Title: Klondyken kuningas
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Klondyken kuningas" ***


KLONDYKEN KUNINGAS

Kirj.

JACK LONDON

Suomentanut Kerttu Tuura



Otava, Helsinki, 1919.



EDELLINEN OSA



1


Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran,
veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen
tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja
kalkkijuoman suhteellisista avuista keripukin parannuskeinoina. He
pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähänväliä synkkään
äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella
seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crap-pöytä oli tyhjä. Yksi ainoa
mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona
pyörinyt, ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä
jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen
naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä
"Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet
eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä
olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria
valssia viulun ja pianon soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide
Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla, ja kullankaivu lännessä
ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten
kukkarot olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista.
Klondykea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet
olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla
sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei ollut talvella
saatavissa, ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa
suurissa leireissä napaseudun pitkän yön kestäessä. Päivät olivat
ikäviä, heidän kukkaronsa olivat hyvin täynnä, ja ainoa ajanviete
oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä,
ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi
Charley Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?
Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan
MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimmäinen ravintoloitsija ja pelaaja,
Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja
liittyi uunin luona olevaan pariin.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen
kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen,
kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä
ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen
ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen
hälveten, kunnes kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan
haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja rapsi lumen
intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän
olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Kanadan
ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen
kättään.

"Hoi, Päivänpaiste!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää
nähdä sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi
tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee
Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerta. Missä
on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään
kättä. Olaf Henderson ja Ranskan-Louis, molemmat Bone Creekin
osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin
olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän
rinnallaan aivan pienikasvuiselta.

"Hoi, Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Päivänpaisteeksi
nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aion hankkia teille
kaikille pääntäyteisen humalan -- Ymmärrättekö? ja sinulle myös,
Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni -- vai? Tule
ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen.
"Sehän on Päivänpaiste", huusi Neito, joka ensimmäiseksi tunsi
hänet huoneen valossa. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät
lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin
kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Päivänpaisteen tultua kävi koko huone
äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä.
Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka
kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Päivänpaiste", vilkastui
valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala
tarttui, alkoivat pyöriä aivan kuin olisivat todella olleet huvitetut
tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun
Päivänpaiste oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen
innokkaan tervetuliaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve, Charley! Mikä teitä
kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä, kuin ruumisarkut maksaisivat
vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton
vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni
ja aion sitä käyttää. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo
vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuteni hurjastelu. Oletteko kaikki
mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit
farao-pelissä ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa
nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkakukkaronsa ja asetti
sen korkeimmalle kortille.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Päivänpaiste
voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle, ja ravintolan
punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa
vaakakupissa ja pani sen Päivänpaisteen pussiin. Kun valssi oli
takahuoneessa päättynyt, keksi Päivänpaisteen silmä nuo kolme paria,
joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja
yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja
lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se --"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates
väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Päivänpaiste iloisesti. "Syyhyinen
yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi.
Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito
pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä
myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana lattialla,
missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo
kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset
tanssivat intiaanisaappaissa, ja huoneessa vallitsi kohta kova melu.
Päivänpaiste oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin
ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät
siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen
tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat
sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökäyttivät viinurit
takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen:
"Päivänpaiste on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät, ja viinurit
saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat, ja pian
olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin, ja
rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden
miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Harnishin muulla kuin Päivänpaisteen nimellä.
Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta,
että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän
villahuovistaan ja väittää että "päivä jo paistaa". Häntä pidettiin
vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa
kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset
kuin Ai Mavo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta
he olivat tulleet maahan Kallio-vuorten poikki, Hudson Bay-maasta
idässä. Hän sitävastoin oli ensimmäisenä kulkenut Chilcootin ja
Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin, hän
oli kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin
kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut sieltä yhden kera. Neljä
oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan.
Ja kaksitoista vuotta oli Elam Harnish yhä kaivanut kultaa, väliin
napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän
oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta
maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä olomuodosta. Forty
Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään
pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan
hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli
tehnyt historiaa ja maantiedettä, ja ne, jotka seurasivat häntä,
kirjoittivat hänen retkistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen
jalkansa olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan
-- yhtä nuoren kuin hän -- sankareista pidettiin häntä vanhimpana.
Iältään oli hän muita nuorempi. Teoissa hän oli muita etevämpi. Kun
kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin
heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja
moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo
leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet
huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi.
Yukonissa miehet panivat kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja
ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa.
Eikä Elam Harnish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennen kaikkea
oikea miesten mies, ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä
voimakas. Ympäristö oli ratkaissut, minkä muodon tämä peli sai.
Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa, ja hänen isänsä oli muuttanut
Länsi-Oregoniin, minkä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa.
Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa
oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä,
mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varmaan,
vaikka niukan palkan vuoksi ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi
korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki, ja jos hän sai vähemmän
kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Harnish
kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä
rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt
jäljelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti,
siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan.
Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta, ja neljäkymmentätuhatta oli
pienoinen voitto siitä panoksesta -- sillä saattoi kustantaa ryypyn
ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: _vaivoin
hankittu on helposti menetetty_. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä
Elam Harnish tarjosi taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin
lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta,
läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa,
ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina.
Tämä oli hänen yönsä, eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään.
Eipä silti, että Elam Harnish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt
whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja väkevä, liian terve
sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen.
Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin hän vietti kuukausia
yhteen menoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut
vuoden yhteen menoon kahviakaan juomatta. Mutta hän piti seurasta,
ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää
ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan
olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se
oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraaja huvitusta. Hän ei tuntenut
mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli
samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä
oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat,
jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat
housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty
villahuovasta. Pitkät, villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat
hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnassa,
joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli
karvalakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat
riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat
poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama
hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka
ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti
vanhemmalta kuin kolmikymmenvuotiaalta, ja kuitenkin oli hän
paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen.
Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin
määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä
hän oli kestänyt ja kokenut ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen
olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä
jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään,
värähteli hänen äänessään ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti
tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä
lievensivät kauniisti ylöspäin kaartuvat suupielet. Ne tekivät
hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt
tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämä miellyttävät
pikkupiirteet peittivät hänen luonnonlaatunsa, joka pohjaltaan oli
kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi tehnyt julman ja kovan
vaikutuksen. Nenä oli laiha, isosieraiminen, sirorakenteinen ja
suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis
ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania
muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja
hyvin mustat, ja niiden kiilto jonka vain hyvä terveys saattoi
lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald
kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?" sanoi Olaf
Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskan-Louis. "Se poika on
silkkaa kultaa -- --"

"Ja kun kaikkivaltias Jumala huuhtoo esille Päivänpaisteen sielun
viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti Mac Donald,
"täytyy kaikkivaltiaan Jumalan rakentaa vesipato, sillä tavallinen
huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelipaikan pitäjään
syvästi ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskan-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun
sen päälle -- vai?"



2


Kello oli kaksi aamulla, kun tanssijat keskeyttivät tanssinsa
puoleksi tunniksi saadakseen jotakin syötävää. Ja juuri sillä
hetkellä ehdotti Jack Kearns, että pelattaisiin pokeria. Jack
Kearns oli kookas, lihava mies, joka Bettlesin kera oli tehnyt
onnettoman retken Koyokukin pääjuoksun varrelle kauas napapiirin
pohjoispuolelle. Tämän jälkeen Kearns oli ollut Forty Milessä
ja Sixty Milessä ja ryhtyi sitten toisenlaisiin keinotteluihin
tilaamalla Yhdysvalloista pienen sahan ja jokihöyrylaivan. Edellisen
olivat jo intiaanit ja koirat hinanneet Chilcootin solan läpi ja sen
piti tulla Yukoniin varhain kesällä, jäiden lähdön jälkeen. Myöhemmin
kesällä, kun Beringin meri ja Yukonin suupuoli olivat jäästä vapaat,
piti höyrylaivan tulla virtaa ylöspäin täydessä ruokatavaralastissa.

Jack Kearns ehdotti pokeria. Ranskan-Louis, Dan MacDonald ja
Campbell (joka oli löytänyt Moosehidessa kultasuonen), kaikki nämä
kolme, jotka eivät tanssineet, koska ei ollut tarpeeksi tyttöjä,
yhtyivät ehdotukseen. He etsivät parhaillaan viidettä miestä, kun
Päivänpaiste ilmestyi takahuoneesta Neito käsipuolessaan ja tanssijat
kintereillään. Vastaukseksi pokerinpelaajien kysymykseen hän tuli
heidän pöytänsä ääreen nurkkaan.

"Teitä tarvitaan, jotta peli saataisiin käyntiin", sanoi Campbell.
"Millainen onni teillä on?"

"Se on varmasti hyvä tänä yönä", vastasi Päivänpaiste innokkaasti ja
tunsi samalla Neidon varoittavasti puristavan käsivarttaan. Neito
odotti häntä tanssiin. "Minulla on varmasti onni myötäni, mutta menen
mieluummin tanssimaan. En halua riistää teiltä kaikkia rahojanne."

Ei kukaan väittänyt vastaan. He pitivät hänen kieltoaan lopullisena,
ja Neito puristi hänen käsivarttaan johdattaakseen hänet
illallisseuraan, kun hänen mielensä muuttuikin. Se ei johtunut siitä,
ettei häntä olisi haluttanut tanssia, eikä siitä, että hän olisi
tahtonut loukata tyttöä. Se johtui vain siitä, että tuo vaatelias
puristus hänen käsivarressaan sai hänen vapaan miehenluontonsa
kapinoimaan. Tästä hänen luonteenominaisuudestaan johtui, ettei hän
kaivannut ketään naista toverikseen. Hän oli naisten suosikki siitä
huolimatta, ettei hänellä ollut heistä vieviä ajatuksia. He olivat
leikkikaluja, osa elämän leikin tarjoamasta huvista. Hän piti naisia
whiskyn ja pelin veroisina ja oli pannut merkille, että oli paljon
helpompi lähteä juomien ja korttien äärestä kuin naisen luota, kun
mies kerran oli oikein kietoutunut pauloihin.

Hän oli oman itsensä orja, mikä on luonnollista terveelle
itsekkyydelle, mutta hän ei tahtonut olla kenenkään toisen orja.
Rakkauden suloinen orjuus oli jotakin, jota hän ei käsittänyt.
Miehet, jotka hän oli nähnyt lemmenpauloissa, tuntuivat hänestä
mielenvikaisilta, ja hulluutta ei hänen mielestään kannattanut
tutkistella. Mutta miesten toveruus oli jotakin toista kuin
naisten rakkaus. Toveruudessa ei ollut orjuutta. Toveruus on
kuin liikeyritys, missä miehet rehellisesti jakavat keskenään
voiton, eivät vainoa toisiaan, vaan jakavat vaarat samoillessaan
intiaanipolkuja, jokia ja vuoria tavoitellessaan onnea ja rikkautta.
Mies ja nainen vainoavat toisiaan, ja toisen tai toisen täytyy
saada toinen alistumaan. Toveruus on vallan toisenlaista. Siinä ei
ole mitään orjuutta; ja vaikka hän, joka todella oli voimakas eikä
vain voimakkaan näköinen, antoi paljoa enemmän kuin sai, ei hän
antanut mitään pakosta, vaan antoi kaiken kuninkaallisen loistavana
lahjana. Ja hän jakoi anteliaasti lahjoina työtään ja sankarillisia
ponnistuksiaan. Jos saa kantaa päiväkausia myrskyisissä vuorisolissa
ja sääskiparvien peittämillä soilla kaksi kertaa niin suuria taakkoja
kuin toverinsa, niin siinä ei ole epärehellisyyttä eikä pakkoa.
Kukin yrittää parhaansa mukaan. Se oli rehellistä kauppaa, se kuului
yrityksen luonteeseen. Muutamat miehet ovat voimakkaampia kuin
toiset -- se on totta. Mutta kun jokainen tekee voitavansa, on peli
rehellistä, kunnian vaatimukset on täytetty ja kaikki on rehellisesti
jaettu.

Mutta naiset olivat vallan toisenlaisia. Naiset antoivat vähän
ja vaativat kaikki. Naisilla oli esiliinannauhat, ja he olivat
halukkaat kietomaan niihin jokaisen miehen, joka vain pari kertaa
katsahtikin heidän puoleensa. Sellainen oli Neitokin, joka haukotteli
suuntäydeltä hänen tullessaan ja oli onnellinen, kun pääsi hänen
kanssaan tanssimaan. Yksi tanssi kävi päinsä, mutta jos tanssi
hänen kanssaan kaksi ja kolme kertaa ja vielä useammin, puristi
Neito hänen käsivarttaan, kun häntä pyydettiin pokeria pelaamaan.
Se oli tuo inhottava esiliinannauha, ensimmäinen niistä monista
pakotusyrityksistä, joita Neito tulisi häntä kohtaan tekemään, jos
hän vain kerrankin alistuisi. Eipä silti, ettei hän olisi ollut
soma tyttö, terve ja voimakas ja kaunis katsella, ja erinomainen
tanssimaan sen lisäksi, mutta hän oli nainen, jolla oli naisten
kaikki halut sitoa hänet esiliinannauhallaan ja kietoa hänet käsistä
ja jaloista merkitäkseen hänet poltinraudalla. Kernaammin pelasi hän
pokeria. Sitäpaitsi hän piti pokerista yhtä paljon kuin tanssista.

Käsivarressa tuntuva puristus herätti hänessä vastustushalun, ja hän
sanoi:

"Tekisipä sentään mieleni peitota teidät kaikki."

Taas tunsi hän käsivarttaan puristettavan. Neito koetti kietoa
esiliinannauhan hänen ympärilleen. Murto-osan sekunnista oli hän
villi-ihminen, jota vallitsi mieletön pelko, ja halu murhata tuo
nainen heräsi hänessä. Tänä äärettömän lyhyenä hetkenä oli hän aivan
pelästyneen tiikerin kaltainen, jonka täyttää raivo ja pelko, kun se
huomaa satimen. Ellei hän olisi ollut muuta kuin villi, olisi hän
hurjana paennut tai hyökännyt naisen kimppuun ja surmannut hänet.
Mutta samalla liikkuivat hänessä kurin taltuttamien sukupolvien
veret, kurin, jonka avulla ihmisestä on saatu epätäydellinen
yhteiskuntaeläin. Hienotunteisuus ja myötätunto taistelivat hänessä,
ja hän hymyili katsoessaan Neitoa silmiin ja sanoi:

"Mene hankkimaan jotakin suuhunpantavaa. Minun ei ole nälkä. Ja pian
tulen taas tanssimaan. Yöhän on vasta alulla. Mene, tyttöseni."

Hän irroitti käsivartensa ja taputti tyttöä leikillisesti olkapäälle
ja kääntyi samalla pokerinpelaajain puoleen.

"Heittäkäähän panosraja, niin tulen mukaan."

"Rajana on katto", sanoi Jack Kearns.

"Ottakaa pois katto."

Pelaajat vilkaisivat toinen toiseensa, ja Kearns sanoi: "Katto on
poissa."

Elam Harnish vaipui tyhjään tuoliin, aikoi ottaa esiin
kultakukkaronsa, mutta muutti mieltään. Neito näytti hetkisen
nyrpeältä ja läksi sitten muiden tanssijoiden pariin.

"Tuon sinulle voileivän, Päivänpaiste", sanoi hän katsahtaen olkansa
takaa.

Päivänpaiste nyökäytti päätään. Tyttö hymyili hänelle
anteeksiantavasti. Hän oli katkaissut esiliinannauhan, eikä hänen
ollut tarvinnut liian kovasti loukata tytön tunteita.

"Pelatkaamme merkeillä", ehdotti hän. "Rahat saavat aina pöydän
epäjärjestykseen... Jos se teitä miellyttää?"

"Minä olen halukas", vastasi Hal Campbell. "Minun merkkini vastaavat
viittäsataa."

"Minun samoin", vastasi Harnish, ja toisetkin määräsivät omien
merkkiensä arvon. Ranskan-Louis, joka oli kohtuullisin heistä,
määräsi omat merkkinsä sadan dollarin arvoisiksi kunkin.

Alaskassa ei tähän aikaan ollut roistoja eikä väärinpelaajia.
Pelattiin rehellisesti, ja miehet luottivat toisiinsa. Miehen sana
oli yhtä hyvä kuin hänen kultansa vaakakupissa. Merkki oli litteä,
pitkulainen pikkulaatta, noin sentin arvoinen. Mutta kun pani merkin
peliin ja ilmoitti sen arvoksi viisisataa dollaria, niin sen arvoksi
hyväksyttiin viisisataa dollaria. Voitti sen ken tahansa, hän tiesi
merkin liikkeeseenlaskijan lunastavan sen kultahiekkamäärällä,
jonka arvoksi vaaka osoitti viisisataa dollaria. Kun merkit olivat
erivärisiä, ei omistajan ollut vaikea erottaa niitä muitten
merkeistä. Näinä Yukonin seudun alkuaikoina ei kukaan vielä edes
uneksinutkaan pelata panokset pöydällä. Mies vastasi pelitappioistaan
koko omaisuudellaan, eikä kukaan välittänyt siitä, missä hänen
omaisuutensa oli tai minkälainen se oli.

Harnish nosti ja joutui jakajaksi. Onneaan parantaakseen hän kortteja
sekoittaessaan käski viinurin tuoda lasin kaikille läsnäoleville.
Antaessaan ensimmäisen kortin vasemmalla istuvalle MacDonaldille hän
sanoi:

"Menkää nyt syvälle kaivokseen, likanaamaiset eskimot ja
siwashi-lurjukset. Menkää kaivoksen pohjalle ja kaivakaa syvään!
Vetoköysi tiukalle! Vääntäkää vipua kaikella väellä, kiskokaa
vetonuoria koko voimallanne ja painollanne! Hei -- juu! Hei -- juu!
Tie auki ja lakit käteen! Tässä tulee ankara työ, ennenkuin aamuun
päästään. Ja muutamat vielä saavat mustelmia -- oikein tuntuvia."

Kun peli pääsi alkuun, vaikenivat pelaajat miltei kokonaan, vaikka
heidän ympärillään jatkui liikettä ja hälinää. Elam Harnish oli
sytyttänyt kipinän. Tivoliin tuli kullankaivaja toisensa jälkeen ja
jäi sinne. Kun Päivänpaiste oli hurjalla päällä, ei kukaan muukaan
ollut murheellinen. Tanssilattia oli täynnä. Kun naisia ei riittänyt,
kääri moni mies silkkinenäliinan käsivarteensa naisellisuutensa
merkiksi ja tanssi muiden miesten kanssa. Kaikki pelipöydät olivat
tungokseen asti täynnä, ja pitkän tarjoilupöydän ääressä juttelevien
ja uunin eteen kokoontuneiden miesten ääniä säesti rahojen
säännöllinen kilinä ja rulettihyrrän vuoroin vaimeneva ja vuoroin
kiihtyvä terävä surina. Kaikki Yukonin yölle ominaiset sekalaiset
ainekset olivat Tivolissa.

Pelionni vaihteli yksitoikkoisesti, sillä hyviä kortteja ei ollut
kukaan vielä saanut. Seurauksena oli, että korkea peli muuttui
peliksi pienillä panoksilla, vaikk'ei mikään peli kestänyt kauan.
Milloin voitti toinen, milloin toinen.

Mutta kello kolmelta alkoivat pelaajat saada hyviä kortteja. Nyt
tuli se suurhetki, jota miehet pokeripelissä odottavat viikkokausia.
Sanoma tästä levisi kautta Tivolin. Katselijat kävivät hiljaisiksi.
Etäämpänä seisovat lakkasivat juttelemasta ja tulivat pöydän luo.
Pelaajat jättivät muut pelipöydät ja tanssihuone jäi tyhjäksi,
ja lopulta seisoi pokeripöydän ympärillä alun toistasataa henkeä
taajana, äänettömänä ryhmänä. Katsojat olivat alkaneet lyödä
vetoja suurista summista, ennenkuin voitto oli ratkaistu, ja vedot
pienenivät jälleen, kun ratkaisu viipyi. Kearns oli jakanut kortit,
ja Ranskan-Louis oli avannut pelin yhdellä merkillä, jonka arvo oli
sata dollaria. Campbell "kuulosti".

Mutta Elam Harnish, joka sitten oli vuorossa, löi pöytään viisisataa
dollaria, huomauttaen MacDonaldille, että päästi tämän halvalla
peliin.

MacDonald vilkaisi vielä kortteihinsa ja pani peliin tuhatta
dollaria vastaavat merkit. Kearns, joka kauan tarkasteli korttejaan,
kuulosti lopulta. Ranskan-Louis sai siis, päästääkseen peliin,
suorittaa yhdeksänsataa dollaria, jotka hän suorittikin, samoin
kauan aprikoimaan. Campbell sai niinikään suorittaa yhdeksänsataa
saadakseen jäädä peliin ja ostaakseen uudet kortit, mutta kaikkien
ihmeeksi hän noiden yhdeksänsadan lisäksi pani peliin vielä tuhat
dollaria.

"Olettepa lopulta päässeet vauhtiin", huomautti Harnish, kun näki
panokset ja vielä lisäsi tuhat dollaria. "Aamuun päästessä peli
varmaankin kohoaa, ja parasta on, että te kaikki varustaudutte."

"Samat sanat", jatkoi MacDonald ostaen uudet kortit
kahdellatuhannella dollarilla ja pannen peliin vielä tuhat dollaria.

Peli oli päässyt sille asteelle, että pelaajat täysin tajusivat
suurten summien olevan kysymyksessä. Vaikk'ei heidän kasvoistaan
näkynyt mitään, oli joka mies tahtomattaan jännityksessä. Jokainen
koetti näyttää luonnolliselta, ja jokaisen "luonnollisuus" oli
erilainen. Hal Campbell teeskenteli tavallista varovaisuuttaan.
Ranskan-Louisin mielenkiinto ilmeni selvästi. MacDonald säilytti
tavallisen hyväntahtoisuutensa, vaikka se ilmeni hiukan liioitellussa
muodossa. Kearns oli kylmä, intohimoton ja epäluuloinen, ja
Elam Harnish taas oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin aina.
Yksitoistatuhatta dollaria oli jo pelissä, ja merkit olivat sikin
sokin läjässä keskellä pöytää.

"Minulla ei ole enää merkkejä", huomautti Kearns valittaen. "Meidän
on parasta ruveta pitämään kirjaa."

"Olen hyvilläni, että kestätte", kuului MacDonaldin rohkaiseva
vastaus.

"En minä vielä lopeta. Minulla on tuhat dollaria, mutt'ei kukaan
estäne teitä korottamasta."

"Korottamasta -- hiiteen. Uskokaa se, että minä saan kortteja yhtä
hyvin kuin tekin." Kearns katsoi korttejaan.

"Sanonpa teille, Mac, mitä teen. Minulla on sellaiset kortit, että
kuulostan kolmella tuhannella."

Hän kirjoitti summan paperiliuskalle, piirsi siihen nimensä ja heitti
sen keskelle pöytää.

Kaikkien katseet kohdistuivat Ranskan-Louisiin. Hän hypisteli
korttejaan hetkisen hermostuneesti. Sitten hän kirahti: "Ei
ainoatakaan kunnon korttia, perhana vie!" ja heitti äkeissään
korttinsa hylättyjen korttien läjään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä alun toistasataa silmäparia suuntasi
katseensa Campbelliin.

"En huolisi korttejanne, Jack", sanoi hän suorittaen pakolliset
kaksituhatta dollaria.

Silmät kääntyivät Harnishiin, joka kirjoitti jotakin paperipalaselle
ja työnsi sen keskemmälle pöytää.

"Aion opettaa teille kaikille, ettei tämä ole mikään pyhäkoulu
eikä armeliaisuusseura", hän sanoi. "Näen teidät, Jack, ja korotan
tuhannella. Kas tässä, Mac, rahat, jotka saatte korteillanne."

"Minä en korteistani suurin kostu, mutta kuitenkin vielä korotan
tuhannella", oli MacDonaldin vastaus. "Onko teillä, Jack, vielä
kortteja?"

"Onhan täällä muutama." Kearns hypisteli korttejaan pitkän aikaa. "Ja
minä tulen niillä peliin. Mutta teidän täytyy saada tietää millainen
on asemani. Ensin höyrylaivani, Bella, tiedättehän, jonka arvo on
kaksikymmentätuhatta yhtä varmasti kuin se on unssin arvoinen.
Sitten minulla on Sixty Milessä viidentuhannen arvosta tavaroita
hyllyllä. Ja tiedätte, että minulla on saha tulossa tänne. Se on nyt
Linderman-järvellä, ja lotja on rakenteilla."

"Tulkaa vain peliin, olette täysin kelvollinen", oli Päivänpaisteen
vastaus. "Ja kun kerran tällaisista tuli puhe, niin minäkin samalla
mainitsen, että minulla on kaksikymmentätuhatta Macin kassakaapissa
ja toisen kahdenkymmenen arvosta Moosehiden valtausosuuksia.
Tunnettehan maaperän, Campbell. Kelpaako?"

"Varmasti, Päivänpaiste."

"Korkeako peli nyt on?" kysyi Kearns. "Kuulostaminen kaksituhatta."

"Te saatte varmasti pietin, jos tulette peliin", varoitti
Päivänpaiste.

"Minulla on erinomaiset kortit", sanoi Kearns, pannen kahdentuhannen
arvoisen paperiliuskaleensa yhäti kasvavaan läjään pöydän keskelle.
"Tunnen miten selkääni syyhyttää."

"On minullakin tavalliset kortit", ilmoitti Campbell, pistäen
paperilippunsa kasaan. "Mutta niillä ei kannata korottaa."

"Minun korteillani kannattaa", pisti Päivänpaiste väliin ja kirjoitti
sitten ääneti paperilipulle. "Kuulostan tuhannella ja korotan
toisella mokomalla."

Neito, joka seisoi hänen takanaan, teki sellaista, mitä ei miehen
paras ystäväkään ole oikeutettu tekemään. Kurottautuen Päivänpaisteen
olkapään ylitse hän otti käteensä tämän kortit ja katsoi niitä pitäen
samalla noiden viiden kortin kuvapuolta varjossa rintaansa vasten.
Hän näki, että siinä oli kolme kuningatarta ja kaksi kahdeksikkoa,
mutta kukaan ei arvannut mitä hän näki. Kaikki pelaajat tarkkasivat
hänen kasvojaan, kun hän katsoi kortteja, mutta ne eivät ilmaisseet
mitään. Hänen kasvonsa olivat kuin jäästä, sillä niiden ilme oli sama
hänen katsoessaan ja jälkeenpäin. Ei ainoakaan lihas värähtänyt,
sieraimet eivät rahtuakaan laajentuneet eivätkä silmät välähtäneet.
Hän asetti kortit kuvapuoli alaspäin takaisin pöydälle, ja häntä
tarkanneet katseet kääntyivät hitaasti poispäin saamatta tietää
mitään.

MacDonald hymyili hyväntahtoisesti. "Näen panoksenne, Päivänpaiste ja
korotan nyt kahdellatuhannella. Millaiset kortit teillä on, Jack?"

"Älähän hätäile, Mac. On minullakin kortit. Panen kolme tuhatta. Ja
sitten on vielä Päivänpaisteen vuoro."

"Niin onkin", myönsi Päivänpaiste Campbellin heitettyä pöydälle
korttinsa. "Hän tietää mitä hänellä on ja pelaa sen mukaisesti. Minä
kuulostan kahdellatuhannella, ja sitten saatte nähdä kuka voittaa."

Kuolonhiljaisuudessa kuuluivat vain noiden kolmen pelaajan hillityt
äänet. Kolmekymmentäneljätuhatta dollaria oli jo pelissä, ja peli oli
vielä tuskin puolessa. Neidon hämmästykseksi Päivänpaiste piti kolme
rouvaansa, hylkäsi kahdeksikkonsa ja vaati kahta uutta korttia. Ja
nyt ei Neitokaan uskaltanut katsoa, mitä hän oli saanut. Hän tunsi
valtansa rajan. Eikä Päivänpaistekaan katsonut. Nuo kaksi korttia
olivat pöydällä kuvapuoli alaspäin, kuten jakaja oli ne heittänyt.
"Haluatko kortteja"? kysyi Kearns MacDonaldilta.

"Omani riittävät", kuului vastaus.

"Voitte pyytää, jos haluatte, sen tiedätte", varoitti Kearns häntä.

"En välitä."

Kearns osti itselleen kaksi korttia, mutt'ei katsonut niitä.

Harnish antoi korttiensa vielä olla pöydällä.

"En milloinkaan lähde pelistä kesken", sanoi hän hitaasti, katsoen
ravintoloitsijaan. "Antakaa tulla, Mac."

MacDonald tarkasteli korttejaan huolellisesti, ollakseen täysin varma
siitä, ettei hänellä ollut huonoja, kirjoitti summan paperipalaselle
ja pani sen pöydällä olevaan läjään, virkkaen vain:

"Viisituhatta."

Kearns, jota kaikkien silmät tarkkasivat, katsoi kahta uutta
korttiaan, luki kaikki korttinsa ollakseen varma siitä, ettei hänellä
ollut liikoja kortteja, ja kirjoitti jotakin paperille.

"Korotan vain pienellä tuhannella, juuri niin paljolla, että voin
pitää puoliani Päivänpaistetta vastaan."

Jännittyneiden katselijain katseet suuntautuivat Päivänpaisteeseen,
joka niinikään tarkasteli saamiaan uusia kortteja ja laski, oliko
hänellä todella kaikkiaan viisi.

"Korotan vielä viidellätuhannella ... voidakseni pitää puoliani teitä
vastaan, Jack."

"Ja minäkin korotan viidellätuhannella, pitääkseni puoliani Jackia
vastaan", sanoi MacDonald vuorostaan.

Hänen äänensä oli hieman käheä ja värähtelevä, ja suupielet
vavahtelivat hermostuneesti hänen puhuessaan.

Kearns oli kalpea, ja hänen kätensä vapisi, kun hän kirjoitti summan
paperille. Mutta hänen äänensä oli muuttumaton.

"Minä korotan vielä viidellätuhannella", sanoi hän. Päivänpaiste
oli taas kaikkien huomion esineenä. Katossa palavista öljylampuista
lankesi valo hänen hikiselle otsalleen. Poskien pronssiväri oli
tummentunut veren noustessa päähän. Hänen mustat silmänsä säihkyivät,
ja hänen sieraimensa olivat laajentuneet ja jännittyneet. Sieraimet
olivat suuret. Ne olivat perintöä villeiltä esi-isiltä, joilta hän
myös oli perinyt erinomaiset keuhkonsa ja avaran henkitorvensa.

"Kortit paranevat tänä iltana kerta kerralta", huomautti Kearns.
"Ja sen vuoksi on velvollisuus sanoa: korota, Jack, korota. Ja minä
korotan viidellätuhannella."

Päivänpaiste nojautui tuolinsa selkämykseen ja katseli öljylamppuun
samalla kuin laski ääneen.

"Viime kierroksella oli aika yhdeksäntuhatta, ja minä
kuulostin ja korotin yhdellätoistatuhannella -- siis yhteensä
kolmekymmentätuhatta. Voin enää vastata vain kymmenestä."
Hän kumartui eteenpäin ja katsahti Kearnsiin. "Ostan siis
kymmenellätuhannella."

"Voitte korottaa jos haluatte", vastasi Kearns. "Koiranne ovat
viidentuhannen arvoiset tässä pelissä."

"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa
huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin
jo ostomääräni."

MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan
kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas
värähtänyt. Kuului vain ilman veto valtavassa takassa ja ulkoa
hirsiseinän vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö
pelattu näin suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein,
mistä seudun historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:

"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."

Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.

"Siis minäkin ostan kortit."

MacDonald lisäsi läjään viidentuhannen lippunsa.

Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yht'aikaa miehet ääneti
laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa
kaulaansa paremmin nähdäkseen. Päivänpaisteella oli neljä rouvaa
ja ässä, MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla
neljä kuningasta ja kolmonen. Kearns pyyhkäisi panokset molemmilla
käsivarsillaan omalle pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.

Päivänpaiste otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen
sanoi:

"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat
voittaa minut, ja hänellä oli ne."

"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen
Campbellin puoleen.

"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkua kummallekin
taholle -- hyvät pelikortit."

"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin
saanut viisi samanväristä."

"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle
juttu maksoi kuusituhatta."

"Olisitte jatkanut", sanoi Päivänpaiste naurahtaen. "Silloin en
minäkään olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt minun on tehtävä
postinkuljetussopimus Billy Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti
Dyeaan. Suuriko on saaliinne, Jack?"

Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Päivänpaiste
veti panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin
sormin pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmästymättä
summan.

"Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt
varakas mies, Jack."

Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.

"Tarjoisin ryypyt", sanoi MacDonald, "mutta tämä talo ei enää ole
minun."

"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä
huuliaan. "Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta
minä tarjoan juomat."

"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Päivänpaiste
kaikille ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui
Neidon käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta
alullaan; ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa, Rawlins,
minä suostun tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna
kello yhdeksän -- vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunvinguttaja
on?"



3


Tämä oli Päivänpaisteen yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja
johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeiluhalun muihinkin.
Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereittensa mielestä,
ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin
mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei
tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin,
että kun yö oli Päivänpaisteen, niin viha ja murhe oli kiellettyä.
Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaisia joskus
oli tapahtunut, ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu
on, ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan
Päivänpaiste saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla
onnellinen tai mennä kotiin.

Päivänpaiste oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa
Kearnsille antamalla kahdenkymmenentuhannen arvosta kultahiekkaa
ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten
järjesti hän postinkuljetussopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja
ryhtyi valmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan
Kamaa, koiriensa ajajaa, joka oli tananaw-intiaani ja oli joutunut
kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten riistäjäin palvelukseen.
Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään,
äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen
ympärillään Päivänpaisteen antaessa hänelle määräyksiään.

"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä
Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka -- kai haluatte
koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."

"Riittävästi koiranruokaa, Kama."

"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei
tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"

"Ei mitään", vastasi Päivänpaiste päättäväisesti. "Paljon pakkasta."

"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja
tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta,
paljon työtä, kaikki hyvin."

"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis
kello yhdeksän."

Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti
huoneesta, järkähtämättömänä, sfinksin kaltaisena, tervehtimättä
ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Päivänpaisteen
syrjään muista.

"Kuulehan, Päivänpaiste, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi",
sanoi hän hiljaa.

"En ole mikään kitupiikki."

"Minulla on kahdeksantuhatta Macin kassakaapissa", alkoi tyttö.

Mutta Päivänpaiste keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin
lähellä hänen mielikuvituksessaan, ja hän arkaili kuin kesytön varsa.

"En tarvitse", sanoi hän. "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana
lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule,
mennään tanssimaan."

"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani.
Lainaisin ne sinulle -- alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti
nähdessään Päivänpaisteen käyvän levottomaksi.

"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun
sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei
kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aion nyt hankkia leipäni
postinkuljetuksella."

"Päivänpaiste", kuiskasi tyttö hellästi.

Mutta taitavasti teeskennellen äkillistä hurjapäisyyttä Päivänpaiste
vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä,
mietiskeli Neito, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei
häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.

Kello kuudelta aamulla, paljosta paloviinasta huolimatta,
Päivänpaiste vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden
tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä
asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja
tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten
painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli
mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut
hänen kättään pöytään. Kookkuudestaan huolimatta joutuivat Olaf
Henderson ja Ranskan-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan
voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen
lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.

"Kuulkaa te kaikki!" huusi hän. "Aion tehdä kaksi temppua: ensin
punnitsen kultahiekkakukkaroni ja panen sitten sen veikkaan, että
teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin
kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikki
tyynni pulskasti lattiasta."

"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskan-Louis ääni ylinnä
muita.

"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minä yhtä hyvin kuin
sinäkin. Minä otan puolet vedosta."

Päivänpaisteen kultahiekkakukkaro punnittiin, ja sen arvoksi tuli
neljäsataa dollaria. Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän.
MacDonaldin varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä.
Muut miehet koettivat ensin voimiaan. He asettuivat kahdelle
tuolille, jauhosäkit pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä.
Useat saattoivat täten nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas
muutamien onnistui nostaa kuusikinsataa. Sitten kävivät nuo kaksi
jättiläistä käsiksi säkkeihin, sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa
yhteensä painavat jauhosäkit. Ranskan Louis lisäsi vielä yhden säkin
ja nosti seitsemänsataaviisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden
säkin, mutta kumpikaan ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran
toisensa perästä he koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan, ja
heidän luunsa natisivat. Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he
eivät saaneet sitä kohoamaan lattiasta.

"Hitto vie, Päivänpaiste, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti
erehdyit", sanoi Ranskan Louis ojentautuen ja astuen tuolilta. "Vain
rautainen mies voi sen tehdä. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei
kymmentäkään naulaa enempää."

Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns
väliin.

"Vain yksi säkki on pantava lisää."

"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."

"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He
nostivat vain seitsemänsataa viisikymmentä."

Mutta Päivänpaiste torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.

"Mitä hyödyttävät kaikki nuo turhat puheet? Mitä siitä, jos onkin
yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi
varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."

Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin,
kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa,
jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen
höltyä, ikäänkuin koetellen millä tavoin parhaiten saisi taakan
nousemaan lattialta.

Ranskan-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:

"Päin mäntyä menee, Päivänpaiste!"

Päivänpaisteen lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä
todella. Ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai
ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui
edestakaisin hänen jalkojensa välissä.

Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt
lihaksensa niin, että teki kipeää, aivan herpaantui. Ranskan-Louis
mutisi kunnioittavasti:

"Eläköön m'sieu Päivänpaiste! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri
mies."

Päivänpaiste päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni
muiden edellä tarjoilupöydälle päin.

"Punnitkaa!" huusi hän työntäen kukkaronsa punnitsijalle, joka pani
sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden
kukkaroista. "Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Päivänpaiste kääntyen.

"Juokaa mitä haluatte. Voittaja maksaa."

"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen
yksinäinen urossusi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on
syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa
joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos! Aion heittää teidät kaikki
lumeen. Tulkaa pihalle, kaikki arkajalat ja taikinanjuuret[1], niin
minä kastan teidät."

Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja
pahimmat viinanjumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä
omanarvontunto, ja hän läheni Päivänpaistetta käsi ojona.

"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Päivänpaiste nauraen ja puristi hänen
kättään kuin tervehtiessä.

"Ei ei", vastusti toinen kiireesti. "Aioin vain onnitella teitä
syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut
lumeen. Mitä mahdollisuuksia minulla on pitää puoliani miestä
vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"

MacDonald painoi satakahdeksankymmentä naulaa, ja Päivänpaiste
tarttui häneen vain toisella kädellään, nosti ravintolanomistajan
äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin kinokseen. Nopeasti lennätti
hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli
hyödytöntä. He lensivät suin päin hänen käsistään, loukkaantumatta,
kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi
vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä erottaa niitä, jotka jo oli
heitetty lumeen, ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Päivänpaiste
rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päätellen
heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.

"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun
hän ojensi hirveät kätensä.

Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä, ja toiset
polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle
ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi
pystyssä -- Pohjois-Amerikan itäisen aarniometsien uutisasukkaita
ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen
syntymäpäivänä.

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa
koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden sankareita, he
olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut
sitä, mitä Päivänpaisteella oli niin suuressa määrin, nimittäin
aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja
heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Päivänpaisteellekaan
ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli saanut jo syntyessään. Hänen
hermonsa olivat herkemmät kuin muiden, hänen sieluntoimintansa,
joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt,
olivat nopeammat kuin muiden. Hänen lihaksensakin, vaikka ne
ainekokoomukseltaan olivatkin samanlaiset kuin muiden lihakset. Hän
oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin
räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti,
oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken liiman lisäksi hänessä
oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin
yksi ihminen miljoonista voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta,
vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen
verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti,
että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten
toiminnan tarkoitus oli jo saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi
vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan
vapautui siitä tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", virkkoi
Päivänpaiste tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä
hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa
minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla
tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin
halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammattinyrkkeilijä ja suurtappelija, astui
esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa
Päivänpaiste teki puolinelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen
pää edellä lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui
samanlaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin hän olisi pudonnut
kaksikerroksisen rakennuksen harjalta -- "ennenkuin vielä ennätti
olla varuillaan", kuten hän väitti.

Kaikki tämä ei vielä ollut uuvuttanut Päivänpaistetta. Hän ei edes
ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan
kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa loimi hetken äkisti ja rajusti ja
sitten seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson,
harmaapartainen, raudanvankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan
mitään tiennyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin
murto-osassa, ennenkuin ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä.
Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Päivänpaiste hänen
kimpussaan ja lannisti hänet täydellisesti hirveällä vauhdilla. Olaf
Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Päivänpaisteen
yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Päivänpaiste
juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Päivänpaiste
kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin
polvesta. Olaf itsekin kompastui Päivänpaisteeseen. Ennenkuin hän
ennätti nousta, oli Päivänpaiste keikauttanut hänet selälleen ja pesi
lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen
lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Päivänpaistekin", mutisi Olaf
hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole
ennen nähnyt sellaista heittoa."

Ranskan-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt
tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli
hyvän aikaa, ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä
ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Mutta vihdoin,
juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Päivänpaiste teki
yhden noita hänelle ominaisia salamannopeita liikkeitä. Hän muuttui
pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä
toimivat. Ranskan-Louis rynnisteli niin, että hänen isot luunsa
rutisivat, ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Päivänpaiste päästyään vastustajastaan ja
rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisinä
ryhminä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan
-- ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta[2].
Bettles, vanhain miesten parhaimpia, oli kyseessä työ tai vaara,
lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli
onnittelemaan Päivänpaistetta. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti,
että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan
mahtiponteen:

"Sanon teille, pojat, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa
Päivänpaistetta ystäväkseni. Me kuljimme entiseen? aikaan yhdessä
tuntemattomia intiaanipolkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista
karaatin kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha kapinen
koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikanulikka, kun ensin tuli tälle
seudulle. Hänen iässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä
olivat kuivat. Hän ei milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt
täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan
täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa
sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin
kauaksi, että ennätti kiertää käsivartensa Päivänpaisteen niskaan,
pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä,
Päivänpaiste, muinoin ajoimme koirillamme tänne Yukoniin, niin ei
taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi
ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui
saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja jänisten
suolilla -- enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa
synnyttivät, hän päästi Päivänpaisteen karhunsyleilystään ja kääntyi
julmistuneena joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei
teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Päivänpaisteen
saappaanvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta,
Mac? Päivänpaiste on vanhaa kaarna, yksi vanhoja, rehtejä
'taikinanjuuria'. Eikä siihen aikaa ollut höyrylaivaa eikä
postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia
ja jäniksen perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisena ympärilleen, ja hänen puhettaan
seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että
Päivänpaiste nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa.
Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut
selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu --
hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan
intiaanisaappaat tai eskimokengät. Rukkaset riippuivat joka miehen
kaulalla, ja nahkaiset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne
muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Päivänpaisteen
tummat silmät välähtivät, ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen
poskiensa pronssinvärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat
huudot, jotka saivat hänen silmänsä liikutuksesta kosteiksi,
vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia.
Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja
reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen,
Rooman keisarinpalatseissa ja rosvoritarien kalliolinnoissa tai
nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri
sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat
valtiota: suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina
hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta
todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä he olleet
missään suhteessa huonompia kuin edeltäjänsä.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi puhua
Päivänpaiste verkkaan ja hiljaisesti, järjestellen sekavia
ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun.
Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin
Pohjois-Carolinasta, ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama
juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli
häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri
pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen liittänyt,
niitä ei ihmisten pidä erottaman.'

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet
muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu
moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen
sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja
viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin hän huokasi syvään ja lausui: 'Luulenpa
uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen
tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Päivänpaiste, kun
naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningatarta ovat
vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani,
ja minun on taivallettava Dyeaan..."

"Aiotko lähteä karkuun?" kysyi joku.

Hänen kasvonsa vääntyivät silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei
teille ensinkään kuulu", sanoi hän hymyillen.

"Tietenkään minä en aio karata näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Päivänpaiste", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimmäisenä Chilcootin poikki vuonna 83.
Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen
jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin
vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakotti nälänhätä
minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten
poistuisi täältä, ennenkuin olen päässyt varakkaaksi. Ja täällä
olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aio lähteä täältä. Vien
postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän
Chilcootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja
vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään,
etten pötki paremmille markkinoille, ennenkuin olen täällä koonnut
omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen
omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkautta?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi
hyväillen Päivänpaisteen jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkautta?",
huusivat toiset.

Päivänpaiste mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa", sanoi hän hitaasti kohottaen kättään,
vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan
ivahuudoin. "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi
miljoonan. Enkä lähde maasta unissanikaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu
saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa, eikä kukaan ollut
tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä.
Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme
kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä
saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voitonmahdollisuutensa,
-- ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin
on kortit ja voitonmahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea
kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin
kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta.
Sanon teille, että se synnyttää kansainvaelluksen, jota ei mikään voi
estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä
tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut -- jostakin Stewart-joen,
Indian-joen tai Klondyke-joen seutuvilta. Kun olen tuonut postin
takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vain tuiskuaa
ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin,
sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te uskotte, että helvetti
on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin
karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Päivänpaiste, en lähtisi tänään",
neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa
väkiviinalämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on
kuusikymmentäkaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä laskee. On
parempi odottaa ilmanmuutosta."

Päivänpaiste nauroi, ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista pelätä pientä pakkasta", sanoi
Bettles. "Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Päivänpaistetta,
jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan",
kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines,
olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut
ilmanalaan. Olen nähnyt Päivänpaisteen taivaltavan yhdessä päivässä
viisikymmentä mailia Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti
seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Päivänpaiste lähtee
taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille
-- ja hänen on taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat mailia", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja
tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Päivänpaisteen
kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat mailia, ja suurin osa tiestä
on ummessa, mutta lyön vetoa, että Päivänpaiste ennättää Dyeaan
kolmessakymmenessä päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme mailia päivässä", varoitti
Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky
Chilcootissa tukkeaisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles. "Päivänpaiste suorittaa vielä
paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä, ja minä lyön vetoa
viisisataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä
huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi hän otti esiin aimo makkaran kokoisen
kultahiekkakukkaron ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi
kukkaronsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Päivänpaiste. "Bettles on oikeassa, ja minäkin
haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisisataa dollaria siitä,
että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin
ovella Dyean posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa, ja tusina miehiä otti esiin kukkaronsa.
Jack Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Päivänpaiste", huusi hän. "Kaksi yhtä vastaan,
ettette tee sitä -- seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama
kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee
sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voititte, on teidän", sanoi Päivänpaiste. "Ette, piru
vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En
tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta
sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia.
Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vain, kunnes suuri
kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä,
jota ei miehen tarvitse hävetä." He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti hän sen tekee", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan.
"Ja minä lyön vetoa, että Päivänpaiste saapuu takaisin kuudenkymmenen
päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon, ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa",
sanoi Olaf Henderson, vetäen Päivänpaisteen pois Bettlesin ja
Kearnsin luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Päivänpaiste, päättäen vedon. "Ja minä tulen
varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli,
joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whiskylasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen
edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: --

    Pyhäkoulun peruukeitten
    kera Henry Ward Beecher on,
    käy sassafrasjuuresta juttu.
    Mut' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Ja sitten joukko kertasi kuorossa:

    Mut' kielellä paatuneitten
    sanan selvitys ei lie mahdoton:
    mehu kielletyn puun on tuttu.

Joku avasi ulko-oven. Heikko, harmaa valo kajasti huoneeseen.

"Päivä jo paistaa, päivä jo paistaa", huusi joku varoittaen.

Päivänpaiste vaikeni kesken puhettaan, meni ovelle ja laski
korvalappunsa alas. Kama seisoi ulkona reen vieressä. Se oli pitkä,
kapea laitos, kuusitoista tuumaa leveä ja seitsemän ja puoli
jalkaa pitkä, ja sen liistepohja oli kuusi tuumaa teräspohjaisia
jalaksia ylempänä. Siinä oli hirvennahkahihnoilla sidotut, keveät,
purjekankaaseen käärityt postipussit ja ruokaa ja varusteita koirille
ja ihmisille. Sen edessä kyyrötti tavalliseen köyteen valjastettuina
viisi huurrekarvaista koiraa. Ne olivat husky-koiria[3],
samansuuruisia ja -värisiä, kaikki tavattoman kookkaita ja kaikki
harmaita. Julmasta kuonosta tuuheaan häntään saakka ne olivat
niin metsäsusien näköisiä kuin herneet palossa ovat toistensa
näköiset. Susia ne olivatkin, kesytettyjä tosin, mutta ulkonäöltään
ja luonnonlaadultaan susia. Ylinnä kuorman päällä, sidehihnojen
alle työnnettyinä ja valmiina heti käytettäväksi, oli kaksi paria
lumikenkiä.

Bettles osoitti napajäniksen nahoista tehtyä vaippaa, joka pisti
esiin pussin suusta.

"Tämä on hänen vuoteensa", sanoi hän. "Kuusi naulaa jäniksennahkaa.
Lämpöisin peite, minkä alla hän milloinkaan on nukkunut, mutta minä
en piru vieköön pysyisi siinä lämpimänä, enkä minäkään ole kehnoimpia
miehiä kylmää kestämään. Päivänpaisteella palaa helvetin tuli
ruumiissaan."

"En tahtoisi olla tuon intiaanin vaatteissa", huomautti Doc Watson.

"Päivänpaiste näännyttää hänet, näännyttää hänet varmaan", lauloi
Bettles riemuiten. "Minä kyllä tiedän. Olen ollut Päivänpaisteen kera
taipaleella. Se mies ei ole milloinkaan elämässään ollut väsyksissä.
Ei tiedä edes, mitä väsymys on. Olen nähnyt hänen tekevän työtä
neljänkymmenen viiden asteen pakkasessa sukat märkinä. Kuka muu mies
tahansa olisi menettänyt siinä henkensä."

Tällä välin Päivänpaiste sanoi jäähyväisiä niille, jotka parveilivat
hänen ympärillään. Neito tahtoi suudella häntä, mutta vaikka
Päivänpaiste oli whiskyn juonnista tullut hiukan humalaan, hän osasi
nytkin välttää esiliinannauhan. Hän suuteli Neitoa, mutta suuteli
yhtä hartaasti noita kolmea muutakin naista. Hän veti käsiinsä
pitkät käsineensä, ravisti koirat jalkeille ja asettui paikalleen
ohjaustangon[4] luo.

"Hei, liikkeelle kaunottaret!" huusi hän.

Koirat jännittivät koko painollaan kiinnitysköysiä, kumartuivat
syvään ja kaivoivat käpälänsä lumeen. Ne vinkuivat kärsimättömästi,
ja ennenkuin reki oli kulkenut parisenkymmentä jalkaa eteenpäin,
täytyi Päivänpaisteen ja Karman juosta pysyäkseen tasalla. Ja juosten
laskeutuivat miehet ja elukat alas rantaäyrästä Yukon-joen jäälle ja
katosivat harmaassa aamuhämärässä näkyvistä.



4


Joenjäällä, missä oli tallattu tie ja missä lumikengät olivat
tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi mailia tunnissa. Pysyäkseen
niiden tasalla oli noiden kahden miehen pakko juosta. Päivänpaiste
ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin
työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä.
Toinen mies tuli reen jäljessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen
levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli
sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme mailia
tunnissa oli hyvä saavutus. Sitten ei tullut enää kysymykseen
reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin oli reen ohjaaminen
helpompaa, ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin
tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä
koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä
vielä oli edessään taipaleita, missä oli mailimääriä kuljettava
pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni
vain pari mailia tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin,
mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli
päästä mailin tunnissa.

Kama ja Päivänpaiste eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä
laatu esti heitä nyt puhelemasta, eikä muutenkaan ollut heidän
luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun
oli välttämätöntä, he lausuivat jonkin yksitavuisen sanan. Kama
enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkaisi
tai ärähti, mutta ylimalkaan koiravaljakko juoksi ääntä päästämättä.
Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten
natinaa.

Aivan kuin seinän läpi oli Päivänpaiste Tivolin surinasta ja
melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan -- äänettömyyden ja
liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili
kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään
tuntunut. Ei yhtä nestepisaraa virrannut rannoilla kasvavien
aarnikuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka
kuin niiden oksat juuri ja juuri saattoivat kannattaa, olivat kuin
kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta
ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja
elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa, ja jalasten korviaviiltävä
kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Siellä oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli
kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa;
taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikk'ei
ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta,
niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi
aurinko säännöllisesti puolipäiväpiiriin, mutta sen ja jäätyneen
Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa, ja
päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla
kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään,
näkyi taivaanrannalla hiukan auringon yläreunaa. Mutta se ei noussut
luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä
vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli
heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen
saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin
se oli ennättänyt puolipäiväpiiriin, alkoi se kallistua takaisin
näköpiirin alapuolelle, ja neljänneksen yli kahdentoista heitti maa
jo varjonsa yli maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Päivänpaiste ja Kama olivat
villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, mitä heidän
vatsoihinsa tuli. Kun sattui, ahmivat he aikalailla, ja kun sattui,
kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoin kuin koiratkin
söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan
kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin he
olivat erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidän
ruoansulatuksensa säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoasta ei jäänyt
käyttämättä mitään. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi.
Kama ja Päivänpaiste olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat
sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin
kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden.
Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei
mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istui
kirjoituspöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi
eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Päivänpaiste pysyivät
täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei kirjoituspöydän
ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on
olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka
tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut; he purivat ahnaasti
kaikkea, mitä vain oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta
ruoansulatuksesta.

Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet
syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta,
ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin.
He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus,
vaan ensimmäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka
Päivänpaiste oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se
tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä:
ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa ja toiseksi se seikka, että
sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Kirjoituspöydän
miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen
maatapanoa, kuin Päivänpaistetta vahingoitti kokonainen juoden ja
remuten vietetty yö.

Päivänpaiste kulki ilman kelloa, hän _tunsi_ ajan kulun. Kun
kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan
leiripaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he
eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle
ranta-äyräälle, joka oli mailin päässä. Mutta puolitiessä oli heitä
vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset.
Viimein keksi Päivänpaiste sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään
suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti, ja
leirinteko alkoi.

Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä.
Päivänpaiste pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä
ja toisella kirveellä lapioi Kama yhden kahden jalan paksuisen
lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten.
Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään, ja Päivänpaiste
ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa
koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti
korkealle puuhun, jotteivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä.
Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion
äärestä hän tallasi kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun
paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Päivänpaisteen
vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän
makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun
Päivänpaisteella oli vain yksi.

He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa
turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle
pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin
lisää jäätä, ja toimitti sitä, Päivänpaiste taas korjasi lumikengän,
jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Sillä aikaa
kuin kahvi kiehui, silava kärisi ja omenakakkutaikina oli sekoitettu,
ennätti Päivänpaiste panna tulelle ison padallisen papuja. Kama tuli
takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan
valjaita.

"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama
heidän aterioidessaan.

"Pidä niitä silmällä", kuului Päivänpaisteen vastaus.

Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten
hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle
kädessään koirien luo ja erotti tappelevat elukat käyttämällä sitä
aseenaan. Päivänpaiste pani syödessään jäälohkareita peltipannuun
sulamaan. Aterian päätyttyä Kama kohensi tulta, pilkkoi lisää
puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ruveten taas valjaita
korjaamaan. Päivänpaiste leikkasi silavasta isoja palasia ja pani
ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät
ankarasta pakkasesta huolimatta; kun ei heidän enää tarvinnut jättää
kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille
oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähänväliä.
Kun pavut olivat kypsyneet, kaatoi Päivänpaiste osan niistä
säkkikankaasta tehtyyn puolentoista jalan pituiseen ja läpimitaten
kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten pani lumeen
jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.

Kello oli yhdeksän, ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien
kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut, ja väsyneet
eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat
yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittäminä. Kama levitti
makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Päivänpaiste kiersi itselleen
ruskeasta paperista savukkeen, ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä mailia", sanoi
Päivänpaiste.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään
villainen Mackinaw-takki _parkan_ asemesta, jota he ennen olivat
käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä,
vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja
revontulet loimusivat.

Päivänpaiste heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet
vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli
heillä lämmitettyjä pannukakkuja, lämmitettyjä papuja, paistettua
silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä
ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kiertyneenä käpälien
ympärille. Herkeämättä ne vähänväliä nostivat vuoroin toista,
vuoroin toista etukäpäläänsä, aivan kuin pakkanen olisi niitä
nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta,
ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria, täytyi hänen monta
kertaa mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita sormiaan.
Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittivät käsiään
viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat
rantatörmältä jokitielle. Päivänpaisteen arvelun mukaan oli kello
seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina
avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi
kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä -- niin pimeä, että he
saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja
Päivänpaiste tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut
oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole
sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain,
tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin
että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöttävän jalkojensa
alla. Sitten he saattoivat nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja
vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen
tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen, jälleen hävitäkseen
näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin.
Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin
mailin päässä, vaatimattomasti näkyviin, ja edessä ja takana saattoi
nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä,
lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä
pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse
ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsäneläimen vaistot.
Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulahihnojaan ja
kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Päivänpaiste huudahti
kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan
pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn,
ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi
tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen
päivään nähneet, ja sekin, juostessaan pehmeästi ja äänettömästi
ja pian kadoten näkyvistä, oli pikemmin eloton aave kuin elollinen
olento.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallon kaartuman
takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle.
Päivänpaiste hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta.
Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät
keittäneet kahvia. Päivänpaiste ei sanonut tarvitsevansa keskellä
päivää sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja
katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi ne saivat
kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet jaksavat
taivaltaa sellaisessa kylmyydessä, ja Kama ja Päivänpaiste olivat
rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä
voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tietänyt joutuvansa
tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä
vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi
kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Päivänpaistetta
kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä
ruumiinvoimistaan hän näki kaikki nämä ominaisuudet ruumiillistuneina
valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä
seikoissa, joissa kannatti olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä
kunnioittamatta, -- vaikk'ei millään tavalla sitä osoittanut. Ei
ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun
se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia
intiaaneilla oli niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei
intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli
kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin
tuo veltosta Etelästä tullut Päivänpaiste heitä etevämpi, hän, joka
vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista
tuntia vuorokaudessa. Ja Päivänpaiste luuli voivansa kestää
kolmenkymmenenkolmen mailin päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Mutta
kuinkahan käynee, kun tulee lumipyry tai kun he joutuvat umpitielle
tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja?

Siihen mennessä Kama pani parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä
milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin
näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella
on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä
kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella[5], on siis
kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän
astetta jäätymispisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen
tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista
lämpötilan eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä
sataakahtakymmentäyhdeksää lämpöastetta on polttavan kuuma päivä, ja
kuitenkin tämä lämpötila on vain yhdeksänkymmentäseitsemän astetta
jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistaa tämän erotuksen,
saa jonkinlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Päivänpaiste
taivalsivat kahden pimeän välillä ja yön pimeässäkin.

Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta, ja niiden
liha muuttui mustaksi ja sierettyneeksi. Niinikään paleltuivat
lievästi hänen keuhkokudoksensa vaarallinen juttu ja selvä syy
siihen, miksi ihmiselle on epäterveellistä tarpeettomasti ponnistella
kuudenkymmenenviiden asteen pakkasessa ulkoilmassa. Mutta Kama ei
milloinkaan valittanut, ja Päivänpaisteella oli lämmityslaitos
ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan
jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.

Toisena yönä, viidenkymmenen mailin matkan jälkeen, he leiriytyivät
lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä
taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin.
Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta,
laski Päivänpaiste ennättävänsä Forty Mileen neljäntenä yönä. Hän
ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari
nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa
seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat
kymmenen mailin laajuisia jääröykkiöitä, joilla heidän oli käsivoimin
nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja
laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät, ja sekä ne
että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan.
Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän vaippojensa päällä kymmenen
tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautautuneet sen alle
eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi
tiesi vaivalloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin, ja
toisen miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi
lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä
asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti
lähinnä jauhosokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin
hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä
voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista,
vaan kiteistä -- pienistä säännöllisistä huurrekiteistä. Se ei itse
asiassa ollutkaan lunta, vaan huurretta.

Sää oli suojainen, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen
alapuolella, ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös
korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin
ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun
he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Päivänpaiste
vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan
päivän illalla he leiriytyivät Klondyke-joen suulle. He eivät olleet
tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat
tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut
joenjäätä pitkin. Forty Milesta etelään, ja koko talven aikana he
tulisivat olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen
aikaan oli Yukon aito maa. Klondyke-joen ja valtameren välillä oli
kuusisataa mailia lumenpeittämiä erämaita, ja koko tällä alalla oli
vain kaksi paikkaa, joissa Päivänpaiste saattoi odottaa näkevänsä
ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort
Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen
suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa,
mutta talvella olivat nämäkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet
hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.

Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondyke-joen suulla, ei
Päivänpaiste mennyt levolle, kun illan tehtävät oli suoritettu.
Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Päivänpaiste
huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen hän sitoi
lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti
hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle
paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset
peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean
paikan poikki ylös ensimmäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle.
Täältä hän saattoi nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondyken
ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.

Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkiessa
Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen,
mutta hän, Päivänpaiste, oli ensimmäisenä nähnyt sen paljoa ennen
kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja
lautalla Yukonia alas.

Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa.
Päivänpaisteen mielenkiintoa kohdistui suureen lakeuteen, jonka
rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.

"Varmasti sopiva kaupungin paikka", mutisi hän. "Tilaa
neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni,
ennenkuin siitä mitään syntyy." Hän mietti hetkisen. "Kymmenen
dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta, ja siitä tulee suurin
kansainvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole
täällä, niin se on jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus
matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."

Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvaillen
mielessään, miltä seutu näyttäisi kansainvaelluksen päivinä.
Mielikuvituksessaan hän rakensi sahat, isot varastohuoneet,
ravintolat ja tanssisalit ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat
kullankaivajien hökkelit. Ja hän näki tuhansien miehien kulkevan
edestakaisin näitä katuja, ja varastohuoneitten edustalla oli
raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit
koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan
alas pääkatua Klondyken jäälle lähellä sitä kuviteltua paikkaa, missä
huuhdontalaitosten piti olla.

Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki
tasaisen aukion poikki leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän
oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan
ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi
vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen
koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna, ja
noihin neljään lumessa törröttävään lumikenkään.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen
mieleensä johtui pokeripeli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä
ajatellessaan. "Se oli peliä se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, vei vaippansa liepeen niskaansa ja
korvalappunsa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.



5


Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa
muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa.
Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin
olemaan aina Dyeaan saakka. Päivänpaiste kesti matkan vaivat
erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä
esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä
ensimmäisessä tuimassa pakkasessa hän ei voinut salata. Paljain
silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli
vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää.
Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskänkohtauksia. Veri
tunkeutui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja
kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Paistuvasta silavasta
lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan,
ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Päivänpaisteen
valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä,
tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä;
siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota
kokee, kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen
etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen; aina se oli kovaa,
itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän paksuinen kerros
tomunhienoa lunta, ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi
miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä
ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia
kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta kulkiessa ei jalkaa
voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan.
Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora
kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni
hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja
painui alaspäin, kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan
täytyi siis joka kerta ja koko aika nousta suorasti kaksitoista
tuumaa, ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat,
ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa,
kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat
tehdä, he ennättivät vain kolme mailia tunnissa. Tämä vaati pitempää
päivätyötä, ja Päivänpaiste kohottikin työajan kahdeksitoista
tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämää tapaturmien varalle.
Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen
keittämiseen, aamiaiseen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen
lämmittämiseen ja voimien kokoamiseen, eivätkä miehet enemmän kuin
koiratkaan hukanneet monta minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissä, joka on lähellä Pelly-jokea oleva postiasema,
ehdotti Päivänpaiste, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen
hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli
halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen.
Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria
Päivänpaiste kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa
lepäämään siksi, kunnes palaisi takaisin, ja lähti matkaan uusilla
koirilla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä, kun saapuivat
Selkirkiin, ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle
lähes viidensadan mailin pituiselle erämaataipaleelle, joka oli
Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa
pakkanen tai suoja, tie oli yhtäkaikki ummessa. Kun lämpömittari
oli laskenut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä
vaivalloisempaa, sillä ankaralla pakkasella lumikiteet olivat
hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet.
Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella
lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta
kylmää. Päivänpaiste kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi.
Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi,
että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki
osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana, ja
rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä
vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää
mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien
virran poikki, milloin palaten takaisin, ja joskus heidän täytyi
tehdä toistakymmentä yritystä, ennenkuin löysivät tien erikoisen
pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli
ensin koeteltava, ja joko Päivänpaiste tai Kama kulki edellä
lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos jää
petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan
heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa
sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei
vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä
jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies
oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei
olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän
ääressä voitiin muuttaa vaatteita ja kuivata kastuneet vaatteet
vastaisen tapaturman varalle.

Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joenjäällä
voinut kulkea pimeässä, ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi
tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis, ja he
koettivat toimia niin, ettei ainoatakaan hetkeä kulunut hukkaan.
Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu,
reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet
kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään
syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljoa pienempi kuin
Päivänpaisteen määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat
ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin
he ennättivät vain viisitoista mailia, ja päiviä, jolloin he eivät
ennättäneet kuin kaksitoista. Ja muuatta vaikeaa yhdeksän mailin
taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli
pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.

Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen
jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin
kolmenkymmenen mailin laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä,
lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin
jauho. Kolme mailia tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta
Päivänpaiste juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään.
Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle.
Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he
merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimmäisten tähtien
syttyessä he olivat selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he
jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Siellä
he pysähtyivät puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja
antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten he jatkoivat
kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin rakensivat
tavanmukaisen leirin.

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia; koirat
olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai edes muristakseen,
ja Kama oli viimeiset mailit kulkenut miltei nilkuttaen; mutta
Päivänpaiste oli seuraavana aamuna liikkeellä jo kello kuudelta.
Kello yhdeltätoista hän oli White Horsen rannalla ja tänä yönä hän
leiriytyi Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen jokijäätaival
takanaan ja edessään jono järviä.

Ei ollut helppo seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista
tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi tuntia
pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen,
leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia koirat
ja miehet nukkuivat kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui.
Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimiansa.
Päivä päivältä hän kulutti varavoimiansa. Hänen liikkeensä
tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, eikä hän enää
kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei
milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään eikä milloinkaan pienimmälläkään
tavalla valittanut. Päivänpaiste oli laiha ja uupunut. Hänkin
näytti väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen
ruumiinrakenteensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman
silmissä hän ei milloinkaan ollut suurenmoisempi kuin noina
viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan poikki. Intiaani,
jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan
eteenpäin sellaisella innolla ja kestävyydellä, jommoista hän ei
ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä inhimillisessä
olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei jaksanut kulkea etunenässä tallaamassa
tietä, ja kun hän antoi Päivänpaisteen koko päivän raataa
lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat
vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvijonon he
kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan
piti Päivänpaisteen leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle
pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä
hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä
kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla hän
ei voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa
pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Päivänpaiste
suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja
kun kaikki oli kunnossa, hän kääri kaikki makuuvaipat avuttoman
intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti
hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin
halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja
Kaman ähkyessä kuormalla ja Päivänpaisteen juostessa ohjaustangosta
pidellen, välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, he
saapuivat Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Päivänpaiste pysähtynyt tänne. Tunnin
kuluessa hän oli kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan,
valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman
sijaan. Kama ei ollut hiiskahtanut sanaakaan tulohetkestä siihen
hetkeen, jolloin Päivänpaiste lähtövalmiina seisoi hänen vieressään
jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta,
Päivänpaiste? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Päivänpaiste irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Päivänpaiste
lähti.

Päivänpaiste ennätti Chilcootin yli samana päivänä, ja pimeässä ja
lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin
leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä
hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen
jalan paksuinen lumikerros, ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat
esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeekseen
taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta
Päivänpaiste pakotti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan, ja he
kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken ja poikki Lake Lindermanin
tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin
menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä enempää kuin Kamakaan.
Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi
ja teki parhaansa, mutta mielessään hän uudisti päätöksensä välttää
vastaisuudessa Päivänpaistetta. Päivät kuluivat yön ja hämärän
vaihdellessa; milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja
koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, he jättivät taakseen mailittain
taivalta.

Mutta Fifty Milessa heille sattui onnettomuus. Heidän kulkiessaan
jäälautan yli jää murtui koirien alta ja virta vei ne jään alle.
Hihnat, jotka yhdistivät valjakon lähinnä rekeä olevaan koiraan,
katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva
koira jäi, ja Päivänpaiste pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin
rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä
koiraa, ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ.
Ensimmäisen tunnin kuluttua Päivänpaiste jo vähensi kuormaa reestä.
Koiranruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien
oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa
katkesi valtimo. Koiraa ei voinut auttaa, Päivänpaiste ampui sen ja
hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja
ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kuljettaminen
olisi ollut itsekidutusta. Intiaani kauhistui nähdessään, että
jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut,
juoma-astiat, sangot, ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin
kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves,
pelti-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä
raakana, ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä,
jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin
niinikään.

Ja tällä tavoin he kulkivat nuo kaksisataa mailia Selkirkiin.
Päivänpaiste oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka
ennen olivat kuluneet leirivalmistuksiin ja koirien valjastukseen,
nyt käytettiin kulkuun. Yöllä he kyyröttivät pienen nuotion ääressä
vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa
tikun kärjessä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihtamatta,
sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät
taipaleelle. Viimeiset mailit Selkirkiin Päivänpaiste ajoi intiaania
eteenpäin kuin juhtaa, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka
muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa
maahan.

Selkirkissä valjastettiin koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt
hyvissä voimissa. Ja samana päivänä Päivänpaiste ponnisteli eteenpäin
hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli
vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Päivänpaiste oli
kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkujaan oli laskenut, ja
lumipyryjä umpitie pitivät hänet kaksi päivää jäljessä koko matkan
Forty Mileen. Mutta täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara
pakkanen, ja luottaen siihen vähensi Päivänpaiste koirain ja miesten
ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään
ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumipyry yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Päivänpaiste ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn
väliä, ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi,
ja Circle City oli vain kahdensadan mailin päässä. Le Bergen intiaani
oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli
hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Päivänpaisteen kera ja
kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimmäisiä
sataa mailia kuljettaessa hän etsi Päivänpaisteesta heikontumisen
oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toista sataa mailia
taivallettaessa hän huomasi heikkouden oireita itsessään ja puri
hammasta ja kesti. Ja Päivänpaiste oli väsymätön; hän milloin
juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä
reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin
milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä
mailia. Kello oli kymmenen illalla, kun he nousivat ylös rantaäyrästä
ja huimaa vauhtia kiitivät pitkin Circle Cityn pääkatua; ja nuori
intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa
olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä
hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt
mukana. Nyt hän korskeasti juoksi leiriin.



6


Miesjoukko täytti Tivolin -- sama seurue, joka oli nähnyt
Päivänpaisteen lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli
kuudenkymmenennenensimmäisen päivän yö ja mielipiteet olivat
eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen
lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen ne, jotka luottivat
hänen epäonnistumiseensa, uskalsivat yhä suurempia summia vetoon.
Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Päivänpaiste oli
menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kanssa vetoa
kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Päivänpaiste
tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimmäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Päivänpaiste!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet
saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan,
koiranruoskan läimäykset ja Päivänpaisteen äänen hänen huudellessaan
rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä
vetämällä reen pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä
sisään, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi
ne häämöttivät valjaitaan kiristellen, kunnes näytti siltä, kuin
ne olisivat uinuneet virrassa. Niiden jäljestä tuli ohjaustankoa
pitelevä Päivänpaiste, joka näytti kahlaavan polviin saakka
ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Päivänpaiste, vaikka olikin laiha ja silmät olivat
kuopalla, ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin
konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli
kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin
saakka. Leirisavun ja -tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen
pukunsa hänen matkansa tarinan. Kaksi kuukautta vanha parta peitti
hänen kasvonsa, ja parrassa oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä
oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen mailin taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän
tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista.
Toveriensa keskuudessa hän oli suuri mies, napaseudun sankari.
Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan
kahdentuhannen mailin taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat,
reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut
vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia hän,
Päivänpaiste, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun
ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan pitkän
tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, ison uunin, punnitsijan
vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian
ja Nellin, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf
Hendersonin, Doc Watsonin -- kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin
kuin oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä
vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo
kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa
olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä -- niitä ei enää ollutkaan!
Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömään
avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja
oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli
tarpeen, ennenkuin hän tuli vakuuttuneeksi noiden kuudenkymmenen
päivän ja kahdentuhannen mailin taivalluksen todellisuudesta. Kuin
unessa hän puristi tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä
oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne
tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen
kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä
sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yht'aikaa
rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen
voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit, ja sanokaa
mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan merenrannalta tuotuna.
Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista käsiparia oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori
Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja
vaivalloisesti suoristihe. Hänen katseestaan kuvastui suuri
hämmästys, Hän tuijotti silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki,
mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä, ja taas
hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen
halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti
poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Päivänpaiste. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa
hänet vuoteeseen, joku teistä. Hän on kelpo intiaani."

"Päivänpaiste on oikeassa", lausui Doc Watson hetkistä myöhemmin.
"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles
viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään
tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pyöri Päivänpaiste tanssilattialla
valssia Neidon kanssa. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja
villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi
nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin
saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät
saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä
alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin.
Nämä lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan, ja niitä putosi
vähänväliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat
niihin. Mutta kaikki antoivat Päivänpaisteelle anteeksi. Hän, joka
oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa
ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan
kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja
onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää.
Mitä hän teki, oli oikein, olipa se sitten muille sallittua tai
ei. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen
tosiasian perusteella, että he melkein aina johdonmukaisesti tekevät
oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset.
Niinpä Päivänpaistekin, joka oli vanhin sankari tässä nuoressa maassa
ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento,
kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea
miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa
jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei
hän Päivänpaisteen silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja
mainio tanssija. Kovin vähän lohdutusta oli tiedosta, ettei hän
rakastanut ketään muutakaan naista. Neito oli sairas rakkaudesta
Päivänpaisteeseen, ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti
kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi
tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri
oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kanssa Päivänpaiste tanssikin tänä yönä. Vanhojen
erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestävyyden näytteenä tanssia
toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä,
kirjava side käsivarressaan pyysi Päivänpaistetta skotlantilaiseen
tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi, ja kaikki perääntyivät
katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina
samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki isoon tarjoiluhuoneeseen, ja
tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat
soittamistaan, ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli
harjaantunut tähän työhön, ja Yukonissa hän oli voittanut painissa
monta vahvaakin miestä. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin
selvillä siitä, että hän, eikä Päivänpaiste, joutui tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri, ja sitten Päivänpaiste äkkiä
pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen
ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava
hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi
koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle.
Päivänpaiste hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä
seisovaan tyttöön aloittaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän
suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahdentuhannen peninkulman matkasta
jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä mailia oli
hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin, ja se mies
oli Ben Davis.

Päivänpaiste rakasti kunniapaikkoja, ja vaikka hänen maailmassaan
oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä
tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään,
mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa sen tunsivat joka paikassa
valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin
saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla
oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas, ja
se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien,
toisten miesten tai pelionnen kanssa. Kaikki oli peliä, elämä ja
kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja
voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut
täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta
sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa
ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit -- onni, jota
kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin
hänkin. Kaikissa hänen vaiheissaan syvä elämä lauloi seireenilaulua
mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle,
että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan,
missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he
olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän
vaatimus, elämän, joka ei tunne heikkoutta eikä rappeutumista ja joka
juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkuuteensa.
Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin
torventoitotuksessa, kuului sanoma, että joskus hän jossakin löytää
kohtalon, valtaa sen ja merkitsee sen omakseen. Kun hän pelasi
pokeria, kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista.
Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä
kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Hänen
taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja virtoja ja nähdessään nälkää
kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana
perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen
muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton
ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki
sydämensä aivoitukset.

