa ja erinomaisen
tarkkuutensa, voidakseen joka silmänräpäys ohjata aluksen kulkua niin
kohti tuuleen, kuin milloinkin pakko vaati, ett'ei se kaatunut kumoon
eikä kiepahtanut toiselle puolelle.

Mutta vaikka hän niin ihmetyttävän varmasti hallitsi veneen pienintäkin
liikettä ja osasi ikäänkuin rau'aista kahden väkevimmän luonnonvoiman
yhteiset ponnistukset, olivat hänen ajatuksensa kumminkin niin vähän
kiintyneet hetken ilmiöihin, että hän ihan levollisesti rupesi
pakinoimaan kahdekstoista-vuotiaan nuorukaisen kanssa joka hänen
vieressänsä hoiteli suuren purjeen nuoria ja puheliaana, kuten
ripeämmät luonteet tavallisesti ovat vaaran hetkinä, alotti
tarinoimisen:

"Ja jos nyt", sanoi hän, "pikku Lemmetär ei saa kiirutta kotiin, niin
sitte se ei tänä syksynä enää tulekaan; mutta löisinpä vaikka vetoa,
että, jos vaan tähänkin tyyntyisi, on joku sen pojista jäljissämme
ennen huomeista päivänkoittoa; vai mitä luulette, isä?"

"Niinpä niin, joll'ei se jo ennemmin satu tänä yönä löytämään
Saarenmaata tai muuta kuivaa paikkaa", virkkoi vanhus.

"Mitä vielä!" arveli poika. "Sanotaanhan, että sen kapteeni tuntee maan
hajua jo kolmen peninkulman päässä ja että hänen päätään alkaa
kivistää, jos hairahtuu tulemaan kahden peninkulman päähän. Hänellähän
on aukea meri edessänsä, eikä hän maar aiokaan käydä satamassa,
ennenkuin tapaa meitä tai muita tuttaviansa."

"Etupurje laputtaa kuin tikka; vedä sitä kiinteämmälle, sinä etuvahti!"
huusi vanhus ja jatkoi entistä puhetta: "Mitä hänellä on annettavaa
meille, niin antakoonkin heti, sillä joll'emme ennen päivänkoittoa ehdi
sisävesille, niin saammepa niinkin aika ankaran kilpapurjehduksen
huomenna."

"Vai kilpapurjehduksen!" epäsi poika. "Milloinka sitte on kruununvene
ennen saanut kiinni meidän alustamme, isä? Jos se tulisi vastaamme,
ennenkuin Pihlajaluodon niemi on takanamme, niin käännällämme keulan
toisaalle ja pujahdamme pakoon ulkoväylätse, ja luulenpa, että me kyllä
kerkeämme ne kaksi peninkulmaa Pitkäsaaren salmelle, ennenkuin se
pääsee edes Pitkäsaaren luodonkaan kohdalle, johon ei taida olla paljoa
enempää kuin puoli matkaa."

"Entä, jos toinen tullivene on vastassa Pitkäsaaren salmella?"

"Sitte lennämme ulos merelle. Onpa se kummallista, että ne, niin monta
kuin niitä on ja vaikkapa niitä olisi kahden sijasta kaksikymmentä,
eivät kumminkaan saa koskaan muuta kuin juoda meidän väylävettämme, jos
se heitä huvittaa."

"Tässä, juuri tällä paikalla, jossa nyt purjehdimme, ammuttiin veljesi
upoksiin", lausui vanhus, ääni, muuten niin vakavan-tasainen, nyt
väräjävänä. Sitte oli kumpikin hyvän hetken vaiti.

"Enpä tiedä, isä, miten oikein onkaan", alkoi nuorukainen jälleen
pakinoida, "mutta minä puolestani olen aina peljännyt enemmän kaikkia
noita kyselemisiä, tiedusteluja ja urkkimisia, joilla meitä luotolaisia
koetetaan hätyytellä, milloin olemme kilpailleet jonkun kruununveneen
kanssa, kuin sen omia tykkejä, vaikk'ei kukaan voikaan kieltää, että he
ampuvat jotenkin hyvin, varsinkin tyynellä ilmalla. -- Nyt tuntuu
minusta tuuli jo vähän heikkonevan; taitaapa jo taivaskin ruveta
selvenemään."

"Minä olen jo elänyt viisi vuotta seitsemättäkymmentä, kuudes
kulumassa", lausui ukko, "mutta eipä koskaan ole sananenkaan tuomarin
suusta käynyt niin liki päätäni kuin noiden tykkien raehaulit kyllä
kymmenestikin. Kun kalalokki iskee nuottaan, niin saakoon hän
haulisateen kylkeensä siinä, jos sitä kerran tahdotaan ampua; sillä,
jos se kerran saa särkensä otetuksi ja pois lentäneeksi, on liian
myöhäistä etsiä sitä toisten joukosta, jotka istuvat luodoilla tai
lentelevät salmekkeilla. -- Päästäkää auki purjeiden helmat! Tuuli on
kuolemaisillaan. Tuoltahan taitaa jo tähtikin pilkuttaa tuulen päältä."

Pakinoiminen päättyi, ja nuorukainen hypähti tekemään, mitä käskettiin.

Synkän pilven pahin kohta oli jo tuulen alla, ja mennessään oli se
myöskin temmaissut keveät huurut, jotka äsken olivat pimittäneet ilmaa.
Valonsäde toisensa perästä alkoi tuikkaa taivaalta; pakkanen ja tyven
seurasivat äskeistä myrskysadetta. Aallot vaan eivät näyttäneet aikovan
muuttaa muotoansa; ne vyöryivät ja kuohuivat vielä yhtä raivoisasti ja
niiden levottomat, uhkaavat huokaukset kuuluivat vaan sitä selvemmin,
kun myrskyn ulvonta mastissa ja purjeissa ei enää hälventänyt niiden
ääntä. Vihdoin lakkasi sekin kohina, rajuilman pysyväisin muisto, ja
meri rauhoittui taas, vaikka vasta vähitellen, niinkuin kovasti
kiihtynyt mieli, joka kuohuu vielä kauan senkin jälkeen, kun ne syyt
ovat haihtuneet, jotka sen saivat kiivastumaan.

Pari tuntia oli jo kulunut puoliyöstä. Vene kiikkui melkein
täydellisessä tyynessä samalla lailla kuin ennen myrskyäkin, niin että
laineet sitä painoivat yhtä paljon, kuin se eteenkin päin voi päästä.
Koko taivaankansi oli täpö-täynnä kiiluvia tähtiä ja yö niin kirkas,
että pikku aluksesta olisi kyllä nähnyt jotensakin etäälle, joll'ei
olisi lyhdin valoa ollut silmää häikäsemässä.

Vanha tuttumme seisoi vielä peräsimensä vieressä. Hänen muotonsa oli
synkännäköinen, melkein malttamattomuutta osoittava; hän otti lukuun
joka minuutin. Silloin tällöin hän peitti lyhdin, hieroi silmiään ja
katsoa tähysteli etemmä merelle.

Äkisti kirkastui hänen katseensa, hän kuunteli. Keveätä airon ääntä
alkoi kuulua vähän matkan päästä sivulta. Samalla jo kuului huutokin,
jonka merkityksen kentiesi vaan ukko täydelleen ymmärsi, ja hän vastasi
siihen heti. Näyttipä siltä, kuin tuo lähestyvä vene olisi vaan
odottanutkin semmoista merkkiä, ennenkuin uskalsi laskea luo, sillä
samassa muuttui souto kiivaammaksi, ja kohta jo sukkela merimies
hyppäsi ukon veneen partaalle, sitoi kiinni oman veneensä nuoran ja
tervehti vanhusta.

"Lempo teidät korjatkoon ja tuhansia grusseja (terveisiä) Saksasta!"
sanoi hän. "Mutta mitä perhanan kujeita teillä on mielessä, kun
hiivitte päin tuuleen, että toinen vaivainen saa soutaa käsivartensa
mäsäksi? Meidän musta lelumme on tuolla paljoa alempana, ja olisipa
helposti voinut sattua, ett'emme olisikaan tänä yönä tavanneet
toisiamme -- vorpei; sillä me etsimme teitä alempaa ja tuskin uskoimme
silmiämme, kun näimme teidän tulenne. Nun, sprekken sie döjtsh, mein
liber herr? [No, puhutteko saksaa, hyvä herra?] -- Huh, semmoista
ilmaa; onko teillä edes ryyppyä?"

Niin sanoen ja samalla pudistellen ruumistaan kuin vilusta väristen
avasi hän lyhdin ja puhalsi tulen heti sammuksiin, siten sekä ilmaisten
tottumuksensa salapurjehduksen salaisuuksiin että ikäänkuin osoittaen
nöyryyttä ukkoa kohtaan ja kokien, ennenkuin hän, ehtiä tehdä tuon
pienen tempun. Sitte höllitti hän suuren purjeen nuoraa, ohjasi aluksen
tarkoitusperäänsä kohti ja kääntyi, kädet ristissä rinnoilla,
kärsivällisesti odottamaan osaansa matista, jota hän ukon näki kaivavan
taskustaan ja itse hyvin tyytyväisesti kallistavan suutansa vasten.

Vanhus ojensi hänelle vihdoin matin ja alkoi vuorostaan pakinoida. "No,
poika", sanoi hän, "mitä hyviä tuomisia sitte Lemmettärellä nyt on
mukanaan? Minulle tuotiin sana vastaan ulos rantaseljälle, että minun
piti lähteä tänä yönä merelle, niin että tuskin tiesin, mitä laivaa
odoteltiinkaan."

"Lemmetär", vastasi toinen, "on pukeutunut silkkiin ja samettiin,
lauter woll unt sei -- sei --- mikäs se silkki taas onkaan saksaksi?
Tietäkääs, kun olin Lyybekissä, osasin saksaa niin rentonaan, että koko
kaupunki katsella ällisteli minua kuin lehmä uutta konttia."

"Ja jätä nyt", sanoi vanhus malttamattomasti, "tuo saksan-sotkusi
helvettiin tai Lyybekkiin ja vastaa kysymykseeni, niin että voi
ymmärtää. Vai luuletko meidän täällä lörpöttelevän saksaa merihärkien
ja kajavien kanssa? Jos teillä verkaa ja huiveja on laivassanne, niin
sanonpa suoraan, että ennen kuolen nälkään kuin luotsin lehmä,
ennenkuin otan ainoatakaan kääröä veneeseni ... joll'eivät ne ole
vedenpitävässä asussa; sillä päivän koitteessa tulee myrsky ja sitte
sadetta koko syksyn, eikä minua ollenkaan haluta joutua vastaamaan
tavaran pilautumisesta."

"Ja huvin vuoksiko meillä sitte muka noita kirottuja pakkoja laiteltiin
ummelleen kolme päivää ja niihin päälle-päätteeksi vielä menetettiin
kaikki prikin tervapeitteet", virkkoi merimies vähän kiihkoisesti.
"Joll'eivät ne kääröt paremmin pidä vettä kuin teidän veneenne, niin
elänpä toden totta kaiken ikäni kuivalla maalla. -- Saattepa, luulen
mä, laskea hiukan paremmin tuulen puolelle: minä olen näkevinäni meidän
pikku lelun kuumottavan tuolta juuri alapuolisen mastinuoran ohitse."

Musta pilkku, jonka tarkkanäköisen merimiehen tottunut silmä erotti
vaaleampaa taivaan rantaa vasten ja jota vanhukselle huomautettiin,
näkyikin tämän, jos mahdollista, vieläkin tarkempaan silmään jo niin
selvästi, ett'ei enää ollenkaan tarvinnut epäillä, mitä suuntaa oli
laskettava. Vene käännettiin pari piirtoa ylemmä tuuleen päin, ja kun
sitte vähän aikaa purjehdittiin edelleen ja etsityn prikin muoto alkoi
yhä selvemmin haamottaa pimeästä, jätti sukkela merimies vanhan
ystävänsä yksin hoitamaan peräsintä ja meni keulapuolelle, jossa hän
toisille nuoremmille miehille laveasti lateli merimiehen-omaisia
sukkeluuksia matkastansa ja sotki kuulijainsa huviksi ja ihmeeksi
laihaan äitinkieleensä loppumattoman joukon saksalaisia, englantilaisia
ja tanskalaisia kompasanoja. Semmoisessa tilassa laski vene kotvasen
ajan kuluttua pikku-prikin Lemmettären viereen.

Jospa vanha salapurjehtijamme puolestaan olikin ollut huolissaan
tulevan prikin pitkällisestä ja turhasta etsimisestä, niin olivat häntä
myöskin kapteeni ja hänen väkensä yhtä ikävällä odottaneet. Huono
tuuli, joka huonoutensa lisäksi vielä puhalsi pahalta puolelta, uhkasi
tuottaa kaikenlaisia vastuksia, niin ett'ei kapteenista näyttänyt
vähääkään mahdolliselta päästä ennen aamunkoittoa niin kauaksi
rannasta, ett'eivät jotkut kruununveneet saattaisi huomata häntä. Hän
oli siis innoissansa noussut kannelle ottamaan vieraitansa vastaan ja
jättänyt kajuuttaan höyryävän totilasinsa ja sikarinsa.

