Title: Veripunainen ruusu - Kertomuksia Italiasta
Author: Salmela, Marja
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veripunainen ruusu - Kertomuksia Italiasta" ***


VERIPUNAINEN RUUSU

Kertomuksia Italiasta


Kirj.

MARJA SALMELA



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Antonio Salernin leski
Kotiin
Päiväkirjan lehtiä
Kaksi rinnakkaistarinaa
Ruusu



ANTONIO SALERNIN LESKI


Hän on jo vanha -- olennoltaan vielä vanhempi kuin vuosiltaan. Katse
on samea, astunta tapailevaa. Samoin on hänen ajatuksensakin samea,
tapaileva, hetkittäin selvä, hetkittäin harhaanjohtuva. Hän ei
tiedä milloin hän tähän olotilaan joutui, ja yhtä vähän hän tietää,
milloin se loppuu. Monesti hänestä tuntuu siltä kuin hän ikänsä olisi
istunut -- ja aina tulisi istumaan näillä kirkonportailla leipäänsä
kerjäämässä.

Joskus vain -- kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen --
nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän
muistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja -- ja -- --

Sillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyys
ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä
ja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista,
vanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.

Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa
kaltainen. Syötyään aamiaisensa -- tavallisesti vain hiukan kuivaa
leipää -- lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katua
kirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä usein
kuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen
heikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu
pehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä,
mitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus
sanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkäävää
lihaa, kalan päitä ja katulikaa. -- Tuulenhenki käy läpi kadun ja
hän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua
pyykkiä. -- Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla
ja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotain
vaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.

Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee
kirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulle
istumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa
eikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuulla
riippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.

Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaa
sormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä
vedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle.
Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe
alttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee
pilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy
huulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavat
kynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta
hän _tietää_, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistetty
Ristiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat,
riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen -- kuin
vereen kastettu -- ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistale
repeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri,
raskas veripisara.

Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden
tukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä
vesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansa
upottavat aallot.

Ristiinpainuneet kädet puristuvat toisiinsa niin lujasti, että vanhat
sormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, johon
tarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.

Hän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän
nousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon
ulko-ovelle.

Samassa kun hän kirkon raskaanummehtuneesta ilmasta siirtyy
aurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi
muuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu
nyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän
kahdesti, jopa neljästikin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen
leivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy
jännittää kuuloa, jottei kukaan huomaamatta pääse ohi. Eikä sillä
hyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy
_kuulla_, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on
saantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kättään tavallistakin
lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja
monistua.

Antonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa
astunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän
kuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.

Hän ei kuitenkaan ajattele sitä, mitä tämä tietää ohikulkevalle
itselleen. Hänen ajatuksensa keskittyy siihen, mitä se voi vaikuttaa
lahjaan, jota kurotettu käsi pyytää. Hän on usein jo edeltäkäsin
selvillä siitä, saako hän soldon tai enemmän tai jääkö hän kokonaan
ilman. Ja samassa, kun lahja putoo ojennettuun käteen, arvostelee hän
nopeasti sen vaikutusta vastaiseen ateriaan.

Metallirahojen suuruudesta hän tietää niiden arvon. Paperirahoja hän
saa aniharvoin. Soldot tietävät makaroonia, makaroonia eikä mitään
muuta päivälliseksi. Jos hän saa neljän soldon rahan, voi hän ruveta
miettimään hiukan vaihtelevampaa ja monipuolisempaa ruokalistaa.

Portailla istuessaan ajattelee hän aniharvoin muuta kuin rahaa tai
ruokaa. Joskus vain -- jos joku asettuu juttelemaan hänen kanssaan
-- tai jos joku kirkossa kävijä kertoo siitä pienestä punaisesta
ruususta, joka on kuin vereen kastettu, tuntuu hänestä siltä kuin
armoton käsi tarttuisi häneen pakottaakseen häntä jonnekin, jonne hän
itse ei tahdo.

Hyvä Jumala, kun olisivatkin nuo silmät näkevät, että voisi paremmin
huolehtia elatuksestaan, ja kun olisi ajatus vielä sameampi kuin se
on, ettei koskaan tarvitseisi ajatella, ei muistaa!

Hän ei tahdo, hän ei tahdo muistaa. Muistot takanapäin, kiirastuli
edessäpäin, kuka sellaista kestää!

Hän painaa selkänsä auringon lämmittämää kirkonseinää vastaan ja
tuntee, kuinka sen lämpö suloisesti virtaa hänen vanhoihin jäseniinsä.

Mutta samassa jännittyy hänen huomionsa. Hän kuulee läheneviä
askeleita. Ne ovat kepeitä, iloisia, ja niitä säestää ohuen
silkkikankaan kahina.

Onnellinen nuori ihminen antaa mielellään ja antaa ehkä paljonkin!

Käsi kurottautuu kiihkeästi tulijaa kohden. Raha painuu käteen, joka
samassa sulkeutuu kiireisesti kuin linnun kynnet saaliin ympärille.
Kahdenkymmenen centesimin raha tuntuu kokoon puristuneessa kourassa.

Sillä saa kukkurapäisen annoksen makaroonia Mario Perosion luona
kadun toisella puolella. Mario Perosio antaa köyhälle alennusta.
Hänellä on säälivä sydän ja ruokala, josta hänellä on hyvät tulot.
Sinne saa köyhäkin mennä rohkealla mielellä. Ei sieltä eväittä pois
lähetetä.

Vasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella
riippuvaan rahapussiin.

Paras on pitää varalta milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa
vielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat,
että antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.

Antonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon
paahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja -- odottaa.

Odotettu viipyy hämmästyttävän kauan kirkossa. Lieneekö hän
ulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa
selkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä. Tai olisiko hän iästään
huolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa
painaa häntä varmaan -- askelten kepeydestä huolimatta -- joku suuri
suru -- ehkä suuri syyllisyyden taakka.

Vanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä kuin joku äkkiä ja
armottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei
tahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikka hän ei tahdo, ei
jaksa muistaa.

Ohikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee
hermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa
ruokaan.

Hän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20
centesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan
jotain, voi hän tilata itselleen oikein herkullisen aterian.

Tuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion
ruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi nousee vanhukselle suuhun ja
nälkä muistuttaa olemassaolostaan.

Mitäpä, jos tänään saisi syödä paistia -- kilinlihaa esimerkiksi? Se
ei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää,
että aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa
pyytääkään.

Kilin paistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät
yhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän
ääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta.
Eikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut
hyvältä. Ruuanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka
sanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata
yhtenään syödä ravintolassa.

Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Vanhuksen kädet painuvat ristiin ja ajatukset alkavat levottomasti
lennellä sinne tänne kuin säikähtäen lentoon pyrähtävä lintuparvi.

Kiirastuli tulevaisuudessa, muistot entisyydessä, kuka sellaista
jaksaa kestää!

Vanhus ei kuule, että kepeä silkkihame uudelleen kahisee aivan
hänen läheisyydessään. Hän tuntee vain käden, joka laskeutuu hänen
olalleen, samassa kuin nuorekas ääni iloisesti tiedustelee: Mitä
teille kuuluu? Te olitte tyytyväisen näköinen, kun menin tästä
sisälle kirkkoon. Nyt itkette?

Vanhus tuntee nenässään hienon hajuveden tuoksua. Tuoksu on sama,
jota hän oli tuntenut saadessaan 20 centesiminsä. Hameen kahinakin on
samaa. Odotettu on vihdoinkin tullut.

Hän iskee halukkaasti tarjoutuvaan tilaisuuteen. -- Hieno nuori neiti
tai rouva, minä olen sokea, vanha ja köyhä... Te ymmärrätte...

-- Oletteko te aivan yksin elämässä? Eikö teillä ole miestä, ei
lapsia?

Vanhus väistyy säikähtyneenä vähän syrjemmäksi. -- Yksin, yksin,
sopertaa hän koettaessaan torjua luotaan uudelleen ahdistavia
muistoja. Samassa tuntee hän kourassaan paperirahan. Ja se auttaa.

-- Se on 5 liiran raha. Sanon sen vain, jotta tietäisitte, vaikkette
itse näe.

-- Viisi liiraa! Cara signora, kaikki pyhimykset teitä siunatkoot! Te
olette hurskas ja hyvä ihminen. Te olitte niin kauan kirkossakin.

-- Siellä oli paljon katseltavaa, puhelee vieras vanhuksen rinnalle
asettuen. -- Siellä oli sellainen pieni omituinen paperiruusukin
ja niin kaunis veistos Ristiinnaulitusta. Siinä ruusussa oli
ihmeellistä, syvää hartautta. Sitä katsellessani ajattelin, että joku
vanha, hurskas nainen, jolla ei ollut enempää antaa, ripusti sen
siihen.

Antonio Salernin leski väistyy hätäisesti lähemmäksi kirkon seinää.
Hän tuntee tarvitsevansa suojaa, apua. Rinnasta purkautuu puoleksi
tukahdutettu valitus. Hän tietää, että hänen pitäisi ilmaista koko
totuus, pitäisi sanoa, että vaimo ei ollut vanha eikä hurskas,
vaan nuori, iloluontoinen ihminen, kevyt mieleltään ja tavoiltaan.
Epätoivoisena hän repi ruusun hiuksistaan ja ripusti sen ristille.
Sydämen hän olisi tahtonut repiä rinnastaan ja ripustaa sen siihen
kärsimään ja -- kuolemaan.

Vanhus huojuttelee ruumistaan edes ja takaisin kuin suurta kipua
tunteva. Hän ei tiedä puhuuko vai ajatteleeko hän. Ajatukset
lentelevät hurjassa epäjärjestyksessä sinne tänne kuin syystuulten
tanssittamat lehdet.

Hän ei enää ole vanha leipäänsä kerjäävä eukko. Hän on nuori vaimo,
jolla on hyvä mies ja oma koti. Mutta niistä hän ei välitä. Hän
iloitsee vain mustasta suuresta tukastaan, valkeista hampaistaan,
aina nauravasta suustaan ja siitä mielen ja olennon kepeydestä, joka
ihastuttaa kaikkia.

Koti tuntuu hänestä usein häkiltä, hän itse on häkkilintu ja mies
on häkin vartija. Sentähden hän usein vihaa sekä miestä että kotia.
Mutta ne ovat hänelle kaikesta huolimatta tarpeen. Sillä hän
tahtoo nauttia elämästä. Ja nauttia voi vain se, jolla on jotain,
jolla hankkia itselleen iloa ja nautintoa. Antonio on velvollinen
hankkimaan hänelle tilaisuutta tällaiseen iloon. Naimisiin mennessään
sitoutuu mies elättäjäksi. Ja hän saa palkkansa, kun hänen vaimoaan
huomataan ja ihaillaan. Jokainen mies tahtoo ylpeillä vaimostaan
ihan niinkuin hevosistaan. Ja jokainen tuntee, että vaimon niinkuin
hevosenkin kauneus koituu miehen kunniaksi.

Olihan Antoniokin alussa iloissaan. Mutta sitten...

Vanhus tekee ristinmerkin ja painaa sitten kädet rintaansa vasten.
Ahdistaa niin kummasti. Ja itkettää, itkettää...

Samassa sanoo nuori nainen hänen rinnallaan: -- Teidän mielestänne
olen ehkä ollut antelias, kun saitte 20 centesimiä ja sitten vielä
viisi liiraa?

Vanhus vavahtaa hermostuneesti.

Eihän vieras vain mahda katua anteliaisuuttaan? Ja vaikka katuisikin,
niin annettu on annettu. Ei sitä takaisin oteta. Eikä annetakaan.
Sillä se tietää ruokaa köyhälle, paljon ruokaa ja hyvää ruokaa,
makaroonia, riissiä ja murevaa, rasvasta kilinpaistia.

-- Minä häpeän teidän kiitollisuuttanne, puhelee portailla istuva
nuori nainen. -- Mitä minä oikeastaan olen antanut teille?
Hieman rahaa. Siinä kaikki. Lähimmäiselle -- etenkin vanhalle ja
yksinäiselle pitäisi antaa parempaa, antaa jotain omasta itsestään.
Niin tekisi mieheni. Jos hän olisi ollut täällä ja jos hänelle olisi
ollut aikaa niinkuin minulla, ei hän olisi voinut antaa teille
soldoakaan noin vain ohikulkevana niinkuin useimmat antavat. Hän
olisi asettunut tähän viereenne, keskustellut kanssanne, kysynyt
miehestänne, lapsistanne ja kuultuaan että olette yksin olisi hän
kysynyt, ettekö te tahtoisi ilahduttaa häntä syömällä päivällistä
hänen kanssaan. Sitten hän olisi tarjonnut käsivartensa teille,
kunnioittavasti kuin omalle äidilleen, ja yhdessä olisitte lähteneet
tuonne toiselle puolelle.

-- Missä hän on? Tuleeko hän pian? kysyy vanhus kiireisesti. Nälkä
muistuttaa taas olemassaolostaan, ja paistin käry tuntuu kadun
toiselta puolelta.

-- Ei, ei hän on kaukana. -- Nuori nainen vaikenee samassa. Hän on
mielestään melkein valehdellut. Sillä olivatko he ennen koskaan
olleet toisiaan niin lähellä kuin äsken tuolla kirkossa?

-- Hän on kaukana, jatkaa nuori vaimo hiljaa kuin itsekseen, mutta
tuolla kirkossa, kun minä katselin veistosta, jossa se veripunainen
ruusu riippuu...

Antonio Salernin leski katkaisee hänen puheensa kesken: -- Ei, ei,
se ei ole totta. Sen näköinen oli minun Antonioni, kun hän makasi
lattialla. Ja haava hänellä oli ihan sydämen kohdalla. Te näitte sen
itse.

Vieras katsoo pitkään vanhukseen. Hän kysyy itseltään, onko vanhus
hänen rinnallaan sekä sokea että vähämielinen. Mutta samalla herää
hänen uteliaisuutensa. -- Te tiedätte jotain siitä ruususta, sanoo
hän kuin päästäkseen vanhuksen ajatusten perille. Mutta vanhus jatkaa
siitä, mihin hänen omat ajatuksensa ovat pysähtyneet. Hän nyökkää
kirkkoon päin ja tekee ristinmerkin.

-- Minä tiedän kuka siellä on. Ja sittenkin uskon näkeväni Antonion.
Hänen haavansa oli ihan samanlainen -- juuri sydämen kohdalla. Ja hän
oli yhtä kärsivän näköinen, kun hän makasi lattialla trattoriiassa.

Vanhus painaa suunsa melkein kiinni vieraan kasvoihin, ja ääni käy
sameaksi kyynelistä. -- Katsokaa, hänkin kuoli minun tähteni. --
Molemmat, ne kaksi parasta kuolivat minun tähteni. Minä en osaa
erottaa heitä toisistaan. Minun ajatusjuoksuni pysähtyi, kun minä
näin hänet trattoriian lattialla ja ymmärsin, että hän oli kuollut.
En minä itkenyt, mutta minä huusin, huusin niin että kuului pitkien
matkojen päähän. Ja minä viskauduin hänen päälleen ja uskoin, että
hän kyllä siitä nousee. Hän nousee siitä, sillä hän säälii minua.
Hän oli aina niin hyvä. -- -- Ja kun ei muu auttanut, juoksin tänne
kirkkoon.

Minä revin sen ruusun hiuksistani, ja minä huusin ja itkin siinä
ristin edessä. Ja minä odotin ihmettä. Mutta sitä ei tullut.

Vanhuksen pää painuu käsien varaan, ja hän puhkee hillittömään
itkuun. Vieras istuu ison aikaa äänettömänä hänen rinnallaan.
Viimein tarttuu hän vanhuksen käteen ja puristaa sitä. Hän tuntee
sinä hetkenä ihmeellistä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta tämän
tuntemattoman, mieleltään sairaan vaimon kanssa. Mutta samalla hän
käsittää, mikä ääretön ero heidän kohtalollaan on. Hänellä itsellään
on elämä edessään, ja hän voi sovittaa, voi tehdä onnelliseksi. --
Älkää itkekö, sanoo hän hellästi. -- Teidän Antonionne oli hyvä.
Hyvät ihmiset antavat mielellänsä anteeksi.

Mutta vanhus pudistaa surumielisesti päätään.

Anteeksi! Oliko hän edes koskaan pyytänyt anteeksi? Hän oli
mielestään aina ollut oikeassa.

Hän vaikeroi puoliääneen. -- Sen koreavärisen venetsialaisen huivin,
jossa oli iloisesti hyppelehtiviä reunatupsuja -- senkin hän osti
minulle. Se oli kallis, hirveän kallis. Mutta minusta hän vain
täytti velvollisuutensa. Ja minä tahdoin sen huivin omakseni, sillä
se puki minua. Minä tahdoin olla kaunis, kun menin puotiin, jossa
nuori Neri oli myymässä. Neri oli toisenlainen kuin muut miehet. Hän
teki aina pilkkaa tytöistä eikä hän välittänyt tanssipaikoista eikä
muusta sellaisesta. Mutta minusta hän oli sanonut, että olin sukkela
suustani. Minä tulin niin iloiseksi, että nauroin ja lauloin koko
päivän, kun minä kuulin sen. Ja sitten minä näin, että hän katsoi
jälkeeni kadulla aina kun menin hänen ohitsensa. Ja kun minä sain
sen huivin, panin sen hartioilleni ja kuljin kerta toisensa jälkeen
torikatua sen kaupan ohi, jossa Neri oli. Hän tuli ikkunaan, ja minä
tulin siitä yhä iloisemmaksi. Illalla oli tanssit. Nerikin tuli
sinne. Ja me tanssimme koko illan yhdessä. Antonio pyysi minua pari
kertaa, mutta minä kielsin. -- --

-- Antonio oli hyvin surullinen sinä iltana. Ja minä tein pilkkaa
hänestä. Minä kiusottelin häntä ja nauroin. Mutta hän ei sittenkään
suuttunut. Aamulla näin hänen silmistään, ettei hän ollut nukkunut
koko yönä. Silloin minun kävi sääli häntä, sillä minä olin nukkunut
mainiosti. Minä muistin silloin kuinka hyvä hän aina oli ollut, mutta
minä en tahtonut sanoa sitä. Minä tein vieläkin kiusaa. En luvannut
antaa ruokaakaan. Ja illalla hän oli ruumiina. -- Hän ei koskaan
antanut toisten sanoa pahaa sanaa minusta. Silloin hän oli kuin
tuli ja leimaus. Ja trattoriiassa olivat toiset puhuneet Neristä ja
minusta. Silloin se tapahtui. Se haava oli suuri ja syvä. Te näitte
itse tuolla kirkossa.

Vanhus ei enää tee ristinmerkkiä. Hän ei tiedä kenestä hän puhuu.
Ajatukset ovat taas sotkeuksissa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja
kyyneleet valuvat virtana kuihtuneita poskia pitkin.

Nuori nainen hänen rinnallaan ei saa mitään sanotuksi, hän sivelee
hiljaa vanhuksen kättä. Ja hän ymmärtää, että ero ihmisen ja ihmisen
välillä enimmäkseen on hyvin pieni. Nuori tai vanha, köyhä tai rikas,
mitä se oikeastaan merkitsee? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.
Ihminen on ihminen. Ja minkä hän povessaan tuntee iloa tai surua, se
on sukua sille, mitä hänen lähimmäisensäkin tuntee.

Ja itsekäs, ajattelematon nuori vaimo voi tuottaa miehelleen yhtä
paljon surua ja sydämentuskaa, olipa mies käsityöläinen tai oppinut
tiedemies.

Hän muistaa, mitä hän itse äsken oli oppinut tuolla kirkossa. Se
pieni punainen ruusu oli vaikuttanut syvästi häneen. Siinä oli
liikuttavaa hartautta ja samalla kärsimystä, paljon kärsimystä. Se
oli kastettu sydänvereen. Hän tunsi sen. Ja hänen täytyi ajatella
miestään -- ehkä siitäkin syystä, että hän vastoin miehensä tahtoa
oli lähtenyt tälle matkalle. Enricon katse oli ollut surullinen
heidän hyvästellessään. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli jo
aikaisemmin sanonut sanottavansa. Hän oli puhunut siitä, ettei
hänen kukkaronsa kestä sellaista, kun aika muutenkin on kallis, ja
että hänestä yleensäkin on oikeampaa supistaa turhia menoja, jotta
on mistä ottaa, jos sattuu tositarpeessa oleva kohdalle. Mutta kun
sana ei pystynyt, vaikeni hän aina. Hän oli hyvä niinkuin itkevän
vanhuksen miesvainaja oli ollut.

Mutta tästä puoleen ei Enricon enää tarvitseisi katsoa niinkuin usein
ennen silmät noin täynnä suurta ymmärtämyksen ikävää. Tästä puoleen
piti kotielämän muuttua. Pyhiinvaelluksen hän oli tehnyt Roomaan, hän
kuten muutkin. Ja Enrico saisi kokea, ettei matka ollut turha!

Samassa muistuu ajan kulku hänen mieleensä. Hän kiskaisee kellon
esille ja kavahtaa pystyyn. Vanhus lakkaa itkemästä. Hän kuulee, että
vieras tekee lähtöä.

-- Istuttehan te täällä, tiedustelee nuori nainen pyytävästi. --
Minun täytyy hetkeksi mennä pois. Olen luvannut yhtyä tuttavaan
täällä läheisyydessä. Mutta minä tulen kohta takaisin. Ja sitten
menemme yhdessä syömään -- aivan niinkuin mieheni olisi tehnyt. Me
teemme samoin.

Hän lähtee melkein juoksujalkaa menemään, ja leski katsoo
haikeamielisenä hänen jälkeensä. Päivälliskutsu ei parane
viivytyksestä. Ja nyt etenkin, kun mieli on väsynyt monista ja
raskaista muistoista ja kun ajatukset lentää lepattavat kuin
säikähdyksissään siipiään räpyttävä lintuparvi, nyt olisi ruoka
tarpeen.

Vanhus istuu hetken painuneena haikeamieliseen odotukseen. Hän ei
muista tarkata kirkkoon meneviä. Mielen levottomuus ahdistaa häntä
yhä. Porraskivet ovat lämminneet ja tuntuvat hänestä polttavan.
Kiirastuli uhkaa kuoleman toisella puolella, entisyydestä ahdistavat
raskaat muistot.

Hän nousee hätäisesti. Hän ei jaksa enää odottaa. Paistinkäry kadun
toiselta puolelta tuntuu houkuttelevana ja nälkä hoputtaa lähtemään.

Hän astuu jalallaan tunnustellen katua Mario Perosion ruokalaa
kohden. Hän tahtoo odottaa sen edustalla. Hänen täytyy olla niin
lähellä kuin mahdollista ja ajatella jotain, joka keventää mieltä,
ajatella ruokaa, riissiä, hyvän rasvaisen kastikkeen kanssa ja
pehmeätä, murevaa kilinpaistia, joka sulaa vanhassa hampaattomassa
suussa.



KOTIIN


Lähtövalmiina seisoi pohjoiseen menevä yöjuna Rooman
"Termini"-asemalla. Veturi puhkui ja pössötteli työntäen höyryä
kupeilleen ja johtaen ajatukset lähtöintoisen hevosen eleisiin.
Kantajat työntyivät taakkoineen toiset junaan, toiset junasta pois
ja matkustajat hyvästelivät saattajiaan tai järjestyivät tavaroineen
kukin paikoilleen.

Hengästyneenä ja posket kiireestä hehkuvina saapui Asra-rouva viime
hetkessä asemalle. Hän ennätti häthätää saada tavaransa vaunuun, kun
juna jo lähti liikkeelle.

Vaunussa oli vastoin tavallisuutta hyvänpuoleisesti tilaa. Asra
valitsi itselleen nurkkapaikan, jossa hän oli muista matkustavista
hiukan syrjässä, järjesti tavaransa yläpuolella olevaan verkkoon
ja painui sitten nurkkaukseensa puhaltamaan kuin juoksusta uupunut
hevonen.

Kiirettä oli kestänyt viime hetkeen asti. Ostoksia oli ollut jos
jonkinlaisia, ja aikaa meni siihenkin, kun eivät toiset ottaneet
uskoakseen, että hän todella aikoi lähteä. Mutta sinne jäivät kuin
jäivätkin sekä toverit että valmiiksi ostetut oopperaliput. Kyllä
niille ottajia löytyy. Ja vaikkei löytyisi, niin mitäpä siitä!

Toverit eivät tietysti olleet käsittäneet, miksi hän näin suinpäin
läksi kotiin, olivat vain nauraneet ja pitäneet sitä itsepintaisena
päähänpistona.

Eikä ihme, jos he eivät ymmärtäneet. Hän tuskin itsekään ymmärsi.
Mutta kai tämä kaikki oli kytenyt hänessä siitä asti, kun hän läksi
kotoa ja Enricon surullinen katse saattoi häntä.

Se katse oli _kaunis_. Hänen oli täytynyt ajatella sitä siitäkin
syystä. Kauneus ei jäänyt häneltä koskaan eikä missään muodossa
huomaamatta. Mutta vasta tänä aamuna oli hän ymmärtänyt, kuinka
kauniit ne ajatukset ja tunteet olivat, jotka olivat sen synnyttäneet.

Hän ei yleensä koskaan harkinnan tietä päässyt asioiden perille.
Hänen täytyi nähdä, tuntea, vaistota. Ja tänään hän oli _nähnyt_.

Se pieni veripunainen ruusu oli ilmaissut kaiken. Se oli hänestä
ensin vain ollut suuren, äänettömän surun symbooli. Mutta sitten
hän äkkiä näki siinä miehensä sisimmän, näki sen niin elävänä ja
läheisenä kuin ei koskaan ennen.

Noin se sydän oli kärsinyt hänen tähtensä, noin syvästi ja
äänettömästi. Eikä hän koskaan ennen, ei koskaan ollut siitä
välittänyt. Mutta nyt hän äkkiä tunsi, että he kaksi sittenkin
kuuluvat toisilleen tavalla, jota ei voi selittää mutta ei myöskään
kumota. He ovat yhtä. Ja siksi se, mikä koski toiseen, teki kipeätä
toisellekin.

Hän ei vielä koskaan näinä kahtena avioliittovuonnaan ollut tuntenut
tällaista. Mutta ehkä se suuri ihmeellinen salaisuus, jota hän tuskin
uskalsi ajatella ja joka kuitenkin _oli totta_, oli tehnyt hänen
mielensä näin vahanpehmeäksi.

Hän otti päivävarjon viereltään ja puukkasi sillä yläpuolella olevia
tavaroita. Hän oli rajattoman iloinen kaikesta mitä siellä oli.
Paljon, mitä hän oli aikonut hankkia itselleen, oli jäänyt kokonaan
ostamatta, mutta sen sijaan siellä oli sellaista, mitä hän ei koskaan
ennen ollut ajatellutkaan.

Mitähän Enrico sanoisi, kun näkisi että hänellä oli keittokirja ja
"käytännöllinen opas perheen äideille!" Vasta ilmestyneen teoksen
Leonardo da Vincistä hän myöskin oli ostanut. Enrico piti erikoisen
paljon da Vincistä. Eikä hän koskaan hennonut ostaa itselleen
sellaista, joka ei ollut tarpeellista. Hän säästi. Ja Asra tuhlaili.
Toinen ansaitsi, toinen hävitti, sellaista oli elämä heillä ollut.

Ja hänestä kaikki vain oli ollut niinkuin olla pitikin. Hän oli
ajatellut kuten Antonio Salernin leski, että mies on sitoutunut
elättäjäksi ja vaimo on oikeutettu nauttimaan. Loiskasvi ja loisto
kalu hän oli ollut omassa kodissaan. Mutta nyt...

Ajatukset palasivat vanhukseen kirkon portailla. Kalliisti hän
oli saanut maksaa nuoruutensa ajattelemattomat ilot! Mitähän, jos
sellaista olisi sattunut hänen, Asran kohdalle...

Samassa hänen mieleensä johtui muuan viimetalvinen tapahtuma. Kerran
-- eräänä iltana, kun Asra myöhällä tuli kotiin huveista ja Enrico
vielä istui painuneena kirjoitustensa ääreen, oli hänen jalkojensa
juuressa lattialla nenäliina, ja se oli veressä. Enrico pisti
kiireisesti liinan taskuunsa ja käänsi puheen muihin asioihin, mutta
Asra sai siitä kuitenkin selville, että Enrico oli sylkenyt verta.
Ei hän siitä kuitenkaan sanonut mitään, ei edes vaikka hän huomasi
Enricon hyvin kalpeaksi seuraavina päivinä. Asia unohtui pian.

Mutta nyt tuo muisto ajoi kylmän väreitä koko hänen ruumiinsa läpi.

Mitä jos hän palatessaan kotiin näkisi sellaisen liinan lattialla
pöydän ääressä ja jos Enrico istuisi kirjoitustuolissa kangistuneena?

Hän painoi käden sydämelleen. Se takoi ja jyskytti kuin haljetakseen.

Olikohan hän liiaksi kiirehtinyt tullessaan junalle? Tai siitäkö tämä
johtui, että hän nyt sairaloisesti rupesi mielessään kuvittelemaan
mahdollista onnettomuutta?

Hän ei aikonut eikä tahtonut antaa valtaa tuollaisille kuvitteluille.
Nythän hänellä oli enemmän kuin yksi, jota ajatella. Hänen tuli
mieluummin miettiä sitä, miten hän kertoisi suuren uutisensa
miehelleen.

Hetki oli ymmärryksellä valittava niin, että uutinen tuntuisi niin
suurelta, niin ihmeelliseltä ja yllättävältä kuin mahdollista.

Kuinka rajattomasti Enrico ilostuisikaan! Hän rakasti suuresti
lapsia. Hän olikin varmaan näinä kahtena naimisvuotenaan jo
ennättänyt kaivata lasta. Aina kun hän oli katsonut surullisesti
ja pitkään vaimoonsa, oli Asra ajatellut, että surumielisyys koski
liian suuria talousmenoja tai Asran huvitteluhalua tai puuttuvaa
harrastusta niihin kysymyksiin, jotka kiinnittivät Enricon mieltä.
Mutta ehkäpä siihen oli sekoittunut myöskin lasta koskevaa kaipuuta.

Enricosta kai tuntui siltä, ettei kodissa ollut tilaa lapselle niin
kauan kuin siellä ei ollut äidin mieltä, ei vastuunalaisuudestaan ja
velvollisuuksistaan tietoista kodin huoltajaa.

Mutta nyt...

Vastoin tapaansa painui Asra hetkeksi itsetutkisteluihin.
Ilahduttavia ne eivät olleet, mutta ehkä sitä tarpeellisempia. Nyt
etenkin. Sillä hän tahtoi päästä selvyyteen siitä, minkälaisista
säikeistä mahdollisesti punoutuisi vastaisuudessa kehittyvä luonne.

Paljon perinnöksi jätettävän arvoista hänellä ei todellakaan ollut.
Ei muuta kuin ulkokuori. Siitä sanoivat sekä ihmiset että peili sulaa
hyvää. Ja olivathan kasvot, joita kelpasi katsella, jonkunarvoisia
elämän taipaleella.

Asra painoi hetkeksi kasvot käsiinsä ja jäi ajattelemaan miestään.
Tänään hän omasta mielestään ensi kertaa oli nähnyt hänen sisimpänsä,
nähnyt hänen sydänpohjiinsa saakka. Ja siksi hän myöskin nyt rakasti
niinkuin ei koskaan ennen. Kuinka hyvä Enrico aina oli ollut ja oli!
Eikä vain hyvä, mutta samalla syvä! Ulkonaisessa olennossaan hän oli
niin vaatimaton ja hiljainen, ettei häntä jokainen huomannutkaan.
Huomion herättämistä hän suorastaan pelkäsikin. Hän ei kuulunut
mihinkään valtiolliseen puolueeseen. Ei hän esiintynyt kokouksissa
eikä puhujana. Ei hän itsensä eikä mielipiteittensä ympärille
kerännyt kannattavaa ihailijajoukkoa. Hän pani vain omassa elämässään
hiljaa, huomaamatta ja tunnontarkasti täytäntöön kaiken, minkä hän
oikeaksi käsitti. Hän oli vain väärentämättömästi ja yksinkertaisesti
ulkonaisessa esiintymisessään sitä, mitä hän sisimmässäänkin oli.
Siitä syystä häntä toiset ivailivat, toiset ihailivat.

Ja samanlainen hän aina oli kodissakin. Ei hän puhunut paljon
mielipiteistään, ei tyrkyttänyt niitä toisille -- ei vaimolleenkaan.
Mutta viereltä katsoja ei kuitenkaan voinut jäädä osattomaksi hänen
sisäisistä rikkauksistaan.

Asra painoi käden rinnalleen. Ne kauniit ajatukset, se suuri lämpö
ja se syvä ihmeellinen tunne elämän valtavasta rikkaudesta, joka nyt
väreili hänen sisimmässään ja joka sekä nöyryytti että nosti, sekin
oli sitä, mitä Enrico vuosien kuluessa hiljaa ja sanoitta oli hänelle
antanut!

Hän kohotti hiukan ikkunan uudinta ja silmäili ohikiitävää maisemaa.
Yö oli jo kääntynyt aamupuoleen, mutta vielä oli pimeä. Ainoastaan
kapea kuunsirppi valaisi seutuja. Laaksojen pohjat näyttivät
pimennoilta, joiden syvyyksistä silloin tällöin kuului veden
kohinaa. Apenniinien ääriviivat muodostivat ketjun, joka kuvastuen
taivaanrantaa vasten nousi ja laski, laski ja nousi. Siellä missä
huiput kohosivat korkeimmilleen, saattoi aavistaa lunta.

Juna pyyhälsi eteenpäin hyvää kyytiä. Matka joutui, tie lyheni ja
koti, koti se läheni.

Asra tunsi voimakkaan ilovirran koko olemuksessaan. Ja samassa
välähti mielessä iloinen ajatus, että onpa hänelläkin jotain, joka
kelpaa perinnöksi ja hyväksikin. Sillä voimakas elämänilon tunne ei
ole vain kyky itsekkäästi nauttia. Se on lahja, josta lähtee iloa ja
virkistystä toisillekin.

Enrico oli heidän tutustuessaan tuntenut, että hänen oma hiljainen,
mietiskelevä ja sisäänpäin suuntautuva luonteensa kaipasi täydennystä
juuri siitä reippaasta, sykähtelevästä elämänilosta, joka oli
pääpiirre Asran luonteessa. Ja sen, juuri sen, joka kerran oli heidät
yhdistänyt ja jonka hän tunsi parhaimmaksi ominaisuudekseen, sen hän
tahtoi antaa perinnöksi lapselleen.

Hän katsoi uudelleen junan ikkunasta kuunsirpin valaisemaa maisemaa.
Hän muisti, että hän pari päivää takaperin oli istunut Capitoliumilla
katsellen kuutamoista Forum Romanumia.

Satumaisen kiehtovina astuivat silloin menneet vuosituhannet
hänen eteensä. Hän sai ensi kertaa eläessään elävän ja voimakkaan
käsityksen entisyydestä. Tulevaisuuden tunsi hän omassa
olemuksessaan. Ja itse seisoi hän näiden kahden rajalla, osana
sukupolvien loppumattomassa ketjussa, pienenä, vähäpätöisenä osana
itsessään ja kuitenkin kutsuttuna palvelemaan suurta velvoittavaa
elämää.

Hänen täytyi ajatella runoilijan sanoja:

    Oi, kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen, henkein, kun
                             luokse ne saa!
    Ja sä aavistat tuntehin värähtävin, mitä muinen on syvimmin
                             miettinyt mies.
    Mitä kaihoja, vakaita neuvojakin sekä lohtua tietäjäharput
                             ne ties.

Hänen kätensä painuivat ristiin ja suuri hartaus täytti hänen
sisimpänsä. Hän tiesi olevansa pieni, vähäpätöinen osa kaikkeuden
suuresta ketjusta, mutta osa, jolle suuri tehtävä oli suotu.

"Sävel soitossa piirien äärettömäin", toisti hän hiljaa ja ajatukset
pysähtyivät Enricoon.

Näin hän istui hetken liikahtamatta vaipuneena hiljaiseen hartauteen.
Sitten hänen päänsä painui ikkunanpieleen ja hän nukahti iloinen hymy
huulillaan.

Mutta kun junanvihellys viimeinkin ilmoitti kotikaupungin olevan
lähestymässä, oli hän ensimmäisenä valmis astumaan junasta. Hänellä
oli kaikki tavarat käden ulottuvilla. Samassa kun juna pysähtyi, oli
hänkin maassa.

Oli varhainen aamu. Hän jätti suurimman osan tavaroistaan
säilytettäväksi ja läksi vain pieni laukku kädessä astumaan kotia
kohden.

Pikkukaupungin kadut olivat vasta heräämäisillään uuteen aamuun.
Kuormarattaat täynnä maataloustuotteita tulla rämisivät valtakatua
pitkin ja pysähtyivät torille. Erään talon porttikäytävässä
seisoskeli nuoria tyttöjä -- ehkä palvelijattaria. He puhuivat
keskenään, vähä väliä nauraa kikatellen. Pari paljasjalkaista
poikaa juoksi kilpaa katua pitkin kieputellen tyhjiä maitoastioita.
Puutarhan aidalla kiekui kukko.

Asra näki, kuuli ja huomasi kaiken. Kaikki oli kotoista. Kaikki oli
maalaista ja kaikki toi suuren hyökylaineen kirkkautta ja lämpöä
hänen sisimpäänsä.

Mutta kaiken tämän ilon takana syvällä alitajunnan uumenissa
tiesi hän vieläkin suuremman ilon väikkyvän herkkiin, lämpimiin
tuntemuksiin kätkettynä, ilon, jota oli mahdoton pukea sanoihin mutta
jonka hän sittenkin saisi viedä hänelle, jota hän rakasti.

Käsi innostuksesta vavahdellen hän avasi kotiportin. Sitten hän
kääntyi keittiönovelle, päästäkseen sisään soittamatta. Heillä oli
näet tapana pitää vara-avainta salakätkössä, josta eivät muut kuin he
itse tietäneet. Keittiö oli tyhjä eikä tulta vielä ollut vesikattilan
alla. Palvelustyttö nukkui kai tai olisiko ehkä jo mennyt sisälle
huoneita siistimään.

Missään tapauksessa hän nähtävästi ei vielä ollut ajatellut teen
valmistamista. Emäntä sai siis itse huolehtia siitä ja sitten mennä
sisälle tarjotin käsivarrellaan ja suuri, suuri ilo sydämessä.

Hän sytytti kaasukeittiön ja vilkaisi sitten kaappiin, jossa
kahvikupit pidettiin. Kaikki oli siellä koskemattomana paikallaan.
Hän saisi siis todella itse huolehtia kaikesta.

Hän muisti, miten Enricon äiti heidän kihloissa ollessaan joskus
aamuisin oli vienyt teen poikansa työhuoneeseen. Lähes kolme vuotta
oli kulunut äidin kuolemasta, eikä Enrico koko tänä aikana koskaan
ollut saanut sellaista hellää huomaavaisuutta osakseen. Mutta tästä
puoleen...

Hän pysähtyi oviverhon kohdalle, jonka takana oli palvelijan
huone. Sieltä ei kuulunut pienintäkään liikettä. Silloin hän
nosti varovaisesti verhoa. Ketään ei ollut huoneessa. Vuode oli
koskemattomana.

Hänen katseensa kiersi keittiötä. Hän huomasi nyt kaikenlaista, johon
ei silmä ensi hetkinä ollut ennättänyt. Edellisen päivän pesemättömät
astiat oli työnnetty yhteen nurkkaan. Hyvä pyyhe oli tehnyt patalapun
virkaa ja saanut useampia palohaavoja. Likaämpärissä oli kylmiä
perunoita ja lihapalleroita.

Hän näki itsensä kaikessa. Hänen syytäänhän tässä oli enin. Hän oli
huolehtinut huvituksistaan eikä kodistaan. Hän ei ollut välittänyt
siitä, säästettiinkö vai tuhlailtiinko. Mieshän oli sitoutunut
hankkijaksi.

Ja mies istui varhaisesta aamusta myöhään iltaan työssä ja ponnisti
voimiaan, kunnes nenäliinaan tuli veripunaisia läiskiä ja suuri
kalpeus peitti kasvot.

Emäntä, joka ei huolehtinut omastaan, ei saattanut vaatia paljon
harrastusta ja huolenpitoa palvelijaltaan. Ja miksikä nuori
palvelijatar ei olisi yhtä huvinhaluinen kuin nuori emäntä?

Vesi kattilassa kiehui jo. Hän valmisti teen, asetti tarjottimelle
kahdet kupit -- häälahjan, jota he käyttivät vain juhlatilaisuuksissa
- ja sitoi puhtaan talousesiliinan vyölleen. Sitten hän tarttui
tarjottimeen.

Tästä puoleen hän aikoi tehdä niinkuin Enrico. Hän ei tahtonut
turvautua sanoihin, ei aikonut kertoa keittokirjasta, ei
"neuvonantajasta" eikä hyvistä päätöksistään. Hän tahtoi vain olla
sellainen, että Enrico näkisi ja tuntisi mitä hänessä oli tapahtunut.

Käsi vapisi hieman, kun hän nakutti ovelle. Sisältä kuului hiljainen
-- Asran mielestä melkein hajamielinen: "sisään!" Avatessaan oven
ennätti Asra nähdä miehensä painuneena kirjoituspöydän ääreen.
Enricosta karkasi Asran katse lattialle. Silmä etsi sitä pelättyä
punaista nenäliinaa, mutta sitä ei siellä ollut.

Samassa kääntyi Enrico.

Hän karkasi silmänräpäyksessä pystyyn, jäi hetkeksi sanattomana
tuijottamaan eteensä, sitten hän juoksi kohti, sieppasi tarjottimen
Asran kädestä ja asetettuaan sen pöydälle tarttui vaimonsa molempiin
käsiin. -- Sinä, sinä täällä...! -- Hän veti hänet syliinsä.

Asran kiireestä ja mielenliikutuksesta hehkuvat kasvot olivat yhtenä
ainoana säteilynä. Hänen koko olentonsakin säteili. -- Minun
täytyi ... täytyi. Suuri "ikuinen kaupunki" toi mulle suuren ikävän
-- sinun luoksesi.

Enrico ei saanut vastatuksi. Sanat tukkeutuivat kurkkuun. Hän piteli
vain vaimonsa käsiä omissaan otteella, joka ei koskaan olisi tahtonut
hellittää.

-- Näinhän äitisikin -- kun hän tahtoi pitää sinua oikein, oikein
hyvänä! -- Asra painuu uudelleen lähemmä miestään, naurahtaa
veitikkamaisen iloisesti, mutta on samalla hämillään omasta polttavan
kiihkeästä halustaan ilahduttaa miestään.

Enrico puristaa hänet uudelleen rintaansa vastaan, mutta ei nytkään
saa mitään sanotuksi. Silloin kietaisee Asra äkkiä molemmat kätensä
hänen kaulaansa ja kuiskaa hiljaa, hyvin hiljaa -- --

Enricon käsien ote heltiää siinä samassa. Asra näkee hänen
kalpenevan. Sitten nostaa voimakas tunneaalto hehkuvan punan hänen
poskilleen. Mutta hänen äänensä vapisee ankarasti, kun hän viimein
saa kuiskatuksi: -- Rakas, rakas -- pitääkö sinun kärsiä -- niin
paljon?

Asra tuntee sinä hetkenä aivan kuin kasvavansa. Hän on voimakas, on
vankka ja vanha, oikein vanha jo, vaikka samalla on niin sanomattoman
nuori ja onnellinen.

-- Sinä, sinä, sanoo hän hiljaa ja ottaa hyväilevästi miehensä pään
käsiensä väliin -- sinä puhut kärsimisestä! Mutta kuka on kärsinyt
näinä vuosina minun tähteni. Minä olen tällä matkalla nähnyt kaikki
sinun sydämesi ajatukset. Minä tiedän, miten olet kärsinyt. Sinä
olet tehnyt elämän minulle syvemmäksi ja rikkaammaksi. Sinä olet
synnyttänyt minut äidiksi lapsellemme, ei varoitusten eikä neuvojen
kautta, vaan sen kautta, mitä itse olet ollut ja olet. -- Etkö
ymmärrä, että minäkin nyt tahdon kärsiä ja -- ilolla!

Hän piti yhä Enricon päätä käsiensä välissä hartaudella ja hellästi
kuin äiti. Mutta äkkiä valtasi mielenliikutus hänet niin voimakkaana,
että hän vavahtaen painui miehensä olkapäätä vasten. Silloin hän
tunsi Enricon käsivarren kiertyvän hänen ympärilleen lämpimän
suojelevasti. Ja ikkunasta hän näki auringon paistavan täynnä iloa ja
elämän voimaa. Se ennusti rikkaita, työntäysiä kesäpäiviä.



PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ


Roomassa 4. päivänä huhtikuuta 1914.