Ja niin Päivänpaiste valssin pyörteissä karkoitti pyörrytyksensä ja
vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause.
Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se
oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause
perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi
voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davisin asia tarjota ja hänen
täytyi tarjota. Sitäpaitsi oltiin sitä mieltä, että Päivänpaisteen
piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vain halusi. Bettles
puhui muiden puolesta, ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä
maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyttä.

Päivänpaiste irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia
pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo
ja sai kahdentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onnea hänellä
oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi.
Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia
arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Päivänpaistetta, kun hän
herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davisin, Henry Finnin ja Joe
Hinesin yhdessä rykelmässä seisovan ovella. Päivänpaiste ehätti
väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Päivänpaiste koettaen vetää
heitä takaisin tarjoiluväen luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden-Englannin mies, perheenisä,
ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount
Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Menemme levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aiomme aamulla
suoriutua taipaleelle."

Päivänpaiste pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aiomme vain hiukan yrittää
ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Päivänpaiste.

Mutta kysymys oli tehty leikillä, eikä Elijah ollut kuulevinaan
myöntymystä.

"Aiomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Ai Mayo kertoi
minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin
matalikon tapaisia, ja me aiomme tutkia niitä joen vielä ollessa
jäässä. Sinä kuulet, Päivänpaiste, ja muista minun sanoneeni: kohta
tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin
miehet nauravat meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli talvinen kullankaivuu tuntematon asia Yukonissa.
Maa oli jäässä sammalesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka, ja
jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä.
Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten
he ryhtyivät kullankaivuun. Talvella he kuljettivat varastonsa,
kävivät hirvenajossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten
ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn
ja Forty Milen tapaisissa isoissa keskusleireissä.

"Talvikaivuun ryhdytään vielä varmasti", sanoi Päivänpaiste.
"Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä.
Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta
puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin
peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä, kunnes
itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi.
Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen
varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Päivänpaiste. "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan
hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Päivänpaiste. "Siinä on
kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme
olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan
epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt, Päivänpaiste", sanoi Joe Hines ajattelemattomasi.
"Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Päivänpaiste ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin teidän on parasta mennä levolle", neuvoi Davis. "Aiomme
lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole
pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme päivän verta ja antaa hänen
levätä", ehdotti Finn.

Päivänpaisteen ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan
haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Davis vakavasti. "Ette voi
yhtämittaa olla taipaleella."

Päivänpaiste oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin
rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa
kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että
oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti
kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja
epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että
kaikki Päivänpaisteen toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää
uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien
rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan.
Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja
turhamaisuuden ylimmilleen.

"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Päivänpaiste.
"Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan enkä tanssinut
askeltakaan enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän
teidät kello viisi."

Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla hän
koputtaa jyristi uusien toveriensa majan ovella ja lauloi laulua,
josta hän oli saanut nimensä:

"Päivä jo paistaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo
paistaa! Päivä jo paistaa! Päivä jo paistaa!"



7


Tällä kertaa oli kulku helpompaa. Tie oli tallattu kovemmaksi,
eikä heidän tarvinnut kulkea posti-määräajan kuluessa. Päivämatkat
olivat lyhyemmät samoinkuin työpäiväkin. Postia kuljettaessaan oli
Päivänpaiste näännyttänyt kolme intiaania, mutta hänen nykyiset
toverinsa tiesivät, etteivät he saaneet olla näännyksissä tullessaan
Stewartjoen matalikolle, joten he taivalsivat hitaammin. Ja täten
hitaasti kuljettaessa Päivänpaiste kokosi voimia ja lepäsi. Forty
Milessa he viipyivät kaksi päivää koirien vuoksi, ja Sixty Milessa
Päivänpaiste möi koiransa. Päinvastoin kuin Päivänpaiste eivät ne
olleet tuon hirveän matkan jälkeen Selkirkistä Circle Cityyn voineet
taipalella koota voimia. Nuo neljä miestä jatkoivat matkaa Sixty
Milesta ja Päivänpaisteen reen edessä oli uusi koiravaljakko.

Seuraavana yönä he leiriytyivät Stewart-joen suussa olevalle
saariryhmälle. Päivänpaiste puhui kaupunginpaikoista, ja vaikka
toiset nauroivat hänelle, osoitti hän heille joitakuita korkeita
metsäisiä saaria.

"Luulen, että suuri kulta-aarre löytyy Stewart-joesta", selitti hän.
"Tokkopa te olette silloin mukana ja tokkopa te silloin haluattekaan.
Mutta minä varmasti tahdon olla mukana. Teidän olisi nyt parempi
tutkistella asiaa ja liittyä minuun."

Mutta toiset olivat itsepäisiä.

"Olette yhtä hupsu kuin Harper ja Joe Ladue", sanoi Joe Hines.
"Tunnetteko tuon suuren tasangontapaisen Klondyke-joen alapuolella ja
Moosehide Mountainin alla? No, Forty Milen tuomarin kirjuri kertoi
minulle, että he valtasivat sen noin kuukausi takaperin -- Harperin
ja Laduen kaupunginpaikka. Hahahaa!"

Davis ja Finn yhtyivät nauruun, mutta Päivänpaiste oli ankaran
totinen.

"Siellä se on!" huusi hän. "Kultalöytö on tulossa. Sen tuntee
ilmassa, sanon minä teille! Minkä vuoksi he olisivat paaluttaneet
niin suuren alan, elleivät olisi vainunneet kultaa. Olisittepa te
paaluttaneet sen."

Hänen äänensä surullinen sävy synnytti heissä toisen naurunrähäkän.

"Naurakaa vain, naurakaa! Sepä juuri pimittää teidän järkenne.
Te luulette kaikki, että kullanetsiminen on ainoa keino päästä
rikkaaksi. Mutta minäpä sanon teille, että kun suuri kulta-aarre
löytyy, raapitte te hiukan maanpintaa ja mutaa, mutta vähän siitä
kostutte. Te nauratte elohopealle huuhdontakattilassa ja luulette,
että kaikkivaltias Jumala on luonut kultahiekan vartavasten
sylivauvoille ja arkajalkaisille uusille tulokkaille. Kultakimpaleita
suoraan, se on teidän mielestänne ainoa mahdollinen tapa. Te ette saa
puoliakaan siitä, mitä maaperässä on, ja huuhtoessanne menee teiltä
siitäkin vielä puolet hukkaan. -- Mutta miehet, jotka luovat maan
suuruuden, perustavat kaupunkeja, suur-yhtiöitä, pankkeja..."

Tässä keskeytti hänet taas naurunremahdus. Pankkeja Alaskaan! Ajatus
oli kovin hullu.

"Niin, ja perustavat pörssin..."

Miehet vääntelehtivät naurusta. Joe Hines vierähti vuoteelleen ja
piteli sivujaan.

"Ja heidän jälkeensä tulevat suuret kaivoshuijarit, jotka ostavat
kokonaisia kaivosalueita, missä te roposia saadaksenne olette
raaputelleet kuin kanat hernemaassa. Ja he käyttävät kesällä
puristettua ilmaa ja talvella höyryä..."

Sulattaa maata höyryllä! Se oli jo liikaa. Päivänpaiste oli varmasti
sivuuttanut entiset ennätyksensä leikinlaskussa. Sulattaa höyryllä
maata -- vaikka sulattaminen puitakin polttamalla oli vain kuviteltu
koe, tuulentuoma unelma!

"Naurakaa te vain, naurakaa! Ette ole vielä saaneet silmiänne auki.
Olette kuin läjä pieniä naukuvia kissanpoikia. Sanon teille, että
Harperista ja Laduesta tulee miljoonanomistajia, jos kulta-aarre
löydetään Klondykesta. Ja jos se löydetään Stewartista, saatte nähdä
Elam Harnishin kaupunginpaikalla kansainvaelluksen. Siihen aikaan
te kaikki kuljette ilmaa haukkoen..." Hän huokasi alistuvasti. "No,
luulen, että minun täytyy antaa teille jotakin purtavaa tai lientä
nieltäväksi tai mitä hyvänsä suuhun pantavaa."

Päivänpaiste näki näyn. Hänen mielikuvituksensa oli ahdasrajainen,
mutta kaiken, minkä hän näki, näki hän suuresti. Hänen ajatustapansa
oli järjestelmällistä, hänen mielikuvituksensa käytännöllistä,
eikä hän milloinkaan uneksinut turhia. Kun hän mielikuvituksessaan
rakensi vilkasliikkeisen suurkaupungin autiolle metsän ja lumen
peittämälle lakeudelle, oli sen perustuksena kultalöytö, joka teki
kaupungin mahdolliseksi, ja lähinnä hän otti huomioon sataman,
sahan ja varastohuoneiden paikan ja kaikki muut tällaiset seikat,
jotka ovat tarpeellisia kaukaisessa kaivoskaupungissa. Mutta
tämä kaikki oli vain perustana jollekin suuremmalle, nimittäin
mielikuvituksen leikittelylle. Hän kuvitteli kaupunkinsa kaikki
olot, sen taloudelliset ja muut suhteet. Näin sai hän laajemman
alan mielikuvitukselleen, joka hipoi taivaan pilviä, rajana
toisella puolen etelä ja toisella puolen revontulet. Peli kävisi
suurenmoiseksi, suuremmaksi kuin kukaan Yukonin mies saattoi
aavistaa, ja hän, Päivänpaiste, kyllä laittaisi itsensä tähän peliin.

Kuitenkaan ei tästä kuvittelusta ollut nyt mitään hyötyä. Kultaa
oli löydettävä. Mutta sitä ennen hän saisi kestää yli-inhimillisiä
ponnistuksia. Samoin kuin hän uskalsi viimeisen kultaunssinsa
hyville pokerikorteille, samoin pani hän elämänsä ja ponnistuksensa
kullanetsintään suuren kultalöydön toivossa. Hän ja hänen kolme
toveriaan taivalsivat koirineen, rekineen ja lumikenkineen Stewartin
jäätynyttä rantajäätä pitkin, taivalsivat yhä kauemmaksi valkeaan
erämaahan, jonka loppumatonta hiljaisuutta eivät milloinkaan
olleet häirinneet ihmisäänet, kirveeniskut tai pyssynpamaukset. He
liikkuivat autiossa ja hyisessä hiljaisuudessa, pienet ihmismyyrät,
ennättäen päivässä määrätyt mailit, sulattaen jäätä juomavedeksi,
leiriytyen yöksi lumeen. Heidän susikoiransa kyyröttivät huurteisena,
karvaisena kasana, heidän kahdeksan lumikenkäänsä törröttivät lumessa
rekien vieressä.

He eivät nähneet mitään merkkejä muista ihmisistä, vaikka he kerran
näkivät sauvottavan veneen, joka oli talaalla joen rannalla. Ken
olikin sen sinne jättänyt, ei hän ollut milloinkaan palannut;
ja he ihmettelivät sitä ja jatkoivat matkaa. Toisen kerran he
saapuivat paikalle, jossa oli ollut intiaanikylä, mutta intiaanit
olivat kadonneet; he olivat epäilemättä hirvenajossa Stewartin
oikeanpuolisilla rantamailla. Kahdensadan mailin päässä Yukonista he
löysivät nuo matalikot, joista Al Mavo oli kertonut. He rakensivat
pitkäaikaisen leirin, panivat ruokatavaransa korkealle telinelle
suojellakseen niitä koirilta ja ryhtyivät työhön matalikolla, kaivaen
itselleen tien sorakerroksen jääpeitteen läpi.

Se oli kovaa ja alkuperäistä elämää. Suuruksen syötyään he ryhtyivät
työhön harmaassa aamunsarastuksessapa kun yö ylti, keittivät he
ruokansa ja tekivät muita pikkuaskareita, tupakoivat ja kertoilivat
merimiesjuttuja kotvasen, kääriytyivät sitten makuuvaippoihinsa ja
nukkuivat revontulien leimutessa taivaalla ja tähtien karkeloidessa
avaruudessa. Heidän ravintonsa oli yksitoikkoista: hapanta leipää,
silavaa, papuja ja silloin tällöin vadillinen keitettyjä riisiryynejä
luumujen kera. Tuoretta lihaa heidän ei onnistunut hankkia.
Eläinkunta puuttui miltei kokonaan. Harvoin he näkivät lumikengän
jättämällä jäljellä jäniksen tai kärpän; ylimalkaan näytti elämä
paenneen näiltä mailta. Se ei ollut heille mitään outoa, sillä kerran
tai pari oli heidän elämässään sattunut, että he olivat taivaltaneet
seudun kautta, jossa yhtenä vuotena vilisi metsänriistaa ja jossa
vuotta tai paria myöhemmin ei ollut mitään.

He löysivät kultaa matalikoista, mutta ei niin suurissa määrin,
että olisi kannattanut sitä sieltä kaivaa. Ollessaan hirvenajossa
viidenkymmenen mailin päässä oli Davis huuhtonut kattilassa ison
puron pintasoraa ja huomannut sen lupaavaksi. He valjastivat koirat
ja ajoivat paikalle ottaen mukaan vain hiukan ruokavaroja. Täällä ja
mahdollisesti ensi kerran Yukonin historiassa otettiin käytäntöön
puiden polttaminen kuilua syvennettäessä. Se tapahtui Päivänpaisteen
aloitteesta. Poistettuaan sammalet ja ruohon laittoivat he nuotion
kuivasta kuusipuusta. Kuuden tunnin polttaminen sulatti kahdeksan
tuuman paksuudelta maata. He iskivät kuokkansa siihen, ja kun
multamöhkäleet oli lapioitu pois, sytytettiin uusi nuotio. He
tekivät työtä myöhään ja varhain, kokeen onnistumisen yllyttäminä.
Tunkeuduttuaan kuuden jalan paksuisen jäätyneen multakerroksen
läpi oli heidän käytävä käsiksi soraan, joka niinikään oli jäässä.
Tässä kävi eteneminen hitaammin. Mutta he oppivat hoitamaan
nuotiotansa paremmin ja saattoivat pian sulattaa viisi tai kuusi
tuumaa kerrallaan. Sorassa oli kultajauhoa, ja kahden jalan päästä
tuli jälleen vastaan multakerros. Seitsemäntoista jalan syvyydeltä
he tapasivat hienon sorajuovan ja siinä kultaa, ja koekattilasta
saatiin kuuden ja kahdeksan dollarin arvosta kultaa. Ikävä kyllä oli
tämä sorajuova vain tuuman paksuinen. Sen alla oli multaa, jossa
oli muinaisten puiden runkoja ja maan päältä hävinneiden eläinten
luukivettymiä. Mutta he olivat kuin olivatkin löytäneet kultaa, ja
mikä oli luultavampaa kuin että he löytäisivät suuren kerrostuman
peruskallioon päästyään? He tahtoivat kaivautua peruskallioon
saakka, vaikka se olisi ollut neljänkymmenen askeleen syvyydessä.
He työskentelivät nyt yötä päivää kahdessa työvuorossa ja kahdessa
kuilussa, ja heidän nuotionsa savusivat aina.

Tähän aikaan heidän papunsa loppuivat, ja Davis lähetettiin
pääleiriin hakemaan lisää ruokaa. Davis oli itse sisukas vanhan ajan
erämies. Matka edestakaisin oli sata mailia, mutta hän lupasi tulla
takaisin kolmantena päivänä, sillä yksi päivä menisi menomatkaan
ilman kuormaaja kaksi paluumatkaan kuormitettuna. Mutta hän saapuikin
toisen vuorokauden yönä. He olivat juuri menneet levolle, kun
kuulivat hänen tulevan.

"Mitä hittoa nyt on tapahtunut?" kysyi Henry Finn, kun tyhjä reki
tuli nuotion valopiiriin ja kun hän huomasi, että Davisin pitkähköt,
totiset kasvot näyttivät vielä pitemmiltä ja totisemmilta kuin
tavallisesti.

Joe Hines heitti puita nuotioon, ja nuo kolme miestä kömpivät
makuuvaippoihinsa lämmittelemään. Davisin parrakkaat posket olivat
jäässä samoin kuin hänen kulmakarvassakin, joten hän turkeissaan
näytti uusenglantilaisen joulupukin irvikuvalta.

"Muistatteko tuota isoa kuusta, joka kannatti telineen joenpuoleista
kulmaa?" aloitti Davis.

Onnettomuus oli pian kerrottu. Tuo iso puu, joka oli näyttänyt niin
vankalta, että olisi luullut sen kestävän useamman sadan kilon
painon, oli sisältä ollutkin laho. Sen juuret olivat tavalla tai
toisella irroittautuneet maasta. Telineen paino yhdessä lumen painon
kanssa oli ollut liikaa sille; tasapaino, jota se ympäristönsä
avulla niin kauan oli ylläpitänyt, oli järkytetty; se oli horjunut
ja kaatunut rutisten maahan ja turmellut telineen ja järkyttänyt
vuorostaan tasapainoa, jonka nuo neljä miestä ja yksitoista koiraa
olivat rakentaneet. Ahmat olivat menneet hävitetylle varastopaikalle,
ja mitä ne eivät olleet syöneet suuhunsa, sen ne olivat turmelleet.

"Ne olivat popsineet kaiken silavan ja luumut ja sokerin ja
koiranruoan", kertoi Davis, "ja olen varma siitä, että ne nakersivat
säkkeihin reiät ja ripottelivat jauhot ja pavut ja riisisuurimot
Danin ja Beersheban välille. Löysin tyhjiä säkkejä, jotka ne olivat
kuljettaneet neljännesmailin päähän paikalta."

Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Ei voinut sattua pahempaa
tapaturmaa kuin ruokavarojen kadottaminen napaseudun talven
vallitessa ja riistattomassa maassa. He eivät olleet pelkureita,
mutta he olivat valmiit katsomaan onnettomuutta suoraan silmiin ja
miettimään asemaansa. Joe Hines rupesi ensin puhumaan:

"Voimme etsiä lumesta papuja ja riisisuurimoita ... vaikk'ei riisiä
ollut jäljellä kahdeksaa tai kymmentä naulaa enempää."

"Ja joku ottaa valjakon ja lähtee Sixty Mileen", sanoi Päivänpaiste
vuorostaan.

"Minä lähden", sanoi Finn.

He tuumivat vielä kotvasen.

"Mutta millä elävät kolme miestä ja toinen valjakko siksi kuin hän
palaa?" kysyi Hines.

"On vain yksi neuvo siihen", sanoi Davis puolestaan. "Sinä, Joe, otat
toisen valjakon ja kuljet pitkin Stewartia, kunnes löydät intiaanit.
Sitten palaat ruokatavarakuorman kera. Ennätät tänne paljoa ennemmin
kuin Henry ehtii takaisin Sixty Milesta, ja teidän lähdettyänne on
meitä täällä syömässä vain Päivänpaiste ja minä, ja me kyllä tulemme
toimeen."

"Ja aamulla me lähdemme leiripaikalle katsomaan, löytäisimmekö mitään
ruoka-aineita lumesta." Puhuessaan asettui Päivänpaiste makuulle
ja kääri makuuvaipan ympärilleen. "Parasta käydä levolle, koska on
varhain lähdettävä taipaleelle. Te kaksi otatte koirat. Davis ja minä
lähdemme kumpikin tahollemme katsomaan, emmekö löytäisi hirveä."



8


Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet
taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat.
Kolmantena päivänä keskipäivällä yhdytti heidät Davis ja ilmoitti,
ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli
Päivänpaiste tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat
miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli
laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan
englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet
jatkoivat vaivalloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä
miestä näkivät sen kyllä jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka
oli löydetty.

Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin
osa niistä Päivänpaisteelle ja Davisille. Ne, jotka lähtivät
taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen
alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka
jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi,
vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin päivittäisillä
papuannoksilla, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat
niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä.
Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut
koiriakaan. Tästä syystä olivat Päivänpaiste ja Davis toivottomassa
asemassa. Enempää he eivät saattaneet eivätkä uskaltaneet tehdä.
Päivät kuluivat, ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun
kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896
kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Päivänpaiste ja Davis
laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden
toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi
runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata,
jo kauan sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus.
Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi
kohdata onnettomuus, ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi
eri suuntiin. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli
lopullinen onnettomuus.

Kuitenkin Päivänpaiste ja Davis elää kituuttivat yhä vielä toivoen,
vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa,
joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja
sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen
annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli
astian pohjalle jäänyt ohut sakkakerros. Tämä oli jauhoista, joita
siellä täällä lumen seassa oli hajallaan jokunen hiukkanen. Silloin
tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu,
ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauemmaksi he
ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmän löytyi jauhoja ja sitä
ohuemmaksi kävi velli.

Davis oli vanhempi heistä, ja hän se ensiksi uupuikin, niin että
makasi suurimman osan päivää turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin
orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Päivänpaisteen
toimeksi, ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti,
ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli
isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli
hyvin vähän, ja kului päiviä Päivänpaisteen näkemättä ainoatakaan.
Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni
sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä,
tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen
liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari.
Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara
nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota
nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan
laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin
synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin
tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa
olivat patruunat, ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja
saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli,
ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja
vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut
metsästystapaansa.

Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä
ja luut murskattiin, niin että voitiin pureskella niitä ja lopulta
niellä ne. Päivänpaiste haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan
karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta
kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne
karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja
kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa
oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin
huolellisen pureskelemisen jälkeen.

Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät
pitenemistään. Auringonpaisteessa alkoi lumi sulaa, ja lumen alta
tihkui ohuita vesisateita. Chinooktuuli puhalsi kaksikymmentäneljä
tuntia, ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi
yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin
kovaksi, että hanki saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia
pulmusia tuli etelästä, viipyivät yhden päivän ja jatkoivat matkaa
pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian
varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi,
matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin
urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran
ravintoa. Davisissä heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas
masentui, kun ei Päivänpaiste löytänytkään toista pajukkoa.

Mahla nousi puihin, ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä
äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta
pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut
ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes
napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti,
ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia,
ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat
sirittää, ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli
vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää
suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa.
Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja
johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle.
Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle
ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi
jääpeitteensä, oli tietymätöntä. Se laski kahdentuhannen mailin
päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui,
milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä,
joka liikkui ja ryski sen pinnalla.

Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle
kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja kallisarvoista
pyssyään, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli
päästä talaalle nostetun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se
vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen.
Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja
vaivalloisesti. Davis kaatui usein eikä voinut nousta. Päivänpaiste
antoi hänelle osan omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja
sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes
taas kompastui ja kaatui.

Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo,
menetti Davis viimeisetkin voimansa. Kun Päivänpaiste nosti hänet
pystyyn, kaatui hän uudelleen. Päivänpaiste koetti kantaa häntä,
mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän
laahasi Davisin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi
oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella
hän löysi ensimmäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi
ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä hän odotti seuraavaan
päivään, ja tunnin kuluttua oli orava hänen.

Päivänpaiste antoi parhaimmat palat Davisille ja piti itse vain
sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos,
että tuo pieni elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, syötynä siirsi
miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt
kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla
puunoksilla. Sen sijaan sama elinvoima, joka oli tämän kaiken
tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan
tahtoon ja sai heidät liikkeelle -- ei, liikutti heitä -- kunnes he
hoipertelivat eteenpäin nuo muutamat mailit, jotka erottivat heidät
veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan
liikkumattomina.

Vaikka veneen maahan laskeminen olisi ollut helppo tehtävä
voimakkaalle miehelle, vei se Päivänpaisteelta tunteja. Ja monta
tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi
sammalilla isoja rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä.
Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle.
Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun
virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Päivänpaiste hoiperteli
ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai
käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäähdyttänyt lumenpinnan niin
kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti
hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän
naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla
hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.

Yhdentenäkolmatta päivänä toukokuuta virta loi jäänsä. Jää alkoi
liikkua kello viisi aamulla, ja päivät olivat jo niin pitkät, että
Päivänpaiste nousi katselemaan jäidenlähtöä. Davis oli liian heikko
ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan,
makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret
jäätelit syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita
ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän
ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta.
Tunnin kuluttua jää pysähtyi. Jossakin alempana oli jääruuhka
sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan,
kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi
yhä uutta vettä, ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi
ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet
lensivät ilmaan kuin melonin siemenet lapsen puristaessa niitä
peukalon ja etusormen välissä, ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun
jääruuhka murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella
voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta
jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.

Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi, ja ensi kerran kuuteen
kuukauteen näki Päivänpaiste avovettä. Hän tiesi, etteivät
Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää
oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi
lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta
asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen.
Davis oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa.
Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää
herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimia voidakseen työntää
veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi
toista jäidenlähtöä, kuolisi Davis varmasti ja hyvin luultavasti hän
itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi
toisen jäidenlähdön eikä takertuisi Ylä-Yukonilta tuleviin jäihin,
jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja
pelastuisivat, jos -- ja taas jos -- hänellä olisi tarpeeksi voimia
ohjata vene maihin Sixty Milessa ja he eivät ajautuisi ohi.

Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin
vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille,
löysi hän kohdan, missä suuri jääteli ulkoni rannasta jokeen, joka
virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääteli oli
vain jonkun jalan päässä, ja tunnin kuluttua hän oli saanut veneen
sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut
nähdä mitään; hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät,
jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä
kohosi kurkkuun ja oli tukehduttaa hänet. Davis ei osoittanut mitään
mielenkiintoa; Päivänpaisteen oli yksin taisteltava taistelunsa
loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä hän sai lopulta veneen
varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja
jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn
ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella.
Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä
jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä
tarvitsemaan, olisi kaikki hukassa.

Davis tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan.
Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä hän laahasi tämän
veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä.
Davisin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä
kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Päivänpaiste
ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin
puoleksi täytetty jyväpussi. Päivänpaiste meni veneeseen ja koetti
turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Davisin
pään ja hartiat veneen laidalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen
alaruumista, lysähti Davis kokoon ja putosi takaisin jäälle.

Epätoivoissaan Päivänpaiste muutti menettelytapaa. Hän löi toveriaan
kasvoihin.

"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat,
kirottu vetelys, siinä saat!"

Joka kirouksella hän löi häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen
lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Davisin
silmät avautuivat ja pyörivät.

"Kuuntele nyt!" huusi Päivänpaiste tuimasti. "Kun panen pääsi veneen
laidalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko?

"Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"

Davisin silmät pyörivät, mutta Päivänpaiste huomasi, että hän oli
tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat
veneen laidalle.

"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi
Päivänpaiste tarttuessaan häneen alempaa.

Voimaton käsi irtaantui, toisen käden sormet päästivät otteensa,
mutta Davis totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun
Päivänpaiste nosti häntä, sattuivat Davisin kasvot parraslautaan, ja
rosoinen puu repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan,
ja alassuin hän putosi veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät
riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain jalat, ja
Päivänpaiste nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen hän käänsi
Davisin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.

Tärkein tehtävä oli jäljellä -- veneen työntäminen vesille. Tämä
oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko
asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen
äärettömiä ponnistuksia. Päivänpaiste karkaisi luontonsa ja aloitti.
Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikk'ei itse
siitä tietänyt mitään, sillä kun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän
makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi hän oli
pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että
kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikauttaa jäsentäkään
ja -- mikä oli omituisinta -- ettei hän enää viitsinytkään. Hän
näki näkyjä, selviä ja todellisia, ja ajatteli ajatuksia teräviä
kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta
elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastomana.
Ensi kerran heräsi hänessä epäilys oman itsensä erinomaisuudesta.
Tällä hetkellä ei elämä muistanut valehdella. Hän olikin pieni maan
mato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maan matoset, samanlainen
kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin kaikki muut miehet,
joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen
kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka olivat joutuneet tuhon omiksi ja
varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Davis, joka välinpitämättömänä
virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Päivänpaiste saattoi siitä,
missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin
tai myöhemmin alkaisivat vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä
katsellessaan tuntui hänestä, kuin hän näkisi kauas menneisyyteen,
hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä
eikä intiaanejakaan, ja aina hän näki saman Stewart-joen joka
talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan
vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen
ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja
hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja
virtasi yhä uomaansa.

Elämä oli valehtelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia
olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Päivänpaistetta,
joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan
mitään -- vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa
kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran,
eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät
muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä
aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret,
itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa.
Loppujen lopuksi se oli mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne,
jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten
voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja -- elämä,
tuo aina kukoistava hautausmaa, tuo loppumaton hautaussaatto.
Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta
vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen
laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten hän vaipui taas
unelmiinsa ja mietteisiinsä.

Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti
tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän
pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.

Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Päivänpaisteeseen. Hänelle
oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi
rehellisesti eikä tehnyt muille vääryyttä, eivätkä häntä olleet
huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken
loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä peloittanut.
Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan
yläpuolella, viruessaan puolipyörryksissä väsymyksestä, tuntematta
voimanrahtuakaan lihaksissaan, hän myönsi yhä vielä, että kuolema
on kaiken loppu, eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen
mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimmäinen
myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.

Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan, ja hänen mieleensä
johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne
aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä
järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo
kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet
viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppoa
helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai
ajatus siitä hänet iloiseksi.

Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin
-- Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin
rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt
satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot, kahdet
reet takanaan, vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän
pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon
suurenmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän
milloinkaan ennen oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää
kuolla pois kaikesta tästä, juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä
värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.

Päivänpaiste kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle
nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miks'ei
hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi
paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän
saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti
ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondyken aluetta. He
möisivät hänelle varmaan kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten
Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas
Klondykesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.

Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan
jäälle kasvot maahan päin ja virui siinä puolen tuntia ja lepäsi.
Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui
veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimmäinen yritys
onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen
täytyi panna kaikki jälleen kootut voimansa yhteen yritykseen ja niin
täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei
mitään jäisi toisiin yrityksiin.

Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan,
pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui.
Hän tiesi olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi
veneen siirtyvän, kun se rupesi luisumaan viettävää jäälauttaa alas.
Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi
Davisin jaloille satuttaen itsensä. Hän ei enää kyennyt nousemaan
ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puiden
latvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät
jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan.
Toistakymmentä kertaa se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi
esteettä liukua virran viemänä.

Päivänpaiste virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että
oli kulunut jo monta tuntia. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti
perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat
jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen
irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän
ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä
vedessä, kulki nopeammin, ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata
venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä näki
rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin,
Päivänpaiste kääri jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui
pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui selällään ja näki tähtien
tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi
hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle
kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta
kolahti venettä vasten ja narisi hipaistessaan sen sivua. Hän
ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut
heitä, ja nukahti uudelleen.

Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon
asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin
rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty
Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen
liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset, ja hänen
hengityksensä oli salpautua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän
laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Davisia,
mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai eikö, ja hän oli liian
väsynyt ottaakseen siitä selkoa.

Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti
jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton,
mutta ei kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hänestä tuntui silloin, kuin hänen aivoihinsa olisi työnnetty tulppa.
Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä
hengissä ja luultavasti pelastuisi, mutta mistä johtui, ettei hän
virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten
hän muisti viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi hän oli
sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa se ei ollut. Hän ei
ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen,
jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli
kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas hän
kysyi: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi
kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut
enempää kuin jokapäiväinen leipä. Minkä tähden siis? Mutta tyhjät
aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisammiksi ja hän
jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet
helmaansa.

Hän heräsi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että
hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan
jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta
sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen
alajuoksun varrelle. Ketään ei näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt
keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa
autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton
kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili
pyssyä, nosti sen olkapäilleen ja painoi liipasinta. Pyssyn
potkaisu laukaistessa tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä
tuntui, kuin sitä olisi tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu.
Pyssy putosi hänen polvilleen, ja hän koetti turhaan nostaa sitä
olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa, ja hän tunsi
olevansa pyörtymäisillään, minkä vuoksi hän painoi liipasinta,
vaikk'ei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa pyssy pommahti
ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen
silmissään, hän näki keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan
ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen
silmissään.



9


Kymmenen päivää myöhemmin saapuivat Harper ja Joe Ladue Sixty Mileen,
ja vaikka Päivänpaiste vielä oli hieman heikko, oli hän kuitenkin
kyllin voimakas totellakseen kultakuumetta, joka oli saanut hänet
valtoihinsa. Hän luovutti kolmanneksen valtauksestaan Stewart-joen
varrella heidän Klondyke-joen varrella olevan valtauksensa
kolmannesta vastaan. He luottivat ylämaan kultarikkauteen, ja Harper
läksi tavaralautalla myötävirtaa Klondyke-joen suulle, johon hänen
piti perustaa pieni asema.

"Päivänpaiste, miksi et käy käsiksi Indian-jokeen?" neuvoi Harper
ennen lähtöään. "Maaperä on siellä erinomainen, ja kyllä siellä
jossakin on kultaa löytäjäänsä odottamassa. Se paikka on minun
mieleeni. Sieltä saa kultaa oikein kosolti, eikä Indian-joki ole
maailman ääressä."

"Ja siellä on harmaanaan hirviä", lisäsi Joe Ladue. "Bob Henderson on
jossakin sielläpäin, on ollut jo kolme vuotta. Ja hän vannoi, että
jotakin suurta on tapahtumaisillaan. Hän tappaa siellä laumoittain
hirviä ja hakee kultaa ylt'ympäri seutua, kuin olisi hieman hassu."

Päivänpaiste päätti lähteä Indian-joelle "haljuilemaan", kuten hän
itse sanoi. Mutta Davis ei taipunut lähtemään hänen kanssaan. Davisin
oli nälkä turruttanut, ja häntä kauhistutti kaikkien kärsimystensä
toistuminen.

"En tosiaankaan voi lähteä ruoan äärestä", sanoi hän. "Tiedän, että
se on hulluutta, mutta minä en tosiaankaan mahda sille mitään. Siinä
on kyllin, että pääsen pöydän äärestä, kun vatsa on niin täynnä,
etten saa sinne mahtumaan enää ainoatakaan palaa. Palaan Circlen
leiriin ja oleilen siellä, kunnes olen tullut jälleen terveeksi."

Päivänpaiste viipyi vielä muutaman päivän, kooten voimia ja
järjestellen vähäisiä matkatavaroitaan. Hän aikoi lähteä kevein
varustuksin, mukanaan vain seitsemänkymmenenviiden naulan taakka
ja sälyttäen hyvään intiaanitapaan jokaiselle viidestä koirastaan
kannettavaksi kolmekymmentä naulaa. Laduen kuvauksista oppia ottaen
hän aikoi noudattaa Bob Hendersonin esimerkkiä, elää käytännöllisesti
ja syödä pelkkää lihaa. Kun Jack Kearnsin lotja, joka toi sahaa
Linderman-järveltä, poikkesi Sixty Mileen, niin Päivänpaiste vei
siihen tavaransa ja koiransa, antoi Davisin tehtäväksi ilmoittaa
valtauksensa rekisteröitäväksi ja nousi samana päivänä maihin
Indian-joen suulla.

Neljänkymmenen mailin päässä joen suusta hän tuli paikalle, jonka
hän kuulemiensa kuvausten perusteella päätti olevan Quartz Creekin.
Siellä hän näki jälkiä Bob Hendersonin töistä. Kuljettuaan jokivartta
vielä kolmekymmentä mailia hän tuli Australia Creekiin. Kului
viikkoja, mutta Bob Hendersonia Päivänpaiste ei tavannut. Kaikkialla
oli hirviä yllin kyllin, ja hänen koiransa herkuttelivat liharuoalla.
Hän löysi tusinan verran kannattavia ja lupaavia kultapaikkoja
hiekassa, ja kun hän huomasi parinkymmenen purosen mudan ja soran
pinnalla hajallaan kultahiukkasia, päätti hän tästä, että siellä
täytyi olla runsaat määrät varsinaista kultamalmiakin, joka nyt
vain oli löydettävä. Usein hän loi katseensa vuorenharjanteihin
pohjoisessa ja aprikoi, oliko kulta peräisin sieltä. Lopulta hän
samosi Dominion Creekin lähteille, kulki vedenjakajan poikki ja tuli
siihen Klondyken seutuun, joka myöhemmin sai nimen Hunker Creek. Jos
hän olisi vedenjakajan poikki mennessään kiertänyt vuoren oikealta
puolelta, niin hän olisi tullut Gold Bottomiin, minkä nimen oli
antanut Bob Henderson, ensimmäinen mies, jonka hän olisi siellä
nähnyt työssä, huuhtomassa todella vaivoja vastaavia kattilallisia
Klondykessa. Mutta Päivänpaiste kiersi vuorenlaen vasemmalta, jatkoi
matkaansa Hunker-joen vartta alas Klondykeen ja sitten edelleen
Yukoniin intiaanien kesäkalastuspaikoille.

Täällä hän oli päivän Carmackin, squaw-miehen[6], ja tämän
intiaanilangon, Skookum Jimin nuotiotoverina, osti veneen ja kulki
sitten koirineen myötävirtaan Yukonia Forty Mileen. Elokuun viimeiset
päivät olivat käsissä, päivät lyhenivät lyhenemistään ja talvi teki
tuloaan. Yhä vielä lujasti luottaen Ylämaan kultarikkauteen aikoi
Päivänpaiste neljän, viiden toverin kera tai, jos se oli mahdollista,
ainakin yhden toverin kera sauvoa virtaa ylöspäin, ennenkuin joki
jäätyi talveksi. Mutta Forty Milen miehet olivat epäuskoisia. Heille
riitti kullankaivu lännessä.

Silloin juuri tuli Carmack, hänen lankonsa Skookum Jim ja Cultus
Charlie kanootilla Forty Mileen. He menivät suoraan kulta-asiamiehen
luo ja ilmoittivat rekisteröitäväksi kolme valtausta ja
löytämänsä Bonanza Creekin valtauksen. Tämän jälkeen he yöllä
näyttivät Taikinanjuuren ravintolassa epäuskoiselle miesjoukolle
kultametallikappaleita. Miehet nauroivat ja ravistivat päätään. He
olivat nähneet, että ennenkin oli erehdytty kultalöytöjen suhteen.
Tämä oli ilmeisesti Harperin ja Joe Laduen suunnitelma, jonka he
olivat panneet toimeen houkutellakseen kullanetsijöitä valtauksensa
läheisyyteen ja saadakseen sinne postiaseman. Ja ken oli Carmack?
Squaw-mies. Kuka oli konsanaan kuullut, että joku squaw-mies olisi
löytänyt jotakin? Ja mikä oli Bonanza Creek? Pelkkä hirvilaidun
Klondykejoen suulla, sama, jota entisajan miehet olivat nimittäneet
Rabbit Creekiksi. Jospa edes Päivänpaiste tai Bob Henderson olisi
ilmoittanut valtauksia rekisteröitäväksi ja näyttänyt kultametallia,
niin he olisivat tietäneet siinä olevan jotakin perää. Mutta Carmack,
squaw-mies! Ja Skookum Jim! Ja Cultus Charlie! Ei, ei, se oli tyhjää
puhetta!

Päivänpaiste oli epäuskoinen vaikka hän yhä uskoi Ylämaan
mahdollisuuksiin. Olihan hän vain joku päivä sitten nähnyt
Carmackin maleksimassa intiaaniensa kanssa, aivan kuin hän ei olisi
ajatellutkaan kullanetsintää. Mutta kun hän kello yksitoista yöllä
istui penkkinsä syrjällä aukomassa intiaanisaappaittensa pauloja,
juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän pani takin ylleen ja hatun
päähänsä ja palasi Taikinanjuureen. Carmack istui yhä vielä siellä ja
näytteli kultaansa epäuskoiselle sukukunnalle. Päivänpaiste istahti
hänen viereensä ja tyhjensi Carmackin kukkaron sulattajaan. Tätä
hän tutkisteli pitkän aikaa. Sitten hän pani omasta kukkarostaan
toiseen sulattajaan muutaman unssin verran Circle Cityn ja Forty
Milen kultaa. Sitten hän taas pitkän aikaa tutki ja vertaili. Viimein
hän pani oman kultansa kukkaroonsa, antoi Carmackille takaisin tämän
kullan ja vaati kädenliikkeellä hiljaisuutta.

"Toverit, kerronpa teille jotakin" sanoi hän. "Kultasuoni, on
varmasti löydetty virran yläjuoksun varrelta. Ja minä sanon teille
selvään ja vakuuttavasti, että se on tehty. Tämänkaltaista kultaa
ei ole ennen näillä seuduin nähty sulattajassa. Se on uutta
kultaa. Siinä on enemmän hopeaa. Voitte nähdä sen väristä. Carmack
on varmasti löytänyt kultasuonen. Kuka haluaa lähteä kanssani
kultapaikalle?"

Ei kukaan halunnut. Sen sijaan kuului vain naurua ja ivailua.

"Onko teilläkin siellä valtaus?" kysyi joku.

"On kuin onkin", kuului vastaus "ja sitäpaitsi kolmannes Harperin
ja Laduen valtauksesta. Saatte nähdä, että minä myyn syrjäisetkin
palstani korkeammasta hinnasta kuin te milloinkaan olette ansainneet
Birch Creekissä maata penkomalla".

"Hyvä on, Päivänpaiste", pisti Curly Parson väliin imarrellen.
"Teillä on hyvä maine, ja me tiedämme, että teihin voi luottaa. Mutta
te olette yhtä hyvin kuin ken tahansa saattanut takertua ansaan,
jonka nuo maankiertäjät ovat virittäneet. Kysyn teiltä suoraan:
Milloin Carmack on ollut kullanetsinnässä? Sanoittehan itse, että hän
kalasti lohia siwashilaisten kera vain joku päivä sitten."

"Ja Päivänpaiste puhui totta", keskeytti Carmack kiihoittuneena. "Ja
minä kerron totuuden, taivaallisen totuuden. Minä en ollut etsimässä
kultaa. En sinnepäinkään. Mutta kun Päivänpaiste oli lähtenyt,
niin kuka muu kuin Bob Henderson tulee tavaralautalla myötävirtaa.
Hän tuli Sixty Milesta käsin ja aikoi palata Indian-jokea pitkin
ja kantaa tavarat Quartz-Creekin ja Gold Bottomin välillä olevan
vedenjakajan poikki."

"Missä helvetissä on Gold Bottom?" kysyi Curly Parson.

"Bonanzan, entisen Rabbit Creekin tuolla puolen", sanoi squaw-mies
kääntyen hänen puoleensa. "Siellä on iso puro, joka virtaa
Klondykeen. Minä menin sitä tietä, mutta palasin vedenjakajan poikki,
kuljin monta mailia sen harjaa pitkin ja laskeuduin Bonanza Creekiin.
'Tule mukaan, Carmack, ja paaluta itsellesi valtaus', sanoi Bob
Henderson minulle. 'Löysin sen äskettäin Gold Bottomista. Huuhtelin
jo neljäkymmentäviisi unssia!' Ja minä menin mukaan, ja Skookum Jim
ja Cultus Charlie samaten. Ja me kaikki paalutimme Gold Bottomissa.
Minä palasin Bonanzan kautta, kun näin hirven. Me pysähdyimme
Bonanzan alapuolelle ja keitimme ruokaa. Minä panin nukkumaan, ja
Skookum Jim ryhtyi kuin ryhtyikin kullanetsintään. Hän oli, nähkääs,
tarkannut Hendersonia. Hän vie yks'kaks' kattilan koivun juurelle,
täyttää sen huuhdontasoralla ja saa enemmän kuin dollarin arvosta
kultametalli. Sitten herättää minut ja minä ryhdyn huuhdontaan.
Sain kaksi ja puoli dollaria ensimmäisestä kattilasta. Sitten minä
nimitin poukaman 'Bonanzaksi', paalutin löytöni ja me tulimme tänne
rekisteröimään valtauksemme."

Hän katseli innokkaasti ympärilleen, toivoen saaneensa toiset
vakuutetuiksi sanojensa todenperäisyydestä, mutta näki vain
epäluuloisia kasvoja -- kaikkien muitten paitsi Päivänpaisteen, joka
koko ajan hänen kertomuksensa kestäessä oli pitänyt silmällä hänen
kasvojensa ilmettä.

"Paljonko Harper ja Ladue ovat antaneet teille tämän jutun
levittämisestä?" kysyi joku.

"He eivät tiedä siitä mitään", vastasi Carmack. "Se mitä kerroin
teille, on totinen tosi. Minä sain yhdestä huuhdontakattilasta kolme
unssia."

"Ja siinä on kultaa", sanoi Päivänpaiste. "Sanonpa teille, toverit,
ettei milloinkaan ennen ole sulattajassa ollut tämäntapaista kultaa.
Katsokaa sen väriä."

"Onhan se hieman tummempaa", sanoi Curly Parson. "On luultavinta,
että Carmackilla on ollut samassa kukkarossa hopeadollarin
kappaleita. Ja yksi asia vielä: jos siinä on jotakin perää, niin
miks'ei Bob Henderson ole tullut tänne ilmoittamaan valtauksiansa
rekisteröitäväksi?"

"Hän on Gold Bottomissa", selitti Carmack. "Palattuamme juuri
huomasimmekin, mitä olimme löytäneet."

Vastauksena oli naurunrähäkkä.

"Kuka tulee toverikseni ja lähtee huomenna sauvomaan venettä
Bonanzaan", kysyi Päivänpaiste.

Ei kukaan ilmoittanut suostuvansa.

"Kuka teistä ottaa toimekseen ennakkomaksusta sauvoa vastavirtaa
tuhat naulaa ruokavaroja?"

Curly Parson ja Pat Monahan suostuivat ehdotukseen, ja tavallisella
ripeydellään Päivänpaiste maksoi heille etukäteen palkan ja teki
ostoksensa, vaikka hän näin ollen tyhjensi kukkaronsa. Hän oli
lähtemäisillään, kun hän äkkiä palasi ovelta tarjoilupöydän ääreen.

"Mikä vielä asiana?" kysyi joku.

"Johtuipa mieleeni jotakin", vastasi Päivänpaiste. "Jauhojen hinta
varmaankin tänä talvena Klondykessa nousee suunnattomasti. Kuka
lainaa minulle rahaa?"

Silmänräpäyksessä oli parisenkymmentä miestä, jotka olivat
kieltäytyneet seuraamasta häntä mielettömälle retkelle, ryhmittynyt
hänen ympärilleen tarjoten kultahiekkakukkaroitaan.

"Paljonko haluatte jauhoja?" kysyi Alaskan Kauppayhtiön
varastonhoitaja.

"Noin kaksi tonnia."

Tarjottuja kultakukkaroita ei vaadittu takaisin, vaikka niiden
omistajat puhkesivat loukkaaviin ihmettelynhuudahduksiin.

"Mitä teette kahdella tonnilla?" kysyi varastonhoitaja.

"Poikani", vastasi Päivänpaiste, "ette ole ollut kyllin kauan näillä
seuduilla tunteaksenne kaikki sen mahdollisuudet. Aion perustaa
hapankaali-haaraliikkeen ja siihen yhdistää hilseparantolan."

Hän lainasi rahaa oikealta ja vasemmalta ja palkkasi kuusi miestä
kantamaan jauhot yhdeksään veneeseen ja maksoi heille palkan
etukäteen. Taas oli hänen kukkaronsa tyhjä, ja hän oli korviaan
myöten velassa.

Curly Parson pudisti päätään tarjoilupöydän ääressä toivottomuutta
ilmaisevin elein.

"En käsitä", vaikeroi hän, "mitä te oikein aiotte tehdä."

"Kerron teille kaikki, selitän teille kaikki päivänselväksi",
sanoi Päivänpaiste, nosti sormensa ja alkoi luetella: "Ensimmäinen
juttu: Ylämaassa on tehty suuri kultalöytö. Toinen seikka: sen on
tehnyt Carmack. Kolmas seikka: hän ei ole löytänyt kaikkea. Siellä
on vielä enemmän. Jos ensimmäinen ja toinen asia ovat totta, niin
jauhot nousevat huimaavaan hintaan. Jos ensimmäisen ja toisen asian
hyväksyn, niin on minun hyväksyttävä kolmaskin ja käytettävä sitäkin
hyväkseni. Jos olen oikeassa, niin jauhot tänä talvena maksavat
painonsa kultaa. Ja sanonpa teille, pojat, että kun teillä on joku
mahdollisuus, niin käyttäkää sitä kaikin tavoin hyväksenne. Mitä
hyötyä on onnesta, ellette osaa ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja kun
käytätte tilaisuutta hyväksenne, niin käyttäkää oikein hitonmoisesti.
Olen ollut vuosikausia näillä mailla ja odottanut, että kerran
tehtäisiin suurlöytö. Nyt se on tehty. Hyvä, aion hyötyä siitä, aion
totisesti. Hyvää yötä, pojat, hyvää yötä!"



10


Miehet yhä vielä epäilivät puheita uudesta kultalasta perättömiksi.
Kun Päivänpaiste saapui raskaine jauholasteineen Klondyke-joen
suuhun, huomasi hän suuren lakeuden yhtä autioksi ja asumattomaksi
kuin ennenkin. Lähellä virtaa oli intiaanipäällikkö Isaacin ja
hänen heimonsa leiri lohenkuivaustelineineen. Muutamia vanhoja
kullankaivajia oli siellä niinikään leirissä. Lopetettuaan kesätyönsä
Ten Mile Creekissä olivat he tulleet Yukonia alas, lähelle Circle
Cityä. Mutta Sixty Milessa he olivat kuullet kerrottavan uudesta
kultasuonesta ja olivat jääneet maaperää tarkastelemaan. He olivat
juuri palanneet veneelleen, kun Päivänpaiste laski jauhoaluksensa
maihin, ja heidän kertomansa eivät olleet toivehikkaita.

"Kirottu hirvilaidun", sanoi eräs heistä, Pitkä Jim Harney, vaieten
välillä puhaltaakseen peltikupissa höyryävää teetä. "Et kostu
täällä, Päivänpaiste. Tämä on hävyttömän likaista petkutusta. He
ovat ovelasti kyhänneet kokoon jutun uudesta kultasuonesta. Harper
ja Ladue ovat varsinaiset suunnittelijat, Carmackia on käytetty vain
syöttinä. Onko milloinkaan kuultu kullankaivamisesta hirvilaitumella,
puolen mailin päässä rantakallioista ja jumala tiesi kuinka etäällä
peruskalliosta!"

Päivänpaiste nyökäytti myöntävästi päätään ja mietti hetkisen.

"Oletteko huuhdelleet ollenkaan?" kysyi hän vihdoin.

"Vai huuhdelleet!" kuului suuttunut vastaus. "Pidätte minua
varmaan jonakin eilisen teeren poikana! Vain joku arkajalkainen
tulokas saattaisi kulkea tällä laitumella ja täyttää kattilan
huuhdontasoralla. Minua ette sellaisesta mielettömyydestä yllätä.
Minulle riitti, kun vain kerran katsoinkin. Lähdemme aamulla Circle
Cityyn. En ole milloinkaan luottanut tähän Ylämaahan. Tananan seudut
ovat kyllin hyvät minulle, ja huomatkaa sanani, kun suuri kultalöytö
tehdään, tehdään se joen alajuoksun varrella. Tämä Johnny tässä
paalutti pari mailia, mutta sen hän teki tyhmyyksissään."

Johnny näytti olevan häpeissään.

"Tein sen piloillani", selitti hän. "Antaisin oikeuteni valtaukseen
naulasta puristettua Star-tupakkaa."

"Saatte sen minulta", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Mutta älkää tulko
sitten valittamaan, jos minä saan kaksikymmentä tai kolmekymmentä
tuhatta siitä irti."

Johnny irvisteli iloisesti.

"Antakaa vain tänne tupakka", sanoi hän.

"Toivon, että minäkin olisin paaluttanut itselleni valtauksen siitä
vierestä", mutisi Pitkä Jim valittaen.

"Ei ole vielä liian myöhäistä", sanoi Päivänpaiste.

"Mutta olisi marssittava kaksikymmentä mailia edestakaisin."

"Minä paalutan sen teille huomenna, kun menen sinne", ehdotti
Päivänpaiste. "Sitten teette niinkuin Johnny. Saatte maksun Tim
Loganilta. Hänellä on tuo Taikinanjuuren ravintola, ja hän lainaa
tupakan minulle. Ilmoittakaa valtaus sitten rekisteröitäväksi omissa
nimissänne, siirtäkää paperit minulle ja antakaa ne Timille."

"Minä myös", sanoi kolmas vanha kullankaivaja.

Ja kolmella naulalla Star-purutupakkaa osti Päivänpaiste ilman muuta
kolme viidensadan jalan valtausta Bonanzasta. Hän saattoi sitäpaitsi
omissa nimissään paaluttaa itselleen oman valtauksen, nuo toiset kun
olivat vain siirretyt hänelle.

"Olette maar kovin kärkäs jakelemaan purutupakoitanne", sanoi Pitkä
Jim irvistellen. "Onko teillä täällä jossakin varastopaikka?"

"Ei, mutta minulla on mainio suunnitelma", kuului vastaus, "ja minä
sanon teille, että tulee halvemmaksi kuin huuhtelumuta käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja ostaa kolme valtausta kolmella naulalla
purutupakkaa."

Mutta tuntia myöhemmin tuli hänen omaan leiriinsä Joe Ladue, joka
juuri oli saapunut Bonanza Creekiin. Hän oli ensin aivan tietämätön
Carmackin kultalöydöstä, sitten hän oli epäilevällä kannalla ja
lopulta hän tarjosi Päivänpaisteelle sata dollaria tämän palstasta.

"Nyt heti?" kysyi Päivänpaiste.

"Tietysti. Tässä on rahat."

Näin sanoessaan Ladue otti esiin kultahiekkakukkaronsa. Päivänpaiste
otti sen hajamielisenä käteensä ja avasi kuin epähuomiossa siteet
ja pudotti hiukan kultahiekkaa kouraansa. Se oli tummempaa kuin
mikään kultahiekka, jonka hän oli ennen nähnyt, Carmackin kultaa
lukuunottamatta. Hän pani kullan takaisin, sitoi kukkaron suun kiinni
ja antoi sen takaisin Laduelle.

"Luulen, että olet enemmän sen tarpeessa kuin minä", sanoi
Päivänpaiste.

"Eikö mitä; minulla on vielä yllinkyllin", vakuutti toinen.

"Mistä olet saanut tuon kullan?"

Päivänpaiste oli aivan viattoman näköinen tehdessään tämän
kysymyksen, ja Ladue näytti sen kuullessaan yhtä tylsältä kuin joku
intiaani. Mutta lyhyen silmänräpäyksen katsoivat miehet toisiaan
silmiin, ja tässä silmänräpäyksessä näytti Joe Laduen ruumiista
ja sielusta lähtevän joku näkymätön ja kuulumaton viesti. Ja
Päivänpaisteesta tuntui, että hän oli käsittänyt tuon viestin ja
aavistanut, että toisella oli tiedossa joku salaisuus, jota hän aikoi
käyttää hyväkseen.

"Tunnet paikan paremmin kuin minä", sanoi Päivänpaiste. "Ja jos minun
palstani on sadan dollarin arvoinen sinun silmissäsi, joka tunnet
asian, on se sadan dollarin arvoinen minulle, siitä riippumatta,
tiedänkö sen arvon vai enkö."

"Annan sinulle kolmesataa", tarjosi Ladue epätoivon vimmassa.

"Taas sama johtopäätös. Tietämättömyydestäni huolimatta on sen arvo
minulle se, minkä sinä olet halukas siitä maksamaan."

Silloin Joe Ladue muutti häpeissään mielensä. Hän vei Päivänpaisteen
syrjään leiristä ja muista miehistä ja uskoi hänelle salaisuutensa.

"Löytö on nyt varmasti tehty", päätti hän puheensa. "Minä en
rakentanut patoa, huuhdoin vain jalaskattilassa. Sain koko tämän
pussillisen eilen rannalla. Sanon sinulle, että voit saada saman
verran vallan ruohonjuurista. Eikä kukaan aavista, mitä on
peruskalliossa, puron pohjassa. Mutta paljon siellä on. Älä hiisku
mitään, vaan hanki valtauksia niin paljon kuin suinkin saat.
Valtaukseni ovat hajallaan, mutta en hämmästy, jos saan niistä
viisikymmentätuhatta. Ainoa harmini on, etteivät ne ole suuremmat."

       *       *       *       *       *

Kuukausi kului, ja Bonanza Creek pysyi hiljaisena. Aniharvat
olivat paaluttaneet, ja useimmat heistäkin olivat paalutettuaan
lähteneet Forty Mileen ja Circle Cityyn. Ne, jotka uskoivat
kyllin kovasti jäädäkseen paikalle, olivat uutterassa työssä
rakentaessaan hökkeleitä lähenevän talven varalle. Carmack ja
hänen intiaanisukulaisensa rakensivat patoa saadakseen vettä
kullanhuuhdontaan. Työ kävi hitaasti, sillä heidän täytyi sahata
hirtensä suoraan kasvavasta metsästä. Mutta etäämpänä Bonanzan
alapuolella oli neljä miestä, jotka olivat tulleet virran yläpäästä.
Dan McGilvary, Dave McKay, Dave Edwards ja Harry Waugh. He olivat
hiljaisia toveruksia, jotka eivät puuttuneet toisten asioihin
eivätkä puhelleet omistaan ja kulkivat yhdessä omia teitään.
Mutta Päivänpaiste, joka oli huuhdellut sieltä täältä Carmackin
valtauksen vierestä ja saanut kultaa aivan maanpinnalta, ja joka oli
huuhdellut monista muista paikoista löytämättä mitään, oli halukas
tietämään, mitä oli peruskalliossa. Hän oli pannut merkille, että
nuo neljä vaiteliasta miestä kaivoivat kuilua lähelle rantaa, ja
hän oli kuullut heidän lankkusahansa kitinän, kun he sahasivat
palkkeja huuhtelupatojaan varten. Hän ei odottanut kutsua, vaan
meni katsomaan, kun he ensimmäisen kerran huuhtelivat siinä kultaa.
Kun yksi miehistä oli nostanut viisi lapiollista, hän näki heidän
saavan kolmetoista ja puoli unssia kultaa. Siinä oli kultaa pienistä
jyväsistä aina kahdentoista dollarin arvoisiin kimpaleisiin,
ja se oli saatu peruskalliosta. Tänä päivänä satoi ensimmäisen
lumen, ja napaseudun talvi teki tuloaan, mutta Päivänpaiste ei
välittänyt pakenevan lyhyen kesän kalpeanharmaasta synkeydestä.
Hän näki unelmansa käyvän toteen, ja hankien keskelle kohosi hänen
mielikuvituksensa kultakaupunki. Kultaa oli löydetty peruskalliosta.
Tämä oli suurta. Carmackin löytö oli varmennettu. Päivänpaiste
paalutti omissa nimissään valtauksen niiden kolmen lisäksi, jotka oli
ostanut puru tupakalla. Hänellä oli nyt kahdentuhannen jalan pituinen
yhtäjaksoinen kaistale, joka ulottui rantakalliosta rantakallioon.

Palatessaan tänä yönä leiriinsä Klondyke-joen suulle hän tapasi
Kaman, tuon intiaanin, jonka oli jättänyt Dyeaan. Kama oli tullut
kanootilla tuoden vuoden viimeistä postia. Hänellä oli parin sadan
dollarin arvosta kultahiekkaa, jonka Päivänpaiste heti lainasi
häneltä. Vastapalvelukseksi hän paalutti Kamalle valtauksen, joka
tämän piti Forty Milen ohi kulkiessaan ilmoittaa rekisteröitäväksi.
Kun Kama seuraavana aamuna läksi, vei hän tukun kirjeitä kaikille
Päivänpaisteen vanhoille tovereille, joita kehoitettiin viipymättä
tulemaan paaluttamaan. Samansuuntaisia kirjeitä antoivat muutkin
Bonanzassa työskentelevät miehet Kaman vietäväksi.

"Siitä tulee varmaan aika rynnäkkö tänne", ajatteli Päivänpaiste
hymähtäen, kun hän mielikuvituksessaan näki Forty Milen ja Circle
Cityn kiihoittuneen asujamiston kiirehtivän veneisiin ja soutavan
kilpaa satoja maileja Yukonia ylöspäin; sillä hän tiesi, että hänen
sanoihinsa luotettiin ehdottomasti.

Ensimmäisten venekuntien saavuttua vilkastui elämä Bonanza Creekissä,
ja senjälkeen alkoi pitkäaikainen kilpajuoksu valheen ja totuuden
välillä. Miehet valehtelivat niin urheasti kuin vain osasivat, mutta
todellisuus voitti aina heidän valheensa. Kun miehet, jotka epäilivät
Carmackin kertomusta kahdesta ja puolesta dollarista kattilalta, itse
huuhtelivat kaksi ja puoli, valehtelivat he ja sanoivat saaneensa
yhden unssin. Ja jo kauan ennen kuin tämä valhe oli oikein päässyt
vauhtiin, olivat he saaneet viisi unssia eikä vain yhtä. Tällöin he
väittivät saaneensa kymmenen unssia, ja kun he täyttivät kattilan
soralla vahvistaakseen valheensa, saivatkin he siitä kaksitoista
unssia. Ja niin kilpajuoksua jatkui. He valehtelivat yhtä urheasti,
mutta totuus oli yhä suurempi kuin heidän valheensa.

Eräänä joulukuun päivänä täytti Päivänpaiste kattilan peruskalliosta
omassa valtauksessaan ja vei sen majaansa. Siellä paloi tuli, jolla
hän piti vettä sulana vesisäiliössä. Hän kumartui vesisäiliön yli
ja alkoi huuhdella. Multa ja sora näytti täyttävän kattilan. Kun
hän pyöritti sitä ympyrässä, huuhtoutuivat kevyemmät ainekset vii
laidan. Silloin tällöin hän haravoi pintaa sormillaan ja kokosi
kourallisittain soraa. Kattilan sisällys väheni. Kun hän läheni
pohjaa, tyhjensi hän kärsimättömästi äkillisellä liikkeellä kattilan
vedestä. Koko pohja näytti siltä, kuin se olisi ollut voin peitossa.
Keltainen kulta tuli näkyviin, kun mutainen vesi oli kaadettu pois.
Siinä oli kultaa -- kultahiekkaa, kultarakeita, kultakimpaleita,
isoja kimpaleita. Hän oli aivan yksin. Hän asetti kattilan syrjään
hetkeksi ja tuumi pitkään. Sitten hän lopetti huuhtelun ja punnitsi
saaliinsa. Jos laski unssin hinnaksi kuusitoista dollaria, oli hän
saanut kattilasta alun kahdeksattasataa dollaria. Se oli enemmän
kuin hän milloinkaan oli uneksinutkaan. Hänen rohkeimmatkaan
ennakkolaskelmansa eivät olleet kohonneet korkeammalle kuin
kahteenkymmeneen- tai kolmeenkymmeneentuhanteen dollariin
valtaukselta; mutta tämän mukaan olivat valtaukset vähintään puolen
miljoonan arvoiset jokainen.

Hän ei palannut työhönsä kuiluun sinä päivänä, eikä seuraavana, eikä
sitäkään seuraavana päivänä. Sen sijaan hän lakki päässä ja käsineet
kädessä, jäniksennahkainen vaippa kiinnitettynä hihnoilla selkään
teki monen päivän jalkamatkan pitkin vedenjakajia ja puroja ja
tarkasti koko lähiseudun. Joka paikassa kehoitettiin häntä hankkimaan
itselleen valtaus, mutta hän oli varovainen. Vain Hunker Creekissä
hän paalutti valtauksen. Bonanza Creek oli paalutettu suusta
lähteisiin, ja jok'ainoa pienoinen joenuoma tai puronen, joka siihen
laski, oli niinikään paalutettu. Näistä sivuhaaroista ei oltu uskottu
juuri löytyvän mitään. Niitä olivat paaluttaneet ne sadat miehet,
joiden ei ollut onnistunut saada valtausta Bonanzasta. Suosituin
näistä puroista oli Adams. Vähimmän suosittu oli Eldorado, joka
laski Bonanzaan juuri Carmackin Discovery-valtauksen yläpuolella.
Ei Päivänpaistekaan pitänyt Eldoradon paikoista; mutta käyttäen
tilaisuutta hyväkseen hän osti puolella jauhosäkillä osan siitä.
Kuukautta myöhemmin hän maksoi kahdeksansataa dollaria viereisestä
valtauksesta. Kolme kuukautta myöhemmin hän aluettaan laajentaessaan
maksoi neljäkymmentätuhatta kolmannesta valtauksesta; ja vaikka se
oli vielä peittynyt tulevaisuuden hämärään, täytyi hänen pian sen
jälkeen maksaa sataviisikymmentätuhatta neljännestä valtauksesta,
jota oli pidetty kaikkein vähimmin lupaavana.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän yhdestä ainoasta
huuhdontakattilasta oli saanut seitsemänsataa dollaria ja
kumartuneena sen vii tuuminut pitkään, ei hän enää koskenut kuokkaan
eikä lapioon. Hän olikin sanonut Joe Laduelle tuona yönä, jolloin hän
teki tuon ihmehuuhdontansa:

"Joe, en enää milloinkaan käy käsiksi kovaan työhön. Nyt alan tehdä
työtä aivoillani. Rupean kaivattamaan muilla kultaa. Kulta kasvaa
itsestään, jos sinulla on vain ymmärrystä ja kykenet hankkimaan alun
siemeneksi. Kun näin nuo seitsemänsataa kattilan pohjalla, niin
tiesin, että minulla vihdoinkin oli siemen."

"Mihin aiot kylvää sen?" oli Joe kysynyt.

Ja Päivänpaiste heilutti kättään ja osoitti koko ympäristöä ja
aluetta vedenjakajan takana.

"Tuonne", sanoi hän, "ja kohta saat nähdä savuni. Tuossa on miljoonia
miehille, joka vain osaa ne nähdä. Ja minä näin kaikki nuo miljoonat
tänään iltapäivällä, kun nuo seitsemänsataa dollaria pilkistivät
silmiini kattilan pohjalta ja visersivät: 'Jo löysi Päivänpaiste
meidät vihdoinkin!'"



11


Päivänpaiste, joka oli aikaisemmin, ennen Carmackin löytöä, ollut
Yukonin sankari, oli nytkin kultakaivoksen sankari. Tarinaa hänen
onnestaan ja siitä, kuinka hän osasi käyttää sitä hyväkseen,
kerrottiin ylt'ympäri maata. Epäilemättä hän oli menetellyt paljon
rohkeammin kuin kukaan muu, sillä ei viidelläkään niistä, joita onni
parhaiten oli suosinut, ollut yhteensä hallussaan niin paljon ja
arvokkaita valtauksia kuin hänellä. Ja sitäpaitsi hän yhä kartutti
omaisuuttaan vähenemättömällä rohkeudella. Jotkut viisaat ravistivat
päätään ja ennustivat, että hän vielä kadottaa joka unssin, jonka on
voittanut. He väittivät, että hän teki kauppoja aivan kuin koko seutu
olisi ollut täynnä kultaa, eikä kukaan, joka sillä tavoin rehenteli
kullanhuuhtelupaikalla, voinut voittaa.

Toisaalla arveltiin hänen omaisuutensa arvon nousevan miljooniin,
ja oli niinkin herkkäuskoisia miehiä, että he pitivät mielettömänä
miestä, joka ryhtyi vedonlyöntiin Päivänpaisteen kanssa. Hänen
loisteliaassa tuhlaavaisuudessaan ja huolettomassa rahojenkäytössään
piili selvää, käytännöllistä arvostelukykyä, mielikuvitusta ja
kaukonäköisyyttä. Hänessä oli suuren pelaajan rohkeutta. Hän
kuvitteli sellaista, mitä ei milloinkaan ollut omin silmin nähnyt, ja
hän pelasi voittaakseen paljon tai hävitäkseen kaikki.

"Täällä Bonanzassa on liian paljon kultaa, jotta se päättyisi tähän",
päätteli hän. "Jossakin muualla on pääsuoni, ja uusia löytöjä tehdään
vielä. Pitäkää silmällä Indian-jokea. Joet, jotka laskevat siltä
puolelta Klondyken vedenjakajaa, saattavat aivan yhtä hyvin olla
kultarikkaita kuin ne, jotka laskevat tältä puolen."

Hän oli niin varma tässä uskossaan, että palkkasi puolen tusinaa
retkikuntia etsimään malmia Indian-joen varsilta. Toisia miehiä,
sellaisia, joiden ei ollut onnistunut paaluttaa kultarikkaita
valtauksia, hän pani työhön Bonanzassa oleviin kaivoksiinsa. Ja hän
maksoi heille hyvin kuusitoista dollaria päivältä kahdeksantuntisesta
työvuorosta, ja hän oli järjestänyt kolme vuoroa. Hänellä oli niin
paljon ruokavaroja, että saattoi panna työn alkuun, ja kun jäiden
lähdettyä _Bella_ laski maihin tuoden ruokatavaroita, luovutti hän
Jack Kearnsille varastohuoneen paikan ruokatavaravarastoa vastaan,
josta kaikki hänen miehensä saivat elantonsa vuoden 1896 koko
talven ajan. Ja tänä talvena, kun nälänhätä uhkasi ja jauhonaula
maksoi kaksi dollaria, hän piti kolme työvuoroa työssä Bonanzan
kaikilla neljällä valtauksella. Toiset kaivoksenomistajat maksoivat
viisitoista dollaria päivässä miehilleen; mutta hän oli ensimmäisenä
ottanut miehiä työhön ja alusta alkaen maksanut heille täyden unssin
päivältä. Seurauksena oli, että hänellä oli työssään parhaimmat
miehet, jotka hyvin ansaitsivat suuremman palkkansa.

Yhden rohkeimmista kaupoistaan hän teki syystalvella joen jäädyttyä.
Satoja kullankaivajia, jotka olivat paaluttaneet itselleen valtauksia
muualta kuin Bonanzasta, oli palannut ennen joen jäätymistä
myötävirtaa Forty Mileen ja Circle Cityyn. Päivänpaiste panttasi
Alaskan Kauppayhtiölle yhden Bonanza-valtauksistaan ja osti
rahoillaan matkakreditiivin. Sitten hän valjasti koiransa ja lähti
taivaltamaan myötävirtaa jäätä pitkin suorittaen päivämatkoja,
jollaisia vain hän saattoi suorittaa. Hän uuvutti menomatkalla yhden
intiaanin, paluumatkalla toisen ja neljä koiravaljakkoa. Ja Forty
Milessa ja Circle Cityssä hän osti valtauksia tusinoittain. Useimmat
niistä osoittautuivat aivan arvottomiksi, mutta muutamista saatiin
parempia tuloksia kuin Bonanzasta. Hän osti oikealta ja vasemmalta ja
maksoi niinkin alhaisen hinnan kuin viisikymmentä dollaria ja niinkin
korkean kuin viisituhatta. Kalleimman valtauksensa hän osti Tivolin
ravintolassa. Se oli Eldoradon ylimmäinen valtaus, ja kun hän suostui
hintaan, nousi Jacob Wilkins, vanhan ajan kullankaivaja, joka oli
juuri käynyt vilkaisemassa hirvilaidunta, ja lähti huoneesta sanoen:

"Päivänpaiste, olen tuntenut sinut seitsemän vuotta, ja sinä olet
aina tähän saakka näyttänyt järkevältä mieheltä. Ja nyt olet juuri
antamaisillasi niiden nylkeä itseäsi oikealta ja vasemmalta. Sehän
on suoraa nylkemistä. Viisituhatta valtauksesta tuolla kirotulla
hirvilaitumella. En voi jäädä huoneeseen ja katsella, kuinka sinua
petkutetaan."

"Sanon sinulle, Wilkins", vastasi Päivänpaiste, "että Carmackin
kultalöytö on niin suuri, ettemme sen päätä voi nähdäkään. Tämä on
kuin arpajaisissa. Jokainen valtaus, jonka ostan, on arpa. Ja sieltä
saa varmaan erinomaisia voittoja."

Jacob Wilkins, joka seisoi avoimessa ovessa, puhisi epäuskoisesti.

"Otaksupa nyt, Wilkins", jatkoi Päivänpaiste, "otaksupa, että
tietäisit taivaasta satavan lientä. Mitä tekisit silloin? Ostaisit
tietysti lusikoita. No hyvä, minä ostan parhaillaan lusikoita.
Klondykessa rupeaa satamaan lientä, ja ne, joilla on haarukat, eivät
saa mitään suuhunsa."

Mutta Wilkins paiskasi oven jälkeensä kiinni, ja Päivänpaiste ryhtyi
päättämään kauppaansa.

Palattuaan Dawsoniin hän teki työtä ankarammin kuin milloinkaan
ennen elämässään, vaikka hän piti sanansa eikä kertaakaan koskenut
kuokkaan tai lapioon. Hänellä oli tuhat rautaa tulessa, ja ne
pitivät häntä aina toimessa. Edustaminen kävi kalliiksi, ja hänen
täytyi usein taivaltaa valtaukselta toiselle, voidakseen päättää,
missä piti keskeyttää työt ja missä piti jatkaa kaivua. Hän oli itse
nuoruudessaan ennen Alaskaan tuloaan ollut vuorikristallinkaivajana
ja haaveili nyt pääsuonen löytämistä. Kullanhuuhdontaleiri on
lyhytaikainen, kun taas vuorikristallileiri on pysyväinen, ja hän
palkkasi kuukausimääriksi parisenkymmentä miestä etsimään sitä.
Pääsuonta ei milloinkaan löydetty, ja vuosien kuluttua hän arvioi sen
etsimisen tulleen itselleen maksamaan viisikymmentätuhatta dollaria.

Mutta hänellä oli suuret suunnitelmat. Vaikka hänen menonsa olivatkin
suuret, olivat hänen tulonsa vieläkin suuremmat. Hän kylvi rahaa,
osti puolia osuuksia, antoi ruokaa ja sai lisää alueita. Hänen
koiransa olivat yöt päivät matkavalmiina, ja hänellä oli parhaimmat
valjakot; kun tehtiin uusi suurlöytö, taivalsi Päivänpaiste pisimmät,
kylmimmätkin yöt läpeensä, kunnes pääsi ennen muita perille ja iski
paalunsa löytäjän valtauksen viereen. Tavalla tai toisella (monista
arvottomista valtauksista puhumattakaan) hän hankki valtauksia
hyvistä kultapaikoista, sellaisista kuin Sulphur, Dominion,
Excelsis, Siwash, Christo, Alhambra ja Doolittle. Tuhannet, jotka
virtasivat hänen käsistään, tulvivat takaisin kymmeninä tuhansina.
Forty Milen miehet kertoivat hänen kahdesta jauhotonnistaan ja
tekivät laskelmia siitä, miten paljon ne olivat tuottaneet hänelle
voittoa, ja arvioivat sen miljoonaksi tai puoleksi. Yksi seikka
tiedettiin varmasti, nimittäin että puolikas Eldoradon ensimmäisestä
valtauksesta, jonka Päivänpaiste oli ostanut jauhosäkin puolikkaalla,
oli viidensadantuhannen arvoinen. Toisaalta kerrottiin, että kun
tanssijatar Freda saapui solien poikki Peterborough-kanootilla
ajojäiden keskitse ja tarjosi tuhat dollaria kymmenestä jauhosäkistä,
eikä kenelläkään ollut myydä, antoi Päivänpaiste jauhot hänelle
lahjaksi, vaikk'ei ollut milloinkaan häntä nähnytkään. Samoin hän
antoi kymmenen säkkiä yksinäiselle katoliselle papille, joka oli
pannut kuntoon Klondyken ensimmäisen sairashuoneen.

Hänen anteliaisuutensa oli tuhlaavainen. Muut sanoivat sitä
mielettömäksi. Kun hän kerran kaupoissa oli saanut jauhosäkin
puolikkaasta puoli miljoonaa, niin oli sulaa hulluutta antaa
kaksikymmentä täyttä säkillistä tanssijattarelle ja papille. Mutta
se oli nyt hänen tapaistaan. Rahat olivat vain pelimerkkejä. Häntä
viehätti itse peli. Miljoonien omistaminen muutti vähän hänen
elämäntapojaan, lukuunottamatta sitä, että hän hoiti peliään
intohimoisemmin. Kohtuullinen kun oli aina ollut, paitsi harvoissa
poikkeustapauksissa, joi hän vielä vähemmin nyt, kun hänellä olisi
ollut varoja juoda määrättömästi ja juomat aina olivat saatavissa.
Suurin muutos hänen elämäntavoissaan oli tapahtunut siinä, että hän
enää vain matkoilla keitti itse ruokansa. Muuan rampa kullankaivaja
asui hänen kanssaan hirsimajassa ja valmisti hänen ruokansa. Mutta
se oli samaa ruokaa: silavaa, papuja, jauhoja, luumuja, kuivattuja
hedelmiä ja riisisuurimoita. Hänen pukunsakin oli yhä vielä sama
kuin ennenkin: kaikkialla saksalaiset säärystimet, intiaanisaappaat,
flanellipaita, nahkalakki ja villahuopatakki. Hän ei ruvennut
polttamaan sikareitaan, jotka halvimmatkin maksoivat puoli dollaria
tai dollarin kappale. Sama Bull Durham-tupakka ja ruskeasta paperista
kierretyt savukkeet kelpasivat hänelle. Tosin hän piti enemmän koiria
ja maksoi niistä suunnattomia hintoja. Ne eivät olleet ylellisyyttä,
vaan tarpeen vaatimia. Hänen täytyi kulkea nopeasti. Ja samasta
syystä hän palkkasi keittäjänkin. Hänellä oli liian paljon työtä
ennättääkseen keittää itselleen, siinä koko juttu. Ei kannattanut
tuhlata aikaa tulen virittämiseen ja veden sulattamiseen, kun piteli
miljoonia.