Hän oli -- joko sitte haihduttaaksen odotuksen ikävää taikka
karkoittaakseen päästänsä maan läheisyyden vaikuttamaa kipua --
hoidellut yön kuluessa ahkerasti lasiansa, niin että hän nyt oli
rohkeimmillaan, vaan ei kumminkaan millään lailla liian täyteen
lastattuna. Kun siis vene oli kiinnitetty laivan kupeelle ja ukko
kumppanineen noussut kannelle, tervehti kapteeni häntä oikein
sydämmellisesti ja ystävällisesti, mikä olikin hyvin luonnollista,
sillä ukon apu oli nyt tarpeen, kapteeni hyvällä tuulella ja heidän
ystävyytensä jo kestänyt monta vuotta. Perämies sai käskyn lastata ukon
veneen niin pian kuin mahdollista; määrättiin, mitkä kääröt oli
poistettava laivasta, kaikki oli toimitettava hiljaa ja ken uskaltaisi
maalla hiiskahtaa sanaakaan asiasta, sen oli lempo perivä.

Nämä käskyt ja varoitukset jaettuansa otti kapteeni vanhan tuttunsa
kiinni kädestä ja vei hänet alas kajuuttaan, jossa hyvä tuli uunissa ja
lämpimän todin höyry suloisesti keskeyttivät laivan kannella
vallinnutta vilua ja pimeää.

"Tyven ja alapurje!" alkoi kapteeni; "minä saan loikoa tässä kuin
säkissä, ja ennen päivänkoittoa kyllä kruununveneet kiertelevät
neitistäni kuin ankeriaat mädännyttä kalaa. Mitäpä on tehtävä, minä en
pääse paikaltani tikahtamaan."

"Ei hätää, herra kapteeni", vakuutti vanhus, pistäen kohmettuneet
kätensä uuniin liki tulta, "kyllä päivänkoitossa kylliksi tuulta tulee,
ja veneet venyvät maalla kaiken yötä."

"Kiitos ja kunnia sinulle niistä sanoista, vanha kumppani, ja hyvä lasi
myöskin tietysti. Jaakko! katsos, onko teepannussa vettä, ja laita
vahva paukku ukolle. -- Luuletteko siis tulevan tuulta päivänkoitossa?"

"Ja päälliseksi oikein navakka merssipurje-tuuli, jos pilvihattarat
muuten eilisiltana oikein taivaalla kulkivat", vastasi ukko; "kyllähän
se taitaa tulla vastaiseksi, mutta kunhan vaan hyvästi puhuu, niin
kyllä merimies eteenpäin pääsee."

"Kunhan vaan on kylliksi tuulta, kyllä merimies aina pääsee; eikä
kukaan luovija ehdi tarttua Lemmettären liepeihin. Vaan sanopas, vanha
perämestari, mitenkä kauppa käy meidän kaupungissa? Pääsikö Vellamo
kotiin eheänä? Se läksi Lyybekistä samana päivänä, jona minä sinne
jouduin; sillä oli hyvää tavaraa kannen alla."

"Kaikki se hyvästi sai säilyyn, paitsi kahta rommitynnyriä, joiden
kanssa ammuttiin upoksiin vielä päällisiksi minun vanhin poikanikin",
vastasi ukko, ottaen aimo kulauksen, joka vaikutti lasissa yhtä suuren
luoteen, kuin se ennen oli tulvillaan.

"Ja sillä lailla te mellastatte", tiuskasi kapteeni, jonka mielestä
isännän vahingon ja hänen oman äkäisimmän vihollisensa, tuliveneen,
riemun muisteleminen tukehutti kaikki muut tunteet, "min te hoitelette
kalua ja tavaraa. Tyven ja alapurje! semmoinen tavara moisten ahmojen
kitaan! Piru teille uskokoon lastissa, vaan ei kenenkään rehellisen
laivanisännän pitäisi jättää teidän haltuunne edes mädännyttä ankkurin
kuppaakaan niiden rautavanteiden tähden, jotka siinä ovat."

"Te ette tänä yönä puhu puhtaasta merimiehen suusta, kapteeni", sanoi
vanhus, lyöden tyhjän lasinsa jotenkin kovasti kajuutan pöytään;
"luuletteko muka pojan ammuttaneen itsensä upoksiin, saadakseen juoda
suolaista punssia tai päästäkseen hikoilemasta airoissa? Ei, vaan
sentähden, että hän ihan viimeiseen asti koki säilyttää teidän
mitättömiä rommitynnyrejänne, jotka, vaikka piru istuisi harmaissa
hapenissani, olivat vähempiarvoiset kuin yksi ainoa lihas sen pojan
kädessä tai veripisara hänen rehellisessä sydämmessänsä."

"Ja siihen minä sanon Amen, nimittäin hyvästi kiroten tulliahmojen
senkertaista voittoa. Pojan minä olisin milloin hyvänsä ottanut
laivalleni, vaikkapa olisi ollut lähteminen Itä-Indiaan. Juokaamme
malja hänen rehellisen kuolemansa muistiksi ja kaikkien hyvien ystävien
onneksi! Jaakko, täytäpäs lasit!"

Lasit täytettiin, ja äänettömyyden, joka ikäänkuin oli pyhitetty niiden
odotukselle, katkasi kapteeni heti, kun oli maistanut uutta panosta ja
huomannut sen hyväksi.

"No, hyvä ystävä, mitä muuta kuuluu maalta?" alkoi hän. "Tietääkö
meidän patruunamme ollenkaan odottaa meitä, vaan oletteko muuten vaan
omin päinne pyydyksillä?"

"Minä en ole moneen vuorokauteen käynyt maalla", vastasi vanhus.
"Ulkona vesillä sain sanan, että teitä odoteltiin. Se oli eilen
illalla, ja nyt olen minä tässä."

"Vai niin, vai niin, vanha tuttu", virkkoi kapteeni, "sitte pitää
meidän sopia rahtipalkastanne, ennenkuin lähdette. Eipä ole hyvä
leikitellä teidän kanssanne siinä kohdassa, ja teidän vaatimuksenne
kasvavat kuin oras pellolla. Kun lähtee vesille, on se tuskin korttelin
pituista, ja kun palaa kotiin, ulottuu se jo korkeammalle päätä."

"Kolme tynnyriä ruista ja kolme tynnyriä suolaa, herra kapteeni, ei
jyvääkään vähemmästä puhetta", vastasi vanhus hyvin jyrkästi.

"Tyven ja alapurje!" tiuskasi kapteeni, "teillä ei, lempo vie, ole
pitimiä päässä. Luuletteko rukiita itsestään syntyvän kauppiaan puotiin
tai suoloja kasvavan kuin lunta talvella? Ei, ei, matala tuulen
puolella; päästä alemmaksi, ukko, alemmaksi!"

"Ei jyvääkään alemmaksi; totta puhuen, kapteeni: minulla on kuusi
lasta, jotka kaikki tarvitsevat leipää, eikä meidän paljailla
kallioillamme ruista kasva; kohtapa ne tulevat syödyksi ne muutamat
silakkatynnyrit, jotka nuotta tänä syksynä antoi. Minä olen menettänyt
vanhain päivieni paraan tuen teidän hyväksenne. Pistäkää kätenne tuohon
nutun alle ja koettakaa, onko vanhan ruumiini suojana ainoatakaan
kuivaa tilkkua, ja jos paljastan sen, näette siinä monta merkkiä teidän
kaltaistenne palveluksesta, ja monta arpea, samanlaista kuin tämäkin."
Niin sanoessaan näytti hän niskaansa, johon irti ammutun pirstaleen
tekemästä syvästä haavasta oli jäänyt suuri arpi.

"Lopeta jo valituksesi, vanha ystävä, vai tukinko suusi
tervavaatteella!" huusi kapteeni, saaden nykyisessä herkkätunteisessa
tilassaan kaksi kyynelkarpaloa poskipäillensä, ennenkuin osasi
avistaakaan, "mittasi olet saava ja kukkupäänä. Emme me, minun isäntäni
ja minä, tahdo nähdä tuttaviemme nälkään nääntyvän. Juo pois lasisi,
ukko; ei huolta eikä surua merellä. Onneksesi, ystäväni! Vaan minä olen
tässä kuin säkissä, ja Jumala tiennee, miten tästä päästään ulos
merelle."

Keskustelu, joka luultavasti ei olisi lakannut puheaineiden puutteen
tähden, keskeytyi siitä, että perämies tuli kajuuttaan ja ilmoitti
ukolle määrättyjen tavarain jo olevan veneessä. Aika oli kallis; kun
siis hyvin kiireesti oli muutamin sanoin saatu sovituksi tavarain
säilytyspaikat, huolelliset hoitelemiset ja muut semmoiset, erosivat
liittoveljekset toisistaan yhtä ystävällisen tuttavasti, kuin olivat
yhtyneetkin.

Kapteeni läksi kohta merelle päin, vaan vanha tuttumme, joka jälleen
oli veneessä peräsintä pitelemässä, pyrki rannalle päin hänelle
uskottujen, kallisten tavarain kanssa.

Lieneepä tarpeellista lyhyimmiten osoitella maanrantoja niillä paikoin
merta, jossa pieni vene nyt kiikkui purjeiden avulla, että jotenkin
saataisiin selville syyt, jotka johtivat ukon purjehdussuuntaa.
Likeisin maa siinä paikassa purjehtijalle, jossa ukko laski rantaa
kohti, oli kaksi suurta saarta, molemmat ennestään tutut lukijalle,
Pihlajaluoto ja Pitkäsaari, jotka pituudeltaan olivat kaksi runsasta
peninkulmaa ja muodoltaan mereltä päin katsoen kuin suora, katkeamaton,
paljas ranta. Niiden kohdalla oli meri ihan aava; yksi ainoa jotenkin
pitkä kallio kohosi kappaleen matkan päässä viimeinmainitusta saaresta
korkealle vedenpinnasta, vaan sekin näytti etempää katsojasta sulavan
yhteen suuren maalakeuden kanssa. Mutta lähemmäksi tultua näki, miten
ranta kääntyi tylsäkulmaiseksi pohjukaksi maahan päin ja miten
pienoinen salmi, joka sitoi lahdekkeen maantakaisiin sisäselkiin, jakoi
tuon yhdeltä näyttävän saaren kahdeksi.

Se salmi oli kyllä syvä ja hyvällä paikalla, mutta ei ollenkaan
soveltunut vapaaksi väyläksi meren ja sisäselkien väliä kulkeville, kun
sen ulkopuoli oli sulkeutunut monta sataa jalkaa pitkästä, rannasta
rantaan ulottuvasta karisärkästä, joka oli niin kivinen ja matala, että
ainoastaan pienet kalaveneet, nekin vaan tyynellä ilmalla voivat
pujotteleimalla päästä moisen louhikon läpi.

Kun siis vanha tuttumme pyrki sisäseljille, jossa lukemattomat
piilopaikat ja ammattikumppanit voivat suoda hänelle turvaa, täytyi
hänen kulkea jommankumman saaren päitse. Hän valitsi Pihlajaluodon
niemen, se kun oli hiukan lähempänä, vaikka hän kyllä saattoi arvata
pahimman väjyjänsä, tulliveneen, menneen juuri sinne päin yöksi maalle.

Hän uskoi päivänkoitossa tulevan hyvää tuulta ja toivoi siis ehtivänsä
jättää jäljelleen tuon vaarallisen paikan, ennenkuin tullivene
kerkiäisi liikkeelle yösijastaan, taikka, jos se nyt olikin vaanimassa
kuin tavallisesti, pääsevänsä niemen ohi niin pimeässä, ett'ei häntä
vielä saattaisi helposti huomata. Jos hän olisi valinnut Pitkäsaaren
niemen, olisi hän uskaltanut pitemmälle matkalle ja saanut purjehtia
palasen päivääkin aukealla merellä ja kaiken sen lisäksi hyvin
mahdollisesti kohdata toisen tulliveneen, joka purjehteli siellä päin.
Mutta vaikka se suunta, jolle ukko ohjasi venettään, olikin edullisempi
kuin mikään muu tie, oli se samalla myöskin siksi kyllin vaarallinen,
että se täytti ukon mielen huolilla; niinkuin linnustaja odottelee
vastausta kuvalinnun ääneen, niin kuunteli ukko ensimäistä suhausta,
joka olisi ennustanut, ikävöidyn pelastajan, myrskyn, tuloa.

Tyyntä kumminkin yhä vielä kesti; sittekin, kun aamu jo alkoi hiukan
hämärtyä ja laventaa näköpiirin avaruutta, oli pitkään ja matalaiseen
liikahteleva merenpinta vielä tyynenä ja melkein peilikirkkaana joka
suunnalla. Vanhusta alkoi arveluttaa: purjehtiako etemmäksi rantaa
kohti vaiko ennemmin siinä aamutuulessa, jota hän varmaan tiesi
tulevan, lähteä pois merelle odottamaan toista yötä ja parempaa onnea.
Tuo viimeinen ehto oli kumminkin hänen mielessään vaan hätävarana; ja
kun päivän valjetessa maininki alkoi vähän värehtiä ja veden iloinen
loriseminen aluksen keulanpohjaa vasten ilmoitti sen saaneen paremman
vauhdin, hävisivät vanhukselta ikävät mielet pois toivon tieltä.
Tarkoituksen perille päästyä toivoi hän saavansa lepuuttaa
valvomisista, vilusta ja kastumisista väsynyttä ruumistaan ja laski
hyvin rohkeasti kohti Pihlajaluodon etähältä näkyvää nientä.