Hiivin tänään aamukahvin jälkeen kenenkään tietämättä kaupungille.
Kuljin Borghese-puiston kulmitse Monte Pinciolle päin oikaisten
suuren, maalaistuntuisen nurmikentän poikki. Jäin istumaan sen
etäisimmälle laidalle lähelle Villa Mediciä ja koetin kuvitella
mielessäni, että olin kotona Suomessa kesäisellä kedolla.

Suuren maailman humu tuntui olevan etäällä minusta. Silloin tällöin
näin komeita ratsastajia, jotka karauttivat muhkeita ratsujaan
valtateitä pitkin viskaten pölypilven toisensa jälkeen kotoiselle
niitylleni. Jalkamiehiäkin oli jonkun verran liikkeellä -- arvatenkin
ulkomaalaisia, jotka samoin kuin minä halusivat yksinäisyyttä.

Poimin joukoittain ympärilläni kasvavia valkeita kaunokaisia ja aloin
sitoa niitä seppeleeksi.

Kenelle?

Ajattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.

Aloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla
yhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani,
tunnen sen.

Mutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut
vaipua rauhalliseen mietiskelyyn.

Helmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle
autio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja
kuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni
haihduttamiseksi, kuten hän sanoi.

Ilman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei
ihminen matkusta kaipuutaan pakoon -- en minä ainakaan. Ja toisekseen
on minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer
ei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän.
Ja tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada
tilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö
on tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla
toimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä -- ehkä suomentaa ja
antaa kielitunteja.

Vahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla
alkuun, kun Helmer ilmestyi.

Hänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes
ulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.

Jos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle
aamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.

Välistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste
en ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä.
Helmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni
ryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.

Kaikki tai ei mitään.

Ystävälliset, sisarelliset tunteet, joita voisin, vieläpä
tahtoisinkin tuhlata hänelle, eivät hänelle merkitse mitään.
Ratkaisun hetki lähenee. En voi sitä enää väistää.

Tämä tietoisuus hääti minut hiljaiselta, kesäkukkien peittämältä
nurmikolta keskelle suurkaupungin kirjavaa elämää.

Menin Borghesein komeaan huvilaan. Kuljin loistavasta salista
toiseen, mutta en voinut keskittää ajatuksiani siihen mitä näin.

Vasta Tizianin ihmeellinen taulu pysäytti minut. Sen ihanat värit
hivelivät silmääni. Sen muodot olivat kuin musiikkia. Mutta tuon
kaiken näin ja kuulin sittenkin kuin unessa. Taulun esittämät
ajatukset sitävastoin tarttuivat minuun kuin olemuksemme sisimpään
iskeytyvä sana, josta emme vapaudu ennenkuin rehellisesti olemme
käyneet tilille oman itsemme kanssa.

Mitä oli taiteilija oikeastaan tarkoittanut, mitä tahtonut saada
sanotuksi ihmisille? Kuvasiko tuo rauhallinen, kaivon kannella
istuva nainen, jonka koko olemus uhkuu äidillistä antamiskykyä,
"taivaallista rakkautta", kuten sanottiin, ja tuo toinen, alaston,
suitsutusastiaa kohottava hehkuvan huumaavia maallisia tunteita?

Tai tahtoiko suitsutuksen kantaja, kuten toiset luulevat, "kehoittaa
rakkauteen?"

Oli miten oli, tunsin itseni tuossa hiljaisessa, mietiskelevässä
olennossa. Tunsin, että noin voisin rakastaa, noin rauhallisesti kuin
äiti, joka vain tahtoo pitää hyvänä ja antamistaan antaa.

Tuon toisen olemus tuntui minusta vieraalta. Vaikka kallistaisinkin
korvani hänen puheilleen, vaikka koettaisinkin seurata "kehoitusta
rakkauteen", voisinkohan koskaan oppia rakastamaan tuolla tavalla?

Ja kuitenkin -- tunnen, että koko olemukseni on täynnä ikävöivää
antamishalua. Elämä on käynyt niin tyhjäksi, niin tarkoituksettomaksi
senjälkeen, kun isä jätti.

Mutta kelpaakohan tällainen tunne avioliiton pohjaksi? Eikö siihen
vaadita muuta, eikö juuri tuota, joka tahtoo vetää puoleensa, tahtoo
omistaa ja hallita oman olentonsa suloudella?

Puuttuuko minulta kokonaan tällaisia tunteita? Ja onko se
luonnotonta? Vai enkö tunne itseäni? Enkö ole tarpeeksi rehellinen,
vaikka analysoin ja pengon joka tunteen ja teon alkujuurta?

Samana iltana myöhemmällä.

Kaikki asuntolassamme ovat jo vetäytyneet makuuhuoneisiinsa ja
nukkuvat ehkä jo. Minun ei kuitenkaan kannata panna maata. Tunnen,
etten voi nukkua.

Koko sisimpäni huutaa ja ikävöi isää kuin avuton, pieni lapsi. Elämä
oli minulle yksinkertaista, mutkatonta, rauhantäyttä isän eläessä.
Nyt olen kuin eksynyt sorsanpoika, joka yksin ja murheellisena keinuu
ristituulissa levottomilla laineilla.

Isän jättäessä ilmestyi Helmer elämääni. Rauha loppui ja levottomuus
alkoi. Mutta rauha ei aina tiedä rikkautta -- ei ainakaan ulkonainen
levollisuus ja rauha. Isän eläessä oli levollinen elämämme samalla
rikasta. Mutta pelkään, että jään perin köyhäksi, ehkä yksipuoliseksi
ihmiseksi, jos levottomuutta ja mahdollista ristiriitaa peläten
karkoitan Helmerin luotani.

Ainakin vakuuttaa Helmer itse näin. Hänen käsityksensä ei kuitenkaan
ole objektiivisin. Hän koettaa kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen
minua uskomaan, että juuri me kaksi kaikkine vastakohtinemme
erinomaisesti voimme täydentää toisiamme.

En ensinkään ottaisi näitä hänen väitteitään huomioon, jollen itse
olisi hieman taipuvainen uskomaan samaa.

Ja kuitenkin epäröin yhä vielä, -- nyt aivan yhtä paljon kuin
Helmerin ensi kertaa puhuessa kanssani tästä.

Kävihän Helmer isän eläessäkin luonamme. Yhteen aikaan etenkin.
Hänellä taisi silloin olla taloudellisia vaikeuksia. Mutta hän tuli
aina isän luo. En ollut huvitettu hänen seurastaan eikä isäkään
koskaan koettanut herättää mielenkiintoani häneen. Tunsin aina, että
isä piti Helmeristä vain siksi, että hän oli Maija-tädin ainoa lapsi,
joka pienenä jäi äidittömäksi.

Ehkä tässä kuitenkin erehdyn. Isä ei myöskään koskaan sanonut mitään
pahaa Helmeristä. Isä käytti yleensä säästäen sanoja, etenkin
puhuessaan muista ihmisistä. Hän kävi puheliaaksi vain silloin, kun
hän tulkitsi minulle mielikirjailijoitaan tai mieliaatteitaan.

Siinä pienessä piirissä, joka talvisin kerran viikossa kokoontui
hänen luokseen, saattoi hän myöskin vilkastua. Siihen kuului vain
kolme vanhaa herraa -- erakkoluontoisia kuten isäkin. He tulivat
aina klo 5:n ja 6:n vaiheilla iltapäivällä ja läksivät yhdeksältä.
Teetä he joivat -- ei mitään muuta, mutta sitä lasin toisensa jälkeen
kotona leivotun vehnäsen kera. Vein aina itse teetarjottimen isän
huoneeseen ja laskettuani sen pöydälle hiivin huoneen perimmäiseen
nurkkaan. Sinne jäin kuuntelemaan herrojen puheita. Ja tiesin, että
seuraavana iltana oli vielä suurempi ilo odotettavissa, sillä silloin
selitti isä minulle mitä en keskustelusta ollut ymmärtänyt.

Eivät nämä vanhat herrat suuresti lisänneet ihmis- ja
elämäntuntemustani, vaikka kehittivätkin ajatuskykyäni. Eivätkä sitä
tehneet muutkaan. Sillä muita kävi meillä ani harvoin.

Isän kuoltua tunsin oikein, miten avuton olen suhteessani muihin
ihmisiin. Jouduin silloin heti tekemisiin monenlaisten ihmisten
kanssa, sillä oli paljon kaikenlaista selvitettävää.

Silloin tuli Helmer. Hän otti huolehtiakseen kaikesta. Olin
sanomattoman kiitollinen hänelle.

Palkitsenko nyt kaiken työntämällä hänet luotani?

Enhän sitä tahtoisi. En hänen tähtensä enkä itsenikään tähden. Olen
pelottavan avuton ja yksin elämässä.

Mutta en myöskään tahtoisi pettää häntä enkä itseäni. Enkä tiedä onko
minulla sitä rakkautta, jota avioliitossa vaaditaan. Joskus tuntuu
siltä, että on -- toiste taas siltä, että ei ole.

Huhtik. 5. päivänä.

Hiivin tänäkin aamuna Helmerin tietämättä asuntolasta. Harhailin
kauan ristiin ja rastiin kaupungilla. Viimein poikkesin pieneen
kirkkoon, jonka nimeä en vieläkään tiedä.

Kun työnsin kirkon oviverhon syrjään, lehahti kostea, ummehtunut ilma
vastaani. Se on tavallista Rooman kirkoissa ja se tuntuu pahalta.
Siinä on haudan hajua. Ja se on mielestäni kuvaavaa katolilaisuudelle.

Kirkon viileys sitävastoin tuntui hyvältä. Se painui otsalleni
vilvoittavasti kuin raikastuntuinen käsi. Kirkossa vallitseva
puolihämärä teki minulle myöskin hyvää. Se muistutti hämyhetkistä
isän huoneessa, jossa vietin päivittäin uudistuvia juhlahetkiä.

Niinä hetkinä elin voimakkaammin ja syvemmin kuin milloinkaan ja
missään muualla. Tunsin olevani siinä ilmapiirissä, josta olemukseni
alkujuuret nousevat. Isä ja minä olimme kuin kaksi oikein hyvää
toveria. Ei tarvittu montakaan sanaa toisen puolelta, kun toinen jo
käsitti. Eikä isä koskaan kyllästynyt kertomiseen ja selittämiseen.
Päinvastoin. Hänen ilonsa oli perehdyttää minut siihen mietiskelyyn
ja ajattelun maailmaan, jossa hän itse eli.

Sisimpäni on ollut kotia vailla siitä asti, kun ei noita
hetkiä enää ole ollut. Ja elämä on samalla käynyt merkillisen
tarkoituksettomaksi. Käytännöllisesti puhuen nimittäin. Kukaan ei
enää tarvitse minua.

Elämässä olisi tietysti tehtävää monenlaista. Mutta en osaa käydä
siihen käsiksi. Olen jollain tavoin mahdoton suhtautumisessani sekä
lähimmäisiini että elämään yleensä.

Helmer on aivan toisenlainen. Hän on joka solultaan kiinni
ympäristössä. Hän on vilkas, avomielinen, seuraa rakastava ja seuraa
ikävöivä.

Hän on auttanut ja hän voisi auttaa minua vastakin monessa suhteessa.
Mutta hän tekee sen vain yhdessä tapauksessa. -- -- --

Ajatukseni ajoivat minua alttarilta toiselle pienessä hämärässä
kirkossa. Katseeni siirtyi taulusta tauluun. Katselin, enkä
kuitenkaan nähnyt. Vasta muudan puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva
sai minut pysähtymään.

Se oli harvinaisen kaunis, muistutti samanlaatuista, Nürnbergissä
näkemääni veistosta. Puu oli saanut henkeä ja elämää sen käden
kautta, joka sitä oli muovaillut. Joka piirto puhui.

Mutta kuvasta kääntyi huomioni pieneen punaiseen paperiruusuun, joka
riippui jalkoja lävistäneessä ristinnaulassa. Sillä ei sinänsä ollut
minkäänlaista arvoa. Se riippui päinvastoin siinä jonkinlaisena
inhimillisen voimattomuuden ja vähäpätöisyyden edustajana. Mutta
siinä oli jotain omituisen liikuttavaa. Se pani minut pakostakin
muistamaan sanoja: "Hän teki minkä hän taisi".

Lyykähdin istumaan läheiselle rukouspenkille ja käteni painuivat
toisiinsa kuin kaksi pientä avutonta lasta, jotka etsivät tukea
toisistaan.

Tahdonko, voinko minäkin sanoa samaa kuin tuo ruusu?

Minulla ei ole sitä rakkautta, joka nostaa tunteiden tulen
hulmuavaksi suitsutukseksi ja jonka olemus on hehkua ja houkuttelevaa
vetovoimaa. Mutta minulla on pohjaton tarve antaa rakkautta,
tehdä onnelliseksi ja löytää oman elämäni sisältö elämällä toisen
hyväksi. Enkö uskalla tarjota sitä rehellisesti, totuudenmukaisella
suoruudella ja samalla olemukseni koko hellyydellä?

Istuin siinä kauan. Ajattelin isän toverina viettämiäni vuosia. Niinä
olin enimmäkseen ollut vastaanottamassa. Mutta sainhan silloin vähän
antaakin. Pölyn pyyhkiminen isän huoneesta, sellaisella tavalla,
etteivät isän tärkeät paperit joutuneet epäjärjestykseen, kukkien
asettaminen pöydälle, sellaisten kappaleitten soittaminen, joita
äiti oli soittanut ja joita isä siitä syystä rakasti, kaikki nuo
pikkuseikat olivat suloisen suuriarvoisia minulle, siksi että niissä
sain purkaa sydämeni halun huolehtia isästä.

Näin voisin nyt huolehtia Helmeristä, joskaan en aivan samanlaisin
tuntein -- niin, ehkä sittenkin tavalla, joka tekisi hänelle,
äidittömälle hyvää.

Tiedän, että hän on aivan toisenlainen. Isä ja minä olimme samaa
juurta. Helmer ja minä sitävastoin olemme kuin kotoisin eri
kiertotähdiltä.

Mutta eikö rakkaus voi rakentaa siltaa maailmasta toiseen?

Istuessani tuon pienen punaisen ruusun läheisyydessä matalalla
rukousjakkaralla olen yhtäkkiä puheissa isän kanssa.

-- Isä, tiedustelen, sano minulle suoraan, mitä pidit Helmeristä?

-- Hän on Maija-siskoni ainoa poika, vastaa isä arvelematta.

-- Mutta hänessä ei ole minkäänlaista ryhtiä. Isä, sinä surit sitä
itsekin usein.

-- Hänellä on äitinsä herkkä ja hellä mieli.

-- Mutta isä, sinä et läheskään aina häntä hyväksynyt. -- Sanon
sen hätäisesti kuin nuhdellen isää siitä, ettei hän käsitä, mistä
kaikesta on kysymys. Silloin isä katsoo minuun niin rauhallisesti
kuin ainakin ja sanoo levollisesti: Ihminen voi ja hänen tulee
kehittyä.

Tartuin sanoihin kuin tasapainonsa menettänyt hänelle tarjoutuvaan
tukeen. Tunsin, että minäkin tahdon tuon pienen ruusun tavoin tehdä
minkä taidan. Sydämeni suurimman hellyyden ja lämmön tahdon antaa
Helmerille. Tahdon rakastaa hyvän hänessä voitolle. Tahdon olla
hänelle tuki ja toveri. Tahdon rinnan hänen kanssaan sisäisesti
kasvaa ja kehittyä.

Astuin hiljaisena ja hartaana ulos kirkon ovesta. Pysähdyin
portaille, johon aurinko paistoi täynnä iloista elinvoimaa.
Kirkon viileä kolkkous tuntui minusta tänä hetkenä edustavan sitä
toimetonta, muista eristettyä elämää, jota viime aikoina olen
viettänyt. Aurinkoiset kirkonportaat ja katu, jossa kuvat nopeasti
vaihtelivat, kuvasi rakkauden rikastuttamaa elämää.

Käännyin portailla istuvan vanhan naisen puoleen. Hän ojensi pyytävän
kätensä minua kohden. -- Oletteko yksin, tiedustelen painaessani 20
centesimin hänen käteensä. Hän alkaa itkeä. -- Yksin, yksin ja suuri
suru painaa. Minä rakastin vain itseäni.

Sanat iskivät suoraan sisimpääni. Itseäni olen minäkin enimmäkseen
rakastanut -- siihenkin aikaan kun isä eli, sillä isä ja minä olimme
yhtä. Muille en ole koskaan elänyt. En ole voinut -- sen omituisesti
eristetyn aseman kautta, johon elämässä olen sekä sisäisesti että
ulkonaisesti joutunut. Mutta tästä puolin muuttuu kaikki. Helmer
auttaa minua.

-- Nuori Signorina, se on onnellinen, joka saa elää ja sovittaa,
sopersi vanhus itkeä nyyhkytellen.

Painoin kiireisesti paperirahan hänen käteensä. Näin hämmästyneen
katseen ja kuulin huudahduksen, jonka sanoja en erottanut. Olin jo
kiitämässä juoksujalkaa katua pitkin. Vanhuksen sanat olivat panneet
koko sisimpäni väräjämään. -- Tahdoin elää ja sovittaa, sovittaa
senkin, että lapsesta saakka olin ollut oman kotini keskipisteenä.
Olin kasvanut suuren isällisen hyvyyden hellimänä antamatta muille
sanottavasti osaa kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tehnyt oman
elämäni valoisaksi. Tähän asti olen ollut vastaanottamassa, tästä
puolin tahdon antaa. Tähän asti on maailmani ollut pieni ja ahdas,
nyt sen on avarruttava. Vihkiydyn lukemattomille velvollisuuksille
samalla kun avaan sydämeni rakkaudelle.

Eteenpäin kiitäessäni ajattelin Helmeriä. Jos on olemassa
jonkunlaisia langattomia johtoja sielusta sieluun, täytyisi hänen
pian ilmestyä eteeni. Hänen täytyy tuntea, että kiiruhdan tehdäkseni
hänet onnelliseksi.

San Silvestron kohdalla seisoikin Helmer äkkiä edessäni. Mutta hänen
katsantonsa oli synkkä ja syyttävä.

-- Taaskin menit sanomatta sanaakaan, puhuu hän hiljaa kiihkeä ikävä
äänessä. -- Et välitä siitä, että tulin kaukaa tänne sinua hakemaan.

Tunsin suurta halua nauraa. Olin mielestäni kuin lapsi, joka toisen
riidellessä pitelee selkänsä takana jotain, millä tietää heti
paikalla voivansa lopettaa toisen surun.

-- Sinulla on kaikkea -- minulla ei mitään. Sinulla oli pienenä äiti
ja viime aikoihin asti isä, joka sinua piteli kuin kukkaa kämmenellä.
Sinulla on varaa ja mahdollisuuksia järjestää elämäsi niinkuin
hyväksi näet. Minä olen köyhä joka suhteessa. Minulla ei ole ketään,
joka minusta välittäisi. Ja kuitenkin hennot sinä aina näyttää kylmää
mieltä.

Helmer oli kalpea mielenliikutuksesta. Yhtäkkiä kiepsahdin kadulla
hänen eteensä. Luulen, että kasvoni säteilivät. Sisimpäni oli
tulvillaan suurta, sydämellistä halua tehdä onnelliseksi.

Ojensin molemmat käteni Helmeriä kohden. Puhua en voinut.

Silloin Helmer käsitti.

Kiihkeästi hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, ja kun siitä
varovasti irtauduin ympäröivien ihmisten tähden, painoi hän käteni
sydämelleen. Se takoi ja jyskytti.

Hän puhui ja nauroi lakkaamatta. Viimein hän sai minut vedetyksi
erääseen porttikäytävään. Se oli erään nunnaluostarin sisäänkäytävä.
Mutta Helmer ei siitä välittänyt. Hän suuteli minua suutelemistaan.

Aluksi nauroin. Mutta mitä rajummaksi Helmerin ilo kävi, sitä
hiljaisemmaksi kävin itse. Voimakkaat tunteet tekevät minut aina
hiljaiseksi. Ja hetki oli elämäni kaikkein onnellisimpia. Olisin
mielelläni silloin kuollut. Tiesinhän tehneeni ihmisen onnelliseksi
-- ja juuri hänet, jota kohtaan sydämeni on tulvillaan hellyyttä.

Espanjalaisten portaiden luona ostimme toisillemme kukkia. Sitten
käännyimme Monte Pinciolle ja sieltä Borghese-puistoon.

Siellä Helmer tahtoi ottaa vaunut ja hevosen. Hän tahtoi kerrankin
unohtaa köyhyytensä ja vain muistaa, että hän nyt oli rikas,
suunnattoman rikas.

Ehdotus oli minusta vastenmielinen. Minäkin tunsin itseni rikkaaksi
ja onnelliseksi, mutta juuri siitä syystä olisin tahtonut istua
kotona Suomessa, mieluimmin jonkun syrjäisen metsäpolun varrella
piilossa kaikkien katseilta. Tuntui vastenmieliseltä astua
vaunuihin ja ajella Borghese-puistossa kuin näytelläkseen onneaan
välinpitämättömille ja vieraille ihmisille.

Tukahdutin kuitenkin omat tunteeni. Nauroin ja puhelin astuessani
Helmerin tilaamiin vaunuihin. Tahdon tästä puoleen ajatella
kuin Helmer, tuntea kuin Helmer. Elämäni tehtävä on tehdä hänet
onnelliseksi. Ja vain se, joka rakastaa kyllin paljon elääkseen
toisen elämää, voi sellaisessa onnistua.

Toistelin tätä itselleni kunnes viimein todella iloitsin yhteisestä
ajeluretkestämme. Ja kun ajoimme Borghesein huvilan ohi, hymyilin
ajatellessani, että eilen seisoin siellä arkana ja epäröivänä
katsellen Tizianin ihmeellistä taulua.

Helmer puheli ja nauroi kaiken aikaa iloisesti kuin lapsi. Annoin
ajatusteni hukkua hänen iloisuuteensa. Ajattelin pientä, haurasta
kuplaa, jota vallattomat vaahdot kuljettavat eteenpäin. Se hukkuu
tavallaan kuohuihin. Mutta uudessa olotilassaan kiitää se kasvavin
voimin päämääräänsä kohden.

Sellaiseen elämään olen tänään vihkiytynyt.

Huhtik. 6. p.

Aamulla oli palvelija kahvia tuodessaan veikeän näköinen. Kun hän
laski tarjottimen pöydälle vuoteeni viereen, näin siinä kirjeen ja
kimpun ihania tummanpunaisia ruusuja.

Kahvini jäi kylmenemään. Katselin ruusujani, hengitin niiden tuoksua
ja iloitsin.

Mutta tapani mukaan painuin myöskin pitkiin ajatuksiin.

Nuo ruusut muistuttivat minua ensimmäisistä, joita Helmeriltä olin
saanut.

Olin isäni kuoltua kokonaan suruni murtamana. Silloin Helmer oli
minulle arvaamattomaksi avuksi. Hän huolehti kaikesta. Oli siitä
syystä luonnollista, että hautajaisten jälkeen kehoitin häntä jäämään
meille joksikin aikaa. Hänellä ei siihen aikaan ollut erikoista
tointa. Hän jäi siksi mielellään ja viipyikin niin pitkään, että
lopulta annoin pienen lähtöä koskevan viittauksen.

Lähtönsä edellisenä iltana hän puhui minulle ensi kertaa tunteistaan.
Jouduin siitä aivan suunniltani. En ollut ajatellut muuta kuin
suruani.

En aamulla noussut edes sanomaan hyvästiä Helmerille, lähetin vain
terveisiä. Kohta sen jälkeen sain suuren kimpun hehkuvia ruusuja.
Iltapäivällä tuli lisäksi matkalla kirjoitettu kirje. Se oli täynnä
anteeksipyyntöä ja katumusta. Raakalaiseksi soimasi Helmer itseään.
Itsekäs, kurja hän oli ollut murtautuessaan surun pyhäkköön. Mutta
rakkaus oli pettänyt hänet.

Siitä aamusta alkoi se taistelu -- tai sanoisinko suhde, joka nyt on
päättynyt kihlaukseemme.

Pistin yhden ruusuista rintaani ja menin seurusteluhuoneeseen.
Samassa tuli Helmerkin vastakkaisesta ovesta sinne. Hän näytti
loistavalta kiiltonahkaisesta kengänkärjestä hiusrajaan asti. Ja
rajun iloinen hän taaskin oli. Minun täytyi pyytää armoa, jottei hän
tukahduttaisi minua suutelemisellaan.

Aloimme sitten miettiä minne lähtisimme. Ehdotin San Lorenzo de
Muraa. Mutta Helmer kauhistui. Kihlausretki -- hautausmaalle!
Mieletöntä!

Puolustauduin sillä, ettei se aivan hautausmaata ollut. Ja siellä
oli metsikkö, jota etäältä katsoen olisi voinut luulla suomalaiseksi
kuusikoksi. Se olisi tuntunut kotoiselta. Helmer ei sittenkään
tahtonut. Siksi päätimme lähteä Colosseumiin ja sieltä kävellä
Konstantinuksen voittokaaren alitse eteenpäin Campagnalle päin.

Hetken kuluttua olimme matkalla. Mutta nousimme erehdyksessä San
Paoloon johtavaan raitiovaunuun. Ajoimme perille asti ja menimme
sitten ihanaan pylväskäytävään, jonka mosaikit, kaaret ja pilarit
lisäsivät harrasta juhlamieltämme.

Helmerkin kävi tavallista hiljaisemmaksi. Hän kyllä puhui enimmäkseen
ja minä kuuntelin, mutta hänen puheensa oli rauhallista, harrasta.
Hän kertoi äidinkaipuustaan ja siitä, miten poikkiteloin kaikki
hänen elämässään oli asettunut. Äiti kuoli, kun hän syntyi ja
vastahankaiset olot olivat siitä pitäen olleet äidittömän emintimänä.

Omasta puolestaan hän oli aina koettanut parastaan. Yliopistossakin
hän oli ollut vain pari vuotta. Äidin perintö oli silloin loppunut
ja isä, joka oli mennyt uusiin naimisiin, ei ottanut auttaakseen.
Sanomalehdentoimittajan paikka pikku kaupungissa sattui juuri silloin
avonaiseksi ja hän ryhtyi työhön tulisella innolla ja vahvasti aikoen
kynällään viedä maailmaa tuntuvasti eteenpäin. Mutta johtokunta, jota
toimittajan täytyi totella, teki nämä hyvät aikomukset tyhjäksi.
Johtokunnalla ei ollut ihanteita. Sanomalehtimiehellä ei heidän
mielestään ollut lupa sanoa ajatuksiaan suoraan. Täytyi kumarrella
oikealle ja vasemmalle ja varoa, ettei lehden taloudellinen asema
joutuisi vaurioon.

Helmer sai potkut. Ja samoin kävi hänelle myöhemmin, kun hän oli
joutunut "Huopa"-osakeyhtiön palvelukseen. Siihenkin työhön hän
aluksi tarttui suurella innolla. Hän uskoi nyt löytäneensä oman
alansa. Mutta yhtiökin petti. Ennen vuoden loppua Helmer taas
joutui pois. Olisi vaadittu toisten sortamista, jotta oma tavara
valloittaisi sitä enemmän alaa markkinoilla. Helmer ei osannut
sellaista. Hän oli ihanteiden mies. Siksi hänen täytyi väistyä.

Helmerillä oli tätä puhuessaan itkua äänessä. Hylyksi, hylyksi hän
kerta toisensa jälkeen oli joutunut. Hänen mielensä oli siitä niin
masentunut, että tokkopa hän enää olisi uskaltanut yrittääkään
eteenpäin, jollen minä --

Hän painautui lähemmä minua, katsoi kostunein silmin minuun ja
haikeus värähti hänen suupielissään. -- Elma, sinä teet hylystä
ihmisen, onnellisen, kykenevän ja hyvän ihmisen...

Hyväilin hiljaa Helmerin kättä. En voinut puhua. En osaa sitä
koskaan, kun suuret tunteet täyttävät sisimpäni. Ja tänä hetkenä
tunsin tehtäväni niin valtavan suureksi ja ihanaksi, että oma
heikkouteni sen rinnalla pani sisimpäni vavahtamaan.

Hylyksi joutunut ihminen onnelliseksi, kykeneväksi, hyväksi! Vaikka
olisi elämä ollut uhriksi annettava, olisihan uhri kannattanut. Eikä
nyt kysytty muuta kuin ymmärtämystä, huoltoa ja hellyyttä, jonka
antaminen vastaa oman sisimpäni suurinta ikävää.

Raitiovaunu pysähtyi samassa sen paikan läheisyyteen, johon
kävellessämme olimme joutuneet. Väkeä alkoi lappautua vaunuista.
Suurin osa oli matkailijoita, jotka erottuivat muusta joukosta osaksi
pukunsa, osaksi Baedekeriensä kautta.

Odottamatta kuulin nimeäni mainittavan. Muuan serkku seisoi miehineen
edessämme.

-- Te täällä -- ja käsi kädessä!

-- Me vietämme kihlajaisiamme.

He hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa
kotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.

Hetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni
minut muassaan pieneen syrjäkappeliin.

-- Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita.
Etkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen
kanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole
oikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!

Luulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen
poskilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. -- Noin minä en
uskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en
ainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä
Helmeriin tulee -- --

Serkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä
tarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen
isävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä.
Helmer oli ollut "Huopa"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa
runsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa
hyötyä.

-- Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä
mallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei
koskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle,
kukaan ei ole rakastanut häntä.

-- Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua
sääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli
sanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää
raha-asiasi.

-- Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.

Katseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui.
Hänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli
käsissä.

Vastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan
sopivaa ravintolaa.

Olin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut
mitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt
päätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua
rauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä
sitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä.
Hänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi
monet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei
edes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli
edullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä
hän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.

Syötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaan
Tiberin rantaa pitkin.

Helmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni.
Minua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut
Helmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että
nuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas.
Hänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon
kanssa.

-- Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! -- Helmer miltei tulistui.
-- Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän
sen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana --
josta taivas varjelkoon --, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle
alttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja
siinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.

-- Näin puheessa käy se helposti!

-- Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?

-- En. Minä tahdon parantaa, -- täydellä ja ehdottomalla
luottamuksella. -- Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat
hänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.

Hetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli
muutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.

Helmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi,
että yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa.
Mutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta
ei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt
unohtumattoman jäljen.

-- Suhteessa mieheenkö, Elma? -- Helmer tarttui ranteeseeni niin
rajusti, että teki kipeätä.

Katsoin häneen pitkään. -- Noinko sinä --, sanoin matalalla
äänellä. Silloin hän hellitti otteensa ja lensi punaiseksi. Hän
sopersi muutamia sekavia sanoja saiturista, joka tahtoo vartioida
aarretta, jonka viimeinkin löysi. Sitten hän äkkiä rupesi nauramaan
ja laskemaan leikkiä. Hän aikoi olla hyvin ritarillinen ja
anteeksiantava. Entiset joutivat unhoon, koskivatpa ne ketä hyvänsä.
Hän ainakin oli valmis sivuuttamaan ja unohtamaan kaiken.

Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitä uskoa, mitä ajatella. Ensin
tulista kiivautta, seuraavana hetkenä naurua ja leikinlaskua,
asiassa, joka saattoi olla vaikka miten vakava hyvänsä.

Mikä Helmer oli oikea, mikä johti harhaan?

Tunsin suurta sisäistä hätää. Ja luulen, että katseeseeni nousi
tuskaa. -- Sinä et saa Helmer, se on hirveätä!

-- Ettäkö minä en tahdo sinua tilille, en aio vaatia tunnustuksia?
Sekö on kauheata? -- Hän nauroi taas vallattomasti kuin omasta
iloisuudestaan yltyvä leikinlaskija.

-- Helmer, sinun täytyy koettaa ymmärtää minua. Minulle on kaikki
elämässä täyttä totta. "Jaa" on "jaa" ja "ei" on "ei" _aina_.
Sellainen oli isä. Ja sellainen olen minä. Kun jokin on sanottava, on
se sanottava.

Helmer lakkasi nauramasta, tarttui molempiin käsiini ja suuteli
niitä. Hän oli kuin katuva lapsi. Tunsin sen. Mutta en vastannut
hyväilyyn. Minun täytyi ensin puhua.

Puhuin matalalla äänellä, lyhyesti, luullakseni keskitetysti kuin se,
joka tietää mitä tahtoo saada sanotuksi.

-- Olimme kerran olleet isän kanssa virkistysmatkalla. Me asetuimme
saaristoon, suureen kylään, jossa oli useampia koteja kesävieraille.
Siinä vieraskodissa, jossa me asuimme, oli muiden vieraiden joukossa
nuori herra, johon isä suuresti mielistyi. Hän oli kirjailijanalku
ja piti kaikenlaisista keskusteluista. Isä ja hän joutuivat yhtenään
pitkiin puheisiin. Siten tutustuimme mekin. Hän soitti myöskin
hyvästi. Kun yhdessä istuimme vieraskodissa, soitti hän tavallisesti
kappaleen toisensa jälkeen. Kuuntelin sitä, mitä hän sanoi soitollaan
ja sitä, minkä hän puki sanan muotoon, ja kaikki oli minusta
yhtä kaunista. Minä olin silloinkin ujo ja mahdoton ulkonaisessa
esiintymisessäni, mutta ajatuksin elin omaperäistä elämää, ja
ajattelun tietä oli minulle helpompaa kuin muuten päästä kosketukseen
ympäristöni kanssa. Siihen ajattelun maailmaan, jossa isä ja minä
elimme, eivät oikeastaan muut koskaan pyrkineetkään. Se tuntui olevan
heille vieras. Mutta tämä yksi tuli sinne kuin kotiinsa. Sentähden
mekin ihan tietämättämme tulimme tutuiksi kuin omaiset. Omaiselta hän
tuntui. Muusta minä en ollutkaan selvillä.

Mutta kerran -- me olimme silloin huviretkellä ja olin eksynyt
harhaillessani yksin metsässä -- tapasi hän minut aivan yksin ja
huomasin pian olevani hänen sylissään. Olin siihen asti elänyt
unelmaelämää. Ja jos hän olisi unelmien utuisilla mailla hiljaa ja
hellävaroen lähennellyt, uskon että kohtaloni olisi muodostunut
aivan toisenlaiseksi. Mutta hän ei tullut siten. Hän tuli rajuna,
katse täynnä paloa. -- -- Minä en oikeastaan ymmärtänyt mitään,
mutta minä pakenin kuin henkeni edestä. Ja minä vapisin kauan, sillä
minä olin nähnyt jotain minkä olemassaolosta en ollut uneksinutkaan.
Me matkustimme isän kanssa seuraavana päivänä kenenkään tietämättä
lähdöstämme. Ja olisin kai unohtanut koko asian, jollei se olisi
pannut minut kerta toisensa jälkeen tutkimaan ja penkomaan omaa
olemustani.

Miksi olin tällainen? Miksi oli kaikki, minkä hän ennen oli antanut
ja mikä minusta oli ollut kaunista ja suuriarvoista, nyt kuin kulon
kärventämää?

Miksi en voinut punnita ja selvitellä tätä asiaa, kuten kaikkea, mitä
sitä ennen olin kokenut? Miksi ratkaisi tässä suhteessa tunteeni
ehdottomasti ja jyrkästi?

-- En tiedä, jatkoin yhä hiljaa, sanoisivatko muut tätä
luonnottomaksi. En tiedä sitäkään, ovatko muut toisenlaisia. Minä
en tunne ihmisiä. En miehiä enkä naisia. Mutta minä tunnen, että
tahdon joka asiassa olla täysin rehellinen sinulle. _Sinun_ täytyy
tietää, minkälainen kaikkein sisin olemukseni on -- olipa se sinulle
mieluinen tai vastenmielinen. Sinun täytyy tietää, että minussa on
jotain avutonta, kylmää ja kovaa...

-- Kovaa? Ei tuhat kertaa ei! Sinä olet kuin pieni villainen lammas.
-- Helmer tahtoi uudelleen suudella käsiäni, mutta estin sen. Tunsin
vieläkin suurta sisäistä hätää.

-- Sinä et saa! Sinun täytyy kuunnella. Katso, minussa on kovaa
siitäkin syystä, että olen ajattelun ihminen, en tahdon, en toiminnan
enkä tunteen. Minun täytyy ajatella ja sitä tietä päästä selvyyteen
itseni ja toistenkin suhteen. Mikään ei ole minussa välitöntä.
Rakkauteni riippuu siitä, että voin uskoa ihmiseen, kunnioittaa ja
ymmärtää häntä.

-- Ja sinä tahdot kertoa minulle, millainen olet, jotta rakkaus
minussakin nousisi "ajattelun" tuloksena? -- Kuulin ilveilyä Helmerin
äänestä. Silmissä oli oikein poikamaista vallattomuutta.

-- Ei, ei! Kyllähän minä sinut tiedän. Sinä olet toisenlainen. Mutta
juuri siitä syystä. Ettet vain pettyisi suhteeni.

-- Tahdotko jossain suhteessa peräytyä?

Suoristauduin. Katseeni painui rehellisenä ja väistämättä Helmerin
katseeseen. -- Helmer, minkä teen, sen teen minä kokonaan. Jos
minussa on sellaista, jota minussa sinun vaimonasi ei pitäisi olla,
niin minä kasvatan ja kuritan itseäni kunnes muutun. Tulen olemaan
ankara sinulle -- sillä minä tahdon rakastaa hyvän voitolle sinussa,
mutta minä aion olla ankara myös itsellenikin. Ymmärrätkö?

-- Sinä ihana, ihana! -- Helmer likisti minut yhä lähemmäksi itseään.
Hänen äänessään värisi palvovaa tunnetta.

Silloin täytti suuri, ihmeellinen ilo sisimpäni. Kumarruin Helmerin
puoleen, kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hiljaa: --
Ehkä minussa sittenkin on vähän todellista naista. Sinun rakkautesi
tekee minut niin onnelliseksi.

Kotona Suomessa, syysk. 25. p:nä.

Olen kuin unta näkeväinen. Kihlajaismatkamme on vihdoinkin päättynyt
kestettyään lähes puoli vuotta. Ensin pidätti meitä Italia, sitten
Sveitsi, Saksa ja lopulta -- maailmansota.

Jouduimme sen johdosta kärsimään paljonkin, vaikka hävettää siitä
mainitakaan, kun ajattelee mitä nykyään miljoonat kärsivät.

Kaikesta huolimatta kärsin vielä fyysillisesti tuon matkan
seurauksista. Luulin, että ne vain olivat kajonneet hermoihini tai
että kaikki oli pelkkää väsymystä. Mutta lääkäri sanoo sydämeni siitä
kärsineen. Olen usein niin heikko, että tuskin pysyn pystyssä. Ja
kuitenkin hommailen nyt -- häitä.

Olen vakavasti puhunut Helmerille sekä häitten siirtämisestä että
mahdollisesta purkamisesta, mutta hän ei ole sellaista puhetta
kuulevinaankaan. Hän tahtoo viettää häitä niin pian kuin mahdollista.
Hän vakuuttaa silloin vasta tulevansa todella uudeksi ihmiseksi ja
ponnella voivansa ruveta työhön.

Minusta sopisi hänen nyt ajaa sitä asiaa ja odottaa. Mutta Helmer
sanoo, että se on hänelle mahdotonta. En tietysti niin ollen voi enkä
tahdo itsepintaisesti pysyä omalla kannallani.

Olemme siksi erilaiset, että minun -- jos todella tahdon auttaa
Helmeriä -- vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä täytyy luopua siitä,
mitä itse tahtoisin. Ja se ainoa kerta kymmenestä, jolloin hänen
täytyy luopua omista toiveistaan, tulee sittenkin hänelle tuntumaan
ehkä suuremmalta uhraukselta kuin minulle nuo yhdeksän kertaa.

Samana iltana.

Olin kirjoittamassa Helmerin tullessa. Kohta kun avasin oven, näin
että asiat olivat huonosti. Helmer oli vilustunut. Silmät ja nenä
vuotivat ja mieli oli maan tasalla.

Laitoin hänelle teetä vattuhillon kanssa ja peitin hänet sitten
sohvalleni. Kukaan ei huolehdi hänestä hänen asunnossaan. Ja hän on
lapsi, jonka täytyy saada tuntea, että häntä ajatellaan ja että häntä
pidetään hyvänä. Hän on ikänsä ollut äiditön. Hänen sisimpänsä velkoo
nyt hellyyttä elämältä.

Saatuani hänet iloisemmalle mielelle näytin hänelle, mitä olin
kirjoittanut. Hän nauroi ja hyväksyi täydesti kaiken. Siitä näin,
että hänellä kuitenkin on itsetuntemusta, ja se ilahdutti minua.

Muuten hämmästyin hieman sitä, että hän otti sen vain hauskalta
puolelta. Mutta hänellä on ihmeellinen kyky kevyesti suhtautua
kaikkeen -- lukuunottamatta tuollaisia pieniä, persoonallisia
kieltäymyksiä tai pettymyksiä kysyviä seikkoja. Hänen kepeä
selviytymisensä asioista voi olla erinomaisena vastapainona omalle
perustuksiin pyrkivälle, raskaalle ajattelulleni.

26. p. syysk.

Helmerin nuha on tänään parempi ja mieliala siitä syystä myöskin.
Pientä äidillistä hemmottelua hän kuitenkin tänäänkin kaipasi. Hän
paneutui heti tultuaan luokseni sohvalleni pitkäkseen ja pyysi
lämmintä peitettä päälleen. Sitten piti minun asettua sohvan nurkkaan
ja pidellä hänen päätään sylissäni. Mikään muu päänalunen ei ollut
hänelle kyllin mukava.

Sivelin tietysti myöskin syliini painunutta päätä, mutta hymähdin
hieman ajatellessani voimakkaampaa sukupuolta ja muutamia sen
ominaisuuksia, joihin jo olen Helmerin kautta tutustunut.

Sitten ajattelin taas Helmerin orpoutta, ja se teki käteni äidillisen
pehmeäksi.

Ikävä kyllä tulivat sitten häämme puheeksi. Helmer tahtoi saada
päivän määrätyksi ja myöskin päättää kaikenlaisista ulkonaisista
seikoista.

Päivästä sovimme pian. Koska ei Helmer suostu pitempiaikaiseen
lykkäykseen, on minusta turha vitkastella. Häiden vietosta meidän
sitävastoin oli vaikea sopia. Minulle se päivä eräässä suhteessa
tulee olemaan hyvinkin raskas. Soisin siitä syystä, etteivät mitkään
ulkonaiset seikat tekisi isän poissaoloa minulle tavallistakin
tuntuvammaksi.

Minusta olisi tästäkin syystä hauskinta, jos vain kaikessa
hiljaisuudessa menisimme vihille ja papin luota kotiimme. Mutta
Helmer on lohduton tästä ajatuksesta. Hän sanoo, että tärvelen hänen
elämänsä ainoan juhlapäivän, jollen tahdo viettää sitä todellisena
ilojuhlana.

-- Muistatko noita yhdeksää kertaa ja sitä yhtä, josta itse
kirjoitat, sanoi hän rajusti syleillen ja suudellen minua. -- Tämä on
yksi niistä yhdeksästä.

Suostuin tietysti lopulta. En tahdo hänen ainoaa juhlapäiväänsä
tärvellä. Sehän on kuin köyhän miehen ainoa karitsa.

Meidät vihitään kirkossa ja sitten on pienet kutsut ... hotellissa.
Sinne kutsumme enimmäkseen Helmerin tuttavia. Se on ainoa
lohdutukseni. Muuten tuntuu häitten vietto minusta suoraan sanoen
melkein liian suurelta uhraukselta. Se on minulle suorastaan suuri
fyysillinenkin ponnistus. Ja toisekseen tuottaa ilojuhla näinä
maailmansodan raskaina aikoina minulle ihan sisäistä kipua. Mutta
tahdon ajatella _Helmeriä_.

Myöhemmin.

Helmerin lähdettyä luotani istuin kauan katsellen valokuvaa, jonka
hän otti itsestään Roomassa kohta kihlauksemme jälkeen. Hän on siinä
loistavan iloinen. En kuitenkaan ajatellut sitä. Toistelin itselleni
hänen sanojaan: Hylystä teet sinä ihmisen, hyvän, onnellisen,
kykenevän ihmisen...

Tahdon ajatella suurta tehtävääni, jotten takertuisi muistelemaan
omia pieniä uhrauksiani.

28. p. syysk.

Luen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen
lukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen,
sen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen
tällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin
opettelee rakastamista -- maailmankirjallisuuden avulla!

Aivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se
ennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä
lukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on
kypsyttänyt.

On mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse
saan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin
suurta ja ylevää.

       *       *       *       *       *

Lokak. 16. p. 1916.

On häittemme toinen vuosipäivä.

Helmer herätti minut painamalla käsiini suuren kimpun krysanteemeja.
Hän oli edellisenä iltana poiminut ne puutarhastamme. Me asumme
nimittäin nyt maalla ja olen siitä ylen onnellinen.