Dawson kasvoi nopeasti tänä talvena, 1896. Rahaa virtasi
Päivänpaisteelle maapalstojen myynnistä. Hän sijoitti sen heti uusiin
tuottaviin yrityksiin. Hän pelasi vaarallista peliä, niin vaarallista
kuin kullan huuhdontaleirissä saattoi tulla kysymykseen. Mutta hän
pelasi silmät auki.

"Odottakaahan kunnes uutinen tästä löydöstä ennättää etäämmälle",
sanoi hän vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa. "Uutinen
ennättää levitä ensi kevääseen mennessä. Silloin on odotettavissa
kolme rynnäkköä. Kesäryntäys, jolloin miehet tulevat ilman liikoja
kapistuksia, syysryntäys, jolloin he tulevat tavaroineen ja
kevätryntäys ensi vuoden keväänä, jolloin tulee viisikymmentätuhatta
miestä. Silloin täällä on arkajalkoja maa kirjavanaan. No,
puhuaksemme aluksi vuoden 1897 kesä- ja syysryntäyksestä. Mihin
toimenpiteisiin aiotte sen johdosta ryhtyä?"

"Mihin toimenpiteisiin aiotte itse ryhtyä?" kysyi muuan ystävä.

"En mihinkään", vastasi hän. "Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Olen
lähettänyt kaksitoista miesjoukkiota Yukonia ylöspäin hakkaamaan
hirsiä. Jäiden lähdettyä saatte nähdä heidän lauttansa tulevan
myötävirtaa tänne. Majoja! Niistä varmaan ensi syksynä miehet
maksavat mitä jaksavat. Hirsiä! Ne nousevat varmaan huimaavaan
hintaan. Minulla on kolme sahaa, joita paraikaa hinataan solien
poikki. Ne tulevat tänne heti, kun järvet ovat tulleet jäistä
vapaiksi. Ja jos olette hirsien tarpeessa, teen heti kanssanne
sopimuksen -- kolmesataa dollaria tuhannelta."

Syrjäisempiä palstoja halutuimmista valtauksista myytiin tänä
talvena kymmenestä, jopa kolmestakymmenestäkin tuhannesta.
Päivänpaiste lähetti uusille tulokkaille sanan tuoda hirsilauttoja
alas myötävirtaa, ja seurauksena oli, että kesällä 1897 hänen
sahansa olivat työssä yötä päivää kolmessa työvuorossa ja vielä jäi
häneltä hirsiä majojen rakennuttamiseen. Näistä majoista ja niitä
ympäröivästä maapalstasta hän sai muutamia tuhansia dollareita.
Kaksikerroksiset rakennukset leirin keskuksessa tuottivat hänelle
neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta dollaria jokainen. Nämä
pääoman lisäykset hän heti käytti toisiin yrityksiin. Kultaa tulvi
hänelle joka taholta, kunnes kaikki, mihin hän koski, näytti
muuttuvan kullaksi.

Mutta tämä ensimmäinen talvi Carmackin kultalassa opetti
Päivänpaisteelle paljon. Tuhlaavaisuudestaan huolimatta hän
tiesi kuitenkin määränsä. Hän katseli miljoonamies-nousukkaiden
hurjaa tuhlausta eikä käsittänyt sitä. Hänen kannaltaan oli aivan
paikallaan yhden yön iloisessa leikissä panna menemään kaikki
säästönsä. Sen hän olikin tehnyt pelatessaan Circle Cityssä pokeria,
missä menetti viisikymmentätuhatta -- kaiken mitä omisti. Mutta
viisikymmentätuhatta oli hänen mielestään ollut vain pikkusumma.
Toista oli, kun tuli miljoonista kysymys. Niin suuri omaisuus
oli panos, jota ei saanut kylvää, niinkuin tekivät humalaiset
miljoonanomistajat, jotka olivat menettäneet kaiken käsityksen
mitasta ja määrästä. Sellainen oli McMann, jonka yksi ainoa
ravintolalasku nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaantuhanteen dollariin;
ja Raaka Jimmie, joka menetti satatuhatta kuukaudessa ja hurjasteli
neljä kuukautta, kunnes eräänä maaliskuun yönä kaatui humalaisena
lumeen ja paleltui kuoliaaksi; ja Swiftwater Bill, joka tuhlattuaan
kolmen arvokkaan valtauksen hinnan kohtuuttomissa juomingeissa
lainasi kolmetuhatta dollaria lähteäkseen seudulta, ja joka erään
naisen tähden, joka keimaillen oli vakuuttanut pitävänsä munista,
osti Dawsonin torilta satakymmenen tusinaa munia maksaen niistä
kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta ja syötti ne heti koirille.

Samppanja maksoi neljä-viisikymmentä dollaria neljännes ja
osterirasia viisitoista dollaria. Päivänpaiste ei sallinut
itselleen mitään sellaista ylellisyyttä. Hän tarjosi mielellään
tarjoiluhuoneen täyteiselle miesjoukolle whiskyä, joka maksoi
viisikymmentä senttiä lasi, mutta hänen tuhlaavaisessa ja hurjassa
luonteessaan oli jonkinlainen kohtuullisuuden tunne, joka esti häntä
maksamasta viittätoista dollaria osterirasian sisällöstä. Toisaalta
menetti hän mahdollisesti enemmän rahaa kovaonnisten auttamiseen
kuin hurjimmatkaan vastaleivotuista miljoonamiehistä panivat
mielettömiin hurjasteluihinsa. Sairaalan isä Judge olisi voinut
kertoa paljoa suuremmista lahjoituksista kuin ensimmäiset kymmenen
jauhosäkkiä olivat. Ja entiset toverit, jotka tulivat Päivänpaisteen
luo hädässään, läksivät aina hänen luotaan autettuina. Mutta
viisikymmentä dollaria vaahtoavasta samppanjaneljänneksestä! Se oli
liikaa!

Ja kuitenkin hän vielä toisinaan vietti yön entiseen tapaan juoden
ja reuhuten. Mutta hän teki niin eri syistä. Ensiksikin hän kaipasi
tällaisia öitä, syystä että ne entiseen aikaan olivat kuuluneet
hänen elämänjärjestykseensä. Ja toiseksi hänellä oli varoja siihen.
Mutta hän ei enää pitänyt tästä huvittelumuodosta aivan yhtä paljon
kuin ennen. Hän oli saanut hiukan esimakua vallasta. Sitä oli
seurannut vallanhalu. Hän oli rikkain Alaskan kullankaivajista,
mutta hän halusi tulla vielä rikkaammaksi. Hän pelasi suurta
peliä ja piti siitä enemmän kuin mistään muusta pelistä. Se vaati
tavallaan luovaa työtä. Hän teki jotakin. Kuitenkaan ei tyydytys,
jota hän tunsi Eldoradon miljoonavaltauksen johdosta, ollut koskaan
niin syvä kuin ilo, jota hän tunsi nähdessään sahansa työssä ja
hirsilauttojen laskevan rantaan Moosehide Mountainin tuolla puolen.
Kulta vaakakupeissa oli sekin oikeastaan epätodellista, käytännössä
merkityksetöntä. Se edusti esineitä ja voimaa tehdä. Mutta sahat
olivat itse esineitä, joiden avulla tehtiin uusia esineitä. Ne
olivat todellisuudeksi muuttunut unelma, kauniiden haaveiden kova ja
epäämätön toteutus. Kesärynnäkön mukana tuli suurten sanomalehtien ja
aikakauskirjojen erikoiskirjeenvaihtajia, ja kaikki he kirjoittivat
Päivänpaisteesta, joten Päivänpaisteesta tuli sanomalehtiä lukevan
yleisön silmissä Alaskan tärkein henkilö. Luonnollisesti maailman
mielenkiinto muutaman kuukauden kuluttua kohdistui Espanjan sotaan,
mutta Klondykessa Päivänpaiste vielä sittenkin pysyi huomattavimpana
henkilönä. Kun hän kulki Dawsonin kaduilla, kääntyivät kaikkien
katseet seuraamaan häntä, ja ravintoloissa uudet tulokkaat tuskin
käänsivät silmiään hänestä, niin kauan kuin hän oli heidän
näköpiirissään. Hän ei ainoastaan ollut seudun rikkain mies,
vaan hän oli Päivänpaiste, uranuurtaja, mies, joka tämän nuoren
maan nuoruudenaikana oli kulkenut Chilcootin poikki ja ajautunut
myötävirtaa Yukonia pitkin tapaamaan noita vanhempia sankareita,
Ai Mavoa ja Jack McQuestionia. Hän oli Päivänpaiste, lukemattomien
hurjien seikkailujen sankari, mies, joka halki jääaavikoiden oli
vienyt sanan Pohjois-Jäämereen jäätyneeseen valaanpyytäjälaivastoon,
joka oli kuljettanut postin Circlestä valtamerelle ja sieltä takaisin
kuudessakymmenessä päivässä, joka talvella 91 pelasti koko Tananan
heimon kuolemasta sukupuuttoon -- lyhyesti sanoen, mies, joka sai
tulokkaiden mielikuvituksen enemmän liikkeelle kuin kaksitoista muuta
miestä yhteensä.

Hänellä oli tuo turmiollinen taipumus puhua itsestään. Hänen
tilapäiset ja luonnollisetkin tekonsa leimasi yleisön mielikuvitus
merkittäviksi. Ja hänen viimeinen tekonsa oli aina joka miehen
huulilla, joko hän sitten oli ensimmäisenä ennättänyt Danish
Creekin löytöpaikalle tai voittanut kanootinsoutukilpailun Queens
Birthdayssa, oltuaan pakotettu ottamaan osaa kilpailuun viime
tingassa, kun vanhojen kullankaivajien edustaja ei saapunut. Eräänä
yönä hän pelasi Moosehornissa Jack Kearnsin kanssa pokeria, josta
he jo aikoja sitten olivat sopineet. Taivas ja kello kahdeksan
aamulla olivat rajana, ja pelin päätyttyä oli Päivänpaiste voittanut
kaksisataakolmekymmentätuhatta dollaria. Jack Kearnsille, joka jo oli
monimiljonääri, ei tämä häviö ollut huimaava. Mutta koko yhteiskuntaa
vapisutti panosten suuruus, ja jokainen noista kahdestatoista
kirjeenvaihtajasta lähetti edelleen mieltäkiihoittavan kyhäelmän.



12


Monista tulolähteistään huolimatta oli Päivänpaiste koko ensi talven
ahtaalla. Kultasora, joka sulatettiin peruskalliossa, jäätyi heti,
kun se hinattiin maanpinnalle. Siten hänen kaivoksensa, joissa oli
monen miljoonan arvosta kultaa, olivat hyödyttömät. Vasta kun palaava
aurinko sulatti maan ja veden, missä voi huuhtoa, saattoi hän käyttää
hyväkseen niissä löytyvää kultaa. Ja silloin hän talletti kahteen
vastaperustettuun pankkiin ylijäämän; ja monet miehet ahdistivat
häntä ankarasti saadakseen hänet sijoittamaan pääomansa heidän
yrityksiinsä.

Mutta hän huomasi parhaaksi hoitaa omaa peliään ja liittyi muihin
vain silloin, kun oli yhteinen puolustus tai hyökkäys kysymyksessä.
Niinpä hän, vaikka oli maksanut korkeimmat päiväpalkat, liittyi
Kaivostenomistajain liittoon, ratkaisi taistelun ja lannisti
perinpohjin päivätyöläisten kytevän uppiniskaisuuden. Aika oli
muuttunut. Entiset ajat olivat olleet ja menneet. Uusi aikakausi oli
alkanut, ja Päivänpaiste, joka oli rikkain kaivostenomistaja, oli
uskollinen nykyiselle yhteiskuntaluokalleen. Tosin hän teki vanhan
ajan kullankaivajat, jotka olivat hänen työssään, uusien tulokkaiden
päällysmiehiksi, estääkseen heitä liittymästä järjestyneen työväen
ammattiyhdistykseen; mutta tämä oli Päivänpaisteelle sydämen asia
eikä pään. Sydämessään ei hän ollut voinut unohtaa entisiä aikoja,
vaikka hän järjellään hoiti taloudellista peliä noudattaen viimeisiä
ja tarkoituksenmukaisimpia menetelmiä.

Mutta lukuunottamatta työnantajain liittoon yhtymistä hän kieltäytyi
sitoutumasta kenenkään peliin. Hän pelasi yksin suurta peliä ja
tarvitsi kaikki rahansa omiin yrityksiinsä. Hiljattain perustettu
arvopaperipörssi herätti hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän ei
ollut milloinkaan ennemmin nähnyt sellaista laitosta, mutta hän näki
heti sen ansiopuolet ja osasi käyttää sitä hyväkseen. Kaupanteko
siellä oli ennen kaikkea uhkapeliä, ja monta kertaa, vaikk'ei se
ollut välttämätöntä hänen omien suunnitelmiensa edistämiseksi,
hän sai aikaan paniikin pörssissä pelkästä kevytmielisyydestä ja
kujeilunhalusta.

"Tämä on kuin saraopeliä", sanoi hän eräänä päivänä, kun hän,
pidettyään viikon ajan Dawsonin pörssipelaajia jännityksessä vuoroin
ostamalla ja myymällä, näytti kaikille korttinsa ja luopui voitosta,
joka jollekin toiselle olisi ollut melkoinen rikkaus.

Koottuaan omaisuuden olivat toiset miehet lähteneet etelään,
Yhdysvaltoihin, luopuen napaseudun julmasta taistelusta. Mutta kun
Päivänpaisteelta kysyttiin, milloin hän aikoi lähteä etelään, nauroi
hän aina ja sanoi lähtevänsä vasta sitten, kun oli pelannut pelinsä
loppuun. Hän lisäsi vielä, että hullu oli se mies, ken luopui pelistä
juuri kun oli saanut voittoisat kortit.

Tuhannet uudet tulokkaat, jotka jumaloivat Päivänpaistetta kuin
sankaria, väittivät, että hän oli mies, joka ei tietänyt mitä
pelko on. Mutta Bettles ja Dan Mac Donald ja muut entisajan miehet
pudistivat päätään ja nauroivat mainitessaan sanan _naiset_. Ja he
olivat oikeassa. Hän oli aina pelännyt naisia aina siitä lähtien
kuin "Kuningatar Anna" Juneausta oli avoimella ja naurettavalla
tavalla osoittanut rakkauttaan hänelle, seitsentoistavuotiaalle
nuorukaiselle. Tämän takia ei hän milloinkaan ollut tuntenut naisia.
Hän oli syntynyt kaivosleirissä, missä naiset ovat harvinaisia ja
salaperäisiä; hänellä ei ollut yhtään sisarta, hänen äitinsä oli
kuollut hänen pienenä ollessaan, joten hän ei milloinkaan ollut
joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Tosin oli hän paettuaan
"Kuningatar Annan" luota tavannut heitä myöhemmin Yukonissa ja
seurustellut heidän kanssaan -- uranuurtaja-naisten, jotka olivat
miesten jälkiä seuraten kulkeneet solien poikki ensimmäisille
kultakaivospaikoille. Mutta yksikään lammas ei ollut milloinkaan
kulkenut suden kanssa suuremmalla pelolla ja vavistuksella kuin hän
oli kulkenut heidän kanssaan. Hänen miehisestä ylpeydestään johtui,
että hän seurusteli heidän kanssaan, mutta hän oli tehnyt sen vain
näön vuoksi; naiset olivat hänelle yhä suljettu kirja, ja hänestä oli
hauskempaa pelata yksin tai sitten isossa joukossa.

Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimellä "Klondyken kuningas", kun
hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten
"Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsäparoni" ja
"Kultalan ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään,
joka oli "Taikinanjuurten isä", hän pelkäsi naisia enemmän kuin
milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa
hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia
naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa
tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa tai suostui New Yorkin
"Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, koettivat he kaikki
kietoa häntä pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus, ja se oli tanssijatar Freda, jolle hän oli
antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi,
sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin
oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä
ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tavalliselta
nopealta retkeltään, tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski
Yukoniin, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Tahi
oli tullut yht'äkkiä, ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä
mailia Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa
ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä,
joka jo kesti, hän ennätti Klondyken suuhun parhaiksi näkemään, miten
yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen.
Samassa hän näki turkkeihin puetun naisen ruumiin kasvot alaspäin
vajoamassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avautui jäiden
keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti
paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin
viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei
tämä myöhemmin tultuaan tuntoihinsa, olisi katsonut häneen vihasta
säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte
sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että
olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja
näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita
sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen.
Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä, mitä oli sanonut. Ja yhä hän
aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen
ja halveksivan näköisenä poispäin. Kuitenkin hän tuli sitten
pyytämään Päivänpaisteelta anteeksi ja kertoi jostakin miehestä,
jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui
suoraan, mutta sekavasti, ja Päivänpaiste sai hänen puheistaan
selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin,
oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään sai hän selville, että
Freda oli rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli
peloittavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa,
kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi,
sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät
niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he
seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento,
uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut
hänen elämänsä, pakottanut hänet lähtemään Klondykeen ja etsimään
väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan
miestä, joka pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Päivänpaiste oli välttänyt rakkauden kuten oli välttänyt
isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokkoja aiheutti
vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä
ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain
pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Päivänpaisteen, hämmentäisi
se hänetkin. Se oli hulluutta, ja päällepäätteeksi tarttuvaa.
Puolisen tusinaa miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat
mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut
johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla
missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet
löydettiin eräänä aamuna kuolleena majastaan. Hän oli ampunut luodin
päähänsä eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä.
Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Päivänpaiste oli syynä
tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki
tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat
kirjoittivat siitä, ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain
sunnuntailisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla
Päivänpaisteesta, "Klondyken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin
vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta.
Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle
Citystä tultuaan hän oli ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden
pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten
parkatakkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli
mennyt virkailijaksi ensimmäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä
muutakin tiedettiin, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että
Päivänpaiste oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Päivänpaiste itsekin tiesi sen olevan totta.
Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet.
Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän
ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen
pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän
ymmärsi kaiken -- Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli
aivan kuin Neito olisi ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset
ja vaientanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä hän
sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Päivänpaiste muisti,
miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi
erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen
Skookumrotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin
oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito
olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt
ilmeisen tyytyväiseltä, ihmeen rauhalliselta. Hän oli pettänyt
Päivänpaistetta, joka oli todenteolla hölmö. Hän oli tuona yönä
ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut, ja tämä
ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän
vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.

Päivänpaiste muisti, kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella
ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja
kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään.
Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt
hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään
Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset,
ikuiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Sillä hetkellä
ja koko illan oli tyttö kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä
varmasti kuin hän, Päivänpaiste tiesi mitä teki, päättänyt kuolla.
Jospa hän olisi vain tietänyt sen! Vaikk'ei tuo tarttuva tauti
ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin
Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä
oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista
jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut hänen suostua
avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan
enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä, ja
hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastumismahdollisuus olisi ollut se, että
itäneenkin, Päivänpaisteeseen, olisi sama tauti tarttunut. Mutta
se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän
todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen.
Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan
valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär
Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita
naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen
kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut
siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myi
kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja
pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni
Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä
takaa toisessa avonaisessa veneessä. Tuo traagillinen kolmikko oli
kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen, ja sen takana
oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi,
että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten
elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin
kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista
avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia sekä konnia ja murhamiehiä
miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään Päivänpaiste menetti tarmonsa. Hän tunnusti
suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä
olentoja, ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän
läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia.
Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekoittelevammin
kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkauksittaankin,
pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä ja oli
harvinaisen voimakas, hyvännäköinen ja hyväluontoinen, hän olisi
tavallisen naisen silmissä ollut tavoittelemisen arvoinen. Mutta
kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttinen
sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton
nainen katsoi häneen ihastunein silmin, jopa moni naimisissaolevakin.
Muut miehet olisivat siinä asemassa menettäneet järkensä; mutta tämän
kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi.
Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi sellaisten
talojen kutsuihin, joissa hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain
poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei
ollut tanssisalia.



13


Talvi 1897 toi Dawsoniin kuusituhatta miestä, työt kaivoksissa
vilkastuivat, ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää
oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä,
istuessaan pengermällä French Hillin ja Skookum Hillin välissä,
Päivänpaiste näki taas entistä suurenmoisemman tulevaisuudenkuvan.
Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue, ja Bonanza näkyi
mailien laajuisena. Se oli aukea maisema, jossa kaikkialla huomasi
hävityksen jälkiä. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu,
ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä kuopista, joita ei
lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka
suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä.
Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi
hämäräksi. Savu kohosi tuhansista lumessa olevista onkaloista,
missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet
ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia
nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan.
Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat
nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi
niihin, tai ne nostivat käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle,
missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla
-- huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, isoja vesirattaita --
kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.

"Tuo kaikki on pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Päivänpaiste ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta
metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä
katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman
järjestyksenpuutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen
työskenteli itsekseen, ja seurauksena oli sekasorto. Tällä
kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin
kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin, ja jokaisen dollarin
ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnittelemattomilla
menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari
toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa
valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään
suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, hän päätti; ja hänen nopea
mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren
huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin,
jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka oli tuleva käytäntöön,
hän piti vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla
sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa
käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Kaliforniassa
tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän olikin juuri
ihmetellyt, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset
yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa.
Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi he olivat tarjoutuneet
ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu, sekä
huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa
valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäi
vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä,
suunnitteli Päivänpaiste uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa
Guggenhammer ja nuo muut saivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon
ohella, jonka nämä uudet suunnitelmat tuottivat, hän tunsi väsymystä
ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat
kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan
-- tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan,
mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin
pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt
häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä
iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat
korttinsa Klondykessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä
seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämä olivat
alkaneet ostaa, osti hänkin hylättyjä valtauksia. Missä tahansa he
tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän
tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän
valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän
suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni -- enkö ole oikeassa?" sanoi hän
kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovitteluita, voittoja
ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondykessa kuusikymmentätuhatta
miestä, ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat
Päivänpaisteen käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän
kasvoi Päivänpaisteen halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo
ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja
voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä
oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen
nimeä ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain
alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa
saattoi Päivänpaisteen sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia
kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys
kävi yli Päivänpaisteen voimien, ja kun he esittivät hänelle
loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista
taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn
vedenjakajalle kahdeksankymmenen mailin päähän hän rakensi
vesisäiliön, ja kahdeksankymmenen mailin pituinen suuri puinen
vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja
-johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat
maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki
sähkölaitoksia, ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa
sähkövalossa. Toiset "taikinanjuuret", vanhan ajan miehet, joiden
rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat
synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä
ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Päivänpaiste nauroi
ja myi jäljellä olevat maapalstansa. Hän myi oikeaan aikaan,
kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille
ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua
Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin
polttopuiksi, he nauroivat hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni
löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi aloittamaansa suuntaan
ja myi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä.
Niinikään hän myi hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja
kenenkään varoituksista huolimatta rakensi vesijohtonsa valmiiksi,
rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti
kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin
oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut
hiljaisessa erämaassa, intiaanitapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli
nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja
näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään hän oli lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti
aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön
ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota
enimmän. Guggenhammer tarjosi enimmän, ja hinta oli niin hyvä, että
Päivänpaisteelle jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että
hänen omaisuutensa nousi kahden-kolmenkymmenen miljoonan paikkeille.
Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi, että hän viimeisen
valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista
miljoonan omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten
hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan, ja Dawson
oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään
muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka
kapakka oli auki, ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä
juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta
hänen vieraanvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan
miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan
Päivänpaisteen nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän
keskellä liikkui Päivänpaiste intiaanisaappaissaan, hurjapäinen
Päivänpaiste, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta,
ulvoen kuin urossusi ja vaatien, että yö tunnustettaisiin hänen
omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen
voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punoittivat
juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli
päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläpsänsä riippuivat,
hänen kalvosimilla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli
ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa hän ei pannut koko
omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen; hän käytteli rahojaan vain
mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhlayö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan
nähty. Päivänpaiste halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän
onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väkeä joi itsensä juovuksiin
tänä yönä. Sää oli syksyinen, ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt,
osoitti lämpömittari kahtakymmentäviittä astetta nollapisteen
alapuolella ja laski yhä. Sen vuoksi oli tarpeenvaatimaa panna
liikkeelle hengenpelastusjoukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla
ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni
lumessa olisi käynyt turmiolliseksi.

Päivänpaiste, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut
sadoittain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun
hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli,
mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan
ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei
sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä antoi
hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, ja lupasi itse
rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään
rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä,
että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin
vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat,
pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa.
Mutta Klondyken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin
suuri, etteivät kahteenkymmeneenneljään tuntiin mitkään pyörät
liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ
seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä
työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset.
Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä
ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä
astetta nollapisteen alapuolella, ja Yukonissa ajelehti
jäälohkareita. "Seattlen" kannelta huusi Päivänpaiste jäähyväisensä.
Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät
lähinnä seisovat Päivänpaisteen silmien kostuvan. Olihan tämä
tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta,
ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin
päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"



JÄLKIMMÄINEN OSA



1


Päivänpaisteen tulo San Franciscoon ei herättänyt lainkaan huomiota.
Ei ollut unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan
koko Klondykekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä, ja
Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo
menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Huomiotaherättäviä
tapahtumia sattui joka päivä, eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä
tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin
tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet
olot olivat sikäläisiä paljon suurenmoisemmat. Se näkyi siitäkin,
ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli
sellainen elämäntyö takanaan kuin Päivänpaisteella oli.

Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Aloitteleva reportteri
haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja.
Päivänpaiste naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja
opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin
kömpelö ja itsetietoinen. Yhdentoista miljoonan omaisuus jäykisti
hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei
hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristön loistoa,
sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisenlaista
erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet,
tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja
vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia.
Viimeisten kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan,
ettei päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka
hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omakseen. He loivat
häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa,
että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain
hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi.
Hänessä oli erityisen paljon miehekkyyttä ja hän oli epätavallinen
mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen,
erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivetykseen
tottumattoman erämiehen joustava käynti ja tummat silmät, jotka
olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin eivätkä vielä olleet
väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat
monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamaan häneen. Hän näki
sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen ja katsoi naisia kasvoihin samoin
kuin oli säikkymättä katsellut muutakin vaaraa, kylmäverisesti,
vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen
ja tulvan uhatessa.

Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä
pitämään peliä naisten kanssa. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut
tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti
heidän olevan liikeasioissa kovia, perin pehmeästä pinnastaan
huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista.
Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista heidän
osoittamansa ystävyys oli ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä
ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän,
"mitä he tekevät, kun leikki on lopussa." Hän tunsi syyttä suotta
epäilevänsä heitä. "He ovat pirujaan täynnä", oli hänen salainen
arvostelunsa; ja muutamat sanat, joita hänen toverinsa silloin
tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä
säteili miehekkyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia
taistelussa -- mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi
kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen.
Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän
joukossaan oli jokin määrä roistojakin.

Hän vietti San Franciscossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän
tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän
otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa
puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä
olikin taipuvainen käyttämään Klondyken seutujen voimasanoja. Hän
oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden
ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta hän pysyi omana itsenään;
hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan
epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka
oli hänen tiellään, jos kiusaus oli kyllin suuri. Hän ei, kuten
useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta
kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin
jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.

Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli
löydetty lupaava kultakaivos -- "vain hieman jaloitellakseen" kuten
hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä
kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievoisen, puolen
miljoonan voiton. Se jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San
Franciscoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää, ja hänen
pelihimonsa kiihtyi.

Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä
uutisia. Nimi _Päivänpaiste_ painettiin taas lihavilla kirjasimilla.
Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja
sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin, ja romanttinen ja
historiallinen Elam Harnish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondyken
kuningas" ja "Taikinanjuurten isä", pääsi paahdetun leivän ja
aamiaisruoan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin
hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan, täytyi hänen
käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki
liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa
kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua
julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään, ja
nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat
hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä
näyttää heille -- huolimatta ylpeistä ennustuksista, kuinka hän pian
muka törmää karille, ja huolimatta kuvauksista hänen hurjasta ja
nyreästä ulkonäöstään ja siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta,
millä hän muka tuli peliään hoitamaan.

Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän
selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa.
Päivänpaiste oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet
jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Päivänpaiste aluksi hoiti peliään
varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen, miten
paljon huijareita -- "Ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti
-- parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat
miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti
saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttävyytensä
oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi
heidän puijata itseään.

Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla.
Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä
klubituttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä
ja esitteli hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen
perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa, ja
siellä Päivänpaiste vietti muutamia lauantai- ja sunnuntaipäiviä ja
näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaisesta hän ei milloinkaan
ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja
miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon, ja nämä
intohimot olivat ainaisena ilonlähteenä Päivänpaisteelle, joka laski
niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous
todisti miehen terveyttä ja teki hänet Päivänpaisteelle rakkaammaksi.
Hän oli Päivänpaisteen mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla
suurta kunnianhimoa -- mies, joka niin helposti tyytyi pieniin
pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan
suuressa pelissä.

Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänet tekemään hyvän kaupan,
hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Päivänpaiste
kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen
kauppa, ja Päivänpaisteen ainoa vastaväite oli, että se oli liian
pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen
vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa
hiukan rahoja ja olevansa pakotettu tekemään uhrauksia toisaalla
voidakseen kehittää sitä. Päivänpaiste suoritti kauppasumman
viisikymmentätuhatta dollaria, ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein
kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen puijannut. Tein
sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."

Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa
oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystäväkään
merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenentuhannen
dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että
kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli
rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain
ja pohattain kanssa saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän.
Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui,
että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet
pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että
vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä ja
möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa
liikemaailmassa eivät sellaiset menettelytavat pitkälle auttaneet.
Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä,
avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet
hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä
ja vakavaa. "He eivät voi käyttää pelipetturien menettelytapoja",
kuului hänen loppupäätelmänsä.

Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset
vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli
tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi
ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä,
Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vain yksinkertaisesti huolinut
heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän
ei vielä tietänyt minkälaista tämä suuri peli olikaan. Hän odotti
sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan hän yritteli yhtä ja toista
pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle, kun se kerran
ilmestyisi.

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se
tapahtui sattumalta. Sitä ei voinut epäillä. Kuten Päivänpaiste itse
tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään
poikkesi Santa Catalinan saarelle, sen sijaan että olisi palannut
suoraan San Franciscoon niinkuin oli suunnitellut. Siellä hän tapasi
John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään
kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti
kuullut puhuttavan kuuluisasta "Klondyken kuninkaasta" ja hänen
huhutuista kolmestakymmenestämiljoonastaan, ja kun he tutustuivat
toisiinsa, herätti Päivänpaiste varmaankin hänessä mielenkiintoa.
Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta
hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän
siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää
Päivänpaistetta ja voittaa hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimmäinen mahtimies, jonka kanssa Päivänpaiste oli
seurustellut, ja viimeksimainittu oli hurmaantunut ja ihastunut.
Uusi tuttava oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan
alentuvainen, että Päivänpaisteen oli vaikea uskoa, että hänellä
oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies,
vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen
ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas
väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Päivänpaiste kuulemansa
perustuksella oli hänestä saanut. Hänen kuudestakymmenestä
ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan huolimatta oli hänen
kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään
merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti,
hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli
terveen punakka, ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa
osasivat vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä
oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen
ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta.
Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja oli
Päivänpaisteenkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies,
joka _tiesi_ ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai
mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut
käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli
lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkuutensa, ja Päivänpaiste
saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka erottivat hänet
Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Päivänpaiste
tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikkalaisen suvun, josta
hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään
olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja,
vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapaussodan kenraali Dowsett
ja ensimmäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia
Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle
klubituttavalleen Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille,
Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että
mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin
todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen
näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa.
Hän ei pelkää minkäänlaista peliä, ja saatte olla varma siitä, että
hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa, ettei kuuden
miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä
uteliaasti kumppaniinsa; mutta Päivänpaisteelta, joka tilasi
coctailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin hänen liikeyrityksessään osakkaana",
huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. -- Tämä on ystävyyttä. Aion juuri sanoa, että olen
päässyt selville, kuinka nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin,
minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä
oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle hyviä neuvoja, jos olisi ajettava
koiravaljakkoa", huomautti Päivänpaiste mieterikkaan vaitiolon
jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden
ja toisen osviitan pokeripelissä ja kullankaivuussa ja ehkä
myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat
mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä
pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä
pelasin pohjan perillä."



2


Vähän sen jälkeen Päivänpaiste läksi New Yorkiin. John Dowsettin
kirje oli aiheuttanut matkan -- tavallinen pieni koneella
kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Päivänpaiste oli
vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti, miten hän kerran ennenkin,
ollessaan viisitoistavuotias poikanen, oli vavahtanut, kun pelaaja
Tom Galsworthy oli neljännen miehen puuttuessa sanonut hänelle:
"Tule pelaamaan, poika." Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella
kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. _"Meidän herra
Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä
ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet
puhella."_ Päivänpaiste aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen. Tässä
se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut, ja näytti siltä, kuin
hänet olisi kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä
mistään muusta syystä ei mies niin suoraan kehottaisi toista miestä
matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin
rannalla komeassa huvilassa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui
Päivänpaiste sinne yksityisautolla, joka oli annettu hänen
käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen auto se oli, kuin hän
tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli
jo siellä, ja eräs toinen mies, jonka Päivänpaiste tunsi, ennenkuin
heidät oli esiteltykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä
kukaan muu. Päivänpaiste oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran
aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan
liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan Yliopistolle.
Hänkin teki Päivänpaisteeseen voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän
joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin
kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä -- rehellisyyttä, joka
näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukkoihin
-- oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa.
Ollen luonnottoman laiha näytti hän kylmältä liekkimieheltä,
jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka
jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen
suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman
ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon
aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin kallolta. Vaikka
hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine
hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli
valtaa -- Päivänpaiste näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen
sueetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä
-- sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääkuoren peittämänä. Ja
kuitenkin teki Päivänpaisteeseen valtavimman vaikutuksen miehen
peloittava ja kunnioitusta herättävä vilpittömyys. Hänessä ei ollut
mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut.
Päivänpaisteella oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava
loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat -- toisin sanoen Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota
talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta, Dowsett
joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Päivänpaiste otti
cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda
martini-cocktailia keskiyöllä, vaikka Päivänpaiste juuri sen vuoksi
piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut,
että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän
piti martineista ja ollen luonnollinen mies hän joi mitä kulloinkin
halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa,
mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Päivänpaisteen salainen ajatus
oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin
lasillisen myrkyllistä sublimaattiliuosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa
ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Päivänpaiste tarkasteli häntä
uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen,
nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kanssa hänellä oli ollut
monta tuimaa ottelua pohjan perillä. Eikä Leon Guggenhammerkaan
jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän viisti Päivänpaisteen
rohkeutta. -- "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille
saakka. Ja minun on sanottava, herra Päivänpaiste -- anteeksi
herra Harnish -- että voititte meidät loistavasti siinä jutussa."
_Kaikuja!_ Päivänpaiste ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan
kuullessaan, -- _kaikuja_ taistelusta, johon hän oli käynyt
koko voimallaan ja klondykelaisten miljooniensa voimalla, oli
tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla
upporikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta
he suvaitsivat kuulla kaiun. "He varmaankin pelaavat tavattoman
suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä, ja siihen liittyi
ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri
tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti
valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista
miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No,
tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen
varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään
yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat
hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki
rehellisen miehen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli raikkaan
punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä.
Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää
vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli
taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin
sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä
purjehduskilpailusta ja omasta oivallisesta höyrypurrestaan
Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet.
Dowsett kertoi suunnitelmasta, ja toiset kaksi auttoivat häntä
satunnaisilla huomautuksilla. Päivänpaiste kyseli. Olipa ehdotus
mikä hyvänsä, hän tahtoi avoimin silmin sen hyväksyä tai hylätä. Ja
he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä,
mitä heillä oli mielessä.

"Heille ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittynyt meihin",
sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitettyjä hänen
kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat
teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Harnish, käsitätte, että meidän liittomme on
pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Päivänpaiste nyökäytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että
tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea ja saattaa
vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja
rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava
hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä
kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu -- kuten
näytin teille, tyydyttää se itse asiassa neljänneksen koko maailman
kysynnästä -- on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä
tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin
pääomaa itsellemme, ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward
Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme.
Siispä me pudotamme kaksi pääskystä samalla kivellä..."

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Päivänpaiste hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn
osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan teidän on samalla ostettava niitä.
Tästä on meille arvaamatonta hyötyä, ja te ja me kaikki saamme osamme
voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja
oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous
ja osinko korotetaan kaksinkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kimeästi.

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin
pintavaahto -- käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät
joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan
Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme
panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa
tehneet selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti
Dowsett Päivänpaistetta, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut
voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten
ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette selvillä
asioista. Teidän on vain ostettava, ostettava, ostettava, ostettava
ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa
osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin
korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puheenvuoron ja
vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren
määrän Ward Valleyn osakkeita pois yleisön hallusta. Me voisimme
tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla
osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta
me olemme ehdottomasti tilanteen herroja, ja me olemme siksi
hyvänsuopaisia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin.
Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me
tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme.
Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun
johtokunnan päätös tulee tunnetuksi, kohoavat Ward Valleyn osakkeet
pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo
tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä
on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla
keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia, ja heille tapahtuu
ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Harnish", sanoi Guggenhammer. "Jos
ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai sen summan, minkä
uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä
avuksenne. Muistakaa, että olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett.

Nathaniel Letton nyökäytti päätään vahvistukseksi.

"Puhukaamme nyt tuosta kahdeksantenatoista päivänä
kaksinkertaistuvasta osingosta..." John Dowsett repäisi lehden
muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot.
Tässä te näette..."

Ja sitten hän esitti pitkän ammattitietoisen ja historiallisen
selonteon Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä
lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Päivänpaiste eli
korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt.
Nämä miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän
tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet
Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin
tekemisissä noiden jättiläisten kanssa ja olivat itse pienempiä
jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan.
He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He
kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan, ja se hiveli
Päivänpaisteen mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja
varallisuudessa olivat häntä paljon edellä. "Me saamme hiukan eloa
keinottelijajoukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun
he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Harnish, olette mies sen
tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja
heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton, ja hänen harmaat
silmänsä katselivat ison kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen
kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan.
Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa
joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te,
herra Harnish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat
pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat
jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä,
mitä häiriötä he tekevät meikäläisille vähän väliä pelitempuillaan
tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön
vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen autoon, Letton
yksinään toiseen. Päivänpaisteeseen, jonka ajatukset vielä
askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, lähtöhetki teki syvän
vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt
hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä, ja autojen
valonheittäjät leikkasivat pimeyttä yhtä terävästi kuin veitset
leikkaavat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija -- koneellisesti toimiva
haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä
-- seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin.
Turkispukuiset ajajat häämöttivät epäselvinä, valtavina hahmoina
istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät voimavaunut kuin
ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja
hävisivät yöhön.

Päivänpaisteen auto kulki viimeisenä, ja kurkistaessaan ulos hän
näki vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti
vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka he juuri
sitä käyttivät salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä
ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra
Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsi
kädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin
ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli
jaettu varkain, ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä
muistuivat entiset pokeripelit Jack Kearnsin kanssa, ja hän
nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän palasi
miljoonista. Häntä hytkäytti, kun hän kuvitteli noiden miesten
tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päätti jakaa
kaksinkertaisen osingon -- noiden miesten, jotka olivat teroittaneet
aseitaan nolatakseen hänet -- hänet, Päivänpaisteen.



3


Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa
haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla.
Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet
vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa
sanomalehtien palstoilla. Klondyken kuningas, Napaseudun sankari,
Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin.
Mitä varten hän oli tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten
oli nolannut tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää
varansa, sillä Klondyken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai
ehkäpä Wall Street nolaisi hänet. Wall Street oli nolannut monta
hurjaa miestä, se oli tuleva tämän Päivänpaisteenkin kohtaloksi.
Päivänpaiste nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä
vastauksia. Se hyödytti peliä, ja hän nauroi taas ajatellessaan, että
Wall Street saisi paljon tekemistä, ennenkuin se oli saanut hänet
nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin, ja kun Ward Valleyn
osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän
oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti
vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran
siinä määrin liioiteltuna, että Päivänpaiste tuskin tunsi sitä.
Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat
olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan, ja
niin innokkaita olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat,
vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokeripeli",
kuiskasi Päivänpaiste iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa
hämmingin: Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja
otaksumia, ja Päivänpaistetta ahdisti alati reportterilauma. Hänen
haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä
huvittivat hänen klondykelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä,
hän vielä liioitteli näitä puhetapansa ominaisuuksia, käytti
lauseparsia, joita oli kuullut muiden vanhojen "taikinajuurten"
käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin
jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan
ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä
ja niin suurilla panoksilla, että karastuneinkin pelaaja joutui
pakosta ymmälle. Siitä huolimatta, että osakkeita rajattomasti
myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan, ja kun torstai
lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon tuo
klondykelainen pelaaja aikoi ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka
paljon hän _saattoi_ ostaa? Mitä teki Ward Valleyn johtokunta koko
tämän ajan? Päivänpaisteen mielestä eivät heidän haastattelunsa
merkinneet mitään, ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon
Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän
Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he
olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet
vastaväitteitäkään. Vaikk'eivät tienneetkään hänen aikeistaan, olivat
he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin siitä, että hän koetti
saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet
tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa,
Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja pysyivät varmoina, lujina
kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita
myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla meni pian ohitse,
eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän
arvopaperihämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta
loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään
muodossa huomioon".

Tämän ajan kuluessa oli Päivänpaisteella ollut muutama salainen
kohtaus keinottelutoveriensa kanssa -- hän oli kerran neuvotellut
Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra
Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja ei niistä ollut
mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki
kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Päivänpaisteen korville huhu, joka oli
omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julkaistuna
Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta
taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina
kokoontuu, niin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta
ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksulla. Se oli ensimmäinen
Päivänpaistetta kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos
se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että
oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan.
Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi
mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä
muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen
hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää -- pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin
kurkkuäänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi
Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti,
jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett:
"Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuakaan
perää -- ei rahtuakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."

Kovasti häveten hetkellistä mielenmalttinsa menettämistä Päivänpaiste
palasi tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut
arvopaperipörssin hulluinhuoneeksi, ja pitkin linjaa aikaansaivat
"karhut", laskusuunnan keinottelijat, hävitystä. Ward Valleyn
osakkeet, jotka olivat kohonneet korkeimmalle, joutuivat ankarimman
hyökkäyksen esineiksi ja olivat jo alkaneet horjua. Päivänpaiste
lisäsi tyynesti ostotarjouksensa kaksinkertaisiksi. Ja tiistaina,
keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä osti, ja Ward Valley kohosi
voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja hän osti yhä, monin
verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan, jos hänen todella
olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet. Mitäpä siitä?
Tänäänhän päätetään jaettavaksi kaksinkertainen osinko, vakuutti
hän itselleen. Vain keinottelijat joutuvat pulaan. He saavat sopia
ehdoista hänen kanssaan.

Ja sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn
johtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osoittautui todeksi.
Päivänpaisteen kädet puristuivat nyrkkiin. Hän hankki varmuuden
tiedon todenperäisyydestä ja lakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward
Valleyn osakkeet, vaan kaikki arvopaperit alenivat voitokkaiden
"karhujen" toimesta. Päivänpaiste ei enää viitsinyt ottaa selvää,
alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä vai pysyivätkö paikallaan.
Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Päivänpaiste ollut
huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta
harkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjänsä kanssa
hän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili
niiden otsakkeita. _Päivänpaiste menettänyt kaikki rahansa_,
luki hän; _Päivänpaiste saanut rökkiinsä; epäonnistunut yritys
hankkia helpolla rahaa_. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin
myöhemmässä painoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut
Päivänpaisteen esimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan. _"Miksi, piru
vieköön, hän meni tappamaan itsensä?"_ mutisi Päivänpaiste. Hän meni
huoneisiinsa, tilasi martini-cocktailin, riisui kenkänsä ja istuutui
miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan, ja kun hän
tunsi alkoholin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen
kasvonsa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän
nauroi itselleen.

"Puijattu!"

Sitten irvistys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne muuttuivat kalpeiksi
ja vakaviksi. Lukuunottamatta osuuksiaan muutamiin Lännen yrityksiin
(joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli hän
häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen
ylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet
hänet putipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen
todistanut. Typerinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita,
mutta hän oli tyytynyt gentlemannin vakuutukseen ja päällepäätteeksi
vielä suulliseen. _Gentlemannin vakuutus!_ Hän myhähti sille. Hänen
korvissaan soivat Dowsettin sanat puhelimessa: _"Kunniani kautta."_
He olivat varkaita ja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja
he olivat antaneet hänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet
oikeassa. Hän oli tullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi, ja
herrat Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli
pieni kala, ja he olivat leikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää
-- kyllin kauan riistääkseen häneltä hänen kymmenen miljoonaansa.
Tietysti he olivat koko ajan myyneet osakkeitaan hänelle ja ostivat
nyt Ward Valleyn osakkeita takaisin polkuhinnasta, ennenkuin
rahamarkkinat tasaantuivat. Oli luultavinta, että Nathaniel Letton
käytti voitto-osuutensa uuden talon rakennuttamiseen yliopistolleen.
Leon Guggenhammer hankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen
huvipursilaivaston. Mutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett
tekisi saaliillaan -- todennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia
pankkirenkaita.

Ja Päivänpaiste istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä
Alaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli
taistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet
murhanhimo, ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata
pettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen
pitänyt tehdä sen sijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi
pitänyt ampua. Päivänpaiste avasi käsilaukkunsa ja otti esille
automaattisen pistoolinsa -- se oli iso Colt 44. Hän veti sen
vireeseen ja tyhjensi sen patruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen
kahdeksan patruunaa. Hän täytti säiliön jälleen, työnsi sinne
sitten vielä lisäpatruunan. Hän veti pistoolin vireeseen ja painoi
varmistimen paikoilleen. Sitten hän pisti aseen taskuunsa ja tilasi
uuden martinin ja joi sen.

Hän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt.
Hänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä, ja nämä rypyt kertoivat työstä
pohjan perillä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut
ja kestänyt -- pitkistä, loputtomista viikoista taipaleella, Point
Barrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista,
kamppailusta ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä,
pitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa,
raatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen
kantamisesta ja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten
pitkästä vuodesta.

Kello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten
hän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi
kertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston
yökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti
etukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi, ja antoi heille
ohjeet. Milloinkaan eivät nämä olleet saaneet niin hyvää palkkiota
niin yksinkertaisesta tehtävästä, sillä toimiston palkan lisäksi hän
antoi jokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman
verran, jos he onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että
hänen kolme salaista yhtiökumppaniaan kohtaisivat toisensa seuraavana
päivänä, ellei jo ennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia
pitämään kutakin heitä silmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja
ajan.

"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat", kuului hänen viimeinen
ohjeensa. "Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä ikinä
teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin."

Hotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten
ennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui
levolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski
lähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti.
Mutta hän ei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida
ja tiedonantoja tulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junassa
Tarrytowniin. John Dowsett oli tulossa maanalaisella rautatiellä.
Leon Guggenhammer ei vielä ollut lähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin
kartta edessään seurasi Päivänpaiste täten noiden kolmen miehen
liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan toisiaan. Nathaniel
Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin talossa. Ensin saapui
Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa konttorissaan. Mutta
kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli saapunut, ja
muutamia minuutteja myöhemmin kiiruhti Päivänpaiste vuokra-autolla
Mutual-Solanderin taloa kohti.



4


Nathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden
toverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Päivänpaisteeseen kyeten
hyvin peittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli
Päivänpaiste käynnissään erämaakävijän vapaita, heiluvia liikkeitä.
Näytti todella siltä, kuin hän olisi tuntenut polun jalkainsa alla.

"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää", sanoi hän, olematta
huomaavinaan sitä luonnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet
vastaan. Hän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota
toisen luo ja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei
Nathaniel Letton voinut olla irvistämättä. Päivänpaiste heittäytyi
jykevään nojatuoliin ja oikoi laiskasti jäseniään, ikäänkuin olisi
ollut väsyksissä. Nahkaisen laukun, jonka hän oli tuonut mukanaan
huoneeseen, hän laski huolettomasti viereensä lattialle.

"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä", alkoi hän huoaten puhua,
nyt ollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. "Olemme
pulskasti nolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia,
ennenkuin se oli jo lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja
heidän surmaniskunsa oli todella hämmästyttävä."

He rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan
ja hyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan
niin pelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut
huoneeseen vastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä,
ei näyttänyt siitä, että Päivänpaiste rupeaisi rettelöimään ja
raakuuksia syytämään. "Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa
yhtiötoverillenne?" kysyi Päivänpaiste hyväntuulisesti. "Vai onko
hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät kokonaan?"

Letton rykäisi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti. Leon
Guggenhammer sai sanotuksi:

"Olette kuin kuolleista noussut Kain."

Päivänpaisteen mustat silmät välähtivät iloisesti.

"Todellako!" sanoi hän riemuiten. "Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme?
Olin vallan ällistynyt. En olisi luullut teitä niin lyhytnäköisiksi."

"Ja nyt", jatkoi hän antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, "on
meidän paras tehdä tili. Aion tänään iltapäivällä lähteä Länteen."
Hän tarttui laukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin.
"Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun
ensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä
on minulle hyötyä."

Hän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita,
maksumääräyslomakkeita ja välittäjäin kuitteja. Nämä hän asetti
läjään isolle pöydälle ja kaivoi sitten vielä esiin muutamia
papereita, jotka lisäsi läjään. Hän katsoi paperilappua, jonka oli
ottanut takkinsa taskusta, ja luki ääneen:

"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemäntuhatta neljäkymmentäyksi
dollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja.
Tietysti lasketaan tämä voitosta, ennenkuin rupeamme laskemaan
osuutta saaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?"

Nuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies
oli suurempi narri kuin he olivat luulleetkaan, tai sitten hän pelasi
peliä, josta heillä ei ollut aavistusta.

Nathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:

"Kestää muutaman tunnin, ennenkuin tili on tehty, herra Harnish.
Herra Howison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä
välipalaa ja juttelemme siitä. Panen konttoristit kiireellä työhön,
jotta hyvissä ajoin ennätätte junaanne."

Dowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa
huojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella
samassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen
mies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla
monia tarinoita hänen väkevyydestään ja häikäilemättömyydestään. Jos
Letton vain voisi karkoittaa hänet siksi kauas, että he pääsisivät
pakenemaan konttorin oven ulkopuolelle, poliisin suojeleman maailman
turviin, olisi kaikki hyvin; ja näytti aivan siltä, kuin Päivänpaiste
olisikin aikonut lähteä.

"Hauska kuulla", sanoi hän. "En tahtoisi myöhästyä junasta, ja
olen tuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän
kanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikk'en kykene
tunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän
mielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko
suunnilleen arvioida sitä?"

Nathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen
vaitiolon kestäessä nämä tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett,
joka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että
klondykelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat
hänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.

"Se on kovin vaikeata", alkoi Leon Guggenhammer, "Ward Valleyn
osakkeiden kurssi on vaihdellut, joten..."

"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita", täydensi
Letton.

"No sinnepäin vain", neuvoi Päivänpaiste ystävällisesti. "Miljoona
sinne tai tänne ei paljon merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten
myöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?"

"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?" kysyi Dowsett
äkkiä ja kylmästi. "Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra
Harnishilla on väärä käsitys asioista, ja häntä täytyy neuvoa.
Tässä liikeyrityksessä..." Mutta Päivänpaiste keskeytti hänet. Hän
oli pelannut siksi paljon pokeria, etteivät sielulliset tekijät
olleet jääneet häneltä huomaamatta, ja hän ehätti ennen Dowsettia
suorittaakseen pelin paljastuksen omalla tavallaan.

"Liikeyrityksestä puhuttaessa", hän sanoi, "muistuu mieleeni muuan
pokeripeli, jonka näin kerran Renossa, Nevadassa. Se ei ollut
oikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat
väärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas -- härkäpojiksi
niitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että
tämä jakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Härkäpoika
säikähtyi. Hän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo.
'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä
ässää'. 'No, entäpä sitten'? sanoi pelaaja. -- 'Luulin, että minun
olisi se kerrottava teille', sanoi Härkäpoika. 'Hän antoi itselleen
neljä ässää.' 'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on
paras suoria täältä tiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän
on _hänen_ vuoronsa jakaa.'"

Nauru, joka tervehti hänen juttuaan, oli väkinäistä, mutta
Päivänpaiste ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Otaksun, että jutullanne on jokin tarkoitus", sanoi Dowsett
painokkaasti.

Päivänpaiste katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi
hilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.

"Sanokaa pois", sanoi hän. "Sanokaa, paljonko suunnilleen voitamme.
Kuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan,
kun voitto on niin suuri."

Mutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta
asenteesta, ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.

"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Harnish. Teille
ei tule mitään voitto-osuutta. Pyydän, älkää nyt kiihtykö. Minun
tarvitsee vain painaa tätä nappulaa..."

Puhumattakaan siitä, että Päivänpaiste olisi kiihtynyt, hän näytti
kaikesta päättäen vallan hölmistyneeltä. Hän haki hajamielisenä
liivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä
ollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen
liikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli
edessään kiusalliset hetket.

"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?" sanoi Päivänpaiste. "Minusta
tuntuu, etten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte...?"

Hän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin
sanoja.

"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Harnish, siinä kaikki.
Olette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta
ei Ward Valley enkä minä eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme
teille mitään velkaa."

"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemäätuhatta
neljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä
puhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?"

Letton hymyili ja kohautti hartioitaan.

Päivänpaiste katsoi Dowsettiin ja mutisi:

"Alanpa aavistaa, että tuolla jutullani oli kuitenkin tarkoitus."
Hän yritti nauraa. "Oli teidän vuoronne jakaa kortit, ja kyllä te ne
jaoittekin. Hyvä, en tahdo puuttua siihen. Olen tuon pokeripelaajan
kaltainen. Oli teidän vuoronne jakaa, ja teillä oli oikeus katsoa
eteenne. Ja sen te teittekin -- kynitte minut putipuhtaaksi
kädenkäänteessä."

Päivänpaiste osoitti kuitti- ja paperikasaa pöydällä ja tuijotti
siihen tyrmistyneen näköisenä.

"Ja kaikki tuo ei ole edes sen paperin arvoinen, jolle se on
kirjoitettu. Oh ei, en tahdo valittaa. Oli teidän vuoronne jakaa,
ja te puijasitte minua, ja mies, joka pyrkii toisen miehen osuutta
anastamaan, ei ole mies eikä mikään. Ja nyt on peli päättynyt, kortit
ovat pöydällä ja tappiot on suoritettu, mutta..."

Hänen kätensä sukelsi nopeasti povitaskuun ja otti esiin
automaattisen Colt-pistoolin.

"Kuten sanoin, on vanha peli jo päättynyt. Nyt alkaa _minun_
pelini, ja haluanpa nähdä, kykenenkö minä pitämään neljä ässääni
-- -- Ottakaa pois kätenne, te valkeaksi sivuttu hauta!" huusi hän
ankarasti.

Nathaniel Lettonin käsi, joka oli hiipinyt lähemmäksi soittonappulaa,
pysähtyi äkkiä.

"Muuttakaa paikkoja", komensi Päivänpaiste. "Muuttakaa tämä tuoli
sinnemmä, te raadonkarvainen petturi. Pian! Kautta Jumalan! Tai
laitan teihin sellaisen vuodon, että luulevat isänne olleen
vesijohtohanan ja äitinne kasteluvaunun. Te, Guggenhammer, siirtäkää
tuolinne lähemmäksi, ja te, Dowsett, istukaa tänne, niin selitän
teille tämän pistoolin hyvät ominaisuudet. Se on ladattu suurta
peliä varten ja siinä on kahdeksan panosta. Se on varma kapine,
kun vain alkaa sillä paukutella. -- -- Kun alkuhuomautukset nyt on
tehty, käyn käsiksi peliin. Ottakaa huomioon, etten ole tehnyt mitään
muistutuksia teidän peliänne vastaan. Te teitte parhaanne, ja se oli
oikein. Mutta nyt on minun pelini vuoro ja minun on tehtävä parhaani.
Ensiksikin, te tunnette minut. Olen Päivänpaiste -- tiedättekö sen?
En pelkää Jumalaa, pirua, kuolemaa enkä murhaa. Ne ovat minun neljä
ässääni, ja niiden rinnalla teidän valttinne, piru vieköön, ovat
vain hakkuja. Katsokaahan tuota elävää luurankoa. Letton, teitä
kuolema varmaan pelottaa. Teidän luunne rutisevat säikähdyksestä.
Ja katsokaa tätä lihavaa juutalaista. Tämä pieni ase tekee hänet
jumalaapelkääväiseksi. Hän on keltainen kuin sitruuna. Dowsett, te
olette kylmäverinen mies. Ette ole edes silmäänne räpäyttänyt. Se
johtuu siitä, että olette taitava laskennossa. Ja se tekee pelini
helpoksi. Te istutte siinä ja laskette kaksi ja kaksi yhteen ja
tiedätte, että minä varmasti nyljen teidät. Te tunnette minut ja
tiedätte, etten pelkää mitään. Ja te laskette kaikki rahanne ja
tiedätte, ettette kuole, jos vain voitte sen estää."

"Tahdon nähdä teidät hirressä", kuului Dowsettin vastaus.

"Sitä ette, piru vie, näe. Kun leikki alkaa, ammun teidät ensiksi.
Tulen kyllä roikkumaan hirressä, mutta te ette saa olla elossa
nähdäksenne sitä. Te kuolette tässä ja nyt heti, mutta minä kuolen
vasta pitkän ajan päästä lain käden kautta -- ymmärrättekö?
Kuoltuanne, kun ruoho kasvaa haudoillanne, ette saa tietää milloin
minut hirtetään, mutta minulla on oleva pitkät ajat ilo tietää, että
olen ampunut teidät."

Päivänpaiste vaikeni.

"Ette kaiketi tahdo surmata meitä?" kysyi Letton kummallisella,
kimeällä äänellä.

Päivänpaiste ravisti päätään.

"Se olisi kaiketi liikaa tuhlausta. Ette ole sen arvoiset. Otan
mieluummin rahani takaisin. Ja arvaan, että tekin mieluummin annatte
rahani takaisin kuin joudutte paareille."

Seurasi pitkä äänettömyys.

"No, olen jakanut kortit. Nyt on teidän pelattava. Mutta ennenkuin
rupeatte harkitsemaan asiaa, on minun varoitettava teitä: jos tuo ovi
avautuu ja joku konttoristeistanne huomaa, että täällä on jotakin
tavatonta tekeillä, niin ammun heti. Ei kukaan pääse ulos tästä
huoneesta muuten kuin jalat edellä."

Seurasi pitkä kolmen tunnin istunto. Ratkaisevana tekijänä ei ollut
iso, automaattinen pistooli, vaan varmuus siitä, että Päivänpaiste
käyttäisi sitä. Eivät ainoastaan nuo kolme muuta miestä olleet
varmoja siitä, vaan Päivänpaiste itsekin oli siitä vallan varma. Hän
oli lujasti päättänyt tappaa miehet, ellei saisi rahojaan takaisin.
Ei ollut helppoa yht'äkkiä hankkia kymmentä miljoonaa paperirahaa,
ja kiusallisia viivykkeitä sattui. Toistakymmentä kertaa kutsuttiin
herra Howison ja konttoripäällikkö huoneeseen. Tällöin oli pistooli
huolellisesti piilossa sanomalehden alla ja Päivänpaiste kierteli
tai sytytti tapansa mukaan savukkeitaan. Mutta lopulta oli kuitenkin
kaikki valmista. Muuan konttoriapulainen haki odottavasta autosta
lippaan, ja Päivänpaiste lukitsi sen. Hän pysähtyi ovelle tehdäkseen
loppuhuomautuksensa.

"Minulla on vielä kolme seikkaa teille sanottavana. Kun olen
ennättänyt tämän oven ulkopuolelle, niin olette vapaat toimimaan,
ja minä haluan juuri varoittaa teitä siitä, mitä aiotte tehdä.
Ensiksikin: ei mitään toimenpiteitä minun vangitsemisekseni --
ymmärrättekö? Nämä rahat ovat minun, enkä minä ole niitä teiltä
ryöstänyt. Jos tulee ilmi, kuinka te petkutitte minua ja miten
minä maksoin teille samalla mitalla, joudutte te naurunalaisiksi,
teille nauretaan oikein makeasti. Tämä nauru ei varmaan ole teille
oikein tervetullut. -- Jos te sen jälkeen kun olen saanut takaisin
rahani, jotka te ryöväsitte minulta, haastatte minut oikeuteen
ja koetatte toistamiseen ryövätä minua, niin ammun teidät, aivan
varmaan tapan teidät. Eivät teidän kaltaisenne arat peukaloiset nyle
Päivänpaistetta. Jos te voitatte, niin te häviätte, ja täällä saadaan
varmasti viettää muutamia odottamattomia hautajaisia. Katsokaa minua
nyt silmiin, niin tiedätte, että tarkoitan täyttä totta. Nuo paperit
ja kuitit pöydällä ovat teidän. Hyvästi."

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, juoksi Nathaniel Letton
puhelimeen, mutta Dowsett ehätti häntä estämään.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Dowsett.

"Hälyyttää poliisin. Tämä on suoraa ryöväystä. En aio kärsiä sitä.
Sanon teille, etten aio kärsiä sitä."

Dowsett hymyili julmasti, mutta kantoi samalla laihan rahamiehen
takaisin ja laski hänet nojatuoliin.

"Puhumme siitä tarkemmin", sanoi hän ja sai Leon Guggenhammerista
huolestuneen liittolaisen.

Eikä siitä milloinkaan tullut sen enempää. Asia pysyi noiden kolmen
miehen salaisuutena. Ei Päivänpaistekaan milloinkaan ilmaissut
salaisuutta, vaikka hän tänä iltapäivänä, riisuttuaan kenkänsä ja
nostettuaan jalkansa tuolille, kauan ja sydämellisesti nauraa hihitti
hotellihuoneessaan. New York sai ainaista päänvaivaa tästä jutusta;
se ei kyennyt keksimään mitään järjellistä selitystä. Kaikesta
päättäen olisi Päivänpaisteen pitänyt menettää kaikki rahansa
mutta tiedettiin, että hän heti sen jälkeen palasi San Franciscoon
ja liikutteli ilmeisesti koskematonta pääomaa. Tämä havaittiin
selvästi hänen yritystensä suurenmoisuudesta. Hän esimerkiksi riisti
Shefstyltä Panaman radan johtajavallan ja myi sitten kahden kuukauden
kuluttua osuutensa tähän yhtiöön Harrimanille voitolla, joka herätti
suunnatonta huomiota.



5


San Franciscossa Päivänpaisteen maine kohosi nopeasti. Tavallaan oli
hänen maineensa kaikkea muuta kuin kadehdittava. Miehet pelkäsivät
häntä. Häntä pidettiin tappelijana, vihollisena, tiikerinä. Hänen
pelinsä oli repimistä ja musertamista, eikä kukaan tietänyt, miten
ja mihin hän seuraavan iskunsa suuntaisi. Kaikki mitä hän teki,
kohtasi muita yllätyksenä. Hän, joka vasta oli tullut pohjan periltä,
ei ajatellut totuttujen kaavojen mukaan, vaan kykeni keksimään
tavattoman paljon uusia temppuja ja sotajuonia. Ja voitettuaan kerran
jonkin edun käytti hän sydämettömästi sitä hyväkseen. "Järkähtämätön
kuin punainen intiaani", sanottiin hänestä, ja se oli totta.

Toisaalta pidettiin häntä "rehellisenä". Hänen sanansa oli yhtä varma
kuin hänen velkakirjansa, vaikka hän itse puolestaan ei luottanut
kenenkään sanoihin. Ehdotukset, jotka perustuivat _gentlemannin
vakuutuksiin_, saivat hänet aina vetämään vastakynttä, ja henkilö,
joka liikeasioissa Päivänpaisteen kanssa pani kunniansa pantiksi,
sai kiusallisen hetken. Hän ei milloinkaan antanut lupaustaan, ellei
ollut voiton puolella. Toisen asia oli hyväksyä se tai jäädä pois
leikistä.

Laillinen pääomansijoitus ei kuulunut Päivänpaisteen peliin. Se
kahlehti rahan ja vähensi uhkayrityksen mahdollisuutta. Hänet lumosi
se, mikä liike-elämässä on uhkapeliä, ja kun pelasi kuten hän, piti
rahojen aina olla saatavissa. Hänen rahansa olivat vain lyhyinä
väliaikoina sidotut, sillä hän liikutteli niitä alinomaa. Varma,
viisi prosenttia tuottava rahansijoitus ei häntä miellyttänyt;
mutta pannessaan peliin miljoonia kovissa, tuimissa otteluissa,
joissa saattoi menettää kaikki tai voittaa viisikymmentä tai
sata prosenttia, hän tunsi oikein elävänsä. Hän pelasi sääntöjä
noudattaen, mutta hän pelasi säälimättömästi. Kaadettuaan kumoon
jonkun miehen tai yhtiön ei hän hellittänyt otettaan, vaikka he
valittivatkin. Armonpyynnöt liike-elämässä kaikuivat kuuroille
korville. Hän oli vapaa, eikä hänellä ollut mitään ystävyyssuhteita.
Hänen silloin tällöin solmimissaan suhteissa olivat liike-edut
määräävinä, ja hän piti liittolaisiaan henkilöinä, jotka tahtoivat
pettää häntä tai saattaa hänet häviöön, jos vain sopiva tilaisuus
sattuisi. Tästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hän oli uskollinen
liittolaisilleen. Mutta hän oli uskollinen juuri niin kauan kuin he
olivat uskollisia, eikä yhtään kauemmin. Heti, kun hän oli päässyt
selville heidän petollisuudestaan, oli hän valmis maksamaan heille
samalla mitalla.

Tyynenmeren rannikon liike- ja rahamiehet eivät milloinkaan
unohtaneet läksytystä, jonka hän antoi Charles Klinknerille
ja "California and Altamont Trust" yhtiölle. Klinkner oli sen
johtaja. Hän oli liitossa Päivänpaisteen kanssa, ja yhdessä he
kävivät "San Jose Interurbanin" kimppuun. Mahtava "Lake Power" ja
"Sähkövalaistusyhtiö" tulivat avuksi, ja juuri taistelun ollessa
kuumimmillaan meni Klinkner vihollisen puolelle luullen siitä
hyötyvänsä. Päivänpaiste menetti kolme miljoonaa mieluummin kuin piti
sen hyvänään, ja "California and Altamont Trust" yhtiö sai joutua
toivottomasti häviöön ja Klinkner tehdä itsemurhan pahantekijän
vankikopissa. Päivänpaiste ei ainoastaan menettänyt otettaan "San
Jose Interurbaniin", vaan sai taistelunsa synnyttämän kauppapulan
aikana vielä kovia tappioita joka taholta. Asiantuntijat väittivät,
että hän olisi voinut tehdä sovinnon ja pelastaa paljon. Mutta sen
sijaan hän tahallansa luopui taistelusta "San Jose Interurbania"
ja "Lake Poweria" vastaan ja näennäisesti voitettuna kävi
napoleonimaisella äkkirynnäköllä Klinknerin kimppuun. Sitä Klinkner
kaikkein vähimmin osasi odottaa, ja Päivänpaiste tiesi sen. Hän
tiesi niinikään, että "California and Altamont Trust" yhtiö oli
sellaisenaan terve liikeyritys, mutta että se juuri sillä hetkellä
Klinknerin keinottelujen takia oli joutunut epävarmaan asemaan. Hän
tiesi myös, että muutaman kuukauden kuluttua Trust-yhtiö seisoisi
vankemmin jaloillaan kuin milloinkaan ennen juuri noiden samojen
keinottelujen vuoksi ja että oli iskettävä heti, jos ollenkaan
mieli iskeä. "Siitä on minulla yhtä paljon ja enemmänkin hyötyä
tulevaisuudessa", kerrottiin hänen sanoneen tappioistaan. "Tästälähin
miehet, jotka ryhtyvät kanssani liikeasioihin, tuumivat päänsä
ympäri, ennenkuin koettavat pettää minua."

Syynä hänen hurjaan menettelytapaansa oli se, että hän halveksi
miehiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli vakuutettu siitä,
ettei yksi sadastakaan ollut moitteettoman rehellinen, ja hän
ennusti, että rehellisille kierossa pelissä kävisi hullusti. Hänen
kokemuksensa New Yorkissa olivat avanneet hänen silmänsä. Hän oli
repäissyt rikki liike-elämän peliä verhoavat harhaluulot ja näki sen
alastomuudessaan. Hän katseli yhteiskuntaa ja teollisuutta jotenkin
tämäntapaisessa valossa:

Järjestetty yhteiskunta oli suurta, epärehellistä peliä. Oli olemassa
paljon synnynnäisesti kykenemättömiä -- miehiä ja naisia, jotka
eivät olleet kyllin sairaita joutuakseen heikkomielisten koteihin
eivätkä kyllin voimakkaita kyetäkseen muuhun kuin puunhakkaajiksi ja
vedenkantajiksi. Sitten oli narreja, jotka ottivat järjestelmällisen
narrinpelin vakavasti, kunnioittivat ja pitivät sitä arvossa. He
olivat helppoa saalista toisille, jotka näkivät selvästi ja tiesivät
narrinpelin siksi, mitä se oli.

Työ, oikea työ oli kaiken rikkauden lähde. Olipa sitten kysymyksessä
säkillinen perunoita, loistopiano tai seitsemän matkustajaa
kuljettava auto, oli se työn tulos. Pelin nurjuus kävi ilmi siitä,
miten nämä esineet jaettiin ihmisten kesken sen jälkeen, kun työ
oli ne luonut. Hän ei nähnyt karkeakouraisia työmiehiä soittamassa
loistopianoilla eikä ajamassa autoilla. Tämä johtui siitä, että
peli oli väärää. Kymmeniätuhansia ja satojatuhansia miehiä valvoi
öisin miettien keinoja, miten saattoivat asettua työmiesten ja
heidän työnsä väliin. Nämä keinottelijat olivat liikemiehiä. Kun
he tunkeutuivat työmiehen ja hänen työnsä tulosten väliin, ottivat
he osan siitä itselleen. Osan suuruus ei riippunut kohtuullisuuden
säännöistä, vaan heidän omasta voimastaan ja sikamaisuudestaan.
Sanottiinhan aina: "kaikki kauppa kannattaa". Hän näki kaikkien
liikemiesten tekevän siten.

Ollessaan eräänä päivänä lempeällä mielellä (jonka useat cocktailit
ja hyvä välipala olivat herättäneet) hän rupesi pakinoille Jonesin,
hissipojan kanssa. Jones oli laiha, hurjapäinen mies, joka näytti
hoitavan tointaan loukatakseen ihmisiä, joita palveli. Tämä juuri
herätti Päivänpaisteen mielenkiinnon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
hän huomasi, mikä Jonesia vaivasi. Hän oli oman luokituksensa
mukaan köyhälistöläinen, proletaari, ja hän olisi tahtonut elää
kirjailemalla. Kun aikakauskirjat eivät olleet huolineet hänen
kirjoituksiaan ja kun hänen oli pakko hankkia ruokaa ja katto päänsä
päälle, oli hän mennyt pieneen Petachan laaksoon lähes sadan mailin
päässä Los Angelesista. Hän aikoi päivisin käydä työssä voidakseen
öisin kirjoittaa ja lukea. Mutta rautatie nieli kaiken, mitä liike
tuotti. Petacha oli autio laakso, ja sieltä saatiin vain kolmenlaisia
tuotteita: karjaa, polttopuita ja puuhiiliä. Rahti vaununlastilta
karjaa Los Angelesiin maksoi rautatiellä kahdeksan dollaria. Tähän
Jones selitti olevan syynä sen seikan, että karjalla oli jalat ja sen
saattoi ajaa Los Angelesiin yhtä suurilla kustannuksilla kuin mitä
vaununlasti maksoi. Mutta polttopuilla ei ollut jalkoja, ja rautatie
kiskoi täsmälleen kaksikymmentäneljä dollaria vaunulastilta.

Tämä oli näppärä järjestelmä, sillä kun puiden myyntihinnasta Los
Angelesissa laskettiin rahti, jäi puunhakkaajalle kahdentoista tunnin
työstä dollari ja kuusikymmentä senttiä. Jones oli luullut pääsevänsä
voitolle pelissä muuttamalla puunsa puuhiileksi. Hänen arviolaskunsa
olivat tyydyttäviä. Mutta rautatie oli niinikään tehnyt arvioita. Se
määräsi neljäkymmentäkaksi dollaria hiilen rahdiksi vaunulastilta.
Kolmen kuukauden kuluttua Jones teki tilinpäätöksen ja huomasi,
että hän yhä vielä ansaitsi vain dollarin ja kuusikymmentä senttiä
päivässä.

"Silloin minä jätin koko homman", lopetti Jones, "ja olin
hampparina vuoden päivät. Ajoin varkain rautatiellä, koska ne
olivat nylkeneet minua aikaisemmin. Lopettaakseni juttuni lyhyeen:
Sierran seudulla minä eräänä kesäiltana pistin tulitikun lähelle
heidän lumisuojuksiaan. Siitä tuli vain pieni kolmenkymmenentuhannen
dollarin kokkovalkea, mutta luulenpa, että silloin olimme jokseenkin
kuitit."

"Mutta kuulkaahan, ettekö pelkää kertomasta tuollaista", kysyi
Päivänpaiste vakavasti.

"En hituistakaan", vastasi Jones. "Kuka voi sen todistaa. Voisittehan
te sanoa minun itse kertoneen sellaista, mutta silloin minä sanoisin
sen olevan valetta, ja sillä asia olisi selvitetty."

Päivänpaiste meni konttoriinsa ja mietti vielä kotvasen. Siinäpä se
oli: _kaikki kauppa kannattaa_. Huipusta pohjaan saakka se oli pelin
sääntönä; ja peli pysyi pystyssä siitä syystä, että joka minuutti
syntyi maailmaan raukkoja. Jos Jonesin kaltainen ihminen syntyisi
joka minuutti, ei peli kestäisi kauankaan. Onni pelaajille, etteivät
työmiehet olleet Jonesin kaltaisia.

Mutta pelissä oli muitakin ja suurempia puolia. Pikkuliikemiehet,
kamasaksat ja muut sellaiset, ottivat työmiehen työn tuotteesta niin
suuren osan kuin saivat; mutta lopuksi kuitenkin suurliikemiehet
käyttivät hyväkseen työmiehiä pikkuliikemiesten avulla. Loppujen
lopuksi jälkimmäiset, kuten Jones Petachan laaksossa, saivat vain
päiväpalkan vaivoistaan. He olivat todenteolla vain suurkauppiasten
palkollisia. Vielä ylempänä olivat oikeat mahtimiehet. He käyttivät
suuria ja monimutkaisia laitoksia päästäkseen satojentuhansien
työntekijäin ja heidän työnsä väliin. Nämä miehet eivät olleet
niin paljon pelkkiä ryöväreitä kuin pelaajia. Ja kosk'eivät he
tyytyneet suoranaiseen voittoonsa, ryöstivät ne toinen toiseltaan. He
nimittivät tätä pelin muotoa suureksi liike-elämäksi. He ryöstivät
ensi kädessä työntekijöiltä, mutta silloin tällöin he lyöttäytyivät
yhteen ja ryöstivät koottua saalista toisiltaan. Tämä selitti ne
viisikymmentätuhatta dollaria, jotka Holdsworthy ryösti häneltä,
ja sen kymmenenmiljoonan dollarin ryöstön, jonka Dowsett, Letton
ja Guggenhammer olivat panneet toimeen. Ja kun hän ryösti Panaman
rautatieyhtiön, oli hän menetellyt juuri samalla tavalla. Hänen
loppupäätelmänsä oli, että hienompaa urheilua oli ryöstää toisilta
ryöväreiltä kuin rosvota typeriä työmiesraukkoja.