Keveitä pilvenhattaroita liiteli ylös taivaalle, keräytyen vähitellen
yhteen päin; peilikirkkaat reunat katosivat kohta kokonaan laineista ja
muutamat, toisiaan takaa-ajavat tuulenpuuskat saivat aluksen painamaan
kylkeänsä hyvin syvälle. Vähäsen ajan kuluttua kiiti sievä vene
kovanlaisessa ja tasaisessa tuulessa keveästi kuin nuoli rantaa kohti.

Kahdekstoista-vuotias nuorukainen, johon jo taannoin tutustuimme ja
joka nytkin istui suuren purjeen nuoran luona, alkoi pakinoida.

"Katsokaahan, isä, miten nyt ruskottaa tuolla idässä; taitaapa siitä
tulla myrsky päivän noustessa."

"Jospa se jo ennen tulisi!" virkkoi siihen vanhus.

"Sitä ennen", jatkoi poika, "meidän jo kyllä pitäisi olla selvittynä
sivu Pihlajaluodon niemen. Minä jo olen näkevinäni sieltä mäntyjen
latvat."

"Laskekaa purjenuoria, pojat, tuuli alkaa puhaltaa myötäiseen!" huusi
ukko tavallisella komento-äänellään, huolimatta vastata pojan
puolinaiseen kysymykseen.

"Se on meille onneksi", sanoi poika täyttäessään käskyä; "minä olen
aina ollut huomaavinani, että meidän vene kulkee paraiten
myötätuuleen."

"Onnettomuudeksi se on", vastusti ukko, "sillä jos tullivene tulee
vastaan, on meidän sitä vaikeampi kääntyä takaisin Pitkäsaaren
salmelle."

"Mitä valkeata tuolta puiden välistä niemeltä vilkkuu?" kysäsi äkkiä
poika, katsoa tähystäen sinnepäin ja unhottaen kaikki muut seikat.

"Vanha koivuhan se siellä mäntyjen välistä kuumottaa näin aamuruskossa.
Varo, poika, äläkä näe kummituksia selvällä päivällä!" vastasi vanhus
tyynesti, melkeinpä moittivaisesti, vaikka ensin oli säpsähtänyt pojan
oudosta äänestä.

Isän lempeä moite tai ehkä ratkasevan hetken likeisyyskin vaikutti,
että poika ei enää jatkanut puhetta, ja vanhuksella puolestaan oli pää
niin täynnä arvailemisia ja odotusta, ett'ei hän joutanut solmiamaan
keskustelun katkennutta juoksua.

Kului muutamia levottoman odotuksen hetkiä. Päästiin niin lähelle
nientä, että jo kauan näkynyt laineiden kuohu rannan kiviä vastaan
selvästi kuului. Ei yhtään purjetta näkynyt; ainoastaan joukko
kalalokkeja levitteli valkeita siipiään karien ja aaltojen päällä. Alus
kiiti kilpaa myrskyn kanssa. Viimein mennä pyyhkäsi se kuin salama
kuohuisen niemen päitse ja kääntyi jo voittoisasti sisäseljille päin.

Silloin alkoi valkoisia viiruja liikkua läheisen saaren puiden takana
ja samalla pistihe vähemmän kuin puolen tykinkantomatkan päässä
peljätty tullivene näkyviin vallitsemaan salmea. Iloista rähinää kuului
sieltä komentosanain seasta ja merkkilippu liehui mastin nenässä.

Samassa oli ukko-vanhuskin käännältänyt aluksensa takaisin: se kiikkui
jo pullistunein purjein niemen kohdalla. Aurinko kohosi merestä
syksyisen ruskonsa koko loistossa tyyneksi ja kauniiksi pohjaksi niille
kohtauksille, jotka juuri olivat kehittymäisillään.

Kova pamaus kuului tulliveneestä ja tykinkuula, joka putosi veteen
muutaman sylen päähän ukon aluksesta, ilmoitti lipun merkityksen ja
lisäsi sen arvoa juuri samana silmänräpäyksenä, jolloin ukko pyyhkäsi
kivisen niemen ohi, niin että se hetkiseksi peitti alukset toistensa
näkyvistä.

"Valmiiksi, poika, katso, miten tuo vene liikkuu!" käski vanhus,
lakkaamatta ja tarkkaan tirkistellen ennen kerrotun kallioluodon
nientä, jonka ohi hän toivoi pääsevänsä päin tuuleen.

"Valmis olen", vastasi poika. "Vene näkyy jo; nyt tulee niemen ohi;
puomipurje on pienennettynä, se juoksee hyvästi."

"Jäykistä haarukkaa!" komensi vanhus. "Tuuli heikkonee, minkä kerkiää.
Vaaruuko tullivene?" kysyi hän vielä.

"Se päästää auki purjeen pienennysnuoria", vastasi poika, "se kulkee
hyvästi; emme taida voittaa paljoa."

"Leikkaa veneen nuora!" käski taas ukko. "Olisimme voineet pitää sen
aluksessa, niin olisi se nyt tallella. Miten pääsee tullivene päin
tuuleen?"

"Sen puomipurje on hyvin pullollaan, mutta kokkapurje lepattaa ennen
kuin meidän", vastasi poika; "ei se pääse luodon päällitse tuolla
menolla; jäähyväiset se meiltä saa ottaa, isä; me pääsemme helposti
niemen ohi, kun vene jäi pois. Me voitamme. -- Mitä? nyt kääntyy se
ihan meitä kohti -- sen molemmat purjeet lepattavat."

Kova pamaus kuului samassa tulliveneestä ja koko panos raehauleja
suhisi pienen aluksen ympärillä. Niinkuin linnulta, jota on lentoonsa
ammuttu, siivet avuttomasti retkahtavat, niin pakenevalta alukselta
putosi puomipurje kokoon; muuan raehauli oli sattunut haarukan nenään
ja katkaissut nuoran, joka sitä piti ylhäällä.

Reipas nuorukainen viskasi paikalla kädestään nuoranpään kannelle ja
lensi kuin orava ylös mastiin.

"Pistä lyijyä hyljepyssyyni", sanoi ukko hyvin tyynesti toiselle
pojalle, pitäen samalla venettänsä hyvin päin tuuleen, helpottaakseen
pojan työskentelyä mastin nenässä.

Ukko-vanhuksen ollessa aluksessaan tuossa neuvottomassa tilassa
vallitsi tulliveneessä yleinen riemu. He olivat heti huomanneet ja
arvanneet, mikä hyvä oli tuosta onnistuneesta laukauksesta, se kun esti
pakolaisen pääsemästä niemen päällitse, ja ehkäpä ehtisi hänet saada
kiinnikin, ennenkuin haarukka oli korjattu. Sen ensi voiton ilo saattoi
samassa, kun ajettavan aluksen purje putosi, punssipullon ja lasin
kiertämään siellä kädestä käteen.

"Juokaamme minun laukaukseni muistoksi ja toivoen enemmän tuulta sinun
purjeihisi, veli", huusi luutnantti, kokkatykin luona ottaessaan täyttä
lasia, iloisesti ystävälleen ja virkaveljelleen, joka perää piti;
"laske, laske alemma! Saakaamme kiinni tuo veitikka, ennenkuin hän
selviää pulastansa; katsohan, miten sitä tuuli painaa."

"Tuo kirottu enkeli tuolla huipussa", vastasi toinen, "valmistuu,
ennenkuin arvaammekaan. Kas vaan, se kiipeää jo alas. Niemen päällitse
he kuitenkin saavat jättää menemättä."

"Lempo vieköön!" huusi luutnantti, "onhan sen puomipurje taas yhtä
kauniisti ylhäällä kuin ennenkin. Jospa hän olisi vaan kähninyt vielä
muutaman minuutin. Mutta panenpa vetoa, että minä ammun sen upoksiin,
kunhan vaan pääsemme selvemmälle vedelle, luodon alle kumpikin."

"Olkoon menneeksi! Jos pidät sanasi, saat maalla höyryävän
punssimaljan", myönsi toinen. "Paneta kuula tuliputkeen ja koeta!"

Ryhdyttiin murhaaviin varustuksiin. Molemmat alukset, pakeneva ja
ahdisteleva, laskivat niin kohti luotoa, kuin pääsivät, ja semmoisen
matkan päässä toisistaan, ett'ei se näyttänyt enenevän eikä vähenevän.
Joka kerta, kun salapurjehtijan alus kohosi jonkin aallon harjalle,
näytti se olevan niin lähellä, että tulliveneestä olisi melkein tehnyt
mieli huutaa sille. Luutnantti katseli äänettä näytelmää. Vihdoin hän,
ikäänkuin unesta heräten, lausui:

"Mitäpä on luonnossa kauniimpaa näköä kuin jalo alus myrskyssä, olkoon
se sitte laiva, priki tai jahti? Katsohan tuota pientä alusta, miten se
keveästi kuin joutsen sukeltaa aallon pohjaan ja kohoaa jälleen sen
harjalle, eikä pisaraakaan vettä ole sen valkosiipiä painamassa. Myrsky
vinkuu, merenvaahto kuohuu, ja tuo joutsen painaa alas kylkensä,
ikäänkuin luopuen kaikesta vastustuksen toivosta ja ikävöiden vaan
elämän taisteluiden vaihtamista lepoon ja kuolemaan; vaan seuraavana
silmänräpäyksenä on se jälleen korkealla pystyssä; välkkyen vasten
aurinkoa. Jalo alus, oman itsensä tähden rauhoitettu myrskyissä ja
merellä; samoin pitäisi sen ynnä sen väen myöskin olla rauhoitettu
kaikilta muilta voimilta, niinkuin jossakin kirkossa. Tahtoisinpa olla
tuossa aluksessa, saadakseni sieltä päin katsella meidän venettämme."

"Ethän vaan katune vetoasi?" keskeytti hänen mietteensä jotenkin
toisentapaisella äänellä ystävä.

"Minä kadun yhtä vähän tätä kuin mitään muuta, johon kerran olen
suostunut", vastasi luutnantti; "mutta sääli minun on noita kurjia
pahuksia, joita ajamme kuin petoja rannasta rantaan, salmesta toiseen;
ovathan hekin ihmisiä ja uskaltavat henkensä, verensä ja elämänsä ja
kärsivät vilua ja märkyyttä hankkiessaan kuivaa leipäpalaa itselleen ja
omilleen. Tahtoisinpa ennemmin istua tämän kallion suojassa ahvenia
onkimassa, niinkuin ennen lapsena monestikin, kuin iskeä tuliputkeni
koukkukeihään tuohon kauniisen valaskalaan, joka uiksentelee
edessämme."

"Luultavastipa pääset sitä tekemästäkin", arveli toinen; "eipä olekaan
niin helppo tavata sitä nyt kuulalla kuin äsken koko raehauli-tukulla.
-- Se pääsee jo kallion suojaan; pidä varasi ja sano, miten on
laskettava."

Tuliputki oli ladattuna; luutnantti tarttui sytyttimeen ja asettihe
paikalleen. Vaikka salapurjehtijan alus pikemmin voitti kuin tappasi,
päästyään tyynempään kohtaan kallion suojaan, näyttivät kuitenkin
alukset sikäli joutuvan likemmäksi toisiaan, mikäli heidän välillään
pauhaavien laineiden korkeus väheni, ja kohta voi jokainen huomata,
että luutnantti oli voittava vetonsa.

Nytpä pääsi jo tullivenekin tasaiselle vedenpinnalle. Odoteltu hetki
oli käsissä; muutamat pikaisesti lausutut ja yhtä sukkelasti täytetyt
komentosanat asettivat veneen määrätylle suunnalleen. Täydellinen
hiljaisuus vallitsi veneen-väessä. Tuskin uskalsi kukaan huokuakaan,
elämää ilmasivat vaan levottomasti odottelevat silmäykset, jotka
purjeiden, köysien ja mastojen välitse, mikä mistäkin reiästä,
tirkistelivät pakenevaa venettä. Nyt ei laukaus voinut tyhjiin mennä.
Luutnantti kohotti sytytintä.

Samassa pöllähti harvanen savupilvi salapurjehtijan aluksen ympärille,
sitä seurasi heikko, tuskin kuuluva paukaus, mutta sen vaikutus tuntui
paikalla tulliveneessä: luutnantin käsi herposi, pää painui ja hän itse
vaipui sen merimiehen syliin, joka oli täyttänyt tuliputken. Hänen
kasvonsa olivat verissä, pienoinen luoti oli musertanut hänen otsansa.