Viime vuonna oli Helmerillä konttorityötä Helsingissä. Mutta se
työ ei sovi hänelle. Hän ei ole kyllin säntillinen "ei tarpeeksi
järki-ihminen", sanoo hän itse.

Meillä ei ole varaa aina vain kuluttaa ansaitsematta mitään. Olen
nyt saanut Helmerin innostumaan ajatukseen, että hänkin rupeaisi
suomentamaan. Ja sitä työtä voi tehdä maalla yhtä hyvin ja
paremminkin kuin kaupungissa. Maalla tulee elämä sitäpaitsi paljon
huokeammaksi. Olen siksi äärettömän iloissani siitä, että olen saanut
Helmerin tänne maalle.

En arvannut edeltäkäsin, että samalla itsekin saisin suuren
ilonaiheen jokapäiväiseen elämääni. Sain puutarhan, suuren vanhan
puutarhan, josta kukaan ei ole vuosikausiin välittänyt ja jonka
omena-, kirsikka- ja pähkinäpuut, havisevat haavat, juhlalliset
kuuset ja monet vanhat kukkapenkit nyt ovat alituisena ilonani.

En jaksa siellä paljon hommata. Mutta huolenpito siitä ja se
vähäinen, jota itsekin voin tehdä, on minulle suureksi iloksi.

Humiseva puutarhani antaa minulle hieman sitä, mitä ennen hiljaiset
hetket isän luona. Sinne menen, kun tarvitsen hiljaisuutta ja
sisäisten voimien keskittämistä. Helmerin kanssa elän hänen elämäänsä.

Ne kukat, jotka hän aamulla painoi syliini, tuntuivat melkein kuin
isän tervehdykseltä. Ajattelikohan Helmer sitä niitä antaessaan?

Parhaimman juhlailon antoivat minulle kuitenkin Helmerin iloiset
kasvot.

Nämä kaksi vuotta eivät ole menneet aivan hukkaan.

Mitä tulee vaikutukseeni, en voi kehua tuloksista.

Olin ehkä siinäkin suhteessa elämää kokematon ja lapsellinen. Vanhaa
ihmistä ei ole helppo kasvattaa -- ei edes sellaista lasta kuin
Helmer.

Marrask. 28. p.

Joulu on tulossa. Syksy on ollut sateinen ja pimeä kuten
tavallisesti. Tänä vuonna olen siitä kuitenkin kärsinyt enemmän kuin
ennen. Mieleni on usein painuksissa. Kaipaan puutarhaani. Se on
paljas ja riisuttu. Sen kukat ovat kuolleet. Sen pikku lintuset ovat
poissa. Se on vaitelias, köyhtynyt, mutta kohtaloonsa alistuva.

Onko se kuva itsestäni?

Jouluk. 12. p.

Ennen ajattelimme joulun lähetessä aina isän kanssa sitä, miten
valmistaisimme joulu-iloa sille pienelle piirille, joka oli meidän
ulottuvillamme. Minä sain tavallisesti tehdä ehdotuksia, isä tarkasti
ja täydensi niitä. Meillä oli molemmilla iloa siitä. Ja paitsi
tuttavapiiriämme koetimme Pelastusarmeijan ja eräitten järjestöjen
avulla päästä sellaistenkin luo, joita emme olisi muuten saavuttaneet.

Ei koskaan johtunut mieleenkään rajoittaa näitä menoja. Isä oli
tällaisissa tapauksissa runsaskätinen ja minulla oli se tunne, että
tällaiseen aina oli ja täytyi olla varaa.

Tänä jouluna tunnen ensi kertaa, että täytyy kieltäytyä antamisenkin
ilosta, siksi että elämiseen menee niin paljon ja kaikki vain yhä
kallistuu.

Tämä kokemus tekee kipeätä -- siitäkin syystä, etten ymmärrä, miten
järjestää elämäämme.

Hyvät toiveeni suomennostöistä ovat rauenneet. Alussa oli Helmer
oikein huvitettu siitä ja meillä oli iloisia työpäiviä, joiden
jälkeen virkistin Helmerin mieltä hyvällä kakulla, hillolla tai
muulla sellaisella, jolla äiti koettaa edistää lasten ahkeruutta.

Meillä oli hupaisia hetkiä yhdessä ja toiveeni olivat valoisat. Mutta
kun minä, joka olen tehnyt tällaista työtä ennenkin, vähän korjailin
Helmerin työtä, harmistui hän. En sitten enää yrittänytkään. Ja
luulin että taas kaikki luisti hyvin eteenpäin. Mutta kun Helmer
pari viikkoa takaperin lähetti kustantajalle käännöksen, johon hän
oli pannut paljonkin työtä, tuli se takaisin. Käännös oli huono ja
kustantaja ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään työtä Helmerille.

En ymmärrä miten elämämme vastaisuudessa on järjestettävä. Pitäneekö
meidän muuttaa takaisin kaupunkiin, jotta kielitunneilla voisin
ansaita lisää siihen mitä käännöstyöstä saan?

Isän minulle jättämä perintö, joka tuntui minusta suurelta, on
monesta syystä jo kutistunut kokoon. Kaikki kallistuu. Mitä on
tehtävä?

Tammik. 14. p. 1917.

Emme sittenkään muuta takaisin kaupunkiin. Saan vielä nähdä vanhan
puutarhani elpyvän uuteen eloon. Saan nähdä sen kantavan helmassaan
keväistä toivoa. Saan kuulla kotiin palanneiden muuttolintujen
liverrystä ja heikkoa piiperrystä pehmeästä pesästä.

Kuvastaako vanha puutarhani taaskin omaa elämääni?

Huhtik. 9. p.

En enää kanna huolta taloudellisesta toimeentulostamme. Tavallaan
siihen nyt olisi entistä enemmän syytä, ja sittenkin olen nyt
rauhallinen ja huoleton. Raha merkitsee minulle tätä nykyä vähän tai
ei mitään. Sisimpäni on kuin kohotettu olevaisuuden yläpuolelle.
Mikään ei minuun satu, mikään ei minua liikuta, -- jossain määrin
ehkä siksi, etten _tahdo_ antaa järkyttää itseäni, mutta enin siitä
syystä, että elän itseni ja kaiken ulkonaisen yläpuolella.

Ellei näin olisi, olisi elämä minulle nykyään sietämätöntä. Olen
oikeastaan tehnyt ehdottoman konkurssin.

En ole onnistunut enkä tule koskaan onnistumaan siinä, minkä asetin
elämäni päämääräksi. Nyt sen tiedän.

En voi vaikuttaa Helmeriin, en missään suhteessa. Ja onnelliseksi
teen hänet vain siinä määrin kuin kaikessa mukaudun hänen tahtoonsa
ja varaan hänelle tarpeeksi rahaa kaikkeen, mitä hänen mielensä tekee.

Tällainen elämä on kokonaan ristiriidassa oikeuskäsitteitteni kanssa.
Minun pitäisi siitä syystä nyt oikeastaan olla aivan epätoivoissani.
Mutta tämäkin tuntuu minusta nyt toisarvoiselta.

Tai erehdynkö itseni suhteen? Johtuuko rauhallisuuteni siitä, että
toivon pian ehkä siirtyväni ajan ristiriidoista.

Teen itselleni vääryyttä, jos sanon toivovani sitä. En ole niin
itsekäs, että tahtoisin päästä elämäni vaikeuksista ja jättää lapseni
tänne äidittömyyden katkeruutta tuntemaan.

En oikeastaan toivo mitään, en elämää enkä kuolemaa, en itselleni
enkä lapselleni. Minulla on vain hyvä olla tiedossa, että paras on
niin kuin käy.

En usko, että elämä tai kuolema riippuu ihmisistä tahi sokeasta
sattumasta. Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämän kulkua johtaa
tahto, joka tähtää siihen, mikä sisäiseen kehitykseemme nähden on
korkeinta. Pienet, toisarvoiset ajalliset seikat eivät vaikuta tuohon
suureen, pyhään Tahtoon. Se tähtää horjumatta iäisyysarvoihin. Tämä
vakaumus tekee minut levolliseksi. En tätä tutkistele, en pohdi.
Lepään vain siinä.

Ainoa asia tai ajatus, jossa todella _elän_, on lapseni sisäisen
"minän" kehitys. Jos minulla on jotain tehtävää elämässä, koskee se
tätä. Tämä on ainoa, mikä nyt on minulle tärkeää ja oleellista. En
tiedä, missä määrin äiti voi vaikuttaa lapseensa, mutta sen tiedän,
että jos tässä ihmistahto jotain voi, tulee lapseni ihmiseksi, joka
rakastaa totuutta ja oikeutta.

Tätä ajatellen teen päivittäin parannusta sekä omasta että Helmerin
puolesta. Minä en sääli enkä hemmottele meitä ajatuksissani. Minä
ikäänkuin kokoan tajunnassani kaikki virheemme eteeni ja puhelen
lapselleni: Katso, tällaiseksi et sinä rakkaani saa tulla.

Menen kevättoiveita humisevaan puutarhaani. Kuuntelen siellä
sirkuttelevia lintuja, kerään keväistä päivänpaistetta koko
olemukseeni, ajatellen kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista ja
josta olen saanut osaa elämässäni, ja taas puhelen lapselleni: Tämä
on sinua varten kaikki, että sinä tulisit hyväksi, onnelliseksi,
aurinkoiseksi lapseksi ja kerran ihmiseksi, joka rakastaa ja tekee
totuutta.

Huhtik. 14. p.

Minä en tunne mitään suurta valtavaa iloa äidiksi tulemisesta, ja
siitä olen tavallaan pahoillani. Pelkään tässäkin suhteessa olevani
toisenlainen kuin muut naiset.

Ja kuitenkin on tämä mielestäni ainoa todella _suuri_ kokemus
elämässäni. Kaikessa muussa ovat kokemukseni enemmän tai vähemmän
koskeneet _itseäni_. Tässä olen _minä_ häviävä sivuasia. Olen
olemassa vain toista olentoa varten. Ja tuon toisen ilmestyminen
elämään on minulle -- aivan objektiivisesti ajatellen -- jotain niin
suurta ja ihmeellistä, että sitä syvimmällä hartaudella palvon.

Tässä mielessä ja näillä sanoilla tahdon päättää päiväkirjani.

En yleensä mielelläni usko ajatuksiani paperille. Olen kirjoittanut
vain joskus oman mieleni kevennykseksi ja omien ajatusteni
selvittämiseksi. Uskon, että päiväkirjani nyt loppuu tähän,
joko siksi, että olen ajallisen taipaleeni päässä tai -- siinä
tapauksessa, että kävisi toisin -- siksi, että minulla on elävä
olento, jolle puhelen mieluummin kuin päiväkirjalle.

Helmik. 14. päivänä 1920.

Vastoin luuloani pääsee päiväkirjani vielä nousemaan kätköpaikasta,
jossa se on ollut lähes kolme vuotta.

Olemme taas ulkomailla -- ensi kertaa kihlajaismatkamme jälkeen.
Pannessani tavaramme kokoon löysin tämän päiväkirjani ja pistin
mukaan.

Olemme nyt Etelä-Saksassa ja Helmer on luvannut viipyä täällä
senverran, että saan hieman levähtää.

Berliinissä olimme kokonaisen viikon. Mutta siellä oli kauheaa.
Helmer osti suunnattomasti tavaraa sekä itselleen että pojalle
ja minulle. Juoksin kaupoissa hänen kanssaan, kunnes olin aivan
nääntymäisilläni. -- Illoin oli hän myöhään milloin missäkin,
enimmäkseen mikäli tiedän erilaisissa ravintoloissa.

Berliinistä matkustimme Dresdeniin. Siellä ei meillä ollut
toimitettavia ostoksia, mutta siellä oli paljon musiikkia ja ihania
tauluja.

Helmer tahtoi kuitenkin pian jatkaa matkaa. Olemmekin senjälkeen
käyneet jos kuinka monessa kaupungissa, kunnes viimein jouduimme
tänne.

Näin eräästä asuntolaluettelosta, että matkailijakoti, jossa nyt
olemme, on halvimpia ja kuitenkin kohtalaisen hyvä. Helmer suostui
tulemaan tänne ja saimmekin heti paikalla huoneen. Se on siisti ja
rauhallinen. En vielä tiedä minkälaista täällä muuten on. En ole
nähnyt mitään enkä ketään. Leo ja minä olemme nukkuneet kilvan. Olen
pohjattoman väsynyt.

15. päivänä.

Eilen tutustuin hieman täällä asuviin ihmisiin. Pojan nukuttua
menimme nimittäin Helmerin kanssa syömään illallista suureen
seurustelu- ja ruokasaliin.

Näin, että Helmerin katse hetken arvostelevasti kiersi huonetta. Hän
pani siellä olevat vaakaan ja teki sen perustuksella valintansa.

Salin vasemmanpuoleisella seinällä oli rivi nauloja, joissa
riippui erilaatuisia saksalaisia sanomalehtiä, kukin pidinpuikkoon
kiinnitettynä. Helmer valitsi niistä muutamia itselleen ja haki
sitten meille paikat huoneen perällä olevan pöydän ääressä, jossa
istui vanha valkopartainen herrasmies -- kaikesta päättäen hienoin
koko seurueessa.

Helmerin esittelyyn vanhus vastasi huomattavasti ilostuen puhetoverin
toivosta. Vilkas puhelu alkoikin kohta heidän välillään. Helmer
kertoi olevansa myöhästyneellä "häämatkalla". Maailmansodan
puhkeaminen oli näihin asti tehnyt sen mahdottomaksi.

Valkopartainen vanhus oli paljon läheisemmällä tavalla joutunut
kosketukseen sodan kanssa. Hän oli syntyisin saksalainen, mutta
oli oleskellut kolmekymmentä vuotta ulkomailla. Oikeastaan hän oli
asunut Italiassa, joskin hän sieltä yhtenään oli matkustellut eri
osiin maailmaa. Hän oli antanut avustusta maantieteellisiin teoksiin,
oli ottanut valokuvia erilaisia julkaisuja varten ja tehokkaasti
vaikuttanut Baedeker-opaskirjojen syntymiseen. Sodan alkuaikoina hän
oli Italiassa löytänyt turvapaikkansa ruhtinas Bulowin huvilassa,
mutta kun sitten Italia yhtyi ympärysvaltoihin, täytyi hänen lähteä
maasta ja kohta sen jälkeen takavarikoitiin koko hänen omaisuutensa.
Hänen oli nyt pakko viettää mitä vaatimattominta elämää, kunnes hänen
taloudellinen asemansa selvitettäisiin.

Huomasin, että Helmerin korvat herkistyivät hänen kuullessaan
ruhtinas Bulowin huvilasta. Hän viskasi minulle hätäisen
syrjäkatseen. Se koski pukuani. Olemme tällaisissakin asioissa kovin
erilaiset, Helmer ja minä. Puku, varallisuus, yhteiskunnallinen asema
merkitsevät Helmerille suunnattoman paljon, yksilö luonteineen vähän.

Sisintäni vihlaisee aina kipeästi tehdessäni tällaisia huomioita.
Etsin ikävöiden hyvää, herkkämielistä Helmeriä, jota rakastin.

Vanhan herran yhä jatkaessa kertomustaan kuuntelin toisella korvalla
muiden huoneessa olevien puheita.

Muuan nuori mies oli nähtävästi äskettäin tullut paikkakunnalle ja
saanut viran ulkomaisena kirjeenvaihtajana suuressa liikekonttorissa.
Sodan aikana oli hän ollut länsirintamalla. Hän kertoi sekä
nykyisestä työstään että sotakokemuksistaan. Silloin tällöin hän
tarmokkaasti painoi kokoonpuristetun nyrkin pöytään. Ryhti oli
sotilaallinen ja katse terästä. Hän oli minusta kuin ihmismuotoon
pukeutunut saksalaisen uhrivalmiuden ja tahdonjäntevyyden ilmaus.

Hänen puheensa joukkoon tuli kuitenkin odottamatta muutama lauhkea
sana äidistä, joka oli leski. Pieni eläke oli ennen hädin tuskin
riittänyt äidille. Nyt kaiken kallistuttua se ei riittänyt mihinkään.
-- Hihna on vedettävä tiukemmalle, nuorukainen kiristi samalla, ehkä
huomaamattaan, oman pukunsa vyötä. -- Elämä ei ole herkuttelua eikä
laiskanpäivien pitoa. Bismarckin, Fredrik Suuren ja Kantin kansa
näyttää vielä, mihin se pystyy työssä ja uhrivalmiudessa!

Nuoren miehen katse säkenöi isänmaallista innostusta ja lujaa
teräksistä tahtoa.

Ajattelin taas Helmeriä. Suuri ikävä täytti sisimpäni.

Se, jonka kanssa nuori mies puheli, tuntui oikealta
"tietosanakirjalta". Kuulin hänen tuontuostakin toistavan Saksan
suurmiesten lauselmia ja kertovan heistä. Sodasta hänellä myöskin
oli järkkymättömän selvät mielipiteet. Hän kävi rajusti silloisen
hallituksen ja etenkin keisarin kimppuun. Nuori mies raivostui siitä.
"Te olisitte tietysti hallinnut paremmin, tietysti, tietysti", ivaili
hän.

Politiikka ei juuri huvita Helmeriä, mutta panin merkille, että
hän useamman kerran vilkaisi jutteleviin. Hän kai näki, että
"Tietosanakirjan" kauluksesta ja kalvosimista olisi voinut kaapimalla
kaapia likaa.

Oliko sekin "sodan jälkiä?" Ja ehkä sekin, että tuolla ovensuussa
istui pieni, eriskummallinen olento, lähinnä muistuttaen
kokoonkäpristynyttä, kurttuista tonttu-ukkoa, joka saattoi olla hyvä
olemassa, mutta joka ei oikeastaan sopinut näyteltäväksi ihmisten
ilmoilla...

Samassa "tonttu-ukko" nousi. Nimelleen sopivan äänettömästi
luikahti hän ovesta ulos käytävään. Minäkin tein lähtöä, kumarsin
"italialaiselle" ja kiiruhdin vanhuksen jälkeen. Porraskierteessä
saavutin hänet.

-- Antakaa anteeksi, mutta olisi hauska tietää, asuuko täällä
enimmäkseen täyshoitolaisia, vai tuleeko tänne yhtä usein tavallisia
matkailijoita.

Vanhus näytti hämmästyvän. -- Molempia, molempia, toisti hän.
Vanhuksen pää tutisi, mutta silmät kiiluivat ystävällisesti ja
iloisesti.

-- Tekin olette täyshoitolainen, vai oletteko ehkä matkustava kuten
me? jatkoin tiedusteluani.

Hän säpsähti huomattavasti. Katseeseen tuli kuin arkuutta. -- Olenhan
minä täyshoitolaisena. Vaikka ei oikeastaan pitäisi. Tässä talossa on
toinenkin puoli -- köyhälistön. Siellä pitäisi minun olla. Ei täällä
kannattaisi. Ja minä olen vain vanha maalarimestari. Mutta minkä
tähden te kysytte?

Jäin vastausta vaille. Olin oikeastaan vain tahtonut päästä puheisiin
hänen kanssaan. Siten olin tullut kajonneeksi arkaan kohtaan. Ja nyt
hävetti. Mutta ukko katsoi minuun lempeästi kuin ystävään.

-- Nykyään eivät ihmiset kysy, sanoi hän harvakseen. -- Kukin
ajattelee vain sitä, miten itse pääsisi eteenpäin.

-- Oletteko te yksin -- ehkä sodan johdosta? tiedustelin entistä
rohkeammin.

Vanhuksen kasvoille painui pimeä varjo. Huulet alkoivat väristä ja
nytkähdellä. -- Ei niistä jaksa kertoa, sanoi hän viimein hitaasti.
-- Ehkä kuitenkin toisen kerran. Te olette ensimmäinen vieras, joka
kysyy. Teillä on niin ystävälliset silmät.

Hän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, "tonttu-ukko" ja se
"köyhälistön puoli", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.

17. päivänä.

Seuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli
tonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan
ja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa,
revähtivät selko selälleen. -- Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.

-- Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta,
esittelin iloisesti.

-- Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. -- Niin ne ennen
meilläkin...

-- Te olette lapsirakas!

-- Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. -- Armollinen rouva, kun
on yksi ainoa koko avarassa maailmassa -- yksi ainoa pidäke...
Hänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua
torjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.

Helmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset
olivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt
salissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei
kuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä
huolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa,
päätteli Helmer.

Helmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua
pojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota "köyhälistön puolta".

Tunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua
tuohon "toiseen puoleen", ottaa osaa heidän elämäänsä -- ei
ulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä,
yhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille
hieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä
kodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.

En löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.

Helmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin
puoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään
minulle "toista puolta". Ja tuollainen "katseleminen", kun se koskee
paikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen
vanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni
jonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut
sentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa
että sairaaloissa ja erilaatuisissa "laitoksissa". Ja aina
taistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua
kuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.

Päästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin "matkailijakotia" sekä
niillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että
pihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti
"Yömajaan". Se tarkoitti sitä "toista puolta".

Menin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä
olevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen
hiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen
paikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.

Kello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua
päivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan "Yömajaan" kuin kotiinsa
ainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin.
He olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta
oli vastenmielinen.

Muuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti
jonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan.
Tullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin
kotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan
vastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää,
mistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla.
Saksalaisille yksin oli elämä kovaa. -- Tuollainen lapsikin, sanoi
hän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.

Olisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.

-- Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.

Nainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen.
Hän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei
edes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta,
mitä eteen oli sattunut.

Ehdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei
jaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta
sitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.

Vaimon epäröinti poistui samassa, kun hän käsitti, että tahdoin
tarjota. Hän pyysi saada kantaa poikaa. Ja kantaessaan puhui hän
lakkaamatta. Kaikki mitä hänen oli täytynyt pidättää sisimmässään
siitä syystä, ettei ollut ketään, jolle puhua, purkautui nyt
ryöppynä. Sota, se kauhea sota ei ollut säästänyt hänenkään pientä
kotiaan. Paljon siellä ei ollut otettavaa, mutta kaiken sen vähäisen
se otti -- tavalla tai toisella. Yksi ainoa lapsista oli terve.
Toinen poika oli sydänsairas, oli ollut sitä pienestä pitäen. Ei
hänestä sotaan olisi ollut, mutta veipä sota sittenkin. Sota-ajan
huono ruoka vei häneltä viimeisetkin voimat. Kotona maantöissä tuli
myöskin rasitusta liikaa, kun se ainoa terve oli poissa. Pellolla
kerran -- kesken työn -- painui hän äkkiä maahan kuin laho puu, jonka
yksi ainoa isku kaataa. Ja se terve meni tietysti sodassa. Useampia
heitä ei ollutkaan. Sillä kohta sen sairaan synnyttyä oli isä
saanut halvauksen. Liikkumattomana hän oli maannut vuoteessa lähes
kolmekymmentä vuotta. Hän eli yhä. Nuoret olivat poissa. Sellaistahan
elämän meno oli...

Hän puhui hitaasti, yksitoikkoisella äänellä kuin se, joka on
tottumaton ilmaisemaan tunteitaan. Kahvilan kohdalle tultuamme
keskeytti hän äkkiä puheensa. Näin katseessa nälkäistä odotusta.

Tilasin kahvia ja runsaasti hyvää, täyttävää leipää. Huomasin, että
vieraani seurasi tilausta suurella jännityksellä, ja se lisäsi iloani.

Kertomisesta ei tullut mitään, ennenkuin kahvit oli juotu.

Silloin yritti vieraani jatkaa kertomustaan, mutta poika oli käynyt
uniseksi ja alkoi marista. Minun täytyi tehdä lähtöä. Mutta vieras
pyysi saada saattaa. Hän tahtoi kantaa poikaa. Samalla hän saisi
puhua. Sisimpään oli sulloutunut niin paljon, että se ihan käin
salpasi henkeä.

Otin kuitenkin itse pojan käsivarrelleni ja vaimo kertoi. --
Maatilkun hoito oli käynyt hänelle kovin raskaaksi, kun ei ollut
ketään auttamassa ja kun muun työn ohessa oli liikkumaton, vuoteessa
makaava sairas hoidettavana. Eivät voineet naapuritkaan auttaa, kun
joka paikasta olivat parhaat tekijät poissa. Siiloin syntyi ajatus,
että talo ehkä oli myytävä. Ja ostajakin ilmaantui. Tämä oli etäinen
sukulainen, ja hän lupasi asettaa kaikki edullisesti avuttomiksi
joutuneille. Piti siinä olla jokin sellainenkin ehto, että kauppa
oli muutettavissa ja ehdot viimeisteltävissä kahden vuoden
kuluessa. Mutta elämä oli sen jälkeen kallistumistaan kallistunut
ja kiinteimistön arvo oli noussut ennen arvaamattomalla tavalla.
Sukulainen oli suurin voitoin myynyt talon eikä ottanut kuuleviin
korviinkaan puhetta toisten oikeuksista ja toisten hädänalaisesta
asemasta.

Vaimo keskeytti puheensa ja pyysi toistamiseen poikaa kantaakseen.
Näytin hänestä heikolta. Ja hän olisi mielellään kantanut enemmänkin,
sanoi hän, sen puolesta, jolla oli ollut osanottoa ventovierasta
varten.

-- Osanottoon on meillä jokaisella varaa, sanoin kun kiittäen
ojensin pojan vaimolle. Taisin samalla hymyillä ehkä hieman
surunvoittoisesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi ihmetellen
minuun. Hän kai ajatteli, että ihminen, joka tuli pitkien matkojen
takaa vieraaseen maahan, oli rikas joka suhteessa.

-- Me asumme nyt maalla, ei kaukana täältä. Pieni huonepahanen meillä
on, mutta ei tilaisuutta minkäänmoiseen viljelykseen. Sairaanhoidossa
kuluukin aikani. Nyt tulin kuitenkin kuulemaan, eivätkö lakimiehet
tiedä mitään neuvoa siinä talonkauppa-asiassa. Mutta turha oli
vaiva. Eivät enää voi auttaa, kun asia ei alusta tullut paremmalle
perustukselle.

Olimme matkailijakodin portailla ja tahdoin ottaa poikani. Mutta
vaimo tahtoi kantaa nukahtaneen lapsen perille asti. Hänellä oli
vielä jotain kerrottavaa. Ja se oli ihmeen vuoksi valoisaa. Se olikin
ylläpitänyt hänen voimiaan kaiken aikaa.

-- Katsokaa, miehelläni on veli, joka nuorena läksi Amerikkaan.
Hänelle kävi hyvin siellä ja miljoonien omistajaksi kuuluu hän
tulleen. Hän ei ole kirjoittanut vuosikymmeniin. Emmekä mekään, kun
ei hän. Mutta viimein, kun olivat minulle sanoneet että pitäisi mennä
kerjäämään, silloin päätin että nyt kirjoitan. Veli on kuitenkin
veli. Ja nyt minulla on sitäkin asiaa tänne kaupunkiin, että tahdoin
selvän osoitteen eräästä liikekonttorista. -- Hän veti taskustaan
paperin ja hänen kasvoihinsa syttyi kirkasta toivoa. -- Se on
tässä, sanoi hän levittäen paperin eteeni. -- Veli on veli, toisti
hän uudelleen ja pyyhkäisi liikutettuna silmäkulmaansa. -- Tämä ei
minusta sentähden tunnukaan kerjuulta.

Kirjoitin nimeni ja osoitteeni paperille ja ojensin vaimolle. Sitten
tiedustelin hänen postiosoitettaan. Seutu, josta hän oli puhunut,
on kuulun kaunista vuoristoa. Siellä olisi varmaan hyvä levätä.
Italiasta palatessamme voisimme ehkä poiketa sinne.

Vaimo ilostui ja kävi kaksin käsin puristamaan kättäni. -- Silloin on
ehkä vastaus Amerikastakin tullut, puheli hän kuin hartaudella. -- Ja
jos silloin kuuluu parempaa meille, voin ehkä minäkin osoittaa teille
jotain ystävällisyyttä. Voin ainakin antaa lapselle vuohenmaitoa. Se
on terveellistä.

Epäröin hetken. En ollut selvillä edes siitä, mitä tahdoin tehdä,
vielä vähemmän siitä, mikä oli oikeinta. Avuntarjous näin vieraalle
oli tietysti ymmärtämätöntä. Se saattoi olla epähienoakin. Ja
kuitenkin... Vaimossa oli jotain läpeensä luotettavaa ja samalla
sellaista arkaa hienotunteisuutta, jota saattoi tavata kotimaassa,
oikein sydänmaalla, jonne ei sivistyksen turmelus ollut ennättänyt.
Hän tuntui kotoiselta jo siitäkin syystä... Puhumattakaan siitä, että
hän oli yksi meille avuksi rientäneestä kansasta.

Vaimon kumartuessa hyvästelemään nukkuvaa poikaa pistin 50-markkasen
kirjekuoreen, jonka suljin. Vaimo lensi polttavan punaiseksi
ojentaessani sen hänelle.

-- Älkää panko pahaksi! pyysin. -- Voitte jos tahdotte pitää vaikka
lainana. Tai viekää se terveisinä miehellenne. Ja sanokaa, että se on
maasta, jossa on kärsitty ja kärsitään paljon.

       *       *       *       *       *

Katsoin ikkunasta lähtevän jälkeen, kunnes hän kadunkulmassa katosi
näkyvistäni. Silloin otin esille italialaisen kirjan, jota olen
ruvennut suomentamaan, ja asetuin työhön.

Vasta myöhään illalla tuli Helmer. Hän oli hyvällä tuulella. Hän oli
käynyt katsomassa kaikkia kaupungin merkillisyyksiä. Vanha Italiassa
asunut oli häntä opastanut. Ja se mies osasi kertoa!

Helmer oli tietysti kutsunut hänet päivälliselle. Kaupungin
parhaimmassa ravintolassa olivat syöneet. Mutta Saksassa voi syödä
halvastikin. Ei maksanut enempää kuin neljäkymmentä markkaa henkeä
kohti, kertoi Helmer.

-- Meidän ateriamme täällä maksoi 12 mk.

-- Niin, niin, sehän hyvä! Mutta mies ei saa kyllikseen sellaisesta.

-- Saksan miehet saavat.

-- Sinä olet huonolla tuulella. Olet tietysti rasittanut itseäsi
turhalla työllä.

Ajattelin matkailijakodin "köyhälistön puolta" ja sitä seuraa,
jota minulla oli ollut. Ajattelin päivällistä, jonka hinnalla tuo
vuosikymmeniä vuoteessa maannut ja hänen vainionsa olisivat päässeet
hyvän kappaleen eteenpäin. Mutta en tiennyt kannattiko siitä puhua,
-- Minä olen tänään ollut aivan toisenlaisessa seurassa, sanoin
viimein hitaasti. Ja yks kaks tapasin itseni kertomasta. Vaimo,
jolla oli ne suuret surulliset silmät ja kotona huonepahasessa aina
sairastava mies, oli koko ajan edessäni. Muistin Helmerin vasta
kuullessani pitkän haukotuksen.

-- Sinäpä osaat olla monisanainen!

-- En, en aina, tuli minulta vähän kivakasti. -- Mutta tällaisissa
asioissa ei tarvitse etsiä sanoja. Minä en koskaan, en koskaan
opi sulattamaan sitä, että ruokaan, juomaan, tupakkaan ja vaikka
mihin viskataan hetkessä raha, jolla puutteenalainen eläisi päiviä,
viikkoja, ehkä vuosia.

-- Ei, ei, sinä et jaksa sulattaa sitä, että minun on hyvä ja hauska
olla. Ainahan sinä kiristät kukkaron suuta, kun sinun omastasi menee!

Olin ruvennut riisuutumaan enkä vastannut pitkään aikaan. Viimein
sanoin hiljaa: -- Et sinä vielä tunne minua, Helmer.

-- En, en, en vielä, yltyi Helmer. -- Mutta minä olen oppimassa. Minä
luulin sinua hyväksi kuin herran enkeli, silloin kun sinut otin.
Mutta oletkin saita vanha akka, joka ei muuta osaa kuin pitää kirjaa
miehensä menoista ja kiristää kukkaronsuuta.

-- Sinä käytät valittuja sanoja.

-- Valittujen sanojen aika on ohi. -- Helmer viskautui vuoteelleen ja
kiersi sähkön sammuksiin.

Helmik. 25. päivänä.

Olen päässyt hieman tutustumaan "tonttu-ukkoon". Hän tulee usein
vastaani portaissa. Luulen, että hän melkein pitää minua silmällä
saadakseen vaihtaa sanasen kanssani tai pikemmin ehkä ihailla Leon
pyöreitä poskia ja suuria sinisilmiä. Ukko ajattelee silloin tietysti
sitä yhtä ainoata, jonka tähden hän rakastaa kaikkia lapsia. Leon
ulkonainen hyvinvointi sattuu häneen ehkä kuitenkin kipeästi. Hänellä
on usein vedet silmissä, kun hän pikipäin hipaisee lapsen mekkoa.

Ellemme tapaa portaissa näen hänet seurusteluhuoneessa, jossa
hän mielellään istuu uunin lähellä. Yöt ovat olleet kirpeän
kylmät, monesti päivätkin. Mutta muualla ei lämmitetä kuin
seurusteluhuoneessa. Ei ole hiiliä. Kukaan muu ei siitä valita kuin
me ulkomaalaiset. Olen kuitenkin monesti nähnyt "tonttu-ukon" kädet
sinipunertavina ja kohmeessa tulevan ainoaan lämpimään huoneeseemme.

Asetuttuaan uunin ääreen ummistaa hän tavallisesti silmänsä.
Ensiksikin tahtoo hän päästä näkemästä ihmisiä, toivossa etteivät
hekään sitten katsele häntä. Hän pelkää vieraita, jotka voisivat
paheksua vanhan maalarimestarin läheisyyttä.

Toisekseen tahtoo hän unohtaa nykyisyyden ja elää entisajassa.
Hän on uskonut minulle, että uunin lämpö aina vie hänet siihen
maalaiskotiin, jonka hän ennen omisti. Aurinko paistaa siellä
kukkaiselle nurmelle. Kukko kiekuu aidan seipäällä. Pienen lätäkön
rannalla tallustelevat ankat loksauttelevat leukojaan vettä
hörpätessään ja karsinasta päässeet karitsat hyppelevät nurmella kuin
päästään pyörällä kesäisestä ilosta.

Oman perheen jäseniltä tuntuvat kaikki. Ja saman katon alla kaikki
asuvatkin sekä kesät että talvet.

Vaikka onkin maalaustöitä paljon, on siinä sivussa aikaa talon
asumiseenkin. Varsinkin kun on vaimo sellainen kuin hänellä oli.
Eivät keväiset karitsatkaan ilossa voittaneet emäntäänsä. Niin hän
oli kuin itse aurinko -- ja vieläpä parempikin, sillä hän säteili
aina. Ja kuitenkin oli hän aina työssä. Maalarinkin tehtäviin hän
oli ottanut perehtyäkseen. Ei ollut moitteen sijaa siinä, minkä hän
kädestään laski. Ei näkynyt siveltimen jälkeä. Paistavaa ja tasaista
oli kuin peilin pinta. Ja jos oli maalattavana rattaat tai muut
sellaiset, joita maalatessa täytyi olla epämukavassa asennossa, oli
se aina emännän osa. -- Ihan omiaan pienelle naisihmiselle, selitti
hän nauraen, kun istui kyykkysillään rattaiden alla ja ammattimiehen
taidolla huolehti jokaisesta pienimmästäkin kulmauksesta.

Joskus hän makasi selällään nurmikolla rattaiden alla ja maalasi
sillälailla. Sanoi sen kovin mukavaksi. Ja nauroi sanoessaan niin
että helähti. Ja jokainen, joka sen kuuli, sai siitä rintansa
kesäiloa täyteen.

Siinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä
ja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, -- esimerkillään
kuitenkin enin.

Tällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin
olemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään
olen nähnyt kiillon, jota en unohda.

Iloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi --
vaikka itse olenkin köyhä.

28. päivänä.

Lähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.

Istuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun
matkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa.
Samassa luikahti "Tietosanakirjakin" huoneeseen likaisine
kauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja
kuulin vain sanat "lasku" ja "viikko". Isäntä näytti käsittävän
kuulemattakin. Samassa huomasi "Tietosanakirja" meidät ja livahti
huoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä.
Helmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli
isännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.

-- Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. -- Johtaja tuli pokkuroiden
luoksemme. -- Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on
lukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja
mikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti,
taisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka
kuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa,
vaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön -- tässä
portaiden alla. Eivät huolisi muut.

-- Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.

Veri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain
taloudellisista syistä olin tätä esittänyt.

Helmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan
polveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista
asukkaista.

Nukkuva tuolla uunin ääressä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin
isäntä. Hän oli kokenut paljon kovaa. Pojat kaatuivat kaikki sodassa.
Viimeksi kuoli ainoa tytärkin. Yksin oli ukko kuin vanha kanto
kaadetun vesakon keskellä.

-- Helmer, älä syötä hilloa pojalle, pyytelin hiljaa, hän ei ole
terve. -- Helmer jatkoi syöttämistä ja hypitteli poikaa polvellaan.
-- Tietäähän isän poju, mikä hyvältä maistuu. Eikö tiedä?

Eteisen kello helähti ja johtaja kiiruhti ulos. Poika takoi veitsellä
pöydän laitaa.

-- Älä anna hänen noin! Veitsi on terävä. Pöytäliina maksaa paljon!

-- Sinä et sitten osaa muuta kuin jankuttaa tyhjästä. -- Helmer
täytti uudelleen kuppinsa kahvilla ja joi hyvällä ruokahalulla.
Kun hän oli valmis, nousi hän ja sanoi ottavansa pojan mukaansa
kaupungille. Hän aikoi lunastaa matkaliput huomisaamuksi. Saksassa
oli köyhää ja kylmää. Oli paras kiiruhtaa etelään.

Minäkin nousin. Eteisen naulasta hain huoneemme avaimen. Aioin
asettua työhön. Mutta valikoidessani avainten joukosta sattui
korvaani ääniä, jotka pysäyttivät minut siihen paikkaan.

-- Työtä, työtä, vai työtä! huusi kimakka naisen ääni. -- Luuletko
ihmisen tekevän työtä sillä ruualla, jota minä saan! -- Ääni oli
pistävä kuin naskali. Se värisi heikon voimattomasta vihasta.
Sanojen välillä kuului sihinää, joka muistutti syljeksivää kissaa.
-- Sika sinä olet etkä ihminen. Hullu kun korjasin. -- Tunsin
"Tietosanakirjan" äänen. Se kuului portaitten alla olevasta huoneesta.

Hiivin hiljaa takaisin seurusteluhuoneeseen. Tuntui mahdottomalta
asettua työhön. Ei tehnyt mieli takaisin omaan huoneeseenkaan.
Sielläkin oli tuollaisia sanoja vaihdettu -- muodoltaan siivompia
mutta sisällöltään samaa sukua. Muistokin poltti ehkä pahiten siitä
syystä, että tiesin saman pian taas uudistuvan.

Ei auta hyvät päätökset, ei pysty järkisyyt. Niitä olen aina
kunnioittanut. Mutta Helmerin ja minun suhteessani ne ovat arvottomat
kuin ohjakset, joita pillastunut hevonen ei tottele.

Onko oma tuskasta värisevä sisimpäni se säikkynyt ratsu, jota minun
on mahdoton hallita? En tiedä.

Säikkynyt, juuri säikkynyt, se on joka tapauksessa oikea sana.

Olen toivonut ja uskonut siinäkin, missä ei ole uskomista. Nyt en
enää jaksa. Monesti olen vain pelkoa ja vapistusta. Toiste on kaikki
minussa puutunutta. Silloin tällöin taas hulmahtaa turtuneiden
tunteiden alta kuin liekkinä hiilloksesta kysymys: mitä on tehtävä?

Pitääkö tällaista jatkua aina? Läpi koko elämän? Onko se oikeampaa
kuin annetun sanan syöminen? Onko ulkonainen kodin pystyssä pitäminen
pyhä velvollisuus silloinkin, kun ei ole kotia eikä avioliittoa muuta
kuin nimeksi?

Teoriassa olen mielestäni selvillä ratkaisusta. Mutta todellisuudessa
peräydyn -- kerran toisensa jälkeen. Tuntuu aina siltä, että täytyy
koettaa vielä kerta. Ehkä onkin kaikki pahaa unta. Ehkä ensi kerralla
onnistuu se, mikä ei ole ottanut onnistuakseen ennen.

Tämä "häämatkakin", joksi Helmer kauhukseni nimittää matkaamme,
on jonkinlainen "viimeinen ponnistus". Osaksi tahdon virkistää
kielitaitoani voidakseni ansaita paremmin sekä tunneilla että
käännöstyöllä. Mutta tämän takana piilee sekin ajatus, että vieraat
olot ja vieraat ihmiset voisivat parantaa jotain siitä, mikä
arkioloissa on mennyt rikki.

Pettääkö tämäkin toivo?

       *       *       *       *       *

En jaksanut ajatella pitemmälle. Nousin ja lähenin hiljaa uunin
ääressä nukkuvaa.

Tonttu-ukolla oli aurinkoista hymyä vanhoilla kurttuisilla
kasvoillaan. Toinen polvelle painunut käsi nytkähteli muutaman
kerran. Näytti siltä kuin se olisi tavoitellut jotain. Tai ehkä se
halusi hyväillä? Kohta sen jälkeen avautuivat silmät verkalleen ja
jäivät hämmästyneinä tuijottamaan eteensä.

-- Te olette nukkunut -- ja nähnyt aurinkoisia unia?

Ukko hieroi silmiään. -- Niin, niin, tämä uuni on minun paras
ystäväni. Se vie minut aina kotipihaan. Ja siellä paistaa aurinko
aina ja lapset pelmuilevat pehmeällä nurmella. Ja ilmassa on kuivuvan
maalin hajua.

Ukko veti esille pienen punaraitaisen nenäliinan ja kuivasi silmiään.
Kysyin hymyillen, kirvelikö maalinhaju silmiä.

Vanhus otti leikkisät sanani todeksi. Hänen kasvoihinsa tuli
sydämellistä hellyyttä. -- Kirveleekö? Ei, ei, armollinen rouva.
Vanhan maalarin sieramissa se on maailman paras haju. Se on ihan sitä
elämän hajua. Se on kuin voima, joka virtaa läpi nuoren ihmisen koko
ruumiin. Sitä muistelee mielellään sittenkin kun sitä ei enää ole.

Hän nousi ja oikoi uunin edessä vanhoja jäseniään. Vasta senjälkeen
tuntui siltä kuin hän olisi päässyt todellisuuteen käsiksi. Hän
katsoi ympärilleen ja kysyi lasta.

-- Te olette harvinaisen lapsirakas, sanoin siihen, -- lapsirakas,
toisti ukko taas ja hymähti. Ehkä sen voi sanoa niinkin. Mutta
oikeastaan näen vain _yhden_ kaikissa. Minä näen ne yhdet ainoat
ensiksi kaikkialla ja toiset ovat olemassa vain kuin sitä varten,
että voisin verrata.

-- Hän on lapsenlapsenne?

Ukko nyökkäsi. -- He asuivat meillä ja olivat juuri menneet naimisiin
kun sota puhkesi. Sen suuren kauniin nurmikkokentän keskellä
omenapuitten alla he asuivat. Siinä olivat kaikki meidän lapsemme
peuhanneet ja ilakoineet. Ajattelin, että nyt siinä uusi polvi
saa ilojaan pitää. Mutta sota puhkesikin kohta kun olivat menneet
naimisiin. Sinne menivät pojat ja vävypoika. Haavoittuneena hän
tuli kotiin ja oli kauan huonona. Mutta menipäs taas kun kykeni.
Ukko läksi hiljaa tepsuttelemaan lattiata pitkin, pysähtyi hetkeksi
ikkunaan, johon aurinko paistoi, mutta kääntyi siitä raskaasti
huoaten takaisin.

-- Olihan se hyvä, että mummo säästyi siltä surulta. Hänellä oli niin
herkkä mieli lapsiaan kohtaan, sanoi hän verkalleen.

-- Vaimonne kuoli ennen sotaa?

-- Ei, en minä sitä. Siihenhän jokaisen äidin täytyi taipua.
Niin annoimme me kuin muutkin, kun vaadittiin. Mutta että sitten
tytärkin... Sitä ei vaimoni enää nähnyt.

-- Hänen lapsestaanko te puhuitte?

Hän nyökkäsi taas ja vanhat kasvot kirkastuivat. -- Pitäisi sitä
ehkä itkeä, sanoi hän viimein verkalleen. -- Sillä on sormet kuin
langansäikeet. Eikä jalka ota vaikka hän jo on kahden vuoden vanha.
Minä itkin kauan silloin kun olin nähnyt teidän poikanne portaissa.
Ja kuitenkaan ei minusta ole koko maailmassa kasvoja, jotka kelpaavat
sen pienen laihan tyttärentyttäreni rinnalle. Ettekö te tulisi häntä
katsomaan?