Vaikka Päivänpaiste oli tuiki perehtymätön filosofiaan, omaksui
hän itselleen kahdenkymmenennen vuosisadan yli-ihmisen aseman ja
kutsumuksen. Hän huomasi, että harvoja ja satunnaisia poikkeuksia
lukuunottamatta eivät liikemies- ja rahamiesylimykset välittäneet
tunnuslauseesta _aateluus velvoittaa_. Kuten muuan älykäs matkailija
oli kerran päivällisen jälkeen sanonut Alta-Pacific-klubissa,
"varkaat pitivät kiinni kunniasta, ja juuri se erotti heidät
kunniallisista miehistä". Siinäpä se. Se oli kuin naulan päähän
osattu. Nykyaikaiset rosvot olivat ahnaita rosvoja, jotka menivät
hävyttömyydessä niin pitkälle, että saarnasivat uhreilleen lakia
oikeasta ja väärästä, mutta eivät itse käytännössä sitä toteuttaneet.
Heidän keskuudessaan piti mies lupauksensa vain niin kauan kuin
hänen oli pakko se pitää. _"Ei sinun pidä varastaman"_ sopi vain
kunniallisille työmiehille. He, yli-ihmiset, olivat sellaisten
käskyjen yläpuolella. He luonnollisesti varastivat, ja toverit
kunnioittivat heitä sitä enemmän, mitä enemmän he varastivat.

Mitä kauemmin Päivänpaiste otti osaa peliin, sitä selvemmäksi kävi
asema hänelle. Siitä huolimatta, että jokainen rosvo oli halukas
ryöstämään jokaiselta toiselta rosvolta, olivat he hyvin järjestäneet
kaikki asiat. He todenteolla vallitsivat yhteiskunnan valtiollista
koneistoa pikkupolitikoitsijasta aina Yhdysvaltain senaattiin saakka.
He äänestivät lakeja, jotka antoivat heille etuoikeuden ryöstää.
He pitivät voimassa näitä lakeja poliisin, siviilivirkamiesten,
nostoväen, säännöllisen armeijan ja tuomioistuimien avulla.
Yli-ihmisen suurin vaara oli toinen yli-ihminen. Suuri, typerä
kansanjoukko ei ymmärtänyt mitään. Se oli luotu sellaisesta
raaka-aineesta, että ilmeisinkään lain vääristely ei herättänyt siinä
epäluuloja. Yli-ihminen käsitteli koneiston ohjausnappuloita, ja kun
työmiesten riistäminen kävi kuivaksi ja yksitoikkoiseksi, nylkivät he
toinen toistaan.

Päivänpaisteella oli taipumus miettiä maailman menoa, mutta hän ei
ollut mikään filosofi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut kirjoja. Hän
oli teräväpäinen käytännön mies, ja hänestä oli kaukana ajatuskin
ruveta milloinkaan lukemaan kirjoja. Hän oli elänyt elämänsä
alkuperäisissä oloissa, missä kirjat eivät olleet välttämättömiä
elämänilmiöiden ymmärtämiseksi, ja nyt näytti monimutkainenkin elämä
hänestä yksinkertaiselta. Hän näki sen petosten ja keksintöjen
lävitse ja huomasi, että se oli yhtä alkeellista kuin elämä Yukonin
varsilla. Ihmiset olivat luodut samoista aineksista. Heillä oli samat
intohimot ja toiveet. Liike-elämä oli vain pokeripeliä laveammassa
muodossa. Sitä pelasivat ne, joilla oli rahaa. Työmiehiä olivat ne
pelitoverit, jotka raatoivat päiväpalkasta. Hän näki, että peliä
pelattiin pysyvien sääntöjen mukaan, ja hänellä oli itselläänkin
kortit. Ihmiskunnan suunnaton vähäpätöisyys, ihmiskunnan, jota
rosvojoukko johti ja nylki, ei häntä kummastuttanut. Se oli
luonnollinen järjestys. Olivathan kaikki inhimilliset ponnistukset
itse asiassa turhia. Hän oli niin usein sen huomannut. Hänen
toverinsa olivat kärsineet nälkää ja kuolleet Stewart-joella.
Sadat entisajan kullankaivajat eivät olleet hankkineet valtauksia
Bonanzasta ja Eldoradosta, kun taas ruotsalaiset ja uudet tulokkaat
olivat tietämättään paaluttaneet hirvilaitumelle miljoonavaltauksia.
Sellaista oli elämä, ja elämä oli julmaa. Sivistyneen maailman miehet
ryöstivät siksi, että heidän luontonsa oli sellainen. He ryöstivät
yhtä luonnollisesti kuin kissat kynsivät, nälkä ahdistaa ja pakkanen
puree.

Täten tuli Päivänpaisteesta kyvykäs rahamies. Hän ei ryhtynyt
työmiehiä pettämään. Hänellä ei ensinkään ollut sydäntä siihen, ja
sitäpaitsi se ei tyydyttänyt hänen pelivaistoaan. Työmiehiä oli niin
helppo pettää, he olivat niin typeriä. Heidän pettämisensä muistutti
fasaanien lahtaamista Englannin rauhoitetuilla metsästysmailla,
josta hän oli kuullut kerrottavan. Hänen mieleistään urheilua oli
väijyä kyvykkäitä ryöväreitä ja riistää heidän saaliinsa. Siinä oli
hauskuutta ja jännitystä, ja silloin tällöin kävi taistelu oikein
hitonmoiseksi. Kuten Robin Hood entisaikaan ryösti Päivänpaiste
mieluimmin rikkaita ja jakoi vähissä erin tarvitsevaisille. Mutta
hän oli armelias omalla tavallaan. Suuri inhimillinen kurjuus ei
häntä liikuttanut. Se kuului ainaiseen maailmanjärjestykseen.
Hän ei sietänyt järjestettyjä hyväntekeväisyysseuroja eikä
hyväntekeväisyys-ammattikauppiaita. Eikä hän antanutkaan omaatuntoaan
rauhoittaakseen. Hän ei ollut kenellekään velkaa eikä voinut ajatella
hyvitystä. Mitä hän antoi, oli vapaaehtoinen lahja, ja hän antoi
niille, joiden kanssa tuli tekemisiin. Hän ei milloinkaan antanut
rahastoon, jota koottiin maanjäristyksestä kärsineiden japanilaisten
hyväksi, eikä New Yorkin Cityn kansanopistojen hyväksi. Sen sijaan
hän antoi Jonesille, hissimiehelle, niin paljon rahaa, että tämä
saattoi vuoden ajan kirjoittaa kirjaansa. Saatuaan tietää, että hänen
tarjoilijansa vaimo poti keuhkotautia, hän lähetti hänet Arizonaan,
ja kun lääkärit myöhemmin julistivat potilaan toivottomaksi, lähetti
hän miehenkin sinne, jotta hän saisi olla vaimonsa luona tämän
kuolemaan saakka. Niinikään osti hän monet jouhiset ratsastusohjakset
eräältä rangaistusvangilta, joka levitti hyvää sanomaa tästä, kunnes
Päivänpaiste arveli joka toisen vankilan rangaistusvangeista tekevän
hänelle ohjaksia. Hän osti ne kaikki ja maksoi jokaiselle heistä
kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen dollariin. Ne olivat kauniita ja
hyödyllisiä kapineita, ja hän koristi niillä kaikki tyhjät paikat
makuuhuoneensa seinillä.

Ankara elämä Yukonissa ei ollut tehnyt Päivänpaistetta kovaksi. Vasta
sivistys sai sen aikaan. Siinä hurjassa pelissä, jota hän nyt pelasi,
hävisi huomaamatta hänen tavallinen iloisuutensa samaten kuin hänen
pitkäveteinen ja hidas puhetapansa. Samoinkuin hänen puheensa muuttui
teräväksi ja hermostuneeksi, samoin muuttui hänen aivotoimintansa.
Pelin tuoksinassa oli hänellä yhä vähemmän aikaa olla hyväntahtoinen.
Muutos näkyi hänen kasvoissaankin. Hänen piirteensä kävivät
kovemmiksi. Harvoin kaartuivat hänen huulensa leikilliseen myhäilyyn,
harvoin sai hymyily hänen silmäkulmansa vetäytymään ryppyihin.
Itse silmissä, jotka olivat mustat ja välkkyivät kuin intiaanin,
näkyi julmuuden ja raa'an voimantunnon välähdyksiä. Hänen pelottava
elinvoimansa oli jäljellä ja säteili koko hänen olemuksestaan, mutta
se ilmeni nyt miestenpolkijan, miestenvoittajan elinvoimana. Hänen
taistelunsa alkuperäistä luontoa vastaan olivat tavallaan olleet
persoonattomia; nyt hän taisteli vertaistensa miesten kanssa, ja
kamppailut taipaleella, joella ja pakkasessa olivat vahingoittaneet
häntä paljon vähemmän kuin nykyisen taistelun katkeruus ja kiihkeys.

Hänellä oli vielä iloisuuden ja sydämellisyyden hetkiä, mutta ne
olivat ajoittaisia ja pingoitettuja, ja tavallisesti olivat niiden
aiheuttajana ennen aterian aikaa nautitut cocktailit. Pohjan perillä
hän oli juonut hillittömästi ja epäsäännöllisten väliaikojen
perästä; mutta nyt muuttui hänen juomisensa säännölliseksi ja
hillityksi. Muutos oli tapahtunut itsetiedottomasti, mutta se
perustui hänen ruumiillisiin ja henkisiin elinehtoihinsa. Hän käytti
cocktailia ehkäisykeinona. Vaikkei hän ollut sitä ajatellut, vaati
jännitys, joka johtui hänen yritystensä uhkarohkeudesta, ehkäisyä
tai välihetkiä, ja viikkojen ja kuukausien kuluessa hän huomasi
cocktailien täyttävän tämän tehtävän. Ne rakensivat kiviseinän.
Hän ei milloinkaan juonut aamulla eikä konttoritunteina; mutta
heti konttorista lähdettyään hän ryhtyi rakentamaan alkoholin
luomaa unohduksen muuria tietoisuutensa suojaksi. Konttori muuttui
heti joksikin, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Se
lakkasi olemasta. Iltapäivällä, välipalan jälkeen, se eli taas
tunnin tai pari, kunnes hän sieltä lähtiessään rakensi unohduksen
muurin. Luonnollisesti hän joskus poikkesi tästä tavasta; ja niin
ankara oli hänen itsekurinsa, että hän pidättäytyi juomasta, jos
hänellä oli edessään päivälliset tai neuvottelu, missä hän kohtasi
vihollisia tai liittolaisia ja päätti liikeyrityksistä. Mutta heti
kun liikeasiat oli järjestetty, heräsi hänessä halu saada martini
tai kaksoismartini, tarjoiltuna korkeassa lasissa, jottei se olisi
antanut aihetta muistutuksiin.



6


Päivänpaisteen elämään tuli Dede Mason. Hän tuli miltei huomaamatta.
Päivänpaiste oli ottanut hänet palvelukseensa kiinnittämättä
häneen sen enempää huomiota kuin konttorikalustoon, juoksupoikaan,
Morrisoniin, konttoripäällikköön ja ainoaan apulaiseen, tai
kaikkeen muuhun, mikä kuului yli-ihmisen pelipaikan, liiketoimiston
tarpeisiin. Ensimmäisten kuukausien kuluessa, jotka Dede Mason oli
hänen palveluksessaan, hän ei olisi voinut sanoa, minkä väriset
silmät tällä oli, jos joku olisi sitä kysynyt. Hänellä oli hämärä
käsitys, että Dede Mason oli tumma, vaikka hän itse asiassa oli
keskiväliltä. Niinikään oli hänellä mielikuva, ettei Dede Mason ollut
laiha, vaikkei hän silti tuntunut lihavaltakaan. Päivänpaisteella
ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka hän pukeutui. Hänen
silmänsä eivät olleet harjaantuneet huomaamaan sellaisia asioita,
eikä hän ollut niistä kiinnostunutkaan. Päinvastaisen vaikutelman
puutteessa hän piti selvänä, että hän oli hyvin puettu. Hän tunsi
hänet "neiti Masonina", ja siinä kaikki, vaikka hän oli pannut
merkille, että hän pikakirjoittajana oli nopsa ja täsmällinen.
Tämäkin vaikutelma oli kuitenkin hyvin epämääräinen, sillä hän ei
ollut milloinkaan ollut tekemisissä muiden pikakirjoittajien kanssa
ja piti luonnollisena, että he kaikki olivat nopsia ja täsmällisiä.

Allekirjoittaessaan eräänä aamuna kirjeitä huomasi hän sanat _I
shall_. Silmäiltyään nopeasti sivua, nähdäkseen, oliko siellä samoja
lausetapoja, hän huomasi useassa kohden sanat _I will. I shall_ oli
yksin. Se näytti epäilyttävältä. Hän painoi kahdesti soittonappulaa,
ja hetkistä myöhemmin tuli Dede Mason huoneeseen.

"Sanoinko noin, neiti Mason?" hän kysyi ojentaen hänelle kirjettä ja
osoittaen epäilyttävää lausetta.

Mielipahan varjo häivähti Dede Masonin kasvoilla. Hänet oli tavattu
virheestä.

"Olen erehtynyt", sanoi hän. "Olen pahoillani. Mutta se ei ole virhe,
te tiedätte", hän lisäsi nopeasti.

"Mistä sen tiedätte?" väitti Päivänpaiste. "Se ei kuulu oikealta
minun korvissani."

Dede Mason oli jo ennättänyt ovelle ja kääntyi nyt kirje kädessään.

"Se on aivan oikein niin."

"Mutta silloinhan ovat kaikki nuo _I will_ väärin", päätteli
Päivänpaiste.

"Niin ovatkin", kuului rohkea vastaus. "Muutanko ne?"

_"I shall be over to look that affair up on Monday."_ Päivänpaiste
toisti ääneen kirjeen lauseen. Hän sanoi sen totisen ja hartaan
näköisenä ja kuunteli tiukkaan oman äänensä sointua. Hän ravisti
päätään. "Se ei kuulu oikealta, neiti Mason. Se ei kuulosta oikealta,
eihän kukaan kirjoita minulle sillä tavoin. Kaikki sanovat _I will_
-- ja toiset heistä ovat sivistyneitä miehiä. Eikö se ole niin?"

"On", myönsi tyttö ja meni koneensa ääreen korjatakseen
kiistanalaisen kohdan.

Samana päivänä sattui, että muuan nuori englantilainen, muuan
kaivosinsinööri kuului seuraan, jonka kanssa hän söi välipalaa. Jos
se olisi tapahtunut joskus toiste, olisi se jäänyt Päivänpaisteelta
huomaamatta, mutta nyt, pikakirjoittajattaren kanssa tapahtuneen
kiistan perästä Päivänpaiste pani heti merkille, että englantilainen
sanoi _I shall_. Aterian kuluessa toistui tämä lause monta kertaa, ja
Päivänpaiste oli varma, ettei se tapahtunut erehdyksestä.

Välipalan jälkeen hän saattoi ahdinkoon McIntoshin, yhden niistä
klubin jäsenistä, jonka hän tiesi olleen yliopistossa, päättäen siitä
maineesta, joka hänellä oli jalkapallopelissä.

"Kuulehan, Bunny", kysyi Päivänpaiste, "kumpi on oikein: _'I shall be
over to look that affair up on Monday'_, vai _'I will be over to look
that affair up on Monday?'_"

Entinen jalkapallomestari tuumi vaivalloisesti hetkisen.

"Kunpa vain tietäisin", tunnusti hän. "Miten minä sen sanon?"

"_I will_ tietysti."

"Silloin se toinen on oikea muoto, luota vain siihen. Olen aina ollut
kehno kieliopissa."

Paluumatkalla konttoriinsa pistäysi Päivänpaiste kirjakauppaan ja
osti kieliopin; ja nostettuaan jalkansa pöydälle hän tutki pitkän
tovin sitä huolellisesti.

"On totta tosiaan tyttö oikeassa", sanoi hän ääneen tutkistelun
päätyttyä. Ensi kerran juolahti hänen mieleensä, ettei hänen
pikakirjoittajattarensa ollut niinkään vähäpätöinen henkilö. Hän
oli ollut Päivänpaisteen silmissä naisolento, jotakin, joka kuului
konttorin sisustukseen. Mutta nyt, kun oli käynyt ilmi, että hän
osasi paremmin kielioppia kuin liikemiehet ja yliopistotutkinnon
suorittaneet, hän muuttui yksilöksi. Hän esiintyi nyt Päivänpaisteen
tietoisuudessa yhtä selvänä kuin _I shall_ oli esiintynyt
koneellakirjoitetulla sivulla, ja isäntä alkoi tehdä huomioita.

Hän päätti tänä iltapäivänä odottaa tytön poislähtöä ja huomasi
ensi kerran, että hän oli kaunisvartaloinen ja pukeutui hyvin.
Päivänpaiste ei tietänyt mitään naisten pukujen yksityiskohdista
eikä nähnyt mitään yksityiskohtia pikakirjoittajattarensa sievässä
puserossa ja moitteettomassa kävelypuvussa. Hän näki vain
yleisvaikutelman. Tyttö näytti hyvin puetulta. Hänen puvussaan ei
ollut mitään sopimatonta eikä tarpeetonta.

"Hän on aika sievä tyttö", kuului hänen arvostelunsa, kun ulko-ovi
oli sulkeutunut tytön jälkeen.

Sanellessaan seuraavana aamuna kirjeitä hän huomasi pitävänsä
hänen kampaustavastaan, vaikkei millään ehdolla olisi osannut sitä
määritellä. Vaikutus oli miellyttävä, siinä kaikki. Tyttö istui
hänen ja ikkunan välissä, ja hän huomasi, että tytön hiukset olivat
vaaleanruskeat ja vivahti kultapronssiin. Kalpea aurinko, joka
paistoi sisään, sai tukan kultapronssin välähtelemään tavalla, jota
oli hyvin hauska katsella. Hän ajatteli leikillisesti, ettei ollut
milloinkaan ennen huomannut tätä luonnonilmiötä.

Keskellä kirjettä täytyi hänen käyttää muotoa, joka edellisenä
päivänä oli saanut aikaan hämmennystä. Hän muisti kielioppi-ottelunsa
ja saneli:

"_I shall meet you halfway in this proposition_ --".

Neiti Mason vilkaisi häneen nopeasti. Ele oli aivan vaistomainen
ja hämmästyksen aiheuttama. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
jälleen luonut alas silmänsä ja odotteli sanelua. Mutta hänen
vilkaistessaan ylös oli Päivänpaiste huomannut, että hänen silmänsä
olivat harmaat. Myöhemmin hän sai tietää, että noissa harmaissa
silmissä oli kultaisia välähdyksiä, mutta sekin, mitä hän nyt näki,
kummastutti häntä, sillä hän tajusi äkkiä, että oli aina pitänyt
neiti Masonia tummaverisenä ja ruskeasilmäisenä.

"Te olitte kuitenkin oikeassa", tunnusti hän, ja hänen kasvoilleen
ilmestyi hymy, joka ei ollenkaan sopinut hänen jyrkkiin, intiaania
muistuttaviin piirteisiinsä.

Taas hän sai palkinnokseen katseen ja hymyilyn, ja tällä kertaa hän
varmisti huomionsa, että tytön silmät olivat harmaat.

"Mutta se ei kuulu oikealta", valitti hän.

Tälle neiti Mason suorastaan nauroi.

"Pyydän anteeksi", kiiruhti tyttö korjaamaan asiaa ja pilasi sen
sitten lisäämällä, "mutta te olette niin lystikäs."

Päivänpaiste alkoi joutua hiukan hämilleen, ja aurinko kisaili yhä
tytön hiuksissa.

"En tarkoittanut olla lystikäs", sanoi hän.

"Juuri sitä minä nauroinkin. Mutta se on oikein ja aivan kieliopin
mukaista."

"Hyvä", huokasi Päivänpaiste -- "_I shall meet you halfway in this
proposition_ -- joko kirjoititte sen?"

Ja sanelu jatkui. --

Päivänpaiste huomasi, että väliaikoina, kun neiti Masonilla ei ollut
mitään tekemistä, hän luki kirjoja ja aikakauslehtiä tai valmisteli
jotakin somaa naisten käsityötä.

Kerran hän meni hänen pöytänsä ääreen, otti käteensä nidoksen
Kiplingin runoja ja selaili sitä hämillään.

"Te pidätte kirjoista, neiti Mason?" sanoi hän laskien kirjan
takaisin pöydälle.

"Kyllä", kuului vastaus, "hyvin paljon."

Toisen kerran oli pöydällä Wellsin "Onnen pyörät".

"Mikä kirja se on?" kysyi Päivänpaiste.

"Oh, se on romaani, rakkaustarina."

Hän vaikeni, mutta Päivänpaiste yhä odotti, ja hän katsoi
velvollisuudekseen jatkaa.

"Siinä kerrotaan vähäpätöisestä kangaskauppiaan apulaisesta,
joka vapaa-aikanaan tekee polkupyörämatkan ja rakastuu nuoreen
tyttöön, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Tytön äiti on kuuluisa
kirjailija. Tilanne on hyvin omituinen ja surullinen ja traaginen.
Haluatteko lukea sen?"

"Saako hän tytön?" kysyi Päivänpaiste.

"Ei, sepä juuri on kuvaava piirre. Hän ei..."

"Hän ei saa tyttöä, ja te luette kaikki nuo sivut, satoja sivuja,
saadaksenne sen tietää?" mutisi Päivänpaiste kummissaan.

Neiti Mason oli harmistunut ja huvittunut.

"Mutta luettehan te kaivos- ja liikeuutisia joka päivä", vastasi hän.

"Siitä on minulle hyötyä. Ne ovat liikeasioita ja se on eri juttu.
Siitä minä saan rahaa. Mitä te saatte kirjoista?"

"Elämänkatsomuksia, uusia ajatuksia, elämää."

"Sellaista, mikä ei ole sentinkään arvoista."

"Elämä on arvokkaampaa kuin raha."

"Niin kaiketi", sanoi Päivänpaiste miehekkään suvaitsevasti, "niin
kauan kuin nautitte siitä. Otaksun, että se on sitä, minä sitä
pidätte, eikä makuasioista sovi kiistellä."

Huolimatta omasta väheksyvästä näkökannastaan oli Päivänpaisteella
se käsitys, että neiti Mason tiesi paljon asioita, ja hänellä
oli ohimennen sama tunne kuin raakalaisella, joka näkee jonkin
peloittavan kulttuuri-ilmiön. Päivänpaisteen mielestä sivistys oli
arvotonta, ja kuitenkin hänen käsityksiään nyt hiukan järkytti
aavistus, että sivistys oli arvokkaampaa kuin hän luulikaan.

Ohimennessään hän näki taas neiti Masonin pöydällä kirjan, joka
oli hänelle tuttu. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt, sillä hän
tunsi kansilehden. Se oli erään aikakauslehden kirjeenvaihtajan
kirja Alaskasta, ja hän tiesi, että siinä oli hänen kuvansa ja
elämäkertansa, ja hän tiesi niinikään, että siinä oli muuan luku,
jossa kerrottiin erään naisen itsemurhasta.

Tämän jälkeen hän ei enää puhunut neiti Masonin kanssa kirjoista. Hän
kuvitteli, mitä vääriä johtopäätöksiä tyttö oli tehnyt tuon erityisen
luvun perusteella, ja se harmitti häntä sitä enemmän, kun ne olivat
ansaitsemattomia. Kaikista epämieluisista asioista oli vastenmielisin
huhu, että hän oli naistensurmaaja -- hän, Päivänpaiste -- ja että
nainen oli hänen tähtensä surmannut itsensä. Hän tunsi olevansa
maailman kovaonnisin mies ja aprikoi, mikä kohtalon oikku oli
juuri tuon kirjan kaikista tuhansista kirjoista saattanut hänen
pikakirjoittajattarensa käsiin. Muutaman päivän ajan oli hänellä
epämiellyttävä rikollisuuden tunne aina neiti Masonin seurassa
ollessaan; ja kerran hän huomasi, että tämä katsoi häneen tiukkaan ja
uteliaasti aivan kuin päästäkseen selville, mikä hän oli miehiään.

Hän kuulusteli Morrisonia, konttoristia, joka purki omakohtaiset
valituksensa neiti Masonia kohtaan, ennenkuin saattoi kertoa sitä
vähäistä, mitä tästä tiesi.

"Hän on kotoisin Siskiyousta. Hän on tietysti hyvin ystävällinen
toveri täällä konttorissa, mutta hän on ylpeä, tiedättekö."

"Mistä sen päätätte?" kysyi Päivänpaiste.

"Hän on mielestään liian hyvä seurustellakseen työtoveriensa kanssa
täällä konttorissa. Hän ei, nähkääs, tahdo olla missään tekemisissä
toverien kanssa. Olen monta kertaa pyytänyt häntä mukaani teatteriin
ja muihin huvituksiin. Mutta mikään ei kelpaa. Hän sanoo, että tahtoo
nukkua tarpeeksi eikä voi nousta myöhään aamulla ja että hänen on
käveltävä koko matka Berkeleyhin -- siellä hän asuu."

Tämä kohta kuvauksesta oli Päivänpaisteen mieleen. Neiti Mason oli
koko joukon yläpuolella tavallisen. Mutta Morrisonin seuraavat sanat
tekivät hänet taas tyytymättömäksi.

"Mutta se on pelkkää lorua. Hän seurustelee ylioppilaiden kanssa.
Hän tarvitsee muka paljon unta eikä voi tulla teatteriin minun
kanssani, mutta hän saattaa tanssia heidän kanssaan milloin tahansa.
Olen kuullut varmalta taholta, että hän käy kaikissa heidän
tanssiaisissaan. Liian hieno ja ylpeä pikakirjoittajattareksi. Ja
hänellä on hevonenkin. Hän ratsastaa sillä pitkin mäkiä siellä
maalla. Näin itse hänet eräänä sunnuntaina. En käsitä, kuinka hänellä
on varoja siihen. Kuusikymmentäviisi dollaria kuukaudessa ei pitkälle
riitä. Sitten hänellä on vielä sairas velikin."

"Asuuko tämä kotonaan."

"Ei, heillä ei ole kotia eikä omaisia. Olen kuullut, että he olivat
varakkaita. Heidän täytyi olla, muutoin ei tämä hänen veljensä
olisi voinut mennä Kalifornian yliopistoon. Hänen isällään oli iso
maatila ja karjaa, mutta hän rupesi keinottelemaan kaivoksilla ja
teki vararikon ennen kuolemaansa. Hänen äitinsä oli kuollut jo
paljon varhemmin. Hänen veljensä kulutti varmaankin paljon rahaa.
Hän pelasi jalkapalloa, oli innokas metsämies ja vuoristoretkeilijä.
Hän loukkasi jalkansa ratsastusmatkalla ja sai sitten luuvalon tai
jonkun sentapaisen. Toinen jalka on lyhyempi kuin toinen ja hiukan
surkastunut. Hän kulkee kainalosauvojen nojassa. Näin heidät kerran
yhdessä -- lautalla. Lääkärit ovat kokeilleet hänellä vuosikausia, ja
luulen, että hän on nyt Ranskalaisessa sairaalassa."

Kaikki nämä lisätiedot neiti Masonista lisäsivät Päivänpaisteen
mielenkiintoa. Mutta niin suuresti kuin häntä olisi haluttanutkin,
ei hän tullut rakentaneeksi lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hänen
teki mieli pyytää tätä kanssaan välipalalle, mutta hänessä oli vanhan
ajan miesten luontaista ritarillisuutta eikä hän koskaan pannut
ajatustaan täytäntöön. Hän tiesi, ettei ollut itseään kunnioittavan,
rehellisen miehen tapaista tarjota pikakirjoittajattarelleen
välipalaa. Hän tiesi, että sellaista kyllä sattui, sillä hän oli
kuullut klubilla juoruja, mutta hän ei ajatellut hyvää sellaisista
miehistä ja niitä tyttöjä hän surkutteli. Hänellä oli se omituinen
käsitys, että miehellä oli vähemmän oikeuksia niihin, jotka olivat
hänen palveluksessaan, kuin pelkkiin tuttaviin tai vieraisiin. Ellei
siis neiti Mason olisi hänen palveluksessaan, olisi hän varmaan
pyytänyt häntä välipalalle tai teatteriin. Mutta hän tunsi, että
koska osti virkailijan aikaa maksamalla työtunneista, olisi ollut
väärin, jos olisi jollakin tavalla anastanut työntekijänsä vapaata
aikaa. Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut kerskuri. Asema
oli kiero. Hän olisi siinä tapauksessa käyttänyt hyväkseen sitä
tosiasiaa, että virkailija saattaisi suostua tarjoukseen pelosta,
että loukkaisi työnantajaa, eikä tullut halusta.

Tässä tapauksessa hän tiesi, että sellainen tarjous olisi ollut
erityisen moitittava, sillä olihan neiti Mason lukenut tuon Klondyken
kirjeenvaihtajan kirjan. Mahtoi hänellä olla kauniit ajatukset
hänestä, tuolla tytöllä, joka oli liian ylpeä seurustellakseen
Morrisonin laisen hauskannäköisen kelpo toverin kanssa! Mutta
pääsyynä oli kuitenkin se, että Päivänpaiste oli arka. Ainoat, mitä
hän koskaan elämässään oli pelännyt, olivat naiset, ja hän oli
pelännyt heitä koko ikänsä. Tämä arkuus ei heti ottanut haihtuakseen,
kun hän nyt ensi kerran tunsi hiukan kaipaavansa naista.
Esiliinannauhan aave kummitteli vielä hänen ajatuksissaan ja auttoi
häntä selittämään itselleen sen, ettei hän päässyt lähemmäksi Dede
Masonia.



7


Kun Päivänpaisteen ei onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi
tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan
luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa
yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon,
jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämä yritykset vaativat
niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittajatar
hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen
tietoisuudessaan, että haihtui ensimmäinen arka naisen kaipaus, mitä
hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut. Hänellä oli
enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä
pikakirjoittajatar.

Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti
oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti,
kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun
Rannikkolaiva-yhtiötä ja Havaijin, Nicaraguan ja Tyynenmeren-Meksikon
höyrylaivayhtiötä vastaan. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli
aikonutkaan, ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten
laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia
etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Franciscossa kääntyi
häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne
olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Päivänpaiste arveli, ettei
tilanne oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö
ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen
liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää, mihin
myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen
elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten
valheiden perustukseksi. Päivänpaistetta kummastutti se uusi tapa,
millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin. Alaskan sankarista
hän oli muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi,
turmiontuottajaksi ja joka suhteessa "haljuksi mieheksi". Tähän ei
vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen.
Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensikin
mieltään puolelle tusinalle reporttereita.

"Tehkää vain parhaanne", sanoi hän heille. "Päivänpaiste on
selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valehtelevat
lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat ... en ainakaan paljoa.
Ette voi auttaa sitä. Elettävähän teidänkin on. Tässä maailmassa on
paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin
tekin sen vuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä
likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä
kykene kunnollisempaan hommaan."

Kaupungissa sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen
tätä lausuntoa ja levitti sitä sanfranciscolaisille lehtiensä
kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli
pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassa olevalla
keinolla -- käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi
raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui,
ja sijaan tuli alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli
surmannut itsensä hänen vuokseen, nostettiin haudastaan ja kuvattiin
suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Päivänpaisteen
kauhean julmuuden uhriksi. Julkaistiin vakavia tilastollisia
tutkielmia, joissa todettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun
ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset ja
anastamalla lopun omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin
kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin
yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja
sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän
hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa
vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle
ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen
autonsa jonakin päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoaisi hänet.

Hän oli kuin iso karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista
huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan
ja iski takaisin. Hän nujersi aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja
siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja
mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua
ja sitä he tulivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi, ja hänellä oli
mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondykesta,
sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondykessa saattoi
tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry
Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla
ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen.
Tämä lakimiesnero oli ollut tuntematon, kunnes Päivänpaiste hänet
keksi. Heganissa oli kelttiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta ja
niin runsaassa määrin, että tarvittiin Päivänpaisteen kylmempää
päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli
napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri
tämä tasapaino oli Päivänpaisteella. Yksin olisi irlantilainen ollut
tuomittu ajamaan karille, mutta Päivänpaisteen johtamana hän oli
varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut
sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.

Hegan auttoi Päivänpaistetta selviytymään nykyaikaisen politiikan
sokkeloista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista.
Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi
Päivänpaisteen silmän kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin
ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Päivänpaiste vuorostaan
hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani
ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka
hälistessä ja kohistessa ja San Franciscon raivotessa näytti siltä,
kuin nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt olisivat voittaneet. Näytti
siltä, kuin Päivänpaiste olisi lannistettu maahan saakka. Ja silloin
hän iski -- höyrylaivayhtiöitä, San Franciscoa ja koko Tyynenmeren
rannikkoa.

Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta
San Franciscossa, ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään
matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui,
joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan
olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin
viekas irlantilainen käsi, jonka Päivänpaisteen klondykelainen
kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu
-- tai ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi
riitaan ja sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta
lakko levisi. Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta
rikkureiksi menneitä kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja
yhtyivät lakkoon. Teurastajat ja ruokatavarapurret kieltäytyivät
kajoamasta ruokatavaraan, joka oli määrätty meneväksi työläisiä
vastustaviin ravintoloihin. Yhtyneiden työnantajien liitto
muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä oli vastassaan 40
000 San Franciscon järjestynyttä työläistä. Ravintolanleipurit ja
leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon, ja heitä seurasivat
lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujenkynijät. Rakennustyöntekijät
ilmoittivat selvin sanoin kantansa, ja koko San Francisco oli
kuohuksissa.

Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Franciscoon.
Heganin juonet olivat mestarillisia, ja Päivänpaisteen
taistelutanner yhä laajeni. Voimakas taistelujärjestö, joka
tunnettiin nimellä Tyynenmeren merimiesten liitto, kieltäytyi
työskentelemästä laivoissa, joiden lastauksen ja lastinpurkamisen
toimittivat rikkureiksi ruvenneet laivatyömiehet. Liitto esitti
loppuvaatimuksensa ja sitten julisti lakon. Tähän oli Päivänpaiste
koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet menivät jokaiseen satamaan
saapuneeseen laivaan, ja miehistö lähetettiin maihin. Ja merimiesten
mukana lähtivät lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja laivakeittäjät
ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen luku. Oli
mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä merimiesten liittoon kuului
taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa, ja
kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille.
Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki
satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike pysähtynyt.
Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja
Hawaijin, Nicaraguan ja Tyynenmeren-Meksikon höyrylaivayhtiö olivat
täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon lannistamiseksi tuottivat
suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään, ja päivä päivältä
kävi asema yhä pahemmaksi, kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä
hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt, ennenkuin Päivänpaiste ja
hänen liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet
voitot.

Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehet
rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja
Eurooppaan, ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat
hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja
kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen ylivalta San Franciscossa
edisti Päivänpaisteen valtavaa taistelua suuremmassa määrin kuin
kaupungin asukkaat saattoivat uneksiakaan. Sillä hänen osuutensa
taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja
ja arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui,
että Päivänpaisteesta pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies.
Päivänpaiste ei itsekään aavistanut, että hänen taistelunsa
laivayhtiöitä vastaan paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.

Mutta hän oli saanut mitä oli tavoitellut. Hän oli pelannut
jännittävää peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt
ja armotta peijannut osakkeenomistajia oivallisten, laillisten
menettelytapojen mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa
niiden suurten rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut,
anastaneet etuja, jotka myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään
kaupungilta. Hänen liittonsa murhaajien kanssa oli aikaansaanut
paljon murhaamista. Mutta omatunto ei häntä soimannut. Hän muisti,
että oli kerran kuullut vanhan papin sanovan: joka miekkaan
tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti mahdollisuuksia hyväkseen,
leikkiessään murhaajien kanssa, ja hän, Päivänpaiste, oli yhä
vahingoittumaton. Siinäpä se. Ja hän oli voittanut. Kaikki oli peliä
ja taistelua voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei otettu lukuun.
He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä hän tiesi
historiasta, hän teki sen johtopäätöksen, että he olivat aina saaneet
rökkiinsä. San Francisco oli tahtonut sotaa, ja hän oli antanut sille
sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja vielä
paljon pahempaakin.

"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta",
sanoi hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakuna
päivänä jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen,
niin te kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan.
Se merkitsee teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta;
uudessa toimessa teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä ...
'siveellisyydellä ja kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän
palkkanne, ystäväni, on noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä
hinnasta te myytte itsenne. Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan
suuremmasta summasta. Rahalla saa tähän aikaan kaikkea, ja lehtenne
muuttaisi mädän politiikkansa joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."

"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan
raukkoja. Niin kauan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla,
ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtä hyvin
julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette
ole milloinkaan kuullut kenenkään heistä säälittelevän, kun ovat
saaneet toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän
vuoronsa tulla mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua heittiöistä! Nuo
samat miehet olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä
ja kultapaikat vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku
vainaja alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret
ja pienet. Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia -- miljoonistaan
huolimatta se alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New
Yorkin kaupungilta, eivätkä sen synnit paina raskaina hallituksen
vaakakupeissa. Sellaista on siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa
lörpötellä siitä."



8


Päivänpaisteen tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä
paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia
tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja
miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt
korkeammalle elämäntasolle ja hän oli hionut järkensä teräväksi
kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa monimutkaisessa
taistelussa. Mutta hän oli kovettunut, ja se oli tapahtunut hänen
entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut
sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tietänyt, että sitä
oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja
väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää
laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei
kohtuuttomaan ja väärään itsetehostukseen, samalla kuin ystävällinen
toisten kunnioittaminen -- vieläpä tavallinen arvonantokin -- oli
kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä palvominen.

Ruumiillisesti hän ei enää ollut se rautalihaksinen mies, joka
hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi
ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyväksi hänelle ja joi
niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi,
ja hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan.
Itse asiassa oli Päivänpaiste tulemaisillaan lihavaksi. Tämä
ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen
laihat intiaanikasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa
ulkonevien poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle
alkoi muodostua selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt, ja ihraleuan
ensimmäinen poimu näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima,
jonka hirveät kärsimykset ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli
hävinnyt, piirteet olivat käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi;
elämä, jota hän eli, oli niihin lyönyt leimansa, joka kertoi miehen
itsejumaloimisesta, kovuudesta ja väkivaltaisuudesta.

Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä
peliä, halveksi useimpia niitä miehiä, joiden kanssa pelasi, ja
kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja
oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden
kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu
höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä
oli tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin
häntä päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus
oli oikeastaan hänelle mieleen, ja hän löysi uuden olinpaikan
Riverside-klubissa, jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet
ja jota he pitivät yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä
enemmän. He olivat alkuperäisempiä ja luonnollisempia eivätkä olleet
olevinaan. He olivat kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä
omalla tavallaan, pinnalta raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä
ei ollut kiillotettu liukkaalla tai miellyttävällä tekopyhyydellä.
Alta-Pacific oli ehdottanut, että hänen eronsa pidettäisiin
yksityisasiana, mutta oli kuitenkin yksityisesti antanut siitä tiedon
sanomalehdille. Nämä olivat pitäneet suurta ääntä tästä pakollisesta
eronpyynnöstä, mutta Päivänpaiste nauroi ja meni hiljaa matkoihinsa,
vaikka panikin mustan merkin muutamain klubin jäsenten nimen viereen.
Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondykelaisen rahamiehen käpälän
musertavaa painoa.

Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä revittiin
Päivänpaisteen luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut
tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se,
että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen
viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi.
Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi
voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä, ja
korotettuaan hänen palkkansa seitsemäänkymmeneenviiteen dollariin
kuukaudessa Päivänpaiste luuli vähitellen unohtavansa hänet.
Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä, ja
myöhemmin Dede Mason kiitti häntä, ja siihen se asia päättyi.

Eräänä lauantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja
sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan
tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa
ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa.
Mutta itselleen hän keksi Glen Ellenin matkansa tekosyyksi sen,
että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli
viekoitellut hänet ostamaan.

Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna
kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan
hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonoma-järven rannalla.
Kuivausuunit näkyivät puiden välistä, kun hän katsoi vasemmalle
ja näki puolen mailin päässä metsänpeittämän kukkularykelmän
Sonoma-vuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi
niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle.
Kuiva päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini.
Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti
hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liikeasioihin,
ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä
hevonen -- vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi
hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa,
kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä
ratsastaja nuorena ollessaan, ja satulan narina kuului hyvältä hänen
korvissaan.

Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin hän
ratsasti vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille.
Hän jätti maantien ensimmäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti
täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes
miehen korkuista, ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä
tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään, ja jostakin kuului
suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven
kuljetukseen uudelle, hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen
omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan, hän ratsasti
savikuopalle, joka oli kuin iso kuilu vuoren kupeella. Mutta hän
ei viipynyt kauan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien.
Ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä, ja siirtyminen kaupungin
melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti
pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa, kunnes tuli
lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja
katsellessaan ympärilleen hän huomasi yht'äkkiä, kuinka kaunis
maailma oli. Se yllätti hänet äkisti, kuin hän olisi keksinyt
jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli
niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yht'aikaa huolehtia
tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi
ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä
sama tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin
ja lähtee ummehtuneesta kapakkailmasta raikkaaseen aamuilmaan.

Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan.
Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintään neljänkymmenen
vuoden vanhan -- sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut
maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja
täällä, missä ei ollut pensaikkoa niiden juurilla, ja hän ratsasti
suurten oksain varjossa. Nyt hän joutui muutaman eekkerin suuruiselle
alalle, missä tammien, manzanita- ja madronopuitten asemesta kasvoi
muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi
punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.

Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi
kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden
muodostamassa holvissa. Se oli vähintään kahdeksan jalkaa korkea,
ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana
kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi
lumivalkeiksi, vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadoittain kukkia
ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina.
Päivänpaiste ei ollut milloinkaan nähnyt mitään senkaltaista.
Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen
ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suurenmoista.
Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli
vilpitöntä ja raitista ja kaunista jotakin, jota hän saattoi
kunnioittaa. Tämä oli aivan kuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha.
Täällä ihminen tunsi ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä
paljon muutakin liikkui Päivänpaisteen sydämessä, kun hän katseli
ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen
ajattelematta sitä.

Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja
neidonhius-nimisiä sanajalkoja, ja korkeammalla kasvoi leveämpiä
sanajalkoja. Siellä täällä maassa oli suuria, kaatuneita,
sammalpeitteisiä puunrunkoja, jotka lahosivat vähitellen metsän
multaan. Taempana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit
viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien
runkoja. Harmaa orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostakin
etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän
hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden
täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat
mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta
lepoa. "Täältä mahtaa olla miljoona mailia ihmisasuntoon", kuiskasi
Päivänpaiste itsekseen.

Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan
puron partaalla.

Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden
huippuja peittivät satavuotiset kuuset, ja niiden rinteillä kasvoi
tammia ja madrono-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä
raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt
avonaista paikkaa, mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen, ja
hän palasi liljan luo puron partaalle. Hevostaan taluttaen hän
kulki kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sanajalat muodostivat
ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen
kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle, ja ilo ja onni hiipi
hänen mieleensä.

Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, ja tuli avonaiselle
rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste
häikäisi häntä ensin, ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän
läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti
hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet
kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn
poikki, jossa kasvoi tiheää polvenkorkuista heinää ja sini- ja
valkoapilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä
hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja
vastahakoisesti asteli.

Kuljettuaan ojan poikki Päivänpaiste seurasi karjapolkua matalan,
kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui
toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea,
niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan
hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen
rinteen vaivaistammien väliin. Päivänpaiste katseli sitä ihaillen
ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle
metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet ja joka näytti lentävän
niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen
metsikköön niityn taakse.

Päivänpaiste nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut
milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkijan
vaistonsa olivat heränneet, ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa
-- puiden ja oksien sammal, mistelikimput, jotka riippuivat
tammissa, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen joen
rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä
auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä
metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut,
jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja
tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi
nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan.
Kuljettuaan joen poikki hän näki epäselviä jälkiä metsätiestä, jota
luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli
raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden
jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen
hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin,
ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden
pakoa maassa silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset,
jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.

"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän
ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään,
niin tulen tänne".

Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa
maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä -- ja
hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle.
Täällä ison, metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka
pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneineen
ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja
pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syöksynyt irrallinen
multakerros oli muodostanut pienen, tasaisen maakaistaleen, johon oli
sitten tehty keittiökasvitarha. Multa oli lihavaa ja mustaaja vettä
oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki olevia kastelujohdon
hanoja.

Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Päivänpaiste
laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiökasvitarhassa syöden
hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän katseli vanhaa,
auringossa kuivuneista tiilistä rakennettua navettaa ja ruosteista
auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan
kananpoikueitten ja emokanojen lystikästä tepastelua pihalla.
Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä, ja hän läksi kulkemaan
sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti
polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle.
Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea, ja niin uhkeat olivat
koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli
kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten,
ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli
vähintään kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaltaan. Polku vei
suoraan pienelle padolle, mistä sai alkunsa vesijohtoputki, jolla
keittiökasvitarhaa kasteltiin. Täällä joen partaalla kasvoi leppiä ja
laakeripuita, ja hän kulki sanajalkojen keskitse, jotka olivat häntä
korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla, ja siitä
yleni neidonhiusta ja muita sananjalkalajeja.

Patoa lukuunottamatta se oli neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään
kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa, ja puut kaatuivat vain
vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden paksut
rungot olivat sammalen peitossa ja lahosivat hitaasti jälleen maahan,
josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauan,
että olivat jo miltei muuttuneet mullaksi, vaikka niiden epäselvät
ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan joen
yli, ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuoria
puita, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät
vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria, ja törröttävillä
oksillaan ne imivät auringonvaloa aukosta, joka oli metsän holvissa.

Palattuaan maataloon nousi Päivänpaiste hevosensa selkää ja
ratsasti pois sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen
lupapäivämielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin
Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia
myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet riekaleina ja
kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän
nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on
luvatta jäänyt pois koulusta. Iso pelipöytä San Franciscossa tuntui
hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta
huvittelemista. Oli aivan kuin hän olisi ottanut jonkinlaisen
puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa sille alhaisuudelle,
kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän
samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt tätä kaikkea,
tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty
selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että
hänen oli hyvä olla, sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon
valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan
ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin,
kun hän polveutui korvenraatajaesivanhemmista ja kun hänen oma
sivistyksensä oli peräti pintapuolista.

Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja, ja ollen yksin Kalifornian
sinisen taivaan alla hän antoi hevosensa hitaasti kävellä huipun
eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen
halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat
hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petaluma-laaksoon päin,
joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen
säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi
vuorijono toisensa jälkeen, ja niiden huippuja hyväili laaksoista
kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen
vuorijonon takana, hän näki Tyynen valtameren hopeanhohteisen
ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen,
Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson ylitse
viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon.
Lähellä idässä Sonoma-laakson rinteellä olivat Glen Ellenin
pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli
sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä
ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja
jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San
Pablon lahden vesien ylitse Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi.
Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen mailin päässä, missä
Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa,
San Franciscon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.

"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa",
ajatteli hän ääneen.

Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt
irtautumaan näköalasta ja aloittamaan vuorelta laskeutumista. Häntä
huvitti kulkea uutta tietä alas, ja siksipä olikin jo myöhäinen
iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Siellä
keksivät hänen terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi
erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa
oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen päätti hän, että sen muodosti
kolme sypressiä, ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut
saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden
pakottamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita
niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua
hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen
tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa,
missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen
sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli kahden lapsen
hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin
veistetyt, kertoivat tarinan: _Pieni Davie, syntynyt 1855, kuollut
1859, ja Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860_.

"Pienet lapsiraukat", mutisi Päivänpaiste.

Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli
kuihtuneita villikukkavihkoja, ja poikkipuun kirjaimet oli hiljattain
maalattu. Tämä antoi Päivänpaisteelle aiheen hakea polkua, ja hän
löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli
tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja
ratsasti maatalolle. Savupiipusta nousi savua, ja hän joutui pian
keskustelemaan hermostuneen, laihan nuoren miehen kera, joka, kuten
hän sai tietää, oli vain maatilan vuokraaja. Kuinka suuri se oli?
Satakahdeksankymmentä eekkeriä, vaikka se näytti paljon isommalta.
Se johtui siitä, että sen rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä
siihen kuului savikuoppa ja kukkulat, ja sen raja, joka kulki pitkin
suurta rotkoa, oli yli mailin pituinen.

"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa,
että kun ensin ruvettiin viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät
hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä sen rajat ovat niin
epätasaiset ja kalvetut."

Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta
kovinkaan paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa.
Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies,
ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa.
Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla
oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten
keittiökasvitarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.

"Te ette ole farmari", sanoi Päivänpaiste.

Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.

"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa
kahden vuoden loman ja ... täällä me olemme. Mutta loma-aika on
kohta lopussa. Palaan syksyllä toimistoon saatuani viinirypäleet
korjuuseen."

Niin, hänellä oli yhdentoista eekkerin suuruinen viinitarha, jossa
kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan.
Hän kasvatti suurimman osan siitä, mitä he söivät. Jos paikka olisi
ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle
viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan.
Multa oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia, ja siellä
oli muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista eekkeriä,
joissa hän kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi olla olemassa.
Siitä maksettiin kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin
korkeatasoisesta laaksoheinästä.

Kuunnellessaan Päivänpaiste tunsi äkkiä kateutta tuota nuorta miestä
kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta
tuntia samoillut.

"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomatoimistoon?" kysyi hän.

Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.

"Siksi, ettemme edisty täällä..." (hän epäröi hetkisen) "ja siksi,
että lisämenoja on tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni, ja
sitäpaitsi minä en ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti
tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te,
en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti
huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun
lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungissa me tunnemme,
että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja
sitten ostaa jostakin maatilkun ja jäädä siihen."

Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja
kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen,
joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä
ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika,
jolloin he eivät enää tulleet, ja silloin oli vanha Hillard pannut
tavan alulle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut
milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet,
sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä.
Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta,
vaikka koelouhoksia oli alinomaa tehty, ja kolmekymmentä vuotta
takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.

Hennon näköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä
illalliselle. Päivänpaisteen ensimmäinen ajatus oli, ettei hän
soveltunut kaupunkielämään. Ja sitten hän pani merkille hänen
kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että
maaseutu oli hänen paikkansa. Hyläten illalliskutsun hän jatkoi
matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen
unohtuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä
halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja
aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään
viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle
oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui
pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen
hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.

Päivänpaiste ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla
teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin hän joutui
vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen
voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen
majaan. Ovet ja ikkunat olivat auki, ja ovensuussa ruokki kissa
poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan
alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan
päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli
kädessään sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä,
ja hänen kasvoillaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti,
oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys.
Päivänpaiste ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt niin
tyytyväisen näköistä olentoa. "Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi
hän. "Kahdeksankymmentäneljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra,
kahdeksankymmentäneljä vuotta ja reippaampi kuin monet."

"Olette varmaankin hoitanut itseänne hyvin?" arveli Päivänpaiste.

"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin
härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki ja tappelin intiaaneja vastaan
1851. Olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä,
samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."

"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"

Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.

"Kuinka sen ottaa", sanoi hän epämääräisesti. "En ole milloinkaan
ollut yksin, ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin
ihmisjoukossa, ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun
käyn Friscossa. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle.
Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen -- olin ensimmäisiä
uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."

Päivänpaiste pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:

"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet
häpeään, ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."

Vanhus nauroi, ja Päivänpaiste jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä
itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys,
jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä, oli
palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan
kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljävuotiaaksi.
Päivänpaisteen mieleen johtui ajatus seurata hänen esimerkkiään,
mutta suuri peli San Franciscossa karkoitti tämän ajatuksen.

"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästyn
peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan, ja kaupunki
saa mennä helvettiin."



9


Sen sijaan että olisi palannut maanantaina kaupunkiin, vuokrasi
Päivänpaiste teurastajan hevosen toiseksi päiväksi ja ratsasti
laakson poikki itäisille kukkuloille tarkastellakseen kaivosta.
Täällä oli kuivempaa ja kivikkoisempaa kuin siellä, missä hän oli
ollut edellisenä päivänä, ja rinteillä kasvoi etupäässä matalaa
tammimetsää -- niin tiheää, että oli mahdotonta päästä sen läpi
ratsain. Mutta rotkossa oli runsaasti vettä, ja siitä syystä siellä
oli uhkea kasvullisuus. Kaivos oli hylätty, mutta häntä huvitti
puolisen tuntia kiipeillä sitä tarkastellen. Hänellä oli kokemusta
kvartsikaivoksista ennen Alaskaan menoaan, ja hän huomasi ilokseen,
ettei entinen viisaus ollut unohtunut. Tarina oli selvä hänelle:
hyvät näytteet, jotka takasivat tunnelin kaivamisen kukkulan
rinteeseen; kolmen kuukauden työ ja rahojen loppuminen; työnseisaus,
jolloin miehet olivat hakemassa muuta työansioita; sitten paluu
ja työn jatkaminen uusin työvoimin, kunnes vuosien toivehikkaan
odotuksen jälkeen oli jätetty työ kesken ja lähdetty pois.
Luultavasti he jo tätä nykyä olivat kuolleet, ajatteli Päivänpaiste,
kun kääntyi satulassa ja katseli rotkon ylitse entistä kaatopaikkaa
ja tunnelin mustaa suuta.

Kuten edellisenäkin päivänä kulki hän huvikseen karjapolkuja
umpimähkään ja raivasi itselleen tien huipuille. Jouduttuaan ylöspäin
vievälle ajotielle seurasi hän sitä muutaman mailin ja joutui
pieneen vuorien ympäröimään laaksoon, missä puolisen tusinaa köyhää
tilallista viljeli viinirypäleitä jyrkillä rinteillä. Sen takana
alkoi tie taas kohota. Tiheä, matala tammimetsä peitti kukkulan
rinteet, mutta rotkoissa kasvoi suuria kuusia ja villiä kauraa ja
kukkia.

Puoli tuntia myöhemmin hän tuli vuoren huippujen suojaamalle
aukeamalle, mistä metsä oli raivattu pois. Siellä täällä, missä multa
oli hyvää eikä rinne ollut kovin jyrkkä, kasvoi viiniköynnöksiä.
Päivänpaiste saattoi huomata, että siinä oli nähty paljon vaivaa
ja että villi luonto näytti hiljattain päässeen voiton puolelle.
Tammivesakko oli tunkeutunut aukeamalle, viinitarhakaistaleet olivat
kokonaan tai osaksi ruohottuneet ja hylätyt, ja kaikkialla oli
vanhoja paaluaitoja, jotka turhaan koettivat suojella viinitarhaa
tungettelijoilta. Tie päättyi tähän pienen asuinrakennuksen eteen,
jota suuret ulkohuonerakennukset ympäröivät. Takana sulki vesakko
tien.

Hän näki vanhan naisen, joka käänsi hangolla lantaa navetan pihalla,
ja pysähdytti hevosensa veräjälle.

"Hoi, muori", tervehti hän, "eikö täällä ole yhtään miesväkeä, joka
tekisi tuon edestänne".

Nainen nojasi hankoonsa, kiinnitti hameensa vyötäisiltä ja katsoi
häneen iloisesti. Päivänpaiste näki, että hänen työhön tottuneet
kätensä olivat aivan kuin miehen, känsäiset, paksut sorminivelistä
ja karkeat, ja että hänen sukattomissa jaloissaan oli raskaat miehen
kengät.

"Ei täällä ole yhtään miestä", vastasi nainen. "Ja mistä te olette
kotoisin? Ettekö halua pysähtyä ja levähtää ja juoda lasia viiniä?"

Astuen kömpelösti, mutta tarmokkaasti kuten työmies, nainen vei
hänet asuinrakennukseen, missä Päivänpaiste näki käsipusertimen ja
viininvalmistukseen tarvittavat kapineet. Oli liian pitkä matka ja
liian paha tie, jotta olisi voinut kuljettaa viinirypäleet laakson
viinipuristimoihin, selitti nainen, ja niinpä täytyi heidän itse
valmistaa viini. "He" olivat hän itse ja hänen tyttärensä, joka oli
leski ja neljänkymmenenyhden vuoden vanha. Oli ollut helpompaa,
ennenkuin tyttärenpoika kuoli ja ennenkuin hän meni taistelemaan
villejä vastaan Filippiineille. Hän oli kaatunut siellä jossakin
kahakassa.

Päivänpaiste joi täyden juomalasillisen oivallista Riesling-viiniä,
puheli muutaman minuutin ja pyysi sitten toisen lasillisen. Niin,
he tulivat juuri ja juuri toimeen, niin ettei tarvinnut puutetta
kärsiä. Hänen miehensä ja hän olivat tulleet tänne vuonna 1857
ja raivanneet viinitarhan ja viljelleet sitä, kunnes mies kuoli,
jolloin hän oli jatkanut työtä. Tätä nykyä ei tämä homma oikein
maksanut vaivannäköä, mutta mitäpä he muutakaan olisivat tehneet? Oli
muodostettu viinitrusti, ja viinin hinta oli alhainen. Mitäkö hän sai
tästä Riesling-viinistä? Hän kuljetti sen rautatielle alas laaksoon
ja sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta. Ja matka oli pitkä. Meni
päivä, ennenkuin oli kulkenut sen edestakaisin. Hänen tyttärensä oli
nyt lähtenyt matkaan kuorman kera.

Päivänpaiste tiesi, että hotellissa Riesling-viini, joka ei
ollut edes näinkään hyvää, maksoi puolitoista ja kaksi dollaria
neljännekseltä. Ja vanhus sai kaksikymmentäkaksi senttiä mitalta.
Sellaista oli peli. Hän kuului typerään, vähäväkiseen rahvaaseen
-- niihin, jotka tekivät työn, ajoivat härkänsä kenttien poikki,
raivasivat uutisasutuksen neitseelliseen maahan, ahersivat kaiket
päivät ja kaiket vuodenajat, maksoivat veronsa ja lähettivät
poikansa ja pojanpoikansa taistelemaan lipun puolesta, joka
suojeli heitä niin kurjalla tavalla, että heidän täytyi myydä
viininsä kahdestakymmenestäkahdesta sentistä. Samasta viinistä
hän, Päivänpaiste, maksoi St. Francis-hotellissa kaksi dollaria
neljännekseltä tai kahdeksan dollaria pieneltä mitalta. Sellaista oli
maailman meno.

Oli seitsemän dollarin seitsemänkymmenenkahdeksan sentin
ero hinnassa, jonka nainen sai vuoristossa käsipusertimella
valmistamastaan viinistä ja jonka hän, Päivänpaiste, maksoi viinistä
hotellissa. Viekas kaupunkilaisjoukko rupesi välittäjäksi ja nylki
heitä molempia. Ja heidän ohellaan oli koko joukko muita, jotka
ottivat osansa. He nimittivät sitä rautatieksi, vaihtokaupaksi,
tukkukaupaksi, maaomaisuudeksi ja muuksi sellaiseksi, mutta jutun
summa oli se, että he anastivat voiton, samalla kuin vanhus sai
rippeet -- kaksikymmentäkaksi senttiä. Niinpä niin, raukkoja syntyi
joka hetki, huokasi hän itsekseen, eikä ketään voinut moittia; se
kuului kaikki peliin, ja vain harvat saattoivat voittaa, mutta se oli
hyvin kovaa raukoille.

"Kuinka vanha olette, muori?" kysyi hän.

"Tammikuussa täytän seitsemänkymmentäyhdeksän."

"Arvaan, että olette aina tehnyt kovaa työtä?"

"Siitä lähtien, kun olin seitsenvuotias. Olin palveluksessa
Michiganissa, kunnes tulin täysikasvuiseksi. Sitten menin naimisiin
ja tunnustan, että työ kävi aina yhä raskaammaksi."

"Milloin lepäätte?"

Vanhus katsoi häneen aivan kuin olisi ajatellut, että kysymys oli
leikillä tehty, eikä vastannut.

"Uskotteko Jumalaan?"

Vanhus nyökäytti päätään.

"Silloinhan te saatte siitä palkinnon", vakuutti Päivänpaiste; mutta
sydämessään hän ihmetteli jumalaa, joka salli niin monen raukan
syntyä eikä tehnyt loppua pelistä, jossa heitä nyljettiin kehdosta
hautaan.

"Paljonko saatte tätä Riesling-viiniä?"

Vanhus loi silmäyksen viinitynnyreihin ja laski. "Suunnilleen
kahdeksansataa mittaa."

Päivänpaiste ihmetteli mitä tekisi sillä kaikella ja aprikoi kenelle
voisi sitä lahjoittaa.

"Mitä tekisitte, jos saisitte dollarin mitalta?" kysyi Päivänpaiste.

"Laskette varmaan leikkiä?"

"En, puhun vakavasti."

"Hankkisin tekohampaat, teettäisin uuden katon taloon ja ostaisin
uudet vaunut. Tiet ovat hyvin pahat vaunuilla kulkea."

"Ja sitten?"

"Ostaisin itselleni ruumisarkun."

"No, muoriseni, ne ovat teidän, ruumisarkkuja kaikki."

Vanhus katsoi häneen epäuskoisesti.

"Ei, minä tarkoitan totta. Tässä on viisikymmentä dollaria kaupan
päättäjäisiksi. Kuittia ei tarvita. Ainoastaan rikkaiden täytyy olla
valppaita, heidän muistinsa kun on niin lyhyt, kuten tiedätte. Tässä
on osoitteeni. Teidän on kuljetettava viini rautatielle. Ja nyt
näyttäkää minulle tie täältä. Haluan nousta huipulle."

Hän kulki vesakon läpi seuraten eksyttäviä karjapolkuja ja nousten
hitaasti ylöspäin, kunnes tuli vedenjakajalle ja katsoi alas
Napa-laaksoon ja takaisin Sonoma-vuorelle.

"Ihana maa", mutisi hän, "hyvin ihana maa."

Hän haki toista tietä Sonoma-laaksoon, mutta karjapolut näyttivät
häviävän jäljettömiin ja vesakko kävi yhä tiheämmäksi, ja vaikka hän
vielä paikkapaikoin itse pääsikin tunkeutumaan sen lävitse, olivat
rotkoja pienet sivurotkot liian äkkijyrkkiä hänen hevoselleen, ja
hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta se ei häntä harmittanut. Hän
iloitsi kaikesta, sillä hän oli jälleen lähellä luontoa. Myöhään
iltapäivällä hän murtautui vesakon lävitse ja kulki hyvää polkua
pitkin, joka vei alas kuivuneeseen kalliorotkoon. Siellä odotti
häntä uusi yllätys. Hän oli kuullut koiran haukuntaa muutamia
minuutteja aikaisemmin ja äkkiä näki hän ison vuorikauriin kiitävän
pakoon paljaan kallion poikki hänen yläpuolellaan. Ja vähän matkan
päässä juoksi koira, komea elukka. Päivänpaiste istui jännittyneenä
satulassa ja seurasi niitä silmillään, kunnes ne katosivat näkyvistä.
Hän hengitti kiivaammin, aivan kuin olisi hänkin ottanut osaa
metsästykseen; hänen sieraimensa laajenivat, ja hänen jäsenissään oli
entinen kiihko, ja hänen päässään vilisi muistoja niiltä ajoilta,
jolloin hän ei vielä asunut kaupungissa.

Kuiva kalliorotko päättyi ja alkoi toinen, jonka pohjalla virtasi
kapea vesijuova. Polku yhtyi metsätiehen, ja metsätie yhtyi jonkun
matkan päässä huonosti hoidettuun maantiehen. Lähettyvillä ei näkynyt
mitään viljelysmaita eikä mitään taloja. Maa oli laihaa, multaa oli
niukalti kallioilla tai oli kallio kokonaan näkyvissä. Manzanita
ja rautatammi kukoistivat täällä kuitenkin ja muodostivat molemmin
puolin tietä viidakkoseinämän. Ja viidakosta tuli näkyviin mies
hypellen tavalla, joka muistutti Päivänpaisteesta kaniinia.

Hän oli pienoinen mies, hänen vaatteensa olivat monesta kohden
paikatut; hän oli paljain päin, ja hänen pumpulipaitansa oli
auki kaulasta ja rinnasta. Aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa
punaisenruskeiksi ja vaalistanut hänen hiekanväriset hiuksensa
ruosteenvärisiksi. Hän viittasi Päivänpaistetta pysähtymään ja näytti
kädessään olevaa kirjettä.

"Jos olette menossa kaupunkiin, niin olisin kiitollinen, jos
panisitte tämän postiin", sanoi hän.

"Teen sen kyllä", sanoi Päivänpaiste ja pisti kirjeen takkinsa
taskuun. "Asutteko täällä, vieras?"

Mutta pikku mies ei vastannut. Hän tuijotti Päivänpaisteeseen
hämmästyneesti ja kiinteästi.

"Minä tunnen teidät", sanoi pieni mies. "Te olette Elam Harnish --
sanomalehdet nimittävät teitä Päivänpaisteeksi. Olenko oikeassa?"

Päivänpaiste nyökkäsi päätään.

"Mutta mitä kummaa teette täällä viidakossa?"

Päivänpaiste irvisteli vastatessaan:

"Olen täällä solmimassa uusia liikesuhteita."

"Olen hyvilläni, että kirjoitin tuon kirjeen tänään", jatkoi pieni
mies, "muuten en olisikaan nähnyt teitä. Olen nähnyt kuvanne monta
kertaa sanomalehdessä, ja ihmiskasvot painuvat hyvin mieleeni. Tunsin
teidät heti. Nimeni on Ferguson."

"Asutteko täällä?" toisti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Asun. Minulla on pieni tammimetsikkö täällä viidakon takana ja hyvä
lähde ja muutamia hedelmäpuita ja marjapensaita. Tulkaa katsomaan. Ja
lähde on oikea aarre. Ette milloinkaan ole maistanut sellaista vettä,
jota siitä saa. Tulkaa maistamaan."

Kävellen ja taluttaen hevostaan Päivänpaiste seurasi nopeasti
astelevaa innokasta pikku miestä vihreää tunnelia pitkin ja joutui
äkkiä raivatulle aukeamalle, jos siksi voi nimittää paikkaa, missä
villi luonto ja ihmiskätten työ olivat sulautuneet yhteen. Se oli
pieni sopukka vuoristossa, kalliorotkon jyrkkien seinien suojassa.
Siinä kasvoi isoja tammia, sillä maaperä oli siellä parempaa.
Vuoren rinteeltä aikojen kuluessa vyöryneet maakerrostumat olivat
vähitellen muodostaneet siihen lihavamman multakerroksen. Tammien
alla, miltei niiden peitossa, oli karkeatekoinen maalaamaton maja,
jonka avaraa kuistia tuoleineen ja riippumattoineen nähtävästi
käytettiin makuuhuoneena. Päivänpaisteen terävät silmät näkivät
kaiken. Raivattu alue oli epäsäännöllinen, sillä metsä oli raivattu
niistä kohdin, missä oli paras multa, ja jokaisen hedelmäpuun ja
marjapensaan, vieläpä jokaisen keittiökasvin luo oli johdettu vettä.
Kapeita kastelukanavia oli kaikkialla, ja muutamista niistä virtasi
parhaillaan vettä.

Ferguson katseli innokkaasti vierastaan kasvoihin odottaen
hyväksymistä.

"Mitä arvelette tästä?"

"Kaikki tehty käsin." Päivänpaiste nauroi, mutta ilo ja tyydytys,
joka säteili hänen silmistään, miellytti pikku miestä.

"Tiedättekö, tunnen joka puun, aivan kuin ne olisivat omia poikiani.
Olen ne itse istuttanut, niitä kastellut ja hoitanut. Tulkaa
katsomaan lähdettä."

"Se on aika poika", kuului Päivänpaisteen arvostelu, kun he palasivat
taloon käytyään lähdettä katsomassa ja maisteltuaan sen vettä.

Majan sisustus oli Päivänpaisteelle täydellinen yllätys. Keittiö oli
erikseen pienessä majasta ulkonevassa rakennuksessa, ja koko maja oli
yhtenä ainoana avarana asuinhuoneena. Keskellä oli iso pöytä, joka
oli täynnä kirjoja ja aikakauslehtiä. Seinillä oli lattiasta kattoon
ulottuvat kirjahyllyt täynnä kirjoja. Päivänpaisteesta tuntui, ettei
hän milloinkaan ollut nähnyt niin paljon kirjoja yhdessä paikassa.
Lattialla oli villikissan ja hirvennahkoja.

"Olen itse ampunut ja parkinnut ne", ilmoitti Ferguson ylpeästi.

Huoneen kaunistus oli iso, hakkaamattomista paasista ja mukulakivistä
tehty tulisija.

"Olen rakentanut sen itse", sanoi Ferguson, "ja jumaliste, se vetää!
Ei milloinkaan savunhäivettäkään muualla kuin savutorvessa, ei edes
rajujen kaakkoistuulten puhaltaessa."

Päivänpaiste oli ihastunut pikku mieheen ja samalla utelias.
Kuinka tämä oli kirjoineen joutunut tänne viidakkoon? Hän ei
ollut mielipuoli, sitä ei voinut huomata. Kuinka siis? Koko asia
vivahti seikkailulle, ja Päivänpaiste otti vastaan illalliskutsun
ja oli puolittain valmistunut siihen, että isäntä olisi raakojen
hedelmien syöjä tai joku muu sentapainen terveysintoilija. Pöydässä
istuessaan ja syödessään riisiä ja kaniinimuhennosta (kaniinin oli
Ferguson ampunut) he puhuivat siitä, ja Päivänpaiste huomasi, ettei
pikkumiehellä ollut mitään ravinto-"periaatteita". Hän söi kaikkea
mistä piti ja vältti vain sellaisia yhdistelmiä, jotka kokemus oli
osoittanut vahingollisiksi hänen ruoansulatukselleen.

Sen jälkeen Päivänpaiste otaksui Fergusonin saaneen jonkun
uskonnollisen päähänpiston; mutta keskustelussa, jossa kosketeltiin
mitä erilaisimpia asioita, ei hän parhaalla tahdollaankaan voinut
keksiä mitään omituisuutta. Kun he sitten olivat pesseet ja
kuivanneet ja korjanneet astiat ja asettuneet mukavasti tupakoimaan,
esitti Päivänpaiste kysymyksensä.

"Kuulkaahan, Ferguson. Siitä lähtien kuin olemme olleet yhdessä, olen
koettanut päästä selville siitä, mikä teissä on vikana, mutta en
ole, hitto vie, siinä onnistunut. Mitä kummaa te täällä teette? Mikä
sai teidät tulemaan tänne? Millä ansaitsitte elatuksenne ennen tänne
tuloanne? Selittäkäähän!"

Ferguson näytti olevan hyvillään kysymyksistä.

"Ennen kaikkea", aloitti hän, "säikyttivät lääkärit minut sanomalla
tilani toivottomaksi. He antoivat minulle parhaimmassa tapauksessa
muutaman kuukauden elinaikaa, ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun
olin oleskellut parantolassa, käynyt Euroopassa ja Hawaijissa.
He koettivat parantaa minua sähköllä, käskivät minua vuoroin
syömään kovasti, vuoroin paastoamaan. Olin jo koettanut vaikka
mitä. He olivat köyhdyttää minut laskuillaan, mutta minä tulin
vain huonoa huonommaksi. Heikkouteeni oli kaksi syytä: ensiksikin
olin synnynnäisesti heikko ja toiseksi olin elänyt luonnottomasti
-- liian paljon työtä ja vastuunalaisuutta ja ponnistuksia. Olin
_Times-Tribunen_ päätoimittaja..."

Päivänpaiste aivan ällistyi, sillä _Times-Tribune_ oli San Franciscon
suurin ja vaikutusvaltaisin sanomalehti ja oli aina ollut.

"-- enkä ollut kyllin vahva siihen toimeen. Luonnollisesti kärsi
ruumiini ja mielentilanikin siitä. Sitä täytyi virkistää whiskyllä,
joka ei tehnyt hyvää sille enemmän kuin klubien ja hotellien ruoka
oli hyvää vatsalleni. Minua vaivasi se, että olin elänyt aivan
nurinkurisesti."

Hän kohautti olkapäitään ja veti savuja piipustaan.

"Kun lääkärit hylkäsivät minut, selvitin minä asiani ja hylkäsin
lääkärit. Se tapahtui viisitoista vuotta sitten. Olin poikasena
loma-aikana retkeillyt täällä, ja kun mieleni oli aivan
masennuksissa, heräsi minussa halu lähteä takaisin maalle. Niin
minä läksin, jätin peruuttamattomasti kaikki ja asetuin asumaan
Kuunlaaksoon -- se on nimittäin Sonoma-laakson intiaaninimitys.
Ensi vuoden asuin pikkurakennuksessa; sitten rakensin tämän majan
ja tuotin kirjani tänne. En milloinkaan ennen tietänyt mitä onni
ja terveys on. Katsokaa minua nyt ja sanokaa, luulisitteko minua
neljäkymmentäseitsemänvuotiaaksi."

"En olisi luullut teitä päivääkään vanhemmaksi kuin neljäkymmentä
vuotta", tunnusti Päivänpaiste.

"Tänne tullessani näytin lähes kuusikymmenvuotiaalta, ja se oli
viisitoista vuotta sitten."

He jatkoivat puheluaan ja Päivänpaiste katseli maailmaa uudelta
puolelta. Tässä oli mies, joka ei ollut katkera eikä kyynillinen ja
joka nauroi kaupunkilaisille ja sanoi heitä mielettömiksi; mies, joka
ei välittänyt rahasta ja jonka vallanhimo oli aikoja sitten kuollut.
Hänen isäntänsä puhui varmasti kaupunkilaisten ystävyydestä.

"Mitä tekivät kaikki nuo miehet, jotka tunsin, klubien jäsenet,
joiden kera olin tuttavallisesti seurustellut ties kuinka kauan? Minä
en ollut heille kiitollisuuden velassa mistään, ja kun läksin sieltä,
ei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi kirjoittanut
minulle riviäkään ja kysynyt: 'Miten on laitasi, ukkoseni? Voinko
millään palvella sinua?' Muutaman viikon kuluttua sanottiin: Kuinka
on Fergusonin käynyt? Sen jälkeen olin heille vain muisto. Jok'ikinen
heistä tiesi, ettei minulla ollut muuta kuin palkkani ja etten ollut
siitä pannut penniäkään säästöön?"

"Mutta kuinka te nyt menettelette?" kysyi Päivänpaiste.
"Tarvitsettehan rahaa vaatteisiin ja aikakauslehtiin?"

"Teen silloin tällöin viikon tai kuukauden päivätyötä, kynnän
talvella tai poimin viinirypäleitä syksyllä ja pitkin kesää saan
tilanomistajilta aina jotakin työtä. Minä en tarvitse paljon rahaa,
joten minun ei tarvitse paljon tehdä työtäkään. Suurimman osan
ajastani vietän täällä kotosalla. Voisin ansaita kirjoittelemalla
sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mutta pidän enemmän kyntämisestä
ja rypäleiden poiminnasta. Katsokaa minuun tarkoin, niin käsitätte,
mistä se johtuu. Minä olen vankka kuin kallio. Ja minä pidän
työstä. Mutta minä sanon teille, että siihen täytyy ensin tottua.
On suurenmoista, kun kykenee koko pitkän päivän poimimaan rypäleitä
ja kun päivätyön päätyttyä tulee kotiin väsyneenä ja onnellisena,
sen sijaan että olisi ruumiillisen turtumuksen tilassa. Tuo tulisija
-- nuo isot kivet. -- Olin silloin heikko, vähäverinen ja alkoholin
turmelema, ja muutamat noista isoista kivistä olivat vähällä murtaa
selkärankani ja sydämeni. Mutta minä olin itsepintainen ja käytin
ruumistani luonnon säätämällä tavalla en istumalla pöydän ääressä
ja juomalla whiskyä ... ja tässä minä nyt olen entistä ehompana, ja
tuossa on tulisija, kaunis ja käyttökelpoinen, vai mitä?"