Sill'aikaa, kun tuo tapaus piti hämmästyksissä tulliveneen väkeä ja
muutamiksi minuuteiksi sotki sen toimet, juoksi salapurjehtijan vene
vakavasti aukean meren syliin ja kiiti kuin ennenkin eteenpäin,
kiikkuellen korkeilla laineilla vaahdon ja kuohun keskellä. Vanhus
seisoi tavallisuutensa mukaan kylmäkiskoisena ja hätäilemättä
peräsimensä vieressä. Semmoisten tapausten harvinaisuus, joita jo oli
sattunut, ja toisten, vielä seuravien vaara olivat saattaneet molemmat
purjeiden hoitelijat toistensa luo ja lopettaneet äänettömyyden, jota
jo kauan oli kestänyt.

"Se kyllä sai palkkansa", alotti nuorukainen, jonka jo tunnemme; "luoti
oli velivainajani valama ja hänen silmänsä sitä tällä kertaa
tähtäsikin."

"Semmoisia laukauksia ammutaan vaan kerran miesmuistiin", sanoi toinen.
"Sinä näit hänen kaatuvan?"

"Kyllä hän kaatui, eikä silmänräpäyksenkään vertaa liian aikaiseen. Hän
piti jo sytytintä tykin päällä; me olimme kuoleman omat, sillä ei hän
nyt tyynessä olisi voinut ampua sivutse, jos vaan olisi ehtinyt
sytyttää."

"He näyttivät", jatkoi toinen, "jättävän alussa veneensä tuulen ja
aaltojen varaan, vaan nyt he taas laskevat jäljestämme. He eivät aio
niin vähällä luopua ajostaan."

"Tehkööt, mitä haluttaa", virkkoi nuorukainen; "jos tahtovat purjehtia
huviksensa, on meri avoinna. Meidät he kyllä jättävät kiinni ottamatta,
kun kerran olemme sen verran edellä ja pauhuisemmilla vesillä, jossa
heillä ei enää ole hyötyä tykistänsä. -- Mutta mitä kummaa tämä on?"

"Nuoriin, pojat, käännytään!" huusi vanhus. Alus oli silloin jo päin
tuuleen käännettynä ja kokkapurje ihan saamaisillaan tuulta toiselta
puolelta. Se odottamaton kääntyminen se juuri niin nuorukaista
kummastutti ja sai hänet lausumaan ääneen ihmettelemisensä.

Käskyn täytettyänsä ja ensi hämmästyksestään selvittyänsä, katsahti hän
ympäri näköpiiriä, huomatakseen sen kaiken syytä. Eikä hänen kauan
tarvinnutkaan tähystellä, kun asia jo oli selvillä, sillä juuri
Pitkäsaaren niemen editse näki hän toisen tulliveneen laskevan täysin
purjein merelle ja hyvässä myötätuulessa salpaavan tietä hänen
isältänsä.

Koetus, jonka vanhus, tarkalla silmällään heti huomaten pienimmätkin
asiat, nyt teki, päästäkseen pikaisella kieppauksella takaapäin
ahdistelevan tulliveneen kynsistä ja niin selvitäksensä vaarallisesta
tilastaan molempien vainoojien välistä, oli niin perin mahdoton
onnistuaksensa, että sitä olisi saattanut sanoa suurimman
toivottomuuden ponnistukseksi, joll'ei epätoivo olisi ukon tyynelle ja
lujalle mielelle ollut missä tilassa hyvänsä ihan tuntematon. Se koe
olisi saattanut onnistua ainoastaan silloin, jos tulliveneen perämies
olisi ollut ihan taitamaton käyttämään hyväkseen asemansa etuja, jota
ei suinkaan ollut olettaminen. Siispä vanhus, kun näki veneen kääntyvän
siten, että soveliaimmin saattoi estää hänen aikomuksensa, käänsi
silmänräpäyksessä aluksensa takaisin ja kiikkui kohta ihan suoraan
maata kohti.

"Nyt hän jättää tavarat ja aluksen Pitkäsaarelle", kuiskasi kokkamies
nuorukaiselle, "laineet ovat väkevät ja ranta kivinen ulompana. Jos
satumme kivelle ennen aikojamme, niin meidät hukka perii!"

"Ota sydän kouraasi", vastasi toinen; "ei hän anna heille alusta eikä
lastia; hän laskee kohti Pitkäsaaren karia ja pyrkii salmelle!"

"Itsemurhaaja hän on, jos sen tekee; pyydä häntä laskemaan maalle, että
saamme ruveta purkamaan lastia ajoissa."

"Näetkö häntä?" sanoi poika,

"Vaiti, vaiti, hän kuulee!" vastasi toinen ja vaipui ehdottomasti
katselemaan vanhusta, pystymättä enää ajattelemaan, vielä vähemmin
puhumaan; hän oli kuin jähmettynyt.

Vanhan salapurjehtijan muoto oli siitä asti, kun hän käänsi veneensä
maata kohti, kirkkaampi, vakavampi, melkein kuin jalostunut. Siinä
yhtyi elämän virkeimpään ilmestykseen omituinen kirkkaus, joka
vakaluonteisissa henkilöissä, heidän erotessaan maan päältä, yhtaikaa
ennustaa kuolemaa ja sanoo sitä tervetulleeksi. Vaikea on sanoa, oliko
silmäyksessä, jonka hän hitaasti loi avaruuteen, vaaran viehätystä vai
jäähyväiset hänen lapsuutensa ystäville, saarille, merelle ja
myrskylle. Muutamassa silmänräpäyksessä kumminkin katosi hänen
kasvoiltansa kaikki sekavien tunteiden kajastus; jäljellä oli vaan
voima yksin, tyynenä, taisteluun valmiina ja toimeliaana.

Juuri tuona hetkenä, kun ukon katse, liideltyänsä kuin petolinnun silmä
vaahtoisen karisärkän kivien ja syvyyksien välillä, iskeytyi erääsen
paikkaan, jättämättä sitä enää häipymään; kun jokainen hänen oma ja
hänen aluksensa liike, ikäänkuin olisivat ne olleet yksi kokonainen
olento, palveli tuota katsetta, -- juuri sinä hetkenä molemmat
nuorukaiset häntä tarkastelivat ja hän tietämättänsä saattoi heidät
vaikenemaan suunnitteluistaan.

Siitä hetkestä alkaen oli äänettömyys aluksessa katkeamaton. Ratkaseva
hetki otettiin vastaan ilman huokausta, ilman pienintäkään hiiskausta.
Alus, jonka pienentämättömät purjeet myrsky kokonaan täytti, juoksi
keveästi ja kuuliaisesti karisärkkää kohti; kohta nousi se sen aallon
harjalle, jonka voimakas vesijoukko oli seuraavana silmänräpäyksenä
hienoksi vaahdoksi murtuen häviävä ja hajoava, niinkuin ei sitä koskaan
olisi ollutkaan. Sen alla oli musta nielu avoinna ikäänkuin valmiina
ottamaan vastaan saalista, jota louhikon jättiläishampaat musertelivat.
Alus syöksyi alas korkeudesta. Kova täräys ja pitkä rutina kupeilla
hidastuttivat sen kulkua ja ilmoittivat sen vaaraa. Jalo, vaahdolla
valettu alus vapisi kuin ammuttu hirvenvasikka kovan sään myrinässä ja
paksu vesisade kohisi sisään sen haljenneesta kuvusta. Silloin
pullistuivat taas vapisevat purjeet, sievä ja nopea käännös esti sitä
sattumasta seuraavan kiven kylkeen, vähäinen rusaus enää, ja
ensimäiselle, aluksen alle paisuvalle aallolle nousi se voittoisasti
pystyyn, jätettyään särkän taaksensa ja turvallisella vauhdilla jatkaen
matkaansa syvän ja tyynen salmen suuta kohti.



Tulipalo.

Koulukertomus.


1.

Tämä pieni kertomus tarvitsee lyhyen johdatuksen, vaikka siinä ei
kuvaillakaan merkillisiä henkilöitä eikä tapauksia, vaan ainoastaan
muutamien koulupoikien yksinkertaista melua, oikeata koululaiskujetta.

On näet tärkeätä huomata ett'ei se koulu, josta otamme kertomuksen
sankarit, ollut missään kauniissa eikä suuressa kaupungissa, jossa
tuskin kukaan edes tietää, missä paikassa semmoinen pieni tasavalta on
kuin rehtori satakunnan koulupoikansa kanssa; vaan päinvastoin pienessä
kaupungissa, jossa kouluvaltio oli näkemiseen ja kuulemiseen katsoen
kymmenesosa koko asukasluvusta; jossa koulukartano oli muita taloja
muhkeampi, niinkuin maisteri luokallaan, ja jossa tavallinen
toisluokkalainen, saadessaan jonakin kauniina kesäpäivänä avonaisen
ikkunan edessä vitsoja, voi yht'aikaa kuuluttaa onnettomuutensa
kaupungin kaikille neljälle portille asti.

Luonnollisesti merkitsi semmoisessa kaupungissa paljon tuommoinen sadan
vallattoman poikanulikan yhdistys, jotka olivat yksimieliset niin
iloissa kuin suruissakin. Melkein joka taloon ulottuivat sen haarat, se
tiesi kaikki, oli osallisena kaikessa, koetti kaikkea. Kyllähän
opettajain laatikoissa odottelevat patukat ja rehtorin virkatukka,
jota hän tuskin koskaan muuten käytti kuin vihapäissään, olivat
mahtivaltoja, jotka ilmestyessään saattoivat veren jähmettymään, mutta
nepä eivät olleet näkyvissä joka hetkenä päivästä eivätkä joka päivänä
viikossa. Nopeat minuutit yhdestätoista kahteen, hetket kello viidestä
yöhön loppumattomiin, keskiviikko- ja lauantai-iltapuolten joutoajat ja
vapaat sunnuntaipäivät, ne kaikki saivat, pojan unhottamaan sekä
läksynsä että selkänsä, ja kaikki ne olivat koulun taivaan kirkkaita,
päiväpaisteisia hetkiä, nopeasti kuluvia, rakkaita ja sentähden
tarkkaan käytettyjä.

Silloin, patukan ollessa vankina lukon takana ja virkatukan koristaessa
hiljaisempaa jokapäiväistä paikkaansa rehtorin kirjahyllyllä, silloin
naurettiin kaikki nuo naurut ja tehtiin kaikki kujeet, jotka
liiallisuudellaan saivat monen siveän porvarin valtimot vallattomasti
hyppelemään ja monen ikkunan täyteen milloin nauravia, milloin
suuttuneita kasvoja.

Täytyy kyllä myöntää, että leikki joskus muuttui liian totiseksi ja
totisuus liian hurjaksi ja että kaikissa kujeissa oma huvi oli niin
yksinomaan tarkoituksena, ett'ei joudettu ajattelemaan muiden rauhaa
tai huvia. Niinpä esim. saattoi jonkin, katurauhan häiritsemisestä
tehdyn ankaranlaisen syytöksen jälkeen kaupungin arvoisa viskaali
jonakuna aamuna löytää vanhan, koko pereelle riittävän kuomirekensä
torilta, jossa se ikäänkuin hyväntahtoisesta huolenpidosta oli hänen
mukavuudekseen kunniapatsaasen kiinni sidottuna; samoin saattoi
pormestari löytää itsestään ja maistraatista hirveän syytöksen ja
kuolemantuomion raastuvan ovelta, ja saattoipa yksin rehtorikin saada
vanhan heponsa punaiseksi maalattuna aamulla rekensä eteen, vaikka itse
oli nähnyt sen edellisenä iltana hyvästi siistittynä ja valkoisena
menevän talliin.

Mutta semmoiset kujeet, vaikka ne kyllä aikanansa asianomaisia
suututtivat, haihtuivat pian muistista toisten tieltä, jotka vaan
naurattivat; ja kun sen lisäksi jokainen loukattu kaupunkilainen voi,
milloin hyvänsä astui koulun sivutse, olla kuulevinaan syytetyn
pahantekijän valitushuutoja eli siis omasta puolestaan rauhoittua, ei
pahastus koskaan juurtunut syvälle eikä laajalle. Päinvastoin oli koulu
kaupungissa rakastettu, olipa sille ihan välttämätönkin, aivan samoin
kuin perheen vanhuksille vallaton pojan- tai tyttärenpoika, joka sata
kertaa päivässä tekee kiusaa ja saa sata kertaa toruja, mutta jota
kumminkin tuhannesti ihaillaan ja imarrellaan.

Oli kaunis syyspäivä lokakuun alulla iltapuolillaan. Ilma oli
kylmänkolakka, vaan aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuulta kuulunut
nimeksikään. Muuan vuoden merkillisimmistä asioista oli juuri
tapahtunut koulussa. Puolenpäivän aikaan näet, kun rehtori oli noussut
lähtemään pois tunnin loputtua, oli koko luokka hypähtänyt seisoalleen
ja lattiaa jaloin raapien, joka oli tavallinen kohteliaisuuden osoitus,
pyytänyt lupaa sisä-ikkunain panoa varten. Joka syksy näet suotiin
pojille puoli päivää lupaa siihen toimeen; se oli nytkin annettu
kaikkine varoituksineen ja neuvoineen, ett'ei saanut särkeä ruutuja, ei
huutaa, eikä säikyttää maalaisten hevosia eikä haukkua ihmisiä kaduilla
-- niin pitkä jono varoituksia, että rehtorin espanjanruoko-keppi
tuskin olisi niitä puolessa päivässä ehtinyt takoa edes
herkinoppiseenkaan päähän.