Olin kohta valmis. En myöhemmällä enää saisikaan tilaisuutta siihen.
Meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä. Sanoin sen hänelle.

Ukko oli paikalla lähtövalmis. Hän alkoi astua kipittää katua pitkin
kuin lapsi, jolla on suuri ilo odotettavissa.

-- Hoitaisinhan minä itse mieluimmin hänet, mutta en minä vanha mies
osaa kun hän on niin heikko ja pieni, puheli hän. Se on hyvä koti,
oikein hyvä. Siellä on hauskaa toisten lasten kanssa. Saa mennä
vaikka kaikki rahani. En minä sure kunhan vain saan pitää sen lapsen.
Niin olisi mummukin sanonut.

-- Mutta äiti, mikä hänet vei?

Ukko ei vastannut. Kuljimme kauan vaieten, sitten tuli viimein
vapisevalla äänellä, hiljaa kuin kuiskaus: -- Sota.

Katsoin kysyvästi vanhukseen.

-- Niin, niin, katsokaa, ruoka oli huonoa. Hän ei jaksanut toipua
tytön synnyttyä. Ei ollut sairas, mutta ei saanut voimiakaan. Eikä
voinut syödä. -- Hänelle tuli sitten sellainen ajatus, että hän
paranisi jos saisi valkoista leipää. Ja minä juoksin virastosta
toiseen saadakseni sellaisia lupakirjoja, että saisin valkoista
leipää. Ja sitten -- sitten juoksin taas kun se paperi oli kädessäni.
Minä olin nähnyt hänen rintansa huohottavan raskaasti ja kuiskasin,
että nyt tulee apu. Ja minä juoksin, juoksin. Mutta kun minä tulin
takaisin valkoinen leipä kädessä, oli hän kuollut. -- -- --

Keskustelumme katkesi siihen.

Vähän myöhemmin pysähtyi vanhus korkean aitauksen portille ja soitti
sähkökelloa. Ajattelin lasta, joka oli siellä sisäpuolella. Hänellä
oli sormet kuin rihman säikeet eikä jalka ottanut vaikka hän jo kävi
kolmatta. Hän oli sodan lapsi...

Roomassa huhtik. 30. päivänä 1920.

Olen taas Roomassa ja olen tänään käynyt kirkossa, jossa kuusi vuotta
takaperin sydämessäni lupauduin Helmerin vaimoksi.

Se käynti nosti myrskyn mielessäni. Mutta se auttoi myöskin.

Jouduin sinne oikeastaan aikomattani. Olin hakemassa lapsenhoitajaa
ja olin käynyt monessa paikassa, kun huomasin olevani aivan tuon
kirkon edustalla. Portailla istui sama vanha vaimo kuin kuusi vuotta
takaperin.

-- Te istutte vielä täällä, sanoin ja ääneni sävyyn taisi tulla
jotain kylmää, ehkä kovaa.

-- Tässä, tässä. Ja muistot ovat takanapäin, kiirastuli tulossa.
Mutta onnellinen on se, joka saa sovittaa. -- Hän itkeä tuhersi.

Minä jouduin siitä huolimatta sisäisen raivon valtaan.

Tuossa hän oli istunut ja tuota hän oli näiden vuosien kuluessa
toistellut ties kuinka monelle. Hän oli sanoillaan sokaissut ihmisiä,
oli ottanut heidän kohtalonsa käsiinsä ja työntänyt heidät tielle,
jota eivät itse nähneet.

-- Te ette saa puhua noin. Te vedätte syytä päällenne, kuuletteko,
syytä, sanoin ankarasti, käänsin selkäni hänelle ja menin kirkkoon.
Siellä lyykähdin istumaan ovensuussa olevalle tyhjälle tuolille.
Koko sisimpäni oli yhtenä ainoana kuohuntana. Ja ties milloin se
olisi asettunut, jollei kirkon hiljaisuus ja hämy olisi auttanut. Ne
muistuttivat isän työhuoneesta ja se muisto toi rauhallisia ajatuksia.

Viime aikoina olen miltei karttanut näitä muistoja. Elämäni on niin
alentavaa, niin toisenlaista kuin se, jota isän kanssa elimme. Isä on
siksi ollut kuin kadoksissa minulta.

Mutta täällä hiljaisuudessa löysin hänet. Ja täällä kävi itsestään
selväksi, ettei elämä tällaisena saa eikä voi jatkua. Ei --
lapsenkaan tähden.

Kaikki tuntui minusta äkkiä selvän selvältä. Olisi tehnyt mieleni
mennä suoraa päätä kotiin ja sanoa Helmerille, että nyt on kaikki
lopussa. Nyt tiedän, että meidän on erottava.

Mutta samassa kun oma tuska helpotti, muistin vanhuksen portailla.
Kuinkahan kovasti hän lie säikähtänyt syyttäviä sanojani. Vanhus
parka, taisi olla kantamista omassa kohtalossa toisten panematta
lisää!

Nousin lähteäkseni. En mennyt alttarille, jossa riippui se pieni
punainen ruusu. Se oli minusta pettänyt, vienyt harhaan. Tahdoin vain
kiiruhtaa vanhuksen luo.

Mutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää
painuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt
toisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.

Käännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum
Romanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman
keskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.

Tämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja
hämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien
elämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen
suurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle
pikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä
entisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme.
Yksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin
se palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se
palvelee kokonaisuutta.

Istuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa
tuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa
mieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.

Maksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei
mikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen
selvyyteen pääseminen.

Toukok. 1. p.

Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen
yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia
vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista
sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se
oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.

Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia
elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.

Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan
edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet
toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan
ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin
aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja
eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.

Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja
liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi
herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.

-- Kas vain, etkö käy istumaan? -- Hän viittasi tuoliin vierellään.

-- Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.

-- Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin
äärimmäiselle reunalle.

-- Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.

-- Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta
kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti...

-- Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä.
Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin
tähden -- --.

-- Pojan, pojan! matki Helmer. -- Annatko sinä koskaan itsellesi tai
minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.

-- Lapsi tietää edesvastuuta. -- Vapaa väylä avautui ihmismereen.
Jatkoin matkaani.

San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että
tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta
sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko
olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä
luottamusta... Ja nyt!

Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo,
velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.

Noustessani portaita kuulin pojan itkevän. Hän oli jo jonkun aikaa
ollut valveilla ja tuskastunut, kun ei ollut kumpikaan meistä
vanhemmista saapuvilla. Nyt hän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi
isää, tulisen kiukkuisesti kuin loukkaantuneena huonosta kohtelusta.

Sytytin spriikeittiön ja panin vellin lämpiämään. Ohimennen
pyyhkäisin pojan nenää tarpeettoman voimaperäisesti ja sain hänet
siitä yhä enemmän hermostumaan.

Minäkin hermostuin. -- Niin, niin, minä _ymmärrän_, sanoin itsekseni.
-- Isän polvella on hauska kiikkua, isän selässä mukava ratsastaa.
Isä työntää makeisia suuhun. Äiti tarjoo vain velliä.

Minä nauroin sydämeni tuskassa.

Olihan se mainiota kasvatusta! Ja mainioiksi kypsyisivät kai
hedelmät. Mutta olivatko ne vältettävissä?

Kun ajattelen, kodin purkamista, olen mielestäni kuin soturi, joka
miettii pakoretkeä. Ja sittenkin ajattelen sitä.

Avioliitto ei voi velvoittaa samalla tavalla kuin taistelu isänmaan
puolesta. Siinä ei ehdottomasti ja aina korkeimpana velvollisuutena
ole pysyä paikallaan siksi kun siihen kaatuu. Lapsellakin on
oikeuksia. Pieni lapsi tarvitsee äitiään. Ja tällaiset olot
ehdyttävät voimiani kuin kesähelle uomaansa kuivuvaa puroa.

Taloudellisestikin on mahdotonta antaa asiain muuttumattomina jatkua.
Pääomaani on vuotuisesti vähennetty. Ensin maksoin kihlausaikana,
Helmerin velkoja. Helmer ei sitä tosin olisi tahtonut, päinvastoin.
Mutta minä tahdoin. Ne olisivat muuten ehkä joutuneet vieraitten
ihmisten niskoille.

Paitsi velkoihin on rahaa vuotuisesti mennyt elämiseenkin.
Helmer on kaikkiaan näinä vuosina ansainnut muutamia tuhansia
ja hänen yksityismenonsa ovat tuntuvasti ylittäneet sen summan.
Elämä on pelottavasti kallistunut. Olen turhaan kielitunneilla
ja käännöstyöllä koettanut saada menot ja tulot jonkunlaiseen
tasapainoon. Menopuoli oli aina ollut voitolla.

Jos jatkan täten, kuluvat voimani ennenaikojaan loppuun. Ja mitä
varten? Enkö siten vain edistä Helmerin taipumusta viettää laiskurin
huolettomia päiviä -- toisten varoilla?

Velli kiehui yli äyräitten. Nostin sen tulelta, otin pojan syliini ja
rupesin syöttämään. Mutta sitä tehdessäni kulkivat ajatukseni entistä
latuaan. Rupesin tapani mukaan juttelemaan isän kanssa. Isä istui
mielestäni vieressäni painuneena vanhaan nojatuoliin, jossa hänellä
oli tapana lepäillä. -- Isä, tiedustelin, mitä soisit minun tekevän
rahoilla, jotka sinä minulle säästit? Sinä tunsit edesvastuuta
tavaraankin nähden. Sinusta se ei ollut itsekkääseen nautintoon
oikeuttava väline. Sekin oli yleishyvän palvelukseen pantava.
Tuhlailenko nyt antamaasi, isä?

Minun tuli hyvä olla samassa, kun olin tehnyt kysymyksen. Isä näytti
rauhallisen tyyneltä kuten ainakin. Ja hänen katseensa loisti
lempeänä. Siitä lähti voimaa ja lääkitystä.

-- Me emme elä eristettyä elämää, sanoi isä tapansa mukaan hieman
kaartaen suoranaista vastausta ja samalla miettivästi sivellen pientä
leukapartaansa. -- Elämä velvoittaa senkin kautta, että se jatkuu.
Minun elämäni jatkuu sinussa ja sinun lapsessasi.

-- Pitääkö minun siis ensi sijassa ajatella lasta?

-- Tulevaisuus on lapsen. Ja hyvä kasvatus on paras perintö.

-- Ei hän missään tapauksessa saa rikkauksia, enkä soisikaan saavan.
Mutta onko velvollisuuteni ennen kaikkea säästää, niin että hän saa
hyvän kasvatuksen kunnes kykenee itse itseään elättämään?

Isä nyökkää tyytyväisenä päätään. Hänestä asia nähtävästi on päivän
selvä. Mutta minä hätäännyn, sillä isä ei nähtävästi ensinkään
ymmärrä, miten vaikeaksi tilanne on kärjistynyt.

-- Helmer rakastaa poikaansa ja poika Helmeriä. Saanko, voinko ja
tuleeko minun eroittaa heidät toisistaan?

-- Jaksatko yksin työskennellä kolmen puolesta, kysyy isä
levollisesti.

Se sana luhistaa minut kokoon oman heikkouteni tunnossa.

Hyvä Jumala, kun olisikin voimia enemmän! Mikä silloin estäisi
elättämästä useampia? Mutta kun ei ole ollut eikä ole. Jos yö menee
ansiotyössä, ei ole voimia lasta varten ja jos päivän tunnit pannaan
osaksi ansiotyöhön, osaksi lapsen huoltoon, ei kartu varoja niin
paljon kuin tarvitaan kolmen elättämiseen.

Taidanko minä mitään sille, että äidiltäni olen perinyt heikon
terveyden? Ja taitaako kukaan yleensä mitään sille, mitä on
perinnöksi saanut? Vastuu joutuu oikeastaan niiden niskoille,
jotka ovat perustaneet kodin. Eikä suinkaan vähin hänelle, joka
valinnallaan ratkaisee millaisen isän syntymättömät olennot saavat.

Taas jouduin syylliseksi. Syytöksen kärki kääntyi omaan rintaani.
Minä valitsin. En ajattelematta, en itsekkäässä onnenkaipuussa. Hyvää
tahdoin ja tarkoitin -- ja kuitenkin olen nyt syyllinen.

Sisimpäni värisee kuin alaston ruumis raipaniskujen siihen sattuessa.
Sokeana olen mennyt kohtaloani kohden ja vetänyt toisiakin mukanani.
Minun olisi pitänyt ymmärtää. Olihan minulla ikää. Mutta en tuntenut
elämää. Miessukua kaikkein vähin.

Ja kukapa yleensä rohkenisi ajatella avioliittoa ja pitää itseään
arvollisena samassa, kun tuomitsee toisen kelvottomaksi?

Eikä avioliitto kai sittenkään ole vain rotukysymys. Tuleehan siinä
muukin vaa'alle pantavaksi. Vieläpä ensi sijassa.

Mutta juuri siltä kohdalta joudun ehkä enin syylliseksi. Sillä sitä
rakkautta, joka kodin perustukseksi on aiottu, sitä ei minulla ollut.
Uskoin tulevani toimeen sydämellisellä halulla tehdä toiselle hyvää.
Ja se palvonnan suitsutus, jota Helmer minulle sytytti, huumasi minut.

Itsesyytökset nousivat nyt korkeina kuin aallot ympärilläni. Nostin
käteni isää kohden rukoilevasti kuin hukkuva. -- Isä, isä, auta
minua. Minä en tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Minä pelkään
kaikkea, omaa erehtyväisyyttäni kaikkein enin.

-- Lapsen oikeus on suurin, sanoo isä levollisesti.

Tartun niihin sanoihin kuin hukkuva pelastusköyteen.

Lapsen oikeus on suurin. Se on niin yksinkertaista ja selvää, kun isä
sen sanoo. Se on täynnä vapautusta. Se tuo tyyneyttä ja tasapainoa
mieleen. Tuntuu taas melkein samanlaiselta kuin kirkossa ja Forum
Romanumilla. Olen kaikesta huolimatta nyt selvillä siitä, että minun
täytyy puhua Helmerille tulevaisuudesta ja erosta. Lapsen oikeus on
suurin.

Jätän kirjoitukseni ja rupean leikkimään. Onko ihme jos poikani on
huonolla tuulella? Olen tosin syöttänyt velliä hänelle ja sitten
antanut hänelle leluja lattialle, mutta ajatukseni eivät ole olleet
lapseni luona. Olen hautonut omia suuria surujani. Olen ollut tyhmä
ja huono äiti. Pojuni tuntee sen.

Nyt rupean lapsena leikkimään lapseni kanssa.

Toukok. 2. päivänä.

Lapsena leikin eilen lapseni kanssa. Mutta surkeasti päättyi
kuitenkin päivä. Se mikä oli sanottava Helmerille, tuli tietysti
sanotuksi sekä sopimattomana hetkenä että ihan toisin, kuin se olisi
ollut sanottava.

Istuin käännöstyöni ääressä, kun Helmer yhdentoista maissa tuli
kotiin.

-- Sinä sitä jaksat ja viitsit, sanoi hän laskien hattunsa pöydälle
eteeni. -- Tuollaisen näkeminenkin hermostuttaa minua.

Jatkoin vastaamatta.

-- Et edes viitsi sanoa hyvää iltaa miehellesi!

-- Kun hän väsyneenä päivän työstä palaa kotiin! -- Työnsin paperit
syrjään ja nousin. -- Tai pitäisikö minun tiedustella onnistuitko
saamaan ensiluokkaista likööriä?

-- Sinä olet huonolla tuulella -- kuten enimmäkseen.

-- En ollut, mutta minua harmitti huomautuksesi siitä, että jaksan.
Se ei aina ole helppoa.

-- Mikä pakottaa siihen?

-- Lapsen tulevaisuus ja sinun elintapasi.

-- Sinä olet hullu.

-- Nyt olen tulemaisillani viisaaksi. Helmer, minä olen
pääsemäisilläni umpisokkelosta päivänvaloon. Minä ymmärrän, että
meidän täytyy erota.

Sana sattui nähtävästi kuin käden sivallus vasten kasvoja. Helmer
peräytyi muutaman askeleen, silmät alkoivat hurjistuneina pyöriä
päässä ja tumma puna nousi kaulalta hiusrajaan saakka. Silmien
välillä alkoi muuan suoni paisua paksuksi, tummaksi juovaksi. Se oli
varma vihastumisen merkki.

Ihme kyllä rauhoittui hän kuitenkin pian. Näytti siltä kuin hän
viime hetkessä olisi päättänyt noudattaa toista menettelytapaa. Hän
viskautui raskaasti läheiseen nojatuoliin ja rähähti nauruun. -- Sinä
puhut kuin mieletön. Työkiihko ei vahvista järkeä.

-- Soisin joka tapauksessa, että se kiihko tarttuisi sinuunkin!

-- Sinä jauhat aina yhtä ja samaa. Luulisi sinun jo tietävän, ettei
kukaan tällaisina aikoina saa sopivaa työtä mistä hyvänsä. Ja toimeen
olen sittenkin aina tullut.

Silloin jouduin raivoon, ponnahdin pystyyn tuolilta, luulen että
silmäni kipunoivat ja käsi puristui nyrkkiin. En ensi hetkenä saanut
sanaa syntymään. Mielenkuohu nosti tukehduttavan tulpan kurkkuun.
Viimein sain kuitenkin ääntä ja sanat tulivat ryöppynä.

-- Toimeen olet tullut! Toden totta! Sen tiedän. Ja vielä senkin,
että sinulta ei koskaan ole puuttunut rohkeutta elää toisten
varoilla. Äitisi perintö hupeni sinulta äkkiä. Sitten kiristit
isävanhustasi. Hän joutui suureen ahdinkoon -- sinun velkojesi
tähden. Tämä seikka -- kuten osa veloista, joita toisaalla olit
tehnyt -- tulivat tietooni vasta häittemme jälkeen.

Helmerin huomio näytti kokonaan kohdistuvan kellonperien
irroittamiseen napinlävestä. Sitten hän kiskaisi takin päältään
ja viskasi kiillotettavat kengät oven ulkopuolelle. -- Sinä puhut
menneen talven lumista, sanoi hän yliolkaisesti, paiskautui
vuoteeseen ja veti peiton korvilleen.

En jatkanut puhetta. Olin ponnahtaessani pystyyn räiskäyttänyt
mustetta melkein valmiille käännösarkille. Nyt koetin parantaa
jälkiäni.

Hangatessani pois mustetahroja tuntui minusta siltä kuin oma
jokapäiväinen elämäni olisi ollut siinä edessäni. Sekin oli täynnä
tuollaisia rumia jälkiä. Se oli tahraantunut käsissäni. Eikä se siitä
muuttunut, vaikka kerran toisensa jälkeen päätin hillitä itseäni ja
arvokkaasti suhtautua vaikeuksiin. Helmer saa minut aina suunniltani
-- jollei kohta niin ainakin myöhemmin. Ja sitten jälestäpäin tunnen
kirvelevän kipeästi, että tällainen yhdyselämä alentaa ja tahraa.

Häpeän itseäni. Ja isäkin tulee aina tällaisina hetkinä mieleen. Mitä
hänkin sanoisi, jos hän näkisi minut tällaisena? Meidän välillämme
tuli tuskin koskaan kiivasta sanaa sanotuksi.

Helmerin käytös tuntuu siitäkin syystä niin pahalta, kun isä aina oli
toisenlainen. Ero on räikeän silmiinpistävä.

Ja tämän kurjuuden ylläpitämiseksikö jatkuvasti kuluttaisin voimiani?
Se ei voi olla korkein velvollisuuteni.

Mutta tällä hetkellä tarvitsen joka tapauksessa rahaa, ja siksi
ponnistelen minkä jaksan.

Kello olikin sivuuttanut puoliyön, kun viimein väsyneenä painuin
vuoteelle. Siitä huolimatta täytyi minun aluksi odotella unta.
Viimein pääsin eräänlaiseen horrokseen, josta kuitenkin Leon kitinä
minut pian herätti.

Sitten täytyi taas uudelleen unta herutella. Eikä sitä kuulunut, ei
pitkiin aikoihin.

Aamupuolella vasta nukahdin, niin sikeästi, etten kuullut mitään
pojan herätessä. Kun viimeinkin raukeana raotin silmiäni, seisoi
Helmer vuoteen vieressä lapsi käsivarrellaan. Poika oli pesty ja
puettu.

-- Onko sulla varaa luopua näin hyvästä lapsenhoitajasta, tiedusteli
Helmer naurussa suin.

Kohottauduin istualleni ja otin pojan syliini. Mutta en voinut
vastata lapsen huomenhyväilyyn enkä Helmerin leikinlaskuun. Sieluni
oli täynnä surullista ihmettelyä.

Olisihan minun jo pitänyt tottua Helmeriin. Ei ole oikeutta hämmästyä
mistään kuusvuotisen avioliiton jälkeen. Ja sittenkin hämmästyin.

Minun on mahdoton käsittää, että toinen huolettoman kevyesti kuittaa
sen, mikä minulle on maksanut öiden ja päivien taistelua, kunnes se
lopulta on muuttunut minulle verisenkipeäksi todellisuudeksi.

Nousin väsyneesti. Uuden päivän uuden taakan otin väsyneenä
hartioilleni.

Saman päivän iltana.

Päivä, jota raskain mielin aloin, on minulle ollut todellinen
lepopäivä.

Jo ennen aamiaista läksi Helmer kaupungille, ilmoittaen lähtiessään
aikovansa viipyä iltaan asti. Pääsin siitä heti oikein erinomaiseen
työvauhtiin. Poikakin oli kuin ykstuumainen kanssani. Hän istui
tyytyväisenä lattialla leluineen eikä näyttänyt muistavankaan äitiä
muuta kuin silloin tällöin, kun hän pikkuviisaasti nyökkäsi päätä
äidille kuin rohkaistakseen häntä hänen työssään.

Arkin toisensa jälkeen sain valmistuneena panna jo käännetyn lisäksi.
Ja kun ruoka-aika vaati osansa, korvattiin ajan hukka virkistyneitten
voimien kautta.

Iltapäivällä otin itselleni pienen loman saadakseni pojan
raittiiseen ilmaan. Läksimme yhdessä Borghese-puistoon, käännyimme
puiston laidasta sen ja Monte Pincion välillä olevalle aukealle
nurmikentälle. Siellä poika ilosta kirkuen kieriskeli pehmeällä
nurmikolla, keräsi esiliinansa ja kätensä täyteen kaunokaisia ja
kantoi niitä sitten minulle.

Olimme onnellisia ja vapaita kuin kotona kesäisellä niityllä.

Ulkona-olosta väsyneenä nukkui Leo kohta illallisen jälkeen. Minä
sain jatkaa työtäni.

Päästyäni käännettävän luvun loppuun laskin tyytyväisenä kynän
kädestäni. Olin saanut lähes painoarkin valmiiksi, ja siinä oli
päivän osalle tulosta tarpeeksi.

Korjasin paperit laatikkoon ja otin esille puvun, jota olen alkanut
valmistaa Leolle. Sitä olisi jo monesti tarvittu, mutta en ole voinut
saada sitä valmiiksi. Nyt tuntui juhlalta, kun rauhassa sai ottaa sen
esille.

Ja siitäkin iloitsin, että se siltä tuntui. Sehän kuitenkin oli
naisellista, ehkäpä äidillistäkin.

Epäilen oikeastaan kovin omaa äidillisyyttäni. Se tuntuu
toisenlaiselta kuin muiden. Tokko liekään oikeata. Toiset naiset
elävät kokonaan lapsissaan. He ovat kuin lakanneet elämästä ja
toivomasta omasta puolestaan. He ovat vain äitejä. Ja siitä he ovat
äärettömän onnellisia, toiset ylpeitäkin.

Tuollaiset tunteet ovat minulle vieraat. Tunnen äitiyden vain
äärettömän suurena ja raskaana edesvastuuna.

Johtuuko se kenties luonteestani? Mietiskelyyn, sisimpien syiden ja
alkujuurien penkomiseen olen aina ollut taipuvainen. Ja totisuutta,
ehkä raskauttakin on mietiskelyssäni enemmän kuin hilpeyttä. Se
ilmenee tietysti myöskin tunteissani lasta kohtaan.

Olen monesti säikähtäen ymmärtänyt miten kylmä, miten objektiivinen
olen suhteessani lapseen.

Voiko se johtua siitä, että pojan syntyessä jo olin kadottanut
luottamukseni Helmeriin. Suhteemme oli kuin särölle mennyt lasi tai
ohut jääpeite järven pinnalla, jossa halkeama synnyttää uuden ja
särkyneisyys laajenemistaan laajenee.

Voiko lapsi, jonka elinjuuret nousevat sellaisesta maaperästä, olla
yhtä läheinen kuin se, joka on syvän sydämellisen rakkauden lapsi?

Nousin ja menin lapseni vuoteelle. Seisoin siinä kuin anteeksipyytävä.

Ajatukseni luistivat takaisin aikaan, jolloin poika syntyi.

Olikohan luonnotonta, että jo silloinkin aivan kohta Leon syntymän
jälkeen ajattelin enemmän sitä ihmettä, että uusi ihmisolento oli
maailmaan astunut, kuin omia äidinkokemuksiani? Asian fyysillinen
puoli painui tajunnassani melkein olemattoman arvottomaksi,
jotavastoin ihmisen tulo maailmaan oli ihme, jota lakkaamatta
tutkistelin.

Etenkin öisin, kun kaikki suuressa sairaalassa oli hiljaista kuin
haudassa ja valkopukuinen hoitajatar äänettömin askelin läheni minua
pieni käärö käsivarrellaan, tunsin monesti itseni kuin siirretyksi
ajallisuuden ahtaan piirin ulkopuolelle. En nähnyt lapsessa olentoa
omasta lihastani ja verestäni, näin vain sielun -- iäisyysjuurta
olevan hengen, joka kohtasi minua lapsen tiedottomassa katseessa.

Sydämessäni lankesin kuin polvilleni palvoen tuota henkeä, joka oli
ottanut hauraan ajallisen tomumajan itselleen asunnoksi.

Merkillisen objektiivisesti tutkistelin kysymystä, millaisen jäljen
tuo henki jättäisi siihen elämään, johon se nyt oli astunut.
Jättäisikö se hyvän vai huonon? Tulisiko jälki pysyväksi vai
haihtuisiko se kuin askel hietikossa meren rannalla?

Kysymys perinnöllisyydestä tai kasvatuksesta ei minua silloin vielä
raadellut. Elämä oli kuin pysäyttänyt arkijuoksunsa. Elin eristetyssä
pyhäkössä, jossa elämän syvät tutkimattomat lait valtavana simfoniana
täyttivät mieleni hartaudella.

Tunnen yhä vieläkin samanlaista hartautta ajatellessani tuota aikaa.

Tartuin hiljaa Leon käteen. Se oli pehmeä ja pyöreä. Jokaisen sormen
tyvessä oli pieni, ihastuttava kuoppa.

Tuollaista kättä ei voi katsella hyväilemättä sitä.

Painuin polvilleni vuoteen viereen Toinen käteni hyväili varovaisesti
lapsen kättä. -- Sinä rakas, rakas, vaaditkohan minut kerran tilille
teoistani vai -- kiitätköhän elämän lahjasta?

Poika ynähti unissaan. Hymyilikö hän ehkä myöskin?

Voimakas liikutus pani koko sisimpäni väräjämään. Tunsin etteivät
mitkään omat kärsimykseni merkitsisi mitään, jos vain poika tulisi
onnelliseksi.

Tällä tavoin voi vain _äiti_ tuntea. Olen siis -- kaikesta huolimatta
-- tuntenut aito äidintunteita. Se tieto on täynnä lohtua ja
lääkitystä. Helmer toitottaa minulle yhtenään kelpaamattomuudestani
ja kylmyydestäni. Ja kun vielä oma sydänkin syyttää ja epäilee,
kun se minulle usein todistaa, että olen toisenlainen kuin muut ja
elämään kelpaamaton, painuu mieleni maan tasalle.

Tällainen ihana, hiljainen työpäivä vaikuttaa kuitenkin
päinvastaista. Se virkistää ja vahvistaa. Se auttaa tasapainoon ja
saa sisäiset voimat keskittymään kuin ponteva johtajan ääni, joka
kokoo taistelun tuoksinassa hajalle joutuneen joukon.

Nyt ei enää tunnu kovin vaikealta odottaa Helmeriäkään. Tämä päivä,
jolloin toran ja riidan sijasta on ollut rauhaa ympärilläni, on taas
herättänyt minussa jonkunlaisia toiveita -- ei olojen paranemisesta,
mutta tilanteen rauhallisesta selvittelystä.

Toukok. 3. p.

Toiset nukkuvat vielä. Minä olen valvonut koko yön.

Eilinen työpäiväni päättyi tavalla, jota tuskin uskallan muistella.

Olin vielä ompelemassa, kun Helmer avasi oven. Väkevä alkohoolin
löyhkä tunki samassa huoneeseen.

-- Hitto vie, oikeinko sinä lapsen vaatteita!

-- Hän viskasi lakin eteeni pöydälle ja tarttui mekkoon, jonka
olin laskenut kädestäni. -- He, he, hee, oikeinhan se on sydäntä
sulattavaa! Ehkäpä tällainen vaivainen kuin minäkin saisi muistaa
olevansa nainut mies! -- Hän viskasi puvun kädestään ja kumartui
puoleeni kuin suudellakseen.

Karkasin pystyyn, sysäsin häntä senverran, että pääsin lähelle ovea,
ja kirkaisin terävästi kuin hengenhädässä. Helmer näki käteni olevan
koholla. Olisin voinut vaikka lyödä, jos hän olisi yrittänyt lähemmä.

-- Sch, sch -- älä herätä talossa nukkuvia! Kuuletko! Sinä senkin
-- --! Sinussa ei ole naista ei viiden pennin edestä. Toista oli se
mustasilmäinen, joka tarjoili tänään...

En kuullut enempää. Olin jo oven ulkopuolella ja väänsin sen sieltä
lukkoon.

Käytävässä oli pilkkopimeä. Haparoiden tunnustelin jalalla tietä,
kunnes eteeni sattui jotain pehmeää, vaatekasa, kuten arvasin. Siihen
painuin hervottomasti kyyneleettömin silmin tuijottaen sysisynkkään
yöhön.

Myöhemmin päivällä.

Olen tänään ollut karussa kotoa ja sekä sisäisesti että ulkonaisesti
kokenut paljon. Varhain ennenkuin Helmer oli ennättänyt herätä jätin
pojan sisäkkö-Annan huostaan ja läksin kaupungille. Lapsenhoitajan
löytäminen on välttämätöntä, jos mielin päästä edistymään
käännöstyössäni. Yhtä välttämätöntä oli minulle juuri nyt päästä
näkemästä Helmeriä.

Käännyin suoraan Forum Romanumille. Mutta en mennyt alas
varsinaiselle forumille, vaan asetuin istumaan sille kivimuurille,
joka hevosenkengän muotoisena reunustaa Mamertiinivankilasta forumin
sisäänkäytävälle kiertävää katua. Siitä kulkee tavallisesti päivän
aikaan joukoittain vaunuja, joista varakkaat matkailijat viimeistä
muotia edustavassa asussaan välinpitämättöminä tai uteliaina
vilkaisevat haudastaan nousevan Rooman raunioihin, tyytyväisinä
tietoisuudessa, että nyt ovat "nähneet vanhan Rooman". Siinä
tarjoilevat katukauppiaat kiihkeän itsepintaisesti postikortteja,
mosaiikkikoristuksia ynnä muuta pikku tavaraa jalanastuville
matkailijoille ja siinä tyrkyttelevät toiset hyvän ansion toivossa
itseään oppaaksi muukalaisille.

Siinä kulkee kuin raja nykypäivien elävän ja entisen, hautaan
painuneen Rooman välillä.

Asettuessani kivikaiteelle oli ympäristössä vielä hiljaista.
Matkailijat nukkuivat hotelleissaan eivätkä kaupustelijat
vaivautuneet turhan päiten. Entisyys sai rauhassa haastella.

Nuo vanhat menneiden vuostuhansien elämästä kertovat muistomerkit
tuntuivat mielestäni tässä kirkkaassa aamuvalaistuksessa vanhukselta,
joka kirkas tyyneys kasvoillaan haastelee elämänviisautta nuorelle
kuuntelevalle polvelle.

Mutta mitäpä noista neuvoista, kun ei nykypäivien rikkinäisyyteen
syntynyt ihminen jaksa niitä elämässään toteuttaa.

Ajattelin itseäni ja päivää, jolloin istuin tässä uskoen, että olin
päässyt jonkunlaiseen selvyyteen.

Olinko eilen illalla niittänyt ensi hedelmät tuosta selvyydestä,
jonka piti johtaa toimintaani? Ja olenko tuomittu aina erehtymään
tiestä, joskin täysin rehellisenä pyrin selvyyteen siitä, mikä on
oikein?

Tai johtuiko kaikki vain siitä, ettei minulla ollut ihmistuntemusta?
Ja se tietysti johtui siitä ulkonaisesta ja sisäisestä
eristäytyneisyydestä, jossa kauan elin ja joka jollain tavoin on
tehnyt minut vieraaksi sekä elämän tosioloille että niille ihmisille,
joiden keskuudessa on elettävä.

Olen oikeastaan uskonut jossain määrin vapautuneeni tuosta entisestä
erikoisasemastani. Avioliitto antaa sittenkin ihmiselle jonkun verran
ihmistuntemusta. Ja surukin on ollut minua lähentämässä ihmisiin. En
enää paljon ajattele sitä, pidänkö heistä ja voinko heitä ymmärtää.
He ovat minulle kaikki vain ihmisiä, kärsiviä ihmisiä.

Näitä ajatellen nousin hitaasti ja tein lähtöä. Mutta samassa
pysähtyi katseeni nuoreen naiseen, joka samoin kuin minä oli painunut
istumaan kivikaiteelle pienen matkan päähän minusta.

Naisessa oli jotain erikoista. En ole selvillä siitä niissä
suhteessa. Mutta hän pysäytti väkisin ohitse aikovan katseeni.

Hänen pukunsa oli sekä kulunut että huolimaton. Se ilmaisi
mielentilaa, jossa ei enää jaksa omistaa minkäänmoista huomiota
ulkonaiselle olemukselleen. Ja samaa oli kasvojenkin ilmeessä.
Piirteet olivat sirot, lapsimaiset, tukka ja silmät tummat. Pää
kokonaisuudessaan muistutti sellaisia lapsenpäitä, joita Italiassa
useinkin näkee sekä tauluissa että todellisuudessa. Mutta ilme oli
vanhan, elämään väsyneen ihmisen.

Käsitin, että tuollainen ihminen voisi milloin hyvänsä mennä suoraa
päätä Tiberin rannalle ja siitä äänettömästi kuin varjo painua
virtaan. Hänen koko olemuksensa näytti ilmaisevan halua hävitä
olemassa-olosta niin huomaamatta ja niin hiljaa kuin mahdollista.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi, jäin sitten seisomaan ja
nojauduin kivikaiteeseen, jolla nainen istui. Siitä siirryin
yhä lähemmä ja lähemmä kaiken aikaa katsellen alas forumille
kuin kokonaan syventyneenä sen tarkastamiseen. Viimein olin niin
lähellä, että kumartuessani eteenpäin tulin hieman työntäneeksi
naapuriani. Anteeksi pyytäessäni sain omituisen katseen pikimustista,
murheenraskaista silmistä.

-- Te olette sairas? Väsynyt?

Vieras pudisti vaieten päätään.

-- Voinko jollain tavoin auttaa teitä?

Äänetön päänpudistus oli taaskin ainoa vastaus. Mutta en hellittänyt.
-- Te olette Roomasta? jatkoin.

Nytkin vastasi vieras ainoastaan päännyökkäyksellä.

-- Anteeksi, että olen näin rohkea, mutta tahtoisin mielelläni
tutustua italialaisiin.

-- Te puhutte italiankieltä?

-- Hyvin vähän, mutta tahtoisin oppia.

-- Ja istutte näin varhain aamulla täällä. Minä luulin, että
muukalaiset tähän aikaan nukkuvat hotelleissaan.

-- Minä en olekaan täällä tavallisena matkailijana. Olen tullut tänne
tekemään työtä ja ansaitsemaan perheeni hyväksi.

Odottamatta syttyi eloa välinpitämättömyyteen saakka väsyneessä
katseessa. -- Vai olette te perheenne elättäjä -- niinkuin minäkin.

-- Teidän miehenne ei siis elä enää?

-- Kyllä, mutta hän on sairas.

-- Ja te teette työtä hänenkin puolestaan?

Vieras pudisti päätään. -- Hän elättää itse itsensä. Lapsista ja
itsestäni minä vain huolehdin. -- Äänessä oli taas entistä raukeaa
väsymystä. -- Onko teillä montakin lasta? jatkoi hän samassa antaen
puheelle toisen käänteen.

Kerroin pojasta ja jouduin siitä lapsenhoitajaan.

-- Luuletteko, että minä voisin huolehtia pojastanne, kysyi hän
odottamatta.

-- Teillähän on itsellänne lapsia. -- Hämmästykseni kuvastui kai
peittelemättömänä kasvoillani. Vieras huomasi sen. Ja hän ymmärsi.

-- Köyhän lapset saavat itse pitää huolta itsestään, tuli katkerasti.
-- Vaikka olenkin saanut koulusivistystä, täytyy minun nyt ansaita
keinolla millä hyvänsä. Tällaisina aikoina ei äiti kolmen lapsen
kanssa elä tyhjästä.

Esitin itseni ja toinen teki samoin. Hänen nimensä oli Vittoria
Biondi. Hän oli mennyt naimisiin aivan nuorena. Miehellä oli silloin
virka eräässä tehtaassa. Toivottiin hänen piankin kohoavan urallaan,
sillä häntä pidettiin lupaavana insinöörinä. Mutta edistymisestä ei
tullut mitään. Hänellä oli oma erikoinen tapansa hoitaa työtään. Hän
sai jatkuvasti tehdä määrättyjä töitä, mutta edistymisestä ei ollut
puhettakaan ja siitä, minkä hän työllään ansaitsi, ei perheelle
riittänyt mitään. Perheen täytyi auttaa itseään. Vanhempi tytöistä
oli kuuden vuoden vanha ja piti melkein kokonaan huolta pienemmästä,
joka oli vain 3-vuotias. Poika oli 30 kymmenen vanha. Hän oli eräässä
luostarissa oppilaana.

Kuuntelin melkein hartaana. Tunsin virkistyväni siitä, että edes
hetkeksi olin päässyt ajattelemasta omia olojani. Lisäksi olin
löytänyt ihmisen, jota omasta ahdinkotilastani huolimatta ehkä voisin
auttaa. Rouva Biondi asui aivan lähellä Porta Salariaa. Tie Biondiin
oli siis lyhyt ja silläkin saattoi olla merkityksensä.

-- Minun täytyy lähteä, sanoi rouva Biondi viimein nousten. Hän
näytti odottavan, että lähtisin matkaan. Meillähän oli sama tie.

Mutta en voinut. Heitin siksi hyvästit ja lupasin ensi tilassa
tulla jatkamaan keskustelua. Sitten nousin Lateraaniin menevään
raitiovaunuun.

Minulla on omat ystäväni Rooman eri museoissa. Vapaahetkinäni -- tai
silloin kun olen erityisesti avun tarpeessa -- menen niitä katsomaan.
Siksi en tänään voinut kieltäytyä tällaisesta tapaamisesta.

Menin museoon tultuani suoraapäätä huoneeseen, jossa Sofokles
ylhäinen levollisuus koko olennossaan katselee uuden, levottoman
ajan lapsia. Olen usein ennenkin tullut tänne saadakseni osaa
siitä voimasta ja tasapainosta, jota tämä antiikin ihana edustaja
elävöittää. Tänään tarvitsin sitä paremmin kuin ehkä koskaan ennen.

Painuin istumaan Sofokleen läheisyyteen. Katseeni seurasivat
nälkäisen ahneesti tuon voima-ihmisen jokaista piirrettä. Koko
hänen olemuksestaan, yksinpä hänen vaatteensa poimuistakin tuntui
säteilevän voimaa, tyyneyttä, tasapainoa ja sopusuhtaisuutta. Hän
on kuin ihminen täydellisyydessään, jumal-ajatus ruumiillistuneena.
Hänen korvansa on lukittu, hänen silmänsä ummessa kaikelle, mikä
elämässä on vähäpätöistä, toisarvoista. Hän on häätänyt etäälle
olemuksestaan kaikki ne epäsoinnut ja ristiriidat, joista nykypolven
elämässä on niin tuntuvia jälkiä.

Ja kuitenkin on juuri hän järkyttävän voimakkaasti kuvannut
ihmisrinnan kärsimyksiä! Hän on tuntenut ne omassa sisimmässään.
Mutta hän on niistä selviytynyt tyynenä voittajana.

Riippuiko se ehkä entisajan käsityksestä, että ihminen on vain
pieni, voimaton olento, jonka nöyrästi on alistuttava siihen minkä
tutkimattomat ja ylhäiset voimat osaksi säätävät? Eikö se usko teekin
elämää yksinkertaisemmaksi, turvallisemmaksi, ja eikö se kevennä
edesvastuun taakkaa?

Ajattelin itseäni ja avioliittoani. Mitä olin naimisiinmennessäni
etsinyt? En omaa kotia, en huoletonta toimeentuloa, en oikeutta
vapaasti järjestää elämääni. Tätä kaikkea minulla oli -- enemmän kuin
olisin suonutkaan.

Turvattu ja joka suhteessa mukava elämäni oli minulle usein käynyt
tunnontaakaksi.

Tunsin elämää jo silloin tarpeeksi ymmärtääkseni, etten sitä
tuntenut. Tiesin, että oli joukoittain niitä, jotka kärsivät --
mikä aineellisen puutteen takia, mikä toisten pahuudesta, mikä oman
rinnan ristiriidoista. Mutta tämä oli minulla _tietona_. Se oli
_ulkopuolella_ itseäni.

Olin joskus yrittänyt päästä sitä lähemmäksi. Aina turhaan. Isän
pieni seurapiiri ei tarjonnut minulle mitään tässä suhteessa. Ei
liioin se hiukan laajempi piiri, johon kuului talon pesijätär,
leski, joka keväisin ja syksyisin huolehti äidin haudan
kuntoonasettamisesta, ja ajuri, jota isä ja minä aina käytimme kun
kävimme äidin haudalla. Kaikki nämä olivat vanhoja, uskottuja ja
suhteellisesti hyvin toimeentulonsa ansaitsevia ihmisiä. He tulivat
kaikki joskus, tavallisesti määrättyinä merkkipäivinä, vieraisille
kotiin ja heidän luonaan käytiin samoin merkkitilaisuuksissa, kuten
nimipäivillä. Tämä seurustelu oli vanhaa tavaksitullutta tottumusta,
josta ei kukaan olisi tahtonut luopua, mutta joka ei mitenkään
särkenyt sitä eristäytyneisyyden kehää, joka ympäröi lapsuuteni
kotia. Se ei vienyt minua lähemmäksi ihmisiä yleensä, ei lähemmä
kärsimyksiä.

Toivoin naimiseni kautta muutosta tässäkin suhteessa.

Itsekkäät syyt eivät ratkaisseet valintaani. En liioin tavoitellut
naimista itsessään. Tiesin, että sitä sanottiin kasvattavaksi,
avartavaksi. Ymmärsin, että naimaton jää monen elämässä syvälle
koituvan kokemuksen ulkopuolelle. Mutta tämäkin oli minulla vain
_tietona_. En omasta puolestani kaivannut noita kokemuksia. Nainen
minussa ei ollut hereillä.

Isäkin oli joskus siitä hymyillen puhunut, oli kuin syyttänyt itseään
siitä, että olin kehittynyt yksinomaan ajattelun ihmiseksi.

Silloin tuskin käsitin, mitä isä tarkoitti. Nyt sen tiedän. Mutta
samalla ymmärrän entistä enemmän miten oikeassa isä oli.

Herääköhän nainen minussa koskaan?

Olen äiti ja kuitenkin kysyn tätä itseltäni. Olen yhä kaiken
ulkopuolella. _Itseäni_ olen antanut vain niinä hiljaisina hetkinä,
jolloin isän kanssa yhdessä etsimme oman olemuksemme vaatimuksia
vastaavia polkuja ajattelun maailmassa.

Olenko kykenemätön antamaan itseäni toisessa muodossa? Olenko
sielultani syntymästä saakka toisenlainen kuin muut? Tai onko tämä
vain tulos ulkonaisista olosuhteista? Heräisikö minussakin jotain,
jonka olemassa olosta yhä olen tietämätön, jos tapaisin ihmisen,
isäni kaltaisen, johon koko olemuksellani voisin sulautua?

Tunsin että kuumat kyyneleet odottamatta pyrkivät silmiini.

Sisimpäni on kauan ollut nääntymäisillään. Olen nähnyt vain
matalaa mieltä ja armotonta arkea. Olen unohtanut uskoa paremman
olemassa-oloon.