Hetken kuluttua hän jatkoi:

"Ja nyt kertokaa minulle Klondykesta ja kuinka viime kaappauksellanne
panitte San Franciscon ylösalaisin. Olette kelpo taistelija ja
panette mielikuvitukseni liikkeelle, vaikka kylmempi järkeni sanoo,
että te olette yhtä mieletön kuin muutkin. Vallanhimo! Se on hirveä
tauti! Miksi ette pysynyt Klondykessanne? Tai miksi ette raivaa
itsellenne maakaistaletta ja elä luonnollista elämää, kuten minä
esimerkiksi? Näette, että minäkin osaan tehdä kysymyksiä. Puhukaa nyt
ja antakaa minun hetkinen kuunnella."

Vasta kello kymmeneltä Päivänpaiste läksi Fergusonin luota.
Tähtitaivaan alla ratsastaessa heräsi hänessä ajatus ostaa maatila
laakson toisesta päästä. Hän ei aikonut milloinkaan asettua siihen
asumaan. Mutta hän piti paikasta ja aikoi heti konttoriin palattuaan
ryhtyä kauppoihin Hillardin kanssa. Sitäpaitsi kuului maatilaan
tiilitehtaan savikuoppa, ja se olisi hänellä hyvänä turvana
Holdsworthya vastaan, jos tämä joskus mielisi tehdä hänelle kepposet.



10


Aika kului ja Päivänpaisteen peli jatkui. Mutta peli oli joutunut
uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan
vallanhimoksi. San Franciscossa oli monta miestä, joiden varalle hän
oli muistikirjaansa pannut mustan merkin, ja silloin tällöin hän
salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin pois.
Hän ei pyytänyt armoa, mutta ei antanutkaan armoa. Ihmiset pelkäsivät
ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä, lukuunottamatta
Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen
edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Päivänpaisteen
läheinen ystävä, vaikka tämä oli ystävällisissä suhteissa
Riverside-klubin raakoihin ja löyhäperiaatteisiin puoluepomoihin.

Muuten oli San Francisco alkanut kohdella Päivänpaistetta toisella
tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvon
menettelytapoineen oli selvänä uhkana tavallisille pelaajille, oli
hän siitä huolimatta niin painava uhka, että he olivat hyvillään,
kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, kuinka
terveellistä oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä
monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin
hänen suuren karhunkäpälänsä kansaa, kun se ryhtyi ryöstämään
hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen.
Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet
jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän
vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa
hyökkäsi heidän kimppuunsa ja nujersi heidät. Sanomalehdetkin,
yhtä tai kahta suoranaisella kiristyksellä elävää lukuunottamatta,
lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi
häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena
sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen
aikaan kun hän rosvosi höyrylaivayhtiöitä, olivat lehdet joukolla
nalkutelleet ja pilkanneet häntä, ja tulos oli ollut vain se, että
hän vielä huimemmin oli suominut San Franciscoa.

Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja
kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles
Klinknerin sekä "California and Altamont Trust" yhtiön tuhoaminen oli
ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus, ja he olivat
luottaneet monilukuisuuteensa -- kunnes hän opetti heille muuta.

Päivänpaiste ryhtyi yhä vielä uhkarohkeihin yrityksiin.
Japanin-Venäjän sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen
kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi
todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli
merellä sitä laivapahasta, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt.
Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä: "Teidän täytyy tulla
minua katsomaan." Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin",
käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata
laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain
yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun oli koonnut
tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi
herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille,
mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet
yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän
tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan
taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän
oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla
merkeillä.

Dede Mason oli vielä toimistossa. Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään
tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista.
Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut, ja pikakirjoittajatar oli
hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan
tapahtunut, ilo, jota hänen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan
tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja
hänen tarmonsa suunnattu loppumattomiin uhkarohkeihin taisteluihin,
tunsi hän jokaisen valonkisailun Dede Masonin hiuksissa, hänen
jokaisen nopean ja varman liikkeensä ja hänen vartalonsa jokaisen
viivan, jonka hänen sievä pukunsa sai selvästi näkymään. Päivänpaiste
oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä
korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä
dollaria kuukaudessa. Sen yli hän ei uskaltanut mennä, vaikka hän
oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän hän oli
tehnyt siten, että oli pikakirjoittajattaren lomalta palattua ottanut
hänen sijaisensa hänelle apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut
konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä
oli nyt oma huoneensa.

Hänen katseensa teroittui suuresti kaiken sen suhteen, mikä koski
Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli
ylpeä. Ei millään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla,
mutta ylpeä hän oli. Päivänpaiste arveli tavasta, millä hän
sitä osoitti, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti
olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja
arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, millä
hän kantoi pukujaan, Päivänpaiste vertasi häntä hänen apulaiseensa
sekä pikakirjoittajattariin, joita hän näki muissa konttoreissa ja
katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Päivänpaiste
itsekseen, "ja hän osaa pukeutua liioittelematta ja lisäilemättä
mitään."

Mitä enemmän hän Dede Masonia katselija mitä paremmin hän luuli
hänet tuntevansa, sitä vähemmän hän uskoi olevan mahdollisuutta
milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut
aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta
kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason
oli hänen konttorissaan, ja toivoi, että hän pysyisi siellä, ja siinä
kaikki.

Päivänpaiste ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei
pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui, ja hänen lihaksensa
menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja,
sitä useampia täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun
tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi
hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään
Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa.
Sitäpaitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen
sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koska hän ei milloinkaan
kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuutensa
yleisön tietoon, sellaiset kuin huviretket hänen isolla punaisella
moottorivaunullaan San Josehen -- tapaukset, joista sanomalehdissä
sitten tehtiin pilaa.

Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut
herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt
hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskuntaoppinsa mukaan oli
kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio,
jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin
sattui syntymään -- raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit, ja
pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta
oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa, ja heidän täytyi
pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat
kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä
tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta.
Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit,
että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaamista oli elämä;
pelaaja oli yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä
ja lohkareina, leipäpalasesta isoihin punaisiin moottorivaunuihin,
oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin
kuolema.

Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen
tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli
noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmän näytti heillä
olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi,
ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli kurjaa,
eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja, ja hän oli
huomannut, etteivät voimakkaat -- miehet sellaiset kuin Dowsett,
Letton ja Guggenhammer -- välttämättä olleet parhaita. Hän muisti
kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä, vähäväkisiä, he
tekivät raskasta työtä, ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä
hedelmät aivan kuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti
viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä,
uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka
ryöstivät heiltä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia,
epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut
valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja
onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se
kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.

Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta,
jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta
ei edes kysytty, tahtoivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut
valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät
pelipöytään, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri, ja sanoi
heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat
tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin,
toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla
kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa
toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaat ja ruumisarkun. Toisten
peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli
väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja
hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton
ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi,
suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja
viiniksi.

Hän oli itse saanut hyvät kortit, vaikk'ei hän voinut nähdä kaikkia
korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni
saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma,
ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukko tanssia sotatanssia hänen
omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi
kadulla auto ajaa hänen ylitseen tai myymälänkilpi pudota jostakin
rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä
kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa?
Huomenna tai jonakin muuna päivänä hän voisi saada ruumiiseensa
jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän
ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka oli viikko sitten
seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden,
voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän
oli kuollut -- keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin
muuhun tautiin sitäpaitsi -- ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli
huutanut niin, että se kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se
oli Päivänpaisteella vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi
hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut
muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki edessään,
ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken
yläpuolella ja nauroi.



11


Eräänä sunnuntaina myöhään iltapäivällä joutui Päivänpaiste
paluumatkalla Oaklandista Piedmontin kukkuloille. Hän oli, kuten
tavallisesti, isossa autossa, vaikkei tällä kertaa omassaan,
Swiftwater Billin vieraana, tuon onnen lempilapsen, joka oli
tullut etelään tekemään loppua seitsemännestä omaisuudesta, minkä
oli löytänyt napaseudun jäätyneestä sorasta. Hän oli yleisesti
tunnettu tuhlari, ja hänen viimeinen omaisuutensa oli jo hyvällä
alulla menossa samaa tietä kuin kuusi edellistäkin. Hän se oli,
joka Dawsonin ensi aikoina oli juonut määrättömästi samppanjaa
maksaen viisikymmentä dollaria neljännekseltä, ja joka viimeisillä
rahoillaan oli ostanut kaikki munat, mitä oli Alaskassa, maksaen
kaksikymmentäneljä dollaria tusinalta kaikkiaan sadastakymmenestä
tusinasta, tehdäkseen kiusaa naiselle, joka oli pitänyt häntä
pilkkanaan; ja hän se oli, joka maksaen ruhtinaallisesti nopeudesta
oli vuokrannut yksityisjunan ja voittanut kaikki ennätykset San
Franciscon ja New Yorkin välisellä matkalla. Ja täällä oli vielä
kerran tuo "onnen löytökäinen", kuten Päivänpaiste häntä nimitti, ja
tuhlasi viimeistä omaisuuttaan entisellä kevytmielisyydellä.

Se oli iloinen seurue, ja heillä oli ollut hupainen päivä. He olivat
San Franciscosta lähdettyään kiertäneet merenlahdet, sivuuttaneet
San Josen, käyneet Oaklandissa, ja heidät oli kolmasti pysäytetty
liian nopean ajon vuoksi, mutta kolmannella kerralla he olivat
ryöstäneet poliisin, joka oli heidät pidättänyt, ja kuljettivat nyt
häntä mukanaan. Koska he pelkäsivät, että oli puhelimitse annettu
määräys pidättää heidät, olivat he kääntyneet kukkulain kautta
kulkevalle takatielle ja kiitäessään nyt uutta tietä Oaklandia kohti
he keskustelivat äänekkäästi siitä, mihin toimenpiteisiin ryhtyisivät
poliisin suhteen.

"Kymmenen minuutin kuluttua me olemme Blair Parkissa", sanoi yksi
heistä. "Kuulkaahan, Swiftwater, vähän matkan päässä alkaa syrjätie,
joka vie Berkeleyhin. Sitten voimme palata Oaklandiin toiselta
haaralta, palata kaupunkiin lautalla ja antaa kuljettajan yönaikaan
tuoda kiertoteitä koneen perille."

Mutta Swiftwater Bill ei käsittänyt, mikseivät he menisi Oaklandiin
Blair Parkin kautta, ja he päättivät tehdä niin.

Samassa tuli tienkäänteessä näkyviin se takatie, jota he olivat
päättäneet olla käyttämättä. Tiellä he näkivät punaisenruskean
raudikon selässä nuoren naisen, joka kallistui ulospäin satulassa
ja kiinnitti sitä parhaillaan. Ensi silmäyksellä Päivänpaiste
huomasi, että hänessä oli jotakin omituisen tutunomaista. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nainen suoristui satulassa liikkeellä, jota
Päivänpaiste ei voinut olla tuntematta, ja alkoi täyttä ravia
ratsastaa heistä poispäin. Se oli Dede Mason -- Päivänpaiste muisti
Morrisonin sanoneen, että hänellä oli ratsuhevonen, ja hän oli
hyvillään siitä, ettei tyttö ollut nähnyt häntä tässä meluavassa
seurassa. Swiftwater Bill seisoi ja piteli toisella kädellä kiinni
etuistuimen selustasta ja heilutti toista kättään kiinnittääkseen
nuoren naisen huomion puoleensa. Hänen huulensa jo vetääntyivät
kimeään vihellykseen, jossa hän oli taitava ja jonka Päivänpaiste
tunsi vanhastaan, kun Päivänpaiste kävi häntä kiinni hartioista ja
paiskasi ällistyneen Billin takaisin istuimelle.

"Te varmaankin tunnette neitosen", sopersi Swiftwater Bill.

"Niin tunnen", vastasi Päivänpaiste, "olkaa siis alallanne".

"No onnittelen hyvää makuanne, Päivänpaiste. Hän on kaunis ja
ratsastaa erinomaisesti."

Puut kätkivät hänet tällä hetkellä näkyvistä, ja Swiftwater Bill
syventyi kysymykseen, mitä tehdä heidän poliisilleen, mutta
Päivänpaiste nojautui silmät ummessa istuimeen ja oli yhä näkevinään
Dede Masonin ratsastavan täyttä ravia tietä pitkin. Swiftwater
Bill oli oikeassa. Hän osasi varmasti ratsastaa. Ja istuessaan
miehensatulassa hevosen selässä hän oli ryhdiltään sorea ja varma. Se
sopi Dedelle! Hänellä oli siis kaikkien avujensa lisäksi rohkeutta
ratsastaa ainoalla luonnollisella ja järjellisellä tavalla. Hänellä
oli pää oikealla paikalla, se oli varma.

Kun Dede maanantaiaamuna tuli kirjoittamaan sanelun mukaan, katsoi
Päivänpaiste häneen uudella mielenkiinnolla, vaikkei mitenkään sitä
osoittanut; ja koneellinen työ suoritettiin tavalliseen koneelliseen
tapaan. Mutta seuraavana sunnuntaina oli Päivänpaiste itse
ratsastusretkellä Piedmontin kukkuloilla. Hän viipyi siellä kauan,
mutta ei nähnyt vilahdustakaan Dede Masonista, vaikka hän kulki
tuota syrjätietä pitkin ja kävi Berkeleyssä. Ratsastaessaan pitkin
talojen välisiä kapeita kujia ja katuja ylös ja alas hän aprikoi,
missä niistä Dede Mason asui. Morrison oli aikoja sitten sanonut
hänen asuvan Berkeleyssä, ja hän oli myöhään iltapäivällä edellisenä
sunnuntaina ratsastanut sinne vievää tietä pitkin -- luultavasti hän
oli silloin palannut kotiinsa.

Päivä oli käytetty turhaan, mitä Dede Masoniin tuli; mutta
kuitenkaan ei se ollut aivan hukkaan heitetty, sillä hän oli
nauttinut raittiista ilmasta ja ratsastuksesta siinä määrin, että
hän maanantaina antoi kauppiaalle määräyksen hankkia parhaan
punaisenruskean raudikon, minkä rahalla saattoi ostaa. Viikon
varrella hän monta tuntia tarkasteli punaisenruskeita raudikoita,
ratsasti koetteeksi muutamilla ja oli tyytymätön. Vasta lauantaina
hän löysi Bobin. Hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Se oli
suuri ratsuhevoseksi, mutta ei kuitenkaan liian iso niin kookkaalle
miehelle kuin Päivänpaisteelle. Bob oli erinomaisissa voimissa,
sen karva kiilsi auringonpaisteessa kuin tulenliekki, ja sen kaula
kaartui uljaasti.

"Siinä on oiva hevonen", päätti Päivänpaiste, mutta kauppias ei ollut
yhtä innostunut. Hän oli saanut hevosen myytäväksi, ja omistaja oli
vaatinut, että Bobin oikea luonnonlaatu oli ilmaistava ostajalle.
Kauppias kuvasi sen.

"Se ei ole oikeastaan pahanilkinen hevonen, mutta vaarallinen.
Täynnä oikkuja ja vehkeitä, mutta ei pahassa tarkoituksessa, vaan
ikäänkuin leikillä. Itse en uskaltaisi sillä ratsastaa. Mutta se on
hyvin kestävä. Katsokaa tuota rintakehää. Ja katsokaa noita jalkoja.
Ei pienintäkään vikaa. Sitä ei ole milloinkaan pidelty pahoin eikä
rasitettu työssä. Ei kukaan ole kyennyt sitä hallitsemaan. Sitäpaitsi
se on vuoristohevonen, varmajalkainen kuin vuorikauris. Ei säikkyile.
Ei todella pelkää mitään, mutta on pelkäävinään. Ei potki, mutta
nousee takajaloilleen, ja siksi on sillä ratsastettaessa käytettävä
rintahihnaa. Sillä on paha tapa pyöriä ympäri ilman syytä. Se luulee
siten huvittavansa ratsastajaa. Kaikki riippuu siitä, millä tuulella
se sattuu kulloinkin olemaan. Toisena päivänä saattaa sillä ratsastaa
kaksikymmentä mailia rauhallisesti ja vaivatta. Seuraavana päivänä se
rupeaa vikuroimaan, ennenkuin on ennättänyt lähteä liikkeellekään.
On niin tottunut autoihin, että saattaa paneutua nukkumaan auton
viereen tai syödä siitä kauroja. Se saattaa silmää räpäyttämättä
sivuuttaa yhdeksäntoista, mutta kahdenkymmenennen nähdessään lähteä
laukkaamaan kuin vimmattu. Ylimalkaan se on liian raisu ja levoton
herrasmiehelle. Nykyinen omistaja on antanut sille lisänimen Juudas
Iskariot ja kieltäytyy myymästä sitä, ellei ostaja saa tietää sen
kaikkia pahoja tapoja. Nyt olen kertonut kaikki mitä tiedän, mutta
katsokaahan sen harjaa ja häntää. Oletteko milloinkaan nähnyt mitään
niiden kaltaista. Karva niin hienoa kuin pienen lapsen tukka."

Kauppias oli oikeassa. Päivänpaiste tunnusteli harjaa ja huomasi,
että se oli hienompaa kuin minkään hevosen karva, jonka hän
milloinkaan oli nähnyt. Sen värikin oli epätavallinen, sillä se oli
melkein kastanjanruskea. Kun hän kampasi sitä sormillaan, käänsi Bob
päätään ja hieroi leikillisesti turpaansa hänen olkapäähänsä.

"Satuloikaa se, niin ratsastan sillä koetteeksi", sanoi hän
kauppiaalle. "Tokkohan se on tottunut kannuksiin. En huoli
englantilaista satulaa. Antakaa minulle hyvä meksikolainen satula ja
kankikuolaimet -- älkää panko niitä liian kireälle."

Päivänpaiste valvoi valmistuksia, korjasi kuolaimien solkihihnaa
ja jalustinkannattimien pituutta. Hän epäili rintahihnan
tarpeellisuutta, mutta myöntyi kauppiaan neuvoon ja salli panna
sen hevoselle. Ja Bob pysyi jotakuinkin siivona valjastettaessa.
Lukuunottamatta muutamaa anteeksiannettavaa syrjähyppäystä ja
tanssimista ei se tunnin ratsastusmatkallakaan käyttäytynyt huonosti.
Päivänpaiste oli ihastuksissaan; kauppa päätettiin heti, ja Bob
vietiin valjaineen ja ratsastustarpeineen asuntoonsa Oaklandin
ratsastuskoulun talliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Päivänpaiste oli varhain liikkeellä.
Hän meni lautalla Oaklandiin mukanaan Wolf, rekivaljakkonsa johtaja,
ainoa koira, jonka hän Alaskasta lähtiessään oli ottanut mukaansa.
Vaikka hän etsi pitkin Piedmontin kukkuloita ja kävi Berkeleyhin
vievällä syrjätiellä, ei hän nähnyt Dede Masonia eikä tämän
punaisenruskeata raudikkoa. Mutta hänellä oli vähän aikaa tuntea
pettymystä, sillä hänen oma punaisenruskea raudikkonsa piti häntä
jännityksessä. Bob koetti kaikkia mahdollisia pirullisuuksia ja
temppuja ja koetti lannistaa ratsastajansa, samoinkuin ratsastaja
koetti lannistaa sitä. Päivänpaiste käytti kaikki hevoshoitotietonsa
ja -taitonsa, samalla kuin Bob vuorostaan yritti jokaista
mahdollista kujetta. Kun se huomasi, että rintahihna oli tavallista
höllemmällä, antoi se näytteen takajaloilleen nousemisesta ja
takajaloilla kävelemisestä. Kun se oli pitänyt tätä peliään kymmenen
minuuttia, pääsi Päivänpaiste alas hevosen selästä ja kiristi
rintavyötä. Senjälkeen Bob käyttäytyi enkelimäisen siivosti. Se
sai Päivänpaisteen täydellisesti petetyksi. Puolen tunnin kuluttua
Päivänpaiste ratsasti huolettomana käymäjalkaa ja kiersi savuketta
polvet velttoina, ollenkaan olematta varuillaan, ja suitset
hevosen kaulalla. Bob rupesi äkkiä pyörimään salaman nopeudella.
Se pyöri takajaloillaan, ja etujalat olivat hiukan koholla maasta.
Päivänpaisteen oikea jalka irtaantui jalustimesta, hän putosi
satulasta ja tarrautui käsin hevosen kaulaan, ja Bob käytti
tilaisuutta hyväkseen hypähtääkseen tiensyrjään. Toivoen, ettei
tapaisi Dede Masonia tällä hetkellä, Päivänpaiste pääsi tavalliseen
ratsastusasentoon ja sai hevosen hillityksi.

Heidän palattuaan samalle paikalle rupesi Bob taas pyörimään.
Tällä kertaa Päivänpaiste pysyi satulassa, mutta lukuunottamatta
hyödyttömiä ohjaksia ristissä hevosen kaulalla ei hän tehnyt mitään
estääkseen pyörimistä. Hän pani merkille, että Bob pyöri aina
oikeaan, ja päätti pitää sen oikealla suunnalla painamalla vasemman
jalan kannuksen sen kylkeen. Mutta niin äkillisiä ja nopeita olivat
pyörähdykset, että niitä tuskin saattoi aavistaa, ennenkuin ne jo
olivat tapahtuneet.

"No, Bob", puheli hän hevoselle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. "Minun
täytyy myöntää, että olet pirullisin ja nopein nelijalkainen elukka,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Arvaan, että ainoa keino hillitä sinua
on pitää kannus aina valmiina iskemään -- ah, sinä paholainen!"

Sillä samassa silmänräpäyksessä, kun kannus kosketti hevosta, se
potkaisi vasemmalla takajalallaan jalustinta antaen sille aimo iskun.
Uteliaisuudesta Päivänpaiste monta kertaa iski kannuksen sen kylkeen,
ja joka kerta Bob potkaisi jalustinta. Sitten Päivänpaiste noudatti
hevosen esimerkkiä ja iski äkkiarvaamatta molemmat kannukset sen
kylkiin ja löi sitä ruoskalla vatsaan.

"Sinä et ole milloinkaan saanut oikein kunnollista löylytystä",
mutisi hän, kun Bob lopetti vikuroimisensa ja läksi nuolen nopeudella
kiitämään eteenpäin.

Kannuksien ja ruoskan käyttäminen puolisen tusinaa kertaa lannisti
sen, ja Päivänpaiste valmistausi nauttimaan hurjasta vauhdista.
Kun hevosta ei enää kuritettu, hiljensi se vauhtiaan puoli mailia
kiidettyään ja kulki nyt tasaista ravia. Wolf, joka oli jäänyt
jälkeen, sai heidät kiinni, ja kaikki näytti käyvän hyvin.

"Annanpa sinun nyt hieman pyörähdellä", sanoi Päivänpaiste, kun Bob
pyöri.

Bob keskeytti yht'äkkiä ravinsa ja iski etujalkansa jäykkinä
maahan. Päivänpaiste keikahti satulasta juoksijansa kaulaa vasten
ja tarrautui siihen molemmin käsin, ja samassa alkoi Bob etujalat
ilmassa pyöriä ympäri. Vain taitava ratsastaja saattoi välttää
hevosen selästä putoamisen, ja Päivänpaisteelle oli vähällä käydä
niin. Kun hän pääsi takaisin satulaan, juoksi Bob täyttä laukkaa
samaa tietä takaisin ja sai Wolfin tekemään syrjähyppäyksiä
pensaikkoon.

"Hyvä on, sinä kirottu!" murisi Päivänpaiste käyttäen kerran toisensa
perästä kannuksia ja ruoskaa. "Takaperin sinä haluat kulkea ja
takaperin saatkin kulkea, kunnes lopen näännyt."

Kun Bob tunnin kuluttua yritti hiljentää hurjaa vauhtiaan, sai
se taas tuta kannuksia ja ruoskaa, jotka yllyttivät sen uusiin
ponnistuksiin. Ja kun Päivänpaiste viimein arveli, että hevonen oli
saanut tarpeekseen, käänsi hän sen äkkiä ja pani sen hiljakseen
ravaamaan eteenpäin. Hetkisen kuluttua hän pysähdytti sen ohjaksista
nykäisemällä nähdäkseen, huohottiko se.

Bob seisoi hetkisen, käänsi päätään ja hieroi veitikkamaisesti ja
kärsimättömästi turpaansa ratsastajansa jalustimeen aivan kuin
huomauttaakseen, että oli aika jatkaa matkaa.

"No, onko kummempaa nähty!" puhkesi Päivänpaiste. "Ei vastahakoinen,
ei vihoissaan, ei mitään -- ja tämän kurituksen perästä! Olet
verraton veitikka, Bob."

Vielä kerran hevonen narrasi Päivänpaisteen vaipumaan varomattomaan
huolettomuuteen. Tunnin ajan käyttäytyi Bob niin mallikelpoisesti
kuin ratsuhevoselta saattoi vaatia, kun se kuten ennenkin yht'äkkiä
ja aavistamatta rupesi pyörimään ja läksi laukkaamaan takaisin samaa
tietä, mitä oli tullut. Päivänpaiste sai sen kannuksien ja ruoskan
avulla pysähtymään ja ajoi rangaistukseksi monta mailia siihen
suuntaan, mihin se oli lähtenyt laukkaamaan. Mutta kun hän käänsi sen
ja lähti eteenpäin, oli Bob pelkäävinään puita, lehmiä, pensaita,
Wolfia, omaa varjoaan -- lyhyesti sanoen jokaista mahdollista ja
mahdotonta esinettä. Tällöin Wolf asettui loikomaan varjoon ja
katseli, kuinka Päivänpaiste taisteli hevosta vastaan.

Niin kului päivä. Muitten kujeittensa ohella Bob oli rupeavinaan
pyörimään eikä kuitenkaan pyörinytkään. Tämä oli yhtä voimiakysyvää
kuin jos se todella olisi pyörinyt, sillä joka kerta se sai
Päivänpaisteen narratuksi jännittämään kaikki lihaksensa. Ja kun se
sitten muutaman kerran oli ollut rupeavinaan pyörimään, pyöri se
todella ja heitti Päivänpaisteen entiseen asentoon, kädet hevosen
kaulan ympärille. Ja koko loppupäivän Bob koetti milloin toista,
milloin toista kujetta; sivuutettuaan Oaklandin tiellä kaksitoista
autoa se oli yht'äkkiä hurjasti pelkäävinään aivan tavallisia
pieniä rattaita. Ja juuri vähää ennen kuin he saapuivat tallille,
rupesi se päivän päättäjäisiksi yht'aikaa pyörimään ja nousemaan
takajaloilleen, jolloin rintahihna katkesi ja se pääsi pystysuoraan
asentoon takajaloilleen. Tällä ratkaisevalla hetkellä petti
jalustimen vanhuuttaan hauras nahka, ja Päivänpaiste putosi kuin
putosikin hevosen selästä.

Mutta hän oli mieltynyt hevoseen eikä katunut kauppaansa. Hän oli
selvillä siitä, ettei Bob ollut äksy eikä häijyluontoinen, vaan
että sen viat johtuivat sen vilkkaudesta ja älykkyydestä, joka oli
kokolailla suurempi kuin tavallisen hevosen. Juuri vilkkaus ja
älykkyys tavattoman veitikkamaisuuden ohella tekivät sen siksi, mikä
se oli. Sitä taltuttamaan vaadittiin lujaa kättä, sopivaa kovuutta ja
hiukan väkivaltaisuuttakin.

"Nyt on kysymys siitä, pääsenkö minä voitolle vai sinäkö, Bob", sanoi
Päivänpaiste useammin kuin kerran sinä päivänä.

Ja tallirengille hän sanoi yöllä:

"Mutta siinäpä vasta on hevonen! En ole ikinä nähnyt mitään sen
veroista. Paras hevonen, millä milloinkaan olen ratsastanut, ja minä
olen eläissäni nähnyt monta hevosta."

Ja Bobille, joka oli kääntänyt päänsä ja hieroi veitikkamaisesti
turpaansa isäntänsä olkapäähän, hän sanoi:

"Hyvästi, veitikka. Näen sinut jälleen ensi sunnuntaina, ja saammepa
nähdä, eivätkö kujeet sinusta lähde."



12


Koko viikon kiinnitti Bob Päivänpaisteen mieltä miltei yhtä paljon
kuin Dede; ja koska hänellä ei tällä haavaa ollut vireillä mitään
suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämä molemmat
herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin
pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se -- siinä
kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos
hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan?
Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän
ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena
Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä
ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja
kannuksia.

Täytyi keksiä jokin menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean
pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen, ennenkuin se rupesi
pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan.
Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä
sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan
istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä
punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa
olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla
viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan,
joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei
Päivänpaiste kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, ja
hänkin eli omissa näyissään.

"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua! Se on
niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä
turpaan ja lyötävä kovasti."

Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen
tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin
äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen
suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän
ottaa käteensä kaksi ruoskaa, ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob
alkaa pyöriä, hän lyö sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turpaan.
Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä
vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turpaansa.

Selvemmin kuin milloinkaan tuli Päivänpaiste tämän viikon kuluessa
huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista seurallista eikä
inhimillistäkään kosketusta Dedeen. Asema oli sellainen, ettei
hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko
tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen
vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Päivänpaiste katsoi häneen
usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä, ja kysymys, jota
hän ei voinut tehdä, poltti hänen huulillaan: _Aikoiko Dede mennä
ensi sunnuntaina ratsastamaan?_ Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka
vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut
olla noiden ylioppilasnulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli
sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin
paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivänä, ja yksi seikka kävi
hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin
palavasti, että hänen entinen esiliinannauhan pelkonsa oli hävinnyt.
Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut
niin rohkeaksi, että tavoitteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina
ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella
jossakin kukkuloilla, ja elleivät he silloin solmisi lähempää
tuttavuutta, niin siihen olisi syynä se, ettei Dede tahtonut.

Siispä hän oli saanut uuden kortin, jonka mieletön kohtalo oli
hänelle antanut. Hän ei aavistanut, kuinka tärkeä tämä kortti tuli
olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän
epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon
saattamisekseen? Otaksupa, ettei Dede häntä huolisikaan, ja otaksupa,
että hän, Päivänpaiste, rupeaisi tyttöä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin
rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli
rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa
miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen,
vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut
Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy
vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen
vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone
itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa
paria. Ja mikä oli tulos ollut? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton
ja traagillinen ja samoin noiden kolmen toisenkin rakkaus. Minookin
alapuolella olivat eversti Walthstone ja Dartworthy taistelleet
keskenään. Dartworthy oli saanut surmansa. Ja kuula, joka oli
tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi, oli heikontanut hänet
siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen.
Eikä everstin vaimolla ollut enää maailmassa ketään, jota olisi
rakastanut.

Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa
päässä maailmaa asuvan miehen takia, ja joka vihasi häntä,
Päivänpaistetta, siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja
Neito... Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vain
kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi hänestä, kärsisi hän
miltei yhtä paljon kuin silloin, kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer
häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi,
olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä
Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut
päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle
voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen
onnenmyyrä, joka ei voinut hävitä.

Sunnuntai tuli, ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli.
Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea
kuin lammas. Päivänpaiste, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina
oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta
Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei
Päivänpaiste tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan
hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon.
Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen
kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa.
Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymäjalkaa
palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän
onnenmyyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa
olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan, ja Dede
saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakottaisi
ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen
kanssaan vedenjakajan huipulle, ja sinne päästyä pakottaisi yhtä
jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.

Kavioiden kapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä, kunnes
kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi
olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa, ja Dede
näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa
kuin että Päivänpaiste käänsi hevostaan ja odotti, kunnes Dede
ennätti kohdalle, ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä
ylös. Se mitä Päivänpaiste jo kauan oli toivonut, oli tapahtunut, ja
niin helposti. Hän oli saattanut helpotuksesta huoahtaa. Tervehdykset
oli vaihdettu, nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja
heillä oli maileja edessään.

Päivänpaiste huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten
häntä itseään.

"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen
säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi
Päivänpaiste tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot,
jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa hillittyine, virallisine
ilmeineen.

"En tietänyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi
sanoikseen. "Luulin, että olitte mieltynyt nopeihin autoihin."

"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen,
nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä
siitä."

Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti
Päivänpaisteen kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen, ja sanoi:

"Mutta olette ratsastanut ennemmin."

Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli
Päivänpaiste vastatessaan:

"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä
poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen
selässä."

Täten he Päivänpaisteen suureksi huojennukseksi olivat osuneet
aiheeseen, joka huvitti molempia. Päivänpaiste kertoi Bobin kujeista
ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun, ja
Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisen ankarasti
huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen
Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta, ja hänen oli täytynyt
vieroittaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely on ollut
tuskallista Mabille, mutta se on parantanut tapansa.

"Olette ratsastanut paljon", sanoi Päivänpaiste.

"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen
selässä", sanoi Dede. "Olen kasvanut maalla, eikä minua voitu
pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä
minussa. Sain ensimmäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun
olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn
selässä. Kun olin yksitoistavuotias, menetin sen ensimmäisellä
hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan
kamarielämää, ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten
sairastunut ja kuollut."

"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Päivänpaiste, ja samalla hän ensi
kerran huomasi Deden silmissä valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.

"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen
ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten
parhaiten taidan -- Mabin kanssa."

Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa.
Ja Päivänpaiste oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä
alulla. Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana
puolituntisena, minkä he olivat olleet yhdessä.

"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut
Itä-Oregonissa, eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut purra kielensä
poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:

"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma,
etten ole milloinkaan sitä maininnut."

"En tiedä", sanoi Päivänpaiste hämillään. "Kuulin jostakin, että
olette sieltä kotoisin."

Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena,
säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat
alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin.
Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen
ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.

Kun Dede puhui, kuunteli Päivänpaiste ja seurasi häntä katseillaan,
ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja
vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä
tarmoa, eikä Päivänpaiste oikein tietänyt, pitikö siitä vai eikö.
Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanaikaiset, ne olivat
samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään
nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen
käsitys, etteivät naiset hevosen selässä olleet kaksijalkaisia. Dede,
joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta
hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.

Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden
silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan
ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut
sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta,
jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein
kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta
väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut mikään
keltainen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät, ja
olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden
silmiä kultaisiksi. Mutta Päivänpaiste otti asian tunnontarkasti ja
hän piti niitä mieluimmin kultaisina, ja siitä syystä ne olivatkin
kultaiset.

Ja sitten Dede oli niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena
naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin
aivan helppoa. Dedessä toverina ei ollut mitään mahtipontista --
tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä
erotukseksi siitä Dedestä, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja
kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi,
ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä
kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen
turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä,
Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa
hänen vastarakkautensa.

Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin
ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan, ja nytkin hän tunsi
samaa pakottavaa vallanhalua. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle,
että rakasti häntä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin
hänen kanssaan. Ja kuitenkin hän ei noudattanut tätä halua. Naiset
olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus ollut
paikallaan. Hän muisti, miten kauan oli odottanut, ennenkuin ampui
otusta nälänhädän aikana, jolloin osaaminen tai harhalaukaus tiesi
elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää
tai kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon -- nyt enemmän kuin
milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista
häneen niin usein kuin vain uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan
Dede oli niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja
ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin
silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.



13


Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira
Piedmontin kukkuloita. Ja taas Päivänpaiste ja Dede ratsastivat
yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen
Päivänpaisteen nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen
hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä
sunnuntaina oli ollut aivan satunnainen, mutta kun nyt Päivänpaiste
toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut
olla satunnaista. Päivänpaiste aavisti, että Dede epäili häntä, ja
kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi
hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt
hänessä tämän ajatuksen -- ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se
antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan
tarkastamaan kivilouhosta.

Päivänpaiste vietti useita tunteja hänen seurassaan, ja Dede
oli sama tyttö kuin ennenkin, luonnollinen, teeskentelemätön,
iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista
erehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen
Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi
olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Päivänpaiste
vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta
vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen
selkään.

"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen
tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut
satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön.
En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se
käy laatuun. Enkä lainkaan pelkää muunlaisia hevosia. Ja te itse
kerroitte, ettei Bob potki."

"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan",
vastusti Päivänpaiste.

"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen
elkeet ja itse ratsastanut monella. Olen totuttanut Mabin olemaan
säikkymättä raitiovaunuja, vetureita ja autoja. Se oli vain kesytön
varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä
kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."

Vastoin parempaa tietoaan Päivänpaiste myöntyi, ja hiljaisella
tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.

"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan
Dedeä satulaan.

Dede nyökäytti päätään, ja Bob höristi korviaan huomatessaan,
että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian --
liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi
pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Päivänpaiste seurasi
Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakottavan hevosen
seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen
kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä, mitä he
olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.

"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turpaan", kehoitti
Päivänpaiste.

Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä
kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan
sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä
karkaamasta takaisin, mutta hän pakotti sen hypähtelevään raviin
ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään.
Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen
menettelynsä oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut,
olisi Päivänpaiste luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä
alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista.
Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin
silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa.
Päivänpaiste ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen
puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi
pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli
ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan.
Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat
hiukan koholla maasta.

"Hyvä!" onnitteli Päivänpaiste. "Kaksi ruoskaa tehoaa siihen
paremmin. Se on kyllin viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."

Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa se oli ennättänyt vain
neljänneksen kierrosta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen
turpaan ja pakotti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen
ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen
pelkällä ruoskalla.

Dede katsoi voitonriemuisena Päivänpaisteeseen.

"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.

Päivänpaiste nyökäytti päätään, ja Dede kiiti Bobin selässä tietä
alaspäin. Päivänpaiste seurasi häntä katseillaan, kunnes hän
tienkäänteessä hävisi näkyvistä, ja odotti, kunnes hän palatessaan
taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Päivänpaiste, ja
hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle
vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon naputteli kirjoituskonetta.
Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen
vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla
koirien ja hevosten ja muiden sellaisten kanssa. -- "Ja saammepa
nähdä, herra Päivänpaiste, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa
tehdä", mutisi hän itsekseen. Ja ääneen hän sanoi Dedelle:

"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole
kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin
ratsastaa. Ei, pysykää vain Bobin selässä, niin ratsastamme
kivilouhokselle." Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te
viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten
se laski jalkansa maahan -- kuin olisi nähnyt edessään kiviseinän? Ja
se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva
valmiina, jos se yrittää juonitella."

Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tienhaarassa,
ratsasti Päivänpaiste vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä
hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä.
Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle johtui hänen mieleensä ajatus,
joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin
onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen.
"Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla
kuljeksimiselleni."

Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä
hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede
kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä
Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään.
Päivänpaiste oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan,
vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessä
mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta.
Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli
ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Päivänpaiste
oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä
pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan
käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän
eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.

Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai
oli odotettavissa, päätti Päivänpaiste puhua, vaikka sen täytyikin
tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan
asian ytimeen. Dede oli lopettanut työnsä ja keräili papereitaan ja
kyniään poistuakseen, kun Päivänpaiste sanoi:

"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane
pahaksenne, vaikka olenkin suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette
aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että
loukkaannutte siitä, mitä aion sanoa. Tiedätte kuinka kauan olette
ollut konttorissani -- jo vuosikausia, monta vuotta ainakin, ja
tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti
ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia.
Syystä että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut
tunnontarkempi kuin ellette -- ellette olisi konttorissani -- te
ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen
yksinäinen mies -- älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi.
Aikomukseni on vain selvittää teille, miten paljon nuo kaksi
ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsevät minulle. Ja nyt toivon,
ettette pahastu, kun kysyn teiltä, miksi ette ollut ratsastamassa
kahtena viime sunnuntaina?"

Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään, ja pieniä
hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut, ja
Päivänpaiste kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.

"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."

"Mutta miksi...?" -- hän ei syystä tai toisesta täydentänyt
kysymystään. "Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan
yhtä suora kuin minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut
Piedmontin kukkuloilla? Minä etsin teitä kaikkialta."

"Ja juuri sen vuoksi en tullut sinne." Dede hymyili ja katsoi
häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te
käsitätte kyllä, herra Harnish."

Päivänpaiste ravisti nyrpeästi päätään.

"Käsitän, enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On
asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista, niin kauan
kuin en halua niitä tehdä."

"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.

"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa
lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan
väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette
voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita
ketään -- kuten esimerkiksi tämä ratsastus."

Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä, ikäänkuin olisi
harkinnut vastaustaan, ja Päivänpaiste odotti kärsivällisesti.

"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä.
Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Harnish,
miljoonanomistaja --"

"Pelaaja", keskeytti Päivänpaiste tuimasti.

Dede nyökäytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:

"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne --"

"Te olette tuhat kertaa minua parempi -- --" yritti Päivänpaiste
keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan:

"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy
ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Ei ole kysymys siitä, mitä te
tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole
tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."

Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen
naisellisuutensa kanssa -- tai Päivänpaiste ainakin ajatteli niin
katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousija
laski syvään, ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen
poskilleen.

"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne",
sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.

"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena.
"En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni,
eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen
varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys.
Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkkiä huolehtia
minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat,
jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja
ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa,
mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun
konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne -- en."

"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi
Päivänpaiste.

"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä
syrjäteitä ja tuntea koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta
olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti..."

"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa",
sanoi Päivänpaiste arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa
tarkoituksen.

Dede nyökäytti päätään.

"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi
tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää, kuin tehdä
jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että
haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta
olen varma, että ymmärrätte kantani."

"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani
kukkuloilla?" kysyi Päivänpaiste.

Dede pudisti päätään, ja Päivänpaisteen mielestä hän tuntui olevan
hieman pahoillaan. Ja äkkiä Päivänpaiste tunsi miltei hulluuteen
saakka kaipaavansa häntä.

"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme
asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana,
että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin
liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina, niin
puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen?
Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista.
Arvelen, että tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että olen
moitteettoman rehellinen. Minä -- minä kunnioitan ja pidän teitä
arvossa, ja ... ja muuta sellaista, ja minä..." Hän oli alkanut
puhua epäselvästi, ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi
nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä
hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä -- minä en voi sitä
selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? -- Juuri ensi sunnuntaina?
Huomenna?"

Hän ei aavistanut, että juuri hikipisarat hänen otsallaan, hänen
vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat Deden taivutetuksi
vastahakoiseen myöntymykseen.



14


"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä,
mitä hän sanoo." Päivänpaiste hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia
korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät
sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti
sanonut, ettette halua tavata minua enää, ja olette ilmoittanut
syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne.
Kukaties ette halua seurustella kanssani ettekä tahdo sanoa sitä
pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta
maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua
suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin
suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."

Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänetönnä ratsastusta.
Ja tämä hymy, ajatteli Päivänpaiste, oli suloisin ja ihmeellisin
hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen,
että se erosi kaikista hymyistä, joita Dede ennemmin oli hänelle
antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan
tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti se oli itsetiedotonta
Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan
sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras,
joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen
yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia.
Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se
häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi se oli niin suloinen
ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, joita hän oli tuntenut, eivät
milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.

Se oli ollut onnellinen päivä. Päivänpaiste oli tavannut Deden
Berkeleyn syrjätiellä, ja he olivat ratsastaneet monta tuntia
yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät
Berkeleyn tien veräjää, oli Päivänpaiste ottanut puheeksi tärkeän
kysymyksen.

Dede aloitti vastauksensa viimeiseen väitteeseensä ja Päivänpaiste
kuunteli kiitollisena.

"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat
-- ettei ole ollenkaan kysymys siitä, haluanko oppia teitä tuntemaan?"

"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Päivänpaiste
nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka
ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan,
että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette
te halua tutustua minuun, ja jos -- jos, no, jos te ajattelette,
ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä
paikka konttorissani..." Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen
täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti
perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain
lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen
vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti
Mason, ja sanokaa, onko tämä syy -- olen miltei varma siitä, että
niin on laita."

Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti
puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.

"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko
valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai
luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten
itse sanoitte, aiotte ahdistaa minua."

Hänen poskensa punoittivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän
tuijotti Päivänpaistetta suoraan silmiin.

Päivänpaiste hymyili tyytyväisenä.

"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."

"Mutta ne eivät tyydytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät
hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme,
ja ... tuossa on portti."

Hän ohjasi tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti
aukenevasta portista.

"Ei, ette saa tulla", sanoi hän, kun Päivänpaiste yritti seurata
häntä.

Nöyränä ja tottelevaisena Päivänpaiste peräytyi, ja portti sulkeutui
heidän välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun
sanottavaansa, ja Dede pysähtyi.

"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Päivänpaiste matalalla äänellä, joka
vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa.
Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä
milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei
ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset --"

Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tyttö oli vihainen
ja nauroi samalla.

"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti
Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin
kunnialliset; tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa.
Tätä te kai sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."

Päivänpaisteen ruskea hipiä oli vaalentunut kaupungissa, joten
veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään
kasvoille. Päivänpaiste ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut,
että Dede tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin
kertaakaan ennen tänä päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten
ikämiesten punastuvan kuin koulupojat, ja hän jo katui äkillistä
ilkeyttään.

"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Päivänpaiste ensin hitaasti ja
hapuillen, mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies,
tiedän sen kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman
menoista. En ole harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole
milloinkaan kosinut enkä ole milloinkaan rakastanutkaan -- enkä
tiedä, miten silloin on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin
sanoihini, vaan oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se
mies olen minä, ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään,
miten sen teille selvittäisin."

Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta
toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.

"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En
todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin
hämmästynyt ja loukkaantunutkin. Nähkääs, herra Harnish, en ole..."

Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän
vilkkaudessaan oli aloittanut.

"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi
Päivänpaiste. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua,
suostutteko tarjoukseeni."

Dede nyökäytti päätään ja purskahti nauruun, johon Päivänpaiste
yhtyi ja joka karkoitti nolouden tunteen. Päivänpaisteen rohkeus
kasvoi nauraessa, ja hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin
ajamaan asiaansa.

"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että
teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään
kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitäpaitsi ei tämä ole
kosimista. Tämä on epätavallinen tilanne, siinä kaikki, ja minä
olen ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon talonpoikaisjärkeä
tietääkseni, ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön
kanssa syyksi, minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja
juuri siksi minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella
kanssanne konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata
minua konttorin ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen,
että ihmiset juoruavat, syystä että te olette minun konttorissani.
Neljänneksi, minun täytyy saada seurustella kanssanne ja minun täytyy
saada teidät uskomaan, että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät.
Viidenneksi, te olette toisella puolen veräjää valmiina lähtemään
ja minä olen toisella puolen veräjää aivan toivottomana ja koetan
sanoa jotakin, joka saisi teidät muuttamaan mielenne. Kuudenneksi,
minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä toivon, että te olette muuttanut
mieltänne."

Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat
kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa,
jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät
silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten
miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, unohti Dede lopulta
kuunnella ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus
kiehtoo aina tervesieluista naista, ja katsellessaan suljetun veräjän
yli Päivänpaistetta Dede tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan sen
tenhovoiman. Tosin ei hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä
naimisiin Päivänpaisteen kanssa -- monet syyt estivät häntä siitä;
mutta saattoihan hän hiukan enemmän seurustella hänen kanssaan.
Päivänpaiste ei suinkaan ollut hänelle vastenmielinen. Päinvastoin
Dede piti hänestä, oli pitänyt hänestä siitä päivästä lähtien, kun
oli ensi kerran nähnyt hänen laihat intiaaninkasvonsa ja hänen
säkenöivät intiaaninsilmänsä. Hän oli miesten mies muissakin
suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa puolesta. Olihan hän monien
seikkailujen sankari, tämä miehekäs, hienostumaton Pohjanperien
seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja monien miljoonien mies,
joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin mestarillisesti
Etelän miesten kanssa.

Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei
ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen.
Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat -- niin,
hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei
pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. _Päivänpaiste_
herätti eloon muunlaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin
sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondykesta. Kaiken
kaikkiaan sisältyi _Päivänpaiste_ nimeen paljon sellaista, mikä sai
joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden,
mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän takana kuunteli hänen
kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen, ja hänellä oli
naisen sukupuoliturhamaisuus, ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus,
että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.

Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään -- väsymyksen ja
yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä
epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa
tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi
muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa
Päivänpaisteen elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen
naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, että
kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Siis: miksikä ei?
Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.

Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin
kuvaelmasarjana erakkoelämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää
viikossa konttorissa ja matkat edestakaisin lautalla; tunnit
ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon,
vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa,
jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain
anastetut hetket ja lauantai-iltapäivä, jonka hän vietti
veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen
virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta
hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet
ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen
hevoskaakkien selässä olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli
ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden,
mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan.
Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin.

Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonainomistajajättiläinen,
jota puolet San Franciscon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin
poikamainen! Dede ei ollut milloinkaan aavistanut tätä hänen
luonteensa puolta.

"Miten ihmiset joutuvat naimisiin?" jatkoi Päivänpaiste puhettaan.
"No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi mieltyvät toistensa
ulkomuotoon; kolmanneksi tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi menevät
naimisiin tai ei, riippuen siitä, minkä verran he pitävät toisistaan
opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on
mahdollisuus saada selville, pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo
tätä mahdollisuutta."

Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta
ja eriskummaiselta. Häntä halutti nauraa -- ei vihaisesti eikä
hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista.
Hän itse -- pikakirjoittaja, ja Päivänpaiste -- kuuluisa ja mahtava
miljoonainomistaja, ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät
hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja
menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämä salaiset kohtaukset
kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella
tapaisi toisiaan. Ja jos Päivänpaiste näinollen koettaisi konttorissa
kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan, ja siihen juttu
loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut,
että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin
hienotunteisia. Hän oli kyllin kauan tehnyt työtä elatuksekseen
vapautuakseen monesta harhaluulosta.

"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Päivänpaiste.
"Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte, ja jos joku näkee meidät,
niin nähköön. Jos he juoruavat -- no, niin kauan kuin omatuntomme on
puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa, ja Bobilla on
selässään maailman onnellisin mies."

Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi
kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.

"On myöhä jo", sanoi Päivänpaiste, "emmekä ole päässeet mihinkään
ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai -- se ei ole paljon pyydetty --
tehdäksemme lopullisen päätöksen."

"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede.

"Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla
ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle
vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina."

"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte
varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."

"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Päivänpaiste
häikäilemättömästi, ja Dede ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt
häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina
kivilouhoksella..."

Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.

"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja -- --"

"Kyllä", kuiskasi Päivänpaiste, ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva
käskevä väre.

"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä.

Samassa hän kannusti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin
katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia
tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää ja viime hetkeen saakka
hän oli päättänyt kieltää, olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet
myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä, kuin hän olisi myöntynyt
vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli
myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin
harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen
seurauksia. Hän tiesi, ettei Päivänpaiste ollut mies, joka tyytyi
vähään, ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan
huolimatta, oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän
oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä
ja myrskyinen.



15


Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He
eivät milloinkaan edes sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema
oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä
seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan
puuttuneet konttorissa. Päivänpaiste oli tarkka ja ritarillinen
tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä.
Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai
määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauemmin
hänen silmiensä edessä. Hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti
sellaisen itsekkyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen
aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää
omistamista. Hän tahtoi tulla rakastetuksi oman itsensä vuoksi.

Vaikka Päivänpaiste olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja,
ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede
muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei
sietänyt vaatimalla vaatimisia eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi
hän piti suuressa arvossa Päivänpaisteen hillittyä käytöstä. Hän
teki sen tietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa
olemuksessaan tuntuivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot
hämähäkinseitit. Aivan huomaamatta Päivänpaisteen persoonallisuuden
verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämä salaiset
ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat
saaneet Deden sanomaan "kyllä", kun hän oli aikonut sanoa "ei". Ja
kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa,
huolimatta terveen järjen ohjeista, antaisi toisenkin suostumuksen,
jota ei ollut aikonut antaa.

Päivänpaisteen yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kanssa oli
muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Päivänpaiste uskaltanut juoda
niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholinhimonsa oli vähentynyt
niin, että hän lopulta sen itsekin huomasi. Tavallaan oli
Dede itse välttämätön este. Deden ajatteleminen vaikutti kuin
cocktail. Tai jossakin määrin Dede vastasi tiettyä cocktailmäärää.
Luonnottoman kaupunkielämän jännitys ja kiihkeä liikepeli oli tehnyt
Päivänpaisteesta säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta
ankaraan jännitykseen täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri,
ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen persoonallisuutensa, hänen
naurunsa, hänen äänensä väreet, oudot kultaiset välähdykset hänen
silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot,
hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä -- kaikki tämä, joka
oli syöpynyt Päivänpaisteen mieleen, sai hänet jättämään juomatta
monta cocktailia tai whiskygrogia.

Huolimatta heidän päätöksestään olivat heidän kohtauksensa kuitenkin
jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisensa varkain.
He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden.
Päinvastoin he aina kohtasivat toisensa syrjäisillä teillä, Dede
ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä, ja Päivänpaiste tuli häntä
puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin
kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet
Päivänpaistetta hänen kuvistaan sanomalehdissä.

Päivänpaiste huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen --
ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina
päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa
kahdeksankymmentäkin mailia; eikä Dede milloinkaan valittanut
päivää liian pitkäksi eikä mikä Päivänpaisteen mielestä oli mainio
puoltolause väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean
raudikon selässä ollut pienintäkään lyöttymää. "Siinä vasta on
tyttö", kuului Päivänpaisteen kaavamainen, mutta aina innostunut
arvostelu.

He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näillä pitkillä
keskeytymättömillä ratsastusretkillä. Heillä ei ollut paljon muuta
puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen
napaseudun ponnistuksista ja kullankaivusta, sai Päivänpaiste yhä
selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä
maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista,
kunnes Päivänpaiste oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa
ilmielävänä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja
kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa
yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän
puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt
heikkenevistä toiveistaan. Päivänpaiste arveli, että oli helpompaa
kuin hän oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän
aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä
tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti
nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri,
josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten
purjehtia.

Hänen ainainen naisen pelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän
ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan
heitä ymmärtää. Dede hevosen selässä, Dede poimimassa unikoita
aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin
pani hänen sanelunsa paperille -- tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän
ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen,
Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan,
ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke
kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen
korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöttävät
syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.

Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa
tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota
salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen
alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tunkeutunut
heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista
eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä
koruton ja luonnollinen kuin Päivänpaiste itse. Hän piti raittiista
ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja
kukista. Päivänpaisteelle oli kasvikunta täällä osittain outo, ja
Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet
madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien
kukkien, pensaiden ja sanajalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat.
Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta
harva seikka jäi huomaamatta, ihastuttivat Päivänpaistetta. Eräänä
päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän
linnunpesiä. Ja Päivänpaiste, joka aina oli ylpeillyt teräväksi
harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä
voitolla. Päivän päätyttyä oli Päivänpaiste vain kolme pesää edellä.
Hän onnitteli Dedeä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se,
että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja
vilkkaat liikkeet.

Mitä enemmän Päivänpaiste oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän
tytössä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä
Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä
lentoa. Unikkoketo, sanajalkojen kattama vuorensola, poppelirivi
kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen,
auringonpaisteinen vuorenhuippu -- kaikki tämä sai hänet puhkeamaan
nopeihin ilonhuudahduksiin, jotka Päivänpaisteen mielestä olivat
kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja näytti aina
laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän
ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa
herruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpiä.

Nämä Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Päivänpaisteelle
ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat
yhtä hartaasti kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden
avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta.
Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan
ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit.
Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea
oli ruskeaa, kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut
ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin
verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat
pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä
kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä, ja
Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä.
Hän laski niitä seitsemän, ja Päivänpaiste, joka oli koko ikänsä
katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys".
Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät
enemmän, ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia,
jotka verhosivat etäisten kukkulain huiput.

Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli
Päivänpaiste tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla
toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa
olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä
tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi
ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa
kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan
Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan.
Tämä jälkimmäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut
nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen: leikkikalu; verenimijä; nainen:
välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti -- muuta hän ei ollut
naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina
-- tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia
hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka
itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti
merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta,
mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä
tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.

"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja
sitten täytyy jättää ratsastaminen."

"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi
Päivänpaiste nopeasti.

Dede pudisti päätään.

"Olemme olleet hyvin onnellisia", sanoi hän ja katsoi Päivänpaistetta
lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne,
miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei
saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä."

Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän
olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät,
mutta niissä oli kultaiset valot -- sukupuolen syvyydet, joihin
Päivänpaiste nyt vallan pelotta katsoi.

"Olen ollut oikein kiltti", julisti Päivänpaiste. "Enkö teidänkin
mielestänne? Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut
kovalle. Ajatelkaahan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan
rakkaudesta, ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on
vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on
työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän
edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä,
miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne
naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan,
en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä
pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut
teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi
minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta
tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän
kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä.
Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai
ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo
hätiköimällä pilata peliäni."

Tällaista rakkaudentunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut
kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka
hän saattoi karkottaa vain muistamalla, miten Päivänpaisteen käsi
kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänä
päivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen
äänessään. Sitten hän muisti vielä, mitä Päivänpaiste joitakuita
viikkoja takaperin oli sanonut hänelle. "Tokko te tiedättekään, mitä
kärsivällisyys on", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien
ampumisesta, silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää
Stewart-joella.

"Näette siis", sanoi Päivänpaiste, "että meidän on juuri tehdäksemme
rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On
luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne -- --"

"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua
teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra
Harnish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää."

"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi
Päivänpaiste ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä autoajeluja ja
irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet
-- ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä
kainoudesta tietävänsä tästä mitään.

Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.

"Ei, en pidä siitä."

"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noilla autoajeluilla, joista on
kerrottu sanomalehdissä", aloitti Päivänpaiste puolustuspuheensa, "ja
että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa -- --"

"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa
pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On
naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen
kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän
olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin.
Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä
pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton,
koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."

"Toimeni!" ihmetteli Päivänpaiste. "Mitä pahaa siinä on? Minä
hoidan liikeasiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään
salateitä, mitä ei voida sanoa useankaan liikkeen hoidosta, olipa
sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat
vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä
valhettele enkä petä enkä syö sanaani."

Dede tervehti helpotuksen tunteella uutta keskustelun vaihetta ja
tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.

"Muinaisessa Kreikassa", hän alkoi opettavaisesti, "pidettiin kunnon
kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita -- --". Hän
ei jatkanut johdantoaan, vaan teki reippaasti johtopäätöksen.
"Kuinka monta taloa te olette rakentanut? Kuinka monta puuta olette
istuttanut?"

Päivänpaiste pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt
Deden todistelujen tarkoitusta.

"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan
hiilimarkkinoilla".

"Vain San Franciscossa", irvisteli Päivänpaiste sitä muistellessaan,
"vain San Franciscossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa
Brittiläisessä Columbiassa."

"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te
kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon
rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakotitte köyhät
maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti,
mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuihinsa ja ryöstitte
rahanne heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssä
valkeata. Ja sen sijaan että olisin maksanut yksitoista dollaria
hiilitonnilta, maksoin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta
neljä dollaria. Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli
tuhansittain oikein köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte
nimittää sitä lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa
ryöväystä."

Päivänpaiste ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän
muisti vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja
miljoonia hänen kaltaisiaan, jotka oli luotu riistettäviksi.

"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette
jo pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte,
ettei ole tapanani ryöstää köyhiltä. Minä ahdistan pomoja. He ovat
minun miehiäni. He ryöstävät köyhiltä ja minä ryöstän heiltä. Tuo
hiilijuttu oli tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain
rikkaiden, ja ne minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja
saivat samalla kärsiä, siinä kaikki."

"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa
tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita
vastaan vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen
elinkeinona on ryöstää köyhiltä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut
ryöväreitä."

"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."

Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.

"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän
tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka -- no, joka ei ole
rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee
jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo
jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."

"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen
osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Päivänpaiste.

Dede hymyili ja kohotti kättään.

"Odottakaa hetkinen. Hämmennätte ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta
asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki, niin että hän nääntyy
nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä maailmassa. Se
on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin, sanokaamme
kymmenen tonnia vehnää, ja nämä kymmenen tonnia ovat olemassa.
Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat syödä
sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos
joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne.
Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivan kuin vehnä."

"Mutta rautatiet ryöstävät kuin ryöväri Sam Scratch", oikaisi
Päivänpaiste.

"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain
ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole
olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin
kävi tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut
sitä kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä
tarkoitan puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette
ole istuttanut yhtään puuta ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."

"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi
puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Päivänpaiste ihaillen. "Ja
te olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon
sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi:
Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa
pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset
ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen
koettaa ryöstää joltakulta toiselta. Useammilta ryöstetään. He ovat
synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille
pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää
yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien
kanssa. Raukkana en voi mitään. Leivänkannikankin riistävät ryövärit
suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole
milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin
työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkuudesta. Sanon teille, ettei
senlaatuisessa työssä ole mitään arvokkuutta. Toinen mahdollisuuteni
on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa, ja minä vedän yhtä köyttä
heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan autoja ja hyvää ruokaa ja
pehmeitä vuoteita.

"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten
rautatie, joka kuljettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on
kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväriltä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on
puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita
kyllin nopeasti."

"Mutta minkä vuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede. "Teillä on jo
miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä autolla
kerrallaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan."

"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Päivänpaiste, "ja näin
se kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot.
Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat
uivat; kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä,
joku toinen kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies
huvipursista, ja jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä
on kilpa-ajo hevosilla tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa
suurimman tyydytyksen seurustelu näyttelijättärien kanssa. He eivät
voi mitään näille haluilleen. Heillä on ne ja mitä tehdä? -- Nyt minä
pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon pelata korkeata peliä ja
pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja minä noudatan sitä."

"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahoillanne?"

Päivänpaiste nauroi.

"Tehdä hyvää rahoillanne! Sehän olisi samaa kuin antaa Jumalalle
korvapuusti, kuin sanoa hänelle, ettei hän osaa johtaa maailmaansa ja
että te olisitte kiitollinen, jos hän väistyisi syrjään ja antaisi
teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea iso nuija kädessä ja
murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa, kunnes on koonnut
aimo omaisuuden, ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa
päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi
muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä
muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki
Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa
taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee
jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa! Eikö totta?"

Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi
huvitettuna Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön
ajatustapansa sai vastustajan helposti ymmälle, ja Dede palasi
lähtökohtaansa.

"Minä en voi väitellä kanssanne, ja te tiedätte sen. Vaikka nainen
olisi kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että
kaikki mitä he sanovat, tuntuu vakuuttavammalta, ja kuitenkin nainen
on yhtä varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin
muuta -- luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta
sentään tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä
jotakin, kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun
halusin ruumiinliikuntaa tai kun minun täytyi maksaa viisitoista
dollaria hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi
hienona kuin silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea
miehen, joka rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella
sitä. Hän teki sen. Se on hänen kättensä töitä. Vaikka joku teidän
kaltaisistanne ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa
ja hän tietäisi, että hän on ne istuttanut. Te, herra Harnish, ette
kaikkine miljoonillenne voi riistää häneltä sitä tietoa. Se on
luomisiloa, ja se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö
milloinkaan ole itse tehnyt mitään esinettä -- hirsimajaa Yukonissa,
tai kanoottia, tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista,
miten tyytyväinen olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja
sen jälkeen kuin olitte päättänyt työnne."

Hänen puhuessaan heräsi Päivänpaisteen mielessä samansuuntaisia
muistoja. Hän näki aution lakeuden Klondyke-joen varrella, hän näki
hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja hän näki sahansa
yöt ja päivät työssä kolmessa työvuorossa.

"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa --
tavallanne. Olen rakentanut satoja taloja siellä napaseudulla ja
muistan, että olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja
olen iloinen ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir
-- kehnoin hirvilaidun kullankaivupaikaksi mitä milloinkaan on
nähty. Ja minä tein siitä Suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden
Rinkabillysta, kahdeksankymmenen mailin päästä. Kaikki sanoivat,
etten minä voi sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty.
Pato ja huuhdontaväylä maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta
teidän olisi pitänyt nähdä Ophir -- sähkölaitokset, sähkövalo ja
satoja miehiä työssä yöt ja päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä
te tarkoitatte luomisella. Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie,
suurenmoinen homma -- pyydän anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä
Ophir! -- Tietenkin minä olen ylpeä siitä nyt kuten silloinkin, kun
viimeksi sen näin."

"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha",
rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulla
olisi paljon rahaa ja kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää. Katsokaa
noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä. Minä
ostaisin ne ja istuttaisin niille eukalyptuspuita. Minä tekisin sen
pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos
minussa olisi luo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja
ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani.
Sen sijaan että korottaisin hiilten hintaa tuomatta unssiakaan hiiltä
kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen,
joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat
ja ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa
neljällä dollarilla tonnilta?"

Nyt oli Päivänpaisteen vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kuin
Dede odotti vastausta.

"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämäntapaista?" kysyi
hän viimein.

"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.



16


Koko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja
tärkeätä liikkui Päivänpaisteen mielessä. Lukuunottamatta muutamia
vähäpätöisiä liikeyrityksiä ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut
mielenkiintoa mihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa
työtä, hän teki äkillisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki
Oaklandiin tai istui äänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä
tuntikausia. Hän näytti hyvin onnelliselta näissä mietteissään.
Silloin tällöin tuli miehiä neuvottelemaan hänen kanssaan -- ja nämä
olivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä
tapaamaan.

Sunnuntaina Dede sai tietää kaikki.

"Olen paljon tuuminut keskusteluamme", alkoi Päivänpaiste, "ja
minulla on valmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn
päässänne. Se on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja
samalla se on suurenmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan
on ryhtynyt. Mitä sanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa
tukuttain, antaa heille kaksi minuuttia siihen, mihin ennen on
ollut varaa vain yksi minuutti? Niin, ja istuttaa puitakin -- monta
miljoonaa puuta. Te muistatte tuon kivilouhoksen, jonka sanoin
aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen. Ostan nämä kalliot tästä
Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San Leandroon saakka. Olen jo
ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten. Mutta tämä on visusti
pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa mitään, on minulla jo
suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan vastapäätä. Siitä
olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen rinnalla, mitä
aion ostaa."

Hän vaikeni voitonriemuisena.

"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa
ihmisille kaksi minuuttia yhden asemesta?" kysyi Dede ja nauroi
samalla sydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.

Päivänpaiste katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora
poikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen
hampaitaan Päivänpaiste ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet
pienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa, ja ne
olivat Päivänpaisteen mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauneimmat
hampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli
verrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.

Vasta kun Deden nauru oli lakannut, hän saattoi jatkaa:

"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Franciscon välillä on kehnoin
ja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa. Te kuljette sillä joka päivä
edestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenäviitenä
päivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika
menee teiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia
parhaassakin tapauksessa. Minä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä
minuutissa. Jollen täten lahjoita ihmisille kahta minuuttia
yhden asemesta, niin olen Matti. Säästän teille kaksikymmentä
minuuttia kerrallaan. Se on neljäkymmentä minuuttia päivässä,
kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teille -- yhdelle henkilölle.
Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan, että minä säästän
kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille -- se on jo jotakin,
eikö totta?"

Dede saattoi vain hengästyneenä nyökäyttää päätään. Häneen oli
tarttunut Päivänpaisteen innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä
siitä, miten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.

"Tulkaa", sanoi Päivänpaiste. "Ratsastakaamme tuonne kukkulalle, ja
päästyämme huipulle, mistä on avara näköala, minä selitän teille
kaikki."

Kapea polku vei alas kalliorotkon kuivuneeseen uomaan, jonka poikki
heidän täytyi kulkea, ennenkuin saattoivat aloittaa kiipeämisen.
Rinne oli jyrkkä ja tiheän pensaikon peittämä, jossa heidän hevosensa
kompastelivat. Bob suuttui, kääntyi äkkiä ja koetti päästä Mabin
ohitse. Se työnsi tamman syrjään tiheään pensaikkoon, missä tämä oli
vähällä kaatua. Tasapainon saavutettuaan työntyi Mab koko painollaan
Bobia vastaan. Välttämätön seuraus oli, että molemmat ratsastajat
törmäsivät yhteen, ja kun Bob syöksyi rinnettä alaspäin, oli Dede
vähällä pudota hevosen selästä. Päivänpaiste sai hevosensa hillityksi
ja auttoi Deden samalla satulaan. Oksa- ja lehtisade rapisi heidän
päälleen ja vastus seurasi vastusta, kunnes he vaatteet revittyinä,
mutta onnellisina ja virkein mielin pääsivät huipulle. Täällä eivät
mitkään puut peittäneet näköalaa. Se kukkula, jonka huipulla he
olivat, ulkoni säännöllisestä kukkulajonosta, joten he näkivät kolme
neljännestä ympyrästä. Alhaalla lahden ympärillä olevalla tasangolla
oli Oakland ja lahden takana oli San Francisco. Näiden kahden
kaupungin välillä he saattoivat nähdä valkeat lauttaveneet vedessä.
Heidän oikealla puolellaan oli Berkeley ja vasemmalla harvaanasutut
kylät Oaklandin ja San Leandron välillä. Suoraan heidän edessään
oli Piedmont umpimähkäisille asumuksineen ja viljelysmaineen, ja
Piedmontista vietti maa säännöllisesti alenevina aaltoina Oaklandiin.

"Katsokaa", sanoi Päivänpaiste tehden kaarevan liikkeen
käsivarrellaan. "Tuolla asuu satatuhatta ihmistä, eikä mikään
estä siellä asumasta puolta miljoonaa. Siinä mahdollisuus lisätä
asukasluku viidenkertaiseksi. Tällainen on suunnitelmani lyhyesti
kerrottuna. Miksi ei Oaklandissa asu enemmän väkeä? Puuttuu hyvä
yhdysliikenne San Franciscon kanssa, ja sitäpaitsi on Oakland
nukkuvaa paikkakuntaa. Se on paljon sopivampi asuinpaikaksi kuin San
Francisco. Otaksukaammepa nyt, että minä ostan kaikki Oaklandin,
Berkeleyn, Alamedan, San Leandron ja muut raitiotiet -- hankin
niille pätevän ja yhteisen johdon. Otaksukaamme, että minä lyhennän
San Franciscon-matkaan tarvittavan ajan puoleen rakentamalla
suuren aallonmurtajan Goat Islandin tienoille ja järjestämällä
lauttauslaitoksen uusilla ajanmukaisilla veneillä? No, silloin
ihmiset haluavat asua tällä puolen lahtea. Hyvä. He tarvitsevat
maata, mille rakentaa. Siispä minä ensin ostan maan. Mutta maa on
halpaa nyt. Miksi? Siksi, että tämä on maaseutua, siksi, ettei ole
sähköraitioteitä, ei nopeita kulkulaitoksia, eikä kukaan aavista,
että sähköraitiotiet ovat tulossa. Minä rakennan raitiotiet. Se
saa maan arvon kohoamaan. Sitten minä myyn maata niin paljon kuin
ihmiset haluavat ostaa parannetun lauttauslaitoksen ja kulkuneuvojen
houkuttelemina.

"Te näette, rakentamalla tiet minä lisään maan arvoa. Sitten
minä myyn maan ja saan arvon takaisin, ja sitten ovat vielä
jäljellä raitiotiet, jotka kuljettavat ihmisiä edestakaisin ja
ansaitsevat suuria summia. En saata hävitä tässä pelissä. Ja on
muitakin mahdollisuuksia ansaita miljoonia. Millaista on alue
vanhan aallonmurtajan ja sen paikan välillä, mihin aion rakentaa
aallonmurtajani? Vesi on siinä matalaa. Minä täytän ja ruoppaan
sen ja rakennan laivatelakoita, joihin sadat laivat laskevat. San
Franciscon telakoilla on tungosta. Ei ole enää tilaa laivoille. Jos
sadat laivat purkavat lastinsa lahden tällä puolen suoraan kolmen
suuren rautatielinjan tavaravaunuihin, perustetaan tehtaita tänne
sen sijaan, että nyt perustetaan niitä San Franciscoon. Tehtaat
tarvitsevat maata. Minun on siis ostettava tehtaanpaikat ennenkuin
kukaan aavistaa, että maan arvo tulee kohoamaan. Tehtaat tuovat
mukanaan kymmeniä tuhansia työmiehiä perheineen. Nämä tarvitsevat
enemmän taloja ja enemmän maata, siis minua, sillä minähän heille
myyn maan. Ja kymmenet tuhannet perheet tuovat joka päivä kymmeniä
tuhansia nikkelilantteja sähköraitiovaunuihin. Kasvava asutus
tarvitsee enemmän kauppoja, enemmän pankkeja, enemmän kaikkea.
Kaikkeen tähän tarvitaan minua. Mitä arvelette siitä?"

Ennenkuin Dede ennätti vastata, jatkoi Päivänpaiste taas puhettaan.
Hänen sielunsa silmien edessä vilisi kuvia tästä uudesta unelmainsa
kaupungista, jonka hän rakensi Alamedan kukkuloille.

"Tiedättekö -- olen ollut sitä katsomassa -- Clyden vuono, missä
kaikki rautalaivat rakennetaan, ei ole puoleksikaan niin suuri kuin
Oaklandin lahti tuolla alhaalla, missä kaikki vanhat laivahylyt
viruvat? Miks'ei se ole Clyden vuono? Siksi että Oaklandin
kaupunginhallitus kuluttaa aikansa kiistelemällä joutavista
asioista. Tarvitaan joku, joka näkee asiat, ja sen jälkeen tarvitaan
järjestelykykyä. Minä olen siinä mies paikallani. En suotta
onnistunut niin hyvin tehdessäni Ophirin siksi, mikä se oli. Ja kun
asiat ensin ovat ruvenneet luonnistamaan, tulvii kyllä vierasta
pääomaa yritykseen. Minun on vain pantava se alkuun. 'Hyvät herrat',
sanon minä, 'täällä on kaikki luonnolliset edellytykset suurelle
kaupungille. Kaikkivaltias Jumala on ne pannut tähän ja pannut minut
näkemään ne. Haluatteko laskea maihin teenne ja silkkinne Aasiasta
ja lähettää sen laivoilla suoraan Itään? Tässä ovat laivatelakat
höyrylaivoillenne ja tässä ovat rautatiet. Haluatteko tehtaita,
joista voitte kuljettaa tavarat suoraan maitse tai meritse? Tässä
on paikka tehtaille ja tässä on nykyaikainen ajanmukainen kaupunki
viimeisine parannuksineen teidän ja työmiestenne asuttavaksi.'

"Sitten on vesijohtokysymys. Tulen jokseenkin täydellisesti omistamaan
vedenjakajan. Miksi en vesilaitoksiakin? Oaklandissa on nyt kaksi
vesiyhtiötä, jotka tappelevat keskenään kuin kissa ja koira.
Suurkaupunki tarvitsee hyvää vesijohtolaitosta. Nuo yhtiöt eivät
voi sitä antaa. Ne ovat kehnosti järjestetyt. Minä anastan, nielen
ne ja hankin kaupungille hyvää vettä. Siitäkin tulee rahaa -- rahaa
kaikkialta. Jokainen parannus saa jonkun muun arvon kohoamaan.
Arvo riippuu asukasluvusta. Mitä suurempi on jonkin paikkakunnan
asukasluku, sitä arvokkaampi on siellä maaomaisuus. Ja tämä on kuin
luotu suuren ihmisjoukon asuinpaikaksi. Katsokaa sitä! Katsokaahan
vain! Ette voisi löytää parempaa paikkaa suurelle kaupungille.
Tarvitaan vain asukkaita, ja kahden vuoden kuluttua on täällä
parisataatuhatta asukasta lisää. Ja mikä on enemmän, tässä ei tapahdu
mitään huijausta. Se on rehellistä peliä. Kahdenkymmenen vuoden
kuluttua on lahden tällä puolen miljoona asukasta. Puuttuu vielä
hotellit. Täällä ei ole yhtään kunnollista hotellia. Minä rakennan
pari ajanmukaista hotellia, jotka herättävät huomiota. En välitä
siitä, vaikka ne eivät vuosikausiin tuottaisikaan voittoa. Niistä on
kuitenkin minulle toisissa suhteissa hyötyä. Ja sitten aion vielä
istuttaa miljoonia eukalyptuspuita näille kukkuloille."