Ikkunat olivat jo pantuina paikoilleen aikaa ennen iltaa, ja koko
joutilas poikajoukko oli kokoutunut tulliportin ulkopuolelle suurelle
niitylle, jossa tämän tosiperäisen kertomuksen ensi osasto kehittyi.

Tällä kertaa olivat pojat olevinaan sotamiehiä, harjoittelivat,
osoittivat kunniaa, marssivat, tekivät hyökkäyksiä, aivan samalla
tavalla, kuin olivat nähneet kaupunkiin majoitettujen, äsken otettujen
sotamiesten tekevän edellisenä keväänä. Luultavasti olisivat nuo
poikien harjoittelut saaneet tapahtua muistutuksitta, niinkuin monesti
ennenkin, ainakaan ei niitä olisi kerrottu näin historiallisen
tarkasti, joll'ei sallimus, joka useinkin huviksensa tekee pois
pudonneesta siemenestä puun, olisi satuttanut niin, että eräs koulun
pienimmistä poikasista, muuan luvunlasku-luokan oppilas, näki hyväksi
karata sotajoukosta.

Niin mitätön oli alku. Poika oli armeijassa rummuttajana, jota
pidettiin hyvässä arvossa sukkelain sormiensa tähden. Tähän asti oli
hän myöskin ollut moitteeton palveluksessa, vaan nyt, kun syysilma
auringon paisteessakin alkoi vaivata hänen käsiään, huoli hän viisi
koko virasta, kuten itse sanoi eräälle uskotulleen, käytti hyväkseen
erästä lomahetkeä, karkasi ja peittäytyi niityn viereiselle,
metsäiselle mäelle.

Sitä ei kukaan huomannut; levättiin hetkinen ja komennettiin taas:
pyssy olalle! Kenraali, eräs rehtorinluokan vekkuli, tähti rinnassa,
asettui arvokkaana paikallensa ja marssitti sotajoukkoa ohitseen.
Kaarti, koulun sankarit rehtorilaiset ja konrehtorilaiset, arvokas
joukko, jossa tavallinen sotamieskin oli kahden muun sotamiehen
veroinen, marssi moitteettomassa järjestyksessä ohi ja sai palkakseen
hyväksyvän viittauksen kenraalin kädestä. Mutta nyt oli linjarykmentin
lähdettävä. Pikku sotamiehet seisoivat odotellen ja puhallellen
käsiinsä sen verran, kuin uskalsivat. Vihdoin kuului komentohuuto;
"Eespäin, mars!"

Rivit oikesivat itsestään, joka muoto muuttui rohkeammaksi, jalat
nousivat, musiikki alkoi; mutta -- pilli vaan, sillä rumpu oli
rummuttajineen, ken sen tiesi, missä. Silmänräpäyksessä kuului: "Seis!"
ruvettiin tutkimaan, översti sai ankaran muistutuksen, yksi
komppanianpäällikkö vangittiin ja kaartilaisia lähetettiin joka
suunnalle etsimään karkulaista, jonka joku luuli nähneensä menevän
metsämäelle päin.

Kohtapa olikin karkulainen saavutettuna ja tuotuna armeijan eteen.
Sotaoikeutta istuttiin, asia oli selvä, syyllinen tuomittiin
kujajuoksuun.

Semmoista rangaistusta ei vielä ollut ennen tullut kenenkään osaksi
kylmällä säällä. Keväällä juostiin kujaa nuttu päällä, mutta nutut
olivat silloin ohuesta kesäkankaasta; nyt jokainen huomasi, ett'eivät
mitkään koivunoksat, vaikka ne olisi keihäiksi teroittanut, voineet
pystyä rummuttajaraukan sarkapanssariin. Ohjesäännössä ei ollut mitään
määräystä semmoisesta tapauksesta; aljettiin huutaa: "nuttu pois!"

Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi
pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa
toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."

"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.

"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian
paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.

"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen
rummuttajaa kiinni leuasta.

"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö
häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää
pysymään lippunsa luona."

"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin
kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat
jääkärit hyvin suutuksissaan.

"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku
rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on
selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta
todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.

Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut
kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa
kuului, oltiin suutuksissaan.

Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään.
Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän
katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja
että -- sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi --
"jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen
menettänyt vihollinen."

Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä,
komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä
peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja
nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri
niittyä.

Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat
sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet
niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.

Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus
tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa
kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä
tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja
nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä
pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä
varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista
leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta
elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan
silmittömästi ja vihdoin -- mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.

Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet
eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan
epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee
pistellen kostaa viholliselleen.

Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että
sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli
neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti
käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se,
johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja
kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan
meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu,
edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta
Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai
aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.

Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit
kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta,
olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta
seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin
tenho-iskusta.

Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan
kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja
lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi,
niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa
sanotuksi.

"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä
tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan
rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia
narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."

"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin
kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."

"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin
kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina
suuttumuksesta ja innosta.

"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme
pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa
rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja
pelottaneet hänen lampaitaan."

"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.

"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen
mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä
sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."

"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme;
olemmehan kumminkin olleet täällä."

"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,

"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi
pieni, pystynenäinen sotilas.

"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa
kenraaliksi?"

Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki
vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan
sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin
lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt
sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka
näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti
sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka
uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella.
Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen
espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.

Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti
jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä
eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä
semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti
tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:

"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"

"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta
todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.

"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka
taholta. Enempää ei tarvittu.

Niin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista -- ja
innostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua
ja hävittämään rauhanhäiritsijöitä -- unhotettiin kostot ja
sotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni,
kenen vaan voi saada.

Se ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta
täytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin
reikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko
ympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle,
jossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä
otettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen
toisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät
suinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin
vesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin
nuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.

Jo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa;
monta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli
jo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä,
joka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella
muinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa.
Monta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän
murtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla
vaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että
päällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut
esillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen
rumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset
olivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa.
Poliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen;
päärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.

"Niin, tuossa se nyt seisoo!" sanoi kyynäränpituinen korpraali
rummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.

"Niin, siinä se seisoo!" vastasi rummuttaja,

"Sinä olet pelkuri-raukka", soimasi korpraali ihan tyynesti.

"Itse olet pelkuri-raukka!" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä
ja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.

"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi
vastaan ja päästit sen karkaamaan?"

"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme
Mustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat;
johan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla."

Samalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän
yhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän
päästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.

Huolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle
ja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti,
että Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti
päästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti
sen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista
vihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että
Kustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi
tarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin
näytti tahtovan.

Siihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan
sotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä
vauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon,
juurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.

Musta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi
onnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon
ahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä
vauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka
hyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät
nähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.

Nyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme
mieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean
tapauksen kauhua.

Jo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa
leipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi
lukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka
vaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa
kolmenkin peninkulman päässä.

Herra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja
hänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista.
Neljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä
ylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat
häntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut
leipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi
mestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut
olevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, --
se joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja
kiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin
mahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut --
"huolilla ja suuttumuksilla". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän
vakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne
olivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin
tahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja
vastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki
siellä alisteeksi suuttumusta.

Nyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin
voi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset
sanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan
tapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja
haukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita
suuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti;
niitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen
niittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. -- Mutta
armotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista,
kuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää
vaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina
viskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului
kahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja
silloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: "nahkiaista ja
palaneita pullia"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa,
että aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi
maailmassa.

Jotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa
niityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni
työhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että
kiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa
voikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa
suurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan
jonkin suuttumusaiheen hajua.

"Herra varjele", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti
etevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, "Herra
varjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan
siltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet
ihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat
keltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat -- varjele minua
vaivaista siitä maanrasituksesta -- ja kohta kyllä saa kuulla, että
hänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten
korppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne;
niin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna.
Nouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki
lienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä
hyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan
turvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin
täyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi
palaneen hajua?"

Nyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea
olevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on
hetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra
Gyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt
selkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä
uintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.

Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli
edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin
näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta;
niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja
kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja
sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes
herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä
hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän
lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.

"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi
viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet
kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo
neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni
hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." -- Hän
nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. -- "Sinä olet
salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä
enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa
kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran
vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada
taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut
Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina
oma pääsi; -- varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee
korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole
pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen
olen, että minun pitää saada vastaus."

Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo,
joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja
odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.

"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta
kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan
lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole
sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en
semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi
toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."

Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki
muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli
tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien
varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:

"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä
vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo.
-- Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. -- Olin
juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat
minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan
kerjäläissauva."

"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä
tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän
maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja
vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää
voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita,
herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että
te puhutte kuin hullu."

Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon
saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti
sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja
valituksen sekaisella äänellä:

"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli
minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko,
että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia
kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon
kiusankappaleistamme?"

"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka
selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan
tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa,
"luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt
sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa
olla; sitä vähemmin -- mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se
aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." -- Niin sanottuaan otti hän
hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän
panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin
huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte:
"Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta
lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on
laskenut vasikkansa; muuta en sano."

"Mitkä vasikkansa?" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.

"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan
niittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty."

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!" tiuskasi
Gyllendeg hyvin suuttuneena.

"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli
uskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa
tapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin
minulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia,
tarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee
ilon hinnaksi."

"Sanna", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan
edellisten mukaisiksi, "katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin
ett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani
-- kuuletko, kysyn minä. -- Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se
on vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät
leipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini
on? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!"

Niin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä
ja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.

Siellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut
katsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma
toimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti
sekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.

Pikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä
ja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä
ristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja
veti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa
paksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen
mukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta
kokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen
yritykseen.

Sillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun
yhä vahveneva kuiskutus: "Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!" hänen
korvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen
saapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä
tilaisuudessa toivottu.

Ja herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä,
läähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa
suustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg
ilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta
älykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun
asettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat
siinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja
nöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat
rummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi
sanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä;
kaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan,
olivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä
pysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä
juuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.

Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä
liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että
ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi
tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun
huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän
suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin
keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja
hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän
tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin
lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.

Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra
Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko.
kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa.
Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne
ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette
mureoiksi kuin leipäkakkarat."

"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien
puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät
veräjästä maantielle."

"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti
keppinsä.

"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat
peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä
edessä.

"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten
käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen
espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri
jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.

Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja
olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti
hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja
pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti
rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden
alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg
voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään
joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä
pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein
yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin
selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen
oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara
uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan
sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään
lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen
silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän
rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla
oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli
teurastamassa hänen parasta pässiänsä.

Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei
ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin
onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen
levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman
onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä
auttaakaan? -- Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan,
viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? -- Kerran jo keppi
putosi pojan selkään.

Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto
välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki
voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri
henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein
käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille
kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään
liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea,
pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä
viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa,
semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden
yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä
sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa
harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.

Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun
paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä
neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää
räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois
niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava
keskustelu meneillään:

"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti,
kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen,
kiittää!"

"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?"
tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun
keppinsä.

"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö
sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"

"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti
käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa
kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja
rääkänneet."

"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella
toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä
säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."

"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi
herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa
rummuttajan.

Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi
vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua
vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen
rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla
auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."

Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan
tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä
olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin
likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti
kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.

Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin,
hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.


2.

Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä
onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet
riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää,
miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän
arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.

Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi
edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli
selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan,
kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä
kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin
tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.

Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään
iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet
puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa
toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille
luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut,
pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään
apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan
hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna
tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän -- nahkinaisen ja palaneiden
pullien nimessä -- ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja
muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi
moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."

Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä.
Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin
arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli
muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla
viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt
alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.

Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen
kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys
korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa,
ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle
"lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.

Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti,
kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki
päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat
lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa
perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien
ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä
sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra
Gyllendeg.

Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan
niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi
erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha,
harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen
viiteentoista vuoteen.

Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas
kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra
Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:

"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm,
hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin
lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä
minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit
ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta
niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen
ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se
nousee yli laitojen, sanon minä."

Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen
rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu,
vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se
vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi
rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa
suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää,
vitsoja ei ole puuttuva."

"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa",
jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa
pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei
minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja
yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta
kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en
myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. -- -- Älä irvistelekään,
sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä
vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."

"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne",
sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka
koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut
kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra
elää."

"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg
tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli
väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan
yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen
lampaan?"

Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään
koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa
rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana
ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua
antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa
luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja
ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi
kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen
mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on
kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg,
niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää,
hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä
se kultalangasta."

Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi
turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet
tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä
laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä
vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi
hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista,
kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä
jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin
niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin
todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän
puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra
Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi",
lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka
tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."

"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?"
kysyi rehtori.

"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän
sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."

"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan
pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin
käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan,
sitte mutkitaan. -- No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi
apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"

"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni
ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki
auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."

"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli
olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden
käsistä kuin liukas ankerias."

"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole
mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette
saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta,
ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta
kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."

Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän
ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei;
mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa.
Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen
keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään
järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra
rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että
saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.

"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg,
peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon,
että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja
palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin,
sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään
syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän
vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän
lakkaa."

"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi,
vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin
herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän
silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn
käteen.

Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin
ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin
omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla
taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa
eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja
suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen
otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän
korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta
tutkinnosta.

Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada
selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja
uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja
huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen
unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa
riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.

"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen
etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi
kertaa yhdeksän?"

"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki
hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin:
"Niin totta, kuin Herra elää."

"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään
muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös
ja ykköstä muistiin?"

Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi
patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi
vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta
virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin
valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää
kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle
tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.

"Älkää lyökö häntä!" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja
nyyhkimiseltänsä saattoi, "ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin
pyydyksen." Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.

Mutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan
huvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin
rehtori ehti huomata häntä. "Varjelkoon minua vaivaista", sanoi hän
hyvillään, "tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota
vaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi
tulee."

Semmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori,
joka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti
saada kaksikymmenlukunsa täyteen.

Pikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi.
Kenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin
esitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari
ansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis
osoittamaan.

Niin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin
mieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme
herra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua.
Kenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku
rummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin
hierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan
luokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi
oli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin
raskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa,
että liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui
ennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.

Tämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta
liiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja
tai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin
vieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen
käynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla
kaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin
poikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa
ja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja
hiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut
kumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni
rummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden.
Me saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen
loppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja
valmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra
Gyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa
talossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää
hyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.

Kaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin
keskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli
välttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä
yötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa
Susannaa joka ilta tavallisten "nahkiaisten ja palaneiden pullien"
nimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?

Toinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin
hauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja
säikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan
uneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada
käsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki
hätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi,
kun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen
talonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä
katupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko
hauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuo
_jos_ olikin paha pulma, sillä avain --- se tiedettiin -- oli kirkon
arvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg
itse.

Monta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta
näytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa,
että pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen
talouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion
toisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen
avaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?

Tässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten
tarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu
asessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.

Sävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän
kyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa
kellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin
pienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin
avaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon
avaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta
mitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi
ennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa
piirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan
itse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän,
vaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei
ollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän
edellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli
houkutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen
Susannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä,
joka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.

Millä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo
pikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä
vaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen
aikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten
maailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että
rummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä
tarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja
leipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.

Kylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan
ajatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään
yksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja
lähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina
muisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa,
päästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi
pelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja
samantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja
miettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä
väljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.

"Olenko minä viisas vai hullu", sanoi hän itsekseen, "kun en käänny
takaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana
ja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen
herra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa;
tiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei
ole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä.
Sanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia,
sentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi
vanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden
sisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä
kiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt
kymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties
jo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut
mieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh!
Kello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä
Gyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään
'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle
semmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja
pöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että
väsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina.
Jompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää
saada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä
ohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa
avaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin
sahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä,
raivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja
tempaa pölyharjan. -- Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny
takaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan
leppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin
kuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä,
jos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi
en jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin
jaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä;
olisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää"
-- -- niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin
lankkuaidan yli hänen pihaansa.

Heti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku
sankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli
saanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden
mukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo
huomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti
Susannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja
sopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän
leppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan,
sill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa
poveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta
kun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä
jo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?

Porstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin.
Hänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä.
Rummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki
Gyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta
rukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: "Ruotsin
valtakunnan pankkiin." Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä
häirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi
talouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus
paraillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli
taikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan
ovelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan
porstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!

Pikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin
tyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa
olisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja
kädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin
haravoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä
oli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.

"Kyllä se onnistuu", virkahti hän viimein hiljaa muristen, "kyllä se
onnistuu -- koetahan vaan!" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu;
mutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan
kolkuttaa ovea! "Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään?
Nahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa
minulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä
en mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois;
kättänikin alkaa pakottaa kylmässä. -- Odottakaahan, herra Gyllendeg,
kyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?"

Niin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle
porraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään.
Äkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka
pudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon
niin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi
semmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen,
että silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan
kasvatilta.

Tuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan
läiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme
Susanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä
hyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin
hyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi
säestämään Sannan kammarissa.

Sitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan
neitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin
levottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa,
nähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta,
kun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen
työnsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi
kolmannen _nauu:n_, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti,
mutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui
monisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja
toivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään
päistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä
kauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan
juonensa muita seurauksia.

Ei monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen
siirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi
iloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä
äänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis,
kis!

Sitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu
kahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä
myöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta
kissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti,
ja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku
seikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin
kyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja
valmistautui uusiin rynnäköikin.

Tuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna
heti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi
kuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi
luullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi
kuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin
rummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa
talteensa koko miehen.

"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan
hyvin", tiuskasi hän, "ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti,
kuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri
äsken kiusasit?"

"Hyvänen aika, hyvä Sanna", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen
Sannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, "no, ettehän toki pure
ihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne
minuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli
purra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan."

"En minä nyt puhu vanhoista asioista", jatkoi Sanna, "minä kysyn,
mihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on
hengissäkään?"

"Hyi!" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen
näköiseksi, "luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi.
Antakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja
valitti?"

"Kysypäs tuota vielä", sanoi Sanna huoaten.

"Se on juoksukissa", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui
askelta likemmäksi vanhusta, "eikä sillä ole kotia; öillä etsii se
ruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte -- hyvä Sanna, sitä on ikävä
kertoakin -- oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja
kivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta
se ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne,
ja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se
on niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin
olisi kiviä ja tikkuja pussissa."

"Herra varjele minua vaivaista", sanoi Sanna nyyhkyttäen, "mihin se
kurja nyt meni?"

"Niin, mihinkä se meni? Se juoksi pois, kun minä vaan tulin pihaan. En
minä sitä aina saa kiinni, vaikka olen sille usein ruokaa antanut; ja
minusta se kuitenkin pitää enemmän kuin kestään muusta koko
kaupungissa."

"Tule tänne lämmittelemään, kunnon poika", sanoi Sanna, vieden pikku
sankarimme talouskammariin. "Etkö voisi kynsiä piikaa, joka sitä
raukkaa löi, etkö?"

"Mitäpä siitä raapimisesta apua olisi", vastasi rummuttaja, "hän vaan
olisi sitä pahempi toiste; mutta jos minulla olisi vähä ruokaa
kissalle, edes yksi pikku pulla, niin se olisi paljoa parempi."

"Jos sinä sen saisit kiinni, kelpo poika, ja toisit tänne, niin
antaisin kokonaisen sahramirinkilän vaivastasi. En minä nyt, vaimo
parka, saa koko yössä unta huolelta ja levottomuudelta."

"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä
Sanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka
minun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna", lisäsi hän
hyvin viekkaasti ja kekseliäästi, "että jätätte auki porstuan oven,
että pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä."

Vanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella
sormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja
samalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen
leipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei
pikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.

Kellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli
siirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen
pullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun
hän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin,
näyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia
ja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta
sill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.

"Mene nyt siivosti, kelpo poika", niin kuuluivat viimeiset sanat, "mene
hiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti.
Katso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan
ota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten;
niin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa,
kuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai
myrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja
puhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin
raollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon
poika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut."

Samassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo
oli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien
kumppaniensa luo.

Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan
kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo
kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin
huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen.
Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään
itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään
huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia
katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli
tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.

Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän
aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän
suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin
ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin
tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra
Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut
paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä
muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin
asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa
pahastustansa.

"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei
se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin
luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni
kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli
vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää
sattua."

"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki
tuntevat", sanoi kenraali.

"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"

"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi
olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt,
tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg
arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut
ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."

"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi
rummuttaja itsepäisesti.

"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko
pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden
kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."

"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että
sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se
oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa
niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin
mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin
kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."

"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."

Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei
hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa
ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle
jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku
rummuttajan vihoista.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg
tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti
Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein
kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä,
niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän
sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen
sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja
nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä
kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden
läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin
eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen
helmaan.
**
Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi
onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä.
Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin
anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja
onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan
uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan
autuudessa.

Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan
uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen
mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat
kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja
niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin
aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki
arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan
muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista
pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta,
oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset
hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti
uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä
kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina
kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen
eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut
ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden
pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi
aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin
tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien"
katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin
joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.

Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan
kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa
hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa
viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat,
ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.

Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua
kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen
nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan
leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat
herra Gyllendegin huoneesen.

"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät
ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"

Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri
silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja
sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa
taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä
ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa
helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen
mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.

Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen
autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan
taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.

Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa
haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota
arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän
tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti
ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi
mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän
koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna
ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä
ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina
kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää
samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt.
Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti
hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi
ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli
ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä
uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki
niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti
sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.

"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko
paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"

Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat
eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren
hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi
herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.

Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali
uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin
korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut
venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken
järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt
herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean
laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.

"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa
minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä
vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra
varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna
eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe
teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää
hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"

"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi
kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja
tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."

"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen
liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen,
mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen?
Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."

Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg
kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan
olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa,
joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä
lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja
käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla,
vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja
komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä
ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten
taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa
tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan
kuumaan uuniin.

Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti
hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas
mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi
pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät
hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta
hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.

"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon
saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."

"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.

"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään
on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä.
Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen
leipomisestani huomenna tule mitään."

"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt
leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia;
kaikki on silloin porona."

"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen
takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan
vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin
kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän
kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä
ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä
kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle
korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.

Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi,
kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien
huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon
pihalle.

Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.

"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku
tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi
vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä
ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"

"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki,
että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen
vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne
pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä
enää muista?"

Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli
tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni
likenemistään.

Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin
sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko
tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään
sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista
kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa
kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi,
"eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa
poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on
rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli
liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen
nahkalle!"

"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta,
mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi,
"tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti
voi olla ottamatta teitä suojaansa."

Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen
korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien
sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia
sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta",
vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten
kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät
pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä
enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos
tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää
vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk -- --
Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen
päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä
ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.

Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi
hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt
seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin
rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan
ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä.
Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet
kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut
vehkeilemiset sikseen.

Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja
onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja
mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku
rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin
pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että
olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin
katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai
kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut
toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää,
että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi
mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt
oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.

Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin
luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin,
kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään
kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja
katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä
puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen,
sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi
tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata
kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle
itsellensä.

Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme
nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä
kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen
esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin
palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin
menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen
kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo
historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa
lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä
sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki
pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika
pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä
käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin
entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut
rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa
kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin
kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan
tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.



Odotus.


Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa
paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä,
jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä
kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin
vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on
pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa
runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta
kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen
raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun
syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat
rupeavat antamaan.

Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden
koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä
ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria
apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin
saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin
peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.

Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa
laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä,
arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa
ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen
itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja
milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle.
Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa
pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin
valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa
hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin
rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut
kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa
englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja,
tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat.
Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin
huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme
vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde,
ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä
vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä
toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten
paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta,
osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo
iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä
yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa
ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät
itseksensä.

Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme
pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista
pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt
katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.

Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut
haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt
myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia
joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista,
joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren
seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan
nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien
asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla,
joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja
tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään;
mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei
kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.

Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa
hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään
odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä
kellotapulin torniin.

Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin
puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin
pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja
nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan
rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa
menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi
kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta
voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa
ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt
itsenäiseksi mieheksi.

Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi
kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla
sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän
levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.

Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski
kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän
ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni
rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa
oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja
terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota
omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin.
Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen
poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja
tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän
ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen
kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.

Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää
avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä
kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla
viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen
murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä
vaihtelivat hänen sydämmessänsä.

"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en
voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän
sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään
nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole
hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä
odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan
maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla
paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa
jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan
minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas
äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista.
Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on
mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä.
Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin.
Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä
viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa
kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi
purjeita näkymään!"

Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä
etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut
odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden
lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja
voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.

Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa
kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi
kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen,
"on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä
voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana.
Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin
kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."

Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä
valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi
vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.

Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa
väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin
ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan
mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli
paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin
riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä
vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo
oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut
kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.

Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja
ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia
eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei
ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi,
mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi
kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan
kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli
tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien
ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi
mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi
tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin
sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain
toimittelemisesta.

Se sivuammatti -- sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka
siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa -- tuotti hänelle niin
runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne
monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei
ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin
tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.

Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä
tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se
liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein
aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia
vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi
nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän
päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni
kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin
voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen
niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo
haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina
paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän
levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä
ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka
hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka
palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.

Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että
niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet
hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli
hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä
rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet,
jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut
joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia
hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin
suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.

Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita
varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin
kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä,
jonka -- jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa -- "muut saivat nauttia,
milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa,
ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun
sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä,
lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa
nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman",
sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"

Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin
korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti
jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi
luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi
oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen
mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi
saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan
hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian
raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla
ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen
lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein
toivottomuuteen.

Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas
kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös.
Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa,
muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja
välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten
paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"

Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi
astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta
huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta
hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä
pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti
kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei
hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.

Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän
raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä
tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin
kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.

"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja
tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"

Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä
sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä
serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen
olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." -- -- --

"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä
kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja
tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä?
Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni,
vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta",
ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä
en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn
Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari
kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa
leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa
syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin
rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten
tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."

"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää
niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille
tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa,
joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin
vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin
erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan
pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."

Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi
suuttumuksensa toiselle uralle.

"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä
ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään
tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan
paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin
rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat
laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset
ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei,
siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja
nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää
päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa
joutavilla loruilla. -- Antakaa tänne kiikari!"

"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta
siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin
että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin
silmin."

Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan
ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui
pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen
äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin,
muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.

"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä
laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan
päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan
mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja
sluuppeja satamapuotien luona -- ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi
laivoja, serkku Storm."

"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti;
"katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"

"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä
autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti
kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni
Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte
kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen
tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen
nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka
purjeena; -- kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö
jo?"

Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui
esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva
purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen
terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä,
huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt
mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen
on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla
osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon
kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni
kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata
vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka
kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä
sujumattomampi kuin edellinen iva.

"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista
joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului.
Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä
ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta
mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin
nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne
suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin
irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka
paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä
omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan
norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna?
Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän
hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin;
paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella
hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin
purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."

Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden
sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja
kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse
hankki.

Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi
kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia,
ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.

"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului
hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä
teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden
luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole
vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku
katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."

"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria
niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et
turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut
näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän
päivään asti, Jumalan kiitos!"

"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on
katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta
samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja
tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."

Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden
luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi,
otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.

Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu
kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan
tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli
jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin
kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan,
punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan
nuoren ja ripeän puolison.

Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan
juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi
mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli
elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta
luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys
kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista
aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi
nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat.
Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli
raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja
tahtoi olla erehtymätön ennustaja.

Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa
ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana
odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä
tutkimuksista, ja hänpä -- jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta
-- kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.

"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas
vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä
pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.

"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!"
huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.

"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan
tähystelemistään.

"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle
kiikari!"

Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi
järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän
itsekseen -- "suurenlainen laiva -- valkoiset purjeet -- Märsillä oli
tummat -- Styrellä uudet, tummat -- olen niiden tähden astuskellut
väsyksiin asti -- hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle.
"Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"

Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja
iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi
heti, kun hän vaan katsahti merelle.

"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin
tapaan -- "valkoiset purjeet -- niinpä niin, niin kauan kun päivä
paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla,
veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."

"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.

"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.

Rouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin,
jonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä
toivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti
pelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin
vastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat "perhanan
hyvä" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut
musertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei
ollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän
juuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.

Vanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse
huomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon
kiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren
laivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen
takaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky
sai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot
pullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä
eteen ja virkkoi:

"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän
kerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta
ollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta
muhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? -- Ja
kanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut
purjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä
ehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi
suokoon!"

"Kuka se on?" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.

"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut
kiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo
ukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi
satamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen
eukkoansa mukaan, ja sinä, sisko", -- sanoi hän seisoalleen nousten ja
nuoren rouvan puoleen kääntyen -- "tulet myöskin, niin ehkäpä saat
kuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin,
niin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla
laivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä
tuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää
hyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia
karttuunihuiveja -- toden totta -- tahtoisinpa tietää, mikä sinulla
silloin oli hätänä, sisko?"

Nurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat,
rouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra
Flygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän
tähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.

Se tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli
saava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko
matkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä
sanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä
poikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen
nurisemisensa kuulumaan selvemmin.

"Ja se vanha lihava ankka!" sanoi hän, "samapa se ihan on, tuleeko hän
vai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole
kenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no
herrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja
kuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? -- sitä kyllä saa odottaa!
Lempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi
minua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla
paikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; -- vaan minä sanon, että
se käy ajan pitkään raskaaksi."

Niin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset
jatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei
ollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo
joutuivatkin satamaan.

Vanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään
vesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi
hyvin käyttää.

Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen
kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen
liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa
tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta
huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli
odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:

"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua.
Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet
kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä
kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret
messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa
-- hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. -- Hyvää iltaa,
raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet
ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut.
Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää
henkeä?"

"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja
auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon
mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä
rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia
lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan,
päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden,
jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman
pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan,
koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään
hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin
kääntyi:

"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos
pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun
tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet
korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on
vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna
ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu.
Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja
totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin
vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista
syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä
sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon
kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin -- huh, miten vene
kallistelekse -- ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja
satoja. -- Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten
suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt
unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta.
Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa
ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja
kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä
Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. -- Mutta johan
nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia
kivelle ja hukkua kaikki tyyni."

Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä,
tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla
kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden
hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi
hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit,
jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti
hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta
laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.

Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen
ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet
laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen
kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja
päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti
huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan
pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten
sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle,
jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin
käsivoimin soutain sinne ponnistella.

Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän
omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt
sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi
iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä.
Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan
vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin
keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan
puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle
sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.

"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on
mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee
tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa
jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja
astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."

Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli
puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan,
asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla
suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja
laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.

Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja
kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä
sillalla.

Enempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti
aika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: "Hä, veitikka,
etkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!"

"Jotakuinkin, rouva Märsi!" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella
ja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että
hän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.

Mutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut
vastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana
silmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. -- Se oli kapteeni
Storm.

Jätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat
ilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja
samoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset
nuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet
purjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan
hiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan
kuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa
tähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista
tyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta
käsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion,
että oli jo alusta asti sanonut pitävänsä "omat ajatuksensa" laivasta,
kuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa
sen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta
tarvittiin.



Keräjäsankari.


Oli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi
eivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut
erittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa
lämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla,
jonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa,
tavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki
rämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.

Talvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia
asianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla
kuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan
kovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi
eteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja
omantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen;
irtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri
vehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui
tuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan
ja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä,
tutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin,
hevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa
katseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä
portaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.

Monien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa
kanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja
molempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä.
Hetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.

"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?" sanoi vaimo.

"Katso itse", vastasi mies, "vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa
edessä ja porstuankin ovi on kiinni."

"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei
tulekaan, vaan jättää asian sikseen."

"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko
yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä
pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin
todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat
saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma
tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla
pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen
oikea kotinsa on."

"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä
kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle
monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa
velkamme, kukaties jo ensi syksynä."

Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.

Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä
vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui
leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat
kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin
hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti
kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli
piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.

Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin
niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille,
että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan
napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan
tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa
oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun,
joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen
asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen
vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi
siihen tarttua.

Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja
tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa,
kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon
Timoteus Gåsevinge.

Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen
sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä
silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin
pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin
arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus
hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli
isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja
puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta
nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä
kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele
häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen
velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä
lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.

Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka
hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa
kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan
itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua
rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei --
oli hänellä tapana sanoa -- kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta
kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän
ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin,
vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja,
vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli
hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin
paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet
hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin
kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä
keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä
suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien
kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi
ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän
olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan
joutumaan lakitieteen alalle.

Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä
sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna
keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin
muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen
käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä
kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja,
taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja
keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti
tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli
hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta,
täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista
liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä
kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen,
viekkaan juonen.

Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa
ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen
pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi
tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka
koski hänen apulaistansa:

"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä
ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona,
jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet,
herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja
täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin
asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko
ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan?
Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei
meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."

Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen
vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia
tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät
hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää
kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut
johtaa jotakin keräjäasiaa.

Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin
asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä,
parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä
vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen
nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen
paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä,
pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä
Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"

"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei
meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."

"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti
nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."

"Jos herra översti --" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa --
"minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä
maantielle vaimoineen ja lapsineen."

"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette
raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken
ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä
olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja
Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä
Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan;
mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."

Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän
näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja.
"Ensin", alkoi hän, "niittyriita -- --"

"Pankaa erilleen", virkkoi översti, "se on, huono komppania, se hajoaa
ensi laukauksesta."

"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus -- -- vastaan laittomasta
sudenajosta jne. jne."

"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?"

"Se on vasta suunnittelu", vastasi hän, "lakipykälät ja asianosaiset
ovat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on
selville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten
eläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan
puolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet
asetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä
niemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon
johtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin
paljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että
he alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot
manteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne.
jne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen
kuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan
syytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon
johtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne.
jne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on
tullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu
hyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani
karkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä
runsaasti palanne."

"Hyvin", lausui översti, "oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä
teepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän
panoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto
meidän."

Hyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin
teki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman
näköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut
selville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen
nuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä,
kunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa,
joiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä
väkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.

Muuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä
saada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja
tila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä
varten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen
kaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin
suinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen
taipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen
mukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa
voittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin
ett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa.
Hän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali,
asetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja
alkoi tarkastella.

"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen
rusthollista."

"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa."

"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven
kruunun-uutistalon mailta."

"Se asia on jo kestänyt _koko_ vuoden ja Jumalan avulla kestää vielä
useampiakin. Edelleen, hyvä ystävä."

"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären
vahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan,
jonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi."

"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa
nimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon
ystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin
muistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa
taistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia
puolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi,
hyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä
suhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa
mustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla,
rikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla
kuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin
sekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa,
joiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa
kuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se on _teidän_
suuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet
hyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla,
milloin se on ollut saatavissa"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon
överstin kasvoille -- "se on teidän suuruutenne, sanon minä, että
voitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti
ihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin
ihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa
maailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen
etuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille,
Gåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen
itse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen
muutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää
mainitko minun nimeäni koko jutussa."

"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen
vastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on
uhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja
kovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan
kukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai
kahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen
tuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge,
niin pitkälle on asia selvä."

"Aivan niin", vastasi Gåsevinge, "eikä siinä voi tapata."

"Malttakaahan", sanoi översti, sormi nenällä, "nyt tulee pulmallisempi
kohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren
haukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen
päähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on
repinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan
sanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin
luulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville."

Herra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä
asiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja
pelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien
keräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen
jutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen,
varsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja
selvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.

"Ei, lempo vie!" sanoi översti, "ei tässä ole puhe siitä, mikä on
minun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa
tärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä
oikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa,
ja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai
hänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa
viedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on
kolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi
haukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu
lintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi
jotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen."

"Mutta", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko
odotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?

"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä", sanoi isäntä tyytymättömästi,
"tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt
emäntänsä kanssa hänen pikku mökissään."

"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.

"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai
haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin
katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja
koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"

"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa,
tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko
sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran
luo ja asettua niin lähelle?"

"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin
suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin
haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo
ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen
ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut
kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"

Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen
överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.

Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin,
joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä
överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin
oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä
asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja
ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti,
kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja
riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen,
jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä
viehättävästi kutsuivat.

Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin
vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa
ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja
toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen
seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen
kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla
ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.

Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi
tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä
kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin
sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen
vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta
elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän
niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi
yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan
peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen
hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan
lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä
tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään
huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin
pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.

Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu
pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti
lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki
sen kahta vertaa viehättävämmäksi.

Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta
kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin
valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat
hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon
alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin
kiusalliset höyryt.

Ollen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä
hämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset,
jotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa.
Muistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen
mielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa
sysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata
kuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista
ja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.

"Gåsevinge", sanoi hän vakavasti, "uskotko Jumalaan?"

Sen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan
tunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja
pukeutuivat sanoiksi:

"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku
kävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua
tulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota?
Kuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen
matkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja
nääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit
ruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä?
Katsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa
saa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki
tasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä
olet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet
tekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on
taskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. -- -- Kas
tässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta
ihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he
kaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se.
Gåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!"

Niin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja,
joka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi
hän sen kauas jäälle.

Sen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin
majapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa
översti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin
heti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja
huolettomana huomisen päivän vaivoista.