Nyt sain kuin välähdyksittäin aavistuksen siitä, että tuota parempaa
sittenkin on -- toisten osalle, joskaan ei minun -- ja että sitä
olisi voinut olla minunkin osallani jos -- -- --

Pelkkä aavistus täytti minut syvällä, pyhällä ilolla.

En enää pelkää tavata Helmeriäkään. En itke omien olojeni raskautta.
Istun Lateraanin edustalla, jossa olen kirjoitellut tätä, ja
muistelen Sofoklesta. Hän on tänään puhunut minulle.

Vaikka oma pieni elämäni onkin tahraantunut ja särkynyt käsissäni, on
elämän ydin, sen lopputarkoitus sittenkin ylevä, puhdas ja pyhä. Se
tietoisuus kannattaa minua.

Illalla.

Helmer oli päivällistä syömässä palatessani. Poika hänen polvellaan
liverteli iloisesti, käytti ahkerasti pientä sanavarastoaan ja missä
sanoja puuttui, turvautui viittoilemiseen, äännähdyksiin ja nauruun.

Oli helpoittavaa tavata täten. Päivällispöytä oli rauhoitettu alue.
Mutta heti kun olimme tulleet omaan huoneeseemme, iski Helmer siihen,
mikä nähtävästi kaiken aamua oli kytenyt hänen mielessään.

-- Näetkö vihdoin minkä verran sinä minua parannat kylmyydelläsi? --
Hän seisoi selin minuun ja katsoi ulos ikkunasta.

-- Oliko tämä ensi kerta? Muistatko häitämme?

Helmer lensi hehkuvan punaiseksi. Hän kumartui kiireisesti puistamaan
pölynhaivenia housunsa lahkeesta, vetäisi sitten esille sikaarin ja
sytytti sen. Se rauhoitti. -- Sinä et voi sanoa minua juopoksi, sanoi
hän viimein.

-- Juoppo on jossain määrin syyntakeeton. Sinä et ole sitä.

-- Sinun suussasi kuulostaa se melkein moitteelta. -- Helmer oli
voittanut hämminkinsä. Hänen äänensä oli ivallinen.

-- Mikä on sinusta korkeimman moraalin kannalta katsottuna enemmän
tuomittavaa, syyntakeettoman teko vai täysin vastuunalaisen?

-- Korkeamman moraalin! -- Se sana vaikutti kuin punainen vaate
härkätaistelussa. Helmer raivostui.

-- Korkeampi moraali on sinulla joka toisena sanana. Sinulla ei
nähtävästi ole muuta tekemistä kuin istua vaaka kädessä ja kurkistaa
minne korkeampi moraali sitä vaaputtaa.

Annoin sanatulvan vyöryä ylitseni. Riisuin pojan ja panin hänet
päivällislevolle. Sitten aloin hiljaa hyräillä pojan tiukasti
pidellessä sormestani.

Pieni avuton, sormea purestava käsi ja tuutulaulun viihdyttävä sävel
auttoivat minua molemmat.

-- Nukkuu, sanoi Helmer viimein kysyvästi, kun lakkasin hyräilemästä.
Hän tuli ikkunan luota huoneen perälle ja viskautui sikaari
hampaissa vuoteelle. Sitten hän alkoi puhua kiireen hermostuneesti
kuin keskeytystä peläten. Hän oli harkinnut kysymystä, jonka
edellisenä iltana armottomasti olin viskannut hänen silmilleen. Hän
tiesi missä vika oli. Me olimme liian paljon olleet eristettyinä
muusta maailmasta kahden vain toistemme kanssa. Olin tahtonut asua
maalla. Tietysti siksi, että siellä oli halvempaa kuin esimerkiksi
Helsingissä. Ja Helmer oli taipunut -- kuten tavallisesti. Mutta
nyt tämä kostautui. Matkallakin olimme olleet enimmäkseen toistemme
seurassa, kun aina olimme asuneet halpahintaisissa paikoissa. Ainoa
apukeino oli lähteä matkaa jatkamaan, ehkä Napoliin tai Caprille.
Ja siellä oli asuttava ensiluokkaisesti. Toisten -- kunnollisten
-- ihmisten seura rauhoittaisi ärtyneitä hermojamme ja kaikki
tasaantuisi itsestään.

-- Helmer, köyhätkin ovat kunnollisia ihmisiä -- he usein vielä
suuremmassa määrässä kuin muut. Siellä missä viimeksi asuimme
Saksassa...

-- Sinun kanssasi on mahdoton keskustella, kivahti Helmer.

-- Keskustellahan minä juuri tahtoisin, Helmer. Tämä ei ole oikkua,
ei päähänpistoa. Pojan koko tulevaisuus turmeltuu, jos hän kasvaa
sellaisessa kodissa kuin meidän.

-- Ja paraneeko asia sillä, että hän tehdään isättömäksi? Nainen ei
osaa kasvattaa poikaa.

-- Ajattele maailman parhaita miehiä, ajattele...

-- Älä taas latele kirjatietojasi!

-- Puhutaan sitten omista oloistamme. Sinä vedät yhtäälle, minä
toisaalle kasvatuksessa. Minä kiellän, sinä käsket.

-- Älä kiellä!

-- Jos täytyy. Jos se on oikeinta?

-- Sinä olet tietysti aina oikeassa.

Epäröin hetken. Tuntui turhalta jatkaa. Viimein sanoin kuitenkin
hiljaa: -- En sitä väitä. Mutta yhdessä suhteessa olen ainakin saanut
enemmän kuin sinä. Sain kasvaa hyvässä kodissa. -- Ääneni värähti.
Tunsin että siihen tuli kyyneleitä. Mutta ulkonaisesti pysyin
rauhallisena. Helmer sitävastoin karkasi ylös vuoteelta. Suoni hänen
otsassaan pullistui ja silmät syytivät vihaa.

-- Ja siksi, siksi, että minulla ei koskaan ole ollut äitiä, tahdot
sinä hävittää kotini ja viedä minulta lapseni. -- Hän viskautui
takaisin vuoteelle. Kurkussa korahteli kummallisesti. Siinä oli kuin
tukahdutettua kiukkua.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi ja kosketin kädelläni kepeästi
hänen tukkaansa. Kaikkinainen lähentely ja kosketus on minulle
nykyään hirveän vaikeata. Mutta minun käy häntä usein sääliksi ja
sillein koetan olla hyvä hänelle. -- Juuri siksi, että sinä olit
äiditön ja yksin, tahdoin minä rakastaa sinua.

-- Ja nyt, nyt?

-- Helmer, minun täytyy nähdä, jollei hyvyyttä, niin pyrintää
hyvyyteen, voidakseni rakastaa. Minä olen sen luontoinen. Minä en voi
sille mitään. Sanoin sen sinulle jo kihlautuessamme.

-- Hävytön -- kuuletko, -- hävytön naisasianainen sinä olet, et
muuta. -- Helmer kihnutti ylähampaitaan alahampaisiinsa niin että
korvia viilsi, ja suoni hänen otsassaan pullistui pullistumistaan.

Tunteeni ja katseeni kovettuivat samassa. Helmer on sanonut, että
silmäni ovat kylmät ja mustat. Sellaisina ne nyt tuijottivat häneen.
-- Naisasianainen! Niin, sinä olet oikeassa. Onnellinen ihminen
ei ymmärrä sitä liikettä, mutta miehet sellaiset kuin sinä ovat
nostattaneet naiset taisteluun.

Helmer puhalteli haikuja sikaaristaan ja tekeytyi ylenkatseelliseksi.
-- Täällä oli niin rauhallista aamupäivällä kun olin yksin, huomautti
hän yksikantaan.

Tartuin hattuuni ja lähenin ovea.

-- Etkö sinä sanonut haluavasi keskustelua?

Nyökkäsin, mutta avasin samassa oven ja solahdin ulos käytävään.
Pelkäsin itseäni, pelkäsin menettää kunnioitusta itseäni kohtaan
kiivaitten sanojen ja vihaisten syytösten kautta. Mutta tuskin
olin kymmenen askeleen päässä, kun tunsin Helmerin käsin käyvän
olkapäihini kiinni.

Kuuma väristys karkasi ruumistani pitkin. Tunsin Helmerin hengityksen
kaulallani ja käheä ääni kuiskasi korvaani: -- Minä en voi, en voi
kadottaa sinua.

Jatkoin matkaani katsomatta taakseni. Olin kuin puutunut.

Kadulle tultuani käännyin Porta Salariaa kohden. Tahdoin mennä
puhuttelemaan rouva Biondia. Minun täytyi tavata toisia ihmisiä --
onnettomia kuten olin itse.

Porta Salarian läheisyydessä, siinä talossa, jossa arveluni mukaan
Biondit asuivat ylimmässä kerroksessa, näin kaksi pientä lapsen päätä
ikkunassa. Tytöt näyttivät olevan rouva Biondin pikku tyttöjen iässä
ja arveluni mukaan olivat ne samat, joista hän oli kertonut. Molemmat
kurkottivat uteliaina ikkunasta nähdäkseen pienen koiran, joka
vimmatusti haukkui appelsiinirattaita työntävää ukkoa.

Nousin kiireesti portaita. Mutta kukaan ei vastannut kun soitin
ovikelloa.

Soitin uudelleen useampaan kertaan. Sisältä kuului hiljaista
liikettä. Taisi olla lasten askeleita. Mutta kukaan ei avannut.

Käännyin pettyneenä kotiinpäin. Poika nukkui tavallisesti vain lyhyen
päivällisunen. En hänen tähtensä uskaltanut jäädä odottamaan.

Juuri kääntyessäni Via Sardenialle näin kadun toisella puolella
pienen naisolennon. Takki oli kulunut ja haalistunut, lakki
huolettomasti päässä. Tunsin hänet heti ja kiiruhdin kadun toiselle
puolelle.

-- Rouva Biondi, soitin vasta turhaan teidän oveanne. Olisin tahtonut
kertoa, että me luultavasti matkustamme pois Roomasta. Näin pikku
tyttönne ikkunassa ja minua kammoksutti. Hehän voisivat pudota.

-- Eivät ne -- ettekö te tiedä, että köyhän lapset oppivat itse
huolehtimaan itsestään.

-- Mutta ovatko he lukon takana teidän ollessanne kaupungilla?

Hän nyökkäsi. Sitten nousi silmiin jotain arkaa. Hän näytti kysyvän,
olinko tarpeeksi onneton ymmärtääkseni. -- Kuolema ei ole pahinta,
sanoi hän viimein raukeasti, kääntyi kulmasta toiselle kadulle ja
katosi näkyvistä.

Toukok. 4. p.

Seuraavana aamuna Helmerin vielä nukkuessa laittauduin Leon kanssa
matkalle Biondiin. Helmer oli edellisenä iltana ilmoittanut
ostaneensa liput matkaa varten etelä-Italiaan. Oli lähdettävä
illalla. Siitä syystä oli ainoa mahdollisuus rouva Biondin
tapaamiseen varhain aamulla ennenkuin hän ennätti lähteä työhön
kaupungille.

Soittaessani ovikelloa ilmaantui 30:n maissa oleva hienopiirteinen
ja huomattavan huolellisesti puettu mies ovelle. Nähdessään meidät
näytti hän arvaavan keitä olimme. Hän esitti itsensä ja kutsui
kohteliaasti sisään.

Huone, jonne eteisestä tulimme, oli pieni mutta erinomaisen hyvässä
järjestyksessä. Kaikesta huomasi sen järjestystä rakastavan miehen
työhuoneeksi. Pienenpuoleisen kirjoituspöydän vieressä oli toinen
suurempi työpöytä. Siinä oli kaikenlaatuisia koneosia, lasiputkia,
metallilankaa, valokuvia ja keskeneräisiä kummallisia piirustuksia.
Mutta tämäkin merkillisen kirjava kokonaisuus näytti kaikesta
huolimatta olevan suhteellisen hyvässä järjestyksessä.

-- Te suotte toivottavasti anteeksi! -- Isäntä kumarsi kohteliaasti.
-- Mutta meillä ei ole useampia huoneita. Te ymmärrätte, minulla
täytyy olla oma yksityishuoneeni. -- Hän hymähti omituisesti. --
Suuri keksintö on kysymyksessä.

-- Te harrastatte konetekniikkaa?

-- Harrastan! Se sana on liian laimea. Katsokaa, minä olen jo kauan
suunnitellut suurta ihmeellistä keksintöä. Käänteentekevä, siitä
tulee. Monella alalla. Ehkä kansainvälisissäkin suhteissa. Mutta
ammattimies ei puhu sellaisesta ennenkuin kaikki on valmista. --
Salaperäinen hymy karehti uudelleen herra Biondin suupielissä. Hän
teki nähtävästi itselleen väkivaltaa keskeyttääkseen puheensa. Ja
kuin tehdäkseen paluun mieliaineeseensa mahdottomaksi viskautui hän
päistikkaa toiselle alalle. Hän lausui ilonsa siitä, että hänen
vaimonsa oli tutustunut minuun.

Minulta pääsi huomaamatta huokaus. -- Yhdessäolomme loppuu lyhyeen.
Me matkustammekin jo tänä iltana. Mieheni tahtoo.

-- Ettekä te? Niin, niin, mies ja vaimo tahtovat harvoin samaa. --
Hänen ilmeessään oli taaskin jotain omituista, salaperäistä. Hän
kumartui äkkiä lähemmä minua ja näytti melkein siltä kuin hän olisi
aikonut uskoa minulle salaisuuden. Hän sanoi kuitenkin ainoastaan: --
Te ymmärrätte, että suuri keksintö vaatii rahaa. Minun ansioistani
ei riitä mitään perheelle. Vaimoni hankkii leivän itselleen ja
lapsille. Hänen elämänsä on raskasta, hyvinkin raskasta. Sentähden
soisin hänelle iloa -- hyvää iloa. -- -- -- Oliko hän yksin, kun te
tutustuitte toisiinne forumilla?

Katsoin hämmästyneenä Biondiin. Tämä oli mennyt polttavan punaiseksi.
Sain sen tuntemuksen, että hän häpesi omaa kysymystään, mutta
että sittenkin oli ollut pakko kysyä -- joskin niin ohimennen ja
huolettomasti kuin suinkin, jottei se herättäisi huomiota.

Samassa avautui ovi viereiseen huoneeseen ja rouva Biondi pikku
tyttöineen astui sisään.

Tervehdittyämme asetettiin lapset leikkimään muutamien raakunkuorien
kanssa ja kohta senjälkeen teki isäntä lähtöä.

Tottuneen maailmanmiehen kohteliaisuudella pyysi hän minulta
anteeksi, että oli pakko poistua. Mutta virka vaati säännöllisyyttä.

Hyvästeltyään minut hän kääntyi vaimonsa puoleen, tarttui tämän
käteen ja piti sitä hetken omassaan. Näin hänen katseensa
sairaalloisella kiihkeydellä imeytyvän vaimon katseeseen. Se ei
pyytänyt, ei rukoillut. Se tahtoi hypnotisoida, kytkeä kahleisiin.

Tuota omituista hyvästijättöä kesti hetken vain. Sitten rapsahti
eteisen ovi lukkoon. Herra Biondi oli poissa. Mutta omituinen
painostava äänettömyys jäi hänen jälkeensä huoneeseen. Tuo sairas,
polttava katse oli kuin jäänyt sinne meitä vakoilevasti vartioimaan.

Vasta kokolailla pitkän äänettömyyden jälkeen näytti rouva Biondi
pääsevän jäähyväiskatseen lumeista. Liekö hän tarkannut kunnes oli
vakuutettu siitä, että mies todella oli lähtenyt työhönsä, vai
muutenko hänen oli ollut mahdoton pulma -- miten lie ollut, hän
näytti heräävän vasta silloin, kun hänen katseensa uudelleen sattui
lapsiin.

En tiedä huomasiko hän jotain minun ajatuksistani tai pistikö asia
muuten hänen silmiinsä, joka tapauksessa hän kiinnitti huomiota
mustasilmäisten tyttöjensä kalpeuteen. Se pistikin silmiin
punaposkisen poikapallukkani rinnalla.

-- He eivät saa olla tarpeeksi ulkona, kun asumme näin korkealla ja
kun itse usein olen poissa kotoa. -- Hän sanoi sen puolustautuvasti.

-- Vanhin on aivan isäänsä, huomautin, isän kaunis otsa ja hienot
piirteet.

Rouva Biondi ei osoittanut minkäänlaista ylpeätä äidillistä iloa
huomautuksestani. Hän tuntui sisäisen ihmisensä puolesta olevan
samassa loppuunkuluneisuuden tilassa kuin hänen haalistunut, loimia
myöten kulutettu takkinsa.

Yritin vielä kerran uudelleen. -- Sanotaan tietävän onnea, kun
tyttäret ovat isään, pojat äitiin.

-- Poikamme Pietro, vanhin lapsista, on aivan minun näköiseni,
vastasi hän heti. Mutta äänessä ei ollut iloa eikä surua, ei tunnetta
eikä väriä. Hän oli omituisessa muuttumattomuudessaan todella
sisäisen kuluneisuuden perikuva.

-- Teidän miehenne oli kovin ystävällinen, sanoin kuin yritellen
toisesta kohdasta.

-- Hän piti teistä. Sen huomasin.

-- Ja hän on kovin kiintynyt teihin. Sen minä huomasin.

Rouva Biondi ei vastannut. Hän otti esille kaapista muutamia
pikkuleivoksia ja antoi kaksi kullekin lapsista.

-- Hän on hyvä ihminen. Sen huomaa kaikesta, jatkoin yhä.

-- Hyvä, mutta sairas.

-- Hän pystyy kuitenkin hoitamaan virkaansa?

-- Ehkä, paha kyllä.

Katsoin kysyvästi häneen. En ymmärtänyt.

-- Taloudellisesti olisi tietysti hirveän vaikeata, jos minun pitäisi
maksaa hänen puolestaan johonkin sairaalaan. Mutta se olisi helpompaa
muuten. -- -- -- Kysyikö hän teiltä jotain minusta?

Hätkähdin äkkikäännettä rouva Biondin puheessa. Ja tunsin
punastuvani. Sillä herra Biondin viime kysymys tuntui minusta tällä
hetkellä entistä merkillisemmältä.

-- Te ette vastaa. Minä ymmärrän, että hän kysyi.

-- Ainoastaan sitä, olitteko yksin kun tapasimme.

Rouva Biondi hymyili omituisesti ja väsyneesti.

-- Hän häpesi, mutta täytyi kuitenkin kysyä. Minä ymmärrän.

-- Te ymmärrätte miestänne luullakseni hyvin.

-- Jospa hänkin jaksaisi ymmärtää! Mutta hän ei voi. Hän on sairas.
Hänen täytyy epäillä.

-- Luulin että miehenne sairaus oli yhteydessä sen keksinnön
kanssa, josta hän puhui. -- Olin mielestäni rohkea kun siksi
vieraalle ihmiselle viskasin tällaisen arvelun. Se saattoi ehkä
tuntua utelulta. Mutta tässä loppuunkuluneessa nuoressa ihmisessä
oli jotain, mikä niin suuressa määrin kiinnitti mieltäni, etten
voinut pysyä vieraana. Hän ehkä tunsi sen, koskapa hän tavallisella
soinnuttomalla, väsyneellä äänellään jatkoi melkein kuin hän olisi
puhunut itsekseen:

-- Siitä se alkoi. Enkä minä sitä pitkiin aikoihin ymmärtänytkään.
Mutta kun minulle selveni, että hän todella oli mieleltään sairas,
joskin hyvin salasyisellä tavalla, en enää tahtonut synnyttää lapsia
hänelle. Ja siitä alkoi hänen epäilyksensä. Hänen sairautensa ei
ilmene millään muulla tavalla. Hänen työtoverinsakin pitävät häntä
viisaana -- joskaan eivät usko hänen suureen keksintöönsä. Naapurimme
eivät tiedä mitään muuta kuin että hän on erittäin siivo ja hyvä
mies, jonka ainoana, heikkoutena on usko suureen keksintöön, jonka
hyväksi hän uhraa työnsä ja voimansa. Jos syyttäisin miestäni
mielisairaudesta, tekisi hän samoin. Ja kukapa selvittäisi kuka
meistä on oikeassa? Köyhä on usein avuton sekä asianajajan että
lääkärin luona.

-- Ja te olette nuoria molemmat, pääsi minulta kuin vahingossa. Rouva
Biondi ei sitä kuitenkaan pannut pahaksi. Hän katsoi vain minuun
omituisella loppuunkuluneisuuteen saakka väsyneellä katseellaan
ja sanoi rauhallisesti: -- Yhden ihmisen ikä ei ole kovin pitkä.
Mutta jos sitä jatkuisi lapsissa! Se ajatus on välistä ylivoimainen
minulle. Kaikkeen muuhun olen nyt jo tottunut. Alussa oli raskaampaa.
En saanut edes pukeutua siististi. Hän kuvitteli aina mielessään,
että tahdoin miellyttää jotakuta erityistä henkilöä. Nyt jaksan ottaa
asian siltä kannalta, että pääsen hankkimasta itselleni uutta tänä
muutenkin ahtaana aikana. Mutta kun ajattelen lapsia...

Hän ei lopettanut lausetta. Mutta minä ymmärsin. Ja nyt käsitin
myöskin hänen eiliset, pohjatonta väsymystä huokuvat sanansa: --
Kuolema ei ole pahinta.

Tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ne olivat varmasti sekä lepoon
että hyväilyyn tottumattomat. Ja nekin näyttivät avuttoman
loppuunkuluneilta. Pitelin niitä omissani ja vakuutin, etten häntä
koskaan unohtaisi, vaikka minun nyt täytyikin matkustaa pois ja
vasta alkanut tuttavuutemme siten tuli keskeytetyksi. Ehkä me
kuitenkin vielä toiste yhtyisimme. Tällainen ulkonaista kohtaamista
syvällisempi toiseen yhtyminen ei voinut olla kokonaan tarkoitusta
vailla.

En muista kiittikö hän sanoistani tai ilmaisiko hän minkäänlaista
iloista, samaan suuntaan käyvää toivoa. En sitä luule. Hän oli kai
liian väsynyt. Mutta huolimatta sanojen vähyydestä tunsin, että
käyntini oli ollut hänelle edes hetkelliseksi helpoitukseksi, jollei
muuten niin sen kautta, että hän oli kyennyt edes jossain määrin
avautumaan. Ja kun läksin, saattoi hän minut kadulle asti. Yläkerran
ikkunasta heittivät pikku tytöt lentomuiskuja pojulleni.

Sitten erosimme.

Vieläköhän tiemme joskus yhtyvät?

Ja jos yhtyvät, missä ja milloin?

Hotel Pagano.

Olemme Caprilla. Tulimme tänne eilen. Olimme aikoneet ensin pysähtyä
Napoliin, mutta se kävi mahdottomaksi. Emme saaneet huoneita. Ajoimme
kauan hotellista toiseen. Kaikkialla oli täpö-täyttä. Ja satoi kuin
kaatamalla.

En ole pitkiin aikoihin nähnyt Helmeriä niin ystävällisenä ja
avuliaana. Kun emme aluksi saaneet kantajaa, kantoi hän itse
tavaroitamme, ja vaikka hänen täytyi vaivautua paljonkin, ei hän
riidellyt minulle mistään.

En voi sanoa, miten hyvältä tuntui. Pyysin häneltä sydämessäni
syyttäviä ajatuksiani anteeksi ja vakuutin itselleni, että se
ystävällinen, hyväsydäminen Helmer, jota kerran rakastin, ei
sittenkään ollut mielikuva, kuten uskoni, vaan todellisuus.

Tämä osaltaan teki muutenkin ihanan matkan Napolista Caprille
minulle vieläkin ihanammaksi. Oli tosin väkeä ahdinkoon asti. Istuin
tavaroittemme päällä poika sylissäni. Mukavaa siinä ei ollut, mutta
se ei merkinnyt minulle mitään. Katselin vain merta, taivasta,
auringonpaistetta ja näitä lumoavan sulavia värejä.

Ihanuutta, elämää ja äärettömyyttä oli kaikessa.

Kun Helmer hetkeksi pysähtyi läheisyyteeni, tapailin hänen kättään.
-- Helmer, tällaisesta tulee ihminen paremmaksi.

-- Tuulenko puolesta, sanoi hän naurahtaen. -- Erinomaista minulle!

En jatkanut keskustelua, mutta sieluni joi sanoin kuvaamattoman
kauneuden lääkitsevää nestettä kuin toipuva sairas rypäleen
virvoittavaa mehua.

Tänä aamuna nousin varhain ja asetuin kohta ihanalle
näköala-aukealle. En miettinyt, en muistellut mitään. Annoin vain
aamukirkkauden Caprilla säteillä uutta voimaa olemukseeni.

Kaikessa täydellisesti kauniissa on mielestäni jotain iäisyydestä.
Sitä katsellessaan tuntee, että alkulähde, josta tällainen kauneus
on virrannut, on hyvä, enemmän kuin hyvä, on hyvyyden ja kauneuden
perikuva ja alkujuuri.

Sellainen alkujuuri on ihmisenkin elämälle antanut sisällön ja
tarkoituksen, joka tekee kärsimyksenkin ei ainoastaan mahdolliseksi
vaan hyväksi, jota emme tahdo emmekä saa väistää. -- -- --

Kun matkailijoita alkoi vilistä ympärilläni, läksin takaisin
hotelliin. Puin Leon ja lähdimme sitten yhdessä Helmerin kanssa
retkeilemään saarelle.

Meillä oli ihana päivä.

Tämä ihmeellinen, meren saartama Capri on minusta kuin kuva yksilöstä
suuren kaikkeuden ympäröimänä. Se on niin pienen pieni ja kuitenkin
maailma täynnä rikkautta.

Napolissa, Hotel Cavour.

Läksimme tänä aamuna Caprilta. Illalla luulen Helmerin aikovan suoraa
päätä Veneziaan.

Hänen ystävällisyytensä matkalla Capriin ja ensi päivänä siellä
rohkaisi minua niin, että eilen iltapäivällä pojan nukkuessa pyysin
häntä huolehtimaan lapsesta, jos tämä heräisi. Läksin sitten yksin
kävelyretkelle. Astuin reippaasti ja iloitsin itse siitä, että
sitä jaksoin. Tunsin elpyneeni sielun ja ruumiin puolesta. Jaksoin
tehdä huomioitakin, mitä en jaksa kun sieluni ja ruumiini ovat
nääntymäisillään.

Kuivat, piikkiset kaktusmetsät, citroonalehdot, voimakaspiirteiset
kalliomuodostumat, kaikki herätti mielenkiintoani. Ja ennenkaikkea
meri, tuo ihana, ihmeellinen sininen ja säteilevä meri, joka Caprilla
näkyy kaikkialla.

Viimein olin huipulla, jossa vieläkin on mielenkiintoisia jätteitä
vanhasta linnasta.

Seisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on
unohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa
sairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin
on jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.

Silloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen
alempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen
orjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.

Tämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin
miksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne
jäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä
sulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni
itki verikyyneleitä.

Caprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.

Käännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan.
Hänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein
viskasi lapsen syliini.

-- Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.

-- Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. -- Jatkoin
matkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi
ihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea
ymmärtäviä.

-- Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?

Ymmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli
ollut esteeksi.

-- Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.

Se mitä äsken vuoren huipulla syvästi ja voimakkaasti olin tuntenut,
auttoi minua nyt. En vastannut, en kiivastunut. Mutta äänettömyyteni
vain yllytti Helmeriä.

-- Sinä tietysti et henno palkata lapsenhoitajaa.

-- Roomassa olin vihdoinkin löytänyt yhden, mutta meidänhän täytyi
jatkaa matkaa. Aioin siellä tehdä ahkerasti työtä.

-- Sinä olet työhullu.

-- Sillä pääomamme pienenee.

-- Kiitos, että kerrankin sanot: pää_omamme_. Tavallisesti puhut
yksikössä.

Luulen että katseeseeni nousi hengenhätää. Ainakin tunsin sitä. --
Tiedätkö mitä kunnioitus ja arvonanto merkitsee aviovaimolle, kysyin.
Tiedätkö, että jos ei voi kunnioittaa -- --

Näin että Helmerin kasvoille nousi tumma puna ja suoni otsassa
pullistui taaskin. Katse, jonka hän viskasi minuun, oli kuin vihaisen
koiran puraisu. Sitten hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi toiseen
suuntaan. Muutaman askeleen päässä näin paljasjalkaisen pojan, joka
oli törmätä aivan vasten Helmeriä. Viime hetkessä poika kuitenkin sai
väistetyksi. Mutta näin, että Helmer tavoitteli häntä kävelykepillään.

Menin Leon kanssa näköala-aukealle. En katsellut, en nähnyt mitään.
En ajatellutkaan. Olin vain. Ja poikaa pidin tietysti silmällä.

Kun hänelle tuli nälkä, käännyin takaisin hotelliin. Silloin
näin Helmerin istuvan Hotelli Palman puutarhassa muutamien
hienojen herrojen seurassa. Olin tuskin monenkaan sylen päässä,
kun kuulin hänen askeleensa takanani. Hänen silmänsä loistivat
ja suu nauroi. -- Elma, Elma, olen tavannut erinomaisia ihmisiä.
Toinen on amerikkalainen rahapohatta, toinen hieno englantilainen.
Amerikkalainen kiinnitti huomiota sinuun mennessäsi ohitse. Hän ei
tiennyt, että olet vaimoni. Mutta hän ihastui. Sanoi että näytät niin
älykkäältä ja erikoiselta. Voithan tulla joukkoomme?

-- Poika on pantava nukkumaan.

-- Mutta sitten, senjälkeen?

-- Jos jaksan. -- Jatkoin matkaa katsomatta Helmeriin. Muistin
niitä paljaita sääriä, joita hän tavoitteli lyödäkseen. Ajattelin
tätä suurta iloa, joka nyt oli haihduttanut kaikki epäsoinnut hänen
mielestään, ajattelin avioliittoa ja kunnioitusta ja omaa suurta
mahdottomuuttani.

Olin kuin siipirikko, kun varhain tänä aamuna palasimme tänne
Napoliin. Kaikki minkä näin ja kuulin, tapahtui kuin suunnattoman
etäällä minusta.

Ihmisiä vilisi laivalla ympärilläni. He puhuivat Välimerestä,
Siciliasta ja Caprin sinisestä luolasta. Käydä Caprilla näkemättä sen
sinistä luolaa -- se oli kuin käydä Roomassa näkemättä paavia. Sitten
he puhuivat hotelleista ja ruuasta.

Sorrenton luona tuli joukoittain veneitä laivamme läheisyyteen. Ne
toivat kaupungista tulevia matkailijoita laivaan ja veivät sieltä
toisia. Jokaisesta veneestä huudettiin hotellin nimi kimakasti ja
pitkittyvästi: "Tramontano", "Hotel Tasso", "Loreley". -- Lähtevät
huiskuttivat nenäliinojaan laivaan jääville. Muuan nuori neiti oli
unohtanut veneeseen joukon ruusuja. Portieeri viskasi niitä hänelle
kimpun, mutta hän viskasi ne vihaisen näköisenä takaisin. Kuulin,
että hän seuraavassa tuokiossa tiedusteli, oliko ruokala laivassa
ensiluokkainen.

Puristin poikaani lujemmin syliini. Olin yksin ja minua paleli
Italian ihanan kesätaivaan alla.

Venezia.

Saavuimme eilen tänne ja asumme Hotel Reginassa.

Matka läpi yön oli kerrassaan kauhea. Juna oli täpötäynnä. Istuin
melkein koko yön tavaroillani käytävässä. Olin asettanut Leon sohvan
nurkkaan, joka matkan alkupäässä tuli vapaaksi. Helmerillä oli paikka
toisessa päässä vaunua herrojen seurassa, joihin hän Napolissa oli
tutustunut.

Ilma oli kääntynyt koleaksi. Se tuntui koko ruumiissa kuin kylmä
kostea vaate, josta ei pääse vapautumaan.

Tämä kostea kylmyys on toista kuin meidän raittiit talvemme. Omasta
puolestani olen kuitenkin nyt mielentilassa, jossa ulkonaiset seikat
merkitsevät vähän tai ei mitään. Leosta vain huolehdin. Hän on
ruvennut yskimään. Hänen yskänsä onkin ainoa ulkonainen asia, joka
nykyään kykenee herättämään mielenkiintoani. Kysymys tulevaisuudesta
on se keskipiste, johon keskitän kaikki henkiset voimani.

Voin sanoa, että olen sitä pohtinut jo vuosikausia. Olin alkanut
pohtia sitä jo ennen Leon syntymää, mutta hän keskeytti ajaksi
ajatukseni. Toivoin että hän onnistuisi siinä, missä itse olin
epäonnistunut. Toivoin että hän houkuttelisi hyvän hereille
Helmerissä.

Joka tapauksessa uskoin hänen tulevan jonkinlaiseksi yhdyssiteeksi.
Mutta kun näin, että hän pikemmin erotti -- sillä tavoin ainakin
että tällainen kasvatus, jota hän nykyoloissa saa, ei voi olla
hyväksi --, aloin uudelleen kysyä itseltäni mitä oli tehtävä. Ja
vaikka lukemattomia kertoja olen päättänyt ja taas perääntynyt, olen
sittenkin yhä vakaantunut siinä käsityksessä, että meidän täytyy
erota.

Nyt on kysymys vain siitä, miten saan asian toteutetuksi, kun Helmer
ei ota sitä kuuleviin korviin.

En tahtonut avioehdolla turvata taloudellista asemaani. Siksi en nyt
voi yksinkertaisesti karata. Helmerillä on omaisuuteni hallussaan.
Eikä hän vähällä laske sitä käsistään. Olen vähitellen tullut niin
selvänäköiseksi, että armotta sanon itselleni: Meidän keskinäinen
suhteemme on _rahakysymys_.

Voikohan mies koskaan käsittää mitä tämä tietää vaimolle?

En tiedä. Enkä tutkistelekaan. Sitä vain ajattelen, miten saisin
suhteeni Helmeriin edes jossain määrin arvokkaalla tavalla
selvitetyksi.

Ulkonaisessakin suhteessa on välttämätöntä, että olot pian muuttuvat.
Minun täytyy saada käännöstyöni valmiiksi, eikä se käy mahdolliseksi
ellei tämä matkustus paikasta toiseen lopu. Tarvitsen ansaita ja
ansaitakseni tarvitsen sekä ulkonaista että sisäistäkin rauhaa.

Huolimatta näistä ajatuksistani, joita yhtenään haudon, olen
nauttinut täällä Veneziassa. Olen siitä itsekin ihmeissäni. Mutta
Venezia on vastustamaton.

Kun eilen varhain aamulla saavuimme asemalle, sataa tihuutti ja seutu
oli paksun sumun peitossa.

Läksimme lautalla Canale Grandelle ja kuljimme aluksi kuin säkissä.
Mutta odottamatta alkoi sumu hälvetä. Pilvetkin hajaantuivat
niin äkkiä kuin syrjään vetäisty esirippu ja aurinko viskasi
tuhlailemalla kirkkainta paistettaan laguunien kaupunkiin. Vanhat,
likaiset marmoripalatsit loistivat sen valossa hohtavan valkeina.
Marcus-kirkon kupoolit ja huiput sirotekoisine veistoksineen
kuvastuivat köykäisinä kuin pitsikudos taivaan sinitaustaan.
Palatsien parvekkeilla näin hengessä entisaikojen ihmisiä: neitosia
helmet ja jalokivet rinnallaan ja ritareja komean loistavassa asussa.
Näin gondolieerejä, jotka laulaen kiitivät eteenpäin laguunin
laineilla ja kyyhkysiä, jotka rakastavalta veivät tervehdyksiä
odottavalle armaalle.

Rooma on suuren entisyyden, voimatekojen maa. Rooma pakottaa
ajattelemaan. Rooma kasvattaa. Venezia on päivänpaistetta ja väriä,
se on satua ja säveleitä. Siellä ei syvennytä, ei harkita, siellä
ihminen vain elää aurinkoiseen kesäpäivään syntyneen perhosen elämää.

Olin kiitollinen siitä, että sain ja jaksoin tuntea tätä.

Suurin osa sitä päivää meni minulta kuitenkin -- nukkumiseen. Olin
lopen väsynyt. Leokin on enimmäkseen nukkunut. Ja itse teen pian taas
hänelle seuraa.

Seuraavana päivänä.

Tänään nousimme virkistyneinä, sekä Leo että minä. Lähdimme heti
Marcon torille. Aurinko oli kuitenkin ennättänyt sinne ennen meitä --
yhtä säteilevän kirkkaana kuin eilenkin.

Dogien palatsi, kirjastotalo kaikki säteili ja loisti.

Leo oli haltioissaan kyyhkysistä. Hän tepasteli pitkin toria ja
kirkaisi ilosta joka kerralla, jolloin kyyhkysparvi pyrähti lentoon
hänen sitä tavoitellessa.

Aamun aurinkoinen tunnelma tempasi minutkin mukaansa. Koko Venezia
näyttää minusta iloiselta kesäperhoselta. Ihmiset laulelevat
kulkiessaan katua pitkin. Naisilla on hartioillaan suuret huivit,
joista riippuu pitkiä reunahetaleita, jotka tanssivat ja hyppelevät
tahdissa astujan liikkeiden kanssa.

Olimme sekä Leo että minä Venezian valoisuuden lumeissa, kun Helmer
Marcon torilla tuli luoksemme. Hän oli ollut parturissa ja halusi nyt
aamukahvia. Menimme yhdessä läheiseen ravintolaan.

Sieltä poistuessamme syntyi kohtaus, joka on antanut minulle paljon
ajattelemista.

Helmer pyysi, että minä kukkarostani suorittaisin maksun. Hänellä
ei ollut sopivaa rahaa. Teinkin sen, mutta pyysin sitten Helmeriltä
setelirahaa. Minun hallussani oleva raha oli aivan lopussa.

-- Minulla on vain 500 liiran rahoja, esteli Helmer ensin.

-- Anna vain niitä.

Hän ei antanut, penkoi kukkaroaan ja löysi 50-liiran. Sen hän antoi
minulle. Katse väisti. Näin siitä kuitenkin vilahduksen, jossa
mielestäni oli pelkoa.

Samassa hän hätäisesti ehdotti, että menisimme katsomaan Dogien
palatsia. Menimmekin, mutta minä kuljin kuin unessa. Heräsin vasta
kun kuljimme vankilan pimeissä komeroissa. Etenkin huone, jossa Byron
oli viettänyt vuorokauden voidakseen käsittää jotakin sinne teljetyn
tunteista, teki minuun syvän vaikutuksen.

Kuinka oikeassa hän olikaan! Me rajoitetut raukat emme käsitä
paljonkaan siitä, mitä emme itse ensinkään ole kokeneet.

"Huokausten silta" tarttui sisimpääni kuin tuskasta värisevä käsi. Se
toi äkkiä Venezian eteeni ihmeellisenä elämää edustavana kuvana.

Aurinkoista iloa paistaa pinta, keskustassa, lyijykammioissa ja
Huokausten sillalla sykkii sen tuskasta värisevä sydän.

       *       *       *       *       *

Kuulin samassa Helmerin kutsuvan. Hän ehdotti matkaa Liidoon.

Puolen tunnin kuluttua olimme kiitämässä merellepäin. Lokit
lentelivät iloissaan ympärillämme, nekin paistavan valkeina kuin
koko laguunien kaupunki. Gondolieerit kiitivät laulaen ohitsemme ja
pylvään päähän pystytetystä pyhimyskuvasta liehui heleäkukkainen
seppel.

Taaskin oli iloa, väriä ja aurinkoa kaikkialla.

Minä ajattelin tuskasta väräjävää sydäntä, joka oli kätkössä
katseiltamme.

Yöllä.

Arpa on langennut. Nyt tiedän mitä tahdon ja mitä minun on tehtävä.

Kun tänään istuimme Liidon rannalla ja Leo ylen onnellisena leikki
Adrianmeren huuhtelemassa hietikossa, sanoin odottamatta suoraan: --
Helmer, olen näihin aikoihin usein ajatellut isää. Ja sinun äitiäsi
myöskin. Helmer, he rakastivat meitä molempia. Ehkä sinä heidän
tähtensä tahtoisit selvittää välimme siten, että antaisit minulle
vapauteni.

Hän karkasi pystyyn, ja näin että hän vaivalla hillitsi itseään.
-- Että kehtaatkin, sanoi hän viimein. -- Etkö tiedä, että he
kunnioittivat kotia ja perhe-elämää?

-- Talo ei sellaisenaan ole koti eikä avioliitto avioliittoa siitä
syystä, että sillä ulkonaisesti on avioliiton muoto. -- Katsoin
häneen rauhallisesti ja tyynesti. Mutta sekin taisi ärsyttää.

-- Kenen on vika? sai hän vaivalla kysytyksi.

-- Ei puhuta siitä. Minä en aio missään tapauksessa tehdä itseäni
syyttömäksi. Mutta elämämme tällaisena on taloudellinenkin
mahdottomuus. Toisekseen se mielestäni on moraalinen mahdottomuus --
myöskin ajattelen pojan tulevaisuutta.

-- Taloudellinen mahdottomuus?

-- Minä en voi elättää meitä kaikkia.

-- Ja mistä sinä tiedät, etten minä siihen pysty jos tahdon? -- Hän
harppasi rantaa, sieppasi Leon syliinsä ja seisoi äkkiä edessäni
poika olallaan. Poika nauroi tietysti rajun iloisesti. Ja Helmer
tanssitti häntä korkealla. -- Me kaksi perustamme kodin, puheli hän.
-- Mene sinä minne tahdot.

Silloin karkasin pystyyn ja minusta tuntuu siltä, että koko
olemukseni oli raivoa. -- Sinä heittiö -- viskasin tulemaan --,
sinun hyvyyteesi minä typeryydessäni olen uskonut. Sinun tunteittesi
rehellisyyteen luotin! Mutta sinussa ei ole mitään, ei mitään, millä
olisi arvoa. Sellainen isä ei saa kasvattaa minun lastani!

-- Lastamme, oikaisi hän. -- Et kai sinä tahdo ilmoittaa --

Hän ei juljennut lopettaa lausetta. Ehkä katseenikin pakotti
vaikenemaan.

-- Ei isän oikeuksia niinkään syrjäytetä, sanoi hän painokkaasti.

-- Sinä et ole täyttänyt velvollisuuksiasi perheen elättäjänä. Jos
sinä et tahdo olla inhimillinen, en enää pelkää oikeudenkäyntiäkään.
Totuutta tahdon joka elämän suhteeseen. Mutta sinä pelkäät totuutta.

Ääneni oli varmaan värissyt suuttumusta, koska poikakin parahti
itkuun. Helmer rupesi tietysti hellästi häntä lohduttamaan. Minä
olin muka luonnoton naisasianainen, joka pelästytin kuoliaaksi oman
lapseni. Hän oli isä ja hän aikoi pelastaa lapsensa.

Seisoin hetken puutuneena. En voinut puhua. Silloin hän jatkoi:

-- Jos karkaat, jäävät rahasi minulle. Ja jos rupeat käymään
oikeutta, luuletko että sinä voittaisit? Tiedätkö, että tarvitset
monenlaisia ja rumia todistuksia sellaisessa jutussa. Eikä sinulla
ole todistuksia -- ei mitään. Kuuletko -- ei mitään!

Kuulin ilkkuvaa iloa hänen äänessään. Ja yhtäkkiä ymmärsin enemmän
kuin hän oli sanonut. Hän puhui todistuksista, ei itse asiasta.
Tunnen häntä tarpeeksi tietääkseni mitä se merkitsee. Tunsin itseni
sisäisesti täysin vapaaksi. Ja samassa näin kuin salaman valossa,
mitä minun piti tehdä.

Meillä on täällä Hotel Reginassa eri huoneet, jota emme asuntopulan
vuoksi läheskään aina ole saaneet. Nyt on oikea hetki käsissä. Olen
jo pakannut tavaramme. Rouva Biondille olen myöskin kirjoittanut.
Ilmoitin, että ehkä jonkun ajan kuluttua palaan Roomaan ja kysyin,
voisiko hän hankkia minulle ja pojalle halvan, vaatimattoman huoneen.

Pian herätän Leon ja sitten lähdemme.

Bozen.

Olemme täällä vain muutaman tunnin. En uskalla, en tahdo jäädä
Italiaan. Olen saanut passini kuntoon ja jatkan yli rajan Saksaan.
Siellä aion kääntyä "tonttu-ukon" puoleen tai matkustaa sinne, missä
maalaistuttavani suurine surullisine silmineen asuu. Kirjeen rouva
Biondille panin kuitenkin postiin. Ehkä voin talveksi palata Italiaan.

En tiedä olisinko uskaltanut toimia näin rohkean ripeästi. Enhän ole
toiminnan ihminen. Mutta suuri sisäinen tuska hätyyttää ja tietoisuus
näistä muutamista hyväntahtoisista, joskin vähäväkisistä tuttavistani
antaa minulle kuin jalan sijaa ja herättää toiveita.

Helmerillekin kirjoitin lyhyesti:

    Helmer!