"Mutta miten aiotte menetellä?" kysyi Dede. "Teillä ei ole kylliksi
rahaa kaikkiin näihin suunnitelmiinne."

"Minulla on kolmekymmentä miljoonaa, ja jos tarvitsen enemmän, voin
lainata maata vastaan. Kuoletuslainan korot eivät lähimainkaan niele
maan arvon kohoamista, ja aion myydä maata kosolti."

Seuraavina viikkoina oli Päivänpaiste aina toimessa. Hän vietti
suurimman osan ajastaan Oaklandissa ja tuli harvoin konttoriin. Hän
aikoi muuttaa konttorin Oaklandiin, mutta, kuten hän sanoi Dedelle,
sitä ennen oli alkuvalmistukset, maan osto, suoritettava loppuun.
Sunnuntain toisensa perästä lie milloin miltäkin kukkulanhuipulta
katselivat uneksittuun kaupunkiin ja sen maataviljeleviin
esikaupunkeihin, ja Päivänpaiste näytti Dedelle viimeiset ostonsa.
Aluksi ne olivat maakaistaleita sieltä täältä, mutta sitä mukaa kuin
viikot vierivät, harvenivat kohdat, joita Päivänpaiste ei omistanut,
kunnes ne lopulta olivat kuin saaria, joita Päivänpaisteen maa
ympäröi.

Se vaati nopeaa ja suurisuuntaista toimintaa, sillä Oaklandissa ja
sen lähiseuduilla piankin huomattiin summaton maanostaminen. Mutta
Päivänpaiste maksoi heti, ja nopea toimiminen oli aina kuulunut hänen
menettelyohjeisiinsa. Ennenkuin muut saattoivat aavistaakaan hänen
suunnitelmiaan, hän kaikessa hiljaisuudessa saattoi loppuun monta
aietta. Samaan aikaan kuin hänen asiamiehensä ostivat maa-alueita
sekä liikekeskusta että tehtaita varten, hankki Päivänpaiste
kaupunginneuvostolta etuoikeuksia, valtasi nuo kaksi vedetöntä
vesiyhtiötä ja kahdeksan tai yhdeksän itsenäistä raitiotielinjaa
ja sai haltuunsa lahden rantamat telakoitaan varten. Rantamista
oli vuosikausia käräjöity, ja hän ryhtyi ripeästi asiaan -- osti
yksityisomistajien osuudet ja samalla vuokrasi osan kaupungilta.

Samaan aikaan kuin Oakland oli kuohuksissa tämän odottamattoman,
joka suuntaan ulottuvan toiminnan johdosta ja kiihtyneenä kyseli
sen tarkoitusta, osti Päivänpaiste salaa republikaanisen puolueen
pää-äänenkannattajan ja demokraattisen puolueen pää-äänenkannattajan
ja muutti rohkeasti uuteen konttorihuoneistoonsa. Tämä oli
luonnollisesti suuri, se käsitti neljä kerrosta kaupungin ainoassa
ajanmukaisessa konttorirakennuksessa -- ainoassa rakennuksessa, jota
ei myöhemmin tultaisi repimään, kuten Päivänpaiste arveli. Siellä oli
osasto toisensa jälkeen ja satoja konttoristeja ja pikakirjoittajia.
Kuten hän kertoi Dedelle:

"Minulla on enemmän yhtiöitä kuin osaatte laskeakaan. Alamedan &
Contra Costan Maarengas, Yhdistetyt Katuraitiotiet, Yerba Buenan
Lauttayhtiö, Yhdistetty Vesiyhtiö, Piedmontin Kiinteimistöyhtiö,
Fairview ja Portola-hotelliyhtiö ja puolisen tusinaa muita,
joiden nimet minun on täytynyt merkitä muistikirjaan voidakseni
ne muistaa. Vielä on Piedmontin Pesulaitosyhtiö ja Redwoodin
Yhdistetyt Kivilouhokset. Ostettuani aluksi tuon louhoksen, josta
on ollut puhetta, olen nyt aikeissa ostaa ne kaikki. Ja sitten on
laivanrakennusyhtiö, jolle en vielä ole antanut nimeä. Kun minun
kerran täytyy hankkia lauttausveneitä, niin päätin rakentaa ne itse.
Ne ovat valmiina siksi kuin aallonmurtajakin on kunnossa. Kylläpä
tässä on ollut hommaa. Ja minulla on ollut ilo samalla pettää
ryövärijoukkuetta. Vesiyhtiön miehet kiljuvat nyt. Annoin varmaankin
heille aimo iskun. Tein lopun hyvästä tulolähteestä."

"Mutta minkä vuoksi vihaatte heitä noin?" kysyi Dede.

"Siksi, että he ovat sellaisia raukkamaisia pettureita."

"Mutta he pelaavat samaa peliä kuin tekin."

"Kyllä, mutta eivät samalla tavalla." Päivänpaiste katseli häntä
miettiväisenä. "Kun sanon raukkamaisia pettureita, niin tarkoitan
juuri sitä -- raukkamaisia pettureita. He ovat olevinaan aika
pelaajia, eikä yhdellä tuhannestakaan heistä ole rohkeutta olla
pelaaja. He ovat pieniä pumpulihäntäisiä kaniineja, jotka koettavat
uskotella olevansa suuria peloittavia susia. Katsokaa, miten he
menettelevät. Kun mahtimiehet halusivat myydä Little Copperin
osakkeita, lähettivät he Jakey Fallowin New Yorkin arvopaperipörssiin
huutamaan: 'Minä ostan kaikki Little Copperin osakkeet tai osan
niistä viidestäkymmenestäviidestä.' -- Little Copper oli silloin
viidessäkymmenessäneljässä. Ja kolmessakymmenessä minuutissa nuo
pumpulihännät -- _rahamiehiksi_ jotkut nimittävät heitä -- saivat
Little Copperin kohoamaan kuuteenkymmeneen. Ja tunnin kuluttua
syntyi paniikki ja Little Copper aleni neljäänkymmeneenviiteen, jopa
neljäänkymmeneen.

"He toimivat tietämättään pomojen kätyreinä. Miltei yhtä paljon
kuin he ryöstivät raukkoja, ryöstävät pomot heitä. Tai käyttävät
pomot heitä välikappaleinaan ryöstäessään toisiaan. Tällä tavoin
trusti viime paniikissa kaappasi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön
osakkeita. Trusti sai aikaan tuon paniikin. Se tahtoi saattaa häviöön
pari suurta pankkiyhtiötä ja löylyttää samalla puolta tusinaa pomoja;
ja se teki tämän pelottamalla pumpulihännät. Pumpulihännät pitivät
huolen muusta, ja yhtiö keräsi Chattanogan Hiili- ja Rautayhtiön
osakkeita. Ken tahansa, kellä on rohkeutta ja ymmärrystä, voi
tanssittaa pumpulihäntiä mielensä mukaan. Minä en suorastaan vihaa
heitä, mutta en juuri kunnioita tuollaisia pelkureita."



17


Päivänpaiste oli kuukausia hautautuneena työhön. Menot olivat
hirvittävät, eikä mitään tuloja ollut. Lukuunottamatta yleistä
maanarvon nousua ei Oakland ollut hyväksynyt hänen tunkeutumistaan
taloudelliselle näyttämölle. Kaupunki odotti häntä, tahtoi nähdä,
mitä hän aikoi tehdä, eikä hän vitkastellut. Hän palkkasi työn eri
aloja varten parhaiten harjaantuneet aivot, mitä oli saatavissa.
Mahdollisiin alkuerehdyksiin ei hänellä ollut kärsivällisyyttä
ja hän oli päättänyt alkaa oikein. Siksi hän otti palvelukseensa
Wilkinsonin ja korotti hänen entisestäänkin suuren palkkansa miltei
kaksinkertaiseksi, saadakseen hänet jättämään toimensa Chigacossa
ja ottamaan huolekseen raitiotieliikenteen järjestelyn. Yöt ja
päivät ahersivat raitiotietyömiehet kaduilla. Ja yöt ja päivät
iskivät paaluttajat suuria paaluja San Franciscon lahden mutaan.
Aallonmurtajasta aiottiin tehdä kolme mailia pitkä, ja Berkeleyn
kukkuloilta hakattiin kokonaisia eukalyptusmetsiä paaluiksi.

Samaan aikaan kuin raitiotieraiteita rakennettiin, kartoitettiin
kaurapeltoja ja raivattiin kaupungin puistikoiksi ja sinne tänne
laitettiin parhaita nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen
kiemurtelevia puistokatuja ja puistoja. Kadut tehtiin leveitä ja
suunniteltiin hyvin, viemäri- ja vesijohdot tehtiin valmiiksi ja
ne laskettiin sepelikivillä hänen omista louhoksistaan. Niinikään
laskettiin katukäytävät sementillä, joten ostajan tarvitsi vain
valita tontti ja arkkitehti ja ryhtyä rakentamaan. Päivänpaisteen
uusilla raitioteillä pääsi nopeasti Oaklandin laajan alueen joka
kolkkaan, ja jo aikoja ennen kuin lauttauslaitos oli kunnossa,
rakennettiin satoja taloja. Hänen maasta saamansa voitto oli
suunnaton. Yhdessä päivässä oli hän rahamiestempullaan muuttanut
tavallisen maanviljelysseudun parhaiten asutuksi kaupunginosaksi.

Mutta tämän rahan, joka virtasi hänelle, käytti hän heti muihin
yrityksiinsä. Raitiovaunujen tarve oli niin suuri, että hän ryhtyi
itse niitä rakentamaan. Ja vaikka maanarvo jo oli noussut, osti hän
yhä vielä tehdas- ja asuinrakennustontteja. Wilkinsonin neuvosta
rakennettiin uudelleen kaikki jo käytännössäkin olleet raitiotiet.
Kevyet, vanhanaikaiset kiskot revittiin ja sijaan pantiin raskaimmat,
mitä oli saatavissa. Hän osti syrjäkatuja, joita lavennettiin,
jotta raitiotievaunut olisivat päässeet nopeammin kulkemaan. Sama
laajasuuntainen järjestelmä toteutettiin vesijohtolaitoksessa. Kaiken
piti olla parasta laadultaan, jos mieli hänen suurten yritystensä
menestyä. Oaklandista oli tehtävä ensi luokan kaupunki, ja sen hän
aikoi toteuttaa. Suurten hotelliensa lisäksi hän rakensi huvipuistoja
rahvaalle ja klubihuoneistoja hienommalle väelle. Jo ennenkuin
väkiluku oli lisääntynyt, oli liike raitioteillä huomattavasti
vilkastunut. Hänen suunnitelmissaan ei ollut mitään turhia houreita.
Ne olivat terveesti harkittuja yrityksiä.

"Oakland tarvitsee ensi luokan teatterin", sanoi hän ja koetettuaan
turhaan innostuttaa paikkakunnan rahamiehiä asiaan ryhtyi hän itse
rakentamaan teatteria, sillä hän yksin aavisti nuo kaksisataatuhatta
uutta asukasta, jotka kaupunki tulisi saamaan.

Mutta huolimatta siitä, miten kiire Päivänpaisteella oli, käytti
hän aina sunnuntait ratsastukseen kukkuloilla. Eivät edes sateiset
talvisäät tehneet loppua näistä ratsastusretkistä Deden kera. Eräänä
lauantaina iltapäivällä konttorissa Dede sanoi hänelle, ettei hän
seuraavana päivänä voinut tavata Päivänpaistetta, ja kun tämä vaati
selitystä, sanoi Dede:

"Olen myynyt Mabin."

Päivänpaiste oli hetkisen sanattomana. Deden teko merkitsi niin
vakavia asioita, ettei hän heti osannut sitä selittää itselleen. Se
vivahti miltei petokseen. Oliko Dedellä ehkä rahahuolia? Vai oliko
se hänen tapansa antaa hänen, Päivänpaisteen ymmärtää, ettei enää
tahtonut seurustella hänen kanssaan. Vai...

"Mistä syystä?" sai Päivänpaiste kysytyksi.

"En voinut ruokkia sitä, kun kaurat maksavat neljäkymmentäviisi
dollaria tonnilta", vastasi Dede.

"Oliko tämä teidän ainoa syynne?" kysyi Päivänpaiste ja katsoi häneen
lujasti, sillä hän muisti Deden kerran kertoneen hänelle, miten viisi
vuotta takaperin oli ruokkinut yhden talven tammaa, vaikka kaurat
olivat maksaneet kuusikymmentäkin dollaria tonnilta.

"Ei. Veljeni menot ovat niinikään nousseet, ja minun täytyi päättää,
että koska en voinut molempia tyydyttää, niin oli parempi luopua
tammasta ja auttaa veljeäni."

Päivänpaiste tunsi itsensä sanomattoman alakuloiseksi. Elämä tuntui
hänestä äkkiä hyvin tyhjältä. Mitä olisi sunnuntai ilman Dedeä. Ja
loppumattomat sunnuntait ilman häntä. Hän rummutti neuvottomana
sormillaan pöytään.

"Kuka sen osti?" kysyi hän.

Deden silmät välähtivät tavalla, jonka hän jo kauan sitten oli
oppinut tuntemaan ja jonka hän tiesi merkitsevän suuttumusta.

"Uskallatteko ostaa sen minulle takaisin?" sanoi Dede. "Älkääkä
kieltäkö, että ajattelitte sitä."

"Ei, en tahdo kieltää sitä. Sitä juuri ajattelin. En olisi tehnyt
sitä kysymättä ensin teidän mieltänne, ja kun näen, miten te sen
otatte, en kysykään. Mutta te piditte paljon tammasta ja on kovaa
teille menettää se. Olen pahoillani. Ja olen pahoillani siitäkin,
ettette huomenna ratsasta kanssani. En tiedä miten saan päiväni
kulumaan."

"En minäkään tiedä", tunnusti Dede alakuloisena, "paitsi että minulla
nyt on aikaa ommella."

"Mutta minä en osaa ommella."

Päivänpaisteen ääni oli surkean valittava, mutta salaisesti teki
Deden yksinäisyyden tunnustus hänet onnelliseksi. Tämä tieto korvasi
miltei tamman menettämisen. Dede siis hiukan piti hänestä. Hän ei
ollut aivan vastenmielinen.

"Toivon, että ajattelette vielä asiaa, neiti Mason", sanoi hän. "Ei
ainoastaan tamman vuoksi, vaan minun vuokseni. Raha ei merkitse tässä
mitään. Tamman ostaminen ei minulle olisi sen suurempi asia kuin
muille on lähettää kukkavihko tai makeisrasia nuorelle naiselle. Enkä
minä ole milloinkaan lähettänyt teille kukkia enkä makeisia." Hän
näki varoittavan välähdyksen Deden silmissä ja kiiruhti jatkamaan
estääkseen kieltoa. "Sanonpa teille, miten me teemme. Otaksutaanpa,
että minä ostan tamman ja pidän sen itse ja lainaan sen teille,
kun te haluatte ratsastaa. Siinä ei ole mitään väärää. Joku lainaa
hevosen joltakin toiselta, siinä kaikki."

Taas hän näki, että Dede kieltäisi, ja hän kiiruhti jatkamaan,
ennenkuin tämä ennätti sen tehdä:

"Monet miehet ajelevat naisten kanssa. Siinä ei ole mitään väärää.
Ja mies aina maksaa hevosen ja ajopelit. No, mitä eroa on siinä, jos
huomenna ajelen kanssanne ja maksan hevosen ja kärryt tai ratsastan
kanssanne ja maksan hevoset?"

Dede ravisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta, samalla katsoen
ovelle ikäänkuin huomauttaakseen, että oli aika lopettaa tämä
epävirallinen keskustelu. Päivänpaiste teki vielä lyhyen yrityksen.

"Tiedättekö, neiti Mason, ettei minulla ole maailmassa muuta ystävää
kuin te. Tarkoitan todellista ystävää, miestä tai naista, jonka
seurassa on mielellään ja jota kaipaa, kun on erossa hänestä. Hegan
on minua lähinnä oleva mies, ja hän on minusta miljoonan mailin
päässä. Liikeasioiden ulkopuolella emme ollenkaan sovi yhteen.
Hän on suuri kirjatoukka ja viettää aikansa lukemalla ranskan- ja
englannin- ja muita vieraskielisiä kirjoja -- milloin hän ei kirjoita
runoja ja näytelmiä. Minulla ei ole ketään muuta ystävää kuin te, ja
te tiedätte, miten vähän olemme olleet yhdessä -- kerran viikossa,
sunnuntaisin, ellei ole satanut. Olen tavallaan teistä riippuvainen.
Teistä on tavallaan tullut minulle -- -- --"

"Tottumus", sanoi Dede hymyillen.

"Niin juuri. Ja tuo tamma ja te sen selässä tulossa tiellä puiden
varjossa tai auringonpaisteessa -- jos kadotan teidät molemmat, ei
ole enää mitään arvokasta, mitä koko viikon odottaisi. Jos sallitte
minun ostaa sen -- -- --"

"Ei, ei, sanon teille, ettei siitä tule mitään." Dede nousi
kärsimättömänä tuoliltaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat, kun
hän muisti suosikkiaan. "Pyydän, älkää puhuko minulle enää Mabista.
Jos luulette, että minun oli helppo erota siitä, niin erehdytte.
Mutta minä olen nähnyt sen viimeisen kerran ja haluan unohtaa sen."

Päivänpaiste ei vastannut mitään, ja ovi sulkeutui Deden jälkeen.

Puoli tuntia myöhemmin hän neuvotteli Jonesin, entisen
hissinkuljettajan ja hurjan köyhälistöläisen kanssa, jolle hän aikoja
sitten oli antanut vuoden elantoon tarvittavat varat. Jones oli
käyttänyt tämän ajan kirjailemiseen, mutta tuloksena ollut romaani
oli epäonnistunut. Kustantajat eivät olleet huolineet siitä, ja
Päivänpaiste käytti julmistunutta kirjailijaa pieniin salaisiin
yksityisiin tehtäviin, joihin tarvitsi luotettavaa miestä. Jones,
joka väitti, ettei mikään häntä hämmästyttänyt hänen musertavien
kokemustensa jälkeen polttopuiden ja hiilen rautatierahdeista, ei
osoittanut mitään kummastusta, kun hänen tehtäväkseen annettiin etsiä
erään kastanjanruskean tamman ostaja.

"Paljonko saan maksaa siitä?" kysyi hän.

"Mitä tahansa. Pääasia on, että ostatte sen. Tinkikää kovasti,
jottette herättäisi epäluuloja, mutta ostakaa se. Sitten viette sen
Sonomaan miehelle, jonka osoite on tässä. Hän hoitaa pientä maatilaa,
joka minulla on siellä. Sanokaa, että hänen on hoidettava sitä
hyvin. Ja tämän jälkeen unohtakaa koko juttu. Älkää sanoko minulle
sen miehen nimeä, jolta sen ostatte. Älkää sanoko minulle mitään
muuta kuin että olette ostanut sen ja vienyt sen määräpaikkaan.
Ymmärrättekö?"

Mutta viikko ei ollut vielä kulunut, kun Päivänpaiste huomasi Deden
silmissä välähdyksen, joka tiesi levottomuutta.

"Onko jotakin hullusti -- mitä sitten?" kysyi hän rohkeasti.

"Mab", sanoi Dede. "Mies, joka osti sen, on jo myynyt sen. Jos
luulisin, että teillä on jotakin tekemistä siinä asiassa -- -- --"

"Minä en edes tiedä, kuka sen osti", vastasi Päivänpaiste. "Ja mikä
on tärkeämpää, minä en ole sillä vaivannut päätäni. Se oli teidän
tammanne, eikä kuulu minuun, mitä te sillä teette. Olette myynyt sen,
se on varmaa ja sitä pahempi. Ja koska kerran nyt olemme ottaneet
puheeksi arkaluontoiset asiat, niin aion käydä käsiksi vielä viiteen.
Eikä teidän ole pakko pitää sitä niin arkaluontoisena, sillä se ei
oikeastaan ole teidän asianne."

Dede odotti äänettömänä jatkoa ja silmäili häntä miltei
epäluuloisesti.

"Tarkoitan veljeänne. Hän tarvitsee enemmän kuin te voitte tehdä
hänen hyväkseen. Myymällä tuon tamman te ette voi lähettää häntä
Saksaan. Ja sitä sanoo hänen oma lääkärinsä hänen tarvitsevan --
tuota taitavaa saksalaista erikoistuntijaa, joka silpoo ihmisen luut
ja lihakset muodottomaksi lihamöhkäleeksi ja sitten muovailee ne taas
uuteen uskoon. No, minä haluan lähettää hänet Saksaan tuon taitavan
erikoistuntijan käsiteltäväksi."

"Jospa se vain olisi mahdollista!" sanoi Dede aivan hengästyneenä ja
osoittamatta lainkaan suuttumusta. "Se ei vain ole mahdollista ja te
tiedätte sen. En voi ottaa rahaa teiltä -- -- --"

"Malttakaahan", keskeytti Päivänpaiste. "Ettekö tahtoisi ottaa vettä
yhdeltä kahdestatoista apostolista, jos olisitte kuolemaisillanne
janoon? Tai pelkäisittekö noita ainaisia tarkoitusperiä" -- Dede teki
kielteisen eleen -- "tai sitä, mitä ihmiset sanoisivat siitä?"

"Mutta sehän on aivan toista", alkoi Dede.

"Kuulkaahan, neiti Mason. Te olette saanut päähänne jonkun hullun
mielipiteen. Tuo rahakäsitys on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.
Otaksukaamme, että te pinoaisitte kallionkielekkeeltä, enkö silloin
tekisi oikein jos kumartuisin ja tarttuisin teitä käsivarteen?
Tietenkin se olisi oikein tehty. Mutta otaksukaamme, että te
tarvitsette muunlaista apua -- käsivoimani asemesta kukkaroni
vahvuutta. Se olisi väärin. Niin sanovat kaikki. Mutta miksi he
sanovat niin? Siksi, että rosvojoukkue tahtoo, että raukat olisivat
rehellisiä ja pitäisivät rahaa arvossa. Jolleivät raukat olisi
rehellisiä eivätkä kunnioittaisi rahaa, niin miten kävisi silloin
rosvojen. Ettekö käsitä? Rosvot eivät tee kauppaa käsivoimilla,
he tekevät kauppaa dollareilla. Siksi on käsivoima tavallista ja
yleistä, mutta dollarit ovat pyhitettyjä -- niin pyhiä, ettette te
salli minun lainata teille pikkusummaa."

"Tai voi ajatella toisinkin asiaa", hän jatkoi Deden äänettömän
vastarinnan kannustamana. "On oikein ja paikallaan, jos autan teitä
käsivoimillani, kun olette putoamaisillanne kallionkielekkeeltä.
Mutta jos käytän näitä samoja käsivoimia ansaitakseni kaivamisella
kaksi dollaria päivässä, niin ette tahdo tietää mitään näistä
kahdesta dollarista. Kuitenkin on tässä sama käsivoima uudessa
muodossa. Sitäpaitsi ei tässä ehdotuksessa ole oikeastaan kysymys
teistä. En lainaa teille, Autan veljeänne aivan samalla tavalla
kuin jos hän olisi putoamaisillaan kallionkielekkeeltä. Ja olisipa
kauniisti tehty teiltä tulla huutamaan 'seis' ja antaa veljenne
pudota jyrkänteeltä. Hän tarvitsee tuota taitavaa saksalaista
erikoistuntijaa saadakseen jalkansa terveiksi, ja minä tarjoan
hänelle apua.

"Toivon, että voisitte nähdä huoneeni. Seinät ovat täynnä
hevosenjouhisuitsia -- niitä on siellä sadottain. Minä en
niitä tarvitse, ja niillä on huimaava hinta. Mutta muutamat
rangaistusvangit tekevät niitä ja minä ostan kaikki. Olen
käyttänyt enemmän rahaa yhden yön whiskyyn kuin mitä tarvittaisiin
parhaiden erikoistuntijain palkkioksi ja kahdentoista samanlaisen
sairaustapauksen hoitokuluihin, mikä veljellänne on. Ja muistakaa,
ettei teillä ole mitään tekemistä tässä. Jos veljenne haluaa pitää
tätä lainana, niin hyvä on. Se on hänen asiansa, ja teidän on
väistyttävä, kun minä autan hänet takaisin kallionkielekkeelle."

Dede vastusti vielä, ja Päivänpaisteen todistelu muuttui
kiusallisemmaksi.

"Arvaan, että te seisotte veljenne tiellä vain siksi, että olette
saanut päähänne väärän ajatuksen, että tämä on minun tapani kosia.
No niin, sitä se ei ole. Yhtä hyvin voisitte luulla, että minä
kosin kaikkia noita rangaistusvankeja, joilta ostan suitsia. En ole
pyytänyt teitä vaimokseni, ja jos pyytäisinkin, en koettaisi ostaa
teidän suostumustanne. Kun kosin teitä, ei se tapahdu salateitä
käyttämällä."

Dede punastui ja näytti suuttuneelta.

"Jos te tietäisitte, miten naurettava olette, niin te lakkaisitte",
kuohahti hän. "Te kohtelette minua kiusallisemmin kuin kukaan mies,
jonka olen tuntenut. Vähänväliä te annatte minun ymmärtää, ettette
ole vielä kosinut minua. En halua, että te kositte minua, ja olen
alusta alkaen varoittanut teitä ja sanonut, ettei teillä ole mitään
mahdollisuuksia. Ja kuitenkin te uhkaatte minua sillä, että kerran
aiotte kosia minua. Olkaa hyvä ja kosikaa minua nyt, niin saatte
tietää vastaukseni, ja sitten on asia päätetty."

Päivänpaiste katsoi häneen ihaillen.

"Rakastan teitä niin mielettömästi, neiti Mason, etten uskalla kosia
teitä nyt" sanoi hän niin surkeana ja vakavana, että Dede heitti
päätään taaksepäin ja nauroi suoralla ja poikamaisella tavallaan.
"Sitä paitsi minä, kuten olen sanonut teille, olen kokematon näissä
asioissa. En ole milloinkaan kosinut ketään, enkä halua tehdä mitään
erehdyksiä."

"Mutta te teette kuitenkin alati erehdyksiä", huudahti Dede
innokkaasti. "Ei kukaan mies ole ikinä koettanut voittaa naista
omakseen uhkaamalla häntä kosinnalla."

"En tee sitä enää milloinkaan", sanoi Päivänpaiste nöyrästi. "Mutta
jouduimme pois asiasta. Siinä, mitä hetki sitten puhuin, on vielä
perää. Te olette veljenne tiellä. Huolimatta siitä, mitä hullutuksia
olette saanut päähänne, on teidän nyt väistyttävä ja annettava
hänelle mahdollisuus koettaa tulla terveeksi. Saanko mennä häntä
tapaamaan ja puhumaan hänelle asiasta?"

Dede silminnähtävästi epäröi.

"Ja muistakaa yksi seikka, neiti Mason; nyt on kysymys hänen
jaloistaan eikä teidän."

Dede ei vieläkään vastannut, ja Päivänpaiste jatkoi vahvistaen
asemaansa:

"Ja muistakaa, että minä menen yksin häntä tapaamaan. Hän on mies,
ja tulen paremmin toimeen hänen kanssaan, kun ei ole naisväkeä siinä
ympärillä. Menen sinne huomenna iltapäivällä."



18


Päivänpaiste oli puhunut täyttä totta sanoessaan Dedelle,
ettei hänellä ollut ketään todellisia ystäviä. Vaikka hän oli
hyvänpäiväntuttava tuhansien kanssa ja satojen juomatoveri,
oli hän yksinäinen mies. Hänen ei onnistunut löytää miestä tai
miesryhmää, jonka läheinen ystävä hän olisi voinut olla. Kaupungit
eivät ole niin omiansa toveruustunnetta herättämään kuin oli elämä
Alaskassa. Sitä paitsi olivat miehet erilaisia. Päivänpaiste
epäilijä halveksi liikemiehiä, ja hänen suhteensa San Franciscon
puoluepomoihin perustui miltei yksinomaan laskelmiin. Hän piti
enemmän näiden puoluepomojen ja heidän johtajiensa suorasukaisesta
raakuudesta, mutta hän ei voinut tuntea heitä kohtaan mitään syvää
kunnioitusta. He olivat liian taipuvaisia vilpistelyyn. Velkakirjat
olivat varmemmat kuin miehen sana, ja miehen täytyi tarkasti pitää
kiinni velkakirjoista. Yukonissa oli ollut toisin. Velkakirjoista
ei välitetty. Mies sanoi omistavansa niin ja niin paljon, ja
pokeripelissäkin hyväksyttiin tämä arvio.

Larry Hegan, jonka taito riitti Päivänpaisteen suurimpiinkin
liikeyrityksiin ja jolla oli harvoja harhaluuloja ja jolle
teeskentely oli vielä vieraampaa, olisi saattanut olla ystävä, jollei
hän luonteeltaan ja taipumuksiltaan olisi ollut niin omituinen. Hän
oli omituinen nero, lain Napoleon, mutta konttorin ulkopuolella
hänellä ei ollut mitään yhteistä Päivänpaisteen kanssa. Hän vietti
aikansa kirjojen parissa, joita Päivänpaiste ei voinut sietää.
Niinikään hän kirjoitti näytelmiä, joita ei milloinkaan painettu eikä
näytelty, ja Päivänpaiste yksin tunsi salaisuuden, että hän nautti
säännöllisesti vaikka kohtuullisesti hashishia. Hän vietti koko
elämänsä huoneessaan kirjojen parissa mielikuvituksen maailmassa.
Ulkomaailmaa hän ei ymmärtänyt eikä suvainnut. Syömisessä ja
juomisessa hän oli kohtuullinen kuin munkki ja ruumiinliikuntoa hän
vihasi.

Päivänpaisteen ystävät olivat juomaveikkoja ja remutovereita. Ja kun
sunnuntairatsastukset Deden kera olivat loppuneet, rupesi hän yhä
enemmän käyttämään tämäntapaisia huvituksia. Unohtaakseen täytyi
hänen juoda enemmän cocktaileja kuin milloinkaan ennen. Suuri
punainen auto oli nyt entistä useammin liikkeellä, ja tallirenki
oli palkattu ratsastamaan Bobilla. Hänen varhaisempana San
Franciscon-aikanaan oli hänen liikeyrityksillään ollut väliaikoja,
mutta tässä hänen nykyisessä suurimmassa yrityksessään oli jännitys
alinomainen. Kahteen kolmeen kuukauteen ei sitä voitu saattaa
onnelliseen tulokseen. Ja se oli niin monimutkainen ja laaja-alainen,
että selkkauksia ja pulmia ilmaantui alinomaa. Jokainen päivä toi
omat pulmansa, ja selvitettyään ne mestarillisella tavalla hän
lähti konttorista isolla autollaan ja miltei huokasi helpotuksesta
ajatellessaan lähenevää martini-cocktailia. Harvoin hän oli
juovuksissa. Siihen oli hänen ruumiinrakenteensa liian vahva. Sen
sijaan hän oli pahin kaikista juomareista, säännöllinen, varovainen
ja hillitty juomari, joka nautti paljon suuremmat määrät alkoholia
kuin epäsäännöllinen ja hillitön juomari.

Kuuteen viikkoon hän ei ollut nähnyt Dedeä muualla kuin konttorissa
ja siellä hän lujasti pidättäytyi lähestymästä häntä. Mutta
seitsemäntenä sunnuntaina kävi kaipaus hänelle ylivoimaiseksi. Se
oli myrskyinen päivä. Navakka koillistuuli puhalsi, ja vähänväliä
tuli sadekuuro. Hän ei voinut karkoittaa Dedeä mielestään ja hän
oli näkevinään hänet akkunan ääressä ompelemassa joitakin naisten
pikkuesineitä. Kun tuli aika, jolloin hänelle tuotiin ensimmäinen
cocktail ennen väliateriaa hänen huoneisiinsa, ei hän juonutkaan
sitä. Täynnä rohkeaa päättäväisyyttä hän katsoi muistikirjastaan
Deden puhelinnumeron ja soitti.

Ensin tuli Deden emännän tytär vastaamaan, mutta hetkisen kuluttua
hän kuuli äänen, jota oli kaihonnut.

"Tahdon vain ilmoittaa teille, että tulen teitä tapaamaan", sanoi
hän. "En tahtonut varoittamatta tunkeutua luoksenne."

"Onko jotakin tapahtunut"? kysyi ääni.

"Kerron sinne päästyäni", vastasi Päivänpaiste vältellen.

Hän jätti punaisen autonsa kahden talon päähän Deden asunnosta
ja saapui jalan hauskan, kolmikerroksisen Berkeleyn talon
eteen. Vain hetkisen hän huomasi epäröivänsä, sitten hän soitti
ovikelloa. Hän tiesi, että se, mitä hän teki, oli vastoin Deden
toivomuksia ja että hän oli antamassa Dedelle vaikean tehtävän ottaa
sunnuntaivierailijana vastaan kuuluisan miljoonanomistajan Elam
Harnishin, josta sanomalehdet niin paljon puhuivat. Toisaalta hän oli
varma siitä, ettei Dede ottaisi häntä epäystävällisesti vastaan.

Eikä hän siinä pettynytkään.

Dede tuli itse häntä vastaan ovelle ja puristi hänen kättään.
Päivänpaiste ripusti hattunsa ja sadetakkinsa vaatenaulakkoon
hauskassa eteisessä.

"Tuolla on vieraita", sanoi Dede osoittaen vastaanottohuonetta,
josta kuului nuorten äänekästä puhelua ja jonka avoimesta ovesta
Päivänpaiste näki yliopistonuorisoa. "Teidän täytyy tulla minun
huoneisiini."

Dede ohjasi hänet huoneeseensa, ja sinne päästyään jäi
Päivänpaiste hämillään seisomaan kuin kiinninaulattuna lattiaan,
katseli ympärilleen ja Dedeä ja koetti samalla olla katsomatta.
Hämmästyksissään ei hän kuullut eikä nähnyt, että Dede pyysi
häntä istumaan. Tällaiset olivat siis hänen huoneensa. Ne olivat
parihuoneet, toista nähtävästi käytettiin arkihuoneena, ja
toinen, jonne hän saattoi nähdä avoimesta ovesta, oli makuuhuone.
Lukuunottamatta tammista pukeutumispöytää, jolla oli harjoja ja
kampoja ja somia naisten pikkukapineita, ei siinä ollut mitään, joka
olisi osoittanut, että sitä käytettiin makuuhuoneena. Leveä leposohva
vaaleanpunaisine peitteineen ja tyynyineen oli varmaankin vuoteena,
vaikkei Päivänpaiste milloinkaan ennen ollut nähnyt sivistyneessä
maailmassa sellaista vuodetta.

Tosin ei hän nähnyt paljon yksityiskohtia siinä hämillään
seisoessaan. Hänen yleinen vaikutelmansa oli se, että täällä oli
lämmintä, mukavaa ja kaunista. Lattialla ei ollut mattoja, mutta
siellä täällä oli suden ja preeriakoiran nahkoja. Eniten kiinnitti
hänen huomiotaan Venuksen kuvapatsas, joka seisoi Steinwaypianon
päällä, seinälle ripustettu vuorileijonan talja taustanaan.

Mutta Dede itse kuitenkin eniten viehätti häntä. Hän oli aina
mielihyvällä ajatellut, että Dede oli hyvin naisellinen hänen
vartalonsa viivat, hänen hiuksensa, hänen silmänsä, hänen äänensä,
hänen linnunkaltainen tapansa nauraa olivat syynä siihen; mutta
täällä hänen omassa huoneessaan ja väljässä puvussa ilmeni hänen
naisellisuutensa vielä paljoa selvemmin. Päivänpaiste oli tottunut
näkemään hänet vartalonmukaisissa kävelypuvuissa ja paitapuserossa
tai ratsastuspuvussa, ja Dede kotipuvussa oli hänelle aivan uusi
ilmestys. Hän näytti niin paljon suloisemmalta, niin paljon
notkeammalta ja hennommalta. Hän kuului tähän rauhan ja kauneuden
ilmakehään. Hän sopi siihen niinkuin hän toisenlaisessa puvussa oli
sopinut vakavaan konttoriympäristöön.

"Ettekö istuisi", toisti Dede.

Päivänpaiste tunsi samaa kuin eläin, jolta on kauan puuttunut
ravinto. Hänen rakkaudennälkänsä läikähti hänessä. Nyt ei ollut aikaa
kärsivällisyyteen eikä valtioviisauteen. Suorinkaan tie ei ollut
kyllin nopea hänelle, ja vaikkei hän tiennyt sitä, oli se se tie,
joka parhaiten vie voittoon.

"Kuulkaahan", sanoi hän äänellä, joka värisi intohimosta, "en tahdo
kosia teitä toimistossa. Siksi olen täällä, Dede Mason, minä tahdon
teidät omakseni, minä tahdon."

Puhuessaan hän läheni Dedeä, hänen silmänsä hehkuivat, ja veri nousi
tummana hänen poskiinsa.

Hänen liikkeensä olivat niin äkkiarvaamattomat, että Dede ennätti
vain huudahtaa hämmästyksestä ja astahtaa askeleen taaksepäin ja
samalla tarttua Päivänpaisteen toiseen käteen, kun tämä koetti sulkea
hänet syliinsä.

Päinvastoin kuin Päivänpaisteen, pakeni veri Deden poskilta. Käsi,
jolla hän oli torjunut Päivänpaisteen käden ja joka vielä piti siitä
kiinni, vapisi. Hän irroitti sormensa, ja Päivänpaisteen käsi putosi
hänen kupeelleen. Hän tahtoi sanoa jotakin, tehdä jotakin, päästä
tästä kiusallisesta asemasta, mutta ainoatakaan järkevää ajatusta ei
tullut hänen mieleensä. Hänen teki vain mielensä nauraa. Tämä halu
oli osittain hysteerinen, osittain välittömästä huumorintunteesta
syntynyt. Hän ei voinut olla näkemättä jutun naurettavaa
puolta. Hänen mielialansa oli kuin henkilön, joka säikähtää
murhanhimoista maantierosvoa ja sitten huomaakin tämän rauhalliseksi
jalkamatkailijaksi, joka kysyi kelloa.

Päivänpaiste oli ripeämpi toimimaan.

"Ooh, tiedän kyllä, että näytän mielettömältä", sanoi hän. "Minun
täytyy kai istuutua. Älkää pelätkö, neiti Mason. Minä en ole
todenteolla vaarallinen."

"Minä en pelkää", vastasi Dede hymyillen ja istuutui nojatuoliin,
jonka vieressä lattialla oli ompelukori, josta pisti esiin pitsiä ja
ohutta kangasta. Hän hymyili vielä kerran. "Vaikka tunnustan, että te
säikytitte minua hetki sitten."

"On hullunkurista", huokasi Päivänpaiste miltei valittaen, "että
tässä minä istun, vaikka olen kyllin vahva taivuttaakseni teidät
kaksinkerroin. Tässä istun minä, joka olen tottunut taivuttamaan
ihmiset ja eläimet ja kaikki tahtoni mukaan. Ja minä istun tässä
nojatuolissa nöyränä ja avuttomana kuin karitsa. Te olette minut niin
nujertanut."

Dede vaivasi turhaan päätään koettaen keksiä vastausta näihin
huomautuksiin. Sen sijaan pysähtyivät hänen ajatuksensa
itsepintaisesti siihen tosiasiaan, että Päivänpaiste kesken
väkivaltaista kosintaa malttoi tehdä asiaankuulumattomia
huomautuksia. Häntä hämmästytti Päivänpaisteen miehekäs varmuus.
Niin vähän tämä epäili, että saisi hänet omakseen, että saattoi
ylimalkaisesti viisastella rakkaudesta ja rakkauden vaikutuksista.

Dede huomasi, että Päivänpaiste tietämättään pisti kätensä
takintaskuun, missä Dede tiesi hänen pitävän tupakkansa ja
savukepaperinsa.

"Saatte polttaa, jos haluatte", sanoi hän.

Päivänpaiste veti kätensä niin äkisti taskusta, kuin olisi taskussa
ollut jotakin, joka olisi pistänyt häntä.

"Ei, en ajatellut polttamista. Ajattelin teitä. Mitä muuta voi mies
tehdä kuin pyytää vaimokseen naista, jota rakastaa. Juuri niin minä
teenkin. En osaa tehdä sitä kaikkien sääntöjen mukaan. Tiedän sen.
Mutta osaan puhua suuni puhtaaksi selvällä englanninkielellä, ja se
riittää minulle. Rakastan teitä hurjasti, neiti Mason. Te olette
miltei aina mielessäni. Ja haluan tietää, rakastatteko tekin minua.
Siinä kaikki."

"Toivon, ettette olisi kysynyt", sanoi Dede lempeästi.

"Ehkä on parasta, että saatte tietää yhtä ja toista, ennenkuin
annatte vastauksen", jatkoi Päivänpaiste huomaamatta, että vastaus
jo oli annettu. "En ole milloinkaan ennen elämässäni tavoitellut
naista omakseni, sanomalehtireportterien päinvastaisista jutuista
huolimatta. Lorut, mitä sanomalehdissä ja kirjoissa olette lukenut
minusta -- että minä muka olisin naistensurmaaja -- ovat vääriä.
Niissä ei ole totta siteeksikään. Arvaan, että kortinpeluussa ja
whiskynjuonnissa olen suorittanut enemmän kuin oman osani, mutta
naiset olen jättänyt rauhaan. Muuan nainen surmasi itsensä, mutta
minä en tietänyt, että hän rakasti minua niin hurjasti, sillä
muuten olisin nainut hänet -- en rakkaudesta, vaan estääkseni häntä
tappamasta itseään. Hän oli paras siellä olevasta naisjoukosta, mutta
minä en milloinkaan antanut hänelle aihetta luulla, että rakastin
häntä. Kerron teille tämän kaiken siksi, että olette lukenut siitä ja
haluan, ettei teillä ole minusta vääriä käsityksiä."

"Naistensurmaaja!" ähkyi hän. "No niin, neiti Mason, en muista,
olenko kertonut teille, että olen pelännyt naisia koko ikäni. Te
olette ensimmäinen nainen, jota en ole pelännyt. Se on omituista.
Pidän teitä arvossa, enkä kuitenkaan pelkää teitä. Johtuneeko se
ehkä siitä, että te olette toisenlainen kuin ne naiset, jotka
olen tuntenut. Te ette ole milloinkaan ajanut minua takaa.
Naistensurmaaja! Olen paennut naisia niin kauan kuin muistan ja
luulen, että minut pelasti se, että olin voimakas enkä milloinkaan
taittanut jalkaani tai saanut muuta vammaa.

"En myöskään milloinkaan tahtonut mennä naimisiin ennenkuin opin
tuntemaan teidät, enkä vielä pitkään aikaan sittenkään. Miellyin
teihin alusta alkaen; mutta en milloinkaan luullut, että siitä
sukeutuisi niin vakava asia kuin avioliitto. En voi nukkua öisin, kun
ajattelen teitä ja kaipaan teitä."

Hän vaikeni ja odotti. Dede oli ottanut korista musliinin ja pitsin,
mahdollisesti rauhoittaakseen hermojaan, ja alkanut ommella. Milloin
Dede ei katsonut häneen, ahmi Päivänpaiste häntä silmillään.
Hän katseli varmoja, taitavia käsiä -- käsiä, jotka kykenivät
hillitsemään Bobin tapaisen hevosen, käsiä, jotka osasivat käytellä
kirjoituskonetta miltei yhtä nopeasti kuin ihminen puhui, käsiä,
jotka osasivat ommella kauniita vaatteita ja jotka epäilemättä
osasivat soittaa tuota pianoa tuolla. Toisenkin tuiki naisellisen
yksityiskohdan hän huomasi -- Deden tohvelit. He olivat pienet ja
pronssinväriset. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että Dedellä
oli niin pienet jalat. Hän oli tähän saakka nähnyt niissä vain
kävelykengät ja ratsastussaappaat, eivätkä ne olleet antaneet hänelle
oikeaa käsitystä Deden jalkojen pienuudesta. Pronssinväriset tohvelit
lumosivat hänet, ja niihin hänen katseensa lakkaamatta kääntyivät.

Ovelle koputettiin, ja Dede riensi avaamaan. Päivänpaiste ei voinut
olla kuulematta keskustelua. Dedeä pyydettiin puhelimeen.

"Pyytäkää herraa soittamaan uudelleen kymmenen minuutin päästä",
kuuli hän Deden sanovan, ja sana "herra" herätti hänessä äkillisen
mustasukkaisuudentunteen. Hän päätti, että olipa tuo puhelimeen
pyytäjä ken tahansa, pitäisi Päivänpaiste hänet lämpimänä. Oli hänen
mielestään ihme, ettei Deden kaltainen tyttö ollut jo aikoja sitten
joutunut naimisiin.

Dede palasi, hymyili hänelle ja tarttui ompelukseensa. Päivänpaisteen
katse siirtyi nopsista käsistä pronssinkarvaisiin tohveleihin ja
taas takaisin, ja hän oli varma siitä, että maailmassa oli hyvin
vähän Deden kaltaisia pikakirjoittajattaria. Hän oli varmaankin hyvin
hyvästä suvusta ja saanut hyvän kasvatuksen. Mitenkään muuten ei
voinut selittää hänen huoneittensa sisustusta ja hänen pukujaan ja
tapaa, jolla hän niitä kantoi.

"Kymmenen minuuttia kuluu nopeasti", sanoi Päivänpaiste.

"Minä en voi mennä kanssanne naimisiin", sanoi Dede.

"Ettekö rakasta minua?"

Dede pudisti päätään.

"Pidättekö minusta -- hiukkasenkaan?" Tällä kertaa hän nyökkäsi
päätään ja samalla hymyili huvitettuna. Mutta hänen hymyilyssään ei
ollut mitään halveksivaa vivahdusta. Tilanteen humoristinen puoli jäi
harvoin häneltä huomaamatta.

"No, siitä voi sukeutua enemmänkin", sanoi Päivänpaiste. "Se on
alku. Minäkin vain pidin teistä ensin ja nyt olen joutunut näin
pitkälle. Te muistatte, että kerran sanoitte, ettette pidä minun
elämäntavastani. No hyvä, olen koko lailla muuttanut sitä. En ole
enää pelaaja niinkuin olin ennen. Olen ryhtynyt rehelliseen työhön,
kuten te sitä nimitätte, säästän aikaa ja lisään paikkakunnan
väkiluvun kolminkertaiseksi. Ja ensivuonna tähän aikaan kasvaa
kukkuloilla kaksi miljoonaa eukalyptuspuuta. Sanokaa, pidättekö
minusta enemmän kuin hiukkasen?"

Dede kohotti katseensa työstään ja katsoi häneen vastatessaan:

"Pidän teistä paljonkin, mutta -- -- --"

Päivänpaiste odotti hetkisen, että Dede olisi täydentänyt lauseensa,
mutta kun Dede vaikeni, jatkoi hän itse:

"Minulla ei ole liian hyviä käsityksiä itsestäni, joten voi
kerskailematta sanoa, että minusta tulee oikein hyvä aviomies.
Minulla ei ole taipumusta moittimiseen eikä jankuttamiseen. Arvaan,
mitä merkitsee teidänlaisellenne naiselle riippumattomuus. No hyvä,
te saatte olla riippumaton minun vaimonani. Teitä ei mikään kahlehdi.
Saatte noudattaa omaa tahtoanne eikä mikään ole teille liian hyvää.
Minä annan teille kaikki, mitä sydämenne halajaa -- -- --"

"Paitsi itseänne", keskeytti Dede äkisti, miltei terävästi.

Päivänpaisteen ällistys oli lyhytaikainen.

"En käsitä sitä", sanoi Dede. "Sen sijaan, että antaisitte
itsenne vaimollenne, te antaisitte itsenne Oaklandin
kolmellesadalletuhannelle asukkaalle, raitioteillenne ja
lauttauslaitoksellenne, noille kahdelle miljoonalle puulle
kukkuloilla -- kaikille liikeyrityksillenne -- ja -- ja -- kaikelle
sille, mitä tarkoitan."

"Saammepa nähdä, ettei niin käy", vastasi Päivänpaiste ylpeästi.
"Minä olisin teidän, milloin vain käskisitte -- -- --"

"Niin te ajattelette, mutta toisin kävisi." Dede tuli äkkiä
hermostuneeksi. "Meidän täytyy lopettaa tämä keskustelu. Se
muistuttaa liiaksi kaupanhierontaa. 'Paljonko annatte?' 'Annan
niin ja niin paljon.' 'Tahdon enemmän' ja niin edespäin. Pidän
teistä, mutta en kylliksi voidakseni mennä naimisiin kanssanne,
enkä milloinkaan tule pitämään teistä niin paljon, että tulisin
vaimoksenne."

"Miten tiedätte sen?" kysyi Päivänpaiste.

"Koska pidän teistä yhä vähemmän ja vähemmän."

Päivänpaiste meni sanattomaksi. Isku näkyi selvästi hänen kasvoillaan.

"Oi, te ette käsitä", huudahti Dede kiihkeästi ja alkoi menettää
itsehillitsemiskykynsä. "En tarkoita siten. Pidän teistä; mitä
enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä enemmän olen pitänyt
teistä. Ja mitä enemmän olen oppinut teitä tuntemaan, sitä vähemmän
uskaltaisin mennä kanssanne naimisiin."

Tämä arvoituksellinen lausunto sai Päivänpaisteen aivan neuvottomaksi.

"Käsitättekö?" jatkoi Dede kiireesti. "Olisin voinut ennemmin
mennä naimisiin sen Elam Harnishin kanssa, joka juuri oli tullut
Klondykesta, kun ensi kerran näin hänet, kuin mennä naimisiin teidän
kanssanne sellaisena kuin te nyt istutte edessäni."

Päivänpaiste ravisti hitaasti päätään.

"Tuo on liian monimutkaista minulle. Mitä enemmän te opitte miestä
tuntemaan ja mitä enemmän pidätte hänestä, sitä vähemmän te haluatte
mennä hänen kanssaan naimisiin. Tutustuminen synnyttää ylenkatsetta
-- arvaan että tarkoitatte sitä."

"Ei, ei", huudahti Dede, mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa,
koputettiin oveen.

"Nuo kymmenen minuuttia ovat kuluneet", sanoi Päivänpaiste.

Hänen silmänsä, joiden huomiokyky oli nopea kuin intiaanin,
harhailivat pitkin huonetta Deden poissaollessa. Lämmön, mukavuuden
ja kauneuden vaikutelma oli hallitseva, vaikkei hän osannut selvittää
sitä itselleen. Täällä vallitseva yksinkertaisuus viehätti häntä.
Hän arveli, että huonekalut yksinkertaisuudestaan huolimatta olivat
kalliita jäännöksiä Deden isänkodista. Hän ei ollut milloinkaan
aavistanut, että paljas puulattia parine sudennahkoineen näytti niin
hauskalta; se varmaankin löi laudalta kaikki matot. Hän katseli
juhlallisin mielin kirjahyllyä, jossa oli parisataa kirjaa. Siinä oli
salaisuus. Hän ei voinut käsittää, mistä ihmiset löysivät niin paljon
kirjoittamisen aihetta. Kirjoittaminen ja puhuminen ei ollut samaa
kuin teot, ja hän toiminnan miehenä käsitti vain teot.

Hänen katseensa siirtyi Venuksen patsaasta pieneen teepöytään
hauraine ja hienoine kalustoineen ja kirkkaaseen kuparikattilaan
ja kupariseen hehkupannuun, jolla lautasia ja laseja lämmitetään.
Hehkupannut eivät olleet hänelle tuntemattomia, ja hän aprikoi,
lämmittikö Dede sillä illallista nuorille ylioppilaille, joista
hän oli kuullut puhuttavan. Pari vesivärimaalausta seinällä oli
Dede arvatenkin itse maalannut. Seinillä oli sitäpaitsi valokuvia
hevosista ja vanhojen mestarien tauluista. Mutta yhäti hänen
katseensa palasi Venukseen pianolla. Hänestä, joka oli arkipäiväinen,
hienostumaton mies, näytti omituiselta, että nuori suloinen tyttö
piti sellaista rohkeaa, ellei juuri syntistä esinettä huoneessaan.
Mutta koska Dede sen teki, niin se oli aivan niinkuin olla pitikin.
Se kuului nähtävästi sivistykseen. Larry Heganilla oli samantapaisia
veistoksia ja valokuvia kirjojen täyttämissä huoneissaan. Mutta Larry
Heganiin nähden se oli toista. Hänessä oli jotakin epätervettä, jonka
Päivänpaiste aina tunsi ollessaan hänen seurassaan, kun Dede sen
sijaan näytti joka suhteessa terveeltä. Hänessä oli auringonpaisteen
ja tuulen raikkautta. Ja jos sellainen viaton, terve tyttö kuin Dede
piti alastomia naisia pianollaan, niin _täytyi_ sen olla oikein.
Dede teki sen oikeaksi. Sitäpaitsi ei hän, Päivänpaiste, ymmärtänyt
ensinkään sivistystä.

Dede palasi huoneeseen, ja kun hän astui lattian poikki
nojatuolilleen, ihaili Päivänpaiste tapaa, jolla hän käveli, ja
pronssinkarvaiset tohvelit olivat tehdä hänet hulluksi.

"Tahtoisin tehdä teille joitakuita kysymyksiä", alkoi hän heti.
"Aiotteko mennä naimisiin jonkun toisen kanssa?"

Dede nauroi iloisesti ja pudisti päätään.

"Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta? esimerkiksi siitä
miehestä, jonka kanssa äsken puhuitte puhelimessa?"

"Ei ole ketään toista. En tunne ketään, josta pitäisin tarpeeksi
paljon mennäkseni naimisiin. Siksi luulen, etten ole avioliittoon
sopiva nainen. Konttorityö näkyy turmelevan naisen."

Päivänpaiste katsoi häntä kasvoista pronssinkarvaisten tohvelien
kärkiin tavalla, joka sai veren kohoamaan tytön poskille. Samalla hän
pudisti epäilevästi päätään.

"Minusta tuntuu, että te olette eniten avioliittoon sopiva nainen,
mikä milloinkaan on pannut miehen pään pyörälle. Ja nyt toinen
kysymys. Pidättekö jostakin toisesta enemmän kuin minusta?"

Mutta Dede piti hyvin puoliaan.

"Tuo ei ole kaunista", sanoi hän. "Ja jos ajattelette hiukan asiaa,
niin teette nyt jotakin, jota muka ette milloinkaan tee -- jankutatte
nimittäin. Kieltäydyn vastaamasta enää yhteenkään kysymykseen.
Puhukaamme muusta. Kuinka Bob voi?"

Puoli tuntia myöhemmin Päivänpaiste kiiti sateessa Telegraph Avenueta
Oaklandiin ja poltti ruskeapaperista savukettaan ja muisteli mitä
oli tapahtunut. Hänen loppupäätöksekseen tuli, että huonomminkin
olisi hänelle saattanut käydä, vaikka Deden sanoissa oli paljon, mikä
sai hänet neuvottomaksi. Olihan Dede sanonut pitävänsä hänestä sitä
enemmän, mitä paremmin oppi häntä tuntemaan, ja samalla sitä vähemmän
tahtovansa mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli pulmallinen kysymys.

Mutta se tosiasia, että Dede oli antanut hänelle rukkaset, osoitti
jonkinlaista ylpeyttä. Antaessaan rukkaset hänelle oli Dede antanut
rukkaset hänen kolmellekymmenelle miljoonalleen. Se oli huomattava
teko pikakirjoittajattarelta, jolla oli yhdeksänkymmenen dollarin
kuukausipalkka ja joka oli nähnyt parempia päiviä. Oli ilmeistä,
ettei Dede välittänyt rahasta. Jokainen nainen, jonka hän oli
tavannut, oli näyttänyt halukkaalta ottamaan hänet hänen rahojensa
takia. Hän oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ansainnut
viisitoista miljoonaa siitä päivästä lähtien kun Dede oli tullut
hänen konttoriinsa, ja Deden halu mennä naimisiin hänen kanssaan oli
vähentynyt sitä mukaa kuin hänen rahansa olivat lisääntyneet.

"Perhana!" mutisi hän. "Jos voitan tässä maakaupassa sata miljoonaa,
niin ei hän enää tahdo vaihtaa sanaa kanssani."

Mutta hän ei voinut leikkiä laskemalla karkoittaa asiaa mielestään.
Hänen mielensä oli yhä vielä hämmentynyt tuosta arvoituksellisesta
selityksestä, että Dede olisi ennemmin saattanut mennä naimisiin
vasta Klondykesta tulleen Elam Harnishin kanssa kuin nykyisen Elam
Harnishin kanssa. Hyvä, päätteli hän, hänen olisi siis tultava
enemmän entisen Päivänpaisteen kaltaiseksi, joka oli tullut pohjan
periltä koettamaan onneaan suuremmassa pelissä. Mutta se oli
mahdotonta. Ollutta ja mennyttä ei saatu takaisin. Toivomalla ei sitä
saanut takaisin, eikä mitään muuta keinoa ollut. Yhtä hyvin olisi hän
saattanut toivoa saavansa poikavuotensa takaisin.

Toisenkin tyydytyksen oli heidän keskustelunsa hänelle tuottanut. Hän
oli ennen kuullut puhuttavan pikakirjoittajattarista, jotka antoivat
rukkaset työnantajalleen ja heti sen jälkeen erosivat toimestaan.
Mutta Dede ei ollut viitannut sinnepäinkään. Olivatpa hänen puheensa
miten hämmennystä herättävät tahansa, järjetön ja typerä hän ei
ollut. Hän oli selväpäinen. Mutta hän, Päivänpaiste, oli niinikään
ollut selväpäinen, ja se oli osaksi hänenkin ansiotaan. Hän ei
ollut koettanut käyttää hyväkseen Deden konttorissaoloa. Tosin oli
hän kaksi kertaa astunut yli rajojen, mutta hän ei ollut ottanut
sitä tavaksi. Dede tiesi, että häneen saattoi luottaa. Mutta tästä
kaikesta huolimatta hän tiesi, että useimmat nuoret naiset olisivat
kyllin typerät jättämään paikkansa, jos heidän olisi täytynyt antaa
rukkaset työnantajalleen. Ja sitäpaitsi oli Dede sallinut hänen
lähettää veljensä Saksaan, kun Päivänpaiste oli esittänyt hänelle
asian oikeassa valossa.

"Heleijaa!" päätti hän, kun auto pysähtyi hänen hotellinsa edustalle.
"Jos olisin vain tiennyt sen, minkä nyt tiedän, niin olisin kosinut
häntä ensimmäisenä päivänä, kun hän tuli toimistoon. Hänen omien
puheittensa mukaan olisi silloin ollut otollinen hetki. Hän pitää
minusta yhä enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hän minusta pitää,
sitä vähemmän hän uskaltaisi mennä kanssani naimisiin! Mitä nyt tästä
arvelet. Hän on varmaan hieman hassahtava."



19


Vielä kerran eräänä sateisena sunnuntaina viikkojen kuluttua
Päivänpaiste kosi Dedeä. Kuten ensi kerrallakin hän hillitsi itseään,
kunnes kaipaus kävi hänelle ylivoimaiseksi ja pakotti hänet kiitämään
punaisella autollaan Berkeleyhin. Hän jätti auton muutaman talonvälin
päähän ja meni jalan taloon. Mutta Dede oli poissa, kertoi emännän
tytär hänelle ja lisäsi, että hän oli kävelemässä kukkuloilla. Sitä
paitsi kertoi nuori neitonen hänelle, missäpäin Dede luultavammin
käveli.

Päivänpaiste noudatti tytön ohjeita ja oli pian päässyt viimeisten
talojen ohi tien päähän, mistä kukkulain ensimmäiset jyrkät rinteet
alkoivat. Ilma oli kostea tulevasta sateesta, sillä myrsky ei ollut
vielä puhjennut, vaikka yltyvä tuuli ilmaisi, että se oli tulossa.
Niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, ei Dedestä näkynyt vilaustakaan
tasaisilla ruohoisilla kukkuloilla. Oikealla kasvoi notkossa
täysikasvuisia eukalyptuspuita. Täällä oli rätinää ja liikettä,
komeat hoikkarunkoiset puut heiluivat edestakaisin tuulessa ja löivät
oksiaan yhteen. Kun tuulenpuuska tuli, kuului syvä rummuttava, kuin
valtavan harpun synnyttämä ääni, joka voitti kaikki hiljaisemmat
äänet, natinan ja rapinan. Päivänpaiste, joka tunsi Deden, arvasi,
että tämä oli jossakin täällä lehdossa, missä myrskyn vaikutus ilmeni
niin selvästi. Ja hän löysikin Deden vastakkaisen rinteen avoimelta
huipulta, missä tuuli oli rajuimmillaan.

Tavassa, millä Päivänpaiste kosi, oli jotakin yksitoikkoista, vaikkei
ikävystyttävää. Hän ei kyennyt kiertelemään eikä punnitsemaan
askeleitaan, vaan oli suora ja myrskyinen kuin vihuri itse. Hänellä
ei ollut aikaa edes tervehtiä tai pyytää anteeksi.

"Sama juttu taas", sanoi hän. "Rakastan teitä ja tulin pyytämään
teitä omakseni. Teidän täytyy tulla vaimokseni, Dede, sillä mitä
enemmän sitä mietin, sitä varmemmaksi tulen siitä, että teidän
mieltymyksenne minuun ei ole noita tavallisia. Ettekö te rohkene
sanoa, ettei se ole totta; vai rohkenetteko?"

Hän oli kätellyt Dedeä samalla kuin oli alkanut puhua ja piti yhä
vielä hänen kättään omassaan. Kun Dede ei vastannut, tunsi hän
Päivänpaisteen hiljaa, mutta hellittämättä, puristavan kättään aivan
kuin vetääkseen hänet luokseen. Tahtomattaan hän puolittain antoi
hänelle periksi, hänen halunsa oli tällä hetkellä voimakkaampi
kuin hänen tahtonsa. Sitten hän äkkiä perääntyi, vaikka salli yhä
Päivänpaisteen pitää kiinni kädestään.

"Ette kai pelkää minua?" kysyi Päivänpaiste.

"En." Dede hymyili surullisesti. "En teitä, vaan itseäni."

"Ette ole niin rohkea kuin minä", ahdisti Päivänpaiste kuultuaan nämä
rohkaisevat sanat.

"Ei, ei", pyysi Dede. "Me emme voi milloinkaan mennä naimisiin,
älkäämme puhuko siis siitä."

"Silloin olen varma siitä, että menetätte vedon." Päivänpaiste oli
miltei iloinen nyt, sillä menestys oli tullut pikemmin kuin hän oli
rohkeimmissa unelmissaankaan uskaltanut toivoa. Dede piti hänestä,
siitä ei ollut epäilystäkään; Dede piti hänestä siksi paljon, että
salli hänen pitää kädestään, siksi paljon, että sieti häntä lähellään.

Dede pudisti päätään.

"Ei, se on mahdotonta. Te menettäisitte vedon."

Ensi kerran juolahti Päivänpaisteen mieleen synkkä epäluulo --
ajatus, joka selitti kaikki.

"Sanokaa, ettehän vain ole salaisesti naimisissa?"

Hänen äänessään ja kasvoissaan ilmenevä kauhu oli liikaa Dedelle, hän
purskahti iloiseen ja välittömään nauruun.

Päivänpaiste tiesi vastauksen ja suuttuneena itseensä hän päätti,
että teko oli tehokkaampi kuin puhe. Hän asettui siis seisomaan
niin, että suojasi Dedeä tuulelta, ja veti hänet lähelleen.
Tavattoman, navakka tuuli puhalsi heidän ympärillään ja rummutti
puidenlatvoja heidän päänsä päällä, ja he vaikenivat kuunnellakseen.
Heidän päälleen putosi liiteleviä lehtiä, ja tuuli toi mukanaan
sadepisaroita. Päivänpaiste katseli alas Dedeä ja hänen hiuksiaan,
joita tuuli heilutteli hänen kasvoilleen, ja Deden läheisyys sai
hänet niin vapisemaan, että Dede huomasi sen kädestä, joka piteli
hänen kättään.

Äkkiä Dede nojasi häneen, taivutti päätään ja painoi sen kevyesti
hänen rintaansa vasten. Ja he seisoivat niin, kun toinen tuulenpuuska
tuli tuoden mukanaan liiteleviä lehtiä ja yksinäisiä sadepisaroita.
Yhtä nopeasti hän jälleen kohotti päätään ja katsoi Päivänpaisteeseen.

"Tiedättekö", sanoi hän, "viime yönä rukoilin teidän puolestanne.
Rukoilin, että joutuisitte häviöön, että menettäisitte kaikki --
kaikki!"

Päivänpaiste tuijotti häneen, kummissaan tästä salaperäisestä
lausunnosta.

"En varmaankaan ymmärrä sitä. Olen aina sanonut, että naiset käyvät
yli ymmärrykseni, ja nyt te puhutte asioista, joita en käsitä.
Te toivotte, että menettäisin kaikki, ja kuitenkin pidätte
minusta -- -- --"

"En ole milloinkaan sitä sanonut."

"Ette uskalla kieltääkään. Niin, kuten sanoin: käy yli ymmärrykseni,
miksi te toivotte minun joutuvan häviöön, kun pidätte minusta. Se on
yhtä käsittämätöntä kuin teidän toinen arvoituksellinen lausuntonne:
mitä enemmän te minusta pidätte, sitä vähemmän haluatte mennä
kanssani naimisiin. Teidän täytyy selittää."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet lähemmäksi itseään,
ja tällä kertaa ei Dede vastustanut. Hänen päänsä oli painuksissa,
eikä Päivänpaiste voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi
vaistomaisesti, että Dede puhuisi suunsa puhtaaksi. Päivänpaiste oli
oppinut äänettömyyden arvon ja odotti. Asiat olivat kehittyneet sille
kannalle, että Deden täytyi sanoa nyt hänelle jotakin. Sen hän tunsi.

"En ole romanttinen", alkoi Dede ja katsoi taas häneen puhuessaan.
"Olisi ehkä parempi minulle, jos olisin. Silloin voisin pettää
itseäni ja olla onneton koko lopun ikääni. Mutta terve järkeni estää
sen. Enkä silti ole rahtustakaan onnellisempi."

"En ole vieläkään entistä viisaampi", sanoi Päivänpaiste turhaan
odotettuaan, että Dede jatkaisi. "Teidän pitää selittää minulle,
ettekä te vielä ole selittänyt mitään. Teidän terve järkenne ja
rukouksenne, että minä joutuisin häviöön, ovat minulle vielä yhtä
käsittämättömät. Pieni nainen, rakastan teitä ja haluan mennä
kanssanne naimisiin. Se on suoraa ja rehellistä ja mutkatonta
puhetta. Tahdotteko tulla vaimokseni?"

Dede pudisti päätään hitaasti. Ja kun hän sitten puhui, näytti hän
vähitellen muuttuvan ankaraksi ja murheelliseksi, ja Päivänpaiste
tiesi, että tämä ankaruus oli suunnattu häneen.

"Sallikaa minun siis selittää ja aivan yhtä suoraan ja selvästi
kuin te olette kosinut." Hän vaikeni aivan kuin miettiäkseen miten
alkaisi. "Te olette rehellinen ja vilpitön. Haluatteko, että minä
olen rehellinen ja vilpitön, vaikka naisten ei luulla osaavan sitä
olla? -- haluatteko, että sanon teille sellaista, mikä tulee teitä
loukkaamaan? -- että teen tunnustuksia, joita häpeän? -- että
käyttäydyn tavalla, jota miehet pitävät epänaisellisena?"

Käsivarsi, jonka Päivänpaiste oli kietonut Deden ympärille, puristi
rohkaisevasti, mutta hän ei puhunut.

"Tahtoisin mielelläni tulla vaimoksenne, mutta minä pelkään. Olen
samalla kertaa ylpeä ja nöyrä sen johdosta, että teidänlaisenne mies
on rakastunut minuun. Mutta teillä on liian paljon rahaa. Siihen
minun terve järkeni kompastuu. Vaikka menisimmekin naimisiin, ette te
voisi milloinkaan olla minun mieheni -- rakastajani ja aviomieheni.
Te olisitte rahojenne orja. Tiedän olevani hupsu nainen, mutta minä
vaadin mieheni itselleni. Te ette olisi vapaa. Rahanne pitävät
teidät orjanaan, anastavat aikanne, ajatuksenne, tarmonne, kaikki,
pakottavat teidät menemään sinne ja tänne, tekemään tämän ja tuon.
Käsitättekö? Ehkä se on pelkkää houkkamaisuutta, mutta minä tunnen,
että voin rakastaa paljon, antaa paljon -- antaa kaikki, ja vaikka en
vastalahjaksi vaadi kaikkea, niin vaadin paljon paljon enemmän kuin
te rahoiltanne voisitte minulle antaa.

"Ja rahanne turmelevat teidät; ne tekevät teidät yhä
epämiellyttävämmäksi. En häpeä sanoa, että rakastan teitä, koska en
milloinkaan aio mennä kanssanne naimisiin. Ja minä rakastin teitä
paljon ennen kuin ollenkaan tunsinkaan teitä, kun olitte vasta tullut
Alaskasta ja minä tulin konttoriin. Te olitte minun sankarini. Te
olitte kultamaiden Päivänpaiste, rohkea erämies ja kullankaivaja. Ja
te näytitte siltä. En käsittänyt kuinka kukaan nainen saattoi nähdä
teidät rakastumatta teihin -- silloin. Mutta te ette näytä siltä nyt.

"Suokaa anteeksi, että loukkaan teitä. Te halusitte suoraa puhetta,
ja minä puhun teille suoraan. Kaikki nämä viime vuodet te olette
elänyt luonnottomasti. Te, ulkoilmaihminen, olette sulkeutunut
kaupunkeihin. Te ette ole lainkaan sama mies, ja rahanne turmelevat
teidät. Teihin on vähitellen tullut jotakin muuta, jotakin, joka ei
ole niin tervettä, niin tahratonta, niin kunnollista. Rahanne ja
elämäntapanne ovat sen saaneet aikaan. Te olette lihonut, eikä se
ole tervettä lihomista. Tiedän, että olette minua kohtaan hyvä ja
sydämellinen, mutta te ette ole kaikkia kohtaan hyvä ja sydämellinen,
niinkuin olitte silloin. Te olette muuttunut tylyksi ja julmaksi. Ja
minä tiedän. Ottakaa huomioon, että olen tarkastellut teitä kuusi
päivää viikossa kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen; ja minä
tiedän teistä enemmän kuin te minusta. Julmuus ei ole ainoastaan
sydämessänne ja ajatuksissanne, vaan se on kasvoissannekin. Se on
piirtänyt viivansa kasvoihinne. Olen nähnyt niiden ilmaantuvan ja
syvenevän. Rahanne ja elämä, jota se pakottaa teidät viettämään,
ovat kaiken tämän alku. Te olette raaistunut ja mennyt alaspäin. Ja
tämä kehitys voi vain jatkua edelleen, kunnes olette auttamattomasti
rappiolla. -- -- --"

Päivänpaiste koetti keskeyttää, mutta Dede ehkäisi hänet, ja hänen
äänensä vapisi.

"Ei, ei, antakaa minun puhua loppuun. En ole tehnyt muuta kuin
miettinyt, miettinyt, miettinyt kaikki nämä kuukaudet siitä lähtien
kun aloimme yhdessä ratsastaa, ja kun nyt olen alkanut puhua, niin
puhun kaikki mitä minulla on mielessäni. Rakastan teitä, mutta en
voi mennä kanssanne naimisiin ja raiskata rakkauttani. Te olette
muuttumassa sellaiseksi, että minun lopulta täytyy halveksia teitä.
Te ette voi sitä auttaa. Enemmän kuin te voitte minua rakastaa, te
rakastatte liikepeliä. Nämä liikeasiat, jotka ovat kaikki vallan
tarpeettomia, sillä te olette jo rikas, vaativat teidät kokonaan.
Väliin ajattelin, että olisi helpompaa jakaa teidät toisen naisen
kanssa kuin jakaa teidät liikeasioiden kanssa. Omistaisinhan edes
puolet teistä. Mutta liikeasiat eivät anasta teistä vain puolta, vaan
yhdeksän kymmenesosaa tai yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa.

"Muistakaa, ettei avioliiton tarkoitus minulle ole se, että saisin
miehen rahat käytettäväkseni. Minä tahdon miehen. Te sanotte, että te
tahdotte _minut_. Ja otaksukaa, että minä suostuisin, mutta antaisin
teille vain yhden sadasosan itsestäni. Otaksukaa, että elämässäni
olisi jotakin muuta, joka anastaisi toiset yhdeksänkymmentäyhdeksän
sadasosaa ja joka sitäpaitsi turmelisi vartaloni, muodostaisi pussit
silmieni alle ja vanhuudenrypyt silmäkulmiini ja rumentaisi ruumiini
ja sieluni? Tyytyisittekö tähän yhteen sadasosaan minusta? Kuitenkaan
te ette tarjoa minulle sen enempää? Kummeksitteko, etten tahdo tulla
vaimoksenne -- etten voi?"

Päivänpaiste odotti nähdäkseen, oliko hän jo lopettanut, ja hän
jatkoi vielä:

"Se ei johdu siitä, että minä olen itsekäs. Onhan rakkaus etupäässä
antamista eikä ottamista. Mutta minä näen niin selvästi, etten
kaikella antamisellani tekisi teille mitään hyvää. Te olette kuin
sairas mies. Te ette pelaa liikepeliä kuten muut miehet. Te pelaatte
sitä sydämellänne ja sielullanne ja koko olemuksellanne. Huolimatta
siitä, mitä te uskotte ja aiotte, olisi vaimo teille vain lyhyt
ajanviete. Teillä on tuo mainio Bob, joka talliin suljettuna on
menehtyä. Te ostaisitte minulle kauniin asunnon ja jättäisitte
minut siihen ikävöimään, kunnes joutuisin pois suunniltani, tai
itkemään silmäni puhki avuttomuudessani ja kykenemättömyydessäni
teitä pelastamaan. Liikehuolet kalvaisivat teitä ja pitäisivät
teitä koko ajan vallassaan. Te pelaatte liikepeliä niinkuin olette
pelannut kaikkea muutakin, niinkuin te Alaskassa pelasitte uhkapeliä
matkoillanne. Ei kukaan voinut taivaltaa niin nopeasti ja kauas,
tehdä työtä niin ankarasti ja kestävästi. Teitä ei pidättänyt mikään;
te panitte kaikki mitä omistitte jokaiseen uuteen yritykseen -- -- --"

"Rajana on taivas", mutisi Päivänpaiste vahvistukseksi. "Mutta jos te
vain tahtoisitte siten olla rakastaja -- aviomiehenä -- --"

Hänen äänensä petti, ja hänen kosteille poskilleen kohosi puna, kun
hän loi alas katseensa Päivänpaisteen katseen edessä.

"Ja nyt en sano enää sanaakaan", lisäsi hän. "Olen pitänyt aika
saarnan."

Hän nojasi nyt teeskentelemättä ja avoimesti Päivänpaisteen
käsivarteen, eikä kumpikaan tuntenut tuulta, joka puhalsi yhä
navakammin. Rankkasade ei ollut vielä tullut, mutta vähänväliä toi
tuulenpuuska mukanaan usvankaltaista sadetta. Päivänpaiste oli
hämillään eikä koettanut sitä peittää, ja hän oli vielä hämillään,
kun alkoi puhua.

"Olen hämilläni. Olen nolattu, neiti Mason -- tai Dede, koska
mielelläni puhuttelen teitä sillä nimellä. En voi olla myöntämättä,
että siinä, mitä sanotte, on paljon perää. Kuten sen käsitin, on
loppupäätelmänne se, että te tulisitte vaimokseni, jollei minulla
olisi senttiäkään ja jollen olisi lihonut. -- Ei, ei, en laske
leikkiä. Se on vain minun tapani iskeä asian ytimeen. Jollei minulla
olisi senttiäkään ja jos viettäisin terveellistä elämää ilman muuta
päämäärää kuin saada rakastaa teitä ja olla miehenne, sen sijaan
että nyt olen korviin saakka hautautunut liikeasioihin -- niin te
tulisitte vaimokseni.

"Tämä on kaikki selvempää kuin painettu sana. Te olette
tarkkanäköisempi ja johdonmukaisempi kuin milloinkaan aavistinkaan.
Te olette hiukan avannut silmiäni. Mutta minä olen kiinni. Mitä voin
tehdä? Liikeasiani ovat orjuuttaneet minut. Olen sidottu käsistä
ja jaloista enkä voi irtautua ja vaeltaa vihreillä kedoilla. Olen
kuin mies, joka sai karhua hännästä kiinni. En voi irtautua; ja
minä rakastan teitä ja minun täytyy irtautua, ennenkuin saan teidät
vaimokseni.