       *       *       *       *       *

Herra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti
kun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa
himmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen
ympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin
översti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa
velvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän
myöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa
kummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki
huolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.

Toisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona
ja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä
kahvipannu.

Herra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella
asemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan
hievahtamatta ja vanhusta katsellen.

Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu
luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se,
översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen
otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät
ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä
olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta
istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois
unen.

"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen
päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan
nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua
kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä
kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."

Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen
överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti
herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen
epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän
yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi
kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä
povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän
todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.

Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen
muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin
kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada
tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa,
pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin
mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.

Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:

"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä
selailin tässä kortit -- sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata
minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole
mitään apua -- minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en
löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"

Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla
valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."

"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet
taskuunne, kun läksimme kotoa?"

"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja
muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani."
Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan
kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää
pulaansa.

"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta
oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä
päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä
järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus.
joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä
kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni.
Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä,
vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä
ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa
parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne,
joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän
silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä,
josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta
tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se
teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä
minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun
nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne
nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota
päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut
ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja
lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn
asti."

"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?"

"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin
tyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta.
Jo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on
kapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää
kurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge,
ja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki
käykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta
tyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme
järjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen
hänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan
kiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa.
No, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko
itseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos!
Onnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista
tänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!"

Heti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja
otti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää.
Sitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota
kiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa,
johon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.

Päästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään,
kun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa,
miten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa
palasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa
valmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin
mahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.

Päivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin
mitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi
vaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu
päättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty
niitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa
sotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja
kaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge
vihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan
tupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan
kankeina.

"Esiin nyt", huusi vanhus, "Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge;
ei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä
armoa anneta missään. Mikä p--e -- täällä ainakin saanee vannoa
sakottomasti -- teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne,
kunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää
teidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa.
Pankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa
menettää jok'ainoaa asiaa."

Onni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan,
niin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi
pihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen
vahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.

Översti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan
keräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen
kuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla
viitaten kutsui häntä luoksensa.

"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset", kuiskasi hän, "antakaa
nyt minulle Paavolan asian paperit."

Herra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä
kuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit,
ulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte
paikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän
vaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään,
odotteli myrskyä.

Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari,
avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa.
"Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.

"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja
pudisti tyytymättömästi päätänsä.

Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta
näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua
hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja
sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."

"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta
malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui
ihan punaisena suuttumuksesta.

Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti
oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään;
kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."

"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta
ja kolmelta viikolta, eikö niin?"

"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja
kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea
minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."

"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa
velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen
ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."

Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan
tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin
erinomaisen hyvin.

Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin
päivällisajaksi.

Päivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken
apulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä
tyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan
tyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu
rankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan
ollutkaan piilossa.

"Gåsevinge", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, "tyhmyydestäkö
vai viisaudesta se vanha narri tunnusti?"

"Molemmista, herra översti", vastasi toinen. "Tyhmyys ja viisaus ovat
hyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä
kyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen."

"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen
pyydetyksi?"

"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän
saa armoa, jos teettää uuden velkakirjan."

"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole
mikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon.
Hankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä
siitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu
tulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat
huonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö
tehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään
asioita vakavuudella."

Herra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia
ja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki
entisetkin huolensa.



Linnavangit.

Suunnitelma.


haimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen
vieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen
ja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty
pahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin
surullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö
niin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista
elävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä
vilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan
ummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.

Eräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai
viisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri
siihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta
ikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki
vallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan
kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan
nuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut,
jotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon
rakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan
kauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.

Kummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä
tarkoitusta.

Asia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä,
laillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen
ukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota
hänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi
tavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa.
Nuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt
kylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa
komerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin
kehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi
ansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa
historiaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen
turvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa
syntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon
johdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin
että leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin
vaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he
rupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka
sydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.

"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?" kysyi tuomari eräässä
kohdassa pojan kertoessa.

"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä
järven rannalla vastapäätä Punkaharjua."

"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?" kysyi edelleen vanhus
naurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.

Mutta nuorukainen vastasi haaveksien: "minä opin uimaan kuin sorsa, ja
kun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman
onnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin
peto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa."

Vanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet
levisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen
arvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten.
Punkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli
liian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi:
"Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit."

Mutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: "Silloin alkoi
musta mies minulle näyttäytyä."

"Perkelekö?" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.

"Kylässä kerrottiin", vastasi poika, "vanhan Kala-Juhanan joskus
auringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan
miehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä
ja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta
minä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään.
Kahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella
kerralla jäin odottamaan."

"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?"

"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi
minuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä
olet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän
oli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä
syysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä."

"Kunnioitusta oikeudelle, poika!" sanoi vanhus, "Ei mitään sinertäviä
öitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu
tänne."

"Mutta kun sanoin hänelle", jatkoi nuorukainen, "ett'en minä uskaltanut
kellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta,
se kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte
tapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin
vedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen
silmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän
minulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja
ratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja
itselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä
aamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen
jonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja
menneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli
vanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta
tuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan
pennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä
minä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin,
kunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen,
astuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja
loppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen
välitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus
katseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin
puolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies
maahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun
olimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän
kysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'"

Mutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.

Silloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden
vedenselkien. Sitte hän sanoi:

"Semmoinen se on."

Hetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: "Voi, voi, semmoista et sinä ole
nähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta
silloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä
rinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä." Ja minä autoin
ja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni,
sanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies
minut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. "Rukoile
isäsi edestä." huusi hän, "rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!"

Minä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta
silloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua
kovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla
ole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani
hänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi:
"Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti
niinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja
järvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle
kuolemaan asti." Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä
sanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: "Leipää sinä olet saanut
maailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut,
vaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan
sitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?" Armollinen
herra laamanni, saanko lopettaa tähän?

"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä
jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi,
että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren
korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän
talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa
leimuavan."

"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.

"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli
murhapolttajan poika."

"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.

"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän
pelastui palosta, ei kukaan tiedä."

"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun
näki hänen harmaat hiuksensa."



Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.



Emsimäinen kirje.


20 p. kesäkuuta --36.

Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot
pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja
kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan
teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo
ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein
kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on
kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja
rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä
kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat
olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta
teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa
ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat
teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät
toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan
anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku
asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.

Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä
vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa
kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun
alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä
päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein
kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.

Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea
paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat
ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin
narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja
kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. --
Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te,
eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle
ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä
tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina
lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus,
kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme
erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä
muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän
omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas
muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi
on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan
tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.

Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt
valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta,
johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva
lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin,
mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan
raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut
jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti.
Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta.
Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on,
vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt
oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä
kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden
ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja
nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät
talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun
viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa
hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja
liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse
tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei
rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja
iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?

Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen
levittänyt hedelmäpuiston, -- unhotin sanoa -- sitä minä en raaskinut
hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana
muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista
näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani
pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja
kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä
tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin
hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että
eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä,
joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli
liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.

Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut,
tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko
aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen.
Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas
kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä
tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan,
istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan
unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin,
niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja
viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan
alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta
myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin
märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä
tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan
muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se
suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.

"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on
hukassa!"

"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet
yllesi, niin sillähän tuosta pääset."

"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että
mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin,
tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana
kesänä on."

"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös,
"mikä sinulla on hätänä?"

Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt
Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli
juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat
olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata
minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se
oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja
latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka
puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella
paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta
kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta
peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä,
milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän
ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään
asti erhetyksessään.

Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta
neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta,
lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen
vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla
melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä
olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla
puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon
pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan
puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen
huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein
minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö.
Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka
päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi
uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet
hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu
eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät
voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä
uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja
silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia
kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista
alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko
päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi,
mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi
veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat
hoideltavanani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä
Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka
hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia.
Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen
tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha.
Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt
hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla
huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen
sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani
pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja
puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan
voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on
kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin
rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni
ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä
kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa.
Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu
menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua
odotan minä häntä jälleen kotiin.

Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin
vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne;
hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin
täyttää teidän oman pyyntönne.



Toinen kirje,


16 p. elokuuta --36.

Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella.
Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja
silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan
hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut
tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen.
Ainiaaksiko ehkä? -- Minä -- toivon vielä.

Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun
iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni
oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet,
miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan
hunajaa kaikesta?

Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo
rannalle; Roosa istui siellä.

"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää
huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa",
sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä
tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa
tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä
oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei
nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin,
hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi _hänen_ silmänsä vettyä,
kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi
Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä,
isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"

Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin
olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin
vien sinut levolle!"

Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja
samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi.
Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka
loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä
elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan
ajatelleet Jumalaa?"

Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä
vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä,
"äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun
enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja
meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun,
ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata
minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi
saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin
lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja
nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa
ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli
suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti
henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä
olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut
heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."

Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa,
ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli
minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi,
isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun
luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen
otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin
vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.

Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme
lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja
unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa:
miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä
ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja
oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi -- siinä keskeytti
hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt
maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan
ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi
valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa;
minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään
merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin
ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi
kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui
eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi
varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon
säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy
loppuansa.

Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä
hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja
me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut
puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin
jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena
iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin;
ainoastaan Roosa -- -- mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon
vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas
meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen
taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä
Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin
ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."

"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.

"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai
lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän
kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin
milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne
näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut
onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä
kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki
maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin
sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai
taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja
minä muistan sen vielä." -- Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni
kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti:
"Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo
hereillä."

Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne
olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit
laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä
iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä
käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se
loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen
kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut
tai hyljännyt?"

Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen
maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"

"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi
viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"

"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en
kuitenkaan joudu kadotetuksi."

"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen
sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on
kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja
aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa
ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää
taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia
jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten
ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi
sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä
hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo
ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei
mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden
armossa."

Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja
lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla
johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa
itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.

Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä
hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin
vihastukseni -- ei, en vihastustani, vaan -- toivottomuuteni, ja
totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.

Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan
kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta
virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta
yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen
muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee,
kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on
mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo
alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja
varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan,
asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin
Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme
takaisin entiseen paikkaamme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta,
ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin
minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa
alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun;
mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin
siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on
minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä
paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti
kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut
auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun
ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi
elää!'"

"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"

"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin
häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen
kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se
on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa
maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa
seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut
nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti
ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi
päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen
aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja
elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa
ja valossa."

Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä,
juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. -- Hirmuista tuli, hyvä herra,
ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili
minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta
sieluansa.

Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä
selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo
lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan
ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä.
Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja
kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa
suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa
ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista
elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet
semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te
uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä
elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista
maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä
kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.

Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos
teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy
tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää
minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista
elämää. Voikaa hyvin!



Kolmas kirje.


20 p. kesäkuuta --37.

Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin
Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette
aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen
toistella.

-- -- 21 päivä tammikuuta --37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden
maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon
nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen
myrkkyä?

Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin
katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan
piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa
sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja
varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin
oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.

Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva.
Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista
täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.

7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy
heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei
unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte
valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut
ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa,
eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin
kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja
mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä
olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu
ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin
lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme
tunnustaisi sitä valoksi.

17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen
valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä
talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt
huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen
portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan
pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin
hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin
ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi,
yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian
raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista
liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana
vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee
lopuksi?

17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä.
Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän
jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo
lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.

25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa
näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet
lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä
vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.

1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii
hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain
maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi:
luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin
sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja.
Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden
vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä
johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot,
kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot,
jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä
sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä
kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja
iloista uutta päivää.

28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen
lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän
lohdutuksenne! -- Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on
keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan
paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat:
Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja
muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu,
ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi
maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin
lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku
huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun
hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen
asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen
sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä
ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee
johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että
hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt
semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä
sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on
laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne
tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta
silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät
ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään
niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee
ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä
maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän
nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä
luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! -- Turhuuden
ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on
pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni
silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän
rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!

1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin
silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä!
Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja
sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt
rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja
sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella
äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on
Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän -- -- Minua kutsutaan
hänen luoksensa. -- --

Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen
toisemme!

       *       *       *       *       *

Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta,
jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.

Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen
iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa
katsahtaa.

Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein
puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina
tuo unta.

Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi
vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on
luonnon järjestys.

Vanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin
puutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti
ja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä
nuhtelin häntä. "No", sanoi hän, "ketä varten me niitä sitte
hoitelemme?" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin
pois.

Tunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön,
joka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa
kaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.

Antakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää
ajatuksiani koossa. -- Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän
teille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime
ajoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta
kirjettä. Jääkää hyvästi!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suorasanaisia runoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.