    Kun eilen et tahtonut antaa minulle omaa rahaani, näin
    katseessasi pelkoa. Kun Liidossa puhelimme, näin etten sanoilla
    voi selvittää suhdettamme. Tämä pani minua toimimaan.

    En ole luotasi karannut vaimo. Aion selvittää taloudelliset
    seikat välillämme ennenkuin eroamme. Minun täytyy kuitenkin
    nytkin tehdä työtä ja ansaita. Sitä en voi sinun seurassasi.
    Siksi olen nyt matkalla johonkin hiljaiseen paikkaan työntekoon.
    Osoitteeni saat kotimaasta ... lakiasiain toimistolta. Sinne
    kirjoitan nyt samalla. Jos kadut sanojasi ja tahdot sitä
    osoittaa sillä, että sovinnossa järjestämme suhteemme, voit
    siitäkin ilmoittaa ... toimistoon. En pyydä sinulta mitään
    mahdottomia. Tahdon vain itse hallita omaisuuttani ja rauhassa
    kasvattaa poikaani niiden totuuteen ja vanhurskauteen perustuvien
    periaatteiden mukaan, joita omat vanhempani minuun juurruttivat.

    Jollet tätä aikomustani tee mahdottomaksi, tahdon poikamme
    mielessä aina ylläpitää helliä tunteita sinua kohtaan.

    Vaatimuksissani olen kuitenkin järkähtämätön. Olen epäröinyt ja
    taistellut. Koetin uskoa hyvyyteesi ja syytin itseäni paljosta.
    Nyt on uskoni kuollut. Olet vihdoinkin saanut sen hengiltä.

    Ainoa, mihin sinuun nähden uskon, on että olin omaisuutta
    edustava koukku, johon isäni kuollessa tartuit tietoisena siitä,
    että olin helposti petetty, elämää ja ihmisiä tuntematon nainen.

    Minä olen niittänyt sadon teoistani. Ja sinäkin niität.

                                                Elma.

Mittenwald.

Taasen Saksassa! Sydämeni riemuitsee. Huoahdan kuin pyytäjäänsä
paennut lintu. Pelkäsin pitkin matkaa, että Helmer sittenkin jollain
tavoin minut saavuttaisi.

Lähtö Veneziasta oli oikeastaan rauhallisin osa matkasta.

Tiesin Helmerin silloin vielä nukkuvan.

Leo oli merkillisen tyytyväinen ja aivan ääneti, vaikka herätin hänet
keskellä yötä. Kannoin hänet sylissäni ja asuntolan palvelija työnsi
tavaroillamme kuormitettuja rattaita. Sitten läksimme kello puoli
neljä astumaan ahtaita, kivimuurien lomitse eteenpäin luikertelevia
solan tapaisia katuja. Saattajan raskaisiin askeleihin ja rattaiden
räminään vastasi kivimuurien ja kivitetyn kadun kumea kaiku. Muuten
oli hiljaista kuin haudassa. Ja katuvalaistuskin oli heikkoa,
himmeää. Siellä täällä vain paloi jokunen lyhty, joka valaisi
vaivaisesti kuin sairashuoneen yölamppu.

Ilma oli samanlaista kuin meidän tullessamme. Raskas sumu
tuntui peittävän kaiken. Ei näkynyt iloista väriä missään, ei
kuulunut säveltä, ei sanaa, ainoastaan rantaan raukeavan aallon
surunvoittoista, soinnukasta solinaa.

Öisten aaltojen keinuttamana, huntu silmillään nukkui meren morsian.

Mutta valvoiko lyijykammioissa lähellä Huokausten siltaa sen tuskasta
väräjävä sydän? -- -- --

Painoin alas raskaat ajatukseni. Olimme lautan lähtöpaikassa. Minun
täytyi huolehtia sekä pojasta että tavaroista.

Nyt olemme täällä pienessä kauniissa vuorikylässä, jota mahtavat
lumilatvaiset Alpit vartioivat.

Täällä lepäämme.

München.

Olen käynyt asuntolassa, jossa on "toinen puoli" ja "toinen puoli".
En tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi
jälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.

Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen
itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.

Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet
ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.

Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin
läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden
kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja
heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä
vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan.
Sentähden kiroo hän kaikkia.

Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän
mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka
hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut
itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä,
että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista
tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi
-- kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä
kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta
edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä
kunnes lahosi.

-- Niin, niin, jatkoi johtaja, -- ja hautajaisiinkin meni suuret
summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla
ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla.
Meneehän ne rahat sellaiseen.

Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä
tavata muita.

Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.

Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista
maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut
minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä
vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.

Vuoristossa.

Olemme perillä, Leo ja minä. En voi sanoa millaisin tuntein katselen
näitä seutuja, joissa olen löytänyt lepo- ja turvapaikan. Nyt vasta
tunnen, kuinka pohjattomasti olen kärsinyt ja kuinka sairauteen
saakka uupunut sieluni on. Mutta samalla tunnen, että täällä
lääkitsevän, suurpiirteisen luonnon helmassa voin sekä virkistyä että
tehdä työtä.

Jo tämä ensimmäinen päivä on ollut juhlaa. Läksimme eilen junalla
tänne vuoristoon, olimme yötä eräässä kylässä rautatieverkon
risteyspaikalla ja jatkoimme varhain postivaunussa.

Leo oli tietysti haltioissaan hevosella ajosta. Ja hänen ilonsa
oli sydämelleni suloista makeutta. Nautin itsekin. Tämä vuoriseutu
on verrattoman ihanaa. Mahtavat vuorenharjanteet lumipeitteisine
latvoineen muodostavat taustan. Keskustassa juosta vilistää
viheriälaineinen vuorivirta. Se huuhtelee meheväkasvuisia niittyjä ja
somia kukkasrantoja. Niityillä maleksii kaunis karja, jonka kellojen
kalkatus säestää kohisevan virran iloista laulua.

Joki kohisee aivan nykyisen asuntommekin läheisyydessä. Olin jo
tänään sen rannalla pesemässä vähän vaatteita Leolle. Poika istui
onnellisena vieressäni ja kasteli nauraen varpaitaan kylmässä
vedessä. Sitten paistatti hän päivää ja poimi kukkia nurmikolla minun
parsiessani hänen sukkiaan. Läheisen talon aidanseipäällä kiekui
komea kukko. Pienet, pehmeävillaiset karitsat hyppelivät aitauksen
sisäpuolella.

Kaikessa oli ihanaa, voimia antavaa maalaistuntua ja sitäpaitsi
Leolle ehtymätöntä iloa.

Illemmalla, kun kellot helähtivät soimaan läheisessä pikku kirkossa,
läksin sinne Leon kanssa. Sain vastustamattoman halun mennä tuonne
maalaiskirkkoon siellä päättääkseni tämän ensimmäisen pyhäisen
lepopäiväni.

Eräässä pienessä syrjäkappelissa paloi kynttilöitä ja näin, että
monet suuntasivat askeleensa sinne.

Minäkin seurasin toisten esimerkkiä. Enkä sitä tehnyt suotta.
Kappelin perällä, hieman yläpuolella palavia kynttilöitä, näin
ihmeellisesti liikuttavan, puusta veistetyn "Pietàn". En ole saanut
selkoa tekijästä, mutta paljon hän on pannut luomaansa. Kylmänä ei
kukaan voi katsella äidin helmassa lepäävää kärsimysten miestä, jonka
avoimesta sydänhaavasta veri juoksee virtana.

Kärsivä puhuu kärsiville, sen käsitin katsellessani sitä harrasta
joukkoa, joka oli kohokkeen edessä polvillaan. Siinä oli miehiä ja
naisia, vanhoja ja nuoria. Muuan vanha mies, joka hieman muistutti
"tonttu-ukkoa", pyyhki silloin tällöin silmiään arasti kuin olisi hän
hävennyt kyyneleitään. Nainen hänen rinnallaan itki lohduttomasti
niin kuin se, joka ei vielä ole tottunut kärsimään.

Odottamatta kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Kappelin pimennosta
astui luokseni nainen, jonka kohta tunsin hänen suurista
surumielisistä silmistään. Nyt nuo silmät kuitenkin loistivat
hämmästyttävän iloisina.

-- Armollinen rouva -- hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni --
koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta
en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain
tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.

Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista,
jännitettyä odotusta.

-- Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen
kertomaan. -- Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te
ymmärrätte!

Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden,
että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan
_kiitosta_.

Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun
Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme.
Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja,
josta minä kiitin.

Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä,
ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet
minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut
hävittää ne elämästäni?

Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin
myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja
suuriarvoisempaa.

Toukok. 25. p.

Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen
päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva
pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi,
t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan
ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin
Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja
käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.

Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi
ihmiseksi.

Siitä luulosta pääsin kuitenkin jo iltapäivällä. Eikä sen jälkeen
työkään enää ottanut sujuakseen.

Olin vielä parhaassa kirjoitusinnossa, kun näin vanhan tuttuni
matkalla postiin. Hän huiskutti iloisesti paperilappua. Arvasin että
se oli kuitti, jolla hän saisi kirjeensä.

Kun laskelmieni mukaan hänen oli aika palata, jätin hetkeksi työni ja
läksin häntä vastaan. Leo pyrki mukaan, itki kun ei päässyt ja sai
pahan yskäkohtauksen. Hänen yskänsä huolestuttaa minua vähän.

En kuitenkaan myöntynyt hänen tahtoonsa. Tahdon tehdä kaikkeni
kasvattaakseni häntä hyvin. Tunnen vastuuni monessa suhteessa
tavallistakin suuremmaksi.

Tällä kertaa tuntui minusta lisäksi siltä kuin olisi ollut sopivinta,
että menin yksin. Ja hyvä olikin että niin tein.

Sain mennä jokseenkin pitkälle ennenkuin näin odotetun lähenevän. En
huomannut miten hitaasti hän kulki, joudutin vain omia askeleitani.
Ja minun äänessäni värähti kai iloista odotusta, kun pysähdyin hänen
eteensä kysyen: -- Saitteko sen?

Hänen painunut katseensa kohosi. Se näytti minusta omituisen
lasittuneelta. -- Sain, vastasi hän soinnuttomasti.

-- Ettekö te -- aloin tiedustella. Samassa muistin "tonttu-ukon"
enkä uskaltanut jatkaa. Minusta tuntui siltä kuin tässäkin olisi
tapahtunut jonkinlainen sisäinen murtuminen.

-- Kyllä kai hän elää, teidän lankonne -- se miljoonien mies, kysyin
hätäisesti.

-- Kyllä, kyllä.

-- Ja hän lähetti?

-- Viisi dollaria.

Vaimo jatkoi matkaa. Minä seurasin puhumattomana.

Toukok. 28. p.

En ole jaksanut ajatella muuta kuin tuota viiden dollarin lahjaa.
Työtä olen tietysti tehnyt oikeastaan aamusta iltaan. Mutta sieluni
on kärsinyt kärsivän kanssa.

Kuka onnellinen ihminen käsittää miltä tuntuu, kun viimeinen toivo
pettää?

Jos kärsimykset auttavat meitä toisia kärsiviä käsittämään,
kannattaahan silloin kärsiä. Tätä olen itseeni nähden ajatellut.

Toukok. 30. p.

Olen tehnyt niin ahkeraan työtä, etten ole edes ollut huolissani
Leon yskästä, vaikka se joskus onkin korvaani sattunut. Ja silloin
se on riipaissut sisintänikin. Tänä iltana tulin kuitenkin oikein
levottomaksi.

Olen pannut hänelle kääreen ja toivon, että saamme nukkua.

Toukok. 31. p.

En enää jouda itkemään, en toisten enkä omia surujani. Leo on
sairaana. Hän hengittää huohottaen, pieni rinta on alituisessa,
tuskallisessa liikkeessä. Koko ruumis on polttavan kuuma.

Olemme valvoneet kaksi yötä, hän ja minä, kumpikin kamppaillen
kärsimyksinemme.

En tutkistele enkä ajattele. Tunnen vain jäytävän raskaasti, etten
uskalla, en saa sydämeni itsekkäillä toivomuksilla pidättää häntä
täällä.

Mutta mitä se tietää?

Hyvä Jumala, käsittääkö toinen ihminen mitä tuntee se äiti, joka
ainoan lapsensa tautivuoteen ääressä _ei uskalla toivoa_ hänen
elämään jäämistään?

Tietoisuus tästä turruttaa tunteeni ja puuduttaa koko olemukseni.
Minä huudan syvyyksistä Hänen puoleensa, jolla oli hyvät ja pyhät
aikomukset ihmisten onneksi ja joka tietää, miksi me poloiset olemme
elämän muodostaneet.

Minä en puolusta itseäni. Minä en syytä ketään, mutta näen elämän
täynnä verisiä askeleita meidän ihmisten rikkomuksista.

Täälläkö tahtoisin pidättää lastani -- jotta maa ehkä kerran kantaisi
merkkiä hänenkin rikkomuksistaan ja jotta hänenkin sydänverensä
vuotaisi kipeissä kärsimyksissä niinkuin kaikkien, jotka rikkomuksen
polkuja polkevat...

Minä en ajattele. En uskalla. Minä en tutkistele syitä enkä
seurauksia kuten muuten usein. En tapani mukaan pengo tunteitani.
Minä en jaksa.

Kesäk. 2. päivänä.

Tauti on keuhkokuumetta. Käännettä odotetaan. Lääkäri näyttää
vakavalta.

Joskus näen kuin ruumiillistuneena edessäni sen tyhjyyden, joka
syntyisi elämässäni, jos lapseni viedään minulta. Mutta minä en
saa, en uskalla sitä ajatella. Elämä on monelle polttavaa erämaata.
Minulle jäisi ainakin muisto pehmeistä pienistä kätösistä, jotka ovat
kiertyneet kaulaani, ja silkinkiiltävästä tukasta, joka minulle on
ollut suloisena auringonpaisteena.

Ja lapseni sielu, sehän joka tapauksessa jäisi elämään. Sen kohtaisin
joskus.

Lapseni kuolinvuoteen ääressä tunnen, ettei elämä lopu tähän, tunnen
ettei sitä jaksaisi, ei kannattaisi elää jos niin olisi.

Muistelen päiviä poikani syntymisen jälkeen, jolloin sairaalan
hiljaisuudessa tutkistelin ihmiseksi tulemisen salaisuutta.

Nyt hänen tautivuoteensa ääressä tunnen samaa. Keskellä tuskaani
palvon elämää, joka ei voi kuolla.

Minä olen kuin muinen Monika polvillani lapseni vuoteen ääressä ja
suutelen raskaasti huohottavaa rintaa, jossa iäinen henki asuu.

Hän ei kuole, ei kuole, toistan itselleni. Ja minä rukoilen tuskiemme
tuntijaa, että hän auttaisi minua aineen kahleista, niin että ilolla
antaisin poikani siirtyä täältä, jos niin on paras.

Mutta minä käyn myöskin tilille itseni kanssa.

Olen etsinyt kärsimysteni ja rikkomusteni syitä ja koettanut olla
ankara itselleni. Tiedän, että tahtoni ja tarkoitukseni oli hyvä
ottaessani Helmerin. Mutta tein sittenkin rikoksen elämän pyhintä
lakia vastaan.

Onkohan elämäni siksi vasten tahtoani muodostunut hätä- ja
varoitushuudoksi muille?

En uskalla vastata.

Paljon ajattelen myöskin Helmeriä. Hän rakastaa poikaa. Ja nyt on Leo
sairaana.

En voi pääasiassa peräytyä. Sovinto lapsen sairasvuoteen ääressä
olisi sopiva kohtaus avioliittotarinassa. Mutta todellisuus on usein
armottomampi kuin kirjat.

Yhteisestä kodista ja avioliitosta ei voi olla puhetta, ei ainakaan
vielä. Mutta tunnen että hänen oikeutensa isänä ovat pyhät, kuten
minun äitinä. Kadun kylmää, katkeraa mieltä, jossa hänelle kirjoitin
Bozenista, ja soisin että tietäisin missä hän on, jotta voisin antaa
hänelle tietoja Leosta.

Sydänyöllä.

Leo nukkuu nyt mielestäni hiukan rauhallisemmin. Lääkäri arveli,
että käänne voi tapahtua huomenna. En uskalla panna maata, en
hetkeksikään, siksi kirjoitan. Aion kirjoittaa Helmerillekin. Hän
on ehkä sittenkin vielä Veneziassa. Herrat, joihin hän Napolissa
tutustui, aikoivat jäädä sinne pariksi viikoksi. Luulen, että hän
jää heidän seuraansa. Jos Leo huononee, sähkötän Veneziaan. Jos hän
paranee, lähetän kirjeeni joka tapauksessa, jotta Helmer näkee etten
ajattele häntä katkeruudella ja että tunnen tarvetta pyytää häneltä
anteeksi jokaista kiivasta, loukkautunutta sanaa, jolla olen hänen
mieltään pahoittanut. Ja senkin tahdon selvyyden vuoksi sanoa, että
vaikka pyydän eroa, koskee se vain oikeutta hoitaa omaa omaisuuttani
ja rauhassa kasvattaa lastani. "Vapaana avioliittoon" en tule koskaan
pitämään itseäni. Ja jos Helmer muuttaa elintapojaan, ovat kotini
ovet auki hänelle. Hänhän on Leon isä. Se sitoo ja velvoittaa. Tunnen
sen, vaikka ero sittenkin jää suorastaan _velvollisuudeksi_.

Aamupuolella.

Leo on tullut levottomammaksi. Seuraan sydän täynnä tuskaa
jokaista hänen pienintäkin liikettään, jokaista värettä hänen
polttavanpunaisilla kasvoillaan.

Olen tänä yönä ajatellut sitä pientä punaista ruusua, joka mielestäni
kerran johti minut harhaan. Silloin se sanoi minulle: "Hän teki
minkä hän taisi. Tee sinä samoin." Ja minä tein. Mutta minä
erehdyin. Ja nyt minä ymmärrän, että se ruusu ei olekaan muuta kuin
kärsivä ihmissydän. Ja se puhuu jokaiselle siitä, mitä hänen omassa
sydämessään on.

Mutta tänä tuskanyönä käsitän myöskin, että se riippuu siellä, mistä
kärsivä saa tukea ja turvaa.

Illalla.

Olen käynyt lapseni kanssa kuoleman portilla ja tiedän miten
alastomaksi ihminen siellä riisutaan.

Suuren levottomuuden ja tuskan jälkeen pääsi Leo aamulla viimein
nukahtamaan. Juoksin silloin viereiseen majataloon, jonka seinällä on
postilaatikko. Vein sinne kirjeeni Helmerille. Se oli minusta tehtävä
näinä raskaina tilintekohetkinä.

Palatessani näin postimiehen ja sain ihmeekseni kirjeen. Se oli
rouva Biondilta, jonka olemassaolo näinä päivinä on minulta melkein
unohtunut.

Epäröin avatako kohta vai ei, mutta kun Leo yhä nukkui ja
levollisemmin, aloin lukea.

    Rakas rouva Rönn!

    Teidän kirjeenne ja etenkin osoitteenne teki minut hyvin
    iloiseksi. Minulle on tapahtunut paljon sen jälkeen kun erosimme.

    Mieheni sairastui äkilliseen ja ankaraan vatsatautiin. Te
    tiedätte, että hän oli heikko, ja tauti tuli ankarana. Hän
    huononi hirvittävän nopeasti.

    Muistatteko että ihailitte hänen hienoja, kauniita piirteitään?
    Minä en viime vuosina voinut iloita niistä. Näin vain hänen
    sairaan sielunsa. Mutta nyt! Olisittepa olleet näkemässä!

    Usein hän ei voinut puhua tuskiltaan. Mutta minulle riittää koko
    elämäni ajaksi iloa siitä, mitä hän sanoi. Hän piteli kättäni
    omassaan ja hyväili sitä. -- Sinä olet ollut uskollinen -- aina
    uskollinen, vaikka olen epäillyt, sanoi hän. Ja hänen katseensa
    loisti.

    Kaikista näistä raskaista vuosista huolimatta en ole koskaan
    unohtanut sitä katsetta, jonka sain kun hän ensi kertaa suuteli
    minua. -- Mutta tämä oli vielä paljon, paljon kauniimpi. Se otti
    minut suureen lämpimään syleilyyn. Ja se lämmittää minua vieläkin.

    Mieheni kuoleman johdosta oli huolehdittava paljosta. Te tiedätte
    ehkä minkälaista on, kun kuolema tulee taloon. Pikku tyttöni
    saivat tavallistakin enemmän huolehtia itsestään. Silloin
    tapahtui onnettomuus. Giovannina oli pudota ikkunasta. Iso sisko
    tahtoi pelastaa hänet, mutta ei jaksanut. He putosivat molemmat
    juuri siitä ikkunasta, jossa te ensi kertaa näitte heidät. Se on
    neljännessä kerroksessa, kuten muistatte.

    He saivat kukin oman pienen valkoisen arkkunsa ja heidät
    haudattiin yhdessä isän kanssa. Sain heidät asetetuksi niin,
    ettei näkynyt paljon jälkiä heidän ruhjoutumisestaan. He olivat
    molemmat kauniit ja suloiset kuin pienet valkopukuiset enkelit.

    Suutelin moneen kertaan kaikkia rakkaitani. Ihmiset sanoivat
    minulle, etten saisi sitä tehdä. Mutta minun täytyi. Sillä he
    olivat minulle niin rakkaita kaikki kolme ja sydämeni oli täynnä
    kiitollisuutta.

    Olen Teistä ehkä hyvin luonnoton äiti. Mutta minä tunnen elämän
    raskauden. Pikku karitsoillani on nyt hyvä olla.

    Muuten soimaisin itseäni tapahtumasta ja surisin lohduttomasti,
    mutta minulla oli aina surua sydämessä näistä nuoremmista. Nyt
    otti Jumala ja Pyhä Äiti sen murheen pois.

    Nurisin ennen. Pelkäsin elämää. Se oli mielestäni vain kovaa --
    ainakin minun kohdallani. Nyt tunnen olevani suuresti armoitettu
    nainen. Viimeiset raskaat vuodet veivät minulta kaiken, minkä
    elämäni keväinen rakkaus oli minulle suonut. Nyt se annettiin
    minulle takaisin hetkissä, joihin sisältyi enemmän kuin pitkään
    ihmisikään. Ja lisäksi on minulla poikani. Hän syntyi ennen kuin
    olin miehessäni huomannut taudin oireita. En osannut pelätä häntä
    kantaessani enkä ole hänen suhteensa pelännyt myöhemminkään.

    Nyt kun suru ja pelko eivät enää kalva minua, kun se hirveä
    taistelu, jota me kaksi onnetonta kävimme keskenämme,
    on päättynyt ihanaan ja suloiseen rauhaan, tunnen miten
    suurella ilolla olen ponnisteleva poikani elättämiseksi ja
    kasvattamiseksi. Tahdon hankkia hänelle kaikkein parasta
    tietopuolisestikin. Tahdon kouluttaa hänet insinööriksi, jos
    hänellä on taipumuksia siihen. Hän tulee silloin varmaan eteväksi
    alallaan, tekee kenties keksintöjäkin, ehkä suuren keksinnön,
    josta hänen isänsä uneksi.

    Jos tarvitsette huonetta ja tahdotte tulla, voitte asua
    luonani. Pietrokin tulee nyt asumaan kotona ja tiedän, että
    molemmat tulemme rakastamaan pientä sinisilmäistä poikaanne. Me
    koetamme pitää hänestä hyvää huolta ja suojella häntä ikkunan
    läheisyydeltä.

    Antakaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Minulla on nyt
    enemmän aikaa kuin on ollut koskaan senjälkeen, kun tulin perheen
    äidiksi. Kotini on tyhjä ja hiljainen. Muistot puhuvat minulle
    joka hetki ja sisimpäni on kuin yli äyräittensä vuotava astia.
    Sentähden tekee kirjoittaminen hyvää.

    Sormuksesta, jonka otin mieheni kädestä, olen teettänyt pienoisen
    sormuksen ja panettanut helmen sen kannaksi. Sormuksen vien
    tänään kappeliin, jossa usein rukoilen rakkaitteni puolesta.
    Siellä on kaunis kuva Pyhästä Äidistä. Olen teettänyt sormuksen
    hänen pikkusormeensa. Muut hänen sormensa ovat täynnä
    koristuksia. Minun kiitosuhrini ei saa hukkua toisten joukkoon.
    Panen sen hänen pikkusormeensa -- erilleen muista. En voi
    uskoa, että muut ovat pelastuneet yhtä suuresta sisäisestä ja
    ulkonaisesta hädästä kuin minä. Eikä liene muilla niin paljon
    syytä iloon ja kiitollisuuteenkaan.

    Kun katselen sormusta, tunnen että Pyhä Äiti käsittää minua. Hän
    tietää, että tahdon kiittää nuoruuteni keväisestä rakkaudesta,
    jonka sain kirkastuneena takaisin, ja äidinonnesta, jota ei
    mikään kamala murhe enää ole sumentamassa.

    Häpeän muistaessani, että sanoin Teille: Elämällä ei ole minua
    varten muuta kuin kurjuutta. Mutta Te ymmärrätte, että silloin
    olin väsynyt, väsynyt kuolemaan asti.

    Nytkin on sekä sieluni että ruumiini väsynyt. Tuntuu joskus
    siltä kuin olisin valmis lähtemään täältä. Mutta silloin muistan
    poikaani. Ja ymmärrän että olen onnellinen ja armoitettu ihminen,
    kun minulla on lapsi, jonka hyväksi saan tehdä työtä ja kolme
    rakasta, siunattua olentoa, joita saan muistella.

                                       Teidän Vittoria Biondi.

Käteni vapisi kääriessäni kirjettä kokoon. Pistettyäni sen kuoreen
käännyin vuoteelle, jossa Leo makasi. Jäin siihen seisomaan pitkäksi
aikaa. En ajatellut, en tiedä tunsinko mitään, katsoin vain yhäti
poikaa ja etäisyydestä kuulin väsyneen äänen toistavan: Kuolema ei
ole pahinta.

Silloin tunsin rakastavani lastani tarpeeksi antaakseni hänet pois.

Lankesin polvilleni. Olin siinä kauan, en tiedä itse miten kauan.

Vasta noustessani siitä huomasin pojan hengittävän tasaisemmin kuin
koko taudin aikana. Kuumehehkukin kasvoilla näytti heikommalta ja uni
oli rauhallista.

Ulkoa kuului pikkulintujen piiperrystä. Avonaisesta ikkunasta tunki
voimakas kukkien tuoksu huoneeseen ja aidan seipäällä kiekui kukko
kuin kutsuen pientä sairastani ulos keväiselle kentälle.

Tiesin, että elämä nyt kutsui.



KAKSI RINNAKKAISTARINAA


Hän makasi pehmeään peitteeseen käärittynä kukkivan päärynäpuun alla.
Aurinko paistoi häneen täydeltä terältä ja kun hetkittäin tuntuva
tuulenhenki pyyhkäisi ohi, toi se hänen kasvoilleen tuoksun täyttämää
kevätilmaa.

Muutaman kerran hän hieman kurotti päätään. Silloin hän näki läheisen
nurmikon laidassa upeita runkoruusuja. Ne nuokuttivat kukkiaan
tuulenhengessä hiljaa ja arvokkaasti kuin tietoisina siitä hurmasta,
jota ne levittivät ympärilleen.

Kevättä ja elämää tuntui kaikki ylistävän. Ja taivas, joka kaareutui
tämän kesäisen laakson yläpuolella, oli kuin suuri, lämpöä ja
lempeyttä huokuva helma, josta herkeämättä virtaili yhä uutta lämpöä
ja elinvoimaa.

Mutta taivaanrannalla, missä keväinen maa ja hehkuva taivas
syleilivät toisiaan, siellä hohtivat valkeat, lumilatvaiset huiput.
Ja niiden valtakunta oli -- kuoleman.

Nainen puunjuurella nosti kiireisesti käden silmilleen.
Kauniinmuotoisten pitkien sormien lomaan tunkeutui muutamia
kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät kättä pitkin alas peitteelle.

Samassa kuului hiekkakäytävältä läheneviä askeleita. Nainen kuivasi
kiireisesti kyyneleensä, vetäisi päänaluksen alta kirjan ja näytti
samassa syventyvän sen sisältöön. Silloin kuului puutarhan toisesta
päästä iloisia miehenääniä. -- Reichenhart, tulkaa tänne, tulkaa!
Mies pysähtyi astunnassaan, vilkaisi maassa makaavaan, näki hänen
lukevan ja kääntyi kutsuviin päin. Mutta tuskin oli nainen puun
alla kuullut askelten suuntautuvan poispäin, kun kirja painui hänen
kädestään ja hänen katseensa uudelleen suuntautui Alppien hohtaviin
huippuihin.

Kuinka kummasti ne vetivätkin puoleensa! Joskus kun kuume poltti
suonissa, tuntui siltä kuin olisi tahtonut upottautua tuohon viileään
valkeuteen. Se olisi voinut imeä itseensä sen mikä nyt jyskytti ja
poltti suonissa ja siitä olisi ihminen noussut raittiina ja elpyneenä
kuin hellepäivänä kylmästä kylvystä.

Mutta se ajatus värisytti aina jälestäpäin. Sillä nuo viileät
huiput edustivat sittenkin kuolemaa. Niissä oli kuoleman
järkähtämättömyyttä, kuoleman muuttumattomaksi kangistunutta
muotoa, sen väritöntä valkeutta ja sen pientä ihmislasta masentavaa
mahtavuutta.

Hänen katseensa kääntyi kiireisesti takaisin lämpimään,
elämäniloiseen laaksoon. Puutarhan kukkapenkereiltä kulki se
läheiselle niitylle, jolta kuului karjankellojen kalkatus Siitä nousi
se vihertävän kukkulan kuvetta taas laskeutuakseen laaksoon, jonka
perimmäisessä pohjukassa Etsch vallattomasti vyörytti viheriäisiä
aaltojaan kivistä uomaa pitkin.

Kaksi valkeaa kättä kurottautui äkkiä ylöspäin. Niissä oli lapsen
haikeata ikävöintiä, lapsen palavaa, nyyhkyttävää rukousta.

Mitä hän mahtoi sille, että tämä suloinen maa ja sen kukkiva kevät
häntä kahlehti? Taisiko hän estää kun se tuhansin käsin tarttui hänen
nuoruuteensa ja kilvan hänen oman sydämensä kanssa vakuutti hänelle,
että nuoruus ja elämä kuuluivat yhteen ja kuolema oli luonnottomuus?

Kuumat kyyneleet kihosivat uudelleen hänen silmiinsä. Mutta hän
painoi kiireisesti nenäliinan kasvoilleen ja voitti liikutuksensa.

Hän ei tahtonut katsella keväistä laaksoa. Hän tahtoi mieluummin
ajatella omaa elämäänsä. Sillä se oli kaikesta huolimatta täynnä
kevättä ja kukkia. Se oli nyt yhtä satumaisen rikasta kuin se ennen
oli ollut raskasta ja armotonta.

Hiekkakäytävältä kuului taas askeleita. Viimeisetkin kyynelten jäljet
poistettiin kiireisesti ja käsi tarttui kirjaan.

Lennart Reichenhart taivutti varovaisesti muutamia päärynäpuunoksia
syrjään ja kumartui vaimonsa puoleen. Nopea, tutkiva katse tiedusteli
mitä hänelle kuului. Silmäripsissä oli kuin jälkiä kyynelistä. Mutta
asia syrjäytettiin sanoitta.

-- Aurinko on muuttanut paikkaa, ehkä muutamme mekin, ehdotti Lennart
leikkisästi. Mutta Elsa pudisti päätään. Hän tahtoi mieluummin tietää
niistä herrat olivat jutelleet.

Kysymys tehtiin niin odottamatta, ettei Lennart Reichenhart heti
ollut valmis sitä väistämään. Silloin Elsa tarttui kaksin käsin hänen
käteensä.

-- He pyysivät sinua mukaansa. Minä tiedän sen. Ja sinun täytyy
mennä. Kuuletko, täytyy.

-- He ovat ammattikiipeilijöitä, väisteli mies. -- He kapuavat kuin
vuorikauriit.

-- Mutta he pyysivät sinua. Ja minä tulisin niin iloiseksi...
Menethän? Sano, menethän?

-- Minä ratkaisen riidan toiminnalla. -- Hän kumartui vaimonsa
puoleen, nosti hänet peitteineen käsivarsilleen ja kantoi
aurinkoiselle nurmelle lähelle komeita runkoruusuja.

Muuan keski-ikäinen, hienopiirteinen nainen kirja kädessä nousi
samassa läheiseltä puutarhapenkiltä. Hän oli vasten tahtoaan kuullut
äskeisen sananvaihdon, esitti nyt itsensä ja pyysi saada pitää
sairaalle seuraa.

Elsa katsoi voitonvarmana mieheensä. Mutta tämä ei vieläkään
antautunut.

-- Ehkä suostutte paremmin, jos kuulette että olen hyvinkin tottunut
sairaanhoitajatar. Oma, ainoa tyttäreni...

Rouva Falcke ei lopettanut lausetta. Lennart Reichenhart ei
vastustanut enää.

Puoli tuntia myöhemmin hän yhdessä toisten kanssa nousi huipuille
kiertelevää vuoripolkua. Puutarhassa syreenien keskellä istuivat
naiset tuttavuutta tehden. Rouva Falcke oli ottanut esille käsityön.
Elsa seurasi katsein ylöspäin polveilevaa vuoripolkua, jolla hän
silloin tällöin näki vilahduksen matkallelähteneistä.

-- Miehenne näyttää olevan mainio sairaanhoitaja, huomautti rouva
Falcke kohteliaasti.

-- Hän on muutenkin joka suhteessa erinomainen. Niin, minä
tarkoitan... Elsa meni hämilleen.

Rouva Falcke nauroi. Mutta naurussa oli jotain väkinäistä, melkein
kuin tukahdutettua surua. Se pisti Elsan korvaan.

-- Arvostelu hyvin objektiiviselta ja puolueettomalta taholta. --
Rouva Falcke käänsi leikiksi.

-- Vaimo tuntee kuitenkin tavallisesti miestään hyvin.

Rouva Falcke hymyili uudelleen. Elsa näytti hänestä lapselta, jonka
suussa tuollaiset sanat kuuluivat pikkuviisailta. Ja kuitenkin oli
sanoissa oka, joka kävi kipeästi hänen omaan sisimpäänsä. -- Te
olette ollut naimisissa jo kauan, sanoi hän äkkiä terävyydellä, joka
etukäteen ilmaisi, ettei asianlaita voinut olla toisin.

Elsa Reichenhart hymyili, Rouva Falcke oletti nähtävästi hänellä
olevan vuosia enemmän kuin olikaan. Ja se oli odottamatonta. Hän oli
tottunut päinvastaiseen.

Rouva Falcke huomasi Elsan ajatuksenjuoksun. -- Minä tarkoitan ...
tiedänhän minä, että olette kovin nuori... Mutta olette tietysti
tullut sairaaksi senjälkeen kun menitte naimisiin?

Elsa ei vieläkään vastannut.

-- Nähkääs, minä käsitän. Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. --
Rouva Falcke puhui hermostuneen hätäisesti. -- Sanoinhan jo, että oma
tyttäreni...

Herkkä puna nousi Elsan kasvoille. -- Lääkäri sanoo muuten, ettei
minusta huomaa ... ettei ole sitä leimaa.

-- Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin...
Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein
liikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: -- Tyttäreni on
aivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa.
Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan --
uskokaa minua -- mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi
ehkä, mutta mies ei. Se on varma.

Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja
laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä
tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin
vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä
tarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu
kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan
suusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä
onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. -- Onko
tyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.

-- Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.

Elsa naurahti. -- Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi
vuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.

Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen
helmaansa ja ääni alkoi vavista.

-- Se ei ole, se ei voi olla totta.

-- Se on totta. -- Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä
tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes
vilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein
häntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen
poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin,
tuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan
hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.

-- Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke
viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat
jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli
kokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären
sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle.
Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä
hän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu
keuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen
asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja
samalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä,
että he -- kuten Reichenhartitkin -- saisivat ruokansa lepokodista.
-- Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä
tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin -- --

Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen
ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman
osansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti,
ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.

-- Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain itsestänne ja
miehestännekin, kuuli hän rouva Falcken pyytävän. -- Tahtoisin
tutustua vastaisiin naapureihini.

Elsan kasvoille nousi omituinen, kirkas säteily.

-- Tietysti, hän sanoi, jos tahdotte. Mutta siinä ei ole muille
mitään mielenkiintoista, vaikka se minulle on kauneinta,
ihmeellisintä satua -- aivan toista kuin elämän harmaa arki.

-- Tunnetteko _te_ sitä? -- Rouva Falcken katse kääntyi
koruompeluksesta Elsaan. Silmissä oli jotain raskasta.

-- En minä usko, että kukaan kokonaan säästyy siltä. Mutta sen
rinnallahan ilo iloksi näkyykin. Niin on minun ainakin käynyt. --
Hänen äänensä värähti hieman. Sitten hän alkoi: -- Lennart oli
alunpitäen minulle kuin ilmestys runon ja sadun maailmasta. Hän oli
minulle todellinen sadun prinssi. Eivätkä tunteeni yksin tehneet
häntä siksi. Siihen oli pohjaa todellisuudessakin. Sillä hän oli hän
ja minä niinä. Hän asui kaupunkimme kauneimmassa, minun mielestäni
aivan ruhtinaallisessa huvilassa suuren puutarhan keskellä, minä
laitakaupungin enin rappeutuneessa talossa. Ja kuitenkin hän tuli...

Elsan mieleen nousi kuva harmaankylmästä syysaamusta. Maa oli
roudassa ja joki äsken syntyneen jään peitossa. Mutta lunta ei ollut
maassa. "Mökkelissä" tehtiin suursiivousta. Elsa seisoi pihalla
piiskaamassa mattoja ja pureva tuuli puhalsi läpi luiden ja ydinten.

Silloin kuuli hän kadulta iloisia ääniä. Joukko kaupungin koulun
yläluokkien nuoria tyttöjä ja poikia kulki portin ohi. He laskivat
leikkiä ja nauroivat ääneensä. He olivat loistavalla tuulella, sillä
he olivat menossa koettelemaan sekä uutta jäätä että uusia luistimia.

Olikohan Elsa koskaan edes kauniina kevätpäivänä niin katkerasti
kuin silloin tuntenut olevansa nuoriin ja nuorten iloihin nähden
eristetyssä orvon asemassa?

Hän itki sinä iltana itsensä nukuksiin. Ja aamulla taisi silmissä
olla kyynelten jälkiä, koska isä vaati tilille asiasta. Ja sitten,
sitten tulivat jouluksi ne luistimet.

-- Me tutustuimme oikeastaan luistinradalla, sanoi hän ääneen,
muistaen rouva Falcken. -- Ja sitten rupesi Lennart lähettämään
minulle kukkia. Muistan kuin eilispäivän sen helmikuun aamun, jolloin
ensi kertaa sain kukkia häneltä. Oli eräs nimipäiväni. Isä vietti
sitä päivää, sillä minä olin saanut sen nimen muistoksi äidistäni.
Mutta me elimme kovin ahtaissa oloissa silloin -- veljeni kodissa.
Isä ei yleensä voinut antaa lahjoja minulle. Pienen käärön makeisia
pisti hän kuitenkin käteeni, kun toin aamukahvit hänen komeroonsa.
Sitten hän otti minut syliinsä, kertoi minulle äidistäni ja itki
paljon. -- Isän luota kutsui minua kälyni ääni. Olin hänen käskystään
juossut kylmään ruokasäiliöön leikkaamaan suolattua lihaa lautaselle,
kun ovikello odottamatta soi. Oven edustalla näin pojan, jolla oli
kukkaslaite tuotavana. Sanoin, että hän oli osunut väärään, mutta
poika näytti osoitetta. "Neiti Elsa Nettmann", oli siinä komein
ja juhlallisin kirjaimin. -- En uskaltanut avata, kiitin vain,
vein kukkaseni eteisen nurkkaan ja juoksin kiireisesti takaisin
leikkaamaan lihaa. Vasta aamiaisen jälkeen sain aikaa senverran,
että otin kukkani esille. Sitten juoksin kellariin saadakseni rauhaa
kälyltäni ja siellä tavailin kerta toisensa jälkeen niitä ihmeellisen
kauniita sanoja, jotka Lennart oli piirtänyt tervehdykseensä.
Minä itkin ilosta ja suutelin pientä siroa korttia, johon hän oli
kirjoittanut sekä minun nimeni että omansa. Ja minä luulin, että ne
kauniit sanat, jotka kortista luin: "Du bist wie eine Blume, so hold,
so schön und rein", olivat Lennartin sepittämät -- minua varten.

-- Ja siitä alkaen te rakastitte toisianne?

-- Tavallaan, vaikka eihän kaikki kohta selvinnyt.

Elsan äänessä oli jotain, mikä esti rouva Falckea jatkamasta
tiedustelujaan. Hän otti siksi esille kirjan ja kysyi saisiko lukea
ääneen. Keskustelu rasitti ehkä.

Mutta rouva Falcken lukiessa palasivat Elsan ajatukset entisyyteen.
Hän näki itsensä sairaana, avuttomana orpona vieraalla maalla.
Hän istui kuolleen isänsä vieressä hyväillen sitä ainoata kättä,
joka koskaan oli häntä hyväillyt. Ei hänellä ollut kyyneleitä,
ei valituksen sanaa. Hänen surunsa oli liian suuri löytääkseen
ilmaisumuotoa.

Silloin tuli Lennart. Itkevälle toi hän sydämensä suuren pulppuavan
ilon, voimattomalle oman nuortean voimansa, kaipaavalle rakkautensa
runsauden.

Oliko niin ruhtinaallista lahjaa koskaan ihmiselle annettu?

Elsan katse pysähtyi ylhäiseen vartijajoukkoon taivaan ja maan
rajalla. Hänen kätensä painuivat ristiin ja katseeseen nousi suuri
hartaus.

Hän otti ylhäiset vartijat sydämensä lupauksen todistajiksi.

Hän ei tahtonut erotuskallaan sumentaa heille annettuja onnen suuria
hetkiä. Hän ei tahtonut valittaa, vaan kiittää, aina vain kiittää.


1.

Lepokodin "kantajoukko" oli päivällisten päätyttyä asettunut
sisäänkäytävän puoleiseen avonaiseen "halliin". Liikemies Hecht
perheineen oli noudattaen luontonsa vaatimusta varannut perheelleen
ja itselleen käytettävissä olevista paikoista parhaimmat. Rouva
Hecht, pyylevä ja kookas nainen, jonka voimia eivät ruumiilliset
ponnistukset enemmän kuin sielullisetkaan olleet kuluttaneet, istui
hänelle pienehkössä nojatuolissa, josta oli mieluinen näköala.
Hän näki siitä miehensä ja molemmat tyttärentyttärensä. Ja hänen
äidilliset katseensa saattoivat siitä -- ilman että se mitenkään
rasitti -- sekä nauttia heidän terveenmakuisesta ulkomuodostaan
että myöskin yksityiskohtia myöten arvostella heidän ulkoasuaan.
Ruoka ja vaatetus olivat nimittäin rouva Hechtin erikoisaloja --
etenkin sikäli kuin ne koskivat hänen lähintä omaispiiriään. Tänään
onnitteli hän miestään parsapiirakoiden johdosta, joita oli tarjottu
päivälliseksi. Niistä kannatti puhua vielä jälestäpäinkin. Ja
sinipunertava vivahdus tyttärien uusissa musliinipuvuissa oli melkein
yhtä herkullinen. Malli muistutti sitä kangasta, josta "mammalle"
itselleen laitettiin puku tilaisuuteen, missä hän "varasti papan
sydämen".

Ja "mamma" toivotti sydämellä ja suulla tyttärentyttärilleen
samanlaista varastamistaitoa pappaa nuorempiin miehiin nähden.

Pappa Hecht kuunteli puolella korvalla "mamman" juttuja. Hän totesi
kiitollisuudella, että ne olivat "todellisesti naisellisia" eivätkä
syvällisyydellään häirinneet ruuansulatusta.

Pappa Hecht oli äsken epämieluisella tavalla saanut kokea, että
naisten seurassa _saattoi_ joutua päinvastaiseenkin tilanteeseen.
Muuan entinen kansanedustaja, neiti, joka oli tullut tänne Hechtejä
myöhemmin, oli vastikään aterian päätyttyä rynnännyt ukko Hechtin
kimppuun ja tiedustellut häneltä, mihin valtiolliseen puolueeseen
hän kuuluu, vieläpä mistä syystä! Tosin hän heti oli saanut selvän
ja valaisevan vastauksen: Siksi että se _on minun puolueeni_ -- ja
lisäksi saanut kuulla, että valtiolliset puheet menkööt kaikki tähän
aikaan päivästä hiiteen, mutta vähällä piti, ettei hän sittenkään
ymmärtänyt. Siitä syystä nautti nyt pappa Hecht ei ainoastaan
sikaaristaan ja sanomalehdestään vaan myöskin naisellisesta
naisseurastaan.