"En tiedä mitä tekisin, mutta jotakin täytyy varmaankin tapahtua. En
voi luopua teistä. En voi. Enkä aio luopua teistä. Liikeasiat ovat
sittenkin vähempiarvoiset. Liikeasiat eivät milloinkaan pidä minua
öisin hereillä.

"Ette jättänyt minulle mitään mahdollisuutta väittää vastaan.
Tiedän, etten ole sama mies kuin silloin, kun tulin Alaskasta. En
pystyisi taivaltamaan koirien kanssa niinkuin ennen. Lihakseni ovat
veltostuneet ja mieleni on kovettunut. Ennen kunnioitin ihmisiä.
Nyt heitä halveksin. Olen elänyt koko ikäni ulkosalla ja myönnän
että olen ulkoilmaihminen. Minulla on Glen Ellenissä kaunein pieni
maatila, minkä milloinkaan olette nähnyt. Se on sielläpäin, missä
minulla on tuo arvoton tiilitehdas. Muistatte kirjeenvaihdon asiasta.
Näin vain kerran tuon maatilan ja miellyin siihen niin, että
sittemmin ostin sen. Ratsastin pitkin kukkuloita ja olin onnellinen
kuin koulupoika lomalla. Olisin parempi ihminen, jos asuisin maalla.
Kaupunkielämä ei tee minua paremmaksi. Siinä olette aivan oikeassa.
Tiedän sen. Mutta otaksukaa, että rukouksenne täytettäisiin ja
minä menettäisin kaikki ja minun olisi pakko ansaita elatukseni
päivätyöllä."

Dede ei vastannut, vaikka koko hänen ruumiinsa tuntui vaativan häntä
myöntämään.

"Otaksukaa, ettei minulla olisi mitään muuta kuin tuo pieni maatila
ja että minä tyytyisin kasvattamaan muutamia kananpoikia ja maata
muokkaamalla hankkimaan elatukseni -- tulisitteko silloin vaimokseni,
Dede?"

"Miksi en, saisimmehan silloin olla koko ajan yhdessä!" sanoi Dede.

"Mutta minun täytyisi silloin tällöin mennä kyntämään", varoitti
Päivänpaiste, "tai kaupunkiin hankkimaan ruokaa."

"Mutta siellä ei olisi konttoria, eikä tarvitsisi nähdä alinomaa
ihmisiä. Mutta tämä on kaikki mieletöntä ja mahdotonta, ja meidän
täytyy lähteä, jos mielimme välttää sadetta."

Heidän kulkiessaan puiden lomitse, ennenkuin he alkoivat laskeutua
alas kukkulan rinnettä, tuli hetki, jolloin Päivänpaiste olisi
saattanut painaa Deden syliinsä ja suudella häntä. Mutta uudet
ajatukset, jotka Dede oli hänessä herättänyt, täyttivät hänen
mielensä niin, ettei hän älynnyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän
tarttui vain Dedeä käsivarteen ja auttoi häntä epätasaisella polulla.

"Glen Ellenissä on hyvin kaunista", sanoi hän miettiväisenä. "Toivon,
että voisitte nähdä sen."

Heidän ennätettyään eukalyptuslehdon reunaan ehdotti Päivänpaiste,
että he eroaisivat siinä.

"Olemme lähellä asuntoanne ja ihmiset juoruavat."

Mutta Dede tahtoi häntä saattamaan asunnolleen saakka.

"En voi pyytää teitä sisään", sanoi hän ojentaen kätensä rappusten
edessä.

Tuuli humisi kovasti säännöllisin väliajoin, mutta sade yhä viipyi.

"Tiedättekö", sanoi Päivänpaiste, "kun otan kaikki lukuun, niin tämä
on elämäni onnellisin päivä". Hän otti hatun päästään, ja tuuli
heilutti hänen mustaa tukkaansa, kun hän juhlallisena jatkoi: "Ja
olen kiitollinen Jumalalle tai sille, olkoon hän sitten kuka tahansa,
joka on vastuunalainen teidän olemassaolostanne maan päällä. Sillä
te pidätte minusta paljon. On ollut suuri ilo minulle saada kuulla
teidän sanovan sen tänään minulle. Se on -- --" Hän jätti lauseensa
kesken, ja hänen kasvonsa saivat tutun, omituisen ilmeen, kun hän
kuiskasi: "Dede, Dede, meidän täytyy mennä naimisiin. Se on ainoa
keino, ja luottakaa onneen, että kaikki käy hyvin."

Kyynelet olivat taas vähällä nousta Deden silmiin, kun hän pudisti
päätään, kääntyi ja nousi portaita ylös.



20


Kun lauttauslaitos alkoi toimia ja Oaklandin ja San Franciscon
väliseen matkaan tarvittava aika oli lyhentynyt puoleksi, olivat
Päivänpaisteen hirvittävät menot voineet vähentyä. Mutta ne eivät
todella vähentyneet, sillä hän ryhtyi heti muihin yrityksiin.
Hän myi tuhansittain tontteja, tuhansia koteja oli rakennettu ja
parhaillaan rakennettiin. Niinikään hän myi tehtaanpaikkoja ja
liiketalojen tontteja Oaklandin keskuksesta. Tästä oli seurauksena,
että Päivänpaisteen maa-alueiden arvo varmasti kohosi. Mutta kuten
ennenkin oli hänellä suurenmoiset suunnitelmat. Hän oli jo alkanut
lainata pankeilta. Suuret voitot, mitkä hän sai myymällä maata, hän
heti käytti uusiin maaostoihin; ja sen sijaan että olisi maksanut
entiset lainat, hän hankki uusia. Hän käytti Oaklandissa samaa
menettelytapaa, mitä oli käyttänyt Dawson Cityssä; mutta hän teki
sen tietäen, että nyt oli kysymys varmasta liikeyrityksestä eikä
epävarmasta kullankaivusta.

Pienessä muodossa muut miehet seurasivat hänen esimerkkiään, ostivat
ja myivät maata ja hyötyivät hänen parannuksistaan. Mutta tämä ei
ollut mitään odottamatonta, ja heidän ansaitsemansa pienet omaisuudet
eivät Päivänpaistetta harmittaneet. Oli kuitenkin yksi poikkeus.
Simon Dolliverilla, jolla oli rahaa sekä ymmärrystä ja rohkeutta
käyttää sitä, näytti olevan hyvät toiveet koota monta miljoonaa
Päivänpaisteen kustannuksella. Dolliver noudatti Päivänpaisteen
menettelytapaa, toimi nopeasti ja täsmällisesti ja käytti voittonsa
heti uusiin ostoihin. Useammin kuin kerran oli hän Päivänpaisteen
tiellä, kun tämä oli ruvennut noudattamaan samaa menettelytapaa kuin
Guggenhammerin liike keksittyään Ophirin.

Päivänpaisteen laivatelakoilla tehtiin ripeää työtä, mutta ne
nielivät suunnattomasti rahaa eikä niitä saatu niin nopeasti
valmiiksi kuin lauttauslaitosta. Rakentamisvaikeudet olivat suuret
ruoppaaminen ja täyttäminen jättiläistyötä. Pelkkään paaluttamiseen
menevä rahaerä ei ollut vähäinen. Keskimäärin tuli jokainen paalu
valmiiksi kiinnitettynä maksamaan kaksikymmentä dollaria kullassa,
ja näitä paaluja tarvittiin tuhansittain. Kaikki saatavissa olevat
täysikasvuiset eukalyptuspuut käytettiin ja suuret lautalliset
mäntypaaluja tuotettiin Pugetin salmen rannoilta.

Päivänpaiste ei tyytynyt raitiotietään varten valmistamaan sähköä
vanhanaikaisella tavalla, voima-asemilla, vaan perusti Sierran
ja Salvadorin voimayhtiön. Tästä tuli heti suurisuuntainen.
Matkallaan vuoristosta se kulki San Joaquin-laakson poikki ja Contra
Costa-kukkulain lävitse. Se saattoi antaa voimaa ja valoa monelle
kauppalalle ja suurehkolle kaupungille; siitä piti saada sekä
katu- että asuntovalaistus. Heti kun sähkölaitosten maanosto
Sierrassa oli pikaisesti päätetty, aloitettiin rakennustyöt.

Ja tähän tapaan työt jatkuivat. Oli tuhansia reikiä, joihin
lakkaamatta täytyi syytää rahaa. Mutta se oli kaikki niin tervettä
ja rehellistä, että Päivänpaiste, joka oli syntynyt pelaajaksi
ja oli selvä- ja kaukonäköinen, ei voinut pelata varovaisesti ja
varmasti. Nyt oli sopiva tilaisuus, ja hän saattoi vain yhdellä
tavalla käyttää sitä hyväkseen: pelaamalla suurta peliä. Eikä
hänen ainoa neuvonantajansakaan, Larry Hegan, joka tunsi kaikki
hänen suunnitelmansa, kehoittanut häntä varovaisuuteen. Päinvastoin
oli Päivänpaisteen pakko hillitä tämän hashish-uneksijan hurjia
näkyjä. Päivänpaiste ei ainoastaan ottanut suuria lainoja pankeilta
ja trustiyhtiöiltä, vaan hänen täytyi sitäpaitsi myydä muutamien
yhtiöitten osakkeita. Hän teki sen kuitenkin vastahakoisesti ja
piti useimmat suuret yrityksensä kokonaan ominaan. Niiden yhtiöiden
joukossa, joihin hän vasten tahtoaan salli ostavan yleisön liittyä,
oli Kultaisen portin telakkayhtiö, Huvipuistoyhtiö, Yhdistynyt
vesiyhtiö, Encinalin laivanrakennusyhtiö ja Sierran ja Salvadorin
voimayhtiö. Kuitenkin jätti hän itselleen ja Heganille niin paljon
osakkeita, että heillä oli määräämisvalta kaikissa näissä yrityksissä.

Hänen suhteensa Dede Masoniin pysyi ennallaan. Vaikka hän viivytteli
käymästä käsiksi siihen omituiseen aivoitukseen, jonka tuo suhde
asetti hänen ratkaistavakseen, kasvoi hänen rakkautensa yhä. Hänen
pelikielellään kuului hänen päätelmänsä: Onni oli antanut hänelle
korttipakan tärkeimmän kortin, ja hän oli vuosikausia halveksinut
sitä. Rakkaus oli se kortti. Rakkaus oli valttikuningas, viides
ässä. Se oli korttien kortti, ja hän aikoi lyödä sen pöytään, pelata
rajaan saakka, kun tuli mahdollisuus siihen. Hän ei vielä voinut
nähdä mitään mahdollisuutta. Nykyinen peli täytyi ensin saattaa
jonkunlaiseen loppuun.

Mutta hän ei voinut aivoistaan karkoittaa muistoa noista
pronssinkarvaisista tohveleista, tuosta väljästä puvusta ja Deden
naisellisesta suloudesta ja notkeudesta kauniissa Berkeleyn
huoneessa. Vielä kerran hän eräänä sateisena sunnuntaina ilmoitti
puhelimella tulonsa. Ja niinkuin oli tapahtunut alinomaa siitä
lähtien kuin mies ensi kerran katsoi naiseen ja sanoi häntä hyväksi,
käytti hän hyväkseen miehekkään pakon sokeaa voimaa naisen salaista
heikkoutta vastaan. Tosin ei Päivänpaisteen tapa ollut pyytää ja
rukoilla. Päinvastoin teki hän mestarillisesti kaiken mitä teki,
mutta hänellä oli kummallinen tapa mielistellä, jota Deden oli
vaikeampi vastustaa kuin nöyrästi pyytävän rakastajan rukouksia.
Heidän kohtauksensa ei päättynyt onnellisesti, sillä suuttuneena
omaan heikkouteensa Dede sanoi:

"Te vaaditte minua koettamaan onnea, menemään kanssanne naimisiin ja
luottamaan siihen, että kaikki käy hyvin. Ja elämä on peliä, sanotte.
No niin, pelatkaamme. Ottakaa raha ja heittäkää se ilmaan. Jos se
putoaa kuvapuoli ylöspäin, niin tulen vaimoksenne. Jollei, niin
teidän on jätettävä minut ainaiseksi rauhaan, ettekä milloinkaan saa
puhua sanaakaan avioliitosta."

Päivänpaisteen silmissä välähti rakkauden ja pelihimon tuli.
Vaistomaisesti hän kohotti kättään ottaakseen taskustaan rahan.
Sitten hänen kätensä pysähtyi ja tuli hänen silmissään sammui.

"Jatkakaa", kehoitti Dede terävästi. "Älkää viivytelkö, tai minä
saatan muuttaa mieleni ja menetätte mahdollisuutenne."

"Pieni nainen." Päivänpaisteen vertaukset olivat humoristisia,
mutta hänen tarkoituksensa oli vakava. Hänen ajatuksensa olivat
juhlalliset kuten hänen äänensäkin. "Pieni nainen, pelaisin koko tien
Luomisesta hamaan Tuomiopäivään, panisin peliin kultaharpun toisen
ihmisen pyhimyssädekehää vastaan, pelaisin vielä Uuden Jerusalemin
kynnyksellä kruunua ja klaavaa penninrahoilla tai faraopeliä
Päärlyporttien takana; mutta olen ikuisesti kadotettu, jos pelaan
rakkaudesta. Rakkaus on minulle siksi tärkeä, etten tahdo heittäytyä
sattuman varaan. Rakkauden täytyy olla varma, ja teidän ja minun
välillä se on varma. Vaikka olisi sata mahdollisuutta yhtä vastaan,
että voittaisin tämän heiton, niin en sittenkään heittäisi."

Keväällä tuli suuri paniikki. Ensimmäisenä varoituksena oli se, että
pankit alkoivat vaatia maksettaviksi lainojaan. Päivänpaiste maksoi
heti ensimmäiset henkilökohtaiset lainansa; sitten hän arvasi, että
tämä osoitti vain miltä suunnalta tuuli rupeaisi puhaltamaan ja
että Yhdysvalloissa kohta riehui tuollainen hirmuinen taloudellinen
myrsky, jollaisista hän oli kuullut puhuttavan. Hän ei aavistanut
miten peloittava juuri tästä myrskystä tulisi. Kuitenkin hän ryhtyi
kaikkiin vallassaan oleviin varokeinoihin eikä epäillyt voivansa sitä
kestää.

Rahamarkkinatkin kiristyivät. Aluksi tekivät muutamat Idän
suurimmista pankkiliikkeistä vararikon, ja kireys levisi, kunnes
jokainen paikkakunnan pankki supisti luotonantoaan. Päivänpaiste oli
pinteessä ja hän oli pinteessä juuri siitä syystä, että hän ensi
kerran pelasi rehellistä liikepeliä. Entiseen aikaan olisi tuollainen
paniikki suurine arvonalennuksineen ollut hänelle kultainen
ansiotilaisuus. Nyt hänen ei auttanut muu kuin pysyä lujana ja kestää
pelin hänelle tuottamat vaarat.

Hän näki selvästi asemansa. Kun pankit vaativat häntä maksamaan
lainansa, niin hän tiesi, että ne olivat pahassa rahapulassa. Mutta
hän oli vielä pahemmassa. Ja hän tiesi, etteivät pankit välittäneet
hänen ylimääräisistä takuistaan, jotka niillä oli hallussaan. Niistä
ei ollut pankeille mitään hyötyä. Kun arvot siten alenivat, ei
ollut mitä myydä. Hänen takuunsa olivat hyvät, erittäin terveet ja
arvokkaat. Mutta ne olivat arvottomat sellaisena aikana, jolloin
lakkaamatta vaadittiin vain rahaa, rahaa, rahaa. Kun pankit
huomasivat hänet paatuneeksi, vaativat ne enemmän takuita, ja kun
rahapula yhä kiristyi, vaativat ne kaksi ja kolme kertaa niin paljon
takuita kuin olivat alkujaan vaatineet.

Toisinaan Päivänpaiste alistui näihin vaatimuksiin, mutta useammin
ei, ja aina hän otteli tuimasti.

Hän taisteli aivan kuin olisi savella vahvistanut hajoamaisillaan
olevaa vallia. Kaikki vallin osat olivat vaarassa luhistua, ja hän
kulki ympäri ja vahvisti alituisesti heikompia paikkoja savella.
Savi oli rahaa, ja sitä käytettiin summa siellä ja summa täällä,
mikäli sitä tarvittiin, mutta ainoastaan kun sitä kipeimmin
tarvittiin. Hänen asemaansa vahvistivat Yerba Buenan lauttayhtiö,
Yhdistetyt katuraitiotiet ja Yhdistetty vesiyhtiö. Vaikka ihmiset
eivät enää ostaneet asunto- ja liiketalo- ja tehtaantontteja,
täytyi heidän kulkea hänen raitiovaunuissaan ja lauttausveneissään
ja käyttää hänen vettään. Kun koko liikemaailma kipeästi kaipasi
rahaa ja oli sen puutteessa joutua häviöön, virtasi joka kuukauden
ensimmäisenä päivänä monta tuhatta dollaria vesijohtomaksuina hänen
kassakirstuihinsa, ja raitioteiltä ja lautalta tuli joka päivä
kymmenentuhatta dollaria hopea- ja nikkelilanteissa.

Rahaa ennen kaikkea tarvittiin, ja kaikki olisi ollut hyvin, jos hän
olisi saanut käyttää kaikki rahat säännöllisistä tulolähteistään.
Asiain näin ollen hän sai lakkaamatta taistella voidakseen pitää
osan niistä. Parannustyöt lakkautettiin ja vain ehdottomasti
välttämättömät korjaukset suoritettiin. Tuimimmin täytyi hänen otella
voidakseen suorittaa juoksevat menot, eikä tämä taistelu milloinkaan
päättynyt. Pakko hankkia velkaa ja säästää ahdisti häntä lakkaamatta.
Hän kiristi suurhankkijoita ja säästi konttorihenkilökunnan
palkoissa ja postimerkkikuluissakin. Kun hänen alijohtajansa ja
osastopäällikkönsä saivat aikaan ihmeitä menojen vähentämisessä,
vaati hän enemmän. Kun he toivottomina vääntelivät käsiään, osoitti
hän heille, miten voitiin saada enemmän aikaan.

"Te saatte kahdeksantuhatta dollaria vuodessa", sanoi hän
Matthewsonille. "Teillä on parempi palkka kuin milloinkaan ennen
elämässänne. Teidän menestyksenne riippuu minun menestyksestäni.
Teidänkin on kestettävä osanne jännityksestä ja tappionuhasta. Teillä
on luottoa kaupungilla. Käyttäkää sitä. Tehkää velkaa teurastajalle
ja leipurille ja kaikille muillekin. Ymmärrättekö? Te saatte nyt
suunnilleen kuusisataakuusikymmentä dollaria kuukaudessa. Minä
vaadin nämä rahat. Tästä lähtien alennetaan jokaisen palkka sadaksi
dollariksi. Minä korvaan teille tappionne, kun myrsky on ohitse."

Kun he kaksi viikkoa myöhemmin tarkastelivat palkkauslistaa, sanoi
Päivänpaiste:

"Matthewson, kuka on kirjanpitäjä Rogers? Sisarenpoikanneko? Niinpä
arvelinkin. Hän saa kahdeksankymmentäviisi dollaria kuukaudessa.
Saakoon hän tästä lähtien kolmekymmentäviisi. Nuo viisikymmentä minä
lainaan."

"Mahdotonta!" huudahti Matthewson. "Hän tuskin tulee toimeen
nykyisellä palkallaan, ja hänellä on vaimo ja kaksi lasta."

Päivänpaiste keskeytti hänet kirouksella.

"Ei voi! Mahdotonta! Mitä helvettiä luulette minun tekevän?
Luuletteko minun kustantavan heikkomielisten kotia? Luuletteko minun
ruokkivan ja vaatettavan idiootteja, jotka eivät kykene pitämään
huolta itsestään? En ikinä. Minä olen nyt pinteessä, ja nyt täytyy
jokaisen, joka tekee minulle työtä, olla pinteessä. Minä en halua
mitään kauniinilman lintuja istumassa konttorini nojatuoleilla. Nyt
on ruma ilma, kirotun ruma ilma, ja heidän on kärsittävä siitä kuten
minunkin. Oaklandissa on juuri nyt kymmenentuhatta ihmistä työtönnä
ja San Franciscossa kuusikymmentätuhatta. Sisarenpoikanne ja kaikki
muut saavat tehdä niinkuin juuri sanoin tai suoria tiehensä. Jos joku
heistä joutuu rahattomaksi, niin auttakaa te heitä luotollanne. Ja
alentakaa kaikki palkat samaan tapaan. Olen pitänyt huolta monesta
tuhannesta ihmisestä, joiden täytyy nyt jonkun aikaa itse pitää
huolta itsestään."

"Te sanotte, että on hankittava uusi suodatin", sanoi hän
vesijohtolaitospäällikölleen. "Saammehan nähdä. Juokoot Oaklandin
asukkaat vaihteeksi mutaa. Siitä he oppivat pitämään arvossa hyvää
vettä. Keskeyttäkää työt. Erottakaa työmiehet. Peruuttakaa tilaukset.
Sopimuksentekijät antavat haasteen? Antakoot vain."

Ja Wilkinsonille:

"Poistakaa lauttauslaitosten viimeinen kulkuvuoro. Soutakoon yleisö
ja tulkoon varhain kotiin vaimojensa luo. Ja poistakaa viimeinen
raitiovaunu, joka liittyy 12,45 Twentysecondiin ja Hastingsiin
tulevaan veneeseen. En voi kuljettaa sitä parin kolmen matkustajan
takia. Tulkoot aikaisemmassa veneessä kotiin tai kävelkööt. Nyt ei
ole aikaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Poistakaa samalla muutamia
raitiovaunuja, jotka kulkevat vilkkaimpaan liikeaikaan."

Ja toiselle johtajalle, jota alituiset menojensupistusvaatimukset
tuskastuttivat:

"Sanotte, ettette voi tehdä sitä ettekä voi tehdä tätä. Näytän teille
viimeiset esimerkit tässä suhteessa. Onko teidän pakko alistua?
Hyvä, jos ajattelette niin. En ole milloinkaan tavannut miestä, joka
olisi ollut niin pahassa rahapulassa kuin minä nyt. Ja jos joku
luulee, etten tule toimeen ilman häntä, niin näytän hänelle viimeisen
esimerkin ja annan hänelle lähtöpassit."

Ja tähän tapaan hän taisteli ja pakotti ja uhmaili ja vieläpä
mielistelikin saadakseen muut taipumaan tahtoonsa. Se oli taistelua,
taistelua, taistelua ilman pysähdystä aamusta iltaan. Hänen
yksityiskonttorissaan oli joka päivä tungosta. Kaikki tulivat
häntä tapaamaan tai saivat määräyksen tulla. Milloin julisti hän
toivehikkaan mielipiteensä paniikista, milloin kertoi hupaisen
jutun, keskusteli vakavasti liikeasioista tai vaati jotakuta suoraan
hyväksymään jonkun toimenpiteen tai jättämään paikkansa. Eikä ollut
ketään, joka olisi häntä tukenut ja rauhoittanut. Hänen täytyi
pakottaa, pakottaa, pakottaa ja hän yksin pystyi siihen. Ja tätä
jatkui päivästä päivään; koko liikemaailma huojui hänen ympärillään,
ja liike toisensa perästä teki vararikon.

"Kaikki hyvin, ukkoseni", sanoi hän joka aamu Heganille, ja samoja
iloisia sanoja hän toisti päivät päästään paitsi silloin, kun hänen
täytyi kuumimmin otella taivuttaakseen ihmiset ja asiat tahtonsa
mukaan.

Kello kahdeksalta hän oli joka aamu konttorissaan. Kello kymmeneltä
hän läksi autollaan pankkeihin. Ja tavallisesti oli hänellä vaunussa
mukanaan nuo kymmenentuhatta dollaria taikka enemmän, jotka hänen
lauttansa ja raitiotiensä olivat edellisenä päivänä ansainneet. Nämä
olivat liikepadon heikoimpia kohtia varten. Ja toisen pankinjohtajan
kanssa toisensa perästä hän esitti samantapaisia kohtauksia. He
olivat kaikki pelon lamauttamia, siksi hän ennen kaikkea esitti
mahtavan ja elinvoimaisen optimistin osaa. Ajat olivat jo paranemaan
päin. Tietysti olivat. Merkit olivat jo ilmassa. Täytyi vain
kestää vielä jonkun aikaa. Siinä kaikki. Idässä oli jo runsaammin
rahaa liikkeessä. Katsokaa kaupanhierontaa Wall Streetillä viime
vuorokauden aikana. Siitä näki, mistä päin tuuli alkoi puhaltaa. Eikö
Ryan ollut sanonut niin ja niin? Ja eikö kerrottu, että Morgan aikoi
tehdä sen ja sen?

Mitä häneen itseensä tuli, niin eivätkö tulot raitiotieltä yhä
lisääntyneet? Paniikista huolimatta muutti Oaklandiin yhä enemmän
väkeä. Ja maata alettiin taas ostaa. Hän oli myynyt tuhansia
eekkereitä maata esikaupungeistaan. Luonnollisesti se oli uhraus,
mutta se vähentäisi jännitystä ja rohkaisisi pelkureita. Pelkurit --
nepä juuri saivatkin häiriötä aikaan. Jollei olisi ollut pelkureita,
niin ei olisi ollut paniikkiakaan. Idän rengas hieroi nyt hänen
kanssaan kauppoja ottaakseen haltuunsa osake-enemmistön Sierran ja
Salvadorin voimayhtiössä.

Ja ellei iloinen keskustelu auttanut, vaan Päivänpaisteen täytyi
rukoilla ja pyytää, tai jos pankit osoittautuivat taipumattomiksi,
muutti hän menettelytapaa. Jos he saattoivat uhmailla, niin saattoi
hänkin uhmailla. Jos palvelus, jota hän pyysi, kiellettiin, osasi hän
vaatia. Ja kun tuli avoin ja kaunistelematon taistelu kysymykseen,
osasi hän kyllä pitää puoliaan.

Mutta hän tiesi myöskin, milloin ja miten tuli taipua. Kun hän näki,
että valli jollakin kohtaa oli auttamattomasti luhistumaisillaan,
paikkasi hän sen rahalla, jota sai kolmesta tuottavasta yhtiöstään.
Jos pankit sortuivat, sortui hänkin. Kaikki riippui siitä, kestivätkö
ne. Jos ne tekivät vararikon ja kaikki hänen arvopaperinsa, jotka
niillä oli hallussaan, joutuisivat sekasortoisille markkinoille, oli
se hänenkin loppunsa. Ja kun aika kului, sattui joskus, että hän
päivittäisen rahaerän lisäksi kuljetti punaisessa autossaan varmimpia
arvopapereitaan, nimittäin Lauttausyhtiön, Vesijohtoyhtiön ja
Yhtyneiden raitioteiden osakkeita. Mutta sen hän teki vastahakoisesti
ja taistellen tuuma tuumalta.

Merchant Antonio-pankin johtajalle, joka väitti, että pankkiin
tuotiin niin paljon muita papereita, hän sanoi:

"Ne ovat vähäpätöisiä liikeyrityksiä. Tehkööt ne vararikon. Hyödytte
enemmän, jos autatte minua. Minä olen liian voimakas joutuakseni
häviöön. Te voisitte vain saattaa minut pulaan ja joutuisitte itse
rettelöihin. Antakaa pikku liikkeitten tehdä vararikkoja minä autan
teitä siinä."

Ja tänä liikesekasorron aikana Päivänpaiste järjesti Simon Dolliverin
asiat ja sai aikaan, että tämä kilpailija teki täydellisen vararikon.
Golden Gate National oli Dolliverin päävarustus, ja tämän laitoksen
johtajalle Päivänpaiste sanoi:

"Te olette nyt joutunut kovaan ahdinkoon, sillä Dolliver on käyttänyt
teitä ja minua hyväkseen koko ajan. Se ei käy päinsä. Te kuulette, se
ei käy päinsä. Dolliver ei voisi hankkia teille yhtätoista dollaria
pelastaakseen teidät. Minä annan teille neljän päivän nikkelilantit
raitioteiltä -- siitä tulee neljäkymmentätuhatta dollaria. Ja
kuukauden kuudentena päivänä te saatte kaksikymmentätuhatta lisää
Vesijohtoyhtiöstä." Hän kohautti olkapäitään. "Hyväksykää tai
hylätkää. Ne ovat minun sanani."

"Minä olen kaikkiruokainen, en halveksi mitään tarjona olevaa
ruokaa", selitti Päivänpaiste sinä iltapäivänä Heganille; ja Simon
Dolliver vaelsi samaa tietä kuin muutkin onnettomat tässä suuressa
paniikissa, jossa oli paljon papereita ja vähän rahaa.

Päivänpaisteen keinot ja neuvot olivat hämmästyttävät. Ei ollut
mitään niin suurta eikä pientä, jota hänen kirkkaat silmänsä
eivät olisi keksineet. Jännitys, jossa hän eli, oli hirveä. Hän
ei syönyt enää väliateriaa. Päivät olivat liian lyhyet, ja hänen
yhdeksän tuntiansa olivat täynnä puuhaa ja hänen konttorinsa täynnä
väkeä. Kun työpäivä oli päättynyt, oli hän lopen uuvuksissa, ja
hillittömämmin kuin milloinkaan ennen hän etsi unohdusta alkoholista.
Hän ajoi suoraan hotelliinsa ja meni suoraan huoneisiinsa, mihin
hänelle heti tuotiin päivän ensimmäinen martini. Päivällisellä
olivat hänen aivonsa jo hyvin tylstyneet ja paniikki oli unohtunut.
Maata mennessä, jolloin hän vielä joi skotlantilaista whiskyä, hän
oli juovuksissa -- ei rajusti eikä meluavasti juovuksissa eikä
tolkuttomana, vaan suloisessa tylsyydentilassa.

Seuraavana aamuna hän heräsi huulet ja suu kuivina ja päässä
raskauden tunne. Mutta se hävisi pian. Kello kahdeksan hän oli
konttoripöytänsä ääressä taisteluvalmiina, kello kymmeneltä hän
lähti kierrokselleen pankkeihin ja tämän jälkeen hän keskeytymättä
iltaan saakka selvitteli teollisuuden, rahamaailman ja ihmisluonnon
sotkuisia johtolankoja. Ja illalla hän palasi hotelliin
martinicocktailien ja skotlantilaisen whiskyn ääreen, ja tällainen
oli hänen päiväjärjestyksensä päivästä päivään, kunnes päivät
kertyivät viikoiksi.



21


Vaikka Päivänpaiste toverien seurassa esiintyi rohkeana ja
väsymättömänä, tarmoa ja elinvoimaa uhkuvana, oli hän sielunsa
syvyydessä hyvin väsynyt mies. Ja toisinaan, kun hän oli väkijuomien
huumaamana, oli hänen järkensä kirkkaampi kuin hänen selvänä
ollessaan, kuten esimerkiksi eräänä yönä, kun hän istui vuoteensa
laidalla kenkä kädessään ja mietti Deden sanoja, ettei hän voinut
nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan. Yhä pitäen
kenkää kädessään hän katseli jouhisuitsia seinillä. Sitten hän kenkä
kädessään nousi ja rupesi niitä laskemaan ja meni kahteen muuhunkin
huoneeseensa voidakseen laskea kaikki. Sitten hän palasi vuoteelleen
ja sanoi juhlallisesti kengälleen:

"Pieni nainen on oikeassa. Vain yksi vuode kerrallaan.
Sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia, enkä yhdelläkään niistä
tee mitään. Yhdet suitset kerrallaan! En voi ratsastaa yhdelläkään
hevosella. Vanha Bob raukka. Olisi parasta lähettää sinut laitumelle.
Kolmekymmentä miljoonaa dollaria ja sata miljoonaa tai ei mitään
tulossa, ja mitä hyötyä on minulle siitä? On paljon sellaista, mitä
rahalla ei voi ostaa. En voi ostaa tuota pientä naista. Mitä hyötyä
on kolmestakymmenestä miljoonasta, kun minuun ei mahdu enempää
kuin puolisen litraa cocktaileja päivässä. Olisi eri asia, jos
minulla olisi sadan litran cocktailjano. Mutta yksi puoli litraa --
vaivainen puolikas litraa! Minä, kolmenkymmenen miljoonan omistaja,
olen joka päivä enemmän orjuutettu kuin kaksitoista miestä, jotka
ovat minulla työssä, ja ainoa palkkani on kaksi ateriaa, jotka
eivät maistu hyvälle, vuode, puoli litraa martini-cocktaileja ja
sata neljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia seinillä." Hän tuijotti
synkkänä ympärilleen. "Herra Kenkä, olen suuttunut."

Paljon pahempi kuin hillitty, säännöllinen juomari, on yksinjuoja,
ja sellaiseksi oli Päivänpaiste kehittymässä. Hän joi enää harvoin
seurassa, mutta sen sijaan omassa huoneessaan, itsekseen. Palattuaan
väsyneenä joka päivän keskeytymättömien ponnistusten perästä hän
huumasi itsensä uneen, tietäen, että hän aamulla heräisi kuivin ja
polttavin suin ja toistaisi saman päiväjärjestyksen.

Mutta tilanne ei selvinnytkään yhtä joustavasti kuin ennen. Rahaa ei
ollut liikkeellä, vaikka Päivänpaisteen ja kaikkien muiden lehtien
tilapäinen lukija olisi voinut tehdä vain sen johtopäätöksen, että
kireä raha-aika jo oli ohi ja että paniikki kuului menneisyyteen.
Kaikki julkiset lausunnot olivat toivehikkaita ja iloisia, mutta
yksityisesti moni näiden lausuntojen antajista oli hyvinkin ahtaalla.
Kohtaukset Päivänpaisteen yksityiskonttorissa ja hänen johtajiensa
neuvottelukokoukset olisivat kumonneet hänen sanomalehtiensä
pääartikkelit, kuten esimerkiksi silloin, kun hän sanoi Sierran ja
Salvadorin voimayhtiön, Yhdistetyn vesiyhtiön ja muutamien muiden
osakeyhtiöitten suurille osakkeenomistajille:

"Teidän täytyy ponnistaa. Teillä on hyvät osakkeet, mutta teidän
täytyy tehdä uhrauksia saadaksenne pitää ne. Ei kannata pitää koreita
puheita kireästä ajasta. Enkö minä muka tiedä, että nyt on kovat ajat
käsissä? Olettehan te juuri siitä syystä täällä. Kuten jo ennemmin
sanoin, teidän täytyy ponnistaa. Minulla on osake-enemmistö, ja
asiat ovat sillä kannalla, että on yhdyttävä verottamaan osakkeita.
On tehtävä joko se tai vararikko. Pienet osakkeenomistajat voivat
mennä menojaan, mutta te suuret ette voi. Tämä laiva ei vajoa niin
kauan kuin te olette siinä mukana. Mutta jos te jätätte sen, niin
te varmasti vajoatte pohjaan, ennenkuin ennätätte rannalle. Tähän
verotukseen on suostuttava, siinä kaikki."

Suurilla tukkuliikkeenomistajilla, hänen hotelliensa hankkijoilla
ja kaikilla niillä, jotka lakkaamatta vaativat maksua, oli kuumat
puolituntisensa hänen kanssaan. Hän kutsui heidät konttoriinsa ja
selvitteli heille viimeisiä esimerkkejä siitä, mitä voidaan saada
aikaan, kun kovalle ottaa.

"Kautta Jumalan, teidän täytyy tukea minua!" sanoi hän heille. "Jos
te luulette, että nyt on kysymyksessä pieni hupainen whistipeli ja
että te voitte sen lopettaa ja mennä kotiin milloin haluatte, niin
te suuresti erehdytte. Watkins, te huomautitte muutama minuutti
sitten, ettette voi kestää sitä. Nyt sanon minä teille jotakin. Te
kestätte, sillä hyvä. Teidän täytyy yhä edelleenkin hankkia minulle
mitä tarvitsen ja ottaa paperini, kunnes rahapula on ohitse. Miten
te siitä selviätte, on teidän asianne eikä minun. Muistatteko mitä
tein Klinknerille ja Altamont Trust yhtiölle? Tunnen liikeasianne
paremmin kuin te itsekään tunnette, ja jos te koetatte hylätä minut,
niin minä saatan teidät häviöön. Vaikka itse joutuisinkin häviöön,
niin olisi minulla kuitenkin aikaa käydä kimppuunne ja vetää teidät
mukanani. Meidän kaikkien täytyy yhdessä vajota tai uida, ja te kyllä
käsitätte, että teidän täytyy oman etunne vuoksi auttaa minua."

Ehkä kuumimmat ottelunsa oli hänellä Yhdistetyn vesijohtoyhtiön
osakkeenomistajain kanssa, sillä hän käytti koko tämän yhtiön
suuret tulot omiin tarpeisiinsa. Mutta hän ei milloinkaan antanut
omavaltaisuutensa mennä liian pitkälle. Vaikka hän pakotti uhrauksiin
henkilöt, joiden kohtalo riippui hänen kohtalostaan, auttoi hän
heidät kuitenkin pälkähästä, kun he joutuivat pahaan pulaan.
Ainoastaan voimakas mies saattoi pelastaa niin sotkuisen aseman niin
jännittävänä aikana, ja Päivänpaiste oli mies siihen. Hän kierteli ja
kaarteli, suunnitteli ja keksi keinoja, uhmaili heikompia, rohkaisi
pelkureita eikä armahtanut niitä, jotka karkasivat leikistä.

Ja vihdoinkin, kun kesä oli alulla, kaikki kääntyi parempaan päin.
Tuli päivä, jolloin Päivänpaiste teki jotakin odottamatonta. Hän
lähti konttorista tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti ja siitä
syystä, että nyt ensi kerran paniikin alkamisesta lukien siellä ei
ollut mitään välttämätöntä tehtävää suoritettavana. Ennen lähtöään
hän pistäytyi Heganin yksityiskonttoriin juttelemaan, ja kun hän
nousi lähteäkseen, niin hän sanoi:

"Hegan, me olemme onnenpoikia. Olemme suoriutuneet pulskasti pulmasta
tarvitsematta jättää jälkeemme ainoatakaan lunastamatonta panttia.
Pahin on ohitse ja loppu on näkyvissä. Vain ohjat kireällä vielä
parin viikon ajan, hiukan rahapulaa tai levottomuutta silloin
tällöin, ja me saamme sylkäistä kämmeniimme."

Hän muutti ohjelmaansa. Sen sijaan, että olisi lähtenyt suoraan
hotelliinsa, hän teki kierroksen ravintoloihin, joi cocktailin siellä
ja cocktailin täällä ja kaksi tai kolme, kun tapasi tuttavia. Noin
tunnin kuluttua hän pistäytyi Parthenonin ravintolaan juodakseen
vielä viimeisen cocktailin, ennenkuin läksi päivälliselle. Tällöin
oli alkoholi miellyttävästi lämmittänyt koko hänen olemuksensa,
ja hän oli parhaimmalla tuulellaan. Ravintolan nurkassa koettivat
muutamat nuoret miehet parhaillaan vanhaa temppua yrittää painaa
toistensa kädet alas kyynärpäitten ollessa pöydällä. Muuan
leveäharteinen nuori jättiläinen ei milloinkaan liikauttanut
kyynärpäätään, vaan aina painoi kaikkien kädet pöytään. Tämä herätti
Päivänpaisteen mielenkiinnon.

"Se on Slossom", kertoi tarjoilija vastaukseksi hänen kysymykseensä.
"Hän on U.C:n paras moukarinheittäjä. Lyönyt kaikki ennätykset tänä
vuonna, ja hänellä on maailmanennätys. Hän on oikein voimakas."

Päivänpaiste nyökäytti päätään ja meni hänen luokseen ja pani kätensä
vääntöasentoon.

"Minäkin tahtoisin yrittää, poikaseni", sanoi hän.

Nuori mies nauroi ja tarttui hänen käteensä; ja Päivänpaisteen
hämmästykseksi painui hänen oma kätensä pöytään.

"Malttakaahan", mutisi hän. "Vielä kerran. En ollut tällä kertaa
valmiina."

Taas heidän kätensä yhtyivät. Se kävi nopeasti. Päivänpaisteen
lihasten hyökkäysasento muuttui silmänräpäyksessä puolustusasennoksi,
mutta vastustuskin oli turhaa, hänen kätensä painui pöytään.
Päivänpaiste oli ymmällä. Tässä ei ollut tapahtunut mitään
konnankoukkua. Molemmat olivat harjaantuneet tähän temppuun, tai
oikeastaan hän itse oli harjaantuneempi. Voima, pelkkä voima oli
hänet voittanut. Hän tilasi juomia ja yhä ymmällään mietiskellen hän
piti ylhäällä kättään ja katseli käsivarttaan aivan kuin olisi nähnyt
uuden, oudon esineen. Hän ei tuntenut tätä käsivartta. Se ei ollut
varmaankaan se käsivarsi, jota hän oli kuljettanut mukanaan kaikki
nämä vuodet. Entinen käsivarsi. Ennen oli ollut leikintekoa hänelle
painaa tuon nuoren miehen käsi pöytään. Mutta tämä käsivarsi -- hän
katseli sitä katselemistaan niin epäillen ja kummissaan, että nuoret
miehet purskahtivat nauruun.

Tämä nauru herätti hänet mietteistään. Hän yhtyi siihen aluksi, mutta
sitten hänen kasvonsa hitaasti muuttuivat vakaviksi. Hän kääntyi
moukarinheittäjän puoleen.

"Poikaseni", sanoi hän, "antakaahan, kun kuiskaan teille salaisuuden.
Lähtekää täältä ja lopettakaa juominen, ennenkuin olette
aloittanutkaan."

Nuori mies punastui suuttuneena, mutta Päivänpaiste jatkoi:

"Nyt kuulette isänne puhuvan ja sallikaa hänen sanoa teille yhtä ja
toista. Minä olen itse nuori mies, mutta kuitenkin olen kuin vanhus.
Muutamia vuosia takaperin olisi kätenne taivuttaminen pöytään ollut
lasten leikkiä minulle."

Slossom katsoi häneen epäuskoisena, ja toiset naureskelivat ja
kokoontuivat Päivänpaisteen ympärille.

"Poikaseni, en ole taipuvainen pitämään saarnoja. Tämä on ensimmäinen
kerta, kun olen milloinkaan puhunut jostakin katuen, ja se on
teidän syynne. Olen kokenut yhtä ja toista aikoinani, enkä ole
turhamainen, kuten voitte luulla. Mutta sanon teille suoraan, että
omistan piru tiesi kuinka monta miljoonaa ja että antaisin varmasti
kaikki juuri tässä paikassa, jos voisin taivuttaa kätenne pöytään,
jos saisin takaisin ruumiinvoimani, joka minulla oli silloin kun
nukuin taivasalla ja ennenkuin tulin kaupunkien kanakoppeihin juomaan
cocktaileja ja ajamaan autolla. Poikaseni, näin on minun laitani ja
näin minä siitä ajattelen. Peli ei ole minkään arvoinen. Pitäkää
huolta itsestänne ja miettikää neuvoani. Hyvää yötä!"

Hän kääntyi ja hoiperteli pois sieltä, ja hänen sanojensa vaikutusta
vähensi suuresti se seikka, että hän ne lausuessaan oli niin
silminnähtävästi juovuksissa.

Yhä vielä ymmällä saapui Päivänpaiste hotelliinsa, söi päivällisensä
ja valmistautui menemään levolle.

"Kirottu nuori keltanokka!" mutisi hän. "Painaa pöytään minun käteni
aivan kuin ei mitään. Minun käteni!"

Hän piti pystyssä loukattua jäsentä ja katseli sitä ihmetellen. Käsi,
joka ei vielä milloinkaan ollut tavannut vahvempaansa! Käsi, joka oli
saanut Circle Cityn jättiläiset vääntelehtimään! Ja ylioppilaspoika
oli naurusuin taivuttanut sen pöytään -- kahdesti. Dede oli oikeassa.
Hän ei ollut sama mies. Asema oli vakavampi kuin hän oli milloinkaan
myöntänyt. Mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä. Aamulla, nukuttuaan
hyvin yön, hän tuumisi asiaa.



22


Päivänpaiste heräsi suu ja huulet ja kurkku kuivina kuten
tavallisesti, joi pitkän siemauksen vettä vuoteen vieressä olevasta
kannusta ja selvitteli yöllisiä ajatuksiaan. Hän ajatteli, että
rahapula oli hellittänyt. Asiat olivat vihdoinkin paranemaan päin.
Vaikka kulku vielä oli hankalaa, olivat pahemmat vaarat jo ohitse.
Kuten hän oli Heganille sanonut, tarvittiin nyt vain kireitä ohjia
ja varovaista peliä. Pulmia ja vaaroja voisi vielä tulla, mutta ei
niin vakavia kuin ne, jotka he jo olivat läpäisseet. Hän oli ollut
ahtaalla, mutta hän oli läpäissyt ehjin nahoin, mitä Simon Dolliver
ja moni muu ei saattanut sanoa. Eikä ainoakaan hänen liikeystävistään
ollut joutunut häviöön. Hän oli pakottanut heidät auttamaan itseään,
ja he olivat samalla itse pelastaneet nahkansa.

Hänen ajatuksensa siirtyivät tapaukseen Parthenonin ravintolassa,
missä nuori atleetti oli vääntänyt hänen kätensä pöytään. Tapahtuma
ei enää häntä kummastuttanut, mutta hän oli murheissaan ja
järkytetty, kuten voi olla ainoastaan voimakas mies, joka huomaa
voimansa menneeksi. Ja tulos oli niin selvä, ettei hän itselleenkään
viitsinyt etsiä verukkeita. Hän tiesi, miksi käsi oli painunut
alas. Ei siksi, että hän oli vanha mies. Hän oli mies parhaassa
iässään, ja jos hänen ruumiinsa olisi ollut kunnossa, olisi tuon
moukarinheittäjän käsi painunut alas. Päivänpaiste tiesi, että oli
tehnyt pahaa itselleen. Hän oli aina pitänyt voimaansa ehtymättömänä,
ja kuitenkin se vuosien kuluessa oli vähitellen tihkunut hänestä.
Hän oli taivasalta muuttanut kaupunkeihin. Hän oli miltei unohtanut
kävelemisen. Hän oli ajanut autoilla, vaunuilla ja raitiovaunuilla.
Hänellä ei ollut ruumiinkuntoa ja hän oli turmellut lihaksensa
alkoholilla.

Ja oliko tämä elämä sen arvoista. Mitä merkitsi kaikki hänen rahansa
loppujen lopuksi? Dede oli oikeassa. Se ei voinut ostaa hänelle
enempää kuin yhden vuoteen kerrallaan ja samalla se teki hänet
kurjimmaksi kaikista orjista. Se kiinnitti hänet lujin sitein. Hän
oli juuri nukin sidottu. Vaikka häntä olisi haluttanutkin, ei hän
olisi voinut maata vuoteessa tätä päivää. Hänen rahansa kutsuivat
häntä. Konttorin vihellys kuului pian, ja hänen täytyi noudattaa
sitä. Varhainen auringonpaiste tulvi sisään ikkunasta olisi ollut
hauskaa ratsastaa Bobilla kukkuloilla. Dede rinnalla Mabin selässä.
Mutta kaikki hänen miljoonansa eivät voineet ostaa hänelle tätä
päivää. Saattaisi taas sattua joku pulma ja hänen täytyi olla
konttorissa sitä selvittelemässä. Kolmekymmentä miljoonaa! Ja ne
olivat voimattomat taivuttamaan Dedeä ratsastamaan Mabilla --
Mabilla, jonka hän oli ostanut ja joka hyödyttömänä lihoi laitumella.
Kolmekymmentä miljoonaa -- jotka pakottivat hänet menemään sinne ja
menemään tänne, jotka painoivat häntä kuin yhtä monta myllynkiveä,
jotka kasvaessaan turmelivat häntä, jotka estivät häntä saamasta
omakseen tyttöä, joka ansaitsi yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa.

Mikä oli parempi? kysyi hän itseltään. Kaikki tämä oli Deden omaa
ajatusta. Sitä oli Dede tarkoittanut rukoillessaan, että hän,
Päivänpaiste, joutuisi häviöön. Hän piti pystyssä loukattua oikeaa
käsivarttaan. Se ei ollut sama entinen käsivarsi. Luonnollisesti ei
Dede voinut rakastaa tätä käsivartta ja tätä ruumista, kuten oli
rakastanut entistä voimakasta ja kaunista käsivartta ja ruumista. Hän
ei itse pitänyt tästä käsivarresta ja ruumiista. Nuori keltanokka oli
tehnyt sille mitä oli tahtonut. Hän oli mennyt taaksepäin. Hän nousi
äkkiä istumaan. Hän oli totisesti mennyt taaksepäin. Hänen arvonsa
oli laskenut Deden silmissä.

Dede oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa, ja hänellä oli kylliksi
järkeä tietääkseen sen, kylliksi järkeä kieltäytyäkseen menemästä
naimisiin rahan orjan kanssa, jonka ruumiin whisky oli pilannut.

Hän jätti vuoteen ja katseli itseään vaatekaapin oven pitkässä
peilissä. Hän ei ollut kaunis. Entiset laihat posket olivat
hävinneet. Nämä olivat raskaat, tuntuivat riippuvan omasta
painostaan. Hän etsi julmuuden viivoja, joista Dede oli puhunut,
ja hän löysi ne ja löysi niinikään silmistä kovuuden, silmistä,
jotka olivat sumeat edellisen yön ja edellisten kuukausien ja
vuosien cocktaileista. Hän katseli silmiensä alla selvästi näkyviä
pusseja, ja ne pelästyttivät häntä. Hän kääri ylös puvuntakkinsa
hihaa. Ei kumma, että moukarinheittäjä oli taivuttanut hänen kätensä
pöytään. Nämä eivät olleet lihaksia. Ne olivat hautaantuneet
lihaan. Hän kohotti yöpukuaan. Taas häntä kauhistutti, tällä kertaa
ruumiinsa pyöreys ja pulleus. Se ei ollut kaunis. Laiha vatsa oli
muuttunut ihravatsaksi. Rinta-, hartia- ja vatsalihakset hukkuivat
rasvakerroksiin.

Hän istui vuoteen laidalle, ja hänen mielessään vilahti kuvia hänen
loistavasta nuoruudestaan, vaivoista, joita hän oli kestänyt,
intiaaneista ja koirista, jotka hän oli uuvuttanut näännyttävinä
päivinä ja öinä Alaskassa, suurenmoisista voimannäytteistä, jotka
olivat tehneet hänestä jäntevärotuisten vanhojen kullankaivajien
kuninkaan.

Ja nyt oli hänen miehuusaikansa käsissä. Sitten hän ajatteli
vanhaa miestä, jonka hän oli nähnyt Glen Ellenissä ja joka tuli
auringonpaisteessa kukkulan rinnettä ylöspäin, valkopäisenä ja
valkopartaisena, kahdeksankymmentäneljävuotiaana, kädessään
kuohuva maitosanko ja mailleen menevän kesäpäivän lämmin hohde ja
tyytyväisyys kasvoillaan. Sellainen pitäisi vanhuuden olla. "Niin,
herra, olen kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha ja reippaampi kuin
monet", oli hän kuulevinaan vanhuksen sanovan. "Enkä ole milloinkaan
ollut joutilaana. Kuljin härkävaunuilla ruohoaavikoiden poikki, olin
mukana vuonna 51, ja minulla oli silloin perhe ja seitsemän lasta."

Sitten hän muisti vanhan naisen, joka valmisti viiniä
uutisasunnollaan vuoristossa; ja Fergusonin, pikku miehen, joka oli
tielle tullessaan hypellyt kuin kaniini, suuren sanomalehden entisen
päätoimittajan, joka tyytyi elämään tammivesakossa kalliolähteineen
ja itse istuttamine puineen. Ferguson oli selvittänyt pulman. Vaikka
hän oli heikko ja alkoholisti, oli hän jättänyt lääkärit ja kaupungin
kanakopit ja imenyt itseensä terveyttä kuin janoinen sieni. Hyvä,
mietti Päivänpaiste, jos sairas mies, jonka lääkärit ovat hyljänneet,
saattoi muuttua terveeksi maatyöntekijäksi, niin mitä tuloksia
saavuttaisikaan samanlaisissa olosuhteissa hänen kaltaisensa voimakas
mies?

Hän näki ruumiinsa entisessä nuorekkaassa oivallisuudessaan ja
istuutui äkkiä vuoteelle miltei säikähtäen ajatuksen suuruutta, joka
hänessä oli herännyt.

Hän ei istunut kauan. Hänen ymmärryksensä, joka toimi tavallisella
pontevalla tavallaan, tutki ajatusta kaikessa sen laajuudessa. Se oli
suuri -- suurempi kuin mikään, mikä ennemmin oli hänen aivoissaan
syntynyt. Ja hän tarttui siihen molemmin käsin ja käänteli sitä
ja katseli sitä. Sen yksinkertaisuus viehätti häntä. Hän nauraa
hykerteli sille, teki päätöksensä ja rupesi pukeutumaan. Kesken
pukeutumistaan hän meni puhelimeen.

Hän soitti ensin Dedelle.

"Älkää tulko konttoriin tänä aamuna", sanoi hän, "tulen kohta teitä
tervehtimään".

Hän soitti muille. Hän käski laittamaan autonsa lähtökuntoon.
Jonesille hän antoi määräyksen viedä Bobin ja Wolfin Glen
Elleniin. Hegania hän hämmästytti pyytämällä tätä etsimään Glen
Ellenin maatilan siirtokirjan ja laittamaan uuden Dede Masonin
nimelle. "Kenen?" kysyi Hegan "Dede Masonin", toisti Päivänpaiste
järkähtämättömänä -- "puhelin mahtaa olla tänä aamuna epäkunnossa.
_Dede Mason_. Kuulitteko?"

Puoli tuntia myöhemmin hän kiiti Berkeleyhin. Ja ensi kerran hänen
suuri punainen autonsa pysähtyi suoraan talon eteen. Dede aikoi
ottaa hänet vastaan vastaanottohuoneessa, mutta Päivänpaiste ravisti
päätään ja nyökäytti Deden huoneisiin päin.

"Tuolla", sanoi hän. "Mikään muu paikka ei sovellu."

Kun ovi oli suljettu, kietoi hän kätensä Deden ympärille. Sitten hän
seisoi kädet Deden olkapäillä ja katsoi häntä kasvoihin.

"Dede, jos sanon teille suoraan ja mutkattomasti, että aion muuttaa
asumaan tuolle Glen Ellenin maatilalle, etten ota senttiäkään
mukaani, että aion työllä ansaita joka suupalan, minkä syön, ja etten
pelaa enää ainoatakaan korttia liikepelissä, niin haluatteko tulla
mukaani?"

Dede päästi iloisen, hillityn huudahduksen, ja Päivänpaiste
puristi häntä lähemmä itseään. Mutta seuraavassa hetkessä oli Dede
irroittautunut ja peräytynyt entiseen asentoonsa käsivarren mitan
päähän.

"Minä -- minä en käsitä", sanoi hän nopeasti hengittäen.

"Etkä sinä ole vastannut ehdotukseeni, vaikka arvaan, ettei vastausta
tarvitse. Me menemme heti naimisiin ja lähdemme kaupungista. Olen
lähettänyt Bobin ja Wolfin jo matkaan. Milloin olet valmis?"

Dede ei voinut olla hymyilemättä.

"Mikä rajumyrsky mieheksi! Ettehän ole vielä selittänyt minulle
hituistakaan."

Päivänpaiste hymyili vastaan.

"Katsos, Dede, tämä on sitä, mitä väärinpelaajat nimittävät korttien
näyttämiseksi. Meidän välillämme ei enää tule olemaan rakkausloruja
eikä kursailua eikä kinasteluja. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi
-- sanottava totuus, koko totuus, eikä mitään muuta kuin totuus. Nyt
sinä vastaat muutamiin minun kysymyksiini ja sitten minä vastaan
sinun kysymyksiisi." Hän vaikeni. "No niin, minulla on vain yksi
kysymys; rakastatko minua kylliksi tullaksesi vaimokseni?"

"Mutta -- -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia", keskeytti Päivänpaiste terävästi. "Nyt on
näytettävä kortit. Kun puhun avioliitosta, niin tarkoitan sitä,
mitä ensin sinulle kerroin, että me muutamme asumaan maatilalle.
Rakastatko minua tarpeeksi voidaksesi sen tehdä?"

Dede katsoi häneen hetkisen, sitten hänen silmäluomensa painuivat
alas ja koko hänen olemuksensa tuntui ilmaisevan suostumusta.

"Tule sitten, lähtekäämme." Päivänpaisteen jalkalihakset jännittyivät
ehdottomasti, aivan kuin olisivat tahtoneet viedä häntä ovelle.
"Autoni odottaa ulkona. Kun panet vain hatun päähäsi, niin voimme
lähteä."

Hän kumartui Deden ylitse. "Luulen, että tämä on sallittua", sanoi
hän suudellessaan Dedeä.

Siitä tuli pitkä suudelma, ja Dede alkoi ensimmäisenä puhua.

"Te ette ole vastannut minun kysymyksiini. Kuinka tämä on
mahdollista? Kuinka voitte jättää liikeyrityksenne? Onko jotakin
tapahtunut?"

"Ei, mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tulee pian tapahtumaan.
Olen laskenut saarnasi sydämelleni ja aion tehdä parannuksen. Sinä
olet minun Herra Jumalani, ja minä aion palvella sinua. Muulle minä
annan palttua. Sinä olit oikeassa. Olen ollut rahojeni orja, ja koska
en voi palvella kahta herraa, niin annan rahojen mennä menojaan.
Tahdon ennemmin omakseni sinut kuin koko maailman rahat." Taas hän
syleili Dedeä. "Ja minä saan sinut omakseni, Dede. Minä saan."

"Ja minulla on vielä muutakin kerrottavaa. Olen juonut viimeisen
juomani. Sinä menet naimisiin whiskynjuojan kanssa, mutta miehesi ei
ole sellainen. Hänestä tulee toinen niin pian, ettet häntä tunnekaan.
Muutaman kuukauden kuluttua sinä jonakin aamuna heräät Glen Ellenissä
ja huomaat, että sinulla onkin ventovieras kanssasi talossa ja
sinun on tutustuttava häneen. Sinä sanot: 'Olen rouva Harnish, kuka
olette te?' ja minä sanon: 'Olen Elam Harnishin nuorempi veli. Olen
juuri tullut Alaskasta hautajaisiin!' -- 'Mihin hautajaisiin?' sanot
sinä. Ja minä sanon: 'Tuon kelvottoman, pelaavan, whiskyä juovan
Päivänpaisteen -- miehen, joka kuoli sydämen rasvoittumiseen, jonka
hän hankki pelatessaan yöt ja päivät liikepeliä. Niin, hyvä rouva',
sanon minä, 'häntä ei ole enää ja minä olen tullut hänen sijaansa
tekemään teidät onnelliseksi. Ja nyt, hyvä rouva, jos sallitte, niin
menen laitumelle lypsämään lehmää, sillä aikaa kuin te valmistatte
aamiaista.'"

Taas hän tarttui Deden käteen ja yritti viedä häntä ovelle. Kun Dede
vastusti, kumartui hän ja suuteli häntä uudelleen ja uudelleen.

"Kaipaan sinua kipeästi, pieni nainen", mutisi hän.

"Sinä saat kolmekymmentä miljoonaa näyttämään kolmeltakymmeneltä
sentiltä."

"Istukaa ja olkaa järkevä", pyysi Dede. Hänen poskensa hehkuivat, ja
kultainen hohde hänen silmissään paloi kultaisempana kuin milloinkaan
ennen.

Mutta Päivänpaiste tahtoi tehdä sen omalla tavalla, ja kun hän
istuutui, täytyi Deden istuutua hänen viereensä ja Päivänpaiste
kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"'Niin, hyvä rouva', sanon minä, 'Päivänpaiste oli kyllä kelpo poika,
mutta on parempi, että olette päässyt hänestä. Hän lakkasi nukkumasta
lumessa jäniksennahkoihin käärittynä ja rupesi elämään kanakopissa.
Hän lakkasi kävelemästä ja tekemästä työtä ja eli martini-cocktailien
ja skotlantilaisen whiskyn varassa. Hän luuli rakastavansa
teitä, rouva, ja hän yritti parhaansa mukaan, mutta hän rakasti
cocktailejaan enemmän ja hän rakasti rahojaan enemmän kuin teitä!' Ja
sitten minä sanon: 'Rouva, luokaa silmänne minuun ja huomatkaa, miten
erilainen minä olen. Minulla ei ole cocktailien janoa ja minulla on
kaikkiaan rahaa dollari ja neljäkymmentä senttiä ja niillä minä ostan
uuden kirveen, sillä entinen on kulunut kelvottomaksi, ja minä voin
rakastaa teitä yksitoista kertaa enemmän kuin ensimmäinen miehenne
teitä rakasti. Nähkääs, hän oli liian lihava. Ja minussa ei ole
unssiakaan liikaa lihaa!'Ja minä käärin ylös hihani ja näytän sinulle
ja sanon: 'Rouva Harnish, tahdotteko ottaa mieheksenne tällaisen
hoikan nuoren miehen oltuanne naimisissa tuon vanhan lihavan
rahasäkin kanssa?' Ja sinä itket hiukan vanhaa Päivänpaiste-raukkaa
ja katsot minuun myöntyväinen ilme silmissäsi, ja sitten minä ehkä
punastun hiukan, koska olen nuori mies, ja kierrän käsivarteni
ympärillesi, näin, ja sitten -- sitten minä nain veljeni lesken ja
menen askareilleni siksi aikaa kuin sinä keität ruokaa."

"Mutta ette ole vastannut kysymyksiini", moitti Dede punakkana ja
säteilevänä irtautuen syleilystä, joka oli päättänyt Päivänpaisteen
kertomuksen.

"Mitä haluat sitten tietää?" kysyi Päivänpaiste.

"Haluan tietää, kuinka kaikki tämä on mahdollista? Kuinka voitte
jättää liikeyrityksenne tällaiseen aikaan? Mitä tarkoitatte
sanoessanne, että jotakin tulee pian tapahtumaan? Minä -- --" hän
epäröi ja punastui, "minä vastasin kysymykseen, te tiedätte".

"Menkäämme siis heti naimisiin", sanoi Päivänpaiste. "Tiedät, että
minun on väistyttävä tuon nuoren voimakkaan veljeni tieltä, eikä
minulla ole pitkää elinaikaa." Dede näytti kärsimättömältä, ja
Päivänpaiste jatkoi vakavasti: "Näetkös, Dede, näin ovat asiat. Olen
siitä lähtien kuin tuo kirottu paniikki alkoi, tehnyt työtä kuin
neljäkymmentä hevosta, ja koko ajan olivat nuo ajatukset, jotka sinä
olet minulle antanut, valmiina itämään. No niin, ne itivät tänä
aamuna, siinä kaikki. Nousin ylös aikoen mennä konttoriin, kuten
tavallista. Mutta minä en mennytkään konttoriin. Kaikki nuo ajatukset
valtasivat minut juuri silloin. Aurinko paistoi ikkunasta, ja minä
tiesin, että kukkuloilla oli nyt kaunista. Ja minä tiesin, että
halusin kolmekymmentä miljoonaa kertaa ennemmin ratsastaa kanssasi
kukkuloilla kuin mennä konttoriin. Ja minä tiesin koko ajan, että
se oli mahdotonta. Ja miksi? Konttorin vuoksi. Konttori ei minua
päästänyt. Kaikki rahani nousivat takajaloilleen ja asettuivat tielle
eivätkä mielineet päästää minua menemään. Sillä tavoin kirottu raha
asettuu tielle. Tiedän sen itse.

"Ja sitten minä olin selvillä siitä, että olin parhaillani
tienristeyksessä. Toinen tie vei konttoriin. Toinen tie vei
Berkeleyhin. Ja minä valitsin Berkeleyn tien. En enää milloinkaan
astu jalallani konttoriin. Minun työni siellä on päättynyt, ja minä
teen vararikon. Olen päättänyt sen. Näetkös, minulla on nyt uskonto,
ja se on varmaankin entisajan uskonto; uskontoni on rakkaus sinuun,
ja se on vanhempi kuin maailman vanhin uskonto. Se on tärkein tekijä
maailmassa."

Dede katsoi häneen äkillinen säikähtynyt ilme kasvoissaan.

"Te tarkoitatte -- -- --?" alkoi hän.

"Tarkoitan juuri sitä. Aion tehdä vararikon. Kun nuo kolmekymmentä
miljoonaa dollaria asettuivat tielleni ja sanoivat, etten minä
voisi mennä tänään kanssasi kukkuloille, niin minä tiesin, että oli
tullut aika ottaa ratkaiseva askel. Ja minä olen ottanut ratkaisevan
askelen. Saan omakseni sinut ja voimani tehdä työtä sinun puolestasi
ja tuon pienen maatilan Sonomassa. Siinä kaikki mitä haluan ja
aion pelastaa hävityksestä, ja sitäpaitsi vielä Bobin ja Wolfin,
vaatearkun ja sadatneljätkymmenet jouhisuitset. Kaikki muu saa mennä.
Se on hylkytavaraa."

Mutta Dede oli itsepäinen. "Siis ei tämä suunnaton vararikko ole
välttämätön?" kysyi hän.

"Niin en ole sanonut. Se on välttämätön. Jos raha luulee
voivansa asettua tielleni ja kieltää minua ratsastamasta sinun
kanssasi -- -- --"

"Ei, ei, olkaa vakava", keskeytti Dede. "En tarkoita sitä, ja sen te
tiedätte. Haluan tietää, ovatko liikeasiat sillä kannalla, että tämä
vararikko on välttämätön?" Päivänpaiste pudisti päätään.

"Se ei ole välttämätöntä. Se on juuri jutun korkokohta. Minä en tee
vararikkoa siksi, että paniikki on minut nujertanut ja minun on pakko
tehdä vararikko. Minä teen sen vasta kun olen nujertanut paniikin ja
olen voiton puolella. Tämä juuri osoittaa, miten vähän välitän koko
jutusta. Vain sinusta, pieni nainen, minä välitän ja sovitan pelini
sen mukaan."

Mutta Dede irtautui hänen suojaavista käsivarsistaan.

"Sinä olet mieletön, Elam."

"Sano minua uudelleen siksi", kuiskasi Päivänpaiste haltioissaan. "Se
kuuluu suloisemmalta kuin miljoonien kilinä."

Dede ei ollut tästä kaikesta tietävinään.

"Se on mielettömyyttä. Sinä et tiedä mitä teet -- --"

"Oi, kyllä, minä tiedän", vakuutti Päivänpaiste. "Saan sydämeni
rakkaimman toiveen toteutetuksi. Pikkusormesi on arvokkaampi -- -- --"

"Ole hetkinen järkevä."

"En ole milloinkaan elämässä ollut järkevämpi. Tiedän mitä haluan
ja minä saan sen. Tahdon saada sinut omakseni ja tahdon viettää
ulkoilmaelämää. Tahdon päästä katukivityksestä ja puhelimesta. Tahdon
pienen maatilan kauneimmalla seudulla, mitä Jumala milloinkaan on
luonut, ja tahdon askaroida täällä maatilalla -- lypsää lehmiä
ja hakata puita ja harjata hevosia ja kyntää maata ja kaikkea
muuta sen lisäksi, ja haluan elää siellä sinun kanssasi. Olen
peräti kyllästynyt kaikkeen muuhun. Ja minä olen varmasti maailman
onnellisin mies, sillä minä saan omakseni sen, jota rahalla ei
voi ostaa. Minä saan omakseni sinut, eikä sinua voida ostaa
kolmellakymmenellä miljoonalla eikä kolmellatuhannella miljoonalla
eikä kolmellakymmenellä sentillä -- -- --"

Ovelta kuuluva koputus keskeytti hänet ja hän jäi katselemaan
Venuksen kuvapatsasta ja muita Deden kauniita kapineita sillä aikaa
kuin Dede kävi puhelimessa.

"Se on herra Hegan", sanoi Dede palattuaan. "Hän on puhelimessa. Hän
sanoo, että hänellä on tärkeätä asiaa."

Päivänpaiste pudisti päätään ja hymyili.

"Pyydä herra Hegania poistumaan puhelimesta. Minä olen lopettanut
työni konttorissa enkä halua kuulla mistään mitään."

Minuutin kuluttua Dede tuli taas takaisin.

"Hän kieltäytyy poistumasta. Hän pyysi minua kertomaan sinulle, että
Unwin on nyt konttorissa odottamassa sinua ja Harrison niinikään.
Herra Hegan sanoi, että Grimshaw ja Hodgins ovat pulassa. Että
näyttää siltä, kuin heidän olisi tehtävä vararikko. Ja hän puhui
jotakin puolustuksesta."

Nämä olivat peloittavia tietoja. Sekä Unwin että Harrison edustivat
suuria pankkiyhtiöitä, ja Päivänpaiste tiesi, että jos Grimshaw
ja Hodgins tekisivät vararikon, olisi seurauksena monta muuta
vararikkoa ja vakavanlaatuinen häiriö liikemaailmassa. Mutta
Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään ja matki virallisen sävytöntä
konttoriääntä sanoessaan:

"Neiti Mason, olkaa hyvä ja sanokaa herra Heganille, etten aio ryhtyä
mihinkään toimenpiteisiin ja että hänen on lopetettava puhelu."

"Mutta sinä et voi sitä tehdä", rukoili Dede.

"Odotahan", vastasi Päivänpaiste julmasti.

"Elam!"

"Sano se uudelleen!" huudahti Päivänpaiste. "Sano se uudelleen, ja
kymmenen Grimshawia ja Hodginsia saa tehdä vararikon!"

Hän tarttui Deden käteen ja veti hänet luokseen.

"Anna Heganin odottaa puhelimessa siksi kunnes väsyy. Emme voi suoda
hänelle sekuntiakaan tällaisena päivänä. Hän pitää vain kirjoista ja
liikeasioista, mutta minulla on sylissäni todellinen elävä nainen,
joka rakastaa minua, vaikka rimpuilee vastaan."



23


"Mutta minä tiedän jotakin taistelusta, jonka olet kestänyt", sanoi
Dede. "Jos sinä nyt pysähdyt, niin joutuu hukkaan kaikki mitä olet
saanut aikaan. Sinulla ei ole oikeutta tehdä sitä. Sinä et voi sitä
tehdä."

Päivänpaiste oli paatunut. Hän pudisti päätään ja hymyili.

"Ei mitään joudu hukkaan, Dede, ei mitään. Et käsitä liikepeliä.
Sitä pelataan paperilla. Etkö käsitä? Missä on kulta, jonka kaivoin
Klondykessa? Se on kahdenkymmenen dollarin rahoissa, kultakelloissa
ja vihkisormuksissa. Otaksu, että kuolisin nyt juuri. Se ei
vaikuttaisi kultaan hituistakaan. Samoin on nykyisessä tilanteessa.
Kaikki, mistä vastaan, on papereita. Minulla on papereita tuhansien
eekkerien arvoiseen maa-alueeseen. No hyvä. Polta paperit ja polta
minut niiden keralla. Maa jää, eikö totta? Sade lankee sille, jyvät
itävät, puut kasvavat siinä, talot seisovat sillä ja raitiovaunut
kulkevat sen poikki. On yhdentekevää, menetänkö paperini vai
menetänkö henkeni, se ei muuta ainoatakaan hiekkajyvästä tässä maassa
tai käännä ainoatakaan ruohonkortta toiseen suuntaan.

"Mitään ei mene hukkaan -- ei ainoatakaan paalua telakoilta, ei
ainoatakaan raitioraiteiden naulaa. Raitiovaunut kulkevat, olivatpa
paperit minun tai jonkun toisen. Liike Oaklandiin jatkuu. Väkeä alkaa
taas tulvata sinne. Rakennustontteja myydään edelleen. Huolimatta
siitä, miten käy minun tai paperien, ovat nuo kolmesataatuhatta
asukasta yhtäkaikki tulossa. Ja Oaklandissa on raitiovaunuja heitä
kuljettamaan ja taloja heidän asuttavakseen ja hyvää vettä heidän
juotavakseen ja sähköä, josta he saavat valoa ja kaikkea muuta."

Tällöin oli Hegan ennättänyt perille autolla. Sen jyskytys kuului
avonaisesta ikkunasta, ja he näkivät sen pysähtyvän punaisen auton
viereen. Unwin ja Harrison istuivat vaunussa, ja Jones istui ohjaajan
vieressä.

"Haluan tavata Hegania", sanoi Päivänpaiste Dedelle. "Muita ei
tarvita. Odottakoot he autossa."

"Onko hän juovuksissa?" kuiskasi Hegan Dedelle ovella.

Dede pudisti päätään ja vei hänet huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, Larry", tervehti Päivänpaiste. "Istuja lepuuta
jalkojasi. Näytät levottomalta."

"Niin olen", vastasi pieni irlantilainen terävästi. "Grimshaw ja
Hodgins tekevät vararikon, ellei jotakin pian tehdä. Miksi et tule
konttoriin? Mitä aiot tehdä?"

"En mitään", sanoi Päivänpaiste laiskasti venyttäen sanojaan.
"Paitsi, että luullakseni annan heidän mennä vararikkoon -- -- --"

"Mutta -- -- --"

"En ole missään asioissa Grimshawin ja Hodginsin kanssa. En ole
heille velkaa mitään. Sitä paitsi teen itse vararikon. Kuulepas,
Larry, sinä tunnet minut. Sinä tiedät, että kun teen päätökseni,
on minulla tosi mielessä. No niin, olen tehnyt päätökseni. Olen
kyllästynyt koko peliin. Aion jättää sen niin pian kuin voin, ja
vararikko on nopein keino päästä siitä."

Hegan tuijotti päällikköönsä, sitten hän siirsi kauhistuneen
katseensa Dedeen, joka nyökäytti päätään myötätuntoisesti.

"Tulkoon siis vararikko, Larry", jatkoi Päivänpaiste. "Sinun on vain
suojeltava itseäsi ja kaikkia ystäviämme. Nyt kuuntele, kun sanon
mitä sinun on tehtävä. Ei ketään saa vahingoittaa. Jokaisen, joka
on auttanut minua, täytyy selviytyä asiasta vahingoitta. Kaikki
maksamatta jääneet palkat täytyy suorittaa asianomaisille. Kaikki
rahat, jotka olen anastanut vesiyhtiöltä, raitiotieyhtiöltä ja
lauttausyhtiöltä, on suoritettava takaisin. Etkä sinä tule kärsimään
vahinkoa. Kaikki yhtiöt, joissa sinulla on osakkeita, tulevat
selviytymään -- -- --"

"Sinä olet mieletön, Päivänpaiste!" huudahti pikku lakimies. "Tämä
on heikkomielistä lörpöttelyä. Mikä sinua vaivaa? Oletko nauttinut
jotakin myrkkyä tai muuta?"

"Olen kai", hymyili Päivänpaiste vastaukseksi. "Ja nyt minä pääsen
siitä vapaaksi. Olen sairas kaupungissa asumisesta ja liikeasioitten
hoitamisesta. Aion lähteä auringonpaisteeseen ja maalle vihreille
ruohikoille. Ja Dede tulee mukaani. Joten sinulla on tilaisuus
ensimmäisenä onnitella minua."

"Onnitella -- piru vie!" puuskahti Hegan. "En aio olla mukana
tällaisessa mielettömyydessä."

"Kyllä sinä olet; jollet sinä ole mukana, niin tulee mullistus
suuremmaksi ja jotkut joutuvat luultavasti kärsimään. Sinä omistat
nyt itse miljoonan tai enemmän, ja jos tottelet minua, niin selviydyt
asiasta ehein nahoin. Minä haluan tehdä vararikon ja menettää kaikki.
Sitä juuri tavoittelen, eikä ole olemassa ketään, joka voisi minua
estää. Ymmärrätkö, Hegan? Ymmärrätkö?"

"Mitä olette tehnyt hänelle?" murisi Hegan Dedelle.

"Malta, Larry." Ensi kerran oli Päivänpaisteen ääni terävä, ja kaikki
tutut julmuutta ilmaisevat juovat hänen kasvoissaan näkyivät taas.
"Neiti Masonista tulee kohta vaimoni, ja jos haluat puhua hänelle,
niin sinun täytyy käyttää erityistä äänensävyä, ellet mieli joutua
sairaalaan. Ja salli minun kertoa sinulle vielä yksi seikka. Tämä
kaikki on minun työtäni. Hänkin sanoo, että minä olen mieletön."

Hegan pudisti päätään sanattomassa murheessaan ja tuijotti yhä.