Pienen matkan päässä Hechteistä istui muuan herrasmies, jolle toiset
olivat antaneet nimen "vaitelias". Hänellä oli suuri kotkannenä,
huomattavan suuria kultaplombeja hampaissaan ja äärimmäiseen asti
huolellinen ulkoasu. Kaikki -- kotkannenää lukuunottamatta --
todisti hänen olevan taloudellisesti hyvässä asemassa. Ja naimaton
hän myöskin oli, josta syystä mamma Hecht suri sitä johdonmukaista
vaiteliaisuutta, jonka avulla hän pysytteli erillään kaikista
lähentelemisyrityksistä. Mamma Hechtillä oli nimittäin naimaton
tytär, ja tytöllä suloinen, taipuisa luonne. Mutta "Vaitelias" oli
katsonut pilviinpäin ja viheltänyt, kun mamma alkoi jutella tästä,
vieläpä katkaissut keskustelun siihen paikkaan tarttumalla kirjaan,
jota hän oli lueskellut.

Parhaillaan luki "Vaitelias" geoloogista aikakauslehteä, jossa
kerrottiin Garda-järveä ympäröivistä vuorista.

Keskemmällä salissa koetti "Edustaja-neiti" herättää valtiollista
harrastusta naikkosessa, joka oikeastaan ei harrastanut mitään muuta
kuin hermojensa hoitamista. "Edustajan" valtiolliset harrastukset
jäivätkin "hermostuneen" suhteen yhtä hedelmättömiksi kuin ukko
Hechtiin nähden. Hän kääntyi siitä syystä "Vaiteliaan" puoleen
hetkenä, jolloin aikakauslehti oli painunut kädestä ja mies ilman
minkäänmoista suurempaa harrastusta tuijotti kattoon.

-- Saan ehkä esittää itseni, alkoi "Edustaja". -- Toivottavasti
en häiritse! Olen näihin asti turhaan etsinyt puhetoveria,
joka harrastaisi muuta kuin omaa persoonallista mukavuuttaan.
Aikakauslehti, jota luette, on ilahduttava todiste siitä, etten tällä
taholla pety.

"Vaiteliaan" suuta väräytti pieni pilkallinen hymy. -- Te petytte
ehdottomasti tälläkin taholla. Minä en pidä ihmisistä. Matelevaiset
ja kivikunta ovat minun maailmaani.

"Edustaja" pyysi anteeksi ja kääntyi toivottomana ovellepäin. Samassa
avautui kadunpuoleisesta sisäänkäytävästä "halliin" johtava ovi ja
kaksi matkapukuista naista astui sisään. Toinen oli rouva Falcke,
toinen villavan pehmeään matkapukuun puettu kuvankaunis nuori tyttö,
hänen tyttärensä.

Hallin perällä istuvasta ryhmästä, jossa ammattikiipeilijät
lepuuttaessaan lihaksiaan pelasivat shakkia, kuului puoleksi
tukahdutettu vihellys. Se oli täynnä hämmästystä ja ihailua. Pappa
Hecht unohti hetkeksi sekä sikaarinsa että sanomalehtensä. Mamma
Hecht painui tyttärentyttärien puoleen ja kuiskasi täynnä syvää
kunnioitusta: -- Katsokaa takkia, se se on jotain. Pehmeä on kilin
kissan turkki!

"Vaiteliaskin" unohti hetkeksi nurjamieliset tunteensa ihmissukua
kohtaan. Tietämättään jäi hän tuijottamaan tulijoihin ja hänen
eteensä nousi odottamatta kangastus etäisiltä nuoruusvuosilta.

"Edustaja" oli ensimmäisenä valmis käyttämään tilannetta hyväkseen.
Hän kiiruhti toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Samassa tuli
kantajakin monine laukkuineen ilmoittamaan, että pyörätuoli odotti
talon toisella puolella puutarhassa, josta oikotie johti huvilaan.

-- Pieni pehmeä kissanpoikanen, sanoi hiljaa ja ihailevasti muuan
"kiipeilijöistä".

-- Suloinen madonna del Granduca, jatkoi toinen piiristä. Hän oli
esteetikko ja tutki paraillaan taidehistoriaa.

"Vaitelias" vaikeni tapansa mukaan. Hän oli jo kääntänyt
huomionsa ihmisistä kivikunnan suureen rauhaan. Sitä hän rakasti.
Mutta hermostunut neiti läheni hätäisesti edustajaa ja alkoi
ristikuulustelun. Tuo pieni soma kaunotar näytti sangen heikolta.
Hän oli kai sairas. Hänen ei olisi pitänyt kulkea tästä hallin läpi.
Sairaan näkeminenkin saattoi herkille luonteille välittää tartuntaa.

Tietämättä mitään herättämästään huomiosta jatkoivat vastatulleet
matkaa huvilaa kohden. Astrid Falcke istui pyörätuolissa, jota
tavaroidentuoja työnsi, äiti kulki vieressä.

Tämä muutto tiesi sekä äidille että tyttärelle paljon. Äidistä se oli
-- vaikkei hän tahtonut myöntää sitä edes itselleenkään -- viimeinen
ponnistus. Tyttärestä se tiesi astumista vankeudesta vapauteen.
Sillä Meranin laakso oli ollut vankila hänelle, vankila, joka esti
häntä seurustelemasta sen kanssa, joka paremmin kuin kukaan muu
saattoi hänelle välittää parantavaa ja voittamatonta elämänvoimaa.
Hänelle nousi ilokyyneleet silmiin hänen katsellessaan keväistä
laaksoa. Se otti vastaan kuin pehmeä, hellä äidinsyli tai kuin
satutarha autuaitten saarella. Täällä Albertkin viihtyisi. Täällä he
ajatuksin rakentaisivat omaa uutta kotiaan, kunnes ajatukset lopulta
saisivat konkreettisemman muodon. Täällä he molemmat kokoaisivat sekä
sisäisesti että ulkonaisesti voimia tulevaisuutta varten, innokkaasti
kuin mehiläinen nestettä joka korresta, joka kukkasesta. Ja sitten
kävisi heidän tiensä tästä kauniista hääpukuisesta laaksosta -- omaan
kotiin.

-- Katso, tuolla näkyy huvila, esitteli äiti. -- Tännepäin näkyvä
parveke on Reichenhartien. He ovat juuri kulkemassa kotiin.

-- Minä näen vain yhden.

Äiti ei kohta vastannut.

-- Jaksaako rouva Reichenhart itse kulkea? Eikö hän käytä pyörätuolia?

-- Herra Reichenhart kantaa tavallisesti vaimoaan. -- Hän on kai
urheilija. -- Olettamus lausuttiin epävarmalla äänellä. Astrid Falcke
käänsi puheen toisaalle.



Astrid Falcke makasi leposohvallaan kuulo jännitettynä ja katse
malttamattomasti seuraten pöydällä olevan kellon hitaasti edistyviä
viisaria. Hän odotti sulhastaan.

Elsa Reichenhartkin katseli parvekkeensa leposohvalta uteliaana
tielle päin. Rouva Falcke kiiruhti juuri sitä myöten lepokotiin. Hän
meni kai ottamaan vastaan.

Tultuaan lepokodin suureen halliin kääntyi rouva Falcke siihen
huoneen pieneen, ulkonevaan kulmaukseen, josta näki asemalle johtavaa
katua pitkin. Ihmisiä tuli jo junalta joukoittain. Mutta odotettua ei
vielä näkynyt.

Rouva Falcke alkoi jo hermostua. Silloin hän huomasi nuoren miehen
matkalaukku kädessä. Mutta mies ei ollut yksin. Hän kulki muutamien
nuorten naisten seurassa eikä pitänyt kiirettä. Viimeisen edellisestä
kadun kulmauksesta kääntyi naisten tie toisaalle. Silloin tulija
joudutti askeleitaan. Rouva Falcke kiiruhti portaille.

He olivat yhdessä nousemassa huvilaan, kun Reichenhart sivuutti
heidät. Rouva Falcke tiesi hänen menevän syömään, sillä Elsalla oli
tapana nukkua sinä tuntina.

Lennart Reichenhart pani miehen nähdessään hänet ehdottomasti heti
vaa'alle.

Pulska mies, salonkisankari ja naisten suosikki. Olikohan muuta?

Arvostelussa oli yliolkaisuutta, joka hävetti häntä itseään. Mikä
hän oli toisia arvostelemaan, vielä vähemmän tuomitsemaan! Tätiensä
hemmottelema pehmeä raukka, vailla oikeata miehen mieltä oli hän
kauan ollut itsekin.

Hän asettui pöytään ja rupesi hajamielisenä syömään.

Hänen eteensä nousi kuva talvisesta päivästä Alppien toisella
puolella. Puut hohtivat hienossa huurteessa. Lumi loisti valkeuttaan
pikkukaupungin katoilla ja kaupunkia kiertävä joki välkytti peiliksi
jäätynyttä mustaa pintaa.

Kuusilla aidatun luistinradan pohjukassa liikuskeli muuan luistelija.
Se oli nuori, hentorakenteinen tyttö, joka näytti harjoittelevan.
Tahallaan lie hän valinnut ajan, jolloin rata tavallisesti oli tyhjä.
Hän luisteli aluksi hyvin varovaisesti, tuli sitten rohkeammaksi,
teki muutamia kaariakin ja mätkähti useamman kerran selälleen. Aina
hän siitä kuitenkin yritti uudelleen ja entistä rohkeammin. Viimein
hän teki lähtöä. Eikä ollut muita mahdollisuuksia kuin yksi ainoa, se
paikka missä portaat olivat. Ja siinä seisoi nuori mies vaanimassa.
Tyttö karahti polttavan punaiseksi huomatessaan, ettei hän ollutkaan
harjoitellut yksin ja huomaamattomana. Hänen hämille mennessään
liukastui jalka. Hän oli kompastua, mutta ponnahti joustavasti
pystyyn eikä välittänyt kädestä, jonka nuori mies kiireisesti ojensi
hänelle. Hän kuuli varmaan, että herra esitti itsensä. Mutta hän ei
vastannut, hän alkoi vain kiitää katua pitkin kuin tuulispää. Ja
nuorukainen seurasi, joskin hitaammin.

Sellaista oli heidän ensi tapaamisensa ollut. Mutta siitäpähän
olivat kuitenkin alkuun päässeet. Ja tuota "ensi kertaa" seurasi
iltoja, jolloin luistinrata värilyhtyjen kaunistamana loisti kuin
lumottu linna, musiikki soitteli ja pari toisensa jälkeen liukui
mustankiiltävää pintaa pitkin.

Lennart Reichenhart oli silloin ylpeä tytöstään. "Kepeä kuin
perhonen", kuiskattiin. "Samettisilmä", "sulosuu", jatkoivat toiset.
Lennart puristi "tyttönsä" kättä ja sanoi hiljaa: -- Muistatteko
satua Tähtisilmästä? Minä ajattelen sitä katsellessani teitä.
-- Sitten he eivät puhuneet mitään pitkiin aikoihin. Heille oli
todellisuus kauniimpi kuin kaunein satu.

Ja sittenkin, sittenkin hän myöhemmin oli ollut väistymäisillään. Nyt
se tuntui hänestä melkein käsittämättömältä. Mutta silloin kehittyi
kaikki niin hiljaa ja huomaamatta, että hän tuskin itsekään oli
selvillä milloin vieraantuminen alkoi.

Aluksi hän tietysti oli ollut kokonaan rakkautensa lumeissa. Hän
alkoi kierrellä laitakaupungilla "Mökkelin" läheisyydessä, sai
tietää keitä asui missäkin ja mihin huoneistoihin eri ikkunat
kuuluivat. Viimein selveni hänelle sekin, missä hänen siroliikkeinen
tähtisilmätyttönsä asui.

Näihin aikoihin hän myöskin alkoi kirjoitella runoja. Ja ne
liikuttivat syvästi hänen omaa mieltään. Sopivassa tilaisuudessa
hän aikoi toimittaa runot niiden aiheuttajalle. Mutta juuri silloin
alkoivat syrjästä tulevat vaikutukset tuntua. Tädit olivat saaneet
vihiä hänen luisteluilloistaan. Ja he puuttuivat asiaan varovasti
ja valtioviisaasti kuin vanhat, elämää tuntevat ihmiset. Elsasta he
eivät koskaan puhuneet. Ohimennen he vain silloin tällöin mainitsivat
jotain hänen kotioloistaan. Veli, jonka luona tyttö asui, oli nahjus,
käly ilkeä ja raaka ihminen. Isäraukasta ei kannattanut puhuakaan.

Lennart Reichenhartin sisimmässä kamppailivat näihin aikoihin
eriskummalliset voimat.

Hän ajatteli yhtenään tähtisilmätyttöään. Hän nautti nähdessään tämän
ilosta punastuvan aina kun he tapasivat. Hän hekumoi siitä kainosta
arkuudesta ja sulosta, jota oli Elsan koko olemuksessa, ja hän yleni
omissa silmissään sen johdosta, että hän tiesi olevansa onnettoman
nuoren tytön ainoa ilo ja unelma.

Se oli romantiikkaa, sinisintä romantiikkaa. Ja se toi herkkää
tunnehyminää hänen sieluunsa ja pani hänet runoilemaan sekä päivällä
että yöllä.

Mutta aamuisin, kun hän heräsi silkillä päällystetyn untuvapeitteensä
alla ja katseli vanhoja perintökalujaan ja söi ensi ateriansa
hienosti katetulta tarjottimelta, jonka tädit aina lähettivät hänen
huoneeseensa, ajatteli hän varsin proosallisia ja käytännöllisiä
ajatuksia.

Ainoastaan kaunismuotoinen valkea käsi sopi liikuttelemaan sellaisia
arvokkaita vanhoja perintökaluja, joilla hän kerran kaunistaisi
kotiaan. Ja aistia tarvittiin hienon ja arvokkaan pöydänkin
kattamiseen. Eikä ollut todennäköistä, että Mökkelissä kasvanut tyttö
voisi käsittää hienostuneen elämän eri muotoja.

Voisikohan hän edes tarjota hyvin valmistettua mieliruokaa sellaiseen
tottuneelle? Ja silläkin oli merkityksensä avioelämässä!

Lennart Reichenhart nousi kiivaasti ruokapöydästä. Elsa nukkui vielä.
Hän kääntyi siitä syystä seurusteluhuoneeseen, joka oli tyhjä.

Hän haki itselleen nojatuolin etäisessä huoneen nurkassa, painui
siihen ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan eteensä. Sitten hän
alkoi kopeloida povitaskuaan. Lompakkonsa pohjimmaisesta piilosta
veti hän viimein esille pienen tukon kellastuneita lehtiä. Hän
osasi ne oikeastaan ulkoa. Mutta vapiseva käsiala ja siellä täällä
tahraantunut kirjoitus teki sittenkin aina vaikutuksensa häneen.

Hän alkoi lehdestä jonka yläreunassa oli merkki 6. -- -- --

Elsa täyttää tänään 16 vuotta. Vuosi takaperin sanoin tänä päivänä
miniälleni, että tahdoin vähän huvittaa tyttölastani, mutta hän
loukkautui ja pyysi, etten tekisi "asiaa turhasta". Tänä vuonna hän
kunnioittaa päivää suursiivouksella. Ja minä vaikenen kotirauhan
tähden -- kuten moni mies on tehnyt ennen minua ja tehnee minun
jälkeeni.

Mutta tunteneekohan kukaan kohtalonsa niin raskaaksi kuin minä? En
omasta puolestani. Mitäpä tällaisesta ukkorähjästä. Mutta kun minulla
on tuo tyttölapsi, joka minuun katsoo äitivainajansa silmillä niin
että sisimpäni vavahtaa joka kerta kun näen sen katseen.

Minkähän tähden elämäni on muodostunut tällaiseksi? Tutkistelen tätä
joskus itsekseni.

Voin sanoa, että kuolema sen teki. Jos vaimoni eläisi, olisi toisin.
Ainakin tekisi hänen hyvyytensä elämän minulle toisenlaiseksi. Itse
kai jatkuvasti olisin sekä hänen että omaa osaani tärvelemässä.

En aio syyttää muita. Mutta kun ajattelen osaani, on se minusta
syyllisyyteeni verraten suhteettoman kova. Minä tunnen itsessäni
hyvää, joka olisi ansainnut paremman osan. Ja entä syyllisyyteni?
Miksi se on suuri? Olen oikeastaan vain tulos elämäni edellytyksistä.
Äitini kuoli ollessani kahdeksan vanha ja isä kolme vuotta myöhemmin.
Se onkin ainoa, mistä olen hänelle kiitollinen.

Vietin kodittoman ja villiytyvän ihmisvesan elämää jo koululaisena.
Opin poikasakissa tupakoimaan ja ryypiskelemään. Hyvät olivat
taipumukset ja hyvät opettajat. Lähentelin neljääkymmentä, kun
tutustuin vaimooni. Ja hän se hyvä ihminen ei pelännyt. Hän näki sen
hyvän minussa, jota eivät muut -- äitiä lukuunottamatta -- nähneet.
Hän tuli vaimokseni. Mutta hyvä kohtasi minua liian myöhään.

En tiedä suruko lie vienyt vaimoni varhaiseen hautaan vai taipumus
keuhkotautiin, joka ilmeni Elsan synnyttyä. En uskalla tutkistella.

Kerron Elsalle hänestä aina kun vain voin. Se on ainoa todella hyvä
perintö, jonka voin lapselleni antaa.

Nyt en kuitenkaan aio kertoa hänestä. Kirjoitan -- ehkä osaksi oman
mieleni kevennykseksi -- enin siksi, että soisin sinun, Elsa, kerran
tätä lukiessasi saavan käsityksen siitä, mitä isässäsi liikkui ja
niitä hän sisimmässään oli, vaikka armoton todellisuus esti häntä
sitä näyttämästä.

Heiveröinen pikku Elsa, surkea on se kuva, jonka saat isästäsi sen
kautta mitä nyt näet. Aamuisin kompuroin halkovajaan hakkaamaan
puita. Käteni on voimaton ja vapiseva. Työ edistyy hitaasti.
Halkovajasta kutsuu minua miniäni terävä ääni. Minun on mentävä
kaupungille asioille. Ja sitten pitää minun paimentaa lapsia -- jos
esimerkiksi sattuu suursiivousta, leipomista tai pesua, jolloin
miniälläni ja sulla on työtä ja tehtävää enemmän kuin sinulla voimia
ja elämänvuosia.

Tehtävieni lomassa makaan komeromaisessa huoneessani ja ajattelen
vanhan raakiksi joutuneen ihmisen raskaita ajatuksia. Viimein,
illansuussa nousen ja hiivin salaa kadulle. Kuljen ensin hätäisen
kiireisesti kuin kiinniottoa pelkäävä lapsi, sitten raskaasti kuin
onneton ihminen, joka tietää tiensä pahaksi ja menee kuitenkin.

Minun täytyy, ymmärrätkö, täytyy. Minä en voi päättää päivääni ilman
unhotusta.

Marrask. 12. p.

Tänä päivänä täytyy minun kirjoittaa muistosta, joka vielä vereksenä
kirvelee ja polttaa.

Toissapäivänä lähdettyäni iltaretkelleni kuljin kokoushuoneen ohi,
josta kuulin puhujan äänen. Poikkesin kuuntelemaan mitä siellä
sanottiin.

Puhuja oli hyvin nuori. Se sanottakoon hänen puolustuksekseen. Hän
paukutti tulisella innolla ihanteista ja aatteista, raittiudesta ja
hyvistä tavoista. En tiedä puhuiko hän ehdottomuuden vai kohtuuden
puolesta. Luullakseni edusti hän viimeksimainittua. Joka tapauksessa
hän oli vakuutettu vapaan tahdon suuresta merkityksestä. Ja hän
tiesi, että valistus korvaa kaikki puutteet.

Minä purin hammasta. Ja sinä iltana join itseni tavallista pahempaan
humalaan.

Illalla jäin makaamaan rakennuksemme edustalle. Joku auttoi minua
myöhemmällä sisälle ja vuoteeseen. Sinä, pikku tyttöni sen teit.
Muistan sen hämärästi. Mutta kun seuraavana aamuna toit minulle
teetä, oli katseesi yhtä lempeä kuin ainakin. Sinä otit minua
kaulasta ja halailit. Pääsi painui pitkäksi aikaa rinnalleni. Ja
myöhemmin huomasin, että paitani oli kostea siltä kohdalta, johon
olit painanut pääsi.

Sinä päivänä itkin paljon. En omaa osaani. Mitäpä minusta,
ukkorähjästä? Mutta sinun kohtalosi on kova. Sinä olet äiditön ja
koditon raukka. Olet lisäksi joutunut piiriin, jonne et syntyperäsi
etkä sielusi puolesta kuulu. Äitisi oli sivistykseltään ja
sydämeltään hieno nainen. Ja sinulla on äitisi sielu. Se veli, jonka
kodissa asut, ei ole oman äitisi poika. Minä otin hänet kotiimme, kun
hänen oma äitinsä oli kuollut. Tahdoin antaa hänelle paitsi nimeäni
myöskin kodin. Se oli mielestäni selvä velvollisuuteni. Mutta nyt
tahdon sanoa totuuden sinulle, sillä minä kärsin siitä, että olet
joutunut ympäristöön, johon et kuulu etkä sovi.

Lapsesta asti olet rakastanut kaikkea kaunista. Minä olen muutaman
kerran löytänyt piirtämiäsi pikku tauluja. Näen niissä sisimpäsi
kauneudenjanoa ja tunnen, että sinun pitäisi päästä siihen piiriin,
jonne äitisi kuului. Mutta miten?

Jos joku hieno nuori mies näkisi sinut ja oppisi sinua rakastamaan,
olisi se ehkä mahdollista. Mutta mistä sinä siinä asemassa, jossa
nyt olet, löytäisit sellaisen? Ja jos löytäisitkin, olisiko hänellä
rakkautta ja rohkeutta tarpeeksi ottaakseen vaimokseen tytön
"Mökkelistä?"

Jouluk. 22. p.

Joulu on ovella. Muutenkin raskas elämä tuntuu tavallistakin
raskaammalta. Mutta siitä en nyt tahdo kertoa. Minulla on tällä
kertaa iloistakin ajateltavaa. Olen voinut säästää varoja
joululahjaan, joka minun nykyoloissani on todella suurenmoinen. Olen
ostanut sinulle luistimet.

Ymmärrätköhän mikä tarkoitus sisältyy tuohon lahjaan? Ymmärrätkö,
ettei tyttöseni aina saa jäädä elämänilon ulkopuolelle, vaan että
hänen kerrankin pitää saada tuntea olevansa nuori ja saavansa iloita
kuin nuori. Ymmärrätkö, että vanha isäsi näkee sinut kepeänä kuin
perhonen liitämässä valaistua rataa pitkin. Sinut nähdään. Sinä
herätät huomiota. Sinä et enää ole Tuhkimon asemassa. Pääset pois
uunin perältä. Isäsi antoi sinulle taikakalun ja se on sinua
auttanut. -- -- --

Paperi painui hetkeksi Lennart Reichenhartin kädestä. Hän muisti
noita valoisia iltoja juhlapukuisella luistinradalla. Runoa
ja satua ne olivat olleet heille molemmille. Mutta ne olivat
olleet enemmänkin. Heidän sisimpänsä herkimpiä kieliä ne olivat
värähdyttäneet. Kauneinta mitä nuoren rinta voi tuntea ne olivat
heille antaneet. Ja vaikka ne sitten olivatkin peittyneet varjoon,
oli niiden muisto jälleen kirkastunut kuin kulkijalle tuikkiva tuli
hyvyyden ja kauneuden maailmasta.

Ja ketä hänen oli kiittäminen tästä? Ei itseään. Paremmin sitä vanhaa
"ukkorähjää", joka ei omassa elämässään nähnyt muuta kuin rumuutta ja
alennusta, ja joka kuitenkin oli pystynyt auttamaan hyvän voitolle
toisenkin elämässä. Reichenhart tarttui uudelleen paperiin ja jatkoi
lukua. -- -- --

Helmik. 25. p.

Isäsi toivomukset eivät sittenkään ole olleet tehottomia. Luistimet
ovat tehneet tehtävänsä. Sinä olet löytänyt hänet. Minä käsitän sen
kaikesta. Näen sen kirkkaista tähtisilmistäsi, joiden katse nyt on
entistä syvempi ja säteilevämpi. Minä kuulen sen äänestäsi, jossa
huomaan pienen aran värähdyksen aina kun kerrot jotain luistinradasta
tai "hänestä". Huomaan koko olennossasi jotain uutta, jotain mikä
ei koskaan ennen ole ollut havaittavissa. Siitä tiedän, että nyt
_rakastat_. Mutta rakastaako hänkin? Ja jos rakastaa -- kuten luulen,
koskapa hän lähettelee sulle kukkiakin -- onko hän kyllin luja ja
rohkea ottaakseen itselleen vaimon Mökkelistä?

Jospa vanha isäsi nyt voisi auttaa sinua!

Maalisk. 5. p.

Mitä minä onneton houkkio kirjoitin tähän viimeksi! Kun edes olisin
arvannut vaatimattomasti toivoa, etten olisi tyhjäksi tekemässä
onneasi! Siltä kuitenkin nyt näyttää.

Tahdoin olla aktiivinen. Otin selkoa asioistasi, tyttöni. Tiedän nyt,
että hän jota rakastat, kuuluu vanhaan hienoon sukuun ja on sukunsa
viimeinen miehinen jäsen. Tämä ei tiedä hyvää. Kuitenkin hän nyt
rakastaa sinua. Hän retkeilee illoin myöhään Mökkelimme ympärillä ja
katsoo nuorin haaveilijakatsein ikkunaan, jonka ääressä usein istut
ja johon varjosi kuvastuu uutimeen.

Toisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä
olet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut
tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä
siellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä
kohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen
lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.

Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko
hänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni
ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun
selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle
kätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli
sydämeni kuin pehmeintä vahaa. -- Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin
useampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi
minua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen
hienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä
hienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan
tekemisiin katuloan kanssa.

Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun
onnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan
onnelliseen kotiin.

Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi. -- -- --

Tammik. 30. p.

Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan.
Hän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut
orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana
palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi
yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi
on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat.
Silmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa
niitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää,
jossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten
vastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.

Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia
tietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia
muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin
tulenliekki suuressa verestävässä haavassa.

Mutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua,
tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi
eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä
voin minä tehdä?

Taikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten
joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida
ja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata
tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa -- ei
ainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän
matkusti sanomatta hyvästiä.

Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta
tietänyt, että odotit ja toivoit.

Kaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt
tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä,
jolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan
mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta
Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.

Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi
ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? -- -- --

Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti
eteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä
palautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.

Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti
vanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden
arvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli
ihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.

Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia
lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö
neilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen
painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.

Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut
häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin
tähtisilmin.

Hän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen
hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että
hän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin
usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.

Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista
ja joka vielä oli lukematta.

Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin.
Siinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt
päiväkirjan lehdet.

Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen
kirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen
huomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.

Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän -- hänen, joka oli kirjoittanut
kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla
sydänverellään?

Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne.
Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli
hänellä siitä asti ollut kotinsa.

Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen
kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä
pitkin.

    "Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.

    Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne
    on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin
    vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja
    käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää
    sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. -- Ja
    muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on
    tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.

    Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi
    kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.

    Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä
    näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja
    musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet
    eivät ole väärennettyjä -- kenties Teitä varten ja jotta siten
    hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut
    ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia
    takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni.
    Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista
    täydentäisivät kirjettäni.

    Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin
    tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt
    tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut
    ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta
    tahtoisin puhua kanssanne.

    Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi
    kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta
    unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin
    vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?

    Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette
    ole unohtanut mutta pelkäätte "sukua", ehkä kaikkein enin
    "isä-ukkoa", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi
    appivaariksi.

    Vanhin tätinne on äskettäin kuollut ja kaupungissamme huhuiltiin,
    että nuorempi aikoo muuttaa pois paikkakunnalta. Arvattavasti
    muutatte Tekin siinä tapauksessa. Opiskelette jonkun aikaa,
    valmistutte vastaiseen elämäntehtäväänne tai asetutte ehkä
    nuorena koroillaaneläjänä asumaan jonnekin, missä olo ja elämä
    Teitä miellyttää. En tunne olojanne tarpeeksi tietääkseni
    millaiseksi elämänne muodostuu. Se onkin tällä kerralla vallan
    toisarvoinen asia. Pääasia on, että Te joudutte jonnekin, missä
    ei tiedetä Teistä, ei minusta eikä Mökkelistä mitään. Siitä
    syystä on juuri nyt toimittava. Sen tunnen.

    Olette par'aikaa ulkomailla. Viekkaan pienen juonen kautta
    hankin itselleni osoitteennekin, lisäksi olen lainannut rahaa.
    Tai oikeammin: olen myynyt muutamia vanhoja huonekaluja,
    schiffonierin, kaksi nojatuolia, pöydän ja kaapin. Kolmen
    kuukauden kuluttua perii ostaja tavaransa poikani kodista. Rahat
    olen saanut etukäteen. Saamillani rahoilla matkustan nyt pikku
    tyttäreni kanssa ulkomaille. Me asetumme Tyroliin, laaksoon, joka
    on tunnettu terveelliseksi. Tyttäreni on hyvin heikko. Pelkään
    hänen keuhkojaan, vaan en uskalla kääntyä lääkärin puoleen. Jos
    hän on sairas, syyttää hänen tautinsa osaksi ainakin minua. Ja
    minulla on jo syytä enemmän kuin jaksan kantaa. Siksi hän ei
    mene lääkäriin ennenkuin kesäkuussa. Olemme siitä jo keskenämme
    sopineet.

    Niihin aikoihin jokseenkin Te kuulemani mukaan palaatte
    Italiasta. Matkustatte kenties tästä ohi. Suuri valtatie
    kulkee aivan laaksomme läpi. Poiketkaa jos mahdollista silloin
    tervehtimään pikku tyttöäni. Hän asuu: Pensione Waldhutte. Älkää
    pelätkö appivaaria! Häntä ei silloin enää ole olemassa -- ei
    ainakaan olotilassa, jossa teidän täytyy hävetä häntä. Tiedätte
    että hän on vanha ja hänen sydämensä alkohoolin heikentämä.
    Suonet ovat vahvasti kalkkiutuneet. Sellainen pääsee helposti
    mereltä satamaan.

    Ajatellen, että satamaan laskeminen kaikesta huolimatta voisi
    viedä pitempään kuin tällä kertaa suotava olisi, olen varannut
    itselleni apukeinoja. Kerran, ensimmäisen eläissäni, olen
    varastanut. Olimme juuri tyttäreni kanssa lähdössä matkalle
    kuullessamme vanhasta onnettomuustoverista, joka kaupungissamme
    oli kuollut. Menin häntä katsomaan ja löysin pöydältä pienen
    pullon, joka oli siinä kuin minua varten. Siksi se heti katosi
    taskuuni. Ja siitä illasta alkaen olin varma siitä, että olin
    valinnut oikean tien lapseni onnen turvaamiseksi.

    Kaikki tapahtuu hiljaa ja huomaamatta. Tyttöseni tulee itkemään
    isäpoloistaan. Hänellä on herkkä ja hellä sydän. Mutta hänen
    surunsa haihtuu kohta, kun Te tulette. Ja minä uskon, että Te
    tulette, sillä Te olette kunnon mies. En muuten olisi voinutkaan
    kirjoittaa tällä tavalla.

    Mutta tahdoin Teille ilmaista koko totuuden: 1) jotta
    tietäisitte, etteivät mitkään ulkonaisesti nöyryyttävät ja
    epämieluisat asianhaarat vaikeuta paluutanne tyttäreni luo, 2)
    jotta näkisitte, että hän todella ansaitsee rakkautta, vieläpä
    kaikkensa uhraavaa rakkautta.

    Minkä tässä kerroin, kerroin yksin Teille. Mutta jos luulette,
    että tyttäreni joskus voisi tuntea iloa vanhan isänsä uhrista ja
    siitä rakkaudesta, joka hänet siihen pakotti, annan Teille tässä
    suhteessa oikeuden menetellä niinkuin hyväksi näette. Luotan
    arvostelukykyynne yhtä paljon kuin hyvään tahtoonne.

    Ja jos joskus vastaisuudessa tekisitte tyttäreni hyvin
    onnelliseksi, seuraa vanhan, murtuneen isän kiitollisuus Teitä
    hautaanne asti."

Reichenhart kääri hellävaroin kokoon kirjeen, kätki sen lompakkonsa
pohjimmaiseen piiloon ja alkoi sitten hitaasti astua huvilaan päin.


2.

Astrid Falcke makasi leposohvalla Reichenhartien parvekkeella.
Siellä oli par'aikaa aurinkoa enemmän kuin hänen omalla puolellaan.
Ja Elsa oli pyytänyt tulemaan kun hänen miehensä oli retkellä
"kiipeilijöiden" kanssa.

Astrid tulikin mieluummin Elsan ollessa yksin. Hän karttoi Lennart
Reichenhartia syystä, jota hän ei tahtonut selittää itselleen.
Elsasta hän piti. He puhelivat paljosta toistensa kanssa, joskus
lukivatkin jotain yhdessä. Ainoastaan terveydestään he säännöllisesti
vaikenivat.

Tänään Astrid kuitenkin odottamatta poikkesi tavaksi tulleesta
vaikenemisesta. -- Te olette jo tullut paljon terveemmäksi täällä,
viskasi hän äkkiä tulemaan samalla kun hänen katseensa käsityöstä
siirtyi Elsaan jännitettynä ja palavana.

Elsa ei samassa saanut vastatuksi. -- Minä vertailen harvoin,
väisteli hän viimein.

Astrid melkein tulistui. Se oli luonnotonta, luonnotonta. Nuorelle
riippui kaikki paranemisesta. Hänelle itselleen ainakin. Sillä siitä
riippui voisiko hän pian ajatella häitä.

-- Jos minä olisin odottanut sitä, ei se päivä koskaan olisi tullut.
Vain ilo auttoi minua jonkunverran paranemaan.

-- Ja te, te uskalsitte, teillä oli sydäntä! -- Astrid ponnahti
istualleen. Erilaiset ja ristiriitaiset tunteet kamppailivat
keskenään hänen sisimmässään Hän tunsi pohjimmaisena omituisen ilon
sykähdyksen siitä, että tällaista saattoi tapahtua, ja samalla
kirvelevää kipua tietoisuudesta, että tällainen mahdollisuus hänen
omalla kohdallaan oli mahdottomuus. Siksi työnsi hän ajatuksiensa
etualalle tietoisuuden velvollisuudesta toista kohtaan. -- Minä
en koskaan tahtoisi vahingoittaa sitä, jota rakastan, sanoi hän
kiihkeästi.

Elsa meni kalpeaksi ja silmiin nousi suuria kyyneleitä. -- Minä olin
niin lapsellinen ja niin yksin, sanoi hän hiljaa. -- Minä otin vain
vastaan.

Astrid Falcke karahti punaiseksi. Hän häpesi itseään. Hän tunsi,
että hän oli antanut puolinaisen totuuden käydä täydestä. Hän oli
puhunut itsestään kuin ihmisestä, joka vapaaehtoisesti valitsee
kieltäytymisen tien. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei Albert koskaan --

Hän nousi kiireesti, pysähtyi Elsan eteen ja ojensi hänelle kätensä.
-- Annattehan te anteeksi! Ja ymmärrättehän, rakas rouva Reichenhart?
Te tiedätte, mieli käy sairaaksi, kun suuri ikävä aina polttaa
sisintä. Elämä on kuin kaunis keväinen laakso. Mutta kukkia ei saa
poimia.

Hän sai vaivoin itkunsa tukahdutetuksi.

-- Minä ymmärrän -- te ajattelette paljon enemmän kuin minä, sanoi
Elsa hiljaa. Mutta hän itki kauan ja lohduttomasti vieraansa mentyä.

Lennart Reichenhart kävi levottomaksi nähdessään vaimonsa.
Tähtisilmissä oli suurten raskaiden kyynelten jälkiä. Hän tahtoi
tietää syytä. Eikä hellittänyt vähemmällä.

Viimein murtui Elsan vastustusvoima. Hän painui avuttomasti miehensä
olalle ja itki siinä kauan.

Lennart koetti aluksi kääntää leikiksi. Eihän asia olisi siitä
parantunut, vaikka Elsa olisikin ollut rikkiviisas ja vastusteleva
hänen kosiessaan.

-- Mutta Lenni, sinä epäröit yhteen aikaan! Sinä olit toista vuotta
melkein kateissa minulta.

-- Ehkä se aika juuri sitoi minua. -- Hän sulki suutelemalla Elsan
suun. Mutta Elsa ei antautunut. Hän tahtoi kerrankin tietoja. Lennart
väisteli aina tässä kohden.

-- Pikku Elsa, me miehet olemme niin toisenlaisia kuin te. Meillä on
niin monta askelta rakastumisen ja avioliiton välillä.

-- Mutta Lenni, ethän sinä aikonut pitää minua lelunasi?

-- Minä en aikonut yleensä mitään. Minä olin vain rakastunut. Ja se
oli suloista siksi, että sinä olit suloinen.

Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään.
Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä
hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi
aina vain uutta -- niinkuin kevät kukkasia.

Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen
siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että
hän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin
asti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan
kysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.

-- Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen.
-- Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.

-- Niin, ja he lähettivät minut Roomaan -- unohtamaan. Mutta siellä
oli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla...

Elsa katkaisi nauraen. -- Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta.
Ja sinä säikähdit ja tulit tänne.

He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart
tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä
ensi kertaa rapisi hänen taskussaan.

Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut
tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin
kaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. --

-- Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.

Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi
etäälle äskeisistä ajatuksistaan. -- Muistatko Vinitiuksen "Quo
vadiksessa"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä
en ole mikään roomalainen ylimys -- pienen ajan pieni ihminen vain.
Mutta minä ymmärrän häntä.

Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. -- Lenni, sanoi
hän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni
katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun
suuren, kauniin rakkautesi.


3.

Rouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa
katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä
ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa
tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut
paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi
että pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid
oli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki,
jonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät
muullatavoin voineet päästä.

Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert
olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen
ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid
olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle
kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän
olisi ymmärtänyt.

Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin
ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä
säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä
punersivat kuin itkusta.

Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime
aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin
säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt
huomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti
jotain yhteyttä -- --?

Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan
tarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku
linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön
katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.

Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia
kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.

Samassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart
Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli
tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka
oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. -- Meillä
on paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.

-- Me olemme molemmat vaalijoita.

-- Se on harvinainen osa miehelle.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Hän ajatteli niitä erilaisia
mahdollisuuksia, joita hän oli tuntenut omassa povessaan, ja hän
tiesi missä määrin ulkonaiset olot olivat vaikuttaneet ratkaisuun.

-- Te olette toisenlainen kuin muut, pitkitti rouva Falcke.

-- En, viskasi hän kiivaasti vastaan. - Minä olen tavallinen mies,
jolle ilo ja elämänmukavuus, vieläpä kauniisti katettu pöytäkin ja
herkkuruuat merkitsevät paljon. Mutta elämässä on sittenkin sitä,
mitä sanotaan _rakkaudeksi_.

-- Sitäkin, joka kestää muutamia kuukausia pitemmälle?

Rouva Falcken katseessa oli jotain niin pohjattoman raskasta, että
Lennart Reichenhart mykistyi. Hän tunsi itsensä vasta-alkajaksi
elämässä ja hän palasi omiin oloihinsa.

-- Minä arvaan, että Elsa on kertonut teille jotain. Mutta hänen
lapsensilmänsä ovat puolueelliset. Ne näkevät minussa vain hyvän.
Tiedän kuitenkin itse miten suuressa määrin olosuhteet minua
auttoivat. Elsa oli niin turvaton kuin pieni pesästään pudonnut
lintu, kun löysin hänet hänen isänsä kuoleman jälkeen. Häntä ei
kukaan olisi voinut jättää.

Rouva Falcke tukahdutti huokauksen ja Lennart Reichenhartista näytti
siltä, kuin hän tahdollaan olisi silittänyt kasvoiltaan muutamia
katkeruuden niihin uurtamia ryppyjä. Omituinen katse tähtäytyi
Lennart Reichenhartiin.

-- Herra Reichenhart, naisen avuttomuuteen suhtautuu mies kahdella
tavalla. Se velvoittaa häntä tai antaa hänelle oikeuksia. Tämä eri
näkökulma jakaa miesjoukon kahteen ryhmään, jotka ovat niin etäällä
toisistaan kuin itä ja länsi.

-- Kukaan ei olisi voinut tehdä hänelle pahaa.

-- Miestä myöten, herra Reichenhart. Hän on vieläkin lapsi ja hän oli
sitä vielä enemmän silloin. Hän oli teidän vallassanne.

-- Minä rakastin häntä.

-- Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa --
rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.

-- Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. -- Lennart Riechenhart
koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti
povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit
vieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta
tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka
siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.

Hän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta
rouva Falckelle. -- Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen,
jonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin
toiset.

Hän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi
kysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän
ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita
yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt
uskalsi -- --.

-- Te ymmärrätte -- varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa.
Minä tahtoisin tietää missä määrin te -- terveydellisistä syistä...?

Reichenhart jäykistyi. -- Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa
nykyään terveydellisiä vaatimuksia.

-- Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen
hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta
tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan
toistensa kanssa.

-- Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet
onnelliseksi. -- Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke
kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse,
jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä.
Siihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi
nähnyt. -- -- --

Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut
soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.

Rouva Falcke koetti kiinnittää huomiotaan saamiinsa kellastuneisiin
lehtiin. Hän alkoi päiväkirjan lehdistä. Hän tahtoi päästä irti
omista ajatuksistaan. Mutta hänen täytyi aluksi lukea joka lause
moneen kertaan.

Kun hän oli lopettanut isän kirjeen, painui hänen päänsä käsien
varaan. Hän kadehti isää, joka sai antaa henkensä lapsensa onnen
lunnaiksi.

Soittaja lakkasi soittamasta ja nousi. Silloin hän huoneen perällä
näki kumaraan painuneen naisolennon. Hän sai selvän tuntemuksen
siitä, että hän oli soittanut yhdelle, joka ymmärsi.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan paikalleen. Katse oli kuin
kiinnikytkeytynyt tuohon kokoon lyyhistyneeseen naiseen. Hän katsoi
katsomistaan: silmille nostettua kapeaa kättä, pään asentoa ja
kumartuneen selän kaarta.

Hän ajatteli myrskyisen päivän väsynyttä, rantaan raukeavaa maininkia.

Äkkiä hän kääntyi takaisin soittokoneeseen ja alkoi uudelleen
soittaa. Mutta ei enää myrskyävää. Hän soitti kärsivälle -- illan
rauhasta.


4.

Astrid Falcke makasi sohvallaan helakka puna hienohipiäisillä
kasvoillaan ja suuret silmät omituisen loistavina. Hän odotti
sulhastaan. Albertilla oli tällä tunnilla tapana tulla
säännönmukaiselle vierailulle ja tapaaminen tuntui Astridista tänään
tavallista tärkeämmältä. Albert tulisi jäähyväisille. Hän aikoi
nimittäin joksikin ajaksi matkustaa kotiinsa. Vierailu olikin jo
kestänyt kuusi viikkoa. Ja paljon olivat nämä viikot sisältäneet --
enin siksi, että olivat sisältäneet niin vähän.

Astrid tunsi, että hänen olisi pitänyt puhua. Mutta suuri sisäinen
väsymys piti häntä kuin kahleissa. Ja Albertilla oli tapana väistellä.

Ovi aukeni samassa ja Albert pysähtyi kynnykselle. Hänestä Astrid
näytti tavallistakin huonommalta. Tauti oli jo painanut häneen selvän
leimansa. Eikä sairas nainen ajan pitkään voi olla puoleensavetävä.
Albert tunsi sen selvemmin kuin koskaan. Astrid viittoi häntä
lähemmäksi ja hän asettui tavanmukaiselle paikalleen sohvan viereen.

-- Me siis pian ulkonaisestikin joudumme etäälle toisistamme, sanoi
Astrid viimein, puhuttuaan ensin muusta. -- Olen nytkin usein
mielestäni ollut etäällä sinusta. Olen koettanut kysyä, tiedustella.
Olen tahtonut rakentaa siltaa sinun, terveenä olevan maailman ja
minun, sairaan välille. Mutta olet enimmäkseen ollut kovin vaitelias.

-- Etkö ymmärrä, että jos olisin kertoillut kaikista omista
huveistani, olisin vain huomauttanut sinulle, miten paljosta sinun on
kieltäytyminen.

-- Siltä kannalta en minä ota asiaa. Sinun terveytesi tuntuu minun
terveydeltäni ja sinun ilosi ovat minun ilojani. Mitä onnellisempana
näen sinut, sitä onnellisempi olen itsekin.

Albert tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Sinä olet hyvä,
hyvä, sopersi hän. -- Astrid näki hänen poskiensa palavan. Mutta hän
jatkoi omaa ajatusjuoksuaan.