"Kantomiehiä ei tietysti voida välttää", jatkoi Päivänpaiste,
"mutta ne eivät vaivaa ketään eivätkä kauan. Sinun täytyy
viipymättä pelastaa kaikki -- miehet, jotka ovat antaneet palkkansa
käytettäväkseni, kaikki velkojat ja kaikki yhtiöt, jotka ovat
auttaneet minua. New Jerseyn joukkue on ostellut muuatta maa-aluetta.
He ostaisivat parituhatta eekkeriä ja tekevät kaupat nyt, jos vain
annat heille mahdollisuuden. Fairmontin alue on paras paikka siinä,
ja he maksavat tuhatkin dollaria eekkeriltä osasta sitä. Siitä saat
hyvän avun. On onni, jos he maksavat kaksisataa eekkeriltä alueesta,
joka on sen takana."

Dede, joka tuskin oli kuunnellut, näytti äkkiä tehneen päätöksensä ja
astui molempien miesten eteen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta
päättäväiset, niin että Päivänpaiste katsoessaan niitä muisti päivää,
jolloin Dede ensi kerran oli ratsastanut Bobilla.

"Malttakaa", sanoi hän. "Haluan sanoa jotakin. Elam, jos teet tämän
mielettömän teon, niin en mene kanssasi naimisiin. Kieltäydyn
menemästä kanssasi naimisiin."

Surkeudestaan huolimatta loi Hegan häneen pikaisen kiitollisen
katseen.

"Aion käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni", alkoi Päivänpaiste.

"Odota", keskeytti Dede taas. "Ja jollet tee sitä, niin minä menen
kanssasi naimisiin."

"Annahan kun selvittelen itselleni tätä ehdotusta." Päivänpaiste
puhui hitaasti ja hillitysti. "Jos ymmärsin oikein, niin sinä
haluat tulla vaimokseni, jos minä jatkan liikepeliäni? Sinä
tulet vaimokseni, jos minä näännytän itseni työllä ja juon
martinicocktaileja?"

Joka kysymyksen jälkeen hän vaikeni, ja Dede nyökkäsi myöntymyksen
osoitukseksi.

"Ja sinä menet heti kanssani naimisiin?"

"Kyllä."

"Tänään? Nyt?"

"Niin."

Päivänpaiste tuumi hetkisen.

"Ei, pieni nainen, en tee sitä. Se ei käy päinsä, ja sinä tiedät sen
itse. Tahdon sinut omakseni -- kokonaan; ja saadakseni sinut kokonaan
omakseni täytyy minun antaa sinulle itseni kokonaan, mutta jos jatkan
liikepeliä, jää minusta hyvin vähän jäljelle sinulle annettavaksi.
Kun sinä, Dede, olet kanssani maatilalla, olen varma sinusta ja
varma itsestäni. Sinusta olen varma joka tapauksessa. Sinä saat
sanoa mitä haluat, mutta yhtäkaikki sinä varmasti tulet vaimokseni.
Ja nyt, Larry, on sinun parasta lähteä. Palaan pian hotelliin, ja
koska en enää astu jalallani konttoriin, saat tuoda kaikki paperit
huoneisiini allekirjoitettaviksi. Ja voit soittaa minulle puhelimella
milloin tahansa. Tämä vararikko on täyttä totta. Ymmärrätkö? Olen sen
päättänyt."

Hän nousi osoittaakseen Heganille, että oli aika lähteä. Jälkimmäinen
oli aivan ymmällä. Hän nousi niinikään, mutta jäi avuttomana
katselemaan ympärilleen.

"Suoraa mielettömyyttä", mutisi hän.

Päivänpaiste laski kätensä toverinsa olkapäille.

"Rohkaise mielesi, Larry. Olet aina puhunut ihmisluonnon ihmeistä, ja
nyt minä annan sinulle siitä esimerkin, etkä sinä ymmärrä arvostaa
sitä. Minä olen suurempi uneksija kuin sinä, siinä kaikki, ja minä
uneksin sellaista, mistä tulee tosi. Se on suurin, parhain unelma,
mitä milloinkaan olen uneksinut, ja minä aion sen toteuttaa --"

"Menettämällä kaiken mitä omistat", puhkesi Hegan puhumaan.

"Niin -- menettämällä kaiken mitä omistan ja mitä en halua omistaa.
Mutta minä otan mukaani sataneljäkymmentä kappaletta jouhisuitsia.
Nyt on sinun parasta mennä Unwinin ja Harrisonin luo ja lähteä
kaupunkiin. Olen hotellissa ja voit soittaa minulle milloin tahansa."

Hän kääntyi Deden puoleen heti kun Hegan oli lähtenyt ja tarttui
hänen käteensä.

"Ja nyt ei sinun, pieni nainen, tarvitse mennä enää konttoriin.
Voit pitää itseäsi erotettuna toimestasi. Ja muista, että minä olin
sinun työnantajasi, joten sinun täytyy pyytää minulta suosituksia,
ja jollet ole oikein hyvä, niin en anna sinulle mitään. Sillä välin
saat levätä ja tuumia, mitä tavaroita aiot ottaa mukaan, sillä meidän
täytyy sisustaa ainakin osa taloa sinun huonekaluillasi."

"Mutta, Elam, minä en tahdo, en tahdo. Jos teet tämän mielettömän
teon, en milloinkaan mene kanssasi naimisiin."

Hän koetti irroittaa kätensä, mutta Päivänpaiste puristi sitä
suojelevasti ja isällisesti.

"Tahdotko olla suora ja rehellinen? Hyvä on. Minkä tahtoisit
mieluummin -- minut ja rahat vai minut ja maatilan?"

"Mutta -- -- --" alkoi Dede.

"Ei mitään muttia. Minut ja rahat?"

Dede ei vastannut.

"Minut ja maatilan?"

Dede ei vieläkään vastannut, mutta Päivänpaiste ei menettänyt
malttiaan.

"Näethän, että tiedän vastauksesi, Dede, eikä tässä asiassa ole enää
muuta sanottavaa. Sinä ja minä lähdemme täältä ja menemme Sonomaan.
Sinä päätät mitä otat mukaasi, ja minä lähetän tänne parin päivän
kuluttua muutamia miehiä pakkaamaan tavaroitasi. Se on viimeisiä
palveluksia, mitä kukaan meille tekee. Sinä ja minä puramme ne itse
perillä."

Dede teki viimeisen yrityksen.

"Elam, etkö tahdo olla järkevä? Vielä on aikaa muuttaa päätös. Minä
voin soittaa ja pyytää puhelimeen herra Heganin heti kun hän saapuu
konttoriin -- -- --"

"Minä olen ainoa järkevä mies koko joukossa", sanoi Päivänpaiste.
"Katsohan minuun -- niin tyyni kuin vain suvaitset ja yhtä onnellinen
kuin kuningas, kun he hyörivät kuin säikähtynyt villihanhiparvi, jota
vaara uhkaa."

"Minä huutaisin, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä", uhkasi
Dede.

"Siinä tapauksessa minä syleilisin sinua hiukan pitempään ja
hyväilisin sinua", uhkasi Päivänpaiste vuorostaan.

"Ja nyt minä lähden. On ikävää, että olet menettänyt Mabin. Olisit
voinut lähettää sen maatilalle. Mutta minä pidän huolta siitä, että
saat toisen tamman ratsastaaksesi."

Kun Päivänpaiste seisoi portaiden päässä lähdössä, sanoi Dede:

"Sinun ei tarvitse lähettää noita miehiä. Ei ole mitään pakattavaa,
koska minä en aio mennä kanssasi naimisiin!"

"Et voi minua säikyttää", vastasi Päivänpaiste ja meni portaita alas.



24


Kolme päivää myöhemmin Päivänpaiste meni Berkeleyhin punaisella
autollaan. Hän käytti sitä viimeistä kertaa, sillä huomenna tämä iso
vaunu siirtyi uudelle omistajalle. Nuo kolme päivää olivat olleet
myrskyiset, sillä hänen vararikkonsa oli suurin, minkä paniikki
oli aikaansaanut Kaliforniassa. Sanomalehdet olivat olleet täynnä
selontekoja siitä, ja suuri suuttumuksen ja harmin huuto oli päässyt
juuri niiltä miehiltä, jotka myöhemmin huomasivat, että Päivänpaiste
oli täysin suojellut heidän etujaan. Nämä tosiasiat, jotka vähitellen
tulivat ilmi, antoivat vauhtia sille laajalti levinneelle väitteelle,
että Päivänpaiste oli menettänyt järkensä. Liikemiehet olivat
yksimielisesti vakuuttuneita siitä, ettei kukaan tervejärkinen
mies voinut sillä tavoin menetellä. Toisaalta ei hänen pitkällinen
säännöllinen juomisensa eikä hänen suhteensa Dedeen ollut tullut
julkisuuteen, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli se, että hurja
alaskalainen rahamies oli menettänyt järkensä. Ja Päivänpaiste oli
ilkkunut ja vahvistanut epäluuloa kieltäytymällä vastaanottamasta
reporttereita.

Hän pysähdytti auton Deden oven eteen ja käyttäytyi häntä kohtaan
entisellä myrskyisellä tavallaan, sulkien hänet syliinsä ennenkuin
sanaakaan oli voitu lausua. Vasta sitten, kun Dede oli irroittautunut
hänestä ja saanut hänet istumaan, alkoi hän puhua.

"Minä olen tehnyt sen", julisti hän. "Olet tietysti lukenut
sanomalehtiä. Olen selviytynyt kaikesta ja olen tullut tänne
saadakseni tietää, minä päivänä haluat lähteä Glen Elleniin. Lähdön
täytyy tapahtua pian, sillä elämä Oaklandissa tulee tähän aikaan
kalliiksi. Elantoni hotellissa on maksettu vain tämän viikon loppuun,
ja sen jälkeen en voi enää olla täällä. Ja huomisesta alkaen on minun
käytettävä raitiovaunuja, ja ne kuluttavat nikkelilantteja."

Hän vaikeni ja odotti ja katsoi Dedeen. Deden kasvot ilmaisivat
päättämättömyyttä ja hämminkiä. Sitten alkoi hymy, jonka Päivänpaiste
niin hyvin tunsi, väreillä hänen huulillaan ja silmissään, kunnes
hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi entisellä raikkaalla,
poikamaisella tavallaan.

"Milloin nuo miehet tulevat hakemaan tavaroitani?" kysyi hän.

Ja taas hän nauroi ja oli turhaan koettavinaan välttää Päivänpaisteen
karhunkäsivarsia.

"Rakas Elam", kuiskasi hän, "rakas Elam" -- ja suuteli häntä ensi
kerran itsestään.

Hän siveli hyväillen Päivänpaisteen hiuksia.

"Sinun silmäsi ovat juuri nyt aivan kultaiset", sanoi tämä. "Voin
katsoa niihin ja sanoa, kuinka paljon sinä rakastat minua."

"Ne ovat jo kauan olleet sinun mielestäsi aivan kultaiset. Luulen,
että pikku maatilallamme ne ovat aina aivan kultaiset."

"Sinun hiuksissasikin on kultaa, jonkinlaista hehkuvaa kultaa."
Päivänpaiste käänsi äkkiä hänen kasvonsa ja piti niitä käsiensä
välissä ja katsoi kauan hänen silmiinsä. "Ja sinun silmäsi olivat
täynnä kultaa sinäkin päivänä, kun sanoit, ettet tahtonut tulla
vaimokseni."

Dede nyökäytti päätään ja nauroi.

"Sinä halusit pitää oman pääsi", tunnusti hän. "Mutta minä en voinut
olla osallisena sellaiseen mielettömyyteen. Ja kaikki nuo rahat
olivat sinun eivätkä minun. Mutta minä rakastin sinua koko ajan,
Elam, siksi että sinä olit suuri poika, joka särjit kolmenkymmenen
miljoonan leikkikalun, jolla olit kyllästynyt leikkimään. Ja kun
sanoin 'ei', niin tiesin koko ajan, että tarkoitin 'kyllä'. Ja olen
varma, että silmäni olivat koko ajan kultaiset. Pelkäsin ainoastaan,
ettet menettäisikään kaikkea. Sillä, rakkahin, minä tiesin, että
menisin joka tapauksessa naimisiin kanssasi, ja minä niin suuresti
halusin juuri sinua ja maatilaa ja Bobia ja Wolfia ja noita
jouhisuitsia. Kerronko sinulle salaisuuden? Heti kun olit lähtenyt,
soitin miehelle, joka oli ostanut Mabin."

Hän kätki hetkeksi kasvonsa Päivänpaisteen rintaa vasten ja sitten
taas katsoi häneen kasvot ilosta säteillen.

"Näetkö, Elam, siitä huolimatta, mitä huuleni puhuivat, olin minä
selvillä itsestäni jo silloin. Minulla ei yksinkertaisesti ollut
muuta neuvoa kuin mennä kanssasi naimisiin. Mutta minä rukoilin,
että sinun onnistuisi unohtaa kaikki. Ja sitten minä koetin saada
selville, mihin Mab oli joutunut. Mutta mies, joka oli sen ostanut,
ei tiennyt, miten sille oli käynyt. Näetkö, minä halusin ratsastaa
kanssasi Glen Ellenin kukkuloilla samoin kuin olin ratsastanut
Piedmontin kukkuloilla."

Päivänpaiste oli vähällä ilmaista Mabin olinpaikan, mutta hillitsi
itsensä.

"Lupaan hankkia sinulle tamman, josta pidät aivan yhtä paljon kuin
Mabista", sanoi hän.

Mutta Dede pudisti päätään eikä suvainnut tätä uskoa.

"Nytpä keksin jotakin", sanoi Päivänpaiste kiiruhtaen johtamaan
keskustelun vähemmän vaaralliselle uralle. "Me pakenemme kaupungista,
sillä koska sinulla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei minusta näytä
oikein soveliaalta, että me menemme naimisiin kaupungissa. Näin olen
tuuminut: minä menen maatilalle ja laitan asiat reilaan talossa
ja annan maatilanhoitajalle lähtöpassit. Sinä seuraat minua parin
päivän kuluttua, tulet aamujunassa. Pappi on valmiina ja odottaa. Ja
vielä muutakin minä keksin. Sinä tuot ratsastuspukusi matkalaukussa.
Ja niin pian kuin vihkiminen on toimitettu, menet sinä hotelliin
ja muutat pukua. Sitten sinä tulet ulos ja minä olen odottamassa
kahden hevosen kanssa, ja sitten me ratsastamme perille, niin että
saat ensiksi nähdä maatilan kauneimmat paikat. Ja maatila on kuin
onkin kaunis. Ja nyt päätämme, että minä odotan sinua ylihuomenna
aamujunassa."

Dede punastui puhuessaan.

"Sinä olet sellainen hirmumyrsky mieheksi."

"Niin, rouva kulta", sanoi Päivänpaiste. "Minä en mielelläni hukkaa
aikaa. Ja sinä ja minä olemme jo hukanneet paljon aikaa. Olemme
olleet pahennustaherättävän huimapäiset. Meidän olisi pitänyt jo
vuosia takaperin mennä naimisiin."

       *       *       *       *       *

Kahta päivää myöhemmin seisoi Päivänpaiste odottamassa pienen Glen
Ellenin hotellin ulkopuolella. Vihkiminen oli toimitettu, ja Dede
oli mennyt hotelliin muuttamaan pukua, sillä välin kuin Päivänpaiste
haki hevoset. Hän piteli nyt Bobia ja Mabia, ja vesiruuhen varjossa
loikoi Wolf ja katseli. Jo kaksi päivää Kalifornian polttavassa
auringonpaahteessa oli päivettänyt Päivänpaisteen kasvot. Mutta vielä
lämpimämpi hohde syttyi hänen poskiinsa ja silmiinsä, kun hän näki
Deden tulevan ovesta ratsupiiska kädessä ja Piedmontin ajoilta tuttu
puku yllään. Deden kasvot hohtivat, kun hän vastasi Päivänpaisteen
katseeseen ja vilkaisi hänen ohitseen hevosiin. Sitten hän näki
Mabin. Mutta hänen katseensa siirtyi taas mieheen.

"Oi Elam!" sanoi hän läähättäen.

Se oli miltei kuin rukous, johon sisältyi tuhansia ajatuksia.
Päivänpaiste koetti heittäytyä typeräksi, mutta hänen sydämensä
tykytti hurjasti pelkästä ilosta. Lausuessaan hänen nimensä oli Deden
ääni ilmaissut kaikkea -- moitetta, kiitollisuutta ja ennen kaikkea
rakkautta ja iloa.

Dede tuli luo ja hyväili tammaa ja kääntyi taas ja katsoi mieheen ja
kuiskasi:

"Oi Elam!" --

Ja hänen silmissään kuvastui kaikki se, mikä väreili hänen
äänessään, ja niissä Päivänpaiste näki välähdyksen syvyydestä, jota
ei ajatus kyennyt käsittämään -- naissukupuolen ja rakkauden koko
selvittämättömän salaisuuden ja ihmeen.

Taasen hän koetti lyödä leikiksi, mutta hetki oli liian suuri
rakkaudenkin leikinlaskuun. Ei kumpikaan puhunut. Dede tarttui
ohjiin, ja Päivänpaiste kumartui ja sai hänen jalkansa käteensä.
Dede hypähti Päivänpaisteen nostaessa ja pääsi satulaan. Seuraavalla
hetkellä oli Päivänpaiste satulassa, ja rinnatusten ja Wolfin
juostessa etunenässä omaa tyypillistä sudenraviaan he tulivat
mäelle, joka vei ulos kauppalasta -- kaksi rakastunutta kahden
kastanjanruskean raudikon selässä, ratsastamassa kuherruskuukauttaan
viettämään. Päivänpaiste tunsi olevansa kuin juopunut viinistä. Hän
oli elämänsä korkeimmalla kukkulalla. Korkeammalle ei kukaan mies
voinut kohota eikä ollut milloinkaan kohonnut. Tämä oli hänen päivien
päivänsä, hänen rakkautensa päivä ja hänen hääpäivänsä, ja kaiken
huippukohtana oli tuon neitseellisen puolison omistaminen, joka oli
sanonut "Oi Elam!" ja katsonut häneen sielunsa sisimmästä.

He olivat päässeet kukkulan huipulle, ja Päivänpaiste näki, miten
Deden kasvot säteilivät ilosta, kun kaunis raikas maaseutu levisi
heidän eteensä. Päivänpaiste osoitti metsäistä kukkularyhmää
tuleentuneiden viljapeltojen takana.

"Nuo ovat meidän", sanoi hän. "Ja ne ovat ainoastaan näytteenä
maatilasta. Maltahan, kunnes näemme suuren louhikon. Siellä on
portimoita ja kauriita -- tuolla vuorella niitä oikein vilisee,
ja luulen, että jos hyvin käy, niin voimme säikyttää liikkeelle
vuorileijonan. Ja siellä on pieni niitty -- no, en kerro enempää.
Saat odottaa ja nähdä itse."

He kääntyivät veräjästä, missä savikuopalle vievä tie kulki
vainioiden poikki, ja molemmat hengittivät mielihyvällä lämmintä
tuoksua, joka tuleentuneesta heinästä nousi heidän sieraimiinsa.
Kuten Päivänpaisteen ensi kertaa täällä käydessä visertelivät
leivoset ja lehahtivat lentoon hevosten edestä, kunnes he ennättivät
metsään ja kukkien reunustamille aukeamille, jolloin he leivosten
asemesta näkivät sininärhejä ja tikkoja.

"Nyt olemme omalla maallamme", sanoi Päivänpaiste, kun heinäpelto jäi
heidän taakseen. "Epätasaisimmat alat ovat meidän. Odota, niin saat
nähdä."

Kuten ensi kerrankin kaarsi hän savikuopan ja kulki
vasemmanpuoleisten metsien läpi, sivuutti ensimmäisen lähteen ja
antoi hevosten hypätä paaluaidan lahonneiden jäännösten ylitse.
Täältä lähtien oli Dede alati hurmaantunut milloin mihinkin. Puron
partaalla, joka lorisi punapuiden välitse, kasvoi suuri villi lilja,
jonka hoikan varren päässä kasvoi runsaasti valkeita vahamaisia
kelloja. Tällä kertaa ei Päivänpaiste laskeutunut hevosen selästä,
vaan ratsasti syvään kalliorotkoon, johon virta oli uurtanut tien
kukkulain väliin. Hän oli ahkeroinut täällä, ja jyrkkä ja liukas
hevospolku kulki nyt puron poikki, ja he ratsastivat hämärän
punapuumetsikön läpi ja etäämpänä tammi- ja madronos-metsikön kautta.
He tulivat muutaman eekkerin suuruiselle raivatulle alueelle, missä
kasvoi korkeata heinää.

"Meidän", sanoi Päivänpaiste.

Dede kumartui satulassa, taittoi tuleentuneen heinänkorren ja
pureskeli sitä hampaissaan.

"Hyvää vuoristoheinää", sanoi hän. "Siitä Mab pitää."

Ja heidän ratsastaessaan hän yhä päästeli hämmästyksen ja ihastuksen
huudahduksia.

"Ja sinä kun et milloinkaan kertonut minulle tästä!" moitiskeli hän
miestään, kun he pienen aukeaman ja metsäisten rinteiden ylitse
katselivat mutkittelevaan Sonoma-laaksoon.

"Tule", sanoi Päivänpaiste; ja he kääntyivät ja palasivat varjokkaan
metsän kautta, kulkivat virran poikki ja tulivat puron partaalla
kasvavan liljan luo.

Tännekin hän oli raivannut epätasaisen hevostien, joka kulki
jyrkkiä kukkuloita ylös ja alas. Kun he vaivalloisesti etenivät
pitkin mutkittelevaa tietä, näkivät he paikka paikoin vilahduksen
lehtiverkon lävitse. Mutta paljoa ei näkynyt, sillä kaikkialla
sulkivat oksat näköalan ja kaikkialla oli heidän päänsä päällä
lehtikatos, jonka lävitse vain niukalti pääsi auringonvaloa
tunkeutumaan. Ja kaikkialla heidän ympärillään kasvoi sanajalkoja,
eri lajeja, hienosta neidonhius-sanajalasta aina kuuden ja kahdeksan
jalan korkuisiin. Kun he nousivat mäkiä ylöspäin, näkivät he vanhojen
puiden ryhmyisiä runkoja ja oksia ja yläpuolellaan samanlaisia suuria
ryhmyisiä oksia.

Dede pysähdytti hevosensa ja huokasi, niin valtavasti vaikutti kaikki
tämä kauneus häneen.

"On aivan kuin olisimme uimassa", sanoi hän, "ja nousisimme syvästä,
rauhallisesta poukamasta. Yllämme on taivas ja aurinko, mutta tässä
on poukama ja me olemme syliä syvällä."

He lähtivät liikkeelle, mutta muuan orvokkilaji, joka kasvoi
neidonhius-sanajalkojen seassa, sattui Deden silmiin ja sai hänet
taas pysähdyttämään hevosensa.

He pääsivät huipulle ja sukelsivat kuin toiseen maailmaan, sillä
nyt he olivat tiheikössä, jossa kasvoi samettirunkoisia nuoria
madronos-puita ja josta oli vapaa näköala aurinkoisen rinteen ja
nuokkuvan ruohikon ylitse kapeaan sini- ja valkoapilasniittyyn kapean
joen kummallakin puolen. Dede taputti käsiään.

"Täällä on kaiketi kauniimpaa kuin konttorissa", huomautti
Päivänpaiste.

"On kyllä", vastasi Dede.

He kulkivat virran poikki ja yli matalan, kallioisen kukkulan vievää
karjapolkua ja matalan manzanita-metsikön lävitse, kunnes joutuivat
kapeaan laaksoon, jonka läpi virtaavan joen kummallakin puolen oli
niitty.

"Jollemme nyt pian tapaa viiriäisiä, niin olen hämmästynyt", sanoi
Päivänpaiste.

Ja juuri kun hän oli saanut nämä sanat sanotuksi, kuului hurjaa
rummutusta, kun vanhat viiriäiset lehahtivat lentoon Wolfin ympäriltä
ja poikaset hyppivät pakoon ja katosivat kuin ihmeen kautta aivan
katselijoiden silmien edestä.

Päivänpaiste näytti Dedelle haukanpesän punapuun latvassa, ja Dede
keksi metsähiiren pesän, jota Päivänpaiste ei ollut ennen nähnyt.
Sitten he kulkivat entistä puutietä ja tulivat kahdentoista eekkerin
aukeamalle, missä kasvoi viinirypäleitä punertavassa tuliperäisessä
maassa. Sitten he kulkivat karjapolkuja uusien metsien ja tiheikköjen
ja raivattujen alueiden lävitse ja laskeutuivat alas kukkulan
rinnettä, niistä suuri vuorenrotkon partaalla oleva maatalo tuli
näkyviin vasta kun he olivat aivan sen edessä.

Dede seisoi avaralla kuistilla, joka oli talon etuseinän pituinen,
sillä aikaa kun Päivänpaiste sitoi hevoset. Oli hyvin rauhallista.
Oli kuiva, lämmin Kalifornian keskipäivän aika, jolloin ei
tuulenhenkäyskään puhaltanut. Koko maailma näytti torkkuvan. Jostakin
kuului kyyhkysten kuherrusta. Hengähtäen syvään väsymyksestä
laskeutui Wolf, joka oli juonut kyllikseen kaikista matkan
varrella olleista lähteistä, kuistin viileään varjoon. Dede kuuli
Päivänpaisteen askeleet ja hengitti nopeammin. Päivänpaiste tarttui
hänen käteensä, ja ovenripaa vääntäessään hän tunsi Deden epäröivän.
Silloin hän kietoi kätensä vaimonsa ympärille; ovi aukeni, ja yhdessä
he astuivat sisään.



25


Monet, jotka ovat kaupungissa syntyneet ja kasvaneet, ovat
muuttaneet maalle ja tulleet hyvin onnellisiksi. Niissä tapauksissa
he ovat onnistuneet vain tottumalla pettymyksiin. Mutta Deden ja
Päivänpaisteen laita oli toisin. He olivat molemmat syntyneet maalla
ja tiesivät, miten siellä elettiin. He olivat kuin kaksi ihmistä,
jotka kauan harhailtuaan maailmalla ovat palanneet kotiin. Heidän
askaroimisensa luonnossa tarjosi heille vähemmän uutta, mutta sen
heille korvasi muistojen sulous. Heistä oli tervettä ja luonnollista
se, mikä jonkun arkanahkaisemman mielestä olisi ollut likaista ja
vastenmielistä. He tiesivät, miten luontoa piti kohdella. He tekivät
harvemmin erehdyksiä. He tiesivät paljon ennestään, ja heille tuotti
iloa muistutella mieleensä, mitä olivat unohtaneet.

Ja he oppivat senkin, että oli helpompaa sille, joka oli herkutellut
lihapatojen ääressä, tyytyä köyhyyteen, kuin sille, joka tunsi vain
köyhyyden. Eipä silti, että heidän elämänsä olisi ollut köyhää.
Erotus oli siinä, että nyt pikkuasiat tuottivat heille suurempaa
iloa ja syvempää tyydytystä. Päivänpaiste, joka oli hoidellut
suurenmoisinta ja omituisinta peliä, mitä ajatella saattaa,
huomasi, että täällä Sonoma-vuoren rinteellä oli sama tuttu peli
yhä käynnissä. Täälläkin oli yhä työtä, joka kysyi voimia, esteitä,
jotka täytyi voittaa. Kun hän kokeili kasvattamalla muutamia
kyyhkysiä kaupaksi, tuotti hänelle arvioiminen, miten paljon saisi
kyyhkysenpoikia, yhtä paljon iloa kuin ennen, kun miljoonat olivat
olleet kysymyksessä. Työtä ja vaivaa sekin kysyi, vaikka hän käytti
järkiperäisempiä menettelytapoja.

Kotikissa, joka oli villiintynyt ja ryösti hänen kyyhkysiään, oli
yhtä vaarallinen hänen tuumilleen kuin liike maailmassa oli ollut
Charles Klinkner, joka oli koettanut riistää häneltä muutamia
miljoonia. Haukat ja portimot ja sudet olivat yhtä monta Dowsettia,
Lettonia ja Guggenhammeria, jotka salaa vahingoittivat häntä. Villin
kasvillisuuden meri, joka heitteli aaltojaan hänen viljelysmaittensa
rajoja vastaan ja silloin tällöin viikon ajaksi pääsi tulvimaan
hänen alueelleen, ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen. Hänen
keittiökasvitarhansa kukkuloiden kulmauksessa, jossa maa oli
hedelmällistä, ei oikein ottanut menestyäkseen ja tuotti hänelle
paljon päänvaivaa. Kun hän ratkaisi tämän yhä tärkeämmäksi käyvän
kysymyksen laittamalla sinne salaojat, sai hän aina iloita
menestyksestään.

Hän ryhtyi laittamaan vesijohtoa. Hän saattoi ostaa ainekset myymällä
muutamia jouhisuitsistaan. Työn hän teki itse, vaikka hänen jonkin
kerran täytyi pyytää Dedeä pitämään kiinni ruuviavaimella. Kun
lopulta johto kylpyhuoneeseen ja muualle oli kunnossa, saattoi
Päivänpaiste tuskin riistäytyä irti kättensä työn katselemisesta.
Ensimmäisenä iltana Dede, joka kaipasi häntä, rupesi häntä etsimään
ja löysi hänet lamppu kädessä onnellisen näköisenä tuijottamassa
vesijohtokouruihin. Hän silitteli kädellään niiden tasaista puista
reunaa ja nauroi ääneen ja oli häpeissään kuin koulupoika, kun Dede
yllätti hänet salaa ihailemasta omaa työtään.

Vesijohdon rakentaminen teki tarpeelliseksi pienen työpajan
rakentamisen, minne hän vähitellen keräsi kokoelman rakkaita
työkaluja. Ja hän, joka ennen omistaessaan miljoonia oli heti
saattanut ostaa kaikki, mitä halusi, oppi tuntemaan uuden ilon,
jota tuntee, kun ankaraa säästäväisyyttä noudattaen saa vihdoinkin
omakseen kauan haluamansa esineen. Hän odotti kolme kuukautta,
ennenkuin uskalsi ostaa amerikkalaisen ruuvitaltan, ja hänen ilonsa
tästä ihmeellisestä kapineesta oli niin suuri, että Dede sai hyvän
ajatuksen. Hän säästi kuuden kuukauden aikana munarahansa, joihin
hänellä oli erikoisoikeus, ja antoi miehelleen syntymäpäivälahjaksi
sorvipenkin, joka oli ihmeellisen yksinkertainen rakenteeltaan, mutta
jota voitiin käyttää moninaisiin tarkoituksiin. Heidän yhteinen
ilonsa tämän työkalun johdosta, joka oli miehen erikoisomaisuutta,
oli yhtä suuri kuin heidän ilonsa Mabin ensimmäisen varsan johdosta,
joka oli Deden erikoisomaisuutta.

Vasta toisena kesänä Päivänpaiste rakensi suuren tulisijan, joka
oli vielä komeampi kuin Fergusonin rakentama laakson toisella
puolen. Sillä kaikki nämä puuhat vaativat aikaa, eivätkä Dede ja
Päivänpaiste pitäneet kiirettä. He eivät tehneet maalle paenneiden
kaupunkilaisten tavallista erehdystä. He eivät yrittäneet liikoja.
Heidän ei tarvinnut huolehtia kiinnityslainan maksusta, eivätkä
he halunneet rikastua. He tyytyivät vähään, eikä heidän tarvinnut
maksaa vuokraa. He suunnittelivat tyynesti tehtäviään ja pitivät
huolen siitä, että heillä oli kyllin aikaa olla toistensa seurassa.
Fergusonin esimerkistä he oppivat paljon. Siinä oli mies, joka
tyytyi mitä yksinkertaisimpaan ruokaan, joka omin käsin hankki
yksinkertaiset tarpeensa, joka teki ansiotyötä vain silloin, kun
tarvitsi rahaa kirjoihin ja aikakauslehtiin, ja joka suuremman osan
valveillaoloajastaan käytti huvitteluun. Hän maleksi mielellään koko
iltapäivät varjostossa kirjoineen tai nousi aamun koittaessa ja
harhaili kukkuloilla.

Toisinaan hän oli Deden ja Päivänpaisteen mukana kauriinjahdissa,
jota käytiin vuorienrotkoissa ja Hood-vuoren epätasaisilla
jyrkänteillä, vaikka useimmiten Dede ja Päivänpaiste olivat kahden.
Nämä ratsastusretket olivat heidän suurimpia huvituksiaan. Joka
sopukan kukkuloilla he kolusivat ja oppivat tuntemaan jokaisen
salaisen lähteen ja kätköisen notkelman koko laaksoa ympäröivässä
kukkularyhmässä. He oppivat tuntemaan kaikki tiet ja lehmipolut;
mutta mikään ei ollut heistä hauskempaa kuin samoilla epätasaisimpia
ja mahdottomimpia taipaleita, missä heidän täytyi ryömiä ahtaita
kauriinteitä pitkin, Bobin ja Mabin vaivalloisesti tunkeutuessa
eteenpäin heidän perässään.

Näiltä ratsastusretkiltä he toivat kotiin villien kukkien siemeniä,
jotka he kylvivät mielipaikkoihin maatilalla. Polun varrelle, joka
vei alas suuren rotkon laitaa sinne, mistä vesijohto alkoi, he
istuttivat sanajalkoja. He eivät tehneet sitä säännöllisesti, ja
sanajalat jäivät oman onnensa nojaan. Dede ja Päivänpaiste vain
silloin tällöin istuttivat uusia, jotka he muuttivat toisesta
villistä maaperästä toiseen. Samoin tehtiin villille sireenille,
jonka Päivänpaiste sai Mendocinosta. Sekin sai kasvaa villinä,
kuten kaikki muut koristekasvit maatilalla, ja kun sitä oli autettu
jonkun aikaa, sai se tulla omin neuvoin toimeen. Heillä oli tapana
koota kalifornialaisen unikon siemeniä ja kylvää niitä sinne tänne
maalleen, niin että punakeltaiset kukat helottivat vuoriniityillä ja
aitojen varsilla ja uutisviljelysten reunamilla.

Dede, joka piti timoteistä, kylvi sitä niittyjen varrelle, missä
sen oli taisteltava olemassaolosta vesikrassin kanssa. Ja kun
jälkimmäinen uhkasi kuolla sukupuuttoon, kävi Päivänpaiste apuun ja
julisti sodan jokaista vesikrassitarhaansa tunkeutuvaa timoteitä
vastaan. Hääpäivällään oli Dede nähnyt pitkän sipulikasviorvokin
mutkittelevan tien varrella punapuumetsikössä olevan lähteen
yläpuolella, ja sinne hän istutti yhä uusia. Avonaisesta
kukkulanrinteestä kapean niityn yläpuolella tuli mariposa-liljojen
siirtola. Tämä oli Deden työtä, kun sen sijaan Päivänpaiste, joka
ratsasti lyhytvartinen kirves satulankaaressaan, raivasi pienestä
manzanita-metsiköstä kivikkoisella kukkulalla kaikki kuivuneet ja
kitukasvuiset puut ja harvensi siitä, missä puita oli liian tiheässä.

Tämä puuha ei tuottanut heille vaivaa. Se oli enemmän huvia kuin
työtä. Vain ohimennen he silloin tällöin auttoivat luontoa. Nämä
kukat ja pensaat kasvoivat itsestään ja sopivat ympäristöön. Mies
ja nainen eivät koettaneet kasvattaa kukkaa tai pensasta, joka ei
avutta menestynyt. Eivätkä he suojelleet niitä niiden vihollisilta.
Hevoset ja varsat ja lehmät ja vasikat kävivät laitumella ja
tallasivat niitä, ja kukan tai pensaan oli tultava toimeen miten
parhaiten taisi. Mutta elukat eivät tehneet sanottavasti vahinkoa,
sillä niitä oli vähän ja maatila oli laaja. Muuten olisi Päivänpaiste
voinut ottaa kaksitoista hevosta laitumelle ja ansainnut puolitoista
dollaria kuussa hevosesta. Mutta hän ei tehnyt sitä peläten
hävitystä, jonka sellainen hevoslauma olisi saanut aikaan.

Ferguson tuli heidän luokseen juhlimaan tupaantuliaisia, jotka
seurasivat suuren kivitulisijan valmistumista. Päivänpaiste oli
jonkun kerran ratsastanut laakson poikki neuvottelemaan hänen
kanssaan siitä, miten oli meneteltävä, ja hän oli ainoa vieras tässä
juhlatilaisuudessa, jolloin ensi kerran tuli oli takassa. Poistamalla
väliseinän oli Päivänpaiste tehnyt kahdesta huoneesta yhden, ja
tämä oli iso arkihuone, mihin Deden aarteet oli sijoitettu -- hänen
kirjansa ja taulunsa ja valokuvansa, hänen pianonsa, Venuksen
kuvapatsas, hehkupannu, missä lautasia ja vateja lämmitettiin, ja
kaikki sen kiiltävät tarpeet. Deden omien nahkojen lisäksi oli täällä
Päivänpaisteen tappamien kauriiden ja preeriasusien nahkoja ja yksi
vuorileijonan nahka. Hän oli itse parkinnut ne hitaasti ja vaivaa
nähden.

Päivänpaiste ojensi tulitikun Dedelle, joka raapaisi tulta ja
sytytti. Hauras manzanita-puu ritisi, kun liekit levisivät ja
kävivät kiinni suurempien puiden kuivaan kuoreen. Sitten Dede nojasi
miehensä käsivarteen, ja kolmin he katselivat jännityksestä henkeään
pidätellen. Kun Ferguson lausui tuomion, hän teki sen säteilevin
kasvoin ja käsi ojossa.

"Se vie savun! Totta vie, se vie savun!" hän huusi.

Hän puristi Päivänpaisteen kättä innoissaan, ja Päivänpaiste puristi
yhtä innokkaasti hänen kättään ja kumartui ja suuteli Dedeä huulille.
He olivat yhtä onnelliset vähäpätöisen työnsä onnistumisesta kuin
joku suuri päällikkö on hämmästyttävästä voitosta. Fergusonin silmät
olivat epäilyttävän kosteat, ja nainen nojasi lujemmin mieheen, jonka
työn tulos tämä oli. Päivänpaiste nosti äkkiä vaimonsa käsivarsilleen
ja lennätti hänet pianolle päin huutaen: "Soita, Dede! Soita
ylistysvirsi!"

Ja liekkien noustessa takassa, joka toimi moitteettomasti, kaikui
huoneessa riemuitseva sävel.



26


Päivänpaiste ei ollut tehnyt mitään ehdottoman raittiuden lupausta,
vaikka ei ollut maistanut väkijuomia kuukausimääriin siitä päivästä
lähtien, jolloin oli päättänyt tehdä vararikon. Nyt hän jo arveli
olevansa kyllin vahva uskaltaakseen ottaa lasillisen ottamatta
toista. Toisaalta hän oli menettänyt kaiken halun ja tarpeen juoda
jouduttuaan maalle. Hän ei kaivannut alkoholia ja unohti, että sitä
oli olemassakaan. Mutta hän ei tahtonut tunnustaa pelkäävänsä sitä,
ja kun hänelle kaupungissa joskus tarjottiin, hän vastasi: "Hyvä on,
poikaseni. Jos minä juomalla lasillisen ilahutan teitä, niin olkoon
menneeksi. Saanko whiskyä?"

Mutta yksi lasillinen ei herättänyt hänessä halua juoda toista. Se ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän oli todella niin voimakas, ettei
niin pieni määrä tehonnut häneen. Kuten hän oli Dedelle ennustanut,
oli kaupunkilainen liikemies Päivänpaiste kuollut pikaisen kuoleman
maatilalla ja hänen nuorempi veljensä, Alaskan Päivänpaiste, astunut
hänen sijaansa. Kaikki liika lihavuus oli hävinnyt hänen ruumiistaan,
ja hän oli taas, kuten entisaikaan, laiha ja notkea kuin intiaani.
Niinikään olivat entiset kuopat jälleen ilmestyneet hänen poskiinsa.
Hänelle ne ilmaisivat, että hänen ruumiinsa oli parhaassa kunnossa.
Hänestä tuli Sonoma-laakson tunnetusti vahvin mies, joka nosti
raskaimmat taakat ja viimeiseksi väsyi reippaan maanviljelijäväen
keskuudessa. Ja kerran vuodessa hän vietti syntymäpäiväänsä entiseen
kullankaivajatapaan haastamalla koko laakson kilpasille kanssaan
maatilalle. Ja suuri osa laakson asukkaista noudatti kutsua, toi
naiset ja lapset mukanaan ja vietti päivän hauskasti ulkosalla
huvitellen.

Ensin oli Päivänpaiste rahaa tarvitessaan noudattanut Fergusonin
esimerkkiä ja käynyt päivätyössä, mutta pian hän saattoi ansaita
toisella tavalla, joka miellytti häntä enemmän eikä pakottanut
häntä jättämään Dedeä yksin kotiin ja luopumaan alituisista
ratsastusretkistä kukkuloilla. Seppä oli leikkiä laskien kehoittanut
häntä koettamaan opettaa muuatta pahantapaista varsaa, ja hän
onnistui siinä niin hyvin, että pian sai maineen taitavana
hevosenopettajana. Pian hän saattoi ansaita kaikki rahat, mitä
tarvitsi, tällä hänelle mieluisalla työllä.

Muuan sokerikuningas, joka maatilallaan Calientessa kolmen mailin
päässä kasvatti hevosia, lähetti häntä hakemaan, kun tarvitsi, ja
ennenkuin oli kulunut vuottakaan, tarjosi hän hänelle talliensa
johtajan paikkaa. Mutta Päivänpaiste hymyili ja pudisti päätään.
Myöskään ei hän ottanut opettaakseen niin monta eläintä kuin
tarjottiin.

"En mieli näännyttää itseäni ylenpalttisella työllä", vakuutti hän
Dedelle; ja hän ryhtyi sellaiseen työhön vain silloin, kun tarvitsi
rahaa. Myöhemmin hän aitasi pienehkön alan, jonne silloin tällöin
otti jonkin määrän opetettavia hevosia.

"Meillä on maatila ja toinen toisemme", sanoi hän vaimolleen, "ja
ennemmin ratsastan kanssasi joka päivä Hood-vuorelle kuin ansaitsen
neljäkymmentä dollaria. Et voi ostaa auringonpaistetta, et rakastavia
vaimoja etkä kylmää lähdevettä neljälläkymmenellä dollarilla; ja
neljäkymmentä miljoonaa dollaria ei voi ostaa minulle takaisin yhtä
päivää, jolloin en ratsastanut kanssasi Hood-vuorelle."

Hänen elämänsä oli erittäin tervettä ja luonnonmukaista. Hän kävi
varhain vuoteeseen, nukkuin kuin lapsi ja nousi aamunkoitteessa. Hän
oli aina toimessa, ja vaikka hänellä oli tuhansia pikkuaskareita
toimitettavana, ei hän milloinkaan uupunut, sillä ne tuntuivat
houkuttelevilta eivätkä pakollisilta. Kuitenkin täytyi sekä hänen
että Deden toisinaan maata pannessa tunnustaa olevansa väsyksissä,
kun he olivat ratsastaneet seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä
mailia. Toisinaan, kun Päivänpaisteella oli säästössä hiukan rahaa
ja kun vuodenaika oli otollinen, he nousivat hevostensa selkään,
sälyttivät taakseen satulalaukut ja ratsastivat laaksoon ja sieltä
toisiin laaksoihin. Kun yö yllätti, he poikkesivat ensimmäiseen
sopivaan maataloon tai kylään ja aamulla taas jatkoivat matkaa ilman
tiettyä suunnitelmaa, vain ratsastaen päivän toisensa perästä,
kunnes heidän rahansa loppuivat ja heidän oli pakko palata kotiin.
Näihin retkiin heiltä meni noin viikko tai kymmenen päivää tai kaksi
viikkoa, ja kerran he viipyivät matkalla kolme viikkoa. Myöskin he
päättivät kerran, kun olisivat kyllin rikkaita, kulkea ratsain aina
Päivänpaisteen lapsuudenkotiin Itä-Oregoniin ja poiketa matkalla
Deden lapsuudenkodissa Siskiyoussa. Ja kaikki odotuksen ilot he
kokivat lukemattomat kerrat suunnitellessaan tämän suuren retken
yksityiskohtia.

Kun he eräänä päivänä pysähtyivät Glen Ellenin postikonttoriin
panemaan kirjettä postiin, pidätti seppä heidät.

"Kuulkaahan Päivänpaiste", sanoi hän, "muuan nuori mies nimeltä
Slossom lähettää teille terveisiä. Hän kulki tämän kautta autolla
matkalla Santa Rosaan. Hän halusi tietää, asutteko jossakin
täälläpäin, mutta hänen seuralaisillaan oli kiire. Hän lähetti siis
teille terveisiä ja pyysi kertomaan teille, että hän on ottanut
neuvonne varteen ja on yhä kerran toisensa perästä lyönyt oman
ennätyksensä."

Päivänpaiste oli jo aikoja sitten kertonut Dedelle kohtauksensa
Slossomin kanssa.

"Slossom?" muistutteli hän, "Slossom? Se on varmaankin tuo
moukarinheittäjä. Hän, nuori vekkuli, painoi kahdesti käteni
pöytään." Hän kääntyi äkkiä Deden puoleen. "Mitä arvelet, on vain
kaksitoista mailia Santa Rosaan, ja hevoset eivät ole uuvuksissa."

Dede arvasi, mitä hänellä oli mielessä, sillä hänen vilkkuvat
silmänsä ja poikamainen ilmeensä ilmaisivat sen kyllin selvästi, ja
nyökäytti päätään.

"Oikaisemme Bennet-laakson poikki", sanoi Päivänpaiste. "Sitä tietä
pääsemme pikemmin perille."

Oli hiukan vaikeata löytää Santa Rosasta Slossomia. Hän ja hänen
seurueensa asuivat Oberlin-hotellissa, ja Päivänpaiste tapasi nuoren
moukarinheittäjän itsensä konttorissa.

"Nähkääs, poikaseni", sanoi Päivänpaiste niin pian kuin oli esitellyt
Deden, "olen tullut toisen kerran koettamaan onneani tuossa käden
vääntämisessä. Tässä on sopiva paikka."

Slossom hymyili ja suostui. He asettuivat vastakkain oikean käden
kyynärpäät pöydällä, ja heidän kätensä yhtyivät. Slossomin käsi
painui nopeasti taaksepäin ja alas pöytään.

"Te olette ensimmäinen mies, jonka milloinkaan on onnistunut tehdä
se", sanoi hän. "Koettakaamme vielä kerta."

"Kyllä", vastasi Päivänpaiste. "Ja älkää unohtako, että te olette
ensimmäinen, joka minun käteni sai painumaan pöytään. Siksi tulin
tänään teitä tapaamaan."

Taas heidän kätensä yhtyivät, ja taas painui Slossomin käsi pöytään.
Hän oli leveäharteinen, vankkalihaksinen nuori jättiläinen, ainakin
puolta päätään Päivänpaistetta pitempi, ja hän ilmaisi suoraan
mielipahansa ja pyysi saada kolmannen kerran koettaa. Tällä kertaa
hän pani kaikki voimansa liikkeelle, ja hetkisen näytti epävarmalta,
kumpi voittaisi. Kasvot punaisina ja huulet yhteenpuristettuina hän
piti puoliaan, kunnes lihakset pettivät. Hän hengitti raskaasti, kun
hän höllensi otteensa, ja käsi painui taipuisasti pöytään.

"Te olette liian vahva minulle", tunnusti hän. "Toivon vain, ettette
rupea moukarinheittäjäksi."

Päivänpaiste nauroi ja pudisti päätään.

"Me teemme sovinnon ja kumpikin pysyy omalla alallaan. Te heitätte
moukaria, ja minä taivutan käsiä."

Mutta Slossom ei mielinyt ilman muuta tyytyä tappioonsa.

"Kuulkaahan", sanoi hän, kun Päivänpaiste ja Dede istuivat
lähtövalmiina satulassa. "Kuulkaahan -- sallitteko, että ensi vuonna
tulen teitä tervehtimään? Tahtoisin mielelläni vielä kerran koettaa."

"Tietysti, poikaseni. Te olette tervetullut milloin tahansa. Mutta
minun täytyy valmistaa teitä siihen, että käy kuten nytkin. Teidän
täytyy kelpolailla harjoitella ja vahvistua, sillä minä kynnän ja
pilkon puita ja opetan varsoja."

Kerran toisensa perästä kuuli Dede kotimatkalla suuren poikamaisen
miehensä nauraa hykertelevän iloisesti. Kun he pysähtyivät
Bennet-laakson vedenjakajan huipulle katsellakseen auringonlaskua,
kietoi Päivänpaiste kätensä hänen vyötäisilleen.

"Pieni nainen", sanoi hän, "Sinun ansiotasi kaikki. Ja luuletko, että
maailman kaikki raha on yhtä arvokas kuin tällainen käsivarsi, kun
sen voi kietoa pienen suloisen naisen ympärille."

Sillä kaikista ilonaineista, mitä uusi elämä toi Päivänpaisteelle,
oli Dede suurin. Kuten hän kerran toisensa perästä selitti
Dedelle, oli hän koko ikänsä pelännyt rakkautta, vain tullakseen
lopulta huomaamaan, että se oli suurinta maailmassa. He eivät
ainoastaan olleet onnellinen pariskunta, vaan he olivat maatilalle
muuttaessaan valinneet parhaan maaperän, missä heidän rakkautensa
saattoi menestyä. Huolimatta kirjoistaan ja musiikistaan piti
Dede luonnonmukaisesta ulkoilmaelämästä, ja Päivänpaiste oli joka
solullaan etupäässä ulkoilmaihminen.

Päivänpaiste ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä Deden näppäriä
käsiä -- käsiä, joiden hän ensin oli nähnyt vikkelästi piirtelevän
paperille pikakirjoitusmerkkejä ja käyttävän kirjoituskonetta;
käsiä, jotka kykenivät hillitsemään Bobin kaltaisen raisun hevosen,
jotka loihtivat pianosta ihmeellisiä säveliä, jotka olivat taitavat
taloustoimissa ja jotka osasivat ihmeellisesti hyväillä. Mutta
Päivänpaiste ei ollut liiaksi naisvaltikan alla. Hän eli niinkuin
miehen tulee, aivan kuin Dede eli niinkuin naisen tulee. Heillä oli
oikea työnjako, joka sääsi heille kumpaisellekin omat tehtävänsä.
Mutta kaikki oli heille yhteistä siten, että he tunsivat harrasta
mielenkiintoa toistensa hommiin. Päivänpaiste oli yhtä kiinnostunut
Deden keittämisistä ja soitosta kuin Dede oli Päivänpaisteen kokeista
keittiökasvitarhassa. Ja Päivänpaiste, joka päättäväisesti oli
kieltäytynyt rasittamasta itseään liikaa, piti huolen siitä, että
Dedekin vältti tämän vaaran.

Tästä syystä hän jyrkästi kieltäytyi sallimasta, että Dede rasitti
itseään vieraiden palvelemisella. Sillä vieraita heillä oli
etenkin pitkinä lämpiminä kesinä, ja tavallisesti ne olivat heidän
kaupunkilaisystäviään, jotka asuivat leiritapaan teltoissa, joista
itse pitivät huolen, ja heidän, kuten todellisten leiriläisten
ainakin, täytyi itse valmistaa ruokansa. Kukaties ainoastaan
Kaliforniassa, missä kaikki tuntevat leirielämää, saattoi sellainen
elämänjärjestys käydä päinsä. Mutta Päivänpaiste pysyi kivenkovaan
päätöksessään, ettei hänen vaimostaan saanut tulla keittäjätärtä ja
kamarineitsyttä siksi, ettei hänellä ollut palvelijoita. Kuitenkin
olivat heidän leirivieraansa toisinaan kutsutut illallisille isoon
arkihuoneeseen, ja tällöin Päivänpaiste määräsi kullekin tehtävän ja
katsoi, että määräyksiä noudatettiin. Oli eri juttu, jos joku viipyi
vain vuorokauden. Niinikään tekivät he poikkeuksen Deden veljen
suhteen, joka oli palannut Saksasta ja jälleen saattoi istua hevosen
selässä. Loma-aikoina hänestä tuli kolmas perheenjäsen, ja hän sai
toimekseen valkean sytyttämisen, lakaisemisen ja astiainpesun.

Päivänpaiste pyrki keventämään Deden töitä, ja tämän veli kehoitti
häntä käyttämään hyväkseen maatilan mainiota vesivoimaa, joka nyt
kului hukkaan. Päivänpaisteen täytyi opettaa ylimääräisiä hevosia
voidakseen ostaa tarpeet, ja veli uhrasi kolmen viikon lomansa hänen
auttamiseensa, ja yhdessä he panivat kuntoon Peltonin rattaan.
Paitsi puiden sahaamiseen ja sorvipenkin ja tahkon vääntämiseen
käytti Päivänpaiste sitä kirnuamiseen; mutta hänen suurin riemunsa
oli, kun hän kietoi kätensä Deden vyötäisille ja vei hänet katsomaan
pesukonetta, jota Peltonin ratas käytti ja joka todella toimi ja pesi
vaatteita.

Dede ja Ferguson opettivat vuorotellen kärsivällisesti
Päivänpaisteelle runoutta, joten tämän lopulta usein saattoi nähdä
istumassa rentona satulassa ja kiidättämässä pitkin vuoripolkuja
laulaen ääneen Kiplingin "Tomlinsonia" tai kirvestään teroittamassa
säestäen tahkon surinaa Henleyn "Miekkalaululla". Mutta hänestä ei
milloinkaan tullut täydellistä kirjatoukkaa, kuten hänen molemmat
opettajansa olivat. Paitsi "Fra Lippo Lippi" ja "Caliban ja Setebos"
runoja ei hän Browningilta löytänyt mitään mieleistään, ja George
Meredith oli hänen kauhunsa. Kuitenkin hän omasta aloitteestaan osti
viulun ja harjoitteli niin uutterasti, että hän ja Dede sittemmin
viettivät monta onnellista hetkeä soittamalla yhdessä iltaisin.

Niin tämä onnellinen pariskunta vietti onnellista elämää. Aika ei
milloinkaan käynyt pitkäksi. Aina oli uusia ihmeellisiä aamutuokioita
ja hiljaisia, viileitä hämäränhetkiä päivän päätyttyä; ja aina
vaativat tuhannet seikat miehen mielenkiintoa, jonka nainen jakoi.
Paremmin kuin itse tiesikään oli Päivänpaiste tullut käsittämään
asioiden suhteellisuuden. Tässä uudessa pelissä tuottivat pikkuasiat
hänelle kaiken sen tyydytyksen ja halun kiihkeyden, jonka hänelle
olivat tuottaneet mielettömät suuret yritykset siihen aikaan, kun
hän oli mahti ja sai raivokkailla iskuillaan puolet Amerikkaa
järkkymään. Kun hän henkensä uhalla lannisti ja taltutti raisun
varsan ja teki siitä ihmisen palvelijan, oli hän mielestään saanut
yhtä suuria aikaan. Ja tämä uusi pelipöytä oli puhdas. Sen ääressä
ei valheteltu eikä petetty eikä teeskennelty. Toinen peli oli vienyt
perikatoon ja kuolemaan, tämä uusi peli vei voimakkuuteen ja elämään.
Ja Dede rinnallaan hän tyytyväisenä antoi päivien ja vuodenaikojen
vieriä; hän oli tyytyväinen, kun sai ratsastaa viileinä aamuina
tai polttavassa auringonpaahteessa tahi istua suojassa suuressa
arkihuoneessa, missä puut rätisivät hänen rakentamassaan takassa, kun
ulkona kaakkoismyrsky vavahdutteli maailmaa.

Yhden ainoan kerran Dede kysyi häneltä, katuiko hän milloinkaan, ja
vastaukseksi Päivänpaiste puristi Deden syliinsä ja suuteli hänen
huuliaan. Minuuttia myöhemmin hän vastasi sanoin:

"Pieni nainen, vaikka menetinkin sinun tähtesi kolmekymmentä
miljoonaa, niin olet sinä elämäni suurin välttämättömyys." Ja sitten
hän lisäsi: "Tahtoisin kuitenkin saada takaisin sen ajan, jolloin
koetin voittaa sinut omakseni. Ratsastaisin mielelläni Piedmontin
kukkuloilla sinua etsien. Tahtoisin olla huoneissasi Berkeleyssä ensi
kerran. Enkä voi kielin kertoa, miten pahoillani olen siitä, etten
voi taas kietoa käsivarttani ympärillesi kuten silloin, kun sinä
painoit pääsi rintaani vasten ja puhuit tuulessa ja sateessa."



27


Mutta eräänä vuonna varhain huhtikuussa tuli päivä, jolloin Dede
istui mukavassa nojatuolissa kuistilla ommellen erinäisiä pikku
vaatteita ja Päivänpaiste luki hänelle ääneen. Oli iltapäivä,
ja aurinko paistoi kirkkaasti tuoreen vihantaan maailmaan.
Keittiökasvitarhan kastelukouruja pitkin virtasi vesi, ja vähänväliä
Päivänpaiste keskeytti lukemisensa mennäkseen muuttamaan vesivirran
suuntaa. Myöskin oli hän kiinnostunut pikkuvaatteista, joita Dede
ompeli, ja Dede itse oli säteilevän onnellinen niistä, vaikka
toisinaan, kun miehen hellä leikinlasku kävi liian kouraantuntuvaksi,
hän hämillään punastui ja oli suuttuvinaan.

Siitä, missä he istuivat, saattoivat he nähdä koko maailmansa. Kuin
turkkilaisen käyräsapelin terä levisi Kuunlaakso heidän edessään
maataloineen, laidunmaineen, heinäniittyineen ja viinitarhoineen.
Takana kohosi laakson seinämä, jonka joka loukon ja notkelman Dede ja
Päivänpaiste tunsivat, ja ylhäällä, minne aurinko suoraan paistoi,
hohti hylätyn kaivoksen valkea kaatopaikka kuin jalokivi. Etualalla
tallin takana olevassa haassa vartioi Mab huolekkaasti varhaista
kevätvarsaa, joka hoippui sinne tänne honteloilla jaloillaan. Ilma
hohti kuumuudesta ja päivä oli raukaisevan lämmin. Viiriäiset
visertelivät poikasilleen talon takana olevassa tiheikössä. Kesyt
kyyhkyset kuhertelivat hiljaa, ja suuren rotkon vihreästä syvyydestä
kuului villikyyhkysen nyyhkyttävä kuherrus. Kerran päästivät kanat
varoittavan kotkotuksen ja juoksivat hurjasti piiloon, kun korkealla
sinitaivaalla liitelevä haukka heitti varjonsa maahan.

Tämä ehkä herätti vanhoja metsästysmuistoja Wolfissa. Joka
tapauksessa huomasivat Dede ja Päivänpaiste levottomuutta haassa,
ja siellä näyteltiin Uuden maailman julmaa, vanhaa murhenäytelmää.
Omituisen innokkaana, pehmytjalkaisena ja äänettömänä kuin aave
läheni koira, joka oli vain kesytetty susi, hiipien ja ryömien nuorta
varsaa, jonka Mab hiljattain oli saattanut maailmaan. Ja tamma,
jonka entiset vaistot olivat heränneet ja väreilivät, kierteli yhä
asettuen varsan ja sitä uhkaavan vaaran väliin, niinkuin entisinä
villeinä aikoina, kun kaikki sen esi-isät olivat pelänneet sutta
ja sen raatelevia veljiä. Kerran se pyörähti ja koetti osua siihen
etujaloillaan tai hyökkäsi sen kimppuun suu auki ja korvat luimussa,
musertaakseen sen selkärangan hampaillaan. Ja susikoira korvat
luimussa ryömien väisti pehmeästi vain kiertääkseen toiselta puolelta
varsan luo ja antaakseen tammalle aihetta uuteen levottomuuteen.
Silloin Päivänpaiste Deden levottomuuden nähdessään päästi matalan,
uhkaavan huudon; ja Wolf, joka silmänräpäyksessä palasi ihmisen
vallanalaisuuteen, luikki nolona tallin taakse.

Kun Päivänpaiste vähän myöhemmin keskeytti lukemisensa mennäkseen
muuttamaan kasteluvirtoja, huomasi hän, että vesi oli lakannut
juoksemasta. Hän heitti olalleen lapion ja kärkikuokan, otti vasaran
ja ruuviavaimen työkaluhuoneesta ja palasi Deden luo kuistille.

"Luulenpa, että minun täytyy mennä kaivamaan vesijohto vapaaksi",
sanoi hän. "Sen on tukennut tuo maanvieremä, joka koko talven on
uhannut. Arvaan, että se on vihdoinkin vyörynyt alas."

"Älä lue nyt enempää", varoitti hän, kun hän kiersi talon ja läksi
kulkemaan polkua, joka vei alas vuorirotkon laitaa.

Polun puolitiessä hän löysi maanvieremän. Se oli vähäpätöinen, vain
muutama tonni maata ja murskautunutta kalliota; mutta vyöryttyään
viisikymmentä jalkaa korkeammalta oli se törmännyt vesijohtoon
tarpeeksi suurella voimalla tuketakseen sen. Ennenkuin Päivänpaiste
ryhtyi työhön, hän katsoi ylöspäin vieremän jälkeenjättämää polkua,
ja hän katsoi sitä maanlaadun arvostelemiseen harjaantuneen
kaivostyömiehen silmällä. Ja hän näki jotakin, joka sai hänet
säpsähtämään ja lakkaamaan tähyilemästä edemmäksi.

"Hohoi", sanoi hän ääneen, "katsotaanpa, mitä siellä on."

Hänen katseensa liikkui jyrkkää myllerrettyä pintaa ylöspäin ja sen
poikki laidasta laitaan. Siellä täällä oli pieniä yhteenkietoutuneita
manzanita-puita, jotka olivat juurtuneet näin vaaralliseen maaperään,
mutta ylimalkaan ruohoa ja rikkaruohoa lukuunottamatta oli tämä
osa jyrkännettä paljasta. Näkyi merkkejä siitä, että pintakerros
oli usein vaihtunut, kun sade oli tuonut mukanaan ylhäältäpäin
irtautunutta maata.

"Oikea halkeamasuoni, tai en ole ikinä nähnyt sellaista", sanoi hän
hiljaa.

Ja samaten kuin entiset metsästysvaistot olivat tänään heränneet
susikoirassa, samaten heräsi hänessä uudelleen koko vanha kiihkeä
kullanetsintähimo. Hän laski maahan vasaran ja ruuviavaimen,
mutta piti kuokan ja lapion ja kiipesi vieremää ylöspäin sinne,
missä esiinpistävän, enimmäkseen maanpeittämän kallion epäselvät
ääriviivat näkyivät. Ne olivat miltei huomaamattomat, mutta hänen
harjaantunut silmänsä oli keksinyt kätketyt muodostumat, jotka
osoittivat sitä. Siellä täällä hän hakkasi murtuvaa kalliota kuokalla
ja lapioi estävän maan pois. Välistä hän tutki tätä kalliota. Se
oli paikkapaikoin niin pehmeätä, että hän saattoi murentaa sitä
sormillaan. Hän siirtyi kaksitoista jalkaa korkeammalle ja käytti
taas kuokkaa ja lapiota. Ja kun hän tällä kertaa poisti maan
kalliolohkareesta ja katsoi, ojentautui hän äkisti ja hengitti
syvään. Ja aivan kuin kauris juomapaikassaan vihollisiaan peläten
hän loi nopean katseen ympärilleen nähdäkseen, pitikö häntä kukaan
silmällä. Hän naurahti omalle narrimaisuudelleen ja rupesi taas
tarkastamaan möhkälettä. Auringonsäde lankesi sille ja sai siinä
olevat kultapilkut kimaltelemaan.

"Ruohonjuurista alaspäin", mutisi hän mielenliikutuksesta
värähtelevällä äänellä iskiessään kuokkansa rikkaaseen kamaraan.

Hän näytti muuttuvan. Cocktaillitra ei ollut milloinkaan saanut
hänen poskiaan niin hehkumaan eikä sytyttänyt sellaista paloa hänen
silmiinsä. Työskennellessään hän joutui saman intohimon valtoihin,
joka oli vallinnut häntä suurimman osan hänen ikäänsä. Hänet
valtasi mielettömyys, joka hetki hetkeltä huomattavasti yltyi.
Hän raatoi kuin mielipuoli, kunnes huohotti rasituksesta ja hiki
valui hänen kasvoiltaan maahan. Hän etsi vieremän pinnan poikki
suonen vastakkaiseen seinämään ja sieltä takaisin. Ja keskikohdalta
hän kaivoi kuopan punaiseen tulivuoriperäiseen maahan, kunnes sai
näkyviin kvartsin, rapean kvartsin, joka murtui ja mureni hänen
käsissään, ja jossa oli kultaa.

Toisinaan hän sai aikaan vähäpätöisiä maanvieremiä, jotka peittivät
hänen työnsä ja pakottivat hänet uudelleen kaivamaan. Kerran hän
liukui viisikymmentä jalkaa alas rotkon seinämää, mutta kiipesi
taas ylös pysähtymättä edes hengähtämään. Hän löysi kvartsia,
joka oli niin rapeata, että se oli miltei kuin savea, ja se oli
kultarikkaampaa kuin kiinteämpi kvartsi. Tässä oli oikea aarrekammio.
Sata jalkaa ylöspäin ja alaspäin hän sai selville missä suonen
seinämät kulkivat. Kiipesipä hän rotkon laidan yli katsomaan, näkyikö
sillä puolen mitään merkkejä alempien kerrosten ilmaantumisesta
päivänvaloon. Mutta sillä ei ollut kiirettä ja hän riensi takaisin
löydölleen.

Hän raatoi yhtä mielettömän kiireisesti, kunnes väsymys ja sietämätön
särky selässä pakotti hänet lopettamaan. Hän ojentausi kädessään
vielä entistä kultarikkaampi kvartsinpalanen. Hänen kumarruksissa
ollessaan oli hiki hänen otsaltaan valunut maahan. Nyt se virtasi
hänen silmilleen ja sokaisi hänet. Hän pyyhki sen kädenselällään
ja rupesi taas huolellisesti tutkimaan kultaa. Tonnista saisi
kolmekymmentätuhatta, neljäkymmentätuhatta dollaria -- hän tunsi
asiat. Ja kun hän katseli keltaista syöttiä ja huohotti ja pyyhki
hikeä otsaltaan, alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella. Hän näki
tien, joka kulki laaksosta ja ylängön laidunmaiden poikki, ja hän
rakensi sillan, joka kulki vuorirotkon poikki, kunnes kaikki oli
elävänä hänen silmiensä edessä. Vuorirotkon toisella puolen oli
rouhimon paikka, ja sinne hän sen rakensi; niinikään hän pani kuntoon
loppumattomat sankojonot, jotka riippuivat ankkurikettingissä ja
joilla malmi kuljetettiin vuorirotkon ylitse kvartsilouhimoon. Samoin
kasvoi koko kaivos hänen edessään ja allaan -- tunneleja, kuiluja ja
miinakaivoksia ja hissejä. Hän oli kuulevinaan räjähdykset ja töminän
vuorirotkon takaa. Käsi, joka piteli kvartsilohkaretta, vapisi, ja
hänen vatsanpohjassaan tuntui raukeata hermostunutta tykytystä. Äkkiä
hänelle selveni, että hän olisi tahtonut juoda jotakin, whiskyä,
cocktailin, mitä tahansa. Ja juuri silloin, kun tämä uusi kiihkeä
alkoholinhimo hänessä heräsi, kuuli hän kaukaa ja epäselvästi Deden
äänen:

_"Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu! Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu!"_

Häntä hämmästytti ajan kuluminen. Dede oli jättänyt ompeluksensa
kuistille ja mennyt ruokkimaan kananpoikia, ennenkuin ryhtyi
valmistamaan illallista. Iltapäivä oli kulunut. Hän ei voinut
käsittää, että oli ollut niin kauan poissa.

Taas kuului Deden maanittelu: "Tänne, tipu-tipu-tipu-tipu-tipu!
Tänne, tipu-tipu-tipu!"

Siten Dede aina kutsui. Ensin viisi, sitten kolme kertaa.
Päivänpaiste oli aikoja sitten pannut sen merkille. Nämä ajatukset,
jotka koskivat Dedeä, toivat mukanaan toisia, jotka hitaasti saivat
hänet suuren pelon valtaan. Sillä hänestä tuntui, että hän oli miltei
kadottanut Deden. Ei kertaakaan hän ollut ajatellut Dedeä noina
mielipuolisina tunteina, ja niin suuresta rikoksesta täytyi vähintään
olla seurauksena, että hän oli todella hänet menettänyt.

Hän laski kädestään kvartsinkappaleen, liukui vieremää alas ja
juoksi raskaasti polkua ylöspäin. Päästyään viljelysmaan laitaan hän
hiljensi vauhtiaan ja miltei ryömi paikkaan, mistä itse näkymättä
saattoi tähystellä talolle päin. Dede ruokki kananpoikia, heitti
niille kahmaloittain jyviä ja nauroi niiden kujeille.

Hänen näkemisensä tuntui vaimentavan hurjaa pelkoa, joka oli
Päivänpaisteeseen iskenyt, ja hän kääntyi ja lähti juoksemaan
polkua alaspäin. Taas hän kiipesi maanvieremää ylöspäin, mutta
tällä kertaa hän kiipesi korkeammalle ja vei kuokan ja lapion
mukanaan. Ja taas hän raatoi hurjasti, mutta tällä kertaa toisessa
tarkoituksessa. Hän työskenteli taitavasti, irroitti punaisen
maalohkareen toisensa perästä ja antoi sen vyöryä alas peittämään
sen, mitä hän oli paljastanut, kätkemään päivän valolta aarteen,
jonka hän oli keksinyt. Menipä hän metsäänkin ja keräsi sylin täyden
menneenvuotisia pudonneita lehtiä, jotka kylvi vieremälle. Mutta
tästä hän luopui pitäen sitä turhana ja vyörytti uusia maalohkareita
työpaikalleen, kunnes suonen esiinpistävistä seinämistä ei näkynyt
jälkeäkään.

Sitten hän korjasi tukkeutuneen vesijohdon, keräsi työkalunsa ja
lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Hän käveli hitaasti, tuntien suurta
väsymystä kuten ihminen, joka on elänyt pelottavan murroskauden. Hän
korjasi työkalut, joi pitkän siemauksen vettä, joka jälleen virtasi
vesikouruissa, ja istuutui penkille avonaisen keittiönoven pieleen.
Dede oli keittiössä illallisen valmistuspuuhissa, ja hänen askeltensa
kopse tuotti Päivänpaisteelle suurta tyydytystä.

Hän hengitti syvään virkistävää vuori-ilmaa, kuten sukeltaja, joka
juuri on noussut vedestä. Ja samalla kuin hän joi ilmaa, hän katseli
pilviä ja taivasta ja laaksoa, aivan kuin olisi ilman keralla juonut
niitäkin.

Dede ei tiennyt, että Päivänpaiste oli palannut, ja silloin tällöin
tämä käänsi päätään ja vilkaisi Dedeen salavihkaa hänen näppäriin
käsiinsä, hänen ruskeihin pronssihiuksiinsa, jotka hohtivat
kullanvärisinä, kun auringonsäde niihin sattui, hänen vartalonsa
lupaukseen, joka herätti miehessä outoa suloista hellyyttä. Hän
kuuli Deden lähenevän ovea ja piti päättäväisesti päätään laaksoon
käännettynä. Ja sitten hän värähti, niinkuin oli aina värähtänyt, kun
tunsi vaimonsa hyväilevien sormien hiljaa hivelevän hiuksiaan.

"En tiennyt, että olit palannut", sanoi Dede. "Oliko se vaarallista?"

"Hyvin paha, tuo maanvieremä", vastasi Päivänpaiste yhä katsellen
eteensä ja värähtäen vaimonsa kosketuksesta. "Pahempi kuin
luulinkaan. Mutta olen keksinyt suunnitelman. Tiedätkö mitä aion
tehdä? -- aion istuttaa kumipuita koko alueelle. Ne lujittavat
maan. Istutan niitä niin tiheään, ettei nälkäinen kaniinikaan mahdu
pujahtamaan niiden välitse, ja kun niiden juuret haarautuvat ja
vahvistuvat, ei mikään maailmassa voi liikuttaa tuota maata."

"Onko se niin vaarallista?"

Päivänpaiste pudisti päätään.

"Ei ole syytä levottomuuteen. Mutta minä en aio sallia tuollaisen
vanhan ilkeän vieremän tehdä itselleni kepposia. Laitan tuon
rotkonlaidan niin lujaksi, että se pysyy paikoillaan miljoonia
vuosia. Ja kun tuomiopasuuna soi ja Sonoma-vuori ja kaikki muut
vuoret sortuvat, pysyy tuo vanha rinne yhä juuriensa lujittamana
paikallaan."

Hän kietoi kätensä Deden ympärille ja veti hänet polvelleen.

"Sanohan, pieni nainen, sinä varmaankin menetät paljon asumalla
täällä maalla -- musiikkia, teatteria, ja muuta sellaista. Etkö
milloinkaan haluaisi palata kaupunkiin?"

Niin suuri oli hänen levottomuutensa, ettei hän uskaltanut katsoa
Dedeen, ja kun Dede nauroi ja pudisti päätään, tunsi hän suurta
huojennusta. Niinikään hän pani merkille, että Deden tuttu
poikamainen nauru oli yhä vielä yhtä nuorekasta.

"Kuulehan", sanoi hän äkkiä jyrkästi. "älä mene tuolle rinteelle
kävelemään, ennenkuin olen saanut puut juurtumaan sinne. Siellä on
hyvin vaarallista kävellä, ja minä en tahdo menettää sinua nyt."

Hän lähensi huulensa vaimonsa huuliin ja suuteli häntä nälkäisesti ja
intohimoisesti.

"Miten tulinen rakastaja!" sanoi Dede, ja hänen äänensä ilmaisi
ylpeyttä, jota hän tunsi miehestään ja omasta naisellisuudestaan.

"Katso tuonne, Dede." Päivänpaiste pyöritti käsivarttaan laajassa
kaaressa, johon sisältyi laaksoja sen takana olevat vuoret.
"Kuunlaakso -- hyvä nimi, hyvä nimi. Tiedätkö, kun katselen sitä
ja ajattelen sinua ja onneamme, niin kurkkuani miltei kuristaa ja
minä tunnen sydämessäni sellaista, mitä ei voi kielin kertoa, ja
minusta miltei tuntuu, että voin ymmärtää Browningia ja noita muita
korkealentoisia runoilijaveikkoja. Katsopas Hood-vuorta, tuonne,
minne aurinko juuri kallistuu. Tuolta notkelmasta me silloin löysimme
lähteen."

"Ja sinä iltana sinä lypsit lehmät vasta kello kymmeneltä", nauroi
Dede. "Ja jos pidätät minua tässä vielä kauemmin, niin ei illallinen
valmistu aikaisemmin kuin sinäkään iltana."

He nousivat molemmat penkiltä, ja Päivänpaiste otti maitosangon
ovenpielestä naulasta. Hän jäi vielä hetkiseksi katselemaan laaksoa.

"Se on suurenmoinen", sanoi hän.

"Se on suurenmoinen", toisti Dede nauraen iloisesti hänelle ja
itselleen ja koko maailmalle ja meni keittiöön.

Ja kuten se vanha mies, jonka oli kerran nähnyt, kulki Päivänpaiste
aurinkoista kukkulaa alas maitosanko käsivarrellaan.



Viiteselitykset:


[1] "Arkajalat" = uusia tulokkaita, joiden jalat matkataipaleilla
vielä arastuvat. -- "Taikinanjuuret" = vanhoja, kokeneita
kullankaivajia, saaneet nimensä siitä, että leipoessaan käyttävät
entisajan tapaan "taikinanjuurta" eikä tehdashiivaa.

[2] Fahrenheitin asteikon mukaan, jota käytetään kaikissa
englanninkielisissä maissa.

[3] _Husky_: tavattoman vahva, kestävä, ilkivaltainen ja viisas
susikoira.

[4] Ohjaustanko on vankka kanki, joka pistää esiin reensevin toisesta
sivusta ja jolla rekeä ohjataan.

[5] Fahrenheitin lämpömittarissa.

[6] _Squaw-mies, squawman_ on intiaaninaisen, "squaw'n" kanssa
naimisissa oleva mies. Squaw-miehet eivät avioliittonsa vuoksi
nauti täydellistä yhteiskunnallista arvonantoa. He eivät esim. saa
seurustella perheessä, missä emäntä on valkoihoinen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Klondyken kuningas" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.