-- Minusta on aina ollut niin suloista ajatella, että me juuri
erilaisuutemme kautta täydennämme toisiamme. Kun rakastamme,
tahdomme jakaa kaiken. Jokainen tunne, jokainen ajatus on yhteistä.
Ajatuksissa on voimaa. Yhdenkin ajatuksissa. Miten paljon voimaa
sitten niissä ajatuksissa, jotka rajattomassa rakkaudessa yhtyvät
toisiinsa! Siitä saa syrjäinenkin.

-- Astrid, sinä ajattelet liian paljon. Silmäsi näyttävät niin
väsyneiltä.

-- Ne ovat etsineet sinua.

-- Ajattelu varmaan väsyttää sinua. Sinä olet aina ajatellut liikaa,
sinä pikku filosoofi!

-- Ajatuksetkin ovat etsineet sinua, sinun ajatuksiasi, sinun
harrastuksiasi.

-- Nyt tiedät, minkätähden olen vaiennut.

-- Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi -- nekin, joita
en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin
ilona minullekin.

Silloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli
kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut
illanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin
mahdollista?

-- Ja esimerkiksi seurastasi! -- Astrid hengähti syvään. Sitten hän
jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta:
-- Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse
nousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.

Albert lehahti polttavan punaiseksi. -- Sinä olet vakoillut!

Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli
halveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi
pienenevänsä sen katseen edessä.

-- Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!

Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja
painokkaasti: -- Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille.
Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun
rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en
ole.

Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei
sitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.

Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut
matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen
hermostuneeksi.

-- Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän
otettavissanne. -- Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.

Nämä nauroivat. Nuorempi tiesi nuorella herralla olevan "monta" nyt
kyseessä olevalle matkallekin. Ne nuoret neitoset, jotka olivat
tulleet samassa junassa, aikoivat myöskin lähteä tänä iltana.

-- Me kuulimme kun he suostuivat asiasta, vahvisti vanhempi.

-- Hän potee sydämenlaajennusta, sanoi syrjästä "vaitelias", käänsi
selkänsä Hechteille ja rupesi lukemaan geoloogista lehteään.

Neiti Hermostunut, joka ilmanalan sopimattomuudesta huolimatta
yhä kuului kantajoukkoon, kiiruhti "Edustajan" luo ja viritti
tavanmukaisen valitusvirtensä. Hän näki basillinkantajan jokaisessa,
joka oli tekemisessä sairaan kanssa. "Edustaja" otti sen puolen
rauhallisesti. Hän ajatteli isänmaata ja pani miehen siinä mielessä
vaa'alle.


5.

Pari päivää myöhemmin toi posti kirjeen Astridille. Hän lensi
punaiseksi ilosta tuntiessaan käsialan. Sellaista ilonvälkettä ei
äiti ollut nähnyt tyttärensä silmissä moneen viikkoon. -- Niin
pian, sanoi Astrid avatessaan kuoren. Samalla hän sydämessään pyysi
sulhaseltaan anteeksi monta syyttävää ajatusta.

Rouva Falcke kiinnitti huomionsa aamupukuun, jota hän parhaillaan
valmisti. Kun hän viimein työstään katsoi Astridiin, oli tämä
kääntynyt seinää päin ja makasi hiljaa kuin nukkuva. Äiti laski
silloin työn kädestään ja hiipi hiljaa huoneesta. Mutta samassa
kun ovi oli sulkeutunut ja Astrid askelista kuuli äidin menneeksi
alakertaan, kohosi hän istualleen ja veti kirjeen esille. Hän luki
sen uudelleen, hitaasti ja pala palalta.

    Rakas, suloinen Astrid!

    Sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinä olet minulle sitä mitä
    oikeauskoisille heidän puhdas Pyhä Neitsyensä. Mutta juuri siitä
    syystä, että olet kaikkia muita niin paljon ylempänä, on vaikeata
    puhua sinulle niinkuin muille maallisille tämän maallisen elämän
    asioista.

    Totuus on kuitenkin sanottava.

    Astrid, minä rakastan sekä totuutta että vapautta. Ja minun
    täytyy noudattaa niiden vaatimuksia silloinkin, kun se johtaa
    sellaiseen mikä tuottaa kärsimystä sekä itselleni että muille.

    Aavistat jo mitä aion sanoa. Minun täytyy päästä vapaaksi.

    Sinä et ole ollut tyytyväinen minuun tänä viime yhdessäolomme
    aikana. Sinä kaipasit enemmän osaa minusta ja harrastuksistani.
    Mutta Astrid, sairashuoneeseensa teljetty olento ei voi
    -- ymmärrätkö, ei todellakaan voi -- seurata terveen ja
    tavallisessa ihmiselämässä liikkuvan oloja ja harrastuksia. Se
    on yksinkertainen ja kieltämätön, joskin tässä suhteessa kova
    totuus. Ei ole oikein näytellä luonnotonta osaa. Sen sinä,
    yleväsieluinen pikku Astrid, käsität paremmin kuin muut.

    Lähtiessäni luotasi lupasin palata parin viikon kuluttua. Nyt
    peruutan sanani. Se on oikeinta sekä sinuun että minuun nähden.
    Se tekee tämän muutoksen meille molemmille helpommaksi. Kun
    joskus toiste tapaamme, on jo aivan luonnollista, ettemme enää
    ole sulhasen ja morsiamen suhteessa. Me olemme vain kaksi
    ihmislasta, jotka yhdessä maistettuaan ensi rakkauden hurmaa
    kääntyivät kukin taholleen elämässä.

    Rakas, pehmeäposkinen pikku madonnani, minä kiitän sinua sinun
    olentosi suloudesta. Minä kiitän sinua siitä hurmasta, minkä
    annoit varhaisimmalle nuoruudelleni ja siitä sielun hienoudesta,
    jolla olet käsittävä sen mitä tässä olen sanonut.

Kirje painui hetkeksi Astridin kädestä. Hänen silmiinsä nousi kuin
kyyneleetöntä itkua, Sitten hän jatkoi.

    Ellet itse välttämättä tahdo toisin, pyytäisin: älä vastaa tähän.
    Mielenliikutus ei ole hyväksi sinulle. Ja minä tahtoisin säästää
    sinua siinä määrin kuin voin. Pyydän siksi vielä kerran: älä
    vastaa. Tiedän sanoittakin, ettet syytä minua vaan ymmärrät. Ja
    sanon sinulle jäähyväisiksi, että aina kiitollisuudella olen
    ajatteleva en vain madonnakasvojasi vaan yhtä paljon sitä ylevää
    mieltä, joka niissä aina heijastuu.

                           Sinua kiitollisuudella muistava
                                        Albert.

Astrid kääräisi kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kätki
pieluksensa alle. Sitten hän väsyneesti painui takaisin vuoteelle.
Hänen silmänsä olivat täynnä murheenraskaita kysymyksiä. Ajatukset
olivat väsyneitä, siipirikkoisia. Katse kohosi kuin apua etsien ylös
vuoriin päin.

Hän näki rinnettä pitkin ylöspäin polveilevan tien. Sitä hän usein
ennen oli tarkannut. Nyt se oli tyhjä. Ja hän huomasi, että se kapeni
kapenemistaan ja jyrkkeni jyrkkenemistään mitä ylemmä se ehti.

Hän käsitti, että se puhui.


6.

Astrid Falcke oli kokonaan muuttanut elintapaa. Hän oli ennen
pysytellyt leposohvallaan joko huoneessa tai parvekkeella. Nyt hän
tahtoi olla liikkeellä, kun se vain oli mahdollista. Kävellä hän ei
jaksanut eikä hänellä ollut "kantajaa" kuten Elsalla, mutta äiti
oli hankkinut pyörätuolin, jossa hän pääsi nousemaan kappaleen
vuoripolkua ylöspäin. Vakituisena työntäjänä hänellä oli nuori
tyrolilaispoika, joka oli hyvillään tästä ansiotilaisuudesta.

Aluksi Astrid harvoin jutteli pojan kanssa. Äitikin oli mukana ja he
vaikenivat tavallisesti kaikki kolme. Mutta jäätyään kerran kahden
pojan kanssa tuli Astrid tiedustelleeksi tämän kotioloja. Ja poika
alkoi kohta iloisesti kertoa.

Hän oli äitinsä ainoa lapsi. He asuivat yhdessä syrjäisessä
seudussa, jossa saivat niukan elatuksensa siitä pienestä palstasta,
joka ympäröi kotimökkiä ja muutamista vuohista ja lehmästä, jota
se elätti. Mutta äiti oli sairastanut luuvaloa eikä ollut varoja
lääkärinmaksuihin ja lääkkeisiin. Poika oli lähtenyt ansaitsemaan
näitä äidille näiltä paremmilta liikepaikoilta.

-- Sinä olet hyvä poika, sanoi Astrid. - Kaikki nuoret eivät
muista vanhaa äitiä. Toiset pitävät itse hauskaa, toiset säästävät
tulevaisuutta varten. Poika nauroi. Hän uskoi voivansa huolehtia sekä
asiasta että toisesta. -- Ja sillä minkä teemme vanhemmillemme on
erityinen siunauksensa, hän sanoi, pysähtyi tienvarrelle pystytetyn
Ristiinnaulitun kuvan eteen ja teki hartaana ristinmerkin. -- _Hän_
opetti meitä. -- Hän nyökkäsi kuvaan. -- Pyhä Neitsytkin oli äiti.

Astrid painui ajatuksiinsa. Poika jatkoi kertomistaan. Hänellä
oli tiedossa hyvä paikka muutamassa ruokakaupassa vähän etäämpänä
laaksossa. Sieltä sai kuitenkin työtä vasta syyskuusta alkaen. Nyt
kesän kuluessa täytyi tyytyä tilapäisiin ansioihin. Matkailijatkin
tarvitsivat usein opasta. Ja toiset maksoivat runsaasti, herrat
etenkin.

Astrid heräsi ajatuksistaan ja naurahti. Hän oli löytävinään sanoista
hyötypolitiikkaa. Mutta poika huomasi hänen ajatuksensa ja lensi
punaiseksi. Hän pyysi anteeksi. Hän oli vain niin iloissaan eräästä
suuresta palkkiosta. Sen oli antanut nuori herra, joka muutamia
viikkoja takaperin matkusti pois siitä lepokodista, joka oli valkean
huvilan vieressä. Se herra oli usein tehnyt matkoja vuorille yhdessä
neitien kanssa. Toinen oli hänen morsiamensa. Se herra oli maksanut
suurenmoisesti. Neiti taisi olla rikas.

Astrid vaikeni kauan. Hän ei ajatellut paljon, hän koetti
kuunnella mitä luonto puhui. Luonnossa oli rauhaa. Luonnolla oli
lääkitystä. -- -- --

Vähitellen heräsi hänessä tarve lähestyä ihmisiäkin. Paljon hän ei
jaksanut keskustella. Se rasitti häntä. Mutta kun hän näki vanhuksen
painuneena tien varrelle pystytetyn ristin juurelle tai nuoren
karjatytön, joka ylempää palasi laaksoon, täytyi hänen sanoa heille
joku ystävällinen sana.

Hän tunsi unohtaneensa ihmiset yhden tähden, joka oli ollut hänelle
rakkaampi kuin muut kaikki yhteensä. Nyt tahtoi hän maksaa velkansa.
Aika oli lyhyt.

Eräälle kauniille Etschin putoukselle johtavalla tiellä näki Astrid
usein "Vaiteliaan". Hän tunsi hänet sekä sulhasensa että äitinsä
kuvauksista. He sivuuttivat toisensa aina sanoitta, mutta molemmista
tuntui siltä, kuin he jollain tavoin sisäisesti olisivat olleet sukua.

"Vaiteliaan" teki muutaman kerran mieli lähestyä. Mutta hän häpesi
haluaan ja voitti sen. Kerran hän kuitenkin sattui kohdalle, johon
Astridin pyörätuoli oli pysähtynyt. Hänellä oli muutamia alppikukkia
kädessään. Hän ojensi ne äänettömänä Astridille. Tämä punastui
ilosta. Hän ymmärsi, ettei se merkinnyt aivan vähän. -- Te olette
kovin hyvä.

-- En, sanoi toinen jyrkästi. -- Minä en ole hyvä. Minä vihaan
ihmisiä. Rakastan vain luontoa -- enin kivikunnan suurta rauhaa.

-- Sielläkin on purkauksia. -- Se sanottiin veitikkamaisuudella, jota
"Vaitelias" ei ollut odottanut.

-- Te laskette leikkiä. Se on hyvä. -- Hän käänsi selkänsä ja
meni. Mutta toisena päivänä hän uudelleen pysähtyi Astridin tuolin
kohdalle. Nyt hänellä ei ollut kukkia. Hänen katsantonsa oli ankara
ja ääni teräksinen. Hän vaati kuin tilille. -- Ettekö tekin joskus
kadehti rauhallista kivikuntaa?

"Vaiteliaan" läpitunkeva katse näki, että Astrid kalpeni. Hän katui
kysymystään. Mutta Astrid pääsi pian tasapainoon. -- En enää, sanoi
hän rauhallisesti. -- Se on jähmettyneisyyden rauhaa. Minulla on
parempaa.

-- Ja mitä?

-- Sitä mikä on riippumaton ulkonaisista oloista.

-- Sellaista ei ole. -- Hän käänsi taaskin selkänsä ja meni. Mutta
muutaman päivän kuluttua odotti hän Astridia samalla paikalla.
Hänestä he kaksi kuuluivat yhteen tavalla, josta ei tietänyt kukaan
muu kuin hän itse. He olivat molemmat nähneet nuoruusunelmansa
keväthallan hileissä. He olivat panneet koko olemuksensa suhteeseen,
joka toiselle asianomaiselle oli ollut vain leikkiä.

-- Minä tahtoisin tietoa siitä "riippumattomuudesta", josta te
kerran puhuitte. Se on minusta suora mahdottomuus, sanoi hän omalla
jyrkänsuoralla tavallaan.

Astrid hymyili ja se hymy oli ujo ja suloinen. Se pani miehen mielen
pehmeäksi. Madonna del Granducaa ei voinut vaaratta lähestyä. Hän
tunsi sen -- hämmästyen -- hämillään ja melkein katuen.

Hän kuuli Astridin puhuvan. -- Te olette syvästi oppinut mies ja minä
lapsellinen nuori tyttö. Minä puhun lapsellisesti siitä mikä vaatisi
kaikkein parhaimpia sanoja.

-- Sanokaa niin kuin ajattelette.

-- Saanko kertoa pienen kertomuksen? Vaitelias asettui kivelle.

-- Minä olen muistanut pientä pisaraa, alkoi Astrid. -- Se oleili
ennen jossain yläpuolella maisen elämän. Mutta sen täytyi tulla
tänne ja se joutui kokemaan monenlaista. Se putosi kivien väliin,
siitä joutui se pienen puron uomaan ja siitä jokeen. Se kulki
milloin särmäisten kivien yli, milloin kukkarantoja pitkin. Lopulta
se väsyi ja olisi tahtonut päästä toiseen olotilaan, mutta suuri,
vastustamaton virta kuljetti sitä yhä vain eteenpäin. Silloin se
alkoi tarkata ääniä ympärillään. Puut humisivat, linnut visertivät.
Pieni pisara kuuli suuresta pohjattoman syvästä merestä, jonne sen
tie kävi. Koko luomakunta oli tietoinen tuosta merestä. Ja kaikki
puhuivat siitä suurella vakavuudella. Sitä pientä pisaraa alkoi
pelottaa. Se ei tahtonut hukkua pohjattomaan hautaan ja jäädä sinne.
Mutta silloin se kuuli toisenlaisia ääniä. Ne kertoivat taivaasta,
joka kaareutuu meren yläpuolella ja jossa olo on toisenlaista ja
parempaa kuin maan päällä. Ne kertoivat näkymättömästä voimasta ja
näkymättömästä tiestä, joka nosti pisarat meren syvyydestä siihen
olomuotoon, jossa ne ennen olivat. Ja silloin tuli sille pienelle
pisaralle suuri ilo ja suuri rauha sisimpään. Eikä se ilo ja rauha
enää muuksi muuttunut, riippuen siitä minkälaista tie oli. Sillä se
oli sivuasia ja pientä verraten siihen suureen pääasiaan, että se
pieni pisara tiesi, mistä hän oli tullut ja minne hän oli menossa.

Astrid vaikeni. Vaitelias samoin. Hän oli painanut molemmat
käsivartensa polvien varaan ja tuijotti eteensä maahan. Viimein sanoi
hän katkerasti: -- Suuri kylmyys jäädyttää kaiken.

-- Suuri lämpö sulattaa kaiken, Astrid vastasi.

Vaitelias meni tapansa mukaan vaiteliaana ja hyvästelemättä.


7.

Seuraavana päivänä meni Astrid vieraisille Elsan luo. Hän ei ollut
käynyt siellä moneen aikaan. Elsa ponnahtikin iloisesti pystyyn
tuntiessaan tulijan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

-- Minä olen odottanut ja kaivannut, sanoi hän kyyneleet silmissä.

-- En ole voinut. -- Vähän myöhemmin Astrid jatkoi: -- Meikäläisille
on elämä kuitenkin ihan toisenlaista kuin muille. Se on eristettyä --
melkein kuin spitaalitautisen. Ja hiljaisissa kammioissa saa kokea
paljon, joka vie voimaa. Silloin ei jaksa seurustella.

Elsan poskille nousi herkkä puna. Hänelle oli vaikenemisen tarve
tuntematon. Hän tiesi vain mitä maksoi vaieta silloin, kun olisi
tahtonut puhua. -- Eikö puhuminen helpoita -- puhuminen rakkaillemme,
kysyi hän arasti.

Astrid katsoi häneen hetken pitkään kuin vanhempi kokemattomaan
nuorempaansa. Sitten hän vastasi hitaasti: -- Olomme ovat erilaiset,
siksi kai tarpeemmekin.

Elsa tunsi sanoneensa jotain sopimatonta, jotain mikä oli käynyt
arkaan kohtaan ja tehnyt kipeätä. Ajattelematta muuta kuin että oli
puhuttava jostakin muusta viskasi hän esiin kysymyksen Albertista.
Oliko hän ehkä piankin tulossa?

-- Ei, hän ei tule. Emmekä enää kirjoitakaan toisillemme. Hän on
terve ja nuori. Hänen täytyy olla vapaa.

Elsalle nousi itku kurkkuun. Hän ponnisteli pysyäkseen tyynenä, mutta
ponnistuksista huolimatta puhkesivat kyyneleet viimein esiin. -- Minä
olen niin tyhmä, niin lapsellinen. En ajattele. Ja minä en koskaan,
en koskaan voisi tehdä tuollaisia ihmeellisiä tekoja!

Hetken tuntui Astridista siltä kuin hänen olisi pitänyt sanoa, ettei
hän sitä tehnytkään itse, että Albert... Mutta sitten se hänestä
tuntui epäoleelliselta sivuasialta. Elsa seisoikin jo hänen edessään,
puristi hänet kiihkeästi syliinsä ja nyyhkytti hänen olalleen
painuen: -- Se on kovaa, kovaa -- että meidän kaikkien täytyy
kieltäytyä niin paljosta.

-- Kaikkien? Astridin katse kysyi. Hän näytti melkein hymyilevän.
Ja se hymy kävi kipeästi Elsaan. Hänestä Astrid tällä kertaa oli
lyhytnäköinen ja lapsellinen.

-- Kaikkien, sanoi hän painokkaasti samassa kun kääntyi ikkunaan,
jossa ikkuna-amppelissa riippuva kaunis asparagus auringonpaisteessa
levitteli viheriätä huntuaan. Hän hipaisi kädellään hyväilevästi
lehtiharsoa. -- Tämä on Lennikki -- pikku Lenni, puheli hän kuin
itsekseen, ainoa elävä olento, jota me yhdessä olemme saaneet hoivata
ja vaalia.

Silloin Astrid käsitti, että luottamus oli saanut luottamusta
vastalahjaksi. -- Se on ehkä rakas muistokin, sanoi hän arasti kuin
epätietoisena uskaltaisiko sanoin kajota asiaan.

-- Rakas! -- Elsan koko olemus säteili. -- Se on Lennin ensimmäinen
lahja minulle ja se tuli luokseni koleana talviaamuna ympärillään
sammalta, kieloja ja lemmenkukkia.

Astrid huomasi, että muistot kokonaan veivät Elsan muassaan. Hänenkin
ajatuksensa jatkoivat siksi omia latujaan. Mutta kun hän nousi
lähteäkseen syleili hän Elsaa kauan ja sydämellisesti. -- Teidän
rakkautenne on kuin aurinko, sanoi hän hiljaa. -- Sitä ei voi tuntea
saamatta siitä hyvää.

Sitten hän meni. Mutta omaan huoneeseensa tultuaan hän otti esille
kirjeen, jota hän kauan ja vähin erin oli kirjoittanut. Hänen täytyi
kerrankin päästä päähän. Aika kiirehti.

Kirjoitettuaan viime sanat alkoi hän lukea alusta.

    Albert!

    Sinä et tahtonut vastausta. Sinä tahdoit säästää minua. Siksi
    en olekaan kirjoittanut ennen. Mutta minusta tuntuu kuitenkin
    luonnottomalta, että me, jotka kuten sanot "yhdessä olemme
    maistaneet ensi rakkauden hurmaa ja sitten kääntyneet eri
    tahoille", eroamme toisistamme edes ilman kunnon hyvästiä. Siksi
    saat nyt vastauksen -- joskin myöhään.

    Kirjoitan kirjettäni vähin erin, joten se ei minua rasita.
    Sinähän tahdoit säästää minua.

    Teen ehkä sinulle vääryyttä. Mutta minusta tuntui siltä kuin
    sinä tahtoessasi säästää minua, ehkä aivan tietämättäsi,
    olisit ajatellut itseäsikin. Tahdon uskoa vakuutuksesi, ettet
    ole rakastanut ainoastaan ulkokuortani vaan myöskin sisintä
    minääni. Näin ollen tuntuisi sinusta tietysti pahalta jos saisit
    vastauksen, jossa ehkä rivien välistä joskaan ei sanoista
    ilmenisi miten paljon surua olet tuottanut minulle. Siitäkin
    tulet -- kuten toivoit -- säästymään. Saat vastaukseni vasta
    silloin kun olen kaiken säälin ulko- ja yläpuolella.

    Kenties pitäisi minun nyt -- tässä kirjeessä, joka muodostuu
    viimeiseksi ajatustenvaihdoksi välillämme -- pyytää sinulta
    anteeksi, etten _antanut_ sinulle vapauttasi. Olisithan siten
    säästynyt vastenmielisestä tehtävästä _ottaa_ sitä itsellesi.
    Ehkä asettuisi moni asian ulkopuolella oleva arvostelija tälle
    kannalle ja kenties olet itse monestikin ajatellut juuri näin.
    Olen -- kuten huomaat -- itsekin ajatellut tätä puolta. Mutta
    eräs toinen puoli asiassa näkyy minulle niin selvänä, etten voi
    sanoa sinulle tuota sisältörikasta sanaa _anteeksi_.

    Jos _sinä_ olisit ollut sairas tai vaikkapa kuoleva, tiedän etten
    olisi halunnut vapautta. Päinvastoin. Jos minulle olisi sanottu,
    että vuosikausiksi jäät tautivuoteelle virumaan, en muuta olisi
    toivonut kuin oikeutta vaimonasi hoitaa sinua ja kantaa nimeäsi
    todisteena siitä, että olin ollut ja olin omasi. Jos olisin
    ajatellut purkamista, olisin olettanut että sinun tunteesi olivat
    minun tunteitani paljoa heikommat -- tai sanoisinko: vallan
    toista laatua. Sitä en tietystikään olettanut -- en ainakaan
    tahtonut olettaa. Se olisi mielestäni ollut solvaus sinua kohtaan.

    Älä kuitenkaan usko, että ajattelin tätä asiaa vain meitä
    kahta koskevana kysymyksenä. Käsitän, että tällainen kysymys
    on laajakantoisempi. -- Muistatko Brandin huudahdusta: "När,
    ack när skall ansvar bliva för det arv föräldrar giva?" Pohdin
    omalla lapsellisella tavallani jo kauan noita sanoja. Ymmärsin,
    etten saisi mennä naimisiin ellen paranisi. Mutta minä toivoin
    ja uskoin lapsen hartaudella paranemismahdollisuuksiin. Saatuani
    viime kirjeesi en ole kuitenkaan hetkeäkään enää uskonut niihin.

    Jos meidän vielä ollessamme kihloissa äkillinen huonontuminen
    olisi tapahtunut tilassani, olisi se luonnollisesti pakottanut
    meitä vakavasti harkitsemaan voisimmeko koskaan ajatella
    avioliittoa. Jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisi tulos
    käytännölliseltä kannalta katsoen muodostunut samaksi kuin
    seuraukset viime kirjeestäsi. Alutta tie olisi ollut toinen.
    Oikeudentuntomme olisi velvoittanut meitä suureen uhraukseen.
    Ja sellaisessa mielessä tehdyt uhraukset muodostuvat ihmiselle
    sisäiseksi voimaksi ja voitoksi.

    Mutta mitä uhrasit nyt? Et kerrassaan mitään. Enkä voi minäkään
    puhua uhrista, sillä uhri annetaan aina vapaaehtoisesti.

    Uskon kuitenkin, että tämä itsessään katkera kokemus minun
    kohdallani vielä voi kääntyä sisäiseksi voitoksi. -- Muistan
    muuatta vanhaa, iloluontoista tätiä, joka lapsuuteni päivinä
    leikkiessäni yhdessä serkkujeni kanssa sanoi meille tottelemiseen
    vastahakoisille lapsille: Kun minua pakotetaan johonkin, menen
    aina vapaaehtoisesti. Me lapset nauroimme välistä noille
    sanoille. Toisinaan meitä harmitti. Mutta vanhempana olen
    ajatellut, että nuo järjettömiltä tuntuvat sanat oikeastaan
    puhuvat suuresta sisäisestä, siveellisestä voitosta. Sitä
    tietä voin minäkin vielä sisäisesti rikastua sen surun kautta,
    joka hetkittäin on tuntunut ylivoimaiselta. Mutta sinä, mitä
    mahdollisuuksia avautuu sinulle tämän kokemuksen johdosta? Olet
    mielestäni auttamattomasti tappionpuolella.

    Vaikka eihän minun pitäisi sanoa mitään. Minähän tunnen elämää
    vain oman mietiskelyni avulla. Sinä kai et voinut sille mitään,
    että tunteesi olivat toista maata kuin omani. Siitä en sinua
    siksi syytäkään. Mutta Albert, miksi puhut totuudenrakkaudestasi,
    kun voit tyytyä hyvinkin puolinaiseen totuuteen?

    Menettelevätkö ihmiset yleensäkin niin? Tahtoisin tietää. Minähän
    en tunne elämää.

    Jos olisit tietänyt, että huononisin näin äkkiä, olisit
    arvattavasti odottanut vielä jonkunverran. Olisit huomannut, että
    joka tapauksessa pian tulet vapaaksi. Mutta vapautumisesi tätä
    tietä oli epävarma. Et jaksanut etkä uskaltanut odottaa. Olit
    suhteissa toisaalla. Jos olisin parantunut, olisi asemasi voinut
    käydä kiusalliseksi. Siksi sanoit totuudesta senverran, mikä
    teki sinut vapaaksi. Toisin sanoen: sinä rakastit totuutta siinä
    määrin kuin se sinua hyödytti. Ja tätä sanot totuudenrakkaudeksi.

    Tekisikö kenties moni muu samoin? Onko oma etu niin erinomainen
    silmiensokaisija, että itsekäs toivomus voi näyttää
    totuudenrakkaudelta? Tai käyvätkö sanat ja puheenparret
    muodinmukaisesta puvusta, jolla ihminen koettaa kaunistaa itseään
    ja tekojaan?

    Minä kysyn, kun en tiedä ja kun kuitenkin tahtoisin ymmärtää.
    Olen mielestäni lapsesta äkkiä tullut vanhaksi.

    Aavistan senkin, että tunne-elämämme on hyvin petollinen maailma.
    Muutenhan minä aina olen ollut taipuvainen mietiskelyyn ja kaiken
    analysoimiseen. Laskit usein leikkiä kanssani sen johdosta.
    Mutta ennen liikkuivat ajatukseni hyvin rajoitetulla alalla.
    Tutkistelin mielessäni rakkauden olemusta, sisäisen ymmärtämyksen
    lähteitä ja sitä suurta, valtavaa, kaikessa tuntuvaa ja koko
    elämän täyttävää sopusointua, joka syntyy kun ihmissydän toisen
    olemuksessa löytää oman täydennyksensä.

    Tällaiset valoisat, lapselliset mietelmät eivät minua enää
    tyydytä. Niiden piiri on käynyt minulle liian ahtaaksi.
    Ajatukseni etsivät avarampia aloja. Niitä en olisi ikävöinyt,
    jos sinä rakkaudellasi olisit tehnyt, minut onnelliseksi. Siksi
    aavistan nyt, että tappio voi kääntyä voitoksi.

    Analysoidessani omaa sisintäni nykyään ajattelen välistä
    ihmeellistä, valoisaa kesäyötä Pohjan perillä. Kaikki kasvaa,
    kehittyy, kypsyy kuin taikavoimasta. Valon voima ja runsaus
    korvaa kesän lyhyyden. Minä olen sisäisesti kokemassa samaa.
    Viikoissa olen elänyt ja kokenut enemmän kuin monet vuosissa.

    Siksi en enää tyydy selvittelemään itselleni rakkauden olemusta.
    Tahdon päästä selville elämän tarkoituksesta yleensä. Tahdon
    tietää onko olemassa tarkoitusta, joka kelpaa sekä minulle että
    muille, sekä sairaille että terveille.

    Ennen oli minusta rakkaus se keskus, jota kaikki elämässä kiersi
    ja johon kaikki keskittyi.

    Kun luin suurten mestarien taiteesta ja kun etukäteen iloitsin
    siitä mitä häämatkallamme yhdessä saisimme ihailla, vahvisti
    sekin käsitystäni, että rakkaus miehen ja naisen välillä oli
    lähde, josta elämä sekä alalla että toisella johtaa alkujuurensa
    ja voimansa.

    Toinen huomattava keskus -- uskonnollinen -- oli olemukseltaan
    minusta samaa, nimittäin _rakkautta_. Näin arvelin. Nyt käsitän,
    missä suhteessa erehdyin. Ja tahtoisin tehdä sen selväksi
    sinullekin.

    Tiedän, ettet yleensä rakasta tällaista ajatusten ja
    mielipiteiden selvittelyä. Mutta ehkä maltat lukea kirjeeni
    loppuun, onhan tämä viimeiseni.

    Ennen vakuutit usein minulle, ettet suinkaan rakastanut yksin
    madonnakasvojani vaan yhtä paljon minun sisintä minääni.

    Etenkin viime aikoina on minun ollut vaikea uskoa tätä, sillä
    sisimpänihän on entisellään, joskin ruumiini on sairas.

    Vastaat ehkä, ettei kukaan nai toisen sielua. Avioliitossa on
    kysymys muustakin. Tunnen ja tunnustan tämän oikeaksi. Mutta
    tällä hetkellä en ajattelekaan avioliittoa vaan suhdettamme
    sellaisena kuin se oli. Rakkautesi minuun kuoli ja tunteesi
    heräsi toisaalla.

    Etkö siis etupäässä rakastanut ulkonaista minääni, koska sen
    kuihtuessa rakkautesi kuoli?

    Mutta kun ajatukseni täten sinua tavallaan syyttävät siitä, että
    rakastat kuorta etkä pyytänyt parempaa, huomaan että itse olen
    tehnyt samantapaisen erehdyksen vielä vaarallisemmassa muodossa.

    Voinenkohan selittää ajatukseni niin, että edes aavistat mitä
    tarkoitan?

    Se tahto, josta juureutuu kaikki se rikas suuri ja ihmeellinen
    yhteys, mitä sanomme _elämäksi_, on varmaan ollut hyvä tahto. Se
    on ollut tahtoa _antamiseen_, sillä se ilmeni meille luomisessa,
    synnyttämisessä.

    Jumalallinen rakkaus on siis ensi sijassa alusta alkaen ollut
    _antamista_. Maallinen eli eroottinen rakkaus ei voi vapautua
    _ottamisen_ halusta. Me iloitsemme rakastamastamme olennosta,
    siitä mitä hän on, mitä hän osaa, miltä hän näyttää j.n.e. Ja
    ennen kaikkea siitä, että tuo kaikki on meidän omaamme.

    Älä nyt usko, että pidän tätä itsessään pahana. Käsitän, että tuo
    osaksi itsekäs, eroottinen rakkaus on elämässä yhtä tarpeen kuin
    ruumis. Mutta siitä huolimatta väitän, että yhtä varmasti kuin
    kauniit kasvot ilman kaunista sielua ovat tyhjät ja arvottomat,
    yhtä varmasti on eroottinen rakkaus sitä ilman tuota syventävää
    ja rikastuttavaa sisältöä, jonka jumalallinen rakkaus sille
    antaa. Se on varjo ilman todellisuutta, kuori ilman ydintä.

    Juuri tässä suhteessa tyydyin minäkin ennen kuoreen. Ja kun kuori
    särkyi, seisoin siinä tyhjin käsin.

    Itkin kuin lapsi särkyvää vaahtokuplaa.

    Mutta vaahdon haihduttua näin sen tilalla -- helmen.

    Rakkautta, jonka haluna on antaa, vain antaa, tarvitaan aina.
    Sairas ruumis ei tee meitä kykenemättömiksi sen rakkauden
    palveluksessa. Voimme näin ollen sanan syvimmässä tarkoituksessa
    täyttää tarkoituksemme ihmisinä, riippumatta siitä mitä muuten
    voimme olla tai tehdä.

    Haparoiden olen etsinyt tietä ajatuksesta ajatukseen, totuudesta
    totuuteen. Olen noussut kuin portaita ja nyt olen kukkulalla.
    Olen löytänyt sen, mikä käsittääkseni antaa sekä minun että
    muiden elämälle tyydytystä, sisältöä ja sovittavaa tarkoitusta.

    Täten kääntyi tappio minulle voitoksi.

    Ennen en jaksanut kantaa ajatusta, että sinä jossain suhteessa
    jäisit muista jälelle. Kun Lennart Reichenhart kantoi Elsaa
    sylissään, katsoin tavallisesti toisaalle. En tahtonut nähdä
    toisten tekevän jotain kaunista, johon sinä tavalla tai toisella
    et pystynyt. Nyt kun tulen tällaista ajatelleeksi, en enää koeta
    kieltää tosiasioita. Ajatukseni muodostuvat vain hartaaksi
    toivomukseksi puolestasi.

    Lennart Reichenhart ei kauan saa iloita Elsastaan. Hän ei huonone
    yhtä nopeasti kuin minä, mutta hän huononee joka tapauksessa.
    Mutta kun Elsa on poissa ajallisuudesta, elää se mitä Lennart
    nyt on hänelle. Se on muodostuva voimaksi hänen vastaisessa
    elämässään. Sillä sekä tällä että tuolla puolen rajan pitää se
    sana paikkansa: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

    Näitä ajatellessani tahtoisin hartaasti pyytää: Albert, älä
    tärvele omaa elämääsi. Älä säästä, älä köyhdytä itseäsi.

    Surua sanotaan siunauksen tuojaksi. Ajatus ei ole uusi. Mutta
    se voi olla meille _teoriaa_ tai _todellisuutta. Sinä_ teit sen
    todellisuudeksi minulle. Ethän vain jättäne itseäsi osattomaksi
    tällaisesta todellisesta hyvästä!

    Älä tyydy kuoreen! Etsi parempaa niin löydät. Pyri elämän
    ehtymättömälle alkulähteelle. Siellä selviää elämän tarkoitus!

    Silloin käsität myöskin, etten siirry pois täältä onnettomana ja
    murtuneena vaan sydän täynnä valoisaa tulevaisuudentoivoa.

Hän kääri kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja sulki huolellisesti.
Sitten hän haki laatikostaan toisenkin kirjeen, ratkoi hiukan
päänalusensa ommelta ja työnsi kirjeet aukosta sisään. Hän oli
ompelemassa ratkottua kiinni, kun äiti tuli sisään.

-- Joskus saat tästä vähän luettavaa, sanoi hän iloisesti. -- Ja
toisen puolen saat antaa Albertille. Me emme nyt enää kirjoita
toisillemme.

-- Minä olen huomannut sen.

-- Kaikki on niinkuin olla pitää, mutta minä en jaksa puhua siitä.
-- Hän painui väsyneenä takaisin vuoteelle. Kun äiti tuli häntä
peittämään, kietoi hän äkkiä kätensä äidin kaulaan ja sanoi hiljaa:
-- Äiti, sinulla on sitä jumalallista rakkautta, joka tahtoo antaa,
vain antaa.

Vuoteeltaan hän ei sitten noussutkaan ennenkuin hänet valkeassa
arkussaan kannettiin asemalle Meranissa toimitettavaa hautausta
varten. Syvään suruun painunut äiti kulki yksin arkun jälessä.

Lepokodin portilla yhtyi "kantajoukko" saattueeseen. Mamma Hecht
ei puhunut ruuista, ei vaatteista eikä edes omaisistaan. Hän
puristautui vain lujemmin miehensä käsipuoleen ja tunsi itsensä
kiitollisen liikutetuksi siitä, että hänellä oli turvaa ja tukea
elämässä. Tyttärentyttäret painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa. Heistä
oli käsittämätöntä ja kovaa, että nuoruus ja kuolema joutuivat
kosketukseen toistensa kanssa.

Toisten suureksi hämmästykseksi oli "Vaiteliaskin" saapuvilla. Hän ei
puhunut mitään. Mutta hän ajatteli sitä suurta rauhaa ja sitä suurta
lämpöä, josta hänen nuori kärsimystoverinsa oli puhunut. -- Kun
toisten katse vältti, pisti hän muutamia valkeita Edelweiss-kukkia
arkulle.

-- Sääli nuorta suloista neitosta, sanoi muuan "kiipeilijöistä".

"Esteetikko" laski kannelle kimpun vaaleita ruusuja. -- Pehmyt, pieni
madonna del Granduca, sanoi hän puoliääneen.

Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet
erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää
Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän
lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.

Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi
hän odottamatta: -- Astrid eläisi ehkä, jos -- jos olisi enemmän
sellaisia kuin te.

Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran
tunnustelevasti: -- Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka
kerran annoin teille luettaviksi.

Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun,
jolle sen oli käännyttävä. -- Minä en ymmärrä...

-- Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt
toiveita ja sitten -- särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut
taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli
minulle täynnä suurinta onnea.

Rouva Falcke itki yhä.


8.

Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli
katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä
ihanuutta teki tuloaan.

Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli
hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä -- täynnä
elämäniloa ja hurmaa.

Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta
laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin
taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta
ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se
kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei
voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja
ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta
ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli
Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset
ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.

Lennart hyväili vaimonsa kättä. -- Minulle on se ollut sitä. Mutta
että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut
niin paljon... Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa
ja kevätiloa.

Silloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta.
Sillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.

Kyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet
esiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus
säteili koko hänen olemuksestaan.

-- Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä
on päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin,
muistatko, lisäsi hän hiljemmin.

Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. -- Minä epäröin
kauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi
sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.

-- Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin
luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.

Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli
miten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin,
sitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko
linnunpoika.

-- Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän
huolestuneena. -- Kaipaatko jotain?

-- En, en mitään. Sinähän olet täällä. -- Elsan pää nojasi yhä
Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se
yllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.

-- Mutta Elsa, jos kuitenkin... Sinä tiedät että rouva Falcke tulee
mielellään.

Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa
sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.

Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli
siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla
milloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart
kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä
seurasi samanlaisella retkellä.

-- Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän
tahtoo tulla. -- Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua
ainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon,
paljon puheltavaa. -- Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka
viheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. -- Lennikki
saa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.

Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus
hänen kasvoilleen.

Elsa hyväili yhä hänen kättään. -- Pikku Lennikki on aina ollut
mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman
sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. -- Hän nosti kätensä
Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: -- Sinä, Lenni, saat vielä
poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle
annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa
sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen
ja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki
kipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa
hän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta
pienestä ja matalasta.

Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat
tunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran
ponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. -- Minä tahdon
jakaa -- toiselle -- niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku
Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.

Avonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta
vasten.

Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?

Läheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä
vai hyvästelikö se?

Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja
keväisestä elämänilosta.

Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi.
Alutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa
pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat
papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja
esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.

Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken
miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja
suuteli otsaa. -- Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti -- tai
sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.

Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli
sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli
poissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?

Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään.
Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta,
jonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä
viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi
kiittää eikä valittaa.

Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart
hänen vuoteensa vieressä.

Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili
toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.

Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin
heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen,
kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: --
Nyt!

Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen
väräjävä: -- Kiitos!

Se oli hänen viimeinen sanansa.

Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän
morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku
Lennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.



RUUSU


Antonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla.
Mutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän
on niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin
jokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.

Hänen katseensa on entistä sameampi ja hänen ajatuksensa lentävät
levottomasti lepattaen sinne tänne.

Hän itkee usein. Hän tietää, että hän joskus on tehnyt pahaa, paljon
pahaa. Mutta koska ja ketä kohtaan, siitä hän ei ole selvillä. Hän
tietää vain, että hän siitä päivästä alkaen on itkenyt paljon.

Ja hän muistaa vielä toisenkin kerran. Silloin tuli nuori nainen
hänen luokseen ja sanoi ankarasti: -- Te kokoatte syytä päällenne.
Syytä, syytä.

Tätäkin on hän senjälkeen itkenyt monta monituista kertaa. Sillä hän
ei tiedä tehneensä pahaa kenellekään senjälkeen, kun hänen pitkät
itkunsa alkoivat.

Hän nousee vaivalloisesti paikaltaan, hoippuu kirkonovelle ja siitä
alttarille, jolla riippuu se veripunainen ruusu.

Hänen silmänsä eivät näe mitään, mutta hänen sielunsa näkee. Hän
ihmettelee, että se ruusu on punainen. Hän luuli itkeneensä sen
valkoiseksi.

Hänen mielensä painuu taas raskaaksi ja silmiin nousee kyyneleitä.
Mutta samassa hän muistaa, että ruusu riippuukin naulassa, joka on
lävistänyt ristillä riippuvan jalat. Pyhä veri on valunut ruusuun.
Siitähän se punoittaa.

Hänen mielensä kevenee samassa. Syyllisyyden raskas taakka häviää
kuin olemattomiin. Hän hoippuu rauhoittuneena takaisin portaille.

Ulkona paistaa aurinko suloisen lämmittävästi. Se on kerännyt
säteitään juuri kirkonseinän ja portaiden muodostamaan kulmaan.
Vanhus lyykähtää siihen istumaan kuin lintu tuttuun, lämpimään
pesäänsä.

Raukaisee niin, että hän painaa päänsä kirkon seinää vasten ja
ummistaa silmänsä. Siihen hän nukahtaa.

Ihmiset hänen ympärillään menevät kirkkoon ja palaavat takaisin
sieltä. Kadun toisella puolella Perosion trattoriassa on liike
vilkasta ja ansio runsas. Läheisessä kadunkulmassa tarjoilee
punatukkainen tyttö heleitä neilikoita ohikulkeville. Matkan päässä
pienellä aukealla leikkii meluava liuta likaisia lapsia.

Vanhus ei näe mitään tästä. Hän näkee vain olennon, joka ylhäisyys
kasvoillaan lähenemistään lähenee. Ja hän alkaa vavahdella, sillä
hän tuntee oman arvottomuutensa. Mutta se valkopukuinen sanoo hiljaa
ja rauhallisesti kuin äiti levottomalle lapselle: -- Älä pelkää!
Se veripunainen ruusu on sinun oma sydämesi. Se hehkui punaisena
maallisesta rakkaudesta, maallisista intohimoista ja rikkomuksista.
Siitä tuli veriruusu, sillä sinun omat erheesi kasvattivat
ohdakkeita, jotka repivät sen verille. Nyt on hetkesi tullut. Mutta
älä pelkää.

Vanhus alkaa vapista yhä ankarammin. Hän muistaa kiirastulen ja hän
tuntee oman mahdottomuutensa. Mutta se ylhäinen, jolla on loistavan
valkeat vaatteet, on täynnä lempeyttä.

-- Sinä toit sen ristin juurelle, sanoo hän. -- Katso, nyt se hehkuu
punaisena siitä rakkaudesta, joka ei syytä vaan joka sovittaa ja
antaa anteeksi. Tule!

Umpeenpainuneet sokeat silmät revähtävät samassa auki ja vapisevat
kädet kurottautuvat ikävöiden suurta kirkkautta kohti.

Mutta kun ohikulkevat viimein huomaavat suulleen painuneen vanhuksen,
löytävät he hänen paikaltaan vain lahonneen, kylmille jääneen majan,
jonka he kiireisesti korjaavat pois.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veripunainen ruusu - Kertomuksia Italiasